Title: Idän ääreltä : Kuvia ja luonnoksia Japanista
Author: Hearn, Lafcadio
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Idän ääreltä : Kuvia ja luonnoksia Japanista" ***


IDÄN ÄÄRELTÄ

Kuvia ja Luonnoksia Japanista.


Kirj.

LAFCADIO HEARN


Englanninkielestä suomentanut

Herman Stenberg

Tekijän elämäkerran esittänyt Yrjö Hirn



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1906.



SISÄLLYS.

 Lafcadio Hearn. Kirj. Yrjö Hirn.
 Vanhoillinen (_A Conservative_) Kokoelmasta »Kokoro». Hints and Echoes
    of Japanese Inner Life. 1896.
 Karman voimasta (By force of Karma.) »Kokoro»
 Amidan temppelin nunna (The nun of the temple of Amida). »Kokoro»
 Kimiko. »Kokoro»
 Haru. »Kokoro»
 Parfum de jeunesse. Kokoelmasta »Exotics and Retrospectives». 1898
 Katkelma (_A fragment_). Kokoelmasta »ln ghostly Japan». 1899
 Yöulvoja koira (_Ululation_.) »In ghostly Japan»
 Kusa-Hibari. Kokoelmasta »Kotto. Being Japanese Curious  with
    Sundry Cobwebs.» 1902
 Yaidzussa (_At Yaidzu_) »In ghostly Japan.»
 Sana- ja asiaselityksiä.
 Viitteet.



LAFCADIO HEARN


Viisi vuotta sitten ilmestyi ruotsinkielinen käännösvalikoima
Lafcadio Hearnin Japania koskevaa kirjallisuutta, jonka johdatukseksi
allekirjottanut oli sepittänyt lyhytpiirteisen esityksen tekijästä.[1]
Silloin ei kuitenkaan ollut mahdollista julaista seikkaperäisempiä
tietoja tästä kirjailijahenkilöstä ja hänen elämästään. Hearn itse oli
näet vastannut pyyntöön saada varustaa kirja hänen kuvallaan, »ettei
hän katso olevan syytä tavalla tai toisella esittää tekijää vieraalle
yleisölle». Vastauksesta kävi selvästi ilmi ettei hän mielellään
nähnyt lukijan huomion kääntyvän teoksista tekijään. Se julkisuuden
kaihtamisen taipumus, joka läpi elämän oli hänen olennolleen niin
ominainen, piti hänessä vireellä pelkoa että mahdollisesti julaistaisi
hänen yksityisiä olosuhteitaan liiaksi lähenteleviä tiedonantoja.

Hänen toivomustaan tietysti noudatettiin — semminkin kuin silloin
tarjona olevat elämäkerralliset tiedot olivat sekä niukat että
epävarmat. Ulkomaisessa lehdistössä oli kyllä näkynyt monta hyvinkin
seikkaperäistä kertomusta Hearnin elämänvaiheista. Mutta nämä
kertomukset perustuivat ilmeisesti vain kuulojuttuihin ja vilisivät
seikkailupiirteitä, jotka olivat kotoisin sanomalehtimiesten rehevästä
mielikuvituksesta.[2] Koska Hearn itse yksityisessä kirjeessä
nimenomaan väitti tuulesta temmatuiksi muutamia niistä kirjotuksista
joita hänestä oli julaistu, ei tietysti saattanut edes ottaa
harkittavaksikaan moisien epävarmojen aineksien käyttökelpoisuutta.

Nyt kun Lafcadio Hearn ei enään kuulu elossa oleviin, ovat ne syyt
poissa, joihin hienotunteisuus aikalaistansa kirjailijaa kohtaan
velvottaa. Ja sillä yleisöllä, joka on oppinut ihailemaan hänen
teoksiaan, saattaa olla oikeus pyytää osakseen joitakin tietoja myöskin
kirjailijasta itsestään. Hänestä tiedetäänkin nyt enemmän kuin hänen
elossa ollessaan. Täydellistä kuvausta hänen nuoruutensa väikkyvistä
vaiheista ei tosin voida esittää, ennenkuin Hearnin amerikkalaisten
ystävien toimesta paraikaa tekeillä oleva suuri elämäkerta on
valmistunut. Mutta kaksi vuotta sitten Amerikan ja Englannin
lehdistöissä julaistut kuolinmuistelot saattoivat joka tapauksessa
monta hänen elämänsä piirrettä julkisuuteen. Ja tämän kirjottajalla on
ollut onni saada Hearnilta useita kirjeitä, joissa hän avomielisesti
esittää sekä seikkoja omasta elämästään että mielipiteitään
kirjallisissa ja valtiollisissa kysymyksissä.

Lafcadio Hearn oli isän puolelta irlantilaista sukua. Hänelle oli siis
perinnöllistä kelttiläisen rodun romanttinen luonne. Hän ei ollutkaan
ensimäinen suvustaan, jossa ilmeni taiteellista lahjakkuutta. Eräs
hänen setänsä, Richard Hearn oli näet Barbizon-ryhmän jäsen, tuon
kuuluisan taidemaalaussuunnan, jolla on niin huomattavat ansiot
uudenaikaisen maisemamaalauksen kehitykseen. Josko hänen isässään oli
taiteellisia avuja, on toistaiseksi tuntematonta. Tästä tiedetään
ainoastaan että hän ammatiltaan oli sotilaslääkäri Englannin
armeijassa. Rykmenttinsä oleskeluaikana Joonian saaristossa, hän oli
solminut liiton nuoren kreikattaren kanssa. Ja tarina kertoo että
tytön veljet, saatuaan tiedon siskonsa salaisista yhtymyksistä, olivat
hiipineet väijyksiin tappaakseen tuon muukalaisen upseerin. Tämä
pelastui viime hetkessä senkautta, niin jatkaa tarina, että tuo nuori
tyttö itse heittäytyi rakastajansa ja veljiensä väliin. Mutta hän oli
jo saanut ankaran haavan eikä mahdollisesti olisikaan enään toipunut
ilman sitä hellää hoitoa, jonka hän sai osakseen ystävättäreltään. He
menivät naimisiin ja kesäkuun 27 p:nä 1850 heille syntyi poika, joka
syntymäseutunsa Leucadian l. Lefcadian saaren mukaan sai nimekseen
_Lafcadio_.

Kelttiläistä ja kreikkalaista verta kuohuttaen suonissaan, Pohjan ja
Etelän luonteen ominaisuudet yhdyttäen olennossaan, Lafcadio Hearn ei
voinut kutistua lahjoiltaan ahtaaksi tai yksipuoliseksi. Ja vieläkin
suuremmassa määrässä kuin hänen syntyperänsä, oli hänen saamansa
kasvatus omiaan kehittämään erilaisten kansanluonteiden arvonannon
kykyä, ja myötätuntoa vierasten kansain sielunelämän ilmiöille.
Nuoruutensa hän vietti Pohjolassa, Irlannissa ja Englannissa. Mutta
lapsuuden ensi vuodet häneltä kuluivat Etelässä. Ja joskaan sen ajan
vaikutelmat eivät täydelleen säilyneet hänen tietoisessa muistissaan,
niin olivat ne kuitenkin varmasti jättäneet jälkiä hänen mieleensä.
Hän ihaili muinaiskreikkalaisten runoilijain idyllejä; ja hän oli
onnellinen luullessaan tavanneensa vanhoissa japanilaisissa tansseissa
ja lauluissa osaksi samaa yksinkertaista ja naivia kauneutta, joka
hänestä oli kreikkalaisenkin kansanrunouden ylimpänä viehätyksenä.
Vähinpä kaihomielin, ja omien sanojensa mukaisesti »veljellisellä
kateudella», hän paljasti tunteensa Italiaa kohtaan muutamissa
kirjeissä, jotka me saimme häneltä matkustaessamme Etelässä. Niinpä
hän kirjottaa ruotsintajattarelleen: »Tähän mennessä olette varmaan jo
nähneet paljon Europan kauneimmasta maasta. — — Ehkäpä Italia on saava
Teidät houkutelluksi enempäänkin kuin suomentamiseen; kenen sielu on
saanut uida Italian kultaisissa autereissa, sen ennemmin tai myöhemmin
vallannee luomishalu. Toivoisinpa että pääsisin Italiaan: lapsena
puhuin ainoastaan italiaa ja uuskreikkaa. Kummankin näistä kielistä
olen sittemmin unhottanut.»

Hearnin perheen oloaikaa Välimerenmaissa ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Rykmentti komennettiin Länsi-indiaan, ja Lafcadio sai niin ollen jo
nuorella iällä ensi pikaa tutustua siihen luontoon ja kansanelämään,
josta hän myöhemmin oli löytävä niin monta ainesta kuvailtavakseen.
Länsi-indiassa häneltä kuoli äiti, ja kohta perästä isäkin. Lafcadio
lähetettiin silloin Irlantiin kasvatettavaksi erään isänsä tädin
hoidossa. Hänet päätettiin kasvattaa katoolisen kirkon papiksi, ja
niissä aikeissa hänet pantiin Durhamin seminaariin. Opetusmetoodit
eivät enemmän kuin opintojen päämääräkään olleet sopusoinnussa Hearnin
luonteen kanssa. Mutta joka tapauksessa hän saavutti klassillisen
sivistyksen, josta hänellä tulevaisuudessa tuli olemaan etua
toiminnassaan. Luultavaa on myöskin, kuten eräässä kuolinmuistelossakin
väitetään, että puhtaasti teoloogiset opinnot vaikuttivat hänessä älyä
harjottavasti sekä edistivät sitä mietiskelyn halua, joka ilmenee
hänen filosoofisissa esseissään. Jo tällä nuorella iällä hän lienee
saavuttanut tuon englantilaisissa oloissa tavattoman perinpohjaisen
ranskan kielen ja kirjallisuuden tuntemuksensa, joka melkoisesti
on vaikuttanut sekä hänen käsitykseensä taiteesta että hänen oman
kirjailijatyylinsä kehitykseen.

Lafcadio Hearn ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt täyttää kaksikymmentä
vuotta, kun hän jo päätti jättää hyvästit vanhalle mantereelle. Hän
läksi ilman mitään pääomaa turvanaan Amerikkaan onneaan tavottelemaan.
Siellä hän sai kokea käytännön koulua, joka tosin oli tuimempi,
mutta vähintäin yhtä opettavainen kuin hänen osakseen Englannissa
ja Ranskassa tullut. Hän yritteli monella alalla, sanotaan,
onnistumatta saavuttaa turvattua asemaa. Tältäpä hänen elämänsä
jaksolta ovatkin pääasiallisesti nuo monet seikkailurikkaat ja
romanttiset tarinat, joita Hearnista kerrotaan. Ja ainakin on varmaa
että hän on Amerikassa kokenut paljon kovaa, siihen hän näet itsekin
viittaa eräässä kirjeessään meille, missä kertoo kokemuksistaan
Yhdysvalloissa. »Suurin mahdollinen onnettomuus sivistyneen ihmisen
elämässä lienee pakosta joutua älyperäisestä ympäristöstä uuteen
ja sivistymättömään maahan, missä jokaisen korkeamman riennon ano
vielä tuskin hämärtää käsityksissä. Onhan paljon, mikä osaksi
palkitsee tämän puutteen, niinkuin suurempi vapaus ja riippumattomuus
tarpeettomista muototavoista, mutta kaikki tuo ei voi täydelleen
korvata amerikkalaisen ilmapiirin henkistä mahoutta, missä kaikki
hienostuneen älylliset elämänilmiöt vain kituen tulevat toimeen.»
Toisen kerran hän kirjottaa, tarkottaen erästä tutkimusta hänen
elämästään ja teoksistaan, jonka Ch. de Varigny oli julaissut Rèvue des
deux mondes'issa. — »Ainoa tosi koko jutussa on että minun kokemukseni
elämästä ovat olleet sangen tuskalliset, ikään siitä syystä että olen
ollut juuri niitä ominaisuuksia vailla, jotka on väitetty minulla
olevan. Amerikassa täytyy joko pyörittää myllyä tai itse pyöriä
kivien välissä — minun osani on ollut enimmät päiväni viettää pyörien
myllynkivien välissä.»

Vaikka Hearnin elämä Amerikassa olikin kovaa, jäi hänelle kuitenkin
aikaa päivätyön päätyttyä opintojen harjottamiseen ja kirjallisiin
yrittelyihin. Saavutettuaan osakseen muutaman sanomalehdentoimittajan
huomion, pääsi hän vakinaisesti sanomalehtimiesalalle. Hänen
menestyksensä kirjailijana oli taattu kun _The New Orleans Times
Democrat_ hänet lähetti kirjeenvaihtajanaan Länsi-indian saaristoon.
Siellä hän oleskeli kaksi vuotta. Ja hänen sieltä lehdelleen
lähettämät kirjeet saavuttivat niin suurta menestystä, että tunnettu
kustannusyhtiö »Harper Brothers» tilasi häneltä samansuuntaisia
luonnoksia Japanista, jotka piti julaistaman aikakauskirjassa »Harpers
Magazine.» Saatuaan Harper'ilta pienen matkarahan hän syksyllä 1890
läksi matkalle maahan, josta piti tulla hänelle toinen koti, tahi ehkä
oikeammin sanoen hänen ensimäinen varsinainen isänmaansa.

Omituista todellakin, näyttää onneton sattuma ynnä Hearnin kustantajan
rehellisyyden vajavaisuus lähinnä olleen syynä siihen että hän
jäi Japaniin. Hän kirjottaa itse kirjeessä meille asiatoimistaan
amerikkalaisten kustantajain kanssa. »Tämä toiminimi (Harper brothers)
saattoi minut suullisen lupauksen nojalla lähtemään matkalle
Japaniin omissa asioissaan, ilman mitään kirjotettua kontrahtia
ja ainoastaan parin sadan dollarin käsirahalla. Ja kun he sitten
oivalsivat että toinen toiminimi Scribner & C:o oli ennättänyt
oikoa heistä edelle palkkaamalla Sir Edvin Arnoldin muutamia
japanilaisia sanomalehtikirjeitä kirjottamaan, niin he kieltäytyivät
kaikesta osallisuudesta matkani kustannuksiin. Minä päätin niin
ollen työskennellä omin päini, ryhdyin opetusta antamaan pienessä
maaseutukoulussa, ja ponnistelin vähitellen yliopistoon, missä
minulla nyt kuusi vuotta (kirje on vuodelta 1902) on ollut englannin
kirjallisuuden opettajan paikka, vihamiesteni juonittelujenkin uhalla.»

Vaikkakin Hearn tunsi suurta katkeruutta kustantajaansa kohtaan, oli
tämä syömällä sanansa kuitenkin kaikitenkin avannut hänen elämälleen
onnellisen uran. Japanissa Hearn saavutti vakinaisen ja turvatun
aseman, jommoista hän turhaan oli Amerikassa tavotellut. Hän solmi
suhteita maan asujamistoon, ja vähitellen hän kiintyi maahan yhä
lujemmilla yhdyssiteillä. Hän nai japanittaren hyvästä perheestä —
lääkärin tyttären — ja hänet otettiin maan tavan mukaan vaimonsa
suvun jäseneksi. Hänelle syntyi neljä lasta ja siten hänen elämänsä
juurtui Japanin valtion elämään. Itse hän omisti buddhan uskonnon —
todellisesta mieltymyksestä sen oppeihin eikä mistään valtioviisaista
sivusyistä. Hän otti itselleen japanilaisen nimen, Koizumi Yakumo, ja
hänestä tuli harras ja isänmaallinen Mikadon valtakunnan kansalainen.
Hän asettui lepoa nauttimaan pitkien harhailujensa päätökseksi, ja
tuntuupa siltä kuin hän vihdoinkin olisi löytänyt sen maan, missä hän
saattoi täydelleen kotiutua. Valitettavasti saatiin kuitenkin nähdä
ettei edes Japanikaan voinut hänelle suoda pysyväistä tyyssijaa.
Viimeinen häneltä saamamme kirje, joka on päivätty Tokiossa heinäkuun 7
p:nä 1903, loppuu näihin suruvoittoisiin mietelmiin:

»J.K. Erikoiset olosuhteet ovat saattaneet edellisten sivujen
lähettämisen lykkäytymään — etupäässä tulevaisuuteni epävakaisuus.:,

»Jesuiitat ja muut uskonnolliset lahkokunnat ovat lopulta käyneet
minulle liian sietämättömiksi (minuun koskee kovasti että prof.
Chamberlain on yhtynyt niihin), ja minut on pakotettu luopumaan
englannin kirjallisuuden opettajatoimestani. Tätä nykyä täällä on
virinnyt hyvin hyökkääväisenluontoinen uskonnollinen liike, ja ero on
annettu myöskin kaikille saksalaisille professoreille. Niinpä siis
minun arvatenkin täytyy varustautua palaamaan Amerikkaan. Sieltäkäsin
on minun oleva mahdollista usein kirjottaa Teille, jos saan tervennä
pysyä.»

Mutta Lafcadio Hearnin ei tarvinnutkaan lähteä enään maailmaa
kiertelemään. Hän oli tehnyt sopimuksen luennoiden pitämisestä kesällä
1905 Lontoon yliopistossa Japanin kultuurista. Vaan jo ennenkuin hän
kerkesi ryhtyä europanmatkansa valmistuspuuhiin, hänet odottamatta
kohtasi kuolema sydämenhalvauksen kautta syyskuun 26 p:nä 1904. Hän
oli päivinä sitä ennen suorittanut luentonsa ja tehnyt työtä kuin
ainakin tavallisesti. Mutta ehtoolla kun hän illalliselta noustuaan
oli jaloitellut työhuoneensa edustalla, hän tunsi pahoinvointia ja
paneutui levolle. Joku minuutti myöhemmin hän oli kuollut. Hänen
vaimonsa haudatutti hänet buddhalaisten uskonnonmenojen mukaisesti
eräälle hautausmaalle, joka oli ollut hänen kävelyretkiensä mielipaikka
ja jonka hän juurtajaksain on kuvannut muuassa kauneimpia lukuja
kirjassaan »Exotics and Retrospectives».

        *       *       *       *       *

Siinä Lafcadio Hearnin elämän ulkopiirteet. Oikein ymmärtääksemme hänen
teoksensa ei kuitenkaan ole kylliksi tuntea hänen elämänvaiheensa.
Täytyy myös tietää jotain niistä vaikutuksista, jotka häntä muualta
käsin ovat kohdanneet ja jotka ovat muovaelleet hänen katsomustaan ja
esitystapaansa.

On jo mainittu että Hearn aina nuoruuden päivistä alkaen oli saanut
huomattavaa vaikutusta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Kuvaavaa onkin
että hänen ensiksi julkaisemansa kirja oli käännös ranskankielestä:
»Valituita Theophile Gautier’n novelleja». Hän oli ottanut
kunnia-asiakseen sellaisen tyylin kehittämisen, jossa yhdistyisi
latinalaisten kielien kirkkaus ja siro jalous siihen voimaan, mikä
on ominainen pohjoismaisille kielille.[3] Tämän tarkotusperän
saavuttaakseen hän tutki ja jäsenteli kirjailijoita sellaisia kuin
Gautier ja Flaubert. Ja alati hän valikoi luettavansa silmämääränään
antautua ainoastansa paraitten esikuvain vaikutuksen alaiseksi.
Ne otteet ja otsikkolauseet, joilla hän kirjotuksensa varusti,
todistaisivat, siinäkin tapauksessa ettei jo tyyli sitä osottaisi,
hänen elämänsä läpeensä tutkiskelleen uudenaikaista ranskalaista
kirjallisuutta.

Mutta kaikkea muuta kuvaavampaa on Hearnille kuitenkin hänen
kansanrunoudesta saamansa vaikutus. Jo ennen kuin hän itse olikaan
joutunut sivistymättömien kansojen yhteyteen oli hän innostunut
barbaaristen ja villien heimojen elämän tutkimiseen. Niinpä hän v.
1884 julkaisi New Orleansissa kokoelman runollisia muovailuja »oudon
kirjallisuuden» aiheista: »Stray Leaves from strange Literature»
(Ruotsinnos, Karin Hirn’in toimittama, ilmestynyt otsakkeella
»Natalika» v. 1905). Tähän pieneen sikermään hän on liittänyt
näytteitä polynesialaisista sadustoista, sekä muinäisjuutalaisista,
islamilaisista, persialaisista ja egyptiläisistä novelleista. Sen
ohella hän on samaan kokoelmaan yhdistänyt kolme käännösnäytettä
Kalevalasta.

Erikoisesti omiansa kimittämään meidän huomiotamme on että nämä
valikkokatkelmat Kalevalasta eivät ole muovailuja niinkuin muut kirjan
luvut. Hearn itse sanoo kirjansa alkulauseessa että Leouzon le Ducin
ranskankielinen Kalevalan tulkinnos hänestä on näyttänyt mainioimmalta
suorasanaiselta runouden malliesitykseltä mitä käännöskirjallisuudessa
on ollut löydettävissä. »Olen valikoinut kolme episoodia», hän sanoo
»ja kääntänyt ne melkein 'sanasta sanaan'.»[4]

Käännöksiinsä — jotka muutoin tyylin loistoon ja rytmiin nähden
kohoovat korkealle yli Le Duc’in ranskankielisen tekstin — Hearn ei
ole muuta lisännyt kuin muutamia lyhyitä selitteleviä johdatuksia
valitsemiensa katkelmien valaistukseksi. Niinpä alkaa ensi luku,
»Lumosanat» tällä pienellä esilauseella.

»Vanhalla suomenkielellä on ihmeellinen kirja, Kalevala nimeltään,
sisältävä runoja, jotka kertoelevat maailman alusta, taivaanlaen
takojista jumalsepistä sekä noidista ja tietäjistä Pohjan perillä.
Noita-akoista Louhi oli mahtavimpia, ja hänen tytärkään kävi jumalat
ja sankarit kosimassa — kävipä kosimassa itse Väinämöinen, tietäjä
ijänikuinen. Niin sorja oli neitonen että hänen suloutensa loisti
niinkuin kuu kumottaa; niin valkoiset hänen luunsa, että ne hohtivat
kuultavan ruumiin sisältä, niin kirkas oli niiden maidonvalkeus, että
ydin paistoi niistä läpi. Ja kertomus Väinämöisen veneen rakennannasta,
kun hänen piti purjehtia neitoa kosimaan, esitetään seuraavasti
Kalevalan runoissa».

Toinen Kalevala-aiheinen luku on sovitus niistä runoista jotka
kertovat »Ensimäisestä sävelniekasta», s.o. kanteleen rakentamisesta
ja Väinämöisen laulusta. Kolmas näyte taaskin käsittää Väinämöisen
verenvuodon seisattamissanat ja raudan syntysanat.

Nuoruusajan mieltymys Kalevalaan säilyi Hearnissa hänen ikänsä loppuun
saakka. Vuonna 1903 hän lähetti minulle Firenzessä oleskellessani
tervehdyksen Comparettille. Samassa kirjeessä hän mainitsi vähää ennen
pitäneensä esitelmän Tokiossa »On the poetical values of Kalevala»
s.o. Kalevalan runollisista arvoista, ja tätä esitelmää laatiessaan
suureksi hyödykseen käyttäneensä suomalaista kansalliseeposta
käsittelevää Comparettin kirjaa. Kalevala-tutkimustensa kautta hän oli
tullut kääntäneeksi huomionsa myöskin Suomen maahan ja sen kansaan.
»Maatanne», niin hän kirjotti ensimäisessä kirjeessään minulle, »tunnen
ainoastaan Leouzon le Ducin mainiosta Kalevalan suorasanaisesta
käännöksestä. Kuvittelen sitä mielessäni maana, missä vallitsee
koivumetsät ja lukemattomat järvet jotka leviävät toinen toisensa
ääressä, ja joet jotka virtaavat saloisia seutuja, ja maksankarvainen
maa. Näinköhän siellä maaperä todellakin on sen karvainen? —
Rankkasateiden jälkeen on maa puutarhassani aivan 'maksankarvaista'
uhkuvan punertavan ruskeaa». Saatuaan lahjaksi kuvateoksen 'Suomi
kuvissa' hän kirjottaa: »Olen elänyt Suomessa! Omituista että toiset
kuvista täydelleen vastaavat minun mielikuvitelmiani Kalevalan
luettuani. Kirja todenteolla kukittaa minulle Kalevalan, niin että
tuo haavemainen ilmekin kanteleensoittajan kasvoilla tuntuu minusta
tutulta. — — Kaupunginkatujen ja loistorakennusten kuvat vaikuttivat
tietysti täydellisenä yllätyksenä ja ilmestyksinä; mutta vaarat ja
metsät ja järvet olivat unelmieni Suomea. Kaikista kuvista näytti
minusta Imatran enin vastaavan runoissa kuvattua luontoa, siinä oli
jotain hurjaa ja lumoavaa — jotakin _déjà vu_, salaperäisen tuttua,
joka aivan erikoisesti minua liikutti».

       *       *       *       *       *

1880-luvun alulla. Yhdysvaltojen eteläosissa oleskelunsa aikana, Hearn
kuten yllä jo mainittiin, aherteli Kalevalan, Talmudin ja muiden
kaukosyntyisten kirjallisten teosten kääntämistöissä. Asetuttuansa
v. 1884 Länsi-indiaan, avautui hänelle tilaisuus kansanrunouden
tutkimiseen läheltä käsin ja välittömästi. Niinpä hän julkaisikin
sanastoteoksen kreolilaisia sananlaskuja, valikoimiansa kuudesta eri
murteesta, käännettyinä ja selityksillä varustettuina.

Tämän puhtaasti tieteellisen kansanrunoustutkimuksen kokeen
ohella hän käsitteli Länsi-indian neekerien taikauskoa ja
muistoperintöjä kirjotuksissaan amerikkalaisiin lehtiin. Näissä
sanomalehtikirjotuksissaan, jotka ovat kootut laajaksi nidokseksi
otsakkeella »Two years in the French West-Indies» (Kaksi vuotta Ranskan
Länsi-indiassa) hän kuvaa monipuolisesti ja viehättävästi sekä mustan
että valkoisen väestön elämää. Vaikutelmat Länsi-indiasta innostivat
hänet vielä kirjottamaan kaksi romaania, joista toinen, »Youma»,
käsittelee tapausta muuasta orjainkapinasta Martinique’ella ja toinen,
»Chita», on laadittu kansanmuistoille erään tuollaisen Länsi-indialle
omituisen, valtavan luonnonmullistuksen ajalta.

[Ss. 17—26 (seur. 5 tähteen asti) ovat suomennetut ruotsinkielisen
_Exotica_-painoksen alkuluvun myöhemmästä muovailusta.]

Kaiken yllä luetellun työn ohella Hearn ei kuitenkaan ollut hyljännyt
vanhoja harrastuksiaan. Hän syventyi yhä edelleen itämaisten kansojen
muinaistaruihin ja muistoperintöihin. Ja samalla hän innolla antautui
tutkimaan filosofiaa ja vertailevaa sielutiedettä. Kehitysopillinen
katsantotapa, johon hän oli tutustunut Herbert Spencerin teoksista, loi
uutta merkitystä hänen vierasrotuisen kirjallisuuden tutkimuksilleen.
Taikauskoiset katsannot ja tavat, mitkä pintapuolisesta lukijasta
tuntuvat vain eriskummallisilta harhoilta, vetivät puoleensa hänen
mielenkiintoaan sielutieteellisinä ongelmina. Kaikki mikä oli outoa
vieraitten rotujen uskonnollisissa ja siveellisissä katsannoissa,
muuttui hänen silmissään joksikin jota hänen täytyi pyrkiä ymmärtämään
ja selittämään. Ja se tutkimistapa, minkä avulla hänen tuli keksiä
vastaukset näihin arvotuksiin, seurasi luonnollisena tuloksena hänen
kehityksestään ja synnynnäisistä taipumuksistaan. Oli tarpeen, paitse
tietoperäisesti perehtyä vieraan kansallisuuden katsantotapoihin,
myöskin myötätunnolla ja elävästi omistaa koko sen aate- ja tunne-elämä.

       *       *       *       *       *

Sellainen oli se ohjelma, jonka Hearn pyrki toteuttamaan oleskellessaan
Japanissa, siinä maassa missä itämaalainen sivistys aina meidän
päiviimme saakka on säilynyt mieltäkiinnittävissä ja elinvoipaisissa
muodoissa. Hänen tehtävänsä oli, kuten näkyy, yhtä paljon taiteellista
laatua kuin tieteellistäkin. Samaa notkean myötätunnon kykyä, mitä
Hearn oli osottanut vierasten taruaiheiden muovailijana, oli hänen nyt
käytettävä vieraan maailmankatsomuksen käsittämiseen ja tulkitsemiseen.
Hän oli kirjallisilla tutkimuksillaan matkan päästä saavuttanut
japanilaisten olojen — eritotenkin Japanissa vallitsevien uskontojen
jommoisenkin tuntemuksen. Nyt hän tahtoi oppia ymmärtämään niitä itse
antautumalla elämään japanilaista elämää, seurustelemalla sellaisten
alkuasukkaitten kanssa, joissa japanilainen katsantokanta vielä oli
virkeänä, sekä mikäli mahdollista, yhtymällä heidän tunteisiinsa ja
omistamalla heidän mielipiteensä. Hän ei tahtonut sysätä maan omat
asukkaat luotaan esiintymällä etevämmän sivistyksen edustajana, vaan
hän halusi päinvastoin koko olennoltaan yhteytyä heihin. Mutta niitä
piirejä hän tahtoi välttää, joissa jo oli omaksuttu länsimaisia tapoja
ja katsantoja. Hänen tieteellinen niin hyvin kuin taiteellinenkin
harrastuksensa veti häntä vanhan Japanin puoleen, vanhoillisten,
pappien ja kansan vielä koskemattoman maan puoleen.

Jo ensi kertoja samoillessaan Yokohamassa Hearnin onnistui voittaa
ystäväkseen mies, joka osasi ohjata hänet japanilaisen buddhalaisuuden
salaisuuksien perille. Eräässä temppelissä hän oli osunut keskusteluun
pappisoppilaan kanssa, jonka huomio oli kääntynyt siihen, että hän oli
laskenut vähäisen uhrilahjan Buddhan kuvan eteen. Nuori uskonnonoppinut
virkkoi tämän johdosta muukalaiselle:

»Oletteko kristitty?»

Vastasin totuudenmukaisesti: »En».

»Oletteko buddhalainen?»

»En varsinaisesti».

»Miksi uhraatte, kun ette usko Buddhaan?»

»Kunnioitan hänen oppinsa kauneutta, ja ihailen hänen uskolaistensa
uskon lujuutta.»

Tällä avomielisellä selityksellä, joka sattuvasti kuvasi Hearnin
uskonnollisia mielipiteitä, hän varsinaisesti voitti nuoren
japanilaisen luottamuksen. Akira — sen nimellinen oli hänen uusi
ystävänsä — tulkitsi hänelle kaikki hämärät ja kiistanalaiset kohdat
buddhalaisissa uskonmenoissa. Hän avasi Hearnille kotinsa ja tutustutti
hänet siellä niihin kansallisiin uskonnollisiin menoihin, joita
toimitetaan perhealttarien ja muistolaattojen ääressä. Vihdoin hän
seurasi Hearnia oppaana tämän toiviomatkalla buddhalaisiin pyhiin
paikkoihin. Kaikessa mikä koskee buddhalaisuutta, Hearn siis on voinut
välittömästi vedota kotimaiseen asiantuntijaan.

