Title: Elämän pelko
Author: Bordeaux, Henry
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän pelko" ***


ELÄMÄN PELKO

Kirj.

Henry Bordeaux


92:sta ranskalaisesta painoksesta suomentanut

Aino Lehtonen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.



SISÄLLYS:

Esipuhe.

ENSIMMÄINEN OSA.

    I. Marcel Guibert'in paluu.
   II. Veli ja sisar.
  III. Kukkataistelu.
   IV. Aamupäivä Chênaie'ssa.
    V. Alice'n salaisuus.
   VI. Herra ja rouva Dulaurens.
  VII. Kosinta.
 VIII. Rikostoverit.
   IX. Hyvästijättö.
    X. Lähtö.

TOINEN OSA.

    I. Kolmetoista pöydässä.
   II. Poliisin tehtävä.
  III. Niobe.
   IV. Kuoleman paraati.
   V. Jean.
  VI. Isabella.
 VII. Paulan salaisuus.
VIII. Rouva Guibert.
  IX. Ruusujen ihme.
   X. Nioben viimeinen lapsi.
  XI. Iltarauhaa.



ESIPUHE.


Kun kesäkuussa 1902 lähetin _Elämän Pelon_ julkisuuteen, en osannut
aavistaakaan, että se saisi niin suurta suosiota yleisön puolelta
osakseen. Perhetragediat eivät olleet muodissa, ja minä olin uskaltanut
ottaa sankarittareksi vanhan, paljon kokeneen naisen.

Joka vuosi on siitä lähtien uusia painoksia ilmestynyt. Olen saanut
useampia satoja kirjeitä — joihin olen vastannut usein kuinka on
sattunut ja muutamalla rivillä — joista olen nähnyt, että useat
lukijoista ovat ystäviäni. Vihdoin, kun minua sekä Ranskassa että
ulkomailla pyydettiin esittämään niitä periaatteita, jotka olivat
teokseni johtolankoina — vaikkakaan tämä romaani ei suinkaan pyydä
todistaa mitään väitelmää, vaan ainoastaan enentää elämän halua
ja rohkeutta — oli minun koetettava lyhyesti määritellä niitä eri
katsantokantoja, joita meillä nykyajan ihmisillä on elämästä.
Pidettyäni esitelmäni, pyydettiin minua niitä julkaisemaan.

Tässä esitän nyt ne muistiinpanot, joiden johdolla esitelmiäni
valmistin. Kun neljän vuoden kokemuksen jälkeen saatan todeta, että
yhä herättää yleisön mielenkiintoa tämä teokseni, jonka taiteellisuus
on vain sen luonnollisuudessa ja vilpittömyydessä, tulee minun kiittää
siitä kaikkia niitä tuntemattomia ystäviä, joiden osoittama myötätunto
on tehnyt sen niin elinvoimaiseksi.



I.


Elämän pelko on sairaus, joka tekee tuhojaan varsinkin vanhojen
sivistyskansojen keskuudessa, — jollainen meidän kansammekin on tämän
henkisen keuhkotaudin oireet voivat esiintyä aivan päinvastaisina,
sillä elämän pelko ilmenee kahdella eri tavalla, kuten on kahta lajia
itsekkyyttäkin.

Ensimmäisestä, meidän päivinämme kaikkein tavallisimmasta ja kaikkein
raukkamaisimmasta lajista elämän pelkoa puhuu jo Dante, joka Helvetin
kolmannessa laulussa painaa siihen halveksintansa poltinmerkin.
Vergiliuksen opastamana saapuu runoilija Kyynelten kaupungin portille.
Hän ei ole vielä astunut portista sisään, mutta hän kuulee syvyyden
kuilusta nousevan valituksia, huokauksia ja epätoivon huutoja kohti
taivasta, jota ei yksikään tähti valaise. Keiden suusta tulevat
nuo valitushuudot, jotka kuuluvat niin läheltä helvettiä, mutta
eivät kuitenkaan tule sieltä? Hämmästyneenä Dante pyytää selitystä
opastajaltaan:

— Mestari, sanoin minä, mitä vaikerrusta minä kuulen, ja mikä on tuo
lauma, jota tuska noin kuuluu ahdistavan?

— Tuosta surkeasta kohtalosta osallisiksi joutuvat _kaikkien niiden
kurjat sielut, jotka elivät elämäänsä ansaitsematta moitetta ja
ansaitsematta kiitosta_. Heidät on pantu yhteen niiden pahojen enkelien
kanssa, jotka eivät olleet uskollisia Jumalalle, eivätkä kapinoinneet
häntä vastaan, vaan olivat olemassa vain itseään varten. Heidät
karkoitti taivas, sillä he tahrasivat sen kauneutta, ja helvetin syvyys
työntää heidät pois, sillä syylliset omaksuisivat itselleen kunniaa
heidän läsnäolostansa.

— Mestari, mikä piina heitä vaivaa ja saa heidät valittamaan noin
haikeasti?

Hän vastasi minulle:

— Minä sanon sen lyhyesti sinulle. He eivät voi toivoa kuolemaa, ja
heidän pimeä elämänsä on niin alhaista, että he kadehtivat jokaista
muuta kohtaloa. Maailma ei ole säilyttänyt heidän muistoaan,
armeliaisuus ja oikeus halveksii heitä. Älkäämme puhuko heistä, vaan
katso ja kulje ohitse...

Ankarampiakin rangaistuksia kuvatessaan ei Helvetti käytä
ylenkatseellisuudessaan loukkaavampia sanoja kuin ne, jotka kohdistuvat
noihin "_velttoihin ihmisiin, jotka eivät ole mieluisia Jumalalle
eivätkä hänen vihollisilleen_". Saiturit, jotka vierittävät kuormia,
kiukkuiset, jotka tappelevat suossa, hekumoitsijat, jotka lentävät
loppumattomassa tuulenpyörteessä, varkaat ja roistot, jotka mulskivat
kiehuvassa pikijärvessä, ovat teoilla ansainneet rangaistuksensa, ovat
kaikki osoittaneet olevansa pahoja. Mutta veltot eivät ole osoittaneet
olevansa hyviä eivätkä pahoja. He eivät ole olleet hyveellisiä eivätkä
paheellisia, ei tiedetä, mitä he ovat olleet. Värittöminä, tarmottomina
ja pehmeinä he eivät ole jättäneet persoonallisuuden muistoa, he ovat
tuskin eläneetkään: _he ovat pelänneet elämää_.

Sillä elämän pelko, se juuri tietää sitä, ettei ansaitse moitetta
eikä kiitosta. Elämän pelko on alituista, yksinomaista huolenpitoa
levostansa ja rauhastansa. Se on vastuunalaisuuden, taistelujen,
vaarojen, ponnistusten pakenemista. Se on vaivannäön, hurmaantumisen,
intohimon, innostuksen, uhrautumisen huolellista karttamista,
sillä ne ovat kaikki voimakkaita, rauhaa häiritseviä toimintoja.
Joka pelkää elämää, se kieltää elämältä raadantansa ja sydämensä,
hikensä ja verensä, joita elämä vaatii. Ja hän luulee elävänsä
rajoittaessaan elämää, kutistaessaan kohtaloansa. Elämän pelko on
passiivista itsekkyyttä, joka ennemmin vähentää ruokahaluansa, kuin
sovittaa ateriaansa sen mukaan, ja salpautuu harmaan ja tympeän elämän
mitättömyyteen, kunhan vain saa olla rauhassa iskuilta ja kolauksilta,
vaivoilta ja vastuksilta, aivan kuin matkustaja, joka tahtoisi
matkustaa vain tasaisella tiellä ja kumipyörillä.

Tarvinneeko mainita esimerkkejä? Elämän pelko se johtaa nuorta
miestä toiminta-alan valitsemisessa ja näyttää hänelle virkamiesuran
yksinomaiset edut, sillä uralla kun saa kohtuullista työtä vastaan
pysyväisen palkan ja turvapaikan, — mikä vaatimaton unelma jo
sai Goncourt veljekset ivallisesti huudahtamaan: "Ranska on maa,
jossa kylvetään virkamiehiä ja niitetään veroja". Ja eikö juuri
elämän pelko, useammin kuin elävä oikeuden tunne, aja heikkoja ja
kateellisia sosialismin helmaan, joka johtaisi yhdenvertaisuuteen
keskinkertaisuudessa?

Elämän pelko se myös varmasti, milloin se ei pidätä ihmistä mukavassa,
itsekkäässä ja utilistisessa naimattomuudessa, kehoittaa noihin
avioliittoihin, joita solmiessa enemmän kysytään neuvoa notaareilta
kuin omalta sydämeltä ja pannaan enemmän arvoa talletuskirjoihin ja
arvopapereihin, kuin kauneuden, ruumiillisen ja siveellisen terveyden,
kasvatuksen, rohkeuden, henkevyyden ja hienotunteisuuden etuihin.
Muutamat nykyaikaiset teoriat, jotka arvosteluina eivät suinkaan ole
aiheettomia, luulevat puhdistavansa avioliiton lähteet poistamalla
vanhempien suostumuksen, — vanhemmat kun useimmiten ovat liiaksi
kärkkäät ulkonaisten etujen vuoksi jättämään huomioonottamatta
henkilökohtaiset ansiot —, ja helpottamalla avioliittoon menoa
samoinkuin avioeronkin saantia, lyhyesti sanoen saattamalla avioliittoa
enemmän noiden toisten liittojen kaltaiseksi, jotka eivät ole
missään tekemisissä yhteiskuntajärjestyksen kanssa, vaan tuovat
siihen vain sekasortoa. Avioliitto, joka on perheen perustamista,
kotilieden pystyttämistä, jonka tarkoitus on, että kaksi ihmistä
täydentää toinen toistaan ja antaa elämän uusille olennoille, ei saata
yksinomaan rakentua rakkaudelle, jota tavallisesti kuvataan silmät
sidottuina; sillä ei ole pelkästään yksilöä koskeva teko se, joka
säilyttää traditsionia ja jatkaa sukua. Mutta pidetäänkö tätä suvun
jatkamista ja tätä traditsionin säilyttämistä todellakin tärkeänä?
Vai onko määräävänä jokin käytännöllisen onnen alhainen ihanne,
onnen, joka tuottaa mukavuuksia ja kutistaa, ikäänkuin mies ei enää
tuntisi pystyvänsä turvaamaan ja ylläpitämään perheensä elämää,
ikäänkuin nainen ei enää voisi tulla toimeen ilman turhaa tai ainakin
toisarvoista ylellisyyttä, ikäänkuin elämä, vapautettuna niin paljosta
turhasta ja toisarvoisesta, yksinkertaisempana, mutta ei suinkaan
ahtaampana, ei olisi elämisen arvoista, ja ikäänkuin aineellinen isän
tai äidin perintö voisi korvata siveellistä voimaa — mikä ei ole
todellisuuden mukaista?

Lisäksi tapaamme elämän pelkoa lasten saamisen karttamisessa ja isyyden
rajoittamisessa. Elämän antaminen tuntuu liian raskaalta edesvastuulta,
liian vaikealta velvollisuudelta, ja ennenkaikkea liian hankalalta ja
vaivalloiselta, ja siten on Ranskaa voitu ruveta kutsumaan ainoiden
poikien maaksi. Poistamalla testamentinteko-vapauden on siviililaki
antanut kuolin-iskun koossa pysyväisyydelle, päämiehen ympärille
ryhmittyneen perheen yhteydelle, joka saa maatilasta ylläpitonsa.
Mutta tuo laki on saanut aikaan sen, että sitä kierretään. Isän tai
tavan määräämän perillisen sijaan on tullut ainoa perillinen. Se on
ollut aikaisemmin tapana porvarillisissa piireissä, ja nyt se alkaa
olla yleistä maalaisväestönkin keskuudessa. Savoijin vuoristossa
näkee matkustaja usein pienillä kummuilla teiden varsilla tai joskus
yksinäisten laaksojenkin pohjukassa Pyhälle Äidille Synnyttäjälle
pyhitettyjä kappeleita. Lasta toivovat nuoret vaimot tekivät niihin
pyhiinvaelluksia. Meidän päivinämme naiset pikemmin kiittävät Herraa
hedelmättömyydestä, jota ennen vanhaan pidettiin häpeänä.

Lapsi on niin harvinainen, että sitä hemmotellaan ja vartioidaan.
Siten elämän pelko painaa niitäkin, jotka vain elämään valmistuessaan
ovat meistä riippuvaisia. Niin monet isät ja äidit eivät voi suostua
eroamaan lapsistansa, eivät anna heidän antautua laajakantoisemmalle,
mutta vaaranalaisemmalle uralle, estävät heitä menemästä avioliittoon,
joka veisi heidät kauas, mutta josta olisi heille siveellistä
hyötyä, heikontavat, laimentavat, veltostuttavat heidän rohkeuttaan
sensijaan että sitä innostuttaisivat, pakottavat heidät tunteellisella
itsekkyydellään alentavaan vallanalaisuuteen.

Mutta tämä elämän pelko painaa leimansa meidän julkiseen ja
yhteiskunnalliseen elämäämmekin, taiteeseen, joka ilmaisee meidän
aikamme tuntemistapaa, yhteiskunnallisiin laitoksiin, vieläpä meidän
terveyteemmekin.

Minkätähden julkisessa elämässä pidetään äänestämättä olemista
ominaisena maltillisille puolueille, niille, joita kutsutaan tai
jotka kutsuvat itseään kunnon ihmisiksi, ikäänkuin olisi kielteistä
kunnollisuutta? Äskettäinkin kerskailivat eräisiin piireihin kuuluvat,
että he eivät koskaan äänestä. Ja jolleivät he ole äänestämättä, niin
he tekevät äänensä riippuvaiseksi metsästys- tai huviretkestä, ja
yhä ovat kaikki osoittavinaan mitä suurinta ylenkatsetta politiikkaa
kohtaan. Nykyaikaisten kansojen elämässä kumminkin, syystä tai syyttä,
kaikki päätyy politiikkaan tai joutuu sen vaikutuksen alaiseksi. Se
on tosiasia, jota vastaan ei kannata tehdä vastaväitteitä. "Todella
hyödyllistä työtä", on sanonut Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt, "ei
tee arvostelija, joka pysyy syrjässä taistelusta, vaan toiminnan mies,
joka uljaasti ottaa osaa taisteluun, pelästymättä verta ja hikeä."
Meillä on paljon noita arvostelijoita, jotka pysyttelevät syrjässä
taistelusta ja lukevat joka aamu sanomalehtiä vain arvostellakseen
mahtipontisesti tapauksia ja hallitusta, ruikuttavat turhaan mennyttä
aikaa, ovat epätoivoisia tulevaisuudesta ja koettavat masentaa niiden
rohkeutta, jotka yrittävät suunnata asioiden kulkua.

Ja kumminkin jo yksin se tosiasia, että elämme yhteiskunnassa, nautimme
yhteiskuntajärjestyksen etuja, asettaa meille yhteiskunnallisia
velvollisuuksia. Kellään ei ole oikeutta elää elämäänsä muista
erillään, sillä kukaan ei voi tulla ilman muita toimeen. Ei riitä
se, että maksamme veromme, muuten nuristen. Rikkaus, joka edustaa
koottua työtä, ei vapauta työnteosta. Kun sen avulla saa aikaan
enemmän ja parempaa, ei se suinkaan saisi tehdä meistä nautitsijoita,
vaan päälliköitä, ja päällikkö on se, joka on osannut ottaa omalle
osalleen suurimman määrän työtä ja edesvastuuta. Mutta kokemuksesta
päättäen, näyttää rikkaus enimmäkseen vain kehittävän itsekkyyttä,
suovan tilaisuutta alhaisiin tai tyhjänpäiväisiin huvituksiin, aivan
kuin olisi ihmisen vaikeampi kestää rikkautta kuin köyhyyttä. Köyhyys
antaa alinomaa esimerkkejä solidaarisuudesta ja uhrautumisesta. Emmekö
esim. työlakoissa, joita niiden johtajat liian usein panevat toimeen,
näe työläisten kärsivän nälkää ja kurjuutta toistensa puolesta, tai
maksavan veroa vaatimattomista palkoistaan, tukeakseen toisissa
kaupungeissa asuvia tai toisiin ammattikuntiin kuuluvia tovereita?
Emmekö erikoista mielenliikutusta tuntien tapaa uudelleen noita Victor
Hugo'n _Köyhiä_, lukiessamme uutisia, jotka lyhyesti kertovat, että
sen ja sen suuriperheisen köyhän raukan kuoleman jälkeen, naapurit
olivat kilvan ottaneet hoitoonsa turvattomat lapset, jo ennenkuin
köyhäinhoitolaitos tai yksityinenkään hyväntekeväisyys oli ennättänyt
antaa apuaan?

Epäilemättä kurjuutta on vaikea katsella. Se häiritsee meidän
rauhaamme, meidän huolettomuuttamme, estää meitä unhottamasta, kuten
mielemme tekee, kaikkea sellaista, mikä ei koske meidän huviamme
ja hauskuuttamme. Haluammehan me tietysti olla jalomielisiäkin,
mutta vain välillisesti, niin ettei meidän tarvitse vaivaantua
kiusallisten näkyjen näkemisellä. Onhan meillä hermomme, kauneuden
tuntomme, kauhumme kaikkea ikävää kohtaan, ja me kartamme taitavasti
sääliväisyyden aiheuttamaa tuskallista tilaa, joka ei hellitä niitä,
joihin se kerran on tarttunut. — "Minä en tahdo nähdä sairautta enkä
kuolemaa", sanoi miehelleen Ibsen'in kaikkein sairaalloisin sankaritar
Hedda Gabler. "Säästä minua näkemästä mitään, mikä on rumaa." Ja
tappaessaan itsensä elämään kyllästyneenä, elettyään vain itseänsä
varten, huomaa tuo kaunosieluinen olento, että naurettavuus ja rumuus
on kirouksena tarttunut kaikkeen, mihin hän on koskenut.

Taiteen alalla elämän pelko on tunteen pelkoa. Se vaivaa dilettantteja,
jotka eivät tahdo valita eivätkä antaa itseänsä, jotka ryhtyvät
kaikellaisiin älyllisiin tai plastillisiin kokeiluihin, koskaan
antautumatta innostuksen valtaan, ja pitävät itseään muita etevämpinä,
syystä että yrittävät sitä ja tätä, ja syvällisinäkin, vaikka
rakkaus yksin kykenee tunkeutumaan läpi pinnan. Se vaivaa vielä
niitäkin taiteilijoita, jotka muka puhtaan taiteen nimessä hylkäävät
inhimillisyyden ja runouden, jotka siveellisten ja perheristiriitojen,
noiden antiikin tragedian aiheitten, sijasta tarjoavat meille somaa
mutta haurasta taidenautiskelua, jotka tyytyvät vain sievistämään
tekotapaansa, kuin kallisarvoisen ja tyhjän maljakon sisäseiniä,
aavistamattakaan, että taiteessa kuten kaikessa, on järjestystä ja
arvoasteita, ja että he ovat alimmalla asteella. Samoin inspiroi elämän
pelko noita hempeämielisiä romaaninkirjoittajia, noita voimattomia
näytelmänkyhääjiä, jotka eivät kykene enää vaikuttamaan muihin
kuin pintapuolisiin ihmisiin, joiden luonne karttaa syventymistä.
Esittämällä marionettiensa tyhjänpäiväisiä vaiheita, näyttävät he
meille, että kaikki selviää ja ettei mitään tarvitse ottaa vakavalta
kannalta, sensijaan että neuvoisivat meitä käymään käsiksi kohtaloomme.
Taiteessakin suuret inhimilliset huudot ovat rohkeuden ja voiman
huutoja, ja usein saa ne purkautumaan esille onnettomuus, aivan kuin
onnellisissa oloissa elävältä nerolta puuttuisi sitä syvyyttä, joka
paljastaa elämän kuiluja.

Vielä saa arkuus, pelokkuus, toisinaan oikeutettu ja usein liiallinen
varovaisuus ilmaisumuodon, jopa meidän yhteiskunnallisissa
laitoksissammekin, jotka yhä enentävät holhouksia ja ohjauksia ja
luottavat siihen, että valtio pitää huolta meidän taluttamisestamme
ja auttamisestamme joka tilaisuudessa. Vanha sallimuskin on ikäkuluna
pantu pois viralta. No mitä sen sijalle sitten on saatu? Vakuutusyhtiöt
tietysti. Nyt vakuutetaan tapaturmia, vaaroja, kuolemaakin vastaan, ja
se on sangen viisasta huolenpitoa. Miksei vakuuteta pelkoakin vastaan?

Pelon merkkiä kantavat kasvoillaan nekin uudenrotuiset nuorukaiset,
jotka näyttävät huolehtivan vain terveydestään, jotka saavat ruokansa
sulamaan vain kivennäisvesien ja kamomillin avulla eivätkä avaa
suutansa muuta kuin arvostellakseen ja halventaakseen, eivät kehu
mitään, eivät rakasta mitään, eivätkä toivo mitään, ikäänkuin olisi
heillä kalan verta suonissansa. Mitä kannattaa heidän niin säilyttää ja
suojella itseään, kun eivät kerta sen kummempaan käytä elämäänsä?

Tunteekohan nuoriso vähemmän elämän arvoa? Erään Lyon'in lyseolaisen
äskettäinen itsemurha muodostaa kokonaisen luvun, ja lisäksi kaikkein
kauneimman, _Juurettomien_ syytöskirjassa sitä kasvatusta vastaan, joka
unohtaa perheen, suvun, kotiseudun, isänmaan tosiasiat. Ennen kuolemaan
menoaan oli poika parka kirjoittanut mustalle taululle: minä olen
nuori, olen puhdas ja menen kuolemaan. Hänen filosofian opettajansa
opetus oli saanut hänen inhoamaan elämää.

Mitä oli hänelle opetettu? Puhtaan järjen, tieteen, yleishyvän
harrastusten kauneutta. Sensijaan, että hän olisi saanut astua
paikalleen rivissä, olisi hänen pitänyt repiä kaikki maahan,
rakentaakseen kaikki uudestaan, julistaa mitättömäksi menneisyys,
traditsioni, kohtalon määräys, joka oli antanut hänen syntyä
siinä ja siinä maassa sinä ja sinä aikana ja luoda itselleen
uusi persoonallisuus, uusi maailmankaikkeus, uusi Jumala. Paitsi
valmistautumista aineellista tulevaisuutta varten, vaadittiin häneltä
vielä lisäksi kuten jokaiselta ranskalaiselta, että hän muodostaisi
uuden metafysiikan, politiikan, moraalin. Hän sortui niin monien
raskaiden tehtävien taakan alle. Elämä kadotti selväpiirteisyytensä,
hän ei nähnyt enää sen kauniita valoja ja synkkiä varjoja, sen
ponnistuksia, iloja, tuskia, kaiken luodun ja olevaisen ihanuutta,
hän ei ymmärtänyt enää, miksi ahertaa, hän ei tuntenut enää takanaan
menneisyyttä, jota jatketaan, eikä nähnyt edessään tulevaisuutta, johon
voi luottaa. Elämä oli hänelle kuin paksua sumua, jonka läpi hänen
järkensä turhaan koetti tunkeutua, jossa hän ei kuullut Jumalan ääntä,
ei suvun eikä isänmaan kutsua. Hän ei ymmärtänyt omaa merkitystään,
joka ei ollut pelkästään yksilöllistä, vaan kollektiivista laatua, eikä
hän käsittänyt, että jokaisen on vain asetuttava paikalleen rivissä,
että jokaisen voiman ja harrastuksen määräävät ne olot, joista hän on
riippuvainen ja jotka taas, välillisesti, riippuvat hänestä. Ja hän
tunsi uutta elämän pelkoa.

Noilla uudenaikaisilla nuorilla miehillä on myös sisaria. En uskalla
kumminkaan ruveta heitä tässä kuvailemaan. Muuan persialainen
sananlasku sanoo, ettei naista saa lyödä, ei edes kukkasella. Mutta
runoilijat, joilla on erikoisia vapauksia rakkaudenkin suhteen, ovat
ottaneet piirtääkseen meille heidän kuvansa. Kenpä ei muistaisi
Musset'n muistosäkeitä nuorelle naiselle?

    ... Hän hyvä oli, hyvyyttä jos on,
    Kun käsi ohimennen aukeaa,
    Vaan sydän tyly on ja tunteeton —
    Jos kylmä kulta almun nimen saa.

    Hän ajatteli, ajattelua
    Jos on, kun huulet hempeet toistelee,
    Kuin opittua ulkolukua,
    Mi kevätpuron lailla solisee.

    Hän rukoili, jos rukousta on,
    Kun silmät hartahina harhailee:
    Kun milloin kohoaa ne taivohon.
    Ja milloin maata katse tapailee.

    Hän kuoli — elänyt ei konsanaan.
    Ol' elon varjoa vain elämänsä.
    Kun kirja kirpos' hänen kädestänsä,
    Ei ollut lukenut hän sanaakaan.

Ol' elon varjoa vain elämänsä! Kuinka moni kuoleekaan meidän
päivinämme, joka elänyt ei konsanaan!

Meidän terveyteemmekin on siveellinen heikkoutemme vaikuttanut.
Hermosairaudet, jotka viime vuosina ovat levinneet niin
huolestuttavassa määrässä, eivät muuta todista kuin tahdon höltymistä,
persoonallisuuden heikontumista. Tohtori Grasset, Montpellier'n
lääketieteellisen tiedekunnan opettaja, joka hermotautien tutkijana
on saavuttanut maailman maineen, lausuu selvin sanoin, että on
turvauduttava siveelliseen hoitotapaan, joka ilmenee siinä, että
heikontunutta persoonallisuutta lujennetaan, veltostunutta tahtoa
vahvistetaan.

"Sairaassa on herätettävä, hän sanoo, halua ja pyrkimystä parantumaan,
ja senvuoksi on näytettävä hänelle, mitä elämä vielä häneltä odottaa,
mikä tehtävä hänellä vielä on täytettävänä tässä maailmassa.

"Hermostunut, joka ei ymmärrä elämää, joka ei myönnä, että sitä
kannattaa elää, joka nukkuu illalla haluamatta ajatella huomispäivää,
iloiten vain siitä, että hänellä on yksi päivä vähemmän elettävänä...
se hermostunut ei koskaan parane.

"Lääkärin tulee herättää ja kehittää potilaassaan velvollisuuden,
uhrautumisen, seurallisuuden halua... kaikkien tuollaisten ylevien
ajatusten tulee astua sairaalloisten mielikuvien sijaan.

"Sairasta on kiellettävä hyödyttömästi mielessään hautomasta
menneisyyttä, jota kukaan ei voi muuttaa. Olkoon vain, että hän on
saanut kokea vääryyttä, luuloteltua tai todellista, elämässä, niin on
hänellä kuitenkin tehtävä täytettävänä, vaatimaton tai korkea: hänen
tulee koettaa hyödyttää lähimmäisiänsä ja ihmiskuntaa.

"Täytyy saada sairaan ajatukset temmatuiksi pois hänestä itsestänsä
ja koettaa kääntää häntä yhä enemmän ja enemmän altruismin puoleen,
osoittamalla hänelle että siinä ja vain siinä on hänen pelastuksensa.

"Terve ihminen on altruistinen eläin. Itsekkyys ja itsekylläisyys
liittyvät sairauteen; ne ovat sairauden syitä ja tuntomerkkejä. Niin
kauan kuin pysyy itsekkäänä, ei ole parantunut eikä voikaan parantua."

Käsittääksemme näiden sanojen merkitystä, on meidän muistettava,
että niitä ei ole lausunut mikään teoreetikko, vaan lukemattomien
tosiasioiden tarkkaaja. Sellaiseen fyysilliseen vaaraan elämän pelko
saattaa ihmisen, ja sellaista psyykillistä hoitotapaa on käytettävä sen
parantamiseksi.



II.


On toisenlaistakin elämän pelkoa.

Se ei, totta kyllä, pelkää ponnistusta, eikä vaivaa, eikä taistelua.
Passiivisen itsekkyyden jälkeen tulee meidän vetää päivänvaloon,
kuten Apolloon veti Marsyaan, tuo aktiivinen itsekkyys, joka kykenee
kehittämään mitä suurinta pontevuutta, mutta vain tyydyttääkseen
yksilöllistä tarkoitusta, omaa nautintoaan. Se käyttää väärin meidän
parasta asettamme, tarmoa. Se luulee voivansa mielensä mukaan käskeä
elämää, voivansa alistua siihen vain toistaiseksi: siis se sitä pelkää.

Epäilemättä tämä meidän raukkamaisuutemme odottamaton muoto vaikuttaa
arvokkaammalta kuin ensimmäinen, ja houkuttelee näennäisellä
osallisuudellaan niinkuin sireenit petollisella viehätyksellään.
Sen tunnuslauseeksi sopisi Mérimée'n kuuluisa määritelmä: _Elämä on
pelipöytä, jonka ääressä huvitellaan vain sen mukaan, kuinka korkeista
panoksista pelataan_. Sitä uhmaa, jota se osoittaa elämää kohtaan,
osoittaa se toisinaan myös kuolemaakin kohtaan, emmekä me voi olla
tuntematta jonkinlaista ihailua, kun näemme don Juan'in, tuon uskaliaan
itsekkyyden loistavimman ruumistuman, don Juan'in, kaikkien valojen
rikkojan ja kaikkien hyveiden kurjan viettelijän, yksinään pitosalissa,
jossa valot ja kukkaset vielä kertovat ilon huumauksesta ja josta hänen
seuralaisensa kauhuissaan ovat paenneet, kun näemme hänen nousevan ja
astuvan soihtu kädessä ja iva huulilla päällikön kuvapatsasta vastaan,
jonka rutistus on hänet musertava.

Tämä tarmokkuus, joka vaatii rajua nautintoa, on rosvojen tarmokkuutta.
Sitäkin saattaa ylistää. Kuten esimerkiksi tekee rouva Grazia Deledda
yhdessä noista raskaista ja kummallisista romaaneistaan, jossa hän
kuvailee Sardinian kansaa ja tapoja. Muuan vanha vuoristolais-leski
ylistää hoitoonsa ottamalleen Oli nimiselle tytölle miesvainajaansa,
joka oli ollut miesten parhaita. — Mitä hän teki, kysyy Oli. — Mitäkö
teki? Rosvo hän oli. Ja kun tyttö ihmettelee tuota vastausta, kertoo
eukko hänelle, että hänen miehensä rupesi rosvoksi näyttääkseen
uljuuttaan ja saadakseen kulumaan aikansa, joka joutilaana ollessa
tulee niin huonosti käytetyksi. Eikös se ollut parempaa kuin istua
kapakassa? Ja kaunopuheisesti hän ylistelee tuota yritteliästä elämää.
"Ne olivat", hän sanoo, "miesten miehiä, rohkeita ja taitavia, valmiita
kaikkeen ja varsinkin kuolemaan. Sinä luulet kai, että rosvot ovat
huonoa väkeä. Mutta sinä erehdyt, rakkaani. Ne ovat miehiä, joiden
täytyy saada osoittaa uljuuttaan, ei muuta. Mieheni oli tapana sanoa:
'Ennen vanhaan miehet menivät sotaan; mutta nyt ei enää käydä sotia,
ja miesten täytyy vielä saada tapella. Sen vuoksi he rosvoavat ja
ryöväävät, eivät tehdäkseen pahaa, vaan käyttääkseen jollakin tavoin
voimaansa ja rohkeuttansa.'" [_Tuhkaa_, Grazia Deledda.]

Samoin on laita liike-elämässä, politiikassa, hienon maailman
keskuudessa, vähin kaikkialla; ne miehet ja naiset, jotka jollakin
tavoin panevat liikkeelle voimaansa ja rohkeuttansa, eivät siltä
välttämättä ole rosvoja ja ryöväreitä. Mutta kaikki he vaativat
elämältä vain iloja ja nautintoja, tai ainakin rajuja tuntemuksia,
ja luulevat voivansa sitten heittää sen pois kuin kuiviin puserretun
appelsiinin. He ovat hulluja individualisteja, jotka tahtovat nauttia
rajattomasti ja joille maailman kaikkeus on vain yksityisomaisuutta,
jota mielin määrin saa tuhlata. Tunnen heidät hyvin, sillä olen usein
kiihkon kuumeessa katsonut samaan suuntaan. Koskaan ei ole niin
röyhkeästi hylätty tulevan elämän mahdollisuutta, eikä koskaan ole niin
rajusti riennetty turmiota tuottaviin vaaroihin, ikäänkuin pitäisi
polttaa tuhaksi tämä ainoa elämä, jotta siitä leiskahtaisi jokin
jumalainen liekki. Heittäydytään kuoleman pyörteeseen, jotta muutamina
jännityksen hetkinä voitaisiin tuntea elämää kaikessa voimassaan.

Vaatiessaan oikeutta intohimoon, oikeutta onneen, oikeutta
vapauteen, edisti romantismi tätä individuaalisen voiman
kehitystä. Meidän päivinämme uusi romantismi sitä kiihoittaa,
ja naiset ne sitä nyt etupäässä saarnaavat. Heidän arvoasemansa
nykyaikaisessa kirjallisuudessa todistaa vain yhä laajemmalle
levinnyttä nais-emansipatsionia. Vähemmän kykenevänä kuin mies
käsittämään yhteiskunnallisen ja siveellisen elämän monimutkaista
kokonaisuutta, ammentaa uudenaikainen nainen yhdellä kertaa kuiviin
kaikki vaatimuksensa, ja ponnahtaa yhdellä hyppäyksellä sen tien
päähän, millä luottamus omaan voimaan on oppaana ja tuo rajoitettu
käsitys maailmankaikkeudesta, joka supistuu vain omaan itseen. Onpa
vidividualismi saanut filosofinsakin eräästä runoilijasta, Nietzschestä
— jonka oppeja muuten on huonosti tulkittu — joka myöntää yli-ihmiselle
kaikki oikeudet, ja kukapa ei luulisi itseään yli-ihmiseksi, varsinkin
jos on uudenaikainen nainen?

Mutta eikö ole kummallista nimittää elämän peloksi oppia, joka ylistää
ja kunnioittaa elämää ja tekee sen voiman kaksinkertaiseksi?

Muistuu mieleeni pieni tarina, jonka kuulin lapsena. Se on tarina
lankakerästä, jonka eräs haltija — hyvän- tai pahansuopa — antaa
pienelle pojalle, sanoen seuraavat salaperäiset sanat:

— Tämä kerä merkitsee sinun elämäsi pituutta, jokainen hetki, jonka
elät, lyhentää sitä. Minulla ei ole voimaa pitentää aikaa eikä liioin
pysähdyttää sen kulkua, mutta minulla on kyky lyhentää sitä ja sen
kyvyn sinä nyt saat minulta. Joka kerta kuin sinä elämässäsi kohtaat
tyhjiä, ikäviä tai surullisia hetkiä, joista haluat päästä, vedä vain
lankaa, niin ne hetket menevät ohitse. Hyvästi nyt ja ole varovainen.

Pikku poika välitti viisi tuosta kehoituksesta varovaisuuteen. Hän otti
nauraen kerän vastaan, ja kun hänen elämänsä tuntui hänestä hauskalta,
arveli hän, että lanka kyllä saisi lyhetä itsestään. Mutta sitten hän
alkoi toivoa. Koulussa hän toivoi loma-aikoja. Rakastuttuaan halusi hän
omakseen rakkautensa esineitä. Kunnianhimon kalvamana toivoi hän, että
hänen pyrkimyksensä toteutuisivat. Ja päästäkseen halujensa perille
veti hän vetämistään lankaa. Ennätettyään elämänsä päähän, huomasi hän
silloin kauhukseen, että hän tuskin oli elänyt enempää kuin muutaman
päivän. Niin meidän himomme polttaisi loppuun elomme päivät, jos se
saisi määrätä.

Niin nuo individualistitkin, joiden tarmokkuus näyttää meistä niin
vankalta, pelkäävät päinvastoin elämää. He pelkäävät elämää, sillä
he eivät tahdo elää koko elämää ja siksi että he tottuneina etsimään
kiihkeitä vaikutuksia ovat joutuneet harhaan, niin etteivät enää
ymmärrä tavallista, jokapäiväistä elämää, vaan kammovat sitä, koska
se heistä tuntuu tympäisevältä ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta tämä
jokapäiväinen elämä se kumminkin anastaa tärkeän osan meidän elämämme
hetkistä. Se käsittää melkein koko lankakerän. Elämän rajoittaminen
vain nuoruuden aikaan merkitsee sitä, ettemme tunne elämää ja että
halveksimme sitä. Sillä elämällä kokonaisuudessaan on arvoa, kunhan
vain osaamme antaa sille sisällystä.

Paitsi tätä halua kiihkeisiin tuntemuksiin, jotka rajuudessaan,
vaarallisuudessaan ja turmiollisuudessaan tuntuvat hiukan
suurenmoisiltakin, tahdon vielä tämän sairauden ilmauksista vetää
esille huvitusten etsinnän ja tarpeen. Meidän päivinämme tapaa
kaikkialla ja varsinkin Pariisissa, rikkaiden luokkien keskuudessa
— sillä köyhissä oloissa tämä halu ei tule kysymykseen — miehiä
ja naisia, jotka näyttävät aivan kuin pakenevan itseään, niin he
lakkaamatta liehuvat. He luulevat liehuntaa toiminnaksi. Se on hirveä
erehdys. Se on vallinnut maailmassa varsinkin kahdeksanneltatoista
vuosisadalta alkaen, jolloin aljettiin turmella sisäisen elämämme
lähteitä. Maine'n herttuatar sanoi jo silloin, että hän oli saanut
"joukko-intohimon". Aika kulutetaan poissa kotoa tai palataan sinne
suuressa seurassa, jottei koettaisi hetkeäkään yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta. Joka aamu laaditaan niin lopen uuvuttava ohjelma, että
kieltäydyttäisiin sitä suorittamasta, jos se olisi pakollista. Täytyy
huvitella, saada virkistystä, unohtaa itsensä. Hiljainen itseensä
syventyminen veisi vain ikävystymiseen, kun ei ole rakkautta eikä
uskoa eikä määrättyä päämäärää. Ja sitten luullaan, että eletään
sisällysrikasta elämää, ja siksi niin monet pariisilaiset ja
pariisittaret, joita nähtävyyksien moninaisuuden ja taiteen runsauden
luullaan niin suuressa määrin älyllisesti kehittävän, ovat nähneet
niin paljon, jota eivät jaksa säilyttää. Elämä on heille kuin sarja
kinematografikuvia, jotka hetken häikäisevät silmiä ja katoavat. He
eivät ole näille vaikutelmille omistaneet sellaista työtä, joka yksin
käy täydestä.

Siis, ei ole elämää se, ettei koskaan ole kotona, ei koskaan ole
itsekseen, ja juuri itsekseen, enempää kuin on matkustamista se, että
täyttä vauhtia ajaa automobiililla valtamaanteitä koskaan pysähtymättä.
Elämä ei ole lakkaamatonta huvittelemista ja siinäpä meillä on toinen
muoto elämän pelkoa.



III.


Ensimmäinen elämän pelon muoto sekoitti toisiinsa passiivisuuden,
liiallisen varovaisuuden, itsensä itaran säästämisen, jotka ovat
raukkamaisia ominaisuuksia, ja kohtaloonsa alistumisen, joka on
rohkeata, kun taas jälkimmäinen, kiihkeä itsekkyys luulee voiman
palvomista sen käyttämiseksi. Ei ole todellista tarmoa muuta kuin
järjestetty, kuriin tottunut tarmo.

Me olemme syntymästämme saakka riippuvaisuuden tilassa. Me olemme
riippuvaisia kaikenlaisista erikoisista olosuhteista, joita muodostavat
maa, kansa, perhe, ympäristö, kasvatus, terveys, lahjakkuus,
varallisuus, sillä ei ole olemassa riippumattomia ihmisiä, ja siinä
on kaikkien suuri yhdenvertaisuus. Ja lisäksi, elämämme edetessä me
joudumme riippuvaisiksi olosuhteista, joita emme voineet ennakolta
arvata emmekä välttää. Tähän riippuvaisuuteen on päättäväisesti ja
rohkein mielin alistuttava.

Se on meidän ensimmäinen sankarillisuuden osoituksemme. Ei sen
töyhtökypäräisen ja torvea toitottavan sankarillisuuden, jonka
kunniaa individualismi mielellänsä julistaa, siirtääkseen elämän
laulun onton mahtipontisuuden korkeampaan äänilajiin, vaan
huomaamattoman sankarillisuuden — joka on kaikkein vaikeinta, sillä
julkisuus vahvistaa — jonka täytyy jatkua keskeytymättä ja ilmetä
kaikkein pienimmissä asioissa. Monikin pöyhkeä olento, joka kykenee
sankarillisiin tunteenpurkauksiin, on näyttänyt, jalustaltaan alas
astuttuaan, olevansa kerrassaan sietämätön ja täydellinen pelkuri
elämän suhteissa, elämän, jota — pitäkäämme se mielessämme — on joka
päivä elettävä, ja jostakin toisesta taas, joka on vähäarvoinen ja
näköjään vähäpätöinen, saamme tietää, useinkin liian myöhään, että hän
on osoittanut ihmeteltävää sankarillisuutta. Ei kenenkään elämä ole
vailla tilaisuuksia ansiokkaaseen menettelyyn; täytyy vain osata niihin
tarttua.

Mutta jos me toisaalta olemme riippuvaisia elämästä, niin toisaalta
taas meidän elämämme riippuu meistä. Meidän tahtomme ja tarmomme voivat
ja niiden tuleekin olla mukana vaikuttamassa. Niiden tulee lisätä
meidän elämämme perintö-osaa, tehdä se rikkaammaksi, tärkeämmäksi,
ansiokkaammaksi, niinkuin viljely enentää maan luonnollista
hedelmällisyyttä.

Jokaisen elämä vaatii ponnistusta, kenenkään elämä ei ole vapautettu
tuskasta, aniharvat pääsevät vastoinkäymisestä. Ponnistus, tuska,
vastoinkäyminen, ne ovat kaikki tilaisuuksia, joissa meidän kuntomme
suuruutta koetellaan.

"Tässä elämässä", sanoo vielä presidentti Roosevelt, "emme saavuta
mitään ilman ponnistusta... Terve valtio voi vain silloin olla
olemassa, jos ne miehet ja naiset, jotka sen muodostavat, viettävät
säännöllistä, voimakasta, tervettä elämää; jos lapsia kasvatetaan sillä
tapaa, että ne eivät pyri ainoastaan ottamaan selville vaikeuksia,
vaan myöskin voittamaan ne; että ne eivät pyri etsimään mukavuutta,
vaan kaikin voimin koettavat oppia uskaliaasti yrittämään ja näkemään
vaivaa voiton saamiseksi. Miehen tulee nauttia siitä, että hän saa
tehdä miehen työtä, uskaltaa, panna itsensä alttiiksi, ahertaa; pitää
huolta itsestänsä ja pitää huolta niistä, jotka hänestä riippuvat.
Naisen tulee olla perheenemäntä, kodin perustajan kumppani, viisas ja
pelkäämätön äiti, joka kasvattaa terveitä ja lukuisia lapsia. Eräässä
noista vaikuttavista ja surumielisistä kirjoistaan Daudet puhuu
'äitiyden pelosta, tuosta kauheasta pelosta, joka ahdistaa nykyajan
nuoria vaimoja'. Kun sellaisia sanoja voidaan totuudenmukaisesti sanoa
jostakin kansasta, on se kansa mädäntynyttä sydänjuuriaan myöten.
Kun miehet pelkäävät työtä tai pelkäävät rehellistä taistelua, kun
naiset pelkäävät äitiyttä, silloin hoippuvat he kadotuksen partaalla;
ja parasta olisi, että he häviäisivätkin maan päältä, jossa heille
osoittavat oikeutettua halveksimista kaikki miehet ja kaikki naiset,
jotka itse ovat voimakkaita, uljaita ja ylevämielisiä." [_Th.
Roosevelt_, Voimakas elämä.]

Se on toimettoman rikkauden, velttouden kirous. Ja jos nuoren
Amerikan kansan päämies pitää tarpeellisena lausua sellaisia sanoja
ravistellakseen hereille niin tarmokkaan kansan tahtoa, kuinka
monta kertaa ankarampina nuo samat sanat silloin kohdistuvat meidän
heikontuneeseen kansaamme? Amerikkalaisten keskuudessa ne tuskin
soveltuvat muihin kuin niihin hulluihin itsekkäisiin, joiden tarmoa
on helpompi ohjata, kuin elähdyttää meidän kansamme velttoutta ja
pelokasta saamattomuutta.

Presidentti Roosevelt on aina tehnyt eron aineellisten aarteiden ja
niiden siveellisten aarteiden välillä, joista kansat ja yksityiset
ammentavat elinvoimaansa. Eräässä Mistral'illemme kirjoittamassaan
kirjeessä — kun tämä oli lähettänyt hänelle runoteoksensa Mireille'n
— selittää hän taas kantaansa hänelle ominaisella suoruudella
ja sattuvaisuudella: "Teollisuudella ja rautateillä, kirjoittaa
hän, on arvoa vissiin määrään saakka; mutta rohkeus ja kestävyys,
puolisoittemme ja lastemme rakkaus, kodin ja isänmaan rakkaus,
sankarillisuuden ja jalojen ponnistusten rakkaus ja esikuvanaan
pitäminen, jokapäiväiset, vaatimattomat hyveet ja urheat hyveet,
tällaiset ominaisuudet ovat kaikista korkeimmat; ja jos ne puuttuvat,
ei mistään rikkauden kasaantumisesta, ei mahtavasta ja jymisevästä
'industrialismista', ei kuumeisesta toimekkuudesta, ilmetköön se missä
muodossa tahansa, ole hyötyä yksityiselle eikä kansalle. En suinkaan
vähäksy noita seikkoja, jotka ikäänkuin muodostavat kansan ruumiin;
mutta minä vain tahtoisin, etteivät ne saattaisi meitä unohtamaan, että
ruumiin ohessa sillä myöskin on sielu."



IV.


Jos ponnistuksen tulee meitä kannustaa, niin tuska ei saa masentaa
meidän mieltämme. Mutta nykyaikana kykenemme kumminkin sitä paljon
vähemmän vastustamaan. Ruumiillinen kärsimys varsinkin on käynyt meistä
sietämättömäksi. Vähimmässäkin vaivassa me huudamme lievitysainetta. Ja
luulemme varmasti, että meille ollaan kiitollisia, jos julistamme, että
kova hammassärky on tuskallisempaa kuin kaikki henkiset kärsimykset.
Sillä henkinen kärsimyshän on ihmiselämän välttämätön täydennys. Ennen
kärsimystä elämä ei esiinny sellaisena kuin se todellisuudessa on,
eivätkä heikot aina erotu voimakkaista.

Vain kauniimpana vihannoipi puu, mi oksitaan, sanoi vanha Ronsard'imme.

Mutta elämä antaa korvauksiakin. Jollei se niitä antaisi, niin kuinka
voisimmekaan taistella mielemme masentumista vastaan. Monet kasvot
kääntyvät pois vastoinkäymisestä, eivät siedä tappiolle joutumista,
eivät toisissakaan. Sekin on pelkoa. Kerran eräs hiukan ivamielinen
kirjallisuushistorian opettaja, joka luennoi nuorille tytöille
Iliadista, sai päähänsä luentojensa lopulla kysyä oppilailtaan,
Achilleesko vai Hector oli heidän mielisankarinsa. Achillees sai
musertavan enemmistön. Olihan hän voittaja. Ja kumminkin Homeeros
oli selvänäköisempänä psykoloogina kuvannut voitetun jalommaksi ja
ylevämielisemmäksi luonteeltaan, sillä hän tiesi, mikä osallisuus
on jumalilla ihmisten menestymiseen tai vastoinkäymiseen. Ja meidän
kaunein ranskalainen eepoksemmekin, _Chanson de Roland_ (Rolandin
laulu) ylistää tappiolle joutuneen uljuutta.

Tarmokkuus saattaa meidän kestämään vastoinkäymistä, tuskaa,
ponnistusta. Tämä jalo voima vaatii harjoitusta. Sen kelpoisuus riippuu
sen käytännöstä. Sen viljeleminen vain sen itsensä vuoksi olisi niiden
ihmisten matkimista, joille urheileminen on elämän tarkoitus. Urheilu
ylläpitää ja enentää meidän voimakkuuttamme ja terveyttämme, joita
tarvitsemme elämämme tehtäviin, mutta niiden itsensä asettaminen
elämän tehtäväksemme olisi kaiketi hullunkurista. Luonto kehittyy
sokeasti ja rajattomasti. Kaikki mikä koskee ihmistä, on alistettu
järjestykseen. Ja samoin kuin ei synny taideteosta ilman alistumista
sopusuhtaisuuden sääntöihin, samoin ei voida elää kaunista elämää,
suostumatta järjestykseen, joka johtuu meidän riippuvaisuudestamme ja
rajoituksestamme. Mutta tarmomme ohjaaminen ei ole sen vähentämistä.
Silloin sen päinvastoin omistamme ja käyttelemme sitä kuin ratsumies
opetettua ratsuaan. "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja
hyökkääjät tempaavat sen itsellensä", sanoo Matheuksen evankeliumi.
Niin elämääkin vastaan hyökätään. Laimeat ja maltilliset eivät ole
mitään saaneet aikaan, vaan ne intomieliset, jotka ovat hillinneet
kiihkoansa.

Voidaksemme saavuttaa elämän kokonaisuuden on vielä tärkeätä yhdistää
menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden suhteen meidän
on tunnustettava traditsioni. Eivät kansat eivätkä yksityiset astu
yht'äkkiä valoon. Meidän tulee siis tuntea ne siteet, jotka meitä
sitovat siihen maahan, missä olemme syntyneet, kansaan, josta olemme
lähteneet. Me olemme siten menneisyyden jatkoa, ja meidän kauttamme
jatkuu se, mikä siinä on elinvoimaista.

Mutta vaikutuksien saaminen menneisyydestä ei suinkaan vielä tiedä
menneisyyteen asettumista. "Elämä, joka pyrkii avartumaan, välttää
kuolleita kohtia," sanoo Spalding. "Ja jos tunnette elävöittävän
voiman hehkuvan rinnassanne, älkää ruvetko haudankaivajaksi." Ei
mikään ala uudelleen alusta ja kaikki kehittyy. Kaikki kehittyy
hitaasti, ja saaden vaikutusta siitä, mikä on aikaisempaa. Jokaisella
aikakaudella on uudet tarpeensa, joita tulee ymmärtää. Meidän aikamme
vaatii paljon. Monimutkaisempana ja sekavampana se vaatii terävämpää
silmää, selvemmin tajuttua yhteisyyden tunnetta ja herkempää käsitystä.
Väen kasaantumiset saavat aikaan salaisempaa kurjuutta. Koneellinen
työ tehtaissa on persoonattomampaa ja työn erikoistuminen vähentää
tuntuvasti työn iloa. On syntynyt uusia olemassaolon ehtoja, jotka
herättävät henkiin uutta yritteliäisyyttä.

Tulevaisuus taas, joka meille näkyy lapsiemme muodossa, opettaa
meille, että meidän tarkoitusperämme on meitä itseämme edempänä,
sekä että elämänsä iltanakin ihmisen tulee valmistaa siimestä
jälkeentulevaisillensa. Emme rakenna samoista aineista, jos huoneen
tulee seistä muutamia vuosia tai vuosisatoja.



V.


Älkäämme luulkokaan, että kehittäessämme itsessämme rakkautta elämään,
koko elämään, kuolema tulee pelottavammaksi. Ihmiselämän arvoa ei
määrää sen pituus. Hyvinkin lyhyt elämä levittää usein enemmän tuoksua
kuin pitkä, kuivettunut elämänaika. Pääasia ei ole, että elää vanhaksi,
vaan että täyttää jokaisen elämänsä hetken viimeiseen saakka, tietäen,
että kerta tulee viimeinen hetki, joka antaa lopullisen muodon meidän
elämällemme. Sillä alistuessamme elämään kokonaisuudessansa, alistumme
myös kuolemaan.

Äskettäin kääntyi Figaro lehti lääkärien puoleen kiertokyselyllä, joka
on jokseenkin omituinen ja joka kiinnittää meidän kaikkien mieltämme,
jos kerta on totta, että meidän kaikkien on kuoltava. Se tiedusteli
useilta "tieteen päämiehiltä", lääkärien tiedeseuran jäseniltä,
lääketieteellisten tiedekuntien opettajilta, tunnetuilta kirurgeilta
ja käytännöllisiltä lääkäreiltä, joilla kaikilla oli arvonimiä ja
kunniamerkkejä, seuraavaa asiaa: Lääkäri hoitaa sairasta; hän toteaa,
että tauti on parantumaton, että on kysymys enää vain kuukausista,
päivistä tai tunneista: tuleeko hänen se ilmoittaa, tuleeko hänen
sanoa se sairaalle itsellensä, vaiko vain perheelle, ja jälkimmäisessä
tapauksessa, kenelle perheen jäsenelle?

Vastaukset ovat melkein kaikki samanlaiset. Ne voisivat ottaa
yhteiseksi motokseen seuraavan Pascal'in lauselman: "Kun ihmiset
eivät ole voineet poistaa kuolemaa, kurjuutta, tietämättömyyttä,
ovat he huomanneet parhaaksi, onnellisiksi tullakseen, olla niitä
asioita ajattelematta. Siinä kaikki, mitä he ovat voineet keksiä,
saadakseen lievitystä niin monista vaivoista." Ja kun lääkärit eivät
voi poistaa kuolemaa, haluavat he ehkäistä kuoleman ajattelemisen. He
kloroformoivat meidät siveellisesti, jotta Osatar meidät opereeraisi.

Jotkut heistä ovat niinkin arkoja, etteivät he ensinkään soisi tästä
asiasta keskusteltavankaan. Se tekee heidän mielestään lukijat suotta
levottomiksi, ja he torjuvat sen kaikin voimin luotaan tai sitten
he vetäytyvät omantuntonsa turviin, joka — tietysti — on heidän
tekojensa ainoa tuomari. Mutta useimmat ovat samaa mieltä. He vetoavat
ihmisystävyyteen kuin johonkin uuteen jumalaan, joka vaatii valhetta
ja säätää raukkamaisuutta. "Sairaalle ei saa sanoa mitään muuta kuin
rauhoittavaa", vakuuttaa yksi heistä; "on armeliasta, että loppuun
asti saa säilyä toivon kipinä", lausuu toinen. Kolmas langettaa
tämän tuomion: "Kellään ei ole velvollisuutta eikä oikeutta sanoa
sairaalle, että hän on kuoleman oma". Ja tohtori Vanlair, Lüttich'in
yliopiston professori, julistaa, että kun lääketiede on voimaton, on
sen ehdottomin velvollisuus auttaa valheella sairasta, joka uskoo
lääkäriinsä. Kaikki, paitsi yksi, vakuuttavat yksimielisesti, että
sairaalla, jota asia sentään pääasiallisesti koskee, ei ole oikeutta
saada tietää totuutta.

Entä saako sairaan läheisille sitten ilmoittaa totuuden? Kyllä,
jossakin määrin. Täytyy kumminkin karttaa tuottamasta liian suurta
tuskaa vaimolle, lapsille, isälle tai äidille, jotka sellainen isku
voisi saattaa aivan pois suunniltansa. Tahdikkuutta, varovaisuutta,
maltillisuutta, neuvoja, viittauksia, ynnä muuta sellaista käyttää hyvä
lääkäri sellaisessa tapauksessa. Valitaan joku etäinen sukulainen,
uljas ja voimakas, ja hänelle kuiskataan uutinen lievässä muodossa,
jottei se häntä maahan masentaisi. Tehköön hän sitten, mitä itse
tahtoo. Ei ole moittimista: perhe on saanut tietää asian. Rohkean
ihmisen takana salaisuus on hyvässä tallessa. Lääkäri yksin päättää,
kenen hän valitsee uskotukseen. Tärkeätä on, ettei siksi oteta
ketään läheistä sukulaista, joka voisi siitä pelästyä. Kerrassaan
hienotunteista väkeä, nuo lääkärit! Ja me kun luulimme, että he ovat
tuskalle turtuneita, välinpitämättömiä, tunteettomia, tylyjä, raakoja.
Kylläpä olemmekin heidän suhteensa erehtyneet! Kuinka osaammekaan
pyytää heiltä anteeksi? He ovat lempeitä kuin pikku tytöt, sääliväisiä
kuin laupeuden sisaret, varovaisia ja hillittyjä kuin naisopistolaiset.
He eivät voisi tuottaa surua kenellekään, itse suuresti kärsimättä, ja
kun sairas kamppailee kuoleman kanssa, tunnustelevat he varovaisesti,
kuka on kaukaisin, kovin, tunnottomin syrjäsukulainen, ilmaistakseen
hänelle salavihkaa, että kuolevainen ihminen kyllä voi kuolla.

Siten elämä päättyisi tuskattomasti. Onhan kaikkea pidettävä parempana,
kuin sitä kauheaa pelkoa, jota kuolema herättää? Kaikkeako? Ei
sentään. Muutamat lääkärit ovat sitä mieltä, että mitään ilmoittamatta
voi kyllä antaa lähteä vanhan ukko rähjän, josta ei enää ole hyötyä
kenellekään; mutta kun on kysymyksessä joku suuren yrityksen johtaja,
joku noista kapitalisteista, jotka ohjaavat suuria liikkeitä, silloin
he joutuvat aivan ymmälle. Muuttuuhan asia silloin sangen vakavaksi,
onhan se selvää. Kuinka käy noiden suurten liikkeitten? Mihin joutuvat
nuo suuret pääomat? Eikö pidä "valvoa perillisten etuja"? Tietenkin,
ovathan nämä aineelliset asiat niin tärkeitä, että niiden tähden
kyllä kannattaa hiukan kiusata kuolevaa. Se arvo ja merkitys, joka
hänellä on ollut maan päällä, sammuu hänen mukanaan. Hänelle tehdään
selväksi, ettei hänellä ole oikeutta kuolla rauhassa yksinään ja että
hänen täytyy alistua rettelöihin, kunnes hän on tehnyt testamenttinsa,
jakanut omaisuutensa, järjestänyt liikkeittensä kohtalon. Sen perästä
hänelle kyllä annetaan toivoa, sillä ehdolla tietysti, ettei hän käytä
sitä juuri tekemiensä määräysten kumoamiseen.

No niin, ketä tässä petetään, ja mitä komediaa luullaan näyteltävän
kuolinvuoteiden ääressä? Tiedämmekö me, vai emmekö tiedä, että meidän
kerta on kuoltava? Eikö juuri se tieto, että kuolema meitä odottaa,
anna meidän elämällemme erityistä merkitystä? Poistammeko sillä
kuoleman, ettemme sitä ajattele? "Toden totta", kirjoitti äskettäin
F. Brunetière _Rauhoittamisen valheen_ johdosta, "elämä ei ole suurin
hyvä, jos kaiken moraalin perustana on, että on paljon sellaista,
mitä tulee pitää elämää parempana; ja tosiaankin kuolema menettää
kammottavaisuutensa suurimpana pahana, — voisi sanoa: jos me olemme
ihmisiä — vain siinä määrin, kuin kohoamme yläpuolelle kuoleman pelon."
Ensimmäinen nuoruutemme, jolle kuolemaa tuskin on olemassakaan, ei
ymmärrä elonpäivien arvoa. Se luulee, että meidän voimamme ovat
kuolemattomat ja tuhlaa niitä turhaan. Kun alamme huomata ympärillämme
ja itsessämme kaiken katoavaisen viehätystä ja surunvoittoisuutta,
silloin vasta tunnemme elämää kaikessa sen yltäkylläisyydessä, sillä me
käsitämme nyt, että hetket lakkaamatta rientävät. Meidän hetkemme ovat
luetut. Mutta noiden hetkien väliajat kuluvat pelkkään sovinnaisuuksien
noudattamiseen. Kuinka moni päivä meneekään meiltä hukkaan, jotavastoin
koko meidän elämänhehkumme toisinaan keskittyy muutamaan syvästi
elettyyn minuuttiin? Elämämme viimeiset hetket saattavat olla kaikkein
voimakkaimmin eletyt. Ne yksinään voivat täyttää huomattavan sijan
meidän elämässämme, jos tiedämme, että ne ovat viimeiset. Niillä
on se ihmeellinen kyky, että ne voivat sisällyttää itseensä kaikki
meidän kuluneet päivämme, piirtää valmiiksi elämämme luonnoksen,
rajoittaa sen ääriviivat, määrätä ne tarkalleen, vieläpä toisinaan
vetää ne valoonkin. Ne antavat meille viimeisen tilaisuuden korjata
virheemme, täyttää välttämättömimmät velvollisuutemme, jotka olemme
unohtaneet, löytää jälleen se elämän sisin ajatus, joka ajelehtii
tuuliajolla tavallisten ajanvietteittemme virrassa. Millä oikeudella
ne meiltä varastettaisiin? Sillä varastamista se on, eikä mitään
muuta, kun ne annetaan meille ilman todellista merkitystään.
Ihmisen, joka on kuolemaisillaan, tulee menetellä kuin sen, joka on
kuolemaisillaan, eikä kuin sen, jolla on varmasti aikaa. Te luulette,
te lääkärit, tuottavanne hänelle helpotusta salaamalla häneltä,
että hän on vaarassa. Te ryöstätte häneltä kokonaisen elämänosan,
jonka tärkeyttä ei koskaan ole voitu mitata sen pituuden mukaan. Hän
käyttäisi viimeiset voimansa, jos hänen ajatuskykynsä on säilynyt
vioittumattomana, oppiakseen ymmärtämään totuutta, tarkatakseen
suljettuja kasvoja, koetellakseen suonensa tykintää, sydämensä
sykintää. Hän antautuisi kaikkiin epäilyn tuskiin, kun hänellä olisi
oikeus täydentää elämäänsä, valmistautuessaan kuolemaan. Millä
oikeudella te määräätte, että perintöasiat yksin saavat kiinnittää
hänen mieltänsä? Mitä te tiedätte hänen ajatuksistaan, hänen
sielustaan, tulevasta elämästä, Jumalasta? Kuka on antanut lopullisen
vastauksen näihin kysymyksiin? Ja vaikka olisittekin niihin vastannut
omasta puolestanne, niin kuka oikeuttaa teidät vastaamaan niihin
muiden puolesta? Älkää ottako tarpeetonta edesvastuuta niskoillenne.
Jokaisella on omansa, ja se riittää. Ei teidän sovi ruveta tuomareiksi,
tuumiskella, onko kuolevalla vai eikö asioita järjestettävänä — voihan
hänellä joka tapauksessa olla sellaisia, joista ette mitään tiedä —
etsiä uskottua oman mielenne mukaan ja vedota epäinhimillisyyteen,
julmuuteen. Jos jokin on epäinhimillistä, on sellaista juuri elämän
turmeleminen, ja elämän turmelemista on se, että karkoitamme kuoleman
ajatuksen, joka elämälle antaa kaiken sen merkityksen. Kaunis kuolema
on kauniin elämän välttämätön täydennys, ja huonon elämän hyvitys.
Niin, meidän täytyy kohota kuoleman pelon yläpuolelle ja siksi meidän
on opittava näkemään elämää sellaisena kuin se on, voidaksemme elää
sitä täysinäisesti, rohkeasti, jalosti. Kuoleman pelko on yhtä ja samaa
kuin elämän pelko, joka saattaa meidän pakenemaan suuria ponnistuksia,
uljuuden tekoja, uhrauksia, joita elämä meiltä voi vaatia. Yksi
ainoa noista lääkäreistä sen vain on ymmärtänyt, nimittäin sir John
Fayrer, Lontoon Tiedeakatemian jäsen ja Intian terveydenhoitolaitoksen
päällikkö, joka virkaveljiensä arkana määkivän lauman keskellä on
uskaltanut julistaa: "Yli kuudenkymmenen vuoden kokemus saattaa minun
teille suoraan sanomaan: _Minä en hyväksy sitä, että kuolema saa
yllättää sairaan, ilman että hänelle on annettu tietoa asiasta_".



VI.


Elämä on siis niin kallisarvoinen, ettei sitä saa työntää kokonansa
pois, niinkuin tekevät veltot egoistit, jotka sitä kaventavat ja
kutistavat, niin että se menettää kaiken arvonsa; eikä sitä liioin saa
torjua osaksikaan luotaan kuten tarmokkaat egoistit, jotka luulevat
sitä oman mielensä mukaan määräävänsä.

Maailmaan syntyminen saattaa jo itsessään meidät kiitollisuuden velkaan
niitä kohtaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Ennen vanhaan
ranskalainen perhe ei epäillyt elämän hyvyyttä. Muinainen ranskalainen
perhe on antanut meille oman historiansa _muistikirjoissaan_ (livres
de raison). Nämä muistikirjat olivat vaatimattomia tilikirjoja,
joihin perinnönhoito-tilien oheen pian aljettiin merkitä kotielämän
tärkeitä tapahtumia, sellaisia kuin naimisiinmenoja, kuolemantapauksia,
syntymisiä. Ennen pitkää ruvettiin noihin tiedonantoihin myös
liittämään joitakuita mietteitä, joissa kokonainen tunnemaailma,
kokonainen elämänkäsitys aukenee meidän eteemme. Meillä on suuri
joukko noita muistikirjoja. Isiemme menneisyys kuvastuu niissä elävänä
ja puhuu meille testamentin voimalla. Se on viisasten evankeliumia.
Sillä se julistaa uskoa elämään sille, joka ottaa vastaan neuvoa ja
kehoitusta esi-isiltään ja tyytyy olemaan heidän arvokas jälkeläisensä.

Vaikka lukee läpi ne kaikki, ei löydä ainoatakaan muistutusta elämän
hyvyyttä vastaan. Nuo käsityöläiset, maanviljelijät, kauppiaat
tervehtivät aina ilohuudoin uuden pienokaisen syntymää, vaikkapa
lapsia olisikin jo koko liuta ennestään. He eivät pidä minään
uhrauksiaan ja vaivojaan, kun vain saavat suvun jatkajia. Kastetta
koskevat lauselmat todistavat sitä kaikki, kuten esimerkiksi tämä,
jonka lainaan tähän Amiens'ilaisen kauppiaan Pagès'n kirjasta ja jossa
ylistetään yhdeksännen lapsen syntymää: "Taivaallinen hyvyys, joka yhä
edelleen vuodattaa pyhää siunaustaan meidän avioliittoomme, on antanut
armossaan meille pojan". Samoin Avignon'ilaisen Joseph de Sudre'n
päiväkirja on kertomus — etten sanoisi kertomarunoelma — kaikista hänen
ponnistuksistaan, kieltäymyksistään, säästeliäisyydestään, voidakseen
kasvattaa suurta lapsiparveaan. Huolimatta vastoinkäymisistä ja
huonoista sadoista, ei hän laiminlyö mitään tässä tarkoituksessa. Vanha
ranskan kieli käytti vain yhtä sanaa merkitsemään äidin imettämistä
ja lapsen siveellistä kasvatusta, nimittäin sanaa _nourrir_, jonka
me olemme materialisoineet. Mainitsemamme Joseph de Sudre menettää
poikansa, joka palveli kapteenina kuninkaan sotaväessä ja jonka
tulevaisuus kajasti mitä kauneimpana. Lyhyesti ja liikuttavan
intomielisesti kerrottuaan poikansa kuolemasta, lisää isä: "Minä
köyhdytin itseäni ilolla hänen tähtensä".

Usko elämän hyvyyteen, tyytyväinen alistuminen sen kaikkiin
rasituksiin, luottamus tulevaisuuteen oli ennen vanhaan perhe-elämän
perustana Ranskassa. Jean-Jacques'in jälkeen emme enää usko elämän
hyvyyteen, vaan uskomme nyt ihmisen luontaiseen hyvyyteen: se ei
vaikuta samaa.

Jos nyt kysymme suurilta neroilta, jotka edustavat ihmiskuntaa siinä,
mikä on kaikkein ylevintä, mitä tulee ajatella elämästä, niin mitähän
ne meille vastaavat? Nerot taiteen, kirjallisuuden, historian alalla
ovat suuria vain silloin, kun ne elävöittävät ja innostavat, kun
ne saavat meidän veremme nopeammin kiertämään ja lujentavat meidän
tarmoamme. He kiteyttävät meille maailman vaihtelevan kauneuden ja
päivien ohi kiitävän ihanuuden. Ei ole ainoatakaan suurta taiteilijaa,
joka ei ole elämää rajattomasti rakastanut. Mainitsen vain yhden
esimerkin, liikuttavimman kaikista, Beethoven'in. Aineellista
vastoinkäymistä, perheikävyyksiä, julminta sairautta — häntä vaivasi
kuurous, joka pakoitti hänen kokonaan sulkeutumaan itseensä — henkistä
yksinäisyyttä, toteutumatonta rakkautta, siinä hänen elämänsä
pesäluettelo. Heikko sielu olisi sortunut epätoivoon. Mutta tässä
kurjuuden kuilussa hän ryhtyi ylistämään iloa ja loi _Yhdeksännen
Sinfoniansa_.

Kerrotaan, että hän kerran meni lohduttamaan erästä naista, joka oli
kadottanut tyttärensä, ja kun hän ei löytänyt kyllin voimakkaita eikä
kyllin suloisia sanoja osanottoaan ilmaistakseen, istui hän pianon
ääreen ja alkoi soittaa. Hän soitti laulun, jossa värisi tuska, mutta
jossa myös toivo kajasti. Niin tulevat surussamme ja tuskassamme
taiteen suurmestarit meidän avuksemme.

Suurten miesten elämästä voimme ammentaa rohkeutta ja elämän halua. Ei
ole virkistävämpää, vahvistavampaa lukemista kuin heidän elämäkertansa,
ja minä ymmärrän hyvin Plutarkhon suuren vaikutuksen. Minä tahtoisin,
että varsinkin nuoret miehet saisivat lukeakseen hyvin kirjoitettuja,
täsmällisiä ja voimakkaita kuvauksia suurten miestemme elämästä. Ne
kannustaisivat heitä hyvin elämään. Lakkaamatta ne antavat meille
tilaisuutta verrata omia liian keveitä päiviämme noihin taakkojen
painamiin kohtaloihin, ja me suremme silloin toimettomuuttamme,
laiskuuttamme, tyhjänpäiväistä ja ahdasta elämäämme, jota emme osaa
avartaa.

Luin hiljattain Le Play'n, tuon ranskalaisen perhe-elämän ihailtavan
puolustajan, elämäkerran, ja siitä muistuu mieleeni seuraava tarina.
Hän toipui ankarasta taudista, joka oli vienyt hänet haudan partaalle
ja jonka kulkua hän oli seurannut tavallisella selvänäköisyydellään.
Kun häneltä parannuttuaan kysyttiin, mitä mietteitä hänessä kuoleman
uhkaava läheisyys oli herättänyt, lausui hän vastaukseksi nämä
mieleenpantavat sanat, joilla päätän tämän esitykseni:

— Kuoleman partaalla minä en mitannut elämän turhuutta, vaan sen
arvokkuutta.

H. B.

Huhti- ja syyskuussa 1905.



Ensimmäinen osa.


    Koko maa on kylmillä, sillä kukaan ei ajattele sydämessänsä.

                                       Jeremia XII, 11.



I.

Marcel Guibert'in paluu.


Maupas'n vierassalissa odotti rouva Guibert valmiina lähtemään.
Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjo, huolimatta kauniista
säästä ja ilmapuntarista, ja toisella kohotti hän kasvoiltaan pitkää
suruhuntua, joka valui alas hänen päähineestään. Hän istahti hetkeksi,
koettaen malttaa mieltään, mutta alinomaa kääntyi hänen katseensa
pöytäkelloon, jonka päällä seisoi uhkaavan näköinen Vercingetorix. Hän
nousi seisomaan ja kulki yli lattian väsynein ja laahustavin askelin.
Sitten istahti hän uudelleen, ikäänkuin olisi hän tullut ajatelleeksi
vanhan kellon oikullisuutta. Mutta hän ei istunut millekään noista
monista nojatuoleista, jotka yhtä lailla kuluneina tarjosivat tuttua
pehmoista helmaansa, vaan rottinkituolille, josta hän nopeammin ja
vähemmän hengästyneenä pääsi nousemaan.

Rouva Guibert, joka jo oli ikäihminen, oli lyhyt ja lihava ja hengitti
raskaasti. Hänen kasvonsa kuvastivat sekä lempeyttä että lujuutta.
Hänen kirkkaan siniset silmänsä, joiden katse oli sanomattoman lempeä
ja niin surullinen, että se näytti kyynelten sumentamalta, ilmaisivat
arkaa ja hellää luonnetta, jota ulkonainen elämä helposti saattoi
säikähdyttää. Mutta luja leuka ja tanakka ja tukeva vartalo osoittivat
tarmoa ja kestävyyttä. Hänen poskensa, jotka vuosista huolimatta olivat
säilyttäneet raikkaan värinsä, todistivat hyvää verenkulkua ja lujaa
ruumiin rakennetta.

Hetken epäröityään hän teki päätöksen, raotti erästä ovea ja huusi:

— Paula, etkö sinä jo tule? On jo aika lähteä. Selvä ja kirkas ääni
vastasi:

— Voi, äiti, meillähän on yllin kyllin aikaa.

— Kello näyttää jo seitsentä, väitti hiljaisesti vastaan rouva Guibert.

— Tiedäthän, että se käy edellä kolme neljännestuntia.

— Mutta ehkäpä se on yht'äkkiä alkanut jätättää. Sehän on niin
oikullinen.

Naurunhelähdys, ilman ivallisuuden hiventäkään, oli nuoren tytön
vastaus. Hetken perästä hän lisäsi:

— Panen hatun päähäni ja tulen tuossa paikassa. Alistuneena rouva
Guibert kävi jälleen istumaan.

Hänen katseensa kiersi pientä maalaissalia. Kaksinkertaiset valkoiset
uutimet, juuri pestyt ja silitetyt, siivilöivät sisään kesäillan
kirkkautta, jota läheisten, korkeiden puiden lehvät jo hiukan
himmensivät. Huone oli kaikessa vaatimattomuudessaan aistikkaasti
kalustettu. Ei ainoakaan ylellisyysesine rikkonut sopusointua.
Vanhat, jykevät huonekalut kertoivat hilpeinä menneistä sukupolvista
ja muinaisesta makusuunnasta. Kaksi edelliseltä vuosisadalta olevaa
etsausta esitti viehättäviä kohtauksia _Paul ja Virginia_ kirjasta.
_Kylpy_ nimisessä nuori tyttö piteli kainosti kiinni paitaa, joka oli
valumassa alas pyöreältä olkapäältä, ja pisti vitkastellen kylmään
veteen pientä, sievää, värisevää jalkaansa. Ja _Virta_ nimisessä, joka
oli sen vastaparina, nähtiin nuoren Paulin, pienen ystävättärensä
kevyt paino käsivarsillaan, varovaisesti astuvan yli vihaisen virran.
Kivipiirros, iältään vähemmän kunnianarvoinen, kuvasi _Napoleonin
lähtöä Fontainebleau'sta_: lähelle tunkevien ja varjossa olevien
krenatöörien keskellä loistivat erityisesti, ikäänkuin historiallisen
kohtauksen pääasiallisena keskipisteenä, keisarin valkoiset housut. Ja
vielä riippui seinällä nykyaikaisemman taiteen edustajana himmentynyt
akvarelli, joka luuli kuvaavansa Itämaiden värikästä taivasta ja
ranskalaisen ratsuväen valtaamaa Abd-el-Kader'in kirjavaa telttaleiriä.
Pianiino, jonka päällystä oli partituurien peitossa ja kaksi täpötäyttä
nuottihyllyä ilmaisi kohtuuttoman suurta musiikin rakkautta, mutta
flyygeli oli menettänyt soivan sielunsa ja teki nyt pöydän virkaa.

Rouva Guibert ei nähnyt enää noita esineitä, hän oli niihin liiaksi
tottunut. Mutta hänen silmäänsä pisti kukkamaljakko, joka ei ollut
oikealla paikallaan. Järjestykseen tottunut kun oli, ei hän voinut
sietää tuota erehdystä, vaan kiirehti sitä korjaamaan. Tämä maljakko
oli uhrilahja, jonka hän ruusujen kukkimisen aikana asetti rakkaiden
kuviensa eteen, joihin hänen ilojensa ja surujensa muistot liittyivät.
Sillä tapaa hän joka päivä uhrasi kotinsa alttarille. Ei hän
kuitenkaan ylenmäärin surrut laiminlyöntiään, sillä olihan hänellä
niin paljon ajattelemista tänään. Siinä ne riippuivat kuvaamattomissa
kehyksissään, hänen rakkaitten vainajiensa suurennetut valokuvat, hänen
miehensä, tohtori Maurice Guibert'in, joka pannen itsensä alttiiksi
oli kuollut raivoavan lavantaudin uhrina edellisen vuoden alussa,
ja hänen tyttärensä Thérèse'n, joka kahdentoista vuoden vanhana oli
kutsuttu Jumalan luo, ja eivätkö ne aivan kuin hymyilleet hänelle
tänään, tänä suruhuoneen juhlapäivänä? Hänen toinen poikansa, Marcel,
palasi Ranskaan, otettuaan osaa Madagaskarin retkeen ja Fahavalo
heimon kukistamiseen. Kahdeksankolmatta vuotiaana kapteenina ja
koristettuna kunnialegioonan ristillä hän saapui kotiin oltuaan poissa
kolme vuotta. Aamulla Marseille'sta lähetetty sähkösanoma, jota oli
luettu yhä uudestaan ja uudestaan ja joka vielä oli avaistuna salin
pöydällä, ilmoitti hänen saapuvan Chambéry'hin illalla puoli kahdeksan
junalla. Siksi rouva Guibert oli valmiina kahta tuntia liian aikaisin,
lähteäkseen maalta kaupunkiin poikaansa vastaanottamaan. Ja jo kiiti
hän ajatuksissaan poikaansa vastaan pitkin Lyon'in rataa, jota juna
kulki.

Mutta hän aavisti, että kohdatessaan poikansa, hän tulisi niin
liikutetuksi, että kaikki hänen mielenlujuutensa olisi tarpeen.
Sinne kauas, epäterveellisen Betsibokan rannalle, Marcel oli saanut
sanoman isänsä kuolemasta. Ja kun kuolema kohtaa kaukana niitä, joita
rakastamme, kuinka paljon katkerammilta, kuinka paljon kovemmilta sen
iskut silloin tuntuvatkaan!

Heti ensimmäiseksi sattuisi hänen poikansa silmä hänen surupukuunsa ja
hänen vanhuutensa uusiin merkkeihin. Varjo asettuisi heidän välillensä.
Hän arvioi voimiansa ja ajatteli:

"Koskaan eivät lapset saapuneet, ilman että isä oli heitä vastassa
asemalla. Minä tahdon olla siellä, hänen sijassaan."

Sillä hetkellä Paula astui sisään. Kaunis kiiltävän musta tukka ympäröi
hänen pyöreitä tummahiveisiä kasvojansa. Hänen musta pukunsa hoikensi
häntä. Mutta siltä hän ei näyttänyt ensinkään hennolta. Hänen ylväs
ryhtinsä ja luja katseensa ilmaisi päättäväisyyttä ja mielenuljuutta.
Nuoruuden hehkeys valoi välkettä hänen tummaan katseeseensa,
kuten laivan tulien valovana valaisee meren synkkää syliä. Tämä
kahdenkymmenen vuotias neitonen oli jo saanut kokea, mitä on kärsimys,
siinä iässä, jolloin hartaimmin halutaan nauttia elämästä. Ja jottei
hän lannistuisi, oli hän jäykistänyt mielensä, ja tämä salainen
taistelu oli painanut leimansa hänen olentoonsa.

Nyt hänen mustat silmänsä kumminkin loistivat tavallista valoisempina.
Hänen kasvojaan kirkasti uusi ilo kuten ruusupensasta ensimmäinen
ruusu. Hänen äitinsä, joka huomasi hänen olevan vielä hatutta,
närkästyi.

— Etkö ole vielä valmis? Oletko mieletön?

— Ethän sinäkään ole valmis, vastasi tytär iloisesti hymyillen.

Hänellä oli kädessään valkoreunuksinen surupäähine, jommoista lesket
käyttävät, ja hän lähestyi nopeasti ja kevyin askelin:

— Jää istumaan, äiti, älä nouse. Pitäähän sinun olla hieno, kun menet
poikaasi vastaan. Minä laitoin sinulle tämän kapotin. Eikö se olekin
soma? Sinun päähineesi on jo vallan kulunut.

Ja niin suloisesti, että se teki lopun äidin vastustelemisista, hän
lisäsi:

— Anna minun olla kamarineitinäsi. Onhan sinun käsivartesikin kipeä.

— Se on sitä reumatismia, mumisi rouva Guibert. Vaihdettuaan
päähinettä, peiliin katsahtamattakaan, kysyi hän arasti tyttäreltään,
jottei pahoittaisi hänen mieltänsä:

— Ja nyt, lapsi kulta, etkö luule, että meidän pitää lähteä?

— Kyllä, sanoi Paula, minä menen sanomaan Trélaz'lle.

Trélaz oli arentimies, jonka oli määrä kyyditä heidät Chambéry'n
asemalle.

Tyttärensä poissaollessa rouva Guibert katseli lastensa yhteiskuvaa.
Niitä oli silloin vielä kuusi. Nyt niitä oli enää viisi elossa:
Etienne, vanhin, joka oli insinöörinä Tonkin'issa; Marcel, upseeri
siirtomaasotaväessä; Margareeta, laupeuden sisar; François, joka
saatuaan reput tutkinnossa, oli lähtenyt veljensä luokse Kaukaiseen
Itään; ja lopuksi Paula, viimeinen kukka tässä elämän seppeleessä.
Kuinka monta kertaa hän oli saanut sanoa hyvästi — iäksikin —
kuudenkymmenen vuoden kuluessa!

Paula tuli ilmoittamaan, että Trélaz oli valmis, ja pani käden
käänteessä hatun päähänsä.

Hän ei voinut olla hiukan vastustamatta äitinsä lähtöintoa,
katsahdettuaan vanhaan pöytäkelloon, joka välitti viisi kellosepistä ja
korjauksista ja piti aina vain oman päänsä.

— Saamme odottaa melkein tunnin asemalla.

— En mitenkään tahtoisi myöhästyä, vakuutti rouva Guibert.

Ja astuessaan ovesta ulos, kääntyi hän vanhan palvelijattaren puoleen,
joka asetti silmälaseja nenällensä, voidakseen paremmin seurata
matkalle lähdön vaiheita.

— Mari, muistathan pitää huolta leivoksista.

Hän kiipesi vaivalloisesti maalaisvaunuihin, jotka odottivat portaiden
edessä. Päästyään istumaan koetti hän hymyillä tyttärelleen, ja tämä
hymyn häive palautti hetkeksi hänen kasvoilleen sen suloisuuden, joka
oli hänet nuorena tehnyt niin, viehättäväksi. Paula hypähti kevyesti
hänen viereensä.

— Antakaa mennä, Trélaz. Ja pitäkää hiukan kiirettä. Mutta älkää lyökö
hevostanne ja ajakaa varovaisesti alamäessä.

— Kyllä perille päästään, vastasi talonpoika levollisesti.

Ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ne olivat vanhanaikaiset ajopelit,
jommoisia ei enää näe. Pitkinpäin kulkevilla penkeillä istuttiin
selitysten, jalat puukehän sisällä. Niiden eriskummaisuuden vuoksi ei
niihin koskaan noustu leikkiä laskematta.

Vaunuhevonen ei ollut sekään vähemmän kunnianarvoinen iältänsä;
käyden ja jarrurauta kitisevässä pyörässä, ajettiin viettävää
tuuheata hevoskastanja- ja plataanitietä, tultiin ulos aina avoimesta
porttaalista — joka pakostakin oli auki, sillä sen saranat olivat niin
ruostuneet, ettei niillä ollut mitään virkaa — käännyttiin Vimines'in
tielle, jota tammimetsät siimestävät ja tultiin rautatien yli ajettua
Lyon'ista Chambéry'hin vievälle valtamaantielle, joka kulkee läpi
Cognin'in kylän. Siellä, paremmalla tiellä alkoi vanha, ruskea tamma
huolimattomammin heitellä jalkojansa, ikäänkuin siitä olisi ollut
itsestäkin yhdentekevää, kuinka juoksi. Ja lopulta se rupesi hiljakseen
hölkkäämään, jota arka rouva Guibert piti liian kiivaana menona.

Päivä oli jo painunut Signal'in kukkulan taakse, joka kohoaa Lépine'n
vuorijonosta. Mutta suvi-iltojen vaalakka valo viipyi vielä kauan
mailla.

— Äiti, katso vuoria, sanoi Paula.

Ne kiertävät Chambéry'ta laajassa ympyrässä, ja niiden kallioharjanteet
hohtivat häikäisevässä ruusunpunassa, samalla kun niiden juurella
ja kupeella leijaili kuin hienon hienona vyöhyeenä tuota sinertävää
utua, joka on kesäajalle ominaista. Mutta rouva Guibert oli liiaksi
huolissaan antautuakseen katselemaan laskevan auringon värileikkiä
kukkuloilla; ja yht'äkkiä hän ilmaisikin tyttärelleen, mikä häntä
huolestutti:

— Jos juna saapuu ennen määräaikaa!

Ja vaikka hän kaikessa vakavuudessa lausuikin tämän arvelun, niin hän
ensimmäisenä sille hymyili.

Hän huomasi vihdoin pehmeän, vaalean varjon, joka juuri sai
kiivenneeksi vuorille, ja hetken loisti kirkkaana Nivolet'n risti. Hän
näytti tyttärelleen tuota näkyä, joka hänestä oli valaisevan uskon
vertauskuva. Sitten sama tyyni rauha verhosi koko luonnon ja kuvastui
ensi kerran pitkästä aikaa kahden surupukuisen naisenkin kasvoilla.

Lähestyttäessä Chambéry'ta ajoivat Trélaz'n vaunujen ohitse kahden
oivan juoksijan vetämät englantilaiset rattaat.

— Ne ovat Dulaurens'in rattaat, Paula sanoi. He menevät Aix'iin. He
eivät tervehtineet meitä.

— He eivät varmaankaan tunteneet meitä.

— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen
perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.

Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen
isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:

— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä
Marcel'in.

Mutta hiukan aikaa vaiti oltuaan kysyi Paula:

— Eikös isä hoitanut ja parantanut Alice Dulaurens'ia, kun Cognin'issä
raivosi se lavantauti, jonka viimeinen uhri isä itse oli?

— Kyllä, vastasi hiljaa vanha rouva, jonka mielen tämä muisto teki
murheelliseksi.

Ja hän jatkoi tyynesti, valittamatta:

— Ja he ovat jättäneet maksamattakin isäsi palkkion. Se on hyvin
rikasten tapaista. He eivät tiedä, mitä leivän ansaitseminen merkitsee.

— He eivät osaa muuta kuin huvitella.

Rouva Guibert näki katkeran rypyn tyttärensä kasvoilla, jonka kaikki
ilmeet hän tunsi.

