Title: Taiteilijan avioliitto : Pariisilaisia kuvia
Author: Daudet, Alphonