Title: Rudin
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rudin" ***


RUDIN

Kirj.

I. S. Turgenev


Venäjänkielestä suomentanut

Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1896.



I.


Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan
laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava
tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja
varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi
kasteessaan. Ylenevien vainioiden päässä, joilla ruis juuri alkoi
heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa
kylätietä, asteli nuori nainen. Hänellä oli yllään valkea kesäpuku,
päässä pyöreä olkihattu ja kädessä päivänvarjostin. Hiukan etempänä
seurasi häntä palvelijapoika.

Nainen asteli hitaasti ja ikäänkuin nauttien kävelystä. Ympärillä,
korkean rukiin pinnalla, vaihtelivat hopeanvihriät ja punertavat
värit. Aaltoillessaan tähkäpäät hiljaa kahisivat. Ilmassa visertelivät
leivoset. Nuori nainen tuli kotikylästään, joka oli virstan päässä
siitä kylästä, johon hän suuntasi kulkunsa. Hänen nimensä oli
Aleksandra Pavlovna Lipin. Hän oli leski, lapseton, varakas, ja asui
yhdessä veljensä Sergei Pavlovitsch Volintsevin kanssa, joka oli
virastaan eronnut esikunta-ruotumestari. Tämä oli naimaton ja hoiti
sisarensa maatilaa.

Aleksandra Pavlovna saapui kylään, seisahtui viimeiselle mökille, joka
oli matala ja rappeutunut, huusi luokseen palvelijapojan ja lähetti
hänet sisään kysymään emännän terveyden tilaa. Poika palasikin pian,
seurassaan vapiseva, valkopartanen ukko.

— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Vielä se on hengissä... vastasi ukko.

— Saako astua sisään?

— Miksei, kyllähän sitä...

Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista,
ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovna
katseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihin
käärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla,
hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.

Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa.
Se oli polttavan kuuma.

— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.

— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti,
huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.

— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinä
ottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?

Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullut
kysymystä.

— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.

Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.

— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?

— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä.
Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettä
juodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olen
vanha, mitä minusta!

— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?

— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuo
on tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaan
nouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan,
niin hän kuolee käsiin.

— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani!
Meidän herrasväkemme ovat kaukana, mutta sinä...

Akka vaikeni. Hän oli puhunut voimiensa takaa.

— Älä ole levoton. Kyllä minä pidän huolen kaikesta. Ja kuuleppa, minä
toin sinulle teetä ja sokeria. Juo nyt sitä jos mielesi tekee... Kai
teillä on teekeittiö, lisäsi hän kääntyen ukkoon päin.

— Jaa teekeittiökö? Eihän meillä ole teekeittiötä, mutta saahan sen
lainata.

— No koeta sitte lainata, muutoin minä lähetän omani. Ja komenna tyttöä
olemaan siivolla. Sano, että se on hävytöntä.

Mitään vastaamatta ukko molemmin käsin tarttui kääröön, jossa oli
sokeria ja teetä.

— No, hyvästi nyt Matriona! sanoi Aleksandra Pavlovna; — minä käyn
sinua vielä katsomassa. Ja älä sinä rupeekkaan huolehtimaan, vaan ota
lääkkeitä säntillisesti.

Akka nosti päätään ja kääntyi Aleksandra Pavlovnaan.

— Anna rouva kulta kätesi, pyysi hän.

Aleksandra Pavlovna ei kuitenkaan antanut hänelle kättään, kumartui
vain suutelemaan häntä otsalle.

— Pitäkää nyt huolta siitä, sanoi hän mennessään ukolle, — että hän saa
lääkkeet ajallaan... ja juottakaa häntä teellä niin paljon kuin häntä
haluttaa...

Ukko ei puhunut mitään, kumarsi vain jäähyväisiksi.

Syvästi Aleksandra Pavlovna hengitti, päästyään raittiiseen ilmaan. Hän
aukaisi päivänvarjostimensa ja alkoi juuri astua kotiin päin, kun äkkiä
mökin kulman takaa ajoi esiin kevyet juoksurattaat. Niissä istui noin
kolmenkymmenen vuotias mies vanhassa, harmaassa sarkapalttoossa, päässä
harmaa, leveäpohjainen lakki. Nähdessään Aleksandra Pavlovnaa, hän
paikalla seisahduta hevosensa ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen leveät,
kalpeat kasvonsa pienine harmahtavine silmineen ja vaaleine viiksineen
olivat hyvin samanväriset kuin miehen koko puku.

— Hyvää päivää, sanoi hän laiskasti hymyillen. — Mitä tekemistä teillä
täällä on ollut olevinaan, uskaltaako kysyä?

— Minä kävin katsomassa sairasta... Entä mistä te tulette, Mihail
Mihailovitsch?

Mihail Mihailovitschiksi nimitetty mies katsoi häntä silmiin ja hymähti
taaskin.

— Se on hyvä, jatkoi hän, — että käytte sairasta katsomassa, mutta eikö
olisi parempi muuttaa hänet sairashuoneeseen?

— Hän on liian heikko. Häntä ei saa liikuttaa.

— No mutta ettekö te aio lakkauttaa sairashuonettanne?

— Lakkauttaako? Ja miksi?

— No vaikka miksi.

— Mikä kummallinen ajatus! Mistä se pyörähti päähänne?

— No kas, käyttehän te usein rouva Lasunskin luona ja hänellähän on
suuri vaikutusvalta teihin. Hänen mielestään taas sairashuoneet, koulut
ja muut sellaiset laitokset ovat vain hullutuksia, turhia tuumia.
Hyväntekeväisyyden tulee olla persoonallista laatua, sivistyksen
samoin: se on muka kaikki hengen työtä... Siihen tapaan hän luullakseni
ilmaisee mielipiteensä. Ja minkätähden hän sitte laulaa tuohon
nuottiin? Olisipa hauska tietää.

Aleksandra Pavlovna purskahti nauruun.

— Darja Mihailovna on kelpo ihminen, minä hänestä paljon pidän ja häntä
suuresti kunnioitan. Mutta voihan hänkin erehtyä enkä minä nyt usko
jokaista hänen sanaansa.

— Siinä teette oikein, jatkoi Mihail Mihailovitsch astuen alas
ajopeleistä: — sillä hän ei edes itse usko omiin sanoihinsa. Minä taas
olen hyvin iloissani siitä, että teidät tapasin.

— No kuinka niin?

— Ja sitä te kysytte! Niinkuin ei sitte aina olisi hauska tavata teitä!
Tänään te taas olette yhtä pirteä ja suloinen kuin tämä kesäinen aamu.

Aleksandra Pavlovna purskahti taas nauruun.

— Minkätähden te nauratte?

— Minkätähdenkö? Jos voisitte nähdä miten kylmän ja välinpitämättömän
näköisenä te lausuitte kohteliaisuutenne! Minua hämmästyttää, ettette
viimeisen sanan aikana haukotellut.

— Kylmän näköisenä... Aina te vaaditte tulta; mutta tuli ei kelpaa
mihinkään. Se syttyy hetkessä, savuaa ja sammuu...

— Ja lämmittää, keskeytti hänet Aleksandra Pavlovna.

— Niin... ja polttaa.

— No entä sitte jos polttaakin! Se ei tee mitään. Se on paljon parempi
kuin...

— Mutta saadaanpa nähdä mitä te sanotte, kunhan vain kerran poltatte
höyhenenne, tokasi närkästyneenä väliin Mihail Mihailovitsch ja
läjähytti ohjasperillä hevostaan. — Hyvästi!

— Mihail Mihailitsch, pysähtykää! huusi Aleksandra Pavlovna; — milloin
tulette meille?

— Huomenna; terveisiä veljellenne.

Ja rattaat pyörivät pois.

Aleksandra Pavlovna jäi katselemaan Mihail Mihailitschin jälkeen.

— Mikä hölmö! tuumaili hän. — Käyräselkäisenä, tomuisena, niskassa
lakki, jonka alta pistää esiin suortuvia pörröisestä, keltaisesta
tukasta, on hän aivan suuren jauhosäkin näköinen.

Aleksandra Pavlovna asteli ääneti tietä myöten kotiin. Hänen silmänsä
olivat alaspainetut. Likenevä kavioiden kalske sai hänet pysähtymään
ja kohottamaan päätään... Vastaan tuli hänen veljensä ratsain; hänen
rinnallaan kävi nuori, lyhytvartaloinen mies kesäisessä puvussa,
takki avoinna, kaulassa vaalea kaulaliina ja päässä harmaa kesähattu
Kädessään piti hän kevyttä kävelykeppiä. Vaikka hän kyllä näki, että
Aleksandra Pavlona kävi niin ajatuksiin vaipuneena ettei hän huomannut
mitään ympärillään, hymyili hän hänelle jo kaukaa, ja niin pian kuin
nuori nainen heidät huomasi, riensi hän hänen luokseen ja lausui
ilomielin, miltei hellästi:

— Hyvää päivää Aleksandra Pavlona, hyvää päivää!

— Kas! Konstantin Diomiditsch, päivää! sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Tuletteko Darja Mihailovnan luota?

— Aivan niin, juuri sieltä, vastasi säteilevin kasvoin nuori mies; —
Darja Mihailovnalta. Darja Mihailovna lähetti minut luoksenne; tulin
mieluummin jalkasin... aamu kun on niin ihana, eikä matkaa ole kuin
neljä virstaa. Saavun teille —teitä ei ole kotona. Sanoo sitte veljenne
teidän lähteneenne Semenovkaan ja itse aikovansa vainioille. No minä
silloin heti menemään hänen kanssansa teitä vastaan. Niin. Kuinka tämä
on hauskaa!

Nuori mies puhui venättä puhtaasti ja oikein, mutta: murtaen
vieraalla kielellä, vaikka vaikea oli päättää millä. Hänen kasvonsa
piirteissä oli jotakin aasialaista. Pitkä, koukistunut nenä, suuret,
liikkumattomat, ulkonevat silmät, isot, punaset huulet, tervankarvaset,
mustat hiukset, — kaikki hänessä osoitti itämaista syntyperää. Hänen
nimensä oli Pandalevski ja syntynyt hän oli Odessassa, vaikka hän
sitte oli saanut kasvatuksensa jossakin Valkeavenäjällä, jonkun
ihmisystävällisen, rikkaan lesken kustannuksella ja toinen leski oli
hankkinut hänelle viran. Yleensä keski-ikäiset naiset mielellään
suojelivat Konstantin Diomiditschia: hän osasi etsiä ja löytää heidän
suosiotansa. Paraikaa eli hän rikkaan maatilanomistajattaren Darja
Mihailovna Lasunskin luona holhottina tai ottopoikana. Hän oli sangen
ystävällinen, avulias, tuntehikas mies, joka helposti rakastui.
Hänellä oli miellyttävä ääni, hän soitti pianoa jotakuinkin hyvin
ja puhellessaan jollekin henkilölle oli hänellä tapana omituisesti
tuijottaa häneen silmillään. Hän kävi aina sangen siististi puettuna ja
käytti kauvan vaatteitaan, leukansa hän tarkkaan puhdisti parrasta ja
piti hiuksensa sileiksi kammattuina.

Aleksandra Pavlovna kuunteli hänen puheensa loppuun asti ja kääntyi
sitten veljensä puoleen.

— Tänäänpä minä tapaan kaikki tuttavani: juuri tässä puhelin Leshnevin
kanssa.

— Vai niin! Menikö hän tästä?

— Kyllä, ja ajatelkaa, juoksurattailla, jonkinlaisissa palttinaisissa
vaatteissa, aivan tomuisena... Kuinka eriskummallinen olento hän on!

— Niin, voi olla, mutta kelpo ihminen.

— Mitä? herra Leshnevkö? kysyi Pandalevski ikäänkuin hämmästyksissä.

— Niin, Mihail Mihailovitsch Leshnev, sanoi Volintsev. — Mutta nyt
jää hyvästi, siskoni: täytyy kiiruhtaa vainiolle. Sinulla on tänään
tattarikylvö. Herra Pandalevski saattaa kai sinut kotiin.

Volintsev komensi hevosensa juoksuun.

— Suurimmalla mielihyvällä! huudahti Konstantin Diomiditsch tarjoten
Aleksandra Pavlovnalle käsivartensa.

Käsi kädessä he sitte astelivat nuoren rouvan kotia kohti,

Suurta onnea näytti Konstantin Diomiditschille tuottavan se, että
Aleksandra Pavlovna nojausi hänen käsivarteensa. Nuori mies otti
lyhyitä askelia; hän hymyili ja hänen itämaiset silmänsä kostuivat,
mikä muutoin ei hänelle ollut ensinkään harvinaista, vaikkei hänellä
suinkaan ollut syytä suruun tai kyyneleisiin. Kuka nyt sitten ei
mielellään olisi taluttanut kaunista, nuorta, upeaa naista? Koko X:n
kuvernementti tunnusti yhdestä suusta, että Aleksandra Pavlovna oli
hurmaava olento. Ja X:n kuvernementti ei suinkaan ollut väärässä. Yksin
hänen suora, hiukkasen pysty pieni nenänsä saattoi tehdä hulluksi
minkä kuolevaisen tahansa, puhumattakaan hänen samettisista, mustista
silmistään, vaalean punertavasta tukasta, kuoppasista pyöreinä poskilla
ja koko hänen muusta kauneudestaan. Kaikesta kauneinta oli sentään ilme
hänen herttaisissa kasvoissaan: uskollisena, hyvänä, hellämielisenä se
veti puoleensa ja ihastutti kaikkia. Aleksandra Pavlovna katseli ja
hymyili kuin lapsi; naiset pitivät häntä yksinkertaisena... Saattoiko
enään enempää toivoa?

— Sanotte siis, että Darja Mihailovna lähetti teidät luokseni? kysyi
hän Pandalevskiltä.

— Juuri siten. Lähetti, vastasi Pandalevski, ääntäen s-äänen kuin
englantilaisen th:n: — hän haluaa välttämättömästi ja pyytää teitä
tänään syömään päivällistä luokseen. Hän... (puhuessaan naisista lausui
Pandalevski hän-sanan erinomaisen kohteliaalla äänellä): — hän odottaa
luokseen uusia vieraita, joihin hän välttämättömästi tahtoo tutustuttaa
teidät.

— No keitä?

— Erästä Muffelia, paroonia, kamarijunkkaria Pietarista. Darja
Mihailovna häneen hiljan tutustui ruhtinas Garinilla ja kehuu
kovasti tämän nuoren miehen hienoutta ja rakastettavuutta. Herra
parooni harrastaa myöskin kirjallisuutta tai oikeammin sanoen... oi,
mikä erinomainen perhonen, suvaitsetteko huomata!... tai oikeammin
valtiotaloutta. Hän on kirjoittanut artikkelin jostakin erinomaisen
hauskasta kysymyksestä ja tahtoo siitä kuulla Darja Mihailovnan
mielipidettä.

— Tuosta valtiotaloudellisesta artikkelistako?

— Niin, nimittäin sen kielellisestä puolesta, Aleksandra Pavlovna,
sen kielellisestä puolesta. Kai te tiedätte, että Darja Mihailovna
siinäkin suhteessa on tuntija. Shukovskikin neuvotteli hänen kanssaan
ja hyväntekijäni, Odessassa asuva kunnianarvoisa vanhus Roksolan
Mediarovitsch Ksandryk... Kai te tunnette tämän henkilön, kumminkin
nimeltä?

— En laisinkaan, en ole kuullutkaan.

— Vai ette ole kuullutkaan? Sepä merkillistä! Tahdoin vaan sanoa,
että Roksolan Mediarovitschkin oli samaa mieltä Darja Mihailovnan
venäjänkielentaidosta.

— Mutta onko tämä parooni sitte niin pikkumaisuuteen asti tarkka?

— Ei suinkaan. Darja Mihailovna kertoo päin vastoin, että maailmanmies
heti paikalla hänessä tulee näkyviin. Beethovenistakin hän oli kertonut
sellaisella kaunopuheliaisuudella, että sai vanhan ruhtinaankin aivan
innostuksiin... Sitä olisin minä totisesti tahtonut olla kuulemassa:
kas, se se kuuluu oikein minun alaani. Sallikaa minun antaa teille tämä
ihana kedon kukkanen!

Aleksandra Pavlovna otti kukkasen ja, astuttuaan pari askelta, pudotti
sen tielle... Taloon ei enään ollut kuin parisataa askelta. Rakennusta
oli vasta korjattu ja maalattu. Ystävällisesti sen suuret, kirkkaat
ikkunat loistivat tuuheitten, vanhojen vaahteroiden ja lehmusten
vihriästä.

— Minkä vastauksen siis saan viedä Darja Mihailovnalle, kysyi
Pandalevski hiukan loukkaantuneena antamastaan kukkasesta; tuletteko
päivällisille? Minun piti myöskin pyytää veljeänne.

— Kyllä me tulemme; tietysti. Mitä Nataschalle kuuluu?

— Natalia Aleksejevna on Jumalan kiitos terve... Mutta me jo astuimme
tiehaaran sivutse, joka vie Darja Mihailovnan maatilalle. Minulla on
kunnia sanoa hyvästi.

Aleksandra Pavlovna seisahtui.

— Ettekö käy sisään? kysyi hän epäröiden.

— Miten mielelläni tulisin, mutta pelkään etten ehdi. Darja Mihailovna
tahtoo kuulla erään Talbergin uuden etyydin; minun pitää sitä vielä
harjoittaa. Ja sitä paitsi, tunnustan pelkääväni, ettei teille minun
seurastani ole mitään huvia.

— Ei suinkaan... Kuinka niin...?

Pandalevski huokasi ja painoi tuntehikkaasti alas silmänsä.

— Jääkää hyvästi, Aleksandra Pavlovna! sanoi hän hetken vaiettuaan,
nosti lakkiaan ja otti askeleen taaksepäin.

Aleksandra Pavlovna kääntyi ja läksi kotiin.

Konstantin Diomiditsch suuntausi asuntoaan kohti hänkin. Äkkiä hänen
kasvoiltaan katosi kaikki makeus: kasvonpiirteet olivat itsekylläiset,
melkein kovat. Yksin hänen käyntinsäkin muuttui; askeleet olivat
pitempiä ja raskaampia. Pari virstaa hän siten astui huolimattomasti
heilutellen kävelykeppiään, mutta äkkiä hän taas pehmeni: hän oli
tienvierellä nähnyt sangen kauniin talonpoikaistytön, joka ajoi kotiin
vasikoita kaurapellosta. Hiipien kuin kissa Konstantin Diomiditsch
likeni tyttöä ja puhutteli häntä. Tämä ensin vaikeni, punastui ja
hymähti, mutta peitti vihdoin huulensa hihallaan, kääntyi pois ja
mutisi:

— Mene pois herra, oikein totta...

Konstantin Diomiditsch uhkasi häntä sormellaan ja käski häntä tuomaan
itselleen ruiskukkia.

— Mitä sinä teet ruiskukilla? Seppelettäkö punoaksesi? kysyi tyttö: —
mene nyt vain tiehesi, oikein totta...

— Kuules nyt, herttanen tyttö kulta, alkoi Konstantin Diomiditsch...

— Mene nyt vain tiehesi, keskeytti hänet tyttö; — nuoret herratkin ovat
tuolla kävelemässä.

Konstantin Diomiditsch katsahti ympärilleen. Aivan oikein: tiellä
juoksivat Darja Mihailovnan pienet pojat, Vanja ja Petja ja heidän
kanssaan oli heidän opettajansa Basistov, noin kahdenkymmenenkahden
vanha mies, joka vasta oli päässyt ylioppilaaksi. Basistov oli
kookas, hänen kasvonsa maalaiset, nenä suuri, huulet paksut ja silmät
pienet kuin sialla. Hän ei ollut kaunis eikä hänen käytöksensä hieno,
mutta hän oli kelpo ihminen, rehellinen ja suora. Hän pukeutui
huolimattomasti eikä leikkauttanut hiuksiaan — mutta se tapahtui
laiskuudesta eikä suinkaan keikarimaisuudesta. Hän söi mielellään,
makasi mielellään, luki myöskin mielellään hyviä kirjoja ja otti
osaa kiihkeisiin keskusteluihin, mutta vihasi kaikesta sielustaan
Pandalevskiä.

Darja Mihailovnan lapset jumaloivat Basistovia eivätkä enään ensinkään
pelänneet häntä. Kaikkien muidenkin talonväkien kanssa Basistov oli
hyvissä väleissä, mikä ei oikein miellyttänyt emäntää, vaikka hän usein
kertoili, ettei hän tunnusta mitään säätyeron ennakkoluuloja.

— Päivää, lapsikultani! sanoi Konstantin Diomiditsch, — miten aikaiseen
tänään olette kävelemässä! Mutta minä, lisäsi hän kääntyen Basistoviin,
— läksin ulos jo aikoja sitte; intohimoisa halu ajaa minut aina
ihailemaan luontoa!

— Kyllä me näimme, miten te ihailette luontoa, murisi Basistov.

— Te olette materialisti: ties Jumala mitä nytkin ajattelette. Minä
teidät tunnen.

Puhuessaan Basistovin tai hänen tapaistensa kanssa, Pandalevski
helposti ärsyttäytyi ja lausui s-äänet selvästi, vieläpä hiukan
sihisten.

— Mitä teillä oli tekemistä tuon tytön luona? Kysyittekö tietä? kysyi
Basistov käännellen silmiään oikiaan ja vasempaan.

Hän tunsi Pandalevskin tuijottavan suoraan silmiinsä ja se oli hänelle
hyvin vastenmielistä.

— Minä toistan, että te olette materialisti eikä mitään muuta. Te
tahdotte aina välttämättömästi löytää kaikkialta jonkun proosallisen
puolen...

— Lapset! huusi äkkiä Basistov: — näettekö tuolla niityllä tuon
pajupensaan? Kukahan teistä pikemmin juoksee sen luo... yks! kaks!
kolme!

Ja lapset ryntäsivät voimiensa takaa pajupensasta kohti. Basistov
seurasi heitä.

— Talonpoika! tuumaili Pandalevski; — pilaa vielä nuo pojat...
Täydellinen talonpoika!

Ja luoden itsetyytyväisen katseen säntilliseen, hienoon, pieneen
olentoonsa, Konstantin Diomiditsch pari kertaa silitti sormillaan
takkinsa hihaa, pudisti kaulustaan ja läksi eteenpäin. Tultuaan
huoneeseensa, pukeutui hän vanhaan yöviittaan ja istuutui huolestuneen
näköisenä pianon ääreen.



II.


Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko ————n
kuvernementissa. Ääretön kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten
mukaan, edellisen vuosisadan malliin; se seisoi ylängön kukkulalla,
jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia. Darja Mihailovna
itse oli ylhäinen, rikas rouva, salaneuvoksen leski. Pandalevski oli
kyllä hänestä kertonut, että hän tuntee koko Euroopan ja että koko
Eurooppa tuntee hänet...! Mutta sangen vähän Eurooppa tunsi häntä,
sillä Pietarissakaan ei hän ollut näytellyt mitään varsinaista osaa.
Sen sijaan kaikki Moskovassa hänet tunsivat ja kävivät hänen luonaan.
Hän kuului ylhäisöön. Naisena häntä pidettiin hiukan omituisena eikä
aivan hyväsydämmisenä, mutta kokonaan kelpo ihmisenä. Nuorena hän oli
ollut hyvin kaunis. Runoilijat olivat kirjoittaneet hänelle runoja,
nuoret miehet häneen olivat rakastuneet ja mahtimiehet juosseet hänen
perässään. Mutta siitä ajasta oli kulunut kaksikymmentäviisi, jopa
kolmekymmentä vuotta, eikä entisestä loistosta ollut enään jälellä
jälkeäkään. — Miten se on mahdollista! huudahti ehdottomasti jokainen,
joka oli nähnyt Darja-rouvan ensikerran. Onko tuo laiha, kuihtunut,
terävänenäinen, vielä keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar?
Hänellekö kerran lyyryjä helkyteltiin?... Ja jokainen ihmetteli syvästi
kaiken maallisen katoavaisuutta. Totta kyllä, että Pandalevskin
mielestä Darja Mihailovnan ihmeelliset silmät merkillisesti olivat
säilyneet; mutta sama Pandalevskihän väitti koko Euroopan tuntevan
hänet.

Joka kesäksi Darja Mihailovna lapsineen muutti maalle. Niitä oli
kolme, seitsentoistavuotias tytär Natalia ja kaksi poikaa, joista
toinen kymmenen, toinen yhdeksän vanha. Darja Mihailovnan talo oli
vieraanvarainen, hän nimittäin otti mielellään vastaan miehiä,
varsinkin naimattomia; maalaisrouvia ei hän voinut kärsiä. Mutta
senpätähden hän saikin heiltä kuulla kunniansa! Heidän sanojensa mukaan
Darja Mihailovna oli ylpeä, epäsiveellinen ja hirveän vallanhimoinen
nainen. Se näyttäytyi pääasiallisesti siinä, että hän puheessaan
salli vapauksia, joita aivan hirvitti kuunnella. Darja Mihailovna
ei todellakaan tahtonut antaa häiritä kesäviettonsa vapautta. Ja
hänen seurustelussaan koko sen maalaisessa yksinkertaisuudessa oli
jonkunlainen vivahdus pääkaupungin sankarittaren ylenkatsetta häntä
ympäröiviä, hiukan hämäriä ja vähäpätöisiä henkilöitä kohtaan... Olihan
hänen käytöksensä kaupunkilaisiakin tuttavia kohtaan huolimaton, jopa
pilkallinen, mutta ei siinä sentään ollut tuota ylenkatseellisuuden
vivahdusta.

Oletko, lukija, milloinkaan tullut huomanneeksi, että henkilö, joka
itseään alempien piirissä usein on hajamielinen, itseään ylempien
joukossa ei koskaan ole sitä? Minkätähden?... Mutta eiväthän sellaiset
kysymykset vie mihinkään tuloksiin!

Kun, tarpeeksi harjoiteltuaan Talbergin etyydiä, Konstantin Diomiditsch
astui puhtosesta, iloisasta kamaristaan vierashuoneeseen, tapasi hän
siellä koolla kaikki talonväet. Salonkielämä oli jo alkanut. Emäntä oli
heittäytynyt leveälle lepuusohvalle, vetänyt jalat alleen ja käänteli
käsissään uutta ranskalaista kirjasta. Ikkunan ääressä, toisella
puolella neulomapuitteita, istui Darja Mihailovnan tytär, ja toisella
kotiopettajatar, neiti Boncourt, kuiva, vanha, kuusikymmenvuotias impi,
päässään kirjava myssy, jonka alta mustia hiussuortuvia oli vedetty
pistämään esiin ja korvissaan pumpulia. Ovenviereiseen nurkkaan oli
Basistov istuutunut lukemaan sanomalehteä; Petja ja Vanja pelasivat
schakkia hänen vieressään. Kädet selän takana, uuniin nojauneena,
seisoi lyhyenläntä mies, jonka hiukset olivat harmaat ja pörröiset,
kasvojen väri ruskea ja silmät vilkkaat. Hän oli eräs Afrikan
Semenitsch Pigasov.

Tuo Pigasov oli kummallinen ihminen. Suuttuneena kaikkeen, — varsinkin
naisiin — hän torui aamusta iltaan, usein sangen sattuvasti, välistä
tylsästi, mutta aina suurella nautinnolla. Hänen ärtyisyytensä meni
miltei lapsellisuuksiin asti. Hänen hymynsä, hänen äänensä, kaikki
hänessä oli kuin sapessa uitettua. Darja Mihailovna piti häntä
mielellään vieraanaan: hänen puheensa häntä huvitti. Heillä saattoi
olla oikein hauska yhdessä. Liioitteleminen oli Pigasoville nautinto.
Hänelle kerrottiin esimerkiksi jostakin onnettomuudesta, että ukkonen
oli polttanut kylän, että vesi oli hävittänyt myllyn tai että mies
kirveellään oli lyönyt poikki kätensä — ylimmilleen ärtyneenä hän
heti kysäsi: "mikäs hänen nimensä oli?" s.o. sen naisen, josta
onnettomuus sai alkunsa; sillä hänen mielipiteensä mukaan nainen aina
oli syynä kaikkiin onnettomuuksiin, kun asiaa vain perinpohjaisesti
tutki. Kerran hän oli heittäytynyt polvilleen naisen eteen, joka
miltei tuntemattomana oli osoittanut hänelle hiukan ystävällisyyttä;
kyynelsilmin, kasvoillaan raivo, oli hän rukoillut, että tuo nainen
häntä armahtaisi; sillä eihän hän koskaan ole rikkonut häntä vastaan
ja lupaa olla sitä milloinkaan tekemättä! Kerran oli hevonen mäessä
tallannut allensa erään Darja Mihailovnan pesijättären, viskannut
hänet ojaan ja ollut tappamaisillaan. Sen jälkeen Pigasov aina kutsui
tuota hevosta "kelpo, kelpo hevosekseen" Ja piti itse mäkeä ja ojaa
erinomaisen luonnonkauneina paikkoina.

Pigasoville ei elämässä ollut käynyt hyvin — josta hän syytti omaa
tyhmyyttään. Hän polveasi köyhistä vanhemmista. Isä, jolla oli ollut
kaikenlaisia pikkuvirkoja, osasi tuskin lukea eikä välittänyt pojan
kasvatuksesta; antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ja — siinä kaikki.
Äiti häntä oli hemmotellut, mutta hän kuoli aikaiseen. Pigasov oli
itse kasvattanut itsensä. Itse hän päätti lähteä piirikouluun, sitte
kymnaasiin, oppi itse ranskan-, saksan-, jopa latinankielen ja
päästyään kymnaasista mainioilla todistuksilla, hän läksi Tarttoon,
jossa taisteli ainaisen puutteen kanssa, mutta kesti kolmivuotisen
kurssin loppuun asti. Pigasovin luonnonlahjat eivät olleet tavallista
suuremmat. Kärsivällisyydellä ja mielenlujuudella hän oli kohonnut
jonkinlaiseen huomioon. Varsinkin oli hänessä väkevänä kunnianhimon
tunne, halu joutua hyvään seuraan, pysyä toisten tasalla, kiusallakin,
kohtalosta huolimatta. Hän luki ahkerasti ja meni Tarton yliopistoon
vain kunnianhimosta. Köyhyys teki hänet katkeraksi ja kehitti hänen
huomiokykyänsä ja viekkauttansa. Hänellä oli omituinen tapa lausua
ajatuksensa. Jo nuoruudesta asti oli hän kehittänyt katkeraa,
kiukkuisaa kaunopuheliaisuutta. Hänen ajatuksensa eivät kohonneet
tavallisuutta ylemmäksi, mutta hän osasi puhua tavalla, josta päättäen
hän ei ollut ainoastaan järkevä, vaan sangen älykäskin mies. Saatuaan
kandidaattiarvon, Pigasov päätti antautua oppineelle alalle, sillä hän
ymmärsi sen ainoaksi, jolla saattoi pysyä toveriensa tasalla — hän oli
aina koettanut valita heidät korkeammista piireistä; hän oli heille
teeskennellyt, jopa heitä imarrellutkin, vaikka aina riidellen. Sanalla
sanoen, ainesta hänessä ei puuttunut. Pigasov ei ollut antautunut
opin tielle rakkaudesta tieteesen ja sentähden hän itse asiassa tiesi
liian vähän. Hän heittäytyi kiihkeään sanakiistaan ylioppilaan kanssa,
joka asui viereisessä huoneessa ja josta hän aina teki pilkkaa. Tuo
oli sangen yksinkertainen mies, mutta oli saanut hyvän ja huolellisen
kasvatuksen ja hän pääsi aina täydellisesti voitolle. Pigasov tästä
vimmastui: hän heitti kaikki kirjansa ja viivottimensa tuleen ja hankki
viran. Alussa kävi kaikki hyvin: olihan hän tavallinen "virkamies",
joskaan ei aivan toimelias, niin itseensäluottavainen ja reipas.
Mutta hän tahtoi niin pian kuin suinkin yletä ihmisten joukkoon ja
siinä hän hämääntyi, kompastui, kunnes hänen täytyi ottaa virkaero.
Vuoden hän oleskeli laillisesti hankkimassaan pienessä kylässä,
toisena hän meni naimisiin puolisivistyneen maatilanomistajattaren
kanssa, joka luonnollisella ja ivaavalla käytöksellään tartutti
hänet onkeensa. Mutta Pigasovin luonto ärtyi jo sangen happamaksi;
hän kyllästyi perhe-elämään... Muutamia vuosia vaimo eli hänen
kanssaan yhdessä, kunnes kerran salaa lähti Moskovaan ja myi maatilan
eräälle sukkelalle afäärimiehelle. Tämä tapahtui juuri kun Pigasov
oli saanut asuinrakennuksen valmiiksi. Hän ärtyi äärimmilleen ja
ryhtyi oikeudenkäyntiin vaimoansa vastaan, mutta ei voittanut sillä
mitään... Hän eli sitten yksin, matkusteli naapuriensa luona, joita
haukkui sekä edessä että selän takana ja jotka ottivat hänet vastaan
jonkinlaisella jännitetyllä ilolla; todellista kauhua hän ei koskaan
saanut herätetyksi heissä — eikä koskaan ottanut kirjaa käteensä. Hän
omisti noin sata sielua; ja hänen talonpoikansa eivät koskaan kärsineet
nälkää.

— No _Constantin!_ sanoi Darja Mihailovna Pandalevskin astuessa
vierashuoneesen: — tuleeko _Alexeindrine?_

— Aleksandra Pavlovna lähettää teille kiitokset. Hän tulee erinomaisen
mielellään, lausui Konstantin Diomiditsch kumarrellen joka taholle ja
kosketellen huolellisesti kammattua tukkaansa valkoisilla, lihavilla
sormillaan, joiden kynnet olivat leikatut kolmikulmaisiksi.

— Tuleeko Volintsev myöskin?

— Tulee myöskin.

— No niin, Afrikan Semenitsch, jatkoi Darja Mihailovna kääntyen
Pigasovin puoleen, — teidän mielestänne siis kaikki naiset ovat
luonnottomia?

Pigasovin suu vetäytyi suppuun ja hänen kyynärpäänsä värähtivät
hermostuneesti.

— Sanon vain, alkoi hän hitaasti — ollessaan tuimimmankin raivon
vallassa, puhui hän aina hitaasti ja selvästi, — sanon vain, että
naiset yleensä — läsnäolevista tietysti en puhu...

— Heidän läsnäolonsa ei estä teitä puhumasta heistäkin, keskeytti Darja
Mihailovna.

— Heistä en puhu, toisti Pigasov, — Yleensä kaikki naiset ovat suuressa
määrin luonnottomia, varsinkin mitä tunteitten ilmaisemiseen tulee.
Jos nainen esimerkiksi pelästyy, jos hän jostakin ilostuu tai on
huolissaan, niin hänen ensiksikin välttämätlömästi täytyy vääntää
ruumiinsa jonkinlaiseen kauniisen mutkaan (ja Pigasov väänteli rumasti
vartaloaan ja levitti kätensä levälleen) ja kirkua: voih! tai hymyillä
tai itkeä. Kerran kuitenkin (siinä Pigasov itsetyytyväisesti hymähti)
minulle onnistui saada esiin todellinen, väärentämätön tunteenilmaus
eräältä sangen epäluonnolliselta naiselta!

— No millä tavalla?

Pigasovin silmät säihkyivät.

— Minä häntä tuuppasin kylkeen haapasella seipäällä ja hänen
vinkuessaan, huusin minä: hyvä! hyvä! Kas se se oli todellisuuden ääni,
se huuto oli luonnollinen... Menetelkää tekin tulevaisuudessa sillä
tavalla.

Kaikki nauroivat.

— Mitä roskaa te puhutte Afrikan Semenitsch! huudahti Darja Mihailovna.
— Luuletteko minun todellakin uskovan, että te ryhdytte seipäillä
tuuppaamaan tyttöjä kylkeen!

— No totta totisesti, seipäällä, isolla seipäällä, sellaisella, joita
käytetään linnoitusten puolustuksessa.

— _Mais c'est une horreur, ce que vous dites la, monsieur_ [Mutta
tehän puhutte kamalia asioita, herra...], kirkasi neiti Boncourt,
vimmastuneena katsellen lapsia, jotka nauraa hahattivat.

— Niin, ei häntä pidä uskoa, sanoi Darja Mihailovna. — Niinkuin emme me
häntä tuntisi!

Mutta ärtynyt ranskalainen neiti mutisi pitkän aikaa itsekseen,
voimatta rauhoittua.

— Voittehan olla minua uskomatta, jatkoi Pigasov kylmäverisesti: —
mutta vakuutan, että olen puhunut täyttä totta. Kuka asian sitte
tietäisi, jollen minä? Kai ette te tämän jälkeen enään uskoisi todeksi
sitäkään, mitä naapurimme rouva Helena Antonovna Tschepusov itse,
huomatkaa itse, minulle kertoi, nimittäin, että hän kidutti kuoliaaksi
oman veljensä pojan.

— Mitä te vielä voitte keksiä!

— Pyydän, pyydän! Kuulkaa ja tuomitkaa itse. Huomatkaa, etten minä
suinkaan tahdo häntä panetella, päinvastoin hänestä hyvin paljon pidän,
nimittäin niin paljon kuin naisesta yleensä voi pitää; hänen talossaan
ei tapaa ainoatakaan kirjaa paitsi almanakkaa, hän ei itse osaa lukea
kuin ääneen tavaamalla, — ja nuo lukuharjoitukset panevat hänet aivan
hikoilemaan ja valittamaan että hänen silmänsä jo vähemmälläkin
putoavat päästä... Sanalla sanoen, hän on naiseksi hyvä ja hänen
palvelustyttönsä ovat hyvin ruokitut. Miksi minä häntä panettelisin?

— No, virkkoi Darja Mihailovna: — nyt on Afrikan Semenitsch ratsunsa
selässä — ennen iltaa hän ei siitä astu alas.

-- Ratsuni... Mutta naisilla niitä on kolme, eivätkä he milloinkaan
astu alas niiden selästä, paitsi kun nukkuvat.

-- Mitkä nuo kolme ratsua sitte muka olisivat?

-- Panetteleminen, toruminen ja kierteleminen.

— Kuulkaa Afrikan Semenitsch, alkoi Darja Mihailovna, — ette te nyt
syyttä noin vihaa naisia. Joku nainen on mahtanut teitä...

— Loukata, tarkoitatte varmaankin? keskeytti hänet Pigasov.

Darja Mihailovna joutui hiukan hämilleen, sillä hän muisti samassa
Pigasovin onnettoman avioliiton. Hän nyökäytti ainoastaan päätään.

— Eräs nainen minua todellakin on loukannut, sanoi Pigasov: — vaikka
hän olikin hyvä, sangen hyvä...

— No ja kuka se oli?

— Äitini, sanoi Pigasov alentaen ääntään.

— Äitinne? Kuinka hän sitte saattoi teitä loukata?

— Siten että minut synnytti...

Darja Mihailovna rypisti kulmakarvojansa.

— Minä pelkään, sanoi hän: — että keskustelumme kääntyy surulliseksi...
_Constantin_, soittakaa meille Talbergin uusi etyydi. Ehkä musiikin
äänet saattavat kesyttää Afrikan Semenitschin. Orfeushan siten kesytti
villit pedotkin.

Konstantin Diomiditsch istuutui pianon ääreen ja soitti Talbergin
etyydin kutakuinkin hyvin. Alussa Natalia Aleksejevna tarkkaavasti
kuunteli, mutta ryhtyi sitte työhönsä.

— _Merci, c'est charmant_! [Kiitos, se on ihanaa], lausui Darja
Mihailovna: — minä pidän Talbergista. _Il est si distingui_ [Hän on
niin hieno]. Mitä te nyt olette tuumannut, Afrikan Semenitsch?

— Ajattelin vain, alkoi Pigasov hitaasti: — sitä, että löytyy
kolmenlaista itsekkäisyyttä: itsekkäitä ihmisiä, jotka itse elävät ja
antavat muitten elää; sitte sellaisia, jotka itse elävät, mutta eivät
salli muitten elää; ja vihdoin sellaisia, jotka eivät itse elä eivätkä
anna toistenkaan elää... Naiset kuuluvat suurimmaksi osaksi tuohon
viimeksi-mainittuun luokkaan.

— Miten rakastettavasti lausuttu! Sitä vain minä kummastelen, millä
itseluottamuksella te lausutte tuomionne; aivan kuin ette itse
milloinkaan voisi erehtyä.

— Ei suinkaan! Minä erehdyn kyllä. Mieskin saattaa erehtyä. Mutta
tiedättekö mikä eroitus siinä on, kun mies erehtyy tai nainen erehtyy?
Ettekö? Kas: mies saattaa sanoa, ettei kaksi kertaa kaksi tee neljää,
vaan viisi, tai kolme ja puoli. Mutta nainen sanoo, että kaksi kertaa
kaksi tekee — steariinikynttilän.

— Tuon jutun minä jo luullakseni, olen teiltä kuullut... Mutta suokaa
kysyä, mitä yhteyttä löytyy vasta kuulemamme musiikin ja teidän
mietteittenne välillä noista kolmenlaisista itsekkäisyyksistä?

— Ei mitään. Mutta minä en musiikkia kuunnellutkaan.

— Voi "ystävä kulta, nyt näytät, ett' olet sä mahdoton!" lausui
Darja Mihailovna, hiukan väärentäen Gribojedovin sanojen merkitystä.
— Mistä te sitte pidätte, jollei musiikkikaan teitä miellytä? Ehkä
kirjallisuudesta?

— Kirjallisuudesta minä pidän, vaikken nykyaikaisesta.

— No kuinka niin?

— Selitän heti. Matkustin hiljan Okavirran yli lautalla erään herran
seurassa. Lautta piti seisahduttaa matalassa paikassa ja ajopelejä
täytyi käsin vetää ylitse. Tuolla herralla oli ylen raskaat rattaat.
Lauttamiesten niitä raastaessa rantaan voimiensa takaa, seisoi herra
lautalla ja ähki niin, että tuli sääli häntä katsoakin... Kas,
ajattelin minä, tässä nyt käytännössä uusi työnjako. Aivan samoin
on nykyajan kirjallisuuden: muut vetävät, tekevät työn — ja itse se
voihkii.

Darja Mihailovna hymähti...