— Kuule lapsi, sanoi hän. Älkäämme heitä kadehtiko. Huvitellessaan he
unohtavat elämän. He eivät tiedä mitään siitä, mikä täyttää meidän
sydämemme. Minä tulen kohta kuudenkymmenen vuotiaaksi. Ajattele, mitä
kuolema on minulta riistänyt, mitä uhrauksia olen saanut tehdä. Olen
kadottanut tyttäreni Thérèsen ja mieheni, joka oli minun tukeni ja
turvani. Sinun vanhempi sisaresi, Margareeta, on luostarissa, enkä ole
nähnyt häntä viiteen vuoteen. Etienne ja François ovat Tonkin'issa,
enkä minä tunne pientä poikani poikaa, joka juuri siellä kaukana on
syntynyt. Marcel tulee kotiin oltuaan poissa kolme vuotta, jona aikana
olen ollut kauhean levoton. Ja kumminkin minun osani on ollut hyvä.
Minä kiitän Jumalaa, joka on minua koetellut, annettuaan minulle
ensin ylenmäärin lahjojansa. Joka päivä minä olen saanut tuntea hänen
hyvyyttänsä. Onnettomuudessanikin hän on antanut minulle tuen, sinut,
lapseni.

Pienellä hansikattomalla kädellään Paula pusersi äitinsä sierettynyttä
ja ryppyistä kättä.

— Olet oikeassa, äiti, en enää valita.

Ne kolme kilometriä, joiden päässä Maupas on Chambéry'sta, oli viimein
ajettu. Trélaz jätti naiset asemalle ja meni viemään ajopelinsä
asemapihan syrjäiseen kolkkaan, kauaksi hotellien omnibuseista,
ajurinvaunuista ja muista ajoneuvoista. Mutta rivissä seisovat hevoset
kadehtivat hänen tammaansa, jonka eteen hän asetti täysinäisen
heinäsäkin.

Paula katsoi heti aseman kelloa ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan
jo kymmentä yli seitsemän. Hänen äitinsä näki hänen ihmettelevän
eleensä:

— Sanoinhan minä sinulle, että me myöhästymme. Tytär hymyili:

— Vai myöhästymme, kun meidän tarvitsee odottaa vain kaksikymmentä
minuuttia?

He menivät odotussaliin. Heti oven avattuaan rouva Guibert
peräytyi. Mutta Paula työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Sali oli
täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Chambéry'n hienosto siellä odotti
Aix-les-Bains'in junaa, _teatterijunaa_. Äiti ja tytär tunsivat
Dulaurens'it.

Hämillään rouva Guibert aikoi vetäytyä takaisin ja kuiskasi Paulan
korvaan:

— Mennään kolmannen luokan odotussaliin. Siellä meidän on parempi olla.

— Minkätähden, sanoi tytär.

Silloin miellyttävän näköinen nuori mies erkani eräästä naisparvesta
ja tuli heidän luokseen. He tunsivat luutnantti Jean Berlier'n, joka
oli Marcel'in ystäviä. Hän tervehti heitä tuolla ritarillisella
kohteliaisuudellansa, joka heti sai ihmiset häneen mieltymään.

— Te olette varmaankin tulleet kapteenia vastaan, eikö niin, rouva
Guibert? Sillä tehän ette mielellänne lähde liikkeelle.

— Aivan niin.

— Kuinka iloiseksi hän tuleekaan hetken perästä, kun näkee teidät
täällä.

— Ennen muinoin hänen isänsä oli aina häntä vastassa, sanoi vanha rouva
nuorelle miehelle, jonka oli lapsena tuntenut. Tiedättehän.

— Kyllä, minä tiedän.

Ja jottei tässä yleisessä paikassa syvennyttäisi suruun, lisäsi Jean
Berlier:

— Saan varmaankin pusertaa Marcel'in kättä ennen lähtöäni.

— Tulettehan Maupas'han häntä tervehtimään. Lähdettekö pois?

— Vain yhdeksi illaksi. Menemme Aix'iin. On _Kulkurielämän_ ensi-ilta.
Mutta tehän ette välitä teattereista.

Vilpittömänä kuten aina, vastasi rouva Guibert:

— En ole koskaan ollut teatterissa. Enkä totta puhuen, sitä kaipaakaan.

Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista
nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja
toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun.
Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä
naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen
tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman
leimahdus.

— Ettekö istuisi, rouva Guibert, sanoi taas Jean.

Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle
tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.

— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula,
joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen
tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.

Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen
seuransa luo.

Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja
rouva Dulaurens'ille.

— On, se on rouva Guibert. Hän odottaa poikaansa, joka palaa
Madagaskarista.

— Ketä? Niitähän on niin monta.

— Upseeria, Marcel'ia.

— Mikä arvo?

— Kapteeni, ristin saanut, kuuluisa, luetteli kiireisesti Jean Berlier,
jota hiukan tuskastutti tämä kuulustelu, sillä tumma neitonen kutsui
häntä.

Mutta rouva Dulaurens ei hellittänyt otettaan.

— Kuuluisa? Mitä hän sitten on tehnyt?

— No mutta, ettekö ole kuullut Andriba'n taistelusta, jossa hänen
komppaniansa liike vaikutti ratkaisevasti voiton saantiin?

— Ihanko totta?

— Ihan totta. Marcel Guibert'in nimi tunnetaan kautta koko Ranskanmaan.

Ilmeisesti hän liioitteli aika lailla. Meidän päiviemme Ranska ei
kerskaile sotilastensa mainetöillä.

Luutnantti Berller'n sanat saivat aikaan sen, että rouva Dulaurens heti
lähestyi rouva Guibert'iä. Sopihan nyt olla tuttava tuon lesken kanssa,
vaikka hän oli joutunutkin puille paljaille, kun hänen poikansa oli
niin mainehikas.

— Kapteenihan saapuu tänä iltana, rouva Guibert. Kaikkien meidän
sydämemme ovat olleet hänen mukanaan tämän kauhean sotaretken
aikana, hänen taistellessaan siellä kaukana ja tuottaessaan kunniaa
isänmaallensa. Sanomalehdet ovat meille tuoneet tietoja hänen
uroteoistaan Andriba'n taistelussa.

Vaimonsa takana herra Dulaurens, kuuliainen ja juhlallisen kohtelias
pieni mies nyökkäili päällään hyväksymisensä merkiksi, mutta nuori
Clément, lihava ja lystikäs kahdeksantoista vuotias veitikka, joka
ällistyneenä oli kuunnellut äitinsä puhetta, veti hiasta Jean
Berlier'ta ja supatti:

— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston
kronikkaa _Gaulois_ lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen
madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin.
Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä
en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika...

Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa.
Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen
yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi
olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt
häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen
lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in
jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär,
joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon
hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli
häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili
vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä,
joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös
oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle
osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset:
tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko
hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli
vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan
ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka
viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat
yhtä suloisen pehmeästi.

— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen
häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa
tai Chênaie'ssa?

— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n
puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin
hoidettu.

— Mikset ole enää käynyt Chênaie'ssä? Sinun pitää pian tulla.

Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa,
josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä
häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja
yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla
pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi
kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista
hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja
puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla
sanomatta:

— Kuinka sinä olet kaunis, Alice!

Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa
muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle
matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt
käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän
ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman
voimakkaan nuoruutensa.

— En suinkaan, sinä kaunis olet, Paula...

Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko
joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa
hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta
teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan
osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.

Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori
mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä
sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän
riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.

— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt
pysyä lujana.

Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna
vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet
jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät
surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän
huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään.
Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa
haavat.

Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä.
Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella
Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan
hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa
nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä,
syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.

Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi
Paulaa:

— Kuinka he ovatkaan onnellisia! Ja hiukan surumielisesti hän lisäsi:

— Kun minä palaan Algeriasta, ei minua kukaan odota.

Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin
Jean esiin:

— Minä myös tahdon osani.

— Kas Jean, Marcel sanoi.

Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli
hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.

— Näkemiin asti! Minä livistän. Junani lähtee.

— Minne sinä menet?

Nuori mies käännähti poistuessaan puoleksi päin ja sanoi hilpeästi:

— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään
teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.

Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin,
jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki
Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän
nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut
jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa
kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja
herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään",
mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui
taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta,
eikä kylliksi rohkeutta".

— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n
ajopelit.

— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert,
ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista
vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa,
ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa
synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset
vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa
Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia,
hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden
suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert
sanoi itsekseen:

— Meidän olisi pitänyt ottaa asemalta vaunut hänen kunniakseen.

He ajoivat läpi Chambéry'n, Savoijin uinuvan pääkaupungin, jonka yli
kohoaa kuin kypärintöyhtö sen historiallinen linna, ylväänä ja kepeänä
kohti taivasta. Marcel veti mielihyvällä sisäänsä kotiseutunsa ilmaa.
Kaupungin piiristä päästyä Trélaz'n kunnianarvoisat vaunut herättivät
hänessä kokonaisen sarjan muistoja. Maisema, joka aukeni hänen
silmiensä eteen, kertoi hänelle hänen onnellisesta ja intomielisestä
nuoruudestaan. Kuinka usein hän olikaan Vimines'in mäeltä ihaillut sen
jylhiä ääriviivoja ja kaunista valaistusta. Keskustassa yli läheisten
vuorten kohoavan Granier'n ja Pas-de-la-Fosse'n paljaiden kallioseinien
eteen muodosti metsä kuin laajan viheriän kaaren, jonka sopusointuista
rauhaa kolme kirkontornia täydensi. Kuin lammas laitumella kyykötti
vehmaan vehreyden keskellä Belle-Combette'n kirkko, korkeinna kaikista
kohosi synkkä ja vallitseva Montagnol, joka muistutti linnoitusta,
ja puoleksi piiloutuneena metsän helmaan, osoitti vaatimattomampi ja
heiveröisempi Saint-Cassin taivasta kohden. Kuinka kaunis olikaan
vastakohtaisuudessaan tämä maisema, jossa tuon rauhaisan rinteen
lempeys lievensi uhkaavien ja karujen kallioiden ankaruutta.

Kun vaunut jättivät valtamaantien ja rautatien yli mentyään kääntyivät
jyrkälle Vimines'in tielle, joka painuu metsän pimentoon ja kulkee
ohi Maupas'n avonaisen ristikkoportin, nousi Marcel vaunuista,
helpottaakseen hevosen kuormaa. Ensimmäisenä hän saapui perille, tuohon
maalaistaloon, joka, kuten ennenkin, oli soijaköynnösten, jasmiinien ja
ruusujen peitossa. Kuten ennenkin seisoivat käytäväin puut juhlallisina
ja hartaina illan hämärässä. Ja pihan santa narskui niinkuin ennenkin
jalkojen alla. Ovella hän odotti äitiänsä ja auttoi häntä ylös
portaita. Ja kun he pääsivät sisään, pusersi hän rintaansa vastaan
itkevää vanhaa naista. Paulakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan
antautui tunteittensa valtaan. Perheen pää oli poissa, ja seisoessaan
kodin kynnyksellä oli hänen poikansa manannut esiin hänen tarmokkaan
hahmokuvansa, hänen hyvän hymyilynsä, hänen luottamusta herättävän
olentonsa. Yhtyessään jälleen nämä kolme tunsivat ihmiselämän sen koko
syvyydessä, ilon ja surun sekoituksessa...

Samaan ensimmäisen luokan vaununosastoon olivat asettuneet
Dulaurens'it, rouva Orlandi, hänen tyttärensä ja luutnantti Armand de
Marthenay. Isabella oli vallannut yhden nurkkapaikan ja sai töintuskin
toisen säilymään liehittelijällensä, Jean Berlier'lle. Kun tämä viimein
tuli vaunuun, juuri junan liikkeelle lähtiessä, otti nuori tyttö hänet
jokseenkin huonosti vastaan:

— Jääkää toki asemasillalle suutelemaan ohikulkevia herroja.

Jean hymyili:

— Suutelen myöskin naisia. Isabella ei lakannut ahdistamasta:

— Te pistitte itsenne noiden Guibert'ien joukkoon kaikkien
katseltavaksi. Se oli kerrassaan naurettavaa.

Alice Dulaurens punastui, mutta ei rohjennut sanoa vastaan. Nuori mies
ei joutunut niin vähästä ymmälle. Hän käytti liehitellessään mielellään
ivallista ja naljailevaa puhetapaa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti
puoleensa hänen vastapariaan, tuota sievää ja piloille hemmoteltua
lasta.

— Se on kyllä totta, hän sanoi, että Guibert'it eivät välittäneet
virallisista kaavoista, kohdatessaan toisensa kolmen vuoden erossa
olon ja surun jälkeen. Eikä edes teidän pukunne saanut katsettakaan
kauniilta kapteenilta.

— Tosiaankin, kauniilta kapteenilta!

— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä
kuin harja.

— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt
Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin
päässänsä.

Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan
Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:

— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän
kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä
hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?

Jean, joka kunnioitti rouva Guibert'ia, kävi pisteliääksi:

— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt
muita varten.

— Se ei ole elämää.

— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut
enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte
sadan vuoden vanhaksi.

— Vai niin! Minä vasta tulisesti elänkin, siitä saatte olla varma.

— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin
ponnistukseen te pystytte?

Ja katkaistakseen tämän nuhdesaarnan nuori mies lisäsi nauraen:

— Voisitteko edes mennä rakkaudesta naimisiin?

— Kas vaan! Köyhän kanssa, kai tarkoitatte? Ei kiitoksia! Elää
kituuttaakseni huonolla ruualla ja pumpulihameissa.

Ja hän näytti kauniita hampaitaan, jotka hohtivat terävinä ja
saaliinhimoisina.

— Kas niin, sovitaan pois, sanoi Jean. Tuohon käteen!

— Isabella ojensi hänelle hienon, hansikattoman kätensä. Jean oli
tutkivinaan sitä tarkasti:

— Minä näen, että te menette naimisiin ruman ja upporikkaan
nelikymmenvuotiaan kanssa. Mutta häiden jälkeen hän näyttää oikean
luontonsa, inhottavan itaruutensa. Synti saa aina palkkansa.

Hän lausui tämän ennustuksen juhlallisella ja saarnaavalla äänellä,
joka herätti hilpeyttä koko vaunussa.

Kun keskustelun langat taas olivat hajaantuneet, kuiskasi hyväntuulensa
takaisin saanut Isabella iloisesti vastakumppanilleen:

— Syyttäköön silloin saituri itseänsä! Minä rupean pettämään häntä.

— Minun kanssani, eikö niin, sanoi Jean huvitettuna.

— Teidänkö kanssanne? Ehkäpä. Kyllä, mielelläni. Ja taas hän purskahti
nauruun näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka olivat vankat kuin
nuorella koiralla, ja katseli rohkeasti nuorta miestä, joka häntä
miellytti.

Alice'n oli tämä julkea lörpöttely saattanut aivan hämille, ja hän
punastui kumppaninsa puolesta. Pian hän omiin ajatuksiinsa vaipuneena
rupesi torkkumaan, uneksien tuollaisesta Isabellan ylenkatsomasta
rakkausavioliitosta, jota hänen saattoivat haaveksimaan äsken asemalla
näkemänsä kasvot.

Rouva Dulaurens, jolle kesäkutsujensa onnistuminen tuotti
päänvaivaa, sanoi pojallensa, joka hänelle toisteli eriskummallisia
madagaskarilaisia nimiä:

— Kaikesta päättäen kapteeni Guibert on sankari. Meidän pitää kutsua
hänet luoksemme.

Ja hänen miehensä, joka pitkään ja rauhallisesti oli keskustellut rouva
Orlandin kanssa, lausui molempien yksimielisenä loppupontena:

— Ennen kaikkea pitää katsoa, että pysyy rauhallisella mielellä. Siinä
on elämisen taidon koko salaisuus...



II.

Veli ja sisar.


Veljen ja sisaren välinen ystävyys on yksinkertaisen ja luontevan
suloista, mikä erottaa sen kaikista muista tunteista. Se on tietenkin
turvassa rakkauden rajuilta ailahduksilta ja sen kiihkeiltä
tunteenpurkauksilta, jotka ovat liian huumaavia voidakseen olla
pysyväisiä. Kuitenkin se on toisenlaista kuin tavallinen ystävyys, jota
tuntevat toisiaan kohtaan samaa sukupuolta olevat henkilöt. Siihen
tulee lisäksi jotakin häveliästä, herkkätunteista ja hellää, jota
nainen siihen tuo. Vielä enemmän erottaa sen kaikista muista tunteista
noiden molempien ystävysten ihmeellinen kyky ajatella ja tuntea samalla
tapaa. Se johtuu yhteisestä alkuperästä ja yhteisestä lapsuudesta, mikä
saattaa ymmärtämään puolesta sanasta, muistamaan samoja tapahtumia
samalla hetkellä, hengittämään alituisesti samaa kotoista ilmaa ja
samaa menneisyyden tuoksua. Ei edes rakkaudella ole tätä erikoista
ominaisuutta, ja se voi sitä kadehtia...

Oljesta punotuissa korituoleissa istuivat Marcel ja Paula Guibert
Maupas'n puutarhassa ja iloitsivat, tekemättä toisilleen turhia
tunnustuksia, huomatessaan, että elämä oli heitä samalla tavalla
kypsyttänyt ja muovaillut, vaikka he olivatkin olleet niin pitkän aikaa
erossa ja niin kaukana toisistansa. He tunsivat toisin kuin taannoin,
mutta kuitenkin samalla tapaa.

— Minun on niin hyvä olla tässä, oli nuori mies sanonut, että
laiskottelen tässä koko päivän.

Hän oli laiha. Hän tarvitsi lepoa. Huolimatta lujasta terveydestään oli
hän kuitenkin heikontunut siirtomaan retkellä. Kuume ahdisti häntä yhä,
vaikka sen puuskat kyllä harvenemistaan harvenivat. Ja hän toivoi pian
reipastuvansa Savoijin terveellisessä ilmassa.

Oli tuollainen tyyni suvi-iltapäivä maalla, jolloin aivan luulee
kuulevansa, kuinka ilma väräjää. Ei tuulenhengähdyskään hipaissut
heidän kasvojansa. Puiden latvoissa vain silloin tällöin vieno
tuulahdus liikutteli lehmusten hentoja lehtiä, jotka lepattivat ja
näyttivät vuoronperään tummanvihreitä yläpintojaan ja vaaleampia
alapintojansa.

Pyöreällä puutarhapöydällä, joka oli hakattu yhdestä ainoasta
liuskakivimöhkäleestä, oli hajallaan sanomalehtiä ja kirjeitä. Paula
rupesi tarkastamaan postia, josta hänen veljensä ei välittänyt:

— Yhä kirjoittavat sanomalehdet sinusta. Tahdotko lukea, mitä sinusta
sanoo _Alppitorvi_ ja _Tasavaltalainen Savoiji_?

— En, en, anna olla, pyysi kapteeni.

— Sitten tässä on kutsukortteja, jatkoi sisar. Sinun ikäluokkasi
sotilaat pitävät kemut sinun kunniaksesi. Pääsylippu Aix-les-Bains'in
kasinoon. Toinen Kukkahuvilaan. Vapaaherratar Vittoz ottaa vastaan
tiistaina.

— Mitä se minuun koskee? Minä en tahdo tavata ketään, en yhtään ketään.

— Sinä olet muodissa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Muut supistavat
vapauttasi. He omistavat sillä tapaa osansa sinun uljuudestasi.

— Olemmehan sopineet, ettemme siitä puhu, pikku sisko.

— Mutta kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nykyään on muodissa olla
mainehikas. Ennen pitkää saamme Dulaurens'it luoksemme ja vielä monet
muut, joita emme ole tavanneet sen jälkeen kuin levisi huhu meidän
köyhtymisestämme.

Hänen sileään otsaansa, jota musta tukka varjosti, oli tämä
koettelemusten aika uurtanut katkeruuden vaon.

Marcel oli ääneti. Hän antautui muistojen valtaan, joita oli täynnä
tämä hänen esi-isiensä maa. Hän näki menneiden tapahtumien nousevan
maakamarasta ja lentelevän ympärillään kuin visertelevät linnut.
Lapsirikkaiden perheiden lapsissa vain näkee tuota onnellista tunteiden
herkkyyttä ja intomieltä, joka kehittyy raittiissa, iloisessa ja
avomielisessä sisarusparvessa. Se tekee lapsuuden ihmeelliseksi
taika-ajaksi, joka valaisee miehuuden ikää ja luo vielä vanhuuteenkin
hohdettansa. Ja tämä onni on niiden palkintona, joilla on ollut
rohkeutta elää ja luoda elämää ympärilleen. Niin Marcel'kin hymyili
toiselle, pikku Marcel'ille, jonka hän näki selvästi silmiensä edessä,
juoksentelevan läheisillä niityillä mukanaan kokonainen liuta ilakoivia
veljiä ja sisaria. Ja Paulan ja hänen keskensä alkoi sarja kysymyksiä:
_Muistatko_... Hän eteni muistelmissaan aina noihin kaukaisiin vuosiin
saakka, jolloin sielu vielä on salaperäisyyden verhoama, ja hän sanoi
lopuksi:

— Muistatko?... Mutta ethän sinä voikaan sitä muistaa, et ollut silloin
vielä syntynyt. Me olimme pitkällämme ruohikossa. Olimme silloin
ensimmäistä kertaa kesälomalla kotona, muistaakseni. Isä kertoi
meille tarinoita Iliadista ja Odysseiasta. Ja me elimme nuo runot
leikeissämme. Minä olin vuoron perään Hector, vuoron perään sukkela
Odysseus. Mutta siihen aikaan minä pidin enemmän Hectorista, jonka
jalomielisyys ja alakuloinen urheus voimakkaasti vaikuttaa lapsen
mieleen. Myöhemmin, kun luin Homeerosta, oli se minulle kuin vanha
ystävä. Ja kukapa tietää, vaikka juuri noista vaikutelmista olisi
seikkailuhaluni peräisin.

— Mutta ethän sinä enää lähde? kysyi Paula levottomana. Äiti on niin
vanhentunut. Eikö sinunkin mielestäsi?

— On kyllä, hän on mennyt hiukan kumaraan, ja hänen poskensa ovat
kalpeat toisinaan. Mutta sinähän pidät hänestä huolta. Sinuun me
luotamme, Paula, me kaikki maailman rannan matkalaiset.

Sisar ei vastannut. Ja veli katui sanojaan, joiden itsekkyyden hän
tunsi. Kaikista tohtori Guibert'in lapsista oli Paulaa raskaimpana
kohdannut tämä varallisuuden häviö, johon sedän onnettomuus oli
koko perheen saattanut. Hän oli siinä menettänyt myötäjäisensä, ja
senkautta hänen naimisiin menonsa mahdollisuudet olivat melkoisesti
vähentyneet. Ja vielä veljet odottivat, että hän jäisi hoivaamaan
heidän äitinsä vanhuuden päiviä, ikäänkuin hänen alati tulisi unohtaa
oma persoonallinen elämänsä ja tuntea turhaan nuoren sydämensä paisuvan
hellyydestä.

Marcel katseli häntä pitkään, kunnioittavasti ja hellästi. Hän ihaili
hänen solakkaa vartaloansa, jossa ilmeni notkeutta ja tulevaa voimaa,
hänen kasvojensa hipiää, jonka hehkeyttä musta puku vielä herkensi,
hänen syviä ja tummia, mutta kuitenkin lempeitä silmiänsä — naisen
silmiä, joka tuntee elämää, on mitellyt voimiaan sen kanssa eikä
sitä pelkää, — koko tuota arvostaan aran ja siveän immen hurmaavaa
viehkeyttä. Kuinka tuollainen tyttö voisi olla herättämättä rakkautta?

Ja kun hän huomasi hiusten varjon tuolla huolestuneella otsalla,
koetti hän saada Paulan hymyilemään: — Kuinka minä pidän sinun
mustista hiuksistasi! En ole nähnyt kellään niin mustia. Sinä kannat
ylpeästi niiden raskasta painoa. Muistatko? Kun sinä olit pieni
ja kuljit hiukset hajalla, niin tukkasi oli niin suuri ja tuuhea,
että maalaiseukot torilta palatessaan pysähtyivät sinua katselemaan
ja mumisivat: "Kyllä on surkeata, että kiusaavat lapsiparkaa
mokomallakin tekotukalla!" Ja närkästyneenä huusi heille hoitajasi-:
"Vai tekotukalla! Tulkaahan vetämään, niin saatte nähdä, lähteekö se
käteenne!" Ja todellakin eukot tulivat ja vetivät sinua tukasta, ja
sinä itkit liiallisen kauneutesi tähden.

Hitaasti, pitäen kiinni portaiden rautaisista kaiteista ja astuen yhden
portaan kerrallansa tuli rouva Guibert lapsiansa kohden. Kuten syksyn
kukka koristaa paljasta puutarhaa, niin kirkasti hymyn häive hänen
kasvojansa Marcel'in paluusta asti. Tämä riensi häntä vastaan ja asetti
hänet omin käsin istumaan mukavaan, varjoisaan paikkaan.

— Onko sinun nyt hyvä olla, äiti? Hymy kirkasti kokonaan vanhan naisen
kasvot:

— Minun rakas iso poikani! Kuinka sinä muistutat isääsi.

Nuoren miehen kasvot kävivät vakaviksi:

— Siitä on nyt puolentoista vuotta, kun hän lähti pois. Voi tuota iltaa
Ambato'ssa! Koskaan ei mene se minun mielestäni. Harhailin leirin
ympärillä, huusin häntä nimeltä, huusin teitä kaikkia. Tunsin kuoleman
kulkevan kintereilläni...

Hetkisen kesti painostavaa hiljaisuutta, sitten jatkoi taas rouva
Guibert:

— Puolentoista vuotta! Onko se mahdollista?... Ja olen elänyt sen
kumminkin. Se on tämän tyttösen ansio. Niin kauan kuin minussa on
hengen hiventäkään, kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle
sellaisen puolison, sellaisia poikia ja sellaisia tyttäriä kuin olen
saanut.

Hän pyyhkäisi kyyneltyneitä silmiään ja alkoi tuskallisen kertomuksen,
jota hänen poikansa odotti:

— Sinun setäsi Marc'in onnettomuus oli kaikkien meidän murheittemme
alkuna. Me olimme liian onnellisia, Marcel. Isä oli niin voimakas
ja luottavainen, ja niin väsymätön työntekijä. Vaivalloisintenkin
päivätöiden jälkeen hän palasi kotiin iloisena. Ja te menestyitte
kaikki toimialoillanne.

— Teitä kadehdittiin, Paula sanoi. Ja hänen veljensä, joka oli ylpeä
kuin sisarkin, lisäsi:

— Parempi on saada osakseen kateutta kuin sääliä.

— Sinun setäsi pankkiliike Annecy'ssa kukoisti. Mutta muuan virkamies,
johon setäsi täydellisesti luotti, katosi, vieden mukanaan talletuksia
ja osakekirjoja. Setäsi ei kyennyt pitämään puoliansa sitä äkillistä
myrskyä vastaan, jonka tuo pako aiheutti, ja hän menetti heti niin
tyyten malttinsa, että surmasi itsensä. Suokoon Jumala, että hänellä
olisi ollut aikaa katua! Isäsi matkusti heti sinne. Hän selvitti asiat.
Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Mutta meidän täytyi uhrata suurin
osa omaisuuttamme. Kumminkin me pidimme Maupas'in, joka on sukutila.

— Niin on, sanoi Marcel. Maupas on meille jokaiselle lapsuutemme elävä
kuva.

— Ennenkuin isäsi luovutti omaisuutensa, aloitti taas rouva Guibert,
kysyi hän teidän kaikkien mieltänne.

— Niin kysyi, kyllä muistan. Silloin oli juuri sotaretki alkanut. Mutta
minä näin siinä vain äärimmäistä hienotunteisuutta. Nuo rahakysymykset
ovat minulle aina olleet niin vieraita, niin yhdentekeviä.

— Paulan kanssa myös neuvoteltiin.

— Oli kysymyksessä nimi, Paula sanoi, ja kunnia.

— Oli kysymyksessä sinun myötäjäisesi, lapsi kulta... Tämä hänen
veljensä surullinen loppu koski kovasti isään. Hän ei saanut takaisin
iloisuuttaan. Mutta työtä hän teki kahta tarmokkaammin, kahta
pontevammin. Kun kulkutauti puhkesi Cognin'issa, ei hän säästänyt
itseänsä tarpeeksi. Tauti tarttui häneen viimeiseksi, kun hän oli
nääntynyt ponnistuksista ja väsymyksestä. Heti alusta alkaen hän
tunsi olevansa mennyttä miestä. Mutta hän ei antanut meidän mitään
huomata. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Hän seurasi itse taudin
kulkua. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Älä sure, kyllä Jumala
auttaa sinua". Minä korjasin: "Niin, kyllä Jumala auttaa meitä". Hän ei
vastannut siihen mitään. Hän ajatteli pelotta lähestyvää kuolemaa. Hän
kuoli meidän syliimme, täysissä tajuissaan.

— Minä yksin, sanoi Marcel, en ollut saapuvilla.

— Hänen vuoteensa ääressä oli Etienne, joka oli tullut Tonkin'ista,
François, Paula ja myös Etienne'n morsian, Louise Saudet.

— Entä Margareeta?

— Hän ei voinut tulla, kuiskasi katkeruudetta, mutta kuitenkin mieli
haikeana rouva Guibert. Hänelle ei annettu lupaa. Hän kuuluu Jumalalle.
Emme ole ensinkään nähneet häntä, sen perästä kuin hän meni luostariin.

He antautuivat muistojen valtaan ja olivat kaikki kolme ääneti.
Kuolema askarteli heidän ajatuksissaan. Mutta heidän ympärillään sykki
ja värähteli iloinen elämä. Päivän polttama lehti, syksyn aikainen
edelläkävijä, irtautui puusta ja leijaili hitaasti, kuin haalean ilman
kantamana, maata kohden, Paula näytti sitä sormellaan veljellensä.
Marcel, jonka mielen apeus oli vallannut, näki siinä vertauskuvan.

— Se odotti sentään kesää. Toiset kuihtuvat jo keväällä.

Hän ajatteli Thérèse sisarensa ennenaikaista kuolemaa. Ja hän ajatteli,
kuinka hän itse jo useammin kuin kerran oli katsonut kuolemaa kasvoista
kasvoihin. Mutta pian hän karkoitti mielestään nämä surulliset
aavistukset:

— Olkoon elämä lyhyt tai pitkä, niin rohkeasti se on elettävä. Niin
teki isä. Siksi hänen muistonsa ei masenna minun mieltäni, vaan
päinvastoin vahvistaa minua.

Hän jatkoi kyselemistään:

— Lähtikö Etienne pian takaisin Tonkin'iin?

— Lähti, sanoi rouva Guibert. Muistat kai, että hän teki ensimmäisen
matkansa sinne Lyon'in tutkimus- ja tiedeseuran lähettämän retkikunnan
mukana. Hänen tutkimustensa tuloksena oli, että kaivokset olivat
rikkaita ja maaperä viljavaa. Myöskin kehui hän meille noiden
asumattomien rantaseutujen kauneutta. Hän asettui vaimonsa kanssa
asumaan Along'in lahden rannalle. Sen niminenhän se oli, Paula?

Tytär myönsi, ja äiti jatkoi:

— Hän johtaa töitä kivihiilikaivoksissa. Samaan aikaan hän
harjoittaa suurenmoista maanviljelystä: hänellä on riisivainioita,
tomaatti-istutuksia. François meni hänen luokseen, ja myöskin serkkusi
Charles, Marc sedän poika. Heidän työnsä menestyy, Jumala siunaa heitä.
Etienne antaa meille elantoapua.

— Ja hänen vaimonsa lähti mielellään?

— Lähti. Louise on yhtä uljas kuin tyyni. Viikon perästä häiden jälkeen
he astuivat laivaan. Nyt heillä on poika. En tunne sitä. En ole saanut
nähdä sitä, ja rakastan sitä.

Paula lisäsi:

— Louise'n naimisiin meno nosti aikamoisen hälinän Chambéry'ssa.
Kaikki kaupungin rouvat surkuttelivat hänen äitiänsä. "Kuinka voitte
laskea tyttärenne niin kauas?" He pitivät häntä anteeksiantamattoman
kovasydämisenä. Rouva Saudet näki, että Louise oli onnellinen ja se
oli hänelle kylliksi. Nuo toiset ajattelivat vain itseänsä ja omaa
rauhallisuuttansa. Kuten sanoo herra Dulaurens, _täytyy ennen kaikkea
pysyä rauhallisella mielellä_.

Nimi, joka keskusteltaessa sattumalta mainitaan, näyttää aivan
kuin vetävän asianomaisen paikalle. Ovatpa nämä aivan satunnaiset
yhteensattumiset antaneet aihetta sananlaskuunkin. Ajoneuvot kääntyivät
avonaisesta ristikkoportista hevoskastanjakäytävälle, ja Paula tunsi
Dulaurens'ien hevoset ja vaunut.

— He olivat lakanneet seurustelemasta meidän kanssamme, virkkoi rouva
Guibert, jonka kasvot lehahtivat punaisiksi.

Hän oli rohkea elämän koettelemuksissa, mutta ihmisten edessä hän oli
arka.

— Sankarin tähdenhän he tulevat, sanoi Paula, tehden pilaa veljestänsä.

He nousivat kumminkin kaikki kolme ja menivät vieraita vastaan. Jo
ajoivat vaunut tieltä pihaan, jonka santa narskui pyörien alla.
Rouva Dulaurens nousi ensimmäisenä vaunuista, ja viitaten hetikohta
kapteeniin, tervehti hän rouva Guibert'iä seuraavilla sanoilla:

— Oi rouva Guibert, kuinka te voittekaan olla ylpeä sellaisesta pojasta!

Rouva Dulaurens oli syntyisin de Velincourt eikä unohtanut sitä
missään tilaisuudessa. Tämä nimi oikeutti hänen pitämään kaikkia
tekojansa suurina suosionosoituksina, vieläpä ulottamaan hyväntahtoisen
suojeluksensakin noihin ansioihin ja sankaritekoihinkin, joiden
oikeastaan pitäisi olla ylimystön yksinoikeutena, mutta joiden
loistosta ylimystö ainakin saattoi anastaa itselleen aimo määrän
julistamalla suurella melulla niiden kunniaa.

Piilossa vaimonsa selän takana kumarteli turhaan herra Dulaurens. Hän
oli harmaassa puvussa kiireestä kantapäähän, hatusta kenkiin saakka.
Vaistomaisesti hän oli valinnut tämän värittömyyden, joka hänelle sopi.
Hän ihaili pelokkaasti vaimoaan, joka hänen melkoisen omaisuutensa
tähden oli ottanut hänet, aatelittoman, mieheksensä, mutta joka
käytöksellään antoi hänen lakkaamatta tuntea uhrauksensa suuruutta.
Tämä avioliitto, josta hän ylpeili ja joka määräsi hänen valtiolliset
mielipiteensä, velvoitti hänen syvästi kunnioittamaan aateluutta, jonka
ruumiintuma hänen mielestään oli tuo kookas ja komea nainen tylyine ja
kopeine piirteineen ja käskevine vieläpä karkeinekin äänineen.

Viimeisenä nousi Alice vaunuista. Hänellä oli yllään vaaleansininen
puku, jonka väri hyvin sopi hänen kasvoihinsa. Hän astui hitaasti
eteenpäin tuolla hänelle ominaisella raukealla suloisuudella, mikä
saattoi pelkäämään, että hän siihen paikkaan särkyisi. Heti nuoren
tytön nähtyään ei Marcel'illa enää ollut silmiä muille. Hän vastasi
välinpitämättömästi kohteliaisuuksiin, joita hänelle ladeltiin ja jotka
hänen vaatimattomuutensa ja sotilaallinen kunniantuntonsa teki hänestä
sietämättömiksi.

Eittämättömästi tarkoitti häntä tämä vierailu. Hän oli sen syy ja sen
tarkoitusperä. Rouva Dulaurens, syntyisin de Velincourt, oli kyllä
kohtelias ja rakastettavakin rouva Guibert'iä ja Paulaa kohtaan,
mutta hänen kohteliaisuutensa oli kopeata ja hänen rakastettavuutensa
alentuvaista. Äiti ei sitä huomannut, mutta kyllä tytär, joka oli
tarkkaälyisempi tai vähemmän hämillään. Ja keskustellessaan naisten
kanssa oli rouva Dulaurens lakkaamatta kääntyvinään Marcel'in puoleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut anastaa tuon nuoren sankarin itsellensä ja
kuljettaa hänet pois vaunuissansa.

— Kuulkaapa, hyvä herra, sanoi hän lopuksi luontevasti, siitä on jo
useampia päiviä, kun te saavuitte, eikä teitä näe missään. Voisi
luulla, että te piiloilette. Mutta sehän ei ole teidän tapaistanne.
Vihollinen siitä kyllä tietää yhtä ja toista.

_Vihollinen_ oli epämääräinen ja mukava nimitys kaikille noille
kaukaisille kansoille, joiden monimutkaisia nimiä hän ei vaivautunut
pitämään mielessänsä. Ja herra Dulaurens, joka vilpittömästi ihaili
muissa toimekkuutta ja rohkeutta, tahtoi vielä alleviivata vaimonsa
viittausta:

— Jaa'a, te saitte tuimasti otella. Hallituksen huolimattomuutta...
Ette varmaankaan usein voineet olla rauhallisella mielellä?

Vähältä piti, ettei tämä onneton lause saanut Paulaa purskahtamaan
hillittömään nauruun. Se livahti niin usein herra Dulaurens'in
huulilta, että hänelle oli annettu liikanimi ritari Rauhallinen, joka
samalla kertaa ilmaisi hänen ylimyksellistä vaateliaisuuttaan ja hänen
rauhan rakkauttaan.

Mutta rouva Dulaurens jatkoi:

— Kaikki teidän ystävänne haluavat tutustua teihin. Minun kotini on
teille avoinna, jos vain suvaitsette tehdä meille sen kunnian.

Ja ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi huomannut Paulan läsnäolon:

— Sisarinenne, tietysti.

Sisarta siis siedettäisiin. Tuo pieni pysähdys sen ilmaisi.

Nuori tyttö vastasi:

— Me olemme hyvin kiitollisia, rouva Dulaurens, mutta meillä on vielä
surua.

— Puolisurua korkeintaan. Puolentoista vuoden perästä.

Ja hän kääntyi uudestaan upseerin puoleen:

— Me menemme sunnuntaina kukkataisteluun Aix'iin. Tulkaa mukaan. Se on
yksi matkan tarkoitus. Ja illalla syömme klubissa päivällistä muutamien
ystäviemme kanssa, kaikessa tuttavallisuudessa. Siellä tapaatte
tovereitakin, kreivi de Marthenay'n, joka on rakuunaluutnantti ja
luutnantti Berlier'n, joka on teidän ystävänne, luullakseni. Tiedätte
kai, että puhutaan hänen menevän naimisiin Isabella Orlandi'n, erään
kaunottaren, kanssa.

Hän levitti tätä väärää tietoa, jota hän sillä hetkellä kuvitteli
mielessään, antaakseen letkauksen tuolle ylpeälle Paulalle, joka
asettui hänen aikeitansa vastaan.

Naiset aavistavat jollain käsittämättömällä tavalla, jonkinlaisen
arvaamiskyvyn avulla, jonka heille antaa heidän miellyttämis- ja myös
heidän vahingoittamishalunsa, ketkä ovat heimolaisia keskenään, keiden
sielut, sydämet tai ruumiit etsivät toisiansa ja valitsevat toisensa.
Eivätkö monet emännät, vilkastuttaakseen pöytäkeskustelua, osaa
kerrassaan mainiosti sijoittaa vieraitansa aavistellessaan sympatian
mahdollisuutta, jonka joskus juuri he herättävät henkiin. Samoin se
pahakin, jota he puhuvat toisistansa, osoittaa tavatonta aavistuskykyä
ja ihmeellistä terävänäköisyyttä: useimmiten se ei perustu mihinkään
varmasti todistettuun tosiasiaan, mutta siitä huolimatta sillä on
kaikki todenperäisyyden tuntomerkit. Se määrittelee ihmisiä luonnon
mukaan, säälimättömästi tosin, mutta aina todenmukaisesti.

Rouva Dulaurens näki kumminkin turhaa vaivaa. Nuori tyttö ei
räpäyttänyt silmäänsäkään, joko hän sitten oli aikaisin oppinut
hillitsemään itseänsä tai oli tämä uutinen hänelle todella yhdentekevä.

— Tottahan saamme olla varmat tulostanne, pyysi yhä itsepintaisesti
ensinmainittu, ollen odottavinaan vastausta vain Marcel'ilta.

Alice katseli lempeästi nuorta upseeria, silmillään, jotka olivat
siniset kuin Savoijin vaalea taivas. Paula myös katsoi häneen, mutta
hänen katseensa oli synkkä. Marcel ymmärsi, että rouva Dulaurens
tahtoi erottaa hänet sisarestansa, ja hän kieltäytyi, sen perhehengen
ohjaamana, jota tohtori Guibert aina oli teroittanut lastensa mieleen:

— Kiitän teitä, rouva Dulaurens. Mutta minun kotiintuloni on verestänyt
vielä tuoreita muistoja. En halua lähteä minnekään kotoa.

Ilonsalama välähti mustissa silmissä, mutta pitkät räpyttelevät ripset
peittivät puoleksi sulkeutuneet siniset silmät.

— Hän tarvitsee lepoa, lisäsi rouva Guibert. Alice, joka katseli pihan
hiekkaa, sanoi hiukan punastuen:

— Teidän isänne, herra kapteeni, paransi minut. Ennenmuinoin te kävitte
usein Chênaie'ssa. Paula oli minun rakkain ystäväni. Ette saa meitä
jättää.

Kun hän viimein kohotti taivaansiniset silmänsä, kohtasi hän Marcel'in
katseen ja hymyili. Sitten hänen poskensa taas punastuivat. Hänen
herkkä verensä seurasi hänen sydämensä salaisia liikkeitä.

— Kyllä he varmasti tulevat teitä tervehtimään, neiti, sanoi rouva
Guibert, hiukan hämmästyneenä Paulan itsepäisestä vaikenemisesta.

— Oi, miksi _neiti_? Te kutsuitte minua ennen Alice'ksi.

— Siitä on jo kauan. Te olitte silloin pieni.

— Pienihän minä vieläkin olen, tai milt'ei pieni.

Mutta rouva Dulaurens ei suinkaan tahtonut joutua tappiolle. Hän
ajatteli kutsujansa. Tämän Madagaskarilaisen sankarin avulla
hän oli aikonut sysätä satulasta kilpailijansa, paronitar de
Vittoz'n, joka näytteli Aix'issa parhaillaan kylpevää, luuvaloista
tutkimusmatkailijaa. Sillä hän oli ottanut selville, oliko Jean
Berlier'n puheissa perää. Nuoren kapteenin menneisyys oli kaikkein
loistavimpia. Hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä oli suuresti
vaikuttanut sotaretken onnistumiseen. Mainitsemiset päiväkäskyissä,
kunnialegioonan ritariristi, kolmas upseerin nauhus tunnusti
vuoronperään hänen ansionsa. Hän siis hyvin saattoi tyydyttää
turhamaisuutta. Ja tällainen maine viehättikin paljon enemmän sotaisaa
rouva Dulaurens'ia kuin kirjailijoiden ja tiedemiesten kuuluisuus. Ja
sitäpaitsi, piti kai hiukan kannustaa kreivi de Marthenay'ta, joka ei
ensinkään näyttänyt pitävän kiirettä Alice'n käden pyytämisellä.

— En mitenkään voi uskoa, että ette tule, sanoi hän nuorelle miehelle,
antaen lähtömerkin. Me odotamme teitä sunnuntaina Aix'issa.

Ja toistaen koneellisesti aikaisempia sanojaan lausui hän
hyvästijättäessään rouva Guibert'ille mesimakealla äänellä, joka
jyrkästi soti hänen luontoansa vastaan:

— Kaikki äidit kadehtivat teitä, rouva Guibert! Alice hyvästeli
erityisen herttaisesti Paulaa, joka pysyi jäykkänä. Vaunut olivat
jo kadonneet ristikkoportista, ja yhä katseli Marcel autiota
porttikäytävää kohden. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei
ensinkään huomannut, kuinka sisar häntä tarkasteli hellän surullisesti.

— Mitä sinä mietit, kysyi hän.

Veli kääntyi sisarensa puoleen ja sanoi hiukan alakuloisesti hymyillen,
ikäänkuin tuntien heikkoutensa:

— Menemmehän heitä katsomaan, eikö niin?

Hän hämmästyi kysymyksensä vaikutusta, sillä Paulan kasvot synkkenivät
ja hänen silmänsä sumentuivat.

— Et enää tyydy meihin, mumisi hän.

Kohta hän kumminkin hillitsi itsensä ja virkkoi lujemmalla äänellä:

— Minä en ainakaan mene. Ei minua ole kutsuttukaan.

— Kutsuttiinhan sinut, sanoi Marcel.

— Pyh! Kaupan päällisiksi! Rouva Dulaurens antoi minun sen kyllä tuntea.

— Paula, pikku Paula, tiedäthän, etten mene sinne ilman sinua.

— No, emme sitten mene sinne, eikö niin. Ollaan kotona. Me rakastamme
sinua niin suuresti, äiti ja minä, ja olemme niin onnelliset, jos
saamme pitää sinut luonamme. Ole meidän kanssamme. Niin kauan koti on
ollut äänetön ja kuin varjossa. Mutta sinä tulit, ja päivä alkoi taas
paistaa.

— Niin, lapsikulta, toisti rouva Guibert. Ole meidän kanssamme.

Marcel'in kasvot synkistyivät. Hän ei pitänyt siitä, että hänen
vapauttaan rajoitettiin, eikä suvainnut sitä mielellään niiltäkään,
jotka olivat kaikkein rakkaimmat hänen sydämelleen. Mutta ennenkaikkea
hän oli tyytymätön itseensä. Hän oli palannut kotiin päättäen elää
Maupas'sa muista erillään, hengittää siellä kylliksensä kotiseutunsa
tuoksua ja muistella rakkaita vainajiansa, tuottaa myöskin hiukan iloa
äidillensä ja sisarellensa, eikä nyt muuta tarvittu kuin että tuli tuo
pieni tyttö, niin heti hänen päätöksensä raukesivat ja lannistui hänen
tahtonsa ja ylpeytensä.

Huolimatta noista suloisista pyynnöistä, pysyi hän yhä ääneti. Paula ei
voinut kauan katsella veljeään surullisena.

— Kuule, hän sanoi, mene sinä vain Chênaie'hen. Minä en voi tulla sinun
kanssasi, sillä minulla ei ole pukuja.

Liian kiireesti vastasi veli — ja tämä vastaus ilmaisi selvästi, kuinka
itsepintaisesti hän halusi päästä tuolle vierailulle:

— Minä hankin niitä sinulle, pikku sisko. Minulla on hiukan säästöjä.

— Ja sinä olet sentään auttanut meitä, huomautti rouva Guibert,
katsellen hellästi poikaansa, ikäänkuin hän ei vielä olisi tottunut
siihen, että hänen poikansa oli häntä niin lähellä.

Illalla myöhään, kun rouva Guibert oli jokapäiväisellä kierroksellansa
tarkastamassa, että kaikki ovet olivat lukossa, näki Paula, joka
oli jäänyt saliin Marcel'in kanssa, tämän taas vaipuvan outoihin
ajatuksiin. Hän lähestyi veljeänsä ja laski hiljaa kätensä hänen
olkapäälleen:

— Haaveksitko sinä kauniista Alice'sta?

Hän sanoi nämä sanat niin herttaisesti, että veli hymyili:

— En, vastasi hän, kieltäen heikkoutensa. Mutta tunnusti sen hetikohta,
lisäten:

— Hän on kaunis, se on totta. Onko hän sinun ystäväsi?

— Me olimme yhdessä Sacré Coeur'in luostarikoulussa. Hän on jokseenkin
minun ikäiseni, ehkä hiukan nuorempi. Luostarissa ollessamme hän
oli kiintynyt minuun kuin nuorempi sisar. Sillä hän on lempeä,
alistuvainen, arka ja antaa mieluummin muiden päättää puolestansa.

— Sehän sopii hyvin naiselle, sanoi veli hyväksyvästi.

Hän tunnusti empimättä oman sukupuolensa etevämmyyden.

Paula hyväili kädellään veljensä otsaa:

— Alice ei ole sellainen vaimo, jota sinä tarvitset.

Veli väitti kiivaasti vastaan:

— En ole aikonutkaan häntä naida. Mutta nuori tyttö jatkoi ajatustaan:

— Häneltä puuttuu rohkeutta. Eikä hän lisäksi ole meidän piiristämme.

— Kuinka, ei meidän piiristämme? Siksikö, että Dulaurens'it ovat
rikkaampia kuin me? Ranskassa, Jumalan kiitos, ei sentään rikkaus
määrää yhteiskunnallista asemaa.

Paula oli pahoillaan, että aiheutti tämän suuttumuksen:

— Enhän minä sitä tarkoittanut. Ne ihmiset, joista on puhe, käsittävät
elämän toisin kuin me. Se on heistä vain ulkonaista komeilemista. He
eivät osaa erottaa mitättömyyksiä tärkeäarvoisista asioista. En minä
osaa sitä sinulle selittää, mutta en minä tahtonut suututtaa sinua.

— Rupeatko sinä saarnaamaan minulle maailmasta ja ihmisistä? Ennenkuin
olet maailmaa nähnytkään, tahdot sinä sitä arvostella!

Närkästyneenä veljensä äänen loukkaavasta sävystä kääntyi Paula
poispäin. Ja purkaen vihdoin sydämensä katkeruuden hän virkkoi:

— Luuletko sinä, että minä en vielä osaa erottaa hymyn teeskentelyä
ja huulien valhetta? Kyllä vaan! Nuo ihmiset eivät voi meitä suvaita
ja tahtoisivat meitä halveksia. Sinua he kyllä koettavat houkutella
puoleensa, sillä sinun seurasi hivelee heidän turhamaisuuttaan, mutta
he karttavat äitiä ja minua, jotka olemme vain varattomia naisparkoja.
Alice on määrätty eräälle kreivi de Marthenay'lle eikä suinkaan sinulle.

Ilman tuota viimeistä lausetta tämä närkästynyt puhe olisi tehonnut.
Mitä Paula tuossa niin selvästi ja täsmällisesti sanoi, sitä Marcelkin
oli jo tuntenut, vaikkakin epämääräisemmin. Hänen ylpeytensä ja
se hellä rakkaus, jota hän tunsi äitiänsä ja sisartansa kohtaan,
olisi pidättänyt häntä. Mutta loppu teki kaikki tyhjäksi. Jo pelkkä
ajatuskin, että tuo salonkiupseeri, joka odottamatta paiskautui
hänen elämäänsä, olisi hänen voitosta varma kilpailijansa, herätti
hänen taistelun, valloituksen, hallitsemisen vaistonsa. Hän tuli
mustasukkaiseksi, jo ennenkuin rakasti.



III.

Kukkataistelu.


Kas, tuolla ne tulevat! tuolla ne tulevat! sanoi Jean Berlier,
osoittaen sormellaan kilparadan äärimmäistä päätä.

Marlioz'n kilparata on noin parin kolmen kilometrin päässä
Aix-les-Bains'istä, Chambéry'n tien varrella. Katselijoiden parvekkeet,
joiden hallussa on toinen kilparadan sivuista, ovat Revard'in
vuoreen päin. Näköala niiltä on selväpiirteinen ja silmää kiehtova.
Etualalla on viheriöitä niittyjä, joita siellä täällä halkovat kapeat
poppeliaidat, ja niiden takana katse yht'äkkiä törmää jyrkkiin
kalliorinteisiin, joiden säännöllinen jono on katsella kuin jokin
muinainen vallitus ja joka päivän aikaan on vailla kaikkea suloa ja
kauneutta, mutta illalla loistaa satumaisen ihanana laskevan auringon
valossa.

— Tuolla ne tulevat, toisti Isabella Orlandi käsiään taputtaen.

Kukitetut vaunut lähestyivät todellakin nurmikentän päästä, ajaakseen
ohi parvekkeiden, jotka olivat täpötäynnä loistavaa yleisöä. Nähdessään
vaunut, tömistelivät katselijat innostuksesta jalkojaan ja liikkuen
edestakaisin kuin lauma hulluja tai uuttera mehiläisparvi, riistivät he
korit ohikulkevilta kukkakauppiailta, asettivat eteensä sotavaruksensa
ja valmistautuivat lähestyvään otteluun, päästäen kiihkeitä ja turhia
huutoja kuin hyökkäävät sotilaat.

Pilvettömän päivän kirkkaudessa lähestyi tuo keijukaiskulkue välkkyen
ja kimallellen. Vielä ei voitu eroittaa muuta kuin jono valopilkkuja,
joista aika-ajoin singahteli valkoisia salamoita, aina kun auringon
säteet sattuivat hevosten kiiltäviin haarniskoihin tai vaunujen
loistaviin pyöriin. Se suureni ja, kuvastuen kullassa kylpevää
taivaanrantaa vastaan, se loistossaan ja upeudessaan muistutti jotakin
itämaista saattuetta, toi mieleen taulun Tietäjät itäiseltä maalta,
jonka eräs veneetsialainen, väri-iloa intohimoisesti rakastava mestari
oli maalannut.

Suuren parvekkeen ensi rivissä istuivat Dulaurens'it kutsuvierainensa,
Jean Berlier Isabellan vieressä ja Marcel Guibert rouva Dulaurens'in
ja Alice'n välissä. Paula oli kieltäytynyt seuraamasta veljeänsä, ja
tämä istui nyt vaiteliaana paikallaan, huomaamatta tuota kimmeltelevää
näkyä, joka väikkyi hänen silmiensä edessä, nähden vain kahden
surullisen naisen kasvot, ikävöiden Maupas'n suloista lepoa ja rauhaa
ja alkaen tuntea jo tuota sisäistä lannistumista, joka on rakkauden
seuralainen.

Orkesteri alkoi soittaa tanssimusiikkia. Niiden sävelten keveässä
tahdissa, jota vain nauru ja huudot katkaisivat, ryhdyttiin taisteluun.
Haluten kiihkeästi päästä mukaan juoksivat myöhästyneet poikki
kilparadan, ja hetken aikaa kihisi ja kuhisi nurmikentällä vaaleita
pukuja ja päivänvarjoja.

Lapset saivat osakseen ensimmäiset kukkavihot, joita kepeät kädet
hellävaroen heittivät. Kevään airueina heitä, noita ihmiselämän
kevätkukkia, kulki juhlakulkueen etunenässä. Punakoita pikkulapsia
kiikkui käsivarret paljaina suurissa punaisissa koreissa tahdissa
astuvien aasien selässä. Pienet merimiehet heiluttivat uljaina
pahviairojaan pitkissä, kaisloilla koristetuissa ruuhissaan, joita
berberiläishevoset vetivät. Hevosten liehuvat harjat ja hännät
kuvasivat epäilemättä meren ärjyviä aaltoja. Ruusunpunaisissa
puvuissaan kohosivat pikku tytöt vehreyden keskeltä kuin ihmeelliset
linnut pesistään. Ja koko tuo pienokaisjoukko, jota vahti valppaiden
hoitajattarien jono, huumaantui käsientaputuksista ja auringosta,
soitosta ja ilosta kuin nuori Bacchus.

Sirosti hilliten vauhtiaan lähenivät hitaasti seuraavat vaunut ja
tarjoutuivat vuorostansa tuohon hempeään taisteluun. Ne kuljettivat
suloisinta, mitä maa päällään kantaa: naisten kauneutta ja kukkien
tuoksua. Paljaiksi riistettyjen kukkatarhojen sielu asusti vielä noissa
kulkevissa kukkatarhoissa. Rattaat, vaunut, faetonit, landoot aivan
hukkuivat kukkiin, joita tuhansissa eri vivahduksissa oli soinnutettu
yhteen. Raskaat asterit, tummanvioletit kuin syksyinen hämärä,
valkoiset päivänkukat, nuo rakastuneiden oraakkelit, kurjenmiekat
punaisine kelloineen jotka soittavat iloa ja riemua, vienosti
punertavat alppiorvokit, jotka ovat Revard'in kallisarvoinen ja ainoa
kaunistus, hortensioiden ruusunpunaiset ja vaaleansiniharmaat pallot,
eri väreissä ja vivahduksissa väikkyvät kämmekänkukat, loistivat
ilman vehreyden verhoa voittoisassa ihanuudessaan tai katselivat
kahta kauniimpina palmujen eksoottisista lehvistä tai punertavien
metsäkanervien keskeltä, joiden hienolehtiset varret ovat niin hentoja
ja herkkiä, että päivän paahde panee ne huojumaan.

Puoleksi pitkällään tämän kukkasaroista ryöstetyn upeuden keskellä,
hymyilivät ylimielisesti kulkueen nuoret naiset. He luottivat siihen,
että heidän moitteettomien muotojensa herättämä hurma takaisi heille
voiton maan kukkivasta loistosta. Sillä he tiesivät olevansa ylväimmät
kukkaset, lumoavammat ja juovuttavammat kuin kaikki muut, he, joissa
luonnon liikkumattomaan ja itsetiedottomaan ihanuuteen vielä liittyi
liikkeen sopusointu ja älyllisen elämän tenhovoima. Sillä kantoihan
heidän virheettömän ruumiinsa upea ja norja varsi heidän kasvojaan kuin
kauneuden jumalaista kukankupua!

Hurmaantunut katselijajoukko sekoitti toisiinsa maan ja naisen
ihanuuden. Ja keveiden kukkavihkojen lakkaamaton lentely yhdisti
parvekkeiden yleisön noihin ylvästeleviin ohikulkijoihin, jotka
kyyristyivät suosionosoitusten myrskyn alla ja hengittäen maan ja ilman
samanlaista tuoksua näkivät ihmeekseen etenevänsä kukkatantereella ja
kukkasateessa.

Yleinen innostus kohosi korkeimmilleen, kun katselijat näkivät kesän
allegorian lähestyvän. Valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa, joiden
kullatut pyörät kiilsivät auringossa, seisoi kasoittain viljalyhteitä,
joiden kullan tekivät vielä kirkkaammaksi punaiset unikot ja siniset
ruiskukat, nuo vainioiden rubiinit ja safiirit. Nuorten tyttöjen
hulmuavat hameet olivat oljenkeltaiset ja valloillaan olevat hiukset
valuivat kultaisina laineina hartioille, kuten Botticellin norjilla
kevätesikko-neidoilla. He, samoinkuin tuo kypsä, kultainen viljakin
kuvasivat menestystä ja onnea.

— Hyvä, huusi väkijoukko ja osoitti kultavaunuja palkintolautakunnalle.

Isabella Orlandi ja Jean Berlier tyhjentelivät hilpeän vilkkaasti
kukkakorejansa. Nuori tyttö oli valkoisessa palttinapuvussa ja hänen
miehustansa, jonka boleroliivi puoleksi peitti, oli koristettu
laskostetulla helmiäisenhohteisella silkillä. Ilo ja nautinto huumasi
hänet ja hänen verensä virtasi nopeammin, saaden hänen tummat poskensa
hehkumaan. Nuo molemmat nuoret säästivät ankarimmat iskunsa muutamille
typerille vanhoille naisille, jotka kuin mitkäkin pyhyyden loukkaajat
olivat rohjenneet tulla rumentamaan tätä nuoruuden ja kauneuden
kulkuetta. Niitä näkee kaikissa hienoston juhlaesityksissä, Nizzassa,
Monte Carlossa, Aix'issa, ne ovat kaikesta päättäen samat kaikkialla.
He koettavat unohtaa kuoleman tai pettää sitä, ja kumminkin on
kuolema painanut merkkinsä heidän kasvoihinsa, jotka meitä kehottavat
nauttimaan mitä kiireimmin elämästämme tai muistuttavat meille
ajattaren ankaruutta. Yksi heistä, johon viimein heitto osui, piteli
vaivalloisesti hattuansa tai tukkalaitettansa, jonka heittoaseet olivat
työntäneet kallelleen. Silloin noiden molempien nuorten naurulla ja
naljailemisella ei enää ollut rajoja.

Alice Dulaurens'in vieressä, jonka utuista kauneutta kohotti hänen
malvanvärinen, valkoisilla pitseillä koristettu pukunsa, tunsi Marcel
Guibert vähitellen tahtonsa taipuvan ja surumielisyytensä haihtuvan.
Tuo värien ja tuoksujen tulva kietoi hänet pauloihinsa, herpaisi häntä.
Hän näki vain kukkia vastaisella elämänsä tiellä. Silloin tällöin
kumminkin jokin erikoinen mielikuva välähti hänen mieleensä, jokin
valoisa maisema hänen lapsuutensa ajoilta tai jokin siirtomaiden synkkä
laakso, ja hän ikävöi noita entisen innostumisensa hetkiä, joita hän
turhaan koetti pidättää mielessään. Mutta kuinka saattaisikaan viipyä
menneisyyden muistoissa, kun nykyisyys oli niin ihanaa! Hän katseli
tuolla vienolla surumielisyydellä, mikä liittyy heräävään intohimoon,
nuoren tytön valkoista niskaa, tämän kumartuessa eteenpäin paremmin
nähdäkseen kukkavihkojen lentelyä, ja hän ihaili tuon vaalean ihon
hohtoa.

Alice kääntyi seuralaistaan kohden, jonka hiljaisuus häntä vaivasi,
ja yksi ainoa katse hänen taivaansinisistä silmistään puhdisti nuoren
miehen ajatukset. Hän näytti pienellä hansikattomalla kädellään koria,
joka alkoi jo tyhjentyä:

— Kas tässä on kukkia. Ettekö heitä niitä?

Hän punastui lausuessaan noita yksinkertaisia sanoja, ja tämä
ylenpalttinen kainous kaunisti häntä.

Kesän allegoriset vaunut loittonivat, ja ruusuilla ja rautayrteillä
seppelöityjen vaunujen jälkeen läheni Chambéry'ssa majailevan
rakuunarykmentin rattaat, taiteellisesti koristettuina loistavilla
auringonkukilla ja keltaisilla narsisseilla. Univormupukuisten
upseerien joukossa seisoi yksinään luutnantti de Marthenay, hiukan
jykevän sirona, kuten ne, joiden nuoruus jo alkaa olla ohi. Hän piteli
kädessään harvinaisen kaunista ja komeaa kämmekkäkimppua. Nähtävästi
hän etsi jotakuta katselijoiden riveistä. Kun hän huomasi neiti
Dulaurens'in, niin hän hymyili, kumarsi ja alkoi hitaasti heiluttaa
kädessään kukkavihkoa, heittääkseen sen hänelle. Tämä tavallisuudesta
poikkeava rohkeus, joka teki nuoren tytön koko yleisön huomion
esineeksi, loukkasi Marcel Guibert'ia, hän kahmaisi kätensä kukkia
täyteen Alice'n korista ja aloitti nopealla ja voimakkaalla heitolla
ensimmäisenä ottelun tuon kilpailijansa kanssa. Heitto oli hyvin
tähdätty, mutta ei laskettu heiton voima. Kukat sattuivat rakuunaa
vasten naamaa, keskelle makeinta hymyä. Ällistyneenä pudotti tämä
maahan kalliit kämmekkänsä, jotka muuan valpas kukkakauppias kiirehti
poimimaan. Kiehuen kiukusta tämän nähdessään tarkasteli luutnantti de
Marthenay katselijoiden rivejä ja huomasi Isabella Orlandi'n, joka
taputti käsiään, huutaen:

— Hyvin osattu! Eläkööt siirtomaa-soturit! Jean Berlier avusti häntä
huvitettuna hänen kiihkeydestänsä. Mutta herra de Marthenay ei
jäänyt kuuntelemaan heidän ivailuansa. Hän tarkasti yhä katselijoita
ja huomasi vihdoin Alice'n vieressä, hiukan hänen takanaan, Marcel
Guibert'in käskevät ja ynseät kasvot. Hänen vimmansa ja kiukkunsa
kiihtyessä korkeimmilleen poistuivat rakuunoiden rattaat.

Joka kerta, kun hän kulkueen rataa kiertäessä, joutui Dulaurens'ien
seurueen eteen, näki hän Alice'n, koko taistelun ja ympäristönsä
unohtaneena, puhuvan hänen kilpailijansa kanssa, muuttuneen, iloisen,
aivan kuin kirkastuneen Alice'n. Ja joka kerta Isabella ja hänen
liehittelijänsä katkaisivat ilkeässä vallattomuudessaan hänen
tähystelynsä pommittaen häntä taitavasti kukkasilla. Heillä oli
edullisempi asema ja he olivat harjoitelleet koko iltapäivän.

Mutta odottamattomat ajopelit ilmestyivät kesken kaiken kulkueeseen.
Yltäympärinsä koristettuna tulipunaisilla, oranssinvärisillä
ja kuparinpunaisilla kannan kukilla, jotka värinsä ja muotonsa
puolesta olivat kuin liekkikieliä, tulla jyskytti Clément
Dulaurens'in automobiili puhkuen ja huohottaen. Se hehkui kirkkaassa
päivänpaisteessa kuin tulipalo.

Ensimmäistä kertaa sallittiin nyt voimavaunun ottaa osaa
juhlakulkueeseen. Mutta sille ei osattu antaa arvoa. Sen inhottava haju
vei voiton kukkienkin tuoksusta. Ja se ilkeä ähkynä ja puhkuna, joka
liittyi sen jyskytykseen, saattoi lopulta yleisön vihamieliseksi sitä
kohtaan, vaikka muutamat uudenaikaisen urheilun ihailijat kiivaasti
sitä puolustivat.

— Senkin myrkyttäjä!

— Mene takaisin helvettiin!

— Tuli on irti, tuli on irti, huudettiin ja herjattiin tuota kummitusta
tulikukkineen.

Tällaisten ivahuutojen kaikuessa ei nuorukainen koettanutkaan pyrkiä
yleisön suosioon, joka oli niin vaikeasti saavutettavissa. Hän käänsi
taitavasti voimavaununsa pois kulkueesta ja päästyään tyhjälle
kilparadalle, laski hän nöyrän ja nopean petonsa valloillensa. Täyttä
karkua hän huristi poikki nurmikentän tulivaunuissaan kuin kiitävä
raketti, ja katosi aurinkoon, kuullen sentään kaukaisia suosionhuutoja,
jotka vihdoinkin tervehtivät koneen verratonta voimaa ja sen
meteoorimaista kauneutta.

Yksitoikkoiseksiko mahtoi leikki lopulta käydä vai väsymystäkö
aljettiin tuntea, mutta vähitellen taistelu laimeni. Turhaan
kukkien kaupustelijat tarjoilivat korejaan alennetuilla hinnoilla.
Aasiensa selässä kiikkuvat pikkulapset vain enää ilakoivat ja
nauttivat näytelmän toistumisesta. Tuntien yleisön alkavan käydä
välinpitämättömäksi kiirehti palkintolautakunta jakamaan palkintoja.

Jo laski ilta yli Marlioz'n lakeuden. Ruusunpunassa, violetissa,
malvanvärissä ja kullassa väikkyvät värihäivät peittivät taivaanrannan
kuin utuinen harso. Ja kooten itseensä kaiken kadonneen auringon
loiston hehkuivat Revard'in kukkulat kuin tulessa, niin voimakkaassa
kirkkaudessa, että näyttivät aivan kuin ilosta vavahtelevan tuossa
valokylvyssä.

Kun Marcel Alice'n seurassa oli lähdössä parvekkeelta, jäi hän
seisomaan, nähdessään tuota luonnon haltioitumista. Nuori tyttö kääntyi
kutsumaan häntä ja hämmästyi sitä onnen ilmettä, joka kuvastui hänen
kasvoillaan. Marcel oli tuntenut itsessään samanlaista, kaikkien
elinvoimien kiihtymystä.

Dulaurens'it ja heidän kutsuvieraansa nousivat vaunuihin, jotka
odottivat maantiellä, ja ajoivat Aix-les-Bains'iin.

Kukkien juhlan iltana on tapana aterioida ulkosalla klubissa tai
Kukkahuvilassa, kun ilma on suotuisa. Ravintolat anastavat puutarhat ja
tallatuille nurmikoille katetaan pieniä pöytiä, joiden lamput loistavat
puiden lomitse moniväristen varjostimiensa takaa kuin äärettömän suuret
kiiltomadot.

Armand de Marthenay, jonka rouva Dulaurens oli kutsunut päivällisille,
yhtyi seurueeseen klubin suuressa hallissa. Oli tilattu yksi kaikkein
halutuimpia ja myös parhaiten suojassa olevia pöytiä, aivan terassin
reunassa, viluisen Alice'n takia ja viileyden vuoksi, jota vuoret
iltaisin uhoavat.

Ratsuväen luutnantti oli huonolla tuulella. Hänen iltapäiväinen
vastoinkäymisensä sapetti häntä yhä. Heti huomattuaan Marcel
Guibert'in, meni hän tätä kohden ja sanoa tokaisi:

— Te ette osaa, hyvä herra, tehdä eroa leikin ja taistelun välillä.

Marcel oikaisi itsensä täyteen mittaansa. Hän oli paljon pitempi kuin
Marthenay ja silmäillen tätä kopeasti hän vastasi:

— Te ette osannut tehdä eroa kunnioituksen ja liehittelyn välillä.

Kuullessaan heidän äänensävynsä, lähestyi rouva Dulaurens, peläten
ukkosen puhkeavan. Hänen turhamaisuutensa ei tahtonut luopua
kummastakaan upseerista: toisen arvonimen vastapainona oli toisen
kuuluisuus.

Marthenay, joka mielestään ei ollut käyttäytynyt tahdittomasti,
haeskeli riidan syytä. Silloin Isabella Orlandi tuli heidän luokseen
kuin tuuliaispää ja selvitti vaaranalaisen tilanteen.

— Jean, tulkaa pian. Täällä on rakuuna.

Ja hemmotellun ja huonosti kasvatetun lapsen tavoin, jota koskaan ei
ole nuhdeltu päähänpistoistaan, hän jatkoi suoraa päätä:

— Antakaahan kun katson kasvojanne, olkaa niin hyvä!

— Mutta, hyvä neiti... vastusteli luutnantti kalveten.

— Hetken vain, ei muuta kuin pienen hetken! Hän näytti tarkastavan
herra de Marthenay'n kasvoja, ja ikäänkuin esittäen häntä yleisölle hän
sanoi:

— Ihmeellistä, hänessä ei näy mitään.

— Mitä te minusta oikein tahdotte, vastusti de Marthenay.

Nuori tyttö purskahti nauruun ja jatkoi pilantekoaan:

— Ei tässä auta vastaansanomiset. Nuo siirtomaasoturit, ne vasta ovat
poikia ampumaan. Kotiljongissa te kyllä viette heistä voiton, mutta
sodassa, hui hai! Ei ole hyvä tulla heidän lähelleen!

— En ymmärrä teitä.

— Vai ette! Te ymmärrätte minut mainiosti. Kapteeni Guibert, joka
tässä seisoo, löi teidät perinpohjin. Ja me hurraamme hänelle. Hän
on sankari, tiedättekös. Tehän ette olekaan mikään sankari. Kun
univormunne joskus hiukan kastuu, riittää siitä teille kerskailemista
viikon päiviksi. Sitä paitsi se joka tahtoo taistella, ei menekään
ratsuväkeen.

Mies on pahemmassa kuin pulassa, joutuessaan kauniin naisen
kokkapuheiden esineeksi, ja perin vaikeata on siitä viisaankaan
kunnialla selviytyä. Eikä luutnantti de Marthenay ollut ensinkään
älykäs. Hän tahtoi taas käydä Marcel Guibert'in kimppuun:

— Nuoret tytöt suojelevat teitä, hyvä herra. Mutta Isabella Orlandi ei
hellittänyt otettaan. Hän se vastasi:

— Mitä vielä, hän ei tarvitsekaan kenenkään suojelusta päästäkseen
eteenpäin!

Rouva Dulaurens tuli väliin:

— No mutta, Isabella, mitä sinä puhut!

Nuori tyttö nosti hullunkurisella liikkeellä kätensä taivasta kohden:

— Ei saa koskea rakuunaupseeriin, ei edes kukkasilla.

Hänelle tuotti huvia tuon nuoren miehen nöyryyttäminen. Ennenkuin elämä
nöyryytti häntä itseä — sillä hän oli jo ennakolta päättänyt uhrata
kaikki, vieläpä rakkaudenkin, loiston ja komeuden halulleen — nautti
hän täysin siemauksin siitä, että oli kaunis, keimaileva ja huimapää.

Clément Dulaurens saapui nyt ja käänsi lopullisesti keskustelun
toiselle tolalle, ruveten kyselemään Marcel'ilta noita
madagaskarilaisia nimiä, joihin hän oli niin innostunut:

— Kapteeni, onko olemassa sellainen paikka kuin
Antanimbarindratsoksoraka? Eihän se vain ole jonkun sanomalehtimiehen
valheita?

— Ei toki, se on muuan kylä.

— Entäs Ramazombazaha?

— Hän oli Hova'in päällikkö sodan alussa. Meidän miehet nimittivät
häntä yksinkertaisuuden vuoksi: Ramasse ton bazar'iksi (Kokoo kampsusi).

— Näettehän, totesi Clément nuorukainen, että minä yksin kykenen
keskustelemaan teidän kanssanne Madagaskarin retkestä teknillisin
termin, sillä minä osaan vielä muitakin yhtä konstikkaita nimiä.

Kaiken aikaa oli Alice säikähdyksissään ollut ääneti.

Istuttiin pöytään, ja pian unohtui tämä pieni välikohtaus yleisen
sydämellisyyden vallitessa, joka tavallisesti seuraa oleskelua
raittiissa ilmassa ja ruumiillista kiihoitusta. Isabellakin
oli talttuneempi ja osasi huvittaa kaikkia, vieläpä äskeistä
vihollistaankin. Alice, joka istui Marcel Guibert'in ja Armand de
Marthenay'n välissä, koetti olla molemmille mieleen, hiljaisena ja
hillittynä kuten tavallista. Pöydästä noustessa unohti hän lasinsa
viereen alppiorvokkikimpun, jota hän iltapäivällä oli kantanut
vyössään. Marcel korjasi sen ja nuori tyttö huomasi, mitä hän teki.

— Annattehan sen minulle, neiti, pyysi hän, vaikk'ei hänen äänensä
juuri kuulunut pyytävältä.

Kuitenkin hän lisäsi:

— Te välititte siitä niin vähän, että jätitte sen pöydälle. Ja sen
kukatkin ovat jo kuihtuneet.

Alice ei vastannut mitään, hymyili vain punastuen, ja nuori mies piti
sitä suosion osoituksena...

Marcel lähti ensimmäisenä Aix'ista, päästäkseen hyvissä ajoin kotiin,
jottei hänen äitinsä tarvitsisi olla vähääkään levoton. Ilta oli niin
ihana, että saavuttuaan kello kymmenen aikaan Chambéry'n asemalle, hän
päätti kulkea kotiin jalan. Matkaa olikin vain kolme kilometriä aukeaa
lakeutta, pitkin plataaniteitä, ja sitten pian noustu ylämäki metsän
läpi.

Hän astui nopeasti ja hengitti aina väliin alppiorvokkien voimakasta
tuoksua. Lähestyessään Maupas'ta illan hämärässä, jota puiden varjot
vielä pimensivät, hän tuskin saattoi erottaa muutamia tähtiä, jotka
tuikkivat lehvien läpi ja joiden loiston tuo synkkä lehtikatto teki
vielä kirkkaammaksi. Hän hengitti ahnaasti raikasta ja sulotuoksuista
ilmaa. Hänen rintansa laajeni. Hän tunsi riemuiten uutta kiihtymystä
koko olennossaan.

Rakastiko hän? Hän ei ollut siitä vielä selvillä. Mutta olihan erään
nuoren tytön näkeminen saattanut kaiken hänen nuoruuden intonsa
hehkumaan.

Silloin välähti muuan muisto elävänä hänen mieleensä. Hänestä tuntui
yht'äkkiä, kuin olisi hän ollut Algeriassa, siirtynyt ajassa muutamia
vuosia taaksepäin. Oli yksi noita Itämaiden iltoja, joita ei voi
unohtaa, jolloin taivas kuultaa tummansinisenä ja tuulenhenkäys on
kuumaa ja haikeaa. Hän oli yksinään ratsastamassa ja antoi hevosensa
kävellä pensaskankaalla. Silloin yht'äkkiä ratsu pysähtyi. Hän katsoi
ympärilleen: läheisten pensasten hoikat oksat vain törröttivät tummina
pimeässä. Mutta eivät hyväilyt eivätkä kannuksen iskut saaneet hevosta
liikkeelle, ja sen ruumista puistattivat pitkät väristykset. Piilikö
tuolla pensaiden varjossa jokin elävä olento heidän lähellänsä? Tuossa
suuressa äänettömyydessä, joka laskeutui yli pimeän ja aution lakeuden,
aavisti hän jonkun näkymättömän olennon läsnäoloa. Mutta tämän
salaperäisen vaaran edessä, jota ei voinut välttää, hän ei tuntenut
pelkoa. Päinvastoin hän tunsi jännittyvän kaiken tarmonsa ja voimansa.

Ankaralla voimainponnistuksella hän viimein sai hevosensa liikkeelle,
ja se lähti hurjasti laukkaamaan pimeyteen. Ja tietämättä häneltä oli
jäänyt, oliko eläin värissyt kuvitellun pelon vuoksi, vai oliko silloin
todellakin kuolema ollut heidän kupeellansa...

Miksi tämä muisto juuri tällä hetkellä valtasi hänen mielensä? Hän eli
uudestaan tuon kaukaisen yön oudon mielen jännityksen. Kuin silloin,
tunsi hän nytkin tuntemattoman vaaran vaanivan: hän ei tietänyt,
minkälaista tulevaisuutta, iloako vai suruja kohden hän oli kulkemassa.
Mutta hän tunsi myös voimansa kuin silloin. Hän pani kätensä
rinnalleen: se paisui täyteläisenä ja vavahdellen illan tuulessa.

Hän oikaisi itseänsä vieläkin, haluten tehdä itsensä pitemmäksi, ja
ihanalta tuntui hänestä nuoruutensa. Toivon ja ylpeyden huumaamana hän
lähti juoksemaan.

Metsässä huokaili alakuloisesti lempeä yö...

Myöhemmin Marcel varmaankin muisteli tätä hetkeä, jolloin hän yön
varjojen laskiessa oli juossut kohti jotakin huumaavaa ja peloittavaa,
kohti rakkautta.



IV.

Vierailu Chênaie'ssa.


— Minä tulen viemään teiltä teidän lapsenne, sanoi Jean Berlier rouva
Guibert'ille, tervehdittyään häntä.

— Älkää toki, älkää viekö, tämä vastusti lempeästi.

Hän hymyili vienoa ja haurasta hymyä. Nuori mies oli yllättänyt
hänet, kun hän istui työnsä ääressä kastanjoiden siimeksessä, melkein
vastapäätä vanhaa taloa. Hän oli pannut silmälasit nenälleen,
paremmin nähdäkseen ompeleensa pisteitä. Heti huusi hän Marcel'ia ja
Paulaa, jotka kävelivät vähän matkan päässä puutarhassa. Ja heidän
lähestyessään pitkin rikkaruohojen valtaamaa käytävää, kysyi hän
melkein arasti:

— Menettekö Chênaie'hen?

— Menen, Jean vastasi, lyömään krokettia tai tennistä.

Ja ikäänkuin olisi katunut aiettaan hän lisäsi:

— Jos vain haluatte, en puhu siitä mitään.

— Tietysti puhutte, Marcel tarvitsee hauskutusta ja liikuntoa. Hän on
tottunut toimekkuuteen. Ja minun pieni Paulani on ollut vallan liian
kauan minun vanhan parissa.

Hän ei ensinkään ajatellut itseään eikä omaa yksinäisyyttänsä.

Rouva Guibert kohteli Jean Berlier'ta melkein äidillisesti.
Pikkupoikana oli hän nähnyt tämän leikkivän Maupas'sa, eikä ollut
useinkaan erottanut häntä omista lapsistansa. Jean oli erään
Chambéry'ssa suuressa arvossa pidetyn asianajajan ainoa poika.
Kadotettuaan ennen aikojaan vanhempansa, oli hän ollut hiukan omituisen
ja eriskummallisen enonsa kasvatettavana. Tämä vanha herra oli siihen
määrään kiintynyt kukkien seuraan, että unohti niiden tähden ihmiset,
vieläpä sisarenpoikansakin. Herra Loigny asui lähellä kaupunkia
Cognin'in tien varrella, pienessä talossaan, joka aivan hukkui ruusujen
peittoon. Hän viljeli puutarhaansa ja toimitti ruusujen nimiluetteloa.
Siten vei hänen työnsä kaikki hänen elämänsä hetket. Hän ei huomannut
tarkoin sitäkään, kuinka kauan kulloinkin hänen sisarenpoikansa
oli poissa. Jean, joka palveli upseerina algerialaisessa
siirtomaa-sotaväessä, palasi lomalle aina puolentoista vuoden perästä,
ja silloin eno heti teki hänelle selvää keksinnöistään ruusukasvien
alalla, luullen sillä osoittavansa hänelle suurta rakkautta.

Marcel ja Paula saapuivat kastanjakäytävälle. Jean kertoi heille, että
heitä odotettiin Chênaie'hen.

— Muutenkin, hän sanoi Marcelille, olet kai velkaa vierailun rouva
Dulaurens'ille kukkataistelun jälkeen? Nythän saat sen sopivasti
suoritetuksi, kun tulet lyömään krokettia.

— Niin kyllä, myönsi kapteeni.

— Tulettehan meidän mukanamme, Paula neiti? Mutta Paula kieltäytyi,
syyttäen ihmispelkoa mieltään.

Marcel katseli häntä surullisesti, ja Jean jonkinlaisella
myötätuntoisella uteliaisuudella. Jälkimmäinen muisti ennen vanhaan
tässä samassa pihassa leikkineensä pienen tytön kanssa, joka oli
pursuvan iloinen ja reippaampi ja ketterämpi kuin kukaan heistä
pojista, ja hänen sijastaan hän nyt tapasi nuoren neidin, joka oli
umpimielinen ja ylpeä entisiä leikkitovereitaankin kohtaan. Mutta hän
ei voinut kuitenkaan olla ihailematta hänen olentonsa suloutta, hänen
solakkaa ja hoikkaa, vaikkakin voimakasta vartaloaan ja hänen tummia
välkähteleviä silmiään. Hän olisi tahtonut voittaa takaisin pikku
Paulansa ystävyyden, mutta tämä Paula, joka oli niin kaunis ja niin
kylmäkiskoinen, saattoi hänet hämilleen ja herätti hänessä kuin syvää
mielihaikeaa, jota hän ei halunnut itselleen tarkemmin selvittää.

— Tiedättekös, minun täytyy torua teitä, Jean, sanoi yht'äkkiä rouva
Guibert.

— Älkää toki, älkää toruko minua, vastasi nuori mies nyrpistäen suutaan
kuin suuttunut.

Hänen hyvätuulensa oli aivan sananpartena, ja heti kun hänet nähtiin,
kirkastuivat kaikki kasvot.

— Mehän olemme kumminkin teidän vanhimmat ystävänne, ja nyt saamme
rouva Dulaurens'in kautta tietää teidän elämänne suuren tapahtuman.

— Minkä suuren tapahtuman, kysyi Jean, ollen olevinaan perin
hämmästynyt.

Sillä hetkellä Paula nousi ja lähti astumaan rakennusta kohden,
ikäänkuin hänellä olisi ollut sisällä jotain tärkeää tekemistä.

— Että menette naimisiin.

— Että menen naimisiin! Entä kenen kanssa, laupias taivas?

— Neiti Isabella Orlandi'n kanssa.

Rouva Guibert, joka aina pysyi totuudessa oli uskonut rouva
Dulaurens'in puhetta. Jean Berlier purskahti nauruun.

— Hän on puhunut minun "flirtistäni!" Hän on tarkoittanut minun
"flirttiäni". Mutta lyönpä vetoa, että te ette ymmärrä, mitä tämä
englantilainen sana merkitsee.

Paula nousi hitaasti portaita. Hän oli painanut kädellään rintaansa,
aivankuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, mutta sitten hän oli
alkanut astua keveämmin. Mennessään salin peilin ohi, pysähtyi hän,
hämmästyen kauneuttaan. Edullisesti lankeava päivän valo näytti hänelle
peilistä kuvan, joka oli viehättävämpi kuin hän oli osannut odottaa.
Hän hymyili surullisesti, ja tämä hymyily merkitsi: "Mitä se hyödyttää?
Mitä hyödyttää kauneus niitä, joilla ei ole myötäjäisiä, ja tämä
rakkauden ja hellyyden ahjo, joka hehkuu tyhjässä sydämessä, kuten
lamppu autiossa pyhäkössä?" Kumminkin tuotti hänelle vasten tahtoaankin
lohdutusta hyödyttömän ihanuutensa näkeminen.

Jean tekeytyi syvämietteisen näköiseksi kuin oppinut, joka ratkaisee
teoreemia.

— "Flirtti" on juuri tyhjänpäiväistä kuhertelua neitosten kanssa, joita
ei aiokaan naida.

— Sitä sanotaan meidän kielellämme liehakoimiseksi, sanoi rouva
Guibert. Jean, te olette väärässä. Minä olen vanha nainen, uskokaa
minua. Se leikki ei ole koskaan tasaista. Nuoret tytöt odottavat
aina sulhasta. Te petätte heidän oikeutetun toivonsa ja häiritsette
suotta, huviksenne vain, heidän sydämensä rauhaa ja heidän tunteittensa
vilpittömyyttä.

Nuori mies kuunteli tätä pientä nuhdesaarnaa kunnioittava hymy
huulillaan.

— Minusta on sangen mieluista kuulla teidän puhuvan noin. Mutta minä
huomaan, että te ette tunne nykyaikaisia nuoria neitoja.

— En tunne minäkään, sanoi Marcel. Käytkö usein Chênaie'ssa?

— Käyn kyllä, minä olen liiaksi liikkuvainen, saadakseni päiväni
kulumaan Ruusuhuvilassa. Eno pelkää joka hetki, että minä tallaan
hänen kukkasarkojaan. Hän elää alituisessa tuskassa, ja huoahtaa
helpotuksesta, kun näkee minun lähtevän tieheni. Ja Chênaie'laiset ovat
sangen mieltäkiinnittäviä ihmisiä.

— Todellako, kysyi Marcel, koettaen näyttää välinpitämättömältä, vaikka
jokseenkin huonolla menestyksellä.

— Siellä osataan kaikella tavoin tappaa aikaa, joka on heidän pahin
vihollisensa. Mutta kaikesta huolimatta hekin toisinaan ikävystyvät
tyhjäntoimittamiseen. Rouva Dulaurens hyörii ja hermostuu, pitää
kutsuja ja laatii ruokalistoja tai selontekoja kutsuistaan hienoston
sanomalehtiin. Talon herra, kursailevan juhlallisena ja arastelevana,
järjestelee kirjastonsa kirjoja, joiden kauniita ja tasaisia rivejä
kukaan ei ole aikonutkaan saattaa epäjärjestykseen, tervehtelee
vaimonsa vieraita, vahvistaa vaimonsa pienimpiäkin puheita ja
pyytää palvovan kunnioittavalla käytöksellään lakkaamatta anteeksi
aatelittomuuttaan tältä niin peräti ylhäissyntyiseltä olennolta.
Clément poika huristelee autollaan ja ajaa mäsäksi koiria; onneksi hän
on tähän asti tyytynyt vain niiden murskaamiseen.

— Entä Alice, kysyi viattomasti rouva Guibert.

Nuori mies vastasi varovaisesti:

— Alice neiti odottaa tapahtumia, jotka eivät voi olla hänelle muuta
kuin mieluisia.

— Mutta et suinkaan sinä vain Dulaurens'ien seuraa etsi Chênaie'sta,
virkkoi kapteeni.