Shinto-opista, Japanin valtiouskonnosta, Akira ei voinut antaa
mitään tietoja. Mutta Hearnin onnistui voittaa uskollisia ystäviä
tämänkin uskonnon tunnustajien joukossa. Näitten välityksellä hän
pääsi lähestymään itse pyhää ihmisjumalaa, Guji’a Kitzukissa, joka
polveutumisensa nojalla auringonjumalattaresta Amaterasu'sta, hallitsee
Japanin uskonnollista elämää valtiudella, jonka yli ainoastaan Mikado
on. Hän pääsi käymään temppeleihin, jotka sitä ennen eivät koskaan
olleet yhdellekään europpalaiselle avautuneet, ja joihin ainoastaan
harvoilla japanilaisistakaan on oikeus astua. Hän kävi kaikissa
Izumon, jumalain maakunnan, pyhissä paikoissa, missä useat vanhoista
shinto-tavoista vielä elivät alkuperäisissä muodoissaan. Majaillessaan
näissä muistorikkaissa seuduissa hän oppi tuntemaan kaikki kansallisen
uskonnon ulkonaiset muistomerkit. Mutta ei siinä kyllin. Hän sai
myöskin tilaisuutta syventyä shintouskonnon oppeihin pohjemmalti kuin
mitä temppelikoristusten ja kirkollisten karkeloitten hetkenkatsojalle
on mahdollista. Hänet otettiin näet englanninkielen opettajaksi valtion
alkeis- ja mallikouluihin. Ja ensimäiseksi toimipaikaksi hänelle
määrättiin juuri Matsue, pyhän Izumo-maakunnan pääkaupunki.

Hearn oleskeli Matsuessa kaksi vuotta. Hän vuokrasi itselleen
asunnon puoliautiossa samurai- kartanossa, joka oli aivan daimyon
entisen palatsin ääressä. Vanhanaikainen rakennus linnoitusmaisine
muureineen ja muinaistyylisine puutarhoineen oli täynnä muistoja
Japanin läänitysajoilta. Ja ne vanhat ihmiset, jotka kartanossa vielä
asuivat, taisivat kertoa monta perutarinaa, sekä historiallista
että myytillistä laatua. Kunnon puutarhuri, joka innokkaasti
harrasti uskonnonfilosoofisia väittelyjä, oli aina valmis kertomaan
kaskuja hengistä ja haahmoista, demooneista, noitumisista ja
kaksoisolemuksista. Keskusteluissaan tämän kanssa Hearn tähteellisesti
perehtyi Japanin rahvaan kirjavaan uskontojärjestelmään, tuohon
sekotukseen shintosta ja buddhalaisuudesta ynnä taikauskoisista
katsomuksista, jotka luultavasti ovat vanhemmat kuin kumpikin
virallisesti tunnustetuista uskonnoista.

Hearnin oppilaat Matsuen kouluissa olivat vieläkin suuremmaksi hyödyksi
hänen tutkimuksilleen. Nuoret samurai-jälkeläiset älysivät ennen pitkää
että heidän opettajansa oli Japanin vanhemman historian tuntija. He
kävivät hänen luonaan näyttämässä milloin vanhaa kakemonoa (maalausta),
milloin kallisarvoista perhekoristetta, joka oli omiaan herättämään
muukalaisen mielenkiintoa. Ja milloin he eivät voineet tuoda aarteitaan
muassaan, kutsuivat he taaskin Hearnin koteihinsa siellä niitä
katselemaan. Heidän luottamuksensa häneen oli täydellinen, ja he
saattoivat niin ollen turvallisin mielin päästää hänet kurkistamaan
perhetraditsioonien kaikkein pyhimpään. Hän tuli osalliseksi heidän
ylpeydestään ja heidän muistoistaan. Ja hän sai myöskin oppia
tuntemaan heidän tulevaisuuden unelmiaan. Hänen oppilaansa olivat
kaikki nuoria miehiä, jotka olivat sitoutuneet tutkinnot suoritettuaan
palvelemaan valtiota yleisten koulujen opettajina. Ne olivat ne, joiden
tulevaisuudessa tuli kasvattaa kansansa sen uusia tehtäviä varten.
Heidänpä piirissä siis, enemmän kuin missään muissa, oli vireillä selvä
tietoisuus niistä ihanteista, jotka uuden Japanin tuli toteuttaa. Ja
näiden ihanteiden sisällys ei voinut jäädä tuntemattomaksi sille, joka
opetustunneilla ohjasi heidän opintojaan ja tuntien lomissa seurusteli
heidän kanssaan uskottuna ystävänä.

Kaikesta tästä ja vielä paljosta muustakin Hearn kertoo suuressa
teoksessaan »Glimpses of Unfamiliar Japan» (1894) (Vilahduksia
tuntemattomasta Japanista). Kansanrunouden tutkijoille, ja
kansatieteilijöille tämä matkamuistelmien ja kulttuuritutkimusten
kokoelma on kuin kokonainen pieni arkisto täynnä tietoja ja esimerkkejä
ilman vertaa. Niille lukijoille taaskin, jotka eivät harrasta Japanin
olojen puhtaasti tieteellistä tutkimista, ovat kaikki nuo kirjotukset
kohdastaan mieltäkiinnittäviä jo kirjalliselta kannalta. Olipa niin
ollen vallan luonnollista että Hearn noilla 'Vilahduksillaan' saavutti
suuren ja yleisen menestyksen, ja että hän innostui julkaisemaan
vuosittain uusia Japanin tutkimuksienpa kokoelmia.

Suunnitelmaltaan nämä kokoelmat kaikki ovat toistensa kaltaisia.
Jokaisessa niistä on kuten 'glimpses'eissä' muutamia kirjotelmia
Japanin kirjallisuudesta, taiteesta tai filosofiasta, joitakin
novelleja aiheenaan Japanin uudenaikaista elämää, eräitä
matkamuistelmia tai päiväkirjanotteita, ja lopuksi — myöhemmissä
kokoelmissa varsinkin — lyhykäisiä kooseriioja kauno- tai
sielutieteellistä sisältöä, sommiteltuina sen Hearnille
omituisen filosofian valaistuksessa, jossa buddhalaisuuden ja
uudenaikaisen kehitysopin aatteet ovat sulautuneet yhtenäiseksi
maailmankatsomukseksi. Tyyli taaskin on myöhemmissä kokoelmissa
yhtä valitun taiteellinen kuin aikaisemmissakin. Mutta esitystapa
on Hearnin Japanissa oleskelun kuluessa huomattavasti muuttunut.
Noita havainnollisia maan ulkonäön kuvauksia — sen värien, äänien
ja tuoksujen esityksiä — joista Hearnin aikaisimmat matkamuistelmat
saivat niin heleän eloisuuden, tavataan enään ani harvoin myöhemmissä
kirjotelmissa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei enään silmäilisi Japania
muukalaisen hämmästyneellä ja jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Ilmiöitä
hän ei enään käsittele kuvina jotka ovat herättäneet ulkopuolelta
katsojan mielenkiintoa, vaan hän kuvailee ja selittelee niitä
pikemmin niin sanoaksemme sisäiseltä näkökannalta. Itse lausuntatapa
ilmaisee kuinka täydellisesti Hearnin oli onnistunut yhteytyä siihen
ympäristöön, missä hän oli viettänyt niin melkoisen osan elämästään.
Hän nähtävästi oli sekä käsityskannaltaan että ajatustapailuiltaan
japanilaistumistaan japanilaistunut.

       *       *       *       *       *

Hearnin saavuttama japanilaisen elämän syvällinen tuntemus on
hankkinut hänen kirjotuksilleen tieteellisten piirien yleisen
arvonannon. Hänen nimeensä viitataan tunnustuksella useimmissa
uudenaikaisissa Japania käsittelevissä kirjailijoissa. Mutta vaikkakin
alistutaan hänen auktoriteettiinsä kaikissa vanhoja kansantapoja
ja kansantaikauskoa koskevissa kysymyksissä, on taholta ja
toiseltakin asetuttu vastakannalle hänen, kuten sanotaan, liiallisen
ylisteleviin Japanin uusien olojen kuvauksiin nähden. Myönnettävä
onkin että Hearn ei koskaan rakennellut lausuntojaan puolueettoman
historiankirjotuksen sääntöjen mukaan. Hän tunnusti suoraan että
Japani oli hänelle ihannemaa. Sen luonnonihanuus voitti kaikki
mitä hän matkoillaan vanhassa ja uudessa maailmassa oli maisemia
nähnyt; sen taide lumosi hänet yhtä valtavasti kuin se on lumonnut
niin monet muutkin länsimaalaiset; sen runous, joka muukalaiselle
on niin paljoa vaikeammin käsitettävissä, oli hänestä välittömän ja
yksinkertaisen kaunista. Japanilaiset elämäntavat miellyttivät häntä
yksinkertaisuutensa puolesta, seurustelutapa siinä kohteliaisuudessa
ja hienotunteisuudessa, joka esiintyy sivistymättömienkin käytöksessä.
Japanin uskonnot herättivät hänessä myötätunnon sellaisen, jota hän,
jyrkkänä agnostikkona ei ikinä olisi voinut osottaa oman kansansa
uskonnolle. Buddhalaisuuden filosofia on läheisesti sukua sille
katsannolle, jonka hän oli saavuttanut uudenaikaisia luonnontieteitä
tutkimalla; sen siveysoppi taaskin ilmeisesti tapasi vastakaikua hänen
luonteensa hellistä ja lempeistä piirteistä.

Vaikkakin luonnostaan erikoisesti mieltyneenä buddhalaisuuteen, on
Hearn kuitenkin osottanut yhtä suurta arvonantoa Japanin vanhalle
kotimaiselle uskonnolle. Shinto-opin yksinkertaisissa siveyssäännöissä
hän luuli löytäneensä sen pohjan, josta ovat kasvaneet vanhat
japanilaiset kansallisavut: velvollisuuden noudatus, esi-isien
ja vanhempain kunnioitus, sekä tuo mutkaton ja itsensäunhottava
lainkuuliaisuus, jonka nojalla japanilainen on valmis ilman epäröimistä
ettemme sanoisi ilman uhrausta — antamaan henkensä Mikadon tai maan
edestä. Hearn on omasta puolestaan täydelleen vakuutettu siitä
että tämä vanha uskonto kaikissa oloissa soveltuu Japanin kansan
uskonnollisia ja siveellisiä tarpeita tyydyttämään paremmin kuin mikään
muu uskonto. Hän onkin lausunut jyrkkänä vakaumuksenaan että Japanilla
ei siveellisesti eikä muissakaan suhteissa ole mitään voitettavissa,
vaan paljon kadotettavissa, siitä että se kääntyisi kristinuskoon.

Hearnin kirjoissa on monta sentapaista väitettä, joissa hän on
asettunut Japanin n.s. sivistämistyötä suoranaisesti vastustavalle
kannalle. Hän on viskannut sotakintaan europpalaista puoluetta päin
asemaa, ja tämä puolestaan ei ole jättänyt vastaamatta maanitteluun.
On koeteltu heikentää hänen mielipiteittensä merkitystä esittämällä
erikoisella painolla kaikki ne japanilaisen elämän varjopuolet, jotka
Hearn kuvauksissaan on sivuuttanut. Ja on tahdottu väittää että
hänen kuvaamalla Japanilla ei enään ole todellisuudessa vastinetta.
Joskin läänitysajan japanilaiset todella olivat uljaan ja jalon
elämänkatsomuksen kansa, niin, sanotaan, on kuitenkin tuo ritariaika
päättynyt vuoteen 1868. Japanin yhteiskuntaolojen mullistus on
tämän käsityskannan mukaan vienyt ne hyveet häviöön, jotka olivat
läänitysolojen pohjalla kehittyneet.

Ken on ammentanut Japanin-tuntemuksensa yksistään kirjoista, sen on
tietysti mahdotonta päättää missä määrin nämä vastaväitteet ovat
oikeutettuja. Mutta joka tapauksessa voidaan Hearnin kuvausta jossain
määrin tarkistaa vertaamalla sitä muihin esityksiin Japanista.
Sellaista vertausta tehtäessä havaitaan monessa kohdin, että Hearnin
käsitystä japanilaisesta kansanluonteesta puoltaa niiden kirjailijain
mielipiteet, jotka kauvinnnin ovat oleskelleet Japanissa ja joilla
on ollut tarjona suurimmat mahdollisuudet päästä kansan elämää
oppimaan. Halventavat arvostelut ovat useimmiten tavattavissa niillä
kirjailijoilla jotka — kuten Pierre Loti _Madame Chrysanthème'ssa_
ja _Japoneries d'automne'ssa_ — ovat luoneet arvostelunsa hätäisesti
tutustumaltaan satamakaupunkien alempaan rahvaaseen sekä joistakin
sisämaahan tehdyistä pikaturistiretkistä saavuttamilleen kokemuksille.
Vaikkakin näiden matkailijain huomiot kaikki olisivat oikeat ja oikein
tulkitut, niin ne kuitenkin vastaavat peräti toista alaa kuin se
Japani, missä Hearn on elänyt ja toiminut.

        *       *       *       *       *

On sittenkin myönnettävä, että Hearnin myöhemmissä kirjoissa,
samoinkuin hänen viimeisessä kirjeessään, rivien peitossa saattoi
erottaa jotakin pettymystä, jonka täyttä määrää hän ehkä ei hennonnut
tunnustaa edes itselleenkään. Tosin hän puhuu vielä suuressa
teoksessaan _Japan, an attempt at interpretation_ (Japani, sen
tulkitsemisen koe), joka ilmestyi muutama viikko hänen kuolemansa
jälkeen, yhtä ihastuneesti kuin ennenkin vanhasta Japanista. Hän
merkitsi ylpeydellä kuinka kansa vielä viime sodankin aikana kunnostihe
vanhoilla kansallishyveillään: kuuliaisuudella, urhoollisuudella ja
hilpeällä uhrauvaisuudella. Mutta tuntuu kuin hän samalla haavaa olisi
tuskalla havainnut, että Japani ei enään ollut entisensä kaltainen, ja
kuin hän olisi pelännyt, ettei sillä riittäisi lujuutta torjuakseen
europpalaisen n.s. sivistyksen lakeuttavaa vaikutusta. Uusi Japani,
niinpä hän kirjottaa muuassa kirjeessään, on tietysti arvostelun
jaloissa, alttiina sille. Toisessa kirjeessään hän puhuu — Bellesort'in
kirjan _»La société japonaise»_ johdosta — siitä epämiellyttävästä
kehityskaudesta, jota Japani paraikaa elää, ja kuinka saattaa havaita
miten vanha yhteiskunta hajoaa joutuessaan kosketuksiin länsimaisten
ihanteiden kanssa. Tämä kehitysaste on hänestä »putrefaction’ia»,
mädäntymistä, tahi niinkuin hän vielä räikeämmällä sanalla sanoo,
»dégringolade'a», täydellistä luhistumista. Kuinka synkkänä hän
tulevaisuuden näki, todistaa myöskin eräs kirje, jonka hän kirjotti
minulle keväällä 1902.

»Sangen suurella mielenkiinnolla seuraten yhteiskunnallisia ja
valtiollisia muutoksia Suomessa, tuntuen kuin jokaisen vakavasti
ajattelevan täytyy tuntea, tosi surua siitä että kansallinen sivistys
luultavasti tulee häviämään ja että älyn vapaus ehdottomasti
hukkaantuu. Minä käsitän 'sulattamisen' suureksi valtiolliseksi
rikokseksi. Kuitenkin kuuluivat valtiolliset rikokset nyttemmin
päiväjärjestykseen — Eteläafrikan sota oli englantilainen esimerkki. Ja
täällä Japanissa täytyy minun päivä päivältä nähdä kuinka ihmeellinen
ja kaunis sivistys menee häviöön tunkeilevan suurteollisuuden tieltä.
Minusta tuntuu kuin me lähenisimme aikaa, jossa älyperäinen vapaus
melkein on oleva kadoksissa, samaten kuin kaikki muutkin vapauden
muodot — — aikaa, jossa ei yksikään ihminen saa järjestää elämänsä
tahtonsa mukaisesti, saati sitten kirjottaa mieltänsä myöten. Tulossa
oleva suurteollinen kommunismi on sokealla ja tylyllä tavallaan
oleva vieläkin suvaitsemattomampi kuin Venäjän virkavalta, ja
verrattomasti julmempi. Siihen aikaan varmaan itse Venäjäkin on oleva
vapaamielisempi, ja minä kuvittelen että tulevaisuuden englantilaiset
ja amerikkalaiset mielellään pakenevat uudistettuun Venäjään siellä
löytääkseen hengen vapautta.»

Hearn ei ollut länsimaisen sivistyksen ihailijoita. Ei hän
myöskään ollut niitä, jotka aikamme yhteiskunnan uudistuksessa tai
kehityksessä näkevät mahdollisuutta päästä todellisempaan vapauteen.
Hän arvatenkin oli oppi-isänsä Herbert Spencerin epäileväisellä
kannalla sosialistiseen liikkeeseen nähden. Kaikki mitä tulevaisuus
tarjosi, hänestä näytti synkältä ja uhkaavalta. Vanhassa Japanissa
yksin hän tapasi eikä enää sielläkään tosi totena, vaan hitaasti
häipyvänä kangastuksena — sellaisia sosiaalisen elämän muotoja
ja siveellisen pyrkimyksen ihanteita, jotka hänestä olivat
täydelleen ihailtavia. Terävällä havaintokyvyllään, hienostuneella
arvostelullaan ja täystaiteellisella esitystavallaan hän on paremmin
kuin kukaan muu pystynyt ikiajoiksi pelastamaan muistot tuosta
omituisesta kulttuurielämästä, jolle nyttemmin valmistetaan häviötä
sivistysliikkeen ja suurteollisuuden nimessä.

_Yrjö Hirn_.



VANHOILLINEN.


I.

Hän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista
läänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan
ei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean
arvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien
ulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi
laajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli
aseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia
koteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän
nähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan
paratiisista.

Mutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen
alainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt
monta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen
lyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa —
jota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena —
hän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta,
oli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden
luonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet:
»Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty
kävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa
osottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he
saivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki
veltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen
pieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse
sairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut
puhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän
johtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen
ensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei
saa olla sijaa miehen mielessä.

Oli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka
tarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei
heltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä
suojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin
katsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut
lupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman
kauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi
värjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin
pojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana
mestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku
mestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa
yhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin
kohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa
koetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin
rehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin
pelkuruuden oireet.

Varttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä
ruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin
valmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella
ampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin
leikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia
isän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta
hänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä
oli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä
kehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä
ruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa.
Hänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen
pukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana;
tulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven
aikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat
kylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti,
neuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren
vilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät
pakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes
ne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä
kautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja
tapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään
ei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen
tulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä
ja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin
vaati.

»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas
samurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti
millä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle
näytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu
harhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä
vahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen
surun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä
tavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän
lapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui
pojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta
japanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen
suurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.

Uskonnollisessakin suhteessa oli nuoren samurain kasvatus omituista
laatua. Häntä opetettiin kunnioittamaan vanhoja jumalia ja esi-isäin
henkiä, hän sai tähteellisesti perehtyä kiinalaiseen siveysoppiin
ja tutustua buddhalaiseen uskonnonfilosofiaan. Mutta tämän ohella
hänelle opetettiin, että taivaan toivo ja helvetin pelko oli vain
ymmärtämättömiä varten, jaloon ihmiseen ei saa vaikuttaa mitkään
itsekkäät pyyteet, vaan hänen tulee noudattaa rakkautta oikeuteen,
ainoastaan oikeuden itsensä tähden; sekä että velvollisuuden käsky on
yleismaailmallinen laki.

Hänen näin varttuessaan pojasta nuorukaiseksi, höllitettiin vähitellen
hänen toimiensa valvontaa, hänelle suotiin yhä enemmän vapautta toimia
oman harkintansa mukaan, kuitenkin täysin tietoisena, että harhatekoa
hänen puoleltaan ei unhotettaisi, että painavampaa rikkomusta ei
koskaan täydelleen voitaisi antaa anteeksi, ja että ansaittuja
nuhteita tuli pelätä kuolemaakin enemmän. Toiselta puolen ei ollut
monta epäsiveellisyyden kiusausta, joilta häntä tarvitsi varjella.
Ammattisiveettömyys oli siihen aikaan ankarasti kielletty useimmissa
maakuntapääkaupungeissa, ja sekin vähä elämän epäsiveellistä puolta,
minkä kansantajuiset romaanit ja näytelmät kenties heijastivat, oli
nuorelle samuraille miltei tuntematonta. Häntä oli näet opetettu
halveksimaan sitä köykäistä kirjallisuutta, joka vetoaa hellempiin
tunteisiin tahi intohimoihin, ja yleisissä teattereissa käyminen
oli kielletty hänen kansanluokaltansa. (Samurai-naiset saattoivat,
ainakin toisissa maakunnissa, käydä yleisissä teattereissa. Miehet
eivät voineet näyttäytyä teattereissa rikkomatta hyvää tapaa.
Mutta samuraitten kodeissa tahi yashikin alueen sisällä esitettiin
erikoisenlaatuisia yksityisnäytelmiä. Esittäjinä oli kierteleviä
näyttelijöitä. Tunnen eräitä viehättäviä vanhoja shisoku'ja, jotka
eivät elämässään ole käyneet yleisessä teatterissa, ja jotka ovat
evänneet kaikki kutsut teatterinäytännöihin. He yhä edelleen
noudattavat samuraikasvatuksensa sääntöjä.) Niin ollen saattoi nuori
samurai vanhan Japanin viattomissa maaseutu-oloissa kasvaa karaistuna
tavoiltaan ja puhtaana mieleltään.

Ja näinpä varttui sekin nuori samurai josta nyt olen kertova —
varttui pelottomaksi, kohteliaaksi, itsensäkieltäväksi, huvituksia
halveksivaksi, ja alttiiksi silmänräpäyksessä uhraamaan henkensä
rakkauden, velvollisuuden tai kunnian edestä. Mutta vaikka jo sotilas
ulkonäöltään ja mieleltään, oli hän ijältään vain poika, silloin kuin
isänmaan ensi kerran yllätti »mustain laivain» tulo.


II.

Iyemitsu'n politiikka, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi
jokaisen japanilaisen lähtemästä maasta, oli yli kahdensadan
vuoden ajan sulkenut pois tämän kansakunnan kaikesta muun maailman
tuntemisesta. Niistä mahdottomista voimista, mitkä kasvoivat
valtamerten takana, ei tiedetty mitään. Nagasakiin jo monta aikaa
sitten perustettu hollantilainen siirtokunta ei ollut avannut
japanilaisten silmiä näkemään maan todellista asemaa: itämainen
läänitysjärjestelmä 16:n vuosisadan kannalla Lännen kansojen uhkaamana,
jotka kehityksessä olivat kolmea vuosisataa siitä edellä. Tuon oudon
maailman ihmeellisten olojen kertominen olisi japanilaisten korvissa
kuulostanut lasten ratoksi keksityiltä kaskuilta tahi arvioitu samaan
tarustoon kuin vanhat sadut Horai'n ihmelinnoista. Amerikkalaisen
laivaston saapuminen, »mustain laivain», kuten niitä silloin
kutsuttiin, herätti hallituksessa ensimäisen aavistuksen sen omasta
heikkoudesta ja kaukaisuudessa kasvavasta vaarasta.

Sen kansallisen kuohahduksen jälkeen, joka syntyi sanoman mustain
laivain uudesta tulosta levittyä, yllätti täydellinen neuvottomuus,
kun saatiin tietää että Shogunivalta oli selittänyt olevansa voimaton
torjumaan tuota vierasta sotavaltaa. Tämä ei saattanut muuta merkitä,
kuin että vaara oli vieläkin suurempi kuin tatarilaisten hyökätessä
Japaniin Hojo Tokimunen hallitessa. Silloin kansa oli rukoillut
jumalilta apua, ja keisari itse oli vaeltanut Ise‘hen auringonjumalan
temppeliin esi-isiensä henkien puheille. Nämä rukoukset olivat jumalat
kuulleet, ja vastaukseksi olivat lähettäneet äkkipimeyden, ukkosen
ja tuon ankaran hirmumyrskyn, jota vieläkin kutsutaan Kamikagé s.o.
»jumalain myrsky». Kublai Khaanin laivasto pirstui ja hukkui. —
Miksi ei siis nytkin huudettaisi jumalilta apua? Niin tehtiinkin
lukemattomissa kodeissa, tuhansien alttarien edessä. Mutta ylhäiset
jumalat eivät antaneet mitään vastausta; Kamikaze jäi tulematta. Ja
samurain poika, joka turhaan oli rukoillut Hachiman'ia, sodan jumalaa,
tämän pienen alttarin ääressä isänsä puutarhassa, uteli ihmetyksellä,
olivatko jumalat kadottaneet valtansa, vai oliko mustien laivojen kansa
väkevämpien jumalien suojeluksessa.


III.

Ennen pitkää saatiin selvästi nähdä, että muukalaisia »barbaareja» ei
voitaisikaan karkottaa. Satoja oli saapunut, idästä sekä lännestä, ja
oli ryhdytty jos jonkinlaisiin toimenpiteisiin niiden suojelemiseksi.
He olivat saaneet luvan rakentaa kummallisia kaupunkejansa Japanin
maaperälle. Hallitus oli käskenyt, että Lännen tieteitä piti
opetettaman kaikissa kouluissa, että englanninkielen lukemisen siitä
lähtien piti olla tärkeänä yleisen opetuksen puolena, vieläpä että
itse opetuskin piti uudistettaman Lännen mallin mukaan. Hallitus oli
myös selittänyt, että oli maan tulevaisuudelle ratkaisevaa, missä
määrin kyettäisi omistaa muukalaisten kieliä ja tieteitä. — Siihen
mennessä — oppimisen ja onnellisesti saavutetun tuloksen väliajaksi,
— Japani jäisi kuin jäisikin vieraan holhouksen alaiseksi. Tätä
tosiseikkaa ei näin peittämättömin sanoin ilmotettu julkisuuteen, mutta
hallituksen politiikan laatua ei kuitenkaan voitu peittää. Ensi rajun
mieltenkuohahduksen jälkeen, jonka tieto asiain tilasta nostatti,
kansan syvän epätoivon ja samurailuokan pidätetyn kiukun vähän
asetuttua, heräsi kiihkeä uteliaisuus saada tietää, minkä näköisiä ja
tapaisia olivat nuo röyhkeät muukalaiset, jotka tiesivät saavuttaa
sen mitä tavottivat ainoastaan levittämällä näkyviin väkikeinonsa.
Uteliaisuus saatiin jotenkuten tyydytetyksi niistä huokeista
väripainoksista, joita summattomissa määrissä valmistettiin ja myytiin,
ja jotka esittivät barbaarien tapoja ja toimia sekä niitä merkillisiä
katuja, joita he olivat rakentaneet siirtoloihinsa. Meidän silmissämme
olisivat nuo kirjavat puupiirrokset näyttäneet pilakuvilta. Niin ei
kuitenkaan ollut taiteilijan tahallinen tarkotus. Hän halusi ainoastaan
kuvata ne sellaisina, miltä ne hänestä näyttivät; ja hänen silmissänsä
muukalaiset olivat vihreäsilmäisiä hirviöitä, hiukset punaiset
kuin Shojolla[7] ja nenä pitkä kuin Tengulla,[8] puku naurettavaa
kuosia ja väriä, ja asunnot kuin tavara-aittoja ja vankiloita. Näitä
väripainoksia myytiin sadointuhansin kautta maan, ja omituisen
käsityksen muukalaisista ne mahtoivat luoda. Ne olivat kuitenkin
rehellisiä yrityksiä kuvata tuota outoa uutta. Noita maalauksia olisi
meidän tutkiminen oppiaksemme käsittämään, kuinka kammottavan rumilta,
muodottomilta ja naurettavilta me näytimme sen ajan japanilaisista.

Nuori Samurai sai ennen pitkää nähdä oikean muukalaisen. Se oli
ruhtinaan palkkaama opettaja kansallisuudeltaan englantilainen. Hän
saapui aseellisen saattueen suojaamana, ja käsky annettiin kohdella
häntä ylimyshenkilönä. Tämä ei näyttänyt täysin niin rumalta kuin ne
muukalaiset, jotka hän oli nähnyt japanilaisissa kuvissa. Tosin kyllä
tämänkin tukka oli punainen ja silmien väri eriskummainen, mutta hänen
kasvonsa eivät olleet vastenmieliset. Heti alusta aikain hän joutui
uupumattoman huomion alaiseksi, jota huomiota edelleenkin jatkui.
Kuinka tarkkaan jokaista hänen tekoaan pidettiin silmällä, sitä ei
kukaan voi kuvailla, joka ei tunne millä kummallisilla ennakkoluuloilla
europpalaisia silmäiltiin aikana ennen Meijitä (ennen v. 1868).
Vaikka länsimaalaiset tunnustetuinkin älykkäiksi ja pelättäviksi
olennoiksi, ei niitä kuitenkaan yleensä katsottu täys-ihmisiksi;
arveltiin niiden olevan pikemmin eläinten sukua kuin ihmisen. Niiden
ruumishan oli karvainen ja kumman muotoinen, hampaat eivät olleet
oikein ihmisen hampaitten kaltaisia, niiden sisukset mahtoivat nekin
olla kummallisia, ja niiden siveelliset käsitykset olivat melkein
kuin peikkojen. Yhteisessä kansassa, joskaan ei samurai-luokassa,
oli ulkomaalaisia kohtaan virinnyt pelko, joka ei aiheutunut
niiden aineellisesta voimallisuudesta, vaan joka oli taikauskoista
laatua. Japanin talonpoika kyllä ei koskaan ole ollut luonteeltaan
pelkuri. Mutta ymmärtääkseen hänessä siihen aikaan muukalaisia
kohtaan heränneitä tunteita, on tutustuttava muutamiin kohtiin sitä
henkiuskoa mikä on yhteinen Japanille ja Kiinalle. Tämän uskon mukaan
löytyy yliluonnollisilla voimilla varustettuja eläimiä jotka voivat
ottaa ihmisen muodon, sekä rotuja, puoleksi inhimillisiä, puoleksi
yli-inhimillisiä. Vanhojen kuvakirjojen myytillisistä kuvista, joissa
pitkäkoipisia ja -partaisia peikkoja (ashinaga ja tenaga) esitettiin,
milloin jonkun tosiuskoisen taiturin vakavalta kannalta käsiteltyjä,
milloin Hokusain mestarillisia pilakuvia, kansanmies oli saanut elävän
käsityksen näistä kummallisista olennoista. Muukalaiset tulokkaat
hänestä nyt näyttivät vastaavan noita kiinalaisten historioitsijain
tarumaisia kuvauksia. Olivathan nuo puvutkin aivankuin omiansa
kätkemään sen mikä heissä oli ihmismuodosta poikkeavaa.