— Ja sitä pidetään ajan olojen jäljentämisenä, sanoi hetken kuluttua
Pigasov: — yleisten mielipiteiden kuvaamisena syvistä kysymyksistä...
Äh, minusta nuo jo ovat herjauksen sanoja!

— Mutta naiset, joita vastaan te tässä niin hyökkäätte, he eivät
kumminkaan käytä herjaussanoja.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— Eivät käytä, siksi, etteivät kykene niitä käyttämään.

Darja Mihailovnan posket vetäysivät heikkoon punaan.

— Tepä alatte lausua hävyttömyyksiä, huomautti hän väkinäisesti
hymyillen.

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

— Missä tuo Solotonoscha oikeastaan on? kysyi äkkiä toinen pojista
Basistovilta.

— Poltavan kuvernementissä, ystäväni, vastasi siihen Pigasov: — itse
Vähällä-Venäjällä. (Hän vaihtoi sangen mielellään puheainetta.) —
Kas, me olemme tässä pohtineet kirjallisuudesta, jatkoi hän: — ja jos
minulla vain olisi irtonaisia rahoja, niin rupeisin vähävenäläiseksi
runoilijaksi.

— No ja vielä mitä! sanoi Darja Mihailovna. — Tulisipa teistä hyvä
runoilija! Osaatteko te edes vähävenäjää?

— En ensinkään. Mutta en sitä tarvitsisikaan.

— Kuinka ette?

— Tietysti en sitä tarvitsisi. Otan vain paperiliuskan ja kirjoitan
päällekirjoitukseksi: "Laulu" ja alan sitte: "Oi sä kaiho, kohtaloni!"
— Ja Pigasov tekasi muutamia säkeitä, joissa runomitta oli sama kuin
tunnetuissa vähä-venäläisissä lauluissa, mutta sanoilla ei ollut
mitään merkitystä. — Jotakin siihen tapaan, jatkoi hän, — ja runoilija
on valmis; ei muuta kuin painata ja julkaise. Vähä-venäläinen lukee,
laskee pään käden varaan ja itkee. Se on tuntehikasta kansaa!

— Hyvänen aika! huusi Basistov, — mitä te puhutte! Tyhjää roskaa. Minä
olen asunut Vähä-Venäjällä, minä rakastan tätä maata ja osaan sen
kieltä... Se mitä te juuri lausuitte, ei ollut suoraan sanoen mitään
kieltä...

— Ehkä, mutta vähä-venäläinen itkee siitäkin. Te puhutte sen
kielestä... Onko sen kieltä olemassa? Kerran minä pyysin erästä
vähä-venäläistä kääntämään kielelleen ensi lauseen, joka mieleeni
sattui. Hän sen käänsi. Mutta en minä voinut huomata muuta, kuin
että hän huonolla venäjänkielellä lausui saman kuin minä... Onko se
mielestänne kieltä, itsenäistä kieltä? Ennemmin antaisin huhmarissa
survoa parhaan ystäväni, kuin myöntäisin tuon todeksi.

Basistovilla oli vastaus valmiina.

— Jättäkää hänet, sanoi Darja Mihailovna, — tiedättehän ettei häneltä
saa kuin hulluja vastaväitteitä!

Pigasov hymyili myrkyllisesti. Lakeija tuli samassa ilmoittamaan, että
Aleksandra Pavlovna veljineen oli saapunut. Darja Mihailovna nousi
ottamaan vastaan vieraitaan.

— Tervetuloa, _Alexandrine,_ sanoi hän astuen hänen luokseen: — miten
hauska, että tulitte!... Tervetuloa, Sergei Pavlitsch!

Volintsev painoi Darja Mihailovnan kättä ja likeni Natalia Aleksejevnaa.

— No tuleeko uusi tuttavanne, tuo parooni, tänään? kysyi Volintsev.

— Kyllä.

— Sanotaan hänen olevan suuren filosoofin: aivan hänestä sinkoilemalla
kuuluu räiskähtelevän Hegelin lauseita.

Darja Mihailovna ei siihen vastannut mitään, vaan vei Aleksandra
Pavlovnan sohvaan ja istuutui itse hänen viereensä.

-- Filosofia! huokasi Pigasov: — ja sen ylhäiset näkökohdat, ne, ne
vielä tuottavat minulle surman. Mitä tuolta ylhäältä sitte oikeastaan
voi nähdä? Kas, jos nyt joku tahtoo ostaa esimerkiksi hevosen, niin
eihän hän palotornista lähde sitä tarkastamaan, eikö totta?

— Tämä parooni tulee teille tuomaan jotakin kirjoitusta? kysyi
Aleksandra Pavlovna.

— Niin, erästä kirjoitusta, vastasi Darja Mihailovna liioitellen
huolimattomasti, — kaupan ja teollisuuden keskinäisestä suhteesta
Venäjällä... Mutta älkää peljätkö, että tässä teidän seurassanne
rupeamme sitä lukemaan... En minä teitä pyytänyt vieraikseni sitä
varten. _Le baron est aussi aimable que savant_ [parooni on yhtä
rakasteltava kuin oppinut] Ja puhuu niin hyvin venättä. _O est un
vrai torrent... il vous entraine_ [Hänestä tulvii kaunopuheliaisuus
virtana... hän aivan riistää mukaansa.]

— Puhuu niin hyvin venättä, lisäsi Pigasov, — että ansaitsee
ranskankielisen kiitoksen.

— Jyrmistelkää vain, Afrikan Semenitsch, jyrmistelkää... Se sopii
teidän pörröiseen tukkaanne aivan erinomaisesti... Mutta miksei häntä
jo kuulu? Tiedättekö hyvät herrat ja naiset, lisäsi Darja Mihailovna
katsellen ympärilleen: — menkäämme puutarhaan... Päivälliseen on vielä
melkein kokonainen tunti ja ilma on niin kaunis...

Koko seura nousi ja läksi puutarhaan.

Darja Mihailovnan puutarha ulottui jokeen asti. Siellä oli vanhoja,
varjokkaita lehmuskäytäviä, joitten päistä aukeni smaragdinkarvaisia,
tuoksuvia istutuksia, akaasia- ja syreenilehtoja.

Volintsev, Natalia ja neiti Boncourt joutuivat puutarhan päähän.
Volintsev asteli vaieten Natalian rinnalla. Neiti Boncourt seurasi
heitä kappaleen matkan päässä.

— Mitä te tänään olette tehnyt? kysyi viimein Volintsev, kierrellen
rehevien, vaaleahkojen viiksiensä päitä.

Kasvonpiirteiltään oli hän hyvin sisarensa näköinen. Ilme niissä
ei sentään ollut yhtä leikkisä ja vilkas ja katse hänen kauneissa,
ystävällisissä silmissään oli suruisa.

— En juuri mitään, vastasi Natalia: — olen kuunnellut Pigasovin toraa,
ommellut kanavatyötä, lukenut.

— No mitä olette lukenut?

— Olen lukenut... ristiretkistä, vastasi Natalia, hetkeksi katkaistuaan
lauseensa.

Volintsev katseli häntä.

— Ah, sanoi hän vihdoin: — se mahtaa olla hauskaa.

Hän taittoi oksan ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa. Parikymmentä
askeletta he vielä astuivat eteenpäin.

—- Mikä parooni se oikeastaan on, johon äitinne on tutustunut? kysyi
Volintsev taas.

— Kamarijunkkari. Ei täkäläisiä. Äiti häntä kovasti kiittää.

— Äitinne antaa helposti voittaa itsensä.

— Se osoittaa vain kuinka nuori hän on mieleltään, huomautti Natalia.

— Niin, pian teille lähetän hevosenne. Se on nyt miltei valmiiksi
opetettu. Minä tahdoin heti alusta saada sen nelistämään, ja tuon
tahtoni perille olenkin nyt päässyt.

— Kiitos... Oikein minä häpeen. Te olette itse sitä opettanut... se
kuuluu olevan hyvin vaikeaa.

— Tiedättehän, Natalia Aleksejevna, että saattaakseni teille
pienintäkin iloa, olen valmis vaikka... Tämähän oli aivan
vähäpätöistä...

Volintsevin lause katkesi.

— Kiitos, sanoi Natalia vielä kerran ja katseli häntä ystävällisesti.

— Tiedättehän te, sanoi Sergei Pavlitsch kaavan vaiettuaan: — että voin
tehdä vaikka mitä... Mutta miksi siitä puhun! Te tiedätte kaikki.

Samassa hetkessä soitettiin talossa kelloa.

— _Ah! la cloche du diner!_ huudahti neiti Boncourt: — _rentrons_ [Ai,
päivälliskello! — menkäämme sisään].

»_Quel dommage_, tuumi vanha ranskalainen impi itsekseen, astuessaan
ylös portaita Natalian ja Volintsevin perässä: — »_quel dommage, que ce
charmant garçon ait si peu de ressources dans la conversation_... mikä
käännettynä sisältäisi: olet herttainen, hyvä ystäväni, vaikka vähän
yksinkertainen.

Parooni ei tullut päivällisiksi. Häntä odotettiin puoli tuntia.
Keskustelu pöydän ääressä ei luistanut. Sergei Pavlitsch vain katseli
vieressään istuvaa Nataliaa ja kaatoi hartaasti vettä hänen lasiinsa.
Pandalevski koetti innokkaasti huvittaa naapuriansa, Aleksandra
Pavlovnaa: hän valmisti hänelle mitä imelimpiä kohteliaisuuksia, mutta
Aleksandra Pavlovna miltei haukotteli.

Basistov, mitään erityistä ajattelematta, vanutteli leipätahdasta
palloiksi. Pigasovkin vaikeni ja kun Darja Mihailovna hänelle
huomautti, ettei hän tänään ole ensinkään rakastettava, niin hän
jurosti vastasi:

— Koska minä sitte olisin rakastettava? Se ei ole minun asiani... — ja
katkeralla hymyllä lisäsi hän: — kärsikää nyt vähän aikaa. Kas, minä
olen kaljaa, tavallista venäläistä kaljaa, mutta kunhan hän nyt tulee,
tuo kamarijunkkarinne...

— Hyvä! hyvä! huudahti Darja Milailovna. — Pigasov on mustasukkainen,
jo edeltäkäsin mustasukkainen.

Pigasov ei siihen vastannut mitään, katseli vain kulmakarvojensa alitse.

Kello seitsemän aikaan kaikki taas läksivät vierashuoneeseen.

— Ei kai hän enään tulekkaan, sanoi Darja Mihailovna...

Mutta samassa ajettiin pihaan pienillä rattailla ja hetken kuluttua
tuli lakeija vierashuoneeseen ojentamaan Darja Mihailovnalle kirjettä
hopeiselta tarjottimelta. Darja Mihailovna silmäili kirjeen loppuun ja
kääntyi lakeijaan:

— Missä herra on, joka toi tämän kirjeen?

— Hän istuu rattaillaan. Käskettekö kutsua hänet sisään?

— Kutsu.

Lakeija meni.

— Ajatelkaa kuinka koomillista, sanoi Darja Mihailovna: — parooni on
saanut käskyn heti lähteä takaisin Pietariin. Hän lähettää minulle
kirjoituksensa erään toverinsa, herra Rudinin kautta. Parooni tahtoi
jo itse esitellä hänet minulle, kiitti häntä kovasti. Äh, kuinka tämä
on harmillista! Minä jo toivoin, että parooni joksikin aikaa asettuisi
tänne...

— Dmitri Nikolajevitsch Rudin, ilmoitti lakeija.



III.


Mies, joka astui sisään, näytti olevan kolmenkymmenenviiden vanha.
Hän oli pitkä, hiukan kyyryselkäinen, kiharatukkainen, ruskeaihoinen.
Kasvot eivät olleet säännölliset, mutta ilmehikkäät ja vilkkaissa,
tummansinisissä silmissä oli tuores loiste. Nenä oli leveä ja suora,
huulet kauniisti kaarretut. Hänen vaatteensa olivat vanhat ja ahtaat,
ne olivat hänelle käyneet pieniksi.

Hän suuntausi suoraan Darja Mihailovnan luo, tervehti häntä lyhyellä
kumarruksella ja sanoi jo kauvan toivoneensa kunniaa tutustua häneen,
sekä että hänen ystävänsä, parooni, oli siitä hyvin pahoillaan, ettei
itse voinut tulla jättämään hyvästiä.

Rudinin heikko ääni ei vastannut hänen vartalonsa kokoa ja rinnan
leveyttä.

— Istukaa... erittäin hauska tutustua teihin, lausui Darja Mihailovna,
ja esiteltyään hänet läsnäoleville kysyi, oliko hän kotoisin näiltä
seuduin vai kauvempaa.

— Maatilani on T:n kuvernementissä, vastasi Rudin pitäen hattua
polvillaan: — tänne saavuin vasta hiljan asiain tähden, ja asetuin
siksi aikaa piirikaupunkiinne.

— Kenen luo siellä?

— Tohtorin luo. Hän on vanhoja ylioppilastovereitani.

— Vai tohtorin luo... Häntä olen kuullut kiitettävän. Sanovat että hän
ymmärtää asiansa. No, oletteko kauvan ollut tuttu paroonin kanssa?

— Viime talvena tapasimme toisemme Moskovassa ja nyt olin hänen
luonansa viikon päivät.

— Parooni on erinomaisen viisas mies.

— Kyllä.

Darja Mihailovna vei kasvoilleen nenäliinansa, joka oli hajuveteen
uitettu.

— Teillä on kai virka? kysyi hän.

— Kenellä? Minullako?

— Niin.

— Ei... olen eronnut.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi yleinen keskustelu.

— Uskallanko olla utelias, alkoi Pigasov, kääntyen Rudinin puoleen —
tiedättekö sen artikkelin sisällön, jonka parooni lähetti tänne?

— Tiedän.

— Se käsittelee kaupan suhdetta... ei, odottakaappa: teollisuuden
suhdetta kauppaan maassamme... Niinhän te, Darja Mihailovna suvaitsitte
lausua?

— Niin, juuri niin... sanoi Darja Mihailovna vieden käden otsalleen.

— Minä tietysti en kelpaa arvostelemaan näitä asioita, puhui Pigasov,
— mutta minun täytyy tunnustaa, että artikkelin itse päällekirjoitus
kuulostaa sangen... kuinka sen voisin lausua lievemmässä muodossa?...
kuulostaa sangen hämärältä ja sekavalta.

— Miksi se teistä kuulostaa siltä?

Pigasov naurahti ja vilkasi syrjästä Darja Mihailovnaan.

— Onko se sitte teidän mielestänne selvä? sanoi hän kääntäen viekkaat
kasvonsa Rudiniin.

— Minunko mielestäni? On.

— Hm... Tietysti te sen paremmin tiedätte.

— Särkeekö päätänne kysyi Aleksandra Pavlovna Darja Mihailovnalta.

— Ei.. Mutta se nyt kuuluu minulle... _C'est nerveux_ [Se on
hermokkaisuutta].

— Sallikaa minun vieläkin udella, alkoi Pigasov taas, nenäänsä puhuen:
— tuttavanne, tämä herra parooni Muffel... olihan se hänen nimensä?

— Kyllä.

— Tutkiiko herra parooni Muffel oikein erityisesti valtiotaloutta,
tai uhraako hän tälle hauskalle tieteelle ainoastaan sellaiset vapaat
hetket, jotka jäävät maallisilta huveilta ja virkatoimilta?

Rudin katseli Pigasovia pitkään.

— Parooni on tässä suhteessa aivan diletantti, vastasi hän hiukan
punastuen: — mutta hänen artikkelissaan on paljon intressanttia ja
oikeaa.

— En voi antautua kiistelemään kanssanne, kosken tunne puheenalaista
artikkelia... Mutta uskallan ehkä kysyä, perustuuko ystävänne, parooni
Muffelin kirjoitus enemmän ylimalkaisiin arveluihin kuin tosiasioihin.

— Siinä on sekä tosiasioita että arveluja, jotka perustuvat
tosiasioihin.

— Vai niin, vai niin. Minä puolestani taas olen sitä mieltä... ja jos
niiksi tulee, kykenen minäkin antamaan lausuntoni; olen nimittäin
viettänyt kolme vuotta Tartossa... että kaikki nuo n. s. ylimalkaiset
arvelut, hypoteesit, järjestelmät... suokaa anteeksi, että puhun suuni
suoraan puhtaaksi: olen maaseutukaupunkilainen... eivät johda mihinkään
tulokseen. Siihen päästään ainoastaan järkevällä ajatuksella — noilla
vain luulotellaan ihmisiä. Näyttäkää, hyvät herrat, esiin tosiasioita,
niin siinä tarpeeksi.

— Todellako, sanoi Rudin. — No mutta, pitääkö myöskin selittää
tosiasioiden tarkoitus?

— Ylimalkaiset arvelut! saneli Pigasov: — ne ne minut vielä surmaavat,
nuo ylimalkaiset arvelut, järjestelmät, johtopäätökset! Ne perustuvat
kaikki niinkutsuttuun vakaumukseen; jokainen jauhaa omaa vakaumustaan,
vaatien sille vielä kunnioitusta, ja kanniskelee sitä mukanaan
kaikkialle... Äh!

Ja Pigasov heristeli nyrkkiään ilmassa. Pandalevski hymähteli.

— Hyvä! sanoi Rudin. Teidän mielestänne siis vakaumusta ei ole olemassa?

— Ei ole olemassa.

— Onko se teidän vakaumuksenne?

— On.

— No kuinka te sitte sanotte, ettei sitä ole olemassa? Tuossa heti ensi
tapaus, jolloin se on olemassa.

Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.

— Sallikaa minun, sallikaa minun, alkoi Pigasov...

Mutta Darja Mihailovna rupesi leipomaan käsiään ja huusi:

— Hyvä, hyvä! Pigasov on lyöty, kokonaan lyöty!

Ja hiljalleen hän otti hatun Rudinin polvelta.

— Hillitkää iloanne, hyvä rouva, siihenkin on vielä aikaa, virkkoi
Pigasov vihoissaan. — Se ei riitä, että ylpeillen lasketaan
sukkeluuksia: täytyy sekä näyttää toteen että kumota... Me olemme
poikenneet riidan varsinaisesta aiheesta.

— Kyllä, myönsi Rudin tyynesti: — palatkaamme siihen. Te ette usko
ylimalkaisten arveluiden hyötyä, te ette usko vakaumusta...

— En, en usko, en usko mitään.

— Hyvä. Te olette epäilijä, skeptikko.

— En näe mitään syytä noin oppineen sanan käyttämiseen, Muutoin...

— Älkää poiketko aineesta! sekaantui Darja Mihailovna puheeseen.

— Suk, suk, suk! sanoi Pandalevski itsekseen ja virnisteli.

— Mutta tuo sana selittää ajatukseni, puhui Rudin. — Te sen ymmärrätte:
miksen sitä sitte käyttäisi? Te ette usko mitään... Kuinka te sitte
uskotte tosiasioita?

— Kuinkako uskon? Sangen helposti ymmärrettävää! Tosiasiat ovat
asioita, jotka jokainen tietää ja tuntee tosiasioiksi... Minä uskon
niihin kokemuksen nojalla, oman tunteeni nojalla.

— Niinkuin ei muka tunne voisi teitä pettää! Tunteenne sanoo teille,
että aurinko kiertää maan ympäri... tai ehkette olekkaan samaa mieltä
kuin Kopernikus? Ehkette usko häntäkään?

Hymy lensi taaskin kaikkien kasvoille, silmät kääntyivät Rudiniin ja
jokainen ajatteli: "hänpä ei ole tyhmä mies."

— Herrasväki suvaitsee laskea leikkiä, sanoi Pigasov. — Onhan tuo
sangen alkuperäistä, mutta ei se tähän sovi.

— Valitettavasti, alkoi Rudin, — siinä mitä tähän asti olen sanonut, on
ollut sangen vähän alkuperäistä. Ne ovat kaikki tunnetuita asioita ja
ovat tuhansia kertoja olleet puheenalaisina. Kysymys ei ole siitä...

— No mistä sitte? kysyi Pigasov miltei röyhkeästi.

Riidellessään hän aina ensin teki pilkkaa vastustajastaan, sitte hän
häntä haukkui ja vihdoin suuttui ja vaikeni itsepintaisesti.

— Siitä, jatkoi Rudin; — myönnän, etten vilpittömällä
myötätuntoisuudella saata katsella, kun näen sivistyneiden ihmisten
tekevän hyökkäyksiä...

— Järjestelmiäkö vastaan? ehätti Pigasov väliin.

— No olkoon menneeksi, vaikka järjestelmiä vastaan. Mitä te siitä
sanasta pelkäätte? Jokaisen järjestelmän täytyy perustua alkulakien
tuntemiseen, elämän...

— Alkulakien tuntemiseen, Jumala paratkoon... joka niitä vain voisi
keksiä!

— Pyydän. Tietysti ne eivät ole jokaisen puutteellisen ihmisen
keksittävissä. Mutta siitä kai sentään olette samaa mieltä kanssani,
että esimerkiksi Newton keksi muutamia noista alkulaeista.
Myönnettäköön että hän oli nero. Mutta nerojen keksinnöt ovat senkin
tähden suuret, että ne tulevat kaikkien omaisuudeksi. Pyrkiminen
etsimään johtavia lakeja yksityisissä ilmiöissä kuuluu juuri
ihmisjärjen perusominaisuuksiin, ja koko sivistyksemme...

— Mihin te aiottekaan? kysyi Pigasov venytetyllä äänellä. — Minä
olen käytännöllinen ihminen enkä antaudu, en tahdo antautua noihin
metafyysillisiin hienouksiin.

— Aivan niinkuin tahdotte. Mutta huomatkaa, että itse tuo tahtonne
pysyä kokonaan käytännöllisenä ihmisenä jo sellaisenaan muodostaa
järjestelmän, teoriian...

— Te puhutte sivistyksestä! keskeytti Pigasov: — kaikenlaista sitä
keksitäänkin ihmisten hämmästyttämiseksi. Merkillisen tärkeä näkyykin
olevan tuo ylistetty sivistys. Mutta minä vaan en antaisi viittä penniä
koko sivistyksestänne!

— Voi voi, kuinka ikävästi te riitelette! sanoi Darja Mihailovna.

Itse asiassa hän oli sangen hyvillään uuden tuttavansa tyynestä,
hienosta käytöksestä, »_C'est un homme comme il faut_» [Tuo ihminen
osaa käyttäytyä], ajatteli hän ja katseli ystävällisesti Rudinin
kasvoja. "Häntä täytyy pitää hyvänä." Viime sanat hän miettivänä,
hiljaa lausui venäjäksi.

— En tahdo ruveta puolustamaan sivistystä, sanoi Rudin hetken vaitiolon
jälkeen: — se ei tarvitse minun puolustustani. Te ette sitä rakasta;
jokaisella on oma makunsa. Sitä paitsi se veisi meidät liian kaavaksi.
Sallikaa minun vain muistuttaa vanhaa lausepartta: "Jupiter, sinä
suutuit, siis syy on sinun." Tahdoin ainoastaan sanoa, että tuntuu
katkeralta kuulla hyökättävän noita järjestelmiä, ylimalkaisia arveluja
j.m.s. vastaan, sillä järjestelmien mukana ihmiset kadottavat tiedon
ja tieteen yleensä sekä uskon niihin. Ja ihmiset tarvitsevat uskoa:
he eivät saa elää yksin vaikutuksista; synti on pelätä ajatusta ja
olla siihen luottamatta. Epäilemisen tuntomerkkinä on aina ollut
hedelmättömyys ja voimattomuus...

— Tyhjiä sanoja! murisi Pigasov.

— Ehkä. Mutta pyydän huomauttaa, että sanoilla: "tyhjiä sanoja!" me
usein toivomme pääsevämme lausumasta jotakin vielä vähemmän asiallista
kuin ne ovat.

— Kuinka niin? kysyi Pigasov ja rypisteli kulmiaan.

— Ymmärsittehän mitä tarkoitin, sanoi Rudin ehdottomalla
kärsimättömyydellä, jonka hän hillitsi. — Lausun sen uudestaan, että
jollei ihmisellä ole vahvaa perustusta, johon hän uskoo, lujaa pohjaa,
jolla hän seisoo, niin kuinka voi hän tehdä itselleen selkoa kansansa
tarpeista, sen merkityksestä, sen tulevaisuudesta? Kuinka hän voi
tietää, mitä velvollisuus vaatii häneltä itseltään, jollei...

— Minulla on kunnia alistua! sanoi Pigasov katkonaisesti ja astui
syrjään, ympärilleen vilkaisematta.

Rudin katsahti häneen hiukan hymyillen, mutta vaikeni.

— Ahaa, hän heittää kiistakentän! huusi Darja Mihailovna. — Älkää olko
pahoillanne, Dmitri... Anteeksi, lisäsi hän kohteliaasti hymyillen: —
mikä on isännimenne?

— Nikolaitsch.

— Älkää olko pahoillanne, rakastettava Dmitri Nikolaitsch? Meitä hän
ei ole saanut petetyiksi. Hän tietysti tahtoo näyttää, ettei hän enään
_tahdo_ riidellä... Hän tuntee, ettei hän _pysty_ riitelemään teidän
kanssanne. Ja tulkaa te likemmäksi meitä ja antautukaamme puhelulle.

Rudin veti tuoliansa likemmä.

— Kuinka emme ennemmin ole tulleet tutuiksi? kysäsi Darja Mihailovna. —
Se minua suuresti hämmästyttää... Oletteko lukenut tämän kirjan? _C'est
de Tocqueville, vous savez?_ [Se on Tocquevillellä, tunnetteko?]

Darja Mihailovna ojensi Rudinille ohuen ranskalaisen kirjasen. Rudin
otti sen käteensä, selaili sitä hetkisen ja laskien sen takaisin
pöydälle, vastasi ettei hän ollut lukenut tätä herra Tocquevillen
kirjoitusta, vaikka hän kyllä muutoin useinkin oli ajatellut saman
kirjailijan koskettamia kysymyksiä. Keskustelu laajeni. Alussa Rudin
ikäänkuin häikäili lausua ajatuksiaan, eikä löytänyt sanoja, mutta
sitte hän lämpeni ja rupesi puhumaan. Neljännestunnin kuluttua ei
huoneessa kuulunut kuin hänen äänensä. Kaikki olivat kokoontuneet
piiriin hänen ympärilleen.

Pigasov yksin pysytteli etempänä, uunin viereisessä nurkassa. Rudin
puhui viisaasti, tulisesti, asiallisesti; huomasi hänen lukeneen
paljon ja tietävän paljon. Jokaisen täytyi käsittää, ettei hän ollut
tavallinen ihminen... Hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, hänestä
oli niin vähän kuultu puhuttavan. Kaikista tuntui kummalliselta,
jopa käsittämättömältä, kuinka maalla äkkiä oli saattanut syntyä
tuollainen oppinut. Sitä suurempi oli hämmästys ja hurmaus, jonka
hän herätti kaikissa, alkaen Darja Mihailovnasta... Hän ylpeili
löydöstään ja mietti jo edeltäkäsin, kuinka hän vie Rudinin ylhäiseen
maailmaan. Iästä huolimatta oli näissä hänen mietteissään paljon
melkein lapsellista. Aleksandra Pavlovna taas suoraan sanoen ei paljon
ymmärtänyt siitä mitä Rudin sanoi, mutta hän oli siitä hämmästyneenä
ja iloissaan; hämmästyksissä oli myöskin hänen veljensä; Pandalevski
tarkasteli Darja Mihailovnaa, tuntien kateutta; "panenpa pääni pantiksi
siitä, että voi niitä parempiakin lintuja saada käsiinsä!" tuumaili
Pigasov... Eniten kummissaan olivat sentään Basistov ja Natalia.
Basistov istui koko ajan henkeään pidätellen, suu auki ja silmät
levällään — kuunnellen, kuunnellen tarkemmin kuin hän milloinkaan oli
kuunnellut. Natalian kasvoille taas nousi heikko puna; hänen katseensa,
joka vilkkumatta tähtäsi Rudiniin, synkistyi hetkeksi ja alkoi sitte
loistaa.

— Kuinka hänellä on kauniit silmät! kuiskasi hänelle Volintsev.

— Kyllä. Kauniit ne ovat.

— Vahinko vaan, että hänen kätensä ovat niin suuret ja punaset.

Natalia ei siihen vastannut mitään.

Tarjottiin teetä. Keskustelu kääntyi yleisemmäksi, mutta jo hetkestä,
jolloin kaikki muut vaikenivat ja ainoastaan Rudin puhui, saattoi
huomata minkä väkevän vaikutuksen hän oli tehnyt. Darja Mihailovnan
rupesi äkkiä tekemään mieli kiusata Pigasovia. Hän meni hänen luoksensa
ja lausui puoliääneen:

— Mitä te tässä seisotte mykkänä, huulilla ivan hymy? Koettakaappa taas
hiukan otella hänen kanssaan!

Ja odottamatta vastausta, hän kädellään viittasi Rudinin luokseen.

— Erästä puolta hänessä te ette vielä tunne, sanoi Darja Mihailovna,
osoittaen Pigasovia: — hän on hirveä naisvihaaja, lakkaamatta hän heitä
soimaa; kuulkaa, olkaa hyvä, johdattakaa hänet totuuden tielle.

Rudin katsahti Pigasoviin... tahtomattaankin ylhäältä päin, sillä hän
oli kahta päätä pitempi häntä. Pigasovin kasvot kalpenivat. Hän oli
äärimmilleen ärsytetty.

— Darja Mihailovna erehtyy, alkoi hän epävarmalla äänellä: — minä
en soimaa ainoastaan naisia, sillä yleensä en ole mikään ihmissuvun
ihailija.

— Mikä teidät sitte on vienyt niin kummallisiin mielipiteisiin? kysyi
Rudin.

Pigasov katseli häntä suoraan silmiin.

— Luultavasti kokemus omasta sydämmestäni, josta joka päivä löydän
enemmän ja enemmän roskaa. Tuomitsen muita itseni mukaan. Ehkä se
on väärin, ehkä minä olenkin muita huonompi. Mutta mitä tehdä?
Tottumustako?

— Ymmärrän teidät aivan ja annan teille myötätuntoisuuteni, sanoi
Rudin. — Eikö jokainen jalo henki olisi tuntenut itserakkauden himoa?
mutta tuohon ulospääsemättömään tilaan ei saa pysähtyä.

— Nöyrä kiitos siitä, että annatte todistuksen henkeni jaloudesta,
puhui Pigasov: — mutta tilani ei ole ollenkaan huono, päin
vastoin minun on sangen hyvä ollakseni, joten jos ulospääsy siitä
ilmaantuisikin, niin, hitto vieköön, en sitä käyttäisi hyväkseni.

— Siis — suokaa anteeksi sanani — pidätte itserakkauden tyydyttämistä
parempana kuin elämistä ja olemista totuudessa...

— Niin juuri! huudahti Pigasov: — itserakkaus on jotakin, jonka
ymmärrän minäkin ja toivottavasti sen ymmärrätte te ja jokainen
ihminen. Mutta totuus — mitä on totuus? Missä on totuus?

— Nyt te kerrotte samoja asioita. Minä pyydän teitä ehdättää, huomautti
Darja Mihailovna.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— No entä sitte! Kysyn vieläkin: missä on totuus? Itse filosoofit eivät
tiedä mitä se on. Kant sanoo: kas tuossa se on, muka; mutta Hegel
väittää: ei — sinä valehtelet, se on tässä.

— Mutta tiedättekö mitä Hegel siitä sanoo? kysyi Rudin ääntään
korottamatta.

— Minä pysyn sanoissani, kiivastui Pigasov: — etten ymmärrä mitä totuus
on. Minun mielipiteeni mukaan ei sitä ensinkään löydy maailmassa. Sana
käsitettä varten on kyllä, mutta itse oletta ei löydy.

— Hyi! hyi! huudahti Darja Mihailovna: — kuinka ette häpee lausua
tuota, te vanha syntinen! Etteikö totuutta löydy? Mitä varten sitte
enään kannattaisikaan elää maailmassa?

— Niin, Darja Mihailovna, kyllä ainakin uskon, lausui ärtyisänä
Pigasov: — että teidän joka tapauksessa olisi helpompi elää ilman
totuutta kuin ilman kokkianne Stepania, joka niin mestarillisesti
keittää lihalientä. Mutta mitä hyötyä teillä on totuudesta? Sanokaa,
olkaa hyvä! Siitähän ei saisi neulotuksi myssyraukkaakaan!

— Laskemalla leikkiä ette ole vastannut kysymykseeni, sanoi Darja
Mihailovna: — varsinkin koska olette eksynyt parjaamaan...

— En tiedä mitä totuus on, mutta nähtävästi sillä voi puhkaista silmät,
mutisi Pigasov ja astui suuttuneena syrjään.

Mutta Rudin alkoi puhua itserakkaudesta ja puhui hyvin. Hän osoitti
että ihminen ilman itserakkautta on mitätön, että itserakkaus on —
Arkimedeksen vipu, jolla voi liikuttaa maan paikaltaan, mutta että
samalla ainoastaan se ihminen ansaitsee ihmisen nimen, joka ratsastajan
lailla osaa ohjata itserakkautensa, joka uhraa persoonallisuutensa
yhteiselle hyvälle...

— Itserakkaus, lausui hän lopuksi: — on itsemurha. Itserakas ihminen
kuihtuu kuin hedelmätön puu; mutta itserakkaus yllykkeenä pyrkimisessä
täydellisyyttä kohti on kaiken suuruuden lähde... Niin! ihmisen täytyy
särkeä persoonallisuudessaan löytyvä itsepintainen itsekkäisyys, jotta
se saisi oikeuden hänessä vaikuttaa.

— Voisitteko lainata minulle lyijykynää? kysyi Pigasov kääntyen
Basistovin puoleen.

Basistov ei heti käsittänyt hänen kysymystään.

— Mitä te lyijykynällä? kysyi hän vihdoin.

— Kirjoittaisin vain muistoon herra Rudinin viime lauseen. Kas, jollei
kirjoita muistoon, niin ne hyvätkin asiat unohtuvat. Ja myöntäkää
itsekin, että tuollainen lause on kuin sika satulassa.

— Löytyy asioita, joita on synti ivata ja pilkata, Afrikan Semenitsch,
sanoi Basistov kiivaasti, kääntyen pois Pigasovista.

Sillaikaa oli Rudin astunut Natalian luokse. Tyttö nousi. Hänen
kasvojensa ilme osoitti, että hän oli hämillään. Volintsev, joka oli
istunut hänen vieressään, nousi hänkin.

— Näen tässä soittokoneen, alkoi Rudin pehmeästi, sulavalla äänellä
kuin matkaileva satuprinssi: — neiti kai soittaa?

— Soitanhan minä, vastasi Natalia: — mutta en erittäin hyvin.
Konstantin Diomiditsch soittaa paljon paremmin.

Pandalevski nosti päätään ja irvisti jotta hampaat näkyivät.

— Älkää sanoko, Natalia Aleksejevna: te ette ensinkään soita huonommin
kuin minä.

— Tunnetteko Schubertin "Erlkönigin?" kysyi Rudin.

— Kyllä hän sen tuntee, vastasi Darja Mihailovna.

— _Constantin_, istukaa... Pidättekö musiikista, Dmitri Nikolaitsch?

Rudin vastasi vain pienellä kumarruksella ja kosketti kädellään
tukkaansa ikäänkuin valmistautuakseen kuuntelemaan... Pandalevski alkoi
soittaa.

Natalia seisoi pianon vieressä juuri vastapäätä Rudinia. Heti ensi
äänen kaiuttua Rudinin kasvoille painui omituisen kaunis ilme. Hänen
tummansiniset silmänsä liikkuivat hitaasti, tuontuostakin pysähtyäkseen
Nataliaan. Pandalevski lopetti kappaleen.

Rudin, sanomatta sanaakaan, astui avonaiseen ikkunaan. Kepeinä
kääriliinoina peittivät sumut puutarhan. Likeiset kylät henkivät
tuoksuvaa unta. Hiljaa syttyivät tähdet taivaalle. Kesäinen yö hyväili
ja hempeiii. Rudin katseli pimeään puutarhaan ja — kääntyi sitte
huoneeseen.

— Tämä soitto ja tämä yö, sanoi hän: — miten ne tuovat mieleeni
ylioppilasaikani Saksassa: kokouksemme siellä ja serenaadimme...

— Vai olette te ollut Saksassa? kysyi Darja Mihailovna.

— Kyllä. Vuoden olin Heidelbergissä ja miltei yhtä kauvan Berlinissä.

— Kävittekö oikein puettuna kuin ylioppilaat? Kuuluvat siellä käyttävän
erinomaisia pukuja.

— Heidelbergissä käytin korkeita, kannuksilla varustettuja saappaita ja
nyöreillä koristettua takkia ja annoin hiusteni kasvaa aina olkapäihin
asti... Berlinissä taas ylioppilaat käyvät puettuina aivan niinkuin
muutkin ihmiset.

— Kertokaa meille jotakin ylioppilasajastanne, pyysi Aleksandra
Pavlovna.

Rudin alkoi kertoa. Hän ei puhunut aivan sujuvasti, hänen kuvauksiinsa
ei riittänyt värejä, eikä hän ymmärtänyt niitä sekoittaa.
Ulkomaalaisten retkiensä kertomisesta hän muutoin piankin siirtyi
yleisiin kysymyksiin, puhumaan valistuksen ja tieteen merkityksestä,
yliopistoista ja yliopistoelämästä yleensä. Suurin, rohkein piirtein
kuvasi hän äärettömiä näköaloja. Kaikki kuuntelivat syvällä
hartaudella. Hän puhui miellyttävästi, mestarillisesti, hiukan
epäselvästi... Mutta itse tuo epäselvyys antoi hänen puheelleen
omituisen viehätyksen.

Ajatusten runsaus esti Rudinia lausumasta ajatuksiaan määrätysti ja
tarkasti. Kuvaus ajoi toista takaa, vertaukset milloin odottamattoman
rohkeina, milloin hämmästyttävän sattuvina synnyttivät toisiaan. Hän
ei puhunut tottuneen lörpöttelijän itsetyytyväisellä taidolla, vaan
innostusta henki hänen vilkas esityksensä. Hän ei etsinyt sanoja:
vapaasti, itsestään ne tulivat hänen huulilleen ja jokainen sana
ikäänkuin valui suoraan sielusta, polttamaan kaikkia vakaumuksen
tulella. Rudin omisti miltei korkeimman salaisuuden lahjan:
kaunopuheisuuden musiikin. Hänen tarvitsi vain koskettaa muutamiin
sydämmen kieliin saadakseen ne suruisasti soimaan ja kaikki muut
väräjämään. Mahdollisesti ei joku kuulijoista kokonaan ymmärtänyt
sitä mistä oli puhe, mutta hänen rintansa laajeni, oli kuin esirippu
olisi kohonnut hänen silmiensä edestä ja häntä vastaan olisi auennut
säteilevä kirkkaus.

Kaikki Rudinin ajatukset näkyivät tähtäävän tulevaisuutta kohti. Se oli
painanut häneen välittömyyden, nuoruuden leiman... Hän seisoi ikkunan
ääressä, katselematta kehenkään erityisesti, hän puhui yleistunteitten
ja vaikutusten innostuttamana. Nuorten naisten likeisyys, yön kauneus,
omien tunteitten tulva kiidättivät hänet kaunopuheliaisuuteen,
runouteen... Itse hänen äänensä sointu, hiljaisena, kokonaan
keskitettynä siihen aineeseen, jossa hän nyt eli, kohotti vaikutusta.
Hänen huultensa kautta puhui ikäänkuin joku korkeampi, jota ei hän
itsekään ennen ollut tuntenut... Rudin oli puhunut siitä, mikä
ajalliselle ihmiselämälle antaa ijankaikkisen merkityksen.

— Muistuu mieleeni, sanoi hän lopuksi; — skandinaavinen taru, joka
alkaa näin: tulen ääressä, sotilaittensa ympäröimänä istuu ruhtinas
linnansa pimeässä, Suuressa salissa. On yö, on talvi. Äkkiä lentää
huoneeseen pieni lintu avoimesta ovesta, lentääkseen samassa ulos
toisesta. Ruhtinas huomauttaa miten ihminen maailmassa on kuin tuo
lintu, joka lensi pimeydestä, lensi pimeyteen ja hetkisen vain viipyi
lämmössä ja valossa... "Herra", virkkaa vanhin sotilaista: — "mutta
lintu ei kuitenkaan katoa pimeyteen vaan löytää pesänsä"... Samoin
kuluu meidän elämämme nopeaan ja mitättömänä; mutta kaiken suuren
toimittaa maailmassa ihminen. Tiedon siitä, että hän on välikappale
korkeisiin päämääriin, täytyy hänelle korvata kaikki muut ilot: itse
kuolemassa hän saavuttaa elämänsä, pesänsä...

Rudin pysähtyi. Hänen silmänsä sumenivat, ehdottomasti hän hymyili ja
näytti tulevan hämilleen.

— _Vous êtes un poète_ [Olette runoilija], lausui Darja Mihailovna
hiljaa.

Ja kaikki muut yhtyivät empimättä häneen, — paitsi Pigasov. Ennenkuin
Rudin lopetti pitkän puheensa, oli hän ottanut hattunsa ja mennessään
vihaisesti kuiskannut Pandalevskille, joka seisoi oven likellä:

— Lähden tästä hullujen luo!

Kukaan ei häntä estänyt, ei edes huomannut hänen lähtöään.

Puoli tuntia illallisen jälkeen läksivät vieraat pois eri haaroilleen.
Rudinia Darja Mihailovna pyysi jäämään yöksi. Vaunuissa ajaessaan
kotiin veljensä kanssa, Aleksandra Pavlovna tuontuostakin ihmetteli
Rudinin tavatonta älyä. Volintsev oli samaa mieltä, mutta huomautti,
että hän välistä lausuu ajatuksensa hiukan hämärästi... s.o. ei aivan
käsitettäväsi, lisäsi hän, nähtävästi saadakseen omat ajatuksensa
selville; mutta hänen kasvonsa synkkenivät ja vaunujen kulmaan tähdätty
katse kävi entistä suruisammaksi.

