Title: Ensimäinen rakkauteni
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ensimäinen rakkauteni" ***


ENSIMÄINEN RAKKAUTENI

Kirj.

Ivan Turgenev


Suomensi

Siiri Hannikainen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



Vieraat olivat jo aikoja sitten lähteneet. Kello löi puoli yksi yöllä.
Huoneessa oli jälellä enää vain isäntä sekä Sergej Nikolajevitsh ja
Vladimir Petrovitsh.

Isäntä soitti ja käski korjaamaan pois illallisen jätteet.

— No niin, se on siis päätetty asia, — sanoi hän istuutuen mukavammin
nojatuoliinsa ja sytyttäen sikarin. Jokainen meistä kertoo ensimäisen
rakkautensa historian. Te saatte alkaa, Sergej Nikolajevitsh.

Sergej Nikolajevitsh, pyylevä, vaaleaverinen, pulleaposkinen mies,
katsahti ensin isäntään ja kohotti sitten katseensa kattoa kohti.
Minulla ei ole koskaan ollut ensimäistä rakkautta, — sanoi hän lopuksi:
— minä aloin suoraan toisesta.

— Kuinka niin?

— Aivan yksinkertaisesti. Olin kahdeksantoistavuotias, kun minä ensi
kerran aloin tavoitella erään aika miellyttävän neitosen suosiota,
mutta minä seurustelin hänen kanssaan niinkuin ei asia olisi ollut
minulle mitään uutta, aivan samoin kuin minä sittemmin seurustelin
toisten naisten kanssa. Suoraan sanoen, ensimäisen ja viimeisen kerran
minä rakastuin kuuden vuotiaana omaan hoitajaani, — mutta siitähän on
jo hyvin kauan. Yksityisseikat meidän suhteessamme ovat jo häipyneet
muististani, ja vaikkapa minä ne muistaisinkin, niin ketäpä ne voisivat
huvittaa?

— No, mitä me sitten teemme? — alkoi isäntä. — Minun ensimäisessä
rakkaudessani on myöskin hyvin vähän mielenkiintoista. Minä en ollut
rakastunut kehenkään, ennenkuin tutustuin Anna Ivanovnaan, nykyiseen
vaimooni — ja meillä kävi kaikki hyvin, kuin voideltuna — isät
kihlasivat meidät, me rakastuimme hyvin pian toisiimme ja menimme tuota
pikaa naimisiin. Minun satuni on siis parilla sanalla kerrottu, ja
minun täytyy myöntää, että herättäessäni tämän kysymyksen minä, hyvät
ystävät, ajattelin etupäässä teitä, en tahdo sanoa vanhoja, mutta ei
enää juuri aivan nuoriakaan vanhojapoikia...

— Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, Vladimir
Petrovitsh?

— Minun ensimäinen rakkauteni ei, totta kyllä, kuulu aivan tavallisiin,
— vastasi vähän epäröiden Vladimir Petrovitsh, noin nelikymmenvuotias
mustatukkainen mies.

— Ahaa! — virkkoivat isäntä ja Sergej Nikolajevitsh yhteen ääneen. —
Sitä parempi... — kertokaa.

— Olkoon menneeksi... tai ei, en minä rupea kertomaan, en ole mikään
kertojamestari. Minun tapani on kertoa joko lyhyesti ja kuivasti, tai
sitten laajasti ja epätodenmukaisesti, mutta jos haluatte, niin minä
kirjoitan paperille kaikki mitä muistan ja luen sitten teille.

Ystävykset eivät ensin aikoneet suostua siihen, mutta Vladimir
Petrovitsh pysyi päätöksessään. Kun he neljäntoista päivän kuluttua
taas tapasivat toisensa, oli Vladimir Petrovitsh todellakin pitänyt
lupauksensa.

Näin oli hän kirjoittanut vihkoonsa:



I


Olin silloin kuudentoista vuotias. Tapaus sattui kesällä v. 1833. Asuin
Moskovassa vanhempieni luona. He olivat vuokranneet huvilan lähellä
Kalugan tullia vastapäätä Neskutshnij-puistoa. Minä valmistauduin
yliopistoon, mutta työskentelin hyvin veltosti, kiirehtimättä.

Kukaan ei rajoittanut vapauttani. Minä tein mitä tahdoin, etenkin sen
jälkeen kun minut oli jättänyt viimeinen ranskalainen kotiopettajani,
joka ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen, että hän oli
pudonnut »kuin pommi» (_comme une bombe_) Venäjälle, ja niin loikoili
hän päivät päästään vuoteellaan, tyytymätön ilme kasvoillaan.
Isä kohteli minua välinpitämättömällä lempeydellä, äiti taas ei
kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota, vaikka minä olinkin ainoa
lapsi: muut huolet täyttivät hänen ajatuksensa. Minun isäni, joka
oli vielä nuori ja hyvin komean näköinen, oli mennyt hänen kanssaan
naimisiin järkisyistä; äiti oli häntä kymmenen vuotta vanhempi.
Äitini vietti hyvin surullista elämää; yhtenään hän kiivasteli, oli
mustasukkainen ja vihoissaan — vaikkakaan ei isän läsnäollessa.
Äiti pelkäsi häntä, ja hänen käytöksessään olikin jotain pelottavan
jyrkkää, kylmää ja poistyöntävää. Minä en muuten koskaan ole nähnyt
rauhallisempaa, itsetietoisempaa ja itsenäisempää ihmistä, kuin isäni
oli.

En unohda milloinkaan ensimäisiä huvilassa viettämiäni viikkoja.
Sää oli mitä ihanin. Me muutimme kaupungista toukokuun 9 päivänä,
juuri Nikolain päivänä. Minä kävelin — joko huvilamme puistossa, tai
tullin takana. Otin mukaani jonkun kirjan — esimerkiksi Kaidanovin
kurssikirjan — mutta harvoin minä sitä aukaisin, sensijaan lausuin
ääneen runoja, joita muistin paljon ulkoa; veri kierteli suonissani,
sydän uinaili niin suloisesti ja viehkeästi. Alinomaa minä odottelin,
pelkäsin jotakin, ihmettelin kaikkea ja seurasin kaikkea, mielikuvitus
leikitteli ja liiteli nopeasti aina samojen kuvien ympärillä kuten
tornipääskyset aamun valjetessa liitelevät kirkontornin ympärillä; minä
kuljeskelin mietteissäni, olin suruissani, vieläpä itkinkin; mutta läpi
surun ja kyyneltenkin, jotka aiheutuivat jostakin suruisasta laulusta
tai illan ihanuudesta, pisti esiin keväisen nurmikon tavoin iloinen,
nuoren heräävän elämän tunne.

Minulla oli ratsuhevonen, jonka aina itse valjastin, ja sillä minä
yksinäni ratsastin jonnekin kauas, annoin mennä täyttä laukkaa ja
kuvittelin olevani ritari turnajaisissa — kuinka iloisesti tuuli humisi
korvissani! — tai nostaen kasvoni taivasta kohden join sen loistavaa
valoa avoimeen sieluuni.

Muistelen, ettei naisen kuva, naisen rakkaus siihen aikaan juuri
koskaan määrätyin piirtein tunkeutunut mieleeni, mutta kaikessa, mitä
ajattelin, kaikessa, mitä tunsin, piili puoliksi tajuttu, arkaileva
tunne jostakin uudesta, sanomattoman suloisesta, naisellisesta...

Tämä tunne, tämä odotus täytti koko olemukseni, minä hengitin sitä, se
kiersi suonissani joka veripisarassa... sen oli määrä kohta toteutua.

Meidän huvilanamme oli puinen herraskartano, jossa oli pylväskäytävät
ja kaksi matalaa siipirakennusta. Vasemmanpuolisessa oli pieni tehdas
halpahintaisten seinäpaperien valmistamista varten. Minä kävin siellä
silloin tällöin katsomassa, kuinka kymmenkunta laihaa, pörrötukkaista
poikaa likaisissa puseroissaan ja kuihtunein kasvoin yhtenään hyppäsi
puiselle telineelle, joka painoi puristimen nelikulmaisia laattoja ja
sillätavoin he hentojen ruumiittensa painolla saivat aikaan kirjavien
kuvioiden painumisen paperille.

Oikeanpuolinen siipirakennus seisoi tyhjänä ja oli vuokrattavana.
Eräänä päivänä — noin kolmen viikon kuluttua toukokuun 9 päivästä
avautuivat tuon sivurakennuksen akkunaluukut ja akkunassa näyttäytyivät
naisen kasvot — jokin perhe oli siis muuttanut sinne asumaan.
Muistelen, että äiti silloin samana päivänä päivällisen aikaan
tiedusteli palvelijalta, ketä meidän uudet naapurimme olivat, ja
kuultuaan ruhtinatar Sasekinan nimen, mutisi vähän kummastellen: vai
ruhtinatar... mutta lisäsi sitten: — varmaan joku köyhä.

— Kolmella ajurilla tulivat — huomautti palvelija kunnioittavasti
ruokaa tarjotessaan: — ei heillä ole omia vaunuja, ja huonekalutkin
ovat mitättömiä.

— Vai niin, — virkahti äiti, — mutta kuitenkin se on parempi kuin —

Isä katsoi kylmästi häneen; hän vaikeni.

Silminnähtävästi ei ruhtinatar Sasekin voinut olla mikään rikas
ihminen: hänen vuokraamansa siipirakennus oli niin kehno, pieni ja
matala, etteivät vähänkin varoissaan olevat ihmiset olisi suostuneet
siinä asumaan. Muuten, minulta meni silloin kaikki ohi korvien.
Ruhtinaallinen arvonimi ei vaikuttanut minuun vähääkään: minä olin
äskettäin lukenut Schillerin »Rosvot».



II


Minulla oli tapana joka ilta kuljeskella pyssy olalla puistossamme ja
vaania variksia. Näitä varovaisia, saaliinhimoisia lintuja kohtaan
minä olin jo kauan tuntenut vastenmielisyyttä. Yllämainittuna
päivänä minä myöskin läksin puistoon — ja kierreltyäni turhaan
kaikki käytävät (varikset tunsivat minut ja rääkyivät vain kaukaa
pilkallisesti) lähestyin sattumalta matalaa aitaa, joka eroitti
varsinaisesti meille kuuluvan alueen kapeasta puistikosta, joka oli
oikeanpuolisen siipirakennuksen takana ja kuului siihen. Minä kuljin
pää alaspainuneena. Yht'äkkiä kuulin ääniä, katsahdin aidan yli — ja
jähmetyin. Eteeni avautui ihmeellinen näky.

Muutaman askeleen päässä minusta, nurmikolla, vihreitten vattupensasten
välissä seisoi kookas, ryhdikäs tyttö raidallisessa, vaaleanpunaisessa
puvussa, valkoinen huivi päässä; hänen ympärillään seisoi neljä nuorta
miestä ja hän löi vuorotellen heitä kutakin otsaan niillä pienillä
harmailla kukkasilla, joiden nimeä minä en tiedä, mutta jotka jokainen
lapsi hyvin tuntee: nämä kukkaset muodostavat pienen pussin, joka
halkeaa paukahtaen, kun sitä lyö jotain kovaa esinettä vasten. Nuoret
miehet asettivat niin halukkaasti otsansa hänen eteensä, ja tytön
liikkeissä (minä näin hänet sivusta) oli jotakin niin ihastuttavaa,
käskevää, hyväilevää, pilkallista ja herttaista, että minä olin vähällä
huudahtaa hämmästyksestä ja mielihyvästä ja varmaan olisin heti antanut
kaikkeni, jos vain nuo ihastuttavat sormet olisivat lyöneet minuakin
otsaan. Pyssyni putosi maahan, minä unohdin kaiken muun, minä ahmin
katseillani tuota komeata vartaloa, ja kaulaa, ja kauniita käsiä, ja
vähän epäjärjestyksessä olevia vaaleita hiuksia valkoisen huivin alla,
ja puoliksi avonaisia, älykkäitä silmiä ja silmäripsiä, ja pehmoista
poskea niiden alla...

— Nuori mies, kuulkaas nuori mies, — kuului yht'äkkiä jonkun ääni
vierelläni — onko luvallista katsella tuolla tavoin vieraita neitosia!

Minä vavahdin ja jäykistyin. Minun rinnallani aidan toisella puolen
seisoi joku mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, musta tukka, ja katseli
minuun pilkallisesti. Samassa hetkessä tyttökin käännähti minuun päin.
Minä näin suuret, harmaat silmät ja ilmehikkäät kasvot — ja nuo kasvot
alkoivat äkkiä värähdellä, nauraa, valkoiset hampaat välähtivät,
kulmakarvat somasti kohosivat. Minä punastuin, sieppasin maasta
pyssyni ja juoksin raikkaan, mutta ei ilkeän naurun minua seuratessa
huoneeseeni, heittäysin vuoteelleni ja peitin kasvot käsilläni.
Sydämeni löi kiivaasti; minä häpesin ja olin samalla riemuissani: minä
tunsin ennenaavistamatonta mielenliikutusta.

Levättyäni minä kampasin tukkani, puhdistin itseni ja laskeusin alas
juomaan teetä. Nuoren tytön kuva väikkyi edessäni; sydämeni ei enää
lyönyt niin kiivaasti, ja minut valtasi omituinen, miellyttävä tunne.

— Mikä sinun on? — kysäsi äkkiä isäni. Oletko ampunut variksen?

Minä olisin tahtonut kertoa hänelle kaikki, mutta hillitsin itseni
ja hymyilin vain itsekseni. Nukkumaan ruvetessani minä ties mistä
syystä aloin hypellä yhdellä jalalla. Sitten minä rasvasin tukkani
hiusvoiteella, paneuduin vuoteeseen ja nukuin kuin tukki koko yön.
Aamun sarastaessa heräsin hetkiseksi, kohotin päätäni, katsahdin
ihastuneena ympärilleni ja nukahdin uudelleen.

»Kuinkahan voisin tehdä tuttavuutta hänen kanssaan?» oli ensimäinen
ajatukseni herätessäni aamulla. Jo ennen aamuteen juontia minä
menin puutarhaan, mutta en mennyt kovin lähelle aitausta enkä myös
nähnyt ketään. Teen juonnin jälkeen kuljeskelin muutaman kerran
edes takaisin huvilan edustalla ja katselin kauempaa akkunoihin.
Olin näkevinäni uutimien takana _hänen_ kasvonsa ja säikähtäen
juoksin heti pois. »Mutta pitäähän minun kuitenkin tutustua häneen»
— ajattelin käyskennellessäni levottomasti hiekkaisella tasangolla,
joka avautuu Neskutshnin edustalla... Mutta kuinka? Siinäpä kysymys.
Minä muistuttelin mieleeni pienimmätkin yksityiskohdat eilisestä
kohtauksesta ja muistin jostakin syystä erikoisen selvästi, kuinka hän
oli nauranut minulle.

Mutta sill'aikaa kun minä kuljeskelin ja tein suunnitelmia, oli kohtalo
jo pitänyt huolen minusta.

Minun poissaollessani oli äitini uudelta naapuriltamme saanut harmaalle
paperille kirjoitetun kirjeen, joka oli suljettu mustanruskealla
lakalla, jota käytetään vain postiosoituksissa sekä halpahintaisten
viinipullojen korkeissa. Tässä kirjeessä, joka oli kyhätty huonolla
käsialalla ja kieliopillisesti väärin, pyysi ruhtinatar äitiäni olemaan
suosiollinen hänelle. Äitini, ruhtinattaren sanojen mukaan, oli hyvä
tuttava eräitten vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa, joista riippui
hänen ja hänen lastensa kohtalo, hänellä kun näet oli hyvin tärkeitä
oikeusjuttuja. »Minä kännyn teitän tykönne, kuten aatelisnainen toisen
atelisnaisen tykö ja siksi minä niin mieleläni käytän tän tilaisuuten.»
Lopuksi hän pyysi äidiltäni lupaa saada käydä hänen luonaan.

Minä tapasin äidin huonolla tuulella: isä ei ollut kotona, eikä hän
voinut neuvotella kenenkään kanssa. Oli tietenkin mahdotonta olla
vastaamatta »aatelisnaiselle» ja vieläpä ruhtinattarelle; mutta miten
tuli vastata — siinä oli äitini neuvoton. Kirjoittaa kirjelippu
ranskankielellä ei näyttänyt hänestä olevan paikallaan, ja venäläisessä
oikokirjoituksessa ei äitini itsekään ollut erikoisen varma — hän tiesi
sen — eikä tahtonut siinä paljastaa itseään. Hän tuli hyvin iloiseksi,
kun minä tulin kotiin, ja käski minun heti mennä ruhtinattaren luo
ja suusanallisesti selittää hänelle, että äitini muka aina on valmis
voimiensa mukaan osoittamaan palvelustaan hänen ylhäisyydelleen ja
pyytää häntä luokseen kello yhden tienoissa päivällä.

Salaisten toiveitteni odottamattoman nopea täyttyminen minua sekä
ilahdutti että säikäytti; mutta minä en kuitenkaan päästänyt
näkyviin hämmästystäni, vaan kiiruhdin huoneeseeni panemaan ylleni
uuden kaulaliinan ja oikean takin — kotona minun vielä piti pitää
alaskäännettyjä paidankauluksia ja lyhyttä nuttua, mikä seikka minua
suuresti harmitti.



IV


Kun minä astuin sivurakennuksen ahtaaseen ja epäsiistiin eteiseen,
värisin tahtomattani koko ruumiillani. Minä tapasin vanhan,
harmaatukkaisen palvelijan, jolla oli tummat, kuparinväriset kasvot,
vihaiset silmät ja niin syvät rypyt otsallaan ja ohimoillaan, etten
sellaisia ole vielä koskaan elämässäni nähnyt. Hänellä oli kädessään
lautasella sillinruoto ja töytäisten jalallaan ovea, joka vei toiseen
huoneeseen, hän sanoi käheällä äänellä:

— Mitäs on asiaa?

— Onko ruhtinatar Sasekin kotona? — kysyin minä.

— Vonifatij! — kuului oven takaa vihainen naisen ääni.

Palvelija käänsi sanaa sanomatta minulle selkänsä ja silloin näin hänen
kovin kuluneen takkinsa selkämyksen, jossa riippui vain yksi kauhtunut
vaakunanappi. Hän laski lautasen lattialle ja meni pois.

— Kävitkö sinä poliisivirastossa? — toisti sama naisääni.

Palvelija mumisi jotain.

— Mitä?... Tuliko joku? — kuului taaskin... Naapurin nuori herra? — No
pyydä hänet sisään.

— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen, — sanoi palvelija ilmestyen
jälleen eteeni ja nostaen lautasen lattialta. Minä kohensin pukuani ja
astuin »vierashuoneeseen».

Se oli pienenlainen eikä erikoisen siisti mitättömine, ikäänkuin
kiireellä kokoonhaalittuine huonekaluineen. Akkunan luona nojatuolissa,
jonka käsinoja oli rikki, istui noin viisikymmenvuotias, rumannäköinen,
sileätukkainen nainen. Hänellä oli päällään kulunut vihreä puku sekä
hartioilla kirjava, neulottu pitkä huivi. Hänen pienet, mustat silmänsä
katsoivat minuun läpitunkevasti.

Astuin hänen luokseen ja kumarsin.

— Minulla lienee kunnia puhutella ruhtinatar Sasekinia?

— Minä olen ruhtinatar Sasekin, ja te olette varmaan herra W:n poika?

— Aivan niin! Minä tulen äitini pyynnöstä.

— Istukaa, olkaa hyvä! Vonifatij, missä ovat avaimeni?

Minä ilmoitin ruhtinatar Sasekinille äitini vastauksen hänen
kirjeeseensä. — Hän kuunteli minua naputellen paksuilla, punaisilla
sormillaan ikkunalautaan, ja kun minä lopetin, katsahti hän vielä
kerran minuun.

— Se on hyvä; kyllä minä varmasti tulen, — sanoi hän lopuksi. — Mutta
kylläpä te olette nuori vielä. Kuinka vanha te oikein olette, saanko
kysyä?

— Kuudentoista vuotias, — vastasin, tahtomattani epäröiden.

Ruhtinatar veti taskustaan joitakin täyteenkirjoitettuja, likaisia
papereita, piti niitä aivan nenänsä edessä ja alkoi niitä järjestellä.

— Se on onnellinen ikä, — sanoi hän äkkiä ruveten keinumaan tuolissaan.
— Minä pyydän, olkaa kuin kotonanne! Minulla on hyvin vaatimatonta.

— »Liiankin vaatimatonta», ajattelin minä silmäillessäni hänen
vastenmielistä olemustaan.

Siinä hetkessä avautui yht'äkkiä vierashuoneen toinen ovi ja
kynnykselle ilmestyi sama tyttö, jonka edellisenä iltana olin nähnyt
puutarhassa. Hän nosti kätensä ja hänen kasvoillaan värähti pilkallinen
hymy.

— Kas tässä on minun tyttäreni! sanoi ruhtinatar osoittaen häntä
kyynäspäällään. — Sinotshka, tässä on meidän naapurimme, herra W:n
poika.

— Mikä teidän nimenne on, saanko kysyä?

- Vladimir, — äännähdin minä liikutettuna ja nousin ylös.

- Entäs isännimeltä?

— Petrovitsh.

— Meillä oli tuttu poliisimestari, jonka nimi myös oli Vladimir
Petrovitsh. Vonifatij! älä hae avaimiani, ne ovat taskussani.

Nuori tyttö pani päänsä kallelleen ja katseli minuun yhä pilkallisesti
hymyillen.

— Minä olen jo nähnyt herra Voldemarin, alkoi hän. (Hänen äänensä
hopeankirkas kaiku pani kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini.) —
Sallitteko minun siten nimittää teitä?

— Olkaa hyvä — änkytin minä.

— Missä niin? — kysyi ruhtinatar.

Tytär ei vastannut mitään äidilleen.

— Onko teillä jotain tehtävää juuri nyt? sanoi hän yhä edelleen
katsellen minua.

— Ei, ei mitään.

— Tahtoisitteko auttaa minua kerimään vähän villalankaa? Tulkaa tänne,
minun luokseni.

Hän nyökkäsi minulle päällään ja lähti vierashuoneesta. Minä seurasin
häntä.

Siinä huoneessa, johon nyt menimme, olivat huonekalut vähän parempia
ja varsin aistikkaasti järjestetyt. Muuten en minä sillä hetkellä
huomannut juuri mitään: minä liikuin kuin unessa ja tunsin koko
olemuksessani sanomattoman onnellisuuden tunteen.

Nuori ruhtinatar istuutui, otti esille punaisen lankavyyhdin ja
osoittaen minulle tuolia vastapäätä itseään, avasi huolellisesti
vyyhdin sekä pani sen minun käsiini. Tämän kaiken hän teki ääneti,
jonkunlaisella huvittavalla hitaudella, yhä vain sama valoisa,
veitikkamainen hymy puoliksi avoimilla huulillaan. Hän alkoi keriä
lankaa kokoontaitetulle kortille, ja yht'äkkiä loi hän minuun niin
säteilevän kirkkaan katseen, että minä tahtomattani jouduin hämilleni.
Kun hänen melkein suljetut silmänsä avautuivat täydelleen, muuttuivat
hänen kasvonsa kokonaan: niille levisi kuin valon kajastus.

— Mitä te ajattelitte minusta eilen, herra Voldemar? — kysyi hän vähän
ajan kuluttua. — Te varmaankin tuomitsitte minua kovin!

— Minä... ruhtinatar... en minä mitään ajatellut... kuinka minä voisin
— vastasin minä hämilläni.

— Kuulkaas, — sanoi hän. Te ette vielä tunne minua: minä olen hyvin
kummallinen; minä tahdon, että minulle aina puhuttaisiin totta. Minä
kuulin, että te olette kuudentoista vuotias, mutta minä olen jo
täyttänyt kaksikymmentäyksi: te näette, että minä olen paljon vanhempi
teitä ja siksi teidän tulee aina puhua minulle totta... ja totella
minua, — lisäsi hän vielä. — Katsokaa minuun! Miksi te ette katso
minuun?

Minä jouduin yhä enemmän hämilleni, mutta kohotin kuitenkin katseeni
häntä kohti. Hän hymyili, mutta ei kuten äsken, vaan toisin,
hyväntahtoisemmin. — Katsokaa minuun, — sanoi hän hiljaisella äänellä,
ei se ole minulle vastenmielistä... Minä pidän teidän kasvoistanne;
minusta tuntuu siltä, että meistä tulee ystävykset! Pidättekö te
minusta? — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Ruhtinatar... — aloin minä.

— Ensiksikin, kutsukaa minua Sinaida Aleksandrovnaksi ja toiseksi —
mikä ihmeen tapa on lapsilla — (hän oikaisi): nuorilla ihmisillä — olla
puhumatta suoraan sitä, mitä tuntevat? Se on kyllä hyvä aikaihmisille.
Pidättehän te minusta?

Vaikka minusta olikin hauskaa, että hän niin avomielisesti puheli
kanssani, olin minä kuitenkin vähän loukkaantunut. Minä tahdoin
osoittaa hänelle, ettei hän ole tekemisissä minkään poikasen kanssa, ja
koettaen tekeytyä mahdollisimman huolettomaksi ja vakavaksi, sanoin:
— Tietysti te miellytätte minua suuresti Sinaida Aleksandrovna; enhän
minä tahdo sitä salata.

Hän hiukan pudisti päätään.

— Onko teillä kotiopettaja? — kysyi hän yht'äkkiä.

— Ei, minulla ei pitkiin aikoihin ole ollut kotiopettajaa.

Minä valehtelin: ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan siitä kun olin
eronnut ranskalaisestani.

— Ai niin, minähän näen, että te olette jo täysikasvuinen.

Hän löi minua kevyesti sormille.

— Pitäkää kädet suorina! — Ja hän ryhtyi ahkerasti kerimään lankaa.

Minä käytin hyväkseni sitä, ettei hän nostanut katsettaan, ja aloin
tarkastella häntä, ensin salavihkaa, sitten aina yhä rohkeammin. Hänen
kasvonsa näyttivät minusta vielä suloisemmilta kuin edellisenä iltana:
kaikki niissä oli niin hienoa, älykästä ja herttaista.

Hän istui selin akkunaan, jonka edessä oli valkoiset verhot. Niiden
läpi tunkeutuvat auringon säteet loivat pehmeätä valoa hänen tuuheille
kullankeltaisille hiuksilleen, hänen neitseelliselle kaulalleen,
alaspainuneille olkapäilleen ja hänen hennolle rinnalleen. — Minä
katselin häntä — ja kuinka kalliiksi ja läheiseksi hän kävikään
minulle. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan hänet tuntenut ja niinkuin
en olisi tätä ennen mitään kokenut, en mitään tiennyt...

Hänellä oli yllään tumma, jo vähän kulunut puku ja esiliina — kuinka
mielelläni minä olisin halunnut silitellä tuon esiliinan ja puvun
jokaista laskosta! Hänen kengänkärkensä pistivät esiin hameen alta ja
minä olisin ollut valmis kunnioittaen kumartumaan niiden puoleen...

— Kas tässä minä nyt istun häntä vastapäätä — ajattelin minä — olen
tutustunut häneen... Jumalani, mikä onni! Minä olin aivan hypähtää
tuoliltani pelkästä ihastuksesta, mutta istuin kuitenkin paikallani
ja heiluttelin vain vähän jalkojani kuten lapsi, joka tyytyväisenä
nakertelee namusiaan.

Minun oli hyvä olla, kuin kalan vedessä, enkä olisi ikinäni tahtonut
lähteä pois siitä huoneesta.

Hänen silmäkulmansa kohosivat hiljaa, ja taasen loistivat edessäni
hänen säteilevät silmänsä ja hän hymyili jälleen.

— Kuinka te katselette minua — sanoi hän hitaasti heristäen sormellaan.

Minä punastuin... »Hän ymmärtää kaikki, hän näkee kaikki», välähti
ajatuksissani. »Ja kuinkapa hän ei ymmärtäisi ja näkisi kaikkea.»

Yht'äkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua kolkutusta — sapeli
kilahteli.

— Siina! huusi vanha ruhtinatar huoneesta. Belooserov toi sinulle
pienen kissanpojan.

— Kissanpojan! — huudahti Sinaida ja nousten silmänräpäyksessä
tuoliltaan heitti hän kerän polvilleni ja juoksi pois.

Minä nousin myöskin ja pantuani lankavyyhdin kerineen akkunalle astuin
vierashuoneeseen ja jäin neuvotonna seisomaan. Keskellä lattiaa makasi,
käpälät harallaan, kirjava kissanpoikanen; Sinaida oli polvillaan sen
edessä ja nosteli varovasti sen pikku päätä. Vanhan ruhtinattaren
vieressä seisoi vaaleaverinen, kiharatukkainen nuori mies, husaari,
jolla oli punakat posket ja ulkonevat silmät.

— Onpa se soma! — huudahti Sinaida kerran toisensa perästä. — Sen
silmät eivät ole harmaat, vaan vihreät, ja miten suuret korvat sillä
sitten on! Kiitoksia teille Viktor Jegoritsh! Te olette niin hyvä.

Husaari, jonka minä tunsin yhdeksi edellisenä iltana näkemistäni
nuorista miehistä, hymyili ja kumarsi, jolloin kannukset kilahtivat ja
renkaat sapelin pitimessä helähtivät.

— Te suvaitsitte eilen sanoa, että haluaisitte saada kirjavan
kissanpojan, jolla olisi suuret korvat... Kas siinä se nyt on. Teidän
sananne on minun lakini. — Ja hän kumarsi taas.

Kissanpoikanen vingahti heikosti ja alkoi nuuskia lattiaa.

— Sen on nälkä! — huudahti Sinaida. — Vonifatij, Sonja! tuokaa maitoa.

Sisäkkö, yllään vanha keltainen puku ja kauhtunut, pieni huivi
kaulallaan astui sisään maitolautanen kädessä ja asetti sen kissanpojan
eteen, joka säpsähti, pörhisti itseään ja alkoi latkia.

— Voi miten sillä on pieni punertava kieli, — huomautti Sinaida,
taivuttaen päätään miltei lattiaan asti ja katsellen sitä sivulta päin.

Kissanpoika söi itsensä kylläiseksi ja alkoi kehrätä leikitellen
käpälillään. Sinaida nousi ylös ja kääntyen sisäkön puoleen sanoi
välinpitämättömästi: — vie se pois!

— Kissanpojasta — kätönen — sanoi husaari hymyillen ja suoristi samalla
kookasta, uuteen sotilaspukuun tiukasti puristettua vartaloaan.

— Molemmat, — sanoi Sinaida ja ojensi hänelle kätensä.

Sillä aikaa kun hän suuteli niitä, katseli Sinaida hänen olkansa yli
minuun.

Minä seisoin liikkumatta samalla paikalla, enkä tiennyt pitikö minun
nauraa, sanoa jotakin, vai vaieta yhä edelleen. Mutta yht'äkkiä näin
minä avoimesta eteisen ovesta meidän palvelijamme Feodorin. Hän
viittaili minulle.

Minä astuin koneellisesti hänen luokseen.

— Mitä sinä tahdot? — kysyin häneltä.

— Teidän äitinne lähetti minut, — kuiskasi hän. Hän on pahoillaan, kun
te ette ole tuonut vastausta hänelle.

— Olenko minä sitten ollut jo kauan täällä?

— Toista tuntia.

— Toista tuntia! toistin minä tahtomattani ja palasin vierashuoneeseen
alkaen hyvästellä.

— Minnekäs nyt? — sanoi nuori ruhtinatar katsoen husaarin selän yli.

— Minun pitää mennä kotiin nyt... Minä saan siis sanoa äidilleni,
lisäsin, kääntyen vanhan ruhtinattaren puoleen, — että te tulette
meille kahta käydessä.

— Niin, sanokaa niin!

Ruhtinatar otti nopeasti esiin nuuskarasiansa ja haisteli sitä niin
äänekkäästi, että minä aivan vavahdin. — Sanokaa juuri niin, —- toisti
hän rykäisten ja katsellen minua vetisillä silmillään.

Minä kumarsin vielä kerran, käännyin ja läksin huoneesta tuntien
selässäni vastenmielisen tunteen, jonka nuori mies aina saa
tietäessään, että hänen jälkeensä katsotaan.

— Mutta muistakaakin, herra Voldemar, pistäytyä meillä uudelleen, —
huusi Sinaida alkaen taas nauraa.

— Mitähän hän aina nauraa? arvelin minä itsekseni palatessani kotiin
Feodorin seuraamana, joka ei puhunut minulle mitään, kulki vain minun
jäljessäni tyytymättömän näköisenä. Äitini torui minua ja oli kovin
ihmeissään minun pitkästä poissaolostani. Mitähän minä olin niin kauan
voinut tehdä ruhtinattaren luona? Minä en vastannut hänelle mitään,
vaan läksin omaan huoneeseeni. Yht'äkkiä minun tuli hyvin ikävä.
Vaivoin sain pidätetyksi kyyneleeni... Olin mustasukkainen husaarille.



V


Ruhtinatar kävi lupauksensa mukaan äitini luona, mutta ei miellyttänyt
häntä. Minä en ollut läsnä heidän keskustelussaan, mutta ruokapöydässä
äitini kertoi isälle, että ruhtinatar Sasekin näytti hänestä olevan
_une femme très vulgaire_, että hän oli väsyttänyt äidin pyynnöillään
että äitini puhuisi hänen puolestaan ruhtinas Sergeille, että hänellä
oli kaikennäköisiä oikeusjuttuja — _de vilaines affaires d'argent_ —
ja että hän kaikesta päättäen oli vehkeilyihin taipuvainen ihminen.
Äiti lisäsi kuitenkin, että hän oli pyytänyt ruhtinattaren tyttärineen
huomenna päivälliselle (kuultuani sanan: »tyttärineen», minä painoin
pääni alas), — sillä olihan hän joka tapauksessa meidän naapurimme ja
hänellä oli hyvä nimi.

Isäni kertoi nyt, että hän luuli muistavansa tämän ruhtinattaren; että
hän oli nuoruudessaan tuntenut ruhtinas Sasekin-vainaan, hienosti
sivistyneen, mutta pintapuolisen ja tyhjänpäiväisen ihmisen. Seurassa
kulki hän nimellä »le Parisien» pitkäaikaisen Pariisissa oleskelunsa
vuoksi. Hän oli ollut hyvin rikas, mutta oli pelissä hävittänyt kaiken
©maisuutensa — ja sitten ties mistä syystä — kenties rahojen vuoksi oli
nainut erään hallintovirkamiehen tyttären, — olisi hän muuten voinut
paremminkin valita, — lisäsi isäni kylmästi hymähtäen, — sen jälkeen
oli hän antautunut keinotteluihin ja menettänyt kaiken omaisuutensa.

— Kunpahan hän vain ei pyytäisi rahoja lainaksi, — huomautti äitini.

— Se on hyvin mahdollista, — virkahti isäni rauhallisesti. — Puhuuko
hän ranskaa?

— Hyvin huonosti.

— Hm. Mutta sehän on aivan yhdentekevää. Sinä sanoit muistaakseni,
että olet pyytänyt myöskin hänen tytärtään tulemaan; minulle on joku
vakuuttanut, että hän on hyvin herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Vai niin, sittepä hän ei ole äitiinsä.

— Eikä isäänsäkään, — sanoi isäni. Hän oli myöskin sivistynyt, mutta
silti hyvin tyhmä.

Äitini huokasi ja jäi mietteisiinsä.

Isäni vaikeni. Minun oli ollut hyvin vaikea olla tämän keskustelun
aikana.

Päivällisen jälkeen minä lähdin puistoon, mutta ilman pyssyä. Minä
olin lujasti päättänyt olla lähestymättä >Sasekinien puutarhaa», mutta
vastustamaton voima veti minua sinne — eikä turhaan. Olin tuskin
ehtinyt lähestyä aitausta, kun jo näin Sinaidan. Tällä kertaa hän oli
yksin. Hän piti kädessään kirjaa ja kulki verkalleen tietä pitkin
huomaamatta minua.

Minä aijoin ensin antaa hänen kulkea ohitseni, mutta sitte muutin
mieltäni ja rykäsin. Hän käännähti, mutta ei pysähtynyt, silitti
kädellään pyöreän olkihattunsa leveätä, sinistä nauhaa, katsahti
minuun, hymyili hiljaa ja kiinnitti jälleen katseensa kirjaan.

Minä otin hatun päästäni, seisoin hetkisen neuvotonna ja lähdin sitten
pois raskain mielin.

— _Que suisje pour elle?_ — ajattelin minä Luoja ties minkätähden
— ranskaksi. Silloin kuulin yht'äkkiä tutut askeleet takanani —
käännähdin ja näin isäni astuvan kevein, nopein askelin jäljessäni.

— Onko tuo ruhtinattaren tytär? kysyi hän minulta.

— On.

— Tunnetko sinä hänet?

— Kyllä, näin hänet tänä aamuna ruhtinattaren luona.

Isäni pysähtyi hetkiseksi, mutta kääntyi yht'äkkiä kantapäillään
ja lähti takasinpäin. Kun hän kulki Sinaidan ohi, tervehti hän
kohteliaasti. Ruhtinatar vastasi hänen tervehdykseensä vähän
hämmästyneenä ja laski kirjansa alas. Minä näin, kuinka hän seurasi
isääni silmillään. Minun isäni pukeutui aina hyvin hyvästi, erikoisella
maulla ja samalla hyvin yksinkertaisesti; mutta hänen vartalonsa ei
minusta koskaan ollut näyttänyt niin komealta kuin nyt, eikä hänen
harmaa hattunsa koskaan ollut istunut sen sirommin hänen hiukan
harmahtavilla hiuksillaan.

Minä aijoin lähestyä Sinaidaa, mutta hän ei katsahtanutkaan minuun,
vaan nosti kirjan taas kasvojensa eteen ja lähti astelemaan poispäin.



VI


Koko sen illan ja seuraavan aamun tunsin itseni alakuloiseksi ja
haluttomaksi. Muistelen, että koetin tehdä työtä ja otin käteeni
Kaidanovin, mutta turhaan koetin seurata kuuluisan oppikirjan lauseita
ja ajatuksia. Kymmenen kertaa peräkkäin luin minä sanat: »Julius Caesar
oli kuuluisa sotaisesta urhoollisuudestaan», mutta minä en ymmärtänyt
mitään ja heitin kirjan lopulta käsistäni.

Ennen päivällistä hieroin taas hiusvoidetta tukkaani ja puin ylleni
takin sekä kaulaliinan.

— Mitä tuo nyt on? — kysyi äitini. — Sinä et ole vielä ylioppilas ja
Luoja ties läpäisetkö ollenkaan tutkinnossasi. Ja eihän siitä ole niin
kauan kun koulunuttusi ommeltiin sinulle? Ei sitä niin vain heitetä
pois.

— Mutta tuleehan vieraita, — sopersin minä miltei epätoivoisesti.

— Tyhmyyksiä! Mitä vieraita ne ovat!

Täytyi totella. Kävin vaihtamassa takin koulunuttuuni, mutta
kaulaliinaa en heittänyt pois.

Puoli tuntia ennen päivällistä ilmestyi ruhtinatar tyttärineen
meille. Vanha ruhtinatar oli vihreän, minulle jo ennestään tutun
puvun päälle heittänyt keltaisen liinan ja päähänsä hän oli pannut
vanhanaikuisen myssyn, jossa oli tulipunaiset nauhat. Hän alkoi heti
puhua vekseleistään, huokailla ja valitella köyhyyttään, eikä yleensä
ollenkaan kainostellut — hän nuuskasi yhtä äänekkäästi ja kääntyili
alinomaa tuolillaan aivan samoin kuin kotonaankin. Hän ei näyttänyt
ollenkaan muistavan olevansa ruhtinatar. Sinaida sitävastoin käyttäytyi
hyvin hillitysti, melkeinpä ylväästi, kuten ruhtinatar ainakin. Hänen
kasvoillaan näkyi totisuus ja kylmä arvokkaisuus — minä en tuntenut
häntä enää samaksi, en hänen katseitaan, en hymyään, vaikka hän tässä
uudessa hahmossaankin näytti minusta kovin ihastuttavalta.

Hänellä oli yllään ohut sinikuvioinen musliinipuku. Hänen hiuksensa
valuivat englantilaiseen tapaan pitkinä kiharoina pitkin kasvoja;
sellainen kampaus sopi erinomaisen hyvin hänen kasvojensa kylmään
ilmeeseen. — Minun isäni istui hänen rinnallaan päivällisen aikana ja
seurusteli hänen kanssaan tuolla hienolla ja viehättävän rauhallisella
tavalla, joka oli hänelle niin ominaista. Isäni katseli häntä tuostakin
— ja ruhtinatar katsahti myös silloin tällöin häneen, mutta hänen
katseessaan oli jotain omituista, melkeinpä vihamielistä. Heidän
keskustelunsa kävi ranskankielellä ja minä muistelen, että minua
hämmästytti Sinaidan puhdas ääntämistapa.

Vanha ruhtinatar ei pöydässäkään ollenkaan kainostellut, söi paljon
ja kehui ruokia. Äitini oli nähtävästi häneen väsynyt ja vastaili
hänelle jonkunlaisella alakuloisella välinpitämättömyydellä; isä
rypisti silloin tällöin silmäkulmiaan. Sinaidaan ei äitini liioin ollut
mieltynyt.

- Tuollainen ylpeä tyttö, — sanoi äitini seuraavana päivänä. — Ja mistä
hän oikeastaan luulee voivansa ylpeillä — _avec sa mine de grisette!_

— Sinä et varmaankaan koskaan ole nähnyt »grisettejä», — huomautti
isäni.

— En, Luojan kiitos!

— Niin tietysti... Luojan kiitos... mutta kuinka sinä siis voit sillä
tavoin puhua?

Minuun ei Sinaida kiinnittänyt kerrassaan mitään huomiota koko aikana.
Heti päivällisen jälkeen ruhtinatar alkoi hyvästellä.

— Minä luotan teidän suojelukseenne, Maria Nikolajevna ja Pjotr
Vasilitsh, — sanoi hän äidille ja isälle.

— Mikäs tässä auttaa! Olihan ne ajat ennen paremmat, mutta ne ovat
nyt menneet. Olenhan minäkin tässä »vapaasukuinen» — lisäsi hän
tympäisevästi nauraen, — mutta mitä iloa on siitä kunniasta, kun ei ole
mitä suuhunsa panisi!

Isäni kumarsi hänelle kohteliaasti ja saattoi häntä eteisen ovelle
saakka. Minä seisoin siinä myöskin lyhyessä nutussani, katse maahan
luotuna, kuin kuolemaan tuomitulla. Sinaidan käytös minua kohtaan oli
masentanut minut kokonaan. Kuinka suuri olikaan sitten hämmästykseni,
kun hän mennessään minun ohitseni kuiskasi, entinen hyväilevä ilme
kasvoillaan:

— Tulkaa meille tänä iltana kello kahdeksan — mutta varmaan,
kuuletteko!...

Minä ehdin vain ojentaa käteni — mutta hän meni jo pois heittäen
samalla valkoisen huivin päähänsä.



VII


Lyönnilleen kello kahdeksan astuin — takki päälläni ja tukka pystyyn
kammattuna — ruhtinattaren hallussa olevan sivurakennuksen eteiseen.
Palvelija katsoi nyrpeästi minuun ja nousi haluttomasti penkiltä.
Vierashuoneesta kuului iloisia ääniä. Minä avasin oven, mutta peräydyin
hämmästyneenä takaisin. Tuolilla keskellä huonetta seisoi ruhtinatar
pitäen edessään miestenhattua; tuolin ympärillä seisoi viisi herraa,
koettaen pistää kätensä hattuun, jota hän piti korkealla ilmassa
pudistellen sitä. Nähdessään minut, hän huudahti: — odottakaa,
odottakaa! Täällä on uusi vieras; pitää hänellekin antaa lippu — ja
hypäten kevyesti alas tuolilta, otti hän minua takin hihasta kiinni.

— Mennään nyt, — sanoi hän, — mitä te siinä seisotte? Hyvät herrat,
sallikaa minun esitellä: tämä on herra Voldemar, meidän naapurimme
poika. Ja nämä — lisäsi hän kääntyen minun puoleeni ja osoittaen
kutakin erikseen, ovat: kreivi Majevskij, tohtori Lushin, runoilija
Maidanov, entinen kapteeni Nirmatskij ja Belooserov, husaari, jonka te
jo olette tavannut. Rakastakaa ja kunnioittakaa toisianne.

Minä olin siihen määrin hämilläni, etten edes tervehtinyt ketään
kunnollisesti. Tohtori Lushinissa minä tunsin saman tummaverisen
herrasmiehen, joka niin säälimättömästi oli nolannut minut puutarhassa;
toiset olivat minulle tuntemattomia.

— Kreivi! — jatkoi Sinaida, — kirjoittakaa herra Voldemarille lippu.

— Se ei ole oikein, — sanoi kreivi hiukan puolaksi murtaen. Hän oli
hyvin kaunis, komeilevasti puettu tumma mies, jolla oli ilmehikkäät,
ruskeat silmät, pieni, siro nenä ja ohuet viikset pienen suun
yläpuolella. — Eihän hän ole ottanut osaa meidän panttileikkiimme.

— Ei, se ei ole oikein, toistivat Belooserov ja entinen kapteeni
yht'aikaa. Jälkimäinen oli noin nelikymmenvuotias mies, rumuuteen asti
rokonarpinen, kiharatukkainen kuin neekeri, vähän kumaraharteinen ja
vääräsäärinen. Yllään hänellä oli napittamaton sotilastakki ilman
olkalappuja.

— Kirjoittakaa lippu, sanon minä, — toisti ruhtinatar. — Mitä
niskoittelua tuo nyt on? Herra Voldemar on tänään ensimäistä kertaa
kanssamme ja siksi ei laki vielä koske häntä. Ei mitään vastustelua!
kirjoittakaa vain, minä tahdon sitä!

Kreivi kohautti olkapäitään, mutta kumarsi kuitenkin myöntymykseksi
päätään, otti kynän valkoiseen, sormusten koristamaan käteensä, repäsi
palan paperia ja alkoi kirjoittaa siihen.

— Sallikaa minun kuitenkin selittää herra Voldemarille, miten asia
on, — alkoi Lushin pilkallisella äänellä, — hänhän on aivan ymmällä.
Katsokaas, nuori mies, me leikimme panttileikkiä. Ruhtinattaren on
täytynyt jättää pantti ja sillä, joka nyt sattuu nostamaan onnenlipun,
on oikeus suudella hänen kättään. Ymmärsittekö, mitä minä teille sanoin?

Minä katsahdin vain häneen ja seisoin siinä yhä edelleen kuin
huumaantuneena. Sinaida hyppäsi uudelleen tuolille ja alkoi taas
pudistella hattua. Nuoret miehet asettuivat taas hänen ympärilleen ja
minä menin toisten mukana.

— Maidanov, — sanoi ruhtinatar kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli
laihat kasvot, pienet, kapeat silmät ja hyvin pitkä, musta tukka. —
Teidän tulee runoilijana olla jalomielinen ja luovuttaa lippunne herra
Voldemarille, että hänellä olisi kaksi mahdollisuutta yhden asemesta.

Mutta Maidanov pudisti kieltävästi päätään ja heilautti pitkää
tukkaansa.

Kaikkein viimeiseksi pistin minä käteni hattuun, otin lipun ja avasin
sen... Jumalani, mitä tunsinkaan, nähdessäni siinä sanan: suutelo!

— Suutelo! — huudahdin tahtomattani.

— Hei! hän on voittanut, — huusi ruhtinatar. — Kuinka minä olenkaan
iloinen.

Hän hypähti alas tuolilta ja katsahti minuun niin säteilevän iloisesti,
että pelkäsin sydämeni halkeavan rinnassani. — Oletteko te iloinen —
kysäisi hän minulta.

— Minäkö?... — sopersin minä.

— Myykää minulle lippunne, särähti yht'äkkiä Belooserovin ääni aivan
korvani juuressa. — Annan teille siitä sata ruplaa.

Minä vastasin husaarille sellaisella pahaaennustavalla katseella, että
Sinaida alkoi taputtaa käsiään ja Lushin huudahti: hyvä, hyvä!

— Mutta, lisäsi hän, — minun tulee seremoniamestarina pitää huolta
siitä, että sääntöjä tarkasti noudatetaan. Herra Voldemar, notkistakaa
toista polveanne. Sellainen on laki meillä.

Sinaida asettui eteeni, pani päänsä hiukan kallelleen ikäänkuin
paremmin pitääkseen minua silmällä ja ojensi minulle kätensä. Maailma
musteni silmissäni. Yritin laskeutua toiselle polvelleni, mutta putosin
molemmille ja kosketin niin kömpelösti huulillani Sinaidan sormia, että
hänen kyntensä raapaisivat nenänpäätäni.

— Hyvin! huudahti Lushin ja auttoi minua nousemaan.

Panttileikki jatkui. Sinaida asetti minut istumaan viereensä. Millaisia
rangaistuksia hän osasikaan keksiä! Muun muassa piti hänen esittää
kuvapatsasta — ja silloin valitsi hän ruman Nirmatskin jalustakseen.
Sinaida komensi hänet makaamaan lattialle ja painamaan kasvot rintaa
vasten. Nauru ei hetkeksikään lakannut. Minulle, joka olin kasvanut
yksinäisyydessä, säädyllisessä aateliskodissa, nousi tämä kaikki
suorastaan päähän — tämä melu ja hälinä, tämä hillitön, miltei säädytön
iloisuus ja tämä outo seurustelutapa vierasten ihmisten kanssa.

Minä olin kuin liiasta viinin juonnista huumaantunut. Minä aloin
nauraa ja meluta vielä äänekkäämmin kuin muut, niin että vanha
ruhtinatarkin, joka oli istunut viereisessä huoneessa erään hänen
kanssaan neuvottelemaan tulleen virkamiehen kanssa Iverslein tullilta,
tuli minua katsomaan. Mutta minä tunsin itseni niin onnelliseksi, että
kaikki ympärilläni oli minulle yhdentekevää, enkä minä välittänyt
rahtuakaan kenenkään pilkasta ja kieroista katseista.

Sinaida suosi minua yhä edelleen eikä päästänyt minua hetkeksikään
viereltään. Yhtä panttia lunastettaessa piti minun istua hänen kanssaan
saman silkkihuivin alla: minun piti kertoa hänelle »salaisuuteni».
Muistan, kuinka meidän päämme yht'äkkiä tapasivat toisensa, tässä
tukahuttavassa, puolittain läpinäkyvässä, tuoksuvassa pimeydessä,
kuinka hänen silmänsä pimeässä loistivat lähelläni ja kuinka hänen
puoliavoimet huulensa kuumasti hengittivät, kuinka hampaat välkkyivät,
ja kuinka hänen hiuksensa kutittivat ja polttivat minua. Minä olin
ääneti. Hän hymyili salaperäisesti ja veikeästi ja kysäsi lopulta:
no saanko minä tietää sen nyt, mutta minä vain punastuin ja nauroin,
käänsin pääni pois ja saatoin tuskin hengittää.

Me väsyimme lopulta panttileikkiin ja aloimme leikkiä sormuksen
piilottamista. Jumalani, millaista iloa tunsin saadessani
hajamielisyyteni tähden häneltä aikamoisen iskun sormilleni ja kuinka
minä sitten tahallani koetin näyttää hajamieliseltä — mutta hänpä
kiusasi minua eikä koskenutkaan enää käsiäni.

Mitähän kaikkea me vielä keksimmekään sinä iltana! Me soitimme pianoa
ja lauloimme ja tanssimme ja pystytimme mustalaisleirin: Nirmatskij
puettiin karhuksi ja sai juoda suolavettä. Kreivi Majevskij näytteli
meille korttikonsteja ja lopetti sillä, että sekoitettuaan hyvästi
kortit, jakoi ne »whistiä» varten siten, että sai itse kaikki valtit,
jolloin Lushin sanoi: saan kunnian onnitella teitä. Maidanov lausui
meille otteita runoelmastaan »Murhaaja», (silloin elettiin paraillaan
romantiikan kukoistuksen ajassa) jonka hän aikoi julaista mustissa
kansissa veripunaisin otsikkokirjaimin varustettuna. Iverskij-tullin
kanslistilta varastettiin hattu polvilta ja hänet pakotettiin
tanssimaan kasakkatanssi saadakseen sen takaisin. Vanhalle ukko
Vonifatille »rustattiin» pitsimyssy päähän ja nuori ruhtinatar laittoi
herrainhatun päähänsä... Kaikkia hullutuksia ei voi luetellakaan.
Belooserov yksin pysytteli vain enimmäkseen nurkassa synkkänä ja
vihaisena... Silloin tällöin syöksähti veri hänen kasvoilleen ja näytti
siltä, että hän tuossa paikassa ryntää meidän kimppuumme ja hajoittaa
meidät sinne tänne kuin lastut, mutta kun Sinaida katsahti häneen ja
heristi hänelle sormellaan, vetäytyi hän taasen nurkkaansa.

Lopulta me kuitenkin väsyimme. Yksinpä vanha ruhtinatarkin, joka omien
sanojensa mukaan ei juuri häiriintynyt huudoista ja melusta, tunsi
nyt väsymystä ja halusi lepoa. Kellon kahtatoista käydessä tarjottiin
illallinen, jona oli palanen vanhaa, kuivaa juustoa ja jonkunlaisia,
hakatulla sianlihalla täytettyjä kylmiä piirakaisia, jotka minusta
olivat maukkaampia kuin mitkään pasteijat. Viiniä oli vain yksi pullo
ja sekin hyvin omituisen näköinen: tummavärinen, paksukaulainen, ja
siinä olevasta viinistä lähti hyvin kummallinen haju. Muuten sitä ei
kukaan edes maistanutkaan.

Minä jätin sivurakennuksen väsyneenä ja näännyksiin asti onnellisena.
Sanoessaan minulle hyvästi puristi Sinaida kovasti kättäni ja hymyili
minulle taas salaperäisellä tavallaan.

Yöilma lehahti vastaani raskaana ja kosteana; ukkonen tuntui olevan
tulossa; mustat pilvet suurenivat ja matelivat taivasta pitkin
alituisesti muuttaen utuista muotoaan. Hiljainen tuuli humisi
levottomasti tummissa puidenlatvoissa ja jossain kaukana taivaanrannan
takana jyrähteli ukkonen vihaisesti yksinäisyydessään.

Minä pääsin huoneeseeni taka-oven kautta. Palvelijani nukkui lattialla
ja minun täytyi hypätä hänen ylitseen. Hän heräsi, näki minut ja
kertoi, että äitini oli taas suuttunut minuun ja oli aikonut lähettää
minua noutamaan, mutta että isä oli sen estänyt. (Minä en ollut vielä
koskaan ennen paneutunut vuoteeseeni sanomatta äidilleni hyvää yötä ja
pyytämättä hänen siunaustaan. Mutta tässä ei nyt mikään auttanut!)

Sanoin palvelijalleni, että itse riisuutuisin, ja — sammutin kynttilän.
Mutta minä en riisuutunut, enkä edes paneutunut pitkäkseni.

Istuuduin tuolille ja istuin siinä kauan kuin lumottuna. Se, mitä
tunsin, oli niin uutta ja niin suloista... Minä istuin siinä
liikkumatta ja hiljaa, tuskin katsellen eteeni ja hengitin aivan
kevyesti ja hitaasti. Silloin tällöin naurahdin puoliääneen itsekseni
muistellessani illan tapahtumia, väliin taas sisäisesti värisin
ajatellessani, että olen ehkä rakastunut, että tämä nyt on rakkautta.
Sinaidan kasvot väikkyivät edessäni pimeässä, eivätkä tahtoneet
häipyä näkyvistäni; hänen huulensa hymyilivät minulle taas niin
salaperäisesti, silmät katselivat minuun vähän sivusta, kysyvästi,
haaveksivasti ja lempeästi... aivan kuin sillä hetkellä, jolloin olin
hänestä eronnut. Vihdoin minä nousin, astelin varpaillani vuoteeni
luo, ja paneuduin sille varovasti, riisuutumatta ikäänkuin peläten
varomattomalla liikkeellä karkoittavani tunteet, jotka täyttivät
mieleni.

Minä paneuduin pitkäkseni, mutta en edes ummistanut silmiäni. Kohta
panin merkille, että huoneeseeni tuontuostakin tunkeutui heikkoja
valosäteitä... Nousin ylös ja katsoin akkunaan. Akkunaristikot
erottuivat selvään salaperäisesti ja heikosti välkähtelevistä laseista.
Ukkonen — ajattelin itsekseni — ja se oli todellakin ukkonen, mutta
se kulki hyvin kaukana, niin ettei jyrinääkään kuulunut; ainoastaan
heikkoja pitkästi haarautuneita salamoita välähteli taivaalla, taikka
oikeammin värähteli ja vetäytyi yhteen kuten kuolevan linnun siivet.

Minä nousin ylös, menin akkunan ääreen ja seisoin siinä aamuun
asti... Salamat eivät hetkeksikään lakanneet, ne olivat kuten kansa
sanoo, »elotulia». Minä katselin hiljaista, hiekkaista kenttää,
Neskutshnij-puiston tummaa massaa, ja kaukaisten rakennusten
kellertäviä päätyjä, jotka myöskin näyttivät vavahtavan jokaisen
välähdyksen keralla. Minä katselin lakkaamatta ulos enkä voinut
irtautua paikaltani: nuo äänettömät salamat, hillityt välähdykset,
tuntuivat niin hyvin vastaavan niitä äänettömiä, salaisia liikkeitä,
jotka väreilivät sisimmässäni.

Päivä alkoi sarastaa. Aamurusko levisi taivaalle purppuraisina pilvinä.

Auringon lähestyessä kävivät salamat kalpeammiksi ja lyhyemmiksi;
ne leimahtelivat yhä harvempaan ja harvempaan ja häipyivät lopulta
kokonaan nousevan päivän valtavaan ja ylivoimaiseen valoon.

Minun sisimmästäni häipyivät myös salamat. Tunsin suurta väsymystä ja
rauhaa... Sinaidan kuva väikkyi yhä edelleen kirkkaana sielussani,
mutta nyt rauhallisempana: niinkuin rämesuolta lentoon nousee joutsen,
nousi se yläpuolelle ympäristönsä kaikkia epämiellyttäviä olentoja ja
vaipuessani uneen minä ajatuksissani vielä viimeisen kerran polvistuin
sen eteen luottamuksen ja kunnioituksen tuntein...

Oi, te avoimet tunteet, herkän sielun pehmeät soinnut, hyvyys ja
nöyryys, ensimäisen rakkauden salaperäinen tenho, — missä te olette,
missä te olette?



VIII


Kun minä seuraavana aamuna menin alas juomaan teetä, torui äitini
minua — vähemmän kuitenkin, kuin olin odottanut, — ja pakotti minut
kertomaan, miten olin kuluttanut edellisen illan. Minä vastasin hänelle
muutamin sanoin jättäen pois paljon yksityiskohtia ja koettaen kaikelle
antaa aivan viattoman leiman.

— Mutta kuitenkaan ne ihmiset eivät ole _comme il faut_, — huomautti
äitini, ja sinun on aivan turhaa kovin usein hankkiutua heidän
luokseen. Valmistaudu sensijaan tutkintoosi ja koeta tehdä jotain
hyödyllistä.

Kun minä tiesin äitini huolenpidon tehtävistäni rajoittuvan noihin
muutamiin sanoihin, en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä. Mutta
teenjuonnin jälkeen otti isäni minua käsipuolesta ja lähtien yhdessä
minun kanssani puutarhaan, pani hän minut kertomaan kaikki mitä olin
nähnyt Sasekinien luona.

Omituinen vaikutus oli isälläni minuun — ja omituiset olivat meidän
välimme. Hän ei juuri ollenkaan huolehtinut kasvatuksestani, mutta ei
koskaan loukannut minua; hän kunnioitti vapauttani — hän oli vielä
lisäksi kohtelias minulle, jos niin saa sanoa, mutta hän ei koskaan
päästänyt minua lähelleen. Minä rakastin häntä, minä ihailin häntä,
hän oli minusta miehen esikuva — ja, Jumalani, kuinka läheisesti
minä olisinkaan kiintynyt häneen, jollen aina olisi tuntenut hänen
poistyöntävää kättään! Mutta kun hän tahtoi, osasi hän miltei
silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla, yhdellä liikkeellä herättää minussa
rajattoman luottamuksen itseensä. Minun sieluni avautui — minä juttelin
hänen kanssaan, kuten järkevän ystävän kanssa, kuten hyväntahtoisen
opettajan kanssa... Mutta sitten hän taas hylkäsi minut — ja hänen
kätensä sysäsi minut pois, lempeästi ja ystävällisesti — mutta
kuitenkin varmasti.

Joskus tapasi hänet jonkunlainen hilpeä iloisuus ja silloin oli
hän valmis telmimään minun kanssani kuin nuori poika (hän piti
kaikenlaisista voimakkaista ruumiillisista liikkeistä). Kerran —
mutta vain kerran — hyväili hän minua niin hellästi, että olin
vähällä itkeä... Mutta hänen iloisuutensa samoin kuin hellyytensäkin
hävisivät aina jäljettömiin — ja se, mitä välillämme sellaisissa
tilaisuuksissa oli tapahtunut, ei antanut minulle mitään toiveita
tulevaisuuden varalle — oli kuin olisin kaiken vain unessa nähnyt.
Useasti, katsellessani hänen kauniita, viisaita, eloisia kasvojaan,
vapisi sydämeni liikutuksesta ja koko olemustani tuntui vetävän hänen
puoleensa... mutta hän ikäänkuin tunsi, mitä rinnassani liikkui, ja
saattoi sivumennessään taputtaa minua poskelle, tai meni pois, tai
ryhtyi johonkin työhön, tai tuli yht'äkkiä jäykäksi — kuten vain hän
voi tulla — ja silloin vetäydyin minä heti takaisin ja sulkeuduin myös
itseeni.

Hänen harvat hellyydenosoituksensa minua kohtaan eivät koskaan
aiheutuneet minun äänettömistä, mutta silti hyvin ymmärrettävistä
rukouksistani, vaan ne tulivat aina odottamatta. Kun minä näin
jälkeenpäin olen harkinnut isäni luonnetta, olen tullut siihen
päätökseen, että sekä minä, että yleensä koko perhe-elämä oli hänelle
yhdentekevää; oli jotain muuta, mille hän pani arvoa ja mistä hän sai
täyden tyydytyksen. »Ota itse mitä voit, mutta älä antaudu toisten
käsiin; kuulua vain omalle itselleen — siinä elämisen koko taito» —
sanoi hän minulle kerran. Erään toisen kerran rupesin minä nuorena
demokraattina hänen läsnäollessaan puhumaan vapaudesta (hän oli sinä
päivänä kuten minä sanoin »hyvä»; silloin voi hänen kanssaan puhella
mistä tahansa).

— Vapaus, — toisti isäni, mutta tiedätkö sinä, mikä voi antaa ihmiselle
vapauden?

— Mikä?

— Tahto, oma tahto, ja se antaa myös valtaa, joka on parempaa kuin
vapaus. Opi tahtomaan — ja sinä saat vapautta ja valtaa.

Isäni tahtoi ennenkaikkea elää — ja hän eli... Kenties hän tunsi, ettei
saisi kauan nauttia »elämisen taidosta»: hän kuoli neljänkymmenen
kahden vuotiaana.

Kerroin tarkasti käyntini Sasekinien luona. Hän kuunteli minua
puolittain tarkkaavaisena, puolittain hajamielisenä, istuen penkillä
ja piirrellen ratsupiiskallaan kuvioita santaan. Hän naurahteli
harvakseen, katseli minua huvitettuna ja kiusoitteli minua lyhyillä
kysymyksillä ja huomautuksilla. Minä en aluksi voinut edes lausua
Sinaidan nimeä, mutta en sitten enää voinut pidättäytyä, vaan aloin
ylistellä häntä. Isä yhä edelleen hymyili. Mutta sitten hän kävi
miettiväksi, oikaisihe ja nousi seisomaan.

Muistui mieleeni, että hän oli kotoa lähtiessä käskenyt valjastamaan
ratsuhevosen. Hän oli erinomainen ratsastaja — ja osasi paljon
aikaisemmin kuin herra Rary kesyttää viilejä hevosia.

— Lähdenkö minä kanssasi, isä? — kysyin minä.

— Et, — vastasi hän ja hänen kasvoilleen tuli tavallinen,
välinpitämätön ilme. — Mene yksin, jos haluat, mutta sano kuskille,
etten minä lähde.

Hän kääntyi minuun selin ja asteli nopeasti pois. Seurasin häntä
katseillani — hän katosi portin taakse, ja minä näin hänen hattunsa
liikkuvan aitausta pitkin. Hän meni Sasekinien luo.

Hän oli heidän luonaan noin tunnin verran ja lähti sitten heti
kaupunkiin eikä palannut sieltä ennenkuin iltapuolella.

Päivällisen jälkeen menin minä itse Sasekinien luo. Vierashuoneessa
tapasin vain vanhan ruhtinattaren. Nähtyään minut, raapi hän
sukkapuikolla päätään myssyn alta ja kysäisi minulta, voisinko minä
kirjoittaa puhtaaksi hänelle erään hakemuksen.

— Hyvin mielelläni, — vastasin ja istuuduin tuolin nurkalle.

— Mutta teidän pitää kirjoittaa vähän suuremmilla kirjaimilla, — sanoi
ruhtinatar ojentaen minulle tahraisen paperiarkin; ja etteköhän te
voisi tehdä sitä jo tänään, poikaseni?

— Kyllä, minä teen sen tänään.

Viereisen huoneen ovi avautui raolleen ja oviaukossa näyttäytyivät
Sinaidan kasvot — kalpeat, miettiväiset, hiukset huolimattomasti
taaksepäin heitettyinä; hän katseli minua hetkisen kylmästi ja sulki
sitten taas hiljaa oven.

— Siina, — kuule Siina! — sanoi vanhus.

Sinaida ei vastannut.

Minä otin vanhuksen anomuksen, riensin kotiin ja istuin koko illan sitä
puhtaaksikirjoittaen.



IX


Siitä päivästä alkoi minun hurmaukseni. Minä muistelen tunteneeni
jotenkin samaa kuin täytyy tuntea sen, joka astuu uuteen toimeen:
minä olin lakannut olemasta nuori poika; minä olin rakastunut. Minä
sanoin hurmaukseni alkaneen siitä päivästä; voisin lisätä, että
samasta päivästä alkoivat myös kärsimykseni. Minä olin nääntyä
ikävästä Sinaidan poissaollessa; en voinut ryhtyä mihinkään, kaikki
liukui käsistäni ja päiväkaudet ajattelin yksinomaan häntä. Eikä minun
ollut juuri helpompi olla hänen läsnäollessaankaan. Tietoisena omasta
mitättömyydestäni, olin minä mustasukkaisen tuittupäinen ja tottelin
orjamaisesti Sinaidaa... Ja kuitenkin veti vastustamaton voima minua
hänen luokseen ja joka kerran astuin minä hänen huoneensa kynnyksen yli
ihmeellisin onnen tuntein.

Sinaida huomasi heti, että olin häneen rakastunut, enkä minä sitä
ajatellutkaan salata. Häntä huvitti minun rakastumiseni ja hän piinasi
minua tehden pilaa ja vuoroin hemmotellen minua. On varmaankin suloista
olla toisen ihmisen suurimpien ilojen ja syvimpien surujen ainoana
lähteenä, niiden rajattomana ja syyntakeettomana aiheena — ja minä olin
kuin vahaa Sinaidan käsissä.

Muuten en minä ollut ainoa, joka olin Sinaidaan rakastunut. Kaikki
miehet, jotka kävivät hänen kodissaan, olivat samoin silmittömästi
häneen rakastuneita — ja hän piti heitä kaikkia vankinaan — jalkojensa
juuressa. Hänestä oli huvittavaa herättää heissä vuoroin toiveita,
vuoroin epätietoisuutta, leikitellä mielin määrin heidän kanssaan
(hän nimitti sitä: koputella ihmisiä vastakkain) — eivätkä he
koskaan yrittäneetkään tehdä vastarintaa, vaan noudattivat sokeasti
hänen tahtoaan. Koko hänen eloisassa ja kauniissa olemuksessaan
oli jonkunlainen lumoava yhdistelmä viekkautta ja huolettomuutta,
teennäisyyttä ja luontevuutta, rauhaa ja eloisuutta; kaikessa mitä hän
teki ja sanoi, jokaisessa hänen liikkeessään oli jotain sanomattoman
viehättävää, kaikesta pisti esiin omintakeinen, leikittelevä voima.
Hänen kasvonilmeensä vaihteli alinomaa, leikitteli myöskin; siinä
kuvastui melkein samalla kertaa pilkallisuutta, syvää miettiväisyyttä
ja intohimoa. Mitä erilaisimmat tunteet, kevyet ja hetkelliset,
väikkyivät hänen silmissään ja huulillaan kuten pilvien varjot
aurinkoisena, tuulisena päivänä.

Jokainen hänen ihailijoistaan oli välttämätön hänelle. Belooserov, jota
hän joskus nimitti »minun villipetoni» ja joskus vain yksinkertaisesti
»minun» — olisi mielellään mennyt tuleen hänen edestään. Kun hän ei
voinut henkisen etevämmyytensä ja muitten etujensa perusteella mitään
toivoa, kehoitti hän Sinaidaa alinomaa menemään naimisiin kanssaan,
huomauttaen, että toiset vain leikittelevät. Maidanov taas värähytteli
runollista puolta hänen luonteessaan. Verrattain kylmäluonteisena
ihmisenä, kuten melkein kaikki kirjailijat, koetteli hän kuitenkin
alinomaa uskotella Sinaidalle ja kenties itselleenkin, että hän jumaloi
häntä, ylisteli häntä loppumattomissa runoissaan ja luki niitä hänelle
puoleksi teennäisellä, puoleksi todellisella ihastuksella. Sinaida
tunsi myötätuntoa häntä kohtaan, mutta kuitenkin mielellään härnäili
häntä. Sinaida ei luottanut paljoa hänen lahjoihinsa ja kuunneltuaan
hänen tunteenpurkauksiaan pakotti hänet lukemaan Pushkinia, jotta,
kuten hän sanoi, »ilma puhdistuisi».

Pilkallinen ja puheissaan usein myrkyllinen tohtori Lushin tunsi
hänet paremmin kuin toiset — ja rakasti häntä enemmän kuin kukaan muu
heistä, vaikkakin hän moitiskeli Sinaidaa edessä ja selän takana.
Sinaida kunnioitti häntä, mutta ei kuitenkaan antanut hänelle perään
— ja silloin tällöin antoi hänen jonkunlaisella vahingonilolla ja
tyytyväisyydellä tuntea, että tohtorikin oli hänen käsissään. »Minä
olen keimailija, minä olen sydämetön, minä olen taiteilijaluonne»,
— sanoi hän hänelle kerran minun läsnäolossani — »no hyvä on! mutta
antakaapas minulle kätenne, kun minä siihen pistän nuppineulalla, niin
te tulette häpeämään tämän nuoren miehen edessä. Se tekee kipeätä,
mutta te, herra totuudenrakastaja, suvaitsette nauraa kuitenkin.»
Lushin punastui, kääntyi pois, puraisi huultaan, mutta ojensi hänelle
sitten kätensä. Sinaida pisti häntä ja hän alkoi todellakin nauraa...
ja Sinaida nauroi myös pistäen häntä aika syvään katsellen häntä
silmiin, joita toinen turhaan koetti kääntää poispäin.

Kaikkein vähimmin minä ymmärsin Sinaidan suhdetta kreivi Malevskiin.
Hän oli komeannäköinen ja järkevä maailmanmies, mutta jotakin kieroa,
jotain epäilyttävää huomasin hänessä minäkin, kuusitoistavuotias
poika, ja ihmettelin, ettei Sinaida sitä huomannut. Tai kenties hän
huomasikin tämän kierouden, mutta ei välittänyt siitä. Huono kasvatus,
omituiset tuttavuudet ja tavat, äidin alinomainen läheisyys, köyhyys
ja epäjärjestys kodissa, kaikki, alkaen vapaudesta, jota nuori tyttö
nautti, aina tietoisuuteen, että on ympäröiviä ihmisiä ylempänä,
kehitti hänessä omituisen, puolittain halveksivan välinpitämättömyyden
ja huolettomuuden. Jos esimerkiksi Vonifatij tuli sanomaan, ettei
kotona ollut sokeria, tahi tuli esille jokin juorujuttu, tahi vieraat
riitaantuivat — pudisti hän vain päätään ja sanoi: tyhmyyksiä! — eikä
sen enempää välittänyt koko asiasta.

Minulla sitävastoin alkoi veret kiehua joka kerran kun Malevskij
viekkaasti kuin kettu ruumistaan keinutellen lähestyi häntä ja
mukavasti hänen tuolinsa selkämykseen nojaten alkoi supattaa hänen
korvaansa itsetyytyväinen ja teeskentelevä ilme kasvoillaan — ja
Sinaida kuunteli häntä tarkkaavaisesti kädet ristissä rinnoilla ja
hymyilevänä tai päätään pudistellen.

— Mitä, iloa teillä on tuon Malevskin seurasta? kysäisin häneltä kerran.

— Voi, hänellä on niin kauniit viikset, — vastasi hän. Mutta sitähän te
ette ymmärrä.

— Ettehän te vain luule, että minä olen häneen rakastunut, — sanoi hän
minulle toisen kerran. — Ei, en minä voi sellaisia ihmisiä rakastaa,
joihin minun pitää katsoa ylhäältä alaspäin. Minä tarvitsen miestä,
joka voi minut kukistaa. Mutta sellaista ei osu minun tielleni, Jumala
on laupias! Minä en joudu kenenkään kynsiin, en ikinä!

— Te ette siis koskaan tule ketään rakastamaan?

— Mutta entäs te? Enkö minä muka teitä rakasta? — sanoi hän ja löi
minua nenään hansikkaallaan.

Niin, Sinaida teki paljon pilaa minusta. Kolmen viikon kuluessa
minä näin hänet joka päivä — ja mitä kaikkea hän tekikään minun
kustannuksellani! Meillä hän kävi harvoin, enkä minä sitä ollenkaan
surrut, sillä meillä kotona hän esiintyi aina maailmannaisena,
ruhtinattarena — ja silloin minä kartoin häntä. Minä pelkäsin
paljastavani itseni äidilleni, joka ei yhtään pitänyt Sinaidasta ja
aina seurasi meitä epäluulolla. Isää minä en niinkään pelännyt: hän ei
ollut ollenkaan huomaavinaan minua ja Sinaidan kanssa hän puheli hyvin
vähän, mutta aina hyvin järkevästi ja merkitsevästi.

Minä jätin työnteon, lukemisen — jopa ratsastamisenkin. Kuten
jalastaan kiinnisidottu kovakuoriainen liikuskelin minä alinomaa
minulle rakkaaksi käyneen sivurakennuksen lähettyvillä. Ja olisinpa
mielelläni oleskellut siellä aina, mutta se ei käynyt päinsä, sillä
äitini oli siitä vihainen ja Sinaida itsekin ajoi minut joskus pois.
Sellaisissa tapauksissa sulkeuduin minä huoneeseeni tai kävelin
puiston perimmäiseen päähän, istahdin siellä korkean, kivisen
kasvihuoneen raunioille, jalat riippuen kadullepäin olevan muurin
reunalla. Siellä saatoin minä sitten istua tuntikausia tuijottaen
eteeni mitään näkemättä. Minun lähelläni pölyisten nokkosten ympärillä
lenteli valkoisia perhosia; rohkea varpunen istahti vähän matkan
päähän särkyneelle punaiselle tiilikivelle ja viserteli lakkaamatta
käännellen itseään pyrstö levällään; epäluuloiset varikset vaakkuivat
tuontuostakin, istuen korkealla koivun latvassa auringon ja tuulen
hiljaa leikitellessä koivun latvoissa. Donin luostarin kellojen kaiku
kuului ajoittaisin rauhallisena ja surunvoittoisena, — ja minä istuin,
katselin, kuuntelin, ja sisimpäni täytti jokin outo tunne, johon
liittyi kaikki: suru ja ilo, tulevaisuuden aavistus, elämänhalu ja
elämän pelko. Mutta silloin en minä siitä mitään ymmärtänyt, enkä minä
olisi osannut antaa mitään nimeä sille, mitä mielessäni liikkui — tahi
olisin kutsunut kaikkea samalla nimellä — Sinaida.

Ja Sinaida leikitteli yhä edelleen kanssani, kuten kissa hiiren kanssa.
Hän joko keimaili edessäni — ja minä olin suunniltani ihastuksesta —
tahi työnsi hän yht'äkkiä minut luotaan — enkä minä uskaltanut lähestyä
häntä, en uskaltanut katsahtaa häneen.

Muistan kuinka hän jo muutamia päiviä peräkkäin oli ollut hyvin
kylmä minulle. Minä kävin alakuloiseksi ja hiivin arastellen heidän
luokseen sivurakennukseen, koettaen pysytellä vanhan ruhtinattaren
läheisyydessä, huolimatta siitä, että hän juuri siihen aikaan oli hyvin
kiukkuinen ja riidanhaluinen; hänen vekseliasiansa olivat huonossa
kunnossa ja hänen luonaan oli jo kahdesti käynyt kaupunginvouti.

Kerran kuljin puutarhassa tutun aidan ohi — ja näin Sinaidan, joka
nojaten molemmilla käsillään maata vasten istui liikkumatonna
nurmikolla. Minä aioin varovasti poistua, mutta hän kohotti yht'äkkiä
päätään ja antoi minulle käskevän merkin. Minä pysähdyin heti, mutta
en aluksi ymmärtänyt häntä. Hän uudisti merkkinsä. Minä hyppäsin heti
aidan yli ja juoksin iloisesti hänen luokseen, mutta hän pysähdytti
minut katseellaan ja osoitti minulle käytävää parin askeleen päässä
itsestään. Hämilläni, tietämättä mitä piti tehdä, laskeusin polvilleni
käytävän reunalle. Hän oli niin kalpea, niin katkera suru, niin syvä
väsymys kuvastui hänen joka piirteessään, että sydämeni kutistui kokoon
ja minä tahtomattani kuiskasin: mikä teidän on?

Sinaida ojensi kätensä, katkaisi jonkun ruohon, puraisi sitä ja heitti
sen sitten kauas luotaan.

— Rakastatteko te minua? — kysyi hän lopuksi. — Niinkö?

Minä en vastannut mitään, — ja miksipä sitä olisin tehnytkään.

— Niin, — sanoi hän katsellen minua totuttuun tapaansa. — Se on niin.
Aivan samanlaiset silmät, — lisäsi hän vaipuen mietteisiinsä ja
peittäen kasvot käsillään. — Kaikki on minulle käynyt vastenmieliseksi,
— kuiskasi hän, menisin vaikka maailman ääriin, en voi tätä kestää...
Ja mikä minua odottaa edessäpäin!... Voi, tämä on niin raskasta... niin
raskasta.

— Minkätähden? — kysäisin arasti.

Sinaida ei vastannut minulle, kohautti vain olkapäitään. Minä seisoin
yhä polvillani ja katselin häneen alakuloisena. Jokainen hänen sanansa
aivan viilsi sydäntäni. Sinä hetkenä olisin ollut valmis antamaan
koko elämäni siitä, ettei hän vain olisi surrut. Minä katselin häntä,
ja vaikka en ymmärtänytkään, minkätähden hänen oli vaikeata, minä
kuitenkin elävästi kuvittelin mielessäni, miten hän äkkiä näännyttävän
surun valtaamana oli juossut puutarhaan — ja sitten kaatunut kuin
iskettynä nurmikolle.

Ympärillä oli valoisaa ja vihreätä; tuuli humisi puiden oksilla,
silloin tällöin liikutellen vattupensaan pitkää oksaa Sinaidan pään
päällä. Jossakin kujersivat kyyhkyset — ja ampiaiset surisivat
lennellen harvassa heinässä. Ylhäällä loisti sininen taivas — ja minun
oli niin raskas olla.

— Lausukaa minulle joitakin runoja, — sanoi puoliääneen Sinaida ja
nojasi kyynärpäähänsä. Minä niin mielelläni kuulen teidän lausuvan
runoja. Te laulatte lausuessanne, mutta se ei tee mitään, se on niin
nuorekasta. Lausukaa minulle »Grusian kukkuloilla». — Mutta istukaa
ensin.

Minä istuuduin ja lausuin »Grusian kukkuloilla».

— »Ja lempimätt' ei olla voi», — toisti Sinaida. Kas juuri sen vuoksi
on runous niin ihanaa: se kertoo meille siitä, mitä ei ole, mikä ei ole
vain parempaa kuin olevainen, vaan lähempänä totuuttakin. Ja lempimätt'
ei olla voi — ja vaikka tahtoisikin, niin ei voi! —- Hän vaikeni
jälleen, sitten pudisti yht'äkkiä itseään ja nousi.

— Mennään. Maidanov istuu äidin luona. Hän toi minulle runoelmansa,
mutta minä lähdin pois. Hänkin on nyt nyrpeissään... mutta mitäs siitä!
Kerran saatte te tietää kaikki... mutta älkää olko minulle vihainen!

Sinaida puristi lujasti kättäni ja lähti juoksemaan edellä. Me
palasimme sivurakennukseen. Maidanov ryhtyi lukemaan meille juuri
painosta ilmestynyttä runoaan »Murhaaja», mutta minä en kuunnellut
häntä. Hän luki laulavalla äänellä nelijakoisia jambejaan, rytmit
seurasivat toisiaan ja soivat kalseasti ja ontosti, mutta minä katselin
vain Sinaidaa ja koetin saada selville hänen viimeisten sanojensa
sisältöä.

    »Tai kenties kilpailijas häijy
    sun arvaamatta kukisti»,

huudahti äkkiä nenä-äänellään Maidanov — ja minun ja Sinaidan katseet
yhtyivät. Hän painoi silmänsä alas ja punastui hiukan. Minä huomasin
sen ja jähmetyin säikähdyksestä. Olin jo ennenkin ollut mustasukkainen
hänen tähtensä, mutta vasta sinä hetkenä välähti mieleeni ajatus, että
hän on rakastunut. »Jumalani! hän rakastaa!»



X


Siitä hetkestä alkoi minun todellinen tuskani. Minä vaivasin päätäni,
ajattelin ja aprikoin, — ja seurasin lakkaamatta Sinaidaa, vaikkakin
mahdollisimman salaa. Hänessä tapahtui muutos — se oli päivänselvää.
Hän teki yksin pitkiä kävelymatkoja. Usein hän ei ollenkaan
näyttäytynyt edes vieraille, vaan istui tuntikausia omassa kamarissaan,
mikä ei ennen koskaan tapahtunut. Minä tulin aivan odottamatta hyvin
tarkkanäköiseksi — ainakin itse luulin niin. Onkohan se hän tai tuo?
kyselin itseltäni kulkien ajatuksissani toisesta hänen ihailijastaan
toiseen. Kreivi Malevskij näytti minusta vaarallisemmalta kuin muut
(vaikka minä Sinaidan tähden häpesin sitä itsellenikin tunnustaa).

Minun tarkkanäköisyyteni ei ulottunut nenääni pitemmälle eikä minun
salaperäisyyteni nähtävästi ketään pettänyt; ainakin tohtori Lushin
pian minut paljasti. Hänkin oli muuten viime aikoina muuttunut:
hän oli laihtunut, nauroi tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta
omituisen kuivasti, ilkeästi ja lyhyesti, entinen kevyt pilkallisuus ja
kyynillisyys oli vaihtunut hermostuneeseen ärtyväisyyteen.

— Mitä te alinomaa kuljeskelette täällä, nuori mies, — sanoi hän
minulle kerran jäätyään kanssani kahden Sasekinien vierashuoneeseen.
(Talon tytär ei ollut vielä palannut kävelyltään ja yläkerroksesta
kuului vanhan ruhtinattaren kimeä ääni hänen riidellessään palvelijansa
kanssa.) — Teidän pitäisi lukea, tehdä työtä — niin kauan kuin olette
nuori — mutta mitä te teette?

— Te ette voi tietää, teenkö minä työtä kotona vai enkö, — vastasin
hänelle ylpeästi, mutta kuitenkin vähän hämilläni.

— Tekö tekisitte työtä — ei teillä ole työnteko mielessä nyt. Mutta
en tahdo väitellä... teidän iässänne se kyllä on luonnollista. Mutta
teidän valintanne on kovin epäonnistunut. Ettekö te todellakaan huomaa,
mikä talo tämä on?

— Minä en ymmärrä teitä, — huomautin minä.

— Ette ymmärrä? Sitä pahempi teille. Minä katson velvollisuudekseni
varoittaa teitä. Meidänlaisemme vanhatpojat voivat kyllä käydä täällä:
mitäpä meille tulisi. Me olemme karaistuja, meitä ei mikään vahingoita,
mutta teillä on vielä arka iho. Ilma täällä on teille vahingollinen —
uskokaa minua, te voitte saada tartunnan.

— Kuinka niin?

— Niinpä vain. Oletteko nyt terve? Oletteko te normaalitilassa? Onkohan
se, mitä nyt tunnette, sopivaa, hyödyllistä teille?

— Mitä minä sitten tunnen? — sanoin minä — mutta myönsin itsekseni
kuitenkin tohtorin olevan oikeassa.

— Voi teitä, nuori mies, — jatkoi tohtori sellaisella ilmeellä,
kuin olisi noissa neljässä sanassa ollut jotain minua loukkaavaa: —
kuinka te luulette voivanne teeskennellä, teillähän on Luojan kiitos
vielä heti kasvoilla se, mikä mielessä liikkuu. Mutta mitäpä tässä
viisastellaan. En minä tänne itsekään tulisi, jollen... (tohtori puri
hampaansa yhteen)... jollen olisi samanlainen tyhmyri. Mutta sitä minä
vain ihmettelen kuinka te, järkevä mies, ette huomaa, mitä ympärillänne
tapahtuu.

— Mutta mitä sitten tapahtuu? — kysäisin minä heristäen korviani.

Tohtori katsoi minuun säälivästi naurahtaen.

— Kyllä minäkin olen, — virkahti hän kuin itsekseen, — mitä minun
tarvitsee siitä hänelle puhua. Sanalla sanoen, — lisäsi hän korottaen
ääntään, — toistan vieläkin: täkäläinen ilmapiiri on teille
turmiollinen. Teidän on täällä mieluisa oleskella, mutta mitäs siitä,
kasvihuoneessa on myöskin miellyttävä tuoksu, mutta ei siellä elää voi.
Kuulkaahan, ryhtykääpäs taas tutkimaan Kaidanovia.

Vanha ruhtinatar tuli vierashuoneeseen ja alkoi valitella tohtorille
hammaskipuaan. Vähän myöhemmin tuli myös Sinaida.

— Kuulkaas, tohtori, — sanoi vanha ruhtinatar, — torukaapas te Sinaidaa
vähäsen. Päivät päästään juo hän vettä, jossa on jääpalasia; eihän se
voi olla terveellistä hänen heikolle rinnalleen.

— Miksi te niin teette? — kysyi Lushin.

— Mitäs pahaa siitä voisi koitua?

— Mitä? Te voitte vilustua ja kuolla.

— Niinkö? Aivanko varmaan? No mitäs siitä, sehän meillä kaikilla on
edessä!

— Vai niin! — mumisi tohtori.

Vanha ruhtinatar meni pois.

— Vai niin, — toisti Sinaida. — Onko eläminen sitten niin kovin
hauskaa? Katsokaapa vain ympärillenne... Mitäs sanotte? Vai luuletteko,
etten minä mitään ymmärrä enkä tunne. Jos jääveden juominen tuottaa
minulle huvia, niin kuinka te todellakin voitte vakuuttaa minulle,
ettei tällaista elämää kuin minun on, hennoisi panna vaaralle alttiiksi
jonkun mielihalun vuoksi — minä en edes puhukaan onnesta.

— No niin, — huomautti Lushin, oikullisuus ja riippumattomuus... ne
kaksi sanaa ilmaisevat täydellisesti teidän luonteenne.

Sinaida alkoi hermostuneesti nauraa.

— Tiedonantonne on myöhästynyt, hyvä tohtori. Te teette huonosti
huomiotanne; jäätte jälelle. — Pistäkää silmälasit nenällenne.
— Ei minulla nyt ole oikutteluihin aikaa. Teidän ja itseni
kiusotteleminen... kuinka se onkaan hauskaa. Ja mitä taas tulee
itsenäisyyteen... Herra Voldemar, — lisäsi yht'äkkiä Sinaida ja polkasi
jalkaansa, — älkää tekeytykö noin surullisen näköiseksi. Minä en voi
sietää että minua surkutellaan. — Hän poistui nopeasti huoneesta.

— Tämä ilmapiiri on teille vahingollinen, nuori mies — hyvin
vahingollinen, — sanoi vielä kerran Lushin.



XI


Saman päivän iltana kokoontuivat Sasekinien luo tavalliset vieraat, ja
niiden joukossa olin minäkin.

Keskustelu johtui Maidanovin runoelmaan. Sinaida ylisteli sitä
avomielisesti. — Mutta tiedättekö mitä? sanoi Sinaida hänelle: — jos
minä olisin runoilija — minä valikoisin toisia aiheita. Ehkä se on
kaikki vain joutavaa, — mutta minun mieleeni tulee toisinaan niin
kummallisia ajatuksia, varsinkin silloin, kun en saa unta, aamun
valjetessa, kun taivas alkaa käydä ruusunpunaiseksi ja harmaaksi. —
Minä esimerkiksi — mutta te ehkä nauratte minulle?

— Ei, ei! — huusimme me kaikki yhteen ääneen.

— Minä kuvaisin, — jatkoi hän pannen kädet ristiin rinnalleen ja
suunnaten katseensa sivulle, — joukon nuoria tyttöjä, yöllä, suuressa
venheessä tyynellä joella. Kuu loistaa, ja he istuvat kaikki valkeissa
puvuissa valkokukkaiset seppeleet päässä ja laulavat jotain hymniä tai
sentapaista.

— Ymmärrän, ymmärrän, jatkakaa, — sanoi Maidanov merkitsevästi ja
haaveksivasti.

— Äkkiä kuuluu naurua, melua, soihtuja rannalla. Se on Bacchus
jumalan joukko, joka tulee nauraen, huutaen... Teidän asianne olisi
maalata tämä kuva, herra runoilija... minä tahtoisin vain, että
soihdut olisivat punaiset ja että niistä lähtisi paljon savua ja että
Bacchuspapitarten silmät loistaisivat seppelten alta ja seppeleitten
tulisi olla tummia. Älkää myöskään unohtako tiikerin nahkoja ja
pikareita — ja kultaa, paljon kultaa!

— Mutta missä kullan pitäisi olla? — kysyi Maidanov heittäen sileän
tukkansa ohimoilta taaksepäin ja laajentaen sieraimiaan.

— Missä? olkapäillä, käsissä, jaloissa, kaikkialla. Ennenaikaan
kuuluvat naiset pitäneen kultasormuksia nilkoissaan. Bacchuksen joukko
kutsuu tyttöjä venheestä luokseen. Tytöt lakkaavat laulamasta hymniään
— he eivät voi sitä jatkaa — mutta he eivät liiku paikoiltaan; virta
kuljettaa heitä rantaa kohti, ja kas silloin yht'äkkiä nousee yksi
heistä hitaasti seisomaan... Tämä pitää kuvata oikein kauniisti: kuinka
hän hiljaa kohottautuu kuun loisteessa ja kuinka hänen ystävättärensä
peljästyvät... Hän on astunut venheen laidan yli... Bacchuksen joukot
ympäröivät hänet, vievät hänet pois, pimeyteen... Kuvatkaa kuinka
kaikki siinä sekoittuu savuun. Kuuluu vain heidän valituksensa — ja
hänen seppeleensä on yksin jäänyt rannalle.

Sinaida vaikeni (oi, hän on rakastunut! — ajattelin taaskin).

— Onko siinä kaikki? — kysäsi Maidanov.

— Kaikki, — vastasi Sinaida.

— Se ei voi olla kokonaisen runoelman aiheena, — huomautti tärkeästi
Maidanov, — mutta lyyrillistä runoa varten voin kyllä teidän aihettanne
käyttää.

— Romanttisessa tyylissä? kysyi Malevskij.

— Tietysti romanttisessa, Byronilaisessa.

— Minun mielestäni Hugo on parempi kuin Byron, — sanoi nuori kreivi
huolettomasti; hän on mielenkiintoisempi.

— Hugo on ensiluokkainen kirjailija, — huomautti Maidanov, ja minun
ystäväni Tonkoshejev on espanjalaisessa romaanissaan »El Trobador»...

— Ahaa, se on se kirja jossa kysymysmerkit ovat ylösalaisin? —
keskeytti Sinaida.

— Niin, espanjalaisilla on sellainen tapa.

— Minä aijoin sanoa, että Tonkoshejev...

— No, nyt te taas alatte kiistellä klassiikasta ja romantiikasta, —
toistamiseen keskeytti Sinaida. Ruvetkaamme mieluummin leikkimään...

— Panttisille? — kysäsi Lushin.

— Ei, se on niin ikävää, vaan vertailuleikkiä. (Tämän leikin oli
Sinaida itse keksinyt; mainittiin jokin esine, sitten koetti jokainen
verrata sitä johonkin, ja se, joka keksi parhaimman yhtäläisyyden, sai
palkinnon.)

Hän meni akkunan luo. Aurinko oli juuri laskenut; korkealla taivaalla
leijaili vielä pitkiä, punertavia pilviä.

— Mitä nuo pilvet muistuttavat? — kysyi Sinaida ja odottamatta meidän
vastaustamme sanoi: — minusta ne ovat niiden purppurapurjeitten
näköisiä, jotka Kleopatralla oli kultaisessa laivassaan, jolla hän
purjehti Antoniosta vastaan. Muistatteko, Maidanov, — te kerroitte
minulle siitä äskettäin.

Kuten Polonius Hamletissa, päättelimme me kaikki, että pilvet
muistuttivat todellakin niitä purjeita, ja ettei kukaan meistä voi
keksiä sen parempaa vertausta.

— Ja kuinka vanha oli Antonius silloin? — kysyi Sinaida.

— Joka tapauksessa hän oli vielä nuori mies, — huomautti Malevskij.

— Niin, nuori, — toisti Maidanov vakuuttavalla äänellä.

— Anteeksi, — huudahti Lushin, — hän oli yli neljänkymmenen.

— Yli neljänkymmenen, — toisti Sinaida katsahtaen häneen nopeasti.

Kohta sen jälkeen minä menin kotiin.

— »Hän rakastaa», kuiskasivat huuleni hiljaa... »Mutta ketä?»



XII


Päivät kuluivat. Sinaida kävi yhä kummallisemmaksi, yhä
käsittämättömämmäksi. Kerran menin hänen luokseen ja tapasin hänet
istumassa olkituolilla pää painuneena pöydän terävää särmää vasten. Hän
ojentautui... hänen kasvonsa olivat aivan kyynelten vallassa.

— Kas tekö siinä! — sanoi hän katkerasti hymyillen. — Tulkaas tänne.

Minä astuin hänen luokseen; hän laski kätensä pääni päälle ja tarttuen
sitten yht'äkkiä tukkaani kiinni, alkoi pudistella sitä.

— Koskee... — pääsi minulta lopuksi.

— Vai koskee! Mutta eikös minuun sitten koske, eikö? — toisti hän.
— Voi mitä minä olen tehnyt! — huudahti hän äkkiä, huomatessaan
kiskaisseensa tukon hiuksia päästäni.

— Mitä minä tosiaankin olen tehnyt? Herra Voldemar raukka!

Hän suori varovasti irtonaiset hiukset, kiersi niitä sitten sormensa
ympäri ja käänsi renkaaksi.

— Minä pistän teidän hiuksenne medaljonkiini ja kannan niitä kaulallani
— sanoi hän kyynelten kimaltaessa hänen silmissään. — Kenties se teitä
vähän lohduttaa... ja nyt hyvästi!

Minä palasin kotiin, jossa oli sattunut ikävyyksiä. Äiti soimasi isääni
jostakin, ja isäni tapansa mukaan vaikeni kylmänkohteliaasti — ja lähti
pian pois kotoa. Minä en voinut kuulla, mistä äitini puhui, enkä siitä
juuri välittänytkään; muistan vain sen, että hän keskustelunsa jälkeen
isäni kanssa kutsui minut huoneeseensa ja ilmaisi syvän paheksumisensa
minun tiheitten käyntieni johdosta ruhtinattaren luona, joka hänen
sanojensa mukaan _une femme capable de tout_.

Minä suutelin hänen kättään (sen minä tein aina, kun halusin lopettaa
keskustelun) — ja menin huoneeseeni.

Sinaidan kyyneleet olivat saaneet minut kokonaan pois suunniltani:
minä en todellakaan tiennyt, mitä minun piti ajatella, ja olin
itsekin, valmis itkemään: minä olin sittenkin vielä lapsi, huolimatta
kuudestatoista ikävuodestani.

Minä en enää epäillyt Malevskfa, vaikkakin Belooserov kävi päivä
päivältä yhä uhkaavamman näköiseksi ja katseli ovelaa kreiviä jotenkin
samoin kuin susi lammasta. Enkä minä yleensä enää ajatellut ketään enkä
mitään.

Minä vaivuin unelmiini ja hain aina yksinäisiä paikkoja. Erittäinkin
olin mieltynyt kasvihuoneen raunioihin. Tavallisimmin kiipesin ylös
korkealle muurille, istahdin siihen ja tunsin itseni niin onnettomaksi,
hyljätyksi ja alakuloiseksi, että itsekin oikein säälin itseäni.

Kuinka ihania ja lohdullisia olivatkaan minulle nämä hetket, ja kuinka
suurta nautintoa tuottivatkaan minulle surulliset ajatukseni!

Niinpä istuin eräänä päivänä tapani mukaan muurilla, katselin kauas
eteeni ja kuuntelin kellojen soittoa... yht'äkkiä tunsin väristyksen
käyvän läpi ruumiini — se ei johtunut tuulen henkäyksestä eikä vilusta,
vaan ikäänkuin olisin tuntenut jonkun olennon läheisyyden. Katsahdin
alas. Siellä kulki tietä pitkin Sinaida, ohut, harmahtava puku päällään
ja punainen päivänvarjo olalla. Hän huomasi minut, pysähtyi ja kääntäen
olkihattunsa lievettä ylöspäin katsahti minuun samettisilmillään.

— Mitä te siellä teette, niin korkealla? — kysyi hän minulta
omituisesti hymyillen. — Kuulkaas, te vakuutatte alinomaa rakastavanne
minua — hypätkääpä tänne tielle, jos te todellakin rakastatte minua.

Sinaida oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun minä jo lensin
alas sellaisella vauhdilla, kuin joku oli töykännyt minua takaapäin.
Seinä oli noin kahden sylen korkuinen. Minä putosin tosin jaloilleni
maahan, mutta tärähdys oli niin voimakas, etten minä voinut pysyä
pystyssä, vaan kaaduin ja menetin hetkiseksi tajuntani. Kun taas tulin
tuntoihini, tunsin minä silmiäni avaamatta Sinaidan olevan vierelläni.

— Rakas poikani, — puhui hän kumartuen ylitseni — ja hänen äänessään
oli huolestunutta hellyyttä, — kuinka sinä voit sen tehdä, kuinka sinä
voit totella... mutta minähän rakastan sinua... nouse.

Hänen rintansa kohoili lähellä omaani, hänen kätensä sivelivät
tukkaani, ja yht'äkkiä — mitä tapahtuikaan! — hänen pehmoiset, raikkaat
huulensa alkoivat kosketella suudelmilla koko minun kasvojani...
ne hipaisivat huuliani... Mutta siinä Sinaida varmaankin kasvojeni
ilmeestä huomasi, että olin jo tullut tajuihini, vaikka en vieläkään
avannut silmiäni — ja nousten nopeasti ylös sanoi hän: — No nouskaahan
ylös, veijari; mitä te siinä tomussa makaatte? — Nousin ylös. — Antakaa
minulle päivänvarjoni, — sanoi Sinaida, — kas kuinka kauas minä olen
sen heittänyt; älkääkä katsoko minuun noin... mitä tyhmyyksiä se on?
Sattuiko teihin? Taisittepa polttaa itsenne nokkospensaissa. Johan minä
teille sanoin kerran, että älkää katsoko minuun... Mutta eihän hän
ymmärrä mitään, ei vastaa, — lisäsi hän ikäänkuin itsekseen... — Menkää
kotiin, herra Voldemar, puhdistakaa itsenne älkääkä kulkeko perässäni —
muuten minä suutun enkä enää koskaan...

Hän ei sanonut ajatustaan loppuun ja riensi nopeasti pois.

Minä istuuduin tienreunalle... jalat eivät minua kannattaneet. Nokkoset
olivat polttaneet käteni, selkää pakotti ja päätä pyörrytti, mutta
se autuaallinen tunne, minkä silloin tunsin, ei ole enää koskaan
jälkeenpäin toistunut. Se tuntui ensin suloisena lamautumisena kaikissa
jäsenissäni, mutta vaihtui sitten rajuksi iloisuudeksi, joka ilmeni
iloisissa hypyissä ja huudahduksissa. Minä olin tosiaankin vielä aivan
lapsi.



XIII


Minä olin niin iloinen ja ylpeä koko sen päivän, tunsin niin selvästi
Sinaidan suutelot kasvoillani, niin suurella riemulla muistelin
jokaista hänen sanaansa, nautin niin suuresti odottamattomasta
onnestani, että se alkoi itseänikin jo pelottaa, eikä minua
haluttanut edes nähdä häntä, joka oli näitten uusien tunteitteni
aiheuttaja. Minusta näytti siltä kuin en enää voisi vaatia mitään
muuta elämältä, että nyt pitäisi minun vain »vielä viimeisen kerran
vetää syvään henkeäni ja kuolla». Lähtiessäni seuraavana päivänä
sivurakennukseen, tunsin suurta hämmennystä, jota turhaan koetin
peittää ujon huolettomuuden naamarin alle, mikä hyvin sopii miehelle,
joka tahtoo näyttää, että hän osaa säilyttää salaisuuden. Sinaida otti
minut vastaan hyvin rauhallisena, ilman pienintäkään jälkeä mistään
mielenliikutuksesta. Hän torui vain minua sormellaan ja kysäsi, eikö
minulla ollut mitään mustelmia. Koko minun ujo huolettomuuteni ja
salaperäisyyteni katosivat silmänräpäyksessä ja samalla myös nolouteni.
En ollut tietenkään odottanut mitään erikoista, mutta Sinaidan
rauhallisuus vaikutti minuun kuin olisin saanut kylmää vettä niskaani.

Minä tunsin olevani lapsi hänen silmissään — ja se tuntui minusta niin
äärettömän raskaalta! Sinaida kulki edestakaisin huoneessa, ja joka
kerran, kun hän katsoi minuun, välähti hänen kasvoillaan valoisa hymy;
mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, minä näin sen selvästi...
»Puhuisinko itse eilisestä asiasta, — ajattelin, — kysyisinkö häneltä,
mihin hän niin kiiruhti, saadakseni lopullisesti tietää...» mutta
luovuin kohta tuumastani ja istahdin nurkkaani.

Belooserov astui sisään, ja minä tulin hyvin iloiseksi hänet nähdessäni.

— En minä löytänyt teille rauhallista ratsuhevosta, — sanoi hän
tyytymättömänä. Freitag sanoo kyllä voivansa vastata yhdestä, joka
hänellä on, mutta minä en oikein usko sitä. Pelkään.

— Mitäs te pelkäätte, — kysäsi Sinaida, — saanko kysyä?

— Mitä? Ettehän te osaa ratsastaa. Luoja ties mitä voi tapahtua! Ja
minkä mielijohteen te nyt taas olette saanut päähänne?

— Sehän on minun asiani, herraseni. Siinä tapauksessa minä pyydän Pjotr
Vasiljevitshiä... (Se oli isäni nimi. Minua hämmästytti, että hän niin
kevyesti ja vapaasti mainitsi sen, ikäänkuin hän olisi ollut vakuutettu
isäni tahtovan palvella häntä.)

— Vai niin, — virkkoi Belooserov. — Vai hänen kanssaan te aijotte
ratsastaa.

— Hänen tai jonkun muun kanssa — sehän on teille yhdentekevää. Mutta ei
vain teidän kanssanne.

— Ei vain minun kanssani, — toisti Belooserov. — Kuten tahdotte. No
niin, minä hankin teille hevosen.

— Mutta katsokaa vain, ettei se ole mikään vanha kaakki. Minä ilmoitan
teille jo edeltäpäin, että aijon nelistää.

— Kernaasti minun puolestani... Mutta kenenkä kanssa? Malevskin
seurassako te sitten lähdette?

— Miksipä ei vaikka hänenkin kanssaan? Mutta rauhoittukaa nyt, — lisäsi
hän, — älkääkä pyöritelkö noin silmiänne. Kyllä minä otan teidätkin
mukaan. Tiedättehän te, että Malevskij nyt on minulle yhtä paljon kuin
— hyh! —

Hän pudisti päätään.

— Te sanotte sen vain lohduttaaksenne minua, — mutisi Belooserov.

Sinaida siristi silmiään. — Lohduttaako se teitä. Oo... oo... oo...
soturi! — sanoi hän lopuksi ikäänkuin löytämättä muuta sanaa. Entäs te,
herra Voldemar, lähtisittekö te kanssamme?

— En mielelläni... suuressa seurassa... — mumisin minä kohottamatta
katsettani.

— Teistä on hauskempaa kahden kesken? No niin, vapaalle vapaus,
autuaalle paratiisi [Venäl. sananlasku] — sanoi hän huoaten. Menkäähän
nyt Belooserov hankkimaan hevosta. Tarvitsen sen huomenna.

— Kyllä; mutta mistä otetaan rahat? — sekaantui vanha ruhtinatar
puheeseen.

Sinaida rypisti kulmakarvojaan.

— En minä niitä teiltä pyydä; Belooserov kyllä lainaa minulle.

— Uskoo, uskoo... murahti ruhtinatar — ja huusi yht'äkkiä täyttä
kurkkua! — Dunjashka!

— Maman, olenhan minä antanut teille soittokellon, — huomautti tytär.

— Dunjashka! — toisti ruhtinatar.

Belooserov kumarsi ja poistui. Minä lähdin hänen mukanaan. Sinaida ei
pidätellyt minua.



XIV


Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös, taitoin itselleni kepin ja
lähdin tullin taakse kävelemään. Koetin siten haihduttaa huoleni.

Oli ihana päivä, valoisa, eikä liian lämmin. Vieno, raikas tuuli
humisi ilmassa, pannen kaiken hiljaa huojumaan. Minä kuljeskelin kauan
metsissä ja kallioilla. En tuntenut itseäni onnelliseksi, olin lähtenyt
kotoa antautuakseni alakuloisuuteni valtaan, — mutta nuoruus, kaunis,
raikas ilma ja se nautinto, minkä reipas kävely ja vuoroin lojuminen
pehmeällä nurmikolla tuottavat, saivat voiton; unohtumattomien sanojen
ja suutelojen muisto heräsi taas sielussani. Minusta oli mieluista
ajatella, ettei Sinaida voinut olla antamatta tunnustusta minun
päättäväisyydelleni ja rohkeudelleni... »Pitäköön hän vain muita minua
parempana», — ajattelin. »Mutta he sanovat vain, mitä he tahtoisivat
tehdä hänen edestään, kun minä sitävastoin jo tein! Ja mitä minä vielä
voisinkaan tehdä hänen edestään!»

Mielikuvitukseni alkoi leikitellä. — Aloin kuvitella, kuinka minä tulen
pelastamaan hänet hänen vihamiestensä käsistä, kuinka minä, ylt'yleensä
veren tahraamana, olen pelastava hänet vankilasta, ja kuinka sitten
kuolen hänen jalkojensa juuressa. Johtui mieleeni kuva, joka riippui
vierashuoneemme seinällä — Malek-Adel kuljettaen pois Mathildaa — ja
samassa innostuin katselemaan suurta, kirjavaa tikkaa, joka touhuissaan
nousi ylös kapeata koivunrunkoa myöten ja levottomasti katseli vuoroin
oikealle ja vasemmalle, kuten soittaja kontrabassonsa kaulan takaa.

Sitten aloin laulaa »Ei valkeat lumet», siirtyen senjälkeen siihen
aikaan yleisesti tunnettuun romanssiin: »Sua odotan, kun länsituuli
huminoi»; sitten aloin ääneen lausua Jermakin puhetta tähdille
Homjakovih murhenäytelmästä; koetinpa itsekin kyhätä kokoon jonkin
tunteellisen runon, vieläpä ajattelin valmiiksi säkeen, johon koko
runon piti loppua: »Oh, Sinaida, Sinaida!» Mutta siitä ei tullut
mitään. Sillävälin alkoi lähestyä päivällisaika. Laskeuduin alas
laaksoon, jonka läpi kapea hiekkatie johti kaupunkiin. Lähdin kulkemaan
sitä pitkin.

Takaapäin alkoi kuulua hevosten kavioiden hiljaista kapsetta. Minä
käännähdin, pysähdyin tahtomattani ja otin hatun päästäni: näin isäni
ja Sinaidan. He ratsastivat rinnan. Isä puhui hänelle jotakin kumartuen
koko vartalollaan hänen puoleensa ja nojaten kädellään hevosen kaulaan.
Hän hymyili. Sinaida kuunteli häntä ääneti, katse alas luotuna ja
huulet yhteen puristettuina. Aluksi näin heidät kahden. Mutta muutaman
hetken perästä tuli tienkäänteestä esiin Belooserov husaaripuvussa,
tulisen, mustan ratsun selässä. Mainio hevonen, pudisteli päätään,
pärskytteli ja hyppeli; ratsastaja tyynnytteli ja kannusti sitä. Minä
väistyin syrjään. Isäni kokosi suitset ja ojentausi satulassaan.
Sinaida kohotti hitaasti katseensa häntä kohti — ja molemmat lähtivät
ajamaan laukkaa. Bjelooserov kiiruhti heidän perästään, helistellen
sapeliaan.

Isä on punainen kuin krapu, — ajattelin itsekseni, — ja Sinaida...
Miksi on hän niin kalpea? Hän on ratsastanut koko aamun — ja on kalpea?

Minä lisäsin vauhtiani ja jouduin kotiin juuri ennen päivällistä.
Isäni istui siellä jo pukuaan muuttaneena ja peseytyneenä äidin tuolin
vieressä ja luki hänelle tasaisella ja soinnukkaalla äänellään Journal
des Debatin nurkkanovellia; mutta äiti kuunteli häntä hajamielisenä ja
nähtyään minut kysyi hän missä olin ollut koko päivän ja lisäsi, ettei
hän pitänyt siitä, että kuljeskellaan päivät pitkät ties missä ja Luoja
ties kenen kanssa. Mutta minäpä olenkin kävellyt yksinäni, ajattelin
vastata hänelle, mutta katsahdin isääni ja vaikenin tietämättä itsekään
oikein minkätähden.



XV


Seuraavien viiden kuuden päivän kuluessa minä tuskin näinkään
Sinaidaa; hän ilmoitti olevansa sairas, mikä seikka ei kuitenkaan
estänyt sivurakennuksen vakinaisia vierailijoita ilmestymästä sinne —
päivystämään kuten he sanoivat — kaikkia muita paitsi Maidanovia, joka
kävi alakuloiseksi ja ikävystyi heti kun vaan hän ei saanut intoilla.
Belooserov istui synkkänä nurkassa takki kaulaan asti napitettuna
ja kasvot punaisina. Kreivi Malevskin kasvoilla väikkyi alinomaa
vastenmielinen hymy; hän oli todellakin joutunut Sinaidan epäsuosioon
ja oli erinomaisen huomaavainen vanhaa ruhtinatarta kohtaan, vieläpä
hän ajoi hänen kanssaan vuokravaunuissa kenraalikuvernöörin luo. Siitä
matkasta ei muuten ollut mitään tuloksia ja Malevskille siitä koitui
vielä lisäksi ikävyyksiä: häntä oli muistutettu jostakin jutusta parin
liikenneupseerin kanssa, ja hän oli puolustuksekseen ollut pakotettu
sanomaan, että oli silloin ollut vielä nuori ja kokematon.

Lushin kävi parikin kertaa päivässä, mutta viipyi vain vähän aikaa;
minä pelkäsin häntä vähän meidän viimeisen keskustelumme jälkeen ja
kuitenkin tunsin samalla todellista kiintymystä häneen. Kerran lähti
hän kävelemään kanssani Neskutshnij-puistoon, oli hyvin ystävällinen
ja rakastettava, selitti minulle eri ruohojen ja kukkien nimiä ja
ominaisuuksia ja yht'äkkiä sanoa tokaisi aivan odottamatta lyöden
kädellä otsaansa: ja minä tyhmeliini luulin, että hän on keimailija!
Itsensä uhraaminen toisten hyväksi näyttää tuottavan nautintoa
muutamille.

— Mitä te sillä aiotte sanoa? — kysyin minä.

— Teille minä en tahdo sanoa mitään, — vastasi Lushin lyhyesti.

Minua Sinaida vältteli... en voinut olla panematta merkille että minun
läsnäoloni vaivasi häntä. Hän kääntyi tahtomattaan pois minusta...
tahtomattaan; se juuri oli katkeraa. Mutta sille ei voinut mitään ja
minä koetin välttää joutumasta hänen näkyvilleen ja vain kauempaa pidin
häntä silmällä, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut minulle. Hänessä
tapahtui jokin käsittämätön muutos; hänen kasvonsa, jopa hänen koko
olemuksensa muuttui. Erikoisesti hämmästytti minua hänessä tapahtunut
muutos eräänä lämpimänä hiljaisena iltana. Istuin matalalla penkillä
tuuhean seljapensaan alla. Pidin paljon siitä paikasta; sieltä näkyi
Sinaidan kamarin akkuna. Istuin siinä; pääni päällä varjoisassa
lehdistössä lenteli levottomana pieni lintunen; harmaa kissa hiipi
varovaisesti puutarhaan ja ensimäiset turilaat surisivat raskaasti
vielä läpikuultavassa vaikkakaan ei enää valoisassa ilmassa.

Minä istuin ja katselin akkunaan ja odottelin, eikö se aukenisi, ja
todellakin — se aukeni ja siinä näyttäytyi Sinaida. Hänellä oli yllään
valkoinen puku — ja hän itsekin, hänen kasvonsa, olkapäänsä, kätensä
olivat aivan lumivalkoiset. Hän seisoi kauan liikkumatonna ja hänen
silmänsä katselivat kauan ja suoraan yhteenvedettyjen kulmakarvojen
alta. Sellaista katsetta en ollut ennen hänellä huomannut. Sitten
puristi hän kätensä lujasti yhteen, vei ne huulilleen, otsalleen — ja
yht'äkkiä heitti hän hiukset korviltaan, pudisti niitä ja nyökäyttäen
sitten päättävästi päätään alaspäin sulki akkunan.

Kolme päivää myöhemmin tapasi hän minut puutarhassa. Aioin vetäytyä
syrjään, mutta hän itse pysähdytti minut.

— Antakaa minulle kätenne, — sanoi hän minulle entisellä lempeällä
tavallaan, — me emme ole pitkiin aikoihin jutelleet keskenämme.

Katsahdin häneen. Hänen silmänsä loistivat vienosti ja kasvot
hymyilivät kuin sumun läpi.

— Oletteko te yhä edelleen sairas? — kysyin häneltä.

— En, nyt on kaikki ohi, — sanoi hän ja repäisi pensaasta pienen,
punaisen ruusun. — Olen vähän väsynyt, mutta sekin menee ohi.

— Ja tuletteko te taas samaksi kuin ennen? — kysyin.

Sinaida vei ruusun kasvoilleen — ja minusta näytti, kuin olisi
punaisten lehtien hohde levinnyt hänen poskilleen.

— Olenko minä sitten muuttunut? — kysyi hän minulta.

— Kyllä te olette muuttunut, — vastasin puoliääneen.

— Minä olen ollut kylmä teitä kohtaan — tiedän sen, — alkoi Sinaida, —
mutta teidän ei olisi pitänyt kiinnittää siihen mitään huomiota:.. En
voinut olla toisin... Ja mitäpä siitä kannattaisi puhua!

— Te ette tahdo, että minä rakastaisin teitä — siinä kaikki! —
huudahdin minä synkkänä, tahtomattani kiivastuen.

— Kyllä, rakastakaa minua, mutta toisin kuin ennen.

— Kuinka sitten?

— Olkaamme ystäviä! — Sinaida antoi minun haistella ruusuaan. —
Kuulkaahan, minähän olen paljon vanhempi teitä, — minähän voisin
olla teidän tätinänne... tai jos ei tätinä, niin ainakin vanhempana
siskonanne. Ja te...

— Minä olen teidän silmissänne lapsi, — keskeytin hänet.

— No niin, lapsi, mutta rakas, hyvä, viisas lapsi, josta minä oikein
paljon pidän. Tiedättekö mitä? Minä nimitän teidät tästä päivästä
lähtien paashikseni; ja teidän ei pidä unohtaa, että paashit eivät
saa poistua haltijattarensa luota. Kas tässä on uuden toimenne merkki
— lisäsi hän, pistäen ruusun takkini napinläpeen: — merkki meidän
suosiostamme teitä kohtaan.

— Minä olen teiltä ennen saanut toisia suosionosoituksia, — mumisin
minä.

— Ahaa! sanoi Sinaida ja katseli minua sivusta. — Millainen muisti
hänellä on! No niin, olen minä nytkin valmis... Ja kumartuen puoleeni,
painoi hän otsalleni puhtaan, rauhallisen suudelman. Minä katsoin vain
häneen — mutta hän kääntyi pois ja sanottuaan: — seuratkaa minua,
paashini, — lähti sivurakennukseen päin. Minä seurasin häntä — enkä
käsittänyt mitään. »Onko mahdollista, — ajattelin minä, — onko tämä
lempeä, järkevä tyttö se sama Sinaida, jonka minä olen tuntenut?» Hänen
käyntinsäkin näytti minusta hiljaisemmalta, koko hänen vartalonsa
kookkaammalta ja ryhdikkäämmältä...

Millä uudella voimalla rakkauden liekki alkoikaan kyteä minussa!



XVI


Päivällisen jälkeen kokoontuivat vieraat taas sivurakennukseen — ja
ruhtinatar oli nyt myöskin mukana.

Koko seura oli koolla samoin kuin ensimäisenä, minulle unohtumattomana
iltana: yksimpä Nirmatskijkin oli saapunut. Maidanov tuli sillä kertaa
ennen muita — hän toi uusia runoja. Alkoivat taas panttileikit,
mutta ilman entisiä kummallisia päähänpistoja, ilman hulluttelua
ja melua — mustalaiselementti oli hävinnyt. Sinaida näytti antavan
uuden leiman meidän seurallemme. Minä istuin paashin oikeudella hänen
vieressään. Hän ehdotti muun muassa, että sen, jonka pantti tulisi
esille, pitäisi kertoa unensa, mutta se leikki ei ollut paljon mistään
kotoisin. Unet olivat joko ikäviä (Belooserov oli unissaan syöttänyt
vesiliskoja hevoselleen, jolla oli ollut puinen pää) tahi tekaistuja ja
mitättömiä. Maidanov esitti meille kokonaisen novellin: siinä oli sekä
hautakammioita ja enkeleitä lyyryineen, että puhuvia kukkia ja kaukaa
kaikuvia ääniä. Sinaida ei antanut hänen lopettaa. »Koska tässä kerran
on ruvettu sepustelemaan, — sanoi hän, — niin kertokoon sitten jokainen
jotain omasta päästään.» Belooserov oli taaskin se, jonka piti alkaa.

Nuori husaari joutui hämilleen. — En minä osaa mitään keksiä! —
huudahti hän.

— Mitä joutavia! keskeytti Sinaida. — Kuvitelkaa esimerkiksi, että
olette naimisissa, ja kertokaa meille, kuinka te kuluttaisitte aikaanne
vaimonne kanssa. Sulkisitteko te hänet lukon taa?

— Niin minä tekisin.

— Ja itse istuisitte hänen kanssaan?

— Välttämättä istuisin itse hänen kanssaan.

— Mainiota. Mutta jospa hän siihen kyllästyisi ja pettäisi teidät?

— Minä surmaisin hänet.

— Mutta jospa hän karkaisi?

— Minä saavuttaisin hänet ja surmaisin sittenkin.

— No niin. Mutta otaksukaamme, että minä olisin teidän vaimonne, mitä
te silloin tekisitte?

Belooserov vaikeni hetken. — Minä surmaisin itseni..

Sinaida nauroi. — Minä näen, että teidän laulunne on lyhyt!

Toinen pantti oli Sinaidan. Hän nosti katseensa ylöspäin ja jäi
miettimään. — Kuulkaapas, — alkoi hän vihdoin, — mitä minä olen
ajatellut... Kuvitelkaa itsellenne mahtava palatsi, kesäinen yö ja
ilmeelliset tanssiaiset. Tanssiaiset pitää nuori ruhtinatar. Kaikkialla
on kultaa, marmoria, kristallia, silkkiä, valoja, jalokiviä, kukkia,
hyviä tuoksuja ja kaikkea mahdollista loistoa.

— Pidättekö te loistosta? — keskeytti hänet Lushin.

— Loisto on kaunista, — huomautti Sinaida — ja minä pidän kaikesta
kauniista.

— Enemmänkö kuin ihanuudesta? — kysyi hän.

— Se on jo liian viisasta, sitä en ymmärrä. Älkää sekoittako minua.
No niin, juhla on suurenmoinen. Vieraita on paljon, he ovat kaikki
nuoria, kauniita, urhoollisia, kaikki hulluuteen saakka rakastuneita
ruhtinattareen.

— Eikö naisia ole vieraiden joukossa? — kysyi Malevskij.

— Ei — tai odottakaas — on.

— Kaikki rumia?

— Ei, vaan ihastuttavia. Mutta miehet ovat kaikki rakastuneet
ruhtinattareen. Hän on pitkä ja ryhdikäs; hänellä on pieni kultainen
diadeemi mustilla hiuksillaan.

Katsoin Sinaidaan — ja sinä hetkenä näytti hän minusta olevan niin
paljon ylempänä meitä muita, hänen valkealta otsaltaan, hänen
liikkumattomilta silmäkulmiltaan tuntui säteilevän sellainen valoisa
äly ja sellainen voima, että minä ajattelin: »sinä itse olet se
ruhtinatar!»

— Kaikki tunkeilevat hänen ympärillään, jatkoi Sinaida, — kaikki kilvan
häntä imartelevat.

— Ja hän pitää imartelusta? kysyi Lushin.

— Kylläpä te olette sietämätön! aina keskeytätte... kuka ei pitäisi
imartelusta?

— Vielä yksi, viimeinen kysymys, — huomautti Malevskij: — onko
ruhtinattarella miestä?

— En minä sitä edes ajatellutkaan. Ei — mitä hän miehellä tekisi?

— Niin tietysti, — huomautti Malevskij, — mitäs hän miehellä tekisi.

— _Silence!_ — huudahti Maidanov, joka puhui huonosti ranskaa.

— _Merci_, — sanoi hänelle Sinaida. — No niin, ruhtinatar kuuntelee
imartelua, hän kuuntelee soittoa, mutta ei katso kehenkään vieraaseen.
Kuusi akkunaa on avattuna ylhäältä alas asti, katosta lattiaan,
ja niiden takaa näkyy tumma taivas kirkkaine tähtineen, ja pimeä
puutarha suurine puineen. Ruhtinatar katsoo puutarhaan. Siellä on
puiden luona suihkulähde: se häämöttää pimeässä pitkänä, pitkänä
kuin haamu. Ruhtinatar kuulee läpi puheen ja soiton hälinän veden
hiljaisen solinan. Hän katsoo ulos ja miettii: te olette herrat kaikki
jaloja, viisaita, rikkaita, te olette ympäröineet minut, te panette
arvoa jokaiselle minun sanalleni, te olette kaikki valmiit kuolemaan
jalkojeni juuressa, minä hallitsen teitä... mutta tuolla suihkulähteen
äärellä seisoo ja odottaa minua hän, jota minä rakastan, joka hallitsee
minua. Hänellä ei ole yllään kallisarvoista pukua, eikä kalliita kiviä,
ei kukaan häntä tunne, mutta hän odottaa minua ja uskoo minun tulevan
— ja minä tulen, ei ole sellaista mahtia, mikä voisi minua pidättää,
silloin kun minä haluan mennä hänen luokseen ja jäädä hänen luokseen
ja kadota hänen kanssaan sinne puiston pimeyteen, puitten huminaan,
suihkulähteen solinaan...

Sinaida vaikeni.

— Oliko se mielikuvitusta? kysyi Malevskij ivallisesti.

Sinaida ei edes katsonut häneen.

— Mutta mitä me, hyvät herrat, olisimme tehneet, — alkoi yht'äkkiä
Lushin, — jos me olisimme olleet noiden vieraitten joukossa ja olisimme
tienneet tuosta onnenpojasta suihkulähteen luona?

— Odottakaa, odottakaa, — keskeytti Sinaida: — minä sanon teille
itse, mitä itsekukin teistä olisi tehnyt. Te, Belooserov, olisitte
vaatinut hänet kaksintaisteluun; te, Maidanov, olisitte kirjoittanut
hänestä epigrammin... Muuten, ei — te ette osaa kirjoittaa epigrammeja;
te olisitte kirjoittanut pitkän runon Barbier’n tyyliin hänestä ja
antanut painaa tuotteenne »Telegraf'iin». Te, Nirmatskij, olisitte
ottanut häneltä rahaa lainaksi — ei, vaan te olisitte lainannut hänelle
korkoa vastaan; ja te, tohtori... — Hän pysähtyi... Kas sitäpä minä en
tiedäkään, mitä te olisitte tehnyt.

— Henkilääkärinä ollen, — vastasi Lushin, — minä olisin neuvonut
ruhtinatarta olemaan pitämättä tanssiaisia, kun ei hän kerran
vieraistaan välitä.

— Kenties te olisitte ollut oikeassa. Entäs te, kreivi...

— Niin, minäkö? — kysyi Malevskij ilkeä hymy huulillaan.

— Te olisitte tarjonnut hänelle myrkytetyn karamellin.

Malevskin kasvot vääntyivät hiukan ja niihin tuli hetkiseksi
juutalaisilme, mutta sitte hän heti purskahti nauruun.

— Mitä taas teihin tulee, Voldemar... — jatkoi Sinaida, mutta johan se
riittääkin; leikkikäämme jotain muuta.

— Herra Voldemar, ruhtinattaren paashina, olisi kannattanut hänen
laahustetaan, kun hän olisi lähtenyt juoksemaan puutarhaan, — huomautti
Malevskij myrkyllisesti.

Minä kiivastuin, mutta Sinaida laski nopeasti kätensä minun Olalleni ja
nousten seisomaan, virkkoi hiukan väräjävällä äänellä: — Minä en ole
koskaan antanut teidän ylhäisyydellenne oikeutta olla hävytön ja siksi
pyydän teitä poistumaan. Hän osoitti ovea kohti.

— Suokaa anteeksi, ruhtinatar, — änkytti Malevskij ja kävi aivan
kalpeaksi.

— Ruhtinatar on oikeassa, — huudahti Belooserov nousten myös seisomaan.

— Minä en todellakaan mitenkään odottanut, — jatkoi Malevskij: —
minun sanoissani ei ymmärtääkseni ollut mitään sellaista... minun
tarkoitukseni ei ollut loukata teitä... Suokaa minulle anteeksi.

Sinaida heitti häneen kylmän katseen ja naurahti kylmästi.

— Jääkää sitten, — sanoi hän halveksivasti viitaten kädellään. — Me
vihastuimme turhaan herra Voldemarin kanssa. Teistä on hauskaa pistellä
hiukan — olkoon menneeksi.

— Suokaa anteeksi, — toisti Malevskij vielä kerran. Ja minä muistelin
Sinaidan kädenliikettä ja ajattelin, ettei oikea kuningatar olisi
arvokkaammin osannut osoittaa ilkimykselle ovea.

Tämän pienen välikohtauksen jälkeen jatkui panttileikki enää vain vähän
aikaa. Kaikki tunsivat olonsa hiukan epämukavaksi, eikä ehkä yksistään
sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Omituinen, painostava tunne oli
vallannut koko seuran ja jokainen huomasi sen ei vain itsessään,
mutta myöskin toisissa. Maidanov luki meille runojaan — ja Malevskij
kehui niitä liioitetulla innostuksella. — Kas, kuinka hän nyt koettaa
tekeytyä hyväksi, — kuiskasi minulle Lushin.

Me hajaannuimme pian. Sinaida vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; vanha
ruhtinatar lähetti sanan, että hänellä on päänsärkyä; Nirmatskij alkoi
valitella reumatismiaan.

Minä en voinut pitkään aikaan nukkua, minua ihmetytti Sinaidan
kertomus. — Sisältyiköhän siihen jokin viittaus? — kyselin itseltäni:
— ja mitä, ketä hän tarkoitti? Ja jos se tosiaankin oli niin,
kuinka sen voisi ratkaista? Ei, ei, se on mahdotonta — kuiskailin
minä kääntäen milloin toisen, milloin toisen polttavan poskeni
tyynyä vasten. Mutta minä muistelin Sinaidan kasvojen ilmettä hänen
kertoessaan, minä muistelin huudahdusta, joka Lushinilta oli päässyt
Neskutshnij-puistossa, ajoittaisia muutoksia Sinaidan käytöksessä minua
kohtaan — minä aivan hukuin arvailuihin.

»Kuka se on?» Ne kolme sanaa aivankuin seisoivat silmieni edessä
pimeydessä. Tuntui siltä, kuin olisi matala, tuhoatuottava pilvi
leijaillut pääni päällä — ja minä tunsin sen painon ja odotin joka
hetki sen purkautumista. Paljoon olin minä tottunut viime aikoina,
paljon olin nähnyt Sasekinien luona; säännöttömyys heidän kodissaan,
kynttilänpätkät, katkonaiset veitset ja haarukat, nyreä Vonifatij,
huolimattomasti puettu sisäkkö, vanhan ruhtinattaren sivistymätön
käytös — koko tuo ihmeellinen elämä ei enää hämmästyttänyt minua...
Mutta siihen, mitä nyt hämärästi aavistin Sinaidassa, en voinut
tottua... Seikkailijatar — oli äitini kerran hänestä sanonut.
Seikkailijatar — hän, minun epäjumalani, minun pyhimpäni! Tämä nimitys
poltti minua, minä koetin paeta sitä piilottaen pääni tyynyihin, minä
harmittelin, ja samalla kertaa, mihin olisin suostunutkaan, mitä olisin
antanutkaan saadessani olla sinä onnenpoikana suihkulähteellä!...

Veri kiehui minussa. »Puisto... suihkulähde...» — ajattelin... »Minäpä
menen puistoon.» Pukeuduin nopeasti ja livistin talosta. Yö oli pimeä,
lehdet puissa tuskin liikahtelivat; taivaalta leijaili vähäinen
viileys, kasvitarhasta leuhahti vastaan dillin tuoksu. Minä kuljin läpi
kaikki käytävät; askelteni heikko kaiku sekä kiihoitti että rohkaisi
minua; minä pysähtelin, odotin ja kuuntelin, miten sydämeni löi —
kovasti ja kiihkeästi. Vihdoin minä lähestyin aitausta ja nojasin
kapeaan seipääseen. Yht'äkkiä — vai oliko se vain mielikuvitusta? —
muutaman askeleen päässä minusta vilahti naisolento... Minä katsoin
tarkasti pimeyteen — ja pidätin henkeäni. Mitä se on? Kuulenko
askeleita — vai sydämenikö se taas lyö niin kovasti? — Kuka täällä? —
äänsin tuskin kuuluvasti. Mitä taas? Tukahdutettua naurua? Tai lehtien
rapinaa... Tai huokaus aivan korvan juuressa? Minua alkoi pelottaa... —
Kuka täällä? — toistin vielä hiljempää.

Ilma värähteli hetkisen; taivaalla välähti punainen juova — tähti lensi
alas. — Sinaida? — aioin minä kysyä, mutta ääni kuoli huulillani.
Ja yht'äkkiä kävi kaikki äänettömäksi ympärillä, kuten usein
tapahtuu keskellä yötä... Yksinpä heinäsirkatkin olivat lakanneet
sirkuttamasta — jossakin vain akkuna narahti. Minä seisoin kauan ja
palasin sitte huoneeseeni, jäähtyneelle vuoteelleni. Tunsin omituista
mielenliikutusta: kuin olisin mennyt tapaamaan kohtaukseen — mutta
turhaan, ja nähnyt sivulta vieraan onnen.



XVII


Seuraavana päivänä näin minä Sinaidan vain vilahdukselta: hän ajoi
hevosella jonnekin yhdessä vanhan ruhtinattaren kanssa. Sen sijaan
näin Lushinin, joka muuten tuskin tervehti minua, ja Malevskin. Nuori
kreivi tervehti ja ryhtyi ystävällisesti keskusteluun kanssani.
Kaikista sivurakennuksen vieraista oli hän ainoa, joka oli osannut
hankkiutua meidän kotiimme, ja äitini oli häneen hyvin mieltynyt. Isäni
sitä vastoin ei pitänyt hänestä ja kohteli häntä aivan loukkaavan
kohteliaasti.

— _Ah, monsieur le page_, — alkoi Malevskij, — on oikein hauska nähdä
teitä. Mitä tekee teidän ihana kuningattarenne?

Hänen raikkaat, kauniit kasvonsa olivat minulle niin vastenmieliset
sinä hetkenä — ja hän katsoi minuun niin halveksivan leikkisästi, etten
minä ollenkaan viitsinyt vastata.

— Oletteko te yhä vihoissanne? — jatkoi hän. — Se on aivan turhaa.
Enhän minä teitä paashiksi nimittänyt ja paashit pysyttelevät
pääasiallisesti kuningattarensa läheisyydessä. Mutta sallikaa minun
huomauttaa teille, että te täytätte huonosti velvollisuutenne.