Uutta englantilaista opettajaa siis salaa silmäiltiin aivan kuin
on tapana tarkata outoa eläintä. Itse hän ei ensinkään tiennyt
huomionalaisuudestaan, ja hänen oppilaansa olivat aina hyvin
kohtelijaita. He noudattivat kiinalaista siveyssääntöä: »älä astu
edes opettajasi varjollekaan!» Näistä samurai-oppilaista ei ollutkaan
pääasia, oliko heidän opettajansa täysi ihminen vai eikö, kunhan
hän vain oli kykenevä opettaja. Olihan Yoshitsune sankaria miekkaa
käyttämään opettanut eräs Tengu. Epäinhimilliset olennot olivat
ennenkin osottaineet eteviksi tietäjiksi ja runoilijoiksi[9]

Mutta herkimmänkin hienotunteisuuden aina peittävän ulkonäön takaa
muukalaisen tavat olivat mitä tarkimman huomion alaisina, ja se tuomio
mikä niistä monipuolisen harkinnan nojalla langetettiin, ei juuri
ollut hänelle edullinen. Opettaja ei ikinä olisi voinut aavistaa mitä
muistutuksia hänen oppilaittensa kaksiteräinen äly hänestä teki,
eikä olisi taitanut olla eduksi hänen mielenrauhalleen jos hän olisi
ymmärtänyt, mitä luokalla puhuttiin hänen korjatessaan oppilaittensa
kirjotuksia.

»Voithan nähdä hänen ihonväristä, että liha on velttoa. Ei olisi
ensinkään vaikeaa lyödä poikki hänen päänsä yhdellä iskulla.»

He pyysivät häntä kerran koettamaan voimiaan heidän kanssaan painissa.
Hän luuli sitä leikinteoksi. Mutta he tahtoivat varsin koettaa hänen
ruumiinvoimiaan. Ja hänen arvonsa painijana ei tullut korkealle
arvatuksi.

»Hänen käsivartensa ovat kylläkin väkevät,» virkkoi toinen. »Vaan hän
ei osaa avittaa ruumiillaan ponnistellessaan käsivarsillaan, ja lanteet
ovat hyvin heikot. Ei olisi vaikeaa katkaista häneltä selkä».

»Minä uskon ettei olisi mikään asia tapella muukalaisten kanssa!»
puuttui siihen toinen.

»Miekkaa käyttäen me varmaankin voittaisimme» vastasi kolmas, »mutta ne
ovat meitä taitavammat käyttämään kiväärejä ja kanuunoita.»

»Sen kaikki me voimme oppia,» sanoi ensimäinen »ja kun me olemme
oppineet Lännen sodankäynnin ei meidän tarvitse pelätä Lännen
sotilaita.»

»Muukalaiset eivät ole niin karaistuneita kuin me», väitti siihen
toinen »ne väsähtyvät pian ja ne arastelevat kylmää. Katsokaapa vain
opettajaamme, — hänellähän on iso valkea huoneessansa ympäri talven.
Kun olen hetkenkään hänen huoneessaan saan päänsärkyä.»

Näin nuorukaiset puhuivat keskenänsä, mutta siitä huolimatta he olivat
hyvin ystävällisiä opettajaansa kohtaan, ja hän taipui pian heistä
pitämään.


IV.

Muutokset tulivat niinkuin suuret maanjäristykset ilman varottavia
enteitä. Lääniruhtinaskunnat muuttuivat prefektuureiksi, sotilassäädyn
oikeudet hävitettiin ja koko yhteiskuntajärjestys rakennettiin
uudelle perustukselle. Nämä tapahtumat täyttivät nuoren samurain
surulla, vaikkakaan hänestä ei ollut vaikeaa siirtää uskollisuutensa
lääniruhtinaasta keisariin, ja vaikkakin hänen perheomaisuutensa
säilyi mullistuksissa vaurioilta. Mutta kaikki tämä kumoaminen ja
uudistaminen valaisi räikeästi kansallisen vaaran suuruutta ja
ennusti varmaa perikatoa kaikille entisaikojen korkeille ihanteille,
milteipä kaikelle, mitä hän oli ylinnä rakastanut. Tämän surun valtaan
antautuminen, sen hän tiesi, olisi kuitenkin ollut turhaa. Ainoastaan
itsenäisesti muuttautumalla kansakunta voi toivoa itsenäisyytensä
pelastumista, ja isänmaanystävän vaativa velvollisuus oli tunnustaa
tämä välttämättömäksi ja tunnollisesti valmistautua miehenarvoista osaa
täyttämään tulevaisuuden näytelmässä.

Samuraikoulussa hän oli oppinut niin paljon englantia, että tiesi
kykenevänsä keskustelemaan englantilaisten kanssa. Hän leikkuutti
pitkät hiuksensa, luovutti miekat vyöltänsä ja siirtyi Yokohamaan
jatkaakseen kieliopintojaan entistä otollisemmissa oloissa. Siinä
kaupungissa kaikki hänestä alussa tuntui sekä vieraalta että
vastenmieliseltä. Itse japanilaisetkin olivat satamakaupungissa
kuin muuttuneita muukalaisten vaikutuksesta: he olivat raakoja ja
törkeitä, he puhuivat ja käyttäytyivät tavalla millä ei kehnoinkaan
hänen syntymäkaupunkinsa asukas olisi juljennut esiintyä. Muukalaiset
itse olivat vieläkin inhottavampia. Niihin aikoihin siirtolaiset
katsoivat voivansa käyttää maan asukkaita kohtaan sellaista tapaa
joka hipaisi vallottajain suhdetta vallotettuihin, ja elämä
»avatuissa satamapaikoissa» oli silloin raaempaa kuin nykyjään.
Uudet tiilirakennukset ja muuriseinäiset talot johdattivat uudelleen
hänen muistiinsa nuo epämiellyttävät, muukalaisten tapoja ja oloja
esittävät japanilaiset väripainokset, ja hetkeksi nousi taas hänen
tajuunsa nuo poikavuosien mielikuvitukset Lännen kansoista. Hänen
älynsä, joka nyt nojautui runsaampaan tieto- ja kokemusmäärään,
käsitti kyllä heidät täydelleen ihmisiksi, mutta tunne-elämään tämä
tietoisuus ei näyttänyt pääsevän eläväksi kotiutumaan. Rotutunne on
näet vanhempi kuin hengen älyllinen puoli, ja siitä taikauskosta,
joka yhtyy rotutunteeseen, on vaikea vapautua. Myöskin kiivastui
monasti hänen sotilasluonteensa siitä rumasta minkä hän näki, minkä
kuuli, ja hänen esi-isiltä peritty kiihkeä halu kostaa roistontyö,
väkivallalla torjua väärä teko, kiehahti hänessä usein. Hän kuitenkin
oppi voittamaan nämä vastenmielisyyden tunteet, koska ne olisivat
olleet esteenä tiedonetsinnälle; olihan isänmaanystävän velvollisuus
kylmäverisesti tutkia maansa vihollisten luonnetta. Hän harjottelihe
ilman ennakkoluuloja huomioimaan tuota ympärillänsä kuohuvaa, hänelle
outoa elämää, älyämään sen sekä ansiot että viat, sen voiman niinhyvin
kuin sen heikkoudenkin. Hän sai osakseen ystävällisyyttä, ja hän tapasi
täälläkin innostusta ihanteisiin — ei hänen ihanteisiinsa, mutta
kuitenkin sellaisiin, joille hän saattoi kumartaa, koska ne kuten hänen
esi-isiensä uskontokin vaativat itsensä kieltämistä.

Tällä kehitysasteella ollen hän kiintyi muutamaan jo harmenevaan
lähetyssaarnaajaan, joka kokonaan eli opettajatehtävässään ja
kristinuskon levittämistyössään. Vanhus oli varsinkin innostunut
käännyttämään tämän nuoren samurain, jossa hän älysi kykyjä,
tavallisten yli paljonkin yleneviä; eikä hän arastellut mitään vaivoja
voittaakseen nuorukaisen luottamuksen. Hän auttoi tätä monella
muotoa, opetti hänelle jonkun verran ranskaa ja saksaa, hiukan
kreikkaa ja latinaakin, ja hän tarjosi oppilaansa käytettäväksi koko
runsaan kirjastonsa. Tilaisuus käyttää ulkomaista kirjakokoelmaa
historiallisine, filosofisine, maantieteellisine ja kaunokirjallisille
teoksineen, oli niihin aikoihin harvinainen etu japanilaiselle
opiskelijalle. Ja tätä tilaisuutta käytettiin kiitollisuudella.
Kirjaston omistajan ei ollut vaikea taivuttaa mielioppilastaan lukemaan
Uutta Testamenttia. Nuorukainen ihmetteli löytäessään »Pahan lahkon»
opinkappaleissa siveysmääräyksiä jotka muistuttivat Con-fu-tse'n
oppeja. Hän virkkoi vanhalle lähetyssaarnaajalle: »Tämä oppi ei ole
uusi meille, ja se on totisesti sangen hyvä. Minä tahdon lukea kirjan
ja ajatella sen sisällystä».


V.

Tämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren
miehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena.
Tunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia
muutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen
sivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen,
vieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista
politiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli
tuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja
niin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä
velvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi,
tuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa
valtavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä
pelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys
saanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti,
olla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon?
Vanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan
siitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat
kuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä
katsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa
todellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin
ollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo
korkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä?
Sen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin
kasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen
kehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri
aineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet
häikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä
kristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään
yhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin
päivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat
jonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon
välillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia
rosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien
räjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi».
Sellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa
tunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja
hävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme
ovat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme
Odinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero
on siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että
Ilmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat
lähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.

Vaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa
kasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel.
Mutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet
lujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä
järkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle
enempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän
sai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa
ja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli
opettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen
minkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana,
ja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.


VI.

Ne jotka toivovat voivansa istuttaa oman, länsimaisen uskonsa sen
uskonnon sijalle, jonka he uudenaikaisen tieteen todistuskeinoilla
ovat kumonneet, eivät tule ajatelleeksi, että niitä väitteitä, joita
he ovat käyttäneet vanhaa uskoa vastaan, voidaan yhtä tehokkaasti
kohdistaa uuttakin kohti. Ylimalkainen lähetyssaarnaaja, joka ei kykene
käsittämään uudenaikaisen tieteellisen ajattelemisen varsinaista
sisällystä, ei voi edeltäkäsin arvata, mikä on seurauksena hänen
köykäisestä tieteellisestä opetuksestaan itämaalaisissa, jotka
luonnostaan ovat häntä henkisesti etevämpiä. Siitä syystä hän hämmästyy
ja apeutuu havaitessaan että kuta älyllisempi hänen oppilaansa on, sitä
lyhemmäksi supistuu se aika, jona hän jää tunnustamaan kristinoppia.
Ei ole vaikeata hävittää uskonnollinen katsomus lahjakkaasta päästä,
joka alkujansa on tyytynyt buddhalaiseen maailmanluomisoppiin,
syystä että hänen tieteellinen kantansa oli lapsen. Mutta tuon
saman henkilön noudattaman kiinalaisen tai buddhalaisen siveysopin
korvaaminen presbyteerisillä, luterilaisilla tahi baptistisilla
dogmeilla, ei ole mahdollista. Siitä nousevia sielutieteellisiä
vaikeuksia nykyaikaiset evankelistamme eivät koskaan ole käsittäneet
eivätkä tunnustaneet. Jo entisinä aikoina kun jesuiittain ja munkkien
usko oli yhtä taikamielinen kuin se uskonto jota he kokivat kumota,
vallitsi samat syvälle yltävät esteet, ja vaikkakin espanjalainen
pappi vuorenvankalla uskollaan ja palavalla innollaan saattoi tehdä
ihmeitä, on hänen useasti täytynyt tuntea tarvitsevansa espanjalaisen
sotajoukon apua voidakseen ajaa aikeensa täydellisesti perille.
Meidän päivinämme ovat käännytystyön ehdot, minkä tahansa, paljon
epäedullisemmat kuin kuudennellatoista vuosisadalla. Kasvatuslaitos
on uudistettu luonnontieteen pohjalle, uskontojemme sijaan on astunut
siveysoppi, joka pelkästään yhteiskunnallisista syistä tunnustaa
siveellisten vaatimusten pätevyyden, papistomme toiminta on yhä enemmän
muuttunut siveydenvalvojain tehtävän tapaiseksi, ja kirkontorniemme
kasvava luku ei todista uskon kasvamista, vaan sovinnaisten tapojen
paisuvaa valtaa. Ikinä eivät voi länsimaiset sovinnaisuudet päästä
vallitseviksi Kaukaisessa Idässä, eikä ole Japani koskaan suvaitseva
että muukalaiset lähetyssaarnaajat ottaisivat siveydenvalvonnan siellä
urakalle. Jo alkavat vapaamielisimmät Lännen kirkoista, ne jotka ovat
leveimmällä sivistyksen pohjalla, käsittää lähetystyön turhuuden. Mutta
ei ole välttämätöntä kumota buddhanuskoisen kansan vanha uskonoppi,
johdattaakseen sitä totuutta kohti, huolellinen kasvatus sinänsä on
riittävän tehoisa. Tietoperäisesti valistunein kansa, saksalaiset,
eivät lähetäkään enään lähetyssaarnaajia Japaniin. Ainoa tärkeä tulos
lähetyssaarnaajien ponnistuksista, paljoa merkitseväisempi kuin nuo
ainaiset vuosikertomukset voitetuista sieluista, on ollut kotimaisten
uskontojen uudistamistyö sekä nykyisen hallituksen pyrkimykset kohottaa
kotimaisen papiston sivistystä. Jo ennen hallituksen käskykirjeitä
tässä asiassa, olivat varakkaammat lahkokunnat perustaneet buddhalaisia
kouluja Lännen mallin mukaan, ja Shinshu-lahko saattaa jo ylpeillä
etevistä oppilaista jotka ovat saaneet kasvatuksensa Pariisissa ja
Qxfordissa, miehistä, joiden nimet tunnetaan Orientalistein piireissä
yli koko maapallon. Totisesti, Japani saattaa olla keskiaikaismallista
buddhalaisuutta korkeampien uskontomuotojen tarpeessa, mutta niitten
tulee kehittyä vanhoista uskonnoista — sisältä on uudistus tuleva
eikä ulkoa. Lännen luonnontieteen kirkastama buddhalaisuuden muoto on
vastaava rodun tulevaisuuden tarvetta.

Nuori käännätti Jokohamassa tuli ennen pitkää tuottaneeksi kristityille
lähetyssaarnaajille mitä nöyrryttävimmän tappion. Muutamia vuosia
sen jälkeen kuin hän oli uhrannut omaisuutensa voidakseen kääntyä
kristinuskoon, luopui hän julkisesti siitä uskosta minkä omistaminen
oli vaatinut häneltä sellaisen uhrauksen. Hän oli tutkinut ja
käsittänyt ajan suuret henget täydellisemmin kuin hänen opettajansa,
jotka eivät hänen kysymyksiinsä enää voineet vastata muuten kuin
vakuuttamalla, että heidän itsensä osittain suosittamiin kirjoihin
oli ylen vaarallista kokonaisinaan luottaa. Mutta kun he eivät
voineet todistaa väitteitään näiden kirjojen eksyttävyydestä, ei
heidän varotuksensa tointtaneet mihinkään. Hänet oli saatu kääntymään
kristittyyn dogmiuskoon puutteellisen todistelun kautta; täydennetty
ja syventynyt todistelu johti hänet ulos dogmatismista. Hän luopui
kirkosta lausuttuansa suorassa perustelussa, että sen opit eivät
nojautuneet tosi todistuksiin tai tosiseikkoihin, ja että hänen
niin ollen täytyi hyväksyä niiden miesten mielipiteet, jotka hänen
opettajansa leimasivat kristinopin vihollisiksi. Hänen luopumuksensa
herätti todellisen skandaalin.

Varsinaisesta »luopumuksesta» hän kuitenkin oli kaukana. Päinvastoin
kuin moni saman kokenut, tunsi hän että kristinuskon opinkappaleitten
väistyessä, uskonnollinen kysymys oli ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi
hänen tieltään. Hän ei ollut samalla kadottanut uskoaan uskontojen
suhteelliseen arvoon — niiden arvoon säilyttävinä ja tasottavina
voimina. Eräs hänen aikanaan kierosti käsittämänsä totuus — se totuus
että on yhteyttä sivistyksien ja vastaavien uskontojen välillä — oli
ensin houkutellut hänet sille tielle, joka sitten johti kääntymykseen.
Kiinalainen filosofia oli opettanut hänelle sen minkä uudenaikainen
yhteiskuntaoppikin tunnustaa: että nimittäin papistottomia yhteiskuntia
ei toistaiseksi ole missään päässyt kehittymään. Buddhalaisuus oli
hänelle opettanut että harhaluulotkin — legendat, loitsuluvut ja
symboolit, esitettyinä vähempiälyisille tosiasioina — voivat olla
arvokkaita ja oikeutettuja mikäli ne edistävät inhimillisten hyveiden
kehittymistä. Tältä näkökannalta kristinusko ei ollut mitään kadottanut
arvostaan hänen mielessään, ja vaikka hän epäili opettajansa kuvausta
kristityn maailman korkeammasta siveellisyydestä, — avatuissa
satamakaupungeissa hän näet ei huomannut mitään mikä olisi todistanut
sen puolesta — halusi hän kuitenkin itse päästä näkemään uskonnon
vaikutusta siveyteen kristityissä maissa, päästä käymään Europassa
tutkimassa länsimaiden kehityksen syitä ja niiden valta-aseman
perusteita.

Tätä matkaa tekemään hän joutui äkimmin kuin mitä hän oli odottanut. Se
henkinen pyrkimishalu, mikä hänet oli kehittänyt epäilijäksi uskonnon
asioissa, oli myöskin tehnyt hänestä vapaa-ajattelijan valtiollisessa
suhteessa. Hän saattoi hallituksen vihan päällensä julkisesti
esittämällä mielipiteitä, jotka eivät soveltuneet hetken politiikkaan:
ja niinkuin muitten, jotka uusien aatteiden vaikutuksesta olivat
olleet yhtä varomattomia, niin täytyi hänenkin lähteä maanpakoon.
Näinpä hänelle siis alkoi matkustuksien sarja joka vei hänet ympäri
maapallon. Korea oli ensin hänen pakopaikkanaan, sitten Kiina, missä
hän eleli opettajana, ja lopuksi hän seisoi kuin seisoikin laivan
kannella matkalla Marseilleen. Hänellä oli vain vähän rahaa, mutta
hän oli huoletonna kohtaloistaan Europassa. Hän oli nuori, sitkeä,
voimakas, säästäväinen sekä tottunut puutetta kestämään, ja niin ollen
hän saattoi antautua täyden itseluottamuksen valtaan. Hänellä oli
sitäpaitse suosituskirjeitä miehille, jotka kykenisivät tasottamaan
hänen tiensä.

Mutta monta vuotta tuli kulumaan, ennenkuin hän näki jälleen
syntymämaansa.


VII.

Niinä vuosina hän näki Lännen sivistyksen niinkuin vain harva
japanilainen on saanut sen nähdä. Hän kulki Europan ja Amerikan
ristiin rastiin, eleli monessa kaupungissa ja työskenteli monessa
toimessa — joskus aivoillaan, useimmiten käsivarsillaan ja siten hän
saattoi tutkia korkeudet ja syvyydet, paraimman ja kehnoimman häntä
ympäröivästä elämästä. Mutta hän näki »Kaukaisen Idän» silmillä, ja
hänen arvostelunsa ei kulkenut samoja teitä kuin meidän arvostelumme.
Sillä niin vieraasti kuin Länsi katselee Kaukaista Itää, niin Itäkin
Länttä; se, mitä kumpikin arvostelee itsessään paraimmaksi, on
luultavasti vähimmin omiansa miellyttämään toista. Ja kumpainenkin on
osaksi oikeassa, osaksi väärässä; ei koskaan ole vallinnut eikä tule
vallitsemaan täydellistä molemminpuoleista ymmärtämystä.

Suuremmoisemmalta kuin mitä hän ikinä oli kuvitellut, tuntui hänestä
Lännen maailma — maailmalta jättiläisiä varten. Tuo tila joka
rohkeimmastakin Lännen asukkaasta tuntuu niin lannistavalta, nimittäin
oleminen ilman rahaa ja ilman ystäviä ison kaupungin pyörteissä,
mahtoi useasti painostaa tätä Idän pakolaista. Mahtavasti vaikutti
häneen epämääräinen ahdistus, joka syntyy, kun havaitsee itsensä
olevan ohi kiitävien miljoonien huomiolle olematon, kun kuulee tuon
loppumattoman melun kaduilla, joka hukuttaa ihmisäänien kaiun, kun
näkee kaikkialla noita sieluttomia rakennustaidon kummituksia, kun
havaitsee tuon räikeän rikkauden rehentelemässä, — sittenkuin se on
pakottanut aivoja ja käsiä rasittautumaan mahdollisuuden ääriin asti.
Isot kaupungit tekivät häneen varmaankin saman vaikutuksen kuin Lontoo
oli tehnyt Doré'hen: synkän suurenmoinen voitonhimon pyhättö, raskaita
holveja, graniittikaaria toinen toisensa takana silminkantamattomiin,
rakennuksien vuoria joiden juurella työ merenä kihisi ja kiehui, ja
valtavia etäisyyksiä joiden piirissä järjestetty työvoima tuotti
ilmi vuosisatojen ponnistuksien tulokset. Mitään kauneudenaistilleen
huomattavaa hän ei nähnyt noissa keinotekoisissa tiiliriutoissa, jotka
sulkivat pois päivännousun ja -laskun, taivaan ja tuulet. Kaikki mikä
meitä viehättää isoissa kaupungeissa, häntä tympäsi ja masensi; itse
häikäisevä Pariisikin ennen pitkää täytti hänet ikävällä. Pariisi oli
ensimäinen länsimainen kaupunki missä hän eleli pitemmän aikaa. Ranskan
taide Europan lahjakkaimman kansan kauneudenkäsitteiden ilmaisijana,
häntä suuresti ihmetytti, mutta ei lainkaan ihastuttanut. Etenkin
häntä hämmästytti sen tapa esittää alastomuutta; se näytti hänestä
vain avoimesti tunnustavan sitä inhimillistä heikkoutta, jota hän
lähinnä petollisuutta ja pelkuruutta oli oppinut stooisen kasvatuksensa
kannalta enin halveksimaan. Uudenaikainen ranskalainen kirjallisuus
tuotti hänelle uutta kummastelun aihetta. Kirjotustavan kauneuksia hän
ei kyennyt arvostelemaan, mutta käsittämätön oli hänestä sellaisen
tyylitaidon arvo jonka tarkotus oli vain omassa itsessään. Ja joskin
hänet olisi saatu käsittämään kirjallisuutta samalla tavalla kuin
europpalainen sen käsittää, olisi hän yhä pysynyt vakaumuksessaan,
että moinen tapa käyttää taiteellista kykyä yksistään muotoa varten
oli yhteiskunnallisen turmeluksen merkki. Vähitellen hän havaitsi tuon
ylellisen pääkaupungin omassa elämässä todistuksia sen arvostelun
pätevyydestä minkä taide ja kirjallisuus olivat hänessä kypsyttäneet.
Hän kävi huvitilaisuuksissa, teattereissa ja oopperoissa, katseli
kaikkea askeetin ja sotilaan silmällä, ja häntä ihmetytti kuinka
länsimainen käsitys elämänarvoista niin vähän erosi siitä mitä
Kaukaisessa Idässä katsotaan houkkamaisuudeksi ja velttoudeksi. Hän
oli mukana hienoissa tanssiaisissa, missä naiset kehittivät tarkoin
ja taidolla harkittua oman henkilönsä altistamista, herättääkseen
sellaista vaikutusta, joka olisi saattanut japanittaren häpeästä
vajoomaan maan alle; ja hän ihmetteli niitä muistutuksia, joita oli
kuultu europpalaisten lausuneen Japanin maakansan luonnollista, suoraa
ja terveellistä puoiialastomuutta vastaan, heidän ollessaan peltotyössä
kesäpäivän paahtaessa. Hän näki kirkkoja ja katedraaleja suuret määrät,
ja heti niiden ääressä paheen pesiä ja rikoksen linnoja. Hän kuunteli
mainehikkaitten saarnaajain puheita ja hän kuuli papinparjaajien
kaikkea uskoa ja rakkautta pilkkaavia esityksiä. Hän näki rikkaiden
elämää ja köyhien ja kuilut kummankin alla. Mutta uskonnon
»tasottavaa vaikutusta» ei hän missään nähnyt. Tällä maailmalla ei
ollut mitään uskoa. Se oli maailma täynnä pilkkaa, teeskentelypeliä
ja huvituskiimaista itsekkyyttä, jota ei ohjannut uskonto, vaan
poliisivalta; maailma, johon syntyminen ei ollut onnellista.

Englanti, muita synkempänä, valtavampana, pelottavampana, sai hänet
toisia arvotuksia pohtimaan. Hän tutki sen lakkaamatta kasvavaa
rikkautta, ja sitä saastaisuuden painajaista joka alati lisääntyi sen
suojassa. Hän näki ne valtavat satamat, joihin ahtautuu satojen maitten
rikkaudet, enimmäkseen ryöstötavaraa; hän ymmärsi että englantilaiset
yhä olivat esi-isäinsä kaltaista rosvorotua. Ja hän kuvaili mielessään
mikä kohtalo noiden ihmismiljoonain osaksi tulisi, jos heidän täytyisi
olla edes yhden ainoan kuukauden ilman keinoja millä pakottaa muita
rotuja elättämään heitä. Hän näki sen irstauden ja juoppouden
joka tekee yöt maailman isoimmassa kaupungissa niin kamaliksi, ja
hän hämmästyi sitä sovinnaisuuden tekopyhyyttä, joka on olevinaan
»mitään näkemättä», ja sitä uskontoa joka veisaa kiitosta olevista
oloista, ja sitä tietämättömyyttä joka työntää lähetyssaarnaajiaan
sinne missä niitä ei tarvita, ja sitä tyhmää hyväntekeväisyyttä
joka edistää sairauden ja rikoksellisuuden sikeytymistä. Hän luki
myöskin kuuluisan, maita ja mantereita matkailleen englantilaisen
kirjotuksen, jossa todistetaan kymmenennen osan Englannin kansasta
olevan ammattirikoksellisia tai vaivaishoitolaisia.[10] Ja niin
ovat asiat huolimatta kirkkojen määrättömyydestä ja lakisäädösten
loppumattomuudesta! Totisesti, Englannin sivistys ei ilmaissut senkään
verran kuin nuo muut, sen uskonnon valtaa, josta tuo mahtava kehitys
imi voimansa, mikäli hänelle oli vakuutettu. Englannin kadut kertoivat
hänelle aivan toista; moista ei koskaan tarvinnut nähdä buddhalaisten
kaupunkien kaduilla. Ei, tämä sivistys ei ollut muuta kuin
lakkaamattoman, riettaan taistelun tulos yksinkertaisten ja ovelain,
heikkojen ja väkeväin välillä; voima ja taitavuus olivat yhtyneet
ahtaakseen sen mikä oli heikkoa ammottavaan, ilmeiseen helvettiin. Ei
koskaan olisi Japanissa edes kuumehoureissa voitu kuvitella mielessään
moisia olosuhteita. Kuitenkin kaikitenkin täytyi hänen myöntää että
näiden olojen puhtaasti aineelliset ja älyperäiset tulokset olivat
ihmeteltävät; ja vaikkakin hän näki pahuutta kaikkialla missä sitä ei
olisi arvannut aavistaakaan, näki hän paljon hyvääkin, sekä köyhissä
että rikkaissa. Noitten määrättömien ristiriitojen yli kaiken käypää
arvotusta hänen järkensä ei lainkaan kyennyt selvittämään.

Englannin kansa häntä miellytti enemmän kuin mikään muu hänen
käymissään maissa. Ja Englannin sivistyneiden käytöstavat muistuttivat
hänestä monessa kohdin Japanin samurailuokan esiintymissääntöjä.
Ulkonainen kylmäkiskoisuus heissä kätki suuria ystävyyden ja pysyväisen
sydämellisyyden mahdollisuuksia. Sydämellisyyttä sai hän itse
useastikin osakseen. Hän tuli aavistaneeksi sen harvoin ilmenevän mutta
syvän tunnevoiman, mikä on ominainen englantilaisen luonteelle, sekä
sen mielenlujuuden, joka oli saattanut puolet maailmaa Englannin vallan
alle.

Mutta ennenkuin hän jätti Englannin lähteäkseen Amerikkaan tutkimaan
siellä vieläkin laajempaa ihmisyrittelijäisyyden kilpakenttää,
oli jo kansallisuuksien erilaisuus herennyt hänessä mielenkiintoa
herättämästä. Ne sikäli häikenivät hänen huomioltaan mikäli hän
oppi käsittämään länsimaisen sivistyksen joksikin pelättäväksi
kokonaisuudeksi, joka kaikkialla, — olivatpa muodot sitte
itsevaltiutta, vapaamonarkkisia tai jyrkästi kansanvaltaisia —
kehitti samat armottoman välttämättömyyden olosuhteet samoine
hämmästyttävine tuloksineen, ja joka kaikkialla perustui aatteisiin,
aivan päinvastaisiin kuin kaukaisen Idän aatteet. Tuolle sivistykselle
hän jäi kylmäksi ja tunteettomaksi — ei löytänyt hän siinä mitään
johon olisi kiintynyt eläessään sen keskellä, jota olisi kaivannut
jäähyvästin hetkenä. Hänen sielulleen tuo kaikki tuntui niin vieraalta
kuin elämä toisella taivaankappaleella toisen auringon alla. Mutta
hän arvasi tuon sivistyksen hinnan laskettuna ihmiskärsimyksissä,
tunsi sen musertavan painon uhkan, ja aavisti sen älyllisestä
etevyydestä johtuvan suunnattoman voiman. Ja hän vihasi sitä, vihasi
sen kauhistavaa, perinpohjaisesti suunniteltua koneistoa, vihasi sen
hyötykannan vankkuutta, vihasi sen sovinnaisuuksia, sen himokkuutta,
sen sokeaa julmuutta, ahneutta, ääretöntä teeskentelyä, sen köyhyyden
kurjuutta ja sen rikkauden riettautta. Siveellisesti se oli muodoton,
sovinnaisuuksiensa puolesta röyhkeä. Se oli näyttänyt hänelle
pohjattomia alennuksen kuiluja — mutta ei mitään ihanteita, joita
olisi voinut asettaa hänen nuoruutensa ihanteiden rinnalle. Hän näki
vain yhtä, petomaista raastamista; — ja kuinka se melkoinen määrä tosi
hyvää, minkä hän oli tavannut, saattoi siinä elellä, näytti hänestä
suorastaan ihmeelliseltä.