Maata pannessaan ja riisuessa silkillä ommeltuja henskeliänsä
Pandalevski taas ääneen lausui: "sangen mukava mies!" Samassa hän
heitti vihaisen katseen palvelijapoikaansa ja käski häntä menemään.
Basistov ei koko yönä nukkunut, ei edes riisuutunut. Aamuun saakka
hän kirjoitti kirjettä eräälle toverilleen Moskovassa. Mutta Natalia,
vaikka riisuutuneena ja heittäyneenä vuoteelleen, ei myöskään saanut
unta eikä voinut ummistaa silmiään hetkeksikään. Nojaten päätä käsiinsä
hän tuijotti pimeyteen, kuumeentapaisesti tykkivät hänen suonensa ja
raskas huokaus kohotti rintaa.

Seuraavana aamuna, kun Rudin tuskin oli ehtinyt pukeutua, saapui
hänelle kutsu Darja Mihailovnalta tulla juomaan teetä hänen kanssaan.
Rudin tapasi hänet yksinään. Hän tervehti häntä erinomaisen
ystävällisesti, kysyi miten hän oli nukkunut, kaatoi itse hänelle
teetä, jopa kysyi oliko kupissa tarpeeksi sokeria, tarjosi hänelle
papyrossin ja toisti pari kertaa, kuinka hänestä on kummallista
etteivät he ennen ole tutustuneet. Rudin tuli istuneeksi hiukan
kauvempana. Darja Mihailovna pyysi häntä pienelle, pehmeälle
tuolille, joka oli hänen istuimensa vieressä ja hiukan nojanneena
hänen puoleensa, alkoi hän kysellä hänen kotiolojaan, tuumiaan ja
aikomuksiaan. Darja Mihailovna puhui huolimattomasti ja kuunteli
hajamielisenä. Rudin ymmärsi vallan hyvin, että hän häntä hakkaili,
melkeinpä imarteli. Miksi hän muutoin olisi pannut toimeen tämän
aamuisen kohtauksen ja pukeutunut noin yksinkertaisen somasti, aivan à
la madame Récamier! Muutoin hän piankin lakkasi kyselemästä alkaakseen
itse kertoa itsestään, nuoruudestaan ja tuttavistaan. Rudin kuunteli
tarkkaavaisesti hänen lörpöttelyään. Ja vaikka Darja Mihailovna olisi
kertonut kenestä tahansa, niin hän — kumma kyllä — aina itse jäi ensi
sijalle ja tuo toinen siirtyi jollakin lailla syrjään, jopa katosi
kokonaan. Siten sai Rudin tietää mitä Darja Mihailovna oli sanonut
sille tai sille ylhäiselle herralle, kuinka suuri vaikutusvalta
hänellä oli ollut siihen tai siihen kuuluisaan runoilijaan. Päättäen
näistä Darja Mihailovnan kertomuksista, täytyi jokaisen käsittää,
että kaikki merkilliset henkilöt viime kaksikymmentäviiden vuoden
aikana olivat uneksineet ainoastaan siitä, miten saisivat hänet nähdä,
hänen mielihalujaan palvella. Hän puheli heistä kuin jokapäiväisistä
asioista, ihaelematta tai kiittelemättä heitä enempää kuin omaisiaan,
jopa kutsuen muutamia hölmöiksikin. Hänen kertomuksessaan heidän
nimensä ikäänkuin upeana kehyksenä kallisarvoisen kiven ympärillä
sulkivat piiriinsä päänimen: Darja Mihailovna...

Rudin kuunteli, papyrossia poltellen ja vaieten. Joskus ainoastaan hän
pienellä huomautuksella katkaisi puheliaan rouvan juttelua. Rudin osasi
puhua ja puhui mielellään. Keskustelun ylläpitäminen ei kuulunut hänen
alaansa, mutta kuunnella sitä hän osasi. Jokainen, jota ei hän vain
heti alusta alkain pelästyttänyt luotaan, antoi hänelle luottamuksensa;
niin mielellään ja myötätuntoisesti hän ymmärsi seurata toisen
kertomusta. Hän oli sangen hyväsydämminen, varsinkin niitä kohtaan,
jotka olivat tottuneet pitämään itseään muita ylempinä. Sanakiistassa
hän harvoin antoi vastustajalleen suunvuoroa, hän hänet hallitsi
sujuvalla, kiihkeällä väittelytaidollaan.

Darja Mihailovna lausui ajatuksensa venäjäksi. Hän keikaili taidollaan
äidinkielessä, vaikka siihen usein sekaantui ranskalaisia sanoja.
Erityisellä mielihyvällä, mutta ei aina aivan onnistuneesti hän käytti
kansanomaisia lausetapoja. Rudinin korvaa ei tuo omituinen, kirjava
sanatulva, joka vieri Darja Mihailovnan huulilta, loukannut. Hän sitä
tuskin huomasikaan.

Vihdoin viimein Darja Mihailovna kuitenkin väsyi ja, vaivuttaen päänsä
tuolin selkänojaan, hän vaieten katsoi Rudiniin.

— Nyt ymmärrän, alkoi Rudin hitaasti, miksi te aina kesäksi muutatte
maalle. Tuo lepo on teille välttämätön, maaelämän hiljaisuus teitä
vahvistaa ja virkistää pääkaupungin humun jälkeen. Käsitän, että teihin
syvästi vaikuttaa luonnon kauneus.

Darja Mihailovna vilkasi syrjästä Rudiniin.

— Luonnon kauneus... niin... niin, tietysti se on minulle äärettömän
rakas. Mutta tiedättekö Dmitri Nikolaitsch, ei sitä maallakaan tule
toimeen ilman ihmisten seuraa. Ja täällä tuskin on ketään. Pigasov on
kaikista älykkäin ihminen näillä mailla.

— Tuo eilinen äkäinen ukkoko? kysyi Rudin.

— Juuri hän... Maalla hän kyllä menee mukiin — saahan hänelle edes
välistä nauraa.

— Ei hän ole mikään tyhmä mies, sanoi Rudin: — mutta hän on väärällä
tiellä. En tiedä, oletteko te Darja Mihailovna samaa mieltä, mutta
minusta tuossa täydellisessä ja ehdottomassa kieltämisessä ei ole
mitään hyvää. Kieltäkää kaikki, niin te pian tulette kuuluksi
älykkäisyydestänne: se on tunnettu asia. Hyväluontoiset ihmiset ovat
paikalla valmiit myöntämään, että olette paremmat kuin se, mitä
kiellätte. Sillä ensiksikin: saattaahan vikoja löytää kaikesta, mutta
toiseksi: jos te taas tuotte esiin jotakin asiallista, niin se on
teille vieläkin pahempi. Jos henkenne perustuu pelkkään kieltämiseen,
niin se köyhtyy ja kuolee. Jos tyydytätte itserakkautenne, niin
teiltä menee totisen mietinnän nautinto; elämä, sen sisältö liukuu
vähäpätöisen ja ärtyneen valvontanne alta ja te lopetatte päivänne
soimaamalla ja ivaamalla kaikkea. Moittimaan, oikaisemaan on oikeutettu
ainoastaan se, joka rakastaa.

— _Voilà m-r Pigasov cuterré_ [Kas nyt on herra Pigasov kokonaan
voitettu], lausui Darja Mihailovna. — Kuinka mestarillisesti te osaatte
määritellä ihmisen! Muutoin kai ei Pigasov ymmärtäisi teitä. Hän ei
osaa rakastaa kuin omaa itseään.

— Ja sitä hän soimaa, voidakseen sen nojalla soimata muita, sanoi Rudin.

— Syytää siten syynsä muiden niskoille. Mutta yhdestä toiseen, mitä te
pidätte paroonista?

— Paroonista? hän on kelpo ihminen, hyväsydämminen ja lahjakas...
mutta hänellä ei ole luonteenlujuutta... sentähden hän tuleekin koko
ikänsä pysymään puoleksi oppineena, puoleksi maailmanmiehenä, nimittäin
dilettanttina suoraan sanoen — ei minään... Vahinko kyllä!

— Minä olen aivan samaa mieltä, sanoi Darja Mihailovna. — Luin hänen
artikkelinsa... _Entre nous... cela a assez peu de fond_ [Meidän kesken
sanoen, - ei siinä ole paljonkaan perustetta].

— Ketä täällä likeisyydessä vielä asuu? kysyi hetkisen vaiettuaan Rudin.

Darja Mihailovna karisteli pikkusormellaan tuhkaa papyrossistaan.

— Tuskin ketään. Aleksandra Pavlovna Lipin, jonka eilen näitte: hän on
sangen herttainen, mutta siinä kaikki. Hänen veljensä on erinomainen
mies, _un parfait honnête homme_ [oikein kelpo mies]. Ruhtinas
Garinin te tunnette. Ja siinä ne ovatkin kaikki. Löytyy tosin pari
muuta naapuria, mutta ne ovat aivan mitättömät. Joko kursailevat —
hirveillä vaatimuksilla — tai karttavat ihmisiä, tai käyttäytyvät
luonnollisuudessaan aivan sopimattomasti. Rouvia en, niinkuin tiedätte,
näe. Sitte on vielä muuan naapuri, jota sanotaan hyvin sivistyneeksi
ja oppineeksi mieheksi, mutta hän on eriskummallinen olento,
haaveilia. _Alexandrine_ hänet tuntee ja taitaa häntä rakastaa...
Kas, Aleksandraan teidän, Dmitri Nikolaitsch, pitäisi käydä käsiksi:
hän on herttainen olento; häntä pitäisi vain hiukan muodostella,
välttämättömästi muodostella!

— Hän on hyvin miellyttävä, myönsi Rudin.

— Täydellinen lapsi, Dmitri Nikolaitsch, täydellinen lapsi. Hän oli
naimisissa, _mais c'est tout comme_ [Mutta se nyt on niinkuin]... Minä
jos olisin mies, rakastuisin vain sellaisiin naisiin.

— Tokkohan?

— Aivan varmaan. Sellaisissa naisissa on kumminkin tuoreutta ja sitä ei
keinotekoisesti saata hankkia jokaiselle.

— Voiko muka sitte kaikkea muuta hankkia keinotekoisesti? kysyi Rudin
ja hymyili, mitä hän muutoin teki hyvin harvoin. Hymyillessä tuli hänen
kasvoihinsa jotakin omituisen vanhaa, silmät kirpistyivät, nenä vetäysi
ryppyihin.

— No mutta kuka se sitte on tuo eriskummallinen olento, jonka
mainitsitte, josta rouva Lipin pitää? kysyi hän.

— Eräs Leshnev, Mihailo Mihailitsch, täkäläinen tilanomistaja.

Rudin nosti hämmästyneenä päänsä.

— Leshnev, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän: — onko hän teidän naapurinne?

— On. Tunnetteko?

Rudin vaikeni.

— Tunsin ennen... kauvan sitte. Taitaa olla rikas mies? sanoi hän sitte
hypistellen tuolin samettista päällystää.

— Kyllä, rikas, mutta pukeutuu kamalasti ja ajelee juoksurattailla
aivan kuin puotipalvelija. Minä olen koettanut pyytää häntä tänne
luokseni, koska häntä sanotaan järkeväksi ihmiseksi; sitäpaitsi
minulla olisi hänelle asiaakin... Niinkuin ehkä tiedätte, hoidan itse
maatilaani.

Rudin nyökäytti päätään.

— Niin, itse, toisti Darja Mihailovna: — kas, en huoli ruveta
raahaamaan maahan vieraita tyhmyreitä, johdan itse venäläisiäni.
Eivätkä asiat käy niinkään hullusti, lisäsi hän, viitaten kädellään
ympärilleen.

— Minä puolestani, huomautti Rudin kohteliaasti, — pidän sitä aivan
epäoikeutettuna, että naisilta kielletään pääsy käytännöllisiin toimiin.

Darja Mihailovna hymähti tyytyväisesti.

— Olette erittäin rakastettava, sanoi hän: — mutta mitä minun pitikään
sanoa? Mistä me puhuimme? Niin tosiaan, Leshnevistä. Olen hänen
kanssaan maanjako-asioissa. Monta kertaa olen jo pyytänyt häntä
luokseni ja odotan häntä tänäänkin; mutta hän ei tule, Jumala ties
miksi... mokomakin moukka!

Oviverhot avautuivat hiljaa ja huoneeseen astui palvelija, roteva,
harmaa, kaljupää mies mustassa hännystakissa, valkoisissa liiveissä ja
valkoisessa kaulaliinassa.

— Mitä nyt? kysyi Darja Mihailovna ja, kääntyen Rudinin puoleen, hän
puoliääneen lisäsi: — _n'est pas, comme il ressemble a Canning_ [Eikö
tota, hän on Canningin näköinen]?

— Mihailo Mihailitsch Leshnev saapui, ilmoitti palvelija. — Otatteko
vastaan?

— Herranen aika, huudahti Darja Mihailovna: — siinä paha missä
puhutaan. Käske sisään.

Palvelija meni.

— Sellainen moukka! Tulee viimeinkin, mutta niin sopimattomaan aikaan,
juuri keskeyttämään puhettamme.

Rudin nousi paikaltaan, mutta Darja Mihailovna pidätti häntä.

— Mihin te aiotte? Kyllä me voimme keskustella teidän läsnäollessanne.
Toivoisin vain, että häntä komentaisitte niinkuin Pigasovia.
Puhuessanne, _vous gravez comme avec un burin_ [te kaiverratte kuin
näverillä]. Jääkää tänne.

Rudin oli jotakin sanomaisillaan, mutta jäi miettimään eikä sanonutkaan
mitään.

Mihailo Mihailitsch, jonka lukija jo tuntee, astui huoneeseen. Hänen
yllään oli sama harmaa päällystakki ja päivettyneissä käsissään hän
piteli vanhaa lakkiaan. Tyynesti hän tervehti Darja Mihailovnaa ja
likeni teepöytää.

— No vihdoinkin te suvaitsette tulla luoksemme, monsieur Leshnev! sanoi
Darja Mihailovna, — Olkaa hyvä, istukaa. Kuulen että olette vanhat
tutut, lisäsi hän Rudinia osoittaen.

Leshnev loi Rudiniin katseensa ja hymähti omituisesti.

— Minä tunnen herra Rudinin, sanoi hän lyhyesti tervehtien.

— Olemme yliopistossa olleet yhdessä, virkkoi Rudin puoliääneen ja
painoi alas silmänsä.

— Olemme tavanneet jälkeenpäinkin, sanoi Leshnev kylmästi.

Darja Mihailovna silmäili hiukan hämmästyneenä molempia ja pyysi
Leshneviä istumaan. Hän istuutui.

— Tahdoitte minua tavata, sanoi hän: — maanjakoasian tähden?

— Niin sekä sen tähden että muutoinkin. Kas, olemmehan likeiset
naapurit ja miltei sukua.

— Olen sangen kiitollinen! Mutta mitä maanjakoasiaan tulee, niin
pehtoorinne kanssa olemme sen jo kokonaan päättäneet: minä nimittäin
olen suostunut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa.

— Tiedän sen. — Mutta hän sanoi minulle, ettei papereita saata
allekirjoittaa ennenkuin persoonallisesti olen tavannut teidät.

— Niin; minulla nyt on se tapa. Mutta mennäkseni yhdestä toiseen,
sallikaa minun kysyä, ovatko kaikki teidän talonpoikanne rahaverolla?

— Kyllä.

— Ja itse te olette puuhannut maanjaossa? Se on kauniisti tehty.

Leshnev vaikeni.

— Kas, minä tulin nyt teitä persoonallisesti tapaamaan, sanoi hän sitte.

Darja Mihailovna hymyili.

— Näen kyllä, että tulitte. Ja sen te sanotte äänellä... ikäänkuin
teille olisi ollut hyvin vastenmielistä tulla luokseni.

— Minä en yleensä käy missään, sanoi Leshnev tyynesti.

— Ettekö missään? Entä Aleksandra Pavlovnan luona?

— Olen hänen veljensä vanha tuttu.

— Hänen veljensä! Enhän minä muutoin tahdo pakoittaa mihinkään...
Mutta, suokaa anteeksi, olen niin paljon vanhempi teitä, että voin
teitä hiukan torua: mitä se on, että sillä tavoin elelette yksin kuin
karhu pesässään? Tai _minunko_ taloni ei teitä miellytä? _Minäkö_ teitä
en miellytä?

— En teitä tunne, Darja Mihailovna, joten on mahdotonta, ettette
minua miellyttäisi. Talohan teillä on erinomainen, mutta tunnustan
teille suoraan, etten tahdo vaivautua: minulla ei ole kunnollista
hännystakkia, ei ole hansikkaita; ja enhän minä sitä paitsi kuulu
teidän seurustelupiiriinne.

— Kuulutte kyllä, Mihailo Mihailitsch, sekä syntymältänne että
sivistykseltänne _vous êtes des nôtres_ [olette meikäläisiä].

— Syrjään ne, sekä syntymä että sivistys, Darja Mihailovna. Kysymys ei
ole siitä...

— Ihmisen täytyy seurustella ihmisten kanssa, Mihailo Mihailitsch! Mikä
halu teillä on istua kuin Diogenes tynnörissään?

— Olihan hänellä siellä sangen hyvä, ensiksikin. Ja toiseksi: mistä te
tiedätte etten minä seurustele ihmisten kanssa?

Darja Mihailovna puri huultansa.

— Se on toinen asia! Sitte en voi muuta kuin säälitellä sitä, ettei
minulla ole ollut kunnia joutua niiden joukkoon, jotka ovat teidän
tuttavianne.

— Herra Leshnev, puuttui Rudin puheeseen: — luultavasti panee liian
suurta arvoa tunteeseen, joka itsessään kyllä on sangen kiitettävä:
vapauden rakkauteen.

Leshnev ei vastannut mitään, katseli vain Rudiniin. Kaikki vaikenivat
hetkeksi.

— Voin siis, alkoi Leshnev nousten: — pitää asiamme päättyneenä ja
käskeä pehtoorianne tuomaan paperit luokseni.

— Kyllä... vaikka minun täytyy tunnustaa, että olette ollut kaikkea
muuta kuin rakastettava... Minunpa pitäisi purkaa koko kauppa.

— Niin, mutta tämä maanjako on teille paljon edullisempi kuin minulle.

Darja Mihailovna kohautti olkapäitään.

— Ettekö tahdo edes syödä aamiaista luonani? kysyi hän.

— Kiitän nöyrimmästi: en milloinkaan syö aamiaista; sitäpaitsi minun
pitää kiiruhtaa kotiin.

Darja Mihailovna nousi.

— En tahdo teitä pidättää, sanoi hän liketen akkunaa: — en uskalla
teitä pidättää.

Leshnev kumarsi.

— Hyvästi, herra Leshnev. Suokaa anteeksi että olen teitä vaivannut
luokseni.

— Se ei tee mitään, ei suinkaan, sanoi Leshnev ja jätti huoneen.

— Mitä te arvelette? kysyi Darja Mihailovna Rudinilta. — Olen kyllä
kuullut kerrottavan, että hän on eriskummallinen, mutta tämä on toki
liikaa!

— Hän sairastaa samaa tautia kuin Pigasov, sanoi Rudin: — hän tahtoo
olla eriskummallinen. Toinen tekeytyy Mefistofeleeksi, toinen
kyynikoksi. Molemmissa on paljon itsekkäisyyttä, itserakkautta,
mutta vähän totuutta, vähän rakkautta. Sekin on tavallaan itsekästä
punnitsemista, kun ihminen itseensä kyllästyneenä pukeutuu
huolimattomuuden ja laiskuuden naamariin, jotta muka joku tuumaisi:
voi sitä ihmistä, miten paljon lahjojaan hän turmeli; vaikka hänellä
likeltä katsoen ei ole ollut lahjoja ensinkään.

— _Et de deux!_ lausui Darja Mihailovna. — Te olette hirveä ihminen
tekemään määrittelyjä. Teiltä ei pääse piiloon.

— Niinkö luulette? sanoi Rudin... — Muutoin, lisäsi hän, — ei minun
nykyään pitäisi puhua mitään Leshnevistä; olen häntä kerran rakastanut
kuin ystävää... mutta kaikenlaisten väärinkäsitysten tähden sitte...

— Riitaannuitte?

— Emme, mutta erosimme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi toisistamme, ja
luultavasti ikipäiviksi.

— Minä kyllä huomasin, ettette koko hänen vierailunsa aikana ollut kuin
oma itsenne... Kaikissa tapauksissa olen teille suuresti kiitollinen
tästä aamusta. Aika kului tavattoman hauskasti. Mutta velvollisuuksia
ei siltä käy unohtaminen. Päästän teidät nyt rauhaan aamiaiseen asti
ja menen itse toimittamaan asioitani. Sihteerini, jonka jo näitte —
_Consiantin c'est lui qui cst mon sécrétaire_ [Consiantin on nim.
sihteerini] luultavasti minua jo odottaa. Suljen hänet suosioonne: hän
on mainion avulias nuori mies ja teihin aivan ihastunut. Näkemiin asti
_cher_ Dmtri Nikolaitsch! Miten kiitollinen olen paroonille siitä, että
hän tutustutti teidät minuun.

Darja Mihailovna ojensi Rudinille kätensä. Ensin hän sitä painoi,
mutta vei sen sitte huulilleen ja meni saliin sekä sieltä rappusille.
Rappusilla hän tapasi Natalian.



V.


Ensi näkemältä Darja Mihailovnan tytär Natalia Aleksejevna ei ihmisiä
miellyttänyt. Hän ei vielä ollut ehtinyt kehittyä: hän oli laiha,
tummanverevä ja käveli hiukan koukussa. Mutta hänen kasvojensa
piirteet olivat kauniit ja säännölliset, vaikka liian suuret
seitsemäntoistavuotiaalle tytölle. Erittäin kaunis oli hänen puhdas,
sileä otsansa kulmakarvoineen, jotka keskeltä olivat ikäänkuin hieman
särkyneet. Hän puhui vähän, mutta kuunteli ja katseli tarkkuudella,
melkein hartaasti, ikäänkuin hän kaikesta olisi tahtonut tehdä tiliä
itselleen. Usein hän liikkumattomana, kädet helmassa jäi miettimään;
silloin hänen kasvoillaan ilmeni sisäinen ajatustyö, tuskin huomattava
hymy välähti huulille samassa taas kadotakseen; suuret, tummat
silmät avautuivat... _Qu'avec vous_ [Mikä teidän on]? kysyy häneltä
neiti Boncourt ja alkaa nuhdellen selitellä, ettei nuoren neitosen
sovi vaipua mietteisiin ja näyttää hajamieliseltä. Mutta Natalia ei
suinkaan itse asiassa ollut hajamielinen, päinvastoin hän ahkerasti
luki ja mielellään teki työtä. Hän tunsi syvältä ja voimakkaasti,
mutta hiljaisuudessa. Jo lapsena ollessaan oli hän harvoin itkenyt,
nykyään hän ani harvoin huokasikaan; kalpeni vain hiukan, kun häntä
jollakin lailla loukattiin. Äiti piti häntä hyväluontoisena, järkevänä
tyttönä ja kutsui häntä leikillä: _mon honnête homme de fille_ [kelpo
poika-tyttöni], mutta ei ajatellut suuria hänen henkisistä lahjoistaan.
"Natascha on kylmä, onneksi kyllä", oli hänen tapanaan sanoa: — "hän
ei ole minun kaltaiseni... hän tulee onnelliseksi." Darja Mihailovna
erehtyi. Äidit yleensä harvoin ymmärtävät tyttäriään.

Natalia rakasti Darja Mihailovnaa, mutta ei täydellisesti luottanut
häneen.

— Sinä salaat minulta jotakin, sanoi Darja Mihailovna hänelle kerran. —
Sinulla ei ole mitään salattavaa ja kuitenkin kannat mielessäsi jotakin.

Natalia katseli äitiinsä ja ajatteli: miksen sitte saisi kantaa?

Hän oli juuri neiti Boncourtin kanssa astumaisillaan sisään ottamaan
hattua päähänsä, kun Rudin portailla hänet kohtasi. Hänen aamutyönsä
olivat kyllä jo päättyneet ja vaikkei häntä enään pidetty lapsena eikä
neiti Boncourt enään opettanut hänelle mytologiiaa ja maantiedettä,
niin hänen joka aamu täytyi ääneen lukea historiallisia kirjoja,
matkakertomuksia tai muita mieltä ylentäviä kirjoituksia — neiti
Boncourtille. Darja Mihailovna valitsi ne itse muka oman erityisen
järjestelmänsä mukaan. Mutta itse asiassa hän antoi Natalian käsiin
kaikki mitä ranskalainen kirjakauppias Pietarista lähetti, paitsi
tietysti Dumas nuoremman ja muitten samanlaatuisten romaaneja.
Nämät Darja Mihailovna itse luki. Erittäin ankarana ja happamana
katseli neiti Boncourt silmälasiensa läpi Nataliaa tämän lukiessa
historiallisia romaaneja, sillä vanhan ranskattaan käsityksen mukaan
oli koko historia täynnä sopimattomia asioita. Itse asiassa ei hän sen
suurista miehistäkään tuntenut muita kuin erään Kambyseen vanhoilta
ajoilta sekä uudemmilta — Ludvig XIV ja Napoleonin, jota hän ei voinut
kärsiä. Mutta Natalia luki sellaisiakin kirjoja, joitten olemassaoloa
neiti Boncourt ei voinut epäilläkään: hän osasi ulkoa koko Puschkinin...

Kohdatessaan Rudinin, Natalia hiukan punastui.

— Menettekö kävelemään? kysyi Rudin häneltä.

— Kyllä. Menemme puutarhaan.

— Saako tulla mukaan?

Natalia katsahti neiti Boncourtiin.

— _Mais certainement, monsieur, avec plaisir_ [Tietysti, hyvä herraa,
mielellänne], vastasi vanha neito häikäilemättä.

Rudin otti lakkinsa ja meni heidän kanssaan.

Alussa tuntui Nataliasta sopimattomalta kävellä Rudinin kanssa rinnan
samaa tietä, mutta sitte hän hiukan tottui. Rudin rupesi kyselemään
hänen töistään ja miten häntä maaelämä miellyttää. Natalia vastasi
ujosti, mutta ei tuolla hätäilevällä arkuudella, jota tavallisesti
pidetään häveliäisyytenä. Hänen sydämmensä vapisi.

— Eikö teidän ole ikävä maalla? kysyi Rudin, katsellen häneen syrjästä.

— Miten maalla saattaisi olla ikävä? Olen siitä äärettömän iloissani,
että olemme täällä. Olen täällä niin onnellinen.

— Olette onnellinen... Se kuuluu komealta. Voihan sen sitäpaitsi
ymmärtää: te olette nuori.

Rudin lausui viimeisen sanan omituisella äänenpainolla ikäänkuin
huomauttaakseen, ettei hän _sitä_ toivonut, kadehtinut häneltä.

— Niin, nuoruus! lisäsi Rudin. — Tieteen koko päämäärä pyrkii tajuntaan
siitä, mikä nuoruudelle annetaan itsestään.

Natalia katseli Rudiniin tarkasti: hän ei häntä ymmärtänyt.

— Olen tänään koko aamun puhellut äitinne kanssa, sanoi Rudin taas:
— hän ei ole mikään tavallinen nainen ja minä hyvin ymmärrän, miksi
kaikki runoilijamme ovat pitäneet hänen ystävyyttään arvossa. Pidättekö
te runoista? lisäsi hän hetken vaiettuaan.

"Hän tutkii minua", tuumi Natalia vastatessaan: — kyllä, pidän
äärettömästi.

— Runot ovat jumalien kieltä. Pidän äärettömästi runoista. Mutta
runollisuutta löytyy muuallakin kuin runoissa: sitä on kylvetty
kaikkialle ympärillemme... Katsokaa näitä puita, tuota taivasta —
kaikkialta henkii kauneus ja elämä; mutta siellä missä on kauneutta ja
elämää, siellä on myöskin runoutta.

— Istuutukaa tänne penkille, esitti hän. — Kas niin. En tiedä miksi
minusta tuntuu siltä, että kun toisiimme totumme, niin meistä tulee
hyvät ystävät. (Hän katseli hymyillen Nataliaa kasvoihin.) — Tai kuinka
arvelette?

"Hän kohtelee minua kuin koulutyttöä", ajatteli Natalia ja tietämättä
mistä puhua, kysyi hän häneltä, kuinka kauvan hän aikoo viipyä maalla.

— Koko kesän, syksyn, ehkä talvenkin. Katsokaa, minä olen aivan
varaton mies, asiani ovat epäkunnossa. Sitä paitsi olen jo kyllästynyt
ainaiseen kiertelemiseen. Täytyy jo asettua levolle.

Natalia hämmästyi.

— Joko arvelette, että on aika levätä? kysyi hän ujosti.

Rudin kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan vain sitä, sanoi Natalia hiukan hämillään, — että toiset
voivat levätä; mutta teidän, teidän täytyy tehdä työtä, koettaa olla
hyödyksi. Kenen sitte, jollei teidän...

— Kiitän hyväntahtoisista sanoistanne, puuttui puheeseen Rudin. — Olla
hyödyksi!... Se on helposti sanottu! (Siinä hän sivalsi kädellään
otsaansa.) — Olla hyödyksi! Jos minulla olisikin vahva vakaumus, niin
miten voisin tekeytyä hyödylliseksi — jos luottaisinkin voimiini, niin
mistä tapaisin vilpittömiä, myötätuntoisia sieluja?

Ja Rudin heilutti kättään sellaisella toivottomuudella ja nyökäytti
päätään niin surullisesti, että Natalia ehdottomasti kysyi itseltään,
oliko hän todellakin pitänyt nuo innostuneet, toivoa hehkuvat puheet,
jotka hän edellisenä päivänä oli kuullut?

— Mutta ei! lisäsi Rudin viskaten taapäin leijonanharjaansa: — tämä
kaikki on lörpöttelyä ja te olette oikeassa. Kiitän teitä Natalia
Aleksejevna, kiitän teitä vilpittömästi. (Natalia ei todellakaan
tietänyt mistä hän häntä kiitti.) Ainoa teidän sanoistanne muistutti
minulle velvollisuuteni, osoitti minulle tieni... Niin, minun täytyy
vaikuttaa. En saa kätkeä lahjojani, jos minulla niitä on. En saa
tuhlata voimiani pelkkään tyhjään, hyödyttömään loruun, pelkkiin
sanoihin...

Ja hänen puheensa tulvi virtana. Hän puhui kauniisti, tulisesti,
vakuuttavasti, puhui heikkoluontoisuudesta ja laiskuudesta, työn ja
toimen välttämättömyydestä. Hän sadatteli itseään, hän todisti, että
tarkasti harkita aiottuja tekojaan on yhtä turmiollista kuin neulalla
pistää kypsyvään hedelmään: se on vain mehun ja voiman turhaan
tuhlausta. Hän oli vakuutettu siitä, että jalo aate aina saavuttaa
myötätuntoisuutta; ainoastaan niiltä ihmisiltä, jotka joko eivät itse
tiedä mitä tahtovat tai eivät tahdo sitä ymmärtää, jää se ymmärtämättä.
Hän puhui kauvan ja lopetti vielä kerran kiittämällä Nataliaa. Ja aivan
odottamatta ojentaen hänelle kätensä mutisi hän:

— Te ihana, jalo olento!

Tämä vapaus kummastutti neiti Boncourtia, joka vaikka oltuaan
neljäkymmentä vuotta Venäjällä, sangen huonosti ymmärsi venättä,
ja siten saattoi hämmästellä ainoastaan puheen kauneutta ja
sujuvuutta Rudinin suussa. Muutoin hän hänen silmissään näytti olevan
jonkunlainen virtuosi tai taiteilija; ja sellaisilta ihmisiltä ei
hänen ymmärryksensä mukaan saattanut vaatia suuriakaan käsityksiä
sopivaisuudesta.

Hän nousi, korjasi kiireesti hameensa poimut ja ilmoitti Natalialle,
että jo oli aika lähteä sisään, koska sitä paitsi herra Volinsoff (hän
äänsi Volintsevin nimen sillä tavalla) oli luvannut tulla aamiaiselle.

— Kas tuossahan hän onkin, lisäsi hän samassa, katsoen taloon
johtavalle käytävälle.

Volintsev asteli todellakin heitä kohti.

Hän tuli epävarmin askelin, tervehti heitä jo kaukaa ja, kasvoissaan
sairaalloinen ilme, sanoi Natalialle:

— Ah! Olette kävelemässä?

— Kyllä, vastasi Natalia, — ja olemme jo kotiin menemäisillämme.

— Vai niin. No mennään sitte.

He astelivat kaikki kotia kohti.

— Kuinka sisarenne jaksaa? kysyi Rudin Volintsevilta omituisen
ystävällisellä äänellä.

Jo edellisenä päivänäkin hän oli ollut häntä kohtaan erinomaisen
rakastettava.

— Nöyrin kiitokseni. Hän on terve. Tulee ehkä tänään tänne... Mutta
mistä te keskustelittekaan ennenkuin tulin?

— Niin, keskustelimme Natalia Aleksejevnan kanssa. Hän lausui sanan,
joka voimakkaasti vaikutti minuun.

Volintsev ei kysynyt mikä sana se oli. Ja syvässä hiljaisuudessa he
kaikki saapuivat Darja Mihailovnan talolle.

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen alkoi salonki taas. Pigasov yksin ei saapunut.
Rudin ei ollut puhelutuulella: hän toimitti Pandalevskin yhtenään
soittamaan Beethovenia. Volintsev vaikeni ja tuijotti lattiaan. Natalia
ei liikahtanut äitinsä vierestä; vuoroin hän vaipui ajatuksiin, vuoroin
käsityöhönsä. Basistov ei kääntänyt katsettaan Rudinista, hän vain
odotti koska tuo taas lausuisi jotakin viisasta. Siten kului pari
kolme tuntia sangen yksitoikkoisesti. Aleksandra Pavlovna ei tullut
päivällisille ja heti pöydästä noustua käski Volintsev valjastaa
hevosensa ja läksi pois, sanomatta hyvästi kenellekään.

Hän oli raskaalla mielin. Jo kauvan oli hän rakastanut Nataliaa ja
aikonut häntä kosia... Tyttö hänestä piti, mutta levollisin sydämmin:
sen hän selvästi tunsi. Eikä Volintsev toivonutkaan voivansa herättää
hänessä hellempää tunnetta. Hän odotti vain hetkeä, jolloin Natalia
olisi häneen niin tottunut, että hän hiukan likenisi häntä. Mikä
Volintsevia oikeastaan huolestutti? Minkä muutoksen olivat nämät kaksi
päivää aikaansaaneet? Natalia käyttäytyi häntä kohtaan aivan niinkuin
ennenkin...

Lensikö hänen päähänsä se ajatus, ettei hän ehkä tunne Natalian
luonnetta, että hän on hänelle vieraampi kuin hän luuli — vai
mustasukkaisuusko hänessä heräsi? Epäselvästi hän alkoi vainuta
mielessään jotakin pahaa... Mutta hän taisteli sitä vastaan ja luuli
saaneensa sen karkoitetuksi.

Kun hän tuli sisarensa luo, tapasi hän siellä Leshnevin.

— Kuinka sinä palaat näin varhain? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Tuli ikävä.

— Oliko Rudin siellä?

— Oli.

Volintsev heitti lakin tuolille. Aleksandra Pavlovna kääntyi vilkkaasti
hänen puoleensa.

— Seriosha, ole hyvä, auta minua todistamaan tuolle itsepintaiselle
miehelle — hän viittasi Leshneviin — että Rudin on harvinaisen lahjakas
ja kaunopuhelias.

Volintsev mutisi jotakin.

— En nyt huoli riidellä kanssanne, alkoi Leshnev: — en ensinkään epäile
herra Rudinin lahjoja ja kaunopuheliaisuutta. Sanon vain, etten itse
puolestani hänestä pidä.

— Mutta oletko häntä edes nähnyt? kysyi Volintsev.

— Olen, tänä aamuna Darja Mihailovnan luona. Kas _hän_ lienee siellä
tällä haavaa suurvisiirinä. Tulee sekin aika, että häneen kyllästytään
— Pandalevskiin yksin ei kyllästytä — mutta tätä nykyä _hän_ hallitsee.
Kuinka en olisi häntä nähnyt! Hän istuu tuossa — ja Darja Mihailovna
osoittaa minua hänelle: katsokaa, tuollaisia eriskummallisuuksia täällä
meillä päin löytyy. Minä en ole mikään juoksija-orhi — en ole tottunut
olemaan näytteillä. Sentähden läksin sieltä.

— Mutta miksi läksit hänen luokseen?

— Maanjaon tähden muka! Itse asiassa hänen teki mieli nähdä naamani.
Tunnettu asia on, että naiset ovat sellaisia.

— Teitä suututtaa Rudinin etevyys, kas siinä se on! sanoi Aleksandra
Pavlovna kiivaasti. — Sitä ette suo hänelle anteeksi. Mutta minä olen
siitä varma, että hänellä paitsi lahjakkuutta, on erinomainen sydän.
Katsokaa vain hänen silmiään, kun hän...

— "Puhuu syntyjä syviä!" puuttui Leshnev puheeseen.

— Te ärsytätte minua niin, että rupean itkemään. Kadunpa koko
sydämmestäni, etten lähtenyt Darja Mihailovnan luo, vaan jäin tänne
kanssanne. Sitä ette ole ansainnut. Tämä riittää: olette jo tarpeeksi
minua ärsyttänyt, lisäsi hän vaikeroiden. — Parempi on, että kerrotte
minulle jotakin hänen nuoruudestaan.

— Rudinin nuoruudestako?

— No niin. Sanoittehan hänet tuntevanne hyvin ja olevanne vanhat tutut.

Leshnev nousi ja asteli edestakaisin huoneessa.

— Niin, alkoi hän: — tunnen hänet hyvin. Tahdotteko että kerron hänen
nuoruudestaan? Hyvä. Hän syntyi T:ssä köyhän maanviljelijän poikana.
Isä kuoli varhain. Hänelle ei jäänyt kuin äiti. Tämä oli kelpo nainen,
joka rakasti poikaansa rajattomasti: talkkunalla hän häntä elätti
ja käytti hänen hyväkseen kaikki vähät varansa. Kasvatuksensa sai
hän Moskovassa, aluksi erään enon ja sitte täysikasvaneeksi tultuaan
erään rikkaan pikku-ruhtinaan kustannuksella, jonka jäljet hän lienee
nuuskinut... anteeksi, en jatka enempää... jonka kanssa hän oli
solminut ystävyyttä. Sitte hän tuli yliopistoon. Yliopistossa tutustuin
minä häneen ja me seurustelimme hyvinkin likeisesti. Joskus myöhemmin
kerron teille senaikaisesta olennastamme ja elannostamme. Nyt en sitä
voi. Sitte hän läksi ulkomaille...

Leshnev jatkoi edestakaista kävelyänsä lattialla. Aleksandra Pavlovna
seurasi häntä katseellaan.

— Ulkomailta, puhui Leshnev, — kirjoitti Rudin äidilleen hyvin harvoin
ja kävi yhden ainoan kerran häntä katsomassa, viipyen silloin kymmenen
päivää. Vieraisiin käsiin, hänen olemattaan läsnä, eukko sitten myöskin
kuoli. Mutta kuolinhetkeen asti piti hän silmiään kiinnitettyinä
hänen valokuvaansa. Kävin usein eukkoa katsomassa, oleskellessani
T:ssä. Hyvä ihminen hän oli ja perin vieraanvarainen. Aina valmisna
tarjoomaan kirsikkahilloaan. Mitjaansa hän rakasti aivan rajattomasti.
Petschorinin koulun miehet arvelevat, että ihminen aina rakastaa sitä,
jolta hän saa edes rahtusen rakkautta; _minä_ puolestani luulen, että
äiti aina rakastaa lapsiaan, varsinkin poissa-olevia. Sitte kohtasin
Rudinin ulkomailla. Siellä häneen rakastui eräs venäläinen nainen,
tuollainen ruma, oppinut, oikein ehta sinisukka. Rudin häiläili hänen
kanssaan kauvan ja liiaksikin ja hylkäsi hänet vihdoin.. anteeksi,
olikin niin, että hän hylkäsi Rudinin. Ja siiloin hänet hylkäsin
minäkin.: Sen pituinen se.

Leshnev vaikeni, sivalsi kädellään otsaansa ja heittäysi väsyneenä
tuolille.

— Mutta tiedättekö, Mihailo Mihailitsch, alkoi Aleksandra Pavlovna, —
nyt näen, että te olette paha ihminen. Totisesti ette ole Pigasovia
parempi. Tiedän kyllä, että olette puhunut totta, ettette ole mitään
lisännyt. Mutta en voi olla huomaamatta, kuinka vihamielisessä hengessä
esititte tuon kaiken! Tuo köyhä eukko ja hänen uskollisuutensa, hänen
yksinäinen kuolemansa, tuo nainen... Äh, minkätähden?... Tiedättekö,
parhaimmankin ihmisen elämää saattaa — mitään lisäämättä, huomatkaa
se — kuvata niin räikein värin, että se aivan kauhistuttaa! Sekin on
tavallaan panettelua.

Leshnev nousi ja rupesi taas kävelemään.

— Tarkoitukseni ei suinkaan ollut kauhistuttaa teitä, Aleksandra
Pavlovna, alkoi hän vihdoin. — En ole mikään panettelija. Ja sitä
paitsi, lisäsi hän hetken mietittyään, — lienette osaksi oikeassa.
En panetellut Rudinia; mutta ehkä hän kukaties sen jälkeen on
muuttunutkin. Olen ehkä tuominnut häntä väärin.

— No, kas niin ... Luvatkaa nyt minulle, että uudistatte tuttavuuden
hänen kanssaan ja opitte hänet hyvin tuntemaan. Sitte voitte kertoa
lopullisen mielipiteenne hänestä.

— Nöyrin palvelijanne... Mutta mitä sinä siinä kökötät, Sergei
Pavlitsch?

Volintsev säpsähti ja kohotti päätään kuin unesta heräten.

— Mitäpä minä sitte sanoisin! En tiedä. Päätäni särkee sitä paitsi.

— Kuinka sinä tänään olet niin surkea? sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Oletko terve?

— Päätäni särkee, toisti Volintsev ja Iäksi ulos.

Aleksandra Pavlovna ja Leshnev jäivät katselemaan hänen jälkeensä ja
vaihtoivat sitte keskenään silmäyksen, mutta kumpikaan ei virkkanut
mitään. He tiesivät molemmat mitä Volintsevin sydämmessä liikkui.