— Tapaahan siellä vielä heidän kutsuvieraitaankin. Rouva Orlandi'n
esimerkiksi. Rouva Orlandi on palannut syntymäkaupunkiinsa suremaan
kadonnutta ihanuuttaan pikemmin kuin miesvainajaansa. Kauneutensa
päivinä hän asui Firenzessä. Mutta nuoruuden mentyä, hän jätti
hienon maailman ja Italian. Hänen varallisuutensa vaurio teki sen
välttämättömäksi. Mutta hän ei liioin tahtonut kuihtua riemuvoittojensa
näyttämöllä. Hän on karkoittanut huoneistaan kaikki peilit, ja ovat
ne päässeet turvaan, niin väitetään, hänen tyttärensä kamariin. Hän
käyttää vain nuoria ja sieviä palvelijattaria, ja on aina koristettuna
jalokivillä kuin mikäkin pyhäinjäännösarkku. Päivät päästään hän
ottaa esille ja panee taas lippaisiin noita muinaisten menestystensä
todistajia. Kumminkin hän vielä joutaa hoitelemaan inhoittavaa Pistache
nimistä sylikoiraa, jota hän pitää Isabella neitiäkin parempana.

— No lopultakin, sanoi Marcel, kylläpä kauan kierrettiinkin.

— Isabella neiti on ihastuttava. Hän tietää, että hänen kauneutensa
velvoittaa häntä ottamaan miljoonapohatan aviomieheksensä. Ja kyllä hän
sen tekeekin. Hänen äitinsä ja minä rohkaisemme häntä.

— No mutta, vastusti rouva Guibert lakaten ompelemasta.

— Vaikka ei hän tarvitse rohkaisua, jatkoi nuori mies. Italiattaret
ovat sangen käytännöllistä väkeä. No, ja sitten kannattaa kyllä
tutustua neiti de Songeon'iin, jonka laiha jalosukuisen vanhanpiian
profiili alituisesti on Chênaie'n kaunistuksena.

— Hänet minä kyllä tunnen, keskeytti rouva Guibert. Hänhän on pyhimys.
Hän johtaa lukemattomia hyväntekeväisyyshommia ja käyttää koko elämänsä
hurskaisiin keskustelukokouksiin ja pyhiinvaelluksiin.

— Sanokaa ennemmin, että hän kuluttaa elämänsä johtamiseen ja
matkoihin. Hän pitää liikunnosta ja hallitsemisesta. Hän johtaa ja
siirtyy paikasta toiseen ja luulee palvelevansa uskontoa, käyttäessään
sitä vilpillisen intohimonsa tyydyttämiseksi. Sillä taru tietää, että
hän kiristää velallisiaan kuin juutalainen voidakseen sitä taajemmin
tehdä noita Herralle otollisia matkojaan muodissa oleviin pyhiin
paikkoihin.

Rouva Guibert tahtoi keskeyttää häntä.

— Mutta hyvä Jean, mitä te meille kerrottekaan? Tehän aivan koetatte
saada meidät uskomaan, että olette ilkeä.

— Tämähän on vain pientä panettelua, sanoi nuori mies. Suokaa anteeksi!
Olen puhunut avomielisesti, kuin oman perheeni keskuudessa, jos minulla
olisi sellaista.

Ja karkoittaakseen näiden viimeisten sanojen herättämän kaihontunteen,
hän lisäsi:

— Täällä minun on hyvä olla. Täällähän minä kävin leikkimässä pikku
poikanakin. Mutta älkää puhukokaan neiti de Songeon'ista. Hänkö
pyhimys! Ei ikinä! Te, rouva Guibert, te olette pyhimys.

Rouva Guibert ei voinut punastumatta kuulla kehumisia, niin vanha kuin
olikin. Hänen miehuullisuutensa oli sisäistä.

— Mitä te nyt puhuttekaan, Jean? Jumala on antanut minulle liiaksi
hyvyyttään, siinä kaikki.

Nuori mies katseli ihmeissään vanhaa surupukuista naista, jonka kasvot
olivat murheen uurtamat ja silmät alati kyynelissä ja joka kiitti
Jumalaa koettelemuksistansa. Tämä huomasi hänen ilmeensä.

— Niin juuri, Jumala antoi minulle ylenmäärin armolahjojaan, ennenkuin
hän otti ne minulta. Ja nytkin vielä, vaikka vapisenkin hajaantuneiden
lasteni tähden, hänen tähtensä (hän näytti Marcel'ia), joka jo on
ollut niin monissa vaaroissa, niin kuinka en olisi ylpeä heidän
rohkeudestaan, heidän urhoteoistaan? Heidän elämänsä on minun elämääni!

Liikutettuna Jean nousi seisomaan, tarttui rouva Guibert'in käteen ja
suuteli sitä kunnioittavasti.

— Te olette pyhimys, johan sen sanoin. Kun olen teidän seurassanne,
tulen paremmaksi, enkä halua enää tuhlata nuoruuteni päiviä kuin tuhkaa
tuuleen, tahtoisin olla teidän poikienne kaltainen. Mutta minullahan ei
ole äitiä.

Hän näki Paulan palaavan alas portaita. Hänellä oli hattu päässään ja
kasvoilla uusi, raikas ilme.

— Kas, Paula neiti, oletteko päättänyt tulla mukaan?

— Olen, vastasi tämä. Ilma on niin ihana. Ja Marcel on pahoillaan, jos
jään kotiin.

Hän suuteli äitiään ja lähti Chênaie'hen, kulkien noiden molempien
nuorten miesten keskellä ja omistaen vaivatta heidän nopean astuntansa.

Kun kuljetaan Chaloux'n harjannetta, jonka alarinteellä Cognin'in
kauppala sijaitsee, saavutaan Chênaie'n portille. Plataanikäytävä
vie puiston läpi avaraan ja komeaan huvilaan, mistä on laaja näköala
Bourget'n järvelle saakka, jonka kalvoon sitä piirittävien vuorten
mahtavat varjot kuvastuvat. Sillä puolella huvilaa ei ole ainoatakaan
puuta, jottei näköala häiriintyisi, viheriäiset nurmikot vain tennis-
ja krokettikenttineen hivelevät silmää. Mutta rakennuksen takana
tarjoavat vuosisataiset tammet kesäkuumalla siimeisiä lymypaikkojaan.

Dulaurens'it olivat mestareita hauskuuttamaan vieraitansa. Ja jokainen
sai huvitella oman mielensä mukaan. Kun Paula saapui veljensä ja Jean
Berlier'n seurassa, oli krokettipeli keskeytetty ja kaikki seisoivat
piirissä Isabella Orlandi'n ympärillä, joka puhui puoliääneen ja
viittoili käsillään:

— No niin, hänen nimensä on Landeau, lopetti hän.

— Kenen sitten, kysyi Jean liittyen heti kuuntelijoiden parveen.

— Minun sulhaseni.

Ja nuori tyttö purskahti kimakkaan, hermostuneeseen, melkein korvia
särkevään nauruun. Hän ojensi kätensä nuorelle miehelle:

— Hyvää päivää, Jean.

Hän kutsui luutnantti Berlier'ta ristimänimellä sillä perustalla muka,
että oli tavannut tämän kerran pikkupoikana.

— Tässä on punainen maila. Jätetään tämä peli, josta ei kukaan
välittänytkään ja aloitetaan uusi. Te saatte tulla minun puolelleni.

Hän järjesti krokettipelin mielensä mukaan ja näytti hetkisen aivan
hehkuvan peli-innosta. Jean'in pallo tuli hänen pallonsa avuksi, jonka
taitava maila oli lennättänyt kauas kaarista ruohikkoon. He olivat
pyrkineet muista erilleen ja käyttivät nyt tätä hetkeä hyväkseen.

— Niin, hän sanoi, ja Jean huomasi, että hän oli hyvin kalpea, minä
saan ilmoittaa teille meneväni naimisiin erään lyonilaisen tehtailijan
kanssa. Otan hänet hänen rahojensa tähden.

— Minä onnittelen.

— Kiitos. Useampia miljoonia, kukoistavia tehtaita. Hän on luvannut
notaarilleni oivalliset avioliittoehdot. Silloinhan, ymmärrätte kai,
ei mitään merkitse, vaikka hän onkin ruma, nelikymmenvuotias ja nimi
hullunkurinen.

— Se on selvää.

— Eikö olekin?

Mutta heitä huudettiin ja moitittiin viivyttelystään. Turhaan heidän
pelitoverinsa koettivat saada heitä innostumaan. Ja he saattoivat
puolueensa tappiolle.

Kun mentiin sisälle virvokkeita nauttimaan, riensivät he muiden edelle,
jotka hitaasti ja eri parvissa astuivat nurmikkoa pitkin, ja kiersivät
huvilan. Siten he saapuivat viimeisinä perille. Heidän tehdessään tätä
kierrosliikettä sanoi Isabella kursailematta seuralaiselleen:

— Voitteko ymmärtää, Jean, että saattaa mennä naimisiin rakkaus
sydämessä?

— Aviomiestäänkö kohtaan?

— Älkää kujeilko.

Hän kujeili todellakin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää. Mutta kun
hänen silmänsä sillä hetkellä sattui rumaan etanaan, joka mateli
ruusussa pihan ruusupensastossa, tunsi hän hellää, surunsekaista sääliä
Isabellan alttiiksi annettua kauneutta kohtaan.

— Parempi on rakastaa ennen, kuin jälkeenpäin, hän sanoi lopuksi.

— Hoo, jos rakastaa ennen, niin rakastaa jälkeenkinpäin.

Jean käänsi keskustelun toisaalle, sillä hän taisteli hekumallista
heltymistä vastaan. Koskaan ei hän vielä ollut niin palavasti ihaillut
tuota käskevää profiilia, noita rohkeakatseisia silmiä, noita punaisia
ja aistillisia huulia, noita loistavia hampaita, koko tuota rehevää,
mutta samalla solakkaa nuorta suloutta.

— Enkö olekin tietäjä? Minähän ennustin teille tämän avioliiton eräänä
iltana junassa.

— Olette. Äiti on minulle aina jankuttanut: "Kultaseni, viikon päästä
kaikki miehet ovat samanlaisia. Varallisuus katoo ja nuoruus menee pian
ohi, mutta varallisuus vain tekee nuoruuden nautittavaksi."

— Teidän arvoisa äitinne on sangen selvänäköinen.

— Kaikkihan ne Italiassa ovat sellaisia. Runous on vain sanahelinää.

Yht'äkkiä hän purskahti itkuun tuossa välittömyydessään, joka oli hänen
suurin viehätyksensä ja saattoi hänet odottamattomien tunteenpuuskien
valtaan. Ja kun nuori mies katsoi häntä ihmeissään, sanoi hän:

— Miksi te ette mene naimisiin minun kanssani?

— Jean ällistyi, mutta osasi kuitenkin aika pian vastata:

— Enhän voi viedä teitä mukanani Afrikaan.

— Voisittehan ruveta liikemieheksi. Ne ansaitsevat paljon rahaa. Herra
Landeau auttaisi teitä.

Ja ajatellessaan tätä omituista osaa, jonka hän määräsi herra
Landeau'lle, puhkesi hän hillittömään nauruun, joka tarttui hänen
seuralaiseensakin. Kun he astuivat poikki plataanitien, käytti nuori
tyttö erään puun varjoa hyväkseen ja tarjosi poskeansa:

— Suudelkaa minua lohdutukseksi.

Ja tuon raikkaan posken kosketus tuntui vielä Jean'in huulilla, kun
Isabella taas palasi ehdotukseensa.

— Sepä vahinko. Mutta miksi te ette ole miljoonan omistaja?

— Sitähän minäkin tässä mietin, tunnusti Jean Berlier...

Kun Jean ja Isabella olivat sivuuttaneet ensimmäisen joukon, jota
rouva Dulaurens saattoi saliin, osoitti tämä etenevää nuorta tyttöä
seuralaisilleen:

— Minä en moiti häntä vähääkään, vaan hyväksyn täydellisesti hänen
menettelynsä. Hänen naimiskauppansa todistaa suurta luonteen lujuutta.
Sillä hän on itse vallan varaton.

Äveriäiden ystävättärien kuoro oli samaa mieltä. Ja rohkaistuneena hän
jatkoi, katsahtaen kumminkin varmuuden vuoksi taaksensa:

— Mutta entäs tuo Paula Guibert. Hänpä ei vain ottaisi herra
Landeau'ta. Ei penniäkään, ja sellainen prinsessa! Kuinka hän voi
päästä naimisiin.

— Hänen isänsähän uhrasi omaisuutensa pelastaakseen veljensä, huomautti
muuan naisista. Se oli sangen kauniisti tehty.

— Pelastaakseen Guibert'in nimen! Parempi olisi hänen ollut säästää
rahansa. Kuka enää muistaa hänen uhraustaan?

Muuan mietelauseita viljelevä herra lausui:

— Unhotus on nopeampi kuin kuolema.

— Tuohon Paula pahaiseen, jatkoi rouva Dulaurens, mieltyi luutnantti
Sinard pukutanssijaisissa, jotka pidin pari vuotta takaperin, ennen
tohtorin kuolemaa. Hän ajatteli asiaa sangen vakavasti. Mutta sitten
hän sai periä kolme sataa tuhatta frangia. Ja ymmärrättehän, että
hänellä sen perästä on toisenlaiset vaatimukset.

— Tietysti! Se on selvää! huudahteli kuuliainen kuoro. Eihän hän enää
voi sitä ajatellakaan...

Muutamia askeleita taaempana asteli raskaasti ja hitaasti lihavuutensa
vaivaama rouva Orlandi neiti de Songeon'in ankaran silmän valvomana.
Hän koetti huohottaen antaa edullisia selityksiä:

— Tyttäreni oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Mutta tuolla nuorella
miehellä on periaatteita ja, mikä ei suinkaan ole haitaksi, suuri
omaisuus.

_Periaatteet_ olivat aiotut hivelemään puheenjohtajatarta, joka kysyi:

— Eikö hän enää tee työtä?

— Kyllä, kyllä hän vielä tekee työtä. Hän johtaa liikkeitään. Hän
komentaa tuhansia työmiehiä. Hän komentaa kuin kenraali.

Mutta vanha neito mutisi kuivasti:

— Minun aikanani ei meidän piirissämme olisi menty naimisiin työtä
tekevän miehen kanssa.

Jean Berlier ja Isabella Orlandi, jotka olivat saaneet kiertäneeksi
huvilan, ilmestyivät puistikosta. Nuori mies kiusoitteli huvikseen
neiti de Songeon'ia, ja nämä sanat saivat hänen heti sekaantumaan
keskusteluun.

— Kaikki on muuttunut, armollinen neiti. Se on meidän aikamme
onnettomuus. Ennen muinoin aateluus oli siinä, ettei tehnyt mitään.
Nyt työ se aateloi, ja nyt tehdään työtä vielä enemmän siveellisestä
velvoituksesta kuin fyysillisestä välttämättömyydestä. Maailma on
ylösalaisin: heittiöt ne nyt vain ovat tekemättä työtä.

Mutta Savoijin Valkoristin, Pyhän Antonin leivän ja monien muiden
yhdistysten ja ompeluseurojen kunniapuheenjohtajatar silmäili häntä
halveksivasti ja vastasi purevasti:

— Jotka ovat paimentaneet sikoja maan päällä, paimentavat niitä
taivaassakin.

— Onko se uskonkappale? kysyi Jean ilvehtien.

Alice oli jäänyt jäljellepäin Paula ja Marcel Guibert'in kanssa ja
asteli väsynein ja veltoin askelin.

— Väsyttääkö teitä, kysyi häneltä nuori mies. Tässä on penkki, levätkää.

— En, kiitos. Ei minua mikään vaivaa. Mennään vain sisään. Ja hymyillen
viehkeätä luulosairaan hymyään hän lisäsi:

— Nämä pitkät kesäpäivät ne painavat. Eivätkö ne teistäkin tunnu hyvin
raskailta?

Marcel hämmästyi.

— En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Minä rakastan aurinkoa,
joka antaa elämää. Rakastan pitkiä päiviä, jotka aivan kuin pitentävät
elomme aikaa.

Vaiteliaana ja hajamielisenä katseli Paula rakennusta kohden. Hän näki
jonkun vierailulle tulijan soittavan ison portin kelloa ja tunsi hänet.

— Luutnantti de Marthenay, sanoi hän.

Alice'n kirkkaat silmät synkkenivät ja puna katosi hänen poskiltansa.
Hän istui penkille, josta äsken ei ollut huolinut, ja pyysi Paulankin
tekemään samoin.

— Ollaan täällä vielä hetkinen.

Ja kääntyen Marcel'in puoleen hän sanoi hurmaavan suloisesti:

— Te ette mahdu tähän istumaan. Mutta ette suinkaan te olekaan väsynyt?

— En ensinkään, tämä virkkoi, ja lisäsi hetken perästä: — Tunnetteko
tätä mieletöntä arabialaista sananlaskua: _Parempi on istua kuin
seistä, parempi maata kuin istua ja parempi olla haudassa kuin maata_.

— En ole kuullut sitä ennen, mutta pidän siitä.

Syvä alakuloisuus, luonnoton kuin lapsen epätoivo, kuvastui hänen
nuorilla kasvoillaan, jotka olivat niin kauniit ja suloiset. Hän
kumartui vaikenevan Paulan puoleen:

— Minä kadehdin sinua Paula. Sinä olet voimakas ja uljas. Mutta minä
olen niin heikko. Jospa tietäisit, kuinka heikko minä olen. Minulla ei
ole ollenkaan rohkeutta.

Ja kauneilla, surullisilla silmillään hän katsoi Marcel'iin aivan kuin
hän hänelle puhuisikin ja anoisi häneltä apua. Miksi hän valitti sillä
tapaa? Ja miksi hän pakeni luutnantti de Marthenay'ta?

— Kuinka ei teidän iässänne uskoisi onneen, sanoi Marcel.

Näiden jokapäiväisten sanojen asemasta olisi hän halunnut vahvistaa
Alice'a omalla voimallansa. Ja Paula, jonka mieltä tällä hetkellä
kalvoi epäily ja katkeruus, vaikeni yhä ja hymähteli itsekseen
halveksivasti, ajatellessaan, että häntä kadehti tuo ystävättärensä,
jota elämä oli pidellyt niin hellävaroen ja joka saattoi mielensä
mukaan määrätä kohtalonsa.

Aurinko oli jo painunut Lépine'n vuoren taakse, mutta heidän edessään
kääriytyi illan taivas loistavaan kultahuntuun, jonka kajastus
kiloili kaihomielisesti Bourget'n järven kalvossa. Revard'in vuori ja
Kissanvuori, joiden huiput vielä hohtivat kirkkaudessa, mittasivat
korkeuttaan valon viipymisen mukaan, ja koettivat epätoivoisesti
pidättää päivän viime säteitä. Ja tasanko häipyi siniseen ja
rusottavaan usvaan, joka lankesi kaiken yli kuin kukkasade, sekoittaen
välimatkat ja ääriviivat.

— Katsokaa, sanoi viimein Paula näyttäen taivaanrantaa.

Molemmat nuoret tytöt ponnahtivat pystyyn paremmin nähdäkseen, kuinka
laskeva aurinko välkehti vedessä. Marcel näki vain Alice'n, joka oli
kuin iso, hoikka ja notkea lilja valkoisessa puvussaan ja jonka puhdas
profiili kuvastui illan kultaa vastaan kuin sädekehän ympäröimät
enkelinkasvot keskiajan hurskaiden maalarien tauluissa. Alice kääntyi
verkalleen nuorta miestä kohden ja hänen valon häikäisemien silmiensä
pitkät ripset räpyttelivät. Hän hymyili sanomattoman suloisesti:

— En näe enää mitään, hän sanoi. Auringon heijastus tekee kipeätä
silmiini.

Paula muisteli, kuinka hän pikku tyttönä ennen vanhaan veljineen
huvikseen katseli suoraan aurinkoon luomiaan laskematta. Ja Marcel,
jonka mielen väkisinkin niin hento kauneus sai heltymään, tunsi
rinnassaan tunteitten riehuvan ja huumautui uhrautumisen halusta, jota
rakkaus alkaessaan synnyttää.

— Alice, huusi rouva Dulaurens, et saa olla ulkona iltaviileässä.

Hiukan myöhemmin Marcel ja Paula sanoivat hyvästi. He palasivat
Maupas'han puoleksi ruohottunutta polkua, joka kulkee kautta Forezan'in
rotkon ja vie kauniin pyökki- ja koivumetsän läpi Vimines'in tielle.
Puiden lehvien läpi pilkoitti rusottava ja malvanvärinen taivas, joka
ennusti kaunista säätä. Mutta he kulkivat vaieten omiin ajatuksiinsa
vaipuneina.

— Oliko sinulla siellä ikävä, pikku sisko, kysyi viimein Marcel.

— Minullako, ei. Tulin Chênaie'hen sinun mieliksesi. Oletko tyytyväinen?

Hän ei vastannut heti. Hän oli huomannut Paulan surumielisyyden tämän
itseensä vajoamisesta, ja katsomatta häneen, hän ilmaisi salaisuutensa
metsän hämärässä:

— Jos pyytäisin häntä vaimokseni, mitä sinä siitä sanoisit?

Paula oli kyllä odottanut tätä tunnustusta, mutta kumminkin hän
säpsähti. Hänen tummat silmänsä tarkastivat yhä polkua, jota edellisten
vuosien kuivuneet lehdet peittivät ja joka hohti sinipunervana illan
valaistuksessa. Melkein tylysti hän sanoi:

— Hänen vanhempansa eivät suostu.

— Minkä vuoksi, kysyi Marcel, ja ylpeys kuohahti hänessä rakkauden
jälkeen.

— Koska ei sinulla ole aatelista arvonimeä.

— Eihän heillä ole itselläänkään. Ja sitäpaitsi, mitä se enää meidän
päivinämme merkitsee?

— Kyllä vaan! Heidän piirissään ollaan ennakkoluuloisia.

— Mutta jos hän itse tahtoo?

— Hänellä ei ole omaa tahtoa.

— Entä jos hän rakastaa minua?

— Silloin hän itkee sinua.

Paulan oma epätoivo, jota ei koskaan kukaan saisi aavistaa, jonka hän
salaa ja vaieten tukahduttaisi, pani nuo kovat sanat hänen suuhunsa.
Loukkaantuneena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena Marcel joudutti
kulkuaan oikaisten vielä ylämäessä varttaan, joka oli suora ja sorja
kuin nuori kuusi. Unohtaen viimein omat huolensa, sisar kiirehti
veljensä jälkeen, tarttui hänen käteensä saadakseen hänet pysähtymään
ja sanoi liikutettuna:

— Kuulehan, minä puhuin pahasti äsken. Olin pahalla tuulella. Suo
anteeksi! Ehkä minä erehdyn Niin, varmasti minä erehdyn. Näinhän
tänään, että hän pitää sinusta. Ja hänen äitinsähän tuhlaamalla tuhlaa
sinulle suosionosoituksiaan.

Veli kuunteli häntä, mutta apeus ei haihtunut hänen kasvoiltaan. Paula
jatkoi:

— Näetkös, isän kuoleman jälkeen olen saanut kokea niin monia muutoksia
meidän suhteemme, että luonteeni on varmaankin katkeroitunut. En voi
sietää ihmisiä, jotka halventavat sitä, mitä me ihailemme, ja pitävät
pilkkanaan sitä, mistä me innostumme. Kai kuulit, mitä puhui tuo
Isabella Orlandi? Mutta jos Alice tulisi sinun vaimoksesi, niin kyllä
hän pian muuttuisi! Hän on niin hyvä, niin suloinen ja hienotunteinen.
Ja lisäksi hän on niin kaunis.

— Niin on, sanoi Marcel surumielisesti, hän on kaunis.

Metsä pimeni. Ei voinut enää erottaa toisistaan koivujen ja pyökkien
hoikkia runkoja, eikä niiden jo mustia lehviä. Mutta metsän pimennosta
päästyä kohtasi veljeä ja sisarta tuo kesäiltojen kauan kestävä
vaalakkuus, joka ei tahdo väistyä yön tieltä.

Kun Maupas tuli näkyviin, pysähtyi Marcel äkkiä.

— Ei, sinä olet oikeassa. Mutta puhu Alicelle kumminkin. Selitä hänelle
minun menneisyyteni ja tulevaisuuteni, mikä on minun ylpeyteni, mitä
minä pidän onnenani. Veisin hänet mukanani Alger'iin, joka on lumoava
kaupunki.

Sisar ymmärsi ja katsoi hellästi ja liikutettuna veljeensä.

— Oi, jos sinä rakastat häntä, on se eri asia. Minä teen kuten tahdot.

Marcel pyysi:

— Puhu hänelle huomenna. Meidät on kutsuttu aamiaiselle Chênaie'hen
neiti Orlandi'n sulhasen kanssa.

— Huomennako jo, sanoi sisar vain.

Hänelle ei oltu puhuttu mitään aamiaisille tulosta. Mutta hän ei nyt
huomannutkaan tuota tahdittomuutta, vaan lisäsi:

— Eikö olisi parasta puhua ensin hänen vanhemmilleen?

— Ei, vastasi Marcel lujasti, en halua, että äiti joutuisi tekemään
turhaa matkaa.

— Heidän kulkiessaan porttaalin läpi, kuiskasi sisar:

— Soisin niin sydämestäni, että sinä tulisit onnelliseksi.

Veli hymyili epäilevästi:

— Älä puhu vielä mitään äidille. Hän ei pidä noista ihmisistä. Enkä
pidä minäkään.

Ja tunnustaen vihdoinkin joutuneensa häviölle, hän lisäsi:

— Mutta _häntä_ minä rakastan.



V.

Alice'n salaisuus.


Aatelittoman miehen ja jalosukuisen naisen avioliittoa ei maaseudulla
vielä pidetä oikein sopivana. Heitä kutsutaan puolirotuisiksi, eivätkä
he voi vaatiakaan puhdasrotuisen nimeä. He joutuvat naurunalaisiksi,
kun toinen suvaitsee, että toinen alentumistaan peittääkseen,
lakkaamatta toitottaa korkeata alkuperäänsä, vieläpä julistaa sitä
nimikorteissaankin.

Herra Dulaurens oli oppinut kodissaan tuntemaan aristokraatisen
ennakkoluulon voimaa. Hän oli äärimmäisen jyrkkä omaksumassaan
kuningasmielisyydessä. Kaikki aateliset arvonimet häikäisivät häntä,
vieläpä nekin, joita ivamielinen San Marinon tasavalta kalliilla
hinnalla myyskentelee ja joita hän ei nöyryydessään rohjennut hankkia.
Tämä kunnioittava käytös ei kuitenkaan antanut rouva Dulaurens'ille
täyttä korvausta epäsäätyisestä avioliitostaan, mutta se hiveli
kumminkin hänen vallanhimoaan.

Samoin kuin hän hallitsi miestänsä ja kotiansa, samoin hallitsi
hän lapsiansa, varsinkin Alice'a. Hän oli niitä äitejä, jotka
eivät osaa erottaa tyttärensä onnea omasta onnestaan ja luulevat
vilpittömästi edistävänsä tyttärensä onnea ajatellessaan
todellisuudessa vain omaansa. Hänen kiihkeä äidinrakkautensa, joka
lainasi sukupuolirakkaudelta kaikkivaltaavan luonteensa, tyydytti
hänen sydämensä polttavaa tarvetta, joka ei avioliitosta ollut saanut
tyydytystä.

Tänä aamuna hän toimekkaana järjesti Alice'n tulevaisuutta, ja oli
hänelle juuri muodon vuoksi ilmoittanut kreivi de Marthenay'n kosinnan.
Mutta ennen kaikkea hän ajatteli aamiaiskutsuja, jotka hän piti
Isabella Orlandi'n kihlauksen johdosta, ja hän nousi tuon tuostakin
nojatuolistaan antamaan määräyksiään, eikä tullut tarkastaneeksi
tytärtään eikä liioin vaatineeksi hänen suostumustaan. Hän menetteli
kuin valloittajat, jotka eivät voi kuvitellakaan, että heidän aikeitaan
vastustettaisiin. Vieläpä käsitteli hän jonkinmoisella huolettomuudella
tätä niin peräti vakavaa kysymystä, sillä hän oli jo kauan sitä
ajatellut ja piti sitä tuollaisena luonnollisena ja niin sanoakseni
välttämättömänä perheliittona.

Palattuaan kolmannen kerran kyökistä, jossa hän ei pelännyt käydä,
kertasi hän vielä lyhykäisesti kaikki tämän liiton tuottamat edut:

— Sangen vanhaa aatelia ja sangen luotettavaa. Oivallisia suhteita.
Varallisuus keskinkertainen, se on kyllä totta, mutta eiväthän meidän
aatelismiehemme olekaan kauppiaita. Ja sitäpaitsi Armand on sangen
pulska poika.

Ovelle kolkutetaan, kauhistunut hovimestari astuu sisään ja huudahtaa
kädet kohotettuina taivasta kohden:

— Voi rouva, minun täytyy ilmoittaa rouvalle, että kerma ei hyydy
jäätelökupukassa.

— Pankaa enemmän jäätä ja lisätkää suolaa, vastasi lyhyesti rouva
Dulaurens, joka jatkoi heti kun ovi oli sulkeutunut:

— Ja sitten, kultaseni, saan pitää sinut lähelläni. Ymmärrät kai,
että minä olen sitä vaatimalla vaatinut, vieläpä asettanut sen sinun
suostumuksesi oleelliseksi ehdoksikin. Armand on luvannut minulle,
ettei hän jätä Chambéry'ta. Jos hänet joskus nimitettäisiin muualle,
ottaisi hän eron virastaan, siinä kaikki: se on päätetty asia. Ja niin
me yhä saamme olla yhdessä. Emmehän me voikaan erota toisistamme.

Liikutus alkoi jo vallata hänen mielensä, kun ovelle taas koputettiin.

— Sisään, sanoi hän kärsimättömänä. Puutarhuri se toi ruokapöydän
kukkamaljan katsottavaksi, saadakseen kehumisia.

— Alice, katsoppas noita kauniita neilikoita, sanoi rouva Dulaurens
hajamielisenä. Ja noita jasmiineja ja noita ruusuja. Hyvä on, Pierre,
kiitoksia.

Hän katsoi viimein tyttäreensä, jonka vaitiolo alkoi häntä ihmetyttää.
Alice oli kuolon kalpea ja katseli maahan. Kun hän nosti silmänsä,
kohtasi hän äitinsä katseen ja purskahti itkuun, voimatta enää hillitä
itseänsä. Rouva Dulaurens sulki hänet syliinsä.

— Kultaseni, mikä sinua vaivaa?

— En minä tiedä. Miksi minut tahdotaan nyt jo naittaa? Minun on niin
hyvä olla täällä kotona. Anna minun vielä olla luonasi, äiti kulta.

Äiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, niinkuin hänen lapsena
ollessaan:

— Mutta saanhan pitää sinut lähelläni, sydänkäpyseni. Selitinhän
sinulle, että sinun ei tarvitse jättää minua. Ja hän lisäsi hymyillen,
tuntien kumminkin epämääräistä levottomuutta:

— Mikä soma kreivitär de Marthenay sinusta tuleekaan, neitiseni! Ja
miellyttäähän kreivi sinua?

— Oh, en minä tiedä.

Se oli hänen arka kieltonsa. Rouva Dulaurens aavisti sitä:

— Määräämme häät siksi päiväksi, kuin sinä haluat.

Kuullessaan nämä sanat, jotka tekivät tuon pelätyn tapahtuman
välittömän todelliseksi, värisi Alice kiireestä kantapäähän ja huudahti
sydäntä särkevällä äänellä:

— Ei, ei, minä en tahdo! Äiti, äiti!

Rouva Dulaurens hämmästyi. Hänen rakkautensa ja hänen tahtonsa sai
iskun. Mutta hienon maailman naisena, joka huolehtii vain nykyhetkestä,
hän ei pitänyt hetkeä soveliaana selityksille.

— Tyynny, kultaseni. Ymmärrän hyvin sinun mielenliikutuksesi. Kyllä
kaikki selviää. Aamiaisen aika on käsissä. Vieraat saapuvat kohta.
Pyyhi pian kyyneleesi, lapseni. Luota äitiisi.

Ja kun tytär alkoi rauhoittua, tultiin ilmoittamaan, että rouva ja
neiti Orlandi odottivat salissa.

Mennessään ensimmäisenä vieraita vastaanottamaan, mietti rouva
Dulaurens asiaa. Ei häntä tyttärensä omituinen kielto liikoja
huolestuttanut, hän piti sitä vain tuommoisena tyttömäisenä oikkuna,
joka äkkiä syntyy ja äkkiä menee ohi. Mutta hän aavisti, mikä sen
aiheutti, ja syytti itseänsä.

"Minä toin tänne tuon kapteeni Guibert'in, hän ajatteli. Se on minun
vikani. Ja kuka käski kutsua häntä vielä tänään aamiaisellekin!"

Eikä paljoa puuttunut, ettei hän kiukuissaan tuota nuorta miestä
kohtaan, jossa hän jo näki aikeittensa vastustajan, pitänyt itseään
hänen hyväntekijänään, ja häntä kiittämättömänä ilkiönä, sillä hänen
kutsujensa kauttahan ihmiset tulivat yleisesti tunnetuiksi.

       *       *       *       *       *

Aamiaisen jälkeen rouva Dulaurens sai taas lisää aihetta
levottomuuteensa, kun hän hakiessaan Alice'a silmillään — kuten hän
lakkaamatta teki — näki tammimetsään päin olevasta salin ikkunasta
hänet Paula Guibert'in kainalossa. Yhä ystävällisesti haastellen ja
hymyillen rouva Orlandi'lle ja neiti de Songeon'ille, jotka pitivät
häntä saarroksessaan, hän sanoi itsekseen:

"Alice on varmasti tuon pikku noidan pauloissa, joka koettaa häntä
taivuttaa veljensä puoleen".

Ja kääntyessään kapteeniin päin, joka keskusteli hänen miehensä ja
herra Landeau'n kanssa, yllätti hän tämän katseen, joka seurasi
molempia nuoria tyttöjä:

"Oikeassa olen. Siinä se vaara piilee."

Tottumaton kun oli asioita harkitsemaan ja vastahakoinen kaikkeen
pohdintaan, mikä vähänkin saattoi heikontaa hänen määräämisvaltaansa,
ei hän ensinkään miettinyt mielessään, voisiko hän ehkä uskoa
Alice'n tulevaisuuden tämän kunnian miehen käsiin ja eikö hänen niin
pitänytkin tehdä, siinä tapauksessa, että hänen lapsensa sydän jo oli
vaistomaisesti valinnut. Hän ymmärsi, sitä itselleen tunnustamatta,
että vertailu saattoi olla vain epäedullinen herra de Marthenay'lle,
jonka julkinen huhu tiesi aikaisemmin eläneen häpeällisessä
suhteessa ja jonka sotilasura oli loistoton ja ilman tulevaisuutta.
Vaistomaisesti hän varoi ajattelemasta tätä mahdollista kilpailua,
sillä viime hetkessä saattoi se särkeä hänen suunnitelmansa, jonka
hän niin peruuttamattomasti oli päättänyt ja joka hiveli hänen
itsetiedotonta turhamaisuuttaan ja vielä itsetiedottomampaa äidillistä
itsekkäisyyttään. Valitessaan tyttärelleen, kuten hän olisi valinnut
itselleen, ei hän hetkeäkään epäillyt viisauttaan ja epäitsekkyyttään.

Sillävälin Isabella Orlandi pysähdytti ohikulkevan Jean Berlier'n, joka
oli menossa miesten joukkoon ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Mitä pidätte hänestä?

— Kenestäkä?

— Herra Landeau'sta.

— En sitä enkä tätä.

— Hän puhuu vähän, mutta hän sanoo kaikki, mitä ajattelee.

Isabella nauroi näyttäen hohtavan valkoisia hampaitaan, ja toistamiseen
Jean'ista tuntui että tuo nauru kuului ontolta. Hän tuli ajatelleeksi
noita laulun loilotuksia, joita yöllä kuulee maalla ja jotka
ilmaisevat, että on liikkeellä jokin myöhästynyt kulkija, joka pelkää
yksinäisyyttä.

Liikkumattomana ja vaieten ahmi herra Landeau morsiantaan silmillänsä.
Nähtävästi hän tunsi häntä kohtaan tuollaista kiihkeätä intohimoa,
jonka katoava nuoruus vain tekee voimakkaammaksi sen sijaan, että sitä
heikontaisi, kun rakkaus yht'äkkiä alkaa raivota siihen saakka kylmänä
pysyneessä sydämessä. Hän oli jo keski-ikäinen mies, jonka paksu ja
harteva vartalo ei suinkaan tehnyt hienostunutta vaikutusta. Hän oli
tottumaton seuramies, ja hänet saattoi helposti ymmälle tuo kevyt
luontevuus, joka on hienoston seurustelun vahva puoli ja sen suurin
viehätys. Viidenkolmatta vuotiaan Jean Berlier'n siro vallattomuus teki
hänen ikänsä ja kömpelyytensä vielä silmäänpistävämmäksi. Kaukaa hän
vain katseli Isabellaa, joka valkoisessa puvussaan säteili kauneuttaan,
kuin jumalankuvaa, jota ei uskalla lähestyä. Ja morsian näytti kokonaan
unohtavan, että oli edes läsnäkään tuo hänen epämieluisa, miljoonia
omistava orjansa...

       *       *       *       *       *

Tammien oksien lomitse pujahtivat auringon säteet metsän pimentoon aina
maahan saakka, joka oli ruskeanaan menneiden kesien karisseita lehtiä.
Ja noilla molemmilla nuorilla tytöillä, jotka toinen toiseensa nojaten
kulkivat hiljalleen polkua pitkin, oli kasvot milloin valossa milloin
varjossa. Vanhat pystyrunkoiset puut kätkivät heidät suojelevaan
pilaristoonsa, kietoivat heidät kirkkaaseen rauhaansa. Vaaleaverinen
Alice oli puettuna ruusunpunaiseen pukuun ja Paulan musta tukka ja
surupuku korotti hänen valkoisen hipiänsä hohtoa. Ihana ilma ilahdutti
heidän mieltänsä. He tunsivat molemmat, että heidän luostarikoulun
aikainen ystävyytensä jälleen heräsi henkiin. Ja he pysähtyivät silloin
tällöin hymyilläkseen toisillensa.

Kumminkaan he eivät huomanneet, että olivat kumpikin sangen
kiihtyneessä mielentilassa. Olihan heillä kumpaisellakin suuri
salaisuus kannettavana. Alice, joka aamullisesta kohtauksesta asti
piti itseään perin uljaana, paloi halusta uskoa sen kumppanilleen,
saadakseen häneltä rohkaisua ja ansaitakseen hänen kunnioituksensa. Ja
Paula taas ajatteli liikutettuna veljeänsä, jonka rakkautta hän oli
tullut ilmoittamaan.

— Muistatko vielä, Paula, keskustelujamme Sacré-Coeur'issa?

— Enpä niitä enää juuri ajattele.

— Kerran puhuimme naimisiin menosta. Raymonde Ortaire, joka oli
ylemmältä luokalta, otti aina puheeksi sen asian. Hän oli julistanut:
"Minä menen naimisiin vain rikkaan ja jalosukuisen miehen kanssa".
Vuoron perään me silloin jokainen ilmoitimme ihanteemme. Minä mumisin:
"En minä tiedä". Mutta sinä Paula, — näen vielä sinun tummat silmäsi,
sinun kauniit silmäsi, jotka loistavat varsinkin yöllä tai tuskassa
— sinä sanoit ikäänkuin halveksisit kaikkien meidän puheitamme:
"Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta". Raymonde
nauroi, mutta meidän teki mielemme lyödä häntä.

— Tekikö sinunkin mielesi, kysyi Paula hellän ivallisesti.

— Tottakai, minun myöskin. Ihmetyttääkö se sinua? Jospa olisit kuullut,
mitä tänä aamuna sanoin, et enää ihmettelisi.

Hiukan punoittavat posket antoivat Alice'n puhdaspiirteisille kasvoille
eloisan ilmeen, joka teki ne vielä viehkeämmiksi, ja hänen käyntinsäkin
näytti vähemmän raukealta ja veltolta kuin tavallisesti. Paula, joka
katseli häntä ja ihaili hänen piirteittensä suloisuutta, vaikkei hän
pitänytkään niiden liian pehmeästä hempeydestä, hämmästyi tätä outoa
intoa, ja piti sitä suotuisana enteenä tehtävänsä onnistumisesta.

— Tänä aamunako, hän kysyi.

— Juuri tänä aamuna, vastasi Alice juhlallisesti, minä kieltäydyin
menemästä naimisiin.

Hän ei sanonut enempää nauttiakseen sanojensa vaikutuksesta. Ainahan
on nuoresta tytöstä mieluista ilmoittaa, että on antanut rukkasia
kosijoille.

Mutta hienotunteisesti hän kohta lisäsi:

— Ethän kerro kellekään. Enkä minäkään ilmaise _hänen_ nimeänsä.

Paula, joka jo oli arvannut, hymyili hiukan levottomana. Väristen koko
ruumiiltaan, hän odotti lisätietoja. Hän vapisi jo hänen puolestaan,
joka oli hänet lähettänyt:

— Ethän pidä minua tungettelevana, jos kysyn, miksi kieltäydyit.

Alice pysähtyi. Kultainen säde, joka pujottelitte lehvien läpi, lankesi
juuri hänen vaaleille hiuksilleen. Hän kumarsi hiukan eteenpäin notkeaa
yläruumistaan ja nauroi kuin kevään kukka:

— _Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta!_

— Sinä et siis rakasta?

— En.

— Etkö ketään, kysyi rohkeasti Paula.

— En ketään.

Mutta hän punastui. Sanojensako vuoksi, joita hänen luontainen
arkuutensa jo piti liian uskaliaina, vaiko äkkiä pelästyen sitä, ettei
ollut pysynyt totuudessa?

Paula tuli aivan hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen hoikan
vyötäisensä ympäri. Sitten aivan läheltä, metsän rauhaisassa pimennossa
hän viimein kuiskutti nopeasti, melkein arkaillen ja itsekin
hämmästyneenä siitä, mitä uskalsi sanoa:

— Tiedätkös, Marcel rakastaa sinua. Hän on antanut sinulle koko
sydämensä. Suostuisitko sinä, Alice, tulemaan hänen vaimoksensa?
Sinulta vain hän onnea odottaa.

He olivat yhtä liikutettuja molemmat ja katselivat silmät maahan
luotuina kuivuneita lehtiä, joita eivät kumpikaan nähneet. He nostivat
yht'aikaa silmänsä maasta, punastuivat ja vaipuivat suloutta täynnä
olevalla liikkeellä toistensa syliin, vuodattaen kyyneleitä.

Paula tyyntyi ensiksi. Hän tarkasteli uuden tunteen valtaamana tuota
viehkeätä olentoa, joka nojasi hänen olkapäätään vastaan ja joka
sanaakaan sanomatta oli tullut hänen sisarekseen. Mutta Alice'a
peloitti tuo liian voimakas tunne, joka oli niin suloinen ja jota
hän yhä halusi tuntea. Hän pelkäsi tekevänsä väärin antautuessaan
sen valtaan ja kumminkin hän siihen antautui. Tämä hänen ensimmäinen
tutustumisensa rakkauteen antoi hänen aavistaa, mitä salaisuuksia piili
hänen vielä hämärän ja lapsellisen sielunsa sopukoissa. Hänen sydämensä
aukeni kuin ruusun kukka, joka illalla vielä on nupussa, mutta aamulla
jo ottaa vastaan kastepisaroita puhjenneeseen kupuunsa.

— Tahdotko sinä, kysyi Paula lempeästi.

— Ja äänellä heikolla kuin tuulenhenkäys vastasi Alice viimein:

— Tahdon.

Käsi kädessä jatkoivat he taas kävelyään, toinen kuunnellen onnea,
joka lauloi hänen sydämessään, ja toinen, itsensä unohtaneena nauttien
tuosta ilon kyllyydestä, jota hän ei saanut itselleen odottaa.

— Sinä olet minun siskoni, Paula sanoi. Minä pidän niin kovasti
sinusta. Marcel on niin täysin ansainnut tulla onnelliseksi. Hän on
ollut niin hyvä meitä kohtaan. En osaa sitä sinulle kylliksi sanoa.
Isän kuoleman jälkeen olemme saaneet kokea kamalia hetkiä. Mutta Marcel
antoi meille sieltä kaukaa apua ja rohkaisi meitä.

Alice kuunteli hiukan sekavin mielihyväntuntein tätä ylistystä, jonka
loppupuoli antoi hänen aavistaa puutteenalaisuutta. Hän ei välittänyt
ensinkään rikkaudesta eikä ymmärtänyt sen merkitystä. Mutta hän ei
osannut kuvitellakaan rakkautta ilman sopivaa kehystä. Kun hän ei
tuntenut elämää, ei hän ymmärtänyt oikein sen suurenmoisuutta. Ja
kuinka hänellä olisikaan ollut tilaisuutta nähdä oikeata elämää.
Sellaisia mietteitä liikkui hämärinä ja ohimenevinä hänen mielessään.
Mutta hänen myöntymystään ne eivät järkyttäneet. Marcel rakasti
häntä, ja tuo Paula kulta puhui hänelle niin herttaisesti. Kun hänen
rohkeutensa tarvitsi tukemista, tiedusteli hän ystävättäreltään:

— Mitä me nyt teemme?

— Äiti tulee teille pyytämään sinun kättäsi. Sinun täytyy valmistaa
vanhempiasi. Rakastaahan äitisi sinua niin suuresti, ettei hän
varmaankaan voi tahtoa muuta kuin sinun onneasi. Ja sinun isäsi
noudattaa mielellään äitisi mieltä.

Heitä siimestävien tammien oksat kaartuivat nyt tiheäksi lehtikatoksi,
eivätkä laskeneet ainoatakaan valonsädettä lävitsensä. Huoli alkoi
ahdistaa Alice'n mieltä. Hän heräsi valoisasta rakkaudenunelmastaan
astuakseen todellisuuteen, jota hän vaistomaisesti pelkäsi. Hän kysyi:

— Pitääkö minun lähteä Ma... Marcel'in mukana? Pikku tyttönä oli hän
kutsunut Marcel'ia nimeltä, mutta hänen morsiamenaan hän ei enää
tahtonut uskaltaa lausua noita kahta tavuuta, jotka polttivat hänen
huuliansa.

— Tietysti, koska sinusta kerran tulee hänen vaimonsa, vastasi Paula
hämmästyneenä.

— Niin, niin, onhan se selvää. Mutta meneekö hän kauas?

— Algeriaan.

— Voi, niin kauaksi. Äiti ei ikinä suostu.

Hänen kauniit silmänsä sumenivat. Hän näki jo onnensa pakenevan.

— Ehkä hän sinun mieliksesi on joitakin aikoja sieltä poissa. Mutta älä
houkuttele häntä luopumaan urastansa, Alice. Minusta tuntuu, että se on
vaarallista, ja hänen uransa on täynnä toiveita.

— Oi, tiedäthän, Paula rakas, minä en ole ensinkään sankarillinen.
Minusta ei koskaan tule Guibert'iä. Mutta eikös hän ole jo ollut
kylliksi urhoollinen?

Paula ei voinut olla naurahtamatta.

— Ei koskaan voi olla kylliksi urhoollinen. Me, jotka emme toimi kodin
ulkopuolella, Alice, me, jotka hoidamme kotiliettä, me voimme ainakin
vahvistaa veljiämme, miehiämme, poikiamme voimakkaalla ja järkevällä
rakkaudellamme. Ja rakastakaamme ja kunnioittakaamme erityisesti niitä,
jotka ovat uljaita ja hyödyksi maallensa.

— En ole koskaan ajatellut niitä asioita, virkkoi Alice.

— Kumminkin sinä rakastat Marcel'ia.

— Rakastaisin häntä aivan yhtä paljon, vaikka hän lakkaisikin
hyödyttämästä maatansa.

— Niinkö, virkkoi Paula, ja lisäsi puoliääneen ikäänkuin puhuisi hän
vain itselleen:

— Minä en ainakaan uskaltaisi rajoittaa mieheni elämää.

Alice kuuli tuskin, mitä Paula sanoi; hän seurasi omien ajatustensa
juoksua:

— Koska hän minua rakastaa, niin eikö hän voisi minun kanssani
elää lähellä äitiänsä, lähellä minun vanhempiani? Me olisimme niin
onnellisia! Meidän varamme kyllä riittäisivät.

— Siihen hän ei koskaan suostu, vastasi Paula. Ja ylenkatseellisesti
lisäsi hän, unohtaen ylpeyden tunnossaan koko rauhallisen tehtävänsä:

— Siis sinä et seuraisi häntä?

Alice ymmärsi tuon ylenkatseen ja väitti innokkaasti vastaan:

— Tietysti, seuraisinhan minä häntä kaikkialle. Koska häntä rakastan,
ymmärräthän sen. Minähän kyllä tahdon. Mutta...

— Hän epäröi hetkisen, ja kuiskasi sitten surullisen suloisesti:

— Mutta äitini.

— Rakastaahan äitisi sinua hellästi ja tahtoohan hän ennen kaikkea
sinun onneasi.

— Tahtoo kyllä. Mutta hän haluaa pitää minut lähellään voidakseen
itsekin siitä nauttia. Eikös se olekin luonnollista?

Paula ajatteli omaa äitiään, joka oli saanut sanoa niin usein hyvästi
lapsillensa eikä koskaan ollut tahtonut estää heitä kulkemasta
valitsemiaan teitä. Hän vaikeni, ja hänen tummien silmiensä loisto
sammui. Alice tarttui hänen käteensä, päästi sen sitten irti ja
purskahti itkuun.

— Paula, minua peloittaa! Voi, kuinka minua peloittaa! Mutta minä
rakastan sinua niin kovasti.

Sisarelle lausuttiin nämä rakkauden sanat, mutta ne tarkoittivat
veljeä. Ja kuten vanhempi sisar viihdytti Paula nuoremman pelkoa.

— Joku tulee, sanoi hän yht'äkkiä, kuullessaan lehtien kahinaa.
Olkaamme varuillamme.

— Näkyykö, että minä olen itkenyt?

— No, ei juuri. Älä hiero silmiäsi.

Ja hiljaa hän lisäsi:

— Ole rohkea ja luottavainen. Lupaatko minulle?

— Voi, kyllä, kyllä!

— Rakas pikku sisko...

Alice hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, tuota suloista
nimitystä kuullessaan.

Tien käänteessä näkyi Isabella Orlandi Jean Berlier'n seurassa. Nuori
tyttö puheli melkein kuumeisen vilkkaasti.

Katsokaa, sanoi hän Paulalle ja Alice'lle, tullen heidän luokseen.

Hän näytti heille vasenta kättään, jossa rubiini ja smaragdi kimalteli:

— Kaksi kihlasormusta!

— Kaksiko kihlasormusta, toisti Alice ilkamoiden.

— Niin, kaksi, herra Landeau on suurenmoinen ja ylevämielinen. Jospa
näkisitte minun jalokiveni. Ne täyttävät kokonaisen suuren lippaan.
Minun piti valita muuan koristus. Mutta kun en tiennyt, minkä
valitsisin kaikkein kauneimmista, niin minun aulis sulhaseni teki
ylvään liikkeen kädellään ja sanoi: "Pitäkää kaikki". Ja minä pidin
kaikki äidin mieliksi. Kas tässä on lornetti, jonka kädensija on
puutettu jalokivillä.

— Mutta teillähän on hyvät silmät, huomautti Jean.

— Ei se tee mitään, se on hienoa, sanoi Isabella, niiaten hänelle.

Isabellan laverrellessa lähestyi vuorostaan rouva Dulaurens kapteeni
Guibert'in ja herra Landeau'n saattamana.

Levottomana tyttärensä pitkällisestä viipymisestä oli hän ehdottanut
vierailleen, että mentäisiin kävelemään tammimetsään. Hän hengähti
helpotuksesta nähdessään Alice'n. Kumminkin hän huomasi, että
tämän posket punoittivat ja että hänen olennossaan ilmeni lievää
levottomuutta.

"Kyllä on jo aika", ajatteli hän, "toimittaa pois tuo sankari."

Rouva Dulaurens'in takaa Marcel myöskin tarkasteli Alice'a. Hän
katseli häntä ahnaasti kuin rakastunut, joka vielä epäilee. Mutta
hänen katseensa vaipui pian ja vaipuessaan oli se täynnä varmuutta
saavuttaneen rakkauden rauhaa.

Rouva Orlandi ja neiti de Songeon, joita herra Dulaurens saatteli,
liittyivät tuohon jo lukuisaan joukkoon. Plataanitietä pitkin kulki
sitten koko seurue ristikkoportille saakka, saattaen Paulaa ja
Marcel'ia, jotka olivat sanoneet hyvästi.

Vastapäätä avonaista porttaalia toisella puolen Chaloux'n tietä oli
yksinkertainen mökki ja sen edustalla leikki auringon paisteessa liuta
lapsia, pörröpäisinä, kasvot terveyttä kiiltävinä ja paljain jaloin.
Heidän kirkuessaan ilosta tai kiukusta ilmestyi äiti tuvan kynnykselle.
Hän oli jo surkastunut talonpoikaisvaimo, jonka muodoton vartalo
ilmaisi hänen pian taas saavan perheen lisää.

— He ovat hyvin köyhiä, selitti rouva Dulaurens, tätä näkyä vieraineen
katsellessaan, ja he odottavat aina lapsia. Niitä on jo seitsemän, ja
katsokaa!

— Seitsemän lasta! Sehän on kauheaa, huudahti neiti de Songeon kääntyen
halveksien poispäin.

— Se on Jumalan kiusaamista, lisäsi rouva Dulaurens.

Ja rouva Orlandi sopersi:

— Ne olisivat oikein somia maalattuina, mutta elävinä ne ovat likaisia
ja aina vastuksina.

— Eipä heitä saa, joka haluaa, mutisi vaimo, joka oli kuullut mitä
sanottiin. Ja kurottaen kättään veti hän pienimmän luokseen ja painoi
sitä rintaansa vastaan.

Isabella naurahti julkeasti ja sanoi sulhaselleen, katsoen häntä
silmiin:

— Kuulkaahan, lapsia minä en tahdo!

Herra Landeau hymyili ilottomasti. Ja muut tulivat hiukan hämilleen
tästä samalla kertaa lapsellisesta ja häpeämättömästä sutkauksesta. Se
huvitti vain rouva Orlandi'a, joka huudahti:

— Voi tuota Isabellaa! Alice suuteli Paulaa sanoessaan hänelle hyvästi,
ja hänen kumartuessaan eteenpäin ihaili Marcel hänen ruumiinsa raukeaa
kauneutta, joka teki hänet niin utuisen suloiseksi. Hänen rakkauteensa
sekoittui suojelemisen halua. Hän olisi tahtonut antaa omaa voimaansa
tuolle raukealle lapsukaiselle, jonka hentous herätti hänessä melkein
uskonnollista hartautta.

Jäätyään veljineen yksikseen maantielle hyväili Paula jälleen
kokoontuvia pienokaisia, jotka olivat lakanneet leikkimästä, kun
näkivät itseään tähystelevän noiden katseiden, joiden vihamielisyyden
he olivat ymmärtäneet.

— Lapsi parat, sanoi hän ja hänen mustissa silmissään välkähteli vielä
närkästystä. Meidän aikamme ei teitä juuri suosi.

Hyvillään hymyili lasten äiti nuorelle neidille:

— Onhan niitä jo kokonainen kasa ja ne työntävät pituutta kuin hamppu.

— Jumala on hyvä ja maa on avara, sanoi kapteeni, joka muisteli, kuinka
hänen isänsä iloitsi kauniita lapsia nähdessään.

— Niin on, herra kapteeni. Minun äitini teki kaksitoista lasta. Minulla
on kolme veljeä Pariisissa ja neljä Amerikassa. Kaukana he ovat, mutta
elävät he kumminkin.

Hän ei ollut koskaan jättänyt kotikolkkaansa, joten hän ei ollut oikein
selvillä etäisyyksistä. Paula näytti pulloposkista poikaviikariparvea,
joka taas alkoi ilakoida:

— Nuo ne teitä myöhemmin auttavat.

— Niinpä kyllä, mutta siihen mennessä ne tyhjentävät vellipadan
toisensa jälkeen. Ukko ahertaa otsansa hiessä aamusta iltaan, ja hänen
kämmenissään on meidän joka pennimme.

— Eikö teillä ole ensinkään varoja?

— Johan nyt, ei edes kaniinin pitämiseen.

— Hyvästi, sanoi Paula, ja pysykää rohkeina.

Pienimmän punaiseen käteen pisti hän hopearahan, jota hän oli säästänyt
uusien käsineitten ostoon.

Kun he olivat saapuneet Montcharvin'in metsään, pysähtyi Paula ja
hymyili veljelleen:

— Etkö kysele minulta mitään? Puhuitko hänen kanssaan?

— En, mutta ymmärsin. Hän suostuu, eikö niin?

— Kyllä. Tänä aamuna hän kieltäytyi menemästä naimisiin herra de
Marthenay'n kanssa. Se on salaisuus. Hän rakastaa sinua. Hän on
erinomainen. Ja sinulla riittää kyllä rohkeutta kahdellekin.

Marcel ei kiinnittänyt huomiotaan noihin viimeisiin sanoihin. Eivätkä
veli ja sisar sen enempää haastaneet salaisuuksistaan.

He tunsivat molemmat sisimpiä tunteitaan kohtaan samanlaista kainoutta.
Kun he päivän laskiessa astuivat sisään kotiportista, virkkoi Marcel
vielä Paulalle:

— Täytyy ilmoittaa äidille. Sano sinä hänelle, sinä, joka olet minun
pieni suojelusenkelini.

— Kyllä, Paula vastasi, kyllä puhun hänelle kohta. Myöhemmin illalla,
kuultuaan mitä tyttärellään oli ollut kerrottavana, istui rouva Guibert
pitkän aikaa ääneti.

— Onkohan se meille onneksi, kuiskasi hän vihdoin.

— Onhan hän niin herttainen, sanoi Paula.

— Jospa hän tekisi poikani onnelliseksi! Minä olisin suonut hänen
olevan vähemmän rikkaan ja enemmän rohkean. Mutta koska Marcel häntä
rakastaa, niin mekin häntä rakastamme. Rukoilkaamme heidän puolestansa.

Hän ei kuvitellutkaan mielessänsä, että hänen poikansa saattaisi saada
kieltävän vastauksen kosintaansa.



VI.

Herra ja rouva Dulaurens.


Joka aamu päätti Alice Dulaurens sinä päivänä suostuttaa vanhempansa
tuohon liittoon, jonka pelkkä toivominenkin täytti hänen sydämensä
ilolla, ja joka ilta, kun hänen aikeistaan ei ollut tullutkaan mitään,
päätti hän varmasti puhua seuraavana päivänä. Mutta pian tuli hänelle
tosi eteen. Paula ilmoitti hänelle, minä päivänä rouva Guibert saapuisi.

Rouva Guibert'in tulopäivän aattona ei hän vielä ollut mitään puhunut.
Tuskissaan nukkui hän myöhään ja nousi varhain aamulla, luullen sillä
voittavansa aikaa. Tunnit kuluivat nopeasti ja hänen lempivä sydämensä
vapisi. Hän vahti vuoroin isäänsä vuoroin äitiänsä, puhuakseen erikseen
heille kummallekin, eikä mielestään keksinyt — arkojen tavalla —
koskaan kyllin suotuisaa tilaisuutta.

"Äiti on yksin huoneessaan."

Hän riensi sinne ja tuli hiljaa pois, sillä äiti kirjoitti.

"Parempi on palata hetken perästä."

Posket hiukan punoittavina lähti hän heti etsimään isäänsä.

"Isä on kävelyllä puutarhassa."

Mutta tämä keskusteli puutarhurin kanssa.

Siten hän keksi yhä satoja turhia syitä lykätäkseen tunnustuksensa
tekemistä. Viimein hän rauhoitti mieltään päättämällä puhua heti
aamiaisen jälkeen:

"Silloinhan isä ja äitikin ovat parhaimmalla tuulella", sanoi hän
itsekseen, jottei hänen tarvitsisi soimata itseänsä.

Mutta kovaksi onneksi hänen aikeilleen ilmestyi rouva Orlandi
aamiaisvieraaksi. Kellon lyödessä kahtatoista saapui hän kantaen
kainalossaan sylikoiraansa Pistache'a, jota hän ei koskaan jättänyt, ja
alkoi italiattaren tavoin lörpötellä herttaisesti ja tutunomaisesta:

— Enhän vain häiritse teitä. Te olette niin herttaisia. Minusta on
kauheaa syödä aivan yksin. Isabella ja kamarineiti lähtivät Lyon'iin
myötäjäisten vuoksi, ymmärrättehän. Kyllä häistä on paljon häiriötä ja
vaivaa. Pääni on jo vallan sekaisin.

— Sehän oli oikein hauskaa, että tulitte, sanoi rouva Dulaurens kovasti
harmissaan.

Ja hänen miehensä selitti juhlallisesti:

— Häiden valmistukset häiritsevät todellakin kodin rauhaa. Mutta
yhteiskunnallisen järjestyksen mukaista on, että tämä juhlallisuus
juuri tuottamiensa vastuksien kautta säilyisi meidän muistissamme.

Mentiin ruokasaliin.

— Sallittehan, että tämä pikku kulta aterioi meidän kanssamme, kysyi
rouva Orlandi osoittaen sylikoiraa.

— Tietysti. Emmehän voi olla niin julmia, että erottaisimme teidät
siitä.

Italiatar asetti Pistache'n viereensä ja rupesi heti siitä puhumaan:

— Tuo pikku kulta säikähti eilen pahanpäiväisesti. Me olimme
vieraisilla herra Loigny'n luona, — tiedättehän, hän on tuon herttaisen
Jean Berlier'n, Isabellan ystävän, eno. Hän asuu lähellä Chambéry'ta
huvilassaan, joka on aivan ruusujen peitossa. Koko hänen talonsa on
täynnä kukkia ja tuoksua. Sillä ukolla on makua, mutta kohteliaisuutta
häneltä puuttuu. Hän elää puutarhassaan ja unohtaa ihmiset ja
säädyllisyyden vaatimukset. Pistache erehtyi tekemään pahaa nuoren
ruusupensaan juurelle, ja siitä suuttui tuo kukkasystävä niin, että
ajoi sen pois koko puutarhasta. Minä poistuin myös arvokkaasti ja
jätin sinne tyttäreni, jonka Jean herra lupasi saattaa illalla kotiin,
pyydellen monin kerroin anteeksi enonsa puolesta.

— Ja herra Landeau on poissa, sanoi rouva Dulaurens, hiukan
loukkaantuneena siitä tavasta, jolla rouva Orlandi hoiti äidin
velvollisuuksiaan.

Järkähtämättömän levollisena jatkoi Italiatar:

— Herra Landeau on poissa. Hän tekee tällä hetkellä erinomaisia
kauppoja. Tyttäreni näkee häntä tuskin ennen vihkimispäivää. Hänen
ulkonäkönsä ei hivele silmää, ja Isabella on taiteilija. Mutta hän
kyllä tottuu. Kaikkeenhan sitä tottuu tässä maailmassa, paitsi
kauneutensa kadottamiseen, kun kerran on ollut kaunis.

Ja hän huokaili syvään ja kauan kaivaten nuoruuttaan. Hän kumarsi
lautastansa kohden kasvojaan, jotka sinisenpunaisina häämöttivät
riisipuuterin alta ja joita hän ei enää pitkään aikaan ollut rohjennut
peilistä katsella. Kamaripalvelija tarjosi hänelle hedelmiä, ja hän
katsoi niitä hämmästyneenä, kääntyen rouva Dulaurens'in puoleen:

— Eikö olekaan väliruokaa?

— Ei, vastasi rouva Dulaurens hiukan kummastuneena.

— Sepä ikävää!

Ihmeissään tästä vaativaisuudesta pyyteli rouva Dulaurens anteeksi:

— Te ette ilmoittanut meille ennakolta tuloanne, rakas ystävä. Emme
tietäneet, että saisimme kunnian nähdä teitä tänään luonamme.

— Niin kyllä, jatkoi Italiatar joutumatta vähääkään hämilleen. Minä
kyllä ymmärrän, enkä vaadi liikoja. Mutta Pistache, se ei ymmärrä. Se
syödä nirsottelee joka päivä kolmea ruokalajia ja väliruokaa. Nyt se
luulee, että minä rankaisen sitä, eikä se ole sitä ansainnut.

Rouva Dulaurens'ia tuskastutti. Hän antoi tuota pikaa hakata vaahdoksi
ja sokeroida munanvalkuaisen, joka tuotiin tuolle epäjumalalle.
Pöydästä noustaessa ei pikku koira totellutkaan emäntänsä haikeita
kutsuja, vaan jäi herkutteluhalunsa pidättämänä ruokasaliin. Mutta paha
sen peri. Kamaripalvelija huomasi sen, ja katsahdettuaan, että ovi oli
sulkeutunut aterioitsijoiden jälkeen, lennätti hän sen aimo potkaisulla
ruokasalin toiseen päähän. Pistache päästi kumean murinan. Mutta ei
se ihmetellyt. Se tunsi elämää vain ulkonaisten aistimusten kautta
ja siirtyi filosofin tyyneydellä hyväilyistä iskuihin, salongista
varastohuoneeseen.

Heti aamiaisen jälkeen herra Dulaurens kumarsi naisille tärkeän ja
kiireisen näköisenä, mikä antoi hänen hyvänsävyisille kasvoilleen
hiukan hullunkurisen ilmeen, ja riensi työhuoneeseensa, jossa muuan
arentimies odotti. Oli selvitettävänä myöhästyneitä maksuja. Maanmies
pyysi tietysti maksujen helpotusta. Työpalkat olivat kalliit, raha oli
tiukassa ja vuodentulo huono.

— Vai huono, ärjäisi herra Dulaurens, joka esiintyi aina kovana ja
tylynä palvelijoitaan ja alaisiaan kohtaan, sillä se kohotti häntä
hänen omissa silmissään siitä alamaisuudesta, jossa vaimonsa häntä
piti. — Vai huono! Entäs koko viime vuoden viinisato? Minnekäs se on
joutunut? Teillähän oli sitä tynnyrittään. Eikö sitä ole myyty?

— Voi, herra, ette varmaankaan sitä tarkoita. Sehän olisi pitänyt myydä
polkuhinnasta. Se olisi ollut synti ja häpeä. Me joimme sen ennemmin
itse. Me joimme itse joka tipan.

Herra Dulaurens unohti kokonaan rauhanrakkautensa, kun hänen oma
etunsa oli kysymyksessä, ja oli jo antautumaisillaan suuttumuksensa
valtaan. Mutta silloin hänen silmänsä sattui erääseen kirjaan, joka
oli hänen pöydällään erään hienoston elämää kuvailevan romaanin ja
vaakunatiedettä käsittelevän teoksen välissä. Se oli Nicole'n käsikirja
_Kuinka voimme elää rauhassa ihmisten kanssa_. Hän oli hankkinut
sen halvalla itselleen sen nimen vuoksi, ja häneen tehosi nyt tuo
nimi, joka oli niin sopusoinnussa hänen luontaisen rauhallisuuden
harrastuksensa kanssa. Hän tyyntyi ja päästi talonpojan menemään
tuhlaten hänelle kauniita sanoja, mutta mihinkään helpotuksiin
suostumatta:

— Tilanomistajia surkutella tulee... He eivät tiedä enää mitä tehdä...
Ystäväni, Herra Timoléon Mestrallet'kin tuskin tulee kunnolla toimeen.

Herra Mestrallet oli lähiseudulla asuva vanha saituri, joka päivät
päästään vain voivotteli aikojen huonoutta ja kuinka vaikeata hänen oli
saada tulonsa riittämään menoihin. Mutta siitä hän visusti vaikeni,
että hän tulo- ja menoarvioonsa liitti melkoisia vuotuisia säästöjä.

Kun arentimies lähti, soimaten itseään sydämessään siitä, ettei ollut
mitään hyötynyt käynnistään, astui Alice huoneeseen. Hän toi isälleen
kupin kahvia, joka oli valmistettu sillä tapaa kuin isä halusi. Hän
toivoi, että tuo tuoksuva juoma tekisi isän suosiolliseksi hänen
asialleen. Herra Dulaurens ottikin kupin käteensä, onnellinen hymy
huulillaan ja alkoi heti nauttia suloisesti höyryävää nestettä. Isän
pienin kulauksin maistellessa kahviaan, istahti Alice ja nousi taas,
ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Hämillään, arkana ja vapisten hän
viimein sai sanotuksi nuo yksinkertaiset sanat:

— Isä, kohta tulee vieraita.

— Hyvä on, tyttöseni. Keitä sitten? Äitisi on salissa.

— Rouva Guibert, vastasi tukahtunut ääni, jonka sävyn jo yksistään
olisi pitänyt ilmaista isälle tyttären salaisuus, jollei tämä jo
aikoja sitten olisi luopunut kaikista perheenpään oikeuksistaan ja
laiminlyönyt tutustumista omiin lapsiinsa.

— Vai rouva Guibert? Hän ei ole enää käynyt missään leskeksi tultuaan.
Se on meille suuri kunnia, jota kyllä ymmärrämme pitää arvossa.

Ja oikaisten pientä vartaloaan, tehdäkseen arvostelunsa oikein
mahtipontiseksi, hän lisäsi:

— Seurustelutaitoa hänellä ei juuri ole. Mutta hän on hyvä nainen, ja
hänen poikansa ovat hyvin menestyneet.

Alice'n mielestä tämä kehuminen ei riittänyt ja hän kuiskasi:

— Hänen miehensä pelasti minun henkeni, isä. Muistatko, kun olin
lavantaudissa?

— Kyllä, kyllä, isä vastasi nopeasti.

Hän muisti myöskin, että lääkärin lasku luultavasti vielä oli
maksamatta, eikä häntä haluttanut syventyä siihen asiaan. Aikoikohan
rouva Guibert nyt vaatia noita vanhoja yliaikaisia palkkioita? Mutta ei
suinkaan, eihän hän voisi olla niin rohkea; nyt varsinkaan, kun hänen
poikaansa ja tytärtänsä kohdeltiin hyvinä tuttavina Chênaie'ssa. Eihän
hän saattanut ruveta turmelemaan vanhoilla lääkärin laskuilla niin
hienoja suhteita. Mutta miksi sitten tämä vierailu, josta Alice puhui?

— Onko hän ilmoittanut sinulle tulevansa, hän kysyi.

— On, isä.

Ja aivan hiljaa hän sanoi vielä:

— Rouva Guibert tulee minun tähteni.

Herra Dulaurens, joka sipsutteli pienin askelin työhuoneessaan
paremmin ruokaansa sulattaakseen — tätä huonetta aina suljettuine
kirjakaappeineen hän käyttikin etupäässä tähän hygieeniseen
jaloitteluun — pysähtyi äkkiä ja käsitti vihdoinkin, että hänen
talossaan tapahtui jotakin tavallisesta poikkeavaa.

— Sinunko tähtesi, toisti hän levottomana. Hätäisesti ja nopeasti,
epäröivien tapaan, nuori tyttö teki itselleen peräytymisen
mahdottomaksi:

— Etkö tahdo minun onneani, isä?

— Tietysti! Tietysti! Sitä me juuri tahdomme. Ja isä aavisti jo
kaikenmoisia vaikeuksia, jotka tulevaisuudessa saattoivat häiritä
hänen rauhallista elämäänsä, vieläpä jo tällä hetkellä hänen
ruoansulatustansakin. Mutta hän piti tuosta somasta Alice'sta, jonka
lempeys oli sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa, ja hän olisi
häntä mielin määrin hellinyt ja hemmotellut, jollei hän olisi pelännyt
vaimoansa ja turhamaisuudessaan tahtonut, milloin tämä ei ollut läsnä,
jäljitellä hänen käskeviä liikkeitään ja käytöstään. Näiden monien
ristiriitaisten tunteitten tuskastuttamana, jotka peloittivat häntä
ja tekivät tylynnäköisiksi hänen hyväntahtoiset kasvonsa, vaati hän
selitystä:

— Sinä puhut minulle rouva Guibert'istä ja sitten onnestasi. Mitä se
merkitsee?

Alice ei enää epäröinyt, ja juuri hänen kiihtynyt mielentilansa esti
hänen arvaamasta isänsä ajatuksia.

— Hän tulee pyytämään minun kättäni pojallensa.

— Kapteenilleko?

— Niin.

Vielä hiljempaa hän lisäsi, ja hänen kuiskaamassaan hauraassa
toivomuksessa värisi koko hänen rakkautensa voima:

— Isä, kuule, se pitää antaa hänelle ja saada äiti suostumaan.

Ilman noita viimeisiä sanoja herra Dulaurens olisi heltynyt. Hän
takertui aina yksityiskohtiin ja viimeiset sanat kiinnittivät aina
enimmän hänen huomiotaan.

— Saada äiti suostumaan! Aina vain äiti, sanoi hän äkeissään, alkaen
taas astella edestakaisin.

Hän katsoi, että ovi oli hyvin suljettu, pysähtyi ja kuunteli tarkasti
ja, täällä seinän takana ja hiljaisuuden rohkaisemana, tokaisi hän
uljaasti:

— Vai äiti! Etkö sinä tiedä, lapsi, että minun suostumukseni on
tärkeämpi? Laki niin säätää. Ja se laki on oikea. Kodissa täytyy olla
yksi, joka kaikki määrää, ja tämän määräämisvallan omistaa perheen pää.
_Pater familias!_

Nopeasti katsahti hän peiliin, nähdäkseen kaikkivaltiaan ilmeensä.
Hän näytti vallan unohtaneen, mikä tärkeä asia heidän keskustelunsa
oli aiheuttanut, eikä vapiseva Alice olisi mitenkään uskaltanut sitä
hänelle muistuttaa. Pitikö hänen vielä kerran lausua Marcel Guibert'in
polttava nimi? Mutta hän säästyi kumminkin tästä uudesta voimien
ponnistuksesta. Palattuaan todellisuuteen toisti herra Dulaurens
sanasta sanaan erään vaimonsa lauseen:

— Tuo nuori mies on sankari. Sankaruus tekee hänet meikäläiseksi.

Hänen vaimonsa oli tarkoittanut sillä, että pelkäämättä voivat niinkin
hienot ihmiset kuin he seurustella Marcel Guibert'in kanssa.

Hän ei tahtonut kumminkaan sitoutua mihinkään ja kiirehti tekemään
muutamia muistutuksia:

— Mutta sinähän luullakseni tahdot elää levossa, pikku Alice. Ei
sinulle sovi mies, joka lähtee valloittamaan maailmaa. Sinä olet tyyni
ja rauhallinen luonteeltasi. Jääkö kapteeni Chambéry'hin?

— Isä, sanoi nuori tyttö, joka muisti Paulan uljaita opetuksia, vaimon
tulee auttaa miestänsä, eikä olla esteenä hänen elämäntyölleen.

— Hänen elämäntyölleenkö? No, voihan hän hoitaa virkaansa meidän
läheisyydessämmekin. Chambéry on haluttu sotaväen majapaikka. Hän
siirtyy tänne, mikään ei ole sen helpompaa, onhan meillä tuttavia
sotaministeriössä. Taikka sitten hän ottaa eron. Mutta hänellä ei ole
ensinkään omaisuutta.

Alice oli vaiti, ja lähestyessään häntä, isä näki hänen itkevän. Hän
tuli liikutetuksi ja hänen todellinen, sisin itsensä, jonka komeilun
halu ja riippuvaisuus oli tukahduttanut, heräsi. Hän silitti hiljaa
kädellään tyttärensä poskea ja sanoi:

— Älä itke, tyttöseni. Minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi.

Mutta nämä heikot tarmon ilmaukset hävisivät kuin tuhka tuuleen, sillä
ovi aukeni ja sisään astui vuorostaan rouva Dulaurens, joka viimeinkin
oli päässyt eroon rouva Orlandi'sta ja oli levoton, kun Alice'a ei
näkynyt missään. Isän kasvoilta katosi tuo käskevä ilme, jota hän
oli tyttärelleen näyttänyt ja hänen mielenliikutuksensa haihtui.
Vaistomaisesti vaipui hän taas tuohon nöyrään asentoon, joka sopii
kirjurille konttoripäällikön läsnäollessa. Hänellä ei ollut nimeksikään
rohkeutta suhteessaan vaimoonsa, eikä päättäväisyyttä muuhun kuin
perhekohtausten välttämiseen, ja niinpä hän nytkin pakeni sanoen
kohteliaasti:

— Jätän sinun haltuusi tyttäremme, rakas ystävä. Hän haluaa mennä
naimisiin ja ilmoittaa sinulle toiveensa.

Ja kääntyen Alice'n puoleen hän lisäsi:

— Kas tässä on äitisi. Sovi asiasta hänen kanssaan. Mitä hän tekee, on
hyvin tehty.

Ja hän pujahti tiehensä, tahtoen ennen kaikkea elää sovussa ihmisten
kanssa.

Rouva Dulaurens ei ollut vastannut mitään miehellensä, jolle hän
ensi kerran elämässään oli mustasukkainen. Mitä tämän piti tuppautua
kuulemaan Alice'n salaisuuksia? Hän rakasti tytärtään yksipuolisella
ja vaativalla rakkaudella, ja oli, sitä itsekään aavistamatta,
liiallisella vaikutushalullaan vähitellen tukahduttanut tuon aran
lapsen persoonallisuuden, joka jo luonnostaan oli veltto ja liiaksi
taipuvainen alistumaan ja tottelemaan. Hän nautti kuin omistaja
tyttärensä kauneudesta ja kaikesta tuosta nuoresta elämästä, joka vielä
uinui hänessä kuin vastasyntyneen hento elontuike. Ja mikäpä nuori
ja herkkä sydän olisi voinut heltymättä tuntea tuollaista joka hetki
valvovaa rakkautta? Alice koetti tottelemalla olla mieleen tuolle
itsevaltaiselle äidillensä, jonka katseen hän lakkaamatta tunsi itseään
seuraavan. Mutta tämä valvonta lamautti hänet.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen miehensä jälkeen, tukahdutti rouva
Dulaurens tuskallisen tunteensa ja varuillaan aavistamaansa vaaraa
vastaan tuli hän tyttärensä luokse, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja
istui hänen viereensä, vieden puolet hänen tuolistansa.

— Pikku kreivitär de Marthenay, kuiskasi hän hänen korvaansa häntä
suudellessaan.

Mutta tytär vaikeni ja hänen kyyneleensä vuotivat yhä.

— Sinä haluat mennä naimisiin, eikö niin? Ja sinä uskoit sen
isällesi. Mikään ei ole minulle sen mieluisempaa. Emme koskaan erkane
toisistamme. Minulla on Armand'in lupaus.

Hän ei tahtonut vielä epäillä aikeittensa toteutumista ja jatkoi hetken
perästä:

— Hän saa kohta virkaylennyksen. Jollei hän voi sitä saada, niin
hän ottaa eron, ja sillä hyvä. Teidän omaisuutenne riittää kyllä
joutilaaseenkin elämään, ja sitä paitsi tämä suuren maailman elämähän
antaa niin paljon tekemistä.

Alice'n itku ja itsepintainen vaikeneminen ilmaisi hänelle vihdoin,
että hänen pelkäämänsä onnettomuus oli tapahtunut:

— Olenko erehtynyt, lapsi kultaseni? Etkö tahdokaan ruveta hänen
vaimoksensa? Eikö hän ole osannut miellyttää sinua?

Niin kyllä, niin oli asianlaita. Alice teki myöntävän liikkeen,
ja rouva Dulaurens tunsi nyt varmasti, että hänen tyttärensä oli
antanut sydämensä Marcel Guibert'ille. Hän osasi kumminkin kylliksi
hillitä itseään salatakseen mielipahaansa, vieläpä alkoi hän heti
miettiä mielessään keinoa, millä voisi estää tapahtumasta sen, mitä
hän, empimättä ja harkitsematta, piti onnettomuutena. Niin suuressa
määrin hän antoi ohjata itseänsä ennakkoluulojen ja mielipiteittensä,
joita hän ei ensinkään arvostellut, ja ennenkaikkea intohimoisen
äidinrakkautensa, jonka itsekkyys oli kykenemätön mihinkään uhraukseen.
Hän kuiskasi tyttärensä korvaan:

— Etkö tahdo vielä mennä naimisiin? Haluatko vielä pysyä äitisi luona?
Mutta minä tahdon niin hartaasti sinun onneasi, että kaikesta eron
tuskasta huolimatta voin suostua laskemaan sinut luotani, kunhan vain
tiedän, että sinä olet onnellinen, ja joka päivä voin omin silmin
nähdä, että kultaseni on tyytyväinen. Sinä et vastaa, eikö niin olekaan
laita... Olisitko sinä minun suostumuksettani antautunut jonkun tunteen
valtaan ja olisitko sitä kaiken aikaa salannut minulta?

Pikapäissään tuli hän vasten tahtoaan sanoneeksi nämä moittivat sanat,
jotka saivat Alice'n kyyneleet kahta vuolaammin vuotamaan. Mutta
selvänäköinen kun oli, malttoi hän mielensä ja jatkoi hyväilevällä
äänellä:

— Enkö minä ole sinun paras ystäväsi, sinun uskottusi? Salaatko jotakin
minulta? Kultaseni, väärin teet minua kohtaan. Jollet sinä rakasta
herra de Marthenay'ta, jos sinä rakastat toista, niin sinun pitää sanoa
se minulle. Ja me huolehdimme yhdessä sinun tulevaisuudestasi.

Uusi toivo täytti nuoren tytön rinnan ja hän huokasi vihdoin:

— Minä rakastan, äiti.

— Ketä sitten, kysyi rouva Dulaurens suudellen häntä. Kuka on anastanut
minun kultaseni sydämen? Minun korvani on ihan huultesi edessä, sano
minulle hänen nimensä.

Hän tiesi tuon nimen, mutta tahtoi kumminkin sen kuulla noilta
vapisevilta huulilta.

Alice ei voinut vastustaa lempeyttä. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja
sai sanotuksi koko ruumiin vavahdellessa itkun puuskan jälkeen:

— Rouva Guibert tulee kohta... Hän pyytää minua... pojallensa...

— Kapteenilleko?

— Niin.

— Voi kultaseni, kuinka mieleni kävi pahaksi!

— Hän nousi tyttärensä vierestä ja istui viereiseen nojatuoliin, kätki
kasvonsa käsiinsä ja pysyi liikkumattomana epätoivoisessa asennossa.
Alice'n täytyi tulla häntä lohduttamaan:

— Miksi mielesi on paha, äiti?

Rouva Dulaurens kohotti hitaasti päätään ja kasvot syvän surullisina
hän vastasi:

— Koska näen, että sinä tahdot jättää minut. Kapteeni Guibert vie sinut
kauas pois meidän luotamme, johonkin etäiseen Ranskan kaupunkiin taikka
ehkä aivan Algeriaan asti. Kuka tietää, vaikka hän vielä tahtoisi ottaa
osaa johonkin sotaretkeenkin? Ei rakkaus kauan pitele noita kunniaa ja
vaaroja himoitsevia sotureita. Kuinka sinä, joka olet niin lempeä ja
hiljainen, olet voinut häneen kiintyä?

Seisten äitinsä vieressä ja katsellen maahan kuin syyllinen, Alice
kuiskasi:

— Voi, äiti, en minä tiedä. Ehkä siksi, että minä olen heikko... ja hän
niin voimakas.

Nojaten leukaansa kättään vastaan jatkoi rouva Dulaurens, tyttäreensä
katsomatta ja ikäänkuin koettaen selittää asiaa itsellensä:

— Minä ymmärrän kyllä, että hän haluaa naida sinut. Guibert'it ovat
melkein kokonaan puilla paljailla siitä asti, kuin tohtori antautui
selvittämään Annecy'n pankkiirin asioita. Sanotaan kyllä, ettei
tapahtunut vararikkoa, että kaikki maksettiin. Mutta eihän sitä koskaan
tiedä. Tuo itsemurha, tuo omaisuuden menettäminen, se on kaikki hyvin
kiusallista... Ja sitten tämä Madagaskarin retki! Myönnänhän minä,
että kapteeni on käyttäytynyt sangen hyvin. Se on eittämätöntä, ja
olenhan hänelle kylliksi sitä osoittanutkin. Hänen pitäisi olla minulle
siitä kiitollinen. Mutta sen sijaan hän aikoo ottaa minulta tyttäreni.
Tuollainen sotaretki epäterveellisessä maassa on kauhea. Kaikki meidän
sotilaamme ovat siellä saaneet kuumetauteja. Kaikki, kuuletko. Mutta
minä en soisi, että sinä saisit sairaan miehen. Minun velvollisuuteni
on valvoa sitä. Oi, enhän minä muuta halua kuin sinun onneasi. Näetkös,
sellaiset pienet tytöt kuin sinä, eivät tunne elämää. Heidän nuoret,
palavat sydämensä ovat valmiit ihailemaan rohkeutta, sankaruutta,
mainetta, ja sitten he luulevat ihailuaan rakkaudeksi. Mutta se ei ole
samaa, kultaseni. Myöhemmin sen kyllä huomaat. Kunpa et huomaisi sitä
liian myöhään!

Pienin pistävin lausein tuhosi hän ja teki tyhjäksi Alice'n onnen,
jonka hän luuli turvaavansa. Vähitellen oli nuori tyttö vetäytynyt
ikkunan luokse, ja siellä, ikkunankomerossa, joka hänet puoleksi kätki,
alkoi hän taas hiljaa itkeä ja väänteli käsiänsä epätoivosta.

Rouva Dulaurens oli nostanut kokonaan pystyyn päänsä nojatuolissaan ja
alkoi nyt, silmät kuivina, hyökätä.

— Minä luulin kreivi de Marthenay'n sinua miellyttävän. Onhan hän joka
tavalla viehättävä! Hyvä nimi, kaunis ulkomuoto, omaisuutta. Hän on
ratsuväen upseeri ja ratsastaa ihanasti. Hän tanssii mainiosti. Minä
olin valinnut hänet kaikkien joukosta. Ja sitten, olisimme yhä saaneet
olla yhdessä. Mekin olisimme saaneet ottaa osaa sinun onneesi. Ja tämän
ilonko sinä nyt väkisin tahdot meiltä riistää?

— Äiti, vastusti Alice.

— Lapset ovat sentään hyvin kiittämättömiä. Sinä, jota minä hellin ja
hoitelin, kun olit pikkuinen hento lapsi ja sitten taas lavantautisi
aikana, nyt sinä jo aiot jättää minut.

Ja vähentääkseen tämän valituksen itsekkyyttä hän heti lisäsi:

— Voi, jos edes voisin olla varma siitä, että siinä on sinun onnesi!
Mutta enhän voi enää valvoa sinun terveyttäsi, joka päivä minun täytyy
pelätä, että saan kuulla sinun olevan sairaana kaukana, jossain
lääkärittömässä kasarmipaikassa, lakkaamatta pitää minun vapista sinun
kotisi rauhan ja onnellisuuden puolesta, jota en omin silmin saa
olla näkemässä, enkä edes saa olla saapuvilla vastaanottamassa sinun
lapsiasi, jos Jumala niitä sinulle antaa... Sellaista on täst'edes
minun iloton elämäni...

Liikutettuna tästä äidin hellyyden ja hyväilyjen muistuttamisesta,
ojensi Alice kätensä äitiään kohden:

Äiti, äiti, minä en jätä sinua koskaan.