Lännen kukoistus oli vain järkiperäistä laatua, ja sen tietomaailma oli
kuin kaukainen jyrkkä vuoriharjanne, jonka ikuisen lumen alla sydämen
paraimpien tunteiden täytyy kuolla. Varmaankin oli vanha japanilainen
sivistys verrattomasti parempana pidettävä, ihmisarvoisemman
onnellisuuden käsityksensä, velvottavan siveellisyytensä, terveemmän
uskonsa, hilpeämmän mielensä, yksinkertaisuutensa ja epäitsekkyytensä,
kohtuutensa ja tyytyväisyytensä puolesta. Lännen etevämmyys ei ollut
siveellistä laatua. Se johtui sanomattomien kärsimyksien kautta
kehittyneestä järjen voimasta, jota käytettiin heikkojen sortamiseksi
väkevien hyväksi.

Ja kuitenkin todisti Lännen tiede tavalla jonka epäämätön loogillisuus
hänelle oli ilmiselvä, että tämä sivistys yhäti tulisi levittämään
valtaansa, vastustamattomana, välttämätönnä, kaikki tavottavana tulvana
täynnä maailmantuskaa. Japanin olisi pakko joko oppia käyttämään noita
toimintakyvyn uusia muotoja, hallitsemaan noita uusia ajattelemisen
tapoja, tahi kokonaan kukistua. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja
lopulta kaikkien epäilyksien epäilys, se kysymys, johon kaikki viisaat
ovat tuijottaneet: »Onko maailmankaikkisuus siveellinen?» Siihen
kysymykseen oli buddhalaisuus antanut syvällisimmän vastauksen.

Mutta olipa nyt tässä kaikkisuudenkehityksessä siveellistä tarkotusta
tahi ei — ihmisen tunteiden vähäpätöisellä mitalla mitattuna —
yhtä vakaumusta ei kuitenkaan mikään todistelu voinut horjuttaa:
varmuutta siitä että ihmisen kaikesta voimastaan tulee seurata
korkeinta siveellistä ihannetta tuntematonta määrää kohti, vaikka
sitte auringot radoiltansa kääntyisivät taisteluun häntä vastaan.
Japanin täytyi pakostakin omistaa vieras tiede, täytyi omistaa paljon
vihollistensa aineellisesta kulttuurista; mutta Japanille ei ollut
välttämätöntä heittää luotansa oma käsityksensä oikeasta ja väärästä,
velvollisuudesta ja kunniasta. Vähitellen kehittyi hänen sielussaan
vakaumus, sellainen vakaumus joka ajan tullen oli kohottava hänet
kansansa johtajaksi ja opettajaksi. Hän päätti taistella kaikesta
voimastaan sen paraimman säilymiseksi mitä Japanin entisyydessä oli,
ja pelottomasti nousta vastustamaan kaikkea vieraan lainailemista yli
sen, mikä kansalliselle itsepuolustukselle olisi tuiki välttämätöntä,
tahi mikä edistäisi kansan kehitystä itsenäiseksi. Hän saattoi
erehtyä, mutta siinä ei ollut mitään häpeällistä. Ja ainoastaan tuota
tietä voi olla toivoa saada edes jotakin kallisarvoista pelastetuksi
yleisestä haaksirikosta. Lännen elämän tuhlaavaisuus oli häneen
tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin sen huvituskiihko ja sen kärsimysten
määrä; oman maansa köyhyydessä hän näki voimaa, sen epäitsekkäässä
säästeliäisyydessä ainoan mahdollisen keinon kilpailla Lännen kanssa.
Vieras sivistys oli opettanut hänet käsittämään tavalla jolla hän ei
ikinä muutoin olisi käsittänyt, japanilaisen sivistyksen arvon ja
kauneuden; ja hän ikävöi sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu palata
syntymämaahansa.


VIII.

Pilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun
edellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset,
sakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat
taivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli
kantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti
leimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka
olivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä
Tyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa
ei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien
pitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen
yli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, —
mutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies,
jolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon
korkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien
pihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin
aavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät
äänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten
häikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä
siihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen,
itse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli
yhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa
säteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan.
Tuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä
vuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen
henkinäky säteilevällä taivaalla.

Yhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas!
— korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät
valtavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten
sameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä
kukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut
heleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä
mitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja
täynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan
sulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän
kerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien
rakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen
takaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki
toisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla
ruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston
pehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden
kevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden
paikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen
huulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä,
lapsen yksinkertaisen rukouksen.



KARMAN VOIMASTA.


I.

Uudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat
kokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12]
Toisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin
yksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi
jo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole
ongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan
selitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti
rajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme
valitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet
antamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun
ensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen
synnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka
että lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään
ruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä
siinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole
mitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei
kysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä
kohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa
olevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää,
jonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että
luonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että
me erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea
tutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan
perustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi
yksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta
polveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän
epämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen
muistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma.
Sitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme
— ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme,
kaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja
vastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme,
joita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla.
Mutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan
ensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin
läheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja
mystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.

Länsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy
seuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on
säännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso,
jolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä
halveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta
etevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien
tyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu
terveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän
ei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista
tyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä
hetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki
hänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan
kuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle
vastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse
että päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä
kauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito
voi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä
epäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta
epäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä
on sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys,
joka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.

Mutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen
syvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen
pessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen
kanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen
perustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja
arvoituksen kohdistus ei ole iloinen.

Onhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että
esivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä
on yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden
naisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän
elämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat
löytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he
aikanaan ovat rakastaneet turhaan.

Synkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja
yhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat
rakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne
elävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran
täytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa
uutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset
muistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten
sielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä
naisihanteesta.

Kaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron
valaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.


II.

Eräs pappi kuoli äskettäin hyvin omituisissa olosuhteissa. Hän palveli
muuassa vanhoillis-buddhalaisessa temppelissä Osakan läheisessä
kylässä. (Temppelin voi nähdä Kwansetsu'n radalta, matkustettaessa
Kyotoon.)

Hän oli nuori, vakava ja erinomaisen kaunis mies — aivan liian
kaunis ollakseen pappina, sanoivat naiset. Hän oli näöltään kuin
joku noita kauniita Amidan kuvia, joita muinaisuuden suuret
buddhalaiskuvanveistäjät ovat luoneet.

Hänen seurakuntansa mieshenkilöt pitivät häntä puhdassydämisenä ja
oppineena pappina; ja siinä he olivat oikeassa. Naiset eivät ajatelleet
ainoastaan hänen hyveellisyyttään ja oppiaan; sillä hänen olennossaan
oli onneton voima lumota heidät, voima jolle hän ei voinut mitään,
voima hurmata pelkästään miehenä. Naiset, myöskin ulkoseurakuntien,
jumaloivat häntä tavalla joka ei ollut pyhä; ja heidän ihailemisensa
oli esteeksi hänen opinnoilleen ja häiritsi häntä kesken hurskaita
tutkistelemuksia. He keksivät kaikenlaisia syitä käydä joka aika
temppelissä nähdäkseen ja puhutellakseen häntä, esittivät hänelle
kysymyksiä, joihin hänen velvollisuutensa oli vastata, tahi toivat
lahjoja hänen kirkolleen, joita hän ei mielellään saattanut kieltäytyä
vastaanottamasta. Muutamat saattoivat esittää hänelle sellaisiakin
kysymyksiä, jotka olivat kaukana uskonnollisuudesta, ja jotka panivat
hänet punastumaan. Hän oli luonnostaan liian lempeä torjuakseen luotaan
ankaralla vastauksella niitäkään tungettelevia kaupunkilaistyttöjä
jotka sanoivat hänelle sellaista, mitä maalaistyttö ei ikinä olisi
saanut sanotuksi, sellaista mikä pakotti hänet käskemään sanojat
poistumaan temppelistä. Mutta kuta enemmän hän väisti kainojen ihailua
ja rohkeiden imartelua, sitä enemmän kasvoi tungettelu, kunnes siitä
paisui hänen elämänsä suurin kidutus.

Vanhemmat olivat häneltä aikoja sitten kuolleet, häntä ei sitoneet
mitkään maalliset siteet, hän rakasti ainoastaan tointaan ja siihen
kuuluvia tutkimuksia; turhamaisiin ja kiellettyihin asioihin hän ei
tahtonut kallistaa mieltään. Hänen erinomainen kauneutensa — tuo
elävän epäjumalan kauneus — oli ainoa hänen onnettomuutensa. Rikkautta
hänelle tarjottiin ehdoilla, joita hän ei voinut ottaa kuuleviin
korviinsa. Tytöt heittäytyivät hänen jalkoihinsa turhaan rukoillen
osakseen hänen rakkauttaan. Rakkaudenkirjeitä tuli hänelle alituiseen,
kirjeitä jotka jäivät vastausta kaipaamaan. Toiset olivat sepitetyt
tuohon vanhaan kuvarikkaaseen tyyliin, jossa puhutaan »lemmenkohtausten
vuorenvankoista päänaluksista» tahi niistä »aalloista jotka lainehtivat
kasvonpiirteiden varjostuksista» tahi niistä »virroista jotka
lähtevät erilleen ainoastaan yhtyäkseen». Toiset olivat koruttomia
ja täynnä avosydämistä tunteellisuutta, täynnä nuoren tytön ensi
rakkaudentunnustuksen paatosta.

Sangen kauan nämä kirjeet näyttivät jättävän papin niin
koskemattomaksi, kuin ikinä oli joku veistos, kuvaava sitä Buddhaa,
jonka luonnokseksi hän näytti luodun. Mutta todellisuudessa hän ei
ollut mikään Buddha, olipahan vain heikko mies, ja hänen asemansa oli
hyvin arveluttava.

Eräänä iltana tuli temppeliin pieni poikanen, joka antoi papille
kirjeen kuiskaten lähettäjän nimen, ja juoksi tiehensä kadoten
pimeään. Kirkonpalvelijan sitten oikeudessa esittämän todistuksen
mukaan, pappi luki kirjeen, pisti sen takaisin kuoreen ja asetti
sen matolle polvipieluksensa viereen. Pitkän hetken jäätyään
liikkumattomaksi, ikäänkuin syviin ajatuksiin vajonneena, haki hän
esille kirjotusneuvonsa, kirjotti kirjeen, osotti sen lähimmälle
hengelliselle esimiehelleen ja jätti sen kirjotus-alustalle. Sitte hän
katsasti kelloaan ja rautatie-aikataulua. Oli aikainen aamupuolen hetki
ja yö oli myrskyinen ja pimeä. Hän polvistui hetkeksi alttarin eteen
rukoilemaan; sitten hän kiiruhti ulos yöhön ja ennätti rautatielle
paraiksi ehtiäkseen heittäytyä kiskoille ohitse kiitävän Kobesta
tulevan pikajunan eteen. Ja seuraavassa tuokiossa kaikki jotka olivat
jumaloineet miehen tavatonta kauneutta, olisivat huudahtaneet kauhusta
nähdessään lyhdyn valossa mitä oli jälellä hänen katoovaisesta
ruumisraukastaan, kiskoihin takertuneena.


III.

Esimiehelle osotettu kirje tavattiin ensin. Siinä oli sensuuntainen
lyhyt ilmotus, että hän, tuntien henkisten voimiensa uupuvan oli
päättänyt kuolla välttääkseen lankeamista syntiin.

Toinen kirje löydettiin lattialta, samasta paikasta mihin hän oli sen
jättänyt — se kirje oli kirjotettu naisellisella kielellä semmoisella
missä joka tavu on nöyrä hyväily. Niinkuin kaikki kaltaisensa (niitä
ei koskaan lähetetä postitse) tämäkin kirje oli ilman päivämäärää,
ilman nimeä, ilman nimikirjaimia, ja ilman osotetta kuoressaan. Meidän
verrattomasti kömpelömmällä kielellä esitettäköön se tässä, vaikkapa
vaillinaisestikin vastaavana:

»Houkalta ja epähienotuntoiselta voinen näyttää salliessani sydämeni
niin kärsimättömästi ajatella sitä joka on minua niin paljoa
korkeammalla. Mutta ainoastaan syystä että tiedän minulle olevan
mahdotonta pidättää sydäntäni, jonka syvyydestä nämä poloiset sanat
pakosta nousevat, kirjotettaviksi taitamattomalla pensselilläni
ja lähetettäviksi Teille, rukoilen Teitä että katsoisitte minun
ansaitsevan sääliä, vannotan Teitä ett'ette lähettäisi minulle julmia
sanoja vastaukseksi. Armahtakaa minua; käsittäkää että tämä on vain
nöyrien tunteitteni tulvahdus; suvaitkaa aavistaa ja kohtuudella
tuomita — vaikkapa viimeiseen asti ponnistamalla hyväntahtoisuuttanne
— tämän sydämen tila, joka avutonna suuressa kurjuudessaan uskaltaa
kääntyä Teidän puoleenne. Joka hetki olen toivova ja odottava jotain
ilahuttavaa vastausta.

»Yrittämiseni näin omavaltaisesti lähestyä näyttäköön ehkä liian suuren
pitkämielisyyden edellyttämiseltä; sittenkin, minä tunnen että täytyy
saada pulmakseni Teille ja siksi lähettää tämä kirje. Mitä minun
halpaan olentooni tulee, on minulla sanottava ainoastaan että kun
ensi kerran Teidät näin Etäisemmän Rannikon Juhlan aikana, niin minun
ajatukseni nousivat; ja että siitä asti on minun ollut mahdotonta
hetkeksikään unhottaa. Päivä päivältä minä yhä enemmän vaivun alati
kasvavan Teitä ajattelemisen valtaan; kun nukun, uneksin Teistä, ja kun
herätessäni en näe Teitä, ja tajuan ettei ole ollutkaan totta öisissä
unelmissani, niin en voi muuta kuin itkeä. Antakaa anteeksi minulle,
joka tässä maailmassa olen syntynyt naiseksi, että tulen lausuneeksi
julki halaukseni saada nauttia sitä erinomaista suosiota, etten
tuntuisi aivan kelvottomalta Teidän, niin ylevän, mielestä.

»Kaiken hyvän ja onnellisen toivotuksilla.

»Tänä päivänä — eräältä halpuudessaan Ylevälle tunnetulta, Halatulle,
rakastetulle, kunnioitettavalle ainoalle, kulkee tämä kirje.»


IV.

Yhdytin erään buddhalaisuuden oppineen japanilaisten ystävieni
piiristä, saadakseni häneltä tietoja tapauksen uskonnollisista
näkökohdista. Inhimillisen heikkouden tunnustuksenakin minusta näytti
tämä itsemurha sankarilliselta.

Ystäväni oli toista mieltä. Hänen lausuntonsa oli ankarasti moittiva.
Hän huomautti että Buddha oli selittänyt sen, joka itsemurhalla luuli
voivansa välttää syntiä, henkisesti menehtyneeksi ja kelvottomaksi
elämään pyhien miesten joukossa. Mitä pappivainajaan tuli, niin hän oli
niitä joita Mestari oli sanonut houkiksi. Houkka yksin voi kuvitella
hävittämällä oman ruumiinsa myöskin voivansa hävittää synnin lähteet
sielustaan.

»Mutta», väitin vastaan, »tämä mies eli puhtaasti… Jospa hän hakikin
kuolemaa välttääkseen vastoin tahtoansa joutumasta toisten syntiin
syypääksi?»

Ystäväni hymähti ivallisesti. Sitten hän sanoi:

»Oli kerran Japanissa ylhäinen ja hyvin kaunis nainen, joka halusi
päästä nunnaksi. Hän meni erääseen temppeliin ja esitti toivomuksensa.
Mutta ylimäinen pappi sanoi hänelle: 'Te olette vielä sangen nuori.
Olette elänyt hoveissa. Maallisen miehen silmissä olette kaunis; ja
teidän kauniit kasvonne tulevat alati kiusaten houkuttelemaan teitä
takaisin maailman iloihin. Ehkäpä tämä toivomuksenne johtuukin jostain
tilapäisestä surusta. Niin ollen en voi suostua pyyntöönne.» Mutta
nainen pyysi edelleen niin hellittämättä että pappi katsoi parhaaksi
jättää hänet äkkiä yksikseen. Siinä huoneessa johon hän jäi yksin,
oli avara habichi — tuliastia, jossa on hehkuvia puuhiiliä. — Hän
kuumensi rautapihdit hiilillä punahehkuviksi, repi ja poltti niillä
kasvonsa runnellen kauneutensa iäksi. Pappi tuntiessaan palaneen hajun,
kiiruhti takaisin huoneeseen ja kävi hyvin murheelliseksi näkemästään.
Mutta nainen pyysi uudelleen ilman vavistusta äänessään: »Koska olin
kaunis, kielsitte te minulta pääsyn. Tahdotteko ottaa minut nyt?'
Hänet otettiin nunnakuntaan ja hänestä tuli pyhä nunna… Mitäs sanotte,
kumpiko oli viisaampi, tämä nainenko vai tuoko pappi, jota te tahdoitte
ylistää?»

Mutta olisiko papin velvollisuus ollut runnella kasvonsa? kysyin.

»Ei suinkaan! Naisenkin teko olisi ollut sangen arvoton, jos hän olisi
tehnyt sen ainoastaan turvautuakseen kiusausta vastaan. Kaikki itsensä
runteleminen ja typistäminen on kielletty Buddhan laissa; ja tuo
nainen rikkoi tämän lain. Vaan koska hän poltti kasvonsa ainoastaan
saadakseen mahdollisuutta pyrkiä pyhälle tielle, eikä pelosta että
hänen oma tahtonsa ei jaksaisi vastustaa syntiä, oli hänen virheensä
vähempilaatuinen. Mutta pappi joka otti itsensä hengiltä, teki suuren
rikoksen. Hänen olisi pitänyt yrittää käännättää ne jotka häntä
kiusasivat. Siihen hän oli liian heikko. Jos hänestä taas tuntui
mahdottomalta pappina säilyä synniltä, niin olisi ollut hänelle parempi
palata maailmaan ja siellä pyrkiä noudattamaan niitten lakia, joita
erikoislupaukset eivät sido.»

»Buddhalaisuuden mukaan hänen teollaan siis ei ollut mitään ansiota?»
kysyin.

»On hyvin vähän luultavaa että olisi ollut. Ainoastaan lakia
tuntemattomat voivat häntä ylistää.»

»Ja lain tuntijat, mitä he ajattelevat seurauksista, hänen tekonsa
karmasta?»

Ystäväni vaipui ajatuksiinsa hetken ajaksi; sitten hän virkkoi
miettiväisesti:

»Tämän itsemurhan koko totuutta me emme voi täydellisesti tietää.
Kenties se ei tapahtunutkaan ensi kertaa.»

»Niinkö tarkotatte että hän jossain edellisessä elämässä myöskin oli
koettanut paeta syntiä tappamalla ruumiinsa?»

»Niin. Tahi monessa edellisessä elämässä.»

»Mutta mitä hänen vastaisista elämistään?»

»Ainoastaan joku Buddha saattaisi vastata siihen varmasti.»

»Mutta mitä sanoo siitä uskontonne?»

»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen
sielussa liikkui.»

»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen
syntiä.»

»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat,
kaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen,
kunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei
pelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»

Erottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa.
Ne valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän
kirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että
hänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella
olisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme.
Olen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä
merkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien
perintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se
rangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?



AMIDAN TEMPPELIN NUNNA.


I.

Kun O-Toyon mies — kaukainen sukulainen jonka O-Toyon perhe
ystävällisyydellä oli ottanut jäsenekseen — sai lääninherraltaan
käskyn muuttaa pääkaupunkiin, ei O-Toyo huolestunut tulevaisuudesta.
Hän vain kävi alakuloiseksi. Ensi kerran naimisissa olonsa aikana
he nyt erosivat toisistaan. Mutta olihan hänellä isänsä ja äitinsä
joiden seurassa elellä, ja kalliimpi kumpaakin — vaikkei hän koskaan
olisi sitä tunnustanut itselleenkään — oli hänelle pieni poikasensa.
Sitäpaitse kaikki hänen aikansa kului askareissa. Paljo oli kodissa
tehtäviä toimia, monet kankaat — sekä silkkiset että pumpuliset —
olivat kudottavat.

Kerta päivässä, määrähetkellä, hän järjesti poissaolevan miehensä
mielihuoneeseen pikku aterioita, aistikkaasti kattaen ne sieville
lakkatarjottimille — samallaisia pienoisaterioita joita katetaan
esi-isien hengille ja jumalille.[13] Nämä ateriat katettiin huoneen
itäosaan ja miehen polvipielus asetettiin tarjotinten eteen. Huoneen
itäosaan ateriat järjestettiin syystä että hänen matkansa suunta oli
ollut itäänpäin. Ennenkuin ruuat korjattiin pois, kohotti O-Toyo
pienen liemimaljan kantta katsoakseen oliko sen lakkeerattu alapinta
hiestynyt. Sillä sanotaan että jos varjoaterian ruokaa peittävän kannen
alapinnalla on höyrypisaroita, niin rakas poissaoleva on hyvässä
voinnissa. Mutta jos kansi on kuiva, niin hän on kuollut, — sillä siitä
näkee että sielu on palannut hakemaan ruokaa aterian höyrystä. O-Toyo
tapasi joka päivä kannen alapinnan runsaasti höyryhelmien peittämänä.

Lapsi oli hänen ainaisena ilonaan. Se oli kolmen vuoden ikäinen ja
ihastunut tekemään kysymyksiä, joihin ei kukaan paitse jumalia olisi
voinut riittävää vastausta antaa. Kun lapsi tahtoi leikkiä, siirsi
O-Toyo työnsä syrjään leikkiäkseen hänen kanssaan. Kun hän tahtoi
levähtää, kertoi O-Toyo hänelle ihmeellisiä satuja tai vastasi
kauniisti ja hurskaasti hänen kysymyksiinsä asioista joita ei kukaan
ihminen koskaan tule käsittämään. Ehtoolla kun pienet lamput pyhien
alttarien ja kuvien ääressä oli sytytetty, ohjasi hän lapsen huulet
sovittelemaan sanoja rukouksiksi isän puolesta. Kun lapsi oli saatettu
levolle istui hän töinensä vuoteen ääreen ja jäi katselemaan sen
kasvojen rauhaista suloutta. Välistä se hymyili unissaan; siitä
hän ymmärsi että jumalallinen Kwannon silloin leikki sen kanssa
näkyleikkejään, ja hän kuiski buddhalaisen rukouksen sille Neitsyeelle
»joka ikuisesti katsoo alaspäin, kumartuneena rukousten ääntä kohti.»

Kun joutui se vuodenaika jolloin sää on kirkas, niin hän nousi
Dakeyaman vuoristoon kantaen pikku poikaansa selässään. Nämä retkeilyt
tuottivat pojalle suurta iloa, eikä yksin siitä mitä hänen äitinsä
opetti häntä näkemään, vaan siitäkin mitä hän opetti häntä kuulemaan.
Tie nousi vähitellen ylöspäin metsien ja viidakoitten kautta, yli
nurmikaltaiden ja jyrkkien kallioitten lomitse. Kukkia siellä oli
joilla piili tarinoita kuvuissaan, ja puita joissa puun hengettäret
asuivat. Metsäkyyhkyset kuhersivat korup-korup, ja kesyt kyyhkyset
nyyhkivät owaoo, owaoo; ja sirkat sirisi ja lauleli ja soitteli.

Kaikki joilla on rakkaita poissaolevia ikävä, tekevät toivioretken
sille vuorenhuipulle, jonka nimi on Dakeyama, jos heillä siihen on
tilaisuutta. Se näkyy joka paikkaan kaupungissa, ja sen huipulta
näkee kauas monen eri maakunnan alueelle. Korkeimmalle kukkulalle
on pystytetty kivi, melkein ihmisen korkuinen ja muotoinen, ja
pikkukiviä on kasattu sen ympärille ja yli. Ja sen lähellä on
pieni shintopyhäkkö, joka on siihen rakennettu muutaman muinaisen
prinsessan hengen tyyssijaksi. Sillä prinsessa oli surrut palaamatonta
armastaan, ja tältä vuorelta hänen oli ollut tapana tähystellä
toivottuansa näkyväksi, tulevaksi, kunnes hän lopulta riutui ja muuttui
kivipatsaaksi. Hänelle muistoksi kansa pystytti pyhätön; ja ne jotka
rakastavat poissaolevaa henkilöä, rukoilevat vielä tänäkin päivänä
tässä paikassa rakkaittensa palajamista, ja kukin vie kotiinsa yhden
tänne kasatuista pikkukivistä. Ja kun rakastettu on palannut, on kivi
vietävä takaisin vuoren huipulle patsaan ääreen, ja lisäksi vielä
toisia kiviä kiitos- ja muistolahjaksi.

Ennenkuin O-Toyo ja hänen pieni poikansa sellaisina päivinä kerkesivät
kotiin, oli hämärä jo hiljalleen laskeutunut heidän matkalleen; sillä
tie oli pitkä ja heidän oli veneellä sekä mentävä että tultava yli
kaupungin ympärillä leviäväin autioiden riissivainioitten — ja sillä
tavoin kulkien matka joutui hitaasti. Välistä valaisi heidän tietään
tuikkivat tähdet, tahi tulikuoriaiset, väliin taas kuutamo — ja silloin
O-Toyo hiljalleen hyräili pojallensa Izumo-lasten kuudanlaulun:

    Nono-San,
    Kuuhut, pikku muori,
    Ootko vanha vaiko nuori?
    »Oonhan päivää kolmetoista, —
    Yhdeksän ja kolmetoista.»
    Vasta niinkö nuori,
    Kai siksi sulla
    On vyötäröillä
    Tuo sorja punavyö
    Niin somasti solmussa.[14]
    Anna pois laukille?
    »Enpä anna, en!»
    Anna pois hieholle?
    »Enpä anna, en!»

Ja sinisessä yössä kohosi usein peninkulmain laajalti vetisiltä,
suurin vaivoin muokatuilta vainioilta tuo avara, verhottu, pulppuava
äänten kuoro, joka on kuin itse maaemon ääni — sammakoitten kurnutus.
Ja O-Toyo selitti lapselle laulun äänet: Mé kayui! mé kayui! »Silmiä
painostaa; unehen uuvun».

Ne oli onnen päiviä ne.


II.

Sittenpä tapahtui että kolmen päivän kuluessa kahdesti hänen sydämeensä
iskivät ne elämän ja kuoleman valtiaat, joitten tiet ijäti pysyvät
salassa. Ensin hän sai tiedon että hänen hyvä puolisonsa, jonka
puolesta hän niin usein oli rukoillut, ei koskaan palaisi hänen
luokseen — hän oli vaipunut siihen tomuun, mistä kaikki luotu on
muovailtu. Ja kohta sen jälkeen hän ymmärsi poikansa nukkuneen niin
syvään uneen ett'ei kiinalainen lääkärikään voisi häntä siitä herättää.
Kaikki tämä ilmestyi hänelle ainoastaan lyhyinä välähdyksinä. Ennen ja
jälkeen välähdysten vallitsi se täydellinen pimeys minkä jumalat ovat
säälistä suoneet ihmisille.

Hän toipui; hänen täytyi jälleen nousta sitä vihollista vastustamaan
jonka nimi on muisto. Muille hän saattoi tehdä kasvonsa yhtä tyyniksi
ja hymyileviksi kuin ennenkin. Mutta kun hän oli kahden muistojensa
kanssa, ei hän jaksanut olla niin luja. Hän järjesteli pieniä leluja ja
levitteli pikku pukukappaleita lattialle, katseli niitä, puheli niille
kuiskaten ja hymyili hiljaisesti. Vaan hymy kääntyi aina hurjaksi
itkunparahdukseksi; ja hän löi päätänsä maahan rukoillen jumalilta
vastausta mielettömiin kysymyksiin.

Juolahtipa kerran hänen mieleensä hakea yliluonnollista lohdutusta
— turvautua siihen uskonnolliseen toimitukseen jota kansa kutsuu
Toritsubanashi — kuolleiden manaamiseen haudastaan. Miksi hän ei voisi
palauttaa poikansa edes lyhyeksi hetkeksi? Vaivautuisihan tuo pikku
olento; mutta mielellään kai se hänen hyväkseen kestäisi hetken tuskan?
Aivan varmaan se mielellään sen tekisi!

Voidakseen palauttaa kuollut täytyy kääntyä papin puoleen —
buddhalaisen tai shintolaisen papin — joka tuntee manausluvut.
Ja vainajan muistotaulu, Hioi on vietävä myötä papin luo. Ensin
toimitetaan puhdistusmenot; kynttilät sytytetään ja suitsutusta
poltetaan kuolintaulun ääressä, rukouksia tai kappaleita sutroista
luetaan ääneen ja kukkas- ja riissiuhreja toimitetaan. Mutta tässä
tapauksessa riissi ei saa olla keitettyä.

Ja kun kaikki tämä on tehty, tempaa pappi vasemmalla kädellään aseen
joka on muodoltaan kuin jousi, ja nopeasti sivellen sitä oikealla
kädellään hän lausuu ääneen vainajan nimen huutaen: Kitazo yo! kitazo
yo! kitazo yo! joka merkitsee »Olen tullut!»[15] Ja hänen sitä
huutaessa muuttuu vähitellen hänen äänensä kunnes se vaihtuu vainajan
ääneksi, — silloin näet tämän henki on asettunut pappiin.

Senjälkeen vainaja vastaa nopeasti tehtyihin kysymyksiin, mutta huutaa
vähä väliä »Joutuun, joutuun! sillä palautumiseni on tuskallista ja
lyhyen hetken vain saan viivähtää täällä!» Vastaukset lausuttuaan henki
katoaa, ja pappi kaatuu pyörtyneenä kasvoilleen.

Mutta vainajien palauttaminen ei ole oikein tehty. Sillä sen kautta
saatetaan heidän tilansa huonommaksi. Päästyään takaisin tuonelaan
täytyy heidän tyytyä alhaisempaan asemaan kuin äsken jättämänsä oli.

Nykyjään ei laki enään salli tätä tapaa. Ennen vanhaan siitä oli
lohdutusta; mutta laki on hyvä ja vanhurskas — sillä niitä on jotka
ovat valmiit kevytmielisesti väärinkäyttämään sitä jumalallista mikä
ihmisen sydämessä on.

Eipä aikaakaan niin O-Toyo eräänä yönä oli ehättänyt yksinäiseen pikku
temppeliin kaupungin laidassa, — siellä hän oli polvillaan poikansa
muistotaulun edessä kuunnellen manauslukuja. Ja ennen pitkää kaikui
papin huulilta ääni jonka hän luuli tuntevansa — se ääni jota hän
rakasti yli kaikkien muitten — mutta heikkona ja ohuena kuin tuulen
huokaus.

Ja heikko ääni huudahti hänelle: —

»Kysy nopeaan, nopeaan, äiti! Pimeä ja pitkä on matka; ja viipyä en
saa.»

Silloin hän kysyi vavisten:

»Miksi täytyy minun surra lastani? Millainen on jumalien vanhurskaus?»

Ja hän sai vastaukseksi:

»Oi äiti, älä sure noin! Minä kuolin siksi ettei sinun olisi tarvinnut
kuolla. Sillä silloin oli surujen ja tautien vuosi, — ja minä olin
saanut tietää että sinun piti kuolla, ja rukouksilla saavutin että
minut otettiin sinun asemesta.[16]

»Oi äiti, älä itke enää minun tähteni! Ei ole hyvä surra vainajia.
Kyynelten virran poikki kulkee heidän äänetön tiensä, ja kun äidit
itkevät, paisuu virta, niin että sielut eivät pääse toiselle puolelle,
vaan jäävät pakosta harhailemaan odotuksissaan.»

»Siksi rukoilen sinua, älä sure äitini! Ainoastaan anna minulle vähäsen
vettä silloin tällöin.»


III.

Siitä hetkestä lähtien ei häntä enää nähty itkevän. Kevyesti
ja äänettömästi hän suoritti kuin ennenkin tyttären hurskaat
velvollisuudenaskareet.

Vuodenajat vaihtuivat ja hänen isänsä alkoi miettiä uuden puolison
hakemista hänelle. Isä sanoi äidille:

»Jos tyttäresi taas saisi pojan, olisi siitä suurta iloa sekä hänelle
että meille kaikille.»

Mutta äiti, joka älysi enemmän, vastasi:

»Onneton hän ei ole. Eikä hän mitenkään saata mennä uusiin naimisiin,
sillä hän on kuin muuttunut pikku lapseksi, joka ei enään surusta eikä
synnistä mitään tiedä.»

Totta oli että hän oli lakannut tuntemasta varsinaista tuskaa. Hänessä
oli alkanut ilmetä omituista mieltymystä pieniin esineisiin. Ensin hän
havaitsi vuoteensa liian suureksi — kentiespä sen tyhjyyden tunteen
johdosta, joka jäi kun lapsi oli poissa; sitten alkoi päivä päivältä
yhä uudet esineet hänestä näyttää paisuneen liian suuriksi — itse
talo, kodikkaat huoneet, alkoovi kukkaismaljoineen — vieläpä keittiön
astiatkin. Hän tahtoi syödä riissinsä pienoispuikoilla ja maljasta joka
oli lapsen maljan kokoinen.

Kaikessa tässä tehtiin rakkaudella hänelle mieliksi, ja muita oikkuja
hänellä ei ollut. Molemmat vanhukset neuvottelivat alituiseen hänen
asioistaan. Viimein isä sanoi:

»Vierasten parissa eleleminen olisi tyttärellemme tuskallista. Mutta
olemmehan me vanhat ja niin ollen täytyy meidän varmaankin jo kohta
erota hänestä. Ehkä olisi hänelle hyvä että tekisimme hänet nunnaksi.
Voisimmehan rakentaa pienen temppelin hänelle.»

Seuraavana päivänä kysyi äiti O-Toyo'lta:

»Etkö mielelläsi rupeaisi pyhäksi nunnaksi, ja asuisi pienen pienessä
temppelissä, jossa olisi pienen pieni alttari ja pieniä buddhankuvia?
Me alati asuisimme lähelläsi. Jos siihen suostut, puhuttelemme pappia
joka voisi opettaa sinulle sutrat.»

O-Toyo suostui tähän ja pyysi että hänelle hankittaisi hyvin pieni
nunnanpuku. Mutta äiti sanoi:

»Hyvällä nunnalla voi kaikki olla hyvin pientä, paitse puku. Hänen
pukunsa täytyy olla iso ja avara — niin säätää Buddhan laki.»

Siten hänet saatiin pukeutumaan, samallaiseen pukuun kuin muittenkin
nunnien ovat.


IV.

Aukealle tanterelle, missä ennen oli ollut isonlainen temppeli,
Amida-ji nimeltään, rakensivat he hänelle vähäisen An-deran eli
nunnatemppelin. Tätä An-deraa kutsuttiin myöskin Amida-ji'ksi ja se
pyhitettiin Amida-Nyoraille ja muille Buddhoille. Siihen pystytettiin
pienoinen alttari, jolle varustettiin pienoiskokoisia alttarikaluja.
Siellä oli pieni sutrain jäljennös pienellä kuorotuolilla, ja pienet
verhoseinät ja kellot ja kakemonot. O-Toyo asui siinä vielä kauan sen
jälkeenkin kuin hänen vanhempansa olivat jättäneet tämän maailman.
Kansa kutsui häntä Amida-ji no Bikuniksi — mikä merkitsee Amidan
temppelin nunna.

Heti temppelin oven edustalla oli Jizo-patsas. Mutta tällä Jizolla oli
aivan erikoinen tarkotus — tämä oli sairasten lapsien ystävä. Melkein
aina oli pieniä lahjoja, riissikakkuja, asetettu sen jalkojen juureen.
Nämä ilmaisivat että jonkun sairaan lapsen edestä silloin rukoiltiin,
ja kakkujen lukumäärä vastasi sairaan lapsen ikävuosia. Tavallisesti
kakkuja oli kaksi, kolme, harvoin seitsemän tai kymmenenkin. Amida-ji
no Bikuni piti huolta patsaasta, sytytti suitsutukset sen eteen ja
koristi sen puutarhasta poimituilla kukkasilla; sillä An-deran takana
oli pieni puutarha.

Kuljettuansa aamuisen kävelykierroksensa almumalja kädessään, hän
tavallisesti istuutui pieniin kangaspuihin kutomaan kangasta, joka
oli aivan liian kapeata käytettäväksi. Mutta hänen kutomansa menivät
kaupaksi niille kauppiaille jotka tunsivat hänen tarinansa: ja he
antoivat hänelle vastamaksuksi hyvin pieniä kuppeja, pikkuisia
kukkasmaljoja ja hassunnäköisiä vaivaispuita hänen puutarhaansa.

Hänen ylimpänä ilonaan oli lasten kanssa seurusteleminen; ja sitä iloa
vailla hänen ei koskaan tarvinnut olla. Japanilaiset lapset viettävät
enimmän aikansa temppelipihoissa; ja moni iloinen lapsenaika elettiin
Amida-jin pihamaassa. Kaikki lähikadun taloissa asuvat äidit mielellään
sallivat pienokaisensa leikkiä siellä, mutta varottivat heitä
nauramasta Bikuni-Sanille. »Välistä hän kyllä on kummallinen», niin
heidän tapanaan oli sanoa, »mutta se on siitä että hänellä kerran oli
pikku poika, joka kuoli, ja sitä surua ei äidinsydän jaksanut kantaa.
Niin että sinun täytyy olla hyvin kiltti ja kunnioittavainen häntä
kohtaan.»

Kilttiä he olivatkin, mutta ei juuri kunnioittavaisia mikäli tätä sanaa
tavallisesti käsitetään. Paremmin he tiesivät asemansa. He kutsuivat
häntä Bikuni-San'iksi ja tervehtivät häntä kohteliaasti; mutta muutoin
he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. He leikkivät hänen kanssaan,
ja hän tarjoili heille teetä pikku kupposista ja leipoi heille
riissikakkuja suuret määrät, tuskin papua isompia, ja kutoi kankaita
pumpulista ja silkistä heidän nukeilleen. Ja hän tuli kuin heidän
siskokseen.

He leikkivät joka päivä hänen kanssaan, kunnes kasvoivat siihen ikään
jolloin leikki loppuu, ja he jättivät Amidan temppelipihan alkaakseen
elämän tylyä aherrusta ja tullakseen isiksi ja äideiksi, jotka
vuorostaan lähettivät lapsensa leikkimään. Nämä lapset oppivat pitämään
Bikuni-San'ista kuten heidän vanhempansa aikanaan olivat pitäneet
hänestä. Ja Bikuni-San eli leikkiäkseen niitten lastenlasten lasten
kanssa, jotka olivat muistaneet milloin temppeli oli rakennettu.

Kansa piti huolta siitä ettei häneltä mitään puuttunut. Hänelle
annettiin aina enemmän kuin mitä hän voi käyttää. Sitenpä hän saattoi
olla mieltänsä myöten antelias lapsille, sekä vielä hyvästi syöttää
muutamia pieniä eläimiä. Lintuja pesi hänen temppelissään ja söi hänen
kädestään ruokaa ja oppi istuutuessaan karttamaan buddhankuvien päitä.

Muutamia päiviä hänen hautajaistensa jälkeen tuli parvi lapsia
luokseni. Pieni yhdeksänvuotias tyttö puhui kaikkien puolesta:

»Herra, me tulemme kysymään teiltä asiassa joka koskee Bikuni-Sania,
joka on kuollut. Hyvän iso haka on hänelle pystytetty. Ja se on kaunis
haka. Mutta me tahtoisimme puolestamme antaa hänelle aivan pienen
pienen hakan, sillä ollessaan meidän joukossamme sanoi hän usein että
hän tahtoisi saada oikein pienen hakan. Ja kivenhakkaaja on luvannut
veistää meille sellaisen, ja tehdä sen oikein kauniiksi, jos me vain
voimme maksaa hänelle. Ettekö Tekin suvaitsisi hyväntahtoisesti antaa
siihen avustusta?»

»Kyllä kernaasti», vastasin minä. — »Mutta nyt kai teillä ei enään ole
mitään leikkipaikkaa?»

Tyttö vastasi hymyillen:

»Me tulemme edelleenkin leikkimään Amidan temppelipihassa. Hän on
haudattu sinne. Hän on kuuleva leikkimme ja iloitseva niistä.»



KIMIKO.


I.

       Wasuraruru
    Mi naran to omoo
       Kokoro koso
    Wasuré nu yori mo
    Omoi nari-keré

    (Rakastettunsa unhotuksen
    Toivominen itselleen
    On paljoa vaikeampi sielun tulikoe,
    Kuin mitä on pyrkimys
    Pysyä unhottamatta. Kimiko'n runo.)

Nimi loistaa erään talon oven yli riippuvasta paperilyhdystä geishojen
kadulla.

Yön aikana tämä katu on ihmeellisimpiä maailmassa. Se on ahdas kuin
hyttikuja höyrylaivassa, ja tummana kuultava laudotus umpisulkuisissa
taloissa, joissa kussakin on pienoinen kisko-ovensa, minkä paperiruudut
näyttävät jäätyneiltä lasi-ikkunoilta, panee ajattelemaan ensiluokan
kojuriviä laivassa. Oikeastaan talot ovat useampikerroksisia, mutta
sitä ei huomaa heti, varsinkaan jos kuu ei paista, sillä ainoastaan
alikerrat ovat valaistut heti ikkunain yläpuolella oleviin varjostimiin
saakka, joista ylöspäin pimeys vallitsee. Valaistus leviää kaitaisten,
paperiruutuisten ovien takana palavista lampuista sekä ulkopuolella
riippuvista paperilyhdyistä, joita on yksi joka oven kohdalla.
Katua pitkin katsellessa näkee kaksi lyhtyriviä sitä reunustamassa
kunne ne äärimpänä sulautuvat yhdeksi liikkumattomaksi keltaisen
valon kaukaisuudeksi. Muutamat lyhdyistä ovat puikeloita, toiset
lieriönmuotoisia, toiset taas neli- tai kuusisärmäisiä; ja somatekoisia
japanilaisia kirjainmerkkejä on niitä koristamassa. Katu on vallan
hiljainen, — vaiti kuin ison näyttelyn huonekalu-osasto sulkemishetken
perästä. Asukkaat ovat näet melkein järjestään poissa, yksityisissä tai
julkisissa juhlissa avustamassa. Heidän elämänsä on yön elämää.

Kirjotus ensimäisessä lyhdyssä vasemmalle, eteläpuolelta tullessa on:
»Kinoya: uchi O-Kata», joka merkitsee: Kultatalo missä O-Kata asustaa.
Oikealla kädellä riippuva lyhty ilmottaa siinä olevan Nishimuran talon,
missä Miyotsuru neitonen asuu, jonka nimi merkitsee: Loistossa elelevä
Kurki. Lähinnä vasemmalla on Kajitan talo, missä Kohana, Kukannuppu
asuu, ynnä Hinako, hän jonka kasvot ovat somat kuin nuken. Vastapäätä
on Nagayen talo, missä asuvat Kimika ja Kimiko … Ja tämä säteilevä
nimien kaksoisrivi on yli kilometrin pituinen.

Viimeiseksi mainitsemamme talon lyhdyssä oleva kirjotus osottaa,
että on yhteyttä molempien nimien Kimikan ja Kimikon välillä — ja
enemmänkin; Kimiko nimeen on liitetty Ni-dai-me, kunnianimi jota ei
voi muille kielille kääntää, ja joka ilmaisee että tämä Kimiko on
järjestyksessä toinen Kimiko. Kimika on opettajatar ja emäntä. Hän on
kasvattanut kaksi geishaa ja antanut kummallekin nimeksi Kimiko, tai
paremmin: toiselle uudistanut ensimäiselle antamansa nimen Kimiko. Tämä
saman nimen toistamiseen antaminen osottaa selvästi että ensimäinen
Kimiko — Ichi-dai-me — on mahtanut olla hyvin mainio. Vähemmän
onnistuneen, suosiota puuttuvan geishan julkista nimeä ei koskaan
siirretä hänen seuraajalleen.

Jos sattuu pätevää ja riittävää aihetta pistäytyä taloon sisälle —
sisälle päästään sysäämällä sivulle tuo valaistu kisko-ovi, jolloin
gon-gon-kello rupeaa soimaan ilmottaen vieraan, — niin saa tavata
Kimikan, ellei hän pienen seurueensa kanssa ole siksi illaksi tilattu.
Silloin tulee havainneeksi että hän on sangen älykäs henkilö, jonka
kanssa kannattaa keskustella. Hän voi kertoa, jos sille päälle tulee,
sangen mieltäkiinnittäviä tarinoita, ilmieläviä tarinoita lihaa ja
verta, tosi tarinoita ihmisluonnosta. Sillä Geishojen katu on täynnä
elämäntarinoita — surullisia, lystikkäitä, jännittäviä. Joka talolla
on tarinansa, ja Kimika tuntee ne kaikki. Toiset niistä ovat sangen
pöyristyttäviä, ja toiset voisivat saattaa kuulijan nauramaan, ja
toiset vaipumaan mietteisiinsä. Ensimäisen Kimikon tarina kuuluu
viimeksimainittuihin.

Ei se ole eriskummallisimpia; mutta se on niitä joita länsimaalainen
ehkä paraiten saattaa ymmärtää.


II.

Ichi-dai-me Kimikoa ei ole enään. Hän häämöttää nyt vain muistona.
Kimika oli sangen nuori kutsuessaan tätä Kimikoa ammattisiskokseen.

»Kerrassaan ihmeteltävä tyttö», niin vakuuttaa Kimika Kimikosta.
— Tullakseen huomatuksi täytyy geishan olla joko hyvin kaunis tai
erikoisen lahjakas, ja kuuluisat heistä ovat tavallisesti kumpaakin.
Kasvattajat valikoivat heidät jo hyvin nuorella ijällä pitäen silmällä
kuinka lupaavia he mainituissa suhteissa ovat. Mitättömimmilläkin
laulajattarilla on oleva jotakin suloa paraimmillaan ollessaan —
vaikkapa väinkin tuota beauté du diable'ea, josta japanilaiset ovat
saaneet puheenparren: itse pirukin on sorja kahdeksantoista vanhana.
Mutta Kimikon olento oli paljoa yli sievän ja sorjan; hän vastasi
japanilaista kauneuden ihannetta, ja siihen ei kohoo yksi nainen
sadastatuhannesta. Hän oli myöskin enemmän kuin lahjakas: hänen
sielunkykynsä olivat kehitetyt täydellisyyteen asti. Hän sepitti tosi
somia runoja, osasi järjestää kukkaset verrattoman taiteikkaasti,
suoritti teentarjoilun ilman virheen varjoa, kirjaili silkille kukkasia
ja mosaikkia, lyhyesti, hän oli kehitykseltään mallikelpoinen. Ja hänen
ensi julkinen esiintymisensä herätti heti levottomuutta Kioton hienossa
maailmassa. Oli ilmiselvää että hän saattaisi tehdä mitä valloituksia
vain haluaisi ja että onni oli hänen kuuliainen orjansa.

Pian selveni myöskin että hän oli mitä täydellisimmin harjotettu
ammattiansa varten. Hän tiesi kuinka käyttäytyä kaikissa mahdollisissa
eri tiloissa; ja mitä hän itse ehkä ei saattanut tietää, niitä
Kimika taisi neuvoa: kauneuden vallan, ja intohimon heikkouden,
taidon kiehtoa lupauksilla, ja välinpitämättömyyden suuren anon;
ja kaiken houkkamaisuuden ja turhuuden miesten sydämissä. Sitenpä
Kimiko harvoin erehtyi ja pääsi vähillä kyyneleillä. Eikä aikaakaan
niin saatiinkin nähdä — aivan Kimikan toivoman mukaisesti — että hän
tietämättään, tahtomattaan oli vaarallinen. Vaarallinen kuin palava
soihtu yöperhosille; muutoinhan joku niistä saattaisi sammuttaa sen.
Soihdun tehtävä on valaista kauniit esineet nähtäville, siinä ei ole
mitään pahaa. Ei Kimikokaan ollut paha, ei ollut syytä erikoisesti
pelätä hänen viehätysvaltaansa. Arkamielisetkin vanhemmat huomasivat
ettei hän pyrkinyt tunkeutumaan kunniallisiin perheisiin eikä myöskään
antautumaan vakaviin lemmenseikkailuihin. Tosin hän ei ollut erikoisen
sääliväinen sitä lajia nuorukaisia kohtaan, jotka varustelevat
verellään allekirjotettuja valakirjoja, ja rukoilevat tanssijatarta
iskemään vasemman käden pikkusormen loppunivelen poikki pantiksi
ikuisesta rakkaudestaan. Hän oli ynseä heitä kohtaan sen verran että
sai moiset mielettömät tunteet haalenemaan. Niitä rikkaita, jotka
tarjosivat hänelle maat ja mannut saadakseen omistaa hänet ruumiineen
sieluineen, hän kohteli vähimmin säälivästi. Yksi heistä oli kuitenkin
siksi jalomielinen että osti hänet vapaaksi ilman ehtoja sekä hinnasta
joka Kimikasta teki rikkaan naisen. Ja Kimiko oli kiitollinen, mutta
jäi elämään geishana. Torjumisissaan hän toimi niin hienotunteisesti
että ei nostattanut vihaa, ja useimmissa tilaisuuksissa hän ymmärsi
parantaa epätoivoon joutuneet. Poikkeustapauksia tietysti oli. Muuan
vanha mies joka ei pitänyt elämää elämisen arvoisena kun ei saattanut
omistaa Kimikoa kokonaan itseänsä varten, kutsui hänet iltakesteihin
ja pyysi häntä juomaan viiniä kanssaan. Mutta Kimika joka oli tottunut
lukemaan ihmiskasvoista, vaihtoi sukkelasti Kimikon viinin sijaan
teetä, väriltään samannäköistä, ja pelasti siten vaistomaisesti
nuoren tytön kallisarvoisen hengen — sillä vain kymmenkunta minuuttia
myöhemmin oli jo tuon houkkamaisen kesti-isännän sielu matkalla Meidoon
yksinänsä ja varmaankin sangen pettyneenä. — Sen yön jälkeen Kimika
valvoi Kimikon turvallisuutta kuin metsäkissa vartioi pentuaan.

Tästä kissanpenikasta tuli vimman, hulluttelun, deliriumin suosittu
esine — yksi päivän merkillisyyksiä ja ensiarvoinen puhelunaihe. Muuan
vieras ruhtinas kiinnitti huomionsa hänen nimeensä ja lähetti hänelle
timanttikoristeen, jota hän ei koskaan kantanut. Muitakin lahjoja hän
sai tulvimalla kaikilta joitten kannatti ylellisyydellä mielistellä
häntä, ja hänen suosioonsa pyrkiminen, vaikkapa vain päiväksikin,
oli Kioton »kultaisen nuorison» unelmain ylimpänä kangastuksena.
Mutta hän vain ei suonut tilaisuutta kellekään kuvitella olevansa
hänen erikoinen suosikkinsa, ja epäsi kaikki pysyväistä suhdetta
tarkottavat sopimusehdotukset. Kaikkiin vastaväitteisiin hän huomautti
tietävänsä paikkansa. Ylimpienkin piirien naiset puhuivat hänestä ilman
epäsuosiota, koskapa hänen nimensä ei koskaan esiintynyt sekaantuneena
mihinkään perhemainetta pilaavaan seikkailuun. Hän tosiaankin arvasi
oman asemansa. Aika näytti vain lisäävän hänen suloaan. Toisia geishoja
saattoi kohota maineeseen, mutta ei yksikään kohonnut hänen rinnalleen.
Muuan tehdas hankki itselleen yksinoikeuden käyttää hänen valokuvaansa
tehtaanmerkkinä, ja tämä tehtaanmerkki loi yhtiölle omaisuuden.

Mutta kuinka onkaan niin levisi muuanna päivänä se hämmästyttävä
uutinen että Kimiko vihdoin viimeinkin oli avannut tunteille sydämensä.
Hän oli todenteolla eronnut Kimikasta suostuakseen menemään muutamalle,
jonka vallassa oli antaa hänelle kaikki kauniit vaatteet mitä hän
ikinä saattoi toivoa, joka myöskin paloi halusta tarjota hänelle
yhteiskunnallisen aseman sekä saattaa juorut hänen entisyydestään
vaikenemaan — muutamalle joka oli valmis kuolemaan kymmenen kertaa
hänen edestään ja joka jo oli puolikuolleena rakkaudesta häneen. Kimika
kertoi että tuo houkkio oli yrittänyt ottaa itsensä hengiltä Kimikon
tähden, ja että Kimiko sääliväisesti oli häntä vaalinut ja siten
palauttanut hänet elämälle ja sen turhuudelle. Taiko Hideyoshi sankari
oli kerran sanonut pelkäävänsä ainoastaan kahta koko maailmassa: hullua
miestä ja pimeää yötä. Kimika oli aina pelännyt hulluja; ja hullu oli
nyt vienyt häneltä Kimikon. Ja hän jatkoi, silmissä kyynelet, jotka
eivät olleet epäitsekkyyden, että Kimiko ei koskaan palajaisi, sillä
tässä ‘oli molemminpuolisen rakkauden tapaus, jota jatkuisi läpi tämän
elämän ja vielä läpi monen seuraavankin.

Kimika oli kuitenkin ainoastaan puolittain oikeassa. Tosin hän oli
sangen ovela, mutta Kimikon sielussa oli kuitenkin salaisia sokkeloita
joitten perille hän ei koskaan ollut kyennyt pääsemään. Jos hän olisi
voinut nähdä niihin, olisi hän huudahtanut hämmästyksestä.


III.

Kimikon ja toisten geishojen välillä oli jalon veren erotus. Ennenkuin
hän otti ammattinimensä oli hänen nimenään Ai, joka oikealla
merkillänsä kirjotettuna merkitsee rakkautta. Toisella merkillä
kirjotettu samanäänteinen sana merkitsee surua. Ai'n tarina oli sekä
rakkauden että surun tarina.

Hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Lapsena hänet oli lähetetty
yksityiskouluun, jonka oli perustanut muuan vanha samurai.
Siellä pikkutytöt pieniltä pieluksiltaan kumartuivat yli pienien
kakstoistatuumaa korkeitten kirjotuspöytien, ja opettajat opettivat
ilman palkkaa. Nykyjään kun opettajat saavat korkeammat palkat kuin
virkamiehet siviilivirastoissa, ei opetus enää ole niin hauskaa kuin
mitä se ennen tavallisesti oli. Palvelustyttö saattoi aina lasta
kouluun ja sieltä takaisin kotiin kantaen tämän kirjat, kirjotuskojeet,
polvipieluksen ja pikku kirjotuspöydän.

Myöhemmin Ai tuli yleiseen alkeiskouluun. Ensimäiset uudenaikaiset
lukukirjat olivat ikään ilmestyneet. Niissä oli japaninkielisinä
käännöksinä englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia kertomuksia
kunniasta, velvollisuudesta ja urotöistä. Valikoima oli erinomainen
ja kuvat olivat pieniä viattomia esityksiä Lännen väestä puvuissa,
joita ei missään maailmassa koskaan oltu käytetty. Nuo viehättävät
pikku lukukirjat ovat nyt jo suuresti harvinaisia; niiden on aikoja
sitten täytynyt väistyä joidenkin arvokkaiden antologiain tieltä,
jotka eivät ole likimaillekaan niin miellyttäviä eivätkä niin
järkevästi järjestettyjä. — Ai oli oppivainen. Kerta vuodessa,
suuriin tutkintoihin kävi korkea virkamies koulua tarkastamassa,
puheli lapsille niinkuin ne olisivat kaikki olleet hänen lapsiaan,
ja silitti heidän silkkimäistä tukkaansa jaellessaan palkinnot. Hän
on nyt virastaan eronnut ja epäilemättä hän on unhottanut Ain — ja
nykyajan kouluissa ei kukaan armastele pikkutyttöjä eikä jakele heille
palkintoja.

Silloin tulivat nuo järkyttävät uudistukset, jotka saattoivat ylhäisiä
perheitä perikadon ja kurjuuden partaalle. Ain täytyi erota koulusta.
Monta suurta surua seurasi, ja lopulta hänellä ei ollut muuta kuin
äitinsä ja pikkusiskonsa jälellä. Äiti ja Ai eivät paljoa muuta voineet
tehdä kuin kutoa, mutta yksistään työllään he eivät jaksaneet ansaita
riittävästi elääkseen. Ensin meni talo ja maatila, ja sitte toinen
toisensa perästä ne tavarat jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä
elannolle. Mitä vain oli liikkuvaa kalustoa, koristeita, loistopukuja,
perheen vaakunalla varustettuja lakkaesineitä, — kaikki myytiin
polkuhinnasta niille, jotka rikastuvat toisten onnettomuudesta, ja
joiden varoja kansa kutsuu nimellä Namida no kane, — »kyynelrahat».
Elossa olevilta ei ollut apua paljonkaan odotettavissa, sillä enimmät
sukulaiset samuraiperheet olivat samassa pulassa.

Mutta kun ei enään ollut mitään mitä myydä — ei edes Ain pienet
koulukirjat niin haettiin apua kuolleilta.

Muistettiin näet että Ain isoisä oli haudattu kupeellaan miekka joka
oli erään daimion lahja, ja että miekan kahva ja huotra oli kullalla
silattu. Hauta siis kaivettiin auki, ja taidokkaasti taottu miekankahva
vaihdettiin yksinkertaiseen, ja kultakoristeet huotrasta otettiin
pois. Mutta hyvä miekanterä jätettiin paikoilleen, sillä saattoihan
sattua että sotilaalle tulisi sitä tarvis. Ai näki hänen kasvonsa hänen
siinä istuessaan pää pystyssä, isossa punasavesta tehdyssä arkussa,
jollaista vanhan tavan mukaan oli käytetty ruumisarkkuna tuota ylhäistä
samuraita haudattaessa. Hänen kasvojensa muodot olivat vielä selvästi
tunnettavissa, vaikka hän jo niin monta vuotta oli maannut haudassaan;
ja hän näytti jurosti nyökäyttävän myöntymyksensä tälle teolle,
sittenkuin hänen miekkansa oli asetettu takaisin paikoilleen.

Vihdoin Ain äiti meni niin huonoksi ja sairaaksi ettei hän enään
jaksanut askaroida kangaspuissa, ja vainajan kulta oli loppuunkäytetty.
Silloin Ai sanoi: »Äiti, minä käsitän, että nyt ei ole muuta kuin
yksi teko mahdollinen. Myy minut tanssijattarille». Äiti itki eikä
vastannut. Ai ei itkenyt mutta meni ulos yksin.

Hän muisteli että ennen vanhaan kun hänen isänsä talossa oli vietetty
juhlia, niin tanssijatarten kaataessa viiniä vieraille, eräs vapaa
geisha, Kimika nimeltään, oli ollut hänelle erikoisen ystävällinen.
Hän meni nyt Kimikan kotiin. »Minä haluan että sinä ostat minut», sanoi
Ai, »mutta minun täytyy saada paljon rahaa». Kimika hymähti taputtaen
häntä olalle, ja antoi hänelle ruokaa ja kuunteli hänen tarinaansa,
jonka Ai kertoi ilman yhtäkään kyyneltä. »Lapseni», virkkoi Kimika,
»minä en voi antaa sinulle paljon rahaa, sillä minulla on vain
niukalti. Mutta jotakin voin sinulle tehdä, voin luvata pitää huolta
äidistäsi. Se on paljoa parempi kuin antaa hänelle paljon rahaa
sinusta, — sillä äitisi, lapseni, on ollut ylhäinen rouva, ja niin
ollen hän ei tiedä kuinka rahoja on järkevästi pideltävä. Kysy nyt
kunnioitettavalta äidiltäsi suostuuko hän allekirjottamaan sopimuksen,
joka sitoo sinut minun omakseni kunnes täytät 24 vuotta, tahi kunnes
voit minulle maksaa saamanne takaisin. Ne rahat mitkä tällä hetkellä
voin antaa, ota ne myötäsi ja anna ne äidillesi lahjana minulta».

Ja niin tuli Ai'sta geisha. Kimika antoi hänelle nimeksi Kimiko ja
pysyi lupauksessaan pitäen huolta äidin ja pikkusiskon elannosta. Äiti
kuoli ennenkuin Kimiko oli tullut kuuluisaksi, ja pikkusisko pantiin
kouluun. Sitten seurasivat ne tapahtumat mistä jo alussa kerroimme.

Se nuorukainen, joka oli aikonut kuolla rakkaudesta tanssijattareen,
oli paremman kohtalon arvoinen. Hän oli ainoa poika, ja hänen rikkaat
ja ylhäiset vanhempansa olivat valmiit alistumaan mihin tahansa hänen
tähtensä, myöskin suostumaan tanssijattareen miniäksensä. Sitäpaitse
he eivät olleet aivan nuijat Kimikolle, olihan hän osottanut paljon
hyväntahtoisuutta heidän pojalleen.

Ennenkuin Kimiko läksi, oli hän pikkusiskonsa Ume'n häissä, joka ikään
oli valmistunut koulusta. Hän oli hyvä ja sievä. Kimiko oli liiton
rakentanut ja oli sitä rakentaessaan käyttänyt hyväkseen tarkkaa
miesten tuntemustaan. Hän oli valinnut sukkelan ja kunniallisen
kauppiaan joka oli vanhan suunnan miehiä, miehen joka ei voinut
vihastua, vaikka olisi koettanutkin. Ume ei vähääkään epäillyt siskonsa
vaalin pätevyyttä, joka aikojen kuluessa näyttäytyikin onnelliseksi.


IV.

Neljännen kuun tultua vietiin Kimiko hänelle järjestettyyn kotiin —
jota järjestettäessä oli silmällä pidetty' että kaikki elämän epäpuolet
unhottuisivat — kotiin joka oli kuin keijujen linna loihdittu muurilla
ympäröityjen avarain, varjoisten tarhojen rauhaan. Siellä hän mahtoi
tuntea itsensä kuin hyvien töittensä ansiosta uudestaan syntynyt Horain
asunnoilla. Mutta kevät kului ja kesä joutui — ja Kimiko jäi vain
olemaan Kimikona. Kolme kertaa oli hänen onnistunut, syitä esittämättä,
saada hääpäivä lykätyksi tuonnemmaksi.

Kun joutui kahdeksas kuu, lakkasi Kimiko leikkiä laskemasta ja ilmotti
syynsä hyvin hienotunteisesti mutta hyvin päättävästi. »On aika sanoa
sinulle se sanottava, minkä jo niin kauan olen lykännyt tuonnemmaksi.
Äitini tähden, joka minulle elämän antoi, ja pikku siskoni tähden,
olen elänyt kuin helvetissä. Kaikki tuo on nyt mennyttä; mutta tuli on
polttanut sieluani eikä mikään voima voi poistaa sen jälkiä. Ei minun
kaltaiseni naisen tule astua arvossa pidetyn perheen jäseneksi, eikä
synnyttää sinulle poikaa, eikä luoda sinulle kotia. — Salli minun puhua
loppuun asti; sillä pahuuden tuntemiseen nähden olen paljon, paljon
viisaampi kuin sinä. En ikinä ole tuleva vaimoksesi ollakseni sinulle
häpeäksi. Olen toverisi, leikkikumppanisi, lyhytaikainen vieraasi —
enkä minkään edun vuoksi. Kun en enään ole luonasi — ja varmaan se
päivä on tuleva! — olet käsittävä tämän selvemmin. Aina olet minua
rakastava, vaan et samalla tavalla kuin nyt — sillä se on turhuutta.
Sinä olet muistava nämä sydämeni palavimmat sanat. Joku uskollinen,
suloinen nuori nainen on oleva valittu vaimosi, hän on tuleva lastesi
äidiksi. Minä olen näkevä ne, mutta vaimoksesi en koskaan ole tuleva,
ja äidin iloa en koskaan ole tunteva. Minähän olen vain ajanrattosi,
armaani — kuvitelma, unelma, varjo, joka vilahtaa polkusi poikki.
Jotakin enemmän voin ehkä sittemmin sinulle olla, mutta vaimosi? en
ikinä! En tässä enkä seuraavassa elämässä. Jos pyydät minulta sitä
uudelleen — niin lähden».

Kun kymmenes kuu oli joutunut, katosi Kimiko ilman nähtävää syytä. Hän
katosi, hävisi, lakkasi kerrassaan olemasta.


V.

Ei kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes
sen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt
häntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata.
Kaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa,
hänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat
suuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta
viikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että
joku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin
ja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse.
Luotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita
julistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin
luvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän
olisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin
olisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten
puoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt
mitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut
nostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi.
Kuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa
eikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet
kaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.

Mutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat
kaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan
kukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä.
Kimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen,
josta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia
kului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli
asunut.

Tähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja
kun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!»
juoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa,
riissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän
lasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle:
»anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa
piilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!»
Ja niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti
lasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa
kunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan
ole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on
iloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».

Nunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa,
mutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan
isälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.

Vaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän
kumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka
ovella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka
oli ollut salassa.

Nyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise
kenellekään.

Hän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen
ja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.

Hän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa
kaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä
tuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä
käy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän
kirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat
häntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä
lempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan
huulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden
tietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, —
sentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut
tervetulleeksi!»



HARU


Haru oli saanut kasvatuksensa kodissa tuon vanhan kasvatustavan
mukaisesti, joka on luonut suloisimman naistyypin mitä maailma ikinä
on nähnyt. Tämä kotikasvatus viljeli erittäinkin sydämen suoruutta,
luonnollisen sulavaa käytöstapaa, kuuliaisuutta ja rakkautta
hyveeseen, ja näitä sellaiseen täydellisyyden määrään että moista
ei koskaan ole tunnettu muualla kuin Japanissa. Tämän kasvatuksen
siveellinen tulos oli jotain aivan liian hienoa ja kaunista kaikille
muille oloille kuin Japanin vanhan yhteiskunnan; mutta se ei ole
järkevin valmistus nykyajan paljoa karkeampaa elämää varten, — jonka
hyörinässä se kuitenkin vielä elää yhä edelleen. Hienon perheen
tytärtä kasvatettaessa edellytettiin että hän tulisi täydelleen
riippuvaiseksi miehensä mielivallasta. Hän ei koskaan saanut ilmaista
mustasukkaisuutta, eikä surua, eikä suuttumusta — ei edes silloinkaan
kun olisi ollut syytä näihin kaikkiin; häneltä vaadittiin että hän
pelkästään ystävällisyydellään ja sulollaan voittaisi miehensä virheet.
Sanalla sanoen, hänen piti olla miltei yli-inhimillinen, piti,
ainakin ulkonaisessa suhteessa, vastata epäitsekkyyden ihannetta. Se
olikin hänelle mahdollista, jos hänen miehensä oli hänen vertaisensa,
hienotunteinen sielunsa sopukkoihin asti, herkkä arvaamaan hänen
tunteensa, aina varoen ettei niitä loukkaisi. Haru oli paljoa
sivistyneemmästä perheestä kuin hänen miehensä; ja hän oli melkein
liian hyvä vaimoksi tälle, joka ei häntä täysin ymmärtänyt. Hyvin
nuorina he olivat solmineet liittonsa, olivat eläneet ensi aluksi
köyhinä ja sitte vähitellen vaurastuneet, sillä Harun mies oli taitava
toimessaan. Välistä Harun mieleen juolahti että mies oli rakastanut
häntä enimmän heidän vähävaraisuutensa aikana, ja naiset harvoin
erehtyvät sellaisissa asioissa.

Hän ompeli aina miehensä kaikki vaatteet, ja tämä kiitti hänen
ompelutyötään. Hän arvasi etukäteen kaikki miehensä toivomukset;
autteli häntä hänen pukeutuessaan ja riisuutuessaan, sovitti kaikki
heidän sievässä kodissaan niin että se häntä miellyttäisi, sanoi
hänelle viehättävän hyvästin kun hän aamulla läksi työhönsä, ja
hänen palautuessaan otti hänet tervetulleena vastaan; hän oli
miehensä ystäville mallikelpoinen emäntä, hoiti talouden ihmeteltävän
taitavasti, ja ani harvoin hän pyysi mitään, joka maksoi rahaa, ja
harvoin hänen olisi tarvinnutkaan pyytää sentapaista, sillä mies ei
lainkaan ollut kitsas, ja halusi aina nähdä hänet somasti puettuna, —
hänen piti olla kuin kaunis hopeaperhonen verhottuna omien siipiensä
laskoksiin — ja mies otti hänet mielellään mukaansa teattereihin
ja muihin huveihin. Hän seurasi miestään retkeilypaikoille,
kuuluille kukkivista kevätkirsikoistaan tai kesäöisin välähtelevistä
tulikuoriaisistaan, tai syksyn punalehtisistä vaahteroista. Ja välistä
he viettivät yhdessä päivän Maikossa, meren äärellä, missä pinjat
huojuvat tuulessa muistuttaen tanssivia tyttöjä; tahi he viipyivät
iltapäivän Kiyomizu'ssa, ikivanhassa kesälinnassa missä kaikki on kuin
viidensadan vuoden takaista unta. Siellä oli ikimetsien syvää varjoa,
ja kohisevia lähteitä, jotka kylminä ja kirkkaina kuohuivat luolista,
ja siellä soi näkymättömien huilujen alati valitteleva soitto, soitto
jolla oli tuo suloinen, vanhanaikuinen sävy — rauhan ja surun yhtynyt
hyväilevä sävy, sellainen jonka herättää kultaisen päivän sammuminen
siintäväksi yöksi auringon mentyä mailleen.

Paitse tuollaisten pienten huvien ja retkien sattuessa, liikkui Haru
harvoin ulkona. Sekä hänen elossa olevat sukulaisensa että myöskin
hänen miehensä heimolaiset elivät kaukana muissa maakunnissa, ja
harvoin hänen siis tarvitsi käydä kylässä. Hän mielellään oleili
kotona, järjesteli kukkia alkooveihin tai jumalien eteen, koristeli
huoneita, syötteli tarhalampareen kesyjä kultakaloja, jotka kohottivat
turpansa vedenpintaan hänen lähestyessään.

Yhtään lasta ei vielä ollut hänelle syntynyt tuottamaan uutta iloa
tai surua hänen elämäänsä. Vaikka hänen tukkansa oli järjestetty kuin
naidun naisen, oli hän aivan nuoren tytön näköinen. Ja hän oli edelleen
lapsellinen kuin nuori tyttö, huolimatta siitä kotiaskareiden suuresta
taidostaan, jota hänen miehensä niin ihaili, että usein alentui
kysymään hänen neuvoaan tärkeissäkin asioissa. Josko sitte sydän
arvosteli taitavammin kuin tuo kaunis pää, oli miten oli, mutta hänen
neuvonsa näyttäytyivät aina oikein osatuiksi. Hän eli miehensä kanssa
viisi vuotta onnellisena. Sillä ajalla tämä oli niin hienotunteinen
kuin nuori japanilainen kauppias ikinä saattoi olla vaimoansa kohtaan
joka oli sielultaan häntä jalompi.

Sitten hänen miehensä käytös äkkiä kylmeni —niin äkkiä että Haru ei
voinut epäillä sitä syytä, mitä lapsettomalla vaimolla aina voi olla
aihetta pelätä. Kun hänen oli mahdotonta keksiä todellista syytä,
niin hän koetti uskotella itseään laiminlyöneensä velvollisuuksiaan.
Ilman tulosta hän tutkiskeli viatonta omaatuntoaan, ja koetti oikein,
oikein sydämestään olla miehelleen mieliksi. Mutta tämä pysyi kylmänä.
Hän ei sanonut yhtä tylyä sanaa — mutta kuitenkin Haru tunsi hänen
vaiteliaisuutensa takana piilevän pidätetyn halun sanoa. Ylempien
kansanluokkien mies Japanissa ei mielellään käytä tylyjä sanoja
vaimolleen. Sitä pidetään sekä alhaismielisenä että raakana. Hyvin
kasvatettu säännöllisessä mielentilassa oleva mies vastaa vaimonsa
nuhteluihinkin ystävällisin lauseparsin. Yleinen tapasääntö Japanissa
vaatii sellaista käytöstä jokaiselta miehekkäältä mieheltä. Sitäpaitse
se on ainoa varma keino. Hieno ja tunteellinen nainen ei ajan pitkään
kärsi moukkamaista kohtelua; vilkasluonteinen voi ottaa itsensä
hengiltä pelkästään jostakin kiivastuneen hetken sanasta, ja sellainen
itsemurha saattaa miehen onnettomaksi koko loppuijäkseen. Mutta on
sanatonta sydämettömyyttä, joka on julmempi kuin sanat, ja joka —
laiminlyömisen tai väliäpitämättömyyden muodossa — ehdottomammin kuin
muu mikään herättää mustasukkaisuuden. Japanilainen vaimo on totisesti
kasvatettu olemaan ikinä näyttämättä mustasukkaisuutta; mutta tunteet
ovat vanhempia kuin kaikki kasvatus, mustasukkaisuus on ikivanha kuin
rakkaus ja luultavasti yhtä pitkäikäinen. Tyveneen ulkomuotonsa ohella
japanilaisen vaimon tunteet ovat samat kuin hänen länsimaisen siskonsa,
kun hän ihastuttaessaan illalla seurapiiriään sielussaan huoaten
halajaa sitä vapahduksen hetkeä, joka jättää hänet yksin, surunsa
valtaan.

Harulla oli syytä olla mustasukkainen, mutta hän oli liian kokematon
heti arvaamaan oikean syyn, ja hänen palvelijansa pitivät hänestä
niin paljon, etteivät raskineet häntä neuvoa. Hänen miehensä oli
tottunut viettämään iltansa hänen seurassaan, joko kotona tai ulkona.
Mutta nyt hän ilta toisensa perästä meni ulos yksin. Aluksi hän otti
liikeasiat tekosyyksi, mutta myöhemmin hän ei sanonut mitään syytä,
ei edes virkkanut koska hän aikoi palata. Sitäpaitsi hän myöskin oli
alkanut kohdella Harua äänettömän tylysti. Hän oli muuttunut — »aivan
kuin noiduttu» — sanoivat palvelijat. Mutta todellisuudessa hän oli
joutunut ovelasti viritettyyn ansaan. Erään geishan kuiskailut olivat
hurmanneet hänen tahdonvoimansa, hymyilyt soaisseet hänen silmänsä. Se
ei ollut läheskään niin kaunis kuin hänen vaimonsa, mutta hyvin taitava
se oli virittämään kiehtovat paulansa' — aistillisuuden pettävät
paulat, jotka vangitsevat heikot miehet kiertäen ne pohjukkoihinsa yhä
kireämmälle kunnes lopulta kaikki hajoaa harhaksi ja häviöksi. Haru ei
tietänyt mitään tästä. Hän ei epäillyt mitään pahaa ennenkuin hänen
miehensä kummallinen käytös oli muuttunut tottumukseksi — ja silloinkin
vasta huomattuaan että hänen miehensä rahat katosivat tietymättömiin.
Tämä ei koskaan ollut kertonut hänelle missä vietti iltansa. Ja hän
ei uskaltanut kysyä pelosta että mies johtuisi epäilemään häntä
mustasukkaiseksi. Sen sijaan että olisi sanoin ilmaissut tunteensa, hän
kohteli miestään sellaisella ystävällisyydellä, että älykkäämpi mies
kuin tämä olisi ymmärtänyt koko asian. Mutta toimialansa ulkopuolella
tämä ei älynnyt mitään. Hän vietti edelleen iltansa ulkona, ja
mikäli hänen omatuntonsa tylstyi, sikäli myöhemmäksi siirtyi hänen
kotiintulonsa. Haru oli oppinut että hyvän vaimon aina tulee valveilla
istuen odottaa miehensä kotiintuloa yöllä; ja siinä valvoessaan hän
lopulta alkoi tulla hermoheikoksi, rasittuen siitä kuumeentapaisesta
tilasta, mikä on seuraus unettomuudesta ja pitkistä odotushetkistä,
joina hän, ystävällisesti käskettyään palvelijat totuttuun aikaan
levolle, jäi yksin synkkien mielenjohteittensa kanssa. Yhden ainoan
kerran sanoi hänelle hänen miehensä, tultuaan hyvin myöhään kotiin:
»Olen pahoillani että niin myöhään olet valvonut minun tähteni, elä
valvo ja odota minua toiste». Pelosta että mies todellakin olisi
pahoillaan hänen tähtensä, • hän hymyili ystävällisesti sanoen: »En ole
väsynyt enkä uninen, kunnioitettuni, minä pyydän, elä ajattele minua».
Ja niin hän herkesi ajattelemasta vaimoaan, tyytyväisenä siitä että
saattoi vedota vaimonsa sanoihin. Ja pian sen jälkeen hän ei tullut
koko yöhön kotiin. Seuraavan yön hän myöskin oli poissa, ja samoin
kolmannenkin. Oltuaan poissa koko kolmannen yön ei hän palannut edes
aamiaiselle. Ja Haru ymmärsi että nyt se hetki oli käsissä, jolloin
hänen velvollisuutensa vaimona pakotti hänet puhumaan.

Hän odotti turhaan koko aamun, peläten miehensä tähden, peläten myöskin
itseänsä, vihdoinkin tietoisena siitä vääryydestä joka syvemmin kuin
mikään muu loukkaa vaimon sydäntä. Hänen uskolliset palvelijansa olivat
kertoneet hänelle osan asiasta; lopun hän saattoi arvata. Hän oli
sangen sairas, mutta ei sitä huomannut. Hän tiesi ainoastaan olevansa
vihastunut — koko olennoltaan vihastunut sen tuskan tähden minkä mies
oli tuottanut hänelle — julman, kalvavan ja ahdistavan tuskan tähden.
Päivällisen aika joutui hänen yhä istuessaan vaipuneena mietteisiin
siitä kuinka hän vähimmin itsekkäällä tavalla saisi sanotuksi sen minkä
hänen nyt täytyi sanoa — ensimäiset moitesanat hänen huuliltaan koko
elämässään. Silloin säpsähti hänen sydämensä niin rajusti että kaikki
musteni hänen silmissään sillä hän kuuli kuruman pyörien jyrinän ja
palvelijan äänen, joka huusi: »Hänen kunnioitettavuutensa on tullut
kotiin!»

Hän pakottihe astumaan ovelle tulijaa vastaan, ja koko hänen hento
ruumiinsa värisi kuumeesta ja tuskasta — ja pelosta että tämä tulisi
ilmi. Mies kauhistui, sillä tavanmukaisen tervehdyshymyn asemesta
hän tarttui vapisevalla pikku kädellään miehensä silkkiviittaan — ja
katsoi hänen kasvoihinsa kuin jos silmät olisivat hakemalla hakeneet
jotain railoa hänen sielussaan — ja yritti puhua, mutta ei saanut
huuliltaan muuta kuin ainoan sanan: »Anata?» (Sinä?). Melkein tuossa
tuokiossa pääsi hänen kätensä kevyt puristus, omituinen hymy huulillaan
hän ummisti silmänsä, ja ennenkuin mies ennätti ojentaa kätensä häntä
tukeakseen, hän kaatui. Mies yritti nostaa hänet pystyyn. Mutta jokin
hänen hennon henkensä vire oli katkennut. Hän oli kuollut.

Siitä nousi tietysti yleinen hämmästys, ja kyyneleitä, ja hänen nimensä
turhia huudahduksia, ja juoksut lääkäriä hakemaan. Mutta Haru lepäsi
valkeana ja liikkumattomana ja viehättävänä, kaikki tuska ja vihastus
oli hävinnyt hänen kasvoiltaan, ja niitä kaunisti hymy kuin kerran
hääpäivänä.

Kaksi lääkäriä saapui yleiseltä sairashuoneelta — japanilaisia
sotilaslääkäreitä. Heiltä miehen täytyi kuulla ankaria ja kovia
kysymyksiä — sellaisia jotka viilsivät syvälle sydämeen asti. Sitte he
sanoivat hänelle totuuden, kylmän ja purevan kuin hiottu teräs — ja
jättivät hänet kuolleensa ääreen.

Ihmiset kummeksivat ettei hän ruvennut papiksi, todistaakseen julki
maailmalle että hänen omatuntonsa oli herännyt. Päivisin hän istuu
keskellä pinkkapinojaan Kyoton silkkiä ja Osakan korukankaita,
hiljaisen vakavana. Kauppa-apulaiset pitävät häntä hyvänä isäntänä;
hän ei koskaan puhuttele heitä tylysti. Usein hän tekee työtä myöhään
yöhön. Ja hän on muuttanut asuntoa. Vieraita ihmisiä asuu nyt siinä
somassa talossa missä Haru kerran asui, eikä sen omistaja käy siinä
koskaan. Ehkäpä pelosta että hän siellä saattaisi kuvailla näkevänsä
hoikan varjon järjestämässä kukkia kuin ennenkin, tai kumartuneena
sirona kuin iiriskukka lammikon kultakalojen yli. Mutta missä ikinä
hän levolle laskeuneekin, on hän monasti hiljaisten hetkien varrella
näkevinään pieluksensa ääressä tuon saman äänettömän olennon —
ommellen, sovitellen, koristellen niitä kauniita pukuja joita hän
kerran puki päälleen ainoastaan pettääkseen vaimoaan. Ja toisin ajoin,
— hänen työteliään elämänsä toimekkaimpina hetkinä — kuolee suuren
kauppapuodin elämä häneltä kuulumattomiin, koristekoukerot hänen
seinillään himmenevät ja häipyvät pois, ja vaikeroiva hento ääni,
jota jumalat kieltäytyvät sammuttamasta, huudahtaa hänen autiossa
sydämessään tuon ainoan, kysyvän sanan — »Anata?»



PARFUM DE JEUNESSE


»Muistanpa» — virkkoi vanha ystäväni kertoillessaan nuoruutensa
lemmenseikkailuista — »että aina osasin ilman valaistusta löytää hänen
päällysvaatteensa pukuhuoneesta, kun oli aika saattaa hänet kotiin.
Minä tunsin ne pimeässä siitä että niillä oli tuoksu kuin vastalypsetyn
maidon...»

Tästä juolahti mieleeni aamunsarastuksia Englannissa, kun heinäniityt
tuoksahtelee ja kukkivat orapihlajat hajahtaa; — muistojen parvi
toisensa jälkeen välähti kätköstään kirkkaasti loistamaan läpi puolen
ihmis-ikäkauden autereiden jo ennen kuin ystäväni viimeinen sana
oli ennättänyt soinnahtaa korvissani. Ja niin valautuivat muistot
unelmiksi, unelmiksi nuoruuden tuoksun ongelmasta.

Se laji parfum de jeunesseä, minkä ystäväni kuvaili, ei ole
harvinainen, — arvelen kumminkin sitä yleisemmin tavattavan pohjoisissa
kuin eteläisissä roduissa. Se on täyden terveyden ja uhkuvan
voiman tunnus. Mutta on toisiakin tuon vetovoiman muunnoksia, ja
herkullisempia. Milloin ne muistuttavat mieleen kallisarvoisia mehuja
ja maustimia äärimmistä tropiikeista, milloin niillä on hieno, ilmava
medentuoksahdus, myskille vivahtava. Ne eivät ole henkilönomaisia
(vaikka kyllä ruumiillinen henkilöllisyyskin on omatuoksuinen), ne
tuoksut ovat erään vuodenajan, — elämän keväimen. Mutta niinkuin
luonnon kevään tuoksu, tuo kaikkialla niin lyhyeen haihtuva nautinto,
vaihtelee maita ja ilmastoja myöten, niin vaihtelee nuoruudenkin tuoksu.

Missä määrin tämä tuoksu kuuluu enemmän toiselle kuin toiselle
sukupuolelle, on vaikea päättää. Useimmiten sen havaitsee tytöillä
ja pitkätukkaisilla lapsilla, arvattavasti koska sillä on taipumus
kokoontua erittäinkin hiuksiin. Mutta aina se on yhtä riippumaton
kaikista keinotteluista kuin metsän tuoksuorvokin suloinen haju. Se on
ominainen niin luonnonkansani lapsille kuin sivistyneellekin nuorisolle
— niin talonpojan nuorelle iälle kuin kuninkaanpojankin. Sitä ei ole
kivulloisilla eikä heikoilla, se viihtyy ainoastaan hilpeän ja täyden
terveyden seuralaisena. Kenties se, niinkuin kauneuskin, on jossakin
yhdyssuhteissa meille tuntemattomiin siveellisiin edellytyksiin.

Muutamat kehitysopilliset filosoofit ovat esittäneet arveluopin —
hypoteesin — sellaisen että kukan tuoksun meissä herättämä mieltymys
ehkä johtuisi jostain tunnemuistosta äärettömän kaukaisilta ajoilta,
jolloin tuollaiset tuoksut esi-inhimillisille kanta-isillemme
ilmaisivat hyvänhajuisen ravinnon läheisyyttä. Mistähän elimellisistä
johtoyhtymistä olisi tuon arveluopin mukaan haettava sen nautinnon
juuri, jonka meissä herättää nuoruuden tuoksu?

Ehkä on ollut aikoja, jolloin tuo tuoksu oli meille
ratkaisevampimerkityksinen kuin mitä se nyt näyttää olevan. Ehkä on
se nautinto jonka nuoren ruumiin raikas tuoksu herättää, ainakin
osittain jäännös ajoilta jolloin hajuaistimuksilla oli välitön
vaikutus yksinkertaisimpiin elämänvietteihimme. Sitten kuin nämä
alkuperäiset yhteyssuhteet jo aikoja ovat kadonneet, vaikuttaa
nuoruuden niinkuin kukkienkin tuoksu nyttemmin enää vain korkeamman
sielunelämän kiihottimena, epämääräisenä, mutta kuitenkin äärettömän
vivahdusrikkaana ja syvästi esteettisenä tunteena.

Niinkuin se mieltymys, minkä kauneus nostattaa, niin on tuoksujenkin
nautinto muistollista laatua, — aavemaista, hämärien perintömuistojen
kajastusta lukemattomien edellisten elämäkausien ajoilta. Ja niinkuin
kukkien tuoksu meissä herättää niiden tunteiden muistot kummittelemaan,
joita tuhansissa ikimenneissä keväimissä on eletty, — niin nuoruuden
tuoksu manaa ilmi niiden tunteiden aavehahmot, jotka ovat kuuluneet
kuolleiden ihmisten kevät-ikään.

Ja tämä nuoruuden ja terveyden tuoksu vetoo sekin ihanteellisiin
tunteisiimme, — niinhyvin vanhempirakkauteen kuin nuorikkojen väliseen
lempeenkin, — syystä että se mittaamattomien aikojen takaa on ollut
lapsuuden suloon ja kauneuteen yhtyneenä. Sen tenhovoima herättää
henkiin, yön ja kuoleman mailta, enemmän kuin vain hämärät väreet
aikoja sammuneen intohimon hurmaa, — enemmän kuin kummittelevan
kajastuksen lukemattomien häävuoteitten riemusta, — se kangastaa
myöskin jotain siitä häiriötilasta, missä huulet hyväillen painoivat
suukon esikoisen silkinhaivenisille ohimoille, — heikon heijastuksen
myriadi-miljoonien ammoin maaksi muuttuneiden äitien häipyneistä
iloista katkelma.



KATKELMIA


Ja päivä oli laskemaisillansa kun he ennättivät vuoren juurelle.
Ei näkynyt, ei kuulunut mitään elämän merkkiä — ei veden vilausta,
ei kasvin kortta, ei lentävän linnun varjoa — muuta ei ollut kuin
jylhyyttä ja häviön valtaa. Ja edessä kohosi vuori häipyen pilviin.

Silloin Bodhisattva virkkoi nuorelle seuralaiselleen: — »Sen mitä
pyysit nähdäksesi, olet nyt näkevä. Mutta ilmestyksen paikkaan on
matka vielä pitkä ja tie vaikea. Voit kuitenkin pelotta seurata minua;
väkevyyttä on annettava sinulle.»

Hämärä laskeutui yltympärille heidän yhä noustessa. Ei ollut käytyä
polkua, ei merkkiä ihmisen olosta siellä sitä ennen; ja heidän kulkunsa
vei yli loppumattoman siruraunion, joka vieri ja luisui askelten alla.
Välistä irtautui lohkare ja syöksyi kolisten kumealla, ontolla äänellä
— välistä murtui heidän jalkojensa astuttava kuin tyhjä simpukankuori…
Tähtiä tuli tuikkien näkyviin — pimeys syveni.

»Älä pelkää, poikani!» virkkoi Bodhisattva kulkiessaan etumiehenä,
»vaaraa ei ole, vaikka tie onkin pelottava.»

Tähtien tuikkeessa he nousivat jyrkännettä ylöspäin — yhä ja yhä
nopeammin — ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. He kohosivat
yläällä häilyvien usvakerrosten läpi; ja mikäli he ylenivät, sikäli
laajemmalti he näkivät allansa leviävän äärettömän sumupiirin, joka oli
nousussa kuin maidonvalkea meri vuoksen aikana.

Tunti tunnilta he nousivat ja pimeässä näkymättömät esineet luisuivat
hiljaa natisten heidän astumaltansa — ja heikkoja, kylmiä säkeniä
tuikahti ja sammui taas, joka kerta kuin jotain musertui heidän
jalkojensa alla.

Kerran osui nuori toivioretkeläinen koskettamaan kädellään jotain
sileää joka ei ollut kivi; hän nosti sen — ja näki hämärässä
irvistävän, onton pääkallon.

»Älä vitkastele poikani!» nuhteli opettajan ääni. — »Se huippu jolle
meidän on noustava, on vielä sangen kaukana!»

Eteenpäin kautta pimeyden he kiipesivät — ja kuulivat yhä allansa
tuon hiljaisen, omituisen natinan — ja näkivät jääkylmiä kipenöitä
tuikahtavan ja sammuvan, — kunnes yön ranta harmeni, tähdet alkoivat
kadota ja itäinen rusottaa.

Mutta yhä edelleen he nousivat, — yhä ja yhä nopeammin, ihmisvoimaa
väkevämpi valta heitä veti. Heidän ympärillään vallitsi kuoleman
viluisuus ja kauhistava äänettömyys… Kultainen leimu syttyi idässä.

Silloin vasta toivioretkeläisen silmä älysi kuilujen alastomuuden —
ja vavistus valtasi hänet ja puistattava pelästys. Sillä hänen allaan
ei ollut mitään maaperää, ei takana eikä kohdalla eikä edessä, oli
ainoastaan ääretön, aavemainen kasaus pääkalloja, kallonsiruja ja
luumuruja — sekä hajallaan yli luukasauksen pohjan välkkyviä hampaita,
jotka loistivat kuin simpukankuoret rantahiekassa luoteen aikana.

»Älä pelkää, poikani!» kuului Bodhisattvan ääni; »ainoastaan se joka on
sydämeltään väkevä voi saavuttaa korkeuden mistä näky on ilmestyvä!»

Heidän takanaan oli maailma kadonnut. Ei ollut mitään joka siitä
muistutti, paitse alaiset pilvet, ja taivas ylhäällä, ja keskivälillä
pääkallojen kasaus joka jyrkkänä kohosi ylös silmänkantamattomiin.

Silloin alkoi aurinko nousta, ja se yleni nousijain kanssa kilpaa;
mutta sen valo oli ilman lämpöä, kylmä ja viiltävä kuin miekanterä. Ja
suunnattomien korkeuksien ange ja pyörryttävien kuilujen puistatus ja
äänettömyyden kauhu kasvoi hetki hetkeltä ahdistaen toivioretkeläistä
ja lamauttaen hänen askeleensa — kunnes äkkiä kaikki voima hänestä
luopui ja hän jäi vaikeroimaan kuin nukkuva pahan unennäön vaivassa.

»Joudu, joudu poikani!» huusi Bodhisattva, »lyhyt on päivä ja vuoren
laelle on vielä ylen pitkä matka.»

Vaan toivioretkeläinen kirkaisi:

»Minua pelottaa! pelottaa sanomattomasti! — ja kaikki voima on luopunut
minusta!»

»Voima on palautuva, poikani», vastasi Bodhisattva… »katso nyt
ympärillesi, ja allesi ja ylöspäin, ja sano minulle mitä näet.»

»En voi», huusi toivioretkeläinen, väristen ja kouraten itsensä kiini;
— »en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni, joka taholla on ainoastaan
ihmisen pääkalloja.»

»Ja sittenkään, poikani», virkkoi Bodhisattva tuskin näkyvästi hymyten,
— »sittenkään et tiedä mistä tämä vuori on rakentunut.»

Toinen toisti väristen:

»Minua pelottaa — pelottaa sanomattomasti!… täällä ei ole muuta kuin
ihmisen pääkalloja!»

»Pääkalloja on kyllä tämä vuori», virkkoi Bodhisattva. »Mutta tiedä,
ystäväni, että ne kaikki ovat sinun omiasi! Jokainen niistä on kerran
ollut sinun unelmiesi, ja toiveittesi, ja harhojesi asuntona. Ei
yksikään niistä ole toisen olennon. Kaikki — kaikki ilman poikkeuksetta
— ovat olleet sinun, edellisten olemuskausiesi biljoonien aikana.»



YÖULVOJA KOIRA.


Se on laiha kuin susi ja hyvin vanha — se valkoinen narttu joka
vartioi porttiani öisin. Se oli ollut useimpien lähiseudun nuorten
miesten ja naisten leikkitoverina siihen aikaan kun nämä olivat
läsnä. Minä tapasin sen vahtimassa nykyistä asuntoani jo muuttoni
päivänä. Se oli taloa vahtinut, niin minulle kerrottiin, jo sangen
monen edellisen asujamen aikana — nähtävästi vain sen perustuksella
että oli syntynyt halkovajassa talon takapihassa. Olipa kohtelu ollut
hyvä tai huono, yhtäkaikki se oli palvellut kaikkia talon asukkaita
virheettömänä vartijana. Ravinnonhankkimisen huoli ei koskaan ollut
sitä varsinaisesti rasittanut, sillä kaikki lähistön perheet avustivat
osaltaan sen jokapäiväiseen ylläpitoon.

Se on sävyisä ja hiljainen hiljainen ainakin päiväsaikaan; ja
huolimatta sen laihtuneen rumasta muodosta, suippukorvista ja melkein
epämiellyttävistä silmistä, ovat kaikki siihen mielistyneet. Lapset
ratsastavat sen selässä ja härnäävät sitä minkä haluavat; mutta vaikka
on tunnettua että se voi saattaa vieraan ihmisen tuntemaan kylmiä
väristyksiä, ei se koskaan ole ärissyt lapselle. Koko yhteiskunnan
ystävyys on sille palkkana sen pitkämielisestä kärsivällisyydestä.
Kun koirantappajat ovat liikkeellä aina puolivuosin uudistuvilla
kiertomatkoillaan, niin naapurit valvovat sen etua. Kerran se jo
oli hengiltä tuomittu, mutta sepän vaimo meni sille avuksi ryhtyen
maanittelemaan sitä poliisia jonka valvonnan alaisina verilöylyt
olivat — »Pankaa koira jonkun nimelle» neuvoi tämä, »niin se on
turvassa. Kenen se on?» Siihen oli vaikea vastata. Koira oli kaikkien
eikä kenenkään — tervetullut kaikkialla, mutta ei missään kotosalla.
»No missä se sitten asuu?» kysyi poliisi hölmistyneenä. »Se asuu
ulkomaalaisen talossa» vakuutti sepän vaimo. »Pankaa siihen sitte
ulkomaalaisen nimi» ehdotti poliisi.

Niinpä minun nimeni siis maalattiin sen selkään suurilla japanilaisilla
kirjotusmerkeillä. Mutta naapurien mielestä se ei ollut kylläksi
suojattu vain yhdellä nimellä. Kobuderan pappi maalasi temppelin nimen
sen vasempaan kylkeen kauniilla kiinalaisilla merkeillä, ja seppä pani
kauppapuotinsa nimen sen oikeaan kylkeen. Vihanneskauppias maalasi sen
rintaan »kahdeksansadan» merkin, joka on tavanmukainen yaoyan lyhennys
— koska kunkin yayoyan otaksutaan myyvän vähintäin kahdeksaasataa eri
tavaralajia. Koira on siis tätä nykyä hyvin merkillisen näköinen; mutta
kaiken tämän kaunokirjotuksen alla se on hyvässä suojassa.

En ole sillä huomannut kuin yhden vian: se ulvoo öisin. Ulvominen on
sen elämän ylen harvoja intohimoja. Alussa koetin pelottelemalla saada
sitä luopumaan tuosta pahasta tavasta, mutta huomattuani ettei se
suvainnut katsoa vaatimustani vakavasti tarkotetuksi, päätin antaa sen
ulvoa. Olisi ollut luonnotonta mennä antamaan sille selkään.

Ja kuitenkin inhoan sen ulvontaa. Se aina saattaa minut tuntemaan
epämääräistä levottomuutta, vähä sen tapaista kuin ennen painajaisen
kauhua. Se pelottaa minua selittämättömällä, melkein salaperäisellä
tavalla. Pidätte kenties minua taikauskoisena, mutta ette sanoisi
niin, jos kerran olisitte kuulleet sen ulvovan. Se ei ulvo kuin
tavallinen katukoira. Se on jotakin villiä, pohjoista rotua, paljon
enemmän susimaista kuin yleensä kotikoiramme. Ja sen ulvontakin on
niin kummallista. Se on tavattomasti kammottavampaa kuin minkään
europpalaisen koiran, ja kuvittelenpa että se on tavattoman paljon
vanhempaakin. Se kajastaa kenties suvun alkuperäistä huutoa — johon
vuosisatojen kotieläimenä eläminen vielä ei ensinkään ole vaikuttanut.

Tämä ulvonta alkaa ahdistetulla voihkinalla, melkein kuin vaikeroiminen
pahassa unessa, — paisuu sitte pitkän pitkäksi valitukseksi, kuin
tuulen ulvonta — painuu korisevasti vavahdellen, — nousee taas
valitukseksi, paljon äänekkäämmäksi ja hurjemmaksi kuin ensi kerralla,
— katkiaa äkkiä eräänlaiseksi kamalaksi nauruksi — ja nyyhkyy viimein
loppuvaikerrukseksi, joka muistuttaa pienen lapsen lohdutonta itkua.
Kammottava vaikutus syntyy etupäässä — vaikkei yksinomaan — siitä että
nauravien äänien aavemainen ilkunta ja valittavien surullinen tuska
ja pelko on keskenään niin räikeässä ristiriidassa, ristiriidassa
joka panee ajattelemaan mielipuolisuutta. Ja minä kuvittelen että
tätä ulvontaa puolestaan vastaa yhtenäisyyden puute tuon eläinsielun
valtatunteissa. Minä tiedän että se rakastaa minua että se koska
tahansa uhraisi henki pahaisensa minun edestäni. Varmasti uskon että
se tuntisi surua jos minä kuolisin. Mutta tapaus ei vaikuttaisi siihen
samalla tavalla kuin muihin koiriin — esim. luppakorvaisiin. Siihen
nähden tämä on liian alkuvillillä luonnon kannalla. Yksikseen kuolleen
ruumiini ääressä autiolla paikalla ollen se ensin surisi armottomasti
ystävänsä kuolemaa, mutta suoritettuaan sen velvollisuuden, se kokisi
viihdyttää suruansa sangen yksinkertaisella keinolla syömällä kuolleen
ruumiin, musertamalla sen luut pitkien sudenhampaittensa välissä.
Ja sitten se hyvällä omallatunnolla asettuisi päin kuuta ulajamaan
esivanhempainsa hautausulvontaa.

Sen ulvonta herättää minussa samalla kertaa omituista uteliaisuutta ja
kummallista kammoa. Tämä vaikutus johtuu varmaankin eräistä ääntiöistä,
jotka aina toistuvat samassa järjestyksessä, ja jotka epäilemättä
merkitsevät määrättyjä käsitteitä tuossa eläinkielessä. Siinä on
koko laulu — mutta laulu tunteista ja ajatuksista, jotka eivät kuulu
ihmiselle, ja siksi ovat mahdottomat meidän ymmärtää. Mutta muut koirat
tietävät tuon laulun merkityksen ja vastaavat siihen peninkulmien
loitolta yössä — välistä niin kaukaa että ainoastaan äärimmäisyyteen
jännittämällä kuuloani saatan erottaa heikon vastauksen. Sanat (jos
sallittanee kutsua niitä sanoiksi) — ovat vähissä; kuitenkin ne
mahtavat sisältää paljon, päättäen niiden ilmeistä. Kenties ne kertovat
asioista, jotka ovat myriaadeja vuosia vanhat, — asioista, jotka ovat
ihmisen tylsille aistimille käsittämättömien vainujen, vaikutusten ja
virtausten kanssa yhteydessä, ehkäpä myöskin johteista, nimettömistä
vaikutteista, joita ovat herättäneet koira-aaveet täysikuun paisteessa.

Jos tietäisimme jotain koiran tunteista ja kuvitelmista, voisimme
ehkä keksiä missä yhteydessä koiran mietteet ja se omituinen epätunne
on, minkä koirien ulvonta herättää. Mutta koska koiran havaintoelämä
on niin tuiki toisellainen kuin ihmisen, emme koskaan voi oppia
sitä tuntemaan. Saatamme ainoastaan aavistaa, aivan epämääräisesti,
mitä ulvonnan kamalan vaikutuksen takana on. Muutamat tuon pitkän
ulvonnan äänet — ja ikään sen hurjimmat — muistuttavat omituisen
suuressa määrässä niitä ihmisen ääniä jotka ilmaisevat hätää ja
kauhistusta. Sitäpaitse on syytä otaksua että ammoisina aikoina
ulvonnan ääni sinänsä nostatti ihmisen mielikuvituksessa erikoisia
kauhun tunteita. Kummallinen tosiasiahan on että melkein kaikissa
maissa (niinpä Japanissakin) on käsitetty koiran ulvonnan merkitsevän
että se näkee ihmiselle näkymättömiä ja kauhistavia olentoja etupäässä
jumalia ja henkiä. Ja tämä taikauskojen yhtäpitäväisyys osottaa
että yhtenä aineksena tuon ulvonnan nostamassa pöyristystunteessa
on yliluonnollisen pelko. Nyttemmin, opittuamme että itsekin
olemme »yliluonnollisia», tultuamme tietämään että ruumiillinen
ihminenkin kaikkine aistineloineen on salaperäisempi kuin yksikään
kansanmielikuvituksen haamuista, olemme lakanneet pelkäämästä
näkymätöntä. Mutta alkuperäisen kauhun hämärä peru vielä piilee meissä,
ja heräjää kenties kuin kajahdus, milloin kuuluu tuo ulvonta yössä.

Olivatpa mitä olivat, nuo ihmissilmälle näkymättömät asiat, joita koira
välistä aistelee, mitenkään ne eivät saata vastata meidän kuvitelmiamme
hengistä. Luultavasti koiran pelästyminen ja ulvonta ei ensinkään
johdu mistään näköilmiöstä. Ei ole mitään anatoomista eikä kokeellista
perustetta arveluun että koiran näkö olisi erinomainen. Mutta koiran
haisti on tavattomasti herkempi kuin ihmisen. Tuo yli maailman
levinnyt ikiaikainen usko koiran yli-inhimillisestä aistimuskyvystä
oli useiden havaintojen vahvistama usko; aistimukset vain eivät ole
näköaistimuksia. Jos todellakin koiran ulvonta ilmaisee sen aavepelkoa,
— kuten yllä olemme otaksuneet — niin tämän pelon laadun ehkä paraiten
tulkitsisi ajatus: »tunnen niiden hajun!» eikä »näen ne!» Ei mitään ole
todistamassa sen arvelun puolesta, että koira saattaisi nähdä mitään
ihmiselle näkymättömiä asioita.

Mutta tuon vaalakan nartun yöllinen ulvonta pakottaa minut otaksumaan
että juuri sen hajuaistimukset kykenevät herättämään siinä jonkunlaisen
kauhean sielunkuvan — kuvan jostakin jolta me turhaan yritämme
sulkea siveellisen tuntomme, nimittäin taju elämän demoonisesta
laista. Niin, minusta tuntuu välistä että sen ulvonta ei olekaan vain
koiran ulvontaa, vaan juuri tuon verenimijä elämän oma ääni, — tämän
luonnon sisimmän olemuksen ilmaisu, jota luontoa runoilijat niin
ymmärtämättömästi ovat sanoneet rakkaudelliseksi, armahtavaiseksi
ja jumalalliseksi! Jumalallinen se kenties on äärimmäisiin, meille
tuntemattomiin tarkotuksiinsa nähden, — mutta armelias ei suinkaan
eikä missään tapauksessa rakkaudellinen. Voivathan olennot elää
ainoastaan syömällä toisia! Maailmamme voi näyttää kauniilta runoilijan
mielikuvissa, missä lempi ja toivo, muistot ja kaihot kimmeltävät;
mutta mitään kaunista ei ole siinä tosiasiassa että elämä pysyy
voimassa vain alituisen murhaamisen kautta — että hellin uskollisuus,
jaloin innostus, puhtain ihanteellisuus voidaan pysyttää hengissä
ainoastaan hotaisemalla lihaa ja juomalla verta. Elämän, säilyäkseen,
täytyy niellä muita elämiä. Olkaa mielestänne niin jumalallinen kuin
ikinä tahdotte — mutta sitä lakia ette voi olla tottelematta. Ruvetkaa
kasvinsyöjäksi, jos haluatte; yhtäkaikki teidän täytyy syödä olentoja
joilla on elämä, tunteita ja pyrintöjä. Sterilisoikaa ruokanne, niin
ruuansulatus lakkaa toiminnasta. Ette saata edes juoda nielemättä
elollisia. Vaikka kuinkakin kammoksuisitte tuota nimitystä, niin
kannibaaleja kuitenkin olette. — Kaikki olennot ovat pohjaltaan yhtä;
olipa suupalanamme kasvin tai kalan, matelijan tai linnun, imettäväisen
tai ihmisen ruumis, pääasia pysyy samana. Ja kaikkia elollisia kohtaa
sama loppu: jokainen olento, haudattu tai poltettu, joutuu syötäväksi
— eikä vain yhden tai pari kertaa, vaan satoja, tuhansia, määrättömiä
kertoja! Ajattele maaperää millä seisomme, tomua josta olemme tulleet,
— ajattele niitä maatuneita biljooneja olentoja, jotka ovat siitä
nousseet ja jälleen palanneet sen poveen ravitsemaan kaikkea sitä
mikä sittemmin on ravinnut meidät! Ikuisesti syömme oman sukumme
ruumiinaineita — entisten olemuksiemme ainetta.

Mutta myöskin n.s. elottomat aineet ovat itseään nieleviä. Aine kasvaa
aineen kustannuksella. Niinkuin pienen pienessä vesipisarassa toinen
atoomi nielee toisen, niin auringotkin syövät toisensa äärettömässä
maailmanavaruudessa. Tähdet luovat maailmoita ja nielevät ne taas;
kiertolaiset yhteentyvät omien kuittensa kanssa. Kaikki on ikuinen
raastamus, joka ei lopu, paitse alkaakseen uudelleen. Ja kuka vain
pohjaan asti mietiskelee näitä asioita, se on päättävä että kertomus
jumalallisesta kaikkisuudesta jonka on luonut ja jota ohjaa isällinen
rakkaus, tuntuu vähemmän uskottavalta kuin polyneesialainen tarina että
vainajain sielut joutuvat jumalain nieltäviksi.

Muodottomalta tuntuu meistä tämä luonnonlaki, koska olemme kehittäneet
omiksemme kuvitelmia ja tunteita, jotka ovat demoonisen luonnon
vastaisia. Mutta nuo tunteet ja kuvitelmat ainoastaan lisäävät asemamme
hirmuisuutta, vähääkään selventämättä tuota hämärää pulmaa kaiken
lopusta.

Kuitenkin kaikitenkin ratkaisee Kaukaisen Idän usko tämän
pulman paremmin kuin Lännen usko. Buddhalaisen kannalta katsoen
maailmankaikkisuus ei suinkaan ole jumalallinen — päinvastoin. Se on
Karma; — se on ikilähteestä eksyneiden aatosten ja töitten luomaa
maailmaa; — sitä ei ohjaa mikään kaitselmus — se on aavekuvitelma,
painajainen. Se on sitäpaitse harhaa. Se näyttää todelta ainoastaan
samalla tavalla kuin ahdistus pahassa unessa tuntuu unennäkijästä
todelliselta. Elämämme maan päällä on unentila. Emme kuitenkaan
nuku täydellisesti. On välähdyksiä yössämme; rakkauden ja säälin,
myötätunnon ja ylevän mielen heikkoja sarastuksia. Nämä tunteet ovat
epäitsekkäitä ja tosia, ijäisiä ja jumalallisia; ne ne ovat ne neljä
rajatonta tunnetta, joiden hehkuun kaikki muodot ja harhat kerran
häipyvät ja häviävät kuin usvat auringon nousussa. Mutta niitä hetkiä
paitse, jolloin heräämme näiden tunteiden tietoisuuteen, olemme
totisesti unennäkijöitä, avuttomia, pimeässä vaikertelevia, synkkien
kauhujen ahdistamia. Kaikki olemme uneen vaipuneita, ei yksikään meistä
ole täysvalveilla; ja moni maailman viisaimpana pidetty ei tiedä
totuudesta senkään verran kuin tuo koirani joka ulvoo yössä.

Jos koirallani olisi puheenlahja, niin arvelen että se voisi kysellä
sellaisia, joihin ei yksikään filosoofi osaisi vastata. Sillä minä
todellakin uskon että sitä ahdistaa olevaisuuden tuska. En tietysti
tarkota että olevaisuuden arvotus esiintyisi sille samallaisena
kuin meille — enkä että se olisi saavuttanut aatetuloksia meidän
sieluntoimintojemme kaltaisilla keinoilla. Ulkoinen maailma esiintyy
sen tajunnalle »hajujen ilmiösarjana». Se havainnoi, vertailee,
muistaa ja päättelee hajuilmiöiden avulla. Hajujen avulla se
arvostelee luonteita; kaikki sen ajatukset perustuvat hajuihin.
Saattaessaan erottaa tuhanten eri esineiden hajut, jotka meille
ovat tuiki tuntemattomat, täytyy sen tajuamus asioista olla meille
aivan käsittämätöntä laatua. Olkoonpa sen tiedot mitä ovatkin, siitä
voimme olla jokseenkin varmat, että se on saavuttanut tietonsa
meille käsittämättömien sieluntoimintojen kautta. Sen verran vain on
selvää, että sen ajatukset enimmistä asioista perustuvat sen syödessä
saavuttamiin hajukokemuksiin tahi sen vaistomaiseen pelkoon itse joutua
syödyksi. Varmaankin se tietää koko lailla enemmän siitä maakamarasta,
jolla astumme, kuin mitä meille olisi terveellistä tietää, ja
luultavasti se, jos sillä puhekyky olisi, voisi kertoa meille monta
outoa asiaa ilmasta ja vedestä. Tuollaisten pelottavan herkkien
tunnevaikutuksien alaisena ollen, mahtanee sen käsitys todellisuudesta
olla kauhistuttavampi kuin meidän hurjimmatkaan hautuumaahoureet.
Ihmekö siis että se ulvoo kuulle, joka luo valoaan yli sellaisen
maailman!

Ja niinpä se siis on valistuneempi, buddhalaisuuden kannalta katsoen,
kuin monet meistä. Se omistaa hengellään joukon siveydenkäskyjä,
jotka terottavat uskollisuutta, kuuliaisuutta, ystävällisyyttä,
kiitollisuutta ja äidinrakkautta — paitse erikoisia toisarvoisia
ohjesääntöjä — ja näitä sääntöjä ja käskyjä se on aina uskollisesti
noudattanut. Papit arvelevat että sen sielu elää pimeydessä, koska
se ei voi oppia kaikkea ihmisten tietoviisautta, mutta lahjoihinsa
nähden se kyllä on ansiokas saamaan arvokkaamman ruumiillisen muodon
lähinnä seuraavassa uudestisyntymisessä. Niin ajattelevat ne, jotka
sen tuntevat. Kun se kuolee toimittavat nämä sille yksinkertaiset
hautajaiset ja luettavat sutran sen sielulle. Pappi on salliva että
sille kaivetaan hauta johonkin temppelipihan pohjukkaan, ja pystyttävä
haudalle pienen sotoban johon on kirjotettu: »Senkaltaisillekin kuin
tämä luontokappale, tulee kerran Korkein Viisaus selviämään».



KUSA-HIBARI.


Hänen häkkinsä on täsmälleen kahden Japanin tuuman korkuinen ja
puolentoista levyinen. Häkin pikkuinen puuovi, joka kääntyy kärjistään
kimitetyn kierrinpuikon ympäri, sulkee pikkusormeni pään laajuisen
aukon. Mutta sittenkin on hänellä avaralti tilaa tässä häkissä, —
tilaa liikkua, hyppiä ja lennellä riittämään asti; sillä hän on niin
pieni, että ainoastaan kurkistelemalla taholta ja toiselta ruskeitten
harsoseinämien läpi, on mahdollista nähdä häntä edes vilahdukselta.
Minun täytyy aina useamman kerran käännellä häkkiä valoa vastaan,
ennenkuin keksinkään hänet; ja sitten tavallisesti havaitsen hänet
lepuuttelemassa jossakin yläsopessa — riippumassa harsokatosta pää
alaspäin.

Kuvitelkaapa sirkka-eläintä joka ei ole tavallista hyttystä isompi
— ja jonka tuntosarvet ovat sen ruumista paljoa pitemmät ja niin
hienon hienot että niitä ei erota muuta kuin hyvässä valaistuksessa.
Kusa-Hibari on tämän eläimen japaninkielinen nimi; ja kauppahinta
on tasan kaksitoista senttiä, mikä totta tosiaan on paljoa enemmän
kuin vastaava painollinen kultaa. Kaksitoista senttiä moisesta
sääskenkokoisesta hyppyhyönteisestä.

Päivin hän nukkuu tahi hautoo mietteissään, milloin ei nakertele sitä
tuoretta munaruohonlehvää tai kurkunpalasta, mikä joka aamu täytyy
pistää hänelle häkkiin… Hänen pitämisensä siistinä ja hyvässä ruuassa
on vähän vaivalloista; jos voisitte nähdä hänet, niin hullun hommana
pitäisitte vaivannäköä niin naurettavan pienen elukan takia.

Mutta aina kun aurinko laskee, herää hänen sanomattoman pienoinen
sielunsa: siitä hetkestä alkaen täyttää huoneen heleä ja
yliluonnollinen liverrys, minkä suloutta on mahdotonta kuvailla —
ohkasenhieno, hopealta helkkävä liritys, joka väreilee kuin pienien
sähkökellojen soitto. Illan pimetessä heltyy laulu vain syvällisemmäksi
— muutamin hetkin se paisuu kunnes koko huone tuntuu väräjävän
lumottuna kaikupohjana, — toisin hetkin se hälvenee säikeenhienoksi
säveleeksi. Milloin raikuvana, milloin heikkona, aina vaikuttaa se
vastustamattomalla tenholla… Yöt läpeensä laulelee tuo pikku hiukkanen;
taukoo vasta temppelikellon julistaessa päivännousun hetkeä.

Tämä vieno laulunpurkaus on lemmen laulua — epämääräisen lemmen,
joka pyytää jotain vielä näkemätöntä ja tuntematonta. On kerrassaan
mahdotonta että eläin nykyisen elämänsä aikana koskaan olisi nähnyt tai
tuntenut tunteittensa esinettä. Eivät edes hänen esivanhempansakaan
useampia sukupolvia taappäin, ole itse mitään kokeneet öisestä elämästä
vainioilla, eivätkä laulun lemmenvoimasta. Ne ovat näet syntyneet
saviastiassa hyönteiskauppiaan puodissa kuoriutuneista munista; ja
sen jälkeen ne ovat lakkaamatta eläneet häkeissä. Mutta hän laulelee
sukunsa laulua, laulelee sitä samaan tapaan kuin sitä on laulettu
myriadeja vuosia sitten, ja yhtä virheettömästi kuin jos hän täydelleen
ymmärtäisi sen merkityksen sen jokaista eri säveltä myöten. Tietysti
ei kukaan ole hänelle opettanut tuota laulua. Se on perintö-muistin
laulua, — syvällistä, himmeää muistoperintöä edellisiltä
kvintiljoonilta elämänjuoksuja, joiden aikana hänen sielunsa öisin
huuteli kasteisten mäkien helmeilevästä heinikosta. Silloin hän tällä
laulullaan voitti rakkautta — ja kuoleman. Hän on unhottanut kaiken
mikä kuolemaan kuuluu; mutta rakkauden hän muistaa. Ja siksi hän nyt
laulaa — sille morsiamelle jota ei koskaan tule.

Hänen kaihonsa on siis tiedoton muistonpalautus: hän huutaa kohti
menneisyyden tomua — hän manaa hiljaisuutta ja jumalia pyörryttämään
takaisin entisyyden… Rakastavaiset ihmisetkin menettelevät tietämättään
samalla tavoin… Sanovat kuvitelmaansa ihanteeksi; ja heidän ihanteensa
on, kun syvimmät synnyt tutkitaan, oikeastaan suvun kokemustulos,
perintömuiston haavekuva. Elävän nykyhetken teho on tässä sangen
vähäinen… Kenties on tälläkin hyönteishiukkasella ihanteensa, tahi
ainakin joku ihanteen itu; oli miten oli, tuo hento olento on tuomittu
turhaan purkamaan kaihontunteitaan.

Syy ei ole kokonaan minun. Minua varotettiin: jos eläin löytäisi
puolison, niin se lakkaisi laulamasta ja ennen pitkää kuolisi. Mutta
tuo valittava, suloinen, vastausta saamaton liritys liikutti minua
yö toisensa perästä kuin soimaus — ja kasvoi viimein ahdistukseksi,
tuskaksi, tunnonvaivaksi; minä ryhdyin hankkimaan hänelle puolisoa.
Vuodenaika oli jo myöhäinen; ei enään ollut kaupan mitään
Kusa-Hibareita — ei naaraksia eikä koiraksia. Hyönteiskauppias vastasi
nauraen: »Sen olisi pitänyt kuolla noin ensimäisenä kolmatta päivänä
yhdeksättä kuuta.» (Nyt oli jo toinen päivä kymmenettä kuuta). Mutta
hyönteiskauppias ei tiennyt että minulla työhuoneessani oli hyvä
kamiini, ja että minä pysytän huoneenlämmön + 75°:ssä Fahr. Siksi
laulaa sirkkani vielä nytkin yhdennentoista kuukauden lopussa, ja
toivonpa että voin pysytellä sen hengissä aina Isoimman Kylmän aikaan
saakka. Joka tapauksessa ovat kaikki muut hänen sukupolveksensa
kuolleet; ei raha eikä rakkaus voi hankkia hänelle puolisoa. Ja jos
hänet laskisin vapauteen, niin että itse saisi hakea, niin hän kenties
ei eläisi yli seuraavan yön, joskin onnistuisi päiväsaikaan välttämään
lukemattomia luonnollisia vihollisiaan, — muurahaisia, tuhatjalkaisia,
ja noita inhoja maalukkeja.

       *       *       *       *       *

Eilen illalla — yhdeksäntenäkolmatta päivänä yhdettätoista kuuta —
minut äkkiä löi omituinen tunne istuessani kirjotuspöytäni ääressä:
tunne että huone oli tyhjä. Sitten havaitsin että sirkkani oli vaiti,
aivan vastoin tapaansa. Riensin hiljaisen häkin luo, ja havaitsin
hänet kuolleena retkottavan kivenkovan, kuivuneen munaruohokappaleen
vieressä. Hän ei nähtävästi ollut saanut mitään syötävää kolmeen,
neljään vuorokauteen; mutta vielä kuolemansa edellisenä yönä hän lauloi
ihmeteltävän ihanasti, — niin että ajattelemattomasti kyllä arvelin
hänen olevan tavallista tyytyväisempänä. Oppilaani Aki, joka rakastaa
hyönteisiä, ruokki häntä tavallisesti. Mutta Aki oli matkustanut maalle
viikoksi, ja sirkan hoitaminen oli siirtynyt palvelustyttöni Hanan
huoleksi.

Neitsy Hana ei ole huvitettu eläimistä. Hän sanoo ettei hän ollut
unhottanut pikku elukkaa, mutta että munaruohoja ei enään ollut.
Ja hänelle ei ollut juolahtanut mieleen antaa sirkalle munaruohon
puutteessa sipulisiekale tai kurkunpalanen!… Minä puhuttelin sangen
nuhtelevasti Hanaa, ja hän myönsi kaiken tunnollisuuden vaatimusten
mukaisesti olevansa aivan masentunut. Mutta ihmeellinen soitto on
vaiennut, ja hiljaisuus soimaa äänettömyydellään; ja huone on kylmä
huolimatta kamiinistani.

Kuinka nurinkurista!… oivallisen tytön olen pahoittanut hyönteisen
takia, joka ei ole puolta ohranjyvää isompi! Tuon hitu-elämän
sammuminen on enemmän mielessäni pyörinyt kuin mitä olisin pitänyt
mahdollisena… Saattaahan tavaksi tullut huolehtiminen elukan tarpeista
— vaikkapa vain sirkankin — vähitellen kasvattaa innon ja kiintymyksen,
jotka vasta eron jälkeen esiintyvät täydessä voimassaan. Sitäpaitse
on minua usein yön hiljaisuudessa niin syvästi liikuttanut tuon
hennon äänen sulo, joka pani minut kuvittelemaan mitättömän pientä
olentoa, kokonaan riippuvaista minun tahdostani ja itsekkäästä
suopeudestani kuin minkäkin jumalan armosta — ja joka myöskin johti
mieleeni käsityksen tuon häkissä olevan pienen sielunhiukkasen ja oman
sieluni atoomin ikiyhteydestä äärettömän olevaisuuden syvyyksissä …
Ja ajatella sitten tuota pientä olentoa nälkää ja janoa kärsivänä,
päivästä päivään, yö toisensa jälkeen, sillävälin kuin sen holhojumala
antaa ajatuksensa liidellä unelmien utupihoilla!… Kuinka uljaasti hän
kuitenkin kaikitenkin lauloi loppuun asti — kamalaan loppuun, — hän
oli nälissään syönyt omat jalkansa!… Jumalat antakoot anteeksi meille
kaikille — ja erittäinkin Hana raiskalle!

Mutta omien jalkojensa syöminen nälissään ei sittenkään ole pahin
kohtalon isku olennolle, jolle kova onni on jakanut laulun lahjan. On
sirkkoja ihmisten joukossa, joiden on täytynyt raadella oma sydämensä
voidakseen laulaa.



YAIDZU'SSA


I.