VI.


Oli kulunut hiukan kolmatta kuukautta. Sinä aikana oli Rudin tuskin
poikennut Darja Mihailovnan talosta. Darja Mihailovna ei voinut tulla
toimeen ilman häntä. Hänelle oli tullut välttämättömyydeksi kertoa
hänelle itsestään ja kuunnella hänen puhettaan. Kerrankin, kun Rudin
tahtoi matkustaa pois, ottaen tekosyyksi sen, että hänen rahansa olivat
loppuneet, antoi hän hänelle viisisataa ruplaa. Sitä paitsi oli Rudin
Volintsevilta lainannut kaksisataa ruplaa. Pigasov kävi nykyään hyvin
harvoin vieraissa Darja Mihailovnan luona: Rudinin läsnäolo häntä
painalti. Hän ei muutoin ollut ainoa, joka tunsi ikäänkuin painajaisen
vallitsevan talossa.

— Minä en kärsi tuota järkeilijää, sanoi Pigasov: — hän ei ole
luonnollinen, hän on aivan kuin henkilö jostakin venäläisestä
novellista. "Minä..." virkkaa hän pitkäveteisesti ja tuntehikkaasti ja
jatkaa hetken kuluttua: "minä... minä..." Hän käyttää aina tuollaisia
venyteltyjä sanoja. Jos satut aivastamaan, niin hän paikalla alkaa
sinulle selitellä miksi juuri aivastit etkä rykäissyt. Kiittäessään
sinua on kuin hän sinulle antaisi erityisen armonosoituksen... Äkkiä
hän rupee soimaamaan itseään, haukkuu itsensä aivan maan tasalle... no,
nyt ei hän enään varmaankaan uskalla korottaa silmiäänkään, arvelet.
Mutta vielä mitä! Hän on samassa entistään iloisempi, niinkuin karvas
viina, joka seisottuaan vaan paranee.

Pandalevski pelkäsi Rudinia ja pyrki innokkaasti hänen suosioonsa.
Volintsevin ja Rudinin suhde toisiinsa oli omituinen. Rudin
kutsui häntä ritariksi ja ylisti häntä sekä edessä että takana.
Mutta Volintsev ei pitänyt hänestä ja joka kerta kun Rudin hänen
läsnäollessaan rupesi luettelemaan hänen ansioitaan, tunsi hän
ehdotonta kärsimättömyyttä ja vastenmielisyyttä. "Eiköhän tuo
vain tehne minusta pilkkaa?" ajatteli hän ja vihamielisenä sykki
hänen sydämmensä. Volintsev koetti hillitä itseänsä, mutta hän oli
mustasukkainen Natalian tähden. Ja tuskin Rudinkaan, vaikka hän
ihastuneena toivotti Volintsevia tervetulleeksi, vaikka hän häntä
nimitti ritariksi ja lainasi häneltä rahaa, itse asiassa piti hänestä.
Vaikea olisi määrätä mitä kaikkia tunteita noissa molemmissa liikkui,
kun he toverillisesti puristivat toistensa käsiä ja katselivat
toisiinsa.

Basistov pysyi Rudinin hartaana ihailijana ja kaappasi lennosta kiinni
jokaisen hänen sanansa. Rudin kiinnitti häneen aivan vähän huomiota.
Kerran hän tuli viettäneeksi kokonaisen aamun hänen kanssaan, jolloin
he puhelivat tärkeimmistä maailman kysymyksistä ja tehtävistä. Hän
herätti Basistovissa suurinta ihastusta, mutta heitti hänen sitte
sikseen... Nähtävästi hän ainoastaan sanoilleen haki vilpitöntä ja
kokonaan antautuvaa sielua. Leshnevinkään kanssa, joka rupesi käymään
Darja Mihailovnan luona, ei Rudin joutunut riitaan. Hän häntä vältti.
Leshnev käyttäytyi kylmästi häntä kohtaan eikä suostunut hänestä
antamaan lopullista lausuntoaan, mikä suuresti pahoitti Aleksandra
Pavlovnaa. Hän kunnioitti Rudinia, mutta uskoi samalla Leshneviin. Koko
Darja Mihailovnan talo alistui Rudinin mielitekoihin: hänen pieninkin
halunsa tyydytettiin. Päivän tehtävien järjestys riippui hänestä. Ei
ainoaa huviretkeä pantu toimeen ilman häntä. Yleensä ei hän pitänyt
kaikista satunnaisista, oikkujen tuomista huvituksista. Hän otti niihin
osaa ystävällisellä, hiukan ikävystyneellä hyvänsuopeudella, niinkuin
täysikasvaneet lasten leikkeihin. Siitä huolimatta hän kaikkialla
oli mukana: keskusteli Darja Mihailovnan kanssa maatilaa koskevista
toimista, lastenkasvatuksesta, taloudesta ja yleisistä asioista; hän
kuunteli hänen ehdotuksiaan, ei tuskastunut pikkuseikkoihinkaan, ja
ehdotteli muutoksia ja uudistuksia. Darja Mihailovna oli ihastunut
hänen sanoihinsa — eikä enempää. Talousasioissa hän kokonaan luotti
pehtoorinsa neuvoihin. Tämä oli keski-ikäinen, yksisilmäinen
vähävenäläinen, hyväluontoinen, viekas velikulta. — "Vanha se aina
lihoo, nuori pysyy laihana", oli hänen tapana tyynesti myhähdellen ja
räpäyttäen ainoaa silmäänsä, sanoa.

Paitsi Darja Mihailovnaa, seurusteli Rudin eninten Natalian kanssa.
Salaa hän hänelle antoi kirjoja, uskoi hänelle aikomuksensa, luki
hänelle ensi sivut harjoitelmistaan ja kirjoituksistaan. Usein niiden
henki jäi Natalialta käsittämättä. Eikä Rudin liioin näyttänyt
välittävän siitä, kunhan hän vain kuunteli häntä. Hänen ja Natalian
likeinen väli ei aivan miellyttänyt Darja Mihailovnaa. No — tuumi
hän sitte — laverrelkoot nyt täällä maalla. Koulutyttönä Natalia
leikittelee hänen kanssaan. Hän siitä hiukan viisastuu — siinä
kaikki... Pietariin tultua muuttuu kaikki...

Darja Mihailovna erehtyi. Natalia ei laverrellut Rudinin kanssa
koulutytön tapaan: ahmimalla hän kuunteli hänen sanojaan, hän pyrki
syventymään niiden sisällykseen, hän alisti ajatuksensa, epäilyksensä
hänen arvostelunsa alaisiksi: hän oli hänen ohjaajansa, opettajansa. Ja
tämän kestäessä hänen päässään kiehui... mutta nuoren pään poltto ei
kestä kauvan. Mitä suloisia hetkiä Natalia vietti puutarhassa, penkillä
saarnipuun varjossa, lehtiverkon alla, kun Rudin hänelle luki Göthen
Faustia, Hoffmania, Bettinan kirjeitä tai Nevalista, tuontuostakin
pysähtyen ja selitellen sitä, mikä hänestä tuntui hämärältä. Natalia
puhui huonosti saksaa niinkuin useimmat venäläiset naiset, mutta hän
ymmärsi sitä hyvin ja Rudin, joka oli aivan ihastunut saksalaiseen
runouteen, saksalaiseen romantiikkaan ja filosofiaan, veti hänet
mukaansa noille luvatuille maille. Tuntemattomina, ihanina ne aukenivat
hänen tarkkaavaiselle katseelleen. Kirjojen lehdiltä Rudinin käsissä
valui helisevinä säteinä hänen sieluunsa ihmeellisiä kuvia, uusia,
valoisia ajatuksia ja hänen sydämmessään, jota jalojen tunteiden ilo
täristytti, syttyi ja leimahteli pyhän riemun kipinä ...

— Kuulkaa, Dmitri Nikolaitsh, alkoi hän kerran istuessaan ikkunan
ääressä käsityöpuitteineen: — kai te talveksi menette Pietariin?

— En tiedä, sanoi Rudin, päästäen syliinsä kirjan, jota hän oli
selaillut. — Jos minulla on varaa, niin lähden.

Hän puhui laimeasti, sillä hän tunsi väsymystä, vaikkei hän koko
päivänä ollut tehnyt mitään.

— Mutta kuinka ette saisi varoja?...

Rudin pudisti päätään.

— Niinkö luulette?

Hän silmäili merkitsevästi syrjään. Natalia oli sanomaisillaan jotakin,
mutta pidättyi sitte.

— Katsokaa, alkoi Rudin viitaten kädellään ikkunaan: — katsokaa
tuota omenapuuta: se on murtunut omien hedelmiensä runsaudesta ja
raskaudesta. Se on tosineron vertauskuva...

— Se on murtunut sentähden, ettei sillä ole ollut tukea, sanoi Natalia.

— Ymmärrän teidät, Natalia Äleksejevna, mutta ihmisen ei ole yhtä
helppo saada tukea.

— Mutta minusta kuitenkin toisten ihmisten myötätuntoisuus,
yksinäisyys...

Natalia joutui hiukan hämilleen ja punastui.

— Mitä sitte tulette talvella tekemään maalla? lisäsi hän kiireesti.

-- Mitä tulen tekemäänkö? Lopetan suuren kirjoitukseni, tiedättehän —
traagillisuudesta elämässä ja taiteessa — kerroin teille toissapäivänä
suunnitelmani -- lähetän sen sitte teille.

— Ja painatatte sen?

— En.

— Kuinka ette? Ketä varten te sitte näette vaivaa?

— Vaikkapa yksin teitä varten.

Natalian katse painui alas.

— Se on minun voimilleni liian suuriarvoista, Dmitri Nikolaitsh!

— Uskallanko tiedustella mitä kirjoitus koskee? kysyi ujosti Basistov,
joka istui hiukan edempänä.

— Traagillisuutta elämässä ja taiteessa, toisti Rudin. — Herra
Basistovkin voi saada lukea sen. Muutoin en vielä ole kokonaan päässyt
sopusointuun tuon aineen kanssa. En tähän asti ole saanut selville
traagillisuuden merkitystä rakkaudessa.

Rudin puhui usein ja mielellään rakkaudesta. Alussa kuullessaan sanan
rakkaus, neiti Boncourt säpsähti ja teroitti korvansa, niinkuin vanha
rykmenttihevonen kuullessaan torven, mutta sitte hän tottui, nyrpistäen
ainoastaan huuliaan ja nuuskaten.

— Minusta, sanoi Natalia arasti, — ilmaantuu rakkauden traagillisuus
onnettomassa rakkaudessa.

— Ei suinkaan! ehätti Rudin väliin, — se on paremmin rakkauden
koomillisia puolia... Se kysymys täytyy asettaa aivan toisin... täytyy
ammentaa paljon syvemmältä... Rakkaus! lausui hän toistamiseen: —
kaikki siinä on salaperäistä: sen syntyminen, kehitys ja haihtuminen.
Se milloin ilmaantuu äkkiä, varmana, iloisana kuni päivä; milloin
hehkuu se kauvan kuin tuli tuhan alla ja sitte vasta, kun se on kaikki
hävittänyt, leimahtaa se liekiksi sielussa; milloin se mataa sydämmeen
kuin käärme, milloin taas äkkiä livahtaa sieltä ulos... Niin, niin;
tämä on tärkeä kysymys. Ja kuka meidän aikoinamme oikeastaan rakastaa?
Kuka uskaltaa rakastaa?

Rudin mietti.

— Miksei tuota Sergei Pavlitschia ole näkynyt pitkiin aikoihin? kysyi
hän äkkiä.

Natalia säpsähti ja painoi päänsä käsityönsä puitteita vastaan.

— En tiedä, mutisi hän vihdoin.

— Kuinka erinomainen, jaloluontoinen ihminen hän on, sanoi Rudin
nousten istumasta. — Hän on nykyajan venäläisen aateliston parhaimpia,
mallikelpoisimpia...

Neiti Boncourt katseli häntä kierosti ranskalaisilla silmillään.

Rudin asteli edestakaisin huoneessa.

— Oletteko huomannut, sanoi hän tehden jyrkän kokokäännöksen
koroillaan, — että vanhat lehdet vasta silloin varisevat tammesta — ja
tammi on kovaa puuta — kun uudet alkavat tunkea esiin?

— Olen huomannut, vastasi Natalia hitaasti.

— Aivan samoin on vanhan rakkauden laita voimakkaassa sydämmessä:
vaikka se jo on kuollut, niin se yhäkin pysyy siinä; ainoastaan toinen,
uusi rakkaus voi sen karkoittaa.

Natalia ei vastannut mitään.

— Mitähän tämä oikeastaan merkitsee? ajatteli hän.

Rudin pysähtyi, ravisti tukkaansa ja poistui.

Natalia meni huoneeseensa. Neuvotonna hän kauvan istui vuoteessaan,
kauvan hän muisteli Rudinin viimeisiä sanoja. Äkkiä hän pusersi kätensä
ristiin ja alkoi ääneen itkeä. Mitä hän itki — Jumala ties! Ei hän
edes itse tietänyt minkätähden hänen kyyneleensä niin äkkiarvaamatta
tulvailivat. Hän ne kuivasi; mutta ne alkoivat uudestaan valua vuolaina
kuin lähde, johon kauvan on kokoontunut vesiä.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä oli Leshnev Aleksandra Pävlovnan luona ja puhe kääntyi
Rudiniin. Aleksandra Pavlovna oli päättänyt saada selvää Leshnevin
ajatuksista, mutta tämä vain itsepintaisesti vaikeni.

— Kyllä minä huomaan, sanoi Aleksandra Pavlovna, — ettette pidä Dmitri
Nikolajevitschistä entistä enempää. Tahallani en ole siitä tähän asti
kysynyt, mutta nyt te jo olette ehtinyt vakaantua mielipiteessänne,
onko hän muuttunut ja minä tahdon tietää minkätähden ette hänestä pidä.

— Nöyrin palvelijanne, sanoi Leshnev tavallisella tyyneydellään; —
jollette sitä nyt voikkaan kärsiä, niin älkää toki suuttuko...

— No, alkakaa, alkakaa.

— Ja antakaa minun puhua loppuun asti.

— Olkaa hyvä. Mutta alkakaa.

— No niin, alkoi Leshnev hitaasti laskeutuen sohvaan: — myönnän etten
totisesti Rudinista pidä. Hän on viisas mies...

— Entäs sitte!

— Hän on harvinaisen viisas mies, mutta itse asiassa tyhjä...

— Helppo sanoa!

— Mutta itse asiassa tyhjä, toisti Leshnev. — Se ei sentään tee mitään,
sillä olemme kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän tyhjät. En edes sitä
laske hänen syykseen, että hän on henkinen hirmuvaltias, laiska, eikä
liioin oppinutkaan...

Aleksandra Pavlovna löi kätensä yhteen.

— Rudinko ei liioin oppinut! huudahti hän.

— Ei liioin oppinutkaan, toisti Leshnev samalla äänellä. — Hän elää
mielellään toisten kustannuksella, näyttelee aina jotakin roolia,
j.n.e. Asiain meno nyt on sellainen. Mutta hullumpaa on se, että mies
on kylmä kuin jää.

— Hän, tuo hehkuva sielu muka kylmä! virkkoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, kylmä kuin jää. Hän tietää sen itse ja teeskentelee olevansa
hehkua täynnä. Se hänessä on huonoa, puhui Leshnev vähitellen
kiivastuen, — että hän pelaa niin vaarallista peliä, — tietysti ei
itselleen vaarallista; itse hän ei pane alttiiksi kopeekkaa, ei
hiuskarvaakaan — mutta kyllä toisten hengenkin...

— Kenestä ja mistä te nyt puhutte? en teitä ymmärrä, sanoi Aleksandra
Pavlovna.

— Se on huonoa hänessä, ettei hän ole rehellinen. Hän on viisas mies:
pitäisihän hänen tietää sanojensa arvon. Mutta hän käyttää niitä
ikäänkuin ne olisivat maksaneet hänelle jotakin... En kiellä, että hän
puhuu hyvin, mutta hänen kaunopuheliaisuutensa ei ole venäläistä. Ja
vihdoin: nuorille saattaa suoda anteeksi kauniit puheet, mutta hänen
ikäisensä pitäisi toki hävetä sellaista huvia kuin keikailemista omalla
sanatulvallaan.

— Minun mielestäni, Mihailo Mihailitsch, on kuulijalle yhdentekevää
keikaileeko hän vaiko ei...

— Anteeksi, Aleksandra Pavlovna, se ei ole yhdentekevää. Joku voi sanoa
sanan, joka minuun syvästi vaikuttaa, toinen lausuu saman sanan, ehkäpä
vielä kauniimman — ja minä en sitä edes ota korviini. Minkätähden?

— Nimittäin se ei vaikuta _teihin_, sanoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, ei vaikuta, uudisti Leshnev, — vaikka minulla kyllä on
hyvät korvat. Tahdon vaan tulla siihen, että Rudinin sanat sanoina
vaikuttavat, mutta niistä ei koskaan kehkeydy tekoa — sen sijaan nuo
samat sanat voivat hämmentää, tuhota nuoren sydämmen.

— Mutta ketä, ketä te tarkoitatte, Mihailo Mihailitsch?

Leshnev seisahtui.

— Tahdotteko tietää ketä tarkoitan? Natalia Aleksejevnaa.

Hetkeksi Aleksandra Pavlovna säpsähti, mutta hymyili samassa.

— Hyvänen aika, alkoi hän: — kuinka teillä aina on kummallisia
ajatuksia! Nataliahan on vielä lapsi; ja jos siinä nyt jotakin olisi,
niin luuletteko, että Darja Mihailovna...

— Darja Mihailovna on ensiksikin itsekäs olento, joka elää
vain itseänsä varten; toiseksi hän niin luottaa taitoonsa
lastenkasvattajana, ettei hänen mieleensäkään juolahtaisi huolehtia
heidän tähtensä. Hyi. Miten se on mahdollista! ainoa hetki, ainoa
ylevä katse — ja kaikki sujuu kuin voideltuna. Mitähän tuo nainen
oikeastaan ajattelee, tuo, joka luulee olevansa mesenaatti, älyniekka
ja Jumala ties mitä kaikkia, ja joka itse asiassa ei ole mitään muuta
kuin maailmannainen vanhana ämmänä. Mutta Natalia ei ole lapsi: uskokaa
pois, hän miettii enemmän ja syvemmältä kuin te ja minä. Ja pitäisikö
nyt tuollaisen rehellisen, intohimoisen ja tulisen luonteen joutua
tuollaiselle näyttelijälle, keikailijalle! Mutta sellaistahan on
maailman meno.

— Keikailijalle! Häntä, Rudiniako kutsutte keikailijaksi?

— Tietysti juuri häntä... No sanokaa nyt itse, Aleksandra Pavlovna,
mitä osaa hän näyttelee Darja Mihailovnan luona? On talon epäjumalana
ja oraakkelina, sekaantuu taloustoimiin, perheen juoruihin ja
pikkuasioihin — sopiiko se miehen arvolle?

Aleksandra Pavlovna katseli hämmästyneenä Leshneviä.

— En teitä tunne, Mihailo Mihailitsch, virkkoi hän. — Te olette
punastunut, te olette kadottanut tasapainonne... Olette kai oikeassa,
siinä mahtaa piillä jotakin muuta...

— Niin piileekin! Sinä kerrot naiselle jonkun asian, josta olet
vakuutettu; hän ei saa rauhaa ennenkuin hän on keksinyt jonkun pienen,
syrjäisen vaikuttimen, jonka nojalla hän luulee voivansa pakoittaa
sinua puhumaan juuri niin eikä toisin.

Aleksandra Pavlovna suuttui.

— Hyvä, herra Leshnev! Jopa te osaatte vainota naisia aivan yhtä
hyvin kuin herra Pigasov. Niinkuin tahdotte! Mutta vaikka olettekin
tarkkanäköinen, niin minun on vaikea käsittää, että niin lyhyessä
ajassa olisitte oppinut ymmärtämään kaikkia. Minä luulen, että
erehdytte. Rudin on mielestänne mikäkin Tartuffe.

— Paha kyllä, hän ei ole edes sitäkään. Tartuffe ainakin tiesi mitä hän
tahtoi; mutta huolimatta kaikesta viisaudestaan, tämä...

— Mitä? Mitä? Puhukaa vaan loppuun asti, te väärin tuomitseva,
inhoittava ihminen!

Leshnev nousi.

— Kuulkaa Aleksandra Pavlovna, alkoi hän, — te tässä tuomitsette
väärin, enkä minä. Te suututte minuun siitä, että Rudinia tuomitsen
ankarasti: mutta minulla on oikeus puhua hänestä ankarasti. Ehken
niinkään halvalla hinnalla ole ostanut tuota oikeutta. Tunnen hänet
hyvin: olen kauvan asunut yhdessä hänen kanssaan. Muistatteko, lupasin
teille joskus kertoa elämästämme Moskovassa. Nähtävästi se nyt on
tehtävä. Mutta onko teillä kärsivällisyyttä kuunnella minua?

— Puhukaa, puhukaa!

— No hyvä.

Leshnev alkoi hitain askelin kävellä huoneessa, pysähtyi silloin
tällöin ja nyökäytti päätään.

— Tiedätte ehkä, sanoi hän; — tai ehkette tiedä, että minä varhain
jäin orvoksi. Seitsemäntoista vanhana ei minulla enään ollut ketään
holhoojana. Asuin tätini talossa Moskovassa ja tein mitä tahdoin.
Nuorena olin sangen tyhjä ja itserakas, keikailin, kerskailin
mielelläni. Yliopistoon tultua käyttäydyin kuin koulupoika ja jouduin
pian seikkailuihin. Mutta niistä en huoli teille kertoa, sillä se ei
kannata. Minä valehtelin, valehtelin sangen pahasti... Minua ohjattiin
selvälle tielle, paljastettiin, häväistiin... Jouduin hämilleni, itkin
kuin lapsi. Tämä kaikki tapahtui erään tuttavan luona useain toverien
läsnäollessa. Kaikki he minulle nauroivat paitsi eräs ylioppilas, joka
— huomatkaa se — sentään enemmän kuin nuo muut, oli ollut minulle
harmissaan silloin kun niskottelin enkä ollut valheestani tietävinäni
mitään. Lieneekö hänen tullut sääli vai mitä, mutta hän otti minut
käsilleen ja vei luoksensa.

— Oliko se Rudin? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Ei, se ei ollut Rudin... se oli... hän on jo kuollut... se oli
omituinen ihminen. Hänen nimensä oli Pokorski. Muutamilla sanoilla
en kykene häntä kuvaamaan, mutta aljettuani puhumaan hänestä, ei
mieleni enään tee puhumaan muusta. Se oli ylevä, puhdas henki ja hänen
vertaistaan viisaudessa en sitte enään ole tavannut. Pokorski asui
pienessä, matalassa huoneessa, vanhan puutalon toisessa kerroksessa.
Hän oli hyvin köyhä ja elätti itseään antamalla tunteja. Ei edes
teekuppia hän voinut tarjota vierailleen. Hänen ainoa sohvansa
oli siitä merkillinen, että se oli venheen näköinen. Mutta näistä
epämukavuuksista huolimatta hänen luonaan kävi paljon väkeä. Kaikki
hänestä pitivät, hän osasi vetää sydämmet puoleensa. Ette usko miten
herttaiselta, hauskalta tuntui istua hänen köyhässä huoneessaan.
Hänen luonaan tutustuin Rudiniin. Hän oli jo silloin lähtenyt eroon
pikkuruhtinaastaan.

— Mitä erityistä tuossa Pokorskissa sitte oli? kysyi Aleksandra
Pavlovna.

— Miten sanoisin? Runollisuus ja totuus hänessä ehdottomasti vetivät
jokaisen puoleensa. Paitsi laajaa, selvää järkeään, oli hän herttainen
ja hauska kuin lapsi. Vielä tänäkin päivänä soi korvissani hänen raikas
naurunsa, ja samalla hän

    Loisti lamppuna keskiyössä
    Eessä hyveen pyhäkköin...

niinkuin hänestä lausui muuan puolihullu, herttainen
runoilija, joka kuului piiriimme.

— No kuinka hän puhui? kysyi taas Aleksandra Pavlovna.

— Hyvin hän puhui ollessaan puhetuulella, mutta ei millään tavalla
erityisesti. Kyllä Rudin jo silloin oli kymmenen kertaa häntä
kaunopuheliaampi.

Leshnev seisahtui ja pani kätensä ristiin.

— Pokorski ja Rudin eivät olleet toistensa kaltaiset. Rudinilla oli
paljon enemmän kiiltoa ja kuorta, paljon enemmän sanoja ja — olkoon
menneeksi — enemmän innostusta. Hän näytti olevan paljon lahjakkaampi
kuin Pokorski, mutta itse asiassa hän hänen rinnallaan oli köyhä. Rudin
osasi mainiosti kehittää mitä ajatusta tahansa, hän oli sanakiistassa
mestarillinen; mutta ajatukset eivät syntyneet hänen päässään, hän
otti ne muilta, varsinkin Pokorskilta. Pokorski näytti luonteeltaan
olevan hiljainen ja pehmeä, miltei heikko — ja rakasti naisia aivan
mielettömästi. Hän oli mielellään vallaton, eikä koskaan joutunut
riitaan kenenkään kanssa. Rudin taas näytti olevan tulta, uljuutta,
elämää täynnä, mutta pohjaltaan hän oli kylmä, melkeinpä pelkuri,
jollei vain hänen itserakkauttaan ärsytetty, silloin hän oli valmis
vaikka lyömään päänsä seinään. Kaikin voimin hän koetti alistaa ihmisiä
tahtonsa alle, mutta hän teki sen yleisten aatteiden ja periaatteiden
nimessä ja onnistui todellakin saamaan suuren vaikutusvallan
useisiin. Kukaan ei häntä oikeastaan rakastanut; minä ehkä eninten
liityin häneen... Kantoivat vain hänen iestään... Pokorskille kaikki
antautuivat vapaehtoisesti. Sentähden Rudin aina oli valmis juttelemaan
ja riitelemään kenen kanssa tahansa... Hän ei ollut lukenut erittäin
paljon, mutta kaikissa tapauksissa koko verran enemmän kuin Pokorski
ja me muut; hän osasi järjestää tietonsa, hänen muistinsa oli tavaton
— tuo kaikki vaikuttaa nuorisoon. Anna sille vain tuloksia, vaikkeivat
olisikaan oikeita, kunhan ovat tuloksia! Ihminen, joka on täydellisesti
omantunnonmukainen, ei siihen kelpaa. Koettakaapa sanoa nuorisolle,
ettette sille saata antaa totuutta täydellisenä, sentähden ettei
itsellänne sitä ole... nuorisopa ei pysähdy kuuntelemaan sanojanne.
Ette myöskään voi sitä pettää. Teidän täytyy, vaikkette uskoisi
puoliakaan, sille sanoa, että omistatte totuuden... Sen kautta Rudinkin
niin sai meidät valtaansa. Katsokaa, sanoin teille jo heti, ettei
Rudin ollut paljonkaan lukenut, mutta hän oli lukenut filosoofisia
kirjoja ja hänen päänsä oli niin rakennettu, että hän luetusta heti
kokosi yleispiirteet, tunkeutui asian itse juureen ja jo silloin
johti siitä valoisia, suoria ajatuslankoja kaikkiin suuntiin. Meidän
pieneen piiriimme kuului siihen aikaan, suoraan sanoen — poikia —
oppimattomia poikia. Filosofia, tiede, taide, elämäkin olivat meille
ainoastaan sanoja, jotka tosin ehkä ymmärsimme, houkuttelevia,
kauniita, hajanaisia sanoja. Näitten yleisten käsitteiden yhteyttä,
yleistä maailmanlakia me emme tunnustaneet emmekä tunteneet, vaikka
epäselvästi siitä puhelimme ja koetimme saada siitä selvää... Kun
sitte Rudin alkoi puhua, näytti alussa siltä, kuin me vihdoinkin
olisimme saavuttaneet tuon yleisen yhteyden, kuin esirippu vihdoinkin
olisi nouseva. Edellyttäkäämme, ettei hän puhunutkaan omaansa — viis
siitä! mutta kaikki tietomme järjestyivät, kaikki rikkounut tuli
äkkiä eheäksi, koko rakennus nousi, yleni valmiiksi silmäimme edessä;
kaikki valkeni, kaikkialta tulvi raikkaita tuulia... Mikään ei enään
jäänyt aiheettomaksi, satunnaiseksi: kaikessa ilmaantui järkevä
välttämättömyys ja kauneus, kaikkein kappalten merkitys kävi selväksi
ja samalla salaperäiseksi, jokainen elämän yksityinen esine suli
soinnuksi ja me, me tunsimme jonkinlaisella pyhällä kauhun hartaudella,
jonkinlaisella sydämmellisellä pelvolla olevamme ijankaikkisen totuuden
eläviä astioita, sen suuruuteen määräämiä aseita... Onko tämä kaikki
ehkä teistä naurettavaa?

— Ei suinkaan, sanoi Aleksandra Pavlovna hitaasti. — Miksi te niin
luulette? En minä teitä kokonaan ymmärrä, mutta ei minua ainakaan
naurata.

— Siitä saakka olemme tietysti ehtineet viisastua, jatkoi Leshnev.
— Tuo saattaa teistä tuntua lapselliselta... No, sanon sen vieläkin
kerran, että silloin olimme Rudinille kiitollisuuden velassa paljosta.
Kieltämättä oli Pokorski häntä paljon ylempänä. Pokorski meihin
sytytti tulta ja voimaa, välistä hän oli väsynyt ja vaiti, sillä hän
oli hermostunut ja kivulloinen. Mutta kun hän sitte nosti siipensä —
Jumala! miten hän lensi! Aina taivaan sinilakeen asti. Mutta Rudinissa,
tuossa kauniissa, komeassa nuorukaisessa oli paljon pikkumaisuutta;
hän osasi yksin juoruellakin; hänen ilonsa oli sekaantumassa
kaikkeen, määrittelemässä ja selittelemässä kaikkialla. Hänen
puuhaava toimeliaisuutensa ei milloinkaan talttunut... siinä oikein
poliitikon luonne! Puhun hänestä sellaisena kuin hänet silloin tunsin.
Muutoin hän, ikävä kyllä, ei ole muuttunut. Senpätähden eivät hänen
ihanteensakaan ole muuttuneet... kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä...
Jokainen ei voisi kaikesta tuostakaan kerskaella.

— Istukaa toki, sanoi Aleksandra Pavlovna; — mitä te siinä lattialla
kävelette kuin heiluri edestakaisin?

— Näin minun on parempi, vastasi Leshnev. — No niin, jouduttuani
Pokorskin piiriin, myönnän sen teille Aleksandra Pavlovna, minä
ikäänkuin uudesta synnyin: nöyrryin, aloin kysellä, oppia, iloita,
tuntea kunnioitusta — sanalla sanoen, olin astunut ikäänkuin
temppeliin. Ja kun sitte ajattelen kokouksiamme, niin oli niissä itse
asiassa paljon hyvää, miltei liikuttavaa. Kuvitelkaa: noin viisi
miestä, kuusi poikaa on kokoontunut; talikynttilä valaisee, tarjotaan
kurjan huonoa teetä leivosten kanssa, jotka ovat ikivanhoja. Mutta
katselkaa meidän kasvojamme, kuunnelkaa puheitamme. Jokaisen silmissä
leimuaa riemu, poskipäät hehkuvat ja sydän vapisee. Me puhumme joko
Jumalasta, oikeudesta, ihmiskunnan tulevaisuudesta, runoudesta tai —
puhumme välistä roskaakin ja nauramme pikkuasioille; entä sitte!...
Pokorski istuu jalat ristissä, nojaten käteen kalpeaa poskeaan ja
hänen silmänsä loistavat. Rudin seisoo keskellä lattiaa puhuen,
hän puhuu valtaavasti aivan kuin nuori Demosthenes kuohuvan meren
rannalla. Pörrötukkainen runoilija Subbotin päästää tuontuostakin
ilmoille katkonaisia huudahduksia ikäänkuin varkain; Sitte Scheller,
saksalaisen pastorin poika, neljäkymmenvuotias, oikea vanha ylioppilas,
joka joukossamme kantaa syvämietteisen nimeä sentähden, että hän aina
vaikenee ja jollakin omituisen juhlallisella tavalla pysyy ääneti
— ja itse iloinen Stscbitov, kokoustemme Aristofanes istuu sanaa
lausumatta ja ainoastaan hymähtelee; pari kolme keltanokkaa kuuntelee
juhlallisella nautinnolla... Ja yö häipyy hiljaa ja nopeaan kuni
siivillä. Jo hämärtää aamu ja me eroamme liikutettuina, iloisina,
rehellisinä, selvinä — viiniä meillä silloin ei ollut nimeksikään —
sielussa jonkunlainen suloinen väsymys. Muistan niin selvästi, miten
kävelen tyhjiä katuja, hellämielisenä ja lämpimänä; yksin tähdetkin
katselevat minuun niin luottavasti ikäänkuin olisivat minua likempänä
ja ymmärtäisivät minua... Ah! ne olivat ihanoita aikoja ja uskallanpa
luulla, etteivät ne ole kuluneet turhaan! Ei. Ne eivät ole kuluneet
turhaan niiltäkään, jotka sitte ovat joutuneet rappiolle elämässä...
Miten usein olen sattunut tapaamaan entisten toverieni joukossa
sellaisia, että luulisi ihmisen heissä muuttuneen pedoksi. Mutta
mainitse vain Pokorskin nimeä, ja kaikki jalouden tähteet hänessä
heräävät, aivan niinkuin jos likaisessa, pimeässä kamarissa avaat sinne
unohdetun hajuvesipullon.

Leshnev vaikeni. Hänen värittömille kasvoilleen valui puna.

— No koska te sitte riitaannuitte Rudinin kanssa? kysyi Aleksandra
Pavlovna, hämmästyksellä katsellen Leshneviä.

— En minä hänen kanssaan riitaantunut; me erosimme sen jälkeen
kuin sain tietää hänen lopullisesti olevan ulkomailla. Olisi kyllä
Moskovassakin ollut tilaisuutta riitaan. Jo siellä hän minulle toimitti
kauniin kepposen.

— No kuinka?

— No niin. Minä... kuinka sen sanoisinkaan?... vaikkei se oikeastaan
kuulu minun tapaisilleni... niin, olin hyvin herkkä rakastumaan.

— Te?

— Minä. Se kuuluu kummalliselta, eikö totta?... Mutta niin vain oli...
No niin. Rakastuin erääseen hyvin herttaiseen tyttöön... Mitä te minuun
niin katsotte? Voisinpa teille kertoa paljon kummallisempia asioita
itsestäni.

— No mitä asioita, sallikaa kysyä?

— Vaikka minkälaisia. Tuohon moskovalaiseen aikaan minulla esim. oli
tapana käydä öisin kohtaamassa... Ketä te arvelette? — nuorta lehmusta
puutarhani päässä. Syleilen sen sorjaa, solakkaa vartta ja minusta
tuntuu siltä kuin syleilisin koko luontoa, ja sydän laajenee ja lämpii
ikäänkuin koko luonto todellakin valautuisi siihen... Sellainen minä
olin... Entä sitte? Arvelette ehkä, etten olisi kirjoittanut runoja?
Olen. Jopa kokonaisen draaman Manfredin tapaan. Esiintyvien henkilöiden
joukossa oli haamu, verisine rintoineen, mutta se ei ollut sen omaa
verta, vaan — huomatkaa! — koko ihmiskunnan yleensä... Niin, niin.
Älkää hämmästelkö... Mutta aloinhan juuri kertoa rakkaudestani.
Tutustuin tyttöön...

— Jätittekö sitte yhtymiset tuon lehmuksen kanssa?

— Jätin. Tyttö oli mitä herttaisin ja kultaisin olento. Hänellä oli
vilkkaat, kirkkaat silmät ja heläjävä ääni.

— Osaattepa te hyvin kuvata, huomautti Aleksandra Pavlovna hymyillen.

— Ja osaattepa te olla hyvin ankara arvostelija, sanoi Leshnev. — No
niin. Tyttö asui vanhan isänsä kanssa. Muutoin en aio tässä ruveta
seikkaperäiseen selontekoon. Mainitsen vain, että tyttö oli perin
kelpo tyttö — aina kun käskit kaataa lasin puolilleen teetä, kaatoi
hän sen miltei täyteen!... Kolme päivää sen jälkeen kuin olin hänet
ensi kerran tavannut, leimahteli jo sydämmeni ja seitsemäntenä päivänä
en voinut pidättyä, vaan uskoin kaikki Rudinille. Nuoren rakastuneen
miehen on aivan mahdotonta elää lörpöttelemättä salaisuudestaan.
Ja minä ripitin Rudinille kaikki. Antauduin silloin kokonaan hänen
vaikutuksensa alaiseksi ja tämä vaikutus oli suoraan sanoen monessa
suhteessa hyvä. Alussa hän ei minua halveksinut, vaan mielisteli.
Pokorskia minä rajattomasti rakastin, mutta tunsin jonkunlaista pelkoa
hänen henkevän puhtautensa edessä. Rudin oli minua likempänä. Saatuansa
kuulla rakkaudestani hän äärettömästi riemastui, onnitteli, syleili
minua ja alkoi heti selitellä ja puhua uuden asemani tärkeydestä.
Minä teroitin korvani... Niin, tiedättehän te kuinka hän osaa kertoa.
Hänen sanansa vaikuttivat minuun omituisesti. Aloin äkkiä kohdella
itseäni tavattomalla kunnioituksella, otin vakavan ryhdin ja lakkasin
hymyilemästä. Muistan että muutin kävelynikin varovaiseksi, ikäänkuin
rinnassani olisi ollut joku astia, täynnä kallisarvoista nestettä,
jonka pelkäsin läikähtävän laitainsa yli... Olin onnellinen, koska sen
lisäksi näin kaikkien suovan itselleni hyvää. Rudin tahtoi tutustua
tunteitteni esineeseen; ja miltei...olin jo itse päättänyt esitellä
hänet.

— No nyt, nyt huomaan mistä on kysymys, puuttui Aleksandra Pavlovna
puheeseen. — Rudin vei teiltä esineenne ja siitä asti ette voi hänelle
suoda anteeksi. Lyönpä vetoa siitä, etten erehdy!

— Silloin olette vedon kadottanut, Aleksandra Pavlovna: te erehdytte.
Rudin ei vienyt multa esinettäni, hän ei edes tahtonut minulta
sitä viedä ja kuitenkin hän särki onneni; nyt kylmäverisesti sitä
ajatellessa olisin valmis häntä siitä kiittämään. Mutta silloin
olin menettämäisilläni järkeni. Rudin ei laisinkaan tahtonut minua
vahingoittaa, — päinvastoin! Mutta seurauksena hänen kirotusta
tavastaan aina tahtoa pistää sekä omansa että muiden elämänliikkeet
neulankärkeen niinkuin luonnontutkija perhosen, oli, että hän
meillekin molemmille rupesi selittämään suhdettamme, miten meidän piti
käyttäytyä; itsevaltiaasti hän ryhtyi tekemään laskua tunteistamme
ja ajatuksistamme, kehui meitä, moitti meitä, oli kirjevaihdossakin
kanssamme, ajatelkaapa!... Sanalla sanoen sai meidät aivan
suunniltamme. Olin silloin juuri menemäisilläni naimisiin tyttöni
kanssa — sen verran minulle sentään oli jäänyt tervettä järkeä —;
viettäisimmehän edes pari kuukautta yhdessä suloisesti niinkuin Paul
ja Virginia; mutta silloin tapahtui väärinymmärryksiä, kaikenlaisia
selkkauksia, — sanalla sanoen: tuli pannukakku. Ja asia päättyi siihen,
että Rudin eräänä aamuna sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen
pyhä velvollisuutensa ystävänä on ilmoittaa kaikki tytön isä-ukolle. Ja
sen hän teki.

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna.

— Ja kaikista hulluinta on se, että hän sen teki minun
suostumuksellani!... Muistan vielä tänä hetkenä mikä sekasorto
päässäni vallitsi: olin aivan pyörryksissä, ajatuksettomana; musta
näytti valkealta, valkea mustalta; valhe totuudelta; mielikuvitus
velvollisuudelta... Vielä nyt tuntuu häpeälliseltä ajatella tuota!
Rudin — hän ei masennu...! kaikkea muuta! Hän nostaa vaan päänsä
pystyyn, kestää kaikki selkkaukset ja väärinymmärrykset kuin pääskynen
viiltäessään yli veden pinnan.

— Ja niinkö te erositte tytöstänne? kysyi Aleksandra Pavlovna
viattomasti, painaen kyynäspäänsä kylkeensä ja rypistäen kulmakarvansa.

— Niin erosin... pahasti, loukkaavan sopimattomasti, meluten, turhaan
meluten... Itkin itse ja hän itki ja hitto ties mitä kaikkia...
Muodostui Gordionin solmu — se täytyi hakata rikki ja tuo koski. Mutta
kaikkihan maailmassa kääntyy parempaan päin. Tyttö meni naimisiin hyvän
miehen kanssa ja on nyt hyvillä päivillä...

— Mutta myöntäkää, ettette kuitenkaan ole voinut suoda Rudinille
anteeksi, alkoi Aleksandra Pavlovna.

— Vai niin! puuttui Leshnev puheeseen. — Niin minä itkin kuin lapsi
saattaessani Rudinia ulkomaille. Se sikseen. Suoraan sanoen siemen
silloin paleltui rinnassani. Ja kun sitte tapasin hänet ulkomailla...
niin, silloin olin jo vanhentunut... Rudin taas näyttäytyi nykyisessä
valossaan.

— Mitä te oikeastaan huomasitte hänessä?

— Kaikkea sitä, mitä teille juuri mainitsin. Mutta tarpeeksi jo
hänestä. Ehkä kaikki käy onnellisesti. Tahdoin vain sanoa sen, että
jos häntä tuomitsen ankarasti, niin en tee sitä siksi, etten häntä
tuntisi... Mitä taas Natalia Aleksejevnaan tulee, niin en häneen tahdo
tuhlata paljoja sanoja; mutta huomatkaa veljeänne.

— Veljeäni! Mitä kummaa?

— Niin, katsokaa häntä. Ettekö mitään huomaa?