— Kuinka niin?

— Paashien tulee olla erottamattomia valtijattarestaan; paashien tulee
tietää kaikki, mitä he tekevät, vieläpä tulee heidän pitää heitä
silmällä, — lisäsi hän, alentaen ääntään, — yöllä ja päivällä.

— Mitä te tahdotte sanoa?

— Mitäkö tahdon sanoa? Mielestäni minä puhun hyvin selvästi. Päivällä
— ja yöllä. Päivällä vielä niin ja näin, päivällä on valoisaa ja
kaikki ihmiset liikkeellä; mutta yöllä — kuinka helposti silloin voi
sattua jokin onnettomuus. Kehoittaisin teitä olemaan nukkumatta öisin
ja pitämään vaarin — joka hetki. Muistatteko — puistossa, yöllä,
suihkulähteen luona — kas siellä tulee vartioida. Te tulette kiittämään
minua neuvosta.

Malevskij alkoi nauraa ja käänsi minulle selkänsä. Hän ei luultavasti
kiinnittänyt erikoisempaa huomiota siihen, mitä sanoi minulle; hän oli
kuuluisa taidostaan, että osasi vetää ihmisiä nenästä, ja eritoten
loisti hän tällä taidollaan naamiaisissa, ja hänen menestystään
lisäsi se melkein itsetiedoton kierous, jonka läpitunkema koko hänen
olemuksensa oli.

Hän tahtoi vain kiusoitella minua, mutta jokainen hänen sanansa valoi
kuin myrkkyä minun suoniini. Veri tunkeutui päähäni.

»Niinkö on asiat!» — sanoin minä itsekseni. — »Hyvä! Eipä minua
siis suotta vetänytkään puistoon päin. Mutta se ei saa tapahtua!» —
huudahdin minä ääneen ja löin nyrkillä rintaani, väikkyen minä oikein
tiennytkään, mikä ei saisi tapahtua.

Itseköhän Malevskij aikoo tulla puistoon, — ajattelin minä, — vai
joku muu — (puutarhan aitaus oli hyvin matala, eikä kiipeäminen sen
yli tuottanut minkäänlaista vaikeutta) — mutta varokoon itseänsä hän,
joka joutuu minun käsiini! En kehoita ketään tulemaan lähelleni! Minä
näytän koko maailmalle ja hänelle, uskottomalle — minä nimitin häntä
todellakin uskottomaksi — että minä osaan kostaa.

Palasin huoneeseeni, otin kirjoituspöytäni laatikosta äskettäin ostetun
englantilaisen veitsen, koettelin sen teräviä teriä, ja pistin sen
sitten taskuuni kylmän päättäväisesti ikäänkuin ei se olisi ollut
minulle mitään uutta ja outoa. Sydämeni oli täynnä vihaa; kuljeskelin
koko päivän kulmakarvat rypyssä ja huulet yhteen puristettuina; kävelin
edestakaisin puristaen kädessäni lämmennyttä veistä ja edeltäpäin
valmistautuen johonkin hirveään. Nämä uudet, oudot tunteet kiinnittivät
siihen määrin huomiotani ja hurmasivat minua, että minä ajattelin
hyvin vähän itse Sinaidaa. Lakkaamatta tuli mieleeni Pushkinin nuori
mustalainen Aleko: »Mihin kaunis nuorukainen? Lepää...» ja sitten:
»Sinähän olet aivan veren tahraama!... Voi mitä sinä olet tehnyt... En
mitään!» Miten kylmästi hymyillen minä toistin tuon: en mitään.

Isä ei ollut kotona; mutta äitini, joka jo jonkun aikaa oli ollut
alinomaisessa kiihtymystilassa, huomasi minun onnettomuuttaennustavan
ulkonäköni ja sanoi minulle illallispöydässä: — Mitä sinä murjotat
kuin olisit voisi myönyt ja rahasi hukannut? — Minä hymyilin vain
alentuvasti ja ajattelin itsekseni: »Jospa hän vain tietäisi.» Kello
löi 11; minä menin huoneeseeni, mutta en riisuutunut; odottelin
puoliyötä; viimein löi kello 12.

»Hetki on lyönyt!» kuiskasin minä hampaitteni välistä ja napittaen
takkini ylös asti, vieläpä käärien hihat ylös läksin puistoon.

Minä olin jo edeltäpäin valinnut paikan, missä aioin vartioida. Puiston
päässä, siellä, missä meidän alueen Sasekinien alueesta erottava
aitaus nojasi yhteiseen seinään, kasvoi yksinäinen kuusi. Seisoen sen
matalien, tuuheiden oksien alla voin minä hyvin nähdä, mikäli öinen
pimeys sen salli, mitä ympärillä tapahtui; siinä kiemurteli vieressä
pieni polku, joka minusta aina oli näyttänyt hyvin salaperäiseltä: se
kiemurteli käärmeen tavoin pitkin aitausta, jossa tällä kohtaa oli
jälkiä siitä, että sen yli oli usein kiivetty, ja johti pyöreään,
paksuista akasiapuista tehtyyn huvimajaan. Minä hiivin kuusen luo,
nojauduin sen runkoa vasten ja aloin odotella.

Yö oli yhtä hiljainen kuin edellinenkin; mutta taivaalla oli vähemmän
pilviä — ja pensaitten vieläpä suurempien kukkienkin ääriviivat
näkyivät selvemmin. Odotuksen ensi hetket olivat painostavia, melkeinpä
pelottavia. Minä olin valmistunut kaikkeen ja mietin vain itsekseni,
kuinka minun olisi meneteltävä. Huutaisinkohan minä: »Minne matka?
Seis! Tunnusta tai — kuole!» Tai syöksyisinkö ilman muuta esiin...
Jokainen ääni, jokainen risahdus, jokainen suhahdus tuntui minusta
merkitsevältä ja harvinaiselta... Minä valmistauduin... Nojauduin
eteenpäin... Mutta kului puoli tuntia, kului tunti: kiihtyneet tunteeni
alkoivat hieman asettua; salainen epäilys siitä, että teen turhaan
tämän kaiken, että olen jo vähän naurettava, että Malevskij laski
leikkiä, alkoi vähitellen tunkeutua mieleeni. Minä jätin piilopaikkani
ja kiersin koko puiston. Aivankuin tarkoituksella, ei missään kuulunut
pienintäkään ääntä, kaikkialla oli rauhallista; yksinpä koirammekin
nukkui keräksi kääriytyneenä portin luona. Minä kiipesin kasvihuoneen
raunioille, näin edessäni tasaisen ruohokentän, muistin kohtaukseni
Sinaidan kanssa ja vaivuin mietteisiini.

Yht'äkkiä säpsähdin... kuulin avautuvan oven narinaa, sitten
katkaistun oksan kevyen risahduksen. Kahdella hyppäyksellä laskeusin
alas raunioilta — ja jähmetyin paikalleni. Nopeita, kevyitä, mutta
varovaisia askeleita kuului selvästi puistossa. Ne lähestyivät minua.
»Siinä hän on... Siinä hän on vihdoinkin!» kuului ääni sisässäni.

Suonenvedonfapaisesti kiskaisin veitsen taskustani, avasin sen —
punaisia kipinöitä alkoi väikkyä silmieni edessä, pelosta ja vihasta
nousivat hiukset pystyyn päässäni... Askeleet suuntautuivat aivan minua
kohti minä nojasin eteenpäin, kurkotin itseäni niitä vastaan... Eräs
mies tuli näkyviin... Luojani — se oh isäni!

Tunsin hänet heti, vaikka hän oli kääriytynyt tummaan vaippaan
ja vetänyt hatun kasvoilleen. Varpailaan kulki hän ohitseni. Hän
ei huomannut minua, vaikk'ei minua mikään estänyt näkymästä:
mutta minä kyyristyin niin kokoon, että taisin olla aivan maan
tasalla. Mustasukkainen, murhaan valmis Othello oli äkkiä muuttunut
koulupojaksi... Minä pelästyin siihen määrin isäni odottamatonta
ilmestymistä, etten ensi hetkessä edes huomannut, mistä hän tuli ja
mihin hävisi. Vasta sitten kun hän oli kadonnut näkyvistäni, minä
ajattelin: »Minkähäntähden isäni kuljeskelee puistossa keskellä yötä?»

Pelästyksestä olin pudottanut veitsen nurmikkoon, mutta en edes
ryhtynyt sitä hakemaan: minua hävetti kovasti. Minä tulin yht'äkkiä
aivan selväksi.

Kotiin palatessani minä kuitenkin käväisin penkilläni seljapensaan alla
ja katsahdin Sinaidan makuukamarin akkunaan. Pienet, vähän kuperat
akkunalasit häämöittivät hämärästi öiseltä taivaalta lankeavassa
valossa. Yht'äkkiä niiden väri muuttui... Niiden takana, minä näin sen,
näin selvästi — laskeutui varovasti ja hiljaa alas vaalea rullaverho,
laskeutui akkunalaudalle saakka, ja jäi siihen.

— Mitäs se on? - sanoin ääneen, melkein tahtomattani, kun jälleen olin
huoneessani. — Uniko, sattumako, vai... Ajatukset, jotka yht'äkkiä
olivat pälkähtäneet päähäni, olivat niin uusia ja omituisia, etten minä
uskaltanut edes ajatella niitä loppuun.



XVIII


Noustessani ylös seuraavana päivänä, oli pääni kipeä. Eilinen
mielenliikutus oli poissa. Sen sijaan oli tullut painostava epäilys ja
jonkinlainen ennenkuulumaton alakuloisuus — ikäänkuin jotain minussa
olisi kuollut.

— Mitäs te katselette kuin kaniini, jolta on otettu puolet aivoista
pois? — sanoi Lushin tavatessaan minut.

Aamiaista syödessä katselin salaa vuoroin isääni vuoroin äitiäni;
isä oli tapansa mukaan rauhallinen, äiti taas kuten tavallista,
kiihdyksissä. Minä odottelin, eikö isäni rupeaisi juttelemaan kanssani,
kuten joskus sattui. Mutta hän ei edes hyväillyt minua jokapäiväisellä,
kylmällä hyväilyllään.

»Kerronkohan kaikki Sinaidalle» — ajattelin minä... »Nythän on kaikki
yhdentekevää, kaikki on loppunut välillämme.»

Minä lähdin hänen luokseen, mutta en saanut puhutuksi hänelle mitään,
enpä edes saanut häntä kunnolleen tavata, niinkuin olisin tahtonut.
Ruhtinattaren poika, noin kahdentoistavuotias kadetti, oli tullut
Pietarista loma-ajakseen kotiin ja Sinaida uskoi veljensä heti minun
huostaani.

— Kas tässä on teille toveri, rakas Volodja (ensimäistä kertaa kutsui
hän minua sillä nimellä). Hänen nimensä on myös Volodja. Olkaa hyvä ja
pitäkää hänestä; hän on vielä vähän ujo, mutta hänellä on hyvä sydän.
Näyttäkää hänelle Neskutshnij-puisto, kävelkää hänen kanssaan, ottakaa
hänet siipienne suojaan. Eikös totta, te teette sen? tehän olette niin
hyvä! —

Hän laski hellästi molemmat kätensä olkapäilleni — ja minä jouduin
aivan hämilleni. Tuon pojan läsnäolo teki minutkin pojaksi jälleen.
Minä katsoin äänetönnä kadettiin, joka taas vuorostaan tuijotti minuun.
Sinaida purskahti nauramaan ja töykkäsi meidät toisiamme vastaan.

— Mutta syleilkää toki, lapset! —

Me syleilimme.

— Tahdotteko lähteä kanssani puistoon? — kysyin kadetilta.

— Kyllä mielelläni, — vastasi hän käheällä, oikealla kadetin äänellä.

Sinaida alkoi taas nauraa... En ollut vielä kertaakaan ennen nähnyt
hänen kasvoillaan sellaista punaa. Me lähdimme kadetin kanssa puistoon.
Siellä oli vanha kiikku, jonka kapealle laudalle minä panin hänet
istumaan, ja aloin sitten kiikuttaa häntä. Hän istui hievahtamatta
uudessa, paksuverkaisessa univormussaan leveine kultaisine
nauhakoristeineen ja piti lujasti nuorista kiinni.

— Mutta avatkaahan toki kauluksenne, — sanoin hänelle.

— Ei tee mitään, me olemme niin tottuneet siihen, — sanoi hän ja
rykäisi.

Hän oli sisarensa näköinen. Etenkin silmät muistuttivat hänen silmiään.
Minusta oli mieluista osoittaa ystävyyttäni hänen veljelleen, mutta
samalla kalvoi mieltäni entinen suru. »Nyt minä tosiaankin olen lapsi»,
ajattelin, »ja eilen...»

Minä muistin, mihin olin edellisenä iltana pudottanut veitsen, ja hain
sen käsiini. Kadetti pyysi sitä lainaksi, katkaisi paksun putken,
leikkasi siitä pillin ja alkoi viheltää. Othello vihelsi myöskin.

Mutta kuinka hän itkikään iltasella tuo sama Othello Sinaidan sylissä
kun tämä löydettyään hänet puiston nurkasta kysyi häneltä, miksi hän on
niin suruissaan.

Minun kyyneleeni tulvahtivat niin voimakkaasti, että hän aivan säikähti.

— Mikä teidän on, Volodja! — toisteli hän, ja nähdessään, etten minä
vastaa enkä lakkaa itkemästä, aikoi hän suudella kosteata poskeani.
Mutta minä käännyin pois ja kuiskasin nyyhkyttäen:

— Minä tiedän kaikki... Minkätähden te leikittelitte kanssani?... Mitä
varten te tarvitsitte minun rakkauttani?

— Minä olen menetellyt väärin teitä kohtaan, Volodja... — sanoi
Sinaida. — Voi, minä olen kovin syyllinen teidän edessänne... — lisäsi
hän ja puristi kätensä yhteen. — Miten paljon minussa onkaan huonoa,
pimeätä, syntistä... Mutta nyt minä en leiki teidän kanssanne, minä
rakastan teitä — mutta te ette edes aavistakaan, miksi ja miten...
Mutta mitä te oikeastaan tiedätte?

Mitä minä osasin hänelle sanoa? Hän seisoi edessäni ja katsoi minuun
— ja minä olin kokonaan hänen vallassaan, päästä jalkoihin asti, kun
hän vain katsoikin minuun... Neljännestunnin kuluttua minä jo juoksin
kilpaa kadetin ja Sinaidan kanssa, minä en itkenyt enää, vaan nauroin
niin että kyyneleet tipahtelivat turvonneista silmistäni, kaulassani
oli kaulanauhan asemesta sidottuna Sinaidan hiusnauha, ja minä huusin
riemusta, kun onnistuin saamaan hänet kiinni vyötäisistä. Hän teki
minun kanssani, mitä ikinä tahtoi.



XIX


Minä joutuisin suureen pulaan, jos minut pakotettaisiin tarkasti
kertomaan kaikki, mitä tapahtui minulle viikon kuluessa yöllisen
tarkastusmatkani jälkeen. Se oli ihmeellistä, kuumeista aikaa,
jonkunlainen kaaos, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset,
epäilykset, toiveet, ilot ja kärsimykset pyörivät kuin vihurin ajamina;
minä pelkäsin katsahtaa sisimpääni, jos kuusitoistavuotias nuorukainen
yleensä voi sen tehdä, pelkäsin tilintekoa itseni kanssa; minä koetin
vain niin nopeasti kuin mahdollista saada päivän kulumaan iltaan
ja sitten nukuin yöt — lapsen huoleton mieli oli siinä apunani. En
tahtonut tietää, rakastetaanko minua, enkä tahtonut myöntää itselleni,
ettei minua rakasteta; isää minä kartoin — mutta Sinaidaa en voinut
karttaa. Minä paloin kuin tulessa hänen läsnäollessaan... mutta mitäpä
minun tarvitsi tietää, mikä tuli se oli, joka poltti ja kulutti minua,
kun kerran minusta oli ihanaa palaa ja sulaa! Minä antauduin kaikille
vaikutuksilleni ja petin itseäni, kääntyen pois muistoistani ja
sulkien silmäni siltä, mitä aavistin olevan edessäni... Tämä piina ei
luultavasti olisi voinut kauan jatkua... Salaman isku katkaisi kaikki
yhdellä kertaa ja heitti minut uudelle radalle.

Palattuani kerran kotiin päivälliselle verrattain pitkältä
kävelymatkalta, sain kummakseni kuulla, että saisin syödä yksin, että
isä oli ulkona ja äitini pahoinvoipa; hän ei tahtonut syödä mitään ja
oli sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijain kasvojenilmeestä huomasin,
että oli tapahtunut jotain tavatonta... En uskaltanut heiltä mitään
kysellä, mutta minulla oli heidän joukossaan ystävä, nuori Filip,
innokas runouden ihailija ja sitäpaitsi kitaran soittaja. Käännyin
hänen puoleensa. Häneltä sain kuulla että isän ja äidin välillä oli
sattunut kauhea kohtaus (palvelijattarien huoneeseen oli kuulunut
kaikki; paljon oli tosin sanottu ranskankielellä — mutta sisäkkö Masha,
joka oli viisi vuotta asunut erään parisilaisen ompelijattaren luona,
ymmärsi kaikki); että äitini oli soimannut isää uskottomuudesta,
tuttavuudesta naapurin neidin kanssa, että isä oli aluksi
puolustautunut, mutta sitten kiivastunut ja vuorostaan sanonut hänelle
jonkun kovan sanan jotain muka »hänen iästään», josta äiti oli ruvennut
itkemään; että äiti oli myöskin huomauttanut vekselistä, joka oli muka
annettu vanhalle ruhtinattarelle, ja oli kovasti häntä soimannut ja
nuorta neitiä samoin ja että silloin oli isä häntä uhannut. »Ja koko
tämä onnettomuus» — jatkoi Filip — »johtui nimettömästä kirjeestä;
mutta kuka sen on kirjoittanut, on tietymätöntä; kuinka sellainen asia
muuten olisi tullutkaan päivänvaloon?»

— Onko sitten tosiaan ollut jotain tekeillä? — sain minä vaivoin
sanotuksi, tuntien samalla kuinka jalkani ja käteni kävivät jääkylmiksi
ja kuinka sisimmässäni alkoi värähdellä.

Filip vilkutti silmäänsä merkitsevästi.

— On. Sellaisia asioita ei voi salata; kuinka teidän isänne koettikin
olla varovainen — mutta pitäähän esimerkiksi joskus vuokrata vaunut tai
jotain muuta... eihän sitä voi tulla toimeen ilman vieraitten ihmisten
apua.

Laitoin pois Filipin ja heittäysin vuoteelleni. Minä en itkenyt enkä
antautunut epätoivon valtaan; en kysynyt itseltäni, koska ja kuinka
kaikki oli tapahtunut; en ihmetellyt sitä, etten ennemmin, jo kauan
sitten ollut aavistanut... en edes soimannut isääni... Se mitä olin
saanut tietää, meni yli voimieni; tämä odottamaton asiain selviäminen
musersi minut... Kaikki oli lopussa. Kaikki minun kukkani olivat
kerralla katkaistut ja viruivat nyt ympärilläni sinne tänne heiteltyinä
ja maahan poljettuina.



XX


Seuraavana päivänä äiti ilmoitti muuttavansa kaupunkiin. Aamulla isä
meni hänen huoneeseensa ja istui kauan hänen kanssaan kahden. Ei kukaan
kuullut, mitä hän puhui, mutta äiti ei itkenyt enää; hän rauhoittui ja
pyysi jo ruokaakin — mutta ei kuitenkaan näyttäytynyt, eikä muuttanut
päätöstään. Minä muistelen, että kävelin koko päivän, mutta en mennyt
puistoon, enkä kertaakaan edes katsahtanut sivurakennukseen.

Iltasella sain olla omituisen tapauksen todistajana. Isäni toi kreivi
Malevskin käsipuolesta salin läpi eteiseen ja palvelijan läsnäollessa
sanoi hänelle kylmästi: »Muutamia päiviä sitten osoitettiin teidän
ylhäisyyttänne ovelle eräässä talossa; minä en nyt halua ryhtyä
mihinkään selvittelyihin kanssanne, mutta minulla on kunnia ilmoittaa
teille, että jos te vielä kerran tulette luokseni, heitän minä teidät
akkunasta ulos. Minua ei teidän käsialanne miellytä.» Kreivi kumarsi,
puri hammastaan ja poistui.

Alettiin valmistella muuttoa kaupunkiin Arbat-kadulle, missä meillä
oli talo. Nähtävästi ei isä itsekään enää kauemmaksi halunnut jäädä
huvilaan; mutta hän oli luultavasti saanut pyydetyksi äitiä välttämään
häväistystä. Kaikki tehtiin hiljaa, kiiruhtamatta, vieläpä lähetti
äitini terveisensä vanhalle ruhtinattarelle valittaen, ettei hän
pahoinvointinsa vuoksi voi tavata häntä ennen poislähtöään.

Minä kuljeskelin ympäri kuin huumaantuneena, toivoen yksinomaan sitä,
että tämä kaikki pian päättyisi. Yhtä ajatusta en vain saanut päästäni:
kuinka voi hän, nuori tyttö — ja vielä lisäksi ruhtinatar, menetellä
siten, tietäessään, ettei isäni ollut vapaa, ja kun hänellä olisi
ollut mahdollisuus mennä naimisiin esimerkiksi vaikka Belooserovln
kanssa? Mitä hän oikeastaan toivoi? Eikö hän pelännyt turmelevansa
koko tulevaisuuttaan? Niin, ajattelin minä, kas se on rakkautta, se on
intohimoa, se on antautumista... ja mieleeni muistuivat Lushinin sanat:
itsensä uhraaminen tuottaa nautintoa muutamille ihmisille.

Kerran näin jotain valkoista vilahtavan yhdessä sivurakennuksen
akkunassa... »Onkohan ne Sinaidan kasvot?» ajattelin minä, ja ne olivat
todellakin siinä. En kestänyt enää. En voinut erota hänestä, sanomatta
hänelle viimeistä kertaa hyvästi. Odotin sopivaa tilaisuutta ja läksin
sivurakennukseen.

Vierashuoneessa vastaanotti vanha ruhtinatar minut tavallisella
kömpelöllä ja ikävällä tavallaan.