Kirkkaalla päivänpaisteella Yaidzun vanha kalastuspaikka näyttää
väreissään sulautuvan omituisen viehättävästi ympäristöön. Kuin
kameleontti se ottaa karun, harmajan rannikon harmaat värit, siinä
levätessään kiemurassa pienen lahdenpohjukan rintamilla. Meren
hyökyaalloilta sitä suojaa erikoinen vierinkivinen rantatörmä. Tämä
kiviharjanne nousee merestä penger pengermältä moniaskeleisena
porrasrinteenä; kunkin pengermän reunassa ovat pyöreät kivet
risuryteikön varassa, minkä maahan pistävät haarukat ja oksat ovat
siksi syvällä ja lujassa, että ne jaksavat vastustaa kivipenkereen
vierimistä. Ylimmältä äyräältä näkee maalle päin katsellessa koko
kaupungin — laajan alueen täynnä harmaatiilisiä kattoja ja sään
harmentamia hirsiseiniä, siellä täällä pieni kuusikko tai petäjikkö
osottamassa temppelipihan paikkaa. Merelle päin leviää peninkulmien
aavalti suurenmoinen näky — vuorien siintävät sakarat taivaanrannassa
toinen toisensa rinnalla tai takana kuin valtavia ametisteja, ja
vasemmalla, muita kauempana, tuo mainio Fudshi jättiläinen, mahtavana
yli kaiken kohoten. Rannikkotörmästä mereen päin ei ole hiekkaa, vaan
ainoastaan pyöreäkivinen jyrkänne; näitä kiviä tyrskyt pyörittelevät
niin että kovalla tuulella on vaikeaa ja vaarallista lähetä rantaa yli
karekkeitten. Jos olette kerrankaan saaneet kokea miltä tuntuu laskea
veneellä läpi kivikarekkeiden, ette unohda sitä seikkailua.

Määräaikoina on tuolla kivikkorannassa pitkät rivit omituisen näköisiä
aluksia — kalastusveneitä paikkakunnan kummallista muotoa. Ne ovat
sangen tilavia, neljän ja viidenkin kymmenen miehen kantavia; niiden
kummalliset, korkeat kokkapuut ovat tavallisesti täynnä buddhalaisia ja
shintolaisia loitsulukuja. Sangen yleisesti tavataan eräs shintolainen
loitsuluvun muoto (shugo), mikä vartavasten on laadittu Fudshin
jumalattaren temppelissä; siinä on seuraavat sanat: _Fudshi-san shojo
Sengen-gu dai-gyo manzoku_ — jotka tarkottavat että veneen omistaja
lupautuu hyvästä kalaonnesta tekemään suuria uhreja sen jumaluuden
kunniaksi, jonka temppeli on Fudshin huipulla.

Japanin eri rantamaakunnilla — vieläpä saman maakunnan eri
kalastuspaikoillakin — on omituiset venemuotonsa ja kalapyydyksensä.
Sattuupa välistä että kalastuspaikat joiden väliä ei ole montakaan
peninkulmaa, poikkeavat toisistaan veneissään ja pyydyksissään
enemmän kuin satoja peninkulmia toisistaan asustavat eri rodut.
Tällainen hämmästyttävä erimuotoisuus voi ehkä jossain määrin johtua
paikallistraditsioonien kunniassa pitämisestä — tuosta vanhoillisuuden
hartaudesta, joka säilyttää isiltä perityt opetukset ja tavat
muuttumattomina läpi vuosisatojen. Mutta sitä paitse eri paikkakunnat
harjottavat eri kalastuksen laatuja; verkkojen ja veneitten muoto
kussakin seudussa on ikäänkuin näyte erikoiskokeilun tuottamista
keksinnöistä. Isot yaidzulaiset veneet esimerkiksi todistavat tätä. Ne
ovat ilmeisesti keksityt Yaidzun kalastuselinkeinon erikoistarvetta
täyttämään, kalastuksen joka riittää hankkimaan kuivaa katsuota ympäri
koko valtakunnan. Siihen tarvittavain veneiden tulee kestää hyvin
kova-aaltoista merta. Sellaisen työntäminen vesille ja vetäminen
maihin on raskas työ; mutta koko kyläkunta on silloin auttamassa.
Jonkunlainen telatie saadaan silmänräpäyksessä kuntoon telapuista
jotka asetetaan peräkkäin poikki törmänteen; näitä teloja ylös ja alas
vedetään nuo laakeapohjaiset veneet pitkillä hinatouveilla. Nähdään
satakunta henkeä ja enemmänkin tällä tavoin kiskomassa liikkeelle
yhtä venettä — miehiä, vaimoja ja lapsia on yhdessä vetämässä
surunvoittoisen laulun kaikuessa. Hirmumyrskyn tullessa veneet vedetään
kauas ylös rantaäärestä aina kaduille asti. Tämä tapahtuu pilapuheita
lasketeltaessa ja leikkiä lyöden; ja jos olette muukalainen, niin
kalastajaväestö ehkä on korvaava matkavaivanne näyttämällä teille
merensä ihmeitä: kummallisen pitkäraajaisia krapuja, pullokaloja jotka
puhaltautuvat mitä pinnistyneimpään muotoon asti, ja vielä muita niin
omituisen näköisiä eläimiä, että tuskin otatte uskoaksenne niitä
luonnollisiksi ennenkuin koskette niihin.

Nuo isot venheet pyhine kokkapuu-kirjotuksineen eivät ole omituisimmat
nähtävät rannikolla. Vieläkin merkillisempiä ovat täkykorit
bamkusälöistä. Ne ovat kuusi jalkaa korkeat ja kahdeksantoista jalkaa
ympärimitaten, ahdas aukko kartiomaisessa latvassa.

Kun niitä on kuivamassa pitkin merenrantaa, voi matkan päästä
luulla näkevänsä telttoja tai kotia. Sitten on isoja auranterän
muotoisia puuankkureja, metallilla päällystettyjä, ja nelihaaraisia
rauta-ankkureita, eriskummallisia puunuijia joilla paaluja lyödään
maahan, ja monta muuta vieläkin oudomman näköistä työkalua, joitten
tarkotusta on mahdoton aavistaa. Se selittämätön, kummallinen
muinaisleima mikä kaikessa on, herättää sellaisen lumotun kaukaisuuden
mielialan — sekä ajan että paikan kaukaisuuden — että alkaa epäillä
näkevänsä todellisuutta. Ja elämä Yaidzussa onkin kuin elämää monta
sataa vuotta sitten. Kansa siellä on Vanhan Japanin kansaa: suoraa ja
hellämielistä kuin lapset — hyvät lapset — rehellistä äärimmäisyyteen
asti, maailman rantoja kokematonta, kuuliaista vanhoille
perintötavoille ja vanhoille jumalille.


II.

Onnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan,
vainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen,
viimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa
varustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien
tai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa,
vettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty
tai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi
yöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle
ilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö
oli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan
Yaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä
ennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin
rannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka
kynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä
— se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo
liian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina
valopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä
hukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo
vanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti
mieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille
asti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle
ja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä.
Joka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja
saavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin
otaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston
keskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin
sentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni
sitä tarkemmin.

Se oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja
tarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin
kulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko;
neljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää
poikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä
ylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty
on avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista,
punaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä,
ilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita
käytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi
paperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja
neljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten
valkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista
lyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.

Seurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun
ne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja
aaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui
siinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka
väristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö
itsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle
ja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli
lähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin
toisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen
mitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen
missä ei ole värejä...

Tällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin
siinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain
enempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat
vierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia
valoja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus
vavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties
vain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja
nousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka
tulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta
houkutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon
— jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta
vain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen
jäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.

Kun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa
haamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää,
rauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli
tullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.

»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani
tehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.

»Oi» sanoi vaimo »ei ole hyvä lähteä noin liikkumaan Bonin yönä!»

»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella
lyhtyjä».

»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies
tästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä,
sittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän
hukkui jälestäpäin.»

Seitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin
penikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä
uida sellaista matkaa.

»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää
uijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla
ei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».

»Tai rakkautensa edestä» lisäsi vaimo — »niinkuin Hashima neitonen».

»Kuka?» utelin.

»Muuan kalastajatyttö» vastasi Otokichi. »Sillä oli rakastaja Ajirossa,
useamman ri'n matkan päässä; ja sillä oli tapana uimalla tulla tämän
luo öisin ja palata aamun sarastaessa. Rakastajalla oli aina tuli
viritetty neitoa ohjaamaan. Mutta muuanna pimeänä yönä tuli oli jäänyt
sytyttämättä — tai puhaltanut sammuksiin; ja tyttö eksyi väylältä ja
hukkui… Se tarina on kuuluisa Idzussa».

— »Niinpä niin» ajattelin itsekseni, »Kaukaisessa Idässä siis Hero
parka oli se joka sai uida. Ja mikä- hän niissä oloissa olisi ollut
Lännen tuomio Leanderista?»


III.

Tavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä
siis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää
ne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi;
ja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun
asti.

Ne kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa
voimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti
vuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten
kuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se
pauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa
venäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin
merenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän
toisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta
jossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain
kasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka
selittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti
uusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei
kukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän
täydelleen samallaisesti.

Ja varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren
hyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen
havainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren
vaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat
niinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan
kaiken muun maailmassa.

Rannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen».
Tässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat
merellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka
heti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan
luonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä
tai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on
elollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei
niinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella
merta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin
korkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti
valuvilta pikkuväreilyiltä.

Tuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä
kuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike
ja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta
tuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä
tuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat
silmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista
valovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste
veden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen.
Sellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman
aistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää
ainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan —
jotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.


IV.

Kauan viruin valveillani sinä yönä kuunnellen mahtavan nousumeren
hyökyä ja karekkeita. Syvemmälti kuin nuo erikoiset hyökylaineiden
jyräykset, kuin kaikki läheisten aaltojen pauhina, kuului kaukaisen
mainingin kohina — taukoomaton jylinä kuin syvyyksistä joka
pani rakennuksen tärisemään — ääni joka oli kuin loppumattoman
ratsuväenpaljouden kohinaa, lukemattoman tykkiväestön kulun ääntä, koko
maapallon avaralti hyökkäävän armeijan pauhinaa.

Sitten juolahti mieleeni kuinka olin lapsena tuntenut epämääräistä
pelkoa kuunnellessani meren ääntä — ja muistelinpa että jälkivuosina
eri rannikoilla kaikilla maailman äärillä mainingin pauhu oli
uudelleen herättänyt lapsuuteni tunteet vireille. Varmaankin tämä
tunne oli vanhempi kuin minä, tuhannen tuhannet vuosisadat vanhempi
— lukemattomien esivanhempipolvien pelon perintösumma. Mutta samalla
varmeni minussa että pelkkä meren pelko sinänsä ei saattanut olla
muuta kuin osa niistä monista aavetunteista, mitkä sen ääni herätti.
Sillä kuunnellessani hurjaa meren pauhinaa Suruga rannikolla, saatoin
erottaa melkein jokikisen vaaran äänet, jonka ihminen tuntee: paitse
hirvittävien taistelujen tuoksinaa, loppumatonta laukausten rätinää,
suunnatonta ratsuväen hyökkäystä, myöskin petojen ärjyn tää, tulen
ritinää ja sähinää, maanjäristyksen jylinää, syöksyvien muurien
pauhua, ja yli kaiken tämän, loppumatonta kirkunaa kuin hätähuudoista
ja tukehtuvista parahduksista — nuo äänet jotka kajastavat hukkuvien
ääniltä. Aavemainen pauhinan pyörre johon yhtyy kaikki mahdolliset
raivon, perikadon ja epätoivon äänet.

Sanoin kuin sanoinkin itselleni: — onko ihmeellistä että meren ääni voi
tehdä meidät vakaviksi? Yhtymällä meren moniääniseen huutoon täytyy
kaikkien niiden muistumattomienkin vaarojen hyökylaineitten vastata,
joita vielä aavempi sielunkokemuksen meri myrskyää. Syvyys huutaa
syvyyttä. Näkyväinen kuilu huutaa sitä näkymätöntä pohjattomuutta joka
on olemiseltaan vanhempi ja jonka virranpyörteet loivat meidän henkemme.

Ja siksipä on kuin onkin enemmän kuin toinen puoli totuutta siinä
vanhassa uskossa että vainajien ääni on meren pauhinaa. Totisesti puhuu
vainajain pelko ja tuska siitä hämärästä aavesyvyydestä, minkä meren
pauhina nostattaa.

Mutta on ääniä jotka liikuttavat mieltä vielä paljoa syvemmälti kuin
mitä meren pauhina ikinä voi, ja vielä kummallisemmin — ääniä jotka
nekin saavat meidät vakaviksi, hyvinkin vakaviksi — sävelten äänet.

Suuri musiikki on sielun myrskyä, joka mylleröi kuvaamattoman
syvältä menneisyyden arvotusmerta sielussamme. Tahi sanokaamme, se
on ihmeellinen loitsulaulu — joka eri soittokone ja ääni osaltaan
vetoaa eri biljooniin syntymäntakaisia muistoja. On säveleitä jotka
loitsivat esille kaikki nuoruuden, ilon ja tunteiden kevään hengettäret
— toisia on jotka manaavat ilmi kaikki häviöön suistuneen intohimon
tuskaiset aaveet — vielä toiset säveleet nostattavat eloon kaikki
vallan, kunnian ja maineen menneet tunteet, — kaikki sammuneen riemun
— kaikki unhoon uupuneen jalomielisyyden tunteet. Totisesti täytyy
säveltaiteen vaikutuksen tuntua selittämättömältä siitä, joka velttona
yhä kuvittelee että hänen elämänsä alkoi vasta vaille sata vuota
takaperin! Mutta arvotus selviää jokaiselle joka oppii käsittämään
että oman itsensä olemus on vanhempi kuin aurinko. Hän käsittää että
säveltaide on henkien manaamista — hän tuntee että säveljuoksun joka
soinnahduksessa, soinnun joka aallossa, vastaa hänen sisässään,
kuoleman ja syntymän mereltä joku muinaisen riemun tai tuskan ääretön
värähdys.

Riemu ja tuska: ne ne kiehtoutuvat toisiinsa kaikkialla suuressa
säveltaiteessa. Ja siitäpä syystä musiikki voikin liikuttaa meidät
syvemmälti kuin valtameren pauhu tai kuin mikään muu ääni. Mutta
musiikin kaunokielessä suru ikään on pohjasäveleenä — emämaininkina
sielun merellä… Outoa on ajatella kuinka suunnattomat ilon ja tuskan
määrät on ollut tarpeen kokea, ennenkuin musiikin taju on noussut
ihmisen aivoissa!

Jossakin on väitetty että ihmiselämä on jumalain soittotaidetta — että
sen itkut ja hymyt, sen laulut, huudot ja rukoukset, sen riemun ja
epätoivon huudahdukset, noustessaan kuolemattomien kuuluville, aina
soivat täydellisinä sointuina… Miksikä jumalat eivät tahdo saattaa
tuskan äänet vaikenemaan? Siitä menisi koko soitto pilalle! Sävelten
sopu ilman tuskan ääniä olisi sietämätöntä epäsointua jumalallisille
korville.

Ja yhteen nähden me itsekin olemme kuin jumalat — mikäli näet menneiden
lukemattomien elämäin tuskien ja riemujen summa perintömuiston
kautta yksin meissä synnyttää soittotaiteen haltiotilan. Kaikki
vainaja-sukupolvien ilot ja surut palajavat ahdistamaan meitä
lukemattomissa sointujen ja säveljuoksujen muodoissa. Niinpä myös —
vielä vuosimiljoonan kuluttua siitä kuin me olemme lakanneet auringon
alla nauttimasta — tulee meidänkin elämäimme ilot ja surut heräämään
eloon yhä rikkaamman musiikin asussa uusissa sydämissä, nostamaan
niissä jonakin salatenhon hetkenä syvällisen ja sorjan soinnahduksen
hekumallista tuskaa.



SANA- JA ASIASELITYKSIÄ


 Amida — Buddhalainen jumalolento, äärettömän valon edustaja.
 An-dera — Buddhalainen nunnatemppeli.
 Atavistinen — kaukaisilta esivanhemmilta peritty, välipolvissa
    piilossa pysynyt, myöhemmissä esiintyvä ominaisuus.

 Bikuni, Bhikkhunî — Kerjäläisnunna.
 Bodhisattva — Pyhimys, Opettaja, Esi-Buddha.

Buddha — Alkumerkitys on »herännyt»: totuuden perille päässyt, kaiken
synnin voittanut, ja siten täydellisesti vapautunut olevaisuuden
siteistä — jollaisiksi kaikkien on pyrkiminen. — Erittäin:
Siddhârtha, Sakya'in aatelissukuun kuuluva buddhalaisuuden perustaja,
tavallisesti tunnettu Gautama Buddhan nimellä; eli 7:llä vuosisadalla
e. Kr.

Buddhalaisuus, buddhismi — Siddhârthan perustama uskonto. Sen
pääperustus: 1. kaikki _elämä on kärsimystä_. 2. Kärsimys (ja siis
elämä) syntyy _nautinnon janosta_. 3. Kärsimys loppuu kun nautinnonjano
loppuu. 4. _Kahdeksankeinoinen_ tie vie perille, nimittäin: oikean
uskon, päätöksen, sanan, työn, elämän, pyrkimyksen, ajatuksen ja
syventymyksen tie.

Se joka ihmiselämänsä on läpi elänyt, joutuu tästä »syiden maailmasta»
_Devachan'iin_, seurauksien maailmaan, missä kukin saa osakseen sen
mihin elämässä on halunsa suunnannut, siis tavallaan toiveittensa
täyttymyksen. Devachan'issa aikansa henkenä elettyään, täytyy ihmisen
syntyä uudelleen ruumiillisesti, ja vaikka unhotuksen verho peittää
häneltä hänen entisyytensä, suuntaa entisyyden tuomio, Karma (jap.
Ingwa) hänen uuden syntymänsä ja elämänsä kohtaloita. Äkkiä kuolleet,
elämänsä kesken päättäneet, joutuvat Devachania alempaan tilaan
»Halujen henkimaailmaan» _Kama loca'an_, missä heillä on rauhaton
harhailu ja pyrkimys, ja mistä voivat ilmestyä näkyväiseen maailmaan.

Jos ihminen oikein käyttää lukuisat elämänsä, edistyy hän niiden
kuluessa oikealla, täydentymyksen tiellä, niinkuin kasvit edistyvät
eläimiksi, eläimet ihmisiksi. Tämä tie vie lopulta _Nirvaanaan_
(Sammumukseen), johon pääseminen on korkein pyrintö. Nirvaana on
kärsimisen loppu, vapautus uudestaan syntymisestä — epäselvää on, onko
Buddha tarkottanut että N. on täydellinen häviämys, vai ainoastaan
täydellinen lepo.

Viisi käskyä: 1. Älä tapa! (eläimienkin tappaminen on siihen määrin
vältettävä että vesi on siivilöitävä pikkueläimistä vapaaksi ennenkuin
sitä juodaan.) 2. Älä varasta! 3. Älä tee aviorikosta! 4. Älä
valhettele! 5. Älä nauti juovuttavia juomia!

On tyyneydellä kärsittävä kaikkea, mutta myöskin varottava sydäntä
mihinkään kiintymästä, koska tunteet, rakkauskin, ovat haluja ja siis
harhavirvoja, jotka rikkovat rauhan.

Buddhalaisuus levisi nopeaan ja ilman sotakeinoja; on nykyisin maailman
kenties levinnein uskonto.

 Daimyo — Lääninruhtinas.

 Fudshi — Valtavasta luonnonihanuudestaan kuuluisa lumipeitteinen
    tulivuori Tokyon läheisyydessä.

 Geisha — Japanilainen tanssijatar, joita tilataan sekä yleisissä
    että kotojuhlissa esiintymään.

 Hachiman — Sodanjumala; alkujaan prinssi, Jingo keisarinnan (Japanin
    sankariajalta, noin Kristuksen aikoihin) urhokas poika.
 Haka — Hautakivi.
 Hakama — Laskoksiset silkkihousut.
 Hideyoshi — Japanin hallitsija 1536-1598, »Japanin Napoleon».
 Hojo Takimune — Japanin hallitsija Hojo-sukua, 13 vuosisadan lopulla.
 Hokusai — Japanin kuuluisimpia maalareita; eli noin vuosisata sitten.
 Horai — Elyysium, autuaitten asunnot.

 Ihai — Vainajan muistolaatta.
 Ingwa — Karma käsitettä vastaava japaninkielinen sana.
 Izumo — Japanin pyhä maakunta, auringonjumalattarelle Amaterasulle
    pyhitetty.
 Jimmu Tenno — Kiushiun ruhtinas, Japanin yhdistäjä ja ensimäinen

 Mikado; Japanin historiassa ja kansantraditsioonissa vanhin
    muistohenkilö, noin v. 660 e.Kr. Hänen muistoinaan säilytetään vieläkin
    peili ja miekka Yamadassa.

 Jizo — Buddhalainen jumalolento, kärsivien suojelija.

 Kagé-zen — Varjokestit (poissaolevan henkilön hengelle katettu
    pienoisateria).
 Kakemono — »Riippuesine», japanilainen seinälle ripustettava silkki-
    tai paperikaistaleelle maalattu vesimaalaus.
 Kappa — Vesihaltija; etenkin rannikoilla liikuskeleva.
 Karma — Laajamerkityksinen käsite buddhalaisuudessa ja bramaismissa.
    Tässä (ss. 63-76): Henkilön siveellisten (hyväin ja pahain) töitten
    summa määräävänä hänen sielunvaelluksensa seuraavat vaiheet.
 Kimono — Pitkä viitta, joka kuuluu kummankin sukupuolen pukuun.
 Koku — Vanha japanilainen tilavuusmitta; käytetään enää vain
    merkitsemään senkokoista maa-alaa, mistä ennen koku'llinen viljaa
    maksettiin veroa.
 Kuruma — Käsikärrit, joissa matkustavainen tavallisimmin liikkuu
    miehen tai parin vetämänä.
 Kurumaya — Kuruman vetäjä.
 Kwannon — Buddhalainen jumalolento, armeliaisuuden jumaluus, jota
    tavallisesti kuvataan hyvin monikätisenä naisena.

 Meido — Tuonela.
 Meiji — Japanin uusi ajanlasku alkaen vuodesta 1867.
 Mikado — Japanin hallitsija, keisari.

 Obi — Vyö.

 Saikyo — »Läntinen pääkaupunki», Kyoton entinen nimi.
 Sake — Riissiviina, riissiolut.
 Samisen — Kolmikielinen kitara.
 Samurai — Sotilaskastin jäsen.
 Sen — Japanilainen raha, viiden pennin arvoinen.

Shinto — Japanin vanhin uskonto, esikansan omistama jo maahan
tullessaan. Sh. on vainajain, etupäässä sankarien, ruhtinaiden,
oppineitten, henkien palvelusta, johon on yhtynyt vieläkin vanhempi
Luonnonpalvelus, esineinään Taivas, Aurinko, Kuu, Tuli. Alkujaan Sh.
ei ole omistanut mitään siveysoppia eikä määrättyä uskoa. Siveysoppi
on myöhemmin (3:lla vuosis. j.Kr.) lainattu Kiinasta Kon-Fu-Tsen
opista. Pienissä yksinkertaisissa shintotemppeleissä »Miyua», on vain
muutamia symbooleja, kuten pyöreä peili auringon, ja jalokivi vainajain
puhtauden ja voiman esikuvina. V. 1900 oli Japanissa noin 196,000
shintotemppeliä ja 89,500 pappia.

Shizoku — Katso: Yhteiskuntaluokat.

Shoguni — Alkujaan ylisotapäällikkö, jonka valta vähitellen kasvoi
kunnes Shoguni Yoritomo v.1191 kohosi Japanin todelliseksi valtiaaksi.
Hänen ja hänen jälkeläistensä aikana oli Mikado (varsinainen
hallitsija), vain Shogunin johdettava heikko varjo valtias, jonka
Shoguni aina visusti saattoi hallituksesta luopumaan jo nuorena
ennenkuin hän oli ennättänyt miestyä Shogunivallalle vaaralliseksi.
Mutta Shogunin täytyi kuitenkin muodollisesti saada virkansa ja
valtansa Mikadolta, ollakseen kansan käsityksessä oikeutettu. Tätä
omituista kaksinaisen hallitsijan tilaa kesti vuoteen 1867, jolloin
shogunivalta länsimaisten suurvaltojen aikaansaamissa selkkauksissa
lakkautettiin, ja mikado Mutsuhito, uuden Japanin perustaja ja nykyinen
hallitsija, sai takaisin täyden hallitsijavallan sen nimelliselle
kantajalle. Mainitun vuoden mullistuksista ja uudistuksista luetaan
alkavaksi Japanin uusi aika »Meiji».

 Shojo — Saduissa esiintyvä punakarvainen apinamainen olento.
 Sotoba — hautapatsas.
 Sûtra — Buddhan saarnat ja sananlaskut, sekä kertomukset B:n
    aikaisemmista olemuksista.

 Tabi — Japanilaiset puolisukat.
 Taiko Hideyoshi — Katso: Hideyoshi.
 Tengu — Pitkänenäinen vuorenpeikko.
 Tennin — Buddhalainen enkeli.
 Toritsu-Banashi — Vainajan Tuonelasta manaaminen kyseltäväksi.

 Yaoya — Vihanneskauppias.
 Yashiki — Daimyon asuinpaikka.
 Yemitsu, Iyemitsu — Tokugawa hallitsijasuvun kolmas shoguni 1604-1651,
    japanilaisen valtakunnansulkujärjestelmän toimeenpanija.
 Yen — Japanilainen raha, viiden markan arvoinen.
 Yhteiskuntaluokat — Japanissa on vieläkin eri y., vaikka rajat ovat
    paljoa vapaammat kuin entisten säätyluokkain, joihin ne suhtautuvat
    seuraavasti: 1. _Shinno_ — keisarin perhe ja suku. 2. _Kuvazoku_ (=
    Perheitten kukka) — vastaa entistä hoviaatelia, sekä lääninherroja,
    Daimyo. 3. _Shizoku_ (= kunnioitettavat perheet) — vastaa ent. sotilas
    säätyä, samurailuokkaa. 4. _Heimin_ (yhteinen kansa) — talonpojat,
    käsityöläiset, kauppiaat.
 Yoritomo — Shogunivallan perustaja, Minamoto-sukua.
 Yoshitsune — Kuuluisa Japanilainen soturi, synt. v. 1159, Yoritomon
    velipuoli. Japanin kansan mielisankari.



Viitteet:


[1] _Exotica_. Noveller och Studier från Japan (kirj. Lafcadio Hearn.
Tekijän luvalla kääntänyt Karin Hirn. Muutamia tekijää koskevia tietoja
esittänyt Yrjö Hirn. Tukholma 1901). Uusi kokoelma samalla otsakkeella
ilmestyi 1903. V. 1904 painosta julaistua kirjaa »Spöken och drömmar
från Japan» voidaan pitää kolmantena »Exotica» kokoelmana.

[2] Eräitä hauskoja näytteitä amerikkalaisissa sanomalehtimiespiireissä
kiertäneistä Hearn-kaskuista on Konni Zilliacus esittänyt
kirjotuksessaan »Ur en författares lif» Nya Pressenissä helmik. 2:lta
p:ltä 1899.

[3] Vertaa niihin kirjeotteisiin, mitkä on julaistu Hearnin
jälkijättöisen kirjan »The Romance of the Milky Way» London 1905
alkusanassa.

[4] Näin ollen nuo kolme lukua, pelkästään käännöksenä
Kalevalankäännöksestä, on jätetty ottamatta Stray Leaves’in
ruotsinkieliseen painokseen.

[5] Koku = vanha japanilainen tilavuusmitta, noin 10 kuutiojalkaa.

[6] Huomattakoon japanilaisten sanain selitystä edellä.

[7] Apinankaltainen tarueläin, punatukkainen, kuuluisa juoppoudestaan.

[8] Muinaistaruston olentoja, joitten arveltiin elävän
vuorenhalkeamissa. Toiset niistä kuvattiin muodottoman pitkänokkaisiksi.

[9] Eräässä muinaistarinassa kerrotaan, että kun Toryoko, suuri
runoilija, joka kasvatti Sugiwara-no-Michizané'ta (jolle nyttemmin
Tennininä omistetaan jumalallista kunnioitusta), kerran keisarin
linnasta Kyotossa lähtiessään kulki Ra-joo-mon nimisestä portista, ja
ääneensä saneli seuraavan ikään sepittämänsä säkeen: »Kaunis ja kuulas
on sää; — ja tuuli se nuoria pajunpäitä tuutii», tuossa tuokiossa syvä,
ilkkuva ääni porttikäytävästä jatkoi runoa tälleen: »Sulanut tyhjään
on jää; taas aallot ne rannan iki sammalia sukii.» Toryoko kääntyi
katsomaan mutta ei ketään näkynyt. Ennätettyään kotiin hän kertoi
oppilaalleen tapauksen ja toisti molemmat säkeet. Sugiwara-no-Michizané
ylisti jälkimäistä säettä sanoen:

»Totta tosiaan: ensimäisen säkeen sanat ovat runoilijan sanoja, mutta
jälkimäisen sanat ovat jumalallisen olennon!»

[10] »Vaikkakin olemme edistyneet korkealle luonnon auhtoasteen yli
älyperäisessä työssä, emme ole päässeet yhtä korkealle siveydessä… Ei
ole liikaa väitteessä että kansamme suuret joukot eivät ole kohonneet
villikansojen siveysastetta korkeammalle, vaan päinvastoin monessa
kohdassa vajonneet sitä alemmaksi. Siveellisyyden puute on nykyisen
sivistyksen suuri häpeätahra… Koko yhteiskunnallinen ja siveellinen
sivistyksemme on jäänyt barbaariselle asteelle… Olemme maailman
rikkain kansa, ja kuitenkin on lähes kahdeskymmenesosa väestöstämme
vaivaishoitolaisia ja kolmaskymmenesosa julkisia rikoksentekijöitä.
Jos lisätään näihin ne rikoksentekijät jotka eivät joudu kiini, ja ne
köyhät jotka elävät kokonaan tai osittain yksityisten armeliaisuudesta
(johon tri Hawkesley'n mukaan yksin Lontoossa kulutetaan vuosittain
seitsemän miljoonaa puntaa), niin voitte olla varmat siitä että enemmän
kuin kymmenesosa väestöstämme on kuin onkin vaivaishoitolaisia tai
rikoksentekijöitä». — (Alfred Russel Wallace.)

[11] Fudshi-yama = lumipeitteinen tulivuori Tokyosta sisämaahan päin.

[12] Esim. Herbert Spencer: Principles of Psychology: »The Feelings» (=
Tunteet).

[13] Tuollaista poissaolevan rakkaan henkilön hengelle katettua
ateriaa kutsutaan _Kagé-zen_, suomennettuna »varjotarjotin». Zen sanaa
käytetään myöskin merkitsemään lakkatarjottimelle katettua ateriaa,
jolloin tarjotin on jalallinen, pienoispöydän kaltainen. »Varjoateria»,
olisi siis asiallisempi suomennos sanasta »Kagé-zen».

[14] Helakan punaista obia (vyötä) saa ainoastaan lapset käyttää.

[15] Tästä johtuu puheenparsi henkilöstä joka kovin monta kertaa
ilmottaa tulostaan: »Puhutpa kuin henkienmanaaja!»

[16] Migawari, »Astua sijaan» on uskonnollinen erikoissana tälle
toimelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Idän ääreltä : Kuvia ja luonnoksia Japanista" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.