Aleksandra Pavlovna meni sanattomaksi.

— Olette oikeassa, sanoi hän vihdoin; — se on totta... veljeni... on
viime aikoina muuttunut... Arveletteko...

— Hiljaa! hän taitaa tulla tänne, kuiskasi Leshnev. — Mutta uskokaa
pois: Natalia ei ole lapsi, vaikka häntä, onnetonta kyllä, pidetään
lapsena. Saatte nähdä, että se tyttö vielä hämmästyttää meidät kaikki.

— Millä tavalla?

— Siten että... Ettekö tiedä, että juuri tuollaiset tytöt ne hehkuvat,
ottavat myrkkyä ja niinpoispäin? Älkää katsoko sitä, että hän näyttää
niin tyyneltä: hänellä on voimakkaat intohimot ja luonne — voi, voi!

— No nyt te jo luullakseni rupeatte runolliseksi! Niin tyyni olento
kuin minä esim. olen, näyttää teistä jo tulivuorelta.

— Ei suinkaan! sanoi Leshnev hymyillen... — Luonteesta puhuen tekee
mieleni mainita, ettei teillä oikeastaan ole luonnetta.

— No kaikkia hävyttömyyksiä tässä...

— Hävyttömyyksiä? Taivas varjelkoon...! Sepä oli suuri kohteliaisuus...

Volintsev tuli huoneeseen ja katseli epäilevin silmin Leshneviä ja
sisartaan. Hän oli viime aikoina laihtunut. He rupesivat hänelle
puhumaan, mutta hän tuskin hymyili heidän leikkipuheilleen ja katseli
heihin kuin surullinen jänis, niinkuin Pigasov kerran oli hänestä
lausunut. Tuskin lienee sentään maailmassa löytynyt ihmistä, jolle ei
elämä joskus olisi näyttänyt vieläkin mustemmalta. Volintsev tunsi,
että Natalia hänet heittää ja samalla tuntui maakin huojuvan hänen
jalkainsa alla.



VII.


Seuraava päivä oli sunnuntai ja Natalia nousi myöhään. Koko eilisenä
päivänä hän oli ollut harvapuheinen, oli salaa hävennyt kyyneleitänsä
ja huonosti nukkunut yönsä. Puoleksi puettuna hän istui pienen pianonsa
ääressä, tuskin kuuluvasti kosketellen kieliä, jottei herättäisi
neiti Boncourtia, tai vaivuttaen otsansa kylmiä koskettimia vastaan,
siten viipyen liikkumattomana pitkiä aikoja. Hän mietti, mutta ei
Rudinia, vaan jotakin hänen lausumaansa sanaa, ja vaipui yhä syvemmälle
ajatuksiinsa. Välistä juolahti hänen mieleensä Volintsev. Hän tiesi,
että hän häntä rakastaa. Mutta pian hän taas lakkasi ajattelemasta
Volintsevia... Hän tunsi kummallista mielenliikutusta. Kiireesti hän
pukeutui, meni alas, toivotti äidilleen hyvää huomenta ja riensi ensi
tilaisuuden ilmaantuessa yksin puutarhaan.

Oli kuuma, säteilevän kirkas päivä, vaikka sadetta tuontuostakin
oli lankeillut. Aurinkoa peittämättä liiti sinitaivaalla
sumuntapaisia pilvenhattaroita, jotka tuontuostakin äkkiarvaamatta
vuolaina sade-virtoina kaatuivat maille. Suuret, välkkyvät pisarat
sirottautuivat rankasti omituisella huminalla, kuin olisi timantteja
sadellut; aurinko paistoi niiden lävitse kuin verkon takaa; nurmi, joka
vasta oli aaltoillut tuulessa, seisoi liikkumattomana, ahmimalla imien
kosteutta. Puitten kastuneet lehvät värisivät raukeasti; linnut eivät
lakanneet laulamasta, ne visersivät kilpaa ja suloiselta tuo kuului
sateen ropistessa raikkaisiin lehtoihin. Tomuiset tiet pölysivät ja
kävivät sitte sadekuuroin tullessa aivan kirjaviksi... Mutta pilvi
taivaalta haihtui, heikko tuuli alkoi käydä, nurmikot valautuivat
smaragdin ja kullan karvaisiksi... Likennellen toisiaan upeilivat
puitten lehdet... Väkevä lemu levisi kaikkialle.

Kun Natalia astui puutarhaan, oli taivas miltei kokonaan selvinnyt.
Häntä vastaan virtasi raikas hiljaisuus, tuo lempeä, onnellinen rauha,
joka vaivuttaa ihmissydämmen salaperäisten tunteitten ja epämääräisten
toiveitten suloiseen maailmaan...

Natalia astui hopealehtisessä poppelikäytävässä, lammin vartta pitkin;
äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneena seisoi hänen vieressään Rudin.

Tyttö tuli hämilleen. Rudin katsoi häntä suoraan kasvoihin.

— Oletteko yksin? kysyi hän.

— Olen, vastasi Natalia. — Läksin vain hetkeksi. Menen heti sisään.

—- Minä saatan teidät.

Ja he astuivat rinnatusten.

— Olette ikäänkuin suruissanne, sanoi Rudin.

— Minäkö?... Olin taas juuri huomauttamaisillani teistä, ettette ole
hyvällä tuulella.

— Ehken... Minun on usein sillä tavalla... Ja se on minulle helpommin
anteeksiannettavaa kuin teille.

— Minkätähden? Luuletteko ehkä, ettei minulla ole syytä minkäänlaiseen
suruun?

— Teidän ijässänne pitää nauttia elämästä.

Natalia astui hetken äänetönnä.

— Dmitri Nikolajevitsch! lausui hän.

— Mitä?

— Muistatteko... minkä vertauksen eilen teitte... muistatteko...
tammesta.

— Muistan. Entä sitte?

Natalia katsahti häneen salavihkaa.

— Mitä te... mitä te tarkoititte tuolla vertauksella?

Rudin nyökäytti päätään ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen.

— Natalia Aleksejevna! alkoi hän, kasvoissaan tuo hänelle omituinen,
pidätetty ja merkitsevä ilme, joka aina sai kuulijan luulemaan, ettei
hän lausunut kuin kymmenennen osan siitä mitä hänen sydämmellään oli.
— Natalia Aleksejevna! olette ehkä huomannut, että vähän olen puhunut
menneisyydestäni. Löytyy kieliä, joihin yleensä en koske. Kenen
tarvitsisi sitte tietää mitä sydämmessäni on liikkunut. Sen asettaminen
näytteille on mielestäni aina ollut pyhyyden häpäisemistä. Mutta teille
olen suora: te olette herättänyt luottamukseni. En voi teiltä salata,
että minäkin kerran rakastin ja kärsin niinkuin muutkin... Milloin?
miten? Siitä ei kannata puhua; sydämmeni on kokenut paljon iloa ja
paljon suruja...

Rudin vaikeni hetkisen.

— Se minkä eilen sanoin, jatkoi hän — saattoi ehkä osaksi koskea
minua ja nykyistä tilaani. Mutta eihän siitäkään kannata puhua. Se
aika elämästä on minulta jo mennyttä. Minun täytyy nyt laahautua
eteenpäin helteisellä, tomuisella tiellä, paikasta toiseen, tärisevillä
rattailla... Milloin tulen perille? Jumala ties... Mutta puhukaamme
mieluummin teistä.

— Ettekö sitte, Dmitri Nikolajevitsch, keskeytti Natalia: — odota
mitään elämältä?

— Ah, en! taikka odotan kyllä paljonkin, mutta en itseäni varten...
työstä, työn tuottamasta onnesta en milloinkaan tule luopumaan,
mutta nautinnosta olen luopunut. Toiveissani, unelmissani — ja
varsinkin onnessani ei ole mitään yleistä. Rakkaus (siinä hän kohautti
olkapäitään)... rakkaus ei kuulu minulle; en... ansaitse sitä, nainen,
joka rakastaa, on oikeutettu vaatimaan omakseen koko miehen, mutta
minä en enään voi antautua kokonaisena. Ja sitte, onhan miellyttäminen
nuorison asia: minä olen jo liian vanha. Miksi rupeisin panemaan
pyörälle vieraitten ihmisten päitä? Suokoon Jumala omani edes pysyä
paikallaan!

— Ymmärrän kyllä, sanoi Natalia, — että sen joka pyrkii suureen
päämaaliin, täytyy unohtaa itsensä. Mutta eikö muka nainen kykenisi
pitämään arvossa sellaista miestä? Minun ymmärtääkseni hän vaan
helpommin heittää miehen, joka on itsekäs. Kaikki nuoret, nuoriso,
kuuluu teidän mielestänne noihin itsekkäisin, jotka tekevät työtä vain
itseänsä varten, yksin silloinkin kuin rakastavat. Tietäkää, ettei
nainen ainoastaan kykene ymmärtämään uhrautusta: hän kykenee itsekin
uhrautumaan.

Natalian posket vetäysivät heikkoon punaan ja hänen silmänsä
säihkyivät. Ennen tutustumistaan Rudiniin ei hän vielä koskaan ollut
pitänyt niin pitkää puhetta eikä puhunut sellaisella lämmöllä.

— Te ette koskaan ole kuullut mielipiteitäni naisen kutsumuksesta,
virkkoi Rudin suojelevalla hymyllä: — olen sitä mieltä, että yksin
Jeanne d'Arc saattoi pelastaa Ranskan... Mutta se sikseen. Aikomukseni
oli puhua teistä. Te seisotte elämän kynnyksellä... On sekä hauskaa
että hyödyllistä puhua teidän tulevaisuudestanne. Kuulkaa; tiedättehän
että olen ystävänne, otan osaa kohtaloonne melkein sukulaisen tavoin...
Sentähden toivon, ettette pidä kysymystäni tunkeliaana: onko sydämmenne
vielä aivan tyyni?

Nataliassa ikäänkuin leimahti; hän ei virkkanut mitään, vaan seisahtui.
Rudinkin jäi seisomaan.

— Ettehän suutu minuun? kysyi hän.

—- En, vastasi Natalia: — mutta minun oli mahdoton odottaa...

— No niin, jatkoi Rudin: — teidän ei tarvitse vastata. Salaisuutenne on
minulle tuttu.

Natalia silmäili häneen miltei pelvolla.

— Niin... niin; minä tiedän kenestä te pidätte. Ja voin sanoa, ettette
olisi voinut valita paremmin. Hän on erinomainen mies, hän se ymmärtää
pitää teitä arvossa; hän ei ole maailman murjoma — hän on luonnollinen
ja selväjärkinen ihminen... hän tulee tekemään teidät onnelliseksi.

— Ketä te tarkoitatte, Dmitri Nikolajevitsch?

— Ettette muka tietäisi ketä tarkoitan? Tietysti Volintseviä. Mitä?
Eikö se muka olisi totta?

Natalia kääntyi pois Rudinista. Hän oli aivan ymmällä.

— Eikö hän muka rakastaisi teitä? Hyvänen aika! Hänhän ei päästä
teitä silmistään, hän seuraa jokaista liikettänne; ja vihdoin: voiko
rakkautta salata? Ja ettekö te itse muka ole hänelle suosiollinen?
Äitinnekin pitää hänestä, mikäli minä olen voinut huomata... Olette
valinnut...

— Dmitri Nikolaitsch, puuttui hänen puheeseensa Natalia, joka
hermostuneesti oli kosketellut likeistä oksaa; — minä suorastaan en voi
puhua näistä asioista; vakuutan teille vaan... että erehdytte.

— Minäkö erehtyisin? kysyi Rudin... Enpä luule... Tosin ei siitä
ole pitkä aika kuin teihin tutustuin, mutta tunnen teidät jo hyvin.
Mitä sitte tietää tuo muutos, jonka teissä olen selvästi huomannut?
Tai oletteko samanlainen kuin kuusi viikkoa sitte...? Ei, Natalia
Aleksejevna, sydämmenne ei ole tyyni.

— Saattaa olla niin, vastasi Natalia tuskin kuuluvasti: — mutta te
erehdytte kuitenkin.

— Kuinka? kysyi Rudin.

— Jättäkää minut, älkää minulta kyselkö! pyysi Natalia ja läksi kiirein
askelin taloa kohti.

Hirveältä tuntui hänestä se minkä hän äkkiä tunsi rinnassaan.

Rudin saavutti hänet ja sai hänet pysähtymään.

— Natalia Aleksejevna lausui hän: — keskustelumme ei saa päättyä tällä
tavalla: se on siksi vakava, minullekin... Kuinka minun tulee ymmärtää
teitä?

— Jättäkää minut! pyysi Natalia.

— Natalia Aleksejevna, Jumalan tähden!

Rudin kalpeni. Mielen myrsky kuvautui hänen kasvoillaan.

— Ymmärrättehän te kaikki, teidän täytyy ymmärtää! sanoi Natalia,
riuhtaisi kätensä irti hänen kädestään ja läksi, taakseen katsomatta.

— Vain sananen vielä! huusi Rudin hänen jälkeensä.

Natalia pysähtyi, mutta ei kääntynyt.

— Kysyitte mitä tarkoitin eilisellä vertauksellani. Kas, en tahdo teitä
pettää. Tarkoitin itseäni ja menneisyyttäni — ja teitä.

— Mitä? Minuako?

— Niin, teitä; sanon vieläkin kerran, etten tahdo teitä pettää...
Nyt tiedätte myöskin mitä tunnetta, mitä uutta tunnetta silloin
tarkoitin... Tähän päivään saakka olin päättänyt...

Natalia peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja juoksi sisään.

Hänen mielensä oli niin kuohuksissa siitä omituisesta käänteestä, jonka
Rudinin puhe oli ottanut, ettei hän huomannut Volintseviä, vaan juoksi
hänen ohitsensa. Volintsev seisoi syrjässä, nojaten puuhun. Neljännes
tunti sitte hän oli saapunut Darja Mihailovnan taloon, oli tavannut
emännän vierashuoneessa, lausunut hänelle muutaman sanan, poistunut
ja lähtenyt etsimään Nataliaa. Varovaisesti vaanien rakastuneille
omituisella tavalla, hän suoraa päätä meni puutarhaan. Juuri sinä
hetkenä, jolloin Natalia repäsi kätensä Rudinin kädestä, sattuivat
hänen silmänsä heihin. Seuraten Nataliaa katseellaan hän astui pois
puun alta, otti pari askelta tietämättä miksi ja minne. Tultuaan
Rudinin kohdalle, huomasi tämä hänet. He katselivat toisiaan silmiin,
tervehtivät ja erosivat sanaakaan sanomatta.

"Tämä ei tähän pääty", ajattelivat molemmat.

Volintsev kulki puutarhan viimeiseen päähän asti. Hän oli apealla,
katkeralla mielellä, sydäntä painoi lyijyn raskaus ja ajoittain nousi
veri ilkeästi päähän. Sadetta alkoi taas langeta. Rudin oli mennyt
huoneeseensa. Hänkään ei ollut tyyni: vihureina risteilivät hänen
ajatuksensa. Voihan odottamaton, nuoren, rehellisen sydämmen tunnustus
saattaa vaikka minkä mielen liikutuksiin.

Päivällispöydässä ei vallinnut hilpeä mieliala. Kalpeana pysyttelihe
Natalia tuolillaan kohottamatta katsettaan. Tavallisuuden mukaan
istui Volintsev hänen vieressään ja koetti tuontuostakin puhella
hänelle. Sattumalta oli Pigasovkin juuri silloin päivällisillä Darja
Mihailovnan luona. Hän ylläpiti keskustelua enemmän kuin kukaan muu.
Muun muassa hän rupesi todistamaan, että ihmisiä voi niinkuin koiriakin
jakaa hännättömiin ja hännällisiin. Ihmisiäkin löytyy — puhui hän —
jotka joko syntymästään asti tai omasta syystään ovat hännättömiä.
Hännättömien käy huonosti: heille ei mikään onnistu — heillä ei ole
itseluottamusta. Mutta ihminen, jolla on pitkä, tuuhea häntä, on
onnellinen. Hän voi olla sekä heikompi että huonompi kuin tuo hännätön;
mutta hänellä on itseluottoa: hän vain oikaisee häntänsä suoraksi —
niin kaikki ihastuvat häneen. Ja kas kaikesta kummallisinta on se, että
häntä on aivan tarpeeton ruumiinosa, se täytyy tunnustaa; mitä hyötyä
hännästä on? Ja kuitenkin kaikki tuomitsevat kykyäsi hännän mukaan.

— Minä, lisäsi hän huoaten: — kuulun hännättömien luokkaan ja pahinta
kaikesta on se, että itse olen hakannut poikki häntäni.

— Tahdotte siis lausua, huomautti Rudin huolimattomasti, — samaa kuin
la Rochefoucauld jo lausui kauvan ennen teitä: luota itseesi, niin
sinuun muutkin luottavat. Mutta en ymmärrä mitä syytä oli sekoittaa
tähän tuota juttua hännästä.

— Sallikaa toki, puuttui Volintsev äreästi puheeseen, — sallikaa
toki jokaisen lausua ajatuksensa omalla tavallaan. Puhutaan
itsevaltaisuudesta... Minusta ei löydy pahempaa itsevaltaisuutta kuin
nuo niinkutsutut viisaat ihmiset. Hitto heidät vieköön!

Hämmästyneinä Volintsevin purkauksesta kaikki vaikenivat. Rudin yritti
naulata häneen silmänsä, mutta ei kestänyt hänen katsettaan, vaan
kääntyi pois, hymähti eikä sanonut mitään.

"Ahaa! vai olet sinäkin lyhythäntäisiä", tuumaili Pigasov. Mutta
Natalian sydän jähmettyi kauhusta. Darja Mihailovna katseli kauvan
aikaa kummastellen Volintsevia ja alkoi vihdoin kertoa eräästä
eriskummallisesta koirasta, jonka hänen ystävänsä, ministeri N.N.
omistaa...

Heti päivällisen jälkeen läksi Volintsev. Lausuessaan jäähyväisiä
Natalialle ei hän voinut pidättäytyä, vaan sanoi hänelle:

— Minkätähden olette niin levoton, ikäänkuin olisitte syyllinen?
Ettehän ole sitä!...

Natalia tuijotti häneen ymmärtämättä hänen sanojaan. Ennen teetä
tuli Rudin hänen luoksensa ja pöytään nojaten muka sanomalehtiä
katsellakseen kuiskasi:

— Tämä on kaikki kuin unta, eikä totta? Minun täytyy välttämättömästi
tavata teidät kahdenkesken... vaikka vain hetkeksi. — Ja kääntyen neiti
Boncourtin puoleen, hän sanoi:

— Kas tässä tämä novelli, jota te etsitte. — Samassa hän kumartui
Nataliaa vastaan kuiskaten: — koettakaa kello kymmenen aikaan olla
syreenilehdossa, odotan teitä portaitten luona...

Illan sankarina oli Pigasov. Rudin oli heittänyt vapaan taistelukentän
hänen haltuunsa. Varsinkin nauratti hän Darja Mihailovnaa. Ensin
hän kertoi eräästä naapuristaan, joka, oltuaan kolmekymmentä vuotta
tohvelivallan alaisena, siihen määrään oli tullut akkamaiseksi, että
hän kerran Pigasovin seurassa, kun oli astuttava pienen vesilätäkön
yli, oli vienyt kätensä taakseen ja tarttunut nostamaan takkinsa
liepeitä aivan kuin naiset hameitaan. Sitte hän rupesi puhumaan eräästä
toisesta maanviljelijästä, joka ensin oli ollut vapaamuurarina, sitte
tullut haaveilijaksi ja vihdoin tahtoi tulla pankkiiriksi.

— Miten sitte olitte vapaamuurarina, Filip Stepanitsch? oli Pigasov
kysynyt häneltä.

— Tietysti sillä tavalla, että kasvatin pitkän kynnen pikkusormeeni.

Eninten sentään nauratti Darja Mihailovnaa, kun Pigasov heittäysi
arvostelemaan rakkautta ja vakuuttamaan, että hänenkin tähtensä
oli huokaeltu, että muuan palava saksatar oli puhutellut häntä
lemmenkielellään "suloiseksi, käheäkurkkuiseksi pikku Afrikanikseen".
Darja Mihailovna nauroi. Eikä Pigasov valehdellut: hän saattoi
todellakin pöyhkeillä voitoistaan. Hän vakuutti ettei mikään ole
helpompaa kuin saada minkä naisen hyvänsä rakastumaan: kymmenen päivää
perättäin pitää hänelle vain kertoa, että hänen huulissaan on paratiisi
ja hänen silmissään asuu autuus sekä että muut naiset hänen rinnallaan
ovat kuin rääsyt; yhdentenätoista päivänä kertoo neito itse, että hänen
huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että
hän teitä rakastaa. Tässä maailmassa on kaikki mahdollista. Ehkä oli
Pigasovkin oikeassa.

Jo puoli kymmenen aikaan oli Rudin syreenilehdossa. Tähdet olivat vasta
syttynet kalpeansyvälle taivaalle; lännessä hehkui vielä purppura ja
sieltä näytti taivaankansi puhtaammalta, kirkkaammalta. Riippukoivujen
tumman lehtiverhon lävitse valoi hopeitaan kuun puolisko. Muut puut
seisoivat synkkinä jättiläisinä, lehtien välit vilkkuivat kuin silmät
tai olivat lehvät kokoontuneet suuriksi, pimeiksi ryhmiksi. Ei
heinäkään värähtänyt. Syreenien ja akaasioiden ylimmät oksat taipuivat
lämpimässä ilmassa vastatusten ikäänkuin kuunnellakseen toistensa
kuiskeita. Likeltä häämöitti talo. Sen valaistut, korkeat ikkunat
muodostuivat punertaviksi pilkuiksi. Ilta oli hiljainen ja lämmin;
mutta tuossa hiljaisuudessa tuntui ikäänkuin pidätetty, intohimoisa
hengähdys.

Rudin seisoi kädet rinnalla ristissä, kuunnellen jännitetyllä
tarkkuudella. Hänen sydämmensä sykki valtavasti ja ehdottomasti pidätti
hän henkeään. Vihdoin kuuli hän keveitä, kiireisiä askeleita: Natalia
astui lehtimajaan.

Rudin riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. Ne olivat
jääkylmät.

— Natalia Aleksejevna, kuiskasi Rudin hätäisesti; — tahdoin teidät
nähdä... enkä voinut odottaa huomispäivään asti. Minun täytyy saada
teille sanoa se mitä en aavistanut, en tuntenut vielä tänä aamunakaan,
että teitä rakastan.

Natalian kädet värähtivät heikosti hänen käsissään.

— Rakastan teitä, toisti Rudin: — ja kuinka olenkaan voinut pettää
itseäni näin kauvan, kuinka en jo aikoja sitte arvannut, että teitä
rakastin!... Ja te, Natalia Aleksejevna, entä te? Sanokaa!

Natalia sai tuskin henkeään vedetyksi.

— Näettehän, että olen tullut tänne, sanoi hän vihdoin.

— Ei mutta sanokaa, rakastatteko minua?

— Luulen että... rakastan, kuiskasi Natalia.

Rudin tarttui voimakkaammin hänen käsiinsä ja tahtoi vetää hänet
luoksensa...

Natalia katsahti hätäisesti ympärilleen.

— Päästäkää minut, — tämä on kamalaa, — tuntuu siltä kuin joku
kuuntelisi... Olkaa Jumalan tähden varovainen. Volintsev saattaa
arvata...

— Hänestä viis! Näittehän etten hänelle tänään vastannut mitään... Oi,
Natalia Aleksejevna, kuinka olen onnellinen! Nyt ei meitä enään eroita
mikään.

Natalia katseli häntä silmiin.

— Päästäkää minut, pyysi hän: — minun täytyy lähteä.

— Hetkinen vain, alkoi Rudin...

— Ei, päästäkää, päästäkää minut...

— Pelkäättekö minua?

— En, mutta minun täytyy...

— Mutta sanokaa edes vielä kerran...

— Sanotteko olevanne onnellinen? kysyi Natalia.

— Minäkö? Ei ole maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin minä! Vieläkö
epäilette?

Natalia kohotti päätään. Ihanat olivat hänen kalpeat, jalot kasvonsa
liikutuksissaan — lehtimajan salaperäisessä varjossa, heikon valon
langetessa öiseltä taivaalta.

— Tietäkää, sanoi tyttö: — että olen omanne.

— Voi Jumala! huusi Rudin.

Mutta Natalia nyökäytti päätään ja läksi. Rudin jäi hetkeksi seisomaan
ja astui sitte hitaasti lehtimajasta. Kuu valaisi kirkkaasti hänen
kasvonsa; hänen huulillaan harhaili hymy.

— Olen onnellinen, lausui hän puoliääneen. — Niin, olen onnellinen,
toisti hän ikäänkuin vakuuttaakseen itseään.

Hän ojensi vartalonsa suoraksi, ravisti hiukset kasvoiltaan ja
suuntausi notkein askelin puutarhaan, iloisesti heilutellen käsiään.

Mutta sillä aikaa liikahtivat hiljaa oksat syreenilehdossa ja
Pandalevski tuli näkyviin. Varovaisesti hän vilkasi ympärilleen,
pudisti päätään, puri huultaan ja lausui merkitsevästi: "Kas vaan. Tämä
täytyy saattaa Darja Mihailovnan tietoon." Ja piiloutui samassa.



VIII.


Kotiin tullessaan oli Volintsev alakuloinen ja synkkä. Nurjasti
hän vastasi sisarensa kysymyksiin ja sulkeutui heti huoneeseensa.
Aleksandra Pavlovna päätti kiireesti lähettää hakemaan Leshneviä. Hän
riensi aina hänen turviinsa vaikeain tapausten sattuessa. Leshnev
lähetti takaisin sen vastauksen, että hän seuraavana päivänä tulee.

Volintsev ei aamullakaan näyttänyt valoisammalta. Juotuaan teetä oli
hän aikonut lähteä työhön, vaan jäikin sitte kotiin, heittäysi sohvalle
pitkäkseen ja rupesi lukemaan kirjaa, joka yleensä tapahtui hyvin
harvoin. Kirjallisuus ei vetänyt Volintseviä puoleensa ja runoja hän
suorastaan pelkäsi. — Tietysti ei itse runojen tähden, sanoi hän, ja
lisäsi sanojensa vahvistukseksi seuraavat runoilija Aibulatan säkeet:

    Ei murheenlaakson viime hetkeen asti
    Voi järki eikä korska viisaus
    Kädellään tallata pois taitavasti
    Veristä lemmenkukkaa elämän.

Liikutuksella Aleksandra Pavlovna katseli veljeään, mutta ei kiusannut
häntä kysymyksillä. Samassa ajoivat vaunut portaitten eteen. "Jumalan
kiitos, se on Leshnev", arveli hän. Mutta palvelija ilmoittikin Rudinin
saapuneen.

Volintsev viskasi kirjan lattialle ja nosti päätään.

— Kuka tuli? kysäsi hän.

— Rudin, Dmitri Nikolaitsch, toisti palvelija.

Volintsev nousi.

— Olkoon hyvä, mutisi hän palvelijalle ja, kääntyen Aleksandra
Pavlovnan puoleen, lisäsi hän: — jätä sinä meidät.

— Mutta minkätähden? alkoi tämä...

— Sentähden että... vastasi Volintsev kiivaasti; — sinua pyydän.

Rudin astui sisään. Volintsev, seisoen keskellä lattiaa, tervehti häntä
kylmästi, ojentamatta hänelle kättään.

— Tulen odottamatta, myöntäkää se, alkoi Rudin ja asetti hattunsa
ikkunalle.

Hänen huulensa hiukan vapisivat; hänen asemansa ei ollut hauska, mutta
hän koetti peittää hämmennystään.

— En ollut teitä odottanut, se on totta, sanoi Volintsev — mieluummin
olisin odottanut teidän lähettävänne toisen henkilön — puolestanne.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, sanoi Rudin istuutuen: — ja olen
erittäin iloinen suoruudestanne. Niin on paljon parempi. Ja kuin
jalosukuisen miehen luo olenkin tullut luoksenne.

— Eiköhän kävisi keskusteleminen ilman kohteliaisuuksia, huomautti
Volintsev.

— Tahdon heti selittää minkätähden olen tullut.

— Olemmehan tuttavat: kuinka ette voisi tulla luokseni? Ettehän sitä
paitsi ensi kertaa kunnioita minua käynnillänne.

— Jalosukuisena miehenä olen tullut jalosukuisen miehen luo, toisti
Rudin: — ja alistun nyt teidän yksinomaisen arvostelunne alaiseksi...
Luotan teihin täydellisesti...

— Mistä sitte on kysymys? kysyi Volintsev, joka yhä entisestä
asennostaan synkästi katseli Rudiniin, hitaasti kiertäen viiksiensä
päitä.

— Pyydän... tulen tietysti selvittämään väliämme; vaikkei sitä tosin
voitane tehdä yhdellä kertaa.

— Minkätähden ei?

— Sentähden, että tähän kuuluu kolmaskin henkilö...

— Mikä kolmas henkilö?

— Sergei Pavlitsch, ymmärrättehän minut.

— Dmitri Nikolaitsch, en totisesti ymmärrä vähääkään.

— Tahdotte...

— Tahdon, että puhuisitte kiertelemättä! puuttui Volintsev puheeseen.

Hän rupesi todenteolla suuttumaan.

Rudin rypisti kulmakarvojaan.

— No niin... olemmehan kahdenkesken... Olen velvollinen sanomaan
teille... Kai te sen jo olette arvannutkin (Volintsev kohotteli
kärsimättömästi olkapäitään) — olen velvollinen ilmoittamaan teille,
että rakastan Natalia Aleksejevnaa ja saatan toivoa, että hänkin
rakastaa minua.

Volintsev kalpeni, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän asteli ikkunan luo
samassa palatakseen takaisin.

— Te käsitätte, Sergei Pavlitsch, lisäsi Rudin, — että jollen olisi
varma...

— Helkkarissa! tokasi Volintsev hätäisesti väliin; — en epäile
vähääkään... Mitä hulluja! Onneksi olkoon! Sitä vain hämmästelen, mikä
riiviö teidät lähettää juuri minua huvittamaan noilla uutisilla...
Mitä se minuun kuuluu? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä ketä te
rakastatte ja kuka teitä rakastaa? Suoraan sanoen en ymmärrä tätä.

Volintsev katseli ulos ikkunasta. Hänen äänensä kaikui kumealta.

Rudin nousi.

— Minäpä sanon teille, Sergei Pavlitsch, — minkätähden päätin lähteä
luoksenne, minkätähden en pitänyt itseäni oikeutettuna salaamaan
teiltä... molemminpuolista tilaamme. Kunnioitan teitä liian syvästi
— sentähden tulin. En tahtonut... emme kumpikaan tahtoneet näytellä
teidän edessänne. Tunteenne on minulle ollut tuttu... Voitte luottaa
siihen, että tiedän arvoni, tiedän kuinka huonosti kykenen korvaamaan
teidät hänen sydämmessään; mutta jos kerran kohtalo näin on määrännyt,
niin olisiko parempi viekastella, pettää, teeskennellä? Olisiko parempi
että ymmärtäisimme toisemme väärin, että antautuisimme sellaisiin
näytelmiin kuin eilen päivällispöydässä? Sanokaa nyt itse, Sergei
Pavlitsch?

Volintsev laski käsivartensa ristiin rinnalleen ikäänkuin
lauhduttaakseen itseään.

—- Sergei Pavlitsch! jatkoi Rudin: — nyt olen teitä loukannut, tunnen
sen... mutta koettakaa meitä ymmärtää, käsittää ettei meillä ollut
muuta keinoa osoittaa teille kunnioitustamme, osoittaa että pidämme
arvossa jaloa suoruuttanne. Suoruus, täydellinen suoruus ei voisi tulla
kysymykseenkään jollekin toiselle, mutta teille se on velvollisuus.
Onhan teidän mieluisaa tietää, että salaisuutemme on teidän
käsissänne...

Volintsev nauroi väkinäisesti.

— Kiitoksia vaan luottamuksesta! huudahti hän: — mutta olkaa hyvä,
huomatkaa, etten ole halunnut tietää teidän salaisuuttanne enempää kuin
olen tahtonut teille omaani antaa. Te pitelette sitä vaan kuin omaa
tavaraanne. No niin, te puhutte kuin molempien puolesta. Siis saatan
otaksua että Natalia Aleksejevna tietää tästäkin käynnistänne ja sen
tarkoituksesta.

Rudin tuli hiukan hämilleen.

— Ei, en ilmoittanut Natalia Aleksejevnalle aikomustani; mutta tiedän
hänen olevan samaa mieltä kanssani.

— Tämä kaikki on erinomaista, sanoi hetken vaiettuaan Volintsev,
rapsotellen ikkunaruutua sormillaan; — vaikka, totta puhuen, olisi
paljon parempi jos hiukan vähemmin kunnioittaisitte minua. Suoraan
sanoen en minä ensinkään tarvitse kunnioitustanne, hitto vieköön; mitä
te nyt sitte tahdotte minusta?

— En mitään... tai tahdonhan! Sitä, ettette pitäisi minua viekkaana,
kavalana ihmisenä, että koettaisitte minua ymmärtää... Toivon
ettette enään epäile vilpittömyyttäni... Tahdon, Sergei Pavlitsch,
että eroaisimme ystävinä, että antaisitte minulle kätenne, niinkuin
ennenkin...

Rudin likeni Volintseviä.

— Anteeksi, armollinen herra, mutisi Volintsev kääntyen ympäri ja
astuen pari askelta taapäin: — olen valmis antamaan aikomuksellenne
täyden tunnustuksen. Kaikki on erinomaista, sanokaamme
ihanteellistakin, mutta meikäläiset, me olemme yksinkertaista
väkeä, meille kelpaa koristelematon prenikka, me emme voi seurata
niin korkeiden ajatusten lentoa kuin teidän... Se mikä teistä
on vilpittömyyttä, saattaa meistä tuntua tunkeilevaisuudelta,
hävyttömältä. Se mikä teille on yksinkertaista ja selvää, saattaa
meistä olla sekavaa ja hämärää. Te kerskaatte siitä että teiltä
salaamme itsemme: mutta emmehän kuitenkaan ymmärtäisi teitä. Suokaa
anteeksi, etten voi pitää teitä ystävänä enkä antaa teille kättä...
ehkä se on pikkumaista; mutta pikkusieluhan minä olenkin.

Rudin otti hattunsa ikkunalta.

— Sergei Pavlitsch, sanoi hän surullisesti; — olen pettynyt
toiveissani. Käyntini teillä päättyy sangen kummallisesti; olin
toivonut, että... (Volintsev teki kärsimättömän liikkeen)... Suokaa
anteeksi, en puhu siitä enempää. Ja tarkoin harkittuani asiaa, kyllä
huomaan, ettette olisi voinut toisin menetellä. Jääkää hyvästi ja
sallikaa minun edes vielä kerran, viimeisen kerran vakuuttaa, että
aikomukseni ovat olleet rehelliset... Teidän vaatimattomuudestanne olen
vakuutettu...

— Tästä tulee jo liikaa! huusi Volintsev vihasta väristen; — en ole
koskaan kysynyt vakaumustanne; ja vaatimattomuuteeni ei teillä ole
mitään oikeutta luottaa!

Rudin aikoi sanoa jotakin, mutta tekikin vain liikkeen käsillään,
kumarsi ja läksi. Mutta Volintsev heittäysi sohvalle ja kääntyi seinään
päin.

— Saako tulla luoksesi? kuului ovelta Aleksandra Pavlovnan ääni.

Volintsev ei heti vastannut. Salavihkaa hän pyyhkäsi kädellä kasvojaan.

— Ei Sascha, sanoi hän sitte hiukan muuttuneella äänellä; — odota vielä
vähän.

Puolen tunnin kuluttua tuli Aleksandra Pavlovna taas ovelle.

— Mihailo Mihailitsch on täällä, ilmoitti hän. — Tahdotko tavata häntä?

— Tahdon, vastasi Volintsev: — lähetä hänet tänne.

Leshnev tuli.

— Mitä — oletko kipeä? kysyi hän istuutuen tuolille sohvan vieressä.

Volintsev kohottautui, nojautui kyynärpäähänsä ja katseli kauvan,
kauvan ystäväänsä. Sitte hän hänelle kertoi keskustelunsa Rudinin
kanssa sanasta sanaan. Tähän asti ei hän vielä milloinkaan ollut
Leshneville maininnut tunteistansa Nataliaan, vaikka hän kyllä arvasi
tämän tietävän ne.

— No, veli, nyt hämmästytät minua, virkkoi Leshnev, Volintsevin
lopetettua kertomuksensa. — Olin tosin hänestä odottanut paljon
ikävyyksiä, mutta en tätä... Onhan tuo kaikki minulle muutoin tuttua.

—— Varjelkoon!, puhui Volintsev vimmoissaan: — tämä on kerrassaan
hävytöntä! Olin miltei viskaamaisillani hänet ulos ikkunasta.
Ylvästelläkö hän tahtoi minulle, vai pelkäsikö hän? Miten saattaakaan
lähteä sillä tavalla ihmisen luo...

Volintsev löi nyrkillä otsaansa ja vaikeni.

— Ei veli, se ei ole sitä, sanoi Leshnev tyynesti. — Usko pois,
hän on sen tehnyt hyvästä, sisällisestä kehoituksesta... Olihan se
jaloa ja rehellistä peliä ja samalla tarjoutui tilaisuus puhumiseen,
kaunopuheliaisuuteen; eikä tietysti kukaan voi elää ilman sitä mikä
hänelle on välttämätöntä... Ah, kieli se on sekä hänen vihollisensa
että palvelijansa.

— Sinä et voi kuvitella millä juhlallisuudella hän astui sisään ja
puhui!

— No kuinkas muutoin. Hän panee yksin takkinsakin nappiin niinkuin
pappi toimittaa virkatoimiaan. Minäpä asettaisin hänet asumattomalle
saarelle; olisi hauska nähdä miten hän siellä tulisi toimeen! Mutta
aina hän vain puhuu yksinkertaisuudesta!

— Sano nyt sitte veljeni, virkkoi Rudin, — mitä Herran nimessä tuo
tuollainen on, filosofiaako vai mitä?

— Miten sanoisin? Voihan se toiselta puolen olla filosofiaa, mutta
toiselta puolen se on kaikkea muuta kuin sitä. Ei filosofiankaan
niskoille saa vierittää kaikkea roskaa.

Volintsev katsoi Leshneviin.

— Mutta eikö hän sitte valehdellut?

— Ei, poikani, ei valehdellut. Mutta tiedätkö, olemme jo tarpeeksi
puhuneet tästä. Pistetään piiput palamaan ja pyydetään Aleksandra
Pavlovna tänne... Hänen läsnäollessaan on sekä helpompi puhua että olla
puhumatta. Hän antaa meille teetä.

— Olkoon menneeksi, sanoi Volintsev. — Sascha, tule tänne! huusi hän
sitte.

Aleksandra Pavlovna tuli. Volintsev tarttui hänen käteensä ja painoi
sen hellästi huulilleen.

       *       *       *       *       *

Omituisella surullisella mielellä palasi Rudin kotiin. Hän nuhteli,
hän sadatteli itseään anteeksiantamattomasta ajattelemattomuudesta,
poikamaisuudesta. Syystä onkin sanottu: mikään ei ole raskaampaa kantaa
kuin tieto tehdystä tyhmyydestä.

Katumus kalvoi Rudinia.

— Piru minut veikin, ähkyi hän hammastaan purren, — tuon
maatilanomistajan luo! Se se oli nerokas teko! Se se kysyi
uskaliaisuutta!...

Mutta Darja Mihailovnan talossa eivät tapahtumat käyneet tavallista
menoaan. Itse emäntä ei näyttäytynyt koko aamupäivällä eikä tullut
päivällispöytään: hänellä oli Pandalevskin vakuutuksen mukaan — ja
Pandalevski oli ainoa henkilö, joka oli päässyt hänen luoksensa —
päänsärkyä. Nataliaa Rudin tuskin myöskään näki: hän istui huoneessaan
neiti Boncourtin i kanssa... Kun he ruokasalissa toisensa kohtasivat,
katseli Natalia häneen niin surullisesti, että hänen sydämmensä
vapisi. Tytön kasvot olivat muuttuneet ikäänkuin joku onnettomuus
olisi kukistanut hänet eilispäivän jälkeen. Jonkinlainen epämääräinen
aavistuksen tuska alkoi kalvaa Rudinia. Saadakseen aikansa kulumaan
hän seurusteli Basistovin kanssa, puhui hänelle ja tapasi hänessä
tulisen, hehkuvan opetuslapsen, jolla oli mitä innostuneimmat toiveet
ja vilpitön luottamus. Illalla vietti Darja Mihailovna pari tuntia
vierashuoneessa. Hän oli Rudinia kohtaan rakastettava, mutta piti häntä
jollakin lailla loitommalla: hän tuontuostakin hymyili ja rypisteli
kulmakarvojaan, puhui nenäänsä ja pisteli... Hovinainen hänessä tuli
selvästi näkyviin. Viime aikoina hän ikäänkuin oli kylmennyt Rudinia
kohtaan. — "Mikä arvoitus tämä nyt on olevinaan?" oli tämä tuumaellut,
syrjästä katsellen hänen päänsä ylpeää ryhtiä.

Hänen ei hauvankaan tarvinnut odottaa arvoituksen selitystä. Kello
kahdentoista aikaan palatessaan huoneesensa kävi hän pimeän koridoorin
läpi. Äkkiä joku silloin pisti hänen käteensä kirjelipun, ja kun hän
katsahti taakseen, näki hän tytön, luultavasti Natalian palvelustytön,
poistuvan. Tultuaan huoneeseensa, lähetti hän pois palvelijan ja luki
kirjeestä seuraavat Natalian käden piirtämät rivit:

»Tulkaa huomenaamuna kello seitsemän, ei myöhempään, Avdjuhinin
lammelle, tammimetsän takana. Muuhun aikaan ei sovi. Tämä tapaaminen on
oleva viimeisemme ja kaikki on oleva päättynyttä, jos... Tulkaa. Meidän
täytyy tehdä päätös.

P.S. Jollen tulisi, niin ymmärtäkää ettemme enään kohtaa toisiamme;
siinä tapauksessa annan teille tiedon...»

Rudin vaipui ajatuksiin, käänteli kirjettä käsissään, pisti sen tyynyn
alle, riisuutui ja panihe sänkyyn, mutta ei pitkiin aikoihin nukkunut,
vaan makasi herkkää unta, ja heräsi ennen kello viittä.

Avdjuhinin lampi, jonka luona Natalia oli määrännyt kohtaavansa
Rudinin, ei itse asiassa enään ollut lampi. Noin kolmekymmentä
vuotta sitte oli siitä särkynyt pato, jonka jälkeen se oli heitetty
hoitamatta. Ainoastaan syvänteen tasaisesta, sileästä pohjasta,
jota aina peitti runsas lima, ja padon jätteistä saattoi huomata,
että tässä kerran oli ollut lampi. Siinä oli myöskin ollut talo,
mutta se oli aikoja sitte hävinnyt. Kaksi jättiläiskokoista petäjää
oli jäänyt osoittamaan sen sijaa; ainainen tuuli humisi, synkästi
soitellen, niiden korkeissa, vihriöissä oksissa... Kansan kesken kulki
salaperäisiä huhuja jostakin hirmutyöstä, joka muka olisi tapahtunut
juuri niiden juurella; jopa huhuttiin sitäkin, ettei kumpikaan niistä
kaadu tuottamatta kuolemaa jollekin olennolle; siinä olisi muka muinoin
seisonut kolmaskin petäjä, joka kaatui myrskyssä ja musersi allensa
tytön. Koko seutu vanhan lammin ympärillä pidettiin saastaisena; yksin
aurinkoisinakin päivinä se tuntui paljaalta, tyhjältä, autiolta ja
kurjalta — ja surkeutta lisäsi vielä likeinen, aikoja sitte kuollut ja
kuihtunut, raihnas tammimetsä. Suunnattomien puiden rungot kohosivat
alakuloisina haamuina juurella kasvavasta pensaikosta. Surullista
oli niitä katsella: oli ikäänkuin häijyt ukot olisivat kokoontuneet
tekemään pahoja päätöksiä. Syrjempänä luikerteli kaitainen, tuskin
käytetty polku. Yleensä ei kukaan ilman varsinaista asiaa kulkenut
Avdjuhinin lammin ohi. Tahallaan Natalia oli valinnut tuon yksinäisen
paikan. Darja Mihailovnan talolta oli sinne noin puoli virstaa.

Aurinko oli jo aikoja sitte noussut, kun Rudin tuli Avdjuhinin
lammille; mutta ei ollut aamu iloisa. Tasaisessa, maidonkarvaisessa
pilvessä oli koko taivas; vinkuen, viheltäen, ajoi tuuli raivoisasti
hattaroita. Rudin alkoi kävellä edestakaisin padon vartta, jolla
kasvoi tarttuvia takkiaisia ja mustuneita nokkosia. Hän oli levoton.
Nämät kohtaamiset, nämät uudet vaikutukset täyttivät hänen mielensä,
varsinkin eilisen kirjeen jälkeen. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki
likenee ja salaa hän hengessään sitä kammoi, vaikkei tuota olisi
saattanut aavistaa kukaan, joka vain näki millä täydellisellä
päättäväisyydellä hän laski käsivarret ristiin rinnalleen ja silmäili
ympärilleen. Pigasov ei suotta ollut häntä verrannut kiinalaiseen
epäjumalankuvaan, jonka pään paino voittaa muun ruumiin. Mutta vaikea
on ihmisen päättää pelkällä päällään, vaikka se olisikin väkevä pää,
mitä koko hänen olennossaan liikkuu... Viisas, teräväjärkinen Rudin
ei voinut päättää rakastiko hän Nataliaa, ikävöikö hän, tulisiko hän
kärsimään sanottuaan hänelle jäähyväiset. Minkätähden hän ei edes
koettanut näytellä Loblasia — hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei
hän sitä koettanut — ja siten häirinnyt tyttöraukan rauhaa? Minkätähden
hän häntä odotti salaisella pelvolla? Siihen ei löydy kuin yksi ainoa
vastaus, se että intohimottomat ihmiset helposti viehättyvät.

Hän asteli pitkin padon vartta ja Natalia kiiruhti hänen luoksensa
suoraan vainion poikki, märän heinän läpi.

— Neiti! neiti! jalkanne kastuvat, sanoi Mascha, hänen
palvelustyttönsä, joka tuskin saattoi häntä seurata.

Natalia ei häntä kuunnellut. Sivulle vilkaisematta riensi hän eteenpäin.

— Voi, kunhan eivät meitä näkisi, toisti Mascha. — Kummallista, että
pääsimme talosta. Ettei mamsseli herännyt... Onneksi ei enään ole pitkä
matka... Voi, tuollahan hän jo odottaa, lisäsi hän äkkiä nähdessään
Rudinin komean muodon kaunistamassa padon viertä: — mutta mitä hän
tuossa kummulla seisoo — menisipä mieluummin laaksoon.

— Odota tässä petäjien luona, Mascha, mutisi Natalia kiirehtien
lammille.

Rudin likeni häntä ja seisahtui hämmästyneenä. Natalian kasvoissa
oli ilme, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Hänen
kulmakarvansa olivat rypyssä, huulet kokoonpuserretut; silmät
tuijottivat suoraan, ankarasti.

— Dmitri Nikolaitsch, alkoi hän: — meillä ei ole aikaa kadotettavana.
Tulin viideksi minuutiksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että äiti
tietää kaikki. Herra Pandalevski näki meidät toissapäivänä ja kertoi
kohtaamisemme. Hän on koko ajan vahtinut meitä ja puhunut äidille. Äiti
kutsutti minut eilen luoksensa.

— Voi Jumala! huudahti Rudin: — tämähän on kamalaa... Mitä äitinne
sanoi?

— Hän ei minulle suuttunut, ei minua sadatellut, moitti vain
kevytmielisyydestäni.

— Vain?

— Niin. Ja sanoi, että hän mieluummin suo näkevänsä minut kuolleena
kuin teidän vaimonanne.

— Sanoiko hän todellakin niin?

— Kyllä; sitte hän lisäsi, ettette ollenkaan tahdo mennä naimisiin
kanssani, että ainoastaan ajan kuluksi olette minua hakkaellut, ja
sitä hän ei olisi teistä uskonut; että se itse asiassa on hänen
syynsä: miksihän salli minun niin paljon seurustella kanssanne...
että hän luottaa kunniantuntooni, että menettelyni suuresti on häntä
kummastuttanut... enkä edes muista kaikkia mitä hän minulle sanoi.

Natalia lausui tuon omituisen yksitoikkoisella, soinnuttomalla äänellä.

— Entä mitä te, Natalia Aleksejevna, vastasitte hänelle? kysyi Rudin.

— Mitäkö hänelle vastasin? toisti Natalia... Mitä _te_ sitte nyt aiotte
tehdä?

— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! äänteli Rudin: — tämä on kauheaa! Heti
ja äkkiarvaamatta tälläinen isku!... Vai suuttui teidän äitinne niin
kovasti?

— Niin... niin, hän ei enään tahdo kuulla teistä mitään.

— Tämähän on kamalaa! Siis ei ole enään mitään toivoa?

— Ei mitään.

— Minkätähden meille koko tämä onnettomuus! Ah tuo alhainen
Pandalevski!... Kysytte minulta, Natalia Aleksejevna, mitä
aion tehdä? Päässäni pyörii — en voi päättää mitään... Tunnen
vain onnettomuuteni... ihmettelen kuinka te voitte säilyttää
kylmäverisyytenne!...

— Luuletteko että minun on helppo? sanoi Natalia.

Rudin rupesi kävelemään patoa pitkin. Natalia ei kääntänyt hänestä
silmiään.

— Kuinka tarkkaan äitinne kyseli teiltä? sanoi Rudin vihdoin.

— Hän kysyi vain rakastanko teitä?

— No... entä te?

Natalia vaikeni.

— En valehdellut.

Rudin tarttui hänen käteensä.

— Aina, aina yhtä jalona, ylevänä! Oi tuota tytön sydäntä — se on
puhtainta kultaa! No, oikeinko äitinne päättäväisyydellä lausui
pitävänsä avioliittoamme mahdottomana?

— Oikein päättäväisyydellä. Ja niinkuin jo sanoin teille, hän on
vakuutettu siitä, ettette aio minua naida.

— Hän siis pitää minua pettäjänä. Millä olen tuon ansainnut?

Ja Rudin tarttui päähänsä.

— Dmitri Nikolaitsh! sanoi Natalia: — kulutamme aikaamme hukkaan.
Muistakaa, että näemme toisemme viimeisen kerran. En tullut tänne
itkeäkseni, vaihtaakseni — näette etten itke — tulin saamaan teiltä
neuvoa.

— Niin, mutta mitä neuvoa voisin teille antaa, Natalia Aleksejevna?

— Mitä neuvoako? Olettehan mies: olen tottunut luottamaan teihin ja
olen teihin luottava loppuun asti. Sanokaa: mitä aiotte tehdä?

— Mitä aion? Kai äitinne minut karkoittaa talosta?

— Ehkä. Hän ilmoitti minulle jo eilen, että täytyy lakkauttaa
seurusteleminen kanssanne... Mutta te ette vastannut kysymykseeni.

— Mihin kysymykseen?

— Miten luulette, miten meidän nyt on meneteltävä?

— Miten meidän on meneteltävä? sanoi Rudin: — tietysti meidän täytyy
alistua.

— Alistua, äänteli Natalia hitaasti ja hänen huulensa kalpenivat.

— Alistua kohtalon alle, jatkoi Rudin. — Mitä voisimme tehdä? Kyllä
minä hyvin tunnen kuinka katkeraa, raskasta, sietämätöntä tämä on!
mutta arvostelkaa nyt itse, Natalia Aleksejevna, olen köyhä... Totta
on, että voin tehdä työtä; mutta vaikkapa olisin rikas mies, niin
jaksaisitteko te kantaa väkivaltaisen riistäytymisen perheestänne,
äitinne vihan?... Ei, Natalia Aleksejevna! sitä ei kannata ajatella.
Nähtävästi meidän ei ole sallittu elää yhdessä, ja sitä onnea, jota
olin uneksinut, ei ole minulle!

Natalia peitti äkkiä käsillään kasvonsa ja rupesi itkemään. Rudin
likeni häntä.

— Natalia Aleksejevna! rakas Natalia! lausui hän tulisesti: — älkää
itkekö, Jumalan tähden, se vihloo sydäntäni. Rauhoittukaa...

Natalia nosti päätään.

— Käskette minua rauhoittumaan, alkoi hän ja kyynelten lävitse
säihkyivät hänen silmänsä: — en itke siitä syystä kuin luulette... Se
ei minuun koske: mutta minuun koskee se, että olen pettynyt teidän
suhteenne. Voi! tulen luoksenne saamaan neuvoa, sellaisena hetkenä, ja
ensimmäinen sananne on: alistukaamme... Alistukaamme! Sillä tavallako
te sovitatte elämäänne vapauden, uhrautumisen, joista niin paljon
olette puhunut, jotka...

Hänen äänensä katkesi.

— Mutta Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin hämillään: — muistakaa, että
enhän minä sanoistani luovu... vaan...

— Kysyitte, jatkoi Natalia uusin voimin: — mitä vastasin äidilleni
kun hän ilmoitti mieluummin suostuvansa kuolemaani kuin avioliittooni
teidän kanssanne: vastasin, että ennemmin kuolen, kuin menen toisen
kanssa naimisiin... ja te sanotte: alistukaamme! Ehkä onkin totta, että
te paremman puutteessa, aikanne kuluksi minua leikititte...

— Vannon teille, Natalia Aleksejevna... vakuutan teille... kertoili
Rudin.

Mutta tyttö ei häntä kuunnellut.

— Miksette jättänyt minua rauhaan? miksi te itse... Tai ehkette
punninnut esteitä? Minua hävettää puhua tästä ... mutta kaikkihan nyt
on ollutta.

— Teidän täytyy rauhoittua, Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin: — meidän
täytyy yhdessä ajatella mitä...

— Te puhuitte niin usein uhrautumisesta, jatkoi Natalia: — ja
tiedättekö, jos tänään heti olisitte minulle sanonut: "rakastan sinua,
mutta en voi mennä naimisiin, en voi tulevaisuutta taata, anna mulle
kätesi ja jätä minut sitte", — niin tiedättekö, että olisin teitä
seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa? Totta on kyllä, että
päätöksestä vielä on pitkä matka tekoon ja teidän rohkeutenne on tällä
haavaa poissa aivan niinkuin toissa päivänä päivällispöydässä, kun
keskustelitte Volintsevin kanssa.

Puna valui Rudinin kasvoille. Natalian odottamaton kiihkeys häntä
lannisti ja hänen viimeiset sanansa loukkasivat hänen itserakkauttaan.

— Nyt olette liian kiihottuneessa mielentilassa, Natalia Aleksejevna,
alkoi hän, — ymmärtääksenne kuinka kovasti minua loukkaatte. Toivon,
että aikaa voittaen myönnätte minulle oikeuteni; käsitättehän miksi
minun piti luopua onnesta, joka, omien sanojenne mukaan, ei asettanut
minulle mitään, velvollisuuksia. Kalliimpi kaikkea maailmassa on
minulle teidän mielenne rauha ja olisinhan minä alhaisin ihminen, jos
käyttäisin hyväkseni...

— Ehkä, ehkä, puuttui Natalia puheeseen: — ehkä olette oikeassa; en
tiedä mitä sanon. Varma on, että tähän saakka olen teihin luottanut,
uskonut jokaiseen sanaanne... Tästälähtien olkaa hyvä, punnitkaa
sanojanne, älkää niitä sirotelko ilmaan. Saneessani teille että teitä
rakastan, tiesin kyllä mitä se sisälsi: olin valmiina kaikkeen... Ja
nyt ei minulla enään ole muuta tekemistä kuin kiittää opetuksesta ja
sanoa jäähyväiset.

— Jääkää vielä, Jumalan tähden, Natalia Aleksejevna, rukoilen teitä.
En ansaitse tuota halveksimistanne, vannon sen teille. Asettukaa tekin
minun asemaani. Vastaan sekä teistä että itsestäni. Jollen teitä
rakastaisi uskollisimmalla rakkaudella, niin — Jumala sen tietää!
paikalla pyytäisin teitä seuraamaan itseäni... Ennemmin tai myöhemmin
äitinne sentään antaisi meille anteeksi... ja silloin... Mutta ennen
kuin ajattelen omaa onneani, täytyy minun...

Hän ei lausunut lausettaan loppuun. Natalian katse, joka oli suoraan
häneen tähdätty, lannisti häntä.

— Te koetatte näyttää toteen, että olette rehellinen ihminen, Dmitri
Nikolaitsch, sanoi Natalia: — en sitä epäilekkään. Te että saata toimia
itsekkäitten tarkoitusten saavuttamiseksi; enkä tullutkaan tänne
saadakseni vakuutusta siitä...

— En odottanut, Natalia Aleksejevna...

— Nyt olitte varomaton puheessanne! Niin, tätä kaikkea te ette
odottanut. Älkää olko huolissanne... te ette rakasta minua, enkä minä
tahdo tunkeutua kenenkään niskoille.

— Rakastan teitä! huusi Rudin.

Natalia ojensihe suoraksi.

— Ehkä; mutta miten mua rakastatte? Muistan kaikki mitä olette sanonut,
Dmitri Nikolaitsch. Muistatteko, että sanoitte minulle, ettei lempeä
löydy ilman molemminpuolista täydellistä tasa-arvoisuutta... Te olette
minulle liian korkea, minua ei voi verrata teihin... Olen syystä saanut
rangaistukseni. Edessänne on työ, joka on teille arvokkaampi. Minä en
ikinä unohda näitä olleita päiviä... jääkää hyvästi...

— Menettekö, Natalia Aleksejevna? Näinkö me eroamme?

Hän ojensi häntä kohtaan kätensä. Tyttö seisahtui. Rudinin rukoileva
ääni näytti saaneen hänet horjumaan.

— Emme, lausui hän vihdoin: — tunnen että minussa jotakin ikäänkuin
särkyi... Tulin tänne kiihkolla ja puhuin teille kiihkolla; täytyy
olla järkevä. Näin ei saa olla, niinkuin itse sanoitte, eikä tulekkaan
olemaan näin. Voi Jumala! Kun tänne läksin, sanoin mielessäni
jäähyväiset kodilleni, koko menneisyydelleni, — ja kenen kohtasinkaan
täällä? Pelkurin... Ja kuinka te saatoitte tietää, etten kestäisi
eroamista omaisistani? "Äitinne ei siis suostu... se on kamalaa!" Siinä
kaikki mitä tänään minulle sanoitte. Tekö, tekö todella olette Rudin?
Ei! jääkää hyvästi... Ah! jos te minua rakastaisitte, niin kyllä sen
tuntisin nyt, tänä hetkenä... Ei, ei, jääkää hyvästi!...

Hän kääntyi kiihkeästi ja riensi Maschan luo, joka jo oli tullut
levottomaksi ja ruvennut antamaan hänelle viittauksia.

— _Te_ pelkäätte, enkä minä! huusi Rudin hänen jälkeensä.

Mutta Natalia ei enään huomannut häntä, vaan kiirehti nurmikon poikki
kotia kohti. Onnellisesti hän saapui makuuhuoneeseensa, mutta oli
tuskin astunut kynnyksen yli, kun hänen voimansa pettivät: tunnottomana
kaatui hän Maschan syliin.

Kauvan Rudin vielä seisoi lammilla. Vihdoin hän säpsähti, kääntyi sitte
hitain askelin tielle ja alkoi hiljaa kävellä. Hän oli häpeillään
ja... katkeralla mielin. "Onko tuo tyttö seitsentoistavuotias!" mietti
hän... "En ole tuntenut häntä... Omituinen tyttö. Ja mikä tahdonvoima
hänessä!... Hän on oikeassa! se rakkaus, jonka häneen tunsin, ei ole
hänen arvoisensa... Tunsin? kysyi hän itseltään. Enkö sitte enään tunne
rakkautta? Näinkö tämän kaiken piti päättyä? Kuinka saatoinkaan olla
niin raukkamainen ja mitätön hänen, rinnallaan!"

Juoksurattaitten tärinä sai Rudinin kohottamaan katsettaan. Uskollista
ravaajaan ohjaten tuli siellä Leshnev. Vaieten Rudin häntä tervehti ja
ikäänkuin äkillisen tuuman johtamana hän kiireesti kääntyi ympäri ja
alkoi astua Darja Mihailovnan taloa kohti.

Leshnev antoi hänen mennä ja katsahti hänen jälkeensä. Hetken
mietittyään, käänsi hänkin ympäri hevosensa — ja läksi ajamaan takaisin
Volintsevin luo, jossa oli viettänyt yönkin. Volintsev makasi vielä.
Leshnev ei lähettänyt herättämään häntä, vaan istuutui parvekkeelle ja
odotteli, piippua poltellen, teetä.



X.


Noin kello kymmenen ajoissa noustessaan ja kuullessaan Leshnevin
istuvan parvekkeella, hämmästyi Volintsev suuresti. Hän lähetti
kutsumaan häntä luokseen.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. — Sinunhan piti lähteä kotiin.

— Piti kyllä, mutta tapasin tiellä Rudinin... yksin kävelemässä kedolla
ja niin hajamielisen näköisenä. Minä päätinkin kääntyä takaisin.

— Senkötähden, että Rudin tuli vastaasi?

— No niin, totta puhuen en itsekkään tiedä, minkätähden käännyin
takaisin; luultavasti sentähden että sinä muistuit mieleeni; rupesi
tekemään mieleni jutella kanssasi; kotiinhan kyllä vielä ehdin.

Volintsev hymähti katkerasti.

— Niin, mutta nyt älkäämme ajatelko Rudinia enempää kuin minua
itseänikään... Mies! huusi hän äänekkäästi palvelijalle: — tuo meille
teetä.

Ystävykset ryhtyivät teenjuontiin. Leshnev jutteli taloudesta ja
uudesta tavasta kattaa aittaa pahvilla...

Äkkiä hypähti Volintsev tuoliltaan ja löi sellaisella voimalla
nyrkkinsä pöytään, että kupit ja teevadit helisivät.

— Ei! kirkasi hän. — Tätä en enään jaksa kestää! Vaadin tuon
viisastelijan kaksintaisteluun. Ampukoon sitte hän minut tai tähtään
minä luodin hänen oppinutta otsaansa vastaan.

— Mitä, mitä kummia! nuhteli Leshnev. — Kuka saattaa huutaa sillä
tavalla! Ihan pudotin piippuni... Mikä sinua vaivaa?

— Se, etten välinpitämättömänä saata kuulla hänen nimeänsä mainittavan:
kaikki veri alkaa minussa kiehua.

— No, no, veli! Etkö häpeä! sanoi Leshnev nostaen piipun lattiasta. —
Heitä hänet jo rauhaan!...

— Hän on minua loukannut, väitti Volintsev, kävellen edestakaisin
lattialla. — Hän on minua loukannut! Täytyy toki sinunkin myöntää se.
Alussa minä en ymmärtänyt: hän sai minut hämilleni; ja kuka olisi
odottanut tätä? Mutta kyllä minä tästä hänelle näytän, ettei minun
kanssani sovi leikitellä. Ammunpa koko kirotun filosoofin, niinkuin
peltopyyn.

— Voitathan sinä tietysti paljon sillä tavalla! sisarestasi
puhumattakaan. Olet tietysti himosi hallussa... kuinka sinä ehtisit
ajatella sisartasi! Ja arveletko, että se parantaa suhdettasi erääseen
vissiin henkilöön, jos tapatkin filosoofin?

Volintsev heittäysi tuolille.

— No sitte matkustan jonnekin! Täällä särkee tuska sydämmeni; en saa
olluksi missään.

— Matkustat... Kas se on toinen asia! Siihen kyllä suostun. Ja tiedätkö
mitä? Lähdetään yhdessä — Kaukasiaan tai suoraan Vähä-Venäjälle; siellä
saadaan syödä jauhomykyjä. Tämä on erinomaista, veli!

— Niin; mutta mihin jätän sisareni?

— Miksei Aleksandra Pavlovna voisi tulla mukaamme? Hitto vieköön, se
sopii mainiosti. Hänen viihtymisestänsä lupaan minä pitää huolta.
Hakkailen häntä niin paljon kuin hän tahtoo; jos niiksi tulee,
toimitan vaikka joka ilta laulajaisia ikkunoiden alle; kastelen ajurit
hajuvesillä ja pistelen tiet kukkia täyteen. Ja me, veli, me tulemme
ikäänkuin uudestasyntyneiksi; nautimme aivan äärettömästi ja palaamme
kotiin sellaisilla vatsoilla varustettuina, ettei mikään rakkaus meihin
enään tartu!

— Lasket leikkiä, Mischa!

— Enpä laisinkaan. Se oli päinvastoin loistava tuuma, jonka sait
päähäsi.

— Ei! loruja! huudahti Volintsev: — tahdon otella, otella hänen
kanssaan!...

— Joko taas! Oletpa tänään, veli, tuimalla tuulella!...

Palvelija astui sisään kirje kädessä.

— Keneltä? kysyi Leshnev.

— Dmitri Nikolajevitsch Rudinilta. Lasunskin palvelija toi.

— Rudiniltako? toisti Volintsev: — kenelle?

— Teille.

— Vai minulle... anna tänne.

Volintsev tarttui kirjeeseen, repäisi sen kiireesti auki ja alkoi
lukea. Leshnev katseli häntä tarkkaan: omituinen, miltei riemuisa ilme
näyttäytyi Volintsevin kasvoilla; hän päästi kätensä rentoina alas.

— No? kysyi Leshnev.

— Lue, sanoi Volintsev puoliääneen ja ojensi hänelle kirjeen.

Leshnev alkoi lukea. Rudin kirjoitti:

 "Arvoisa herra Sergei Pavlitsch!

 Lähden tänään Darja Mihailovnan talosta, lähden ainiaaksi. Tämä teitä
 epäilemättä kummastuttaa, varsinkin eilisten tapahtumien jälkeen. En
 teille saata selittää miksi juuri näin lähden; mutta tuntuu mielestäni
 siltä, kuin olisi velvollisuuteni ilmoittaa teille lähdöstäni. Te ette
 minusta pidä, päinvastoin olen teistä huono ihminen. Tarkoitukseni ei
 ole puolustautua: aika tekoni selittää. Mielestäni ei ole tarpeellista
 eikä miehen arvoista ruveta ennakolta ärtyneelle ihmiselle todistamaan
 hänen ennakkoluulojensa vääryyttä. Se joka minua tahtoo ymmärtää,
 se suo minulle anteeksi, sen syytös taas, joka ei tahdo eikä voi
 minua ymmärtää, — ei minua liikuta. Olen pettynyt teidän suhteenne.
 Pysytte kyllä silmissäni samana jalona ja rehellisenä ihmisenä kuin
 ennenkin; mutta minä luulin teidän seisovanne ylempänä sitä piiriä,
 jossa kasvoitte... Petyin. Minkä sille voi?! Se ei ollut ensimmäinen
 eikä viimeinenkään kerta. Mainitsen sen vieläkin, että lähden pois.
 Toivotan teille onnea. Myöntäkää, että tämä toivomukseni on aivan
 epäitsekäs: tulkaa onnelliseksi! Ehkä aikaa voittaen muutatte
 mielipiteenne minusta. Tulemmeko joskus kohtaamaan toisemme, sitä en
 tiedä. Joka tapauksessa piirrän vilpittömällä kunnioituksella,

                                                    Teidän
                                                    D.R."

 "P.S. Velkani kaksisataa ruplaa lähetän teille paikalla, kun olen
 saapunut kotiini T:n kuvemementissa. Myöskin pyydän, ettette Darja
 Mihailovnalle mainitsisi mitään tästä kirjeestä."

 "P.P.S. Vielä viimeinen, vakava pyyntö: toivon, ettette, lähdettyäni,
 Natalia Aleksejevnalle muistuta viime käynnistäni luonanne..."

— No, mitä sanot? kysyi Volintsev heti kun Leshnev oli lopettanut
kirjeen.

— Mitä tässä on sanomista! virkkoi Leshnev, — muuta kuin itämaalaiseen
tapaan huutaa: "Allah! Allah!" ja painaa huulet kiinni hämmästyksestä
— ei muuta. Vai lähtee hän... No! tie on sileänä hänen edessään.
Mutta se on lystikästä, että hän piti _velvollisuutenaan_ kirjoittaa
tämän kirjeen ja että hän silloin piti velvollisuutenaan tulla
luoksesi... Tuollaisia herroja kohtaavat joka askeleelta velvollisuudet
ja velvollisuudet — ja velat, lisäsi Leshnev hymyillen osoittaen
jälkikirjoitusta kirjeessä.

— Ja minkälaisia lauseita hän käyttää! huudahti Volintsev. — Hän on
pettynyt: hän odotti että seisoisin yläpuolella sitä piiriä.. Mitä
joutavia, hitto vieköön! Ne ovat runoja hullummat!

Leshnev ei vastannut mitään; hänen silmänsä vain hymyilivät. Volintsev
nousi.

— Minä lähden Darja Mihailovnan luo, mutisi hän: — tahdon tietää mitä
tämä kaikki merkitsee...

— Odota veli: anna hänen lähteä tiehensä. Mitä sinä taas rupeisit
tapaamaan häntä? Nythän hän katoaa — voitko vielä muuta toivoa? Parempi
on, että heität pitkäksesi ja nukut; luultavasti et koko yönä tehnyt
muuta kuin käännyit kyljeltä toiselle. Mutta nythän asiasi kääntyvät
parhain päin...

— Mistä sinä sen päätät?

— Minusta näyttää siltä. Nuku todellakin, niin minä lähden sisaresi
kanssa juttelemaan.

— Ei minua ensinkään nukuta. Minkätähden sitte panisin maata!...
Mieluummin lähden vainiolle, sanoi Volintsev oikaisten palttoonsa
lievettä.

— Sen parempi. Lähde, lähde, veli, vainiolle...

Ja Leshnev meni Aleksandra Pavlovnan puolelle. Hän tapasi hänet
vierashuoneessa ja ystävällisesti hän häntä tervehti, niinkuin hän
yleensä aina iloitsi hänen tulostaan, mutta nyt pysyivät hänen kasvonsa
surullisina. Rudinin eilinen käynti häntä huolestutti.

— Tuletteko veljeni luota? kysyi hän Leshneviltä: — miten hänen tänään
on?

— Hyvin, hän läksi vainiolle.

Aleksandra Pavlovna vaikeni.

— Sanokaa, pyydän teitä, alkoi hän katsellen tarkasti nenäliinansa
syrjää: — tiedättekö minkätähden...

— Rudin tuli tänne? puuttui Leshnev hänen puheeseensa. — Tiedän: hän
tuli sanomaan jäähyväisiä.

Aleksandra Pavlovna nosti päätään.

— Miten? sanomaan jäähyväisiä...

— Niin. Ettekö ole kuullut? Hän lähtee pois Darja Mihailovnan luota.

— Lähteekö?

— Lähtee. Ja ikiajoiksi; ainakin hän niin sanoi.

— Mutta hyvänen aika, kuinka se on selitettävää sen jälkeen kuin...

— Se on toinen asia! Ei sitä voi selittää, mutta niin se on. Kai siellä
jotakin on tapahtunut. Kun kieliä liiaksi venyttää — niin ne katkeavat.

— Mihailo Mihailitsch! alkoi Aleksandra Pavlovna: — en tästä ymmärrä
mitään; ja kai te minulle nauratte...

— Totta totisesti en... Teille selitetään, että hän lähtee pois, jopa
kirjallisesti pyytää sitä anteeksi tuttaviltaan. Ehkei se muutamissa
suhteissa ole ensinkään hullua; mutta kumminkin hänen lähtönsä
nyt häiritsi erään omituisen tuuman syntymisen, jota juuri olimme
pohtimaisillamme veljenne kanssa.

— Mitä? Minkä tuuman?

— No kuulkaa. Esittelin veljellenne, että hän virkistyksekseen lähtisi
matkoille ja ottaisi teidät mukaansa. Teidän erityisen seuranpitonne
ottaisin minä huostaani...

— Sepä mainiota! huudahti Aleksandra Pavlovna: — Kuvittelen kuinka te
pitäisitte minulle seuraa. Kyllä te minut nälkään tappaisitte.

— Te puhutte noin, Aleksandra Pavlovna, siksi, ettette tunne minua.
Te luulette minua pölkyksi, oikeaksi pölkyksi, jonkinlaiseksi
puukappaleeksi; mutta tiedättekö, että saatan sulaa kuin sokeri,
viettää päiväkauden polvillani?

— Sepä olisi hauska nähdä!

Leshnev nousi äkkiä.

— Niin, Aleksandra Pavlovna, menkää naimisiin kanssani, niin saatte
tuon kaiken nähdä.

Aleksandra Pavlovna punastui korviin saakka.

— Mitä te nyt sanoitte, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän hämillään.

— Vain sen, vastasi Leshnev, — mikä jo aikoja sitte ja tuhansin kerroin
on kieppunut kielelläni. Lausuin sen vihdoinkin ja te ehkä hämmästyitte
sitä kuullessanne. Mutta lähden nyt ulos, jotten häiritsisi teitä.
Jos tahdotte tulla vaimokseni... Mutta lähden nyt. Jollei teille ole
vastenmielistä, niin lähettäkää vaan kutsumaan minua, niin kyllä
tulen...

Aleksandra Pavlovna tahtoi pidättää Leshneviä, mutta hän oli jo
kiireesti lähtenyt puutarhaan, lakitta päin, nojautunut porttiin ja
alkanut tuijottaa jonnekin.

— Mihailo Mihailitsch! kuuli hän sisäpiian äänen: — olkaa hyvä, tulkaa
rouvan luo. Hän lähetti kutsumaan teitä.

Mihailo Mihailitsch kääntyi, tarttui molemmin käsin tyttöä päähän,
tämän suureksi hämmästykseksi, suuteli häntä otsalle ja meni sitte
Aleksandra Pavlovnan luo.



XI.


Kohdattuaan Leshnevin, Rudin heti sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti
kaksi kirjettä: toisen Volintseville (jonka sisällön lukija jo tuntee);
ja toisen Natalialle. Tämän toisen kirjeen ääressä hän istui kauvan,
pyyhkieli pois ja muutteli sitä; kirjoitti sen vihdoin huolellisesti
hienolle postipaperiarkille, käänsi sen niin pieneen kokoon kuin
suinkin ja pisti sen taskuunsa. Surullisen näköisenä astui hän pari
kertaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitte tuolille ikkunan
ääreen, nojaten päätään käteensä; kyyneleet valuivat hiljaa hänen
silmälautainsa alta... Hän nousi, pani takkinsa nappiin, soitti
palvelijaa ja lähetti hänen kysymään Darja Mihailovnalta, sopiiko häntä
tavata.

Palvelija palasi pian ilmoittaen, että Darja Mihailovna häntä odottaa.
Rudin läksi hänen luokseen.

Hän otti hänet vastaan samassa pienessä suojassa kuin ensi kerran,
kaksi kuukautta sitte. Mutta nyt ei hän ollut yksin, vaan Pandalevski,
vaatimattomana, sileänä, puhtosena ja herttaisena kuten aina, oli hänen
kanssaan.

Darja Mihailovna kohteli Rudinia sangen rakastettavasi ja Rudin
tervehti häntä yhtä rakastettavasi, mutta jo ensi katsannolta olisi
hiukankin kokenut henkilö huomannut noitten molempien hymyilevistä
kasvoista, ettei heidän välinsä ollut eheä. Rudin tiesi, että Darja
Mihailovna on hänelle suuttunut ja Darja Mihailovna epäili Rudinin
tietävän kaikki. Pandalevskin uutinen oli suuresti kummastuttanut Darja
Mihailovnaa. Hänen ylimysylpeytensä oli noussut. Tuo köyhä, tähän
saakka tuntematon Rudin, mies, jolla ei ollut arvonimeä, oli juljennut
pyytää kahdenkesken kohdata hänen, — Darja Mihailovnan tytärtä!!

— Olkoon hän mielellään viisas mies, nero! oli hän sanonut: — mitä se
sitte merkitsee? Sittehän jokainen voi toivoa pääsevänsä vävykseni!

— En enään uskonut silmiäni, oli Pandalevski puuttunut puheeseen. —
Kuinka saattaa sillä tavalla unohtaa asemansa!

Darja Mihailovnassa oli noussut myrsky, ja Natalia sai kuulla kunniansa.

Darja Mihailovna käski Rudinia istumaan. Tämä istuutui, mutta ei
entisen Rudinin tavoin, joka miltei oli ollut isäntänä talossa, ei edes
hyvänä tuttavana, vaan vieraana, eikä likeisenäkään vieraana. Muutos
oli tapahtunut ainoassa hetkessä... Niinkuin vesi äkkiä muuttuu kovaksi
jääksi.

— Tulen luoksenne, Darja Mihailovna, alkoi Rudin: — kiittämään
vieraanvaraisuudestanne. Sain tänään tietoja kotikylästäni ja täytyy
minun välttämättömästi lähteä sinne tänään.

Darja Mihailovna katseli tarkasti Rudiniin.

"Hän on mahtanut arvata asiat", ajatteli hän. "No, sen parempi. Hän
vapauttaa minut raskaista selityksistä. Eläkööt viisaat ihmiset!"
Ääneen lausui hän:

— Todellako? Voi, miten ikävä. Vaan minkä sille mahtaa! Toivon näkeväni
teidät ensi talvena Moskovassa. Pianpa me itsekin lähdemme pois täältä.

— En tiedä, Darja Mihailovna, pääsenkö Moskovaan; mutta jos onnistun
saamaan kokoon varoja, niin onhan velvollisuutenikin käydä luonanne.

"Ähäh, veliseni!" tuumaili vuorostaan Pandalevski; "oletpa tässä
kauvan pitänyt talon rouvaa vallassasi, mutta nyt lausutte toisillenne
tuollaisia sanoja!"

— Oletteko kylästänne saanut huonoja uutisia? kysyi hän, tapansa mukaan
pysähdellen sanojen välillä.

— Olen, vastasi Rudin kuivasti.

— Onko ehkä kohdannut katovuosi?

— Ei... muuta vaan... Olkaa vakuutettu siitä, Darja Mihailovna, etten
milloinkaan unohda aikaa, jonka vietin teidän talossanne.

— Ja minä, Dmitri Nikolaitsch, tulen aina mielihyvällä muistelemaan
tutustumista teihin... Milloin lähdette?

— Tänään, päivällisen jälkeen.

— Niin pian!... No, toivotan teille onnellista matkaa. Ja ehkä,
jolleivat asianne teitä kauvan kahlehdi, vielä tapaatte meidät täällä.

— Tuskin, sanoi Rudin ja nousi. — Suokaa anteeksi, lisäsi hän, — etten
tällä hetkellä voi maksaa velkaani takaisin; mutta heti kun tulen
maalle...

— Älkää nyt siitä puhuko, Dmitri Nikolaitsch! katkaisi hänet Darja
Mihailovna: — ettekö nyt häpeä!... Mutta mitä kello nyt on? kysyi hän.

Pandalevski veti liivinsä taskusta emaljeeratun kultakellon ja sitä
katsellessaan, taivutti hän varovaisesti ruusuista poskeaan kovaa,
valkoista kaulustansa vastaan.

— Kolmekymmentäkolme minuuttia yli kaksi, vastasi hän.

— Sitte pitää mennä pukeutumaan, huomautti Darja Mihailovna. — Näkemiin
asti, Dmitri Nikolaitsch!

Rudin nousi. Koko hänen ja Darja Mihailovnan välisellä keskustelulla
oli omituinen leimansa. Sillä tavalla harjoittelevat näyttelijät
osiansa, sillä tavalla vaihtelevat valtiomiehet konferensseissa
edeltäkäsin päätetyitä lauseita...

Rudin läksi ulos. Nyt hän kokemuksesta tiesi, kuinka maailmanmiehet
eivät heittämällä, vaan suorastaan - viskaten työntävät luotaan
ihmisen, joka on käynyt heille tarpeettomaksi: niinkuin
hansikkaan tanssiaisten oltua, niinkuin konvehtipaperin, niinkuin
raha-arpajaisista jääneen tyhjän lipun.

Hän heittäytyi hetkeksi pitkäkseen ja rupesi kärsimättömyydellä
odottamaan lähtöä. Hänen aikomuksensa herätti koko talossa yleistä
hämmästystä; palvelusväkikin katseli häntä kummastellen. Basistov
ei salannut mielipahaansa. Natalia pakeni Rudinia ja vältti hänen
katsettaan; tuskin sai Rudin pistetyksi kirjeensä hänen käteensä.
Päivällispöydässä Darja Mihailovna vielä kerran mainitsi toivovansa
tavata hänet ennen Moskovaan menoa, mutta Rudin ei siihen vastannut
mitään. Pandalevski puhutteli häntä eniten. Rudinin teki tuontuostakin
mieli antaa hänen kukoistaville, punertaville kasvoilleen korvapuusti.
Neiti Boncourt katsahti usein Rudiniin, silmissään omituinen,
viekas väre, jommoisen joskus tapaa vanhoilla, erinomaisen hyvillä
lintukoirilla. "Ähäh!" näytti hänen katseensa sanovan: "siinä sait!"

Kellon lyödessä kuusi ajoivat Rudinin matkavaunut esiin. Kiireesti
rupesi hän sanomaan jäähyväisiä kaikille. Hän oli surkealla mielellä.
Ei hän tällä tavalla ollut odottanut lähtevänsä tästä talosta: miltei
karkotettuna... "Miten kaikki on käynyt? Ja minkätähden sellaisella
kiireellä? Mutta onhan itse asiassa sama, minkälainen loppu on." Tätä
mietti Rudin kumartaessaan kaikkiin suuntiin väkinäisellä hymyllä. Kun
hän Nataliaan loi viimeisen katseensa, värisi hänen sydämmensä: tytön
silmät seurasivat häntä suruisella jäähyväisnuhteella.

Kiireesti juoksi Rudin alas portaita ja nousi vaunuihin. Basistov
lupasi tulla saattamaan häntä ensimmäiselle posti-asemalle.

— Muistatteko, alkoi Rudin heti päästyä pihasta leveälle ajotielle,
jonka molemmille puolille oli istutettu kuusia: — muistatteko, mitä Don
Quixote, lähtiessään herttuattaren talosta, sanoo aseenkantajalleen?
"Sancho ystäväni!", sanoo hän, "vapaus se on ihmisen parhaita
omaisuuksia, ja onnellinen se, jolle Jumala on suonut leipäpalasen,
josta hänen ei tarvitse olla kiitollisuudenvelassa kenellekään
toiselle!" Sen, mitä Don Quixote silloin tunsi, tunnen minä nyt...
Suokoon Jumala teidänkin, kelpo Basistov, joskus kokea samaa tunnetta!

Basistov puristi Rudinin kättä ja sydän kelpo nuorukaisen rinnassa
sykki valtavasti. Asemalle asti puhui Rudin ihmisen ansioista,
todellisen vapauden merkityksestä. Hän puhui tulisesti, jalosti,
oikeudentunnolla — ja kun eronhetki tuli, ei Basistov voinut pidättyä,
vaan heittäytyi Rudinin syliin ja itki. Hudinkin vuodatti kyyneleitä,
mutta ei sentähden, että hänen tuli erota Basistovista, vaan olivat
hänen kyyneleensä itserakkauden kyyneleitä.

Natalia meni huoneeseensa ja luki Rudinin kirjeen.

 "Rakastettava Natalia Aleksejevna, — kirjoitti hän — olen päättänyt
 lähteä. Muuta keinoa ei ole. Olen päättänyt lähteä ennenkuin minua
 selvin sanoin käsketään lähtemään. Lähtöni kanssa lakkaavat kaikki
 väärinymmärrykset; ja tuskin kukaan tulee minua kaipaamaan. Miksi
 sitte viipyisin?... Niin se on; mutta minkätähden sitte kirjoitan
 teille?

 "Eroan teistä luultavasti ainiaaksi ja liian katkeraa olisi jättää
 teille itsestäni vielä huonomman muiston kuin ansaitsen. Sentähden
 kirjoitan teille. En tahdo puolustautua enkä syytä ketään muuta kuin
 itseäni: mutta tahdon mikäli mahdollista selittäytyä... Viime päivien
 tapahtumat olivat niin odottamattomat, niin äkilliset...