Rouva Dulaurens riensi hänen luokseen ja itkien vaipuivat äiti ja tytär
toistensa syliin.

— Minä en mene koskaan naimisiin. Minä jään sinun luoksesi.

Tämä puolinainen voitto tuli niin nopeasti, että se rouva Dulaurens'in
mielestä hyvin riitti tällä kertaa, eikä hän hiiskunut sen enempää
aikeistaan eikä maininnut enää Armand de Marthenay'n nimeä.

— Pikku Alice, rakas, rakas pikku Alice, minä saan sinut takaisin,
huudahti hän, pusertaen lastaan rintaansa vastaan. Minä rakastan sinua
niin suuresti.

Sinä et käsitä vielä, kuinka suuresti minä sinua rakastan. Minä luulen,
että rakastan sinua aivan liiaksi. Voi, minä tahdon, että sinä tulet
onnelliseksi!

Nämä sanat tulivat luontevasti hänen huulillensa sillä hetkellä, jona
hän särki tyttärensä sydämen.

Mutta nojatessaan äitinsä olkapäähän, näki Alice avoimesta ikkunasta
surupukuisen naisen tulevan pitkin plataanitietä ja lähestyvän taloa.
Hitaasti ja kumaraisena tuli rouva Guibert mitään pahaa aavistamatta
pyytämään hänen kättänsä Marcel'ille. Sen nähdessään irtautui hän
väristen äitinsä syleilystä.

"Hän ei tiedä mitään", ajatteli nuori tyttö. "Nyt on jo liian
myöhäistä. Oi, hyvä Jumala! Voi häntä raukkaa!"

Ja ihmeissään ja uudestaan levottomana ajatteli rouva Dulaurens:

"Mikä häntä taaskin vaivaa? Aikooko hän vielä toistamiseen muuttaa
mieltänsä?"

Alice oli lähtenyt ikkunan luota paetakseen tuota tuskallista näkyä,
jota hän ei voinut kestää.

"Kuinka hän saakaan kärsiä! Minä en tahdo, minä en tahdo," hän sanoi
itsekseen antautuen epätoivon valtaan ja laahaten itseään tuolilta
tuolille.

Sääli valtasi hänen mielensä saattaen hänen hetkeksi unohtamaan
ruhjotun rakkautensakin. Viivyttääkseen tätä katkeraa vastoinkäymistä
kohtaamasta tuota vanhaa naista, jonka kohtalon kovuus jo oli painanut
kumaraan, ei hän puhunut mitään hänen tulostaan äidillensä, joka
tuon onnettoman kiellon oli ilmoittava. Hän pidätti äitiään luonaan
joutavilla puheilla. Varmaankaan isä ei antaisi lopullista vastausta.
Kuten ainakin heikot, jotka tyytyvät vähimpiinkin tuloksiin, ei hän
enää muuta toivonut kuin saada säästetyksi rouva Guibert'iä liian
äkkinäiseltä surulta, eikä myöntänyt itselleen, että hän jo tunsi
olevansa kykenemätön varjelemaan häntä tältä surulta, jota hän itse
ensimmäisenä oli itkenyt ja jota hän itkisi koko elinaikansa.

Kun oli kulunut muutama minuutti tuskallista odotusta, tultiin sanomaan
rouva Dulaurens'ille, että rouva Guibert odotti salissa.

— Minä tulen heti, sanoi hän.

Ja suudellen tytärtään, jonka uhrasi, hän astui käytävään. Tuskin oli
ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Alice sydämensä tuskassa syöksyi
sitä kohden ja turhaan koetti avata sitä vapisevalla kädellään.

— Äiti, huusi hän oven takaa. Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!
Myönny, äiti, minä rukoilen sinua!

Viimein hän sai oven auki. Mutta käytävä oli tyhjä. Rouva Dulaurens
oli mennyt. Hän oli kyllä kuullut tuon viimeisen, sydäntä särkevän
huudon. Mutta tottunut kun oli kohtelemaan tytärtään kuin lasta, jota
tulee ohjata, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vakavana,
vähintäkään epäröimättä, luullen varmasti menettelevänsä rakastavana
ja huolellisena äitinä, hän meni vastaanottamaan rouva Guibert'iä. Ja
astuessaan salin kynnyksen yli, oli hän jo miettinyt valmiiksi, kuinka
hän kohteliaasti ja ystävällisesti ilmoittaisi kieltonsa.

Nähdessään olevansa yksin, oli Alice menehtymäisillään. Hän seisoi
liikkumattomana, huohottaen, vavahdellen, maahan vaipumaisillaan.
Yht'äkkiä hän tarttui kaksin käsin päähänsä, astui kiireesti alas
portaita ja nähdessään oven olevan auki puistoon, pakeni hän sinne.
Hän kiiruhti kätkemään tuskaansa tammien siimekseen, sinne, missä hän
Paulan huulilta oli saanut kuulla Marcel'in rakkauden tunnustuksen. Hän
istui kuivuneille lehdille ja hänen teki mieli heittäytyä lempeän maan
helmaan, ja maata siinä hiljaa ja liikkumatonna kuin kuollut, tuulen
kuljettama lehti. Täällä tammien salaperäisessä siimeksessä hän oli
tajunnut olevansa nuori, täällä hänen silmänsä ensi kerran oli auennut
näkemään luonnon ihanuutta ja täällä hän äkkiä oli tuntenut elämän
riemua. Nyt oli se hänen nuppuunsa kuihtuneen keväimensä ainoa pyhäkkö,
ja toivottomana hän halusi kuolemaa.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli viipynyt metsässä. Hän itki
siellä kaikki kyyneleensä. Hän lupasi pysyä uskollisena _sulhaselleen_,
ja ettei kukaan koskaan saisi häntä omistaa, koska hän ei saanut olla
hänen omansa. Mutta hän ei käsittänyt, että tämä lupaus juuri oli
kaikesta luopumista ja että hän siten tuomitsi itsensä kykenemättömäksi
elinvoimaiseen rakkauteen, joka taistelee ja voittaa.



VII.

Kosinta.


Hitain ja laahustavin askelin astui rouva Guibert plataanitietä. Hän
oli tätä virallista toimitusta varten pukeutunut uusimpaan mustaan
pukuunsa, ja Paula oli erityisen huolellisesti valmistanut hänen
päähineensä ja sovitellut laskoksille hänen lesken huntunsa.

— Äiti on nyt oikein hieno, olivat hänelle vakuuttaneet sekä poika että
tytär, hänen noustessaan vaunuihin Maupas'n portaiden edessä. Marcel
oli äitinsä vastaväitteistä huolimatta tilannut hänelle täksi päiväksi
komeat ajoneuvot kaupungista Trélaz'n vanhojen vaunujen sijalle.

Nyökäyttäen päätään ja hymyillen sanomattoman hellästi lapsilleen,
oli hän lähtenyt täysin turvallisella mielellä, rauhan ja onnen
sanansaattajana. Mutta tie oli hänestä tuntunut kovin lyhyeltä ja tuo
vieras hevonen oli juossut perin nopeasti. Hän oli tahtonut nousta
vaunuista Chênaie'n portin edustalla, jottei nähtäisi hänen vaunujensa
tavatonta komeutta, mikä vaivasi häntä niinkuin valhe vaivaa rehellistä
mieltä. — Saatte jättää minut tähän, oli hän sanonut ajurille, minä
astun tästä jalan.

Hän kulki pitkin leveää lehtitietä nojaten mustaan päivänvarjoonsa.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Elämän kohtaloissa hän kyllä oli
rohkea, mutta muuten hän oli pysynyt arkana, ja suurmaailman ihmiset
peloittivat häntä. Synnynnäisessä suoruudessaan ja rehellisyydessään
hän ei ymmärtänyt noita ylen kohteliaita lauseparsia ja ylen
ystävällisiä sanoja, jotka ovelasti kätkivät ajatusten itsekkyyden
tai pahansuopuuden, tai niiden tyhjyyden. Sitäpaitsi hän liioitteli
mielessään käytöksensä kömpelyyttä ja sai siitä lisää levottomuuden
aihetta, ei itsensä takia, vaan poikansa vuoksi, jonka onnen tähden hän
olisi tahtonut vanhanakin miellyttää.

Mutta tiesihän hän ennakolta tämän käyntinsä tuloksen. Voitiinko
muuta kuin ilomielin suostua hänen poikansa pyyntöön, hänen rakkaan
Marcelinsa, jonka koko elämä ilmaisi hänen kuntoaan? Vaikka hän olikin
hänen äitinsä, ei rakkaus tehnyt häntä sokeaksi, kun hän tunsi ja
ihaili tuota fyysillistä viehätysvoimaa, jota uhkui hänen poikansa
koko olento, hänen pitkä ja ryhdikäs vartalonsa, joka oli solakka kuin
nuori kuusi, hänen päänsä käskevä asento, hänen kauniit, miehekkäät
ja lujatahtoiset piirteensä ja varsinkin hänen silmänsä, joiden katse
jäädytti tai lämmitti senmukaan, oliko se kova vai lempeä — nuo
vihertävät silmät, jotka eivät olleet suuret, mutta täynnä tulta,
ja niin ihmeellisen varmailmeiset. Ja hän luuli, äiti rukka, että
sen, mitä hän hänestä tiesi, kaikki naiset saattoivat nähdä hänen
ulkomuodostaan: tuon tarmon, joka arvokkaasti, melkeinpä ylimielisesti
kestää kaikki vaikeudet, tuon ylvään ja toimekkaan hyvyyden, hänen
äänensä ja liikkeittensä käskevän sävyn ja vilkkauden, joka ilmaisi
hehkuvan sydämen ja rikkaan ajatuselämän kuohuntaa ja voimakasta ja
lujaa päällikön luonnetta. Niin totta tosiaan, hän ei ainakaan ollut
noiden tyhjänpäiväisten ja äitelöiden keikailijoiden kaltainen, jotka
maailmanmiehen hienon käytöksen ja moitteettomuuden kiiltokuoren taakse
kätkevät sielunsa kuivakiskoisuuden, itsekkyyden ja tylyyden. Se joka
suostuisi rupeamaan hänen elämänsä kumppaniksi, rakastamaan, kärsimään
ja uskaltamaan hänen kanssaan, ei joutuisi elämään jokapäiväistä
ja tyhjää elämää. Marcel avartaisi hänen näköpiirinsä, saattaisi
pulppuamaan kaikki hänen tunne-elämänsä lähteet ja kehittäisi hänet
täyteen kukkaansa, mikä juuri elämälle antaa sen ihanuuden. Sitäpaitsi
olihan Paula hänelle ilmoittanut, että hänen vierailuaan tiedettiin
odottaa ja että Alice oli antanut myöntävän vastauksen.

Niin hän astui levollisena ja pelokkaana yhdellä haavaa kohti
Dulaurens'ien huvilaa. Lihava kun oli, vaivasi häntä käveleminen, ja
myös hetken vakavuus. Hän piti arvossa Marcel'in valintaa, vaikkei
se ollutkaan hänen toivomuksensa mukainen. Unohtaen omat toiveensa,
hän oli alttiisti taipunut poikansa tahtoon ja päättänyt tehdä kaikki
voitavansa asian edistämiseksi, ja nyt hän kuvitteli jo mielessään,
että hänellä hetken perästä olisi yksi lapsi lisää kodissaan ja
sydämessään ja hän tunsi olevansa valmis sitä rakastamaan.

Ennenkuin hän soitti ovikelloa, pysähtyi hän hengähtämään ja antaakseen
sydämensä tykytyksen tyyntyä. Hän ei nostanut silmiään ikkunaa kohden,
josta itkevä Alice oli nähnyt hänen tulevan ja josta tämä nyt katseli
häntä epätoivoisena ja suunniltaan surusta.

Rouva Guibert'in otti salissa vastaan herra Dulaurens, ja se oli
hänestä hyvä enne. Tuo pieni, mitätön mies ei tietenkään voinut saattaa
häntä hämille, vaan päinvastoin antaisi hänelle aikaa täysin toipuakin.
Muutamien kohteliaiden lauseiden jälkeen, joita herra Dulaurens koetti
pitkittää, sanoi rouva Guibert, joka ei enää voinut kauemmin salata
vierailunsa tarkoitusta:

— Te varmaan jo tiedättekin, herra Dulaurens, miksi minä tulen
luoksenne.

Ja hän hymyili suloisesti, tuota kaunista, raikasta hymyä, joka oli
hänellä säilynyt vielä vanhanakin ja joka kuvasti hänen puhtaana,
melkeinpä viattomana pysynyttä sieluaan.

— En suinkaan, rouva Guibert, siitä ei minulla ole aavistustakaan.
Mutta me iloitsemme suuresti teidän tulostanne, uskokaa minua. Minä
valitan vain, että vaimoni ei ole saapuvilla.

Hämillään, peläten, ettei vain joutuisi mistään vastaamaan, ei
miesparka pysynyt hetkeäkään alallaan. Hän veti kiivaasti kellon
nauhaa. Kamarineiti ilmestyi.

— Onko annettu tieto rouvalle?

— Minä haen juuri häntä, herra. Rouva ei ole huoneessaan. Rouva on ehkä
neidin kanssa herran työhuoneessa.

— Niin on, rientäkää sanomaan hänelle.

Ja kääntyen rouva Guibert'in puoleen hän toisti levottomana
voittaakseen aikaa:

— Tämä on ikävää, oikein ikävää. Mutta, kuten näette, häntä haetaan,
riennetään ilmoittamaan hänelle. Kyllä hän heti tulee. Olen kovasti
pahoillani, että teidän täytyy odottaa.

— Mitä minulla on sanottavana, koskee yhtä paljon teitä kuin
vaimoannekin, vastasi rouva Guibert, joka ajatellen vain tehtäväänsä,
katseli lattiaan eikä ensinkään tullut huomanneeksi puhekumppaninsa
pieniä metkuja:

Herra Dulaurens, joka juuri oli istahtanut, hypähti kauhistuneena
pystyyn. Joutuiko hän nyt lopultakin vastaamaan tähän pulmalliseen
kysymykseen? Hänenkö piti ottaa vastaan ensimmäinen kolaus? Ei, se oli
mahdotonta. Hänen vaimonsa täytyi välttämättömästä olla läsnä tässä
kohtauksessa.

— Kyllä hän tulee kohta, aivan varmaan, sanoi hän hätäisesti. Odottakaa
hetkinen, olkaa niin hyvä! Vaimoni olisi aivan liiaksi pahoillaan,
jollei hän saisi tavata teitä. Ja tekin varmasti tulette paremmin
toimeen hänen kanssaan, tietysti, tietysti.

Yhä toistaen samoja sanoja hän soitti uudestaan ja, voimatta enää pysyä
paikoillaan, hän raotti ovea:

— Pyydän anteeksi! Pyydän anteeksi!

Hänen kurkistaessaan käytävään nosti rouva Guibert vihdoin silmänsä
ja näki hänet tuossa hätääntyneessä ja surkeassa asennossa. Kaiken
auktoriteettinsa menettänyt mies on vielä säälittävämpi kuin mitätön
mies. Rouva Guibert häpesi hänen puolestansa ja ajatteli:

"Kyllä onkin parempi odottaa rouva Dulaurens'ia. Mitä tuolle sanoisin,
ei kumminkaan merkitsisi mitään."

Ja jokin hämärä, paha aavistus heräsi hänen mielessään, ja hänen
rohkeutensa ja luottamuksena alkoi hävitä.

Hän vertasi tuota mies parkaa omaan puolisoonsa, joka ei koskaan ollut
kadottanut malttiaan, selvänäköisyyttään, päättäväisyyttään.

"Mikä erotus", ajatteli hän säälien, sillä hän ei voinut halveksia
ketään. Hän ei ajatellut, että hän itse oli osannut kasvattaa pojistaan
ja tyttäristään uljaita ja elämää pelkäämättömiä miehiä ja naisia.

Sillä välin kuin herra Dulaurens itsepintaisesti tiedusteli hänen
vointiaan, katseli hän hellästi Alice'n kuvaa, joka oli otettu lapsena.

"Ei hän ole juuri ollenkaan muuttunut", ajatteli hän. "Rakas
pikku Alice, oletpa sinä soma, oletpa sinä suloinen, kuinka sinua
rakastammekaan! Sinä olet hento ja heiveröinen, mutta kyllä sinä
vahvistut. Me sinua oikein hoitelemme ja hellimme. Tästä ansarikukasta
me teemme rehevän, vapaanmaan kukkasen... Ja ehkäpä sinä enemmän kuin
minä pidätät _häntä_ meidän lähellämme. Olenhan minä jo aika vanha, ja
nämä erossa olot käyvät minulle vuosi vuodelta raskaammiksi."

Hän tunnusti itselleen naisellisen heikkoutensa.

Viimein rouva Dulaurens astui sisään kuin tuuliaispää. Hän riensi
miehensä avuksi. Peläten että tämä jo ehkä jollakin varomattomalla
sanalla olisi turmellut aseman, oli hän nopeasti rientänyt alas
portaita. Hänen hallituksensa ankaruus ei riittänyt rauhoittamaan
häntä, tuskin hän itse aavistikaan sen hirmuvaltaa.

Monin ja makein sanoin pyysi hän anteeksi rouva Guibert'iltä
viipymistään. Tämä oli hänet nähdessään jo kadottanut melkein kaiken
kainon varmuutensa. Mitä hän saattoikaan odottaa hyvää tuolta vielä
kauniilta ja komealta naiselta, jonka liiaksi kova ääni kuului milloin
suojelevalta, milloin tylyltä, jonka ylen teeskennelty kohteliaisuus
tuskin kätki hänen kopeuttaan ja tunteettomuuttaan. Hänelle selvisi
siinä samassa, kuinka eri kannalla he molemmat olivat elämän
kysymyksissä, ja juuri kaikkein suurimmissa. Heidät erotti toisistaan
kuilu, jota vain nuoruus ja rakkaus oli hulluudessaan saattanut
ajatella luoda umpeen. Hänellä oli salainen tunne siitä, että kaikki
mikä hänestä oli raskasta, tuosta toisesta tuntuisi kevyeltä ja että
itsensä uhraaminen, miehuullisuus, tarmokkuus, työnteko — kaikki tuo
ihmisen todellinen aateluus — ei tuosta toisesta merkinnyt enempää eikä
niinkään paljoa kuin ulkonainen hienous, jota hän kotonaan ei pitänyt
minään ja jonka hän äkkiä levottomuudekseen huomasi tässä salissa
vallitsevan. Tuntien köyhyytensä ja vanhuutensa rukoili hän Jumalalta
apua.

Sillävälin rouva Dulaurens yhä jatkoi kohteliaisuuksiaan ja
mairittelujaan ja valmistautui käyttämään hyväkseen toisessa
aavistamaansa arkuutta. Kun hän alkoi kerkeäkielisesti ylistellä
lapsirikkaita perheitä, piti rouva Guibert hetkeä sopivana anomuksensa
esittämiseen.

— Kuinka olettekaan hyvä, kun noin puhutte, rouva Dulaurens. Niin
kyllä, poikani ovat hyvin ahertaneet. Ja minä olen tullut luoksenne
juuri yhden poikani, Marcel'in puolesta.

Hän ei aavistanutkaan, että hän sillä sanoi, ettei hän olisi tullut
vierailulle ilman velvoittavaa syytä.

Hän osasi ylistää Alice'a liikuttavan suloisesti. Hänen sydämensä
neuvoi häntä.

— Marcel ei ollut voinut nähdä Alice'a häneen ihastumatta. Hän muistaa,
että Alice pikku tyttönä sanoi hänelle heidän leikkiessään yhdessä:
"Minun on hyvä olla sinun kanssasi, minä tahdon aina olla sinun
kanssasi". Hän pyytää teiltä minun kauttani rakkaan tyttärenne kättä.
Hän lupaa tehdä hänet onnelliseksi. Ja hänen onnensa on iäksi taattu,
kun annatte hänelle tyttärenne.

Rouva Dulaurens, jonka sanat tavallisesti niin liukkaasti luistivat,
oli vaiti, arvellen siten saattavansa rouva Guibert'in vielä enemmän
ymmälle. Ja herra Dulaurens koetti jäljitellä vaimoansa. Hiukan
hämillään tästä vaikenemisesta, jatkoi Marcel'in äiti lempeästi:

— Kuten tiedätte, ei meillä ole varallisuutta. Poikani ei ole ensinkään
sitä ajatellut, sillä hän rakastaa. Mieheni on jättänyt lapsilleen
enemmän kunniaa kuin rikkautta. Mutta vaikka Marcel onkin vielä
kokolailla nuori, on hänellä jo loistava menneisyys takanaan, joka
lupaa samanlaista tulevaisuuttakin. Ja arvokkaasti hän lisäsi:

— Se on varallisuutta sekin.

— Te teette meille suuren kunnian, sanoi viimein herra Dulaurens, joka
jo hetken aikaa oli taistellut kahden pelon välillä: hän ei mitenkään
olisi tahtonut pahoittaa tuon herttaisen rouva Guibert'in mieltä, eikä
liioin suututtaa vaimoansa.

Yhdellä ainoalla katseella tämä sai hänet vaikenemaan. Mitä hän
sekaantui asiaan?

— Tietysti se on meille suuri kunnia, jatkoi rouva Dulaurens harkitun
hitaasti. Mutta se tulee niin odottamatta. Me emme ensinkään sitä
aavistaneet.

Ja ihmeissään rouva Guibert mietti mielessään:

"Eikö Alice tosiaankaan ole heille mitään puhunut?... vai pitävätkö he
minua pilkkanansa?"

— Teidän ei tarvitse enempää ylistää perhettänne, jatkoi levollisesti
rouva Dulaurens. Me tiedämme kyllä, että tohtori Guibert hävitti
omaisuutensa auttaakseen Annecy'ssa asuvaa veljeään. Valitettavasti hän
ei voinut estää itsemurhaa, eikä... eikä pesänselvitystä.

Sana pesänselvitys sillä tavalla lausuttuna merkitsi vararikkoa. Rouva
Guibert ymmärsi tämän puheen ilkeyden. Hän tuli rauhan ja rakkauden
sanansaattajana, ja hänet otettiin vastaan vihollisena. Sellainen
vääryys saattoi veren nousemaan hänen kasvoihinsa, ja hänen kirkkaat,
lempeät silmänsä sumenivat. Sen sanan kuultuaan tunsi hän hämärästi,
että hänen pelinsä oli menetetty. Kumminkin hän sanoi vastaan:

— Oo, mitään pesänselvitystä ei ollut. Kaikki maksettiin, pääomat ja
korot. Ei ole pienintäkään epäilystä siinä suhteessa. Meidän maineemme
on yhtä puhdas Annecy'ssa kuin Chambéry'ssakin.

Hän ajatteli miehensä ihailtavaa mielenuljuutta, Paula tyttösensä
menetettyjä myötäjäisiä. Mitä hyötyä siis oli kaikista heidän
uhrauksistaan? Ja rikkaudellako tästä lähtien vain oli yksinoikeus
kunnioituksen ja arvonannon saamiseen?

Hänen kärsimyksensä mitta ei ollut vielä täysi. Luontevasti ja
sujuvasti, kuten maailmannainen ainakin, jatkoi rouva Dulaurens, kylmä
hymy huulillaan: — Kapteeni on loistavasti edennyt virkaurallaan.
Niin nuorena saanut kunnialegioonan ristin! Tiedättehän, ettei kukaan
enempää kuin minä kunnioita hänen ansioitaan. Kuinka te olette
mahtanutkaan kärsiä tuon pitkällisen Madagaskarin retken aikana!
Me olemme niin usein ajatelleet teitä! Me surkuttelimme teitä ja
kadehdimme teitä yhdellä haavaa... Ja kuulkaahan, onko kapteeni jo
täysin toipunut noista kauheista kuumetaudeista, jotka ovat niin
hitaita paranemaan?

Mitta oli täysi. Rouva Guibert ei voinut vastata. Jos hän olisi
koettanut puhua, olisi hän purskahtanut itkuun. Käytiin käsiksi
hänen sydämensä pyhimpään, hänen lapsiinsa. Te uhraatte omaisuutenne
pelastaaksenne nimen kunnian, annatte poikanne isänmaalle,
kuoleman vaaralle alttiiksi, ja sitten saatte palkaksenne katalia
ja valheellisia viittauksia, jotka halventavat epäitsekkyyttä ja
sankarillisuutta ja alentavat niiden arvoa tuon joukkueen edessä, jota
kutsutaan _hienostoksi_.

Sillävälin rouva Dulaurens piti yhä raivokkaasti puoliansa ja antoi
neulanpistoja aseettomalle uhri paralleen.

— En voi sanoa teille mitään varmaa, rouva Guibert, en suuntaan tai
toiseen. Ilmoitan tarkasti pyyntönne tyttärelleni, ja te saatte pian
hänen vastauksensa. Nythän on tapana ottaa lukuun nuorien tyttöjen
tunteet ja kiintymykset. Mutta minä luulen, että eron uhka peloittaa
tuota rakasta lasta, joka on tottunut aina olemaan minun lähelläni,
meidän lähellämme. Emme koskaan ole olleet erossa. Minä ihailen
teidän mielenlujuuttanne. Toinen teidän tyttäristännehän on nunnana
Pariisissa? Kaksi poikaanne on Tonkin'issa. Ja kapteeni lähtee
taas Algeriaan. Kuinka te olettekaan rohkea, ja minkä esimerkin
te annattekaan kaikille niille äideille, jotka rakastavat liiaksi
lapsiansa!

"Luuletteko sitten, että minä rakastan lapsiani vähemmän kuin he",
olisi rouva Guibert tahtonut vastata. "Joka kerta heistä erotessani
on sydämeni ollut pakahtua. Parhaani mukaan olen kyllä koettanut
kestää vihlovaa suruani, enkä ole siitä edes mitään puhunut, jotten
olisi masentanut niiden mieltä, jotka lähtivät luotani kauas, elämään
suurisuuntaista elämää, sensijaan, että olisivat, jääneet pieniin ja
ahtaisiin oloihin minun läheisyydessäni. Minä olen aina koettanut heitä
rohkaista ja kehoittanut heitä käyttämään kaikki voimansa Jumalan
tahdon mukaan. Ettekä te tiedä, rouva Dulaurens, että erossaolo ei
suinkaan vähennä äidin ja lapsen rakkautta, vaan päinvastoin sitä
jalostaa ja puhdistaa. Se poistaa sen luonnollisen itsekkyyden ja
kirkastaa sitä uhrauksen ylimaailmallisella kauneudella, jossa ilo ja
kieltäymys yhtyvät."

Mutta hänen huulensa pysyivät sanattomina. Myöhemmin hän varmaankin
palautti mieleensä tämän kohtauksen pienimmätkin yksityiskohdat,
nielläkseen vielä kerran kaiken niiden nöyryyttävyyden ja nähdäkseen
siinä, niinkuin hän hurskaana uskoi, rangaistuksen siitä, että oli
liiaksi ylpeillyt lastensa lukumäärästä ja heidän kelvollisuudestaan.

Hetken perästä rouva Dulaurens taas jatkoi pakinaansa:

— Alice on luonteeltaan päättämätön. Hänhän onkin vielä niin
nuori. Lapsi aivan. Ja toisia tarjouksia on tehty jo ennen teidän
tarjoustanne. Kaikki tämä vain meidän kesken, tietysti. Niillä
on se etu, että ne eivät riistä meiltä tytärtämme. Se on suuri
asia Alice'n silmissä. Jalosukuisuutta ja varallisuutta on niillä
sitäpaitsi tarjottavana. Voi, jospa kapteeni Guibert suostuisi jäämään
Chambéry'hin ja tarvittaessa ottamaan eron virastaan, voidakseen aina
olla meidän lähellämme ja myös teidän lähellänne! Eikö hän ole jo
saanut kyllikseen kunniaa?

Rouva Guibert oli noussut seisomaan. Hän sanoi vain:

— En tiedä, hyvä rouva; kiitän teitä.

Hän kiitti vihollistaan siitä, että tämä oli kiduttanut häntä noilla
joutavilla ja julmilla sanoillaan! Koskaan hän ei ollut tuntenut
itseään niin heikoksi ja nujerretuksi.

Mutta saattaessaan rouva Guibert'iä kävi rouva Dulaurens'in häntä
sääli ja tyytyväisenä voitostaan hän tuhlaili hänelle herttaisia
sanoja, puhui hänen terveydestään, hänen pojistaan, jotka Tonkin'iin
perustaisivat kaukaisen Ranskan, Paulasta, joka oli niin erinomaisen
kaunis ja liian harvoin kävi katsomassa Alice'a. Hän sai pitää
tyttärensä, saattoihan hän siis olla jalomielinen. Ja heidän
hyvästellessään näytti siltä, kuin hän mitä parhaimmassa sovussa
olisi eronnut parhaimmasta ystävästään. Hänen takanaan tepasteli
herra Dulaurens, tehden taukoamatta pieniä, mitään merkitsemättömiä
kumarruksiaan...

Taas yksin kulkiessaan leveätä plataanitietä hengähti rouva Guibert
syvään, kuin olisi hän päässyt suuresta vaarasta. Tuo nainen oli
ollut häijy ja tyly häntä kohtaan. Kuinka olikaan hän vaistomaisesti
keksinyt, mikä pahimmin saattoi haavoittaa hänen arkatunteisuuttaan
ja hänen ylpeyttään: tuon hänen lankoaan kohdanneen onnettomuuden,
joka oli vaatinut hänen mieheltään niin suurta tahdonlujuutta ja
mielenmalttia ja joka oli vienyt hänen perheensä aineelliseen
perikatoon, ja tuon siirtomaa-sotaretken rasitukset, joista Marcel'in
luja terveys lopultakin oli voittajana selvinnyt! Ja kuinka kavalasti
hän senttikään nuo tapahtumat, jotka olivat hänen poikansa kunnia!
Kumminkin hän kantoi palmun lehvää ja puhui suloisesti. Elämä, —
hänen huomaamatonta ja jokapäiväistä uhrautumista oleva elämänsä — ei
ollut opettanut hänelle, että äidin rakkaus kutistaa sydämen vielä
useammin, kuin sitä avartaa, muuten hän olisi ymmärtänyt, että tämä
turmeltunut tunne se oli saattanut rouva Dulaurens'in kaikin keinoin
puolustamaan omaa uhattua onneaan, omaa onneaan, jota hän umpimähkään
piti tyttärensä onnena.

Mutta yksinäisyys ei antanut hänelle pysyväistä lievitystä. Täytyihän
hänen nyt palata kotiin viemään tuota surullista sanomaa pojallensa.
Ajatellessaan sitä tuskaa, jota hän ei voinut säästää pojaltansa,
jonka tuoja hän oli, ei hän enää voinut estää kyyneleitään vuotamasta,
joita hän niin kauan oli koettanut pidättää. Aurinko painui hiljalleen
vuorten taakse, lähettäen viimeisiä säteitään puiden raskaiden
lehvien läpi. Ensimmäistä kertaa elämässään oli hänestä tuskallista
palata tuohon vanhaan taloon, jossa hän tiesi itseään luottamuksella
ja kärsimättömästi odotettavan. Raskain, tavallista laahustavammin
askelin kulki hän masentuneena ja hitaasti eteenpäin. Päivän katkera
kokemus painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin vuosien, taakka.
Kävellessään soimasi hän itseään. Hän ei ollut, sanoi hän itsekseen,
ollut tehtävänsä tasalla. Kuinka hän ei ollut löytänyt viehättävämpiä
ja taitavampia sanoja, ajaessaan Marcel'in asiaa? Olihan hän ollut
ihmisten luona, jotka olivat tottuneet seuraelämän kohteliaisuuksiin ja
imarteluihin: miksei hän ollut ottanut huomioon heidän tottumuksiaan ja
hivellyt heidän itserakkauttaan? Ihmisten keskinäiset suhteethan olivat
muodostuneet noista myönnytyksistä ja kohteliaisuuden osoituksista.
Ja pojastaankin hänen olisi sopinut erinomaisesti ylpeillä. Olisihan
hänen uljuudestaan hetkeksi voinut lyödä tyhjänpäiväisen kunnian ja
turhan prameilun helisevää rahaa. Eihän se siitä olisi alentunut. Hän
oli kaunis, miellyttävä, melkein maanmainio. Hän oli käytökseltään
kohtelias ja ritarillinen, mikä teki hänen esiintymistapansa niin
hienoksi. Miksei hän ollut tehnyt selvää kaikista hänen ansioistaan?
Mutta eihän hän, naisparka, osannut kehua ja imarrella näin vakavaa
tehtävää suorittaessaan. Ja sitäpaitsi hän tunsi itsestään ja
lapsistaan puhuessaan ujoa kainoutta, joka on hienotunteisille
ihmisille ominaista. Kotielämässään hän oli luja, mutta heti kotinsa
kynnyksen yli astuttuaan menetti hän kaiken tarmonsa. Niinpä nytkin
oli hänellä vääryyttä vastaan ollut vain kyyneleitä. Kuinka useasti
hän olikaan noita kyyneleitä salaa vuodattanut, ajaksi tai iäksi
rakkaistaan erotessaan: pitikö hänen nyt itkeä julkisesti, vieläpä
niiden nähden, jotka olivat hänelle tuskaa tuottaneet? Aivan
varmaan Jumala koetteli häntä, rangaistakseen häntä hänen liian
suuren ylpeytensä vuoksi. Tämä selitys tyydytti hänen uskoansa. Hän
suri napisematta ja tunsi syvässä murheessaan katkeraa nautintoa
heikkoudestansa ja nöyryytyksestänsä.

"Jospa mieheni vielä eläisi", ajatteli hän. "Hänen lähdettyään pois, en
minä kykene enää mihinkään. Hän oli minun iloni ja rohkeuteni. Kaikki
olisi käynyt toisin, jos hän olisi elänyt. Voi, Jumalani, oletko sinä
minut hylännyt? Minä olin päättänyt parhaani mukaan täyttää hänen
paikkansa, mutta huomaan, että en siihen pysty..."

Hänen epätoivonsa kiihtyi. Hänen tuskansa ja väsymyksensä eneni.
Päästyään plataanikäytävän päähän, mietti hän mielessään, jaksaisiko
hän jatkaa matkaansa. Hänen henkeänsä ahdisti, hänen täytyi pysähtyä.

"En tahdo sairastua heidän luonaan", sanoi hän itsekseen. Hän ei
toivonut enää muuta kuin päästä pois ja hän ponnisti äärimmilleen
voimiansa.

Hän laahasi itsensä porttaalille saakka, astui vihdoin ulos portista,
ja päästyään huvilan alueen ulkopuolelle, vaipui hän nääntyneenä
kivikasalle istumaan. Siinä hän antautui surunsa valtaan ja alkoi
itkeä, huomaamatta edes pientä lapsiliutaa, joka uteliaana lähestyi
häntä. Kun hän nosti alaspainunutta päätään, livahtivat ne pakoon kuin
pelästynyt varpusparvi, ja yksi niistä juoksi koputtamaan läheisen
mökin ovelle ja huusi:

— Äiti, äiti! täällä on vanha eukko, joka on kipeä. Ovi aukeni heti ja
mökin emäntä tuli ulos kantaen sylissään nuorinta lastaan.

— Hoi, rouva parka! Sehän on rouva Guibert. Mikä teitä vaivaa? Oletteko
äkkiä tullut kipeäksi? Ei saa kukaan sanoa, että olen jättänyt teidät
pulaan. Teidän miehenne pelasti tuon hengen.

Hän näytti nauravaa, pulloposkista tytön tylleröä. Lähemmäksi tultuaan
huomasi hän kuihtuneita poskia pitkin vierivät kyyneleet ja aavisti,
ettei ollutkaan kysymys ruumiillisesta kivusta. Kunnioituksesta hän ei
tiedustellut mitään, vaan jatkoi:

— Eikä se ottanut mitään maksuakaan, se hyvä tohtori. Hän rakasti
köyhiä ja varsinkin köyhien lapsia. Hän oli aina naurussa suin. Meidän
tenavatkaan eivät häntä ollenkaan pelänneet.

"Onpa teillä reippaita ihmisenalkuja", hän sanoi. "Meilläkin niitä on
koko liuta, tiedättehän, Fanny!"

— Onhan meillä paljon lapsia, kyllä siinä on perää. Mutta olkoon niitä
vaikka kuinka paljon, niin niitä rakastaa kaikkia kuin ainoita lapsia
ikään. Eikä niitä antaisi pois, ei yhtäkään!

Siten herttaisesti jutellen hän lohdutti rouva Guibert'iä, joka
ajatteli:

"Mieheni pelasti myöskin Alice Dulaurens'in. Mutta Chênaie'ssa eivät
sitä pitäneet minään, eivät sitä edes muistaneet. Köyhät unohtavat
hitaammin."

— Ja tässä minä lörpöttelen enkä yhtään auta teitä, sanoi taas vaimo.
Mennään sisään. Minä annan teille pienen naukun, se tekee hyvää. Se
lämmittää sydänalaa. Tulkaa sisään hetkeksi levähtämään.

Rouva Guibert nousi, tarttuen vaimon tarjoamaan käteen.

— Kiitoksia, hyvä Fanny, kiitoksia. Mutta minä en tarvitse mitään.
Katsokaahan, minä voin jo vallan hyvin. Se oli vain ohimenevää
heikkoutta. Teillä on kauniita lapsia, Fanny. Jumala niitä siunatkoon!
Ei sillä etten tahtoisi tulla luoksenne, mutta minua odotetaan kotona.
Tyttäreni käy helposti levottomaksi. Kiitoksia vain!

Niinkuin suvaitsette, rouva Guibert. Tulen tästä jonakin aamuna ja tuon
teille tusinan tuoreita munia. Älkää kieltäkö, teen sen niin kovin
mielelläni! Kas niin, mennäänpäs nyt, lapset. Ilman tohtoria olisi
niitä yksi vähemmän, eikä minun määräni olisi silloin täysi.

— Te olette hyvin ystävällinen, Fanny. Näkemiin! Hän saattoi vihdoinkin
jatkaa matkaansa kotia kohden. Hän astui hitaasti, pysähtyen aina
väliin pyyhkimään hikeä otsaltansa ja oli menehtyä surusta sen tiedon
tähden, joka hänellä oli tuotavana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän
kulki Cognin'in ja tammimetsän läpi kulkevan ahteen väliä. Mutta hyvin
kauan sitä varmaan kesti, sillä hän ennätti ahteelle, vasta kun aurinko
sattui Lépine'n vuoreen ja singahdutteli sen lehtipanssaria vastaan
viimeisiä valonuoliaan. Hän luuli moneen kertaan, ettei hän ikinä
pääsisi perille. Mutta puiden vilpoiseen varjoon saavuttuaan hän tunsi
kodin läheisyyden, ja haavoittuneen metsäneläimen lailla, joka arvioi
pelastumisensa mahdollisuutta luolansa etäisyyden mukaan, hän teki
vielä viimeisen ponnistuksen.

Marcel katseli tielle, nojaten porttia vastaan. Hän näki äitinsä
vaivalloisesti tulevan tietä pitkin, kasvot punaisina, selkä kumarassa,
aivan läjään menneenä ja vanhentuneena. Hän riensi vastaan ja
nähdessään poikansa lähestyvän, purskahti äiti itkuun:

— Lapseni! Lapsikultani!

Hänen täytyi kannattaa äitiänsä, jottei tämä vaipuisi maahan, ja hän
kysyi vain:

— Miksi et antanut vaunujen odottaa? Sinä olet aivan uupunut, ja sinun
on kuuma. Äiti, se ei ollut viisasta. Nojaa lujasti minun käsivarteeni.
Astutaan aivan hiljaa.

Hän auttoi äitiään, kunnes sai hänet saliin nojatuoliin, ja peitti
hänen hartiansa Paulan tuomalla huivilla. Sen enempää ei oltu puhuttu,
ja kaikki oli jo sanottu. Otsa uhkaavissa rypyissä ja katse kovana,
seisoi Marcel vaieten. Ensi silmäyksellä hän oli ymmärtänyt asian
laidan, ja vaikka tämä isku oli odottamaton, ei hän pyytänyt mitään
selitystä, liian ylpeä kun oli valittamaan.

Äiti pyyhki kasvojaan, jotka olivat märät sekä hiestä että kyyneleistä.
Vapisten yhä vieläkin hän kuiskasi:

— Älä yhtään sure. Ei se kannata.

— Mitä, kysyi Paula hämmästyneenä.

— He eivät tahdo erota tyttärestään, ja luulevat sillä rakastavansa
häntä kaksinverroin.

Marcelin sisar kysyi:

— Entä Alice?

— En nähnyt häntä. Hän piiloutui. Taikka sitten häntä pidettiin
piilossa. Hänen vanhempansa eivät tietäneet minun tulostani. Olivat
hämmästyneitä. Marcel'in pitäisi luvata jäädä Chambéry'hin, ottaa
erokin tarvittaessa. Minä ymmärsin, että de Marthenay'n kaltainen mies
oli heille mieluisempi.

— Vai niin, sanoi nuori mies, ja hänen silmänsä iskivät tulta.

Rouva Guibert aikoi juuri ruveta kertomaan, minkä nöyryyttävän
kuulustelun alaiseksi hän oli joutunut, kun Marcel tuntien tuskaa, jota
hän ei tahtonut tunnustaa, tylysti ehätti sanomaan:

— Sinä et osannut heille oikein puhua, se on selvää. He ovat sinulle
vastenmielisiä ja sinä näytät sen heille. Et voi sietää hienon maailman
elämää, etkä tunne sitä.

Hän puhui kopean ja halveksivan näköisenä. Ylpeys suurensi hänen
haavaansa. Äiti vastasi lempeästi ja syvän surullisena:

— Isäsi ei koskaan minua siitä moittinut. Vaikka minä sen kyllä
ansaitsen, se on totta. Mutta minä olen jo liian vanha muuttuakseni, ja
nuo ihmiset kohtelivat minua hyvin häikäilemättömästi.

Jurona ja häveten itseään, Marcel meni ulos, lieventämättä sanojensa
kovuutta.

Paula, joka oli kuunnellut liikkumattomana ja kalman kalpeana, lankesi
murheen murtaman äitinsä kaulaan ja hyväili häntä kiihkeästi:

— Äiti, älä itke! Voi kuinka minä heitä halveksin! Ja Marcel on
kohtuuton. Se on inhottavaa, se mitä hän äsken sanoi.

Hänen silmissään paloi synkkä tuli. Äiti pidätti kyyneleitään ja sanoi:

— Ei, Paula, älkäämme halveksiko ketään. Ja veljeäsi kohtaan ole
kärsivällinen. Etkö näe, että hän on suuressa tuskassa? Mene häntä
hakemaan...



VIII.

Rikostoverit.


Maupas'n puutarhassa, jonka ruusut kuihtuivat, istuivat Marcel Guibert
ja Jean Berlier kellastuvien kastanjapuiden siimeksessä ja tutkivat
Afrikan karttaa, joka oli levällään heidän edessään kivipöydällä.

— Kas tätä tietä meidän on kuljettava, sanoi kapteeni, ja näytti
pienten punaisten ristien jonoa, joka viitoitti Saharan erämaata.

Nuorekkaan innokkaasti kysyi Jean:

— Onko retki varmasti päätetty tällä kertaa?

— On. Se kestää kaksi vuotta, mikäli voi ennakolta päättää niin
pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Tapasin Pariisissa majuri Jamy'n,
joka esitteli minut herra Moureau'lle. Me otamme molemmat osaa hänen
tutkimusretkeensä sadan tai parin sadan sotamiehen kanssa, se on
päätetty asia. Hänen retkensä on järjestelmällisesti suunniteltu.
Sotaministeri on siinä mukana. Mutta minä pelkään, että me emme pääse
lähtemään ennen ensi vuotta.

Syvällä ja selvä-äänteisellä äänellään Marcel puhui pitkälti tekeillä
olevan pienen retken syistä, tarkoituksesta ja kokoonpanosta. Sen piti
jatkaa eversti Flatters'in kovaonnista yritystä, ja hän teki siitä
selvää täsmällisesti ja melkein kaunopuheisesti, niin perinpohjin
tunsi hän aineensa. Hän aivan kiihtyi. Ei mikään muu näyttänyt enää
kiinnittävän hänen mieltään, kuin tämä rohkea retki Afrikan sydämeen.
Hänen innokkaat eleensä antoivat lisää pontta hänen sanoilleen, jotka
loitsivat esiin nuo tuntemattomat maat, nuo laajat ja yksitoikkoiset
seudut, tutkimattomat ja salaperäiset kuin meri.

Jean kuunteli, tarkkaavainen ja miehekäs ilme kasvoillaan. Tuo
sulavaliikkeinen, hieno- ja kaunispiirteinen nuori mies, joka hymyili
ja laski leikkiä lakkaamatta, tuo naisten suosikki, jonka ensi
silmäyksellä olisi luullut olevan oikeassa ympäristössään jossakin
hienossa salongissa liehittelyn ja lemmiskelyn touhussa, hän näytti nyt
vakavissa mietteissä ollessaan todellisen, lujan ja uskaliaan miehen
luonteensa. Hänen ystävänsä, Marcel Guibert, joka hänet perinpohjin
tunsi, ei ollutkaan hänestä koskaan muuta ajatellut ja, kun hän kuuli
hänestä puhuttavan kuin mistäkin kasarmin keruubista, ihmetteli hän ja
vastasi vain:

— Ette tunne häntä.

Rouva Guibert ilmestyi portaille.

— Vaiti, sanoi kapteeni, pannen nopeasti sormen huulilleen.

— Eikö hän tiedä, kuiskasi Jean matalalla äänellä.

— Ei, hän saa kyllä tietää liiankin aikaisin.

Vanha rouva katsoi puutarhaan, mutta ei huomannut kumpaakaan nuorta
miestä. Luullen olevansa yksin, otti hän pois silmälasinsa, jotka hän
oli pannut silmilleen, nähdäkseen paremmin tehdä käsityötänsä, ja
pyyhki hitaasti nenäliinalla silmiään. Väsyneenä nojasi hän portaiden
puista rintanojaa vastaan, jota myöten kiertelivät jasmiinin ja
soijaköynnöksen kukattomat oksat, nuo syksyn surulliset koristukset.
Alakuloisissa mietteissä antoi hän katseensa liidellä yli tutun
maiseman.

Laskeutuva ilta valoi ruusunpunaisia ja violettia väriviiruja valjun
kuultavalle taivaalle. Ilma oli lahea hengittää, mutta sen raikkaus
tiesi syksyä. Maa hymyili liikuttavan surumielisesti kuin kuoleva,
joka ajattelee elämää. Se näytteli paljaita vainioitaan ja tyhjiksi
raastettuja viinitarhojaan ihmeissään kuin tuhlari, joka on kaikki
antanut ja yhä vieläkin tahtoisi antaa. Hyödyttömäksi käytyään ei sillä
ollut enää muuta tarjottavana kuin kauneutensa. Metsät kätkivät enää
vain puoleksi salaisuuksiaan, ja niiden viheriän ja kullan kirjavat
lehvät näyttivät vaivoin kestävän päivänsäteiden painoa. Rakennuksen
seinustalla muutamat liiaksi auenneet ruusut pudottelivat hiljaa liian
raskaita terälehtiään kevyen tuulen kuljeteltaviksi. Mutta viettävän
vainion korkeimmalla kohdalla, kuvastuen mustana kirkasta taivaanrantaa
vastaan, veti härkäpari arvokkaana auraa, joka muokkasi maata tulevaa
satoa varten. Keskellä luonnon rauhallista riutumista oli tämä näky
kuin uuden kevään ennustus.

Kastanja putosi Marcel Guibert'in jalkoihin ja sai hänet vavahtamaan.
Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka ahdistavan alakuloinen oli kaikessa
koristeellisuudessaan tämä maisema, jonka kauneutta hän vain oli
ihaillut. Hän hengitti syksyistä ilmaa ja illan viileyttä. Ja
katsellessaan tuota hänelle niin rakasta, vanhaa naista, joka nojasi
parveketta vastaan ja kokosi ajatuksissaan hajaantuneita lapsiaan,
arvioi hän pojan rakkautensa voimaa ja tunsi samalla taikauskoista ja
viiltävää pelkoa, jota meissä toisinaan herättää rakkaittemme elämän
hauraus. Jean näki varjon laskeutuvan ystävänsä otsalle. Hän näytti
hänelle härkävaljakkoa, joka kärsivällisesti muokkasi maata, ikäänkuin
kehoittaen luottamaan elämään.

Hitaasti rouva Guibert palasi sisään.

"Äiti parka", ajatteli Marcel. "Usein sinä olet vapissut minun tähteni,
ja saat vapista vieläkin. Tuo kartta, joka välinpitämättömänä ja
mykkänä on levällään tuossa edessäni, on sinun tulevien tuskiesi
salainen lähde. Kiitos sinulle maidosta, jolla rintasi on minua
ruokkinut, sielusta, jonka sielusi on minuun siirtänyt, lapsuudestani
ja nuoruudestani, kaikesta kiitos! Minä rakastan sinua, mutta anna
minulle anteeksi, jos minun kumminkin täytyy lähteä..."

Vaaleaveriset tytönkasvot tulivat hänen sielunsa silmien eteen. Äitinsä
käynnin jälkeen Chênaie'ssa ei hän ollut nähnyt Alice Dulaurens'ia.
Monasti hän oli kiivennyt yli hennon häkkiaidan, joka erottaa Chênaie'n
suuret puut Chaloux'n tiestä. Siellä noiden vanhojen tammien varjossa
hän rohkeasti odotteli nuorta tyttöä. Tietäen, että Alice häntä
rakasti, tahtoi hän hinnalla millä hyvänsä puhua hänelle, saada hänen
lupauksensa. Kunnia, jota hän tuolla kaukana hankkisi ja kärsivällinen
odotus kyllä lopulta auttaisi heitä toiveittensa perille. Mutta
sattumaako lienee ollut, vai pidettiinkö häntä silmällä, tyttöä vain ei
kertaakaan ollut näkynyt.

Pitikö hänen nyt näin lähteä? Muutaman päivän kuluttua päättyisi hänen
loma-aikansa, jonka pitennystä hän ei ollut tahtonut anoa, ja hänen
täytyi lähteä Algeriaan, Oran'iin, jossa Jean Berlier'n, joka oli
nimitetty siirtomaa-sotajoukon ensimmäiseen rykmenttiin, piti olla jo
ennen häntä. Suunnitelma toisensa jälkeen syntyi hänen mielessään,
mutta ne olivat kaikki yhtä mahdottomia, ja hän pohti tilansa
tukaluutta, kuten nuori hevonen pureksii kuolaimiaan.

Hänen miettiessään millä keinoin saisi tavata hänet, jota hän toiminnan
miehen itsepintaisella päättäväisyydellä piti morsiamenaan, nousi hänen
ystävänsä Jean seisomaan.

— Minä tahtoisin, virkkoi hän, sanoa hyvästi sinun äidillesi, ennenkuin
lähden.

— Odota hiukan, vastasi Marcel nousten vuorostaan.

Ja päättäen äkkiä puhua, hän lisäsi melkein kuiskaten:

— Kuulehan, minun täytyy tavata neiti Dulaurens. Sinä voit siinä auttaa
minua. Tahdotko?

Syvä ystävyys yhdisti nuo molemmat nuoret miehet toisiinsa. Toinen
tunsi vanhemman hellää suvaitsevaisuutta, toinen nuoremman hehkuvaa
ihailua, mitkä molemmat arvoasteet ovat veljesrakkaudelle ominaisia.
Vuoron perään he siitä ammensivat yllykettä jaloimpiin tunteisiin. Se
antoi heille vielä lisäksi tuota mielentyyneyttä, jota molemminpuolinen
luottamus ja luonteiden ja halujen yhtäläisyys synnyttää. Mutta
salaisuuksiaan he eivät olleet koskaan toisilleen uskoneet. Niinpä
hämmästyikin Jean suuresti ystävänsä pyyntöä kuullessaan, vaikka
hän kyllä jo kauan sitten oli arvannutkin asian laidan. Vaiteliaana
katselijana hän oli levottomana seurannut sitä salaista murhenäytelmää,
jota Chênaie'ssa näyteltiin, olipa hän ollut läsnä, kun rouva
Dulaurens epätoivon innolla oli koettanut puhua Armand de Marthenay'n
puolesta, joka itsepintaisesti jatkoi kosiskeluaan. Hän kun tunsi
Marcel'in tunnon tulisuuden ja ylpeyden, kiinnitti tämä rakkaus,
jonka epätoivon rajuutta hän pelkäsi, paljon enemmän hänen mieltänsä
kuin oma kuhertelunsa, joka oli vain kevyttä ajanvietettä. Hän tiesi,
miksi Marcel ehdottomasti tahtoi ottaa osaa Saharan retkeen, mistä
johtui tuo kuumeinen toiminnan tarve, tuo uusi kunnianhimo, joka hänen
ystäväänsä äsken oli kiihdyttänyt. Mutta Marcel ei koskaan laverrellut
salaisuuksiaan, ja kun hän nyt oli päättänyt puhua, tiesi se, että
hänellä täytyi olla erittäin vakava syy. Siksi hänen kysymyksensä
peloitti Jean'ia.

Salaten mitä hänen mielessään liikkui Jean kysyi:

— Etkö sinä voi mennä Chênaie'hen? Sehän olisi kaikkein
yksinkertaisinta.

Marcel katsoi häntä läpitunkevalla ja terävällä katseellaan:

— Tiedäthän kyllä, etten voi.

Hetken vaiettuaan hän jatkoi:

— Mutta minä tahdon tavata hänet.

— Ryöstääksesikö hänet, sanoi Jean hymyillen hienoa hymyään ja
ikäänkuin yrittäen viimeisen kerran kääntää keskustelua leikiksi. Mutta
Marcel vain vastasi ynseästi:

— Katso häntä tarkoin, niin et puhu enää sillä tapaa... Minun täytyy
välttämättä tavata hänet, ennenkuin lähden ehkä useammaksi vuodeksi.
Siitä riippuu hänen onnensa ja minun. Jos vain minun onneni olisi
kysymyksessä, saattaisin minä tuskineni lähteä tieheni taakseni
katsomatta. Mutta hänen tulee rauhoittua tulevaisuuden suhteen, tuntea
varmasti, että tulevaisuus on sitkeiden ja lujien. Hänestä tulee minun
vaimoni, jos hän tahtoo. En pyydä häneltä muuta kuin rohkeutta odottaa.

— Se on kaikkein suurinta rohkeutta, sanoi Jean, joka ei liikoja
luullut Alice'n luonteesta.

— Se on helpointa.

— Niin sinulle, jonka aika kuluu vaaroissa ja vastuksissa. Mutta
hänelle?...

— Entä jos hän minua rakastaa, sanoi Marcel ainoastaan, ja hänen
äänensä hillitty sävy poisti noista sanoista itserakkauden vähimmän
varjonkin.

— No niin, mumisi Jean ajatellen:

"Hän ei osaa rakastaa. Isabella Orlandi ottaa herra Landeau'n
ylellisyyden rakkaudesta. Alice Dulaurens menee naimisiin herra de
Marthenay'n kanssa heikkoudesta ja siksi että hänen äitinsä tahtoo
saada jalosukuisen vävyn. Nykyajan, nuoret tytöt eivät enää tunne
voimakkaita tunteita, eikä kukaan niitä heille opeta."

Mutta hän ei uskaltanut sanoa, mitä ajatteli. Hänen ystävänsä leveällä
ja valoisalla otsalla, hänen hehkuvissa silmissään kuvastui selvästi
hänen rakkautensa.

— Sinä tahdot siis ehdottomasti tavata hänet.

— Ehdottomasti.

Jean ei sanonut enää vastaan. Hänen aprikoidessaan asiaa, Marcel jatkoi:

— Sinä olet Dulaurens'ien läheinen tuttava. Sinun on helppo puhua minun
puolestani neiti Dulaurens'ille. En pyytäisi sinua niin tekemään, jos
se olisi vähimmässäkään määrässä sopimatonta. Olisin pyytänyt sisartani
hänelle puhumaan, jos Paula vielä voisi mennä Chênaie'hen saamani...
saamani kieltävän vastauksen jälkeen.

Hänen täytyi voittaa ylpeytensä voidakseen sanoa nuo viimeiset sanat.
Nostaen pystyyn päänsä ja ylenkatseellinen ilme kasvoillaan hän lisäsi:

— Tuollainen kielto on kohtuuton. Vanhemmilla ei ole oikeutta käyttää
määräämisvaltaansa ennakkoluulojensa ja itsekkyytensä tyydyttämiseksi
ja särkeä turhamaisuudesta tyttärensä sydäntä. Kukaan ei kunnioita
enemmän kuin minä tätä määräämisvaltaa, kun sitä viisaasti ja
järkevästi käytetään. Paula kohtasi Alice'n kirkossa. Hän ei voinut
lähestyä ja puhutella häntä, mutta hän näki, että Alice oli kalpea,
nääntyneen ja epätoivoisen näköinen. Minun täytyy puhua hänelle. Siinä
ei ole mitään väärää, se ei millään tavalla loukkaa sitä kunnioitusta,
jota minä olen velvollinen hänelle osoittamaan. On tärkeätä että tiedät
tämän, ennenkuin vastaat minulle.

— Hyvä on, Jean sanoi.

Ja mietittyään sekunnin tai pari, hän lisäsi:

— Toistan sinulle omat sanasi. Muistele hänen kasvojaan, hänen kirkkaan
sinisiä silmiään, Marcel. Hän ei suostu salaiseen kohtaukseen.

Marcel mietti hetkisen:

— Olet oikeassa, virkkoi hän sitten. Älkäämme sitä enää ajatelko. Minä
lähden siis, häntä tapaamatta.

Muulla tavoin hän ei valittanut. Mutta yksinkertaisuudessaan nämä
sanat liikuttivat hänen ystäväänsä, ja vaikka Jean ajattelikin: "Totta
tosiaan olisi parempi lähteä tyttöä tapaamatta", näki hän ystävänsä
olevan niin onnettoman, että hän alkoi tuumia keinoa, millä voisi häntä
auttaa.

— Kuulehan. Minä koetan. Ja ilmoitan sinulle aikanansa, milloin saat
hänet tavata.

— Miten aiot menetellä, Marcel kysyi hiukan levottomana.

— Hän kohtaa sinut sitä edeltäpäin tietämättä. Sinun tehtäväsi on
sitten pidättää häntä.

Ja mielestään jo kylliksi pohdittuaan näin vakavia kysymyksiä, hän
virkkoi huvitetun näköisenä:

— Olkoon menneeksi, koira vieköön! Tuo Marthenay kiukuttaa minua,
ja nuo Dulaurens'it ovat liiaksi mahtailevia. Ei se ole täysin
moitteetonta, niitä aion tehdä, mutta se on oikeutettua. Ja minusta on
kerrassaan hauskaa tehdä heille pienet kepposet.

Hän suunnitteli jo mielessään keinoa, joka oli yksinkertainen ja helppo
panna toimeen.

— Sinä haluat tavata äitiä, sanoi Marcel. Mennään sisään.

Molemmat nuoret miehet astuivat ylös portaita ja tapasivat salissa
äidin ja tyttären työskentelemässä illan hämärässä. Rouva Guibert'in
kasvot kirkastuivat, kun ovi aukeni ja hän näki poikansa. Mutta Paulan
pää pysyi itsepintaisesti kumartuneena pienen peitteen yli, jota hän
ompeli kaukana olevalle veljensä pojalle.

— Tulen sanomaan hyvästi, virkkoi Jean.

— Ettekö odota ystäväänne? Joko nyt lähdette, kysyi häneltä rouva
Guibert todella surullisen näköisenä, sillä hän piti Jean'in
reippaasta nuorekkuudesta ja herttaisesta iloisuudesta, eikä antanut
vaikuttaa itseensä sen, mitä hänestä puhuttiin. Hän oli myös Jean'ille
kiitollinen siitä, että tämä, paremmin kuin hän itse osasi ja
uskalsikaan, huvitti ja virkisti Marcelia, jonka raskasta tuskaa hän
seurasi, murehtien kuin surusaatto, ja jonka vauhkoa ylpeyttä hän
hiukan pelkäsi.

— Kolmen päivän kuluttua astun Marseille'ssa laivaan. Minun loma-aikani
loppuu, ennenkuin teidän poikanne.

Paula kohotti vihdoin päätään. Jean, joka häntä juuri sillä hetkellä
tarkasteli, luuli näkevänsä nuhdetta hänen tummissa silmissään. Mutta
emmehän koskaan voi olla varmat siitä, mitä katse sanoo. Nehän ovat
noita nopeasti vaihtuvia ja haihtuvia sielun välähdyksiä, joiden
tulkinta on niin salaperäistä, ja joita emme haluakaan itsellemme
tulkita, jos ne ovat meille epäsuosiollisia tai vaikkapa vain saattavat
meidät hämillemme. Tuo vakavakasvoinen ja sulavaliikkeinen nuori
tyttö, jonka hieman tyly suloisuus antoi aavistaa väkevää sisäistä
hehkua, veti häntä puoleensa ja saattoi hämille yhdellä haavaa. Hän
olisi iloinnut, jos Paula olisi puhunut hänelle ystävällisesti,
ja hänen jäykkyytensä lamautti häntä. Paulan hyväksyminen, Paulan
arvonanto olisi kohottanut ja vahvistanut häntä; mutta hän aavisti,
että niitä ansaitakseen hänen olisi pitänyt tehdä suuria tekoja, tuntea
suuria tunteita, ja hän pelkäsi sitä, mitä hän sisimmässään nimitti
_kulkemiseksi kukkuloilla_. Varsinkin koetti hän olla tutkistelematta
sitä epämääräistä tunnetta, jonka Paula hänessä herätti. Niin
moni antaa elämänsä kulua epäselvyydessä, syventymättä tuohon
hengenheimolaisuuden salaisuuteen, joka olisi heidät muuttanut ja jonka
vaikutusvoiman aavistus peloittaa useimpia ihmisiä!

Rouva Guibert tahtoi saattaa nuorta miestä pihalle asti. Portaiden
alapäässä hän kuiskasi Jean'ille hiljaa, tämän ollessa hänen lähellään:

— Olkaa paljon _hänen_ kanssaan tänä talvena. Minä pyydän sitä teiltä,
Jean.

Jean katsoi lempeästi vanhaa naista. Tämä luottamuksen osoitus liikutti
häntä:

— Sen lupaan, rouva Guibert. Hän on minulle kuin vanhempi veli.

Kääntyessään näki hän surupukuisen Paulan seisovan portailla ja ihaili
hänen ylpeää, puhdaspiirteistä profiiliansa. Mutta Paula katseli
suoraan eteensä, ja syksyisen taivaan rusotus kelmeni vuorilla...

Samana iltana Jean Berlier söi päivällistä Chênaie'ssa, jossa häntä
odotti Isabella Orlandi kuin kotonansa ainakin. Koskaan vielä ei
Isabella, joka juuri oli menemäisillään naimisiin, ollut osoittanut
sellaista rohkeutta armastelussaan ja niin täydellistä hyvien
tapojen halveksimista. Sillä aikaa herra Landeau käytti hyväkseen
erikoisen korkeata hinnannousua tavaramarkkinoilla ja tarkkaälyisenä
oivaltaen tämän uudenaikaisen viehätyskeinon tehon, osoitti hän kaukaa
huomaavaisuuttaan kokoamalla paljon rahaa, jonka käyttämisestä hänen
morsiamensa jo etukäteen nautti. Hänen kirjeensä sisälsivät lyhyitä
mutta paljon sanovia viittauksia hänen rahallisiin voittoihinsa, joiden
lumousvoiman hän oli kyllin ovela arvaamaan.

Illemmällä Isabella vetäytyi nuoren upseerin kanssa leposohvalle, joka
oli rehevien palmujen ja kanervakasvien kätkössä.

Jotta hänen vastaanottonsa olisivat pysyneet hupaisten ja hilpeiden
maineessa, suvaitsi rouva Dulaurens tällaista tuttavallista
yhdessäoloa, kun sitä ei kestänyt liian kauan.

Jean tarvitsi naispuolista apulaista toteuttaakseen suunnitelmaansa,
joka oli äärimmäisen yksinkertainen: sovittuun aikaan veisi hän
Alice'n muka kävelemään tammimetsikköön, jossa tämä yht'äkkiä kohtaisi
Chaloux'n tietä pitkin tulleen Marcel Guibert'in. Mutta hän ei voinut
yksin kutsua nuorta tyttöä nauttimaan puiden siimeksestä. Hän tarvitsi
naispuolisen liittolaisen, jonka vaiteliaisuus oli varma.

"Tuosta ehkä saisin liittolaisen", ajatteli hän katsellen Isabellaa.
"Mutta voiko häneen luottaa?"

Kun hänen oli vaikea paremminkaan valita, päätti hän käyttää tätä
epäiltävää apua.

— Mitä pidätte rakuunasta, kysyi hän kauniilta seuralaiseltaan,
näyttäen viheriöiden kasvien läpi kreivi de Marthenay'ta, joka keikaili
rouva Dulaurens'in edessä, sillä välin kuin onneton Alice, päästäkseen
häntä näkemästä, oli vaipunut katselemaan kuvateosta, jonka lehtiä hän
ei muistanut kääntää.

Isabella naurahti.

— Rakuunastako? Hän on Alice Dulaurens'in herra Landeau. Omansa
kullakin.

— Tahdotteko auttaa minua tekemään hänelle pienet kepposet?

— Sangen mielelläni. Se muistuttaa meille kukkataistelua.

— No hyvä, tulkaa tänne sitten huomenna iltapäivällä kello neljän
aikaan. Minä olen silloin täällä.

— Koska te olette täällä, niin minä tulen. Se on päivänselvää.

— Sanokaa vaaleaveriselle ystävättärellenne, jonka posket jo muutamia
päiviä ovat olleet kalpeat: "Sinun täytyy saada virkistystä, hengittää
raitista ulkoilmaa. Sinä olet liian paljon sisällä."

— Minä sanon vaaleaveriselle ystävättärelleni: "Sinun täytyy saada
virkistystä j.n.e."

— Ja me viemme hänet tammimetsään.

— Tammimetsään me hänet viemme.

— Kun teen merkin, niin me hänet jätämme...

— Onko tämä runoa?

— Jätämme hänet yksikseen. Ja jos te näette tai ymmärrätte jotakin,
niin vannotteko säilyttävänne salaisuuden?

— Mutta minä en ymmärrä hiventäkään.

— Sitä parempi.

— Sanokaa minulle edes, mitä saan nähdä.

— Utelias Eva! Voitteko säilyttää salaisuutta?

— Voin, jos te sen minulle uskotte.

— Kysymyksessä on salaisuus, joka ei ole minun. Jos sen kavallatte,
teette minut petturiksi.

Isabella katsoi kiinteästi nuorta miestä kauniilla, mustilla,
himokkailla silmillään:

— Jean, rakas Jean, minä en ole paljon arvoinen ja vielä vähemmässä
arvossa te minua pidätte. Mutta teidän mieliksenne minä olen valmis
uhmaamaan vaaroja... vieläpä hyviä tapojakin.

— Etupäässä hyviä tapoja, jos suvaitsette.

— Mielelläni! Voi, jos vain tahtoisitte, seuraisin teitä vaikka
maailman ääriin.

— Ilman ylellisyyttäkö, kysyi nuori mies epäilevästi hymyillen.

Isabella naurahti hermostuneesti, näyttäen hohtavia hampaitaan:

— Paljaana kuin mato.

Heidän varomaton puhelunsa saattoi heidät molemmat värisemään. Suru
valtasi nuoren miehen mielen katsellessaan tuota ihanaa olentoa,
jonka ruumiin hahmoviivoja ja ihon vaaleutta hän saattoi kuvitella
mielessään. Ja tyttö, joka oli menossa naimisiin, kuten syöksytään
syvyyteen, tunsi jonkinlaista hekumallista huumausta liikkuessaan sillä
tapaa kuilun partaalla.

Nuori mies oli vaiti, mutta hänen pingoittuneet kasvonsa ilmaisivat
nuorelle tytölle, kuinka suuri oli hänen valtansa. Tyttö uskalsi
tarttua hänen käteensä ja sanoi hänelle italiankielellä, peitelläkseen
hiukan rohkeuttaan:

— Io vi amo. (Rakastan teitä.)

Jean ei ajatellut enää Marcel'in kohtausta. Mutta hänen
hyvätuulisuutensa ja hurmaava käytöstapansa saattoi erehtymään hänen
luonteestansa, joka oli tunneherkkä, vilpitön ja melkein pidättyväinen.
Ja niinpä hän, vaikka olikin sillä hetkellä ihastunut, ei kuitenkaan
lausunut niitä sanoja, joita Isabella odotti:

— Siis, hän virkkoi, te luopuisitte minun tähteni herra Landeau'sta?

Isabella päätteli itsekseen, että Jean oli typerä, ja luuli yht'äkkiä
ymmärtävänsä, miksi hän oli häikäilemätön vain näennäisesti ja kuinka
hänen rohkeat sanansa olivatkin pelkkää suukopua. Mutta hän piti
Jean'ista vain sitä enemmän. Syvällä hänen ahnaan sydämensä sopukassa,
jonka turmeluksessa vielä ilmeni aloittelijan epäröimistä, piili
hiukkanen lapsellisuutta, jota tuollainen odottamaton kunniallisuus
liikutti. Mutta hän tahtoi pitää omaa osaansa tärkeämpiarvoisena. Pian
toipuen hämmästyksestään hän vastasi:

— Minä en luovu yhtään mistään Missä suhteessa tuo nelikymmenvuotias on
meille haitallinen?

Ja taas hän antoi helistä kaksimielisen naurunsa. Nuori mies ymmärsi ja
punastui vastoin tahtoansa — harmiksensa.

Viheriöiden kasvien takaa he näkivät Alice'n nousevan. Nuori tyttö
astui salin poikki silmät tuijottavina kuin unessakävijällä. Hänellä
oli yllään hame hienosta valkoisesta aivinasta, joka hyvin sopi hänen
vaalealle iholleen. Isabella tarkasti hänen pukuaan kylmäkiskoisesti,
kuin kalunkirjoittaja kapineita. Tämä tutkiminen kovetti hänen
mielensä, ja hän kuiskasi:

— Kas tuossa näette kallisarvoista kangasta, ja puvun, jonka kuosi
on virheetön. Voisitteko te, herra luutnantti, kustantaa minulle
samallaista kangasta ja yhtä kalliin ompelijattaren naimisiin mentyämme?

Nuori mies palasi todellisuuteen ja harmitteli sydämessään
yksinkertaisuuttaan.

— Palkallaniko, hän virkkoi.

— Minkä sille mahtaa! Minä pidän siitä mikä kiiltää.

— Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää.

— Eipä suinkaan, on vielä timantteja ja jalokiviäkin.

Hieman ylenkatseellisesti myönsi nuori mies:

— Niinpä niin, jokainen tahtoo pysyä erillään elämästä ja koettaa sen
unohtaa. Äidillänne on koiransa, enollani on ruusunsa ja teillä on
pukunne. Rakkaus tulee sitten vasta, miten kuten.

— No viimeinkin, Jean, te tulette järkeväksi. Mieli keventyneenä Jean
alkoi taas puhua suunnitelmastaan:

— Siis te säilytätte salaisuuden, jonka saatte tietää huomenna?

— Jos sen ilmaisen, niin lupaan ruveta rakastamaan herra Landeau'ta.

— Kas niin, puhutaan vakavasti.

— Minähän puhunkin vallan vakavasti. Sulhaseni on vakavin vertaus mitä
olla saattaa. No, kuulkaapas, jos ilmaisen salaisuutenne, niin se
merkitsee, että te olette lakannut minua miellyttämästä.

— Älkää toki! Minä voin lakata teitä miellyttämästä minä hetkenä
hyvänsä.

— Kiittämätön!

Hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän esittänyt nuorta miestä
kuvitellulle katsojajoukolle:

— Kaunis kuin enkeli, eikä tiedä siitä mitään.

Hän nosti kätensä:

— Minä vannon sen. Kas niin, oletteko nyt tyytyväinen? Antakaa nyt
kuulua.

Jean epäröi vielä, mutta päätti sitten puhua:

— Ystävälläni Marcel Guibert'illä on jotakin sanomista neiti
Dulaurens'ille. Hän odottaa häntä huomenna tammimetsikössä.

— Ahaa, sanoi Isabella innostuneena. Mutta sitä vartenhan he eivät
tarvitse meitä.

— Malttakaahan, Alice neiti ei tiedä siitä mitään.

— Se tyhmyri! Mutta olette oikeassa. Hänen puoleltaan ei mikään minua
enää hämmästytä. Hän on valmis mihin tyhmyyksiin tahansa.

— Arkamaisuuksiin pikemmin. Hän on niin turhan arka.

— Turhan epäröivä pikemmin. Mutta hän on rikas. Hän voi valita
aviomiehensä. Tähän maailman aikaan se on harvinaista ylellisyyttä.
Kuinka ihmeessä hän ei pidä enemmän kapteeni Guibert'istä kuin tuosta
pöyhkeästä ja tyhjänpäiväisestä Marthenay'sta? Minua tuo kapteeni
miellyttää aikalailla, melkein yhtä paljon kuin te. Minä vain pelkään
häntä. Minusta tuntuu aina, että hän rupeaa minua torumaan.

— Jospa sitä ansaitsettekin?

— Tietenkin ansaitsen. Torukaa te minua, te, mutta älkää liian
ankarasti. Rakuuna on typerä. Ja kun kerta on typerä, niin kyllä sitä
kestää.

Rouva Dulaurens, joka jo hetkisen oli kulkenut edes takaisin, lähestyi
heidän piilopaikkaansa, sillä he olivat hänen mielestään jo olleet
kyllin kauan kahdenkesken. Hän kysyi:

— Eikö Alice ole teidän seurassanne?

— Hän lähti juuri salista. Kas tuossa hän tuleekin takaisin.

Kun rouva Dulaurens oli loitonnut, jatkoi Jean nopeasti, lopettaakseen
keskustelun:

— Rouva Dulaurens ei tahdo luopua tyttärestänsä. Ymmärrättehän!

— Vai niin, sanoi Isabella. Silloin Alice parka menee naimisiin de
Marthenay'n kanssa. Sillä tytöllä ei ole enempää omaa tahtoa kuin
kanalla rankkasateessa.

Ja hullunkurisen innostuneesti hän lisäsi:

— Suosikaamme laitonta rakkautta. Entä mitä saan minä palkaksi
avustuksestani?

— Pyytäkää, niin te saatte.

Hän katsoi nuoreen mieheen alta kulmiensa, ikäänkuin ärsyttääksensä
häntä.

— Pyydän suudelmaa teidän huuliltanne, hyvä herra.

Jean, joka oli vapautunut häveliäisyydestään, antoi sanan sanasta:

— Saamanne pitää, hyvä neiti.

Nyt oli tytön vuoro punastua. He nauroivat molemmat hiukan hämillään,
tulevan nautinnon toivossa. Ja jättäen piilopaikkansa, he menivät
muiden seuraan ja yhtyivät yleiseen keskusteluun.



IX.

Hyvästijättö.


Seuraavana päivänä kävi kaikki niinkuin oli suunniteltukin.
Isabella Orlandi ja Jean Berlier veivät Alice Dulaurens'in puiston
tammimetsikköön, jossa tiedon saanut Marcel oli odottamassa. Tien
käänteessä he jättivät heidät vastatusten ja jatkoivat kävelyään syksyn
kellastuttamien lehvien alla.

Alice säikähti kovin ja vei kätensä sydämelleen. Hän olisi juossut
pakoon, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet eikä henki kulkenut.

— Jääkää, olkaa niin hyvä, sanoi hänelle Marcel vakavalla ja vaativalla
äänellä, jommoisella Alice ei ollut kuullut hänen ennen puhuvan. Suokaa
anteeksi rohkeuteni. Lähden pian Algeriaan, enkä voinut matkustaa teitä
tapaamatta.

— Niinkö, virkkoi Alice kalpeana ja väristen. Mitä äiti sanoo?

Vain hänen toinen ajatuksensa koski äitiä. Mutta Marcel luuli, että
tuo ensimmäinenkin sana tarkoitti rouva Dulaurens'ia ja rypisti
mustasukkaisena kulmakarvojansa. Kumminkin hän jatkoi yhtä kiehtovan
lempeästi:

— Alice, minun täytyy sanoa teille, että teitä rakastan. Paulalta
kuulin, että tekin minua rakastatte. Onko se totta? Minä tahdon kuulla
sen teidän omilta huuliltanne.

Hän näki Alice'n vapisevan ja vievän molemmat kätensä kurkkuunsa aivan
kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Tytön posket olivat värittömät
ja hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä kuivia lehtiä, jotka
peittivät tien. Tammien oksat natisivat surullisesti tuulessa. Ja jo
ilmaisi illan tuloa taivaan rusoittava hohde, joka pilkoitti vanhojen
puiden pystyjen runkojen välistä.

Kuin äärettömän vienona valituksena kuului Alice'n huulilta:

— Minä en voi sitä sanoa teille.

Se oli hänen tunnustuksensa, ainoa, minkä hän luuli luvalliseksi.

Liikutettuna sydänjuuria myöten Marcel katseli uusin silmin tuota
pelokasta lasta, joka, hartiat valkean huivin peitossa, seisoi kuin
kuvajainen puistotien lehtiholvin alla. Pitkät ripset peittivät
puoleksi hänen siniset silmänsä. Hänen takanaan loisti oksien välistä
laskeva aurinko kuin suuri tulipalo, jota vastaan tammien rungot
mustina kuvastuivat. Ja lehdet hohtivat hehkuvina ja julmina, kullan
keltaisina ja veripunaisina.

— Alice, jatkoi Marcel, jos te rakastatte minua, niinkuin minä teitä
rakastan, niin luvatkaa, että tulette minun vaimokseni.

Alice katsoi viimein nuoren miehen ylväisiin kasvoihin.

Hän näki, että tämä oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hänen silmänsä
kostuivat.

— Minä en voi... Marcel... vanhempani...

Hän ei voinut sanoa enempää; kyyneleet puhuivat hänen puolestansa.

Marcel lähestyi ja tarttui hänen käteensä. Hän ei vetänyt sitä pois.

Lujalla, vakuuttavalla äänellä jatkoi nuori mies: — Älkää olko
huolissanne, Alice. Te saatte kyllä heidän suostumuksensa. Kun vain
tahdotte ja uskallatte odottaa. Aika tuo varmasti avun. En pyydä teiltä
muuta, kuin että olette kärsivällinen. Minä suoritan suuria tekoja
teidän puolestanne. Lähden tutkimusmatkalle Keski-Afrikaan. Minä osaan
kyllä voittaa teidät omakseni, morsiameni.

Pelästyneenä Alice rukoili häntä, ja hänen levottomuutensa ilmaisi
hänen rakkautensa:

— Ei, ei, minä en tahdo. Ette saa panna henkeänne alttiiksi. Voi, jos
te... rakastatte minua, niin ette lähde.

— Minä lähden siksi, että teitä rakastan, Alice.

— Te ette tunne minua. Minä pelkään. Pelkään kaikkea. Minä olen vain
heikko ja mitätön tyttöparka. Voi, kuinka minun pääni on raskas!

Hän vei vapaan kätensä otsalleen ja sitten rinnalleen:

— Kuinka minun sydäntäni ahdistaa, kuiskasi hän hiljaa.

— Alice, älkää pelätkö mitään, sanoi Marcel kiihkeästi. Minä rakastan
teitä. Minä suojelen teitä.

Hän kumartui ja kosketti huulillaan tuota pientä, vapisevaa kättä, jota
hän piti omassaan. Tuo suudelma sai tytön vavahtamaan. Hän huokasi:

— Mennään sisään. Se on väärin.

— Ei suinkaan. Minä rakastan teitä niin suuresti. Olenhan teidän
sulhasenne!

Tyttö toisti:

— Se on väärin.

He seisoivat aivan lähekkäin ja katsoivat toisiinsa.

Illan värit vaalenivat. Sinertävää utua väreili puistossa puiden alla
ja nurmikolla. Oli se salaperäinen hetki, jolloin kaikki heltyy peläten
kuolemaa. Päivä viipyi vielä, mutta sen valo oli heikkoa, haikeata,
riutuvaa. Ja tie, joka katosi metsään, kävi vuoroin ruusunpunaiseksi,
vuoroin violetiksi.

Nuoren tytön silmissä näki Marcel laskevan auringon kajastuksen.
Kuolevan luonnon koko alakuloisuus heijastui tuosta elävästä
kuvastimesta.

Koskaan ei nuori mies ollut niin selvästi tuntenut rakkautensa esineen
hentoutta. Koskaan ei nuori tyttö ollut niin hartaasti tuntenut kainoa
halua turvautua hänen voimaansa. Mutta kun Marcel veti hänet luokseen
ja kumartui suutelemaan häntä, niin hennoilla käsillään hän työnsi
hänet hiljaa loitommaksi ja kuiskasi kolmannen kerran:

— Ei, ei, se on väärin.

Tämä värisevä kainous, jonka läpi rakkaus kuulsi, täytti nuoren miehen
mielen kunnioituksella ja liikutuksella.

— Alice, anoi hän vielä, teidän täytyy luvata, että tulette minun
vaimokseni.

Mutta Alice vastasi vain, kuten hän jo oli vastannut:

— Minä en voi. Vanhempani eivät tahdo.

Marcel oli aivan hämmästyksissään siitä, ettei vielä ollut päässyt
pitemmälle tämän kohtauksen aikana, jota hän niin kiihkeästi oli
halunnut ja jonka piti ratkaista heidän tulevaisuutensa, mutta varmana
rakkaudestaan ja luullen lujasti saavansa tytön vakuutetuksi hän jatkoi
pontevasti:

— Alice, Alice, minä lähden kauas. Ehkä useaksi vuodeksi. Mutta mitä on
pari kolme vuotta, kun rakastaa? Rakkaus kestää iäti. Minä tahtoisin
saada teidän lupauksenne. Se ylläpitäisi ja rohkaisisi minua. Alice,
minä rakastan teitä enemmän kuin elämääni. Tai pikemmin, elämä ei ole
minkään arvoista ilman teitä. Vastukset eivät merkitse mitään, kun
rakastaa. Luvatkaa minulle, että säilytätte minulle sydämenne, kun olen
poissa, ja tämän pienen käden, jonka olette minulle antanut, ja jota
aivan jääkylmänä pitelen omassani.

Typertyneenä seisoi Alice liikkumatta ja ääneti. Hän ei ollut koskaan
elämässään ottanut ensi askelta. Hän ei tietänyt edes, oliko hänellä
omaa tahtoa ollenkaan. Marcel'in rakkauskin oli kuin varkain vallannut
hänet ja tuotti hänelle tuskaa kiihkeydellään, joka hänestä tuntui
liialliselta ja luvattomalta.

Marcel katseli hellästi tuota kalpeata ja menehtymäisillään
olevaa tyttöä eikä muuta toivonut, kuin että saisi suojella häntä
kohtalon kolauksia vastaan. Mutta kun tyttö yhä vaikeni, jatkoi hän
hellittämättä:

— Alice, minä rakastan teitä. Ilta joutuu, teidän täytyy mennä sisään.
Syksyinen ilma on jo koleata.

Voitteko antaa minun lähteä ilman sanaakaan, ilman toivon kipinääkään?

Oli mieltä hellyttävä hetki, jolloin koko luonto henkii hartautta,
ennen kuin vaipuu pimeyden helmaan, kuolemaan. Mutta mailleen menevän
päivän viimeinen heikko välke valaisi vielä noita puhdaspiirteisiä
kasvoja, tuota kullankellertävää tukkaa. Ja valkoinen huivi hohti kuin
valopilkku puiden pimennossa.

Nuori tyttö seisoi ääneti ja liikkumatta kuin kuollut. Hän käsitti,
että hänen oli mahdotonta taistella äitiänsä vastaan ja yhtä
mahdottomalta hänestä tuntui avioliitto luutnantti de Marthenay'n
kanssa. Hän ei tietänyt, kuinka paljon me voimme vaikuttaa kohtaloomme,
kun vain lujin ottein uskallamme käydä siihen käsiksi. Rakkaus avasi
hänelle selkoselälleen elämän oven. Mutta hän säikähti ja pelkäsi.
Mitä olikaan hän rikkonut Jumalaa vastaan, että hänen valintansa piti
hänestä itsestään riippua? Miksei hän saanut kulkea tasaista ja helppoa
tietä? Eihän hän näin pelon lamauttamana osannut valita.

Miksei Marcel puhunut tuskastaan? Alice oli niin ymmällä ja
suunniltaan, että hän olisi heltynyt ja antanut lupauksensa. Jos Marcel
olisi koettanut vetää häntä luoksensa, kuten äsken, ei hän olisi häntä
työntänyt pois, vaan olisi vihdoinkin kallistanut päänsä tuota rohkeata
rintaa vastaan.

Mutta Marcel tahtoi saada hänet häneltä itseltänsä. Hän odotti ja
mitä kauemmin odotusta kesti, sitä enemmän häntä säälitti tuo tyttö
parka, jonka rakkaus oli niin horjuvaa. Ei kainous, ei arkuus, eikä
luonnollinen itsensä hillitseminen selittänyt hänen vaikenemistaan.
Hetki oli niin vakava, että hänen olisi pitänyt epäröimättä puhua, jos
hän kerta tunsi siihen halua. Ne esteet, jotka heitä erottivat, olivat
vain turhamaisuuden ja itsekkyyden luomia sulkuja, joita ei ollut
vaikea voittaa. Hän rakasti ja kumminkin hän vaikeni.

Marcel tunsi, että he kulkivat eri teitä. Hän oikaisi pitkän vartalonsa
halveksivan säälin tunteen vallassa. Mutta hän voitti kumminkin
ylpeytensä voidakseen sanoa hyvästi ja sanoi surkutellen:

— Ei Alice, älkää luvatko mitään. Minä päästän teidät siitä
lupauksesta, jonka Paulan kautta minulle annoitte. Teillä ei ole voimaa
rakastaa.

Ja lujalla ja päättäväisellä äänellään hän lisäsi, laskien irti pienen
kylmän käden, joka ei pannut vastaan:

— Hyvästi, neiti, me emme enää koskaan tapaa toisiamme.

Alice näki hänen rientävän puistotietä pitkin, jolla illan varjot jo
alkoivat liikkua. Hän ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen.
Hän oli jo kadonnut, ja yhä vielä etsi Alice häntä silmillänsä.
Metsä kahisi hiljaa illan tuulessa. Lehti irtautui puusta ja hipaisi
pudotessaan Alice'n kasvoja. Se oli talven enne: hän tunsi kuolemaa
ympärillään, itsessään.

Kuin kaksi iloista ja kepeätä haamua ilmestyivät Isabella ja Jean
tammien alle. Alice seisoi yhä liikkumatta samalla paikalla, jolle
Marcel hänet oli jättänyt. Kun he aikoivat puhutella häntä, pakeni
hän sanaakaan sanomatta ja juoksi sisään piilottamaan surkeuttansa.
Ei juolahtanutkaan hänen mieleensä uskoa suruansa Jean Berlier'lle,
joka vielä olisi voinut pelastaa hänet onnettomuudesta. Hän riensi
huoneeseensa, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Mutta tuskassaankaan hän
ei ajatellut taistelemista, vaan antautui ilman muuta kohtalon valtaan,
jota hän mielestään ei voinut välttää...

Alice'n paettua, katsoivat Isabella ja Jean hämmästyneinä toisiinsa.

— Minä en ymmärrä, virkkoi nuori mies.