— Mistäs se johtuu, poikaseni, että teikäläiset näin aikaisin muuttavat
kaupunkiin? — sanoi hän pistäen nuuskaa molempiin sieraimiinsa. Minä
katsahdin häneen ja minun tuli helpompi olla. Sana »vekseli», jonka
Filip oli maininnut, oli vaivannut minua. Hän ei aavistanut mitään...
ainakin minusta silloin näytti siltä. Sinaida tuli viereisestä
huoneesta, mustassa puvussa, kalpeana, hiukset hajallaan. Hän otti
ääneti minua kädestä ja vei omaan huoneeseensa.

— Minä kuulin teidän äänenne, — alkoi hän, — ja tulin heti. Oliko
teidän niin helppoa jättää meidät, tuhma poika?

— Tulin sanomaan teille hyvästi, — vastasin minä, — luultavasti
ainaiseksi. Te olette kenties kuullut, että me matkustamme pois.

Sinaida katsoi tutkivasti minuun.

— Kyllä, olen kuullut. Kiitos kun tulitte. Minä jo ajattelin, etten näe
teitä enää. Älkää muistelko minua pahalla. Minä olen joskus kiusannut
teitä; mutta minä en kuitenkaan ole sellainen, miksi te minua luulette.

Hän kääntyi pois ja nojasi akkunaan.

— Ei, minä en ole sellainen. Minä tiedän, että te ajattelette pahaa
minusta.

— Minäkö?

— Niin juuri te!

— Minäkö? — toistin minä alakuloisena ja sydämeni alkoi väristä kuin
ennenkin, voittamattoman, kuvaamattoman taikavoiman vaikutuksesta. —
Minä? Uskokaa, Sinaida Aleksandrovna, että mitä tahansa te teettekin,
kuinka ikinä te olette piinanneetkin minua, minä olen sittenkin
rakastava ja kunnioittava teitä, niin kauan kuin elän.

Hän käännähti nopeasti minuun päin ja levittäen kätensä otti pääni
käsiensä väliin ja suuteli minua pitkään ja intohimoisesti. Luoja
tietää, kenelle tuo pitkä jäähyväissuudelma oikeastaan oli tarkoitettu,
mutta minä nautin ahnaasti sen suloudesta. Minä tiesin, ettei se enää
koskaan uudistu. Hyvästi, hyvästi, toistin minä...

Hän riistäytyi irti ja meni pois. Minä poistuin myös. En kykene
selittämään tunnettani, jolla jätin Sinaidan. En toivoisi sen koskaan
uudistuvan; mutta kuitenkin tuntisin itseni onnettomaksi, jollen olisi
saanut sitä kokea.

Me muutimme kaupunkiin. Kesti kauan, ennenkuin minä voin irtautua
entisyydestä ja ryhtyä työhöni. Haavani meni hitaasti umpeen. Omituista
kyllä, en minä isääni kohtaan tuntenut mitään katkeruutta. Päinvastoin
hän ikäänkuin vieläkin kasvoi silmissäni... Selittäkööt sieluntutkijat
sen, miten parhaiten tahtovat.

Kerran kuljin bulevardia pitkin ja kuvaamattomaksi ilokseni tapasin
Lushinin. Pidin hänestä hänen suoran ja teeskentelemättömän luonteensa
vuoksi, ja vielä lisäksi sen tähden, että hän herätti minussa eloon
kalliita muistoja.

— Ahaa! — sanoi hän ja rypisti kulmiaan. Tekö se olette, nuori mies!
Näyttäkääpä itseänne. Te olette yhä vielä keltainen, mutta silmissä
ei kuitenkaan enää ole entistä velttoutta. Tehän olette aivan miehen
näköinen, ettekä minkään sylikoiran. Se on hyvä. Teettekö te työtä
nykyisin, vai mitä?

Minä huokasin. En tahtonut valehdella ja totuutta taas häpesin
tunnustaa.

— No niin, kyllä minä ymmärrän, — jatkoi Lushin. Pääasia on, että
elää normaali-ihmisenä eikä antaudu liiaksi mielihalujensa valtaan.
Mitä hyötyä siitä olisi? Mihin virta vieneekin, on se aina paha.
Ihmisen pitää seisoa omilla jaloillaan, vaikkei olisikaan muuta kuin
kivi jalkojen alla. Minä yskin, niinkuin kuulette... ja Belooserov —
oletteko kuullut sen?

— Mitä sitten? En.

— On kadonnut tietymättömiin; sanotaan hänen menneen Kaukaasiaan. Se on
opiksi teille, nuori mies. Ja kaikki johtuu vain siitä, ettei ajoissa
ymmärretä riistäytyä irti, katkoa verkkoa. Mutta te taisitte selviytyä
onnellisesti. Varokaa, ettette uudelleen joudu satimeen. Hyvästi.

— En joudu, ajattelin minä... en näe häntä enää; mutta minun oli
kuitenkin sallittu vielä kerran nähdä Sinaida.



XXI


Isälläni oli tapana joka päivä ratsastaa. Hänellä oli mainio
englantilainen hevonen, kapeakaulainen, pitkäjalkainen, kestävä ja
virma. Sen nimi oli Elektrik. Kukaan muu ei sillä uskaltanut ratsastaa
kuin isä. Kerran tuli isäni huoneeseeni, hyvin hyvällä tuulella,
jollaisena en ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Hän hankkiutui
ratsastamaan ja oli jo kiinnittänyt kannukset jalkaansa.

Minä pyysin päästä mukaan.

— Hyppää sinä ennemmin pukkia, — vastasi isä, — et sinä kuitenkaan
lippaallasi voi seurata minua.

— Kyllä; minä panen myös kannukset jalkaani.

— No, tule sitten.

Me läksimme matkaan... Minulla oli pienehkö, paksukarvainen,
vahvajalkainen ja vikuri hevonen. Se sai tosin nelistää täyttä laukkaa,
kun Elektrik juoksi ravia, mutta minä en kuitenkaan jäänyt jälkeen.
Minä en ole koskaan nähnyt isäni veroista ratsastajaa; hän istui niin
kauniisti ja huolettoman mukavasti ratsun selässä, että hevonenkin
näytti sen aivan tuntevan ja ylpeilevän hänestä. Me ratsastimme
bulevardien läpi, kävimme Neitsytkentällä, jossa hyppäsimme muutamien
aitojen yli (aluksi minä pelkäsin hyppäämistä, mutta isä halveksi
pelkureita — ja minä voitin pelkoni), sitten ratsastimme kaksi kertaa
Moskva-joen yli ja minä luulin jo, että palaisimme kotiin, varsinkin
kun isänikin huomautti, että minun hevoseni oli väsynyt, kun hän
yht'äkkiä kääntyi sivuun Krimin kahluupaikalta ja lähti ratsastamaan
pitkin rantaa. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä. Kun me vihdoin saavumme
erään korkean hirsikasan luo, hypähti hän nopeasti ratsunsa selästä,
käski minun tehdä samoin ja antaen minulle oman hevosensa suitset,
sanoi hän, että minä odottaisin häntä siinä hirsien luona, ja lähti
itse astumaan pientä poikkikatua häviten näkyvistäni. Minä aloin
kävellä edestakaisin pitkin rantaa, taluttaen hevosia perässäni ja
toruen Elektrikiä, joka alinomaa nykäsi päätään, pudisteli itseään,
pärskyi ja puhisi, ja niinpian kuin minä pysähdyin, kaapi se vuoroin
toisella vuoroin toisella kaviollaan maata tai puri minun hevostani
kaulaan, sanalla sanoen, käyttäytyi kuin hemmoteltu _pur sang_.

Isä viipyi kauan. Joelta huokui vastenmielistä sumua, hieno vihmasade
alkoi hiljaa valua ripotellen pieniä mustia pilkkuja harmaille
hirsille, joiden vierellä minä kuljeskelin ja jotka alkoivat minusta
vähitellen näyttää kovin ikäviltä.

Minulle rupesi jo tulemaan ikävä, mutta isääni ei vain kuulunut. Jokin
suomalaissyntyinen poliisi, myöskin aivan harmaa, päässä suuri vanha,
ruukunmuotoinen sarkalakki ja piilukirves kainalossa (mitähän poliisin
tarvitsi juuri silloin oleskella Moskva-joen rannalla) lähestyi minua
ja kääntäen minuun päin vanhat, ryppyiset kasvonsa, sanoi:

— Mitä te täällä teette hevosten kanssa, nuori herra? Antakaas minulle
suitset, niin minä pitelen niitä.

Minä en vastannut hänelle. Hän pyysi minulta tupakkaa. Päästäkseni
hänestä erilleni (olin hyvin kärsimätön) otin muutaman askeleen
sinnepäin mihin isäni oli kadonnut; kuljin sitte kadun päähän asti,
käännyin kulman ohi ja pysähdyin äkkiä. Noin neljänkymmenen askeleen
päässä minusta kadulla, erään puurakennuksen avonaisen akkunan edessä,
seisoi isäni selin minuun. Hän nojasi rinnallaan akkunanpieleen.
Akkunan ääressä puolittain uutimen peitossa istui tummapukuinen nainen
jutellen isäni kanssa. Nainen oli Sinaida.

Minä seisoin kuin kivettyneenä. Sitä minä en tosiaankaan ollut
odottanut. Ensimäinen aikomukseni oli paeta. »Jos isäni katsahtaa
taaksensa, — ajattelin, — olen minä hukassa...» Mutta omituinen tunne,
voimakkaampi kuin uteliaisuuden tunne ja vieläpä voimakkaampi kateutta
ja pelkoakin pysähdytti minut. Aloin lähemmin tarkastella noita kahta
ja koetin kuunnella. Isäni tuntui vaativan jotakin, johon Sinaida ei
tahtonut suostua. Näen vieläkin edessäni hänen kasvonsa — surulliset,
vakavat ja kauniit, ja niissä näkyi sanoin kuvaamaton antautumisen,
surun, rakkauden ja jonkunlaisen epätoivon ilme, — en löydä siihen
muuta sanaa. Hän vastaili yksikantaan ja lyhyesti, eikä nostanut
katsettaan, hymyili ainoastaan — alistuvasti mutta samalla päättävästi.
Tuosta ainoasta hymystä minä tunsin entisen Sinaidani.

Isäni kohautti olkapäitään ja kohensi hattua päässään, mikä seikka
aina ilmaisi hänessä kärsimättömyyttä... Sitte kuului sanat: Teidän
täytyy erota tuosta... Sinaida ojentautui suoraksi ja ojensi kätensä...
silloin tapahtui jotain aivan uskomatonta: Isäni kohotti äkkiä
piiskan, jolla oli pudistanut tomua takistaan — ja minä kuulin kovan
läimäyksen osuvan tuolle kyynärpäähän asti paljaalle kädelle. Vaivoin
sain pidätetyksi huudahduksen. Sinaida vavahti, katsoi ääneti isään
ja vieden hitaasti kätensä huulilleen painoi suudelman punertavalle
viirulle kädessään. Isäni heitti syrjään piiskansa ja juosten nopeasti
rappuja ylös katosi rakennukseen...

Sinaida käännähti, levitti kätensä, taivutti päänsä taaksepäin ja
katosi myös akkunasta.

Pelästyksestä ja kauhusta aivan ymmälläni peräydyin minä takaisin,
juoksin läpi poikkikadun ja palasin joenrantaan. En voinut käsittää
mitään. Tiesin, että isäni, joka tavallisesti oli hyvin kylmä ja
pidättyväinen, joskus voi saada ankaria raivokohtauksia... mutta
sittenkään en minä voinut ymmärtää sitä, mitä olin nähnyt... Mutta
siinä samalla tunsin myöskin, ett'en minä koskaan elämässäni voisi
unohtaa tuota Sinaidan liikettä, katsetta, hymyä, ja että hänen
kuvansa, tuo uusi kuva, joka aivan odottamatta oli astunut eteeni,
oli ainaiseksi syöpynyt mieleeni. Katselin ajatuksiinsa vaipuneena
joelle, enkä huomannut, että kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Häntä
lyödään, ajattelin minä, lyödään... lyödään...

— No mitäs sinä mietiskelet — annappas hevoseni! — kuulin isäni sanovan
takanani.

Ojensin koneellisesti hänelle suitset. Hän hypähti Elektrikin
selkään... viluinen hevonen nousi takajaloilleen ja hyppäsi puolitoista
syltä eteenpäin... mutta isäni taltutti sen pian; hän työnsi kannukset
sen sivuihin ja löi sitä nyrkillä kaulaan... Eipäs pitänyt olla
piiskaa, mumisi hän itsekseen.

Minä muistin äskeisen piiskanlyönnin ja vavahdin.

— Mihinkäs sinä sen olet pannut? — kysäisin isältä vähän ajan kuluttua.

Isäni ei vastannut, vaan ratsasti edelle. Tavoitin hänet. Tahdoin
välttämättä nähdä hänen kasvonsa.

— Tuliko sinulle ikävä yksin ollessasi? — sanoi hän hampaittensa
välistä.

— Hiukan. Mihinkä sinä pudotit piiskasi? — kysyin häneltä taas.

Isäni katsahti nopeasti minuun. — Minä pudotin sen, — virkkoi hän, —
heitin sen pois. — Hän vaipui mietteisiinsä ja painoi päänsä alas... ja
siinä minä ensimäisen ja milteipä viimeisen kerran näin, miten paljon
hellyyttä ja sääliä hänen ankarat piirteensä voivat ilmaista.

Hän lähti taas laukkaamaan, enkä minä voinut häntä enää saavuttaa;
tulin kotiin neljännestuntia myöhemmin kuin hän.

»Kas se on rakkautta», ajattelin itsekseni vielä kerran istuen yöllä
työpöytäni ääressä, jolle nyt taas alkoi ilmestyä kirjoja ja vihkoja, —
»se on intohimoa!... Kuinka voi kärsivällisesti ottaa vastaan iskun...
vaikkapa kaikkein rakkaimmankaan olennon kädestä!... Ja kuitenkin
näkyy se olevan mahdollista, jos rakastaa... Ja minä... minä kun
kuvittelin...»

Viimeisenä kuukautena olin kovasti vanhentunut — ja minun rakkauteni
kaikkine intoiluineen ja kärsimyksineen näytti minusta itsestäni niin
pieneltä ja lapselliselta ja sisällyksettömältä verrattuna siihen
toiseen, minulle tuntemattomaan, jota minä tuskin osasin aavistaa ja
joka minua pelotti, kuten tuntemattomat, kauniit mutta ankarat kasvot,
joita turhaan koetat tarkastella puolipimeässä...

Sinä samana yönä näin minä omituisen ja kammottavan unen. Olin
tulevinani matalaan, pimeään huoneeseen... Isäni seisoi siellä
ratsupiiska kädessä ja polki jalkaa; nurkassa kyyrötti Sinaida ja —
ei kädessä — vaan otsalla oli hänellä punainen viiru... Mutta heidän
kummankin takana seisoi Belooserov ylt'yleensä veren tahraamana avaten
kalpeat huulensa ja uhaten vihaisella äänellä isääni.

Kaksi kuukautta myöhemmin tulin minä yliopistoon ja puolen vuoden
kuluttua kuoli isäni halvaukseen Pietarissa, jonne me juuri äskettäin
olimme muuttaneet. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän saanut
Moskovasta kirjeen, joka oli kovasti kiihdyttänyt häntä... Hän oli
pyytänyt jotain äidiltäni ja olipa vielä itkenytkin, hän, minun isäni!
Saman päivän aamuna, jolloin hän sai halvauksen, oli hän alkanut
ranskankielellä kirjoittaa kirjettä minulle: Poikani, — kirjoitti hän,
— kavahda naisen rakkautta, kavahda sitä onnea, sitä myrkkyä...

Hänen kuolemansa jälkeen lähetti äiti huomattavan suuren rahasumman
Moskovaan.



XXII


Kului noin neljä vuotta. Olin juuri päässyt yliopistosta, enkä vielä
oikein tiennyt, mihin minun piti ryhtyä, mille alalle antautua.
Kuljeskelin ympäri ilman mitään työtä.

Eräänä kauniina iltana tapasin teatterissa Maidanovin. Hän oli ehtinyt
mennä naimisiin ja astua virkaan; mutta minä en huomannut muuten
hänessä mitään muutosta. Hän innostui yhä edelleen aivan syyttä suotta
ja yhtä pian saattoi hän taas käydä alakuloiseksi ja surumieliseksi.

— Tiedätte kai, sanoi hän minulle muun muassa, — että rouva Dolskij on
täällä.

— Kuka rouva Dolskij?

— Oletteko te unohtanut? Entinen ruhtinatar Sasekin, johon me kaikki
olimme ihastuneet, te tietysti myös. Muistattehan, huvilassa,
Neskutshnin lähellä?

— Onko hän naimisissa Dolskin kanssa?

— On.

— Ja hän on täällä teatterissa?

— Ei vaan täällä Pietarissa. Hän tuli tänne muutamia päiviä sitten ja
aikoo lähteä ulkomaille.

— Ja mikä on hänen miehensä?

— Komea mies ja hyvin rikas. Oli minun virkatoverini Moskovassa.
Ymmärrättehän... sen jutun jälkeen... tottakai te hyvin tiedätte
kaiken... (Maidanov hymyili merkitsevästi) ei hänen ollut helppo päästä
naimisiin. Siitä oli ollut seurauksia... Mutta hänen järjellään ei
mikään ole mahdotonta. Menkää hänen luokseen jonakin päivänä, hänestä
olisi varmaan hauskaa nähdä teitä jälleen. Hän on käynyt vielä entistä
kauniimmaksi.

Maidanov antoi minulle Sinaidan osoitteen. Hän asui hotelli Demuth’issa.

Vanhat muistot heräsivät minussa... Minä päätin heti seuraavana päivänä
käydä tervehtimässä entistä ihastustani. Mutta sattui jotain esteitä;
kului viikko, toinenkin, ja kun minä sitten vihdoinkin menin hotelli
Demuth’iin ja kysyin rouva Dolskij’ta, sain tietää, että hän oli neljä
päivää sitten kuollut aivan äkkiä lapsivuoteeseen.

Tunsin kuin piston sydämessäni. Ajatus, että olisin saanut nähdä hänet,
enkä ollut mennyt hänen luokseen ja etten nyt enää milloinkaan saa
häntä nähdä — tuo katkera ajatus kalvoi minua torjumattoman soimauksen
voimalla.

— Kuoli? — toistin minä, katsellen tylsästi ovenvartijaan; sitten
palasin hiljaa ulos ja lähdin astelemaan, tietämättä itsekään, minne.

Koko entisyyteni oli yht'äkkiä taas sukeltanut esiin ja asettunut
sieluni silmien eteen. Tähänkö siis päättyi, tätäkö kohtaloa kohti oli
kiiruhtaen ja intoellen rientänyt tuo nuori, tulinen, säkenöivä elämä?
Ajattelin sitä kaikkea, kuvailin mielessäni noita rakkaita piirteitä,
silmiä, kiharoita, — ahtaassa arkussa, kosteassa, maanalaisessa
pimeydessä — siinä, ei kaukana minusta, vielä elossa olevasta, ja
kenties vain muutaman askeleen päässä isästäni...

Ajattelin sitä kaikkea ja muistin Pushkinin sanat:

    Mä kuolon viestin kylmiltä huulilta sain,
    Ja kylmästi kuuntelin sen.

Oi nuoruus, nuoruus! Sinä et huolehdi mistään; sinulla on ikäänkuin
kaikki maailman aarteet hallussasi, yksinpä surukin sinua viihdyttää,
ja huoletkin sinua kaunistavat; sinä olet itsetietoinen ja rohkea,
sinä sanot: minä yksin elän — katsokaa! Ja kuitenkin sinun päiväsi
rientävät ja häviävät jäljettömiin ja kaikki sinussa sulaa kuin vaha
auringossa, kuin lumi... Ja kenties koko sinun ihanuutesi salaisuus
piilee — ei siinä että sinä voit kaikki tehdä — vaan siinä, että voit
ajatella voivasi tehdä kaikki, juuri siinä, että sinä lasket tuulen
vietäviksi voimia, joita et osaisi mihinkään muuhun käyttää, — siinä,
että jokainen meistä todenteolla pitää itseään tuhlaajana, tosissaan
uskoo täydellä syyllä voivansa sanoa: mitä olisinkaan minä voinut saada
aikaan, jollen olisi tuhlannut voimiani turhaan!

Niin oli minunkin laitani... Mitä minä toivoinkaan, mitä odotinkaan,
miten ihanan tulevaisuuden näinkään edessäni, kun saatoin tuskin
kertaakaan huoaten, tuskin vähintäkään surua tuntien muistella
ensimäisen rakkauteni esiinloihdittua ilmestystä.

Mutta, mitä toteutui kaikesta siitä, mitä olin toivonut! Ja vielä
nytkin, kun jo illan varjot alkavat laskehtia elämäni yli — mitä
virkistävämpää, kalliimpaa on minulle jäänytkään kuin muistot tuosta
nopeasti ohikiitäneestä aikaisesta kevätpilvestä?

Mutta minä soimaan itseäni turhaan. Silloinkaan, tuona huolettomana
nuoruuden aikana, en minä sulkenut korviani suruisalta ääneltä, joka
usein huusi minua ja valtavasti kaikui vastaani haudan toiselta puolen.
Muistan, että muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin saanut tiedon
Sinaidan kuolemasta, veti vastustamaton voima minua olemaan saapuvilla
erään meidän talossamme asuvan köyhän vaimon kuolinvuoteella. Rääsyihin
käärittynä, maaten kovilla laudoilla, säkki pään alla kuoli hän raskaan
ja tuskallisen kuoleman. Koko hänen elämänsä oli kulunut ankarassa
taistelussa jokapäiväistä puutetta vastaan; ei hän nähnyt mitään iloa,
ei saanut maistaa onnen suloutta — ja olisi luullut hänen iloitsevan
kuolemasta, sen tuomasta vapautuksesta ja levosta. Ja kuitenkin —
niin kauan kuin vanha ruumis vielä voi tehdä vastarintaa, niinkauan
kuin rinta vielä vaivoin saattoi kohoilla sen päällä lepäävän kylmän
käden alla, niinkauan kuin viimeiset voimat vielä riittivät, — vanhus
lakkaamatta teki ristinmerkkejä ja toisteli alinomaa: Herra anna
syntini anteeksi, — ja vasta sitten, kun hän menetti tajuntansa, katosi
hänen silmistään kuolemanpelon ja kauhun ilme...

Minä muistan, että siinä vanhan naisen kuolinvuoteen ääressä valtasi
minut pelko Sinaidan tähden ja minä tunsin suurta halua rukoilla hänen
puolestaan, isäni puolesta — ja itseni puolesta.

V. 1860.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ensimäinen rakkauteni" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.