 "Tämänpäiväinen kohtaus tulee minulle olemaan ikimuistettava läksy.
 Olette oikeassa: en teitä tuntenut, vaikka luulin tuntevani! Elämäni
 aikana olen ollut tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa, olen
 likennyt monta naista, monta tyttöä; mutta teissä kohtasin ensimmäisen
 _kokonaan_ suoran ja rehellisen sielun. Jo tuttavuutemme ensi
 päivinä tunsin vetovoimaa puoleenne — ehkä sen huomasittekin. Vietin
 tunnin toisensa jälkeen seurassanne, mutta en tuntenut teitä ja
 tuskin koetinkaan oppia teitä tuntemaan... ja kuitenkin kuvittelin
 rakastavani teitä!! Tästä synnistä minua nyt rangaistaan.

 "Rakastin kerran ennen naista ja hän rakasti minua... Tunteeni häneen
 ei ollut yksinkertainen niinkuin ei hänenkään tunteensa minuun; mutta
 koskei hän itsekkään ollut vilpitön, niin se kävi päinsä. Totuus
 ei silloin ilmestynyt minulle: enkä sitä tuntenut nytkään, kun se
 sattui tielleni... Vihdoin opin sen tuntemaan, mutta liian myöhään...
 Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi... Elämämme saattaisivat sulautua
 yhteen — eivätkä kuitenkaan koskaan sulaudu. Kuinka saattaisin teille
 todistaa rakastavani teitä todellisella rakkaudella — sydämmellä
 eikä mielikuvituksessa — kun en edes itse tiedä, kykenenkö yleensä
 rakastamaan sillä tavoin!

 "Luonto on antanut minulle paljon — minä sen tiedän, enkä
 valheellisesta häveliäisyydestä tahdo ruveta vaatimattomaksi
 edessänne, varsinkaan näiden katkerain ja minulle häpeällisten
 hetkien jälkeen... Niin, luonto antoi minulle paljon; mutta minä
 kuolen olematta käyttänyt voimiani mihinkään arvokkaaseen, jättämättä
 jälkeeni mitään jaloa. Kaikki rikkauteni on kulunut hukkaan: en
 ole näkevä hedelmiä siemenestäni. Minulle ei ole annettu... niin,
 tuskin voin itsekään sanoa mitä minulle ei ole annettu... Kai ei
 minulle ole annettu sitä, millä saattaa liikuttaa ihmisten sydämmiä,
 vallata naisten sydämmiä; vallan voittaa järjet, hyödyttämättä, eikä
 pysyväisesti — sen vain olen saanut. Kohtaloni on omituinen, melkeinpä
 koomillinen: antaudun kokonaan, nälkäisenä, kaikkineni päinneni — ja
 samalla en saata antautua. Lopetan vielä elämäni siten, että uhraudun
 jonkun roskan eteen, johon en itsekään usko... Voi hyvä Jumala! Olla
 kolmenkymmenenviiden vanha ja yhä vielä hankkia johonkin työhön!...

 "En ole vielä kenellekään näin paljastanut itseäni — tämä on rippini.

 "Mutta nyt olkoon tarpeeksi itsestäni. Tahdon puhua teistä, tahdon
 antaa teille muutamia neuvoja: muuta en voi.. Olette vielä nuori;
 mutta miten vanhaksi eläisittekin, niin seuratkaa aina sydämmenne
 ääntä; älkää alistuko omanne eikä toisen järjen alaiseksi. Tietäkää,
 että mitä yksinkertaisempi ja ahtaampi se piiri on, jossa elämä kuluu,
 sitä parempi; pääasia ei ole löytää siitä uusia puolia, vaan se, että
 kaikki muutokset tapahtuisivat ajallaan. ”Autuas se joka nuoruudessaan
 oli nuori"... Mutta huomaan, että nämät neuvot paljon paremmin sopivat
 minulle itselleni kuin teille.

 "Tunnustan teille, Natalia Aleksejevna, että minusta tuntuu hyvin
 raskaalta. Olen aina ollut selvillä sen tunteen laadusta, jonka
 herätin Darja Mihailovnan mielessä; mutta toivoin saavuttaneeni
 sataman edes joksikin ajaksi... Nyt alkaa taas harhailu maailmalla.
 Mikä minulle voi korvata teidän puhelunne, läsnäolonne, tarkkaavaisen
 ja viisaan katseenne?... Itsehän olen syypää; mutta myöntäkää, että
 kohtalo ikäänkuin tahallaan hetkeksi hymyili vastaamme. Viikko
 sitte tuskin itsekään aavistin, että teitä rakastin. Toissapäivänä
 illalla puutarhassa kuulin teiltä ensi kerran... mutta miksi siitä
 muistuttelisin, mitä silloin sanoitte! — Ja jo tänään lähden pois,
 lähden häveten, tehtyäni teille tuon kauhean tunnustuksen, lähden
 viemättä mukaani minkäänlaista toivoa... Ja kuitenkaan ette vielä
 tiedä kuinka rikoksellinen olen edessänne... Minussa on jonkinlainen
 tyhmä avomielisyys, halu puhua suoraan... Mutta miksi siitä enään
 kertoisin! Lähdenhän pois, ainiaaksi."

(Siinä Rudin oli aikonut kertoa Natalialle käynnistään Volintsevin
luona, mutta mietittyään, pyyhki hän sen pois ja lisäsi Volintsevin
kirjeeseen toisen jälkikirjoituksen.)

 "Jään yksinäni maailmaan antautuakseni, niinkuin aamulla, katkerasti
 hymyillen, lausuitte — toisiin, minulle sopivampiin toimiin. Oi,
 jos todellakin voisin antautua noihin toimiin, vihdoinkin voittaa
 laiskuuteni... Mutta minä jään samaksi puolinaiseksi olennoksi
 kuin tähänkin asti olen ollut. Heti ensi vastuksen kohdatessa —
 lamaannun. Tämä tapaus välillämme on sen osoittanut. Jos edes
 kantaisin rakkauteni uhriksi tulevaiselle työlleni, kutsumukselleni.
 Mutta minä suorastaan pelkään siitä johtuvaa vastuunalaisuutta ja
 sentähden en ole teidän arvoisenne. En ansaitse sitä, että teidät
 minun tähteni riistettäisiin irti piiristänne... Mutta ehkä kaikki
 tämäkin on hyväksi. Ehkä tämän kasvatuksen koulusta astun puhtaampana
 ja väkevämpänä.

 "Toivon teille täydellistä onnea. Jääkää hyvästi! Muistelkaa joskus
 minua. Ja toivon että joskus saatte tietoja minusta.

                                                   Rudin."

Natalia päästi Rudinin kirjeen helmaansa ja istui kauvan
liikkumattomana, silmät tähdättyinä permantoon. Selvemmin kaikkia
todisteita, tämä kirje osoitti hänen olleen oikeassa, kun hän aamulla
Rudinia puhutellessaan, välittömästi oli tullut huudahtaneeksi, ettei
hän häntä rakasta! Mutta tämä ei suinkaan keventänyt hänen mieltään.
Liikkumattomana jäi hän istumaan; tuntui siltä kuin jonkinlaiset
pimeät aallot loiskumatta olisivat kulahtaneet umpeen hänen päänsä
päälle ja hän itse olisi vajonnut pohjaan, mykkänä, jähmettyneenä.
Ensi herääminen lumouksesta on jokaiselle raskas; mutta vilpittömälle
sielulle, joka ei tahdo pettää itseään ja joka on kevytmielisyydestä
ja luulottelusta kokonaan vapaa, on se miltei sietämätön. Natalia tuli
muistaneeksi lapsuuttaan. Kun hän illoin oli ollut kävelemässä, oli
hän aina koettanut kulkea taivaan kirkasta laitaa kohti, sinne missä
rusko paloi, eikä sinne missä oli pimeää. Nyt oli elämä mustana hänen
edessään, hän oli selin päin valoon..

Kyyneleet palasivat Natalian silmiin. Kyyneleet eivät aina tee hyvää.
Kun ne, kauvan kiehuttuaan rinnassa, vihdoin alkavat valua, tuottavat
ne lievennystä, huojennusta — ensin valuen väkivaltaisesti, sitte
yhä helpommin ja suloisemmin; tuskan sanaton uuvutus pääsee niissä
valloilleen... Mutta kyyneleet voivat olla kylmiä, hitaasti valuvia
kyyneleitä, jotka raskaana, liikuttamattomana taakkana, vuoren lailla
painettuaan sydäntä, siitä pusertuvat pisaroittain; ne eivät tuo
lohdutusta eivätkä helpoitusta. Hätä itkee sellaisia kyyneleitä ja se,
joka ei niitä ole vuodattanut, ei vielä ole tuntenut onnettomuutta.
Tänä päivänä oppi Natalia tuntemaan ne.

Parin tunnin perästä Natalia kokosi ajatuksensa, pyyhki silmänsä,
sytytti kynttilän, poltti Rudinin kirjeen sen liekissä ja heitti tuhkan
ulos ikkunasta. Sitte hän umpimähkään avasi Puschkinin runot (hän
teki usein sillä tavalla) ja luki ensi säkeet, joihin hänen silmänsä
sattuivat. Ne kuuluivat:

    Ken lempinyt on, häntä vaivaa
    Ain' aave entisaikojen.
    On hälle turhat lohdutukset
    Ja häntä kalvaa katumukset
    Ja käärmeet onnenmuistojen.

Hän nousi, loi kylmällä hymyllä katseen kuvaansa peilissä, kumarsi
hiukan päätään ja meni vierashuoneeseen.

Heti kun Darja Mihailovna hänet näki, kutsui hän hänet huoneeseensa,
istutti hänet sohvaan ja taputti häntä ystävällisesti poskelle,
samalla tarkkaavasti, miltei uteliaasti katsellen häntä silmiin. Darja
Mihailovna tunsi salaa olevansa hämillään: ensi kerran juolahti hänen
mieleensä, ettei hän tunne tytärtänsä. Kun Pandalevski oli kertonut
hänen ja Rudinin kohtaamisesta, oli hän enemmän hämmästynyt sitä,
että järkevä Natalia oli saattanut antautua sellaiseen tekoon, kuin
suuttunut. Hän oli heti kutsuttanut hänet luokseen ja ruvennut torumaan
— eikä kauniisti niinkuin olisi sopinut odottaa eurooppalaisesti
sivistyneeltä naiselta, vaan kutakuinkin äänekkäästi. Mutta Natalian
vastaukset, päättäväisyys hänen katseessaan ja liikkeissään olivat
hämmästyttäneet, miltei pelästyttäneet Darja Mihailovnaa.

Rudinin äkillinen, hiukan käsittämätön lähtö oli sentään nostanut
raskaan painon hänen sydämmeltään; mutta hän odotti kyyneleitä ja
hermostuneita kohtauksia... Natalian näennäinen tyyneys vei hänet taas
pois oikealta tolalta.

— No, lapseni, alkoi Darja Mihailovna: — miten sinä jaksat tänään?

Natalia katseli äitiään.

— Meni matkaansa... tuo ajatustesi esine. Tiedätkö minkätähden hän niin
kiireesti läksi?

— Äiti! sanoi Natalia hiljaa, — lupaan teille, että jollette itse
muistuta hänestä, niin minä en häntä mainitse sanallakaan.

— Sinä siis myönnät, että rikoit minua vastaan?

Natalia kohotti päätään ja sanoi toistamiseen:

— Minä en häntä mainitse sanallakaan.

— No niin! sanoi Darja Mihailovna hymyillen. — Luotan sinuun.
Mutta muistatko, kuinka toissapäivänä... No, no, en jatka. Asia on
siis päätetty ja haudattu. Eikö niin? Nyt minä taas sinut tunnen
tyttärekseni; mutta silloin olin aivan sekaisin. No, suutelo nyt minua,
kiltti tyttöseni...

Natalia vei Darja Mihailovnan käden huulilleen ja Darja Mihailovna
suuteli hänen kumarrettua päätään.

— Tottele aina minun neuvojani äläkä unohda, että olet minun tyttäreni
ja neiti Lasunski, lisäsi hän: — silloin tulet onnelliseksi. Mene nyt.

Natalia läksi, vaieten. Darja Mihailovna katseli hänen jälkeensä ja
ajatteli: — hän on minun kaltaiseni — hänkin viehättyy helposti:
_mais elle aura moins n'abandon_ [Mutta ei ol viehättävä muita yhtä
helposti]. — Ja Darja Mihailovna syventyi menneisyyden, kauvan sitte
kuluneen menneisyyden muistoihin...

Sitte hän lähetti kutsumaan luokseen neiti Boncourtin ja sulkeutui
pitkäksi aikaa huoneeseensa kahden kesken hänen kanssaan. Hänen
mentyään, kutsutti hän luokseen Pandalevskin. Hän tahtoi nimittäin
välttämättömästi tietää todellista syytä Rudinin lähtöön... ja
Pandalevski rauhoitti hänet täydellisesti. Se kuuluikin oikein hänen
alaansa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tuli Volintsev sisarineen päivällisille. Darja
Mihailovna oli aina ollut rakastettava heitä kohtaan, mutta tällä
kertaa seurusteli hän aivan erinomaisen ystävällisesti heidän
kanssaan. Nataliasta tuntui sietämättömän raskaalta; mutta Volintsev
kohteli häntä sellaisella kunnioituksella ja puheli hänelle niin
hienotunteisesti, ettei hän voinut olla häntä mielessään kiittämättä.

Päivä kului hiljaa ja ikävästi, ja erottuaan tunsivat kaikki, että nyt
oli vaivuttu elämän jokapäiväiseen kulkuun takaisin; ja se merkitsee
paljon, sangen paljon.

Niin, kaikki oli vaipunut jokapäiväiseen kulkuunsa, paitsi Natalia.
Vihdoin jäätyään yksin, hän vaivalloisesti laahusti vuoteellensa ja
putosi sänkyynsä särkyneenä, suinpäin tyynyihin. Elämä tuntui niin
katkeralta, vastenmieliseltä, inhoittavalta, hän häpesi siihen määrään
itseänsä, rakkauttansa, suruansa, että hän varmaankin sinä hetkenä
olisi valinnut kuoleman... Ja tuollaisia raskaita päiviä, unettomia
öitä ja uuvuttavia mielenmyrskyjä seurasi vielä paljon, mutta hän oli
nuori — elämä oli vasta alkanut hänessä ja elämä vaatii ennemmin tai
myöhemmin osansa. Jos ihmistä on kohdannut mikä isku tahansa ja hän
samana taikka kumminkin seuraavana päivänä — anteeksi epähienot sanat —
syö, niin siinä jo on ensimmäinen lohdutus...

Natalia kärsi tuskallisesti, kärsi ensi kertaa... Mutta ensi kärsimys
ei uudistu enempää kuin ensi lempikään, — Jumalan kiitos!



XII.


Melkein kaksi vuotta oli kulunut. Toukokuun ensi päivät olivat käsissä.
Kotinsa parvekkeella istui Aleksandra Pavlovna, nykyään Leshnev eikä
Lipin. Siitä oli jo enemmän kuin vuosi, kun hän oli mennyt naimisiin
Mihailo Mihailitschin kanssa. Herttainen hän oli niinkuin ennenkin,
oli vain viime aikoina lihonnut. Puutarhassa, jonne parvekkeelta
veivät portaat, kanniskeli lapsenhoitajatar punaposkista lasta
käsillään. Se oli valkoiseen puettu, myssyssä oli valkoisia tupsuja
ja Aleksandra Pavlovna vilkaisi siihen tuontuostakin, vaikkei se
itkenyt. Ymmärtäväisen näköisenä se imi sormeaan ja katseli tyynesti
ympärilleen. Hänessä näyttäytyi jo Mihailo Mihailitschin arvokas
jälkeläinen.

Parvekkeella Aleksandra Pavlovnan vieressä istui vanha tuttavamme
Pigasov. Viime näkemältä olivat hänen hiuksensa tuntuvasti
harmaantuneet, selkä oli koukistunut, hän oli laihtunut ja ääni sihisi
puhuessa: etuhammas oli häneltä pudonnut. Tuo sihinä teki hänen
puheensa entistä myrkyllisemmäksi. Vuodet eivät vähentäneet hänen
heikontumistaan vaan tylsistyttivät hänen terävyyttään ja usein hänen
täytyi uudistaa sitä mitä hän vasta oli lausunut. Mihail Mihailitsch ei
ollut kotona. Teelle häntä odotettiin. Aurinko oli jo mennyt mailleen.
Sen laskemasijoilta vetäytyi kalpean kultainen, kellertävä raita pitkin
taivaanrantaa; vastaisella puolella niitä oli kaksi: toinen alempana,
toinen ylempänä, toinen sinertävänä, toinen punertavana. Kevyet
hattarat sulautuivat korkeuteen. Kaikista merkeistä päättäen näytti
tulevan pouta-aika.

Äkkiä Pigasov hymähti.

— Mitä nyt, Afrikan Semenitsch? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— No niin... eilen kuulin talonpojan sanovan kielevälle vaimolleen:
älä siinä vitise! Voi kuinka se minua miellytti. Älä siinä vitise! No,
ja mistä asiasta nainen sitte voisi järkevästi jutella? Tiedättehän,
että aina puhun läsnäolevia lukuunottamatta. Esi-isämme ne olivat
meitä järkevämmät. Heidän saduissaan istuu kaunotar aina ikkunassa,
otsallaan tähti, eikä tuiskahda ääntäkään. Kas niin se olla pitää.
Mutta arvostelkaa nyt itse: toissa päivänä aatelismarsalkkimme rouva
lähettää kasvoihini ikäänkuin pyssyn laukauksen: sanoo minulle, ettei
hän pidä minun _tendenssistäni!_ Hän puhuu tendenssistä! Eikö nyt
hänelle itselleen ja kaikille muille olisi ollut parempi, jos jonkin
luonnon ystävällisen määräyksen kautta häneltä olisi otettu pois koko
kielenkäytäntö?

— Yhä te vain, Afrikan Semenitsch ahdistatte meitä raukkoja...
Tiedättekö, sekin on onnetonta. Oikein totta. Minä teitä säälin.

— Onnetonta? Voi mitä suvaitsettekaan lausua! Ensinnäkään minun
mielestäni ei maailmassa löydy kuin kolme onnettomuutta: asua kylmässä
huoneustossa talvella, käyttää ahtaita kenkiä kesällä ja viettää yötä
huoneessa, jossa lapsi vitisee ja jonka päälle ei saa sirottaa edes
persialaista pulveria; ja toiseksi minusta, Jumala paratkoon, nyt
on tullut mitä rauhallisin ihminen. Minusta voi kirjoittaa vaikka
kirjoituskaavoja. Niin siivosti minä käyttäydyn.

— Niin, hyvinhän te käyttäydytte, ei voi muuta sanoa. Vasta eilen
Jelena Antonovna valitteli minulle teistä.

— Kas vaan! Olisipa hauska tietää mitä hän teille sanoi?

— Sanoi, ettette kokonaisen aamupäivän kestäessä kaikkiin hänen
kysymyksiinsä vastannut kuin: "Niinkö? niinkö?" ja vielä niin
ruikuttavalla äänellä.

Pigasov naurahti.

— No eikö se sitte ollut hyvä tuuma, Aleksandra Pavlovna.

— Erinomainen kerrassaan! Kuinka saattaa olla naisille niin
epäkohtelias, Afrikan Semenitsch?

— Mitä? Onko teistä Jelena Antonovna sitte nainen?

— No mitä hän sitte teistä on?

— Rumpu, varjelkoon, tavallinen rumpu, jota puikoilla päristellään...

— Vai niin! sanoi Aleksandra Pavlovna, toivoen puheaineen muutosta: —
teitä kuuluu saavan onnitella.

— Minkä johdosta?

— Oikeusjuttuhan on päättynyt. Glinovin niityt jäivät teille.

— Niin kyllä, sanoi Pigasov alakuloisesti.

— Te olette monta monituista vuotta riidellyt niistä ja nyt näyttää
siltä kuin ette ensinkään olisi tyytyväinen.

— Vakuutan teille, Aleksandra Pavlovna, lausui Pigasov hitaasti: —
ettei mikään ole niin pahaa ja kiusallista kuin onni, joka tulee liian
myöhään. Se ei enään voi tuottaa mitään mielihyvää, mutta sen sijaan se
ryöstää teiltä oikeuden, kalliin oikeuden torua ja soimata kohtaloa.
Niin, rouva, se on ikävä ja katkera kalu tuo onni, joka tulee — myöhään.

Aleksandra Pavlovna kohautti olkapäitään.

— Piikaseni, sanoi hän lapsenhoitajattarelle: — arvelen että Mischan jo
saa panna nukkumaan. Tuoppa hänet tänne.

Ja Aleksandra Pavlovna hyväili poikaansa, mutta Pigasov läksi mutisten
parvekkeen toiseen päähän.

Äkkiä näyttäytyi tiellä, joka kulki puutarhan aitaa myöten, jo aivan
likellä, Mihail Mihailitschin juoksurattaat. Hevosen edellä hyppi
kaksi suurensuurta pihakoiraa, toinen keltainen, toinen harmaa.
Mihail Mihailitsch oli hiljan hankkinut ne. Ne pureskelivat toisiaan
lakkaamatta ja elivät eroittamattomassa ystävyydessä. Niitä vastaan
juoksi pihasta vanha rakki; se avasi suunsa ikäänkuin ruvetakseen
haukkumaan, mutta lopetti haukottelemalla ja kääntyi takaisin,
ystävällisesti heiluttaen häntäänsä.

— Katsoppas Sascha, huusi Leshnev jo kaukaa vaimolleen, — kenen sinulle
tuonkaan...

Aleksandra Pavlovna ei paikalla tuntenut miestä, joka istui hänen
miehensä takana.

— Ah, herra Basistov! huudahti hän vihdoin.

— Sama mies, vastasi Leshnev: — ja mitä hyviä uutisia hän tuokaan! Saat
paikalla kuulla.

Hän ajoi pihaan.

Muutaman hetken jälkeen hän Basistovin kanssa astui parvekkeelle.

— Eläköön! huusi hän vaimoaan syleillen. — Sergei on kihloissa!

— Kenen kanssa? kysäsi Aleksandra Pavlovna kiihkeästi.

— Natalian kanssa tietysti... Tämä ystävä toi sen uutisen Moskovasta ja
sinulle on kirje... Kuuletko, Mischa? lisäsi hän kiikutellen poikaansa
käsillään: — eno menee naimisiin!... Voi, voi, tätä hidasluontoisuutta!
Silmiään vain räpäyttelee!

— Sen on uni, huomautti hoitajatar.

— Niin, alkoi Basistov lähestyen Aleksandra Pavlovnaa: — Darja
Mihailovna lähetti minut tänään Moskovasta tarkastamaan maatilan
laskuja. Kirje minulla myöskin on.

Kiireesti Aleksandra Pavlovna aukasi veljensä kirjeen. Siinä ei ollut
kuin muutama rivi. Ilon ensi hurmauksessa ilmoitti hän sisarelleen,
että hän oli kosinut Nataliaa ja saanut sekä hänen että Darja
Mihailovnan suostumuksen. Ensi postissa lupasi hän kirjoittaa enemmän,
syleili ja suuteli ajatuksissaan kaikkia. Kaikesta päättäen hän
jonkinlaisessa huumauksen tilassa oli kirjoittanut kirjeensä.

Tarjottiin teetä ja Basistov vietiin istumaan. Kysymyksiä sinkoili
raesateena hänen ympärillään. Kaikki, yksin Pigasovkin, iloitsivat
hänen tuomastaan uutisesta.

— Olkaa hyvä, sanoi muun muassa Leshnev: — sanokaa, onkohan se
lorua, mutta meidän korviimme on saapunut juttuja eräästä herra
Kortschaginista?

Kortschagin oli kaunis nuori mies, mahtava, pöyhkeä tanssiaisleijona,
joka käyttäytyi tavattoman ryhdikkäästi, ikäänkuin ei hän olisi ollut
elävä ihminen, vaan oman itsensä kuvapatsas, joka oli pystytetty
yleisesti kootuilla varoilla.

— No, ei se nyt ole pelkkää loruakaan, sanoi Basistov, hymyillen. —
Darja Mihailovna oli hänelle hyvin suosiollinen, mutta Natalia ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan hänestä.

— Tunnenhan minä hänet, puuttui Pigasov puheeseen: — hän on täydellinen
hölmö, oikein huutava hölmö... Jumala paratkoon! Jos vaan kaikki
ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan, niin tarvittaisiin suuret rahat
voidakseen elää... Jumala paratkoon!

— Ehkä kyllä, sanoi Basistov: — mutta maailmassa hän näyttelee
suurtakin osaa.

— No, sama se! huudahti Aleksandra Pavlovna: — viis hänestä! Voi,
kuinka iloitsen veljeni puolesta! Onko Natalia iloinen, onnellinen?

— On. — Hän on tyyni niinkuin tavallisesti — tunnettehan te hänet — ja,
luullakseni, tyytyväinen.

Ilta kului hauskassa ja vilkkaassa puhelussa. Istuuduttiin illalliselle.

— Mutta kuulkaas, kysyi Leshnev äkkiä Basistovilta, kaataessaan hänelle
punaviiniä: — tiedättekö missä Rudin on?

— Nyt en varmaan tiedä. Viime talvena oli hän lyhyen ajan Moskovassa
ja läksi sitte lukukaudeksi Simbirskiin; olemme jonkun aikaa olleet
kirjevaihdossa hänen kanssaan: viime kirjeessään hän kertoi lähteneensä
Simbirskistä, mutta ei sanonut minne — ja siitä saakka en ole kuullut
hänestä mitään.

— Ei hän huku! tokasi Pigasov väliin: — vaan jossakin hän nyt istuu
saarnaamassa. Se herra tapaa aina pari tai kolme ihailijaa, jotka
häntä kuuntelevat suu auki ja lainaavat hänelle rahoja. Saatte nähdä
että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin
Tsarevokokschaiskissa tai Tschuhlomassa jonkin peruukkipäisen
vanhanpiian syliin, joka sitte tulee muistamaan häntä nerokkaimpana
ihmisenä maailmassa...

— Puhuttepa te terävästi hänestä, huomautti Basistov puoliääneen ja
pahoillaan.

— En ensinkään terävästi! sanoi Pigasov; — olen aivan oikeudenmukainen.
Minun mielestäni hän, suoraan sanoen, ei ole mitään muuta kuin
lautasennuolija. Olen unohtanut kertoa teille, jatkoi hän kääntyen
Leshneviin, — että tutustuin tuohon Terlahoviin, jonka kanssa Rudin
matkusteli ulkomailla. Aivan niin! Ette voi kuvitella mitä hän hänestä
kertoi — sille voi nauraa aivan pakahtuakseen! Kummallista, että
kaikki Rudinin ystävät ja opetuslapset aikaa myöten tulevat hänen
vihamiehikseen.

— Pyydän jättämään pois itseni mokomien ystävien luvusta! lausui
Basistov tulisesti.

— No niin, te — teistä ei puhettakaan!

— Mutia mitä Terlahov teille kertoi? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Kertoi paljonkin: eihän niitä kaikkia muistakkaan. Mutta seuraava
juttu nyt oli paras kaikista. Alituisesti kehittyessään (ja tuollaiset
herrat ovat alituisen kehityksen alaisia): muut suorastaan esim. syövät
tai makaavat, mutta he ovat sekä syömisen että makaamisen kestäessä
kehityksen alaiset; eikö niin, herra Basistov? — (Basistov ei mitään
vastannut)... No niin. Alituisesti kehittyessään, Rudin filosofian
kautta tuli siihen järjen päätökseen, että hänen täytyy rakastua.
Alkoi hän sitte hakea itselleen esinettä, joka olisi tuon päätöksen
arvoinen. Onni hänelle hymyili. Hän tutustui erinomaisen kauniiseen,
ranskalaiseen muotikaupan omistajattareen. Huomatkaa, että tämä kaikki
tapahtui saksalaisessa kaupungissa Reinin varrella. Hän rupesi käymään
neidin luona, kantamaan hänelle kaikenlaisia kirjoja, puhumaan hänelle
luonnosta ja Hegelistä. Kuvitelkaa tämän muotineidin tilaa! Hän piti
häntä astronoomina. No niin, niinkuin tiedätte, ei hän ulkomuodoltaan
ole mitään erinomaista, mutta hän oli ulkomaalainen, venäläinen — ja se
koukku veti. Vihdoin hän alkoi panna toimeen kohtauksia, erinomaisen
runollisia kohtauksia veneessä ja joella. Ranskatar suostui, pukeutui
parhaisiinsa ja läksi hänen kanssaan venheeseen. Siten he molikoivat
pari tuntia. Ja mitä arvelette Rudinin tänä aikana toimittaneen? Hän
silitteli ranskattaren päätä, tuijotti miettivänä taivasta ja toisti
muutamia kertoja, että hän häntä kohtaan tuntee isällistä hellyyttä.
Vimmastuneena ranskatar tuli kotiin ja kertoi itse tämän kaiken
Terlahoville. Sellainen herra Rudin on!

Ja Pigasov hymyili.

— Te olette vanha kyynikko, sanoi Aleksandra Pavlovna inhoten: — mutta
minä tulen enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että nekin, jotka
Rudinia haukkuvat, eivät voi sanoa hänestä mitään pahempaa.

— Mitään pahempaako? Hyvänen aika! Entä hänen ijankaikkinen elämisensä
vieraitten kustannuksella, hänen lainaamisensa... Kai hän teiltäkin,
Mihailo Mihailitsch, lainasi?

— Kuulkaa, Afrikan Semenitsch! alkoi Leshnev ja hänen kasvonsa kävivät
totisiksi: — kuulkaa! Te tiedätte, niinkuin vaimonikin tietää, etten
minä viime aikoina ole tuntenut erityistä myötätuntoisuutta Rudinia
kohtaan, vaan olen häntä usein tuominnutkin. Siitä huolimatta (Leshnev
kaatoi samppanjaa laseihin) esittelen, että niinkuin vasta tyhjensimme
maljan kalliin veljemme ja hänen morsiamensa onneksi, nyt joisimme
Dmitri Rudinin terveydeksi!

Aleksandra Pavlovna ja Pigasov katselivat hämmästyneinä Leshneviä,
mutta Basistov säpsähti, punastui ilosta ja hänen silmänsä laajenivat.

— Tunnen hänet hyvin, jatkoi Leshnev: — eivätkä hänen vikansa suinkaan
ole minulta peitossa. Ne pistävät tavallista enemmän silmiin sentähden,
ettei hän itse ole pikkumainen ihminen.

— Rudinilla on nerokas luonne, puuttui Basistov puheeseen.

— Myönnettäköön että hänessä löytyy neroa: — mutta luonnetta... Se se
juuri on hänen puutteensa, ettei hänellä ole varsinaista luonnetta ...
Mutta se sikseen. Nyt tahdon puhua siitä, että hänessä on paljon hyvää,
omituista. Hänessä on innostusta; ja, uskokaa pois, hidasluonteiselle
ihmiselle se on parasta mitä meidän aikanamme voi ajatella. Kaikki
me olemme käyneet sietämättömän järkeviksi, välinpitämättömiksi
ja veltoiksi. Me olemme nukkuneet, jähmettyneet ja kiitos olkoon
sille, joka edes hetkeksi meidät herättää, lämmittää! Jo on aika!
Muistatko, Sascha, kuinka kerran puhuin hänestä sinulle ja moitin
häntä kylmyydestä. Olin silloin sekä oikeassa että väärässä. Kylmyys
on hänellä veressä — mikä ei ole hänen syynsä — eikä päässä. Hän ei
ole näyttelijä, niinkuin sanoin, hän ei ylvästele, ei ole mikään
lörpöttelijä. Hän ei juonittelijana elä toisten kustannuksella,
vaan lapsen lailla... Epäilemättä hän tulee kuolemaan köyhyydessä
ja kurjuudessa, mutta saako häntä siltä kivellä heittää? Itse ei
hän ole toimittanut mitään erityistä, sentähden ettei hänessä ole
luonnetta eikä verta; mutta kuka on oikeutettu väittämään, ettei hän
tuota ja ole tuottanut hyötyä? etteivät hänen sanansa ole sirotelleet
paljon hyviä siemeniä nuoriin sieluihin, joilta ei luonto, niinkuin
häneltä, ole kieltänyt toimintavoimaa, taitoa käytännössä toteuttaa
omia periaatteitaan? Niin, minä tunnen sen omasta kokemuksesta...
Sascha tietää, minä Rudin nuoruudessani oli minulle. Muistaakseni
kerran myöskin vakuutin, etteivät Rudinin sanat vaikuta ihmisiin;
mutta tarkoitin silloin itseni kaltaisia, tämänikäisiä elähtäneitä ja
elämään väsyneitä ihmisiä. Ainoakin väärä ääni puheessa rikkoo heiltä
kaiken sen sopusointuisuuden; mutta onneksi ei nuorten korva ole niin
kehittynyt, niin hemmoteltu. Jos se mitä he kuulevat sisällöltään on
kaunista, niin mitä he välittävät äänestä, millä se lausuttiin! Äänen
he itse antavat sille.

— Hyvä, hyvä! huusi Basistov: — se oli oikein puhuttu! Mutta mitä
Rudinin vaikutukseen tulee, niin vannon teille, ettei hän ainoastaan
herättänyt ihmistä unestaan, vaan hän osasi hänet liikuttaa paikaltaan,
hän ei päästänyt häntä pysähtymään, hän muutti hänet perustuksia
myöten, hän sytytti häneen tulen!

— Kuuletteko, jatkoi Leshnev kääntyen Pigasoviin: — vieläkö muita
todisteita tarvitsette? Te soimaatte filosofiaa; puhutte siitä
halveksivin sanoin. Itse en sitä suinkaan suuresti sääli enkä siitä
paljon ymmärrä: mutta se ei tuota meille suurimpia vastuksiamme.
Filosofian paulat ja haaveet eivät koskaan pysty venäIäiseen:
niihin hänellä on liian terve järki; mutta saako filosofian nimessä
soimata kaikkia rehellisiä pyrintöjä tietoon ja totuuteen? Rudinin
onnettomuus on juuri se, ettei hän tunne Venäjää, ja se on sangen
suuri onnettomuus. Venäjä tulee kyllä toimeen ilman meitä, mutta
meistä ei kukaan tule toimeen ilman sitä. Voi sitä, joka luulee
voivansa elää, kaksinkerroin voi sitä, joka todellakin elää ilman
Venäjää! Kosmopoliittisuus on tyhjää lorua, kosmopoliitti ei ole
nollan arvoinen; ilman kansallisuutta ei ole taidetta, ei totuutta,
ei elämää, ei mitään; ilman henkeviä piirteitä ei ole ihanteellisia
kasvoja; ainoastaan alhaiset kasvot voivat olla ilmehikkäitä piirteitä
vailla. Mutta toistan vieläkin, ettei se ole Rudinin syy: se on hänen
kohtalonsa, hänen kovan ja raskaan kohtalonsa, josta ei meidän suinkaan
tule soimata häntä. Veisi liian kauvas, jos rupeisimme selvittelemään,
minkätähden joukkoomme ilmautuu Rudineja. Mutta olkaamme heille
kiitolliset siitä hyvästä, mikä heissä on. Se on parempi kuin kohdella
heitä väärin, ja väärin me olemme tätä kohdelleet. Meidän asiamme ei
ole rangaista häntä, eikä se yleensä ole tarpeellista, sillä itsensä
kautta on hän saanut kovempaa rangaistusta kuin hän ansaitsikaan...
Ja suokoon Jumala onnettomuuksien karaista hänestä kaiken huonon,
jotta häneen jäisi vain jaloa! Juon Rudinin maljan! Juon maljasi,
sinä parhaitten päivieni toveri, juon nuoruudelle, sen toiveille ja
riennoille, sen luottavaisuudelle ja vilpittömyydelle, sille, johon
kaksikymmenvuotiaat sydämmemme taisteluillaan pyrkivät, sillä mitään
sen parempaa emme elämässä tietäneet emmekä tule tietämään... Sinulle,
oi kultainen aika, tyhjennän maljani, maljasi Rudin!

Kaikki kilistelivät lasejaan Leshnevin kanssa. Basistov oli innoissaan
särkemäisillään lasinsa ja tyhjensi sen ainoassa kulauksessa, mutta
Aleksandra Pavlovna suuteli Leshnevin kättä.

— En minä, Mihailo Mihailitsch, ole voinut aavistaakaan, että olette
noin kaunopuhelias, huomautti Pigasov: — aivanhan te olette niinkuin
Rudin itse; minutkin viehätitte.

— Yleensä en ole ensinkään kaunopuhelias, sanoi Leshnev ärtyisästi;
— ja teitä on luullakseni vaikea viehättää. Mutta nyt, tarpeeksi
Rudinista; puhukaamme jostakin muusta... Mikä... mikä hänen nimensä nyt
olikaan?... Pandalevski, onko hän yhä vielä Darja Mihailovnan luona?
lisäsi hän kääntyen Basitovin puoleen.

— Tietysti. Darja Mihailovna on hankkinut hänelle hyvin edullisen
paikan.

Leshnev hymähti.

— Kas, se mies ei kuole kurjuudessa, siitä voi olla varma.

Noustiin illallispöydästä. Vieraat erosivat. Jäätyään kahden miehensä
kanssa, Aleksandra Pavlovna hymyillen katseli häntä kasvoihin.

— Kuinka sinä tänään olet ollut hyvä, Mischa, lausui hän, kädellään
hyväillen hänen otsaansa; — sinä puhuit niin viisaasti ja jalosti!
No, tietysti sinä tänään pidit Rudinin puolta, kun ennen häntä niin
vastustit...

— Eihän kukaan rupea nukkuvaa lyömään... ennen taas pelkäsin, että hän
oli pannut sinunkin pääsi pyörälle.

— Ei, virkkoi Aleksandra Pavlovna avosydämmisesti: — hän on aina
mielestäni ollut liian oppinut, olen aina pelännyt häntä, enkä tietänyt
mitä puhuisin hänen läsnäollessaan. Mutta Pigasov häntä tänään ivasi
sangen pahasti, eikö totta?

— Pigasovko? sanoi Leshnev. — Juuri siksi että Pigasov käyttäysi sillä
tavalla, puolustin minä Rudinia niin lämpimästi. Hän uskaltaa kutsua
Rudinia lautastennuolijaksi! Minusta Pigasov itse näyttelee sata kertaa
huonompaa osaa. Hän on riippumattomassa asemassa ja ivaa kaikkea,
mutta imartelee ylhäisiä ja rikkaita! Tiedätkö, että tuo sama Pigasov,
joka niin mielellään moittii kaikkea ja kaikkia, haukkuu filosofiaa ja
naisia — ollessaan palveluksessa otti vastaan lahjoja ja mitä kaikkia!
Mutta kaikenlaista sitä löytyy!

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna. — Sitäpä en olisi luullut!..
Kuule, Mischa, lisäsi hän hetken vaiettuaan: — kysyisin sinulta...

— Mitä?

— Luuletko veljeni tulevan onnelliseksi Natalian kanssa?

— Niin kuinka sanoisinkaan?... luultavasti... Tyttö tulee olemaan
johtavana henkilönä — mitä siitä näin meidän kesken salaisin, — sillä
heistä molemmista on hän viisaampi; toinen taas on kelpo mies ja
rakastaa häntä sydämmensä pohjasta. Mitä he sitte muuta tarvitsevat?
Mekin rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, eikö totta?

Aleksandra Pavlovna hymyili ja puristi Mihail Mihailitschin kättä.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä, jolloin tämä kaikki tapahtui Aleksandra Pavlovnan
kodissa, kulkivat eräässä Venäjän etäisimmässä kuvernementissa, suurta
tietä myöten, päivän kuumimmassa helteessä huonot, säkkikankaalla
katetut rattaat, joitten eteen oli valjastettu maalainen kolmivaljakko.
Nojaten jalkojaan matkasäkkiin, törrötti kuskilla harmaahapsinen
ukko risaisessa sarkatakissa, tuontuostakin nykäisten ohjaksia ja
heilutellen piiskaansa; rattailla istui, ohuen matkalaukun päällä,
korkeavartaloinen mies, päässään leveäpohjainen lakki ja puettuna
vanhaan, tomuutuneeseen viittaan. Se oli Rudin. Hän istui alaspainunein
päin, lakki vedettynä silmille. Rattaiden röykytys heitteli häntä
syrjältä syrjälle. Hän näytti olevan aivan tunteeton, ikäänkuin unessa.
Vihdoin hän ojensihe suoraksi.

— Milloin me nyt vihdoinkin tulemme asemalle? kysäsi hän ukolta, joka
istui kuskilla.

— Kas, hyvä herra, vastasi ukko nykien ohjaksia voimiensa takaa: — kun
nyt olemme päässeet loppuun tämän taipaleen, niin ei ole jälellä kuin
kaksi virstaa... No, no, mene, mene!... Taikka minä sinulle opetan,
lisäsi hän terävällä äänellä, hosuen oikeanpuolista hevosta.

— Sinä mahdat ajaa hyvin huonosti, huomautti Rudin: — aamusta asti
olemme tässä kuhnineet emmekä ikinä tahdo päästä perille. Laulaisit
edes jotakin.

— Mitä sille voi, herra kulta! Näette itse, että hevoset ovat
uuvuksissa... tällainen kuumuus. Laulaa minä taas en osaa: en ole
mikään kyytimies... Äh pässinpää, pässinpää, huusi ukko äkkiä,
ohikulkevalle, joka oli puettu ruskeaan viittaan ja risaisiin
lapikkaihin: — pois tieltä, pässinpää!

— Senkin... kuski! haukahti ohikulkija hänen jälkeensä ja seisahtui. —
Moskovalainen luhjus! mutisi hän nuhdellen, puristi päätänsä ja läksi
luhjustamaan eteenpäin.

— Viis sinusta! ehätti ukko väliin, pidättäen keskimmäistä hevosta; —
mokomakin kettu! oikea kettu!