— Minä ymmärrän, sanoi nuori tyttö. Taas yksi, joka pelkää! Me olemme
kaikki samanlaisia. Me haluamme vain korkoja, emmekä tahdo mitään
uskaltaa. Vain yhden minä tiedän, joka rakkaudesta voisi kulkea vaikka
maailman loppuun parinkymmenen pennin hameessa.

— Kuka se on?

— Paula Guibert.

Ennenkuin Isabella vielä oli ennättänyt lausuakaan tuota nimeä,
oli surupukuisen Paulan profiili ja hahmokuva äkkiä ilmestynyt
Jean'in sisäisten silmien eteen. Isabella aavisti, mitä liikkui
hänen mielessään. Mustasukkaisena hän tuli lähemmäksi ja sanoi
hyväilevimmällä äänellä:

— Entäs minun auttamispalkkani? Ettekö enää muista?

Hän kurotti huuliaan. Nuori mies muisti, ja mailleen menevän auringon
viime hohteen himmetessä hän maksoi tytölle luvatun palkan puiden
pimennossa...

Marcel katsoi taakseen vasta Maupas'n mäessä. Siellä hän kääntyi ja
näki Chênaie'n jo olevan pimeässä, vuorten vielä välkkyessä valossa.
Pitkä hahtuvainen pilvi leijaili kuin riekaleinen nauha puolivälissä
niiden kupeella. Ja niiden huipuilla viipyi vielä rusohohdetta, niin
hienoa ja läpikuultavaa, että se saattoi ajattelemaan jonkin Alppien
jumalattaren sinertäväsuonista kaulaa, jota harsot ja musliinit
puoleksi verhoavat.

Hän odotti kovana ja kylmänä, kunnes kukkuloille kiipeävä pimeys oli
hävittänyt tuon avaruuden ilon ja kelmentänyt nuo silmää hurmaavat
värit. Ympäröivän luonnon apeudessa tuntui hänestä paremmalta
hengittää. Hän astui reippaammin läpi puoleksi lehdettömän metsän,
jonka runkojen välistä näkyi läikkiä veripunaisesta taivaasta. Hänen
ympärillään alkoivat pöllöt, nuo syksyn ja yön synkät linnut, kutsua
toisiaan kamalilla, uhriteuraan tuskan kirkunaa muistuttavilla
huudoillaan, jotka saavat myöhästyneen kulkijan veren hyytymään.

Maupas'n portin edustalla hän kohtasi sisarensa, joka levottomana oli
tullut häntä vastaan. Paula arvasi heti hänet nähtyään kohtauksen
tuloksen:

— Vai niin, virkkoi hän vain. Veli selitti hänelle lyhyesti:

— Me emme ole samaa maata.

Paula tarttui hänen käsivarteensa ja aikoi häntä juuri suudella, mutta
pysähtyi:

— Kuule.

— Pöllöt ne huutavat. Metsä on niitä täynnä.

— Mennään pois. Ne peloittavat minua. Maalla sanotaan, että ne
ennustavat kuolemaa.

Marcel kohautti välinpitämättömänä olkapäitään.



X.

Lähtö.


Viimeinen ateria, joka syödään yhdessä ennen jonkun perheenjäsenen
lähtöä, muistuttaa apeudessaan ensimmäistä yhteistä ateriaa perhepöydän
ääressä, jossa jonkun rakkaamme paikka on iäksi jäänyt tyhjäksi. Vaikka
kaikki vielä ovatkin saapuvilla, on ilo kumminkin kaikonnut Jokainen
koettaa turhaan vilkastuttaa yhdessäoloa, ja tämän liikuttavan ja
hyödyttömän ponnistuksen seurauksena on vielä syvempi surullisuus.

Niin oli kolkko ja hiljainen Maupas'n ruokasalikin, vaikka lokakuun
aurinko sitä valaisi. Marcel'in piti lähteä pimeän tullessa Trélaz'n
vaunuilla, ennättääkseen asemalle kello kuuden junaan. Kun keskustelu
taukosi, eivät he ajatelleetkaan alkaa sitä uudestaan. Silloin tällöin
sanottiin joku merkityksetön sana, mutta sitten oltiin taas ääneti.
Palvelijatar, vanha Mari, oli valmistanut kapteenin mieliruokia, ja
kantaessaan kulhoja melkein koskemattomina takaisin kyökkiin, mutisi
hän yrmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen omaa suruansa:

— Onkos se laitaa! Onkos se laitaa! Hehän tahtovat tappaa itsensä
nälkään!

Aamiaisen jäljestä Marcel kutsui sisartaan.

— Minun tekisi mieleni nähdä vielä vanhoja kävelypaikkojamme, virkkoi
hän.

Rinteillä kasvavien viinitarhojen kautta kiipesivät he Vimines'n
kastanjametsikköön, jossa he pikkulapsina olivat käyneet poimimassa
herkkusieniä vehmaasta sammalikosta, joka rehotti puiden varjossa.
Metsän reunasta näkee Bourget'n järven kimaltelevan vuorten välisessä
onkalossaan. Sitä on katseltava iltavalaistuksessa, jotta näkisi sen
kaikessa jylhässä kauneudessaan.

— Mennäänpä nyt katsomaan vesiputousta, sanoi Marcel.

Hän tahtoi ennen lähtöään vielä kerran nähdä ja painaa mieleensä kaikki
nuo yksinäiset, muistorikkaat paikat, jotka olivat vaikuttaneet hänen
luonteensa muodostumiseen.

Vimines'ista, jonka suippokärkinen kirkontorni vallitsee koko
rinnettä, laskeudutaan läpi viinitarhojen ja hedelmäpuistojen Coux'n
vesiputoukselle pitkin polvittelevaa polkua, jolta aukenee vaihtelevia
näköaloja. Edessä kohoaa vuoriröykkiö, jolle rohkeana on kiivennyt
taajarivinen kuusimetsä, vasemmalla nostaa Nivolet kallioisia
harjanteitaan, joiden kupeet kylpevät sinertävässä valossa, ja oikealla
aukenee Echelles'in ja Chartreuse'n laakson suu. Marcel pysähtyi,
nähdessään kahden kultalehtisen pyökin välitse, tässä kehyksessään
villin kauniina, kapean, valkoisen vesiputouksen, joka syöksyi alas
sadan jalan korkeudesta ja suihkusi auringossa hopeanhohtavana huuruna.
Hän hymyili mielihyvästä.

— Kuinka kaunis se on tästä katsottuna, hän virkkoi. Ei mennä
alemmaksi. Meidän on vielä käytävä Montcharvin'in metsässä ja
Forezan'in rotkolla.

Ne olivat Maupas'n maatilaan ennen kuuluneita luonnonihania paikkoja,
joista oli täytynyt luopua turmion kohdatessa. Kun ne olivat lähempänä
taloa ja joka aika heidän katseittensa saavutettavissa, olivat
ne Marcel'ille vielä rakkaampia. Eivätkä ne myytyinäkään olleet
menettäneet viehätystään hänen silmissänsä. Maan kauneus ei ole
kauppatavaraa, se kuuluu sille, joka sen huomaa, sitä ymmärtää ja siitä
nauttii.

Forezan on syvä rotko, jonka jyrkät rinteet ovat perkaamattoman
viidakon peitossa. Paikoitellen rinteet loivenevat, ja päästään
laskeutumaan purolle saakka, joka kirkasvetisenä lirisee aivan rotkon
pohjassa. Siellä viheriän lehtiholvin alla löytää unhotusta ja
hiljaisuutta ja rauhaa.

Marcel astui edellä ja kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän
sisarensa takertuneena liaaniköynnöksiin, jotka tukkivat tien.
Ennenkuin meni avuksi, huudahti hän:

— Kuinka soma sinä olet noissa köynnöksissä!

— Tule auttamaan minua, äläkä puhu tyhmyyksiä.

Mutta veli ei pitänyt kiirettä. Nuoren tytön luontainen sulous sopi
ihmeellisen hyvin tuohon koskemattomaan ja vehmaaseen maisemaan. Hän
ei voinut olla ihailematta sisarensa liikkeiden sulavuutta, kun tämä
koetti irroittua kahleistaan ja tuota tervettä hohtoa, jonka kävely oli
nostanut hänen poskilleen. Mutta kun hän pääsi lähelle, ponnahti Paula
jo vapaaksi.

— Liian myöhään!

— Hyvä, Paula! Kokinkiinan tai Tonkin'in aarniometsät eivät sinua
peloittaisi. Ehkäpä ne kerran vielä saat nähdäkin. Sinä olet veljiesi
verta, sinä.

— Phyh, mitä vielä, sisar vastasi ja hänen silmiensä loiste sammui.
Minä elän ja kuolen Maupas'sa.

He nousivat rotkosta saarnimetsän kautta. Korkeina ja suorina
seisoivat nuo heleärunkoiset puut ja kantoivat ylväästi kuin kruunua
pitkiä ja paksuja oksiaan, joista syksyn tuuli nyhtäisi lehden
toisensa jälkeen. Ne olivat jo puoleksi paljaita ja näyttivät koko
voimakkuudessaan terveitä runkojaan ja tuhansia hiljaa huojuvia,
kohotettuja käsivarsiaan. Kuten alastomat metsänneidot ne paljastivat
muotojensa salaisuuden. Ne harvat lehdet, jotka niitä vielä koristivat,
olivat punaisen keltaisia, melkein samanvärisiä kuin paksuna mattona
maata peittävät karisteet. Ilta teki tuloaan, ja koko metsä kylpi
sinertävässä usvassa, mikä teki sen salaperäisen näköiseksi kuin
pyhäkön.

Aivan metsän liepeessä, toinen kylki siihen päin, toinen kohoten yli
viinitarhojen ja niittymaiden oli Montcharvin'in arentitila, jonka
ikkunaruudut loimottivat kuin tulessa laskevan auringon valossa. Sen
avarat rakennukset olivat sijoitetut vanhan linnan raunioihin, joista
oli vielä jäljellä sortunut torni ja romaanilaistyylinen pylväskäytävä.
Tästä ovettomasta ja hyödyttömäksi käyneestä pylväskäytävästä nähtiin
avonaiseen vajaan, jonne oli huiskin haiskin heitetty vanhoja
aurankärkiä, ja sitä paitsi aukeni sieltä, rinteen huipulla kun se
sijaitsi, kauas kantava näköala, jota pylväät kehystivät. Tämä paikan
järjestely toi mieleen italialaisten mestarien maalauksia, joissa
varmaankin senvuoksi, että saataisiin esitetyksi maailman kauneutta eri
puolilta, ihmiset aina kuvataan jonkin palatsin pylväiden tai luostarin
holvikaarien välistä nähtyä maisemaa vastaan.

Marcel ja Paula kulkivat vanhan asumuksen ohitse ja astuivat vainion
reunaa, seuraten korkeata kuusiaitaa, joka kokonaan kätki taakseen
Forezan'in syvän rotkon. Hetken käveltyään he saapuivat kaadetulle
puunrungolle, joka vuosikausia oli saanut siinä maata luonnollisena
penkkinä, ja istahtivat sille kuin yhteisestä sopimuksesta.

He katselivat illan laskua yli maiden ja metsien. He näkivät kuinka
heidän kulkemansa polku ja metsän kuivuneet lehdet alkoivat rusoittaa.
Kaksi pahnavankkuria vetävää härkää astui heidän ohitsensa ja kun
ne kulkivat yli auringonpaisteisen paikan, tuli niiden sieraimista
hohtavaa höyryä, jota niiden hengitys vielä lisäsi. Illan rauha levisi
kaikkialle yli maan, joka tyhjine vainioineen ja lehdettömine metsineen
näytti vain odottavan talven suurta lepoa.

Marcel tarttui sisarensa käteen, ja hänen puserruksensa tuntiessaan
purskahti tämä yht'äkkiä itkuun. He olivat molemmat aivan
pakahtumaisillaan siitä tunteiden tulvasta, joka nyt jäähyväishetkellä
täytti heidän sydämensä. Veli ajatteli Alice'n heikkoutta ja sisar
ajatteli veljeään. Hetkisen antoi Marcel rauhassa vuotaa noiden
kyyneleiden, jotka kumpusivat hänen tähtensä.

— Kuule, sanoi hän viimein. Pidäthän sinä huolta äidistä. Minä lähden
ehkä hyvinkin pitkäksi aikaa.

Levottomana sisar aavisti taas jotain uutta onnettomuutta. Ja heti hän
hillitsi surunsa:

— Tottahan sinä ensi vuonna palaat Algeriasta?

— En tiedä, pikku Paula. Minä aion ottaa osaa halki Saharan tehtävään
tutkimusretkeen, jota parhaillaan valmistellaan.

— Vai niin, sisar virkkoi, sitähän minä pelkäsinkin. Sinä vaadit meiltä
liikoja, Marcel. Äiti on jo vanha ja hyvin väsynyt. Hän tuntee meidän
surujamme yhtä syvästi kuin me itsekin. Häntä pitää säästää.

Marcel katseli vainioiden rauhaa ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi jäädä
äidin ja sisaren luokse. Mutta se oli vain ohimenevää kaipuuta, ja hän
jatkoi:

— Jääthän sinä äidin luokse, sinä meidän pikku laupeudensisaremme.
Minun täytyy lähteä kauas... ja unohtaa. Älä puhu siitä vielä.
Moureau'n retkikunta ei ole vielä valmis. Se ei pääse lähtemään,
ennenkuin ehkä vasta vuoden perästä. Sinulle minä sen sanon, sinulle,
joka tunnet kaikki minun salaisuuteni. Äiti saa sen kyllä tarpeeksi
aikaisin tietää.

Paula kysyi vain:

— Kestääkö se retki kauan?

— Sitä ei voi tarkalleen määrätä. Puolentoista vuotta luultavasti.

Paula koetti turhaan hillitä itseänsä, hänen kyyneleensä alkoivat taas
vuotaa.

— Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastamme, äiti ja minä. Voi, jospa
me olisimme voineet antaa sydämemme sille, joka ei uskalla mitään itse
tahtoa, niin hän olisi ainakin voinut, mitä me emme voi: saada sinut
pysymään kotona.

Marcel kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa
vastaan. Hän luotti tähän sisarenrakkauteen, jonka uljuus häntä
vahvisti, ja odotti vain, kunnes tuo epätoivon puuska oli ohitse. Mutta
hän ei lausunut Alice'n nimeä. Koskaan enää ei tuo nimi saisi päästä
hänen huuliltansa. Vain parilla ylenkatseellisella sanalla kosketti hän
rakkauttaan:

— Annetaan sen asian olla, pikku sisko. Se avioliitto olisi minua
alentanut. Vaimolla ei ole oikeutta rajoittaa miehensä elämää! Mitä on
rakkaus, joka ei jaksa kestää eroa eikä tuskaa, eikä kykene mihinkään
uhraukseen. Sinä jäät äidin luokse. Minun pitää kiertää maailmaa, se on
minun kohtaloni.

Hän tunsi kuinka sisar jäykistyi.

— Mitäpä minusta, Paula virkkoi, ja noissa parissa sanassa kuvastui se
sisällinen kapina, jota veli aavisti ja kyllä ymmärsi.

Aivan liian nuorena oli Paula tullut tuntemaan kohtalon kovuutta, siinä
iässä, jolloin elämä vielä on täynnä viehätystä. Ja isänsä kuoleman
jälkeen hän oli saanut kokea liian paljon alhaista kiittämättömyyttä ja
loukkaavaa kopeutta äitiään ja itseään kohtaan. Nuo kokemukset olivat
opettaneet hänelle stoalaista lujamielisyyttä, mutta myös tehneet
hänet katkeraksi ja ylpeäksi. Tuskin kaksikymmenvuotiaana hän ei
enää odottanut mitään elämältä: hän koetti unohtaa itsensä, niinkuin
hän luuli muidenkin hänet unohtaneen. Hänen rakkautensa äitiinsä ja
veljiinsä tyydytti hänen kiihkeätä kiintymyksen tarvettaan. Mennen
liian pitkälle omanarvon tunnossaan ja ihmisten halveksinnassaan, ei
hän tahtonut selvittää itselleen niitä hämäriä tunteita, jotka itivät
hänen hehkuvan sydämensä syvyydessä.

Veli tiesi, että sisar oli samaa maata kuin hän itsekin, ettei häntä
haluttanut puhua itsestään ja surkutella itseänsä. Hän koetti vain
reipastuttaa sisarensa mieltä ja sanoi hänelle hyvin hellästi:

— Älä sure, Paula. Sinä tulet kyllä vielä kerran onnelliseksi. Muista
minun niin sanoneen. Sinä sen niin täysin ansaitset.

Mutta Paula käänsi keskustelun toisaalle:

— Tuo tutkimusretki oli varmaankin syynä sinun Pariisin matkaasi. Sinä
salasit sen minulta.

— Enhän minä sitä kauan salannut, Paula. Minun täytyi taistella monia
juonia ja kilpailuja vastaan. Lopulta minun onnistui saada Jean
Berlier'n nimi ja oma nimeni tutkimusretkikunnan luetteloihin.

— Vai lähtee luutnantti Berlier'kin?

— Lähtee. Ja hän palaa siltä retkeltä kapteenina ja ristin saaneena.
Mutta ennen kaikkea hän palaa sieltä kypsyneenä. Kuten meri niin
aavikkokin avartaa päätä ja sydäntä. Ei siellä enää ajatella
liehittelyä. Mutta miksi sinä olet lakannut kutsumasta häntä Jean'iksi?

Paula ei vastannut. Veli katsoi häneen ja nousten seisomaan hän virkkoi:

— Mennään kotiin. Ilta joutuu. Emme saa enää kauempaa olla poissa äidin
luota.

Rouva Guibert istui oven edessä ja odotti heitä. Vanhoilla sormillaan
kutoi hän villasukkia arentimiehen pikku tytölle. Hän oli pannut
silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin valvoa vartaitaan. Usein
nosti hän silmänsä ja katsoi puistokäytävää kohden. Tämä rakennuksen
puoli oli villin viinin peitossa, jonka tulipunaiset lehdet hehkuivat
laskevan auringon valossa.

Nähdessään Paulan ja Marcel'in hymyili hän heille. Mutta heidän
noustessaan portaita, otti hän nopeasti pois silmälasinsa ja kuivasi
silmiään.

— No vihdoinkin, virkkoi hän.

Poika suuteli häntä.

— Tulimme hiukan viipyneeksi Montcharvin'in metsässä. Mutta tässä me
nyt olemme, äiti. Etkö pelkää illan viileyttä? On jo myöhäistä olla
ulkona.

Ja heidän astuessaan sisään, kääntyi nuori mies katsomaan läheisiä
niittyjä, kastanjatietä, avonaista porttaalia. Perehdyttyään perheen
asioihin, tiesi hän, että täytyi ajatella Maupas'n myymistä, jollei
hänen veljensä Etienne ansaitsisi hyvästi Tonkin'issa. Täällä oli
kulunut hänen lapsuutensa, täällä oli hänen sisäinen maailmansa
muodostunut. Noilta kentiltä, jotka tällä hetkellä rusoittivat ja
sinertivät, kohosi hänen kutsuessaan muistojen parvi. Niitä liiteli
luokse kaikkialta, kuin ilta-auringossa välkkyviä lintuja.

Marcel sulki oven.

Salissa hän istui äitinsä viereen, matalammalle tuolille, nojasi hänen
olkapäätänsä vastaan ja otti hänen kätensä omaansa.

— Näin minun on hyvä olla, sanoi hän hyväilevällä äänellä, joka soti
jyrkästi hänen miehekästä ulkomuotoaan vastaan.

Ensimmäistä kertaa hän nyt katseli tuota kättä, jota piti kädessään,
tuota vanhaa, pykimiä täynnä olevaa käsiparkaa, jonka turvonneet ja
sormuksettomat sormet ilmaisivat, kuinka paljon sillä oli tehty työtä.
Äiti huomasi, minne pojan katse kulki.

— Minun täytyi ottaa pois vihkisormukseni, hän selitti. Se kävi liian
ahtaaksi. Minä pidin jonkun aikaa isän sormusta. Mutta se oli kulunut
niin ohueksi, että se katkesi yhtenä päivänä, kuin olisi se ollut lasia.

Ja kuin itsekseen hän lisäsi:

— Ei sillä ole väliä. Meidän tunteemme ne vain jotakin merkitsevät.
Eikä niitä kuolemakaan katkaise.

Marcel loi silmänsä seinällä riippuvaan äidin kuvaan, jonka hän hyvin
tunsi. Siinä näkyi nuori, hoikka ja kaunis nainen, tyttömäisen arka
ilme kasvoillaan, jonka hennot ja sievät sormet pitelivät kukkaa vanhan
ajan tavan mukaan.

Silloin hän kumartui ja painoi suudelman tuolle kuihtuneelle kädelle.

Hänen sisäisten silmiensä eteen tuli vanha väsynyt nainen, joka
masentuneena palasi maantietä pitkin Chênaie'sta, kieltävän vastauksen
saatuaan, ja hän muisti, millä kovilla sanoilla hän oli ottanut hänet
vastaan. Hiukan töykeän lempeästi, mikä antoi niin suuren arvon hänen
hellyyden osoituksilleen, hän virkkoi:

— Äiti kultani, minä olen toisinaan sanonut sinulle tylyjä sanoja.

Äiti veti hiljaa kätensä hänen kädestään ja hyväili poikansa poskea.
Hän hymyili tuota valoisaa ja surullista hymyä, joka kuvasti hänen
kärsimysten puhdistamaa sieluaan.

— Ole vaiti, kuiskasi hän liikutettuna; sinä et saa soimata itseäsi.
Joka hetki minä kiitän Jumalaa niistä lapsista, joita hän minulle on
antanut.

He vaikenivat molemmat. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hetket
kuluivat nopeasti, auttamattomasti. Lähestyvä ero erotti jo heidät.
He nauttivat epätoivoisina, ahdistus sydämessä, loppumaisillaan
olevasta yhdessäolostaan. Mikään ei niin liitä yhteen kuin yhdessä
kestetyt tuskat ja huolet. Koskahan he taas saisivat näin istua
yhdessä, syksyn kullatessa maita ja metsiä, ja katsella ikkunan läpi
kellastuvien lehtien kuihtuvaa kauneutta? Noista kolmesta olennosta
aavisti kaksi, ettei niitä hetkiä enää tulisi. Rouva Guibert koetti
turhaan olla rohkea, kuten hän tavallisesti oli eron hetkellä. Marcel
ajatteli Afrikan erämaita, joilta monet eivät koskaan palaa, mutta
häveten heikkouttaan, hän alkoi puhella toivehikkaasti ja sai viimein
karkoitetuksi tuon synkkien aavistusten varjon, joka oli laskeutunut
pieneen maalaissaliin.

Arentimies Trélaz tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat portaiden
edessä. Tavarat kannettiin vaunuihin, unohtamatta eväskoria, joka
kyllä oli tarpeen pitkällä matkalla Marseille'en. Oli jo pimeä, kun
vanhanaikaiset ajopelit lähtivät liikkeelle.

Chambéry'ssa Paula huomasi eräässä holvikäytävässä rouva Dulaurens'in
ja hänen tyttärensä. Hän ennätti nähdä, kuinka Alice kävi
kalmankalpeaksi. Mutta kääntyessään veljeensä päin hän hämmästyi tämän
tunteettomuutta. Veli näytti aivan välinpitämättömältä. Mutta kumminkin
oli hänellä sellainen tunne, että velikin oli huomannut.

Asemalla matkamiesten täytyi kauan odottaa. Odotussalissa he saivat
vielä hetken olla yksinänsä. Rouva Guibert ei lakannut katselemasta
pois lähtevää poikaansa. Yht'äkkiä hän sanoi:

— Sinä kaikkein enimmän muistutat isää teistä lapsista.

— Mutta minulla ei ole hänen uskoansa elämään, virkkoi Marcel.
En nähnyt häntä koskaan masentuneena. Kun häntä kohtasi jokin
vastoinkäyminen, nosti hän vain pystympään päänsä ja sanoi hymyillen:
"Ei hätää mitään, vielähän sitä eletään".

— Hänen kuoltuaan, jatkoi vanha rouva, ei minusta ole enää mihinkään.

— Hän elää sinussa edelleen, äiti. Meille hän on aina olemassa.

— Teissä hän myös elää. Ja minua hän jo odottaa.

Marcel suuteli häntä:

— Ei, äiti, me tarvitsemme sinua.

He eivät saaneet enää olla yksin ja kuullessaan asemamiehen huudon
menivät he asemasillalle. Siellä kiiluivat pimeässä heitä vastaan
lähestyvän pikajunan tulisilmät. Nyt oli jäähyväisten hetki. Koskaan
vielä ei rouva Guibert ollut niin joutunut mielenliikutuksensa valtaan.
Hän toisti toistamistaan:

— Poikani, rakas poikani, ja pusersi rintaansa vastaan nuorta miestä,
joka hymyili, häntä rauhoittaakseen.

Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili:

— Jumala sinua varjelkoon!

Kumaraisena, kallistuneena maata kohden, joka häntä veti puoleensa, hän
palasi Trélaz'n vaunuille nojaten Paulan käsivarteen.

— Älä sure, äiti, sanoi tämä häntä tukien. Vuoden perästähän hän taas
palaa. Sinä olit ennen uljaampi.

Mutta hänenkin mieltään ahdisti se salaisuus, joka oli hänen haltuunsa
uskottu.

Paluumatkalla olivat molemmat ääneti. Illemmalla rouva Guibert sai
yht'äkkiä itkunkohtauksen.

— Minä pelkään, etten näe häntä enää, kuiskasi hän, kun hän saattoi
puhua tuskastaan.

— Mutta eihän häntä mikään uhkaa, vakuutti Paula, hämmästyneenä ja
pelästyneenä tuosta oudosta vaaran aavistuksesta, josta hänellä yksin
oli tietoa.

— En tiedä. Mutta minun mieltäni painaa, niinkuin sinä vuonna, jolloin
isä kuoli.

Ankarasti voimiaan ponnistaen, onnistui hänen hillitä itsensä, jottei
olisi tehnyt tytärtään enempää levottomaksi. Hän tarttui viimeisen
lapsensa käteen, ja tuo vieno lempeys, joka hänessä vanhanakin oli
säilynyt, kuvastui koko hänen olennossaan, kun hän sanoi tyttärelleen,
ajatellen kuinka monasti hän oli saanut sanoa hyvästi milloin hyvin
pitkäksi aikaa, milloin iäksi:

— Rakas lapsi, sinä olet viimeinen kukka minun autiossa tarhassani.



TOINEN OSA.


 Germaanilaisten naisten naimisiin menosta I vuosisadalla.

 "... Häälahjoiksi ei anneta sellaisia joutavia kapineita, jotka naista
 ihastuttavat, vaan härkiä, hevonen kaikkine valjaineen, sekä kilpi,
 heittokeihäs ja miekka. Tuodessaan nämä lahjat, ottaa mies vaimon
 vastaan. Vaimo puolestansa antaa myös muutamia lahjoja miehellensä.
 Tätä pitävät he liittonsa pyhänä siteenä, salaperäisenä vihkimisenä
 ja avion suojelus jumaluutena. Jotta vaimo ei pitäisi itseään
 vapautuneena ylevistä tunteista ja mielenkiinnosta sodan vaihteleviin
 vaiheisiin, ilmoittavat hänelle ennustajat, että hän saa ottaa osaa
 vaivannäköön ja vaaroihin, sekä että hän niin rauhan aikana kuin
 sodassakin on velvollinen kestämään ja uskaltamaan yhtä paljon kuin
 puolisonsakin. Sitä merkitsevät valjastetut härät, suitsitettu hevonen
 ja aseet, jotka hänelle annetaan. Hän oppii, kuinka tulee elää ja
 kuinka kuolla. Hän ottaa vastaan sellaista, joka hänen puhtaana ja
 ehytarvoisena tulee antaa edelleen lapsillensa, että miniät saisivat
 sen ja vuorostaan jättäisivät lastenlapsille."

                                                    Tacitus.



I.

Kolmetoista pöydässä.


— Emmeköhän voisi istua pöytään, rohkeni arasti huomauttaa herra
Dulaurens.

Mutta nähdessään vaimonsa katseen siirtyi hän kiireesti lieden luota,
jossa mahtavat tammipölkyt roihusivat, ja hiipi syrjässä olevalle
tuolille istumaan. Kääntyen vieraittensa puoleen, näytti rouva
Dulaurens heille hymyillen almanakkaa, johon paksuilla kirjaimilla
oli kirjoitettu: 25 päivä helmikuuta. Vanha ja kuivettunut neiti
de Songeon lähestyi, kuin olisi erityisesti hänen mieltään päivien
juoksu kiinnittänyt. Mutta hän halusikin vain päästä lieden ääreen.
Hän oli juuri palannut Roomasta, sillä talvisaikaan hän kulki vain
etelän pyhissä paikoissa, ja tälle viimeiselle pyhiinvaellukselleen
päästäkseen oli hänen täytynyt kiireesti muutattaa rahaksi erään
maksuissaan myöhästyneen arentimiehensä karja. Lämmitellen isoja
jalkojaan, tarkasteli hän almanakan muistiinpanoja:

Mutta tässähän on 25 päivä helmikuuta 1898, sanoi hän luettuaan. Ja
nythän on 25 päivä helmikuuta 1901. Tehän olette aikaanne jäljessä
täsmälleen kolme vuotta.

Kaikki naiset paitsi Alice nousivat sitä ihmettä katsomaan. Almanakka
kulki kädestä käteen. Rouva Orlandi, jonka sylissä oli Pistache —
vanha, lihava ja karvaton, hirveän näköinen Pistache, jonka luomet
peittivät raskaina sen tihrusilmiä — huudahti hämmästyneenä ja ylpeänä
siitä, että oli ymmärtänyt:

— Minä tiedän! Te olette pannut muistiin tyttärenne hääpäivän. Tänään
on häiden kolmas vuosipäivä. Kuinka äidin rakkaus onkaan kekseliäs
ja hienotunteinen! Te olette niin herttainen, rouva Dulaurens. Minä
myöskin rakastan vanhoja muistoja.

— Minäpä lyön vetoa, sanoi Isabella, josta oli tullut rouva Landeau,
että et muista, koska olivat minun hääni.

— Voi tuota Isabellaa! Hän laskettelee aina sukkeluuksia.

Ja valtioviisaana, enemmän kuin hienotunteisena, kumartui Italiatar
sylikoiransa puoleen tuhlaten sille taas hyväilyjään.

Nähdessään vieraittensa huomion olevan muualle kiintyneen, katsahti
rouva Dulaurens pöytäkelloon, joka osoitti neljännestä vaille
kahdeksan. Päivällinen oli määrätty kello seitsemäksi, eikä maaseudulla
ole totuttu epätäsmällisyyteen.

— Pikku kreivitär, etkö ole nähnyt Clément'ia tänään iltapäivällä,
kysyi hän hiljaa tyttäreltään, joka istui hajamielisenä ja äänetönnä.

— En, äiti, vastasi nuori nainen matalalla äänellä. Neljä, viisi
kuukautta Marcel Guibert'in lähdön jälkeen oli epätoivoinen,
masentunut, alistunut Alice äitinsä viisaasti asioita johtaessa
mennyt naimisiin kreivi Armand de Marthenay'n kanssa, joka silloin
oli Chambéry'n neljännen rakuunarykmentin luutnantti. Kolmatta kertaa
nyt juhlittiin hänen "onneaan". Mikä nuoressa tytössä oli ollut
raukeutta ja hentoa solakkuutta, oli nyt muuttunut alakuloisuudeksi
ja laihuudeksi. Hänen kirkkaansiniset silmänsä ja alas kääntyneet
suupielensä ilmaisivat luonteenomaista ja syvää surumielisyyttä.
Enemmän esiin pistävien poskipäiden, kavenneen nenän ja värittömien
poskien vaikutuksesta oli hänen yhä vieläkin puhdaspiirteisten
kasvojensa entinen nuorekas ja viaton ilme muuttunut kärsiväksi ja
lempeäksi alistuneisuudeksi ja murtuneisuudeksi. Hänen kasvoillaan
kuvastui tuska, joka täytti hänen elämänsä jokaisen hetken ja josta,
kaikesta päättäen, hänen miehellään ei ollut aavistustakaan. Tullakseen
siitä vakuutetuksi ei tarvinnut muuta kuin katsoa tuota hänen takanaan
näkyvää leveätä, näppyistä naamaa, noita ennen aikojaan kuluneen miehen
tylsiä, ilmeettömiä kasvoja.

Se talo, jossa Dulaurens'it talvella asuivat Chambéry'ssa, muistutti
jykevän rakennustapansa ja portaittensa pylväistön puolesta komean
Genovan loistavia palatseja. Sen sali oli Saint-Léger'n torille,
kaupungin keskustaan päin. Se oli mahtavan kookas huone, jota tuona
iltana kymmenen lamppua valaisi, päästäen tuskin ollenkaan näkyviin sen
korkean katon vanhanaikuisia parruja.

Huolestuneena poistui rouva Dulaurens tyttärensä luota ja tarkasti
toria, kohottaen ikkunanverhoa. Purevassa pakkasessa lepattavat
kaasulamput näyttivät, että se oli aivan autio. Hän antoi
rullakaihtimen pudota taas alas ja katseli kahden vaiheella vieraitaan.

Mutta keskustelu näytti hänestä niin vilkkaalta, että hän päätti vielä
hetkisen odottaa.

Rouva Orlandi'kin, joka aina myöhästyy, saapui ennen häntä, sanoi hän
katkerasti itsekseen.

Takkavalkean ympärillä kuuntelivat naiset neiti de Songeon'in kuvauksia
Rooman katakombeista, joita hän esitti katekumeenin hartaudella.
Kreivitär Orlandi, joka oli lapsellisen suora moraalittomuudessaan ja
kykenemätön vertailemaan asioita toisiinsa tunnusti pitävänsä enemmän
Pompeijin raunioista niiden huvittavien maalausten vuoksi. Markiisitar
de Lavernay'lla ja paroonitar d'Ambelard'illa, vanhanpuoleisilla,
juhlallisilla rouvilla, ei ollut mitään mielipidettä asiasta. Heidän
jalosukuisuutensa oli mieluista rouva Dulaurens'ille, joka halusta
toitotti ylhäistä alkuperäänsä. He olivat hienoja käytökseltään ja
arvostelivat tuttaviensa elämää ja toimeentuloa heidän pitämiensä
kutsujen lukumäärän ja hienouden mukaan.

Heidän aviomiehensä, nuo ylhäiset loisoliot, olivat Vanhan
Hallituksen ajoilta säilyttäneet hienostuneen esiintymistavan,
mukavia ennakkoluuloja, vilpittömän tietämättömyyden nykyaikaisesta
elämästä ja piintyneen nautinnonhalun. Parooni d'Ambelard, joka oli
helakanpunainen kasvoiltaan, piti hyvästä ruuasta, ja markiisi de
Lavernay, joka valkoisista hapsistaan huolimatta vielä oli nuorekas,
säästi kohteliaisuutensa naisten kauneudelle.

Viimemainittu, joka juuri oli tullut oikeuden istunnosta, kertoi
miesten ryhmälle valamiehen vaikutelmiaan.

— Te tuomitsette varkaan ja vapautatte lapsenmurhaajan, päätti herra
Dulaurens, ja pelokkaana kiirehti tuo pikku mies lisäämään:

— Huomatkaa, etten teitä suinkaan arvostele.

— Minkäs sille mahtaa, hyvä ystävä, jos tuomitsisimme lapsenmurhaajat,
emme saisi enää palvelustyttöjä.

— Mikä lapsentekemisvimma heitä vaivaakaan, julisti herra d'Ambelard.
Varallisuuden tilastahan lasten synnyttämisen tulee riippua. Mitä te
siitä arvelette, herra Landeau?

Herra Landeau tunnusti, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä
asiasta. Tuo miljoonainomistaja taisteli tulisia teollisuustaisteluja
voidakseen valaa vaimonsa kultasateella ja vihdoin voittaa suurimman
voittonsa: saada hänen ylpeä sydämensä heltymään. Isabella kohteli
häntä kuin eläintenkesyttäjä villieläintä, joka murisee, uhkaa
ja ryömii nöyränä maassa. Syystä, että hänellä muka oli tyttären
velvollisuuksia täysin välinpitämätöntä äitiään kohtaan, oli hän
kieltäytynyt seuraamasta miestänsä Lyon'iin, ja pari kertaa viikossa
kävi tämä nyt tervehtimässä vaimoaan siinä uhkeassa huvilassa, jonka
hän oli hänelle rakennuttanut Cognin'in tien varrelle. Ja Isabella
raastoi mukanaan vierailuille tuon työstä uupuneen miehen, jonka
hartiat käyristyivät ja iho kävi lyijynharmaaksi. Alistuneena ja
muristen täytyi hänen tässä ympäristössä ihailla Isabellan päihdyttävää
kauneutta ja kuunnella ilotta hänen helisevää nauruaan, tuota naurua,
joka paljasti hänen valkoiset ja hohtavat hampaansa.

Herra d'Ambelard tukahdutti haukotuksen ja alkoi käydä jo
kärsimättömäksi.

— Pelkään, että jäämme ilman päivällistä, se on jo liian kauan
viipynyt, virkkoi hän markiisi de Lavernay'lle, vaan mitään vastaamatta
kiirehti tämä ottamaan haltuunsa vapaan nojatuolin rouva Landeau'n
vierestä. Ja siellä hän näkyi heiluttelevan pitkää hevosenpäätään,
miellyttääkseen vieruskumppaniaan.

Mutta Armand de Marthenay, joka siihen saakka oli istunut liikahtamatta
ja mykkänä, kuuli mitä sanottiin. Ja hän heräsi horroksestaan:

— Se on Clément'in syy, hän virkkoi. Hän on varmaankin ajanut rikki
autonsa.

Kun hän puhui kovalla äänellä, kääntyi koko seura hänen puoleensa.
Liian pitkällinen odotus alkoi käydä jo kaikista sietämättömäksi.
Kellon viisarit osoittivat jo kahdeksaa.

Rouva Dulaurens koetti vielä kerran peitellä levottomuuttaan:

— Clément on hyvin varovainen. Mutta pimeän aikana ne kapineet ovat
vaarallisia. Voi helposti törmätä esteitä vastaan, jotka huomaa liian
myöhään.

— Minne hän oikein meni, kysyivät naiset.

— Sehän se juuri minua huolestuttaa. Hän lähti kello viiden aikaan
Chênaie'hen. Tuskin kymmentä minuuttia kestää se kolmen kilometrin
matka. Eikä hän vain palaa.

— Koettaen ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä, vakuutti herra
Dulaurens:

— Hänelle ei ole koskaan tapahtunut tapaturmaa. Säälimättä tokaisi
siihen Marthenay purevan pilkallisesti:

— Hänelle itselle ei kylläkään. Hän on aika veitikka. Mutta monia muita
hän on murskannut autollaan. Kanoja, koiria. Ja tässä hiljattain erään
vanhan eukon.

— Me maksoimme hänelle korvauksen, väitti loukkaantuneena rouva
Dulaurens. Ja aika kalliin päällisiksi.

— Eukko ontuu nyt maksua vastaan.

Kohteliaasti ja ilman ivan hiventäkään selitti herra de Lavernay
emännälle, että viheliäiset raukat usein syöksyvät autojen eteen
saadakseen rahallista hyötyä. Muut paitsi neiti de Songeon, joka
vastusti kaikkea edistystä, puolustivat parhaillaan yksissä mielin
tuota muodissa olevaa urheilua, kun ovi aukeni ja sisään astui nuori
Clément hyväntuulisena ja punakkana, turkikset yltä yleensä kuurassa,
mikä kimalteli lamppujen valossa.

Rouva Dulaurens riensi häntä vastaan ja torui häntä sensijaan,
että olisi häntä suudellut, kuten mielensä teki. Tyttärensä mentyä
naimisiin, otti hän entistä enemmän osaa poikansa elämään. Poika ei
koettanutkaan puolustautua. Hän nauroi ja suli kuin jääpuikko.

— Niin sitä meidän kävi! Emme päässeet paikaltamme Cognin'issa. Kaunis
juttu!

Julmistuneena pudisti herra d'Ambelard päätään. "Vai kaunis juttu,
sanoi hän itsekseen. Entäs myöhästynyt päivällinen! Ei se poika
kursaile puheissaan!" Hän oli ennättänyt niin pitkälle mietteissään,
kun rouva Dulaurens tuli ja otti hänen käsivartensa mennäkseen
ruokasaliin. Clément aikoi tarjota omansa neiti de Songeon'lle, mutta
tämä silmäili häntä ylenkatseellisesti ja singahdutti hänelle yli
olkansa:

— Menkää kuivaamaan itseänne! Tyynesti vastasi nuorukainen:

— Olette oikeassa, neiti. Mutta lempeä ette juuri ole. Minä menen
kuivaamaan ja muuttamaan myöskin.

Hän katosi ja palasi tupakkatakissa, kun tarjottiin häränselkää
herkkusienien kera. Uudenaikaisten sukupolvien häikäilemättömyydellä
pyysi hän kovaäänisesti soppaa ja Normandian kampelaa, eikä kiirehtinyt
millään tavalla korjaamaan myöhästymistään.

Kun tarjoilu jatkui häiriytymättä, kävi pöytäseurue ennen pitkää
hilpeäksi. Keskustelu oli yleistä ja vilkasta. Tyydytettyään
ruokahalunsa koetti nuori Clément kiihkeästi päästä mukaan ja saada
huomiota. Hän piti varansa, kun puhe hetkeksi taukosi, ja lennätti yli
pöydän:

— Minä tiedän suuren uutisen.

— Minkä, kysyttiin joka haaralta.

— Cognin'issa sain kuulla. Minulle kertoi sen autokuskini, joka kuuli
sen kansakoulunopettajalta.

— Vai Cognin'in uutisia, huudahti Isabella ivallisesti. No nepä ne
herättävätkin huomiota koko Ranskanmaassa!

Clément hyräili Malbrough'n aariaa:

— _Kun sanoman tään kuulla saatte, vuotaa kyyneleet_.

— Ohoo! Ohoo!

— Naurakaa vain, hyvä rouva, naurakaa! Minun uutiseni herättää
todellakin huomiota koko Ranskanmaassa.

— No mutta sanokaa se jo meille, pyysivät kiihkeästi useat äänet.

Kaikkien katseet kohdistuivat nuorukaiseen. Tämä nautti hetkisen
tietonsa tuottamasta ylemmyyden tunteesta. Hän oli nyt päässyt
tarkoitustensa perille, oli valloittanut koko pöytäseurueen.
Parhaillaan tarjottiin _Herkku_ nimistä tryffeleillä höystettyä
liharuokaa, erään Toulouselaisen ammattimiehen mainehikasta
valmistetta. Ja kaikkien vieraiden edessä komeili hoikissa
Muranolaisissa maljakoissa kallisarvoisia erivivahteisia
kämmekänkukkia. Alice oli neuvonut äidilleen tämän pöydän koristelun,
jonka hän oli löytänyt eräästä hienoston sanomalehdestä.

— No, kerrohan nyt, sanoi rouva Dulaurens puhuen kaikkien puolesta.

Clément ei voinut enää päästä puhumasta. Hän oli jo ennättänyt huomata,
kuinka tahditonta oli uutisen ilmoittaminen tässä tilaisuudessa, mutta
siitä huolimatta hän sanoa läjähytti kaikella häikäilemättömyydellään:

— No kuulkaa sitten! Majuri Guibert on kuollut.

Tämä uutinen, joka näin singahdutettiin keskelle tuota perin hienoa
ja oivallista juhla-ateriaa, keskelle lämpöä ja valoa, kukkien
ihanuutta, jalokivien kimaltelua, pukujen loistoa ja yleistä
hilpeyttä, tuntui melkein sopimattomalta. Ei kukaan muu kuin tuo
epähieno Clément, jonka urheilu oli tylsyttänyt, olisi voinutkaan
tehdä itseään syypääksi moiseen julkeuteen. Eikö kuolemasta puhuminen
juuri muistuttanut heille, ettei tämän illan ilo ollut ikuista, ja
nykyhetkestä nauttimisen taitohan on juuri siinä, että edellytetään sen
alati kestävän. Jospa edes olisi ollut kysymys jonkin tuntemattoman
kuolemasta, josta ei olisi tarvinnut pitää lukua! Mutta Majuri
Guibert'iä ei voitu ilman muuta sivuuttaa. Hänen syntyperänsä, hänen
persoonansa ja hänen loistava sotilasuransa tekivät mahdottomaksi olla
hänestä puhumatta. Jonkinlainen typertyminen valtasi kaikki läsnäolijat.

Isabella se ensimmäisenä rupesi puhumaan. Ja hän epäili koko tapahtumaa.

— Kaikkia vielä! Viime vuonna teitä olisi uskottu. Silloin hän otti
osaa Moureau'n Afrikan retkeen. Hän kulki halki tuntemattomien ja
vaarallisten seutujen. Mutta hän palasi sieltä terveenä ja reippaana
ja kuuluisana samalla. Nyt hän on majuri ja kunnialegioonan ritari
kahdenneljättä vuotiaana. Hän on meidän paikkakuntamme suuruus. Te
kadehditte häntä kaikki, siksi teistä on mukavaa tehdä hänet aivan
olemattomaksi.

Hän puhui innokkaasti ja liikkui edestakaisin tuolillaan kääntyen
oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut kutsua kaikki
pöytäkumppaninsa vihansa todistajiksi. Vaistomaisesti oli hän Clément
Dulaurens'in sanoja kuullessaan katsahtanut Alice'en ja nähnyt veren
pakenevan hänen kasvoiltansa, aivan kuin henki olisi lähtenyt, ja tuo
kalmankalpeus levisi hänen käsiinsä saakka, jotka olivat alkaneet
hermostuneesti vapista, niin että niitä tuskin saattoi erottaa
valkoisesta pöytäliinasta. Heti oli Isabella silloin kääntänyt huomion
puoleensa noilla äkkinäisillä sanoillaan.

Clément heilahdutti kevyesti kättään:

— Minkäs sille mahtaa! Hän on kuollut. Minä ihailen häntä yhtä paljon
kuin tekin, mutta hän on kuollut.

Hän toisti häikäilemättä tuota sanaa, jota ei koskaan pitäisi saada
ruokahuoneessa lausua.

— Hyvä Jumala, olkaa vaiti, mumisi rouva Orlandi, joka kauhukseen oli
huomannut, että heitä oli kolmetoista pöydässä. Ja hän alkoi uudestaan
laskea, toivoen erehtyneensä.

Juhlallisesti julisti neiti de Songeon:

— Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!

— Kuoliko hän Ranskassa, kysyi herra Dulaurens. Sillä
tutkimusretkeilijäthän palasivat kotimaahan kuukausi tai pari sitten.

Herra d'Ambelard, joka oli pysynyt aivan välinpitämättömänä, maisteli
kaikessa rauhassa tryffeliään, jonka hän oli jättänyt lautaselleen,
saadakseen sen mausta vielä nauttia, ja herra de Lavernay upotti
katseensa eteenpäin kumartuneen Isabellan kaula-aukkoon. Naiset
puhuivat säälien onnettomuudesta. Herra de Marthenay pani pöydälle
lasinsa, jota hän ahkerasti kallisteli:

— Minä kohtasin majurin asemalla tuskin kolme viikkoa sitten. Hän astui
junasta. Minä lähestyin häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan minua.

— Luultavasti hän ei tahtonut tuntea, ei Isabella malttanut olla
tokaisematta. Hän inhosi Alice'n miestä, joka innokkaasti liehui hänen
ympärillään, kun oli menettänyt pelissä ja kun kortit eivät enää
kiinnittäneet hänen ajatuksiaan.

Jottei hänen sanojaan olisi käsitetty viittaukseksi hänen omiin
tunteisiinsa, lisäsi hän:

— Epäilemättä hän halveksii virkansa heittäneitä upseereja.

Herra de Marthenay oli eronnut sotaväestä edellisenä vuonna.

— Hän _halveksi_, oikaisi Clément julmasti.

Sillä hän ei suostunut siihen, että häneltä anastettiin vainajansa. Ja
kun huomio taas oli kääntynyt häneen, kertoi hän muutamia lisätietoja:

— Lankoni ei erehdy. Majuri Guibert kävi Savoijissa viime kuussa. Hän
oli pari päivää äitinsä ja sisarensa luona Maupas'sa ja palasi sitten
taas varusväkeensä Timmimun'iin joka on Etelä-Algeriassa.

— Tuât'in keitaiden suulla, täydensi entinen rakuunaluutnantti, joka
siviiliksi tultuaan osoitti ajoittain suurta innostusta sotilaallisiin
kysymyksiin. Mutta kenraali Lervières on kulkenut Timmimun'in ohi:
Beraber'it ja Dui-Menia't ovat siis varmaankin hyökänneet hänen
jälkijoukkojensa kimppuun.

Röyhkeästi otti nuori Dulaurens monokkelinsa katsoakseen de
Marthenay'ta:

— Armand, minä en tunne teitä enää. Onko teistä tullut strategi?

Katsahdettuaan uudestaan ystävättärensä verettömiin kasvoihin, alkoi
Isabella taas:

— Mutta minä en ymmärrä. Hän palasi tuskin Saharan matkaltaan, joka
kesti puolentoista tai kaksi vuotta, en oikein tiedä enää. Sellaisten
retkienhän perästä saadaan pitkiä loma-aikoja. Eikö hän sitten
ollenkaan levännyt? Lähtikö hän heti taas sotaretkelle? Sillä jos hän
on kuollut, niin taistelussa hän on kaatunut.

Nostaen silmäkulmiaan antoi Clément lasinkappaleensa pudota:

— Kun kerran ollaan sankareita, niin ollaan kokonaan. Hän oli itse
pyytänyt tuota paikkaansa siksi, että se oli vaarallinen.

Herra de Lavernay kumartui naapurinsa puoleen ja kuiskutti hänen
korvaansa:

— Kuinka hauska teitä onkaan nähdä, kun innostutte. Teidän poskenne
hehkuvat ja silmänne leimuavat.

Kumminkaan hän ei katsellut hänen poskiansa eikä hänen silmiänsä.
Ajatellen muita asioita keskeytti nuori nainen kuivasti hänen puheensa
tuolla kirpeydellä, jota avioliitto ei vähääkään ollut lieventänyt:

— Olkaa vaiti, vanha pyydystäjä!

Alice oli ottanut kämmekkävihkonsa ja hengittäessään niiden tuoksua
kätki hän osaksi kalpeuttaan. Isabella laski vihdoin valloilleen
levottomuutensa, joka häntä hetken oli jo ahdistanut:

— Entä kapteeni Berlier? Hänhän palasi myös Saharasta. Hän kuului
samaan siirtomaa-väen rykmenttiin kuin majuri Guibert. Seurasikohan hän
majuria Timmimun'iinkin?

Arvasikohan Clément Dulaurens hänen äänensä sävystä hänen
levottomuutensa? Liian usein oli nuorukainen saanut kärsiä tuon ketään
säästämättömän Isabellan pistopuheita, jotta hän olisi saattanut olla
tuntematta julmaa nautintoa, voidessaan häntä nyt hiukan kiusata:

— Aivan oikein totta tosiaan, Jean Berlier'n pitäisi myöskin olla
Timmimun'issa.

— Sanokaa, mitä te oikeastaan tiedätte, käski Isabella tylysti ja
kopeasti.

— Kerro meille, mitä olet kuullut, lisäsi rouva Dulaurens, jonka
tämä keskustelu oli saattanut niin pois suunniltansa, ettei hän enää
yrittänytkään kääntää vieraittensa huomiota toisaalle, vaan päätti
alistua siihen, mitä oli tapahtunut.

— No kyllä, kyllä. Sillä sikaa kun autoani korjattiin Cognin'issa,
menin minä Kansalliskahvilaan. Salissa ei ollut muita kuin määri,
opettaja, ja kolme neljä valtuusmiestä. He kävivät minut nähdessään
hyvin salaperäisen näköisiksi. — Kas vain, sanoin minä heille, täällä
pidetään kokousta.

— Me vain puhelemme keskenämme, virkkoi määri. Ja siihen meidän
mielipiteittemme vaihto loppuikin.

— Entä sitten! Entä sitten!

— Ei sen enempää, mitä minuun koskee. Minä astuin ulos, lähetin kuskini
tyhjentämään lasillisen vuorostansa ja käskin hänen kysymään, mitä oli
tekeillä. Hän on sangen hyvä ystävä opettajan kanssa. He ovat molemmat
anarkisteja.

— Anarkisteja, toisti neiti de Songeon kauhistuneena.

— Aivan niin. Kaikkihan meidän päivinämme ovat anarkisteja. Se on
muodissa. Kuskini palasi. Minä tiedän, sanoi hän minulle. He ovat
saaneet sähkösanoman ministeriltä, jossa ilmoitetaan, että majuri
Guibert on Afrikassa kaatunut. — Oletteko siitä varma?

— Aivan varma. Hänet surmasivat villit, kun hän puolusti jotakin Timu
nimistä kaupunkia — Timmimun'iako?

— Niin juuri. Ja nyt heidän täytyy ilmoittaa uutinen omaisille. Se oli
heistä sangen ikävä tehtävä. He lähettivät maapoliisin.

— Maapoliisinko, kysyi herra Dulaurens, joka piti kiinni virallisista
määräyksistä. Mutta määrin itsensähän olisi pitänyt viedä se onneton
sähkösanoma.

— Guibert'it ovat taantumusmielisiä, sanoi herra de Lavernay. Ja nuo
hyvät tasavaltalaiset eivät haikaile.

— Mutta eiväthän Guibert'it harrasta politiikkaa.

— Isoisä oli neuvoston jäsen ja vanhoillismieiinen ja isä oli Cognin'in
määri. Se riittää.

Rouva Dulaurens katseli turhaan tyttäreensä päin, josta hänet erotti
haarakynttilänjalka. Alice'n kämmekänkukat taipuivat hänen kyyneltensä
kuuman kasteen alla. Yleisessä hämmingin tilassa ei kukaan huomannut
hänen itkuaan.

— Kuinka hän kuoli, kysyi joku naisista.

— Joukkonsa etunenässä, voiton jälkeen, sai luodin otsaansa. Minä
käytän sähkösanoman sanoja, kuskini luki sen.

Ja heilutellen harmaita hapsiaan kysyi neiti de Songeon:

— Saattoikohan hän saada rippiä ja Herran ehtoollista?

Asianmukaisesti päätteli herra Dulaurens:

— Se on suuri tappio koko maalle.

— Niin on, lisäsi hänen vaimonsa ylevässä kaunopuheisuuden
puuskassa. Me kunnioitamme hänen mainehikasta muistoaan. Me vietämme
surujuhlan, jonka komeus hämmästyttää koko Chambéry'ta. Meidän
luokkamme asia on näyttää Ranskalle, kuinka todelliselle ansiolle on
annettava tunnustusta ja kuinka sitä on palkittava aikana, jolloin
keskinkertaisuus valtaa kansan, jolloin kateellinen tasa-arvoisuus
saattaa sen vaipumaan alhaisimmalle tasolle.

Hän oli juuri samana aamuna lukenut tämän viimeisen lauseen Gaulois
lehden pääkirjoituksesta.

Hämmästyneenä näistä sanoista mietti Alice tuskassaan: "Miksi ei minua
sitten annettu hänelle?" Ja ääneti ajatteli Isabella Jean Berlier'ta,
jonka kohtalo oli epävarma.

Rouva Orlandi unohti hetkeksi Pistache'nsa ja huomatessaan tyttärensä
olevan ajatuksissaan, katseli hän tätä rakastuneen ihailevasti, ylpeili
syvästä äidinrakkaudestaan, ja säälin puuskassa, jossa sentään oli
hiukkasen itsekkyyttäkin, virkkoi hän heltyneenä rouva Guibert'in
kohtalosta:

— Tietääkö hänen äitinsä?

Hän pelästyi omia sanojaan, ikäänkuin olisi hän mielestään puhunut
sopimattomasti. Kaikkien katseet kääntyivät Clément Dulaurens'iin.
Nuorukainen vastasi luontevan huolimattomasti, mikä johtui sentään
enemmän hänen iästään kuin hänen sydämensä tylyydestä:

— Nyt hän jo varmaankin tietää kaikki. Palatessani kohtasin hänet. Hän
ajoi Maupas'han päin vanhoissa vaunuissaan. Hän kulki juuri lyhdyn
ohitse, tunsin hänet hyvästi. Rikki menneine koneineni pääsin vain
hitaasti eteenpäin.

Nämä sanat saivat jokaisen tuntemaan aivan ruumiillista pahoinvointia.
Oli kuin ulkoa olisi äkkiä tunkeutunut jäätävä viima ja kylmentänyt
tämän upean ruokasalin. Vaistomaisesti tarkasti tuskastunut herra
d'Ambelard, eivätkö ikkunat ehkä olleet oikein kiinni. Kylmät väreet
karmivat kaikkia läsnäolijoita, joilla oli kaikilla sama näky sisäisten
silmiensä edessä: vanha nainen, jonka osaksi jo oli tullut paljon
koettelemuksia elämässä, ajaa turvallisena ja rauhallisena lumista
tietä kotiansa kohden, jossa kuolema häntä odotti.

Tuo järkyttävä kohtaus, joka oli tapahtumaisillaan, joka ehkä tällä
hetkellä juuri tapahtui, liikutti vielä enemmän heidän mieltään kuin
majuri Guibert'in kunniakas kuolema kaukana Afrikan tantereella.
Alice'n nyyhkytys katkaisi painostavan hiljaisuuden. Säikähtyneellä
äänellä mumisi Isabella:

— Nyt hän jo tietää.

Äidit valittelivat sydämensä pohjasta. Ja rouva Dulaurens, joka
aina oli nopsa toimimaan, päätti pian käydä tuon naisraukan luona
lohduttamassa ja ilmaisemassa osanottoaan.

Nähdessään nuo hautajaisilmeet kaikkien kasvoilla ymmärsi
viimein Clément, joka harrasti iloisuutta ruokapöydässä, kuinka
epäjohdonmukaisesti hän oli menetellyt, ja tunnusti itsekseen:

— "Tuhmasti tein".

Hänen isänsä, jota ohjasivat arvojärjestyksen periaatteet, kevensi
huomaamattaan keskustelua ottaessaan uudestaan puheeksi sivuseikan,
jota hän ei ollut riittävästi käsitellyt:

— Cognin'in määrin olisi itse pitänyt mennä viemään surusanomaa ja
ilmoittaa se hienotunteisesti eikä raakamaisesti lähettää sinne
maapoliisia.

Käyttäen hyväkseen tätä valokohtaa, toi herra d'Ambelard viimein esiin
vastalauseensa, joka jo pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellänsä:

— Vaikka kuinka nukuttelisimme, emme saisi asiantilaa muutetuksi.
Meidän olisi paljon parempi puhua jostakin vähemmän surullisesta
asiasta. Pariisissa ollessani kysyin aina, ennenkuin menin teatteriin,
päättyikö kappale onnellisesti. Seurusteltaessa samoin kuin
näytelmääkin katsottaessa pitäisi surun pysyä kaukana.

Markiisi de Lavernay oli samaa mieltä, ja kuollut haudattiin. Kultainen
samppanja kihisi taas pikareissa. Kukkien tuoksu levisi yli pöydän,
jota koristivat laserretut hedelmät siroissa koreissaan. Naisten
jalokivet säihkyivät lamppujen valossa. Tuntui oikein hyvältä päästä
taas tuohon komeuden ja viihtymyksen ilmapiiriin, jonka äskeinen kovan
onnen uutinen oli karkoittanut. Mutta Alice ja Isabella pysyivät yhä
omissa tuskallisissa ajatuksissaan.

Juotiin nuorenparin malja, jonka hääpäivä oli juhlan aiheena, ja
siirryttiin saliin.

Alice, joka ei kestänyt enää kauempaa, pujahti pois ja pakeni äitinsä
huoneeseen. Hän istui siellä pimeässä ja huumautui tuskastaan. Hän
oli uljaasti hymyillyt, kun esitettiin hänen maljansa ja viitattiin
hänen "kadehdittavaan onneensa". Hänen onneensa! Turhaan etsi hän
sitä nykyisyydestä ja menneisyydestä, ja mitäpä onnea hän saattoi
tulevaisuudeltakaan odottaa? Kovat kohtalon iskut, joiden sattuessa
aivan luulee menehtyvänsä, tekevät ihmisen selvänäköiseksi. Niin eli
nyt Alice'kin lohduttomassa murheessaan uudelleen elämänsä viime
vuodet. Selvinä, nopeasti toisiaan seuraavina kuvina kulki hänen
sisäisten silmiensä ohitse hänen ilottomien päiviensä synkkä jono...

Hän ei ollut tahtonut mennä vaimoksi Armand de Marthenay'lle, mutta
äidin lakkaamaton yllytys oli voittanut viimein hänen vastustuksensa.
Hän oli palannut kirkosta morsiuspuvussa puolison kainalossa, jota ei
ollut valinnut. Entä sen perästä? Saattoiko hän muistinsa kätköistä
löytää hetkeäkään iloa, tuota syvää ja puhdasta iloa, jota hänen
lapsensielunsa oli uneksinut? Hänen avioliittonsa ensi aikoina oli
jonkinlainen hyväätekevä turtumus vallannut hänen mielensä, kuten
sumu peittää paljaaksi riistetyn vainion hävityksen. Hän unohti
tunnustella sydäntänsä. Hänen puolisonsa pysyi hyvällä tuulella,
kuten toimessa oleva mies ainakin: hän ratsasti, täytti täsmällisesti
sotilaan velvollisuutensa, otti vastaan tovereitaan, pani toimeen
huviretkiä. Nuori rouva antoi uusien emännän velvollisuuksiensa
kiinnittää ajatuksiaan ja hienon seuraelämän monenmoisten vaatimusten.
Unelmiensa puolison sijasta oli hänellä vierellään kumppani, joka
oli ylpeä hänen rikkaudestaan ja kauneudestaan, joka tosin ei juuri
ollut hienotunteinen eikä lahjakas eikä sukkelakaan, mutta kokolailla
hyvänlaitainen, joka typerästi aina ihaili itseään. Pikku tyttönsä
syntyessä luuli hän viimein saaneensa unhotusta, jota hän vielä etsi
ajoittain.

Tästä elämänsä siedettävästä ajanjaksosta siirtyi hänen ajatuksensa
sitä seuranneeseen, jota yhä vielä kesti. Odottamattomien tapausten
johdosta määrättiin Chambéry'n rykmentti kaukaiseen kasarmikaupunkiin
Itä-Ranskaan. Turhaan koetti luutnantti de Marthenay saada vaihdetuksi
paikkaa jonkun toisen kanssa. Hänen oli pakko lähteä ja jättää
Savoiji tai sitten katkaista virkauransa. Tämän muuton uhatessa
oli rouva Dulaurens puhjennut niin meluaviin surun osoituksiin,
että ymmärtämättömyydessään Alice oli muistuttanut miestään siitä
lupauksesta, jonka tämä heidän kihloissa ollessaan oli juhlallisesti
tehnyt. Kelpo miehenä rakuunaluutnantti myöntyi ja lähetti vuorokauden
kuluessa erohakemuksensa. Hän antautui mielihyvällä seuraamaan
laiskuuden vaistojaan, joita sotilaselämä oli häirinnyt. Ja siitä
pitäen hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ja yhä syvempää
alaspäinmenoa.

Hän alkoi ensin ahkerasti käydä kahviloissa. Saapui sitten kesäkausi.
Silloin hän oli jokapäiväisenä vieraana Aix-les-Bains'in klubilla ja
Kukkahuvilassa. Hän alkoi pelata korttia ja voitti. Vaimonsa hitaasti
parantuessa lapsivuoteestaan, oli hänellä häpeällisiä suhteita, jotka
olivat tavallisia kylpykaupungin kantavieraiden keskuudessa. Alice sai
eräänä päivänä tietää, että miehensä petti häntä halpamaisesti. Hänen
puhtautensa oli säilynyt hänen naimisiin mentyäänkin. Ja nyt hän sai
julmalla tavalla oppia tuntemaan uskottomuutta, ennenkuin oli tullut
tietämäänkään, että saattoi olla uskoton. Hän nousi vastarintaan, mutta
katumuksen sijasta, jota hän oli odottanut ja joka olisi saattanut
hänet antamaan anteeksi, sai hän seuraavan nöyryyttävän vastauksen:
"Sinä tahdoit minun ottamaan eroni, ja minä otin. Syytä nyt itseäsi,
jos minä omalla tavallani koetan saada korvausta urani menetyksestä.
Miehen täytyy olla toiminnassa. Minä uhrasin sinulle elämäni päämäärän.
Mitäs sinä olet uhrannut minulle sen sijaan?" Hämmentyneenä noista
soimauksista, sulkeutui Alice siitä alkaen itseensä ja vaikkei
alistunutkaan, kietoutui hän tuskalliseen äänettömyyteen, joka oli
sopusoinnussa hänen passiivisen luontonsa kanssa.

Huono pelionni teki herra de Marthenay'n äreäksi. Kylpykauden päätyttyä
hän toimetonna ja tolaltaan eksyneenä taas antautui juomaan. Alice
näki, kuinka hän hänen silmiensä edessä koetti kietoa pauloihinsa
hänen ystävätärtään Isabellaa ja havaitsi välinpitämättömänä, ettei se
onnistunut. Niin täytyi hänen seurata tuon sortumisen nopeita vaiheita,
sortumisen, johon hän ehkä itse oli syynä. Hän ei saattanut olla siitä
välittämättä, mutta kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut ruveta
miestänsä pelastamaan, mikä hänestä jo näytti mahdottomaltakin.

Käytyään täten läpi koko kurjan elämänsä, ihmetteli surusta turtunut
Alice, että hän siitä yhä kärsi yhtä paljon. Hän oli tottunut elämään
omissa ajatuksissaan. Niiden yksitoikkoinen lohduttomuus oli jo
käynyt hänelle tutunomaiseksi. Ja nyt hän ammensi uutta tuskaa niiden
katkeruudesta. Toisia surullisia kuvia tuli silloin hänen sielunsa
silmien eteen, ikäänkuin muistuttamaan hänelle, mikä osuus hänellä
itsellään oli ollut kohtaloonsa. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin
Paula Guibert tammimetsikössä oli saanut oudon halun myllertämään
hänen sydämessään. Hän näki ilta-auringon veripunaisen punerruksen
pilkoittavan puiden välistä ja tunsi taivaan ihanuuden laskeutuvan
hurmaantuneeseen sieluunsa, hän näki Marcel'in, joka pitkänä ja
solakkana kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle rakkaudesta.
Ja sitten... ja sitten hän näki hänen makaavan maassa kaukaisella,
auringon paahtamalla tantereella, otsa rikkiammuttuna, kalpeana
ja synkkänä, ja tuijottavan häneen soimaavin silmin. Voi, noita
äärimmäistä tuskaa kuvastavia silmiä, hän tunsi niin hyvin niiden
katseen! Niin ne katsoivat häntä, kun hän rikollisesti vaikeni ja
tuhosi heidän onnensa. Ja tässä pimeässä huoneessa hän turhaan peitti
kasvonsa, päästäkseen niitä näkemästä.

Vapisten ja aivan mielettömänä surusta, rukoili hän rakkautta uhkuvin
sanoin vainajaa: "Marcel, anna minulle anteeksi. Älä katso enää
minuun sillä tapaa! Enhän minä tietänyt. Olin vasta lapsi. Se on
minun puolustukseni. Niin kyllä, minä olin aika raukka, en uskaltanut
ruveta taistelemaan sinun vuoksesi enkä puolustamaan rakkauttani.
Minua pelotti odottaminen, rakkaus, kärsiminen ja elämä. Mutta Jumala
rankaisi minua! Voi kuinka kovasti hän rankaisi! Sulje silmäsi, anna
minulle anteeksi!..."

Pelästyneenä omasta äänestään vei hän kätensä rinnalleen. Hän oli
läkähtymäisillään niinkuin lapsensa syntyessä. Hänen raadellusta
sydämestään puhkesi vihdoin tieto siitä, mitä on elämä, sen voima ja
sen suuruus. Ja koko vapautuneella olennollaan hän alkoi rakastaa
Marcel'ia, niinkuin tämä oli häntä rakastanut, ylevästi ja ylpeästi.
Hänen tähtensä, unhotusta etsien Marcel oli samonnut halki Afrikan
aavikoiden ja saavuttanut kunniaa ja kuoleman. Mutta ehkä hän
kaatuessaan oli palauttanut hänen kuvansa mieleensä. Niin, sitähän hän
nyt vain toivoi ja halusi, että olisi saanut olla hänen viimeisten
ajatustensa esineenä, vaikkapa halveksittunakin. Ja verraten elämäänsä
siihen elämään, minkä hän oli työntänyt pois, tunsi hän, että hän
ennemmin olisi tahtonut olla sankarin leski, kuin elää ala-arvoista
elämää miehen rinnalla, joka ei kyennyt herättämään eikä tuntemaan
rakkautta...

Ovi aukeni, ja rouva Dulaurens, joka oli käynyt levottomaksi tyttärensä
pitkällisen poissaolon tähden, katsahti pimeään huoneeseen ja kysyi:

— Oletko sinä siellä, Alice? Vastaa.

— Olen. Mitä minusta tahdot?

Hämmästyneenä tästä odottamattomasta tylyydestä kääntyi rouva Dulaurens
takaisin valaistuun käytävään ja toi sieltä kynttilän mukanaan. Hän
näki tyttärensä istuvan kalpeana ja liikkumattomana, kyynelten jäljet
vielä kosteilla poskillaan. Heti asettui hän hänen viereensä ja
aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Mutta Alice irtautui hänen
syleilystään. Äidin sydäntä ahdisti, tuota sydäntä, joka ei kyennyt
tuntemaan muita kuin äidin tunteita.

— Kultaseni, sinä kärsit! Kerro minulle surusi. Olenhan minä sinun
äitisi. Mikä sinua vaivaa tänä iltana?

Vaikka tuo vastaanpano harmittikin hänen vallanhimoaan, ymmärsi hän
kuitenkin, ettei hän tällä hetkellä saanut maltittomasti kohdella
lastansa. Hän hyväili ja mairitteli häntä minkä ennätti, mutta siitä ei
ollut apua. Hän kysyi uudestaan:

— Mikä sinua oikein vaivaa tänä iltana?

— Ei mikään, vastasi Alice lujalla äänellä, joka oli aivan outo hänen
äidillensä.

Niin syvän sydänsurun edessä kävi äiti epäröiväksi, ja kaksi kysymystä
poltti hänen kielellänsä.

— Miehestäsikö on kysymys, tiedusti hän vihdoin, arvattuaan että nuo
kyyneleet olivat yhteydessä majuri Guibert'in kuoleman kanssa. Mutta
hän ei uskaltanut koskettaa tuota salaisuutta, jota hän aikaisemmin oli
niin kevyesti käsitellyt.

— Niin, mumisi Alice, jonka voimat pettivät.

He antoivat molemmat käydä täydestä tuon valheen, joka säästi heidät
soimaamasta itseään siitä, mitä oli tapahtunut. He ajattelivat Marcel
Guibert'iä ja puhuivat Armand de Marthenay'sta.

Alice valitti ilotonta elämäänsä:

— Oli väärin, että pyysimme häntä ottamaan eronsa.

— Voi, kultaseni, kuinka sinä tuotat minulle tuskaa! Olisitko sinä
sitten suostunut jättämään minut?

— Onko parempi, että mieheni jättää minut?

— Minä olisin kuollut, vakuutti rouva Dulaurens pontevasti, jos sinun
olisi täytynyt lähteä. Sinä et voi aavistaakaan, kuinka minä sinua
rakastan ja haluan tehdä sinut onnelliseksi.

Hän puhui täysin vilpittömästi. Nuo sanat, jotka hänen tyttärensä
liikutettuna lausui, eksyttivät häntä, ja hän sai taas takaisin entisen
varmuutensa, josta vainajan muisto oli ollut vähällä tehdä lopun. Itse
kun oli samaa kokenut, ei hän ensinkään ihmetellyt, että avioliitto
oli tuottanut pettymystä Armand'in laiminlyödylle vaimolle. Sehän oli
useimpien naisten kohtalo! Ja olihan hänen tyttärellään — mitä puuttuu
niin monelta muulta — lämmin äidin syli, minne paeta saamaan lohdutusta.

Ja Alice näki toisen äidin, joka sillä hetkellä juuri tyhjensi
katkeruuden kalkin, vanhan naisraukan, jonka lähellä hän nyt olisi
tahtonut olla, jonka lähellä hänen olisi tullutkin olla, jos hän
olisi seurannut sydämensä ääntä. Kuten ainakin heikot noustessaan
vastarintaan, niin hänkin meni yli rajojen ja teki sydämessään
kohtuuttomiakin syytöksiä omaa äitiään vastaan.

Heidän katseensa yhtyivät. Rouva Dulaurens ymmärsi vihdoinkin, ja syvä
suru viilsi hänen sydäntänsä. Kuilu oli äkkiä auennut hänen ja hänen
tyttärensä välille. Säälimättömän selvästi tunsivat he sen molemmat.
Kuin välähdyksessä selvisi heille, kuinka erilaisia he kumpikin
olivat luonteeltaan: toinen itsevaltainen ja kokonaan suurmaailman
ennakkoluulojen sokaisema, toinen arka, taipuvainen, jolle rakkaus ja
hellyys oli kaikki kaikessa.

Kun he hetkistä myöhemmin palasivat saliin tyyninä, toinen toiseensa
nojaten, ei kukaan voinut aavistaakaan, mikä sisäinen murhenäytelmä
heidät juuri oli erottanut.

Isabella johti keskustelua, puhui kovaa ja töykeästi, sanoi
sukkeluuksia ja näytti valkoisia hampaitaan. Ja aika ajoin loi hän
seuralaisiinsa, mieheensä, ihailijoihinsa kreivi de Marthenay'hen ja
markiisi de Lavernay'hen ja erityisesti Clément Dulaurens'iin vihaa ja
ylenkatsetta uhkuvia katseita. Hän inhosi heitä kaikkia, koska he eivät
voineet hänelle vakuuttaa, että Jean Berlier vielä oli elossa.

Hän näki, että Alice oli itkenyt, ja kadehti hänen surunsa
vilpittömyyttä.

Lähdön hetkellä Alice tuli saattamaan ystävätärtään vaatehuoneeseen
ja auttoi häntä pukeutumaan turkiksiinsa. Silloin Isabella käyttäen
hyväkseen heidän kahdenoloaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
päästäen vihdoin valloilleen mielenliikutuksen, jota hän kaiken iltaa
oli pidättänyt, kuiskasi hän seuraavat oudot sanat, jotka asianomainen
heti ymmärsi:

— Alice parkani! Kuinka raukkamaisia olemmekaan olleet! Voi jospa
voisimme tänä iltana peittelemättä itkeä vainajiamme. Heille me
kuuluimme kokonamme kaikkinemme, ja me luovuimme heistä. Itkekäämme
itseämme ja synkkää elämäämme, joka olisi voinut olla valoisa.

— Niin, sanoi Alice, tuskakin on kadehdittavampaa, kuin meidän
kohtalomme...



II.

Poliisin tehtävä.


Oli keskusteltu pitkään ja vilkkaasti Cognin'in Kansalliskahvilassa...

Kun sotaministeriön sähkösanoma tuotiin kunnantalolle, seisoi opettaja
ja kirjuri Maillard kynnyksellä ja laski kotiin oppilaitaan. Hän otti
sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä, joka pullistaen poskiaan
huomautti sen tärkeyttä:

— Virallinen ja vapaa. Määrille lähetetty.

— Antakaahan olla, sanoi opettaja viekkaan näköisenä.

Ja hän repäisi heti auki kuoren, näyttääkseen postivirkailijalle, kuka
oli kunnan oikea päämies.

Hän luki kahteen kertaan sähkösanoman, jonka alareunassa oli ministerin
nimi:

_Cognin lähellä Chambéry'ta, määri. Ilmoittakaa heti Guibert'in
perheelle, että majuri Quibert kaatui puolustaessaan Timmimun'in linnaa
(Algeriassa) saaden luodin otsaansa torjuttuaan hyökkäyksen_.

Hän ei saanut selvää ensi lukemalla, sillä useimpien ihmisten
tavoin luuli hän kaikkien asioiden aina tarkoittavan häntä itseään
ja odotti näkevänsä hallituksen tiedonannossa jotakin häntä
lähemmin koskevaa, esimerkiksi ilmoituksen, että hänen poikansa oli
vapautettu sotapalveluksesta — hänen poikansa kun oli äskettäin ollut
arvannostossa ja koetti kaikin keinoin päästä joutumasta sotaväkeen.

Pettymys tukahdutti hänen säälintunteensa.

Ilmoitettuaan uutisen vaimolleen ja apulaiselleen, pani hän hatun
päähänsä ja lähti Kansalliskahvilaan, jota määri Simon piti omassa
persoonassansa. Tämä oli tullut kunnan pääksi tohtori Guibert'in
jälkeen, joka vähää ennen kuolemaansa oli erotettu kylän hallinnosta,
samana vuonna, jolloin hän maksutta oli hoitanut melkein koko kuntaa,
kun sen keskuudessa oli lavantauti raivonnut. Hän oli Cognin'ilainen
asianajaja, suupaltti ja juoppolalli, joka ryyppäsi kaikkien
asiatuttaviensa kanssa ja piti kapakkaansa vaalitoimistona. Tietämätön
ja kykenemätön kun oli, mutta muuten hyvänahkainen mies, jätti hän
kaiken hallinnon opettajalle, joka pää täynnä väärää kirjasivistystä,
häikäisi häntä kaikenlaisilla huonoista lentokirjoista ammentamillaan
sosialistisilla ja sotaväenvastaisilla opeilla. Julkisuudessa hän
kyllä kohteli häntä yli olkainsa, mutta totteli häntä orjallisesti
kunnantalolla.

— Ehei herra koulumestari, minnekäs ferula jäi, huusi hän nähdessään
tämän astuvan sisään.

Ylpeänä kun tunsi tämän patukan latinalaisen nimityksen, käytti hän
sitä joka tilassa tehdäkseen pilaa kirjuristaan.

— Uusia kuuluu, vastasi Maillard, pujahtaen salaperäisen näköisenä
tiskin ääreen.

Ja yhdessä nyt määri ja opettaja pudistelivat päitään syvän totisina.
Pitihän heidän näyttää, mitä olivat miehiään parille vieraalle, jotka
salin perällä, piiska olkavyössä, maistelivat absinttiaan, ennenkuin
jatkoivat matkaansa kirkkaan illan kipakassa pakkasessa.

Saatuaan tietää sähkösanoman sisällön, heilutteli määri punaista
päätään.

— Ei muuta kuin ala mennä. Nuo Guibert'it ovat kunnon väkeä. Panen
päälleni lievetakkini ja lähden astumaan Maupas'han.

Hän oli ollut mukana 1870 vuoden sodassa nostoväkijoukossa, joka
ei ollut joutunut taisteluun. Tuo hirmun vuosi oli opettanut
häntä pelkäämään sotaa ja ihailemaan rohkeutta. Hän oli hyvillään
virallisesta pikaviestistä, ja saihan hän sitäpaitsi osansa, hänkin
kaukaisen kyläläisensä sankarillisuudesta. Ja hän kutsui tyttärensä ja
ilmoitti heille salaisuuden, jota opettajan vaimo jo levitti.

Hänen siinä teutaroidessaan, katseli häntä näädännaamainen Maillard
nauraa virnistellen.

— Tyhjennetäänpäs lasi, jatkoi määri, ja kilistetään. Ei mikään menesty
ilman ryyppyä. Ei minulla ole kiirettä. Aina sitä saapuu kylliksi
aikaisin, kun kuljettaa kuoleman sanomaa. Mutta mikä teitä naurattaa,
hiivatin koulumestari?

— Mietin tässä vain, herra määri, että tasavallassako sitä
eletään. Ministeri kohtelee teitä kuin koiraa, teitä kunnan ylintä
hallitusmiestä. _Ilmoittakaa Guibert'in perheelle?_ Ja ala laputtaa! Ja
keiden tähden? Aito taantumusmielisten, jotka ovat vastustaneet teitä
kunnantalolla. Ei sitä vain ryhdytä sellaisiin toimenpiteisiin, kun
rahvaan pojista on kysymys.

— Nyt on kysymys majurista, huomautti arvojärjestyksestä vaarinpitävä
kapakanisäntä.

— Eikö sotamiesten veri ole yhtä kallista kuin upseerien, ehätti
vastaamaan opettaja korkeastioppineen äänellä. Ja valhettako vain
on tasa-arvoisuus, joka komeilee kaiverrettuna kaikkiin julkisten
rakennustemme otsakkeisiin? Kaikki kunnia vain nauhuksilla
koristetuille, eikö niin? Muut ovat kaikki vain kanuunan ruokaa! Kyllä
kannatti panna toimeen vallankumous, jotta sata vuotta myöhemmin
etuoikeudet taas palautettaisiin.

Puolisivistys synnyttää tuollaisia katkeria, kateellisia ja
kunnianhimoisia luonteita, jotka eivät tahdo suvaita keitään ylempänä
olevia. Heikon ja kerskailevan määrin kuullen laski tuo heiveröinen
pikku mies valloilleen kaiken kiukkunsa päälliköitä kohtaan, mitä vielä
lisäsi hänen poikansa pian tapahtuva astuminen rykmentin riveihin.

Veri ajautui Simon'in kasvoihin. Se oli sen merkki, että hänen aivonsa
työskentelivät.

— Ei, en voi olla menemättä. Olen saanut käskyn.

— Teitä ei voi käskeä muut kuin sisäasiain ministeri. Ette te ole
kenraalien vallanalainen.

— Mutta täytyyhän sitä lempo soikoon antaa tieto eukko Guibert'ille!

— Tietenkin. Mutta sitä varten ei teidän tarvitse lähteä liikkeelle.
Ei kunnan päämiestä niin vain komenneta. Kun määri lähtee liikkeelle,
silloin on Valtio toiminnassa. Tasavallan viholliset lähettävät
apulaisensa taikka sitten jonkin neuvoston jäsenen, perhana vie! Joko
olemme tasavaltalaisia, tai emme ole, herra määri!

— Mélanie, litranpullo, huusi määri, joka häälyi kahden vaiheella:
seuratako luonnollista velvollisuuttansa vaiko tasavaltalaisen
velvollisuutta, joka hänelle juuri osoitettiin. Ja lähetä poika
hakemaan tänne Randon, Pitet ja Détraz.

Ne olivat kolme vaikutusvaltaisinta valtuusmiestä.

Ensimmäisenä saapui Pitet, liikanimeltä Punainen, rosoisen, näppyisen
naamansa vuoksi.

— Kuulin onnettomuudesta lähteellä, selitti hän sisään astuessaan. En
minä sille mitään voi. Mitä minusta tahdotaan?

Hän puhui aina yrmeällä ja riitaisella äänellä. Hän oli ollut
arentimiehenä Maupas'sa, mutta sitten yht'äkkiä joutunut sieltä pois.
Kylässä ei oltu koskaan saatu selville, mikä oli ollut syynä hänen
äkkinäiseen lähtöönsä talosta, jonne tavallisesti arentimiehet ja
palvelijat juurtuivat, kuten sanotaan. Itse asiassa oli kysymyksessä
varkaus, jota tohtori Guibert ei ollut antanut ilmi. Tohtorin kuolemaan
saakka Pitet pysytteli pikkuhiljaa. Mutta tultuaan varmaksi siitä,
ettei rangaistus häntä enää kohtaisi, nosti hän päänsä ja alkoi
vimmatusti hyöriä kaikissa vaaleissa. Eikä hän häärännytkään suotta,
pääsipä hän lopulta tähän luottamustoimeenkin, mikä hänelle sitä
helpommin suotiin, kun hän niin suuresti oli sen tarpeessa. Kunta
pelkäsi häntä, ja tiedämmehän mitä pelko vaikuttaa maalaisiin.

Hän ratkaisi heti riidan opettajan eduksi. Eihän määri voinut nähdä
vaivaa _ylimysmielisten_ tähden.

— Määri näkee vaivaa kaikkien tähden, julisti Simon, jonka naama hehkui
kuin kekäle. Ja sitäpaitsi, ihmisen kuolema ei kuulu politiikkaan.

Punainen Pitet ei ottanut kuuleviin korviinsakaan:

— Niin, niin, menkää vain pokkuroimaan ylhäisiä ja pappeja. Sanotte
sitten, ettei se kuulu politiikkaan. Teidän tyttärenne käyvät messussa,
herra määri. Olkaa varoillanne, kyllä se pidetään mielessä.

— Mutta itsepä minä en käy heidän kirkoissaan. Meidän edusmiehemme sen
kyllä tietää.

— Ette käy Cognin'issa, mutta Bissy'ssa käytte. Bissy oli
naapuriseurakunta. Määrin puolustaessa itseään, astuivat Randon ja
Détraz sisään.

— Hoi Mélanie! Kaksi pulloa, punaista ja valkoista! Ja hyvää!

— Onko totta, että _hän_ on kaatunut, kysyivät molemmat vastatulleet
yhtäaikaa.

— Joko sen nyt koko kylä tietää, huusi Simon nostaen käsivartensa
taivasta kohden. Nyt on pidettävä kiirettä, muuten se ennättää vielä
rouva Guibert'inkin korviin.

Vanha ja raihnainen Randon sai kiittää tilustensa laajuutta
valtuusmiehen arvostaan. Hän oli rehti mies, mutta arka ja vapiseva
kuin jänis. Hän kehoitti laimeasti määriä käymään Maupas'sa. Ja Détraz
taas, raaka ja sivistymätön, ilmoitti heti, että hän välitti viisi koko
asiasta.

— Kaksi kahta vastaan, tasaväkisiä ollaan, riemuitsi Punainen Pitet,
joka ajoi tätä asiaa vanhan vihansa koko kiukkuisuudella.

Heikolla äänellä mutisi Randon, ett'ei opettajan ääni merkinnyt mitään
ja että määrin ääni oli ratkaiseva. Mutta hänen viisaita sanojaan ei
kuunneltu. Määriä ahdistettiin hänen kansanvaltaisten mielipiteittensä
laimeuden vuoksi, ja siten saatiin hänet vaikenemaan.

— Menkää te sinne, te vanha ja viisas, päätti lopuksi Punainen Pitet
kääntyen Randon'in puoleen.

— En minä, en mitenkään, vastasi tämä kauhistuneena. Ja hän toisti:

— En mitenkään. Ikäänkuin tuo kuoleman viesti olisi uhannut hänen omaa
elämäänsä.

— No sitten te Détraz.

— Ei se minulle kuulu.

— Niinpä menen minä, virkkoi määri ruveten taas hyökkäyskannalle.

— Tehkää se, kehoitti hiljaa Randon.

He muistivat molemmat, kuinka tohtori Guibert oli hoitanut heidän
lapsiaan ja parantanut ne. He koettivat saada tunteitaan ja kunnallista
tulevaisuuttaan sopimaan yhteen.

Raivoissaan tästä tappiosta, joka seurasi hänen voittoaan ja muutenkin
viinin kiihoittamana kirkui Punainen Pitet:

— Ettekö te kuule, että se on liian suuri kunnia! Oletteko kuuro?
Ettekö osaa pysyä alallanne?

— Mitä, kivahti Simon naama sinisenpunaisena. Opettaja tuli väliin ääni
hunajan makeana.

— Johdonmukaisuus vaatii, että sanan vieminen annetaan maapoliisin
tehtäväksi. Hänhän ilmoittaa kyläläisille heidän päämiehensä
määräykset. Hän vie sähkösanoman ja selittää tulevansa määrin itsensä
lähettämänä.

— Kas se sana on paikallaan! Silloinhan saavat kaikki oikeutta,
huudahti hyväksyvästi Punainen Pitet.

Niin tehtiinkin. Haettiin paikalle maapoliisi Faroux, ja opettaja
ilmoitti hänelle määrin ohjeet ja antoi sähkösanoman. Muutama lasi
vielä kallistettiin ja sitten erottiin.

Vanha Randon, joka odotti rattaitaan, jäi yksin Simon'in ravintolaan.
Hetken perästä ei kummallakaan miehellä ollut enää mitään toisilleen
sanottavana. He ajattelivat molemmat tuon sanoman vaikutusta, minkä
olivat väitellessään unohtaneet.

— Aika raukkoja me sentään olemme, tunnusti lopuksi määri, ja
valtuusmies oli samaa mieltä.

Eivätkä he kumminkaan olleet sen kummempia pelkureita, kuin ihmisten
keskimäärä. He edustivat vain kunnon ihmisten käytöstä räyhääjiä
kohtaan.

Oltuaan pitkän aikaa ääneti, niinkuin usein sattuu talonpoikien
keskustellessa, heidän ajatuksensa kun kulkevat hitaasti kuin härät
auran edessä, mutisi vanhus:

— Jos menisimme yhdessä Maupas'han?

— Sitähän minäkin tässä mietin, sanoi määri.

Ja he innostuttivat toinen toistaan kaikenlaisilla syillä ja
puolustuksilla.

— Ei meitä näe kukaan.

— On ihan pimeä.

— Menemme yksityisesti, kansalaisina.

— Ilman virkamerkkiä, ilman valtakirjaa.

— Tohtori pelasti minun pikku poikani.

— Ja minun molemmat tyttöni. Annas hattuni, Mélanie.

He nousivat seisomaan potrina poikina. Heidän päätöksensä hiveli heidän
mieltään. He kääriytyivät viittoihinsa ja menivät ulos. Vanhus kulki
edellä ketteränä kuin nuorukainen. He olivat jo ennättäneet kylän
laitaan, kun valtamaantiellä tuli heitä vastaan opettaja, joka astui
verkalleen sikaaria poltellen. Maillard virnisteli tuntiessaan heidät:

— Kävelylläkö ollaan?

— Ei, minä vain saatan Randon'ia, selitti määri hämillään.

— Mutta hänhän asuu Chaloux'n tien varrella.

Valtuusmies puolusteli itseään:

— Käyn Favre'n maustekaupassa tässä lähellä. On eukon asioita.

— Minäpä tulen mukaan. Olen tässä juuri jaloittelemassa ennen
illallista.

Ei määri eikä Randon uskaltanut tunnustaa asian todellista laitaa. He
palasivat nokka norossa Cognin'iin, keskellään opettaja, joka piti
heille pitkiä puheita ja ennusti veljeyden kulta-aikaa...

       *       *       *       *       *

— Minä palaan illan suussa, oli rouva Guibert sanonut tyttärelleen
noustessaan Trélaz'n vaunuihin.

Hän lähti Chambéry'hin perheen asioissa. Etienne ja François, joiden
yritykset menestyivät hyvin Tonkin'issa, ja myöskin Marcel, joka oli
ansainnut Saharan retkellä, olivat antaneet avustusta, joten Maupas'n
tila voitiin pysyttää perheen hallussa.

Auringon laskiessa Paula meni ensi kertaa portaille ja nojasi
käsipuuta vastaan. Hän heristi korviaan, koettaen kuunnella rinnettä
kiipeävien ajopelien ratinaa. Mutta illan rauhassa ja hiljaisuudessa ei
kuulunut ääntäkään. Purevan kylmä kun oli, kävi hän noutamassa huivin
hartioilleen ja odotti.

Lumen peittämä maa alkoi punertaa illan valossa. Jonkinlainen
neitseellinen kainous verhosi sen yltäyleensä. Viiniköynnösrivit ja
pensasaidat olivat hienossa huurteessa, joka kimalteli päivän viime
säteissä. Alastomilla metsillä ei ollut enää mitään salaisuuksia
kätkettävänä ja niiden oksien tuhannet pikku vesat kuvastuivat hentoina
kuin heinä kirkkaassa ilmassa.

Paula, joka jokaisella hermollaan ja solullaan oli kiintynyt tähän
maan kolkkaan, ihaili talven tarumaista ihanuutta. Kylmä pani hänet
vavahtamaan. Hänen astuessaan kynnyksen yli, lensi korppi raakuen ohi
taivaanrannan. Se kuvastui kuin musta pilkku valjua taivasta vastaan.

— Kovan onnen lintu, mumisi nuori tyttö välinpitämättömästi ja
pitämättä sitä minään enteenä.

Nythän oli korppien aika. Ne liikuskelevat talvisin paljailla
vainioilla, asuntojen läheisyydessä ja vaaniskelevat vaivalloisesti
saatua ravintoaan.

Hän lisäsi pari puuta salin uuniin, kohensi taitavasti tulta ja asetti
kekäleille vesikattilan. Sitten hän nouti lasin, lusikan, sokeriastian
ja rommipullon, ja asetti ne pienelle pöydälle lieden ääreen.

"Äidillä on varmaankin vilu, kun hän palaa, ajatteli hän valmistuksiaan
tehdessään. Ilma on kirkas ja purevan kylmä; ja Trélaz'n avonaisissa
vaunuissa palelee. Lämmin valkea ja kuuma grogi tekee hänelle hyvää.
Äiti rukka."

Hän istahti hetkeksi lampun ääreen ja koetti lukea erästä alkamaansa
kirjaa. Mutta hetken perästä hän jo kohotti silmänsä ja katsoi kelloa.
Se näytti kuutta.

Levottomana heitti hän taas hartioilleen huivinsa, jonka oli jättänyt
nojatuoliin, ja palasi portaille.

Ilta oli jo tullut. Tähdet värisivät kuin viluisina taivaalla. Vaikka
kuu oli jo näkyvissä, ei taivaanranta ollut vielä pimeä. Oli kuin
heikkoa valoa olisi kajastanut sen alareunasta ja kuin valkoinen maa
olisi valaissut avaruutta.

Laakson pohjukassa näki Paula Chambéry'n valojen vilkkuvan. Hän
tunki katseensa lehdettömään tammimetsään, jonka läpi vaunujen oli
kuljettava, ja koetti keksiä lyhtyjen liikkuvaa valontuikutusta. Hän
kuulosteli pienimpiäkin suhahduksia, joita tuulen henki toi hänen
korvaansa. Etäisen myllyn rytinä eksytti häntä hetken aikaa. Kimakka
kirkaisu, joka viilsi hiljaista ilmaa, saattoi hänen vavahtamaan kuin
hätähuuto. Hän tunsi sen pelästyksestään selvittyään läheisen tehtaan
sumutorveksi. Kauan aikaa hän siten seisoi nojaten portaiden rintanojaa
vastaan, tarkkaavaisena ja vaikutelmille alttiina.

Vanha palvelijatar Mari, joka oli pysynyt talossa hyvinä ja pahoina
päivinä, tuli häntä hakemaan ja torui häntä:

— Onko se nyt laitaa! Seistä ulkona sellaisella ilmalla! Sehän on sulaa
hulluutta. Joutuun sisään, neiti. Ei rouva sen pikemmin tule, vaikka
täällä kuinka palelisitte.

Paula totteli sanaakaan sanomatta. Mutta hän jäi kyökkiin, päästäkseen
pikemmin ulos tarvittaessa. Kuullessaan ulko-oven aukenevan, riensi
hän vastaan ja näki edessään Vimines'ista kotoisin olevan rentun, jota
pilkalla sanottiin Parooniksi.

— Ohho, sanoi hän pettyneenä, miehen tunkiessa muitta mutkitta kyökkiin.

— Hyvää iltaa, hyvät ihmiset! Pitää tulla lämmittelemään ohikulkiessa.

Hän oli ollut silloin tällöin päivätyöläisenä Maupas'sa. Hän oli suuri
laiskuri ja toiskertaisesta rikoksesta tuomittu, mutta tohtori Guibert
oli säälinyt häntä. Hän tuli vieläkin usein kolkuttamaan Maupas'n
ovelle muka työtä hakien, mutta itse asiassa saadakseen lasin viiniä.

— Hyvää iltaa, Parooni. Ettekö tavannut äitiäni tiellä?

— En, neiti, en. En nähnyt ketään.

Istuen hellan ääressä hän hypisteli huopahattuaan ja katseli ilkeästi
nuorta tyttöä ja palvelijatarta. Paula poistui ja alkoi uudestaan
tutkia yötä. Kuu loi lumelle jo hopeaista hohdettansa, mutta sen valo
valaisi vain autioita teitä.

Kyökissä sanoi mies vanhalle Marille:

— No ettekö te sitten tiedä mitään?

— Mitä sitten, kysyi palvelijatar pannen padan tulelle.

— Uutisia, jumaliste.

— Mitä uutisia, vanha lörppäleuka? Etkös saa suutasi auki?

Hän oli epäluuloisena arvellut, että häneltä tahdottiin salata asia.
Mutta viimeinkin hän huomasi, ettei Maupas'sa vielä tiedetty sitä,
mistä koko Cognin jo puhui. Tämän vierasvaraisen oven ohi kulkiessaan
ei hän malttanut olla poikkeamatta katsomaan surusanoman vaikutusta.
Mutta hän ei tahtonut heille sitä ilmoittaa. Ei suinkaan, tehtävänsä
kullakin, tietysti. Hän tyhjensi kiireesti lasinsa, ei antanut täyttää
sitä toista kertaa ja nousi lähteäkseen.

— No entäs uutisesi, Parooni, takaisinko viet sen Vimines'iin?

— Niin teen, vastasi hän siristäen ilkeitä silmiään.

— Etkös sitä meille sitten sanokaan?

— Enpä taida. Kyllä sen saatte vielä tarpeeksi aikaisin tietää.

— No, ole sanomatta! Emme me sinun uutisesi vaivaisia olekaan!

Kynnyksellä mies vielä katsoi taakseen ja sanoi pilkallisesti hymyillen:

— Hohhoo, eukkoseni! Joka elää, se näkee! Kuulumattomin askelin astui
hän lumisia portaita ja kulki takaapäin Paulan ohitse, joka yhä vielä
nojasi kaidepuuhun.

— Hyvästi, neiti. Ja rohkeutta vain! Ei sitä tiedä, koska täältä
lähdetään.

Nuori tyttö vavahti taaskin, pelästyen enemmän tuota äkkiä selkänsä
takaa kuuluvaa ääntä, kuin itse sanoja, joiden merkitys oli hämärä.
Tämä epämääräinen pelko vielä levottomuutensa lisänä, palasi hän
kyökkiin.

— Laitapas meille hyvää keittoa, Mari, ja oikein kuumaa. On paukkuva
pakkanen.

Ja tyynnyttyään roihuavan lieden ääressä hän lisäsi:

— Tuo Parooni oli vallan säikähdyttää minut.

Palvelijatar purki sydäntänsä:

— Mokomakin tyhjäntoimittaja, heittiö! Ei ole hänen enää tulemista
minun kyökkiini. Kyllä oli tohtori vainaja hyvä liiemmaksikin asti, kun
onki tuon kalan sameasta vedestä. Ja sillä on paha silmä, Paula neiti.
Ei siihen ole luottamista. Mitä mahtoi sillä nytkin olla mielessä,
niinhän se vahti meitä kuin kissa hiirtä.

Nuori tyttö meni saliin kohentamaan tulta. Yksin ollessaan tunsi hän
taas mielensä lannistuvan. Sydän jyskytti hänen rinnassansa. Hän koetti
rauhoittua, mutta ei voinut.

— Trelaz'n hevonen kulkee hitaasti. Käynnit notaarien luona kestävät
aina kauemmin kuin luulee.

Hänen levottomuutensa eneni joka hetki, hän ei mahtanut sille enää
mitään. Ei rukouskaan häntä tyynnyttänyt. Polvillaan ollessaan kuuli
hän salin ovea avattavan.

— Äitikö siellä on, huusi hän pystyyn nousten vanhalle Marille, joka
näkyi kynnyksellä.

— Ei, neiti, muuan mies siellä kysyy rouvaa.

— Kuka?

— Hän sanoo olevansa maapoliisi ja tulevansa määrin lähettämänä.

— Maapoliisiko? Mitä hän meistä tahtoo?

Ja palauttaen mieleensä illan kaikki pahat enteet, tunsi nuori tyttö
värisevänsä, käskiessään kutsua sisään tuon virallisen vieraan. Mutta
hän hillitsi itsensä ja otti määrin lähettilään näköjään aivan tyynenä
vastaan.

Maapoliisi Faroux oli noita vähäpuheisia ja välinpitämättömiä
talonpoikia, jotka kokonaan antautuvat tehtäväänsä, sitä sen enempää
ajattelematta. Mutta Paula Guibert'in edessä seistessään hänelle
vihdoin väkisinkin selvisi suoritettavanaan olevan asian tärkeys.
Taipaleella ollessaan hän ei ensinkään ollut sitä ajatellut. Niin
kulkevat monen monet ihmiset tarkkaamattomina kaikkein suurimpia ja
pyhimpiäkin päämääriä kohden.

Seisten hänen edessään nuori tyttö sanoi hänelle: — Äitini on poissa.
Mutta ehkä te voitte toimittaa asianne minulle?

Poliisi seisoi hölmistyneenä, saamatta sanaakaan suustansa, ja tämä
äänettömyys se vain enensi Paulan salaista mielenahdistusta.

Mies sammalsi:

— Neiti, minä tulin... minä tulin ilmoittamaan teille...

Lampun valo lankesi miehen kasvoihin, ja ne ilmaisivat niin suurta
levottomuutta ja hämminkiä, että Paula antautui vastustelematta
kaikkein mustimpain aavistusten valtaan. Kiihkeällä äänellään hän
ravisti säikähtyneen miesparan hereille horroksestaan.

— Puhukaa! No mutta puhukaa jo! Onko tapahtunut onnettomuus? Äitini...
maantiellä...

Hänen äänensä katkesi.

— Ei, sanoi mies. En minä ole rouvaa tavannut.

Ja sitten hän taas itsepintaisesti vaikeni.

— No mitä asiaa teillä sitten on? Jos teillä on jotakin sanottavana,
niin sanokaa se. Pian!

Pystyssäpäin ja ylpeänä puhui hän käskevällä ja kireällä äänellä, jota
hän kuten Marcel'kin, osasi käyttää tarpeen tullen. Hänen olentonsa
jyrkkyys vei loputkin poliisin mielenmaltista. Typertyneenä otti tämä
taskustaan sähkösanoman ja ojensi sitä isolla, vapisevalla kädellään
nuorta tyttöä kohden ja aikoi sitten vetää sen takaisin. Mutta Paula
piti jo sinistä paperia kädessään. Ennenkuin hän sai sen aukikaan,
ajatteli hän jo veljeänsä. Hän katsahti siihen, äännähti "ooh", rutisti
sähkösanoman kokoon ja kävi kalmankalpeaksi. Mutta äärimmäiseen
saakka voimiaan ponnistaen, pysyi hän pystyssä ja itkemättä. Tuolle
miehelle, jota hän luuli tylyksi ja tunteettomaksi, ei hän tahtonut
näyttää heikkouttaan. Pöytää vastaan hänen sentään täytyi nojata
pystyssä pysyäkseen. Että hän niin teki ja hänen syvä kalpeutensa vain
ilmaisikin hänen mielenliikutustaan. Peloittava hiljaisuus vallitsi
huoneessa. Viimein nuori tyttö sanoi värähtämättä:

— Hyvä on. Menkää. Kiitän teitä.

Mutta miehen astuessa ulos ovesta, muisti hän maalaiskohteliaisuuden
vaatimuksia ja lisäsi:

— Pyytäkää Marilta lasi viiniä, olkaa niin hyvä.

Mutta juoksujalkaa riensi poliisi läpi kyökin ja pakeni kuin
murhamies...

— Voi hyvä Jumala, valitti Paula, kun ei kukaan enää ollut kuulemassa.
Hän laahasi itsensä lieden luo, piteli siitä hetken aikaa molemmin
käsin kiinni, koetti pysytellä pystyssä, mutta putosikin nojatuoliin.
Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän peitti kädellään harhailevat silmänsä,
jotka eivät vuodattaneet kyyneleitä, paetakseen kauheaa näkyä, joka
niitä ahdisti. Hän näki edessään, tuossa huoneen matolla, veljensä
pitkänään, otsa rikkiammuttuna, ja haavasta vuoti jalo veri, vuoti
elämä. Voi noita vakavia, alakuloisia ja ylpeitä kasvoja! _Marcel oli
tietänyt kohtalonsa_. Heti Alice'n epäämisen jälkeen oli Paula nähnyt
sen hänen kasvoistaan. Ja nyt hän näki nuo kasvot katse sammuneena,
liikkumattomina ja jähmettyneinä, kauniina ja tyyninä kuolemassakin.

Hiljaa huusi hän:

"Marcel! Marcel!" ja kätki päänsä käsiinsä. Kyyneleetkään eivät tulleet
lievittämään hänen tuskaansa. Hänen rakas, rakas veljensä, joka oli
ollut hänen ylpeytensä, oli kuollut. Kuollut! Hän toisti kymmeneen,
kahteenkymmeneen kertaan tuota sanaa käsittääkseen kaiken sen
kauheuden. Kuollut, Andriba'n sankari, Rabah'in ja aavikon voittaja!
Kahden neljättä vuoden iässä tuo miehuullinen, rohkea ja uhrautuva
elämä oli katkennut. Voi! niin vähän hän elämästänsä välittikin! Jo
pitkän aikaa oli se ollut hänestä yhdentekevä. Pieni, arka tyttö
oli häneltä riistänyt elämän halun, enempää ei oltu tarvittu. Ja
epätoivoissaan Paula kiskoi muististaan esiin kuvan toisensa jälkeen,
jossa hän näki kohtalon merkkejä. Hän muisteli tuota epäileväistä
hymyä, jonka hän oli nähnyt veljensä huulilla ensimmäisenä iltana, kun
tämä tunnusti hänelle salaisuutensa. Hän näki hänen välinpitämättömänä
kohauttavan olkapäitään pöllöjen kolkkoja huutoja kuullessaan,
palatessaan viimeistä kertaa Alice'a tapaamasta. Ja samoja kohtalon
enteitä oli vielä ollut se outo ja melkein kuin kaikesta erillään oleva
hellyys, jota veli oli osoittanut hänen tulevaisuudestaan puhuessansa,
kun he hänen lähtöpäivänänsä istuivat puunrungolla Montcharvin'in
metsän laidassa. Vuosikausia, aina tuosta Chênaie'n illasta asti, oli
hän kantanut kuolemaa sydämessänsä. Koskaan ei hän enää ollut lausunut
Alice'n nimeä, pieninkään viittaus ei ollut koskaan muistuttanut hänen
rakkauttaan. Mutta hän eli uskomatta elämään — — Ja noilla rakkailla
kasvoilla, joiden piirteet hän hellällä hartaudella palautti mieleensä,
näki Paula syvän, muuttumattoman, iäisen rauhan ja kirkkauden. Silloin
hän parkaisi ja vaipui itkien polvillensa.

"Niin", ajatteli hän, "sinä lepäät rauhassa. Meidän hellyytemme ei
riittänyt tekemään sinua onnelliseksi. Me rakastimme sinua niin
suuresti, Marcel. Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastimme. Enhän minä
osaa sitä sanoa; mutta minun sydämeni oli aivan täynnä sinua. Miksei
minua otettu sinun sijastasi? Minua hyödytöntä olentoa!"

Toinenkin pelko, vaikka hän tällä murheen hetkellä ei tahtonut sitä
itselleen tunnustaa, lisäsi vielä hänen mielensä sekasortoa. Marcel ei
ollut yksin Timmimun'issa...

Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn:

"Äiti! Äiti tulee ihan kohta!"

Hän oli äidin aivan unohtanut. Ja kiittäen Jumalaa, joka salli
hänen itsensä ilmoittaa äidilleen tämän tuskallisimman surusanoman,
hän rupesi itkemään. Mutta hän ei itkenyt enää sitä, joka voiton
aamuna oli iäksi nukahtanut valloitetulla maalla, vaan sitä, joka
rauhallisena oli tulossa pitkin pimeitä teitä, joka luottavaisena
kulki kohden kuilua. Eikö tämä viimeinen isku aivan musertaisi tuota
niin monta kovaa kokenutta vanhusta? Turhaan Paula vaivasi ajatustaan
löytääkseen apua. Hän tunsi ympärillään hautuumaan kolkkoutta. Kuinka
monta kuolemantapausta ja eroa! Hänen sisarensa Thérèse menetettiin
kahdentoista vuoden iässä; isä sortui täydessä miehuuden voimassaan;
hänen sisarensa Margareeta meni luostariin; Etienne ja François
siirtomaihin. Hän oli yksin, aivan liian yksin voidakseen auttaa
äitiään kantamaan tätä liian raskasta ristiä. Mutta koska kerta täytyi,
niin kyllä osaisi hän olla rohkea ja tukea, minkä taisi, tuota horjuvaa
naisraukkaa.

Hän kuivasi kyyneleensä ja pesi silmänsä.

"Ei nyt! Ei ihan heti", toisti hän itsekseen, ajatellen äitiänsä.
"Hänen pitää saada rauhassa lämmitellä ja levätä. Minä sanon hänelle
tänä iltana, että Marcel on sairaana. Hän ei nukkunut ollenkaan viime
yönä. Kunpa hän nyt edes tänä yönä vielä nukkuisi! Huomenna särkyy
hänen sydämensä. Päivällä suru on siedettävämpää, kuin yön pimeydessä,
jolloin on kuin haudassa. Tänä iltana minä en puhu mitään..."

Hän tahtoi hetkeksi säästää äidiltään katkeruuden kalkin. Kaukaiselta
tanterelta, jolla makasi hänen suuri, ikilevon saanut veljensä,
huusi tämä hänelle: "Säästä äitiä tänä iltana. Hän on jo niin paljon
kärsinyt."

Hän kuuli askelten kolinaa. Hän kätki kiireesti sähkösanoman, joka toi
mukanaan kuoleman. Vanha Mari astui saliin.

— Rouva tulee, tieltä kuuluu pyörien ratinaa.



III.

Niobe.


— Hyvää iltaa, pikku äiti.

Paula kutsui äitiään pikku äidiksi, kun hän tahtoi osoittaa hänelle
enemmän lapsellista hellyyttä.

Rouva Guibert astui sisään hiukan kumarassa, kääriytyneenä vanhaan
vaippaan, jonka turkikset jo olivat kuluneet. Lampun alas laskettu
varjostin esti hänen huomaamasta tyttärensä kalpeutta, kun tämä häntä
suuteli. Hän lähestyi tulta:

— Ohho, kuinka tuntuu hyvältä tulla kotiin! Ja kuinka sitä kiintyy
vanhoihin asuntoihinsa! Muistatkos Paula, kuinka surimme, kun meidän
piti lähteä Maupas'sta?

Hän lämmitteli lieden loisteessa ryppyisiä käsiään. Paula tuli hänen
taakseen ottamaan hattua hänen päästään.

— Pidäpäs, äiti, vaippa hetken aikaa hartioillasi. Kai sinua paleli
aikalailla tiellä?

Rouva Guibert kääntyi katsomaan tyttäreensä. Hän hymyili hänelle, ja
tuo hymyily hopeahapsen, jonka posket vielä olivat verevät ja siniset
silmät puhtaat ja luottavaiset, oli suloista kuin syysmyöhän ruusut,
jotka vielä lumen allakin kukkivat.

— Rakas kultaseni, sinun näkemisesi lämmittää minua enemmän kuin nuo
puut, jotka olet minua varten pannut palamaan.

Nuori tyttö melkein polvistui pesän eteen ottaessaan vesikattilaa.

— Nyt äiti, otapas pian lasi kuumaa grogia. Hänen ylösnoustessaan
ennätti äiti nähdä lieden valossa hänen ihonsa vahankalpeuden.

— Mutta sinuahan sitä hoitaa pitää, Paula. Sinähän olet vallan
valkoinen. Sinä olet sairas, etkä puhu minulle mitään.

Ja vanha rouva nousi nopeasti.

— Ei se ole mitään vaarallista, äiti kulta. Älä ole levoton. Ehkä
kylmetyin vähän, odottaessani sinua portailla. Menen maata heti kun
olemme syöneet illallista.

Ja saadakseen äitinsä rauhoittumaan hän toisti uljaasti naurahtaen:

— Ei se ole yhtään mitään, äiti, usko pois.

Hän tuli ajatelleeksi, että ruokasalin kattolamppu valaisisi liiaksi
hänen kasvojaan, ja hän huudahti:

— Jospa me söisimme illalliskeittomme täällä, tulen ääressä! Tämä huone
on lämpimämpi.

— Mutta pöytä on jo katettu.

— Kyllä minä sen pian muutan. Saatpa nähdä.

— Syödään vain, kultaseni. Sinua palelee, eikä Trélaz'n avonaisissa
vaunuissa ole yhtään suojassa pakkaselta.

Kaadettuaan muutaman lusikallisen rommia juomalasiin, meni Paula
ruokasaliin.

Äiti huusi hänen jälkeensä:

— Sano Marille, että hän vie pullon pari viiniä arentimiehen puolelle.
Trélaz on sen hyvin ansainnut.

Vanhan savoijilaisen tavan mukaan asui arentimiehen perhe talon
kellarikerroksessa.

Paula oli juuri saanut ruokasalin pöydän tyhjäksi, kun palvelijatar
palasi, kuohuksissaan ja suunniltansa.

— Neiti! Neiti raukka! Mitä onkaan tapahtunut! Nuori tyttö katsoi häntä
silmiin.

— Marcel herra!

— Ole vaiti, sanoi Paula tuikeasti. Huomenna vasta sanotaan äidille.
Tarpeeksi aikaisin hän sen sittenkin saa tietää.

Vanha Mari lakkasi itkemästä.

— Parooni oli sitä puhunut arentimiehen puolella. Koko kylä sen jo
tietää. Ei saa sanoa rouvalle. Se olisi liian ankara isku Täytyy
valmistaa häntä.

Ja ihaillen nuoren emäntänsä tahdon lujuutta:

— Te olette uljas, te. Te muistutatte _häntä_.

Epävakavin käsin palveli hän pöydässä ja koetti silmälaseillaan peittää
punaisia silmiään.

— Meidän Mari ottaa esimerkkiä minusta, huomautti rouva Guibert, Hän
vanhenee, hänkin.

Turhaan koetti hän vilkastuttaa keskustelua.

— Ethän sinä syö mitään, Paula! Sinä olet sairas. Mene nukkumaan. Minä
lämmitän sinun vuoteesi vuoteenlämmittäjällä ja laitan sinulle teetä.
Minä nyt vuorostani hoidan sinua.

— Ei kiitos, äiti, minä en tarvitse mitään, en yhtään mitään. Mari
antaa minulle savipullon. Mene sinäkin aikaisin nukkumaan. Hyvää yötä,
äiti. Rakas äiti kulta!

Hän suuteli kiihkeästi äitiänsä ja katosi huoneeseensa. Hänen voimansa
ja mielenlujuutensa olivat lopussa. Hän tempaisi vaatteet yltään, avasi
yhdellä vetäisyllä pitkät hiuksensa, sammutti kynttilänsä, kääriytyi
peitteeseensä ja antautui rajusti surunsa valtaan, jota hän liian kauan
oli tukahduttanut. Yön pimeydessä hän tunsi vuoroin tuskaa, vuoroin
kapinallisuutta, ja viimein alistumista ja sääliä.

Hän itki veljeänsä, itki äitiänsä, itki itseänsä. Seinään päin
kääntyneenä ja suruunsa vaipuneena, kasvot nenäliinaan kätkettyinä,
unohti hän ajan kulun eikä kuullut, että äiti tuli vuorostansa
nukkumaan.

Rouva Guibert nukkui viereisessä huoneessa. Hän avasi hiljaa
välioven, jottei herättäisi tytärtänsä ja voidakseen kuulla, jos hän
yöllä tarvitsisi apua. Sitten, kuten joka ilta, polvistui hän ennen
riisuuntumistaan rukousjakkarallensa ja rukoili. Kuten joka ilta, hän
nytkin kokosi kaikki rakkaat vainajansa ja pitkin maailmaa hajaantuneet
lapsensa ja antoi heidät Jumalan haltuun. Ja Hänen haltuunsa hän
vielä erityisemmin uskoi Paulan epävarman tulevaisuuden ja Marcel'in
kiusaantuneen sydämen. Hiukkasen kuurokin kun oli, eristäytyi hän ennen
pitkää omiin ajatuksiinsa.

Kun hän oli vuoteessa, luuli hän kuulevansa heikon huokauksen. Hän
kuunteli, mutta kaikki oli hiljaa, ja hän rauhoittui.

"Paula nukkuu", ajatteli hän. "Hän oli kovin kalpea tänä iltana.
Rakas pienokainen! Jumala häntä varjelkoon ja antakoon hänen tulla
onnelliseksi!... Vanha Marikin oli varmaan kylmettynyt. Hänen silmänsä
olivat punaiset ja hänen kätensä vapisivat. Minä käskin hänen juomaan
teetä tänä iltana ja panemaan tilkan rommia sekaan. Rommista hän hyvin
pitää."

Yht'äkkiä hän kohottautui vuoteessaan. Tällä kertaa hän ei ollut
erehtynyt. Tuo tukahdutettu nyyhkytys tuli Paulan vuoteesta. Ja
tarkasti kuunnellen erotti hän viimein itkun ja epätoivon äännähdykset.
Hän nousi ja kauhea tuska ahdisti hänen rintaansa. Nyt hän ei enää
ollut levoton tyttärensä terveyden tähden. Nyt hänelle selvisi se
surullisuus, joka hänestä kaiken iltaa oli kodin ilmaa painostanut.
Onnettomuus oli saapunut sinne ennen häntä, onnettomuus, jonka
kaikki tiesivät, mutta hän ei; ja joka oli sangen peloittava, koska
sitä häneltä salattiin. Hän aavisti vanhan tuttavansa, kuoleman,
salaperäistä ja kammottavaa läsnäoloa. Kehen se nyt oli iskenyt? Kenen
se vielä häneltä vaati uhriksensa?... Hapuillessaan paljain jaloin
pimeässä, luetteli hän kaikki poissaolevat lapsensa. Margareeta,
Etienne, François, Marcel. Marcel, uhriksi oli joutunut Marcel!

Hän työnsi auki raollaan olevan oven, tuli Paulan vuoteen viereen,
kumartui hänen ylitsensä ja sanoi hänelle:

— Paula, vastaa minulle, mikä sinun on?

— Hän ei uskaltanut kysyä enempää.

Nuori tyttö hätkähti hereille surustaan ja päästi tuskan huudon, joka
ilmaisi hänen salaisuutensa:

— Voi hyvä Jumala! Äiti, äiti!

— Marcel, eikö niin, jatkoi rouva Guibert läähättäen. Sinulla on
huonoja uutisia Marcel'ista.

— Äiti, äiti, mumisi Paula.

— Hän on sairas, hyvin sairas, niinkö?

— Niin on, äiti, hän on sairas.

Ja nousten puoleksi koholle vuoteessaan, kietoi Paula kätensä äitinsä
kaulaan. Lempeästi, mutta lujasti työnsi tämä hänet takaisin.

— Onko hän kuollut?

— Voi, äiti, huudahti nuori tyttö. Odotetaan huomiseen. Saamme silloin
tietää lisää. Ole luja, äiti. Emme tiedä vielä.

— Sinä olet saanut joitakin tietoja, kirjeen, sähkösanoman. Näytä ne
minulle. Minä tahdon ne lukea.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Älä kiusaa siten itseäsi, pyysi Paula
murtuneella äänellä, joka jo ilmaisi asianlaidan.

— Hän on kuollut! Hän on kuollut, kertasi äiti ikäänkuin jonkin
sururunon loppusäkeitä.

Hän istui aivan jähmettyneenä vuoteen reunalla ja tunsi auki
ammottavasta sydämestään toivon ja elämän pakenevan. Turhaan kääntyi
hän Jumalan puoleen, joka oli hänen ylin tukensa ja turvansa murheen
hetkinä. Surussaan, joka oli sitä peloittavampaa, kun hän ei voinut
itkeä, valitti hän isoon ääneen:

— Voi, tämä on liikaa, tämä kerta on liikaa. Minä en kestä enää. Ei,
minä en voi alistua. Minä olen aina nöyränä totellut Sinun lakejasi,
Jumalani. Murtuneena, muserrettuna minä olen Sinua kiittänyt. Nyt
minun voimani voipuvat. Minä olen vanha, heikko naisparka, ja minä
olen saanut jo niin paljon kärsiä, ettei minua enempää olisi tarvinnut
koetella. Minä en jaksa enää, minä en jaksa enää. Marcel, minun
Marcel'ini.

— Äiti, äiti, toisti Paula syleillen häntä.

Hän tunsi kuinka vilun väreet puistattivat hänen äitiään, joka yhä
oli liikkumattomana pimeydessä kuin salaman ruhjoma puu yössä. Heti
hän nousi, otti tulta, kietoi kätensä tuon masentuneen ja valittavan
naisraukan ympärille ja vei hänet, tukien ja kannattaen häntä, hänen
huoneeseensa. Siellä rupesi hän auttamaan häntä vuoteeseen. Mutta äiti,
joka siihen saakka oli vastustelematta totellut, nousi pystyyn:

— Ei, minä en tahdo mennä vuoteeseen.

Paulan täytyi heti pukea hänen päälleen, ennenkuin itsekään pukeutui.
Sitten hän vei äitinsä saliin, jossa hänen onnistui saada sammunut
hiillos jälleen palamaan. Hän teki aimo tulen uuniin ja asetti taas
kekäleille vesikattilan. Ääneti ja lohduttomana liikkui hän hommissansa.

Paula oli asettanut äitinsä istumaan lieden ääreen peite polvilla.
Isku oli sattunut äidinsydämen pyhiin syvyyksiin saakka, ja äiti istui
aivan elottomana, hievahtamatta, ilman kyyneltäkään, täydellisessä
voipumuksen tilassa, joka on vielä huolestuttavampaa kuin epätoivo.
Hän ei valittanut enää, hän ei rukoillut, hän katsoi näkemättä mitään
ja vaikeni. Kohtalo oli musertanut hänet, kaikki näytti olevan hänelle
yhdentekevää. Hän ei tuntenut enää tuskaakaan raadellussa sydämessään.
Hän antoi itsensä vaipua onnettomuutensa pohjattomuuteen, kuten
hukkunut jättäytyy meren aaltojen valtaan.

Kärsivällisenä Paula odotti, että kasaantuneet kyyneleet viimein
murtaisivat tämän kauhean hiljaisuuden, kuten pidätetty putous äkkiä
tempaa mukaansa sen tielle asettuneen sulun. Mutta yhä pysyi äiti
hievahtamatta ja äänetönnä. Paula lähestyi ja tarjosi hänelle juotavaa,
mutta turhaan. Hän polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käsiinsä ja
huusi:

— Äiti, äiti, puhu minulle Marcel'ista. Puhu minulle, minä pyydän sinua.

Hän ei saanut vastausta. Silloin hän pelästyi. Hän tunsi ympärillään
kuoleman yksinäisyyttä. Epätoivoisena hän nyyhkytti:

— Äiti! Olenhan minä sinun tyttäresi, sinun viimeinen lapsesi, sinun
pikku Paulasi!

Rouva Guibert näytti heräävän kuin horrostilasta. Hän näki nuo murheen
murtamat kasvot, jotka tuskaa täynnä kurottuivat häntä kohden. Pitkä
väristys puistatti koko hänen ruumistaan. Voitettuna ojensi hän kätensä
tyttärelleen ja nojaten häntä vastaan purskahti hän itkuun. Hän se
heikkoudessaan pyysi apua.

Pitkän aikaa äiti ja tytär siten istuivat, itkien ja surren yhdessä, ja
tunsivat surussaan, kuinka suloista on rakastaa toisiaan kärsimyksessä.

Kun äiti saattoi puhua, kiitti hän Jumalaa.

— Paula, rakas Paulani, mitä minä äsken sanoinkaan? Jumala on hyvä. Hän
voisi kurittaa minua vieläkin kovemmin. Tuskassani ja ahdistuksessani
antaa Hän sinut minun tuekseni. Enkä minä tahdo polvistua! Herra, Sinun
tahtosi on säälimätön. Mutta Sinun nimesi olkoon kiitetty!

Saaden hiukan rohkeutta, pyysi hän sähkösanoman nähdäkseen. Hän yritti
lukea sitä yhä uudestaan ja puhui siitä Paulan kanssa.

— Hän kuoli niinkuin pitikin... Nyt hän, elää; hän on Jumalan luona.

— Niin, sanoi nuori tyttö, hän kuoli voittajana. Hän sai kuulan
otsaansa.

He vaikenivat. He näkivät molemmat Marcel'in kauniin, verisen otsan,
tuon korkean otsan, joka ajatteli niin yleviä ajatuksia.

Luodessaan katseensa Paulaan, tuli äidin häntä sääli.

— Mene lepäämään. Huomenna sinä tarvitset kaikki voimasi voidaksesi
auttaa minua.

— En mene, äiti, en minä jätä sinua, virkkoi Paula.

— Tahdotko sinä sitten rukoilla? Rukoilkaamme hänen edestänsä.

Äiti ja tytär laskeutuivat polvillensa. Pitkän aikaa he rukoilivat
Jumalan siunausta rakkaalle vainajallensa. Lopen uupuneena täytyi
Paulan istuutua, mutta yli-inhimillisen tahdonvoiman ylläpitämänä
jatkoi äiti yhä rukoilemistaan, ja hänen poskilleen vuotivat viljavat
kyyneleet, joita hän ei enää pyyhkinytkään.

— Herra Jumala, rukoili hän, Sinun eteesi me kannamme tuskamme ja
kurjuutemme. Kun Sinä kuolit ristinpuulla oli Sinun äitisi sentään
saapuvilla. Minä en saanut olla poikani lähellä. Anna minulle voimaa
kestää tämä koetus. Ei itseni tähden, Jumala; vaan sen tehtävän tähden,
mikä minulla vielä on täytettävänä, poikieni tähden, tämän tyttäreni
tähden, jota sinä et ole säästänyt. Hän on niin nuori ja niin paljon
hän jo on saanut kärsiä. Minä olen kärsimyksessä karaistunut, mutta
varjele häntä, ole laupias...

Kääntyessään tyttäreensä päin, näki hän tämän kalpean pään riippuvan
matalan nojatuolin selkänojan yli. Urheudestaan huolimatta Paula oli
kesken itkuaan nukahtanut. Hänen paisuneet luomensa olivat vielä
kosteat. Rouva Guibert nousi, meni istumaan hänen viereensä ja
kohottaen hellästi tuota rakasta päätä, asetti hän sen polvillensa.
Kaunis, musta tukka aaltoili rauhoittuneiden kasvojen ympärillä saaden
ne näyttämään vielä valkoisemmilta. Niin lepäsi siinä väsynyt lapsi, ja
äiti valvoi hänen luonansa.

Hievahtamatta istui äiti ja tuijotti, mitään näkemättä, noihin
liikkumattomiin piirteisiin. Hän näki tuolla kaukaisella tanterella
poikansa pitkänään, otsa puhkaistuna, vielä suurempana kuolemassa kuin
eläessään, ylväänä ja pystyin päin. Hellästi kutsui hän häntä ja puhui
hänelle hiljaisella äänellä:

— Poikani, rakas poikani. Nyt sinä olet päässyt rauhaan. Sinä olit
hyvä poika ja urhokas mies. Jaloja tunteita vain tunsi sinun sydämesi.
Näethän sinä meidät, näethän sinä, kuinka me vapisemme ja näännymme
suruumme. Taivaan korkeudesta suojele meitä, suojele Paulaa. Minä
kuljen jo kohden hautaa, kohden sinua, kohden sinun isääsi. Maa vetää
minua puoleensa. Minä tunnen sen, ja te kutsutte minua. Pian minä tulen
ja yhdyn teihin ainiaaksi.

Ja ajatellen omaa kuolemaansa, hän virkkoi valittaen:

— Voi Jumalani, kuka sulkee minun silmäni, jos Sinä täten otat minulta
kaikki minun rakkaani?

Hän tarttui nukkuvaan Paulaan, joka nojasi häneen. Molemmin käsin
puristi hän lastaan rintaansa vastaan. Ja pitäen häntä pelokkaasti
syliinsä suljettuna, istui hän liikkumatonna ja kyyneleiset silmät
kohotettuina ja jatkoi rukoilemistaan, marmorisen Nioben kaltaisena,
joka rukoilee kohtaloa säästämään hänen viimeistä lastaan...

Päivänkoiton ensimmäinen kajastus näkyi taivaalla. Sitten aamu valkeni,
yksi noita talviaamuja, joiden kylmä valo saattaa lumenkin värisemään.
Vanha nainen rukoili yhä. Jumalalta ammensi hän lannistumattoman
voimansa. Surun erioikeuden omistaen piti hänen tyhjentää kärsimyksen
kalkki pohjaan saakka.

Kun Paula heräsi, näki hän äitinsä kalpeana ja kohmettuneena hymyilevän
hänelle. Hän ei saanut häntä menemään levolle eikä liioin nauttimaan
mitään ravintoa. Kymmentä vuotta vanhempana ja kumaraisempana istui
rouva Guibert kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi vakavalla kädellä
kirjoittaa kaukana oleville pojillensa ja tyttärellensä, yhdistääkseen
heidät yhteiseen suruun...



IV.

Kuoleman paraati.


Cognin'in määrin pääasiallisena toimena aamupuolella päivää oli
sanomalehtien lukeminen. Paitsi läheisten tehtaiden työmiehiä, jotka jo
anivarhain poikkesivat hänen ravintolaansa ja seisaallaan, kynttilän
lepattavassa valossa, ottivat naukun aamutuimaan, ei hän tavannut
paljon ketään ennen puoltapäivää. Istuen tuolilla kahdareisin, selkä
tuleen päin varustautui hän päivää varten valtiollisilla tiedoilla ja
uutisilla _Tasavaltaisesta Lyon'ista_ ja _Edistyksestä_. Niinpä hän
päivällisen jälkeen saattoikin tarjota vierailleen raikasta viiniä ja
tuoreita tietoja.

Avatessaan sanomalehtiä aamulla 26 päivänä helmikuuta hän ällistyi
huomatessaan ensimmäisellä sijalla komean otsakkeen: _Timmimun'in
voitto; majuri Guibert'in kuolema_. Ei ollut hän uneksinutkaan,
että kukaan hänen kuntalaisistaan nostaisi niin suurta melua
kuollessansa. Veri poskilla, tuntien epämääräistä levottomuutta
vastuunalaisuudestansa, alkoi hän hitaasti lukea surullista, virallista
kertomusta, jota sanomalehden toimittaja oli koristellut muutamilla
komeilla lauseilla:

"Sotaministeriö antaa meille ilmoituksen voitosta, joka on saatu
Tuât'in seudulla Timmimun'issa. Me merkitsisimme mitä suurimmalla
ilolla muistiimme tämän uuden aseittemme voiton, jollei se olisi
maksanut meille kallista henkeä, voittajan itsensä, majuri Guibert'in
henkeä.

"Meidän valtiolliset ottelumme eivät saa kääntää pois meidän
huomiotamme noista kaukaisista taisteluista, joissa sankarillisesti
vuotaa ranskalainen veri. Viime vuonna, keväällä, senjälkeen kuin
eversti Ménestrel'in kolonna oli valloittanut In Salah'in ja vallannut
Gurara'n, jätettiin harvalukuinen varusväki tuohon Etelän kaupunkiin.
Sen lähellä taisteltiin Sahela'n ja El Metarfa'n veriset taistelut,
joissa saharalaisten siirtomaa-joukkojen toinen komppania löi takaisin
Beraber'ien ja Dui-Menia'n rosvolaumat, ja kapteeni Jacques ja
luutnantti Depardieu saivat kunniakkaan kuoleman. Kun viime talvena
kenraali Lervières, Algerian divisioonan päällikkö, sai tehtäväkseen
lujasti miehittää Guraran, jättää sen ja asettua Tuât'iin, jätti
hän Timmimun'in linnaan sataviisikymmentä miestä varusväkeä, joiden
päälliköksi määrättiin majuri Guibert, apulaisenaan luutnantti Berlier.

"Majuri Guibert oli vast'ikään saapunut Ranskaan Moureau-jamy'n
retkikunnan mukana, mutta hän piti kunnianasianaan palata
pataljoonaansa äärimmäiseen Etelään. Oltuaan kaksi vuotta yhtä mittaa
tutkimusmatkalla halki Afrikan, kieltäytyi hän kaikesta levosta ja
riensi paikalleen. Yöllä viime helmikuun 18 päivää vastaan onnistui
lauman Beraber'ia, arviolta noin tuhannen miestä, lähestyä Timmimun'ia.
Tämä heimo herättää niin suurta kauhua ja on niin nopealiikkeinen, että
he saattoivat kulkea äärettömän laajojen seutujen läpi, ilman että
paikallisella hallituksella oli vähintäkään tietoa tästä liikkeestä.
Päivän koittaessa, ennen ensi sarastustakaan, he hyökkäsivät linnaa
vastaan.

"Vahti ampui takaisin vetäytyessään kuusi laukausta, jotka hälyyttivät
linnaväen. Muurien aukkojen kautta tunkeutuivat jo Beraber'it linnan
sisäpihaan. Mutta varusväki kokoontui nopeasti päällikkönsä johtamana,
ja pian Beraber'it lähtivät pakoon, jättäen kolmesataa miestä
tanterelle. Mutta meidänkin tappiomme olivat hirvittävät: kymmenen
kaatunutta, joista yksi osaston päällikkö, yksi hankintaupseeri, yksi
kersantti ja yli kolmekymmentä haavoittunutta. Majuri Guibert kaatui
taistelun lopulla, saaden luodin otsaansa, kun Beraber'it pakenivat
epäjärjestyksessä.

"Majuri Guibert oli koko Ranskan armeijan nuorin pataljoonan päällikkö.
Tultuaan kapteeniksi kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä ja saatuaan
kunnialegioonan ristin loistavan toimintansa johdosta Madagaskarin
retkellä, varsinkin Andriba'n taistelussa, otti hän osaa Moureau'n
tutkimusretkeen, joka hiljattain kulki halki Afrikan. Rabah'in voiton
jälkeen nimitettiin hänet majuriksi ja kunnialegioonan upseeriksi.
Hän oli kuollessaan vain kahdenneljättä vuoden ikäinen. Syntyneenä
Cognin'in kauppalassa, joka on lähellä Chambéry'ta (Savoijissa), kuului
hän yhteen paikkakuntamme arvossapidetyimmistä perheistä.

"Kutsuttuna korkeimpiin sotilaallisiin tehtäviin, jättää hän
kotiseudulleen kumminkin kunniakkaan muiston, jota pojastaan ylpeä
Savoiji ei varmaankaan ole juhlimatta niinkuin tulee."

       *       *       *       *       *

— Lempo soikoon, älähti määri luettuaan loppuun.

Hän katsoi varmuuden vuoksi lehden nimeäkin, peläten saaneensa käsiinsä
jonkin kavalan vastapuolueen äänenkannattajan.

Vanhoillinen _Uutisten tietäjä_ ja kiihkososialistinen _Edistys_,
jotka hän sitten silmäili läpi, kertoivat tarkalleen samaa,
edellinen liittäen esitykseensä moitteita tiedustelulaitoksemme
huolimattomuudesta Algeriassa, jälkimmäinen säestäen kertomustaan
ihmisystävällisillä huomautuksilla siirtomaa-retkien hyödyttömyydestä.
Mutta kaikki, edustivatpa ne mitä valtiollista kantaa tahansa,
lausuivat kunnioituksen ja ihailun sanoja majuri Guibert'istä,
ylistivät hänen ihmeteltävää sotilasuraansa ja valittivat hänen
menettämistään.

Cognin'in määri teki johtopäätöksen, joka purkautui ärähdykseksi:

— Vietävän koulumestari!

Hän otti hattunsa ja aikoi rynnätä ulos. Mutta kuin naulattuna jäi
hän seisomaan kynnykselle. Ratsastava upseeri, komeassa univormussa,
kultaisissa olkanauhoissa, pysähtyi Kansalliskahvilan eteen:

— Missä on rouva Guibert'in asunto, pyydän.

Muutamia uteliaisuuden kiihoittamia maalaisnaisia kokoontui jo
ratsastajan ympärille.

— Jatkakaa valtamaantietä Vimines'in tielle saakka.

— Kulkekaa sitten tammimetsän läpi vievää tietä.

— Tammimetsän loputtua kääntykää vasemmalle, niin edessänne on Maupas.

— Kiitos, sanoi upseeri ja hoputti jo ratsuaan, kun määri puhutteli
häntä:

— Sallikaa kysyäni, menettekö vierailulle rouvan luokse?

Ajutantti silmäili ylenkatseellisesti tuota punanaamaista olentoa ja
kannustaen hevostaan, mutisi hän vastaukseksi:

— Tietysti.

— Hyvä on, vastasi ravintoloitsija kuuntelevien naisten tähden. Ja kävi
tulipunaiseksi.

Hän söi huonolla ruokahalulla ja hautoi tuumaa mielessään. Ennenkuin
hän pani sen toimeen, lähetti hän tyttärensä hakemaan lisäväkeä. Juuri
kun hän kaatoi kurkkuunsa naukun viinaa sydämensä vahvistukseksi, näki
hän ikkunasta parihevosten vetämien vaunujen ajavan raatihuoneelle
päin. Muutamaa minuuttia myöhemmin tultiin häntä hakemaan prefektin
puolesta. Hän pukeutui kiireesti lievetakkiinsa, jota hän käytti
kaikissa juhlatilaisuuksissa ja riensi kunnan talolle. Toinen vaunun
ovi aukeni, ja parrattomat huulet tiuskasivat hänelle (vaalipäivä oli
vielä kaukana):

— Tekö olette Cognin'in määri?

Hattu kädessä Simon vastasi:

— Niin olen, herra.

— Minä edustan prefektiä. Olen matkalla rouva Guibert'in luo viemään
hallituksen surunvalituksia majurin sankarillisen kuoleman johdosta.
Tietysti te olette pitänyt huolta, että hän on saanut asiasta tiedon,
kuten virallinen sähkösanoma määräsi. Ja toivottavasti te varovaisesti
ilmoititte hänelle tapahtuman?

— Kyllä herra alaprefekti, sopersi määri häpeissään ja vapisten.

— Minä olen prefektinviraston neuvos. Minä kehoitan teitä koko
virkakuntinenne olemaan läsnä surujumalanpalveluksessa. Tasavallan
hallitus osaa kunnioittaa uskollisia palvelijoitaan.

— Kyllä, herra neuvos.

— Hyvä on, herra määri, en pidätä teitä kauempaa.

Ja ylpeänä tehtävänsä tärkeydestä ja siitä arvokkuudesta, jota hän
osoitti sen suorittamisessa, poistui hevosten ravatessa prefektin nuori
lähettiläs, ynseän ja kyllästyneen näköisenä kuin vanha kenraali, joka
palaa armeijanosastoaan tarkastamasta.

Randon ja Détraz, joille määri oli lähettänyt sanan, riensivät yhdessä
ravintolaan. Koko kylä tiesi jo Cognin'in _vallanpitäjien_ menettelyn.

— Tämäpä on korea juttu, kiljaisi sisään astuessaan Détraz, joka kiehui
vihasta. Edellisenä iltana, keskustelun aikana, ei hän ollut hiiskunut
sanaakaan.

— Sanoinhan minä sen, huomautti vanha Randon, joka halusta tahtoi
muistuttaa viisauttaan.

— Niin minäkin, lisäsi määri, joka ei tahtonut olla pekkaa pahempi.
Koulumestarin ja Punaisen syytä kaikki on.

Détraz, jota ei juuri liika kohteliaisuus vaivannut, ärjyi määrille:

— Ettekö te ole määri, häh? Mitä virkaa teillä on kunnallistalolla?
Pehmeä kuin riepu te olette, koira vieköön. Opettaja taluttaa teitä
nenästä, kuin luokkansa vihoviimeistä nulikkaa.

— Minuako, kiljui Simon. Vai minua talutetaan nenästä! Tulkaahan
katsomaan, koulumestariko se täällä käskee!

Molempien valtuusmiestensä saattamana ryntäsi määri kansakouluun yhä
viittoillen ja ääntä pitäen. Luihun ja liukastelevan Maillard'in edessä
tunsi hän kuitenkin uljaan intonsa laimenevan. Mutta Détraz rupesi
muitta mutkitta hänen sijaisekseen.

— Vai niin, huusi hän, jopa te keititte kauniin sopan, te häpeämätön,
te kelvoton koulumestari! Prefekti ja kenraali lähettävät lähetystöjä.
Mutta vainajan kotikylä lähettää poliisinsa ikäänkuin tarkastussyyniä
pitämään. Perhanan tietoviisas, kyllä jo riittää.

Ja hän sylkäisi lattialle halveksimisensa merkiksi.

— Minä en ole teille vastuussa teoistani, ilmoitti opettaja arvokkaan
näköisenä.

— Olet, oletpa kylläkin. Etkä sinä, määri, puhu mitään?

Vimmoissaan sinutteli hän kaikkia. Simon'in täytyi tulla väliin.

— Huonosti te meitä neuvoitte, herra koulumestari.

— Se on varmaa, vahvisti Randon.

— Kuka käski minulta neuvoa kysymään.

— Kuka sinulta neuvoa kysyi, ärjäisi taas Détraz kahta kiukkuisempana.
Sinä itse pistit nokkasi meidän asioihimme, sotkeaksesi ja pilataksesi
ne, kuin mikäkin myrkynsekoittaja. Senkin myrkynsekoittaja!

Mielissään keksimästään nimityksestä, käytteli hän vikkelästi tuota
raskasta sanaa. Randon kävi hänen käsivarteensa ja koetti tyynnyttää
häntä ja viedä pois huoneesta. Mutta sillä ketteryydellä, jolla
tietämättömät ja naiset yhdistävät aivan yhteenkuulumattomia asioita,
kääntyi hän takaisin huutaen:

— Sinä varastat valtion varoja.

— Minäkö, vastusti Maillard.

— Niin juuri, sinä otat yksityisiltä maksun halonottoluetteloista,
oikeudenpäätöksistä, kaikista. Sinä menet tipotiehesi, tai minä nyljen
sinut.

Vimmastuksissaan purki hän vihaansa, jota sivistymätön vaistomaisesti
tuntee sivistystä, veronmaksaja veronkantajaa kohtaan.

Molemmat vihamiehet syöksyivät toisiansa vastaan. Määri hillitsi
Maillard'ia, ja Randon piteli kiinni virkaveljestään.

— Kuulkaa, mitä minä sanon, pyysi vanhus. Kuulkaa, mitä minä sanon.

Ja kun sanasota silmänräpäykseksi taukosi, onnistui hänen singahduttaa
joukkoon seuraavat sanat, joihin määri ja Détraz yhtyivät ja jotka
lopettivat ottelun:

— Parantaaksenne asian, Maillard, pitää teidän viedä oppilaanne
hautausjuhlaan.

Ja määri, joka tahtoi omistaa voiton itselleen, lisäsi:

— Ja te nostatte heti surulipun kunnallistalon ikkunaan.

Hän poistui karistaen kurkkuaan, yhä molempien valtuusmiestensä
saattamana.

— Nyt, sanoi Randon, mennään Maupas'han.

Simon ilmoitti meluavasti suostumuksensa.

— Niin mennään. Kenraali lähetti upseerin ja prefekti nuoren
hopeanauhuksisen herran. Määri tulee omassa persoonassaan kahden
valtuuston jäsenen seurassa, niinkuin oikein on. Se tehoo se.

Kun he kulkivat kylän ohi, näkivät he vainiolla Punaisen Pitet'n, joka
nolona karttoi heidän katseitaan.

— Tulehan tänne, huusi Détraz, mutta asianomainen ei näyttänyt kuulevan.

— Aika kelmi, julisti määri potrana poikana.

— Sitä tiedetään yhtä ja toista, puheli Randon salaperäisenä.

— Niin tiedetään, niin tiedetään, jatkoi Détraz suorasukaisemmin.
Ilman tohtoria hän istuisi lukemassa tiilenpäitä. Ja yhähän hänestä
kuiskaillaan. Pitää toimittaa pois mokoma valtuustosta, pitää kun
pitääkin.

Hanget hohtivat talvisen auringon kylmässä valossa. Valkoiset vuoret
kimaltelivat pakkasessa. Valjun taivaan alla rajaviivat häipyivät ja
kaikki oli yhtä ja samaa tahratonta ja välkkyvää puhtautta.

Prefektinviraston vaunut, jotka palasivat Chambéry'hin, tulivat
Cognin'in tilapäistä lähetystöä vastaan. Tärkeän näköisenä viittasi
määri kuskia pysähtymään. Hattu kädessä lähestyi hän vaunun ovea, joka
heti aukeni.

— Herra neuvos, me pyytäisimme teiltä yhtä palvelusta.

— Mitä sitten, vastasi nuori mies töykeällä äänellä. Häntä ei oltu
otettu vastaan, sillä kenraalin ajutantti oli parhaillaan ollut rouva
Guibert'in puheilla, ja siksi hän nyt palasi pahalla tuulella.

— Kaikki perheenisät, ilman poikkeusta, ovat tyytymättömiä opettajaan.

— Miksi?

— Hän hoitaa huonosti opetusta, lyö oppilaita, puhuu isänmaata vastaan.

Nuori mies kävi ajattelevan näköiseksi, ja viitaten mahtavasti
kädellään kuin ministeri, joka lopettaa vastaanoton, lupasi hän
lyhyesti:

— Pidän mielessäni asian.

Käsiään hykerrellen jatkoi määri matkaansa ja sanoi seuralaisilleen:

— Nytpä tein hänelle aika kolttosen, sille meidän Maillard'illemme!...

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä isot sanomalehdet kuvailivat pienimpiä
yksityiskohtia myöten Timmimun'in murhenäytelmää ja osoittivat kaikki,
puolueista huolimatta, kunnioitusta majuri Guibert'in muistolle, jonka
lyhyt elämänura liikutti kaikkien sydämiä.

Savoijin lehdet eivät tyytyneet vain näihin oikeutettuihin ylistyksiin,
vaan julkaisivat vielä kilvan hänen elämäkertaansa ja kuvaansa.
Maupas'n yksinäisyydessä nuo murheen murtamat naiset lukivat
alistuneina ja surunsuloista nautintoa tuntien niitä lukemattomia
osanoton ilmaisuja, joita heille saapui koko maasta, valtiolta,
Marcel'in tovereilta, tutuilta ja tuntemattomilta. He nojautuivat
toinen toiseensa paremmin kestääkseen onnettomuuttaan eivätkä löytäneet
lohdutusta muusta kuin rukouksesta ja keskinäisestä rikkaudestaan.
Vain rouva Saudet'n, Etienne Guibert'in anopin, vierailut tuottivat
heille hiukan virkistystä; hän tiesi, mitä sanoja tarvitsevat ne, jotka
kärsivät eron tuskaa.

Hienon maailman mielipide, joka ei ollut suosinut Guibert'ejä heidän
kunnialliseen aineelliseen perikatoon jouduttuaan, teki äkkikäänteen
ja päätti yhtyä yleiseen tunteiden ilmaukseen. Rouva Dulaurens ei
voinut pysyä toimetonna tämän tilaisuuden sattuessa. Hän sai neiti
de Songeon'in, Savoijin Valko-ristin kunniapuheenjohtajan, ryhtymään
surujuhlaa puuhaamaan. Sitä vietettäisiin suurella loistolla ja
komeudella Chambéry'n tuomiokirkossa. Pitihän toki anastaa itselleen
mainehikas vainaja ja huomiota herättävällä tavalla palauttaa mieleen
hänen yhteiskunnallinen alkuperänsä. Viranomaiset kutsuttaisiin
juhlatilaisuuteen. Heidän läsnäolonsa kohottaisi juhlan arvoa, ja
heidän poisjäämisensä saisi vastapuolueen sanomalehdet sotakannalle. Ei
mitään ollut siis pelättävissä, kävi miten kävi.

Kun kaikki oli valmiina — kolehdit kannettu, sielumessu tilattu,
kutsukortit laadittu — lähtivät neiti de Songeon ja rouva Dulaurens
virallisina valtuutettuina Maupas'han pyytämään perheen suostumusta.
Kreivitär de Marthenay seurasi äitiänsä. Hän halusi esiintuoda
surunvalittelunsa rouva Guibert'ille ja Paulalle eikä uskaltanut aivan
yksin tehdä tuota matkaa.

Maaliskuun ensi päivät olivat käsissä. Lumi suli lokaisilla ja
kolkoilla vainioilla ja kuoppaisilla teillä. Matalan taivaan alla,
mustina ja paljaina törröttävien puiden ympäröimänä teki vanha
maalaistalo alakuloisen ja yksinäisen vaikutuksen.

— Minä en tahtoisi hautautua tänne koko vuodeksi, sanoi rouva Dulaurens
neiti de Songeon'ille, kun vaunut kääntyivät autiolle puistotielle.

— Kirkko on liian kaukana, vastasi hurskas vanhapiika.

Hän ei muistanut, että Jumala on kaikkialla. Iästään huolimatta hän yhä
vielä matkusteli Häntä tapaamassa erityisissä ja upeissa paikoissa.

Kun vanha Mari näki ajoneuvot, laski hän vieraat sisään vastoin ankaraa
kieltoa. Ja hän riensi ilmoittamaan heidän tulostaan, niin nopeasti
kuin hänen vanhat jalkansa sallivat.

— Olinhan minä antanut määräyksen, ettei ketään saa ottaa vastaan,
huomautti rouva Guibert surullisesti. Ja Paulan puoleen kääntyen hän
virkkoi: — Minä en jaksa enää pitää seuraa vieraille. Miksikä rouva
Dulaurens'kin tulee häiritsemään meidän suruamme? Meillähän ei ole
mitään yhteistä. Mitä hän meistä tahtoo?

— En tiedä, äiti, vastasi Paula, joka oli jo noussut seisomaan
lähteäkseen huoneesta.

— Autathan sinä minua pitämään heille seuraa?

— En, äiti, minä en tahdo häntä tavata.

Rouva Guibert katsoi tytärtään, jonka kalvenneet, värisevät,
päättäväiset kasvot selvästi ilmaisivat, mitä hänen mielessänsä liikkui.

— Paula, pyysi hän, älä jätä minua. Minä olen arka ja saamaton, muista
sitä. Tehty paha unohtuu pikemmin kuin hyvä. Jos hän alkaisi puhua
menneistä päivistä, en osaisi vastata hänelle. Jää minun luokseni,
Paula.

Nuori tyttö ei enää epäröinyt, hän viittasi palvelijatarta tuomaan
vieraat sisään.

— Minä jään sitten, äiti.

Neiti de Songeon, joka ei ollut oikein perehtynyt valtioviisauteen,
laski edellänsä rouva Dulaurens'in ja antoi hänen johtaa puhetta.

— Teitä on kohdannut ankara isku, lausui tämä, lähestyen rouva
Guibert'iä, jonka täytyi pystyssä pysyäkseen nojata uuniin, noustessaan
seisomaan.

Sitten tervehti hän Paulaa, jonka lujan katseen ja vihamielisen
valppauden hän tunsi seuraavan itseään. Hän olisi suonut Paulan olevan
poissa.

— Niin on, vastasi Marcel'in äiti, Jumala koettelee meitä.

Siten antoi hän heti keskustelulle vakavan ja uskonnollisen käänteen.
Neiti de Songeon nyökäytti päätään luoden katseensa korkeuteen,
ikäänkuin hänellä yksin olisi valta pyytää taivaan apua.

— Mutta kuinka onkaan teitä surussanne lohduttanut, jatkoi rouva
Dulaurens, tuo majurin sankarikuoleman yksimielinen ylistys, nuo
kaikkien osanoton, kaikkien surun ilmaisut... Meidän kansanvaltaisena
aikanamme ei kylliksi osoiteta kunnioitusta ansiolle. Usein vasta
kuolema näyttää meille ihmisen koko arvon. Ja hänet auttamattomasti
menetettyämme, me katkerasti kadumme, että olemme liian myöhään
oppineet häntä tuntemaan.

Rouva Guibert, joka tuli liikutetuksi heti kun puhuttiin hänen
pojastaan, ajatteli: "Hän pyytää nyt tällä tapaa anteeksi sitä, että
hän karkoitti Marcel'in. Hän on tullut huomaamaan entisen erehdyksensä
ja valittaa sitä. Mutta rouva de Marthenay'n ei olisi pitänyt tulla.
Hänen läsnäolonsa on meille tuskallinen."

Hän katsoi rouva Dulaurens'iin ja valoisa katse kirkasti hänen
kuihtuneita kasvojaan kuin auringon säde talven lehdetöntä metsää.
Paula oli varuillaan. Mutta hän ei voinut aavistaakaan rouva
Dulaurens'in häikäilemättömyyttä.

Hetken vaitioltuaan ilmoitti tämä vierailunsa syyn.

— Niinpä ette ihmetelle, että mekin haluamme kunnioittaa poikanne
muistoa. Koko Savoiji ottaa osaa teidän suruunne, mutta varsinkin sen
parhaisto, johon majuri sekä sukuperänsä että kuntonsa perustalla
kuului.

Hän hengähti, ja puhuen mielestänsä hyvin, katsahti hän
kuulijakuntaansa. Neiti de Songeon osoitti hyväksymistään heilutellen
pitkää kuivaa vartaloaan. Alice istui omissa ajatuksissaan ja
tarkasteli rouva Guibert'in ja entisen ystävättärensä Paulan surullisia
kasvoja. Suru ahdisti häntä niin, että hänen täytyi painaa kädellään
rintaansa: hän oli tukehtua pidättämiinsä nyyhkytyksiin. Hän olisi
tahtonut avata sydämensä noille naisraukoille, mutta ei uskaltanut. Hän
koetti hiljaa tarttua vieressään istuvan Paulan käteen, mutta tämä veti
päättäväisesti pois kätensä: hän ei ollut mitään unohtanut.

Rouva Dulaurens'in kaikuva ääni kuului taas salin hiljaisuudessa.

— Savoijin Valko-ristin johtokunnan jäsenet, kaikki yhdistyksen
naiset sanalla sanoen, haluavat sydämensä innostuksessa viettää
surujuhlaa Chambéry'ssa ja pyytävät siihen lupaa meidän kauttamme.
Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa pitää sielumessun, hän on sen
luvannut. Yli viisikymmentä pappia avustaa häntä tässä tilaisuudessa.
Prefektinvirasto, armeijanosasto kutsutaan juhlaan, ja olemme varmat,
että he lähettävät edustajansa. Komeutensa ja loistonsa kautta tulee
juhlasta, voitte olla siitä varma, mainehikkaan vainajan arvoinen.

Rouva Guibert oli kuunnellut keskeyttämättä; hän vastasi nyt vain:

— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, ja pyydän teitä kiittämään minun
puolestani kaikkia arvoisia naisia heidän hyvästä tarkoituksestaan.
Me olemme jo viettäneet sielumessun Cognin'issa varojemme mukaan.
Ystävämme tulivat sinne kaikki, ilman kylmyydestä ja matkan pituudesta
huolimatta. Armeijanosaston kenraali tuli omassa persoonassaan.
Suuri joukko upseereja teki hänelle seuraa. Me emme halua enää muita
ulkonaisia mielenosoituksia. Minä kiitän teitä.

— Aivan niin, hyvä rouva, minä ymmärrän kyllä teidän tunteenne. Omaiset
eivät mielellään salli, että vieraat ihmiset tunkeutuvat osallisiksi
heidän suruunsa. Mutta tämä on poikkeustapaus. Majuri Guibert'in
kuolema on yleinen onnettomuus. Koko Ranskaa koskee teidän poikanne
kuolema. Hänen elämänsä ja kuolemansa tuottaa kunniaa Savoijille.
Ettehän silloin ihmetelle, että Savoiji tahtoo osoittaa hänelle
ylväällä tavalla kiitollisuuttaan. Yksityisten perheiden varat ovat
pakostakin rajoitetut. Antakaa meidän toimia. Älkää riistäkö meiltä
tätä iloa...

Hän sieppasi lennosta tuon onnettoman sanan:

— Tätä surullista hautajaisiloa, jota rukoileminen vainajien puolesta
antaa. Juhlamenot, papit, nehän ovat rukouksia. Voitteko te, sellainen
oiva kristitty, olla vastaanottamatta näitä meidän rukousuhrejamme?
Voitteko te ajatellakaan estää meitä ottamasta sielumessussa osaa
yhteiseen murheeseemme?

— Kirkko pitää juhlamenoista ja hartauden harjoituksista, lausui neiti
de Songeon, jonka uskonto oli loisteliasta ja ylimyksellistä.

Alice oli huomannut Marcel'in suurennetun valokuvan, eikä nähnyt tällä
hetkellä enää muuta kuin hänet, jota hän oli rakastanut ilman rohkeutta.

Rouva Guibert oli hiukan epävarma, ei vastauksestansa, vaan
sen sanamuodosta, jonka hän tahtoi saada niin kohteliaaksi ja
hienotunteiseksi kuin suinkin. Rouva Dulaurens'in tarjous tiesi
Cognin'in vaatimattoman, ilman komeutta ja prameutta vietetyn
sielumessun täydentämistä kalliimmalla, loistavammalla, hienommalla
juhlalla. Rikkaus tuli vierailulle köyhyyden luokse, ja luuli
peittävänsä sen suojelullaan. Paula otti asian siltä kannalta ja
katseli mieli kuohuksissa äitiään tummilla välähtelevillä silmillään.
Mutta rouva Guibert näki tässä esityksessä vain poikansa muiston
kunnioittamista ja, vaikka hän olikin päättänyt hylätä tarjouksen,
joka hänestä oli turha, halusi hän sovittaa sanansa niin, etteivät ne
pienimmälläkään tavalla loukkaisi.

Peläten äitinsä arkuutta ja ymmärtäen väärin hänen epäröimisensä, otti
nuori tyttö rohkeasti puheenvuoron:

— Me olemme sangen liikutettuja teidän toimenpiteestänne, hyvä rouva.
Pidämme sitä suuressa arvossa, niinkuin se ansaitseekin, ja olemme
hyvin pahoillamme, että meidän täytyy hylätä sellainen suosionosoitus.
Mutta veljeni muistoa on jo kohtuuden mukaisesti kunnioitettu. Me emme
halua enempiä julkisia kunnianosoituksia, kuin mitä jo olemme saaneet.
Jumala ei mittaa siunaustaan juhlamenojen prameuden mukaan.

Ikäänkuin ei Paulan sanoilla olisi mitään merkitystä oli rouva
Dulaurens kääntyvinään rouva Guibert'in puoleen. Tämä ymmärsi
tarkoituksen ja luuli olevansa velvollinen lisäämään:

— Niin kyllä, hyvä rouva, Paula on oikeassa.

Aivan kauhuissaan loi neiti de Songeon silmänsä taivasta kohden, kun
taas Chênaie'n valtijatar, joka ei ollut tottunut tappioihin, vielä
palasi asiaan.

— En ymmärrä teidän kieltoanne. Pyydämme ottaa osaa teidän suruunne
vain kaikkein luonnollisimmalla tavalla. Neiti de Songeon, markiisitar
de Lavernay, paroonitar d'Ambelard ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä
edustan heitä täällä. Ja arkkihiippakuntakin lupasi meille hurskasta
apuaan.

Hän toivoi näitä ylhäisyyksiä mainitsemalla vaikuttavansa tuohon rouva
rukkaan. Mutta hän ei tietänyt, eikä voinutkaan tietää, kuinka perin
välinpitämättömäksi hienostosta ja sen asioista elämä oli tehnyt rouva
Guibert'in.

Paula näki, että äitinsä oli hämillään. Hän rupesi heti hyökkäämään,
saadakseen asian päätökseen:

— Cognin'in sielumessusta ilmoitettiin myös Chambéry'ssa. Kaikki meidän
ystävämme olivat läsnä. Tulipa niitä sangen kaukaakin. Tuli meille
aivan tuntemattomiakin ottamaan osaa suruumme. Mutta minä kuulin, että
teidän penkkinne, hyvä rouva, oli tyhjä. Vaikka minä en sitä uskonut.

Tämän hyökkäyksen jälkeen hän lisäsi:

— Jos vanhempi veljeni, joka on perheen pää, pitää muita
kunnianosoituksia välttämättöminä, ilmoittaa hän kyllä siitä meille. Me
noudatamme hänen tahtoansa. Äidilläni ja hänellä vain on siihen oikeus.

Rouva Dulaurens käsitti, että hänen oli turha enempää yrittää, ja hän
nousi lähteäksensä:

— Olen hyvin pahoillani, hyvä rouva, tästä väärinymmärryksestä, jota
emme saa poistetuksi. En odottanut suinkaan tällaista vastaanottoa.
Mutta minä näen että teidän arvoisa tyttärenne saa kaikki määrätä.

— Me olemme samaa mieltä, virkkoi vanha rouva, nousten vaivalloisesti
seisomaan vuorostansa.

Hän hyväksyi tyttärensä mielipiteen, mutta hän olisi vain suonut, että
samat asiat olisi sanottu vähemmän kopealla tavalla. Hän pelkäsi,
että vieraat olivat loukkaantuneet, ja oli siitä pahoillansa. Hiukan
verta nousi hänen kalpeisiin poskiinsa. Hänen saattaessaan neiti de
Songeon'ia ja rouva Dulaurens'ia, huomasi jälkimmäinen tuon heikon
punerruksen. Hän mietti juuri mielessään, miten saisi tappionsa
kostetuksi, ja nyt hän luuli sen keksineensä. Purevan ivallisesti hän
tokaisi:

— Hyvästi, hyvä rouva. Kas kuinka te olette terveen näköinen! Se on
erinomaista! Se hämmästyttää ja ihastuttaa meitä.

Kyyneleet nousivat rouva Guibert'in silmiin. Hän oli vielä liian herkkä
aiheettomia loukkauksia kuulemaan. Kuka tahansa muu häntä olisikin
säälinyt, tuota vanhentunutta, kumaraista, surun murtamaa äitiraukkaa,
kuka tahansa muu paitsi epäävän vastauksen saanut hienoston nainen.
Hiljaa mumisi hän vastaukseksi, veren paetessa hänen poskiltaan:

— Suokoon Jumala, että saisin pysyä terveenä: tehtäväni ei ole vielä
päättynyt.

Hän ajatteli Paulaa, jonka epävarma tulevaisuus teki hänet levottomaksi
ja vielä kiinnitti häntä elämään. Vaistomaisesti kääntyi hän taakseen
tytärtään katsomaan. Mutta salin ovi oli sulkeutunut. Hänen täytyi
saattaa vieraat vaunuille saakka. Paikoilleen istuttuaan nämä
kaipasivat rouva de Marthenay'ta, joka oli jäänyt jäljellepäin.

Minä sanon hänelle, virkkoi rouva Guibert, nousten vaivalloisesti
portaita.

... Jäätyään kahden Paulan kanssa, oli Alice vihdoin päästänyt tuskansa
valloilleen.

— Paula, rakas Paula, etkö tahtoisi antaa minun suudella itseäsi? Minä
olen niin paljon itkenyt, minäkin. Jospa sinä tietäisit! Olen ollut
niin suuresti suruissani siitä asti... siitä asti kuin häntä ei enää
ole ollut. Voi, sinä et voi tietää!

Hievahtamatta, ihmeissään katseli nuori tyttö tuota siroa, puhdas- ja
kaunispiirteistä naista, joka häntä niin rukoili. Muistellen mennyttä
aikaa, virkkoi hän:

— Mitä se hyödyttää?

Ja vaikka hän näki Alice'n kuopalla olevat silmät ja poskien
kuolonkalpeuden, mutisi hän vielä:

— Olethan sinä hiukan syypääkin meidän onnettomuuteemme?

Hän piti tuon heikon, rakastuneen lapsen antamaa kieltoa syynä siihen
kuoleman haluun, jota hän Chênaie'n kohtauksesta asti oli Marcel'in
puhuessa niin usein hänen levollisissa ja huolettomissa sanoissaan
huomannut. Se, joka nyt itki hänen vieressänsä, olisi yhdellä ainoalla
sanalla voinut ennen aikaan antaa hänen veljellensä elämän iloa ja
tuota lujaa luottamusta, jonka vaikutus vaarankin hetkellä on niin
mahtava. Mutta hän ei ollut sanonut sitä sanaa, vaikka hän rakasti. Jos
hän olisi ollut välinpitämätön, ei hän olisi ollut syyllinen. Mutta
hänen raukkamaisuutensa oli voittanut hänen rakkautensa. Sillävälin
Alice nyyhkytti.

— Voi, minä olen onnettomampi kuin sinä. Hänen epätoivonsa oli
niin ilmeisen vilpitöntä, että Paula liikutettuna otti entisen
ystävättärensä syliinsä, ja niinkuin ennen ilossa, niin he nyt
kärsimyksessä vuodattivat yhdessä kyyneleitä.

— Minä rakastin häntä, sanoi Alice hiljaa.

— Miksi et sitten tahtonut?

— Voi, sehän juuri onkin minun elämäni onnettomuus.

Ja avaten viimein kokonaan sydämensä, lisäsi hän katkonaisin sanoin:

— Sinä saat itkeä, peittelemättä, sinä. Mutta minun täytyy näyttää
iloiselta, vaikka minulla on kuolema sydämessä... Paula, rakas, suokoon
Jumala, ettei sinun koskaan tarvitsisi kärsiä, mitä minä nyt kärsin!...
Ja itse olen syypää, Paula... Voi, kuule, minä tahtoisin mieluummin
olla nyt _hänen_ leskensä.

Paula sai siten tietää sen salaisuuden, joka oli musertaa hänen
ystävättärensä. Päältä päin päättäen, olisi hän voinut luulla Alice'a
onnelliseksi: kaupungin juorut kulkivat tuskin koskaan Maupas'han
saakka. Mutta nyt hän sai äkkiä nähdä elämän pelon välittömän ja
pysyvän rangaistuksen.

Alice nojasi hänen olkapäätään vastaan, kuin häneltä apua anoen.
Näädännahkaisesta turkisviitastaan huolimatta vapisi hän koko
ruumiiltaan. Paula suuteli häntä ja kohottaen noita suloisia,
kyyneleisiä kasvoja, virkkoi hän:

— Alice parka, kuinka minä sinua surkuttelen! Ole rohkea, sinun täytyy.
Sinun täytyy unohtaa hänet. Ajattele lastasi. Tee hänestä uljaampi
nainen...

— Minä rakastin häntä, vastasi hän heikosti.

Rouva Guibert tuli sisään ja nähdessään molemmat naiset sylityksin,
ymmärsi hän syyn heidän liikutukseensa.

— Äitinne odottaa, virkkoi hän rouva de Marthenay'lle.

Hän halusi sanoa hiukan muutakin ja kuiskasi:

— Kiitän teitä käynnistänne.

Saatuaan siten anteeksi, tarttui Alice hänen käteensä ja kosketti
sitä huulillansa. Hän kuivasi silmänsä, katsoi vielä viimeisen kerran
Marcel'in kuvaa, ja katosi...

       *       *       *       *       *

Vaunut vierivät lehdettömälle puistotielle ja ajoivat läpi vanhan
porttaalin.

Rouva Dulaurens, joka oli ollut levoton tyttärensä viipymisestä,
katseli häntä huolestuneesti, hellästi ja pelokkaasti. Hän oli
valittamatta rouva Guibert'in kieltoa ja Paulan käytöstä, ja kun
ajettiin ulos tammimetsästä, pani hän kätensä edessään istuvan Alice'n
käsivarrelle:

— Näetkös nyt, kuinka äitisi on viisas, sanoi hän hänelle hiljaa, neiti
de Songeon'in kääntyessä tarkastelemaan alakuloista maisemaa.

Nuori nainen katsoi häneen kysyvästi.

— Tietenkin. Jos olisin antanut sinun mennä naimisiin majuri Guibert'in
kanssa, olisit sinä nyt leski.

— Alice ei vastannut. Kauhistuen keksi hän uusia, ennen tutkimattomia
alueita sielustaan ja mietti mielessään, eikö hän leskenä olisi
vähemmän onneton!

Kohtalon kovuuden tuottama tuska on syvempää, mutta myös vähemmän
lannistavaa kuin se tuska, jonka alkusyy on meissä itsessämme, meidän
heikkoudessamme, meidän tarmottomuudessamme elämän vaatimusten edessä.
Kun kohtalon isku kohtaa, niin se murtaa sydämen, mutta se sitä myös
puhdistaa ja lujentaa. Se tuska sitä vastoin, johon itse olemme syynä,
kuluttaa meitä turhaan ja painaa meidät hitaasti maahan, antamatta
meidän tuntea surun suurenmoisuutta. Oliko hän valinnut paremman
osan?... Suloisemmalta tuntui hänestä surra rakastetun puolison
sankarikuolemaa, kuin koko ikänsä itkeä elämänkumppanin rappeutumista...



V.

Jean.


Mitä antaisivatkaan ne perheet, joihin onnettomuus kaukana iskee,
saadakseen kuulla rakkaasta vainajastaan joltakin, joka omin silmin
oli ollut näkemässä tuota veristä uhria. Kuinka haluavatkaan he
seikkaperäisiä tietoja tuosta surullisesta tapauksesta, jonka
virallinen kirje heille vain lyhyesti ilmoitti, vaikkapa ne
repisivätkin uudelleen auki heidän haavansa, ja saisivat heidän
kyyneleensä jälleen vuotamaan! Onnettomuudessaankin pitävät itseään
onnellisina ne, jotka tarkalleen saavat tietää totuuden, joille ei
heidän rakkaansa kuolema jää hämäräksi, kauheaksi salaisuudeksi, joka
päivin kiduttaa heidän mieltään ja öisin ahdistaa heitä painajaisena...

Useita kuukausia on kulunut Timmimun'in taistelusta. Noista kahdesta
surevasta naisesta, jotka Maupas'sa elelevät, on toinen mennyt vielä
enemmän kumaraan, ja hänen hymynsä, joka jo ennemminkin oli niin
harvinaista ja haurasta, on ainiaaksi haihtunut hänen huuliltansa.
Toinen on pysynyt pystypäisenä ja suorana, mutta vähäksyen nuoruuttaan
antaa hän katkerana ja toivottamana päivän mennä ja toisen tulla,
Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa elelevät he eteenpäin, eivät käy enää
kaupungissa, eivätkä kulje kotinurkkia auemmaksi.

Mutta kun pihan hiekka narskuu kirjeenkantajan askelten alla,
vavahtavat he vieläkin. Tuo kunnon ukko, joka nauttii tärkeydestään,
ei annakaan heidän turhaan odottaa, vaan huutaa jo matkan päästä,
postimerkkien mukaan: "Pariisista... Tonkin'ista... Algeriasta".

— Hyvä on, Ravet, Mari odottaa teitä, menkää juomaan lasi viiniä.

Tämä kirjevaihto on nykyään heidän ainoa ilonsa. Tavallista taajempaan
he nyt kirjeitä saavatkin. Kaukaa koettavat lapset hellyydellään
ympäröidä äitinsä vanhuutta. Afrikan kirjeet tulevat Jean Berlier'ltä.
Ne puhuvat vain Marcel'ista ja hänen kunniakkaasta kuolemastaan.

Viimeisessä Jean ilmoitti palaavansa Savoijiin loppupuolella
toukokuuta. Toukokuu on tullut kera valon ja kukkien. Maupas'sa
odotetaan levottomasti, joka päivä tutkivat katseet autiota
puistotietä, jonka kastanjat ylpeinä kantavat valkoisia tyrsossauvojaan.

       *       *       *       *       *

Nuori mies, joka hiljalleen nousee vanhaan taloon vievää metsäistä
rinnettä, ei ole enää Isabella Orlandi'n keikaileva ritari. Kumminkin
on hänellä yhä vielä jäljellä kaunis, hoikka vartalonsa ja siro
ja varma käyntitapansa. Mutta hänen ruskettuneilla kasvoillaan
on miehekkäämpi ilme, ja hänen silmänsä katselevat ympärilleen
täsmällisemmin katsein, jotka tarkasti erottavat joka esineen.
Huolettomasta nuorukaisesta on tullut ajatteleva ja tahtova mies.

Hän oli saapunut edellisenä iltana ja oli aamulla lähtenyt
Ruusuhuvilasta. Pitkin matkaa oli hän nauttinut heräävän kotiseutunsa
ihanuudesta. Viluinen maa, jolla leijaili sinertäviä ja punertavia
usvahuntuja, oli kuin nuori nainen, joka hitaasti avaa luomensa,
venytteleikse ja heiluttelee harsojaan, ja sitä kirkasti kevään
vastapuhjennut kauneus ja päivän mukana esille pulpahtava elämän ilo.
Hän ihaili puiden ja nurmien hentoa vehreyttä, joka on toukokuulle
ominaista, ja nautti pensasaidoissa puhkeavien pikkulehtien iloisesta
helakkuudesta. Vasemmalla näkyivät nuo kolme tornia, jotka kannattavat
maisemaa kuin verhoa: melkein kokonaan vehreyden helmaan vajonnut
Belle-Combette, kopea, harmaa, tuskin ollenkaan Pas-de-la-Fosse'n
kallioseinistä erottuva Montagnol ja tuo lempeä Saint-Cassin, joka
seisoo kastanjametsän turvissa kuin siimestä etsivä vanhus. Läheisten
vuorten kalliohuiputkin kadottivat aamun autereisessa hohdossa uhkaavan
ulkonäkönsä. Koko luonto hymyili kirkkaan taivaan alla ja tarjoten
luottavaisena ihanuuttaan ja hempeyttään, lupasi hedelmiä ja eloviljaa.

Jean kääntyi katsomaan taakseen. Kaukana kimalteli kullan- ja
helmiäisenhohteisena lammikkona Bourget'n järvi, jonka uinuvia vesiä
aamuaurinko tervehteli. Sen säteiden sitä suudellessa alkoi veden pinta
viimein iloisesti värehtiä. Nuori mies jatkoi matkaansa. Chaloux'n
rinteen kainalossa otti Chênaie avoimin akkunoin aamunraikkautta
vastaan. Hän muisteli mielihyvin aikaa, jolloin hän oli viidenkolmatta
vuotias, ja punahuulista Isabellaa, joka oli yhtä kerkeä puhumaan
kuin suutelemaankin. Hän palasi taaksepäin vuosien sarjaa ja tuli
laskuissaan tulokseen, joka hämmästytti häntä.

— En ole nähnyt häntä enkä Savoijia neljään vuoteen, tai melkein
neljään. Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pitempi aika. Silloin
olin minä elämällä leikkivä nuorukainen.

Mutta tuo hänen entinen kuhertelukumppaninsa ei kauan pysynyt hänen
mielessään. Painuessaan tammimetsään pysähtyi hän vielä katselemaan
ympärilleen. Puut kaartuivat katoksi tien yli ja tekivät maiseman
tarkemmaksi, rajoittaessaan sitä. Hän näki lakeuksien ja vuorten
ääriviivoissa ja vivahduksissa tuon karkeuden ja hempeyden yhdynnän,
mikä antaa savoijilaiselle maisemalle sen erikoisen luonteen.
Paimentytön ääni kuului metsästä. Se lauloi vanhaa lemmenlaulua:

    Korkealla kunnahalla
    Niitty vihertää;
    Peltopyyt ja viiriäiset
    Siellä visertää.
    Jousen heitin olalleni,
    Rtensin sinne päin.
    Neljä luulin ampuneeni
    Kaikki eloon jäi —

Paikoitellen kuuluva epävarmuus ei kuitenkaan riistänyt tuolta
hiomattomalta ääneltä sen lähteenlirinän kirkkautta. Tien käänteessä
tulivat lampaat näkyviin, ja sitten paimentyttö, kuvastuen kuin
kuvajaiset oksien jättämää valo-aukkoa vastaan. Paimentyttö näytti
olevan noin viiden-, kuudentoista vuotias tyttönen, maalaisen kaunis
terveydessään ja voimassaan.