Väsyneet hevoset vetelehtivät vihdoinkin postiaseman pihaan. Rudin
astui alas rattailta, maksoi ukolle (joka kiittämättä jäi kääntelemään
rahoja kämmenellään — juomarahaa oli nim. liian vähän) ja kantoi itse
matkalaukkunsa asemahuoneeseen.

Muuan tuttavani, joka aikoinaan paljon oli matkustellut Venäjällä,
oli tehnyt sen huomion, että jos postiaseman huoneen seinillä riippuu
kuvia Puschkinin "Kaukasialaisesta vangista" tai venäläisten kenraalien
kuvia, niin silloin on hevosia heti saatavissa; mutta jos taulut
esittävät kuuluisan pelaajan George de Germanien elämää, silloin ei
matkustajan ole toivominenkaan kiireistä lähtöä: hänellä on aikaa
ihaella sekä hiuskiharoita, avonaista valkoista liiviä ja erinomaisen
lyhyitä ja kaltaisia housuja, joita pelaaja käytti nuoruudessaan,
että hänen tylsistynyttä naamaansa, kun hän, jo käytyään vanhemmaksi,
suippokattoisessa mökissä tappaa poikaansa ilmaan nostetulla tuolilla.
Siinä huoneessa, johon Rudin astui, riippuivat juuri nämät taulut
"Kolmekymmentä vuotta" eli "Pelaajan elämästä". Rudinin kutsusta
ilmestyi ovelle uninen tarkastaja, (onko kukaan koskaan nähnyt
tarkastajaa muuta kuin unisena?) joka heti, odottamatta edes Rudinin
kysymystä, hitaalla äänellä ilmoitti, ettei hevosia ole saatavissa.

— Kuinka te voitte sanoa, ettei hevosia ole, vaikk'ette edes tiedä
mihin aion mennä? Saavuin tänne talonpoikaishevosilla.

— Meiltä ei saa hevosia minnekkään, vastasi tarkastaja. — Mihin sitten
aiotte?

— A:han.

— Ei ole hevosia, toisti tarkastaja ja läksi ulos. Harmistuneena Rudin
likeni ikkunaa ja heitti lakin tuolille. Ei hän ollut paljonkaan
muuttunut; vain käynyt kalpeammaksi parina viime vuonna. Kiharoiden
joukossa kimmelti hopeisia suortuvia ja silmät, vaikka vieläkin
kauneina, olivat käyneet himmeämmiksi. Pieniä ryppyjä, surun ja
rauhattomuuden merkkejä, oli asettunut suun ympärille, poskiin ja
ohimoille.

Hänen pukunsa oli kulunut ja vanha; valkosta alusvaatetta ei näkynyt
mistään. Aikaiseen näkyi hänen kukintansa kadonneen: hän oli, niinkuin
puutarhurien on tapana sanoa, tullut siemenelle.

Hän alkoi käyttää hyväkseen tuota ikävystyneiden matkustajien
tavallista ajanviettoa: lukea nimi-kirjoituksia seinällä,.. Äkkiä
narahti ovi ja tarkastaja astui sisään.

— A:han ei saa hevosia eikä tule pitkiin aikoihin saamaan, sanoi hän, —
mutta B:hen saa.

— B:hen? kysyi Rudin. — Vai niin. Hyvänen aika, se ei ollenkaan sovi
tielleni. Menen Pensaan, ja B. kai on Tamboviin päin.

— Mitä siitä sitte? Voittehan te mennä Tamboviin ja jollakin lailla
sieltä kiertää B:hen.

Rudin mietti.

— No, olkoon menneeksi, sanoi hän vihdoin. — Lähettäkää valjastamaan
hevoset. Sama se minulle, vaikka menenkin Tamboviin.

Pian olivat hevoset valjaissa. Rudin kantoi matkalaukkunsa rattaille,
istuutui ja vaipui entiseen kumartuneeseen asentoonsa. Hänen
olennossaan ilmaantui jonkinlainen toivoton, surumielinen nöyryys...
Ja kolmivaljakko heittäysi hiljaiseen raviin ja kulkuset kilisivät
katkonaisesti.



Jälkikatsaus.


Kului vieläkin muutamia vuosia.

Oli kylmä, syksyinen päivä. Päähotellin portaitten eteen
piirikaupungissa S. ajoivat matkavaunut. Suoraksi oikaisten ja hiukan
ähkien astui alas herra, joka ei vielä ollut vanha, mutta jonka
vartalo jo oli ehtinyt tulla niin täysinäiseksi, että sitä saattoi
kutsua kunnianarvoiseksi. Hän astui ylös portaat toiseen kerrokseen,
seisahtui leveän koridoorin päähän ja nähtyään ettei ketään ollut
saapuvilla, huusi kovalla äänellä tahtovansa huonetta. Jossakin
narahti ovi ja matalan varjostimen takaa astui esiin pitkä lakeija,
jonka takin kulunut selkä kiilsi puolipimeässä koridoorissa ja jonka
hihat olivat ylöskäärityt. Kääntymättä selin päin herraan, alkoi hän
kiireesti astua hänen edellään. Päästyään huoneeseensa, matkustaja heti
riisui päällystakinsa ja kaulaliinansa, istuutui sohvalle ja nojaten
nyrkit polviinsa, rupesi katselemaan ympärilleen, niinkuin se, joka
herää unesta. Sitte hän lähetti kutsumaan palvelijaansa. Lakeija teki
kumartavan liikkeen ja meni. Tuo matkustaja ei ollut kukaan muu kuin
Leshnev. Rekryytinoton tähden hän oli lähtenyt maatilaltansa S:ssä.

Huoneeseen astui Leshnevin palvelija, kiharatukkainen, punaposkinen
nuorukainen. Hänen yllään oli harmaa päällystakki, vyötäisten ympäri
oli kierretty sininen vyö ja jalassa oli hänellä pehmeät huopasaappaat.

— No veliseni, virkkoi Leshnev, — me pääsimme kunnialla perille ja sinä
pelkäsit, että pyörän kehä irtaantuisi.

— Pääsimme niinkin! vastasi palvelija, koettaen hymyillä
pystykauluksensa takaa: — eikä lähtenytkään se pyöränkehä...

— Eikö täällä ole ketään? kuului samassa ääni koridoorista.

Leshnev säpsähti ja nousi kuuntelemaan.

— Vai on! No keitä?

Leshnev nousi, meni ovelle ja avasi sen tuimasti.

Hänen edessään seisoi korkeavartaloinen, miltei harmaahapsinen,
kyyryselkäinen mies, jonka vanhassa nukkaisessa palttoossa oli
pronssiset napit. Leshnev tunsi hänet paikalla.

— Rudin! huudahti hän kiihkeästi.

Rudin kääntyi. Hän ei saattanut eroittaa Leshnevin piirteitä, koska
tämä seisoi selin päin valoon, neuvottomana tuijottaen häneen.

— Mihailo Mihailitsch! huusi Rudin ja ojensi kätensä häntä vastaan,
mutta joutui samassa hämilleen ja oli vetämäisillään sen takaisin...

Silloin Leshnev kiireesti, molemmin käsin tarttui siihen.

— Tulkaa sisään, tulkaa sisään! pyysi hän Rudinia ja vei hänet
huoneeseensa.

— Kuinka te olette muuttunut! sai Leshnev hetken vaiettuaan ja
ehdottomasti alentaen ääntään, sanotuksi.

— Niin sanovat, vastasi Rudin antaen katseensa liidellä pitkin
huonetta. — Vuosien työtä!... Mutta te olette entisellänne. Kuinka
Aleksandra... puolisonne voi?

— Kiitoksia, — hyvin. Mutta mikä kohtalo teidät tänne tuo?

— Minutko? Siitä tulisi pitkä juttu. Juuri tänne tulin oikeastaan
sattumalta. Hain erästä tuttavaa. Olen muutoin hyvin iloissani...

— Missä te syötte päivällisen?

— Minäkö? Enpä tiedä. Kai jossakin ravintolassa. Minun täytyy tänään
lähteä täältä.

— Täytyykö?

— Täytyy. Minua pitää mennä maalle asumaan.

— Syökäämmepä yhdessä päivällinen.

Rudin katsahti ensi kerran Leshneviä suoraan silmiin.

— Vai pyydätte te minua kanssanne syömään? sanoi hän.

— Kyllä, Rudin. Vanhaan, toverilliseen tapaan. Tahdotteko? En luullut
tapaavani teitä täällä ja Jumala ties milloin taas tapaamme. Emme huoli
erota sillä tavalla!

— No hyvä. Minä suostun.

Leshnev painoi Rudinin kättä, huusi palvelijan luokseen, tilasi
päivällisen ja käski asettaa samppanjapullon jäähän.

Päivällisen aikana Leshnev ja Rudin syventyivät puhumaan
ylioppilasajoistaan. Heidän mieliinsä muistui kaikenlaisia asioita
ja henkilöitä, — sekä eläviä että kuolleita. Alussa Rudin ei puhunut
mielellään; mutta tyhjennettyä muutaman viinaryypyn, lämpeni hänen
verensä. Vihdoin lakeija toi sisään viimeisen ruokalajin. Leshnev
nousi sulkemaan ovea, palasi sitte takaisin pöydän ääreen ja istuutui
vastapäätä Rudinia, nojaten leukansa molempiin käsiinsä.

— No, alkoi hän: — nyt teidän pitää kertoa minulle kaikki, mitä teille
on tapahtunut senjälkeen kuin teidät näin.

Rudin katsahti Leshneviin.

"Hyvänen aika", mietti Leshnev — "kuinka hän on muuttunut, raukka!"

Rudinin kasvot eivät olleet paljonkaan muuttuneet, varsinkaan siitä
ajasta, jolloin näimme hänet asemalla, vaikka lähenevän vanhuuden
leima jo oli ehtinyt painua niihin ja vaikka ilme niissä nyt oli aivan
toinen. Toisin vilkkuivat nyt hänen silmänsä; koko hänen olennossaan,
noissa milloin hitaissa milloin äkillisissä ja kylmissä liikkeissä,
tai hänen keskeytyneissä puheissaan ilmaantui ääretön väsymys,
salainen, hiljainen katkeruus, jonka niin helposti saattoi eroittaa
tuosta puoleksi teeskennellystä surumielisyydestä, jolla hän muinoin
keikaili, niinkuin nuorten tapa on, vaikka heissä uhkuu toiveita ja
itseluottamusta.

— Vai kertoako teille kaikki, mitä minulle on tapahtunut? sanoi hän.
— Kaikkea ei voi eikä kannata kertoa. Minä olen kitunut ja kärsinyt
paljon — sekä ruumiin että hengen puolesta. Kenen kautta en olisi
kokenut pettymyksiä, hyvä Jumala! ja ketä en olisi koettanut liketä!
Niin, ketä en olisi koettanut liketä! toisti Rudin huomatessaan miten
Leshnev osanottavaisesti katseli häntä. — Miten usein omat sanani
tuntuivat minusta vastenmielisiltä — puhumattakaan niistä muista
henkilöistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä! Miten usein minä
lapsen äreydestä vaivuin tylsään tunnottomuuteen, niinkuin hevonen,
joka ei enään edes heilahuta häntäänsäkään kun sitä ruoskitaan...
Miten usein olen iloinnut, toivonut, vihannut ja nöyrtynyt turhaan!
Kuinka usein haukkana lentänyt korkeuteen ja ryömien palannut takaisin
näkinkengän tavoin, jolta on rikottu kuori!... Missä kaikissa enkö
ole ollut mukana, mitä teitä astuskellut!... Mutta tiet ovat usein
likaiset, lisäsi Rudin, hetkeksi kääntyen pois. — Tiedätte kyllä...
lisäsi hän sitte...

— Kuulkaa, puuttui Leshnev äkkiä puheeseen: — me sinuttelimme toisiamme
ennen... Tahdotko, niin uudistamme menneisyyden?... Juokaamme
veljenmalja!

Rudin säpsähti ja käsitettyään tarkoituksen, valui hänen silmiinsä
kiilto, jota ei sanoin saata selittää.

— Juokaamme, sanoi hän: — kiitos, veli, juokaamme!

Ja Leshnev ja Rudin kilistivät lasejaan.

— _Sinä_ tiedät, alkoi Rudin taas, hymyillen ja korottaen "sinä"
sanan: — että minussa on ikäänkuin mato, joka minua syö ja kalvaa eikä
milloinkaan päästä minua rauhaan. Se usuttaa minua ihmisten päälle...
Ensin he alistuvat vaikutukseni alaisiksi, mutta sitte... Rudin teki
kädellään liikkeen ilmassa.

— Siitä saakka kuin teistä... sinusta erosin, olen koetellut paljon...
Olen alkanut elää, olen ottanut uudestaan kahteen kymmeneen kertaan ja
tässä näet tulokset!

— Sinussa ei ole ollut kestävyyttä, virkkoi Leshnev ikäänkuin itsekseen.

— Oikein sanoit, minussa ei ole ollut kestävyyttä!... En ole koskaan
saanut mitään rakennetuksi; ja vaikeaa, veli, on rakentaa, kun ei ole
pohjaa jalkain alla, kun itsensä tulisi hankkia itselleen perustus.
Kaikkia seikkailujani, tai suoraan sanoen onnettomuuksiani, en sinulle
kerro. Osoitanpa pari kolme tapausta... jolloin menestys jo näytti
hymyilevän elämälleni, tai kun itse jo rupesin toivomaan menestystä —
mikä ei ole aivan samaa...

Samalla kädenliikkeellä, jolla Rudin ennen heitti taappäin tummia,
tuuheita kiharoitaan, työnsi hän nyt syrjään harvoja, harmaita
hapsiansa.

— No, kuule nyt sitte, alkoi hän. — Moskovassa tutustuin erääseen
omituiseen herraan. Hän oli hyvin rikas ja omisti suuria maatiloja;
virkaa hänellä ei ollut. Hänen ainoa ja yksinomainen intohimonsa oli
rakkaus tieteeseen, tieteeseen yleensä. En tänäkään hetkenä käsitä
mistä tuo himo oli häneen tullut! Sillä se sopi hänelle niinkuin
satula lehmän selkään. Hän puolusti kiihkeästi sielunsa suuruutta,
vaikka hän tuskin osasi puhua; kieritteli vain pontevasti silmiään
ja nyökytti merkitsevästi päätään. Niin, veli, lahjattomampaa ja
köyhempää luonnetta en vielä ole tavannut... Smolenskin kuvernementissä
tavataan sellaisia maisemia — niissä on hiekkaa, eikä mitään muuta;
niin, harvassa heinää, jota ei ainoakaan eläin seisahdu syömään.
Mikään ei hänelle onnistunut: kaikki häntä pakeni: ja hän oli lisäksi
niin hullu, että hän teki kaiken helpon vaikeaksi. Jos hän vain
olisi voinut, niin hän epäilemättä olisi pannut väkensä syömään
kantapäillään. Hän teki työtä väsymättömästi, luki, kirjoitti. Hän
hyväili tiedettä jonkinlaisella järkähtämättömällä sitkeydellä,
kamalalla kärsivällisyydellä; hänen itserakkautensa oli ääretön ja
hänen luonteensa raudasta. Yksinään hän asui ja omituisena häntä
pidettiin. Minä tutustuin häneen... no niin, ja hän mieltyi minuun.
Myönnän, että pian hänet ymmärsin, sillä hänen intonsa liikutti minua.
Sitte löytyi kaikki edellytykset, että hänen kauttaan saattaisi tehdä
paljon hyvää, tuottaa paljon todellista hyötyä... Jäin hänen luokseen
ja läksin maalle hänen kanssaan. — Voi veli, minulla oli mielessä
mahtavat tuumat: uneksin kaikenlaisia uudistuksia ja parannuksia.

— Aivan niinkuin Lasunskilla, muistatko, puuttui puheeseen Leshnev,
hyväntahtoisella hymyllä.

— Ei sentään! sillä siellä minä hengessä tunsin, ettei sanoistani ollut
mitään hyötyä; mutta nyt... nyt minulle aukeni aivan toinen ala... Vein
mukaani maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta... tosin en lukenut
loppuun asti ainoaakaan kirjaa... ja ryhdyin työhön. Alussa se ei
tuntunut sujuvan, niinkuin olin odottanutkin, mutta sitte se jo alkoi
sujuta. Uusi ystäväni vaikeni koko ajan, katseli vain, häiritsemättä
minua; nim. vissiin määrään hän ei häirinnyt minua. Hän otti vastaan
esitykseni ja pani ne itsepintaisesti täytäntöön, mutta ikäänkuin
salaisella epäluottamuksella ja yhä omiansa hautoellen. Hän piti
jokikistä ajatustaan erinomaisen kallisarvoisena. Sen kukkulalle hän
yritteli niinkuin koppakuoriainen ylös korren vartta, ja istuu siinä
sitte siipiään avaellen ja yrittäen lentoon -— mutta putoaa äkkiä ja
alkaa uudestaan ryömiä... Älä hämmästy tätä vertausta: sillä silloin
kiehui mielessäni. Ja niin taistelin kaksi vuotta. Asiat menestyivät
huonosti, huolimatta puuhistani. Rupesin väsymään, toverini minua
kyllästytti, minä pistelin häntä, hän tukahdutti minua kuin raskas
patja, hänen epäluottamuksensa muuttui mykäksi vimmaksi; vihamielinen
tunne valtasi meidät molemmat, emme enään voineet puhua mistään;
vähitellen hän rupesi näyttämään minulle, ettei hän alistu vaikutusteni
alaiseksi; toimenpiteeni pilattiin, tai muutettiin kokonaan... Huomasin
vihdoin olevani herra tilanomistajan luona jonkinlaisena loisena
tieteellisiä harjoituksia varten. Katkeralta tuntui kuluttaa aikaansa
ja voimiansa turhaan, katkeraa oli tietää että toiveeni taaskin ja
taaskin olivat pettyneet. Tiesin kyllä, mitä menettäisin jos lähtisin
pois; mutta en voinut tulla toimeen. Ja eräänä päivänä, kun olin
nähnyt mitä raskaimpia ja inhoittavimpia näytelmiä, jotka jo asettivat
toverini liian epäedulliseen valoon, riitauduin lopullisestikin hänen
kanssaan ja läksin tieheni, heitin tuon turhantarkan, arojauhoista ja
saksalaisesta siirapista kokoonpannun herra-kullan.

— Sinä siis heitit jokapäiväisen leipäpalasesi, virkkoi Leshnev ja
asetti molemmat kätensä Rudinin olkapäille.

— Niin, ja olin taas kevyenä, paljaana, tyhjässä, avarassa maailmassa.
Lennä minne vain haluttaa...! Äh, juodaan pois!

— Terveydeksesi! sanoi Leshnev nousten ja suudellen Rudinia otsalle. —
Onneksesi ja Pokorskin muistoksi... Hän se myöskin osasi pysyä köyhänä.

— Kas, siinä kuulet seikkailuistani n:o I:den, jatkoi Rudin hetken
vaiettuaan. — Vieläkö jatkan?

— Jatka vain, ole hyvä.

— Äh, en ole puhelutuulella. Olen väsynyt puhumiseen, veliseni...
No sama se, olkoon menneeksi. Kierrellessäni eri seuduilla...
tosiaan, tässä voisin sinulle kertoa kuinka jouduin sihteeriksi erään
jaloluonteisen ylhäisen henkilön luo; mutta se tulisi liian pitkäksi...
Kierrellessäni eri seutuja, päätin vihdoin ruveta... niin, älä naura...
päätin ruveta afäärimieheksi, antautua käytännölliselle alalle.
Tilaisuus siihen ilmaantuikin pian. Tutustuin erääsen.. Ehkä olet
hänestä kuullut puhuttavankin... erääsen Kurbejeviin... Vai etkö?

— En, en ole kuullut. Mutta miten ei sinun järkesi, Rudin, käsittänyt,
ettei sinulle ole mikään afääri... anteeksi sanasutkaus!... ruveta
afäärimieheksi?

— Tiedän veli, ettei minusta ole siihen; mutta entä sitte...?
Olisitpa nähnyt Kurbejevin! Älä häntä kuvittelekaan jonkinlaiseksi
tyhjäntoimittajaksi! Sanotaan minun kerran olleen kaunopuheitaan, mutta
hänen rinnallaan en ollut mitään. Hän oli tavattoman oppinut ja älykäs
mies, mies, joka kauppa- ja teollisuus kysymyksissä osotti luomiskykyä.
Uskaliaimmat, odottamattomimmat tuumat kiehuivat hänen mielessään.
Me sovimme yhteen hänen kanssaan ja päätimme uhrata voimamme
yleishyödyllisiin tarkoituksiin...

— Olisipa hauska tietää mihin?

Rudinin silmät aukenivat.

— Sinä naurat.

— Miksi? Enpä naura.

— Päätimme tehdä erään K:n kuvernementissä olevan joen
kulkukelpoiseksi, sanoi Rudin, välittömästi hymyillen.

— Kas vaan! Tuo Kurbejev oli siis rikas?

— Hän oli minua köyhempi, vastasi Rudin, hitaasti painaen alas harmaan
päänsä.

Leshnev purskahti nauruun, mutta lakkasi äkkiä ja tarttui Rudinin
käteen.

— Suo anteeksi, rakas veli, sanoi hän: — mutta tämä oli minulle aivan
odottamatonta. No, pelkkään tuumaanko yrityksenne pysähtyi?

— Ei aivan. Se pantiin alulle. Me palkkasimme työväkeä... ja työ
edistyi. Mutta silloin kohtasi kaikenlaisia vastuksia. Ensinnäkään
eivät myllyjen omistajat mitenkään tahtoneet ymmärtää meitä, sitte
me ilman koneita emme päässeet veteen toimimaan, mutta koneisiin ei
riittänyt rahaa. Kuusi kuukautta me elimme maaluolassa. Kurbejev elätti
itseään pelkällä leivällä, enkä minäkään syönyt herkkuja. Muutoin en
suinkaan tahdo sääliä meitä, sillä luonto siellä oli ihmeellinen.
Me taistelimme, taistelimme, puhuttelimme kauppamiehiä, kirjoitimme
kiertokirjeitä ja kirjoituksia. Asia päättyi siihen, että tuohon
yritykseen panin viimeiset varani.

— No! huomautti Leshnev: — ei se kai sinusta tuntunut raskaalta panna
alttiiksi viimeiset varasi?

— Tietysti ei.

Rudin katseli ikkunaan.

— Mutta yritys totisesti ei ollut hullumpi, vaan olisi voinut tuottaa
ääretöntä hyötyä.

— Mihin Kurbejev sitte joutui? kysyi Leshnev.

— Hän on nyt kultateollisuuden harjoittajana Siperiassa, hän hankkii
itselleen vielä varallisuuden; hän ei mene hukkaan.

— Ehkä kyllä; no, sinä kai et enään aio hankkia itsellesi varallisuutta?

— Minäkö? En. Minkä sille mahtaa. Muutoin kyllä tiedän, että sinun
silmissäsi aina olen ollut tyhjäntoimittaja.

— Sinäkö? Älä puhu sellaisia, veli!... Oli tosin aika, jolloin näin
sinusta ainoastaan varjopuolet; mutta nyt, ole siitä varma, olen
oppinut panemaan arvoa sinuun. Sinä et tule hankkimaan itsellesi
varallisuutta... Senkin tähden sinua rakastan... totta totisesti.

Rudin hymähti.

— Todellako?

— Kunnioitan sinua siitäkin! toisti Leshnev: — ymmärrätkö minut?

Molemmat vaikenivat.

— Vieläkö ryhdyn n:o III:n? kysyi Rudin.

— Tee se.

— No niin. N:o III ja viimeinen. Tämän numerojärjestelmän tein nyt
vasta. Mutta enkö sinua jo väsytä?

— Puhu nyt vain.

— Kas, alkoi Rudin: — joskus joutohetkinä... joutohetkiä minulla aina
on ollut runsaasti... olin ajatellut tähän tapaan, tietoja minulla on
paljon ja hyvä tahto... Ethän sinäkään kiellä, että minulla on hyvä
tahto?

— En suinkaan!

— Muissa suhteissa minulla aina on ollut loukkauskiviä. Miksi en voisi
ruveta pedagoogiksi tai suoraan sanoen opettajaksi, mieluummin kuin
elää turhaan?

Rudin pysähtyi ja veti henkeään.

— Minkätähden sitte elän turhaan? Mieluummin voin antaa muille kaiken
sen, minkä tiedän; ehkä minunkin tiedoistani voi olla hyötyä. Ja enhän
minä ole tusinakykyjä; kieli minulla on vallassani... Päätin antautua
tuohon uuteen työhön. Mutta vaikea oli saada paikkaa; yksityistunteja
en tahtonut antaa ja alempiin oppilaitoksiin en sopinut. Vihdoin
viimein minun onnistui saada kimnaasin opettajanpaikka.

— Missä aineessa? kysyi Leshnev.

— Venäjän kirjallisuudessa. Ja vakuutan, etten mihinkään toimeen
ole heittäytynyt sellaisella hehkulla kuin tähän. Tieto siitä, että
saattaisin vaikuttaa nuorisoon minua innostutti. Kolme viikkoa istuin
valmistamassa avajaisluentoa.

— Onko se täällä muassasi? kysyi Leshnev.

— Ei, se on hukkunut. Se ei onnistunut hullusti ja siitä pidettiin.
Muistan selvästi kuulijoitteni kasvot: niissä oli hyvyyden, nuoruuden,
puhdassydämmisyyden, jopa osanottavaisuuden ja hämmästyksen ilme.
Astuin kateederiin, luin luentoni kuumeentapaisesti; olin luullut sen
kestävän tunnin, ehkä enemmänkin, mutta se loppui kahdessakymmenessä
minuutissa. Inspehtori — kuiva ukko, nenällään hopeasankaiset
silmälasit ja päässään lyhyt peruukki, — oli läsnä. Tuontuostakin
hän nyökäytti päätään minuun päin ja lopetettuani, astuessani alas
nojatuolista, virkkoi hän minulle: "Kyllä se kävi hyvin, mutta oli
hiukan hämärää, liikkui liiaksi yläilmoissa eikä ollut asiallista."
Mutta oppilaat seurasivat minua kunnioittavin katsein... oikein totta.
Sentähden nuoriso minulle onkin niin kallis! Toisen ja kolmannen
luentoni vielä kirjoitin, mutta sitte rupesin puhumaan vapaasti.

— Ja onnistuit? kysyi Leshnev.

— Onnistuin erinomaisesti. Annoin kuulijoilleni kaikki mitä sielussani
liikkui. Muitten muassa oli kolme, neljä erinomaista poikaa; toiset
minua ymmärsivät huonosti. Muutoin täytyy myöntää, että nekin, jotka
minua ymmärsivät, välistä häiritsivät minua kysymyksillään. Mutta se
ei minua masentanut. Kaikki minusta pitivät ja kaikille minä annoin
täydet arvosanat. Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään vastaani...
tai ei oikeastaan vehkeilemään, vaan vika oli siinä, että olin
joutunut väärään piiriin. Minä häiritsin toisia ja toiset häiritsivät
minua. Koulupojille pidin sellaisia luentoja, joita ei aina pidetä
ylioppilaillekaan; kuulijoilleni ei niistä ollut tarpeeksi hyötyä...
Tosi-asioita taas tiesin vähän. Sitä paitsi en viihtynyt siinä
piirissä, johon minut oli määrätty... niinkuin tiedät, on se aina ollut
heikkouteni. Tahdoin perinpohjaisia muutoksia ja vakuutan sinulle,
että aiotut muutokseni olivat sekä asiallisia että helposti tehtyjä.
Toivoin saavani ne aikaan tirehtorin kautta, joka oli hyvä ja kelpo
mies ja joka alussa antoi minun vaikuttaa itseensä. Hänen rouvansa
auttoi minua. Niin, veli, sellaisia naisia kuin hän, en ole eläessäni
tavannut, Hän oli jo neljänkymmenen vuoden vanha; mutta hän luotti
hyvän voimaan ja rakasti kaikkea kaunista niinkuin viisitoistavuotias
tyttö, eikä peljännyt lausua ilmi vakaumustaan kenelle tahansa. En
ikinä unohda hänen jaloa innostustaan ja puhtauttaan. Hänen neuvostaan
minä kirjoitin järjestelmän... Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään
minua vastaan, minua paneteltiin hänelle. Varsinkin minua vahingoitti
matematiikan opettaja, terävä, pieni, äreä herra, joka ei uskonut
mihinkään; hän oli tuollainen Pigasovin tapainen mies, paitsi että tämä
oli paljon kyvykkäämpi... Mutta yhdestä toiseen: vieläkö Pigasov on
hengissä?

— Vielä, ja ajattele, naimisissa tytön kanssa, jonka kerrotaan häntä
lyövän.

— Se on hänelle oikein! Entä Natalia Aleksejevna, kuinka hän jaksaa?

— Hyvin.

— Onko hän onnellinen?

— On.

Rudin vaikeni.

— Mistä minä nyt puhuinkaan?... Matematiikanopettajasta todellakin.
Hän rupesi minua vihaamaan, vertasi luentojani ilotulituksiin, kävi
kiinni jokaiseen vähänkin epäselvään lauseeseeni, jopa kerran löi
minua sormille eräässä XVI vuosisadan muistomerkissä... mutta mikä
oli pahinta: hän epäili tarkoituksiani; viimeinen saippuakuplani
lankesi häneen kuin neulan päähän ja särkyi. Inspehtori, jonka
kanssa äkkiä riitaannuin, yllytti tirehtorin minua vastaan; syntyi
kahakka, en tahtonut nöyrtyä, kiivastuin; asia siirrettiin johtokunnan
tutkittavaksi ja minun täytyi ottaa ero virastani. En suostunut
tähän, tahdoin näyttää, ettei minun kanssani käy menetteleminen
sillä tavalla... mutta minun kanssanipa kävikin menetteleminen miten
tahansa... Minun piti lähteä tieheni.

He vaikenivat molemmat, jäivät istumaan alaspainetuin päin.

Rudin puhui ensin.

— Niin veli, pian minä Koltsovin kanssa voin sanoa: "Minne veit
sä nuoruuteni minun, poikaparan? Etten voinut askeltakaan mennä
minkäänpäin?" Ja enkö minä todellakaan enään kelpaa mihinkään, eikö
minulle todellakaan ole mitään tehtävää maailmassa? Usein olen tehnyt
itselleni tuon kysymyksen ja vaikka kuinka olen koettanut nöyrtyä
omissa silmissäni, niin en ole voinut tulla siihen johtopäätökseen,
ettei minulla olisi voimia, joita ei ole jokaiselle annettu!
Minkätähden näitten voimien pitää jäädä hedelmättömiksi? Mutta
muistatko, silloin kun olimme ulkomailla, olin valheellinen ja luotin
itseeni... Silloin en todellakaan tietänyt, mitä tahdoin, vaan juovuin
omasta sanatulvastani ja uskoin haaveisiin; mutta nyt saatan, vannon
sen sinulle, suoraan lausua kenelle tahansa kaikki, mitä tahdon.
Minulla ei ole mitään salattavaa: olen sanan täydessä merkityksessä
ihminen, joka tahtoo hyvää: olen tyyntynyt, tahdon mukautua oloihin,
en pyydä paljoa, tahdon saavuttaa likeisen päämäärän, tahdon tuottaa
edes vähäpätöisintä hyötyä. Mutta ei! Se ei onnistu! Ja minkätähden?
Mikä estää minua elämästä ja vaikuttamasta niinkuin muut?... Nykyään
mietin vain sitä. Mutta tuskin olen päässyt vissiin asemaan, pysähtynyt
määrättyyn kohtaan, niin kohtalo minut potkaisee sieltä alas...
Vähitellen olen alkanut peljätä kohtaloani... ja minkätähden pitää olla
näin? Ratkaise sinä minulle tämä ongelma!

— Ongelma! kertoili Leshnev. — Niin, todellakin. Minustakin sinä aina
olet ollut ongelma. Jo nuorena, kun jonkun pienen väittelyn johdosta
rupesit puhumaan ja puhuit niin, että sydän sykki, mutta sitte
taas... no niin sinä tiedät mitä aioin sanoa... silloinkaan en sinua
ymmärtänyt: ja sen tähden lakkasin pitämästä sinusta... Sinussa oli
niin paljon voimaa, pyrkimisesi ihanteisiin oli niin rajaton...

— Sanoja, tyhjiä sanoja! Tointa ei ollut, keskeytti hänet Rudin.

— Ettei tointa ollut! Olihan...

— Mitä tointa? Elättää sokeaa iso-äitiä ja hänen perhettään huolineen
päivineen, niinkuin muistat... Kas sellaista tointa!

— Niin; ja hyvät sanat — nekin ovat tointa.

Ääneti ja hiljaa pudistaen päätään, Rudin katseli Leshneviin.

Leshnev oli sanomaisillaan jotakin, mutta silittikin vain otsaa
kädellään.

— Ja maaseutuako sinä nyt matkustelet? kysyi hän vihdoin.

— Niin, maaseutua.

— Mutta vieläkö omistat maata?

— Omistan kai jonkinlaista. Puolikolmatta sielua. Kulman kussa
kuolen. Ehkä tälläkin hetkellä ajattelet: "etkö sinä tuossakaan tule
toimeen ilman tyhjiä lauseita?" Tyhjät lauseet ne juuri ovat minut
tuhonneet, kuluttaneet, niistä en ole päässyt eroon. Mutta mitä nyt
sanoin ei ollut tyhjä lause: nämät valkeat suortuvani, nämät ryppyni
ne eivät ole tyhjiä lauseita; nämät haihtuneet hapseni eivät ole —
tyhjää lorua. Sinä olet aina ollut ankara minua kohtaan, vaikka tosin
oikeudenmukainen; mutta heitä jo ankaruus: kaikki on lopussa, lampussa
ei enään ole öljyä, itse lamppu on rikki ja sen sydän palaa loppuun...
Kuolema kai vihdoin, veli sovittaa...

Leshnev säpsähti.

— Rudin! huusi hän, — minkätähden puhut tämän kaiken minulle? Millä
olen sen ansainnut? Mikä tuomari, mikä mies minä olisin, jos nähdessäni
sinun kalpeat poskesi ja ryppysi, päähäni edes juolahtaisi sanat:
tyhjiä lauseita? Mutta tahdotko tietää, mitä sinusta ajattelen? No
hyvä. Ajattelen näin: mitä kaikkea tuo mies lahjakkaisuudellaan
olisikaan voinut saavuttaa, mitä maallisia etuja hän omistaisikaan,
jos olisi niitä tahtonut!... mutta minä tapaan hänet nälkäisenä,
turvapaikkaakin vailla...

— Minä näyn sinussa herättävän sääliä, sanoi Rudin kolkosti.

— Ei. Siinä erehdyt. Kunnioitukseni sinä herätät. Mikä olisi sinua
estänyt viettämästä vuosikausia ystäväsi maatilanomistajan luona?
Hän olisi varmaan turvannut elämäsi, jos vain olisit alistunut hänen
nöyräksi palvelijakseen. Mikset sinä, kummallinen mies, tullut aikaan
kimnaasissa? Siellä loppuivat asiat joka kerta siihen, että uhrasit
persoonalliset etusi etkä laskenut juuriasi huonoon maaperään, vaikka
se oli kylläkin lihavaa.

— Minä olen maankulkijaksi syntynyt, sanoi Rudin surumielisesti
hymyillen. — Sentähden en voi pysähtyä.

— Olet oikeassa; mutta syy siihen ei ole se, että sinussa eläisi mato,
niinkuin vasta sanoit... se - ei ole mato, joka sinussa asuu, vaan
totuuden tuli, joka sinussa palaa; ja huolimatta pienistä puutteistasi,
palaa se sinussa väkevämpänä kuin useissa muissa, jotka eivät edes pidä
itseään itsekkäinä, vaan kutsuvat sinua juonittelijaksi. Minä olisin
sinun sijassasi jo aikoja sitte pakoittanut tuon madon vaikenemaan,
olisin alistunut kaikkiin oloihin; mutta sinä et edes ole tullut
katkeraksi, vaan olisit varmaankin vaikka tänä päivänä valmis ryhtymään
uuteen työhön nuoruuden innolla.

— En veljeni, olen väsynyt, lausui Rudin. — Olen elänyt tarpeeksi.

— Väsynyt! Toinenpa olisi kuollut aikoja sitte. Sanot, että kuolema
sovittaa, mutta etkö sitte luule elämän voivan sovittaa? Se, joka
eläessään on ollut leppeä toisille, se ansaitsee itse leppeyttä. Ja
kuka voi kerskata siitä, ettei hän tarvitse anteeksiantamusta? Sinä
olet tehnyt mitä olet voinut, olet taistellut voimiesi kestäessä..
Voiko enempää vaatia? Meidän tiemme erosivat...

— Niin, veli, keskeytti Rudin huoaten: — sinä olet nyt aivan toinen
mies kuin minä.

— Tiemme erosivat, jatkoi Leshnev: — ja ehkä juuri omaisuuteni,
kylmäverisyyteni ja muitten suosiollisten asianhaarojen ansiosta;
mikään ei estänyt minua tekemästä mitä tahdoin, ja minä katselin
syrjästä, kädet ristissä muitten työtä; mutta sinun täytyi lähteä
vainiolle, kääntää ylös hihasi, tehdä työtä otsasi hiessä. Meidän
tiemme ovat eronneet... mutta katso, kuinka likellä toisiamme me
olemme. Niinhän me puhumme kuin samalla kielellä, ymmärrämme toisemme
puolista viittauksista, olemme samojen tunteitten lapsia. Meitä ei
enään ole paljon jälellä; olemme molemmat viimeisiä mohikaaneja! Ennen,
kun vielä oli pitkä elämä edessä, saatoimme kulkea eri teitä, saatoimme
riidellä; mutta nyt kun rivit ympäriltämme harvenevat, kun uudet
sukupolvet rientävät ohitsemme päämaalejansa kohti, niin meidän lujasti
täytyy liittyä yhteen. Lyökäämme lasit yhteen ja laulakaamme vielä
vanhaan tapaan: Gaudeamus igitur!

Toverit kilistelivät lasejaan ja rupesivat liikutuksesta vapisevilla,
epäpuhtailla, venäläisillä äänillään laulamaan vanhaa ylioppilaslaulua.

— Sinä menet siis nyt maalle, virkkoi taas Leshnev. — Tiedän kyllä,
ettet sinä siellä kauvankaan viihdy. — Missä ja kuinkahan retkesi
päättyvät? Sitä en saata ajatellakaan... Mutta muista, miten käyneekin,
niin sinulla aina on paikka ja pesä, mihin voit piiloutua: se on
kotini... Kuuletko, vanha toveri? Aatteillakin on invaliidinsa ja niitä
varten täytyy löytyä turvalaitos.

Rudin nousi.

— Kiitos, veli, sanoi hän. — Kiitos! En ikinä unohda tätä. Mutta
turvalaitosta minä en ansaitse. Olen hävittänyt elämäni palvelematta
aatettani niinkuin olisi pitänyt.

— Ole nyt vaiti! puuttui Leshnev puheeseen.— Jokainen pysyy sinä, miksi
luonto hänet on tehnyt ja enempää häneltä ei saa vaatia! Sanot olevasi
Jerusalemin suutari... Mutta mistä sinä tiedät, ehkä sinun onkin
pakko ijäisesti vaeltaa, ehkä sinä siten täytät korkean, itsellesi
tuntemattoman määräyksen: kansan viisaus ei suotta sano, että me kaikki
vaellamme Jumalan teitä.

— Joko sinä lähdet? jatkoi Leshnev nähdessään Rudinin tavoittelevan
lakkiaan. — Etkö jää yöksi?

— En. Lähden pois! Jää hyvästi, ja kiitos... Minun loppuni on oleva
huono.

— Sen tietää yksin Jumala... Menetkö sinä nyt todellakin?

— Menen. Hyvästi. Koeta olla ajattelematta minusta pahaa.

— No, ja koeta sinäkin olla ajattelematta sitä minusta... äläkä unohda,
mitä sinulle sanoin. Hyvästi...

Toverit syleilivät toisiaan. Rudin läksi kiireesti ulos.

Leshnev käveli kauvan edestakaisin huoneessa, seisahtui tuontuostakin
ikkunan luo miettimään ja virkkoi puoliääneen: "voi raukkaa!" Sitte hän
istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Mutta ulkona nousi myrsky. Tuuli ulvoi pahaa ennustavana, raskaasti
ja ilkeästi kolkutellen heliseviä ikkunoita. Seurasi pitkä, syksyinen
yö. Onnellinen se, joka tuollaisen yön saa viettää kodin katon alla,
kodin lämmössä... Ja olkoon silloin Jumala turvattomille kulkijoille
armollinen!

       *       *       *       *       *

Oli helteinen päivä Parisissa, kesäkuun 26 v. 1848. "Kansallisten
työmiesten" kapina oli jo melkein kukistettu. Pataljoona linjaväkeä oli
juuri valloittamassa erästä St. Antoinen kaupunginosan poikkikadulla
sijaitsevaa barrikaadia. Muutamat kanuunanlaukaukset olivat jo sen
särkeneet; henkiin jääneet puolustajat jättivät sen, ajatellen
ainoastaan omaa pelastustaan. Äkkiä sen harjalle, nurinkäännetyn,
rikkipainetun raitiovaunun päälle ilmestyi pitkä mies vanhassa takissa,
vyötettynä punaisella vyöllä, harmailla, pörröisillä hiuksillaan
olkihattu. Hänen toisessa kädessään oli punainen lippu, toisessa käyrä,
tylsä sapeli. Pingistetyllä, kimakalla äänellä hän huusi jotakin, hosui
sapelillaan ja liehutti lippua ilmassa. — Vinsennesiläinen sotamies
tähtäsi häneen, — ampui... Pitkä mies pudotti lipun ja kaatui kuin
säkki suin päin maahan, ikäänkuin hän olisi kumartunut jonkun jalkojen
juureen... Kuula oli sattunut suoraan sydämmeen.

— _Tiens!_ huusi eräs pakenevista kapinoitsijoista toiselle: — _on
vient de tuer le Polonais_ [Maltappas, puolalainen on saanut surmansa].

— _Bigre!_ [Hitto vie], vastasi tämä ja molemmat riensivät talon
alakertaan, jonka ikkunat olivat peitetyt ikkunalaudoilla ja seinät
luotisateesta kirjavinaan.

Tuo "_Polonais_" oli — Dmitri Rudin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rudin" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.