    Ystäväni sydämehen
    Nuoli sattui tää.
    Ystävä, mun ystäväisen,
    Teinkö kipeää?

Tyttö tuli Jean'ia vastaan, joka kuunteli hymyillen laulua.

— Hyvää päivää, Jean herra, virkkoi hän tervehtien.

— Tunnetko sinä minut, kysyi tämä hämmästyneenä.

— Tottakai. Minähän olen Trélaz'n, Maupas'n arentimiehen tytär.

— Jeannette'ko?

— Palvelukseksenne.

— Mutta sinähän olit vain polven korkuinen. Ja nyt sinä olet jo pitempi
tuleentunutta viljaa.

Ei mikään niin osoita ajan kulkua, kuin kasvavat lapset, joita harvoin
näkee. Hyvillään tyttönen helähti nauramaan, ja vaikka hänen naurunsa
paljastikin huonosti hoidetun hammasrivin, oli hänen ilonsa kuitenkin
tarttuvaa. Edetessään toisti hän viimeistä värssyä:

    Ystäväni sydämehen
    Nuoli sattui tää.
    Ystävä, mun ystäväisen,
    Teinkö kipeää?

Ja tammen juurella yhä liikkumatonna seisovan nuoren miehen kuuluviin
kantoi tuuli viimeiset sanat, jotka heikkenemistään heikkenivät:

    Pikku hiukan, hiukan teit sä,
    Vaan se surmaa mun!
    Suudelma mun parantaa vain
    Huulilta voi sun.

Hän katseli luontoa, joka levisi hänen silmiensä eteen, puita, joissa
kiilsi vastapuhjennut lehti, heleäheinäisiä niittyjä, tyttöä, joka
kantoi nuoruuttaan kuin kukkurallista vesiruukkua. Hän veti sisäänsä
maan ja aamuraikkaan metsän tuoksua. Ja kotiseudun ilmasta imi hän
elämänhalua.

Siitä saakka kuin hän on oppinut tuntemaan sen katoavaisuuden, on
hän täysin siemauksin nauttinut elonpäivien ihanuudesta. Nuoret
eivät ymmärrä elämän arvoa, kun he ajattelematta rientävät huvista
huviin, joutavuuksista joutavuuksiin, kuluttavat päivänsä kaikkeen
sellaiseen, mikä jouduttaa ja samalla salaa ajan kulkua. Vaara,
intohimo, sydänsuru tai kuoleman tuttavuus, syvät tuskat saavat heidät
yht'äkkiä pysähtymään naamarinsa riisuneen elämän kasvojen eteen, kuten
puutarhakäytävän pohjukassa pysähdymme kylmän marmorilevyn eteen,
joka tulee näkyviin oksien alta. Voisiko se, joka ei tiedä, että yö
tulee, yhtä kiihkeästi kuin me nauttia tuosta valojen ja ääriviivojen
loistosta, jonka pimeys on peittävä?

Nuoruutensa huipulle päästyään Jean ymmärtää paremmin elämää kuin
ennen. Toinen, tummempi taivas, toinen, päivän polttama ja paljas
maa on lopullisesti kehittänyt ja muodostanut hänen tunne-elämäänsä.
Ja varsinkin toiset vakavammat mielenliikutukset ovat iskeneet hänen
sydämeensä iskun toisensa jälkeen, niinkuin kuvanveistäjä kipinöitä
singahdutellen taltallaan tasoittaa kivimöhkälettä, josta taideteos
muodostuu. Täynnä onnea ja kiitollisuutta liittää hän ne hartaat ja
voimakkaat tunteet, joita hänessä tämä kevätaamu herättää, siihen
veriseen aamuruskoon, joka näki hänen ystävänsä kaatuvan. Tuo päällikön
kuolema voiton jälkeen, tuo lävistetty otsa, jossa ylevät ajatukset
asuivat, ja tuo kylmennyt sydän, jossa asui rakkaus, kaikki tuo
tarmon ja rohkeuden runsaus, joka katkesi kuin puu kesken kasvuaan,
kuinka se kaikki meille muistuttaakaan ihmiselämän haurautta ja
vastakohtaisuudellaan verhoo valonhohteeseen elomme päivät. Maassa
makaavan Marcel'in kasvojen edessä, jotka olivat niin vakavat ja tyynet
liikkumattomuudessaan — niin rauhallisen, niin kirkkaan kauniit, ettei
hän ikinä voinut niiden ilmettä unohtaa — tunsi hän halua elää täysin
sydämin ja pelkäämättä, tunsi hän, että hänen täytyi kieltää kuoleman
työn ikuisuus...

Maupas'n vanha porttaali on auki kuin ennenkin. Jean astuu
hevoskastanjatietä taloa kohden. Hän hengittää kastanjien
tyrsossauvojen tuoksua. Hän tietää, että hetken perästä kyyneleet taas
vuotavat, tuskalliset, mutta hyväätekevät kyyneleet. Vanha nainen istuu
portaiden tasanteella raikkaassa aamuilmassa ja neuloo hitain sormin.
Kuullessaan sannan narskuvan, nousee hän seisomaan ja etsii silmillään
tulijaa. Hän huomaa nuoren miehen ja huudahtaa:

— Tekö siellä tulette, Jean. Kyllä olenkin teitä jo odottanut!

Ensi silmäyksellä Jean jo huomaa, kuinka suru on häntä vanhentanut. Hän
on mennyt entistä enemmän kumaraan, hänen hiuksensa ovat valjentuneet.
Mutta nuori mies huomaa ihmeekseen, että noilla hiukan kavenneilla
kasvoilla yhä asuu sama leppoisa rauha, jonka hän niillä ennenkin on
nähnyt.

— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!

Hän harppaa ylös portaita, ja kumartuen teeskentelemättömästi rouva
Guibert'in puoleen suutelee hän häntä. Tämä koettaa turhaan pidättää
kyyneleitään ja kuiskaa Marcel'in nimen.

— Tulkaa, sanoo hän vihdoin. Mennään saliin, siellä meidän on mukavampi
hänestä puhua.

Ja hän astuu edellä laahustavin askelinsa. Sitten hän avaa toiseen
huoneeseen vievän oven ja huutaa:

— Paula! Täällä on Jean Berlier.

— Minä saavuin eilen illalla, selittää nuori mies. Ja tulin heti tänne.
Tahdoin niin pian kuin suinkin tavata teitä.

— Te olette niin hyvä meitä kohtaan. Tiesin kyllä, että tulisitte pian,
jo useana päivänä olemme pitäneet tietä silmällä.

Paula astuu sisään ja puristaa Jean'in kättä. Hänen kaunista mustaa
tukkaansa vastaan näyttää hänen hipiänsä vielä vaaleammalta. Hänen
tummista silmistään on hehku sammunut. Hän on suorempi ja pystypäisempi
kuin ennen, kantaen ylpeästi syvää sydänsuruaan. Kesken surullista
kertomustaankin Jean itsekseen ihmettelee sitä välinpitämättömyyttä
elämästä, joka ilmenee noilla nuorilla vakavilla kasvoilla ja jäykässä
ruumiin asennossa. Paula myös huomaa hämmästyneenä nuoressa miehessä
tapahtuneen muutoksen: vuosien vieriessä hän on saanut päättäväisemmän
ja lujemman ilmeen, Marcel'in ilmeen.

Tuossa pienessä maalaissalissa, jonka suljettujen sälekaihtimien
raosta pieni auringonsäde pujahtaa sisään, loihtivat toverin sanat
henkiin isänmaan edestä kaatuneen sankarin. Hän nousee Afrikan kovalta
tanterelta, jossa hän on maannut, ja palaa omaiseensa luo. Hän saapuu
nuorena, pitkänä, laihana ja jäntevänä, pää pystyssä, ääni käskevänä,
koko olennossaan tuo lujuus ja tyyni varmuus, jotka ovat päällikön
tunnusmerkkejä.

Suljetulla piaanolla näkee Jean hänen valokuvansa ruusukimpun
koristamana.

Hän puhuu ystävästään, niinkuin tämä olisi halunnutkin,
yksinkertaisesti ja arvokkaasti. Hän osaa käyttää — mikä on niin
harvinaista — täsmällisiä sanoja, jotka ilmaisevat totuuden ilman
hempeyttä ja liioittelua. Hänen äänessään, joka heidän suruunsa
osaaottaen kaikuu lempeänä ja hyväilevänä, säilyy kuitenkin lujan
persoonallisuuden salainen voima. Se karttaa hentomielisyyttä
ja karkoittaa epätoivon. Se rohkaisee, se lohduttaa ja ammentaa
kuolemastakin innostusta. Nuo molemmat naiset, jotka itkivät hänen
saapuessaan, kuuntelevat häntä nyt tyyntyneinä.

Hän ei nähnyt ystävänsä kaatumista. Aamu alkoi sarastaa, kun hän
pyssyn laukausten herättämänä kavahti unestaan ja hypähti pystyyn
kokoomaan miehiänsä. Rauhoittavista tiedonannoista huolimatta nukkui
tuo Timmimun'in pieni joukko aina täysissä pukimissa. Kun hän riensi
tuleen, ahdisti majuri jo linnaan tunkeutuneita Beraber'ia.

— Hänen rinnallaan taisteleva kersantti kertoi minulle hänen
kuolemastaan. Minä johdin puolustusta vasemmalla sivustalla. Hän kävi
suoraan edestä Beraber'ien kimppuun. Karkoitettuaan heidät järjesti hän
takaa-ajon. Päivän ensimmäistä kajastusta vastaan kuvastui hänen musta
hahmokuvansa. Kersantti näytti hänelle syvännettä hiekkakentällä: —
Tuolla voi vielä joku lymytä. — Astuessaan askeleen eteenpäin, vei hän
käden otsaansa, pysyi vielä hetken pystyssä ja kaatui siihen paikkaan.

Rouva Guibert kätki kasvonsa käsiinsä ja kyyneleet himmensivät Paulan
silmät, joka koetti vielä hillitä itseänsä.

— Hän ei liikahtanutkaan enää, jatkoi kapteeni. Hänen ei tarvinnut
tuntea tuskia. Kuolema iski häntä keskelle otsaa, katkaisten hänen
ajatuksensa. Ja hän ajatteli isänmaatansa, ajatteli teitä.

— Ja Jumalaa, eikö niin, kuiskasi äiti parka.

— Niin, Jumalaa. Minun täytyi ottaa päällikkyys hänen sijastansa.
Mutta voitto oli jo saavutettu. Kun minä viimein pääsin tulemaan hänen
luokseen, oli hänet kannettu palmun juurelle, muutaman askeleen päähän.
Kumarruin turhaan hänen puoleensa. Meidän pataljoonanlääkärimme katseli
minua surullisesti, hän oli jo tutkinut hänet. Meidän yhteinen elämämme
oli tehnyt meistä veljiä. Minä rakastin häntä, niinkuin tekin häntä
rakastatte. Siellä minä itkin häntä, niinkuin tekin, teidän nimessänne.
Ja minä näin, mitä te ette saaneet nähdä: sen kirkkaan tyyneyden, jonka
kuolema painoi hänen kasvoilleen. Niillä kuvastui ikuinen rauha. Kun
muistissani näen tuon hänen ilmeensä, herättää se minussa vain yleviä
ja rohkeita ajatuksia. Teidän tulee saada se tietää, jotta hänen
muistonsa olisi teille vieläkin suloisempi.

Jean vaikeni, sitten hän taas jatkoi:

— Edellisenä iltana saattoi hän minua asuntooni asti, ennenkuin hän
meni viimeiselle kierrokselleen. Oli kaunis, tähtikirkas yö. Usein me
puhelimme keskenämme Savoijista. Hän puhui minulle teistä ja Paula
neidistä; hän oli hiljattain teidät nähnyt. Mikään aavistus ei tehnyt
hänen mieltään apeaksi, mutta ei hän pelännytkään kuolemaa. Hänen
univormutakkinsa taskusta löysin minä tämän kirjeen, jonka tuon teille
takaisin. Se peitti hänen sydämensä viimeisiä sykähtelyjä.

Rouva Guibert tunsi oman käsialansa. Hän kohotti kasvojaan, joilla syvä
äidin suru värähteli. Kun hän saattoi puhua, virkkoi hän:

— Nyt, nyt hän lepää Jumalan rauhassa. Sanokaa minulle, Jean, mihin
paikkaan hänet haudattiin.

— Timmimun'in edustalle. Kun hän oli korkein virka-arvoltaan,
asetettiin hänen hautansa toisten hautojen keskelle. Hänen oikealle
puolelleen haudattiin hankintaupseeri ja vasemmalle kersantti, jotka
kaatuivat molemmat samassa taistelussa. Hänen jalkojensa juureen
haudattiin sotilaat.

Paula liittyi keskusteluun:

— Me olemme tiedustelleet, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä,
saadaksemme hänet tuoduksi Chambéry'hin. Siellä hän saisi levätä meidän
perhehaudassamme, isän ja pienen Thérèse siskon vieressä.

Jean katsoi nuorta tyttöä. Hän tiesi, että Guibert'it eivät olleet
varakkaita. Hyväilevällä, vakuuttavalla, käskevällä äänellään koetti
hän saada heitä luopumaan tästä kalliista ja turhasta tuumasta:

— Miksi hänet tänne tuotaisiin? Siellähän hän lepää voittonsa paikalla.
Mikä hauta olisi hänelle sopivampi? Mitä ylväämpää muistomerkkiä hän
olisi halunnut?

— Ennen pitkää ei kukaan enää siellä tunne hänen hautaansa.

— Te erehdytte, Paula neiti. Kaikilla noilla haudoilla on kivet
ja muistokirjoitukset. Niistä pidetään hyvää huolta. Niin kauan
kuin varusväkeä pidetään Timmimun'issa, niitä kunnioitetaan. Hänen
hautakivessään on hänen nimensä, hänen arvonsa, kaksi aikamäärää, _25
p. huhtikuuta 1868_ ja _19 p. helmikuuta 1901_ ja nuo kolme kunniakasta
sanaa, joihin sisältyy hänen elämänsä ennätys: _Madagaskar, Saharan
retki, Timmimun_. Ajatelkaa, että Algeriassa kunnioitetaan vielä
niidenkin hautoja, jotka kaatuivat sen valloituksen aikana.

— Niinkö, virkkoi rouva Guibert.

Paula istui hetken mietteissään, jona aikana Jean sai häntä tarkemmin
katsella, ja jatkoi sitten uskollisena kuin Antigonee:

— Me tahtoisimme niin halusta saada veljeni lähellemme, tahtoisimme
saada polvistua sille kivelle, joka hänet peittää.

— Onhan teillä hänen muistonsa, hänen ajatuksensa. Eihän Marcel'ista
ole jäljellä vain hänen kuollut ruumiinsa!

— Niinhän se on, myönsi taas rouva Guibert, joka ajatteli hänen
kuolematonta sieluaan.

Paula ei puhunut enempää ehdotuksestaan. Mutta Jean näki kyyneleitä
vierivän hänen poskillensa.

— Hän oli meidän ylpeytemme ja minun kaikkeni, huokasi nuori tyttö. Ja
hiljempaa hän lisäsi: — Jo kauan oli hän aavistanutkin kuolemaansa.

— Se oli Jumalan tahto, sanoi hänen äitinsä. Me emme tunne Hänen
tarkoituksiansa. Ne näyttävät meistä toisinaan niin kovilta, että tekee
mielemme nurista. Ja kuitenkin on Hänen hyvyytensä ääretön.

Liikutettuna tarttui Jean ryppyiseen ja vapisevaan käteen, ja painoi,
kuten ennen Marcel, kunnioittaen ja hellästi huulensa sitä vastaan. Hän
nousi seisomaan ja kääntyen molempiin naisiin, jotka häneen katsoivat,
lausui hän vainajasta vielä lopuksi seuraavat ylistävät sanat, joiden
hän toivoi vaikuttavan Paulan masentuneempaan ja alistumattomampaan
mieleen:

— Niin, hänen elämänsä oli lyhyt, mutta täysisisältöinen.
Mielenlujuudellaan, miehuullisuudellaan antoi hän meille esikuvan. Sen
sijaan, että häntä surkuttelemme, eikö meidän tule häntä kadehtia?
Vainajia tulee kunnioittaa, mutta pitää myös uskoa elämään.

Tummilla silmillään, joihin taas syttyi hehkua, katsoi Paula nuorta
miestä, jonka sanoista hän tunsi saavansa uutta tarmoa. Eikö Jean
enää ollutkaan tuo kevytmielinen nuori upseeri, joka liehitteli
julkeapuheisia neitosia? Paula oli aina ajatellut Jean'ia hiukan
ylenkatseellisella suvaitsevaisuudella, jonka takana ehkä piili
salainen mielipahan tunne. Itseään hän oman arvon tunnossaan oli aina
pitänyt lujana ja urhoollisena, ja nyt hän huomasi, että voidakseen
itse kunnioittaa itseänsä ja ansaitakseen Jean'in kunnioituksen, täytyi
hänen rohkeasti karkoittaa sydämestään katkeruus ja kapinallisuus, jota
sinne oli kasaantunut kuin kuivia lehtiä talviseen metsään.

— Joko te jätätte meidät, kysyi rouva Guibert arasti.

Lohduttaakseen vanhaa rouvaa, muistutti Jean hänelle kaikkia niitä
siteitä, jotka häntä vielä kiinnittivät elämään. Hän puheli hänen
toisista lapsistansa, hänen tyttärestään Margareetasta, joka oli
nunnana Pariisissa ja hoiti sairaita, hänen pojistaan, jotka perustivat
kaukaista Ranskaa.

— Kuinka monta lasta on Etienne'lla?

— He odottavat kolmatta. En ole niitä koskaan nähnyt. Ja kumminkin
rakastan niitä, hellin ja rakastan viimeisenä ilona, jonka Jumala
minulle on suonut. Niiden nimet ovat Maurice ja Françoise. Ettekö sitä
tiedä?

— Tiedän kyllä, vastasi Jean hymyillen.

— Ne ovat saaneet mieheni ja minun nimeni. Ne ovat meidän sukumme
siunaus. Se joka tulee, saa nimekseen Marcel.

Entä jos se on tyttö?

— Marcelle sittenkin. Tässä ovat molempien vanhempien lasten valokuvat.

Hän puhui jo kuin syntyneestä tuosta lapsesta, jota hänen poikansa
vaimo kantoi sydämensä alla.

— Eivätkös ne ole kauniita, kysyi Paula, joka lähestyi, katsoakseen
veljensä lapsia.

— Ovat, pikku tyttö on teidän näköisenne. Hänellä on teidän mustat
silmänne.

— Hänestä tulee paljon kauniimpi.

— En minä usko, vastasi nuori mies antaen kuvat takaisin rouva
Guibert'ille. Ja hän lisäsi, hymyillen tuota kaunista hymyään, joka
teki hänet niin nuoren näköiseksi:

— Eikös se riitä? Olettepas te vaativainen.

Vastoin tahtoaan Paula punastui, ja hänen hipiänsä eloisuus muutti
hänet kuin auringonsäde sadepisaran. Lohduttomassa murheessaan oli
hän kokonaan unohtanut itsensä, kauneutensakin, ja nyt hän tunsi
iloitsevansa siitä, että oli kaunis.

Nähdessään, että molemmat naiset olivat hetkeksi vapautuneet surun
ajatuksistaan, jatkoi Jean kyselyään:

— Hehän ovat asettuneet Along'in lahden rannalle, lähelle Hanoi'ta?

— Eivät he ole siellä enää, vastasi rouva Guibert. He asuvat nyt
eräällä kukoistavalla saarella. Mutta Paula osaa selittää paremmin
kuin minä. Minä sekoitan aina nuo muukalaiset nimet.

— Etpäs ollenkaan, äiti, et ollenkaan. Sitten hän teki nopean päätöksen
ja alkoi:

— Etienne on ostanut Kebao'n saaren, joka on vastapäätä Along'in
lahtea. Se kuului eräälle osakeyhtiölle, jota hoidettiin huonosti ja
joka teki vararikon. Siinä on huomattavassa määrässä kivihiilikerroksia
ja maa on hedelmällistä. Kaivokset, kalustot, maa myytiin huutokaupalla
pilkkahinnasta. Veljeni johtavat kaivostöitä, viljelevät riisiä ja
kasvattavat erinomaisella menestyksellä erästä puuta, jota nimitetään
Jaapanin syreeniksi ja käytetään rakennusaineeksi. Heidän voimansa
eivät riitä niin laajoihin yrityksiin. Mutta turhaan he ovat koettaneet
saada apulaista Ranskasta. Ei kukaan tahdo lähteä pois kotimaasta. Ja
kumminkin se seutu on terveellistä ja luonnonihanaa, ja he ovat varmat
menestyksestä.

Hän kertoi yksinkertaisesti ja selvästi, Jean innostui.

— Ranskassa ei enää ole ihmisellä tulevaisuutta. Minäpä lähden heidän
luokseen.

— Entä teidän sotilasuranne, huomautti rouva Guibert, nuoren miehen
noustessa hyvästelemään.

— Minä en rakasta sitä niin intohimoisesti kuin Marcel. Niin moni hetki
menee sotilaalta hukkaan, niin monet voimat jäävät käyttämättä. Mutta
minä laskin vain leikkiä.

He siirtyivät portaille. Kukkien peittämän talon julkisivu aivan
hukkui kuusain-, ruusu- ja klemaatisköynnösten runsauteen. He
nojasivat kaidepuuta vastaan. Lumoavana päilyi toukokuun päivä
heidän silmiensä edessä, ilma oli kevyt ja kuulakas. Sinertävä auer,
joka tietää jatkuvaa kaunista säätä, verhosi vuoria, pehmentäen ja
hämmentäen niiden ääriviivoja. Pieni Saint-Cassin'in torni kyykötti
kastanjien varjossa. Lähempänä hohtivat niityt keväisen helakassa
vihannuudessaan. Nouseva laiho lainehti hiljaa tuulessa. Hedelmäpuut
olivat jo pudistaneet päältään hentojen, kerkeästi kuihtuvien kukkiensa
valkoisen ja punertavan lumen ja näyttelivät joka oksalla hymyileviä
hedelmännuppujaan. Kaksi pihan kulmauksessa kohoavaa lehmusta levitti
ilmaan tuoksuaan ja puistotien hevoskastanjat koristivat valkoisilla
tyrsossauvoillaan lehviensä jykevää tummuutta.

Heidän ympärillään lauloi kevät ikuista lauluaan, lupasi hedelmällinen
maa ikuisia lupauksiaan työntekijälle.

Oli kevät, vuoden nuoruuden aika, pysyväisyyden ja elämän vertauskuva.
He katselivat ja vaikenivat. He ajattelivat Marcel'ia kaikki kolme, ja
tämä liian ihana huomenhetki teki heidän mielensä murheelliseksi.

Väsynyt kun oli ja muistojen valtaama, antoi rouva Guibert tyttärensä
saattaa kapteenia porttaalille. Hän näki heidän poistuvan, ajatteli
lempeästi, kuinka asiat voisivat olla, uskoi Paulan tulevaisuuden
Jumalan haltuun ja meni sisälle yksinäisyyden rauhassa paremmin
muistutellakseen kertomusta poikansa kuolemasta.

Paula ja Jean sanoivat toisilleen hyvästi käytävän päässä. Nuori mies
pysähtyi ja seurasi silmillään tuota solakkaa ja hoikkaa olentoa, joka
liukui puitten alla. Silloin nuori tyttö kääntyi vuorostansa katsomaan
taakseen. Hän punastui tuota yhteensattumista, teki sitten rohkeasti
päätöksensä ja palasi takaisin samaa tietä, poistaakseen kaiken
kaksimielisyyden.

— Jean, kuiskasi hän liikutettuna, minä en ole teitä kylliksi kiittänyt
veljeni puolesta, joka oli hiukan teidänkin veljenne ja äitini
puolesta, jolle teidän kirjeenne ja teidän vierailunne ovat tehneet
niin paljon hyvää. Te olette ollut hyvä meitä kohtaan. Minä en ole
osannut sitä teille sanoa. Siksi minä palasin.

Hän oli inhimillisempi ja liikuttavampi tunteittensa vallassa.

— Voi, älkää minua kiittäkö, vastasi nuori mies. Olinhan minä Marcel'in
ystävä, ja meidän isämmehän jo pitivät toisistansa.

He seisoivat siten vastatusten eivätkä tietäneet enää mitä sanoa. He
olivat omituisesti hämillään ja tahtoivat vuoroin siitä päästä ja
vuoroin sitä pitentää. Paulan silmät katsoivat kiinteästi maahan, ja
Jean huomasi hänen poskillaan pitkien ripsien varjon.

— Kuulkaahan, virkkoi hän vihdoin. Marcel'in univormutakin taskussa
oli muutakin kuin äitinne viimeinen kirje. Tämä valokuva oli siellä
myöskin. Päätin jättää sen teille.

Hän ojensi Paulalle kuluneen pahvilevyn, jolla tämä näki Maupas'n
puutarha-käytävällä kaksi pientä tyttöä, kymmenen kahdentoista
vuotiaita. Toinen oli vaalea-, toinen tummaverinen, toinen istui
kilttinä ja katsoi ihmeissään ympärilleen, toinen oli liikkeessä. Ne
olivat Alice ja hän itse.

— Oi, sanoi nuori tyttö. Ja hän kysyi tukahtuneella äänellä:

— Eikö hän koskaan puhunut hänestä?

— Ei koskaan.

Paulan kädestä vierähti kuva, joka putosi risahtaen käytävän hiekkaan,
ja voimatta enää hillitä itseänsä, purskahti hän itkuun.

Jean tarttui hänen käteensä:

— Usein ajattelin minä, sanoi hän, siellä Afrikan aavikoilla kohtalon
sokeutta. Miksei se ottanut minua hänen sijastansa? Minua, jota ei
kukaan olisi itkenyt.

Mitä saattoi nuori tyttö vastata. Hänen mustat silmänsä välähtivät
äkkiä. Hän otti ylös valokuvan, ennenkuin Jean ennätti kumartua.

— Kiitos, Jean. Tulkaa taas pian meitä katsomaan. Teette sillä meille
suuren ilon.

Nuori mies katsoi häntä hetkisen ja meni sitten. Paula palasi
verkalleen puutarhan kautta. Hän katseli kukkia, poimi ruusun, ja
ensimmäisen kerran koko vuonna tunsi hän hiukan iloa, sen tuoksua
hengittäessään. Hän huomasi ihmeekseen ajattelevansa toisin veljensä
kuolemasta ja toisti itsekseen Jean'in sanoja, joiden tarmokasta
opetusta hän teroitti mieleensä:

— _Tulee kunnioittaa vainajia, mutta pitää myös uskoa elämään_.

Eivätkö ne sanat juuri sisältäneet neuvoa, kehoitusta hyvin elämään,
jota sankarien esimerkki meille opettaa? Nehän ne juuri olivat suuria,
jotka eivät surkeilleet vaivojaan ja jotka elämänuraansa, oli se sitten
pitkä tai lyhyt, painoivat pelottoman ja uljaan sielunsa leiman. Niin
sai hän viihdytystä ja lohdutusta siitä, mikä aiheutti ja kiihdytti
hänen mielensä sekasortoa. Hän lupasi itselleen, hengittäessään
kukan tuoksua, täst'edes miehuullisesti kantaa päivien painoa, ilman
katkeruutta ja sisäistä kapinoimista. Hänen nuoruutensa, jota hän oli
vähäksynyt, ei jäänyt silloin hyödyttömäksi, kun hän vapaaehtoisesti
uhrasi itsensä. Ja palatessaan äitinsä luokse suuteli hän häntä,
ikäänkuin suojellakseen tuota hänen huomaansa uskottua vanhusta,
ikäänkuin sinetöidäkseen uuden rohkeutensa lupauksen.



VI.

Isabella.


Aix-les-Bains'in Klubiteatterissa istuivat ensimmäisellä parvella,
keskiaition etuistuimella rouva de Marthenay ja rouva Landeau
ja antoivat, toinen arkana, toinen päättäväisenä, katseiden ja
teatterikiikarien tarkastella kauneuttaan, jonka sen erilaisuus teki
sitä silmäänpistävämmäksi. Isabella oli puettu pehmeään, voikukan
keltaiseen silkkipukuun, jonka teräväkulmaisesti kaarrettu kaula-aukko
paljasti pyöristyvää povea, ja hoikan kaulan valkoisuutta herkensi
musta samettinauha, jossa kimalteli ihmeen ihana timantti. Viehkeä
Alice oli mustassa pitsipuvussa, ilman ainoatakaan jalokiveä, ja tuo
synkkä väri, jonka hän oli valinnut vähemmän näkyäkseen, korotti hänen
vaalean hipiänsä hohtoa.

Heidän takanaan istuivat kreivi de Marthenay, herra Landeau ja kapteeni
Jean Berlier. Esitettiin Gluck'in oopperaa _Ifigeneia Tauriissa_.
Kun kajahtivat orkesterin ensi tahdit, joiden voimakkaina vyöryvät
aallot heti saivat salin hiljenemään ja tarkkaavaiseksi, avasi entinen
rakuunaluutnantti salavihkaa aition oven ja pujahti ulos. Hän riensi
suoraa päätä pelisaliin. Hetken perästä, kääntyessään katsomaan
taakseen, huomasi hänen vaimonsa hänen kadonneen. Yksinään tuskassansa
suri hän, Marcel'in ystävän nähdessään, sitä, miten olisi voinut
käydä, eikä ollut käynyt. Isabella taas iloitsi sydämessään ja istui
hiljaa paikallaan, tyytyväisenä kuin kissa, joka vihdoinkin on varma
vaanimastaan saaliista ja himokkaasti pitkittää odotusta, sillä hän
luuli tuntevansa niskassaan, siinä missä hiukset alkavat, takanaan
istuvan nuoren miehen hengityksen. Herra Landeau oli päinvastaisten
ajatusten vallassa, vuoroin halusi hän olla tuon ihanan, tunnottoman
ja kaikki metkut tuntevan olennon läheisyydessä, vuoroin taas teki
hänen mieli livistää lukusaliin ottamaan aamulehdistä selvää, kuinka
oli kurssin laita Pörssissä, tuolla hänen lakkaamattomien taistelujensa
tanterella.

Jean yksin kuunteli ihmeen ihanaa musiikkia, jonka piirteet olivat
yksinkertaiset ja puhtaat kuin kreikkalaisen temppelin. Liikuttavasti
rukoilee siveätä Dianaa Tauriin autioille rannoille karkoitettu
Ifigeneia, pyytäen jumalattarelta armoa saada kuolla. Hänen nuori,
hoikka ruumiinsa, jota paljaat käsivarret pitensivät, hänen valkoisten
verhojensa suorat ja sopusuhtaiset laskokset, hänen asentonsa ylevyys,
hänen kasvonpiirteittensä puhtaus saattoi laulajattaren muistuttamaan
noita muinaisajan marmoriveistoksia, joiden liikkumattomat muodot
hurmaavat kauneutta ihailevia mieliä ja joiden vaikutusta vielä lisää
se sitkeys, jolla ne ovat ajan hammasta vastustaneet. Käsittäen
hämärästi tällaisen taiteen korkean inspiratsionin, osoitti yleisö
innokkaasti suosiotaan.

Isabella kumartui taaksepäin ja hämmästyi sitä iloa, joka loisti
Jean'in silmistä, tämän katsellessa hänen ylitsensä näyttämölle. Hän
kysäisi jotakin matalalla äänellä nuorelta mieheltä, saadakseen tämän
lähemmäksi ja hengittämään hänen ihonsa tuoksua. Ensimmäisen näytöksen
jälkeen aikoi rouva de Marthenay pyytää, että kapteeni saattaisi hänet
pelisalille saakka ja kutsuisi hänen miestään. Olihan hänellä jotakin
kysyttävääkin kapteenilta. Mutta hän ei uskaltanutkaan, ja hänen täytyi
ottaa herra Landeau mukaansa. Käyttäen hyväkseen noiden molempien
poistumista, viittasi Isabella Jean'ia viereensä istumaan.

— Tiedättekö, sanoi hän, että minä olen itkenyt teidän kuolemaanne.

— Minun kuolemaaniko? Olipa teillä kiire!

— Annettiin tieto majuri Guibert'in kuolemasta. Te olitte hänen
mukanaan Timmimun'issa. Mistä minä saatoin tietää, oliko teidän käynyt
samoin kuin hänen vai eikö.

— Ovatko nuo kauniit silmät todellakin itkeneet minua?

— Kokonaisen illan.

— Ne säihkyvät niin, että luulisi kyynelten niissä kuivuvan.

— Ne iloitsevat, kun taas saavat nähdä teidät, Jean.

Hän katsoi rohkeasti Jean'iin. Heti palautti hän heidän välilleen tuon
hekumallisen rikostoveruuden ilmakehän, jota he ennemminkin olivat
mielihyvin ylläpitäneet. Nähdessään, että Jean oli paljain käsin,
riisui hänkin käsineensä. Ja entisen ystävänsä sormiin kietoi hän
sormuksissa kiiltelevät sormensa.

— Pidättepä te jalokivistä, sanoi Jean, tarkastellen lamppujen valossa
tuota valkoista, kääminmuotoista, punertavakyntistä kättä.

— Niin pidän, vastasi Isabella. Minä luulenkin, että minulla kädessäni
on pienoiskoossa kaikki maailman aarteet.

Jean hymyili epäilevästi.

— Maailma on liian avara, hyvä rouva, mahtuakseen teidän käteenne.

— Katsokaahan, Jean, tuota smaragdia. Eikö se ole kauniin viheriäinen?

— Minä pidän enemmän niittyjen vihannuudesta.

— Ja tuota heleänsinistä safiiria.

— Se ei vedä vertoja taivaan sinelle.

— Ja noita rubiineja.

— Pidän enemmän verestä.

— Ja noita helmiä.

— Pidän enemmän kyyneleistä.

— No, olkaa sitten tyytyväinen, sillä minä olen vuodattanut niitä
teidän tähtenne.

Tyytyväisinä hempeätunteiseen sanasotaansa hymyilivät he toisilleen
kuin kaksi miekkailijaa, jotka tervehtivät toisiaan miekoillaan. Nuori
nainen hengitti ahnaasti elämää kuin tuberosa-vihko. Hänen povensa
nousi ja laski pehmeän silkkimiehustan alla, joka antoi aavistaa
sen kiinteitä muotoja, ja Jean saattoi seurata sinisten suonten
hienoa verkkoa, joka kierteli valkoisella iholla ja katosi kankaan
kätköön. Hän aavisti, kuinka moitteettoman ihana oli puvun taitavasti
asetettujen laskosten takana piilevä vartalo, joka niin ylväästi
kantoi ruhtinaallista, sysimustan kutrikypärän ympäröimää päätä. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin kumartua poimiakseen tuon ihmiskukan, tuon
harvinaisen, elävän kämmekän. Varsi häneen päin kallistuneena, kupu
auenneena, väristen pitkin pituuttaan, kuin illan lauhkean tuulen
tuudittamana, tarjoutui hän hänelle. Miksei hän poiminut häntä? Eikö
hän tietänyt kauneuden arvoa ja nuoruuden, jota nautinto hurmaa? Mutta
jollei hän olisi sitä tietänyt, ei tuo kiihkeän surumielinen ilme olisi
peittänyt hänen iloansa.

— Kuinka kauan olenkaan teitä odottanut, kuiskasi Isabella muuttuneella
äänellä, jossa Jean kuuli intohimon värähtelevän.

— Odotitteko minua todellakin?

— Isabellan vastausta saattoi tuskin väärin ymmärtää:

— Minä odotan teitä vieläkin.

Orkesteri soitteli toisen näytöksen alkusoittoa. Rouva de Marthenay
palasi aitioon markiisi de Lavernay'n seurassa, jolle herra Landeau
jätti paikkansa. Päästäkseen kuulemasta tuota vakavaa, liian vähän
operettimaista musiikkia ja saadakseen rauhassa tutkia lukusalissa
Pörssin uutisia, lähetti tämä vaimolleen toisenkin ihailijan, jonka hän
itsekseen aikoi edellisen valvojaksi. Tunteettomuudellaan, jonka syytä
herra Landeau niin monen aviomiehen tavoin ei tahtonut hakea omasta
itsestään, Isabella kiihoitti hänen intohimoaan ja rauhoitti hänen
järkeänsä.

Hän oli osannut taltuttaa tuon paksun ja sangviinisen ihailijan, joka
murisi ja istui kumminkin takajaloilleen niinkuin villit eläimet
kesyttäjänsä edessä. Tuo miesparka tyydytti kaikki vaimonsa mielihalut
ja oikut yhtä paljon turhamaisuudesta kuin intohimoisesta rakkaudesta,
jonka valtaan hän suin päin antautui. Ja jos häntä kiusasivatkin
vaimonsa armastelut, kuten liian kovaa kilisevät kulkuset loistohevosen
kaulassa, ei niillä hänen mielestään ollut suurempaa merkitystä kuin
noilla joutavilla silavehkeilläkään.

Vanhanaikainen draama kehittyi hitaasti. Jean ei kuunnellut enää
musiikkia. Hän näki edessään mustan samettinauhan ja puvun välissä
Isabellan vaalean ihon ja kuvitteli mielessään sen silkinhienoa
lienteyttä. Puoleksi häneen päin kääntyneenä näytti nuori nainen
profiiliaan. Jean seurasi silmillään hänen hiukan kyömyisen nenänsä
ylpeätä viivaa ja kulki alaspäin pysähtyen hänen punaisiin huuliinsa,
noihin kauniisiin orjan huuliin. Eikö tuo nainen ollut sanonut: —
_Minä odotan teitä vieläkin_ — Mitä hän viivytteli? Oliko hän äkkiä
käynyt kylmäksi kaikelle sille elämän hurmalle, joka keskittyi tuon
naisen verrattomaan kauneuteen, niinkuin pisaraan Itämaiden ruusuöljyä
sisältyi tuhanten ruusujen mehu? Oliko Afrikan aurinko jäähdyttänyt
hänen verensä, sensijaan että se olisi siihen valanut tulta? Olihan
hän nuori ja vapaa, kuinka saattoi hän paremmin käyttää nuoruuttaan ja
vapauttaan?

Silloin kääntyi pää, jonka liikkeet ohjasivat hänen ajatustensa
juoksua, ja kadotettuaan profiilin näkyvistään, palasi hänen katseensa
hiuksiin, joiden painoa hän punnitsi mielessään, kaulaan ja olkapäiden
viivoihin, jotka puhuivat hänelle aistillisempaa kieltä. Hänen päätänsä
huimasi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja vannoi itsekseen intohimonsa
vimmassa toteuttavansa sen kiihkeän halun, joka hänet oli vallannut.

Tällä hurjuuden hetkellä tunkeutui hänen korviinsa säveleitä, joissa
kaikui syvä ja pidätetty liikutus ja joissa tuskan kuohunnassakin —
jota ne juuri kuvasivat — säilyi vakavan tyyni ja kirkas pohjasävel.
Hänen liiaksi pingoittuneet hermonsa vavahtivat. Hänen nautinnon
odotuksesta äärimmilleen herkistynyt mielensä otti vastaan ihania
säveleitä, kuin nääntynyt kukka imee kastetta.

Näyttämöllä Orestes ja Pylades kiistelevät siitä, kumpi heistä saisi
kuolla toisen puolesta. He ovat joutuneet Tauriin kolkoille rannoille.
Barbaarien epäjumala vaatii jommankumman uhraamista. Papitar, jona
on onneton Ifigeneia, on valinnut Pyladeen, ja Orestes rukoilee,
että hänet ystävän sijasta surmattaisiin. Iäti intomielisenä kaikui
tuo kiistely, jossa ystävyys, jalomielisyyden huumaamana, tunteen
tulisuudessa voittaa rakkaudenkin.

Jean koetti vastustaa noiden sävelten hellittämätöntä vaikutusta,
jotka eivät ensinkään olleet sopusoinnussa hänen kiihoittuneen
mielentilansa kanssa. Mutta hänen veltostunut tahtonsa ei jaksanut
kauan häntä varjella. Hän rakasti liiaksi elämää kaikissa niissä
kauneuden muodoissa, joissa se ilmeni, voidakseen olla ymmärtämättä ja
ihailematta niin täydellistä taidetta, jonka puhdas inspiratsioni kitki
sydämestä pahat himot, arvottomat tunteet, vihan, kuten puutarhasta
kitketään rikkaruohot.

Nyt ei hän enää ollut valmis yksinomaan antautumaan naisen
palvomiseen. Hänet valtasi hillitön halu elää useampaa elämää yhdellä
haavaa. Hän riensi aistillisesta nautinnosta sankarillisuuteen ja
sankarillisuudesta aistilliseen nautintoon, palatakseen taas samaa
tietä takaisin. Sitten siirtyi hän kiireisesti taaksepäin elonpäiviensä
virtaa myöten. Hän eli uudelleen Marcel'ia kohtaan tuntemansa
ystävyyden ja tuon aavikkoretken, jolloin hän yksinäisyydessä ja
vaaroissa, kurjuudessa ja ponnistuksissa oli saanut kokea ehkä
korkeinta elämän hurmausta, tuntiessaan oman arvonsa ja tahtonsa
voiman. Ja veljestä hän siirtyi sisareen. Kaiken iltaa, alusta asti,
oli hän ollut Paulaa ajattelematta. Ja äskenhän hän oli hänet kokonaan
unohtanutkin. Mitä varten hän nyt tuli hänen mieleensä, ja miksi tuo
puhdas musiikki suosi hänen kiusallista vierailuaan? Hän koetti tylysti
työntää häntä luotaan, mutta tunsi kaipausta.

"Voi", ajatteli hän, "miksei hän ole yhtä kaunis kuin tuo, joka tuossa
istuu?"

Ja hän katseli uudestaan edessään olevaa kaulaa ja olkapäitä, joiden
melkein hohtava hipiä kahlehti hänen katseensa. Hän ei huomannut
vertailunsa loukkaavaa julkeutta. Mutta hän tunnusti kuitenkin
salaisella ilolla:

"Hänellä on kauniimpi tukka. Sen mustat suortuvat hulmuavat varmaankin
polviin asti."

Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyilläkseen hänelle.

"Hänellä on kauniimmat silmät", sanoi hän vielä itsekseen. Ja hän
näki sisäisillä silmillään niiden tummat välkähtelevät teruset. Mutta
nuo silmät katselivat häntä moittivasti, ja hän käsitti selvästi,
mitä ne sanoivat. "Miksi kohtelette minua arvottomasti", kuiskasi tuo
kaukainen ja ihmisiä karttava Paula. "Olenko minä koettanut niinkuin
tuo tuossa viehättää teitä keimailullani? Onko minulta koskaan
teidän läsnäollessanne puuttunut kainoutta ja omanarvontuntoa? Jos
ette rakasta minua, niin jättäkää minut yksinäisyyteeni ja rauhaani,
älkääkä alentako minun puhdasta nuoruuttani tekemällä sitä aistillisten
nautintojenne esineeksi. Ja jos taas rakastatte minua, voi, jos
te minua rakastatte, niin miksei teidän rakkautenne anna teille
voimaa riistäytyä irti noista lumoista, joista ette tiedä, vaikka ne
suistaisivat teidän elämänne sen säännölliseltä radalta? Tulkaa minun
luokseni vapaana ja oman arvonne tuntevana. Älköön minun silmäni
havaitko mitään halventavaa teidän otsallanne ja teidän katseessanne.
En tiedä, olenko kauniimpi, mutta minä rakastan teitä, rakastan
sellaisella rakkaudella, jota tuo nainen ei voi tuntea..."

Nyt Jean katseli kaikkea toisin silmin. Niin monet nuoret miehet
kulkevat elämässä kaihtimet silmillä. He eivät näe niitä laajoja
vainioita, jotka vihannoivat molemmin puolin heidän intohimonsa
kapeaa tietä ja jotka saavat kasvunsa ihmisten jokapäiväisestä ja
työläästä ponnistuksesta. Oltuaan tähän asti vain välittömän himonsa
vallassa, käsitti hän katseellaan nyt elämänsä kokonaisuudessaan,
ja syntyperästään ja traditsioneistaan hän johti tulevaisuutensa
suuntaviivat. Siten katsottuna rakkaus näkyi toisessa valossa.
Aistillisen nautinnon sijaan tuli yhteisten ajatusten suloisuus ja
se sisäinen voima, jota levollinen mieli ja kotilieden rauha antaa.
Ohimenevän ja rajun huumauksen vastapainoksi asetti hän kiintymyksen
kestävyyden ja perhetunnon.

Näiden kolmen viikon aikana, jotka hän oli kotimaassaan viettänyt, oli
Jean usein taivaltanut Maupas'n tietä. Eikä hän ollut käynyt siellä
vain lohduttamassa kahta surevaa naisparkaa. Arvokkuudellaan, vakavalla
ja syvällä tunteellisuudellaan, nuoruudellaan, jonka tukahdutettua
kuohuntaa Jean saattoi aavistaa, veti Paula häntä vastustamattomasti
puoleensa. Joka kerta heillä käydessään huomasi Jean hämmästyksekseen,
että tuolla käytöksessään hillityllä ja järkevällä nuorella neidolla
oli voimakas tunne-elämä, että hän saattoi myös syvästi riemuita,
kuten hän oli surrutkin sortumatta. Kuten ainakin rakastavaiset,
jotka liikuttavan innokkaasti koettavat johtaa rakkauttaan kaukaa
menneisyydestä, liitti hänkin tähän tunteeseensa kaukaisia, hauraan
hauraita muistoja ajankohdalta, jolloin hän leikki naurusuisen ja
poikamaisen pikku Paulan kanssa. Muistamatta omaa unohtamistaan,
kuvitteli hän mielessään, että heidän kiintymyksensä oli vanhaa, jo
lapsuuden ajoilta asti kestänyttä. Varsinkin tunsi hän vaistomaisen
selvänäköisesti, että vain tämä rakkaus, eikä mikään muu, tekisi
mahdolliseksi hänen tulevan voimansa ja hänen elämänsä säännöllisesti
jatkuvan, täydellisen kehityksen. Niin rakasti hän tuota nuorta tyttöä,
niinkuin rakastetaan kolmenkymmenen vuoden iässä, luottavaisesti ja
hellästi. Paulan suloinen läheisyys valoi hänen sydämeensä ennen
tuntematonta rauhaa.

Isabella Orlandi'n rakkaus oli joutunut väärälle tolalle.
Mentyään rikkauden tähden naimisiin, oli hän kohdistanut entiseen
liehittelykumppaniinsa kaiken aistintensa tyydyttämättömän hehkun,
kaikki kiusaantuneen sydämensä myrskyt. Paljon enemmän kuin herra
Landeau'lle oli hän pysynyt uskollisena ystävälleen Jean'ille. Hän
odotteli hänen paluutaan. Ja kun hän näki hänet, niin hurmaantuneena
vielä enemmän nuoren miehen vakavasta ja maltillisesta olennosta, kuin
ennen hänen huolettomuudestaan ja hyväntuulisuudestaan, päätti hän,
ettei hän enää odottaisi kauempaa, ja häntä miellyttääkseen levitti hän
kauneutensa levälleen kuin lipun.

Ja tässä teatteriaitiossa oli hänellä juuri ollut muutamia
häiriintyneitä voiton hetkiä, eikä hän ollut sitä tietänyt. Koko
tämän näytöksen ajan oli hän epäillyt viehätysvoimaansa tuon ylen
sukkelasanaisen, nuoren upseerin epäröivän käytöksen vuoksi. Kun
esirippu laski, kiirehti hän heti jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.

Levottomuuden kalvamana kääntyi hän nuoreen mieheen päin ja kumartuen
taitavasti, niin, että hänen pyöreän povensa aarteet paljastuivat,
kysyi hän:

— Mitä te ajattelitte? Minä tunsin, että te ette kuunnellut musiikkia.

Jean hymyili ja vastasi sangen avomielisesti:

— Kahta hurmaavaa naista.

— Yksi oli liikaa.

Hänen katseensa kohtasivat nuorta miestä terävinä kuin nuolet, koettaen
saada selville, mitä piili tuon läpipääsemättömän otsan takana.
Markiisi de Lavernay piti silmällä hänen metkujaan ja sekaantui
puheissaan, keskustellessaan klassillisesta muinaisuudesta rouva de
Marthenay'n kanssa. Kärsimättömänä ja kiihkeästi haluten varmentua
onnestaan, nousi Isabella istuimeltaan.

— Täällä aivan tukehtuu. Kapteeni, tahdotteko viedä minut halliin?

Hän katsahti ohimennessään ylenkatseellisesti ällistyneeseen
ihailijaansa ja poistui Jean'in kainalossa. Käytävässä ja pääportaiden
astuimilla nojasi hän rakkaudesta sairaan ruumiinsa koko painolla
tuohon käsivarteen. Kun nuori mies vaikeni, koettaen päästä selville
siitä mitä tahtoi, kysyi Isabella häneltä arkuudella, joka oli hänessä
aivan odottamatta puhjennut:

— Sanokaa, Jean, enkö enää ole kaunis?

— Katsokaa ympärillenne, hyvä rouva, ja päättäkää.

Todellakin herättivät he tuon hienon lauman huomiota, joka tungeskeli
teatterisalin ulkopuolella isossa hallissa. Ja teeskennellen
välinpitämättömyyttä tarkastivat vastaantulevat naiset pikaisella
silmäyksellä Isabellan pukua arvioidakseen sen hintaa ja
arvostellakseen sen kuosia ja samalla myös ihanaa paljasta ruumista.

Hän näpäytti viuhkallaan ritariaan sormille.

— Älkää turhia! Teistähän minä vain täällä välitän.

— Entä aitiossa istuvasta harmaapäästä, kysyi Jean kiusoitellen.

— Hän toimittaa minun asioitani.

Paulan muiston tukemana Jean ei jatkanut enempää tätä kevyttä
keskustelua, ja hän tunsi hiukan levottomana tuon viettelijättären
pyöreän käsivarren painavan omaansa. Veri tulvahti nuoren naisen
kiihkeisiin kasvoihin, jotka kävivät alakuloisen näköisiksi.

— Muistatteko Chênaie'n metsää, Jean?

— Muistan kyllä, sanoi nuori mies ja ajatteli, että siellä Marcel
Guibert'in kohtalo oli päätetty.

— Minä tahtoisin palata sinne teidän kanssanne. Olinko teistä
miellyttävämpi silloin, kun olin nuori tyttö? Sanokaa suoraan.

— Te olette nyt kauniimpi, mutta toisenlainen. Minä näen aina teidän
miehenne teidän takananne.

Isabella katsoi taakseen:

— Te laskette pahaa pilaa, Jean, kuiskasi hän havaitessaan, ettei herra
Landeau'ta ollut lähimailla. Hän lisäsi:

— Pelkäättekö te häntä?

— Enhän toki.

— Onko hän teistä vastenmielinen?

— On.

— Pitäisikö hänen miellyttää teitä, jotta voisitte ruveta minua...
liehittelemään?

Jean naurahti:

— Pitäisi.

— Sepä hullua.

— Te olette hänen vaimonsa.

Nyt Isabella naurahti vuorostaan ja peitti puoleksi kasvonsa viuhkansa
taakse:

— Niin vähän... ja niin huonosti.

— Se riittää.

— Isabella sanoi surkealla äänellä kuin pieni lapsi, joka on saanut
toria:

— En minä tee niin enää.

Jean katseli häntä kiireestä kantapäähän. Hän näki, kuinka hänen
ripsensä värähtelivät, kuinka hänen povensa aaltoili, kuinka vavahteli
koko tuo ruumis, joka kurottautui häntä kohden. Miksipä hän enää
vastustaisi, kun noin ihana olento kutsui nautintoon?

— Isabella, sanoi hän hiljaa.

— Nuori nainen katsoi häntä vuorostansa ja onnesta säteillen pujahdutti
hän siron kätensä nuoren miehen käteen.

— Jean, rakas Jean.

Hetken nauttivat he molemmat hekuman esimakua. Kellonsoitto
ilmoitti näytännön taas alkavan. Ilonsa huumaamina palasivat he
hitaasti, vaieten teatterisalia kohden. Marmoriportaiden päässä he
pysähtyivät hengähtämään. Parvekkeella seisten kohosivat he yli
kirjavan, kiirehtivän joukon, jota eivät nähneet. Isabella tunnusti
vaatimattomasti keskellä voittoaan:

— Tiedättekös, Jean? Te olette saanut minut vapisemaan. Minä luulin
todeksi sen, mitä kuulin kerrottavan.

Tuntien epämääräistä levottomuutta ja sydän jo ahdistuksessa toisti
Jean:

— Sen, mitä kuulitte kerrottavan?

— Niin. Että te rakastitte Paula Guibert'iä.

Jean antoi pudota käsivarren, joka oli hänen kainalossaan, ja kysyi
muuttuneella äänellä:

Kuka teille sitä kertoi?

— Ah, kuiskasi Isabella typertyneenä ja kalpeana, ikäänkuin olisi hän
nähnyt jaloissaan särkyneen onnensa pirstaleet.

Yhden ainoan nimen taikavoima oli hänet kukistanut. Ja hänen itsensä
piti hullussa mielettömyydessään tuo nimi mainita. Hänen ei tarvinnut
muuta kuin nähdä ystävänsä Jean'in kasvot, niin hän ymmärsi tappionsa
koko laajuuden, ja vimmoissaan, että hänen täytyi pudota niin ihanan
unelman korkeuksista, pahensi hän vain hairahdustaan:

— Tuo pikku pöyhkimys on osannut kietoa teidät pauloihinsa lähelle
pääsemättömän prinsessan eleillään. Pitihän minun se arvatakin. Hän
on jo pitkän aikaa punonut juoniaan. Hän on hulluna miesten perään,
niinkuin kaikki vanhat piiat. Menkää vain hänen luokseen. Kyllä hän
teitä tanssittaa.

Näin herätti tuo viettelijätär itse Jean'issa taas henkiin hänen
todelliset tunteensa, ja katsellen häntä surumielisesti hänen lumoavan
kauneutensa vuoksi ja säälivän lempeästi hänen intohimoisen sydämensä
tähden vastasi nuori mies hellällä äänellä Isabellan herjauksiin:

— Isabella, antakaa minulle anteeksi. Teistä itsestännehän vain ennen
riippui minun omakseni tuleminen. Ja näittehän vielä tänä iltanakin
minun heikkouteni ja oman voimanne. Ei ole teidän arvonne mukaista
puhua tuolla tapaa. Meidän entisen rakkautemme nimessä, Isabella, olkaa
jalomielinen.

Rakastuneiden epäjohdonmukaisuudella pyysi hän tuolta naiselta hänen
hyväksymistään, vaikka hän samalla ilmoittikin, että oli lakannut häntä
rakastamasta.

Mutta Isabella ei vastustanutkaan. Hänen povensa aaltoilu vain ilmaisi
hänen mielensä kuohuntaa. Vaikka hän olikin niin voittoisan kaunis,
luopui hän taistelusta, laski aseensa ja antautui. Hän ei ollut
valmistunut tappion varalta. Liian kauan hän jo olikin saanut nauttia
voiton iloja. Hänen entinen, nuoren tytön armastelunsa oli muuttunut
syväksi, aistilliseksi rakkaudeksi, joka oli herkkä haltioitumaan ja
herkkä vaipumaan epätoivoon, mutta vähemmän pystyvä sentimentaaliseen
oveluuteen.

He seisoivat yksin parvekkeella. Ihmisjoukko oli jo kadonnut saliin,
jossa papitar Ifigeneia, punaisiin vaatteisiin verhottuna, valmistautui
vapisten veriseen uhritoimitukseensa. Isabella katsoi hallia, joka
tyhjänä näytti mittasuhteiltaan suunnattomasti laajenevan. Hän painoi
molemmat kätensä rintaansa vastaan aivan kuin olisi hän ollut tukehtua
ja kohotti viimein silmänsä Jean'ia kohden, joka katseli surullisesti
tuota ihanaa, liikutettua olentoa. Hän kärsi nyt syvimpiä sydänjuuriaan
myöten ja sentähden ei mitään pahaa ja alhaista enää liikkunut hänen
mielessänsä.

— Jean, kuiskasi hän heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä, te olette
oikeassa, kukaan nainen ei ansaitse paremmin teidän rakkauttanne. Te
tulette onnelliseksi, te, mutta minä hyvin onnettomaksi...

Hän ei voinut puhua enempää, mutta hän kumartui, tarttui nuoren miehen
käteen ja painoi huulensa sitä vastaan. Jean tunsi kyyneleen tipahtavan
kädelleen, ja kun Isabella nosti päätään, näki hän hänen kasvonsa
kylpevän kyynelissä. Jo hiukan tyyntyneenä, Isabella hymyili heikosti:

— Ovatko ne helmiä, Jean?

— Teidän kyyneleenne ovat tuhatta kertaa kalliimpia.

Ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli Jean hänen silmiään.
Nämä varomattomat jäähyväishyväilyt herpaisivat heitä. Kuinka monia
ihmisiä onkaan kytkenyt yhteen tuollainen muutaman hetken kestänyt
heltyminen. Jokin ovi aukeni, ja se pelasti heidät. He astuivat
aitioonsa.

— Minä olen hukannut elämäni, sanoi Isabella, aition avaajattaren
lähestyessä avain kädessä.

Koko lopun iltaa istui hän omituisesti turtuneena, unohtaen kaiken
kauneutensa mahdin ja surren elämäänsä. Ja hän inhosi pukuansa ja
jalokiviänsä ja olisi sydämensä halusta vaihtanut ne rakkauden ihanaan
köyhyyteen. Koko lopun iltaa hänen voittajansa, masentuneempana ja
heikompana kuin voitettu, katseli hurmaantuneena tuota kauneutta, jota
hän ei koskaan omistaisi. Ennen sammumistaan hänen intohimonsa vielä
poltti häntä. Ennenkuin hän varmoin askelin lähti astumaan kohtalonsa
mutkatonta tietä, kääntyi hän heittämään viimeisen surumielisen
silmäyksen hekuman jälkeen.

Lähdettäessä auttoi hän Isabellaa pukeutumaan valkoiseen
silkkivaippaan, joka peitti niskan ja hartioiden hohtavan alastomuuden.
Vasta silloin hän iloitsi siitä, että oli pysynyt itsensä herrana ja
ajatteli vapautunein mielin sitä puhdasta ja ylpeää neitoa, joka omisti
hänen yhdellä haavaa niin urhean ja heikon miehensydämensä.

       *       *       *       *       *

Rouva de Marthenay oli tuskin vaihtanut sanaakaan Jean Berlier'n
kanssa. Tämä luuli hänen olevan huolissaan miehestään, jonka yleisesti
huhuttiin menettävän suuria summia Klubissa ja Kukkahuvilassa, ja
joka vielä lisäksi saattoi itsensä huonoon huutoon seurustelemalla
erään liiaksi silmäänpistävän "puolihienoston" naisen kanssa — joita
vilisemällä vilisee Aix-les-Bains'issa. Mutta Alice eli vastustamatta
ilotonta elämäänsä, kokonaan alistuneena ja jo ennakolta ajatellen ja
odottaen pahinta. Mitäpä hän välitti omaisuudestaan ja kelvottoman
puolison uskollisuudesta? Hän ei odottanut enää mitään iloa elämältä.
Hän oli liian hieno ja herkkä luonteeltaan, jotta huvitukset olisivat
hänelle voineet korvata hänen kotinsa autiutta ja sydämensä tyhjyyttä.
Vain hänen pikku tyttönsä esti häntä epätoivoon vaipumasta. Ja hän
kasvatti sitä ylenmääräisellä hellyydellä, huomaamatta, että hän siten
teki, hänkin vuorostansa, lapsensa aseettomaksi elämän koettelemuksia
vastaan.

Mutta tänä iltana Jean'in näkeminen toi tuskallisen selvästi hänen
mieleensä kohtauksen Chênaie'n metsässä, sekä ettei hän ollut kyennyt
omistamaan itselleen onnea helpon taistelun hinnalla tai edes
lupaamalla odottaa kauan ja kärsivällisesti. Hän olisi tahtonut kysellä
Jean'ilta majuri Guibert'in kuolemasta. Mutta hän ei saanut kysytyksi.
Eikö jo sen kysymyksen tekeminenkin olisi ollut velvollisuuden
pettämistä? Ylen tunnontarkkana raskautti hän salaista leskeyttään
vielä tällä uudella kärsimyksellä.

Siten hän ei koskaan saanut tietää, että Marcel'illa kuollessaan oli
povellaan sinisilmäisen pikku tytön kuva, joka oli saattanut hänen
ylpeästi halveksimaan kuolemaa.



VII.

Paulan salaisuus.


Jean auttoi enonsa vaunuihin, jotka hän oli käynyt hakemassa
kaupungista. Vanhus oli lievetakissa, silkkinen kaulaliina vanhan
ajan tavan mukaan useampaan kertaan kiedottuna kaulan ympäri, kädessä
helmenharmaat hansikkaat ja hopeanuppinen kävelykeppi.

— Nämä hienot pukimet vaivaavat minua, sanoi hän ystävällisesti
sisarenpojalleen. Ja ikäänkuin olisi hän ollut lähdössä
jollekin pitkälle matkalle, antoi hän vielä muutamia määräyksiä
ruusupensaittensa suhteen.

Jean rauhoitti häntä.

— Älä vain unohda asiaasi, eno.

— Johan nyt, vakuutti pieni mies tarmokkaasti. Vaikkapa kauneimmat
ruusuni sillä aikaa kuihtuisivat, toimitan minä asian, niin että sinä
olet tyytyväinen.

Herra Loigny oli lähdössä Maupas'han pyytämään rouva Guibert'iltä
Paulan kättä sisarenpojallensa. Kun vaunut olivat tien käänteessä
kadonneet näkyvistä, ei Jean, joka tunsi itsensä kärsimättömäksi ja
levottomaksi, palannutkaan Ruusuhuvilaan, vaan alkoi verkalleen astua
samaa tietä. Siten kohtaisi hän pikemmin puhemiehensä tämän palatessa
ja ennättäisi ehkä ennen iltaa käydä itsekin Maupas'sa ja puhua
hänen kanssaan, joka silloin olisi hänen morsiamensa. Hän tarkasteli
aurinkoa, joka hiljalleen painui Lépine'n vuorta kohden.

"Nämä heinäkuun illat ovat kaikkein pisimmät", sanoi hän itsekseen
lujentaakseen aiettansa.

Aix'issa viettämänsä illan jälkeen oli nuori mies perin pohjin tutkinut
sydämensä tunteita. Hän rakasti Paulaa hänen mielenuljuutensa ja
arvokkuutensa vuoksi ja myös sen salaisen vetovoiman vaikutuksesta,
jota meissä herättävät kasvojen piirteet, silmien väri, hiusten paino,
vartalon solakkuus, koko tuo ainoanlaatuinen sulous, joka ilmenee
siinä naisessa, jossa näemme tulevaisuutemme ilon ja rauhan tai sen
turmiollisen ja suloisen tuskan. Hän tunsi, että hänen valintansa
hyväksyi koko yhtämittainen menneisyys ja kokonainen suku, jonka
traditsionia ja vaivannäköä hän onnellisesti jatkaisi. Tuo järkevä,
liekkisilmäinen nuori tyttö herätti tietenkin hänen sydämessään
hehkuvaa hellyyttä. Mutta ennenkaikkea hän auttoi häntä toteuttamaan
elämän todellista tarkoitusta, joka ei ole siinä, että asettaa
itsensä omaksi päämääräkseen, vaan siinä, että epäitsekkäästi ja
tehokkaasti toimien sijoittautuu liittymäkohdaksi edesmenneiden ja
jälkeentulevaisten sukupolvien välille. Ja mistäpä saattoi hän löytää
jalomman, uljaamman, luotettavamman ja järkevämmän elämänkumppanin?
Paula oli kasvanut kuin kukkanen, jonka juuret imevät voimaa
hedelmällisestä maaperästä. Hänen sukuperänsä takasi hänen kuntonsa.
Puhjetakseen täyteen kukoistukseensa ei häneltä ollut puuttunut kuin
hiukkasen aurinkoa. Rakkaus varmaankin antaisi hänelle valoa ja lämpöä,
ja mikä ilo nähdä hänen puhkeavan kukkaan ja olla itse hiukkasen
siihen syynä, ja saattaa tuo liiaksi koeteltu nuori nainen nauttimaan
kerkeästi kiitävien päivien ihanuutta, ennenkuin ne kaikki olivat
ohitse!

Hän kyllä voittaisi Paulan rakkauden, ehkäpä Paula häntä jo rakastikin.
Huolimatta immen arvokkuudesta ja hillitystä käytöksestä oli Jean
luullut huomanneensa joitakin kevyitä merkkejä noista salaisista
tunteista, kuten poskien punastumista, ripsien liian kiireellistä
räpyttelemistä ja varsinkin epätahallista lempeyttä tuossa katseessa,
joka niin puhtaana, niin vilpittömänä ja niin lujana kohdistui häneen.
Ja kaivellessaan esiin muistojaan tuntui hänestä kuin olisi hänellä
jotakin osaa siihen vastenmielisyyteen, jota Paula joka tilaisuudessa
oli osoittanut Isabella Orlandi'a kohtaan. Isabella Orlandi'a hän ei
ollut enää tavannut, eikä hän tahtonutkaan tavata häntä enää. Hän tunsi
vielä taikauskoista pelkoa häntä kohtaan ja koetti olla ajattelematta
tuota liian kaunista kuvaa, joka nöyryytti häntä, muistuttaen hänelle
säälimättömästi hänen omaa heikkouttaan. Paula Guibert'in rakkaudesta
hän sitävastoin tunsi saavansa voimaa kaikkien esteiden ja vastusten
voittamiseen. Eikö todistakin todellista rakkautta tuo sielunvoimiemme
kohoaminen ja tuo luottamus, jota se meille itseemme antaa?

Toisiakin päätöksiä hän oli tehnyt, ratkaistuaan sydämensä asian.
Avioliitossa rakkaus ei eristäydy aineellisesta ja yhteiskunnallisesta
elämästä, ja siitä syystä, kohtaamiensa vastuksien vaikutuksesta,
se juuri on tullut ymmärtämään yleistä elämää, jota se suojelee,
aivan toisin kuin intohimo, joka koettaa sitä unohtaa tai hävittää.
Guibert'it eivät olleet varakkaita, ja hänen oma perintönsä
supistui hyvin vähään. Tietenkin hänestä olisi sangen ikävää luopua
sotilasurastaan. Hän rakasti tuota tointa, joka vaati itsensä
kieltämistä ja kunniantuntoa, ja sitä ankaraa kuria, jonka alaiseksi
siinä tahdon täytyi taipua. Se loistava menestys, jota hän jo aivan
nuorena oli saavuttanut, antoi hänelle vielä lisäksi toiveita
tulevaisuudenkin suhteen. Mutta hänellä ei ollut tuota vastustamatonta
halua, joka pakottamalla pakottaa nuoria miehiä antautumaan jollekin
määrätylle uralle, minkä ulkopuolella he vain tuntevat pahoinvointia ja
ikävyyttä, sellaista halua, kuin esimerkiksi Marcel Guibert'illä. Eikä
hän voinut olla ottamatta huomioon uuden kotinsa taloudellisia tarpeita.

Hän oli saattanut varsin vaivattomasti laatia elämän suunnitelmansa.
Ollessaan vierailuilla Maupas'sa, oli usein ollut kysymys Etienne ja
François Guibert'in asioista. Jokaisessa kirjeessään nuo nuoret miehet
puhuivat yritystensä kukoistuksesta ja valittivat, etteivät voineet
niitä laajentaa välttämättömäksi käyneen apulaisen puutteessa. Turhaan,
he sanoivat, olivat he pyytäneet luokseen entisiä koulutovereitaan;
nämä pitivät orjallisia virkatoimia parempina kuin riippumattomuutta,
tahtoivat ennemmin elää keskinkertaisuudessa kuin mitään uskaltaa.
Ja mitä enemmän Jean pääsi sydämensä tunteiden perille, sitä
päättäväisemmin hän ajatteli: "Jos minä otan eron virastani, niin minä
lähden, _me lähdemme_ heidän luokseen". Tuo siirtolaisen elämä viehätti
häntä juuri sen tarmon ja toimeliaisuuden vuoksi, jota se vaati.
Hänessä oli aina ollut maahenkeä. Kaukaiset talonpoikaiset esi-isät
taivuttivat häntä turpeen puoleen. Jos koti-ikävä ja armeijan kaipuu
alkaisi häntä siellä kaukana vaivata, niin vahvistaisihan häntä rakkaus
tuohon uuteen Ranskaan, jota hän olisi mukana luomassa, ja se miehekäs
ilo, jota hitaasti ja kärsivällisesti raivatun ja viljellyn maan
valloitus antaa. Ja ennenkaikkea häntä vahvistaisi vaimonsa rakkaus!
Tuo tyttö, siitä hän oli varma, ei pelkäisi lähteä hänen kanssaan
kaukaisille maille ja ottaa osaa hänen taisteluihinsa ja vaiheisiinsa.
Vaaroja pelkäämättömän tohtori Guibert'in verta, tuon äidin verta, jota
voittamaton usko ylläpiti kaikissa koettelemuksissa, virtasi sen immen
suonissa, jota hän rakasti.

Rakastavien itsekkyydellä Jean unohti yhden ainoan olennon,
tulevaisuuttaan suunnitellessaan. Tai pikemmin, hän aikoi tietämättään
riistää tuolta olennolta hänen viimeisen tukensa ja hänen ilottomien
päiviensä viimeisen lohdutuksen. Rouva Guibert'in sankarillisuus antoi
hänelle uusia takeita luottaa Paulaan, joka oli sellaisen äidin tytär,
eikä hän huomannut, että hän aikoi vaatia tuolta äitiraukalta kaikkein
suurinta uhrausta, pyytää Niobelta hänen viimeistä lastaan, sitä, jota
hän epätoivoisena puristaa rintaansa vastaan ja jota jumalat vielä
olivat säästäneet...

       *       *       *       *       *

Maupas'n tiellä Jean kulki onnea vastaan ihanan suvi-illan valaessa
valoaan hymyilevään luontoon.

Vanha Mari vei herra Loigny'n vierassaliin ja riensi hakemaan
emäntäänsä, mutisten itsekseen:

— Mitähän tuokin ukko meistä tahtoo lievetakkineen ja korkeine
hattuineen?

Mutta herra Loigny välitti viisi vanhasta palvelijattaresta, jota hänen
hieno asunsa harmitti.

Hän oli juuri seisahtunut keskellä pöytää olevan ruusumaljakon eteen.
Hän kumartui ja tarkasteli ruusuja niin läheltä, että hän näytti
aivan vetävän niitä sieraimiinsa, ja yht'äkkiä hän alkoi tehdä eleitä
suunnattoman hämmästyksen vallassa. Rouva Guibert tapasi hänet tässä
omituisessa tilassa. Herra Loigny tuskin tervehti häntä, ja vieden
hänet heti pöydän ääreen, hän huudahti:

— Näettekö tuota ruusua tuossa?

— Kyllä, sanoi rouva Guibert hämmästyneenä.

— Mistä te sen olette saanut?

— En minä tiedä.

— Tottakai teidän se täytyy tietää. Sanokaa heti. Ja hiukan
kohteliaammin tuo kiihkoilija lisäsi:

— Olkaa niin hyvä ja sanokaa. Se on hyvin tärkeätä.

Hyväntahtoisuudessaan rouva Guibert koetti muistutella:

— Poikani Etienne toi viimeksi kotona käydessään kaksi ruusunvesaa. Ne
menestyivät hyvin täällä Maupas'n maaperässä. Nuo ovat niiden ruusujen
kukkia. Ne ovat hyvin kauniita, mutta niillä ei ole tuoksua.

— Todellakin, niillä ei ole ensinkään tuoksua. Mutta se on
yhdentekevää. Entä mistä tuli teidän poikanne Etienne?

— Tonkin'ista, Along'in lahden rannalta, joka on sangen rikasta kukista
ja hedelmistä.

— Ahaa, se on kiinalainen ruusu. Aivan niin. Pitihän minun se
arvatakin. Ettekä te tietysti tiedä sen nimeä. Ranskassa ei kukaan
tunne kukkien nimiä.

Rouva Guibert hymyili puolustuksekseen, ja urhea luonnontutkija jatkoi
jaaritustaan:

— Soittamaan sitä kyllä pitää nuorten tyttöjen oppia, niin että
he sonaatteja remputtamalla voivat kiusata ensin isiään ja sitten
aviomiehiään. Mutta kasviopin opetus lyödään kokonaan laimin. Ja
kasvioppi, hyvä rouva, on kumminkin maan kaunistus, se pukee asuntomme
kukkivaan ihanuuteen ja antaa rauhaa ihmismielelle. Siinä minusta on
onnellista filosofiaa. Poistaakseni tämän aukon opetuksesta laadin
minä nimiluetteloa kaikista ruusuista. Täytyy osata rajoittua; luonto
on meille liian laaja. Mutta nuo nimitykset ovat useimmiten inhottavan
jokapäiväisiä.

— Niinkö, sanoi umpimähkään rouva Guibert rukka, jonka ajatuksissa
askarteli eräs toinen asia, mutta joka kuitenkin mielellään kuunteli
noita päähänpistoja.

— Inhottavan jokapäiväisiä, sanon sen vieläkin. Naisten nimet ne
varsinkin ovat hyväkkäitä! Ne eivät kuvasta puutarhojen mutkikasta ja
viehättävää taidetta, eivät tuhansin eri muodoin ja tuhansin eri värein
kukoistavaa kasvimaailmaa, eivätkä meidän tunteittemme vivahduksia,
joihin olisi sopinut tehdä joitakin miellyttäviä viittauksia. Ne ovat
hengettömiä nimiä, kuten maantieteen tai kemian nimitykset.

— Sitä asiaa minä en ensinkään ymmärrä, tunnusti rouva Guibert. Mutta
kumminkin minä rakastan kukkia.

Mutta innostunut vanhus ei enää pysähtynyt.

— Meillä ei ole kekseliäisyyttä, hyvä rouva. Ja sitten me olemme
käyneet kalseiksi, luonnon loppumattomat ihmeet eivät enää meitä
ihastuta eivätkä liikuta meidän mieltämme. Me istua kökötämme
maailman kaikkeudessa kuin jossakin ruokasalissa. Tottumus ja hyöty
on tylsyttänyt meidän tunteemme. Ja maailma on turhaan ihana,
vaihtelevainen ja suloinen. Voi, uskokaa minua hyvä rouva, me emme
pääse lähellekään kiinalaisia puutarhureja.

— Kiinalaisia puutarhureja?

— Niin juuri, kiinalaisia puutarhureja. Tiedättekö, mitä jaloja nimiä
he antavat kukkasille?

— Kuinkapa minä sitä voisin tietää?

— He antavat nimiä, jotka ilmaisevat maan moninaista kauneutta.
Kuulkaahan muutamia: _Kuutamossa uinuva vesi, Auringonpaiste metsässä,
Nukkuvan neidon ensimmäinen toivomus_, ja tämä vasta on erinomainen:
_Poveaan tarjoava neitonen_.

Lempeästi vaikka hiukan kummastuksissaan rouva Guibert hymyili tuolle
viattomalle hulluttelulle, ja koetti kääntää keskustelua toisaalle.

— Mitäs Jean'ille kuuluu? Emme ole nähneet häntä moneen päivään; hän on
hylännyt meidät.

Hän aavisti, mitä tämä odottamaton vierailu tarkoitti. Ylenkatsoen
kaikkia tuttavuuksia eleli herra Loigny puutarhassaan, kokonaan
antautuneena sen hoitamiseen ja piti kanssakäymistä kasvien kanssa
ihmisten seuraa parempana. Kun hän näin oli vaivautunut liikkeelle
lähtemään, oli hänellä täytynyt olla jokin sangen tärkeä syy, eikä
sinä saattanut olla mikään muu kuin kosinta. Liikutettuna ajatteli hän
asialle lähtenyttä Paulaa, jota onni odotti hänen palatessaan.

Mutta tuo omituinen ruusujen rakastaja ei pitänyt kiirettä asiansa
ilmoittamisella. Hän oli viimeinkin saanut vedetyksi maljakosta sen
ruusun, joka hänen mieltään kahlehti.

Jean voi hyvin, vastasi hän välinpitämättömästi ja lisäsi heti: — Niin,
niin, tämä laji on niin sanoakseni tuntematon Ranskassa. Minä otan sen
luettelooni. Sallitteko minun, hyvä rouva, ottaa siitä mukaani tämä
näytekappale?

— Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä, lupasi kohteliaasti rouva Guibert,
joka pelkäsi erehtyneensä ja vapisi toiveensa puolesta.

— Tuhansia kiitoksia, hyvä rouva. Minä riennän hoitelemaan sitä
ennenkuin se lakastuu.

Kynnyksellä vanhus pysähtyi ja virkkoi salaperäisellä äänellä, joka sai
säpsähtämään rouva raukan:

— Minä ilmoitan teille salaisuuden... Kekseliäästi ymppäämällä on
minun onnistunut kasvattaa uusi ruusu. Saatte nähdä sen. Sillä ei ole
vielä nimeä. Minä nimitän sen teidän tyttärenne mukaan. Sisarenpoikani
ihastuu. Se saa nimekseen _Rouva Paula Berlier_.

Ja ilmaisematta asiaansa muulla kuin tällä eriskummallisella tavalla,
pujahti vanhus tiehensä, pitäen kukkaa kädessään ja yhä sitä
tarkastellen.

Nähdessään hänen poistuvan, ei rouva Guibert voinut olla hiukan
hymyilemättä:

"Mies parka, hän unohti meidät kaikki ruusunsa tähden".

Jean, joka käveli enoansa vastaan, oli ennättänyt jo tammimetsään
saakka, joka kasvoi molemmin puolin Vimines'in ahdetta. Hän kuuli
jarruraudan pidättämien pyörien kirskunaa, ja pian alkoivat vaunutkin
pilkoittaa oksien välistä. Kärsimättömänä nousi hän kiireesti ylös
ahdetta.

— No, eno, kuinka kävi?

Herra Loigny huiskautti voitonriemuisena kukkaansa, mikä heti sai
nuoren miehen rauhoittumaan.

— Hyvin vain! Tässä näet ruusun, joka puuttui minun kokoelmastani.

— Siitä minä viisi, sanoi Jean tylysti. Suostuuko hän, vai eikö?

Vanhus pudotti varren, jota hän niin huolellisesti oli pitänyt
kädessään, kävi molemmin käsin kiinni päähänsä ja valitti lohduttomana:

— Voi hyvä Jumala! Minä olen hullu, minä olen pähkähullu. Minä unohdin
sinun asiasi.

Jean katsoi häntä surkutellen.

— Vai niin, vai unohditte te!

— Mutta minä palaan heti takaisin, sanoi herra Loigny, nousten pystyyn.

— Ei tarvitse, minä menen itse. Menkää te, eno, vain kukkienne luo.

Ja hän lähti astumaan Maupas'ta kohden.

Vanhus seurasi häntä silmillään aina tien käänteeseen saakka. Sitten
pyyhki hän kasvojaan, antoi kuskille lähtömerkin ja palasi ensimmäistä
kertaa elämässään apealla mielellä Ruusuhuvilaan.

       *       *       *       *       *

Jean tapasi rouva Guibert'in Maupas'n puutarhassa. Nähdessään Jean'in,
vetäytyi hänen suunsa lempeään ja arkaan hymyyn. Ja Jean tunsi heti
mielensä rauhoittuvan.

Hyvää päivää, Jean. Teidän enonne kävi vierailulla minun luonani.
Tiesittekö siitä?

— Tiesin, rouva Guibert. Hän tuli minun lähettämänäni, mutta hän unohti
kokonaan asiansa. Niin vähät hän siitä välitti.

— No, no, älkää olko kova häntä kohtaan. Ja hiukan aran lempeästi otti
hän nuorta miestä kädestä:

— Ja rauhoittukaa, minä ymmärrän kukkien kieltä.

He istuivat puiden alle kivipöydän ääreen. Jean suuteli hänen kättään.
He olivat jo täydellisesti ymmärtäneet toisensa.

— Te tiedätte siis, että minä häntä rakastan, sanoi nuori mies
liikutettuna.

Ja lujemmalla äänellä hän lisäsi:

— Kuinkapa en häntä rakastaisikaan?

— Hän kyllä ansaitseekin rakkautta, vastasi Paulan äiti, joka ajatteli
tuota uutta tulevaisuutta.

— Minä luulen, että olen häntä aina rakastanut. Minä vain en ole
tuntenut sydäntäni. Kun on liian nuori, ei erota selvästi elämänsä
päämäärää... Ja minä rakastan häntä myös iäti.

— Niin, sanoi äiti vakavasti. Ennenkuin sitoo itsensä ikuisilla
siteillä, pitää olla varma itsestään. Ja minä luotan teihin.

— Paulassa elää Marcel'in uljuus ja hänen ylevyytensä. Minä kiittäisin
kohtaloa, jos se olisi varannut minulle hänelle rakkautensa.

— Jumalaa meidän tulee kiittää, Jean. Häneltä yksin me saamme voimamme.
Niin kyllä, Paula on erinomainen lapsi. Vaikka olenkin hänen äitinsä,
voin sen ylpeänä sanoa. Minä annan hänet teille iloisin mielin. Enhän
ole teitä aina osannut erottaakaan omista pojistani. Ja olettehan te
ollut kuin veli Marcel'ille.

— Voi, rouva Guibert! Teidän sananne ovat minulle kovin suloisia...
Mutta hän?

— Älkää olko levoton, Jean. Paula kyllä suostuu, luulen varmasti
niin. Mutta teidän pitää kumminkin kysyä häneltä itseltänsä... Kai te
olette jo tarkoin miettinyt tulevaa kotianne? Me emme ole rikkaita,
tiedättehän sen. Poikani Etienne ja minä annamme Paulalle, jos hän
suostuu rupeamaan teidän vaimoksenne, Maupas'n tilan tulot. Se ei tuota
paljoa sen perästä kuin viiniköynnökset on katkottu. Meillä ei ole
enempää.

Hän antoi kaikki ja pyysi sitä anteeksi.

— Minä en suostu siihen, sanoi Jean.

— Antakaahan kun selitän. Minä haluan vetäytyä syrjään. Minä tarvitsen
niin vähän elämiseeni. Etienne, jolleka se on mahdollista, antaa
minulle vuotuisen eläkkeen, eikä tahdo sitä lakkauttaa, vaikka olen
häntä hartaasti pyytänyt. Teidän tulee ajatella tulevaa perhettänne,
Jean.

— Voi, rouva Guibert, mikä aarre voikaan vetää vertoja Paulan
sydämelle. Mutta älkää luulkokaan, että minä suostun teidän liian
jalomieliseen tarjoukseenne. Minä olen jo ajatellut meidän aineellista
tulevaisuuttamme. Etienne tarvitsee apulaisen Tonkin'iin. Kaikissa
kirjeissään hän pyytämällä pyytää liikekumppania avuksensa liian
laajojen yritystensä hoitamisessa. No niin, minä tarjoan hänelle
apuani. Algeriassakin minä harrastin maanviljelystä koskevia asioita.
Minä lähden. Kirjoitin hänelle viime kuussa.

— Niinkö? Sinne kauasko aiotte viedä vaimonne? Sillä hetkellä Jean
katsoi portaiden tasanteelle, jonne Paula juuri oli ilmestynyt. Eikä
hän nähnyt kahta kyyneltä, jotka vierivät rouva Guibert'in poskille.
Kun hän taas kääntyi päin, oli äiti parka jo valmis tähän uuteen
uhraukseen, jota elämä häneltä vaati, ja hän vastasi lujalla äänellä:

— Jumala siunatkoon teidän suunnitelmianne! Kas tuossa tulee Paula,
Jean. Hän on liian nuoresta asti elänyt yksinäisyydessä ja surussa.
Hänen tarvitsee saada maistaa onnea. Kuinka onnelliseksi teidän
rakkautenne hänet tekeekään. Hän saa tuntea olevansa nuori, minkä hän
jo oli unohtanut. Minä annan teille luvan, Jean, sanoa hänelle, että
häntä rakastatte.

Hiljempaa hän lisäsi, sillä Paula lähestyi, eikä Jean kuullutkaan hänen
sanojansa:

— Minä annan teille viimeisen, rakkaimman lapseni.

Suorana ja solakkana astui Paula pihan poikki ja tuli heidän luokseen
kastanjien siimekseen. Hiukan jäykän näköisenä mustassa puvussaan
tervehti hän nuorta miestä, joka oli noussut seisomaan ja tuli häntä
vastaan. Kevyt punerrus helähti hänen poskilleen ja hänen tummat
silmänsä kirkastuivat. Hän suuteli äitiään:

— Minä tulen arentimiehen luota. Me saamme huomenna munia ja voita.

Rouva Guibert katsoi heitä molempia äidillisellä katseellaan. Hän nousi
olkituolista, jossa hän oli istunut ja sanoi:

— Minä menen sisälle pitämään huolta päivällisestä. Suottehan sen
anteeksi, Jean. Nyt on niin kaunis ilta. Sinä et ole koko päivänä ollut
ulkona, Paula. Teidän pitäisi mennä yhdessä kävelemään, ennen kuin
aurinko laskee. Menkää Montcharvin'in metsään asti ja tulkaa sitten
takaisin. Tulkaa pian, lapseni.

Liikutettuna ja luottavaisena heitä katsellessaan, ei hän voinut olla
kutsumatta heitä lapsiksensa. Hän näki heidän poistuvan rinnakkain ja
ripein askelin kastanjatietä.

"Kuinka kookas minun tyttöseni onkaan", sanoi hän itsekseen. "Jean on
häntä vain puolta päätä pitempi. Ja kumminkin hän on pitkä mies. He
ovat kauniita molemmat."

He katosivat puiden pimentoon. Hitaasti, tuntien sydämensä hyvin
raskaaksi, astui vanha rouva sisään, ja valmistuen tähän viimeiseen
uhraukseen, toisti hän itsekseen:

"Rakas pikku Paula, jonka minä olen menettänyt!... Tule onnelliseksi.
Tyttären hellyydelläsi olet hyvin sen ansainnut. Tule onnelliseksi;
muuta en minä pyydä Jumalalta."

       *       *       *       *       *

Toisella puolella Vimines'in tietä kiertelee niittyjä polku,
jonka poppeliaita erottaa jyrkkärinteisestä Forezan'ista, ja vie
Montcharvin'in arentitilalle. Paula ja Jean kulkivat sitä. Nuori tyttö
astui edellä.

— Mennäänpäs saarnimetsään saakka, sanoi hän. Oksien välistä saamme
katsella, kuinka iltarusko välkehtii vuorilla.

Jean pysähtyi:

— Ei, jäädään tähän, eikö niin?

Ja hän näytti Paulalle vanhaa puunrunkoa, jota käytettiin penkkinä.
Koskaan ei Paula enää ollut sillä istunut, sen jälkeen kuin hän
viimeistä kertaa oli ollut kävelemässä Marcel'in kanssa. Tuon muiston
valtaamana hän epäröi. Hän ei aavistanutkaan, mitä Jean aikoi sanoa.
Tottumaton kun oli ajattelemaan itseänsä ja alistunut siihen kohtaloon,
joka häntä köyhänä odotti, ei hän enää kuvitellutkaan mielessään
rakkautta ja avioliittoa. Hän luuli ikipäiviksi tukahduttaneensa
muinaiset tunteensa, jotka ennen vanhaan olivat hänelle tuottaneet
turhaa kärsimystä, ja hän valvoi tarkasti ylenkatsottua sydäntään. Hän
suostui istumaan. Hetken istuivat he vaiti vieretysten. Aurinko oli
kadonnut liian lähellä kohoavan vuoren taakse. Ympärillään he tunsivat
illan laskeutuvan kuin pyhänä rauhana yli maan. Heidän jalkojensa
juuressa lainehti pehmeästi vainion kypsä vilja. Kauempana vaipuivat
majesteetillisina uneen metsän puut, kooten yhteen lehviänsä. Ja
taivaan rannalla vielä valossa kylpevät Revard'in kukkulat hehkuivat
ruusunpunaisin ja violetin vivahduksin.

Luonnossa vallitseva rauha tuntui Jean'ista kuin onnen enteeltä, ja se
enensi hänen mielensä liikutusta. Hän katsoi vieressään istuvaa neitoa
ja iloitsi siitä, mitä hänellä oli sanottavana.

Paula muisti kirvelevän selvästi, mitä Marcel lähtöpäivänään oli
hänelle sanonut, heidän istuessaan tällä samalla puunrungolla: _Älä
sure, Paula_, sanoi tuo iäksi vaiennut ääni, _älä sure; sinä tulet
vielä kerran onnelliseksi_. — Jean'in palaamisesta saakka oli hän ilman
katkeruutta ja heikkoutta suostunut elämäänsä. Olipa hän alkanut tuntea
jonkinlaista stoalaista onneakin, joka teki hänelle hyvää niin monien
kohtalon kolausten jälkeen. Sitäköhän onnea Marcel oli tarkoittanut? Ja
iltahetken rauhallisuudessa heräsi hänen sydämessään toisenlaisenkin
onnen hämärä kaipuu. Eikä hän tietänyt, että hetki oli tullut.

Jean teki päätöksensä:

— Olen puhunut teidän äidillenne, Paula, tulevaisuuden suunnitelmistani.

Paula katsoi häneen:

— Joko teidän loma-aikanne on lopussa? Lähdettekö jo taas pian?

— En palaakaan enää armeijaan.

Hämmästyneenä Paula odotti selitystä.

— Otan eron.

— Tekö, Jean! Se on pahasti tehty. Ette ole vielä kolmeakymmentä
täyttänyt, teillä on kunnialegioonan nauha ja aiotte jättää
sotilasuranne! Mitä olisikaan Marcel sanonut?

— Marcel olisi hyväksynyt minun tekoni, Paula. Sillä minä palvelen
edelleenkin Ranskaa, toisella tavalla vain, joka ei ole vähemmän
hyödyllistä. Sotilaasta minä muutun siirtolaiseksi. Olen kirjoittanut
Etienne veljellenne, jolla ei ole riittävästi työvoimia Tonkin'issa.
Aion lähteä hänen luokseen.

— Vai niin, virkkoi Paula. Onpa se heille hauskaa! He tietävät, kuinka
läheiset ystävät te ja Marcel olitte. Te puhutte heille hänestä,
niinkuin olette meillekin puhunut. Saatte nähdä veljeni lapsetkin.
Tutustutte niihin ennen kuin minä.

Hämärä peitti jo lakeuden ja alkoi hiipiä ylös vuorten rinteitä.
Kaukana Bourget'n järvellä leijaili punertavaa sumua, joka asteittain
yhtyi taivaan ruusunpunaan ja kultaan. Ilta laskeutui kuin siunaus yli
liikkumattoman maan.

Jean nousi ja jäi seisomaan nuoren tytön eteen.

— Teidän veljenne iloitsisivat paljon enemmän, jos tietäisivät minun
toisenkin suunnitelmani.

Ja luoden silmänsä maahan, lisäsi hän hiljempaa:

Se suunnitelma on minulle sanomattoman rakas. Äitinne tietää sen.

Hän katsoi Paulaan, ja näki hämmästyksekseen, ettei tämä aavistanut
mitään. Hän ihaili sellaista itsensä unhottamista ja syvän vakavasti ja
hellästi virkkoi hän viimein seuraavat ratkaisevat sanat:

— Paula, minä rakastan teitä. Tahdotteko tulla minun vaimokseni ja
seurata minua sinne kauas?

Hämmästyneenä Paulakin nousi vuorostansa ja kävi kalmankalpeaksi.
Sydämen kuohunnalta oli hänen vaikea hengittää. Mutta hän vaikeni.

Jean jatkoi:

— Minä rakastan teitä, Paula. Ettekö sitä tietänyt. Ettekö sitä
edes aavistanut? Palatessani Algeriasta näin, kuinka te olitte
rohkea... ja kuinka te olitte kaunis. Niin juuri, älkää väittäkö
vastaan. Saharaa matkatessamme sanoi Marcel minulle usein, kun
puhelimme Savoijista, että te olitte äitinne tuki ja turva. Kun minä
erämaassa, tarmokkuuttani kannustaakseni, etsin jotakin lohdullista ja
miehuullisuutta herättävää kuvaa, ajattelin minä teitä. Minä ymmärrän
nyt, että minä olen teitä aina rakastanut siitä asti kuin yhdessä
leikittiin ja minä nauroin teidän pitkille mustille hiuksillenne. Minun
onneni on teidän käsissänne, Paula, ettekö tahtoisi antaa sitä minulle?

Paula ei vastannut. Hän oli niin kalpea, että näytti kuin viimeinenkin
veripisara olisi vuotanut kuiviin hänen suonistansa. Jean tarttui hänen
käteensä, eikä Paula vetänyt sitä pois. Hän odotti luottavaisena ja
tyynenä, sydän toivosta paisuvana.

Paula katseli mitään näkemättä rauhallista maisemaa. Revard'in huiput
lakkasivat hehkumasta auringon mentyä mailleen.

Eikö Marcel juuri tällä paikalla ollut luvannut hänelle onnea, illan
yhtä tyynenä ja kirkkaana lähestyessä?...

Kun Paula yhä vaikeni, tunsi Jean äärettömän tuskan kouristavan
sydäntänsä. Muuttuneella äänellä toisti hän kolmannen kerran:

— Paula, minä rakastan teitä. Miksi vaikenette? Vastatkaa minulle, minä
pyydän sitä.

Hiljaa nuori tyttö irroitti kätensä.

— Ei, ei, minä en tahdo, kuiskasi hän. Nyyhkytykset tukahduttivat hänen
äänensä ja hän pakeni juoksujalkaa taloon päin.

Silloin Jean tunsi yön laskeutuvan sydämeensä. Hän alkoi halveksia
elämää, jota hän oli rakastanut, ja hän kadehti Marcel'ia, joka makasi
Afrikan hiekassa, Marcel'ia, jonka ikuinen rauha oli tavoittanut.



VIII.

Rouva Guibert.


Rouva Guibert odotti portailla lastensa palaamista. Hänen käsivartensa
olivat ristissä rautaisella käsipuulla, ja toisella kätkössä olevalla
kädellään hypisteli hän rukousnauhaa, huulten supistessa Ave Marioita.
Syvä rauha, yhtä syvä kuin se, joka peitti uinuvan maan, asui nyt hänen
kasvoillansa, joita kyyneleet olivat kostuttaneet.

Hän näki Paulan palaavan nyyhkyttäen ja poissa suunniltansa, ja turhaan
koetti hän häntä pidättää sanoen:

— Paula, mikä sinun on? Sano minulle...

Sanaakaan sanomatta Paula riensi hänen ohitsensa ja juoksi huoneeseensa.

Rouva Guibert astui muutaman askelen hänen jäljestänsä. Sitten muutti
hän mielensä ja pysähtyi. Hän heitti huivin hartioilleen, astui alas
portaita ja lähti kulkemaan puistotietä, koettaen kaikin voimin
jouduttaa vapisevia askeleitaan. Hän asettui odottamaan maantielle
avonaisen porttaalin eteen.

"Ei hän ole vielä voinut mennä ohitse", sanoi hän itsekseen. "Paula
palasi niin nopeasti."

Hän tarkasti tyhjää tietä, jota auringon viime kajastus valaisi.
Hänen ympärillään heinäsirkat vain sirkuttivat kimeää, keskeymätöntä
valitustaan ja sihahtivat toisinaan hevoskastanjien raskaat lehdet, kun
tuuli niitä satutti toisiaan vastaan.

Muutaman hetken levottomana odotettuaan näki hän nuoren miehen
hahmokuvan polulla, joka kiertää Monthcharvin'in vainioiden viertä.
Nuori mies kulki pää riipuksissa ja masentuneen kumaraisena. Kun hän
tuli lähelle, näkyi selvästi, kuinka surulliset hänen kasvonsa olivat.
Tuskaansa vaipuneena Jean ei huomannut Paulan äitiä, joka seisoi
kivisen pylväsrivin vieressä hänen oikealla kädellään. Kulkiessaan ohi,
kuuli hän hiljaa huudettavan:

— Jean.

Hän hämmästyi kuullessaan nimeään mainittavan, käänsi päätään ja
huomasi vanhan rouvan, joka hymyili hänelle lempeästi. Jean tervehti ja
tuli lähemmäksi.

— Voi, minä olen hyvin onneton, valitti hän kuin äidilleen.

Rouva Guibert ojensi hänelle kätensä.

— Jean, antakaa minulle käsivartenne. Mennään sisään. Ilta tulee, ja
alkaa jo tuntua viileältä.

— Jean totteli tahdottomasti:

— Ettekö tiedä, rouva Guibert, että minä en enää saa tulla teille.
Mutta minä saatan teidät portaille asti.

Iltataivaan kultaiset välkkeet koettivat yhtyä kastanjoiden paksujen
runkojen lomitse. Päivä jatkoi itsepintaisesti taisteluaan pimeyttä
vastaan. He astuivat puistotien narskuvalla sannalla, hitaasti ja
äänettöminä.

Portaiden juurella Jean aikoi sanoa hyvästi. Mutta rouva Guibert
virkkoi:

— Tulkaa sisään. Minä haluan puhua teidän kanssanne. Paula ei ole
salissa.

Jean koetti panna vastaan, mutta taipui sitten välinpitämättömänä ja
seurasi rouva Guibert’iä. Hän näytti kuolemaantuomitulta, joka ei usko
papin lohdutuksia, mutta kuuntelee niitä kumminkin.

Kun Jean oli sulkenut oven, kääntyi rouva Guibert häntä kohden, tarttui
hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen kirkkailla silmillään.

— Kieltäytyikö hän rupeamasta vaimoksenne?

— Hän juoksi pois itkien.

— Jean, rakas Jean, ettekö te ymmärrä? Tämä hellä vastaanotto tyynnytti
Jean'in tuskaa, mutta murti lopunkin hänen lujuuttaan, ja hän oli
vähällä ratketa itkuun.

— Voi ymmärränhän minä, sanoi hän. Hän ei rakasta minua. Ja minä
rakastan häntä niin suuresti.

Rouva Guibert päästi irti nuoren miehen kädet, nojasi pöytää vastaan
ja näytti miettivän. Mitä hän nyt aikoi uskaltaa, oli hyvin vakavaa.
Saattoiko hän päättää tyttärensä sydämestä? Ja oliko hän varma, hän
puolestansa, että oli oikein ymmärtänyt?

Hän katseli tuota nuorta miestä, jota hän toivoi pojaksensa, ja
ajatteli hänen urhoollista ja rehellistä menneisyyttään. Mutta
varsinkin hän ajatteli Paulan tulevaisuutta ja hehkuvaa sydäntä.
Rauhoittuneena hymyili hän Jean'ille ja sanoi vihdoin:

— Te olette erehtynyt, Jean. Paula rakastaa teitä.

Jean pudisti päätänsä.

— Ei, rouva Guibert, sitä hän ei tee. Älkää koettakokaan selitellä.
Antakaa minun lähteä.

— Luuletteko, etteivät äidit enää arvaa tyttäriensä salaisuuksia?

Ja ajatellen ajatuksensa loppuun, lisäsi hän hetken vaitioltuaan:

— Paula rakastaa teitä. Ettekö ymmärrä, että hän uhrasi itsensä minun
tähteni?

Jean toisti:

— Teidän tähtennekö? Miksi? Ja katse tarkkaavaisena tuijotti hän
rouva Guibert'iin. Hänen nuoruutensa ei tahtonut tyytyä tappioon,
ja jo sykähdytti uusi toivo hänen sydäntään. Mutta rouva Guibert ei
hämmästynyt, vaikkei Jean ymmärtänytkään, mitä hän tarkoitti, ja
melkein anteeksi pyytäen hän selitti:

— Tehän ilmoititte hänelle lähtevänne Tonkin'iin, eikö niin?

— Niin tein.

— Hän ei tahtonut jättää minua, Jean. Ja senvuoksi hän juoksi
pois itkien. Mutta hän rakastaa teitä: ilmaisivathan sen hänen
kyyneleensäkin.

Käsittäen viimein itsekkyytensä, seisoi nuori mies typertyneenä tuon
naisen edessä, jonka olemassaolon hän oli unohtanut, jolle hän valmisti
yksinäisyyttä ja joka äsken ei ollut sanonut hänelle valituksen
sanaakaan, kun hän pyysi häneltä hänen viimeistä lastaan.

Kun Jean yhä vaikeni, jatkoi rouva Guibert:

— Hän ei tahtonut jättää minua yksin. Ja heikko hymy huulillaan hän
lisäsi:

— Ihmetyttääkö se teitä, Jean?

Jean vaikeni yhä ja koetti taistella syvää liikutusta vastaan, joka
pyrki valtaamaan hänet. Vanha äiti jatkoi lempeällä ja varmalla
äänellään:

— Hän oli väärässä, Jean. Hän rakasti minua, ennenkuin hän rakasti
teitä. Nyt te olette hänelle rakkaampi, eikä hän tiedä sitä vielä.
Hän on ollut minun iloni, minun tukenikin. Saatte vielä nähdä, kuinka
suurta rakkautta se lapsi kykenee tuntemaan. Hän rakasti minua niin,
että tahtoi uhrata itsensä. Mutta minä en tahdo sitä, Jumala ei tahdo
sitä.

Hän näki että nuori mies vain vaivoin pidätti kyyneleitään, ja tarttui
hänen käteensä.

— Hän katsoo taaksepäin, ja eteenpäin on elettäessä katsottava.
Vanhemmat voivat elää lastensa hyväksi, mutta ei päinvastoin. Se on
luonnonlaki. Se on Jumalan tahto. Älkää itkekö, Jean; hän tulee teidän
vaimoksenne. Minä menen hakemaan hänet tänne. Mutta luvatkaa minulle
vieläkin, että häntä hellästi rakastatte, häntä aina suojelette, teette
hänet onnelliseksi. Minun pikku Paulani on sen niin täysin ansainnut.

Jean ei voinut enää pidättää kyyneleitään. Kunnioituksen ja hellyyden
kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä tuollaista itsensäkieltämisen
ihmettä nähdessään. Täynnä kunnioittavaa ja intohimoista ihailua
yhdisti hän ajatuksissaan äidin ja tyttären, jotka olivat yhtä yleviä
kumpikin molemminpuolisessa onnen unhotuksessaan. Eikä hän rakkautensa
sokaisemana ollut aavistanutkaan, että tämä rakkaus, julmana
kuin ennenmuinoin jumalat, pakoitti jaloimman, murtuneen sydämen
edeskantamaan sovintouhrinsa. Tunteensa valtaamana kumartui hän ja
painoi huulensa tuota jaloa kättä vastaan, joka piteli hänen kättään.

— Minä tahtoisin polvistua teidän eteenne, kuiskasi hän. Olkaa siunattu
kaikkien naisten seassa.

— No mutta Jean, mitä te puhuttekaan? Jean jatkoi:

— Mutta minä en ota vastaan teidän uhraustanne. Me jäämme Ranskaan
teidän luoksenne. Paula ei lähde teidän läheisyydestänne.

Mutta rouva Guibert oli jo salin toisessa päässä, avasi oven ja
katsahti kynnykseltä taakseen.

— Odottakaa minua, sanoi hän, ennenkuin katosi.

Hän kulki oman huoneensa läpi ja astui hiljaa tyttärensä huoneeseen.
Avoimesta akkunasta valahti sisään kukkien tuoksun mukana illan sammuva
ruskotus ja heijastui peilistä vehreyden kera. Sen valossa näki hän
Paulan keräksi kääriytyneenä istuvan vuoteensa jalkopäässä ja itkevän
menetettyä onneaan. Hän oli menettänyt sen omasta tahdostansa ja
empimättä, mutta nyt se kangasti hänelle kuin luvattu maa, jonne hänen
jalkansa ei koskaan saanut astua. Ja katkerasta kaipuustaan, vanhasta
ja sitkeästä rakkaudestaan, jota kukaan ei koskaan ollut aavistanut,
eikä koskaan saisi aavistaa, tuosta rakkaudestaan, jonka hän oli aikoja
sitten luullut tukahduttaneensa, mutta joka taas leimahti henkiin hänen
tuskastaan, huumautui hän niin, että toivoi kuolemaa.

Hänet herätti tuskastaan suudelma, jonka äiti painoi hänen hiuksilleen.

— Paula, sanoi rouva Guibert Mitä sinä itket? Ole uljas onnessa,
niinkuin olet ollut koettelemuksissakin:

Nuori tyttö hypähti pystyyn ja turvautuen hiipivään hämärään, joka
lievensi hänen liikutuksensa merkkejä, puolusti hän heti menettelyään:

— Sinä et tiedä, äiti, mitä on tapahtunut. En rakasta häntä. Mutta...
hänen pyyntönsä tuli niin odottamatta ja oli niin omituinen, että
minä menin hiukan pyörälle päästäni. Se oli ensimmäinen kerta, äiti,
ymmärräthän... Mutta minä en rakasta häntä, en vähääkään... En voinut
tehdä toisin.

Äiti katseli sanomattoman hellästi tytärtään, ikäänkuin hän olisi
mielessään mittaillut tuon rakkauden koko laajuutta, joka ei tahtonut
tunnustaa olemassaoloaan ja joka epätoivoon asti taisteli ilmituloaan
vastaan.

— Tule minun kanssani, Paula, sanoi hän vihdoin. Jean ei sanonut
sinulle kaikkea. Taikka sinä lähdit niin nopeasti. Hän ei ennättänyt
ilmoittaa sinulle, että minä tulen teidän mukaanne, kun te lähdette.

Kuin kukkaset sadekuuron jälkeen heloittavat auringossa, joka muuttaa
niiden vesipisarat kimalteleviksi jalokiviksi, niin kirkastuivat
Paulankin kyyneleiset kasvot. Hän heittäytyi äitinsä kaulaan. Jos rouva
Guibert vielä olisikin ollut epätietoinen tyttärensä salaisuudesta,
niin tämä äkkinäinen muutos olisi sen hänelle ilmaissut.

— Pikku äiti, onko se ihan totta? Kuinka onnellisiksi tulemmekaan
siellä kaukana!... Minä rakastan sinua.

Rouva Guibert hymyili; hän ymmärsi, etteivät nuo kolme ikuista sanaa
häntä tarkoittaneet.

— Tiesinhän minä sen, kuiskasi hän hiljaa, silitellen tyttärensä
poskea, niinkuin ennen tämän pienenä ollessa.

Liikutettuna katseli hän, kuinka tyttärensä onni puhkesi kukkaan,
ajatellen että hänenkin oli sallittu sitä osaltansa edistää. Ja hän
kiitti hiljaa Jumalaa, joka täytti hänen toivomuksensa.

Arasti ja äitiinsä katsomatta kysyi Paula:

— Onko hän mennyt?

— Ei, hän on täällä.

Nuori tyttö punastui, mutta hämärä esti sen näkymästä. Kultainen
kajastus sammui jo peilistä.

— Mennään hänen luokseen, sanoi rouva Guibert. Ja hän talutti Paulan
saliin.

— Jean, tässä tulee teidän vaimonne.

Hän yhdisti itse molempien kihlattujen kädet. Mutta nämä eivät
katsoneet toisiinsa. Sama tunne paisutti kummankin rintaa. Ensimmäisenä
Jean nosti silmänsä. Paulan vuodattamat kyyneleet olivat vähentäneet
hänen kasvojensa kauneutta, mutta ne olivat myös poistaneet niiden
ylpeän ilmeen ja tehneet ne nöyremmiksi ja liikuttavammiksi. Ja Jean
rakasti häntä vielä enemmän hänen naisellisen heikkoutensa vuoksi.

— Saanko minä uskoa onneeni, virkkoi hän vihdoin. Kuin huokauksena
kuului vastaus:

— Saatte.

— Paula, minä rakastan teitä.

Paula toisti samat sanat, ja hänen äänensä oli kuin tuskin kuuluva
kuiskaus:

— Minä rakastan teitä, Jean.

Hän kohotti nyt silmänsä vuorostansa, ja he hymyilivät toisillensa.
Mutta heti katsahti Paula äitiinsä ja varmentuneena riemussansa hän
virkkoi:

— Äiti tulee meidän mukanamme Tonkin'iin. Me yhdymme siellä kaikki,
paitsi Margareeta sisko, joka on luostarissa.

Jean ymmärsi silloin, mitä äärimmäistä keinoa äiti oli käyttänyt
tyttärensä tunteiden selville saamiseksi. Ja vaikkei hän oikein
uskonutkaan tuon lähdön todenperäisyyttä ja vaistomaisesti aavisti,
että se oli vain jalomielistä valhetta, oli hän suuresti iloitsevinaan
molempien naisten kanssa.

— Lapseni! Minun rakkaat lapseni, sanoi heille rouva Guibert. Jumala
on antanut meille suuren ilon. Vuodattakoon Hän siunaustansa teidän,
teidän uuden kotinne, teidän jälkeläistenne ylitse! Jean, suudelkaa
morsiantanne.

Nuoren miehen huulet koskettivat vielä kosteata poskea. Niin liittyi
murheen jälkiä heidän ensimmäiseen hyväilyynsä, joka siten oli kuin
heidän tulevan yhdyselämänsä, sen onnen ja koettelemusten vertauskuva.

Rouva Guibert oli vetäytynyt salin perälle ja katseli Marcel'in
valokuvaa. Mutta tänä myöhäisenä hetkenä näki hän pikemmin sisäisillä
silmillään, kuin tuosta kuvasta poikansa piirteet. Jean ja Paula
tulivat hänen luokseen.

— Marcel olisi tyytyväinen, virkkoi nuori mies. Minä luulen nyt, että
hän tunsi minun sydämeni, ennenkuin minä itse.

Ja Paula muisteli veljensä sanoja: _Älä sure, Paula, sinä tulet
vielä kerran onnelliseksi_... Näkikö hän, joka kantoi turman merkkiä
otsallaan ja niin vakavin askelin astui kuolemaa kohden, näkikö hän
silloin toiseen maailmaan tähystävillä silmillään tulevaisuuden, ja
täytyikö olla itse elämästä irtautunut, voidakseen saada selville
sielujen heimouden ja kohtalon salaisuuden?... Ja sisaresta tuntui
suloiselta ottaa jumaloitu veli liittolaiseksi rakkauteensa.

Hämärän kiihkeän taistelun jälkeen, päivä lopulta antautui, ja pimeys
voitti.

— Minun täytyy lähteä, kuiskasi Jean morsiamelleen.

Heti tämä kävi surulliseksi. Hän oli jo täysin antautunut tulevalle
puolisolleen ja kärsi jo tästä ensimmäisestä erosta.

Rouva Guibert puuttui puheeseen:

— Nyt on jo hyvin myöhäinen. Jääkää meidän luoksemme, Jean. Syömme
yhdessä. Ettehän te ole vaativainen. Palaatte sitten myöhemmin
Ruusuhuvilaan.

Jean epäröi hetken:

— En sentään voi jäädä. Enoni voisi käydä levottomaksi. Minä kohtelin
häntä hiukan tylysti äsken maantiellä, enkä tahtoisi tuottaa hänelle
enempää mielipahaa.

Paulalle tehtiin selvää herra Loigny'n virallisesta ja hyödyttömästä
vierailusta.

— Tulkaa huomenna hänen kanssaan aamiaiselle, jatkoi rouva Guibert.
Sanokaa hänelle, että puutarhamme ottaa osaa juhlaan. Panemme pöydälle
kauneimmat kukkamme. Ne ilahduttavat häntä. Sitten menemme yhdessä
teitä kihlaamaan kylän kirkkoon.

... Kun Jean lähti Maupas'sta, oli jo pimeätä tammien alla. Hän astui
rinta riemua täynnä ja kiirehtimättä, — näin suorana ja helppona nyt
häämöitti hänen edessään säännöllisen elämänsäkin taival — tuota
metsäistä rinnettä, jota ennenmuinoin Marcel oli noussut juosten,
rakkauden tuli rinnassansa ja vaaran maku kuivilla huulillansa...

Sinä iltana Paula valvoi myöhään. Hän antautui rakkaudelle lujin ja
rohkein mielin, tuntien syvää liikutusta, joka ei suinkaan häntä
veltostuttanut, vaan päinvastoin vahvisti hänen kuntoansa. Hän oli
noussut nuoruutensa rinnettä kiistellen päivistään aineellisten
vaikeuksien ja siveellisten kärsimysten kanssa, kuten rohkeat
vuorivuohet kiipeilevät kukkuloita jättäen villastaan tukkoja
pensaisiin. Nyt tuntui hänestä kuin astuisi hän tasaista tannerta
ja kuin polkisivat hänen paljaat jalkansa pehmeätä nurmikkoa. Hänen
edessään loisti valoisana taivaanranta. Ja mitäpä siitä, vaikka hänen
pitäisi vielä kiivetäkin. Saihan hän tästälähtien nojata tukevampaan
käsivarteen! Ja tunsihan hän uutta rohkeutta rinnassansa! Kumminkin oli
hän ollut jo kauan aikaa unen helmoissa, kun hänen äitinsä vielä valvoi
ja rukoili.

"Hyvä Jumala", kuiski vanha äiti, "ensimmäisen kerran elämässäni minä
valehtelin. Anna anteeksi! Täytyihän saattaa yhteen nuo molemmat
lapset. Sinä loit heidät toisiaan varten. Pitihän heidän onnensa käydä
minun onneni edellä. Minä olen liian vanha lähtemään heidän mukaansa.
En voi jättää vainajiani. Maa vetää minua puoleensa, ja Sinä kutsut
minut pian. Täällä minä odotan sitä hetkeä, jonka Sinä olet määrännyt.
Mutta anna minulle voimia, oi Jumala, kestämään tyynenä tätä viimeistä
eroa. Minä olin jo niin tottunut Paulan hellään huolenpitoon. Ja Sinä
muistutat minulle, riistäessäsi minulta viimeisen maallisen iloni, että
me emme saa ehdottomasti kiintyä tämän maailman hyvään. Lähtiessään vie
hän minun sydämeni, jonka Sinä, Jumalani, annoit tuntea suurta onnea,
ennenkuin sen musersit. Minä uhraan Sinulle tässä tuskieni polttouhrin,
jotta Sinä antaisit runsaasti siunaustasi minun pojilleni, Jean heidän
joukkoonsa luettuna, ja minun tyttärilleni, eläville ja kuolleille..."

Hän rukoili kauan. Hän sai vihdoin uskostaan lohdutusta ja nöyrää
tyytymystä, ja kun hänen silmänsä viimein painui kiinni, oli hänen
unensa rauhallinen.



IX.

Ruusujen ihme.


Jean kulki hiljalleen Ruusuhuvilaa kohden, hengittäen ihanimman kesäyön
tuoksua, ja nautti sitä syvää iloa, jota elämä antaa, kun rakkaus tuo
siihen järjestystä ja sitä tiivistää, sensijaan että se sitä häiritsisi
ja hajoittaisi.

Ennenkuin aavistikaan, huomasi hän olevansa perillä.

"Joko nyt", sanoi hän itsekseen. Ja hän hymyili nähdessään, että kaikki
ikkunat olivat valaistut.

"Onkohan siellä vieraita? Sepä olisi ennenkuulumatonta."

Hän avasi portin ja astui puutarhan kapeata, ruusupensasten reunustamaa
käytävää, joka vei suoraan pääovelle. Koneellisesti ja vanhan tavan
mukaan ojensi hän kätensä noita hentoja pensaita kohden, niihin
pimeässä katsahtamattakaan, ja hänen sormensa haparoivat umpimähkään
ruusua. Mutta ne eivät tavoittaneet muuta kuin pieniä lehtiä tai
piikkejä.

"Joku ilkiö on varmaankin kiivennyt yli aidan", ajatteli hän, "ja
ryöstänyt enolta hänen aarteensa. Kylläpä hän nyt suree, mies parka!"

Ovi oli jäänyt raolleen. Hän työnsi sen auki. Ja hän luuli kulkevansa
ruusukentällä. Näkymätön puutarha oli käyttänyt hyväkseen yön pimeyttä
vallatakseen käytävän. Kukkaset makasivat maassa kerroksittain, ja
eteisen sähkövalossa loistivat lehtien vehreydestä niiden moniväriset
täplät, milloin jyrkästi eroten toisistaan, milloin huomaamattomasti
toisiinsa sulautuen. Siinä oli niitä karmosiinipunaisia,
tummanpunaisia, krassin värisiä, tulipunaisia, vaskenkarvaisia,
rusottavanpunaisia, — himmeänvalkoisia, kirkkaanvalkoisia,
kermanvärisiä, — vaaleanpunaisia, persikanpunertavia, heleänpunaisia —
vaaleankeltaisia, oljenvärisiä, kanariankeltaisia, sitruunankeltaisia,
tulikukan keltaisia, appelsiinmkeltaisia ruusuja lattian täydeltä,
sekoittaen viimeistä kertaa yhteen tuoksujaan kuin hautajaisuhrissa.

Jean eteni hämmästyneenä. Ruokasalin ja salin ovet, jotka olivat
vierekkäin, olivat selkoselällään ja niiden kynnyksiä koristi
kukkaisilla oksillaan sama kummien päällekarkaajien jono. Mutta pari
askelta astuttuaan nuori mies pysähtyi. Hän kuuli selvästi äänen,
joka yksitoikkoisella kamariherran äänellä luetteli naisten nimiä, ja
jokaista nimeä mainittaessa kuului kuin maahan putoavan oksan rapinaa
tai kankaan kahinaa.

— _Rouva Laurette de Messimy, — Rouva Jean Sisley, — Kreivitär de
Panisse, — Edinburg'in herttuatar, — Auerstädt'in herttuatar, —
Markiisitar de Vivens, — Rouva Hippolyte Jamain, — Rouva de Watteville,
— Neiti Anne-Marie Cote_...

Hätääntyneenä Jean ajatteli:

— Eno on tullut hulluksi minun poissaollessani.

Levollinen ääni kuului nyt lukevan maallisia litanioita:

— _Europan kaunotar, — Huikentelevainen kaunotar, — Lyon'in tähti,
— Dijon'in kunnia, — Kiiltomato, — Grâce darling, — Lumipallo, —
Kultainen unelma, — Pikkarainen, — Yllätys, — Puutarhojen helmi, —
Kirjavien helmi, — Ihanin iloni_...

Hymy kirkasti nuoren miehen kasvoja. Mutta hän ei liikahtanut
paikaltaan.

— Mennään saliin, Fanny, sanoi ääni. Siellä niitä on vielä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi nimien luetteleminen uudelleen.
Mutta naisten nimet eivät enää saapuneet Jean'in kuuluviin nopeassa
alastomuudessaan; nyt niitä seurasi lyhyet pukujen kuvaukset, melkein
samanlaiset, kuin ne, joita hienoston sanomalehdet julkaisevat
selostuksissaan, ja vähitellen alkoi myös kuulua imartelevia
arvosteluja tai ihailevia kehumisia, joita ilman erotusta omistettiin
prinsessoille, ylimysnaisille tai porvarillisille kaunottarille:

— _Morny'n herttuatar_, vaaleanpunaisessa, hopeanvärisillä käänteillä
koristetussa puvussa; — _Kreivitär Folkestone_, jonka heleässä
ruusunpunassa on lohenvärisiä vivahduksia; — _Neiti Thérèse Levet_,
kauniissa kirsikanpunaisessa puvussa; — _Neiti Eugénie Verdier_, jonka
heleässä punassa on valkoisia väikähdyksiä; — ja _Neiti Marie Perrin_,
vaaleanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa...

Tämän suloisen, vaaleapukuisen tyttöparven jälkeen yltyi innostus:

— _Neiti Adelina Viviand-Morel_, teidän väriänne ei voi määritellä,
sillä teidän kanariankeltaisen vivahteinen aprikanvärinne muuttuu
helakanpunahohteiseksi oljen väriksi; — _Anne-Marie de Montravel_, te
olette pieni totta tosiaan, mutta teidän yksinkertainen pukunne on
hohtavan valkoinen; — _Neiti Augustine Guinoiseau_, teidän kevyesti
lohenvärinen ja silkinhieno valkoisuutenne ihastuttaa minua, te olette
iso ja hyvin muodostunut ja Ranskan kaunein kukka; — _Viaton Pyrola_,
pidän teidän pitkulaisesta suloudestanne ja ihonne ruusunpunasta; —
_Rouva Ernest Calvat_, te olette täyteläisen näköinen, ja teillä on
miellyttävä helakanpunainen puku, mutta minä pidän sentään enemmän ison
ja kauniin _Paroonitar Rothsclhild'in_ valkoläikkäisestä ruusunpunasta,
vaikka se onkin tuoksuton.

Jean tukahdutti naurunsa, ja äänilajin äkkiä muuttuessa kuului seuraava
varoitus:

— Pidetäänpäs kiirettä, Fanny! Sisarenpoikani tulee tuossa paikassa.

— Entäs minun lihamuhennokseni, ruikutti palvelijatar. Mihinkäs aikaan
sitä aiotaan syödä tänä iltana? Vai hyvistä hajuistako sitä vain
eletään?

Käskevänä ja suuttuneena kajahti huoneessa herra Loigny'n ääni:

— Minä annan palttua sinun lihamuhennoksellesi, tiedä se!... Kas niin,
jatketaan.

Ja taas jatkui keskeytynyt litanian luku.

— _Rouva Olga Marix_, teidän vartenne on keskikokoinen ja teidän
pukunne valkoisella värillä on melkein ihon hehkeys; — _Kreivitär de
Murinais_, teitä minä rakastan kaikista enimmän hienon kalpeutenne ja
sammaleisen, hauraan kauneutenne vuoksi. Te ette kukoista niin aikaisin
kuin _Rouva Sancy de Parabère_, ettekä kuki niin runsaasti eikä teillä
ole hänen ihonsa helakkaa punaa, mutta te olette hienouden ja sirouden
perikuva.

Tällä kertaa Jean ei enää voinut hillitä itseänsä ja, lumouksen
murtumisen uhallakin, hän kumartui katsomaan tuota lemmikkiä. Hän näki
herra Loigny'n toisella kädellään puristavan puutarhasaksia ja toisella
nostavan ilmaan ihanaa sammalruusun kukkaa. Se oli se valkoinen ruusu,
josta hän piti enimmän kaikista ja jota hän kehuskeli. Polvillaan
lattialla järjesti Fanny riviin lukemattomia varsia, joita hänelle
heitti hänen isäntänsä, katseltuaan niitä hellästi, luokitettuaan ne
sukujen mukaan ja nimitettyään ne nimeltänsä. Nojatuolit, pöytä, matot,
koko maalaissali oli ruusujen peitossa. Näytti siltä, kuin olisivat
ne pudonneet katosta tuoksuavana sateena, lemuavana ryöppynä. Ja
avonaisesta oviaukosta näki nuori mies jo rivissä suuria ruusuvihkoja,
joissa punaisten ruusujen täplät muodostivat aivan kuin haavoja.
Noissa molemmissa niin oudosti koristelluissa huoneissa oli ryöstetyn
puutarhan hautuumaa.

— Meillä on jäljellä enää vain pari kolme prinsessaa, sanoi
hiukan suruissaan ruusujen ihailija tyynnyttääkseen tuittupäistä
palvelijatartaan.

Ja nopeasti hän haasteli niille:

— _Prinsessa Béatrice_, iso ja ylimielinen, heleän ruusunpunaisessa
puvussa; — _Prinsessa Marie_, jonka puna on hehkeä kuin aran neidon
poski; — _Prinsessa Louise_, te muistutatte vereviä kasvoja, joiden
helakkuutta on himmennetty töhräämällä päälle riisipuuteria.

Ja levottomana Jean kysyi itsekseen: "Minkävuoksi hän on raastanut
puutarhansa?"

Hän katsoi ikkunasta yöhön, ja tuulessa, joka hiljaa heilutteli niiden
oksia, luuli hän kuulevansa katkottujen ruusupensaiden valituksen.

Herra Loigny huomasi viimein sisarenpoikansa, ja hänen kasvonsa kävivät
heti katuvan ja pelokkaan näköisiksi.

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni.

Nuori mies ajatteli:

— Hän ei välitä edes minun kihlauksestanikaan.

Mutta onni teki hänet lempeäksi, vieläpä tahtoi hän mairitella enonsa
viatonta ruusuvimmaakin:

— Miksi ne on poimittu tänä iltana?

Vanhus seurasi liikutettuna ajatustaan:

— Yhtään ainoata ei säästetty, ja tuossa on nyt minun koko puutarhani.
Kauneimmat ovat nimitetyt naisten mukaan, mutta kiinalaisilla
puutarhureilla on runollisempi mielikuvitus heidän antaessaan nimiä
maan kirjavalle kauneudelle.

— Minä kuulin äsken teidän puhuvan, jatkoi Jean herttaisesti, ja luulin
teidän keskustelevan joidenkin ihanien haamujen kanssa.

— Niitä on noin sataviisikymmentä.

— Siinähän on jo koko joukko.

— Mitäpä se on ruusujen lakkaamatta lisääntyviin muunnoksiin
verrattuna? Niitä lasketaan jo useampia tuhansia. Ja kumminkin on
unohdettu kaikki ne, joita meidän esi-isämme viljelivät, ja joita
tapaa enää vain mainittuina joissakin vanhoissa kirjoissa ja joista
joskus näkee jonkun harvan kappaleen vanhoissa puutarhoissa. Vielä
nytkin, Jean, syntyy joka vuosi uusia ruusuja taitavien kylväjien
käsistä. Katsopas maahan, niin näet valittuja lajeja bengalilaisia
ja kiinalaisia ja miss Lawrence'n ruusuja, monikukkaisia ja
tuberoosiruusuja, joiden huiskilomaiset kukat sopivat hyvin
reunustuksiksi ja kukkakoreihin, Provence'n ruusuja ja sammalruusuja,
teeruusuja ja pähkinäruusuja, joiden vienon kellertävä värituntu on
tavattoman ihana. Vilunarkoja tee- ja pähkinäruusuja, jotka vaativat
hyvää huolenpitoa talven kylmyyttä vastaan, mutta palkitsevat meidän
vaivamme runsaalla kukinnallaan!

Hän touhusi innoissaan kuin koira, joka nuuskii viljavainiossa, hän
asteli edes takaisin, veti ilmaa sieraimiinsa, viittoili käsillään,
niin että salin korukapineet olivat vähällä tipahtaa maahan ja saada
äkkikuoleman. Yht'äkkiä hän meni pienen kirjoituspöydän eteen, avasi
laatikon ja veti sieltä esille kirjan, jota hän heilautti ilmassa
tullessaan sisarenpoikaansa kohden.

— _Kasvien Hyötäminen_, kirjoittanut Lecoq, julisti hän. Huomattava,
ihastuttava, verraton teos!

Hän käänteli lehtiä ja hymyili mielihyvästä. Sitten alkoi hän kovalla
äänellä lukea seuraavaa kohtaa:

— _Kuinka pieni lieneekin kukkasarka ja kuinka ahdas se maan kolkka,
jonka kukkasystävä voi saada käytettäväkseen, niin mitä hyödyllisiä
havaintoja ja merkillisiä kokeita hän voikaan tehdä ja kuinka suurta
nautintoa hän saakaan tuntea, kun hän keinotekoisesti hyötämällä voi
lahjoittaa puutarhalleen, ystävilleen, vieläpä maalleenkin uuden
tuotteen, jonka on olemassaolostaan kiittäminen hänen hoitoaan, hänen
älyään_.

Hän katsoi kirjan yli sisarenpoikaansa ja luki sitten loppuun alkamansa
kohdan:

— _Jokainen voi toimia omalla alallansa, omassa kolkassansa, vaieta,
jos hän ei onnistu — mikä on harvinaista — ja taas hyvällä syyllä
ylpeillä, jos huomattava voitto on tullut hänen ponnistustensa
palkaksi_.

Ja ikäänkuin hänen kunnianhimonsa olisi vetänyt vertoja Napoleon'in
tai Caesar'in kunnianhimolle, mumisi hän surumielisesti, sulkien
erikoisteoksen:

— Niin, minä olen haaveksinut olevani ruusujenviljelijä Gonod'n tai
Louis-Seipion Cochet'n kilpailija. Sillä minä olen luonut ruusun,
minäkin. Se on tuossa, noiden muiden mukana. Minä aioin antaa sille
nimeksi _Ruusujenviljelijä Loigny'n muisto_, jotta sen suloinen tuoksu
ja hienonhieno värituntu säilyttäisi minun nimeäni kautta aikojen ja
tekisi sen tutuksi kaikille kukkasten ystäville. Sellaisena kuin minut
edessäsi näet, olen minä halunnut kunniaa.

— Sepä oivallista, vakuutti Jean, näyttäkää se minulle. Ja mennään
sitten syömään, sillä minulla on aika nälkä.

— No, se oli viisasta puhetta, mutisi Fanny. Kello näytti yhdeksää.

— Mene patojesi ääreen, tyttöseni, komensi arvokkaasti vanhus, joka oli
jo kyykkysillään maassa ja haki tuotettansa ruusukasasta.

Pystyyn nousematta ojensi hän sisarenpojalleen ihanan kukkasen.

— Se ei saa minun nimeäni, vaan sinun. Tänä iltana minä olen sille
antanut nimeksi: _Paula Berlier_.

— Kuinka se on kaunis, sanoi Jean.

Mutta hän ajatteli morsiantaan. Sentään hän lisäsi:

— Tuhannet kiitokset, eno, runollisesta kunnianosoituksestanne.

Vanhus oli yhä kyykkysillään maassa. Hän levitti molemmat kätensä,
viitaten yli ruusujen ja toisti hiljaa:

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ja Jean kysyi toistamiseen:

— Mutta miksi tämä joukkosurma? Kaikki pensaat ovat varmasti katkotut.

— Kaikki, Jean, ilman poikkeusta.

— Miksi tämä kukkasten hukka? Enkö saa sitä jo viimeinkin tietää?

Herra Loigny katseli kukkakasaa, kasvoilla säteilevä hymy kuin
marttyyri-kuolemaa kohti kulkevilla kristityillä neitseillä. Hän nousi
vaivalloisesti kyykkyasennostaan ja toisti:

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ne ovat sinun.

— Minunko, sanoi Jean hämmästyneenä.

— Juuri sinun, jotta sinä antaisit ne morsiamellesi.

— Minun morsiantaniko varten te olette riistänyt paljaaksi puutarhanne?
Kuinka hyvä te olette!

Hän suuteli enoansa ja huomasi, että vanhuksen silmät olivat täynnä
kyyneleitä.

— Mutta mikä teitä surettaa? Nehän ovat teidän kukkianne. Ei teidän
olisi pitänyt niitä minulle uhrata.

Hellyydellä, jota Jean ei ollut koskaan hänessä huomannut, laski herra
Loigny kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hiljaa:

— Kyllä piti, Jean, kyllä piti. Enkä minä ruusujani itke, vaan itseäni.
Ne eivät ole, niiden ei olisi pitänyt olla muuta kuin lepohetkieni
virkistyksenä ja ne ovat vieneet kokonaan minun elämäni päivät. Annatko
minulle anteeksi, Jean?

— Teillekö anteeksi?

— Niin, olin kokonaan unohtanut elämän. Pelkäsin sen tuskia ja
vaivoja ja pakenin puutarhaani. Monet ovat yhtä raukkamaisia kuin
minä, vaikka vain toisella tapaa. He ovat väärässä, niinkuin
minäkin. Äsken maantiellä, nähdessäni sinun hämmästyneet kasvosi,
ymmärsin yht'äkkiä, mitä pahaa olin tehnyt. Yhden ruusun, yhden
purppuranpunaisen kiinalaisen ruusukurjan tähden olin unohtanut sinun
onnesi, sinun rakkautesi ja oman velvollisuuteni. Mutta kaikki minun
kukkani ovat tuossa. Kotiin tultuani minä heti kävin tämä ase kädessä
ruusupensaitteni kimppuun.

Hän piti vielä vasemmassa kädessään puutarhasaksia, joilla hän tuon
sovitusuhrin oli toimittanut. Jean tahtoi väittää vastaan:

— Mutta tehän rakastitte kukkia...

— Ei, ei, jatkoi vanhus. Älä koeta minua puolustaa. Sinun isäsi ja
äitisi kuolivat, Jean. Minun olisi pitänyt parhaani mukaan koettaa
korvata niitä sinulle. Jokaisella näet on velvollisuuksia. Jollei
omaa perhettänsä, niin lähimmäisiänsä kohtaan. Minun kastellessani
kukkiani, kasvoit sinä minun luonani, enkä minä edes huomannut sitä.
Minä olen iloinen, että voin antaa sinulle nämä ruusut häntä varten,
jonka olet valinnut. Minun elämäni on nyt muuttunut. Minä olen enemmän
miettinyt näinä muutamina tunteina kuin viimeisinä kahtenakymmenenä
vuotena. Täst'edes, Jean, saat luottaa minuun. Minä tahdon auttaa sinua
uuden kotisi perustamisessa. Minä olen aivan turhaan kuluttanut pienen
omaisuuteni ruusujeni tähden, sen sijaan että olisin ajatellut sinun
toimeentuloasi.

— Ei ajatella sitä, keskeytti nuori mies, jonka liikutus valtasi.

— Sitä meidän juuri on ajateltava. Tahdon olla hyödyksi, vaikka
myöhäänkin. Syksyn ruusut ovat usein kauneimmat.

Jean syleili häntä.

— Minä pidän teistä kovasti, eno.

— Huomenna sinä viet nämä ruusuvihkot Maupas'han.

— Jos jakaisimme ne kahteen osaan, eno. Toisen veisimme vanhempieni
haudalle ja toisen antaisimme Paulalle.

— Tehdään niin, sanoi vanhus, toistaen tietämättään samoja sanoja,
jotka nuori mies oli lausunut palatessaan Afrikasta. Tulee kunnioittaa
kuolleita ja rohkaista eläviä.

Siten ruusujen ystävä sai rauhan sydämeensä raastamalla paljaaksi
puutarhansa.



X.

Nioben viimeinen lapsi.


Eräänä pimeänä joulukuun aamuna kulki muutamia naisia kuulumattomasti
kuin haamut pitkin lumen _peittämiä_ Saint-Réal'in ja Métropole'n
katuja, jotka veivät Chambéry'n tuomiokirkkoon, joka kerta, kuin
joku heistä kirkkoon astuessaan raotti ovea, valahti sieltä yölampun
heikkoa, värisevää valoa, joka kierteli pimeiden holvikaarien alla.
Tuota lekottavaa lamppua kohden kiirehtivät he kaikki läpi kylmän ja
pimeyden, ikäänkuin menisivät he siltä pyytämään valoa ja lämmintä.
Ne olivat köyhiä perheenäitejä, puotityttöjä, työläisnaisia,
palvelijattaria, jotka riensivät ensimmäiseen messuun ennen työpäivänsä
alkua kuin johonkin luvattomaan lemmenkohtaukseen. He saapuivat
yksitellen, tunsivat toisinaan toisensa kirkon porttiholvissa ja
tervehtivät toisiaan matalalla äänellä, sillä paikan pyhyys valtasi jo
siinä heidän mielensä, ja yhtyivät sitten yhä taajenevaksi joukoksi
eräässä sivukappelissa, jossa kuoripoika parhaillaan sytytti kahta
vahakynttilää.

Hitaasti ja varovaisesti, peläten iljanteita, asteli rouva Guibert
kirkkoa kohden, ja hänen ohitsensa livahti moni nopeajalkaisempi
nainen. Kumminkin pääsi hän perille ensimmäisten joukossa, sillä vanhan
tapansa mukaan oli hän lähtenyt nytkin sangen hyvissä ajoin liikkeelle.
Hän polvistui hiukan erilleen muista ja vaipui rukoukseen. Hän tarvitsi
suuresti Jumalan apua ja hän rukoili sitä sydämensä pohjasta. Sinä
päivänä juuri hän saisi tuntea yksinäisyyden katkeruutta. Hetki oli
tullut, jolloin Nioben täytyi antaa viimeinen lapsensa, se, jota hän
pitää sylissään ja jota jumalat siihen asti olivat säästäneet. Kello
kolme piti Paulan ja hänen miehensä lähteä Chambéry'sta ja alkaa
matkansa Tonkin'iin Paulan veljien luokse Kebao'n saarelle.

Häät oli vietetty Cognin'issa syyskuun ensi päivinä. Sitten nuori
pari oli lähtenyt yksinäisyyteen vieraiden ihmisten pariin, siihen
Savoijin seutuun, joka verrattomassa kauneudessaan on viehkeyden,
vienouden ja suloisuuden ihmemaa. — Chablais'n vihannoivalle
ylätasangolle, jota Geneven järven sininen vesi hapsureunuksena
koristaa ja jota rajoittavat pehmeästi kaartuvat, huippuunsa saakka
metsäiset vuoret, ja kauempana hammaslaitaiset kallionkärjet, jotka
kohottavat tylyn valkoisia piikkejään taivaan kuulakkuuteen, ja päivän
laskiessa näyttävät kokoovan itseensä, kuten lippujen tangot, kaiken
ilta-auringon hehkun. Syksy varsinkin tekee tämän lumoavan maiseman
liikuttavan kauniiksi. Värivivahdusten toisiinsa sulautuva ja ikäänkuin
häipyvä sopusointu hillitsee kesän liian suurta ja tuhlailevaa iloa;
se vienontaa vesien ja niittyjen, lakeuksien ja vuorien naurun remakan
mielihyvän hymyilyksi, joka tietää haurautensa, mutta kumminkin tahtoo
vielä nauttia.

Paula ja Jean seurasivat tätä syksyn tenhoavaa värinäytelmää. He
näkivät metsien puiden loistavan tuhansissa, hetken heloittavissa
väreissä ja hiekkarannikolle asti laskeutuvien viiniköynnösten
pukeutuvan kullankellertävään pukuun. He aavistivat jo molemmat, että
rakkauden kestävyys ei ole taattua, jollei sillä ole muuta tarkoitusta
kuin oma itsensä ja jos se kuluttaen aikansa pelkässä kuhertelussa, ei
ymmärrä perustaa pysyväisyyttään luottamukselliseen yhteiselämään ja
suvun jatkamiseen.

He palasivat Maupas'han, kun viinitarhat olivat tyhjentyneet ja
niityt paljastuneet, jolloin auringon loisto, ilman lauhkeus ja
maan alttius yhä vähemmässä määrässä tehoaa, pakottaen viljelijän
luopumaan elatusaherruksesta. Paula painautui kiinni äitiinsä
ikäänkuin unohtaakseen uhkaavan eron. Eron uhka se painostikin näitä
heidän yhdessäolonsa hetkiä. Rouva Guibert'in oli täytynyt ilmoittaa
tyttärelleen, että hän tahtoikin jäädä kotimaahan. Jean tarjoutui
silloin jalomielisesti luopumaan suunnitelmistaan. Herra Loigny, joka
lopullisesti oli muuttunut ja tahtoi auttaa sisarenpoikaansa, koetti,
aikalailla vaivaamalla päätään — sillä hän oli menettänyt kaiken
tottumuksen sellaiseen työhön — ottaa selville pienen omaisuutensa
määrän, jota hän miten kuten oli ruusujensa ymppäilyn ohella hoitanut,
ja hän huomasi nyt liian myöhään, että puutarhat ovat huonoja
liikeyrityksiä. Nuoren miehen luonne ja taipumukset, hänen vaimonsa
tarmokkuus, molempien heidän perheittensä taloudellinen asema, kaikki
kehoitti heitä lähtemään siirtomaihin uutta kotiaan pystyttämään. Ja
lisäksi Etienne uudisti uudistamistaan kutsujaan ja kertoi kuinka hänen
yrityksensä kukoistivat sekä että niiden lopullinen menestys jo oli
taattu. Hän pyysi hartaasti sisartaan tuomaan mukanaan heidän äitinsä,
joka siellä kaukana saisi viettää onnellisia vanhuuden päiviä lastensa
rakkauden ympäröimänä. Lempeästi, mutta itsepintaisesti oli rouva
Guibert kieltäytynyt.

— Minä olen liian vanha, sanoi hän Jean'ille ja Paulalle, jotka häntä
pyynnöillään ahdistivat. Kuinka minä, joka en ole kulkenut muuta kuin
Cognin'in ja Chambéry'n väliä, voisin kestää niin pitkää matkaa? Minä
tuottaisin teille vain turhaa vaivaa. Te tulette vuoron perään minua
katsomaan. Te puhutte minulle lapsenlapsistani, joita minä en tunne
ja joita minä rakastan, kuten ennen heidän syntymistään rakastin omia
lapsiani, joita kannoin sydämeni alla.

Hän hymyili, jottei huomattaisi hänen kyyneleitään. Mutta hän ajatteli
itsekseen: "Minä tunnen, että Jumala kutsuu minua. Nyt, nyt vasta minun
tehtäväni on päättynyt. Minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä.
Kun jään yksikseni, käyn useammin mieheni ja pikku Thérèse'ni luona,
jotka odottavat minua hautuumaassa. Ja erityisemmin muistelen silloin
Marcel'ia, joka lepää Afrikan hiekassa. Yhden matkan minä vain enää
teen: lähden tapaamaan rakkaitani. Ne, jotka elävät, eivät tarvitse
enää minua. Ollessani kaukana heistä rukoilen heidän puolestansa, ensin
täällä ja sitten tuolla ylhäällä. Muuta en enää voi..."

Paula koetti joka hetki osoittaa äidillensä hellyyttänsä. Olivathan
he niin monen vuoden aikana yhdessä kestäneet surua ja murhetta. Hän
melkein soimasi itseään siitä, että hän saattoi tuntea niin suurta iloa
avioliitossaan, vaikka ero oli edessä, ja äiti vahvisti häntä hänen
onnessansa.

— Minä arvaan kyllä, mitä sinä ajattelet, sanoi Jean, nähdessään
vaimonsa surullisena.

— Minä rakastan sinua, vastasi tämä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään
muuta maailmassa. Mutta äiti...

Ja nuori mies jatkoi, suudellen häntä:

— En minä ole mustasukkainen, Paula, ja minä ymmärrän niin hyvin sinun
surusi...

Jean oli itse järjestänyt rouva Guibert'in vastaisen elämän heidän
lähtönsä jälkeen. Hän oli sijoittanut hänet talvikausiksi kaupunkiin,
pieneen asuntoon Saint-Réal'in kadun varrelle, vaikka äiti kyllä oli
pannut vastaan. Siellä hän olisi vähemmän yksinään kuin Maupas'sa ja
voisi käyttää hyväkseen kirkon lohdullista läheisyyttä.

— En minä tahdo tuottaa menoja, mumisi vanhus rukka.

Mutta Etienne'kin oli täysin hyväksynyt lankonsa toimenpiteen. Ja
tuomiokirkon läheisyys edisti heidän tuumaansa.

Mutta mikäli päivät kuluivat, sikäli Paula tunsi rohkeutensa
lannistuvan, ja äidin rohkeus suureni. Hän oli aivan kuin kirkastunut,
hänen otsansa syvistä rypyistä, hänen lempeistä silmistään, hänen
kalpeista poskistaan säteili hänen sielunsa valo. Iltaisin puheli
hän molempien lastensa kanssa heidän tulevaisuudestaan ja valoi
heidän mieliinsä omaa luottamustaan Jumalaan, tuota luottamusta, joka
rohkeasti jättää Kaitselmuksen haltuun, mitä mielenlujuus, uljuus ja
kunto huolellisesti on valmistanut. Aina muistivatkin he myöhemmin tätä
opetusta, jota hän omalla ylevällä esimerkillään valaisi.

Niin he painautuivat toisiaan vastaan, kuten matkamiehet, joita
rajuilma uhkaa, ja nauttivat kaikki kolme eron uhkaaman yhdessäolon
onnea. Ja vihdoin koitti lähtöpäivän surullinen aamu. Mutta Jean ja
Paula olivat vielä levolla, kun äiti lähti Jumalalta etsimään ylintä
voimaa ja mielenlujuutta, jota hän pian tarvitsisi.

       *       *       *       *       *

Ne, jotka ahdistetulle sydämelleen hakevat rukouksesta unhotusta ja
rauhaa, käyvät mielellään kappeleissa silloin, kun päivä pakenee.
Holvien hämärässä, mihin ikkunoista lankeava valo hukkuu, tuntevat
he himmeästi salaperäisen ja rauhoittavan olennon läsnäolon. Nuo
runnellut olennot tuntee huulten hiljaisesta muminasta ja varsinkin
heidän väsyneestä ja masentuneesta asennostaan noissa rukoustuoleissa,
joista he ovat valinneet kaikkein pehmeimmät polvistumiseen. Mutta ne
naisparat, jotka menevät ensimmäiseen messuun, tarvitsevat enemmän
rohkaisua kuin rauhallisuutta. Ennenkuin antautuvat päivän rasituksiin,
hakevat he voimaa ja kärsivällisyyttä Häneltä, joka valittamatta kantoi
kaikki inhimilliset kärsimykset. Jokapäiväisen raatamisen karkaisemina
he eivät osaa antaa arvoa tuollaiselle mukavalle hurskaudelle, vaan he
syöksyvät uskon helmaan kuin vilvoittavaan veteen, josta he nousevat
elpyneinä...

Pieni kello oli ilmoittanut messun alkavan. Vanha pappi astui alttarin
juureen ja lausui hitaasti pää kumarassa rukouksia, joihin vastasi
unisen pikku papin pehmeä ääni. Rouva Guibert oli valinnut hiukan
syrjemmästä pimeän kolkan ja vaipui ajatuksiinsa. Mustassa puvussaan
ja leskenhunnussaan, jota hän vielä käytti, ei häntä voinut erottaa
pimeästä. Hän eli uudelleen muistissaan elämänsä viime ajat ja tunsi
itsellään olevan paljon syytä kiittää ja ylistää Jumalaa. Olihan Hän
kuullut hänen rukouksensa ja täyttänyt, mitä hän niin kauan aikaa ja
levottomana oli anonut: tehnyt hänen tyttärensä onnelliseksi. Paula,
hänen pikku Paulansa! Eihän hän rakastanut häntä enempää kuin muitakaan
lapsiansa, mutta hän oli hänen hellin lapsensa ja hänen kovasti
koetellun vanhuutensa tuki, ja kuinka usein hän olikaan rukoillut
Jumalan siunausta hänelle, jota perheen onnettomuudet olivat aivan
erikoisesti koskeneet! Hänen pyyntönsä täyttäessään Herra kyllä särki
hänen sydämensä. Mutta koska Hän kerta vaati siitä sen hinnan, niin
kuinka olisikaan hän voinut olla niin raukkamainen, että olisi napissut
Hänen armollista tahtoaan vastaan ja valittanut sitä yksinäisyyttä,
johon hän sinä iltana astuisi kuin ennenaikaiseen kuolemaan.

— Ei, ei, sanoi hän rukouksessaan. Minä en tahdo surkutella itseäni,
jota olemme niin kärkkäät tekemään, puolustaessamme heikkouttammekin.
Auta minua minun hädässäni, Jumala, ja vahvista minua. Tänä iltana minä
tahdon olla luja. He eivät saa nähdä minun itkevän. Enhän minä voinut
lähteä heidän mukanaan. Minä tunnen voimieni vähenevän ja sitäpaitsi,
onhan minun tehtäväni jo päättynyt. Lapseni jatkavat sitä paremmin kuin
minä. Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun suuressa hyvyydessäsi
nähdä, että tyttäreni on onnellinen. Minä uskon hänet Sinun huomaasi
ja varjelukseesi tämän pitkän matkan aikana, ja samoin hänen miehensä,
josta on tullut minun poikani.

Syvästi liikutettuna hän lisäsi:

— Minä uskon Sinun haltuusi, Jumala, vielä erään toisen hämärän ja
epävarman elämän, pienen tulevan olennon, jota minun silmäni eivät
saa nähdä, eivätkä käteni hyväillä tässä maailmassa. Anna hänelle
terveyttä, viisautta, päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta pyhään
tahtoosi. Anna hänen elää kauan, jotta hän voisi Sinua paremmin
palvella. Olkoon hän rohkea ja voimakas hyvässä, älköönkä hän pelätkö
iloa eikä kyyneleitä. Rakastakoon hän työtä, ja olkoon hän äidilleen,
mitä hänen äitinsä on ollut minulle...

Hiukan aikaisemmin oli Paula iloissaan puhunut hänelle rakkaista
toiveistaan, jotka ajan oloon vahvistuivat. Hänen avioliittonsa oli
jo siunattu ja hedelmällinen. Uusi rakkauden ja hellyyden lähde alkoi
pulputa hänessä, ennenkuin hänen lihansa hedelmä oli muodostunutkaan.

Kun rouva Guibert nosti päätään, jota hän oli nojannut käsiinsä,
huomasi hän, että pappi lähti alttarilta. Hän aikoi soimata itseään:

— Minä en kuullut messua. Mutta hän rauhoittui pian, sillä hän oli
rukouksestaan saanut sitä rauhaa, jota hän oli tullut etsimään.

Sieltä täältä, mikä tuolilta, mikä penkiltä, nousivat yksitellen messun
kuuntelijat ja poistuivat. He menivät jokapäiväisiin askareihinsa mieli
rauhallisena ja ruumis reippaana.

Rouva Guibert'kin lähti vuorostaan kirkosta. Ulkona päivä vasta
heikosti kajasti kattojen ja katujen lumella — tuo synkeä talvipäivä,
joka näkisi hänen palaavan yksin asemalta...

Hän kiersi avainta lukossa ja hiipi hiljaa läpi matka-arkkujen vallassa
olevan käytävän, päästäkseen kolistelematta kyökkiin. Vanha Mari siellä
jo oli aamiaispuuhissa.

— Herra lähti juuri ulos, selitti palvelijatar, tilaamaan ajuria
asemalle.

— Syömättäkö, kysyi rouva Guibert aina huolehtivaisena.

— Hän ei huolinut. Hän sanoi, ettei hän viivy.

— Entäs rouva?

— Kuka rouva? Ai niin, Paula neiti. En minä vain opi sitä kutsumaan
rouvaksi... On se kanssa hullua... Neiti nukkuu vielä. Siinä se on,
aina minä vain sanon väärin. Kun on vanha, ei kelpaa enää mihinkään.

— Niin, niin, Mari rukka, me olemme vanhoja molemmat.

Mutta kumpainenkaan ei ajatellut mitä puhui, vaan uhkaava ero oli
molempien mielessä. Ja työntäen syrjään silmälasiaan pyyhkäisi
palvelijatar kämmenellään silmiään.

Vapisevilla sormillaan tahtoi rouva Guibert valmistaa viimeisen kerran
aamusuklaan tyttärelleen. Hän teki sen niinkuin tiesi tyttärensä
haluavan. Sitten hän kuunteli ovella, koputti hiljaa, astui sisään ja
näki Paulan olevan aivan kyynelten vallassa.

— Äiti, pikku äiti! Sano, että minun täytyy lähteä. Minulla ei ole enää
rohkeutta.

Rouva Guibert asetti höyryävän kupin yöpöydälle ja siveli sitten
ryppyisellä kädellään tyttärensä otsaa:

— Pikku kultaseni, minä tahdoin tuoda sinulle suklaasi tänä aamuna ja
tuotatin Marilla näitä "puolikuita", joista sinä pidät.

Hän kumartui ja painaen suudelman hänen otsalleen kuiskasi hän hiljaa:

— Ole urhea, Paula. Jumala on näin tahtonut. Rakastaahan miehesi sinua
ja se takaa minulle, että sinun onnesi pysyy. Äläkä minusta ole yhtään
levoton.

Mutta kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta. Jean tuli sisään ja näki
molemmat naiset sylityksin. Hän luuli Paulan koettavan lohduttaa
äitiänsä.

— Me tulemme takaisin, äiti, sanoi hän. Me tulemme takaisin, lupaan sen
varmasti. Ensi vuonna saatte luoksenne Etienne'n ja hänen vaimonsa ja
parin vuoden perästä meidät.

Mutta kun rouva Guibert nousi pystyyn, näki Jean hämmästyksekseen,
ettei hän itkenytkään, vaan että hän se lohduttaja olikin.

"Parin vuoden perästä, missähän minä silloin olen", ajatteli äiti.
Mutta hän vastasi vakavasti nuorelle miehelle:

— Jean, rakasta hellästi vaimoasi. Kun olette kaukana minusta, niin se
tieto vahvistaa minua. Jumala on hyvä ja varjelee meitä. Erotettuina me
pysymme vain lujemmin yhdessä. Sydämemme, ajatuksemme yhtyvät. Etäisyys
merkitsee niin vähän, kun on varma rakkaudesta.

Juhlallisuudella, jota hän ei ensinkään etsinyt eikä luullut äänessään
kuuluvankaan, jatkoi vanha äiti puhettaan:

— Rakastakaa hartaasti toinen toistanne. Älköön rakkautenne olko
veltostuttavaa ja herpaisevaa hellyyttä. Vaan ammentakaa siitä ja
keskinäisestä luottamuksestanne vain suurempaa päättäväisyyttä ja
lujuutta elämässä. Katsokaa eteenpäin. Kun katselette taaksepäin,
muistelette vainajiamme, muistelette minua, älköön silloin ainoakaan
masentava ajatus lannistako mieltänne, vaan opettakoon mennyt aika
teitä paremmin ymmärtämään nuoruuttanne ja kaikkea sitä, mitä Jumala
siltä odottaa.

Jean ja hänen vaimonsa olivat tarttuneet äidin käsiin ja kuuntelivat
keskeyttämättä hänen puhettansa.

— Niin, jatkoi äiti, ikäänkuin selittäisi hän tulevaisuutta, katsokaa
eteenpäin, ajatelkaa työtänne ja suunnitelmianne, ajatelkaa sitä sukua,
joka teistä saa alkunsa. Antakaa pojillenne ja tyttärillenne uljas
mieli ja kasvattakaa heitä niin, että hekin taas katsovat eteensäpäin
vuorostansa, silmin, jonka katseen teidän menneisyytenne on muodostanut.

He itkivät molemmat, mutta äiti pysyi rauhallisena ja tyynenä.

— Minä siunaan teitä molempia, sanoi hän lopuksi. Sinua pikku Paula,
joka olet niin hellästi ja uhrautuvasti rakastanut äitiäsi ja veljiäsi.
Ja sinua Jean sen ystävyyden tähden, jota sinä osoitit Marcel'ille
ja kaiken sen onnen tähden, joka kuvastuu noissa silmissä, vaikka ne
vuodattavatkin kyyneleitä...

Hänen lujuutensa ei jättänyt häntä lähdön hetkelläkään. Hän lohdutti
surevaa tytärtään sen tulevan pienen olennonkin nimessä, jonka
ensimmäistä itua tytär kantoi sydämensä alla. Mutta Paula ei tahtonut
tyyntyä, hän syleili äitiään syleilemistään, koetti puhua hänelle
vielä, minkä ennätti, ja kääntyi aina välillä miehensä puoleen sanoen
hänelle:

— Rakastanhan minä sinuakin, tiedäthän sen.

Rouva Guibert tahtoi saattaa heitä asemalle. Siellä tapasivat
he muutamia tuttavia, jotka olivat tulleet sanomaan hyvästi
siirtolaisille. Herra Loigny, joka oli sairas, ei ollut uskaltanut
lähteä ulos kylmän ilman ja märkien teiden takia, mutta hän oli
lähettänyt palvelustyttönsä, Fannyn, tuomaan sisarenpoikansa rouvalle
muutamia ansarikukkia. Peräti hoikkana turkiksistaan huolimatta ja
kalpeana kuin haamu, odotti rouva de Marthenay syrjässä sopivaa hetkeä
Paulaa tervehtiäkseen. Tämä huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. Ja
hetken epäröityään heittäytyivät molemmat naiset toistensa syliin.

— Yhäkö olet onneton, kysyi Paula hiljaa, nähdessään entisen
ystävättärensä surkastuneen ulkomuodon.

— Yhä. Mutta entä sinä, Paula?

He kääntyivät molemmat rouva Guibert'iin päin. Nopeasti kuiskasi rouva
Berlier:

— Tahtoisitko tehdä minulle suuren hyväntyön, Alice? Käy usein äitiä
katsomassa, pidä hiukan huolta hänestä, kirjoita minulle hänen
voinnistansa.

— Lupaan sen sinulle.

Liikutettuna poistui rouva de Marthenay, ja vähän senjälkeen jäi rouva
Guibert yksikseen tyttärensä ja vävynsä kanssa. Kuten ennenkin oli
hänen viimeinen hyvästelynsä eron hetkellä rukous:

— Jumala varjelkoon teitä!

Mutta kun juna, joka vei heidät pois, oli kadonnut näkyvistä, kosketti
hän kädellä otsaansa ja tunsi, että se oli jääkylmä.

"Kyllä olikin jo aika, hyvä Jumala", ajatteli hän. "En olisi enää
jaksanut hillitä itseäni."

Hänen täytyi istua penkille kolmannen luokan odotussaliin. Ohikulkevat
matkustajat, jotka hääräsivät pilettiensä ja matkatavaroidensa parissa,
eivät edes huomanneet tuota vanhaa surupukuista naista, joka nyyhkytti
penkillä. Hän oli taas entinen heikko ja nöyrä olento. Mutta hän oli
voinut viimeiseen saakka salata tuskansa lapsiltansa.

Rautatievaunussa istui Jean yksin Paulan kanssa ja pusersi rakasta
puolisoaan rintaansa vastaan. Nojaten päätään sitä sydäntä vastaan,
joka kuului hänelle, antautui Paula kokonaan surunsa valtaan. Jean ei
puhunut hänelle mitään, ymmärtäen, että kaikki sanat olivat turhia.
Kädellään hän vain hiljaa hiveli hänen poskeansa ja kumartui toisinaan
hellästi suutelemaan noita silmiä, joiden kyyneleitä hän ei saanut
kuivumaan. Kun Paula hiukan nosti päätään, vakuutti hän:

— Me palaamme, Paula.

Mutta Paula pudisti päätään, joko hän sitten epäili tuota paluuta tai
ei hän tahtonut vielä lohduttautua.

— Minä rakastan sinua, Jean, kuiskasi hän. Ja hän alkoi taas heltyä.

Silloin Jean alkoi puhua hänen äidistänsä.

— Hän antaa meille, Paula, jalon esimerkin sankarillisuudesta ja
uhrautuvaisuudesta. Älkäämme sitä koskaan unohtako. Ja jos myöhemmin,
monien vuosien perästä meille itsellemme tulee hetki eteen, jolloin
meidän on hänen esimerkkiään seurattava, niin olkoon silloin hänen
muistonsa elävänä mielessämme. Voi, jospa siitä, joka sinusta syntyy,
tulisi hänen kaltaisensa!

Ja kun hänen vaimonsa kuunteli häntä tarkemmin, jatkoi hän:

— Suojelkoon Jumala meidän lastamme ja häntä, jonka jätämme jälkeemme,
sydän särkyneenä!

— Niin, sanoi Paula, minä tahdon rukoilla. Jumalalta äitikin sai sen
nöyrän tyytymyksen ja mielenrauhan, jota hän koetti valaa minuunkin.

Hän oli nuoren elämänsä aikana kokenut monia surun ja tuskan hetkiä,
mutta yksikään niistä ei ollut hänen sydäntään kipeämmin viiltänyt
kuin tämä hetki. Hän luuli tuntevansa kuoleman esimakua, kun hänen
elämänsä syvät syvyydet liikkuivat. Hänen rakkautensa puhdistui hänen
tietämättään itsensä uhraavan äidinrakkauden taivaallisessa tulessa,
jonka vaikutus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi.

Kun juna kulki ohi Maupas'n lähellä olevan tammimetsän, katselivat Jean
ja Paula vaunun ikkunasta tuttua maisemaa. Puiden oksat olivat pienten,
valkoisten huurrekukkasten peitossa, joita ilta-aurinko punasi, ja
viinitarhojen pensasaidat hohtivat huurrekoristuksissaan.

— Siellä, siellä juuri Paula oli oppinut tuntemaan elämää, kuolemaa,
rakkautta. Hän muisteli arvostaan arkaa ja kiihkeätunteista tyttöä,
joka ylpeästi oli tahtonut pitää vain huolta äidistänsä.

— Suutele minua, sanoi hän miehellensä. Minä tarvitsen niin paljon
rakkautta, voidakseni lähteä.

Jean otti hänet syliinsä, ja se suudelma, johon heidän huulensa
yhtyivät, valoi pyhää väristystä heidän suoniinsa — sillä siinä liittyi
heidän sielunsa ja ruumiinsa yhdyntään se harras lapsenrakkaus, jota
he tunsivat menneisyyttä kohtaan, ja se salaperäinen toivo, joka teki
läheisemmäksi heidän sukunsa tulevaisuuden, enensi heidän elämänsä
voimaa ja antoi heidän rakkaudelleen ikuisen merkityksen...



XI.

Iltarauhaa.


Rouva Guibert nousi vaivalloisesti penkiltä, jolle hän oli istunut
itkemään. Hän näki tuntemattomien kiirehtivän ohitsensa ja hän tahtoi
päästä piiloon murheinensa.

"En voi jäädä tänne enää kauemmaksi", ajatteli hän.

Noustuaan seisomaan täytyi hänen nojata seinää vastaan ja hän mietti
mielessään, kykenisikö hän menemään kotiin.

Hän tunsi ikänsä ja heikkoutensa painavan raskaana taakkana
hartioitaan. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän laahasi itseään
Chênaie'n loppumattoman pitkää plataanikäytävää pitkin. Aseman
portaille päästyään, mitteli hän levottomana edessään olevan matkan
pituutta Mutta tottumaton kun oli koskaan kuluttamaan mitään itseään
varten, ei hänen mieleensä juolahtanutkaan käyttää aseman edustalla
odottavia ajopelejä.

Hän lähti hitaasti astumaan, nojaten sateensuojaansa, jota hän käytti
keppinään, ja asetellen varovaisesti jalkojaan, jottei luiskahtaisi
lumessa. Se vaiva, jota kulkeminen hänelle tuotti, käänsi hiukan pois
hänen ajatuksiaan surusta. Mutta kun hän pysähtyi, kuiskasi hän hiljaa
Paulan nimen, — Paulan, joka ei koskaan enää häntä auttaisi. Hän
seurasi ajatuksissaan rakkaita matkamiehiä, jotka veivät mukanaan hänen
ilonsa.

"Nyt he ovat Coux'n putouksen kohdalla... Hyvä Jumala!"

Kun hän, kotiinsa päästäkseen, kulki mutaisia vesiään vierittävän
Leysse'n sillan yli, seisahtui hän hengähtämään ja nojasi sillan
kaidemuuria vastaan. Silloin kuuli hän sanottavan:

— Rouva Guibert, saanko saattaa teitä? Rouva de Marthenay se niin
sanoi. Hän oli asemalta asti kulkenut epäröivänä rouva Guibert'in
jäljessä haluten auttaa häntä, kuten oli luvannut Paulalle ja samalla
peläten häiritsevänsä häntä hänen syvässä surussansa. Kun hän oli
nähnyt hänen tuskansa, oli hän astunut esiin.

Rouva Guibert oli niin väsynyt, että hän otti vastaan nuoren naisen
käsivarren. Häntä ahdisti niin, että hän tuskin sanoi sanaakaan heidän
kulkiessaan. Hienotunteisen kekseliäästi koetti Alice lohduttaa häntä,
puhumalla hänelle, kuinka hänen lapsensa iloitsisivat tavatessaan
toisensa. Asuntonsa edustalla Paulan äiti kiitti häntä sydämellisesti.

— Enkö saisi auttaa teitä ylös portaita, vastusti rouva de Marthenay.

— Kuinka te olette hyvä, kiitoksia.

Heidän päästyään hänen ovensa eteen, sanoi rouva Guibert:

— Tulkaa hetkeksi sisään. Lepäätte hiukan. Minä nojasin koko ajan niin
raskaasti teidän käsivarteenne.

Hänen masentunut katseensa rukoilija puhui hänen aution kotinsa
apeudesta.

Liikutettuna Alice vastasi:

— Tulen mielelläni.

Hän seurasi vanhaa rouvaa makuuhuoneeseen, jonka irtoseinä muutti
päivisin pieneksi vastaanottohuoneeksi.

Palvelijatar, Mari, vielä typertyneenä _neidin_ lähdöstä, toi
sähkösanoman.

— Tässä on sähkösanoma, sanoi hän, katsahtaen vihamielisesti hienoon
rouva de Marthenay'hen.

Vaivoin rouva Guibert sai reväistyksi pois reikärivin, niin hän
vapisi. Hän ei avannut enää ahdistusta tuntematta noita pieniä sinisiä
papereita, jotka voivat sisältää kuoleman. Mutta hänen kasvonsa
kirkastuivat heti. Hänen lukiessaan sähkösanomaa, silmäili Alice
koneellisesti yksinkertaista ja vaatimatonta, melkein luostarimaista
kalustoa. Hänen katseensa osuivat Marcel'in suurennettuun valokuvaan.
Hän lähestyi. Majurilla oli siinä kuvassa, joka oli otettu hänen
palattuaan Saharasta, tuo ylenkatseellinen ja välinpitämätön ilmeensä.
Chênaie'n kohtaus muistui entistä selvempänä Alice'n mieleen.

Kääntyessään näki rouva Guibert hänen katselevan poikansa kuvaa. Hän
pahoitteli, että oli tuonut hänet huoneeseensa. Mutta kun hän lähestyi,
katsoi Alice häneen ja purskahti itkuun.

— Mikä teitä vaivaa?

— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!

Ja ilmaisten salaisuutensa Marcel'in äidille, huokasi nuori nainen:

— Minä rakastin häntä. Jospa tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin!

Rouva Guibert katseli säälivästi tuota nuorta naista, joka oli
vieroittanut hänen poikansa elämästä. Paula oli kertonut hänelle, että
Marcel'illa kaatuessaan oli univormutakkinsa povitaskussa pikkutytön
kuva. _Pikku tytön!_ Niinhän se oli, lastahan Marcel olikin rakastanut!

— Lapsi parka, sanoi hän ja taputti poskelle Alice'a, joka voimatonna
oli vaipunut tuolille.

Nähdessään tällaista lohdutusta tarvitsevaa surkeutta unohti hän oman
tuskansa ja sai heti takaisin mielenmalttinsa ja lujuutensa.

— Alice, lapsi kulta, tyyntykää, toisti hän.

Mutta rouva de Marthenay nyyhkytti yhä. Hän sanoi lopuksi samat sanat,
jotka hän jo oli sanonut ja jotka ilmaisivat hänen onnettomuutensa:

— Miksi en minä ole hänen leskensä? Olisin vähemmän onneton.

Rouva Guibert kuiskasi hiljaa:

— Ette tahtonut tulla hänen vaimokseen.

— Voi, tahdoinhan minä. Sillä minä rakastin häntä. Mutta vanhempani.

Hän ei syyttänyt yksistään äitiänsä. Mutta vanha rouva pudisti päätänsä
ja sanoi hänelle vielä hiljempaa yhä hivellen hänen poskeansa:

— Lapsi parka, te ette osannut rakastaa. Alice tahtoi väittää vastaan.

— Ei, jatkoi rouva Guibert, te ette osannut rakastaa. Kun antaa
sydämensä, niin antaa sen iäksi. Ja rakkaus tekee voimakkaaksi,
kärsivälliseksi, kestäväksi. Teidän äitinne etsi teidän onneanne,
mutta hän etsi sitä omalla tavallansa. Hän luuli menettelevänsä hyvin,
vieroittaessaan teidät minun pojastani. Älkää syyttäkö häntä. Älkää
syyttäkö muita kuin itseänne. Rouva Dulaurens olisi aivan varmasti ajan
pitkään myöntynyt, jos olisitte ollut luja rakkaudessanne. Tunsihan hän
suurta hellyyttä teitä kohtaan ja hän olisi kyllä ymmärtänyt, että se,
johon olitte kiintynyt, oli hänen hyväksymisensä arvoinen.

Hän ei huomannut, että hän veti pois kätensä, ja menneisyyden
vaikutuksen alaisena hän toisti:

— Ei, te ette tahtonut tulla Marcel'in vaimoksi.

Masentuneena Alice huokasi:

— Minä rakastan häntä vieläkin.

Suunniltaan surusta hän kiihtyi yhä enemmän ajatellessaan toivotonta
rakkauttaan.

Lujemmalla äänellä jatkoi rouva Guibert:

— Te pelkäsitte elämää. Teidän vanhempanne pelkäsivät elämää teidän
puolestanne. Elämä, Alice, ei ole huvittelua ja liehumista hienoston
maailmassa. Se on elämistä koko sielullansa. Elämä on rakastamista
kaikesta voimastansa, alati, loppuun saakka, itsensä uhraamiseenkin
asti. Ei saa pelätä vaivaa, ei suuria iloja eikä suuria suruja: ne ovat
meidän ihmisluontomme ilmausta. Täytyy omistaa katoavista päivistä
se hyvä, mikä ei katoa. Naimisiin meneminen tietää nuorelle tytölle
antautumista osalliseksi vaivoihin ja vaaroihin, eikä pyrkimistä
huolettomampaan elämään tai tyhjänpäiväisempiin huvituksiin. Alttiuskin
tuottaa hänelle suurempaa viehätystä. Te ette sitä tiedä.

Alice oli nostanut päänsä ja kuunteli tarkkaavaisena, ajatellen:

"Noin ei minulle ole koskaan puhuttu".

— Tällä hetkelläkin, jatkoi rouva Guibert, tällä hetkelläkin, jolloin
sydämeni on särkynyt, en voi muuta kuin kiittää Jumalaa, joka on
minulle niin runsaasti antanut hyvyyttänsä. Teitä hämmästyttää,
lapseni, että minä tänä päivänä puhun onnestani. Mutta niin on
kumminkin laita: minä olen onnellinen. Jos Jumala käskisi minun
alkamaan uudestaan elämäni, niin minä alkaisin. Sentään olen nähnyt
rakkainten kasvojen kangistuvan ja minua on kohdannut kovin suru, mikä
äitiä kohdata saattaa: kuolema on iskenyt kaukana minun lapseeni.
Mutta mieheni, poikani ja tyttäreni ovat saattaneet minun elämään koko
sielullani ja minä olen saanut kokea kaikkea mitä Jumala hyvyydessään
meille antaa. Minun elämäni on ollut täynnä sisällystä, sillä se on
yhtynyt heidän elämäänsä. En ole koskaan itkenyt itseni tähden. Nytkään
en ole yksin. Vainajat pitävät minulle seuraa, eivätkä elossa olevat
unhota minua. Katsokaa tätä sähkösanomaa, jonka sain Etienne'lta. Hän
tietää, että Paula tänään lähti minun luotani; hän rohkaisee minua
kaikkien nimessä. Kyllä sitä tarvitsenkin...

— Voi rouva Guibert, kuiskasi Alice, suudellen hänen kättään.

— Niin lapseni, minä olen rakastanut elämääni; minä olen rakastanut
elämää. Ja minä saatan kuolla vaikkapa yksinänikin, vaikkapa vieraan
kädet sulkisivatkin silmäni: minä olen saanut sangen kauniin osan
Jumalalta. Ja kun kuolema kutsuu, tottelen minä sitä tyytyväisenä.

Hänen kirkkaat silmänsä loistivat hurskaasta hurmauksesta. Tyyntyneenä
katseli Alice häntä kunnioittaen ja ihaillen.

— Puhukaa minulle vielä, pyysi hän, kun rouva Guibert vaikeni.

Tämä katsoi häntä pitkään ja hellästi; sitten hän alkoi uudestaan
hivellä hänen poskeansa:

— Lapseni, teidän täytyy luvata minulle yksi asia.

— Voi, minä lupaan, mitä te vain pyydätte.

— Koettakaa olla ajattelematta Marcel'ia. Teillä ei ole enää siihen
oikeutta. Antautukaa kokonaan ja surematta uuteen elämäänne. Jumala
vaatii, että päättäväisesti luovutte vanhoista haaveistanne. Teitte
väärin kun saatoitte miehenne luopumaan uraltansa. Meidän päivinämme
työ aateloi. Koettakaa saada hänet ryhtymään johonkin toimeen,
korjataksenne erehdyksenne.

— Hän on hylännyt minut.

— Toimettomuus on kai siihen syynä. Koettakaa antaa se hänelle
anteeksi. Olkoon sydämenne mukana, kun häntä neuvotte. Ruvetkoon hän
hoitamaan itse tiluksiaan, harrastakoon kunnallisia asioita ja muuta
semmoista. Saatte nähdä, että kaikki kääntyy parempaan päin. Te voitte
vielä tulla onnelliseksi. Tyttärenne on siinä apuna. Nainen, jolla on
lapsi, ei ole koskaan surkuteltava. Kehittäkää lapsessanne kuntoa,
mielenlujuutta. Rakastakaa häntä, mutta älkää omaksi huviksenne, vaan
hänen itsensä tähden. Ja Jumalan rauha laskeutuu teidän ylitsenne.

— Voi, sanoi Alice liikutettuna, jospa saisin tulla joskus teidän
luoksenne ja kuulla teidän puhuvan tällä tapaa, niin luulisin saavani
rohkeutta.

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hänen läsnäolonsa herätti rouva
Guibert'issä tuskallisia muistoja. Mutta tämä epäröi vain hetkisen:
Jumala vaati häntä vielä vahvistamaan tuota heikkoa mieltä.

— Tulkaa silloin kuin tarvitsette minua, vastasi hän vain.

Kun rouva de Marthenay oli lähtenyt, otti hän Marcel'in valokuvan ja
asetti sen vuoteensa viereen irtoseinän taakse. Hän ajatteli:

"Se on lähempänä minua, eikä Alice näe sitä enää. Hän ei saa nähdä enää
Marcel'in kuvaa, jos hän tahtoo täyttää uljaasti velvollisuutensa."

Sitten hän polvistui ja rukoili:

— Jumala, sinä joka olet minun voimani, auta minua. Minä olen nyt
antanut Sinulle kaikki, mitä rakastin. Minulla ei ole enää annettavana
Sinulle muuta kuin tuskani. Ota se vastaan ja suojele minun rakkaitani,
kuolleita, jotka lepäävät, ja eläviä, jotka ahertavat...

Kun hän nousi auttaakseen Maria vaatimattoman aterian pöytään
panemisessa, loisti hänen kasvoillaan tyyni rauha, — niiden rauha,
jotka pelkäämättä odottavat kuolemaa, elettyään uljaasti elämänsä.

_Thonon, heinäkuu 1901. — Pariisi, huhtikuu 1902_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän pelko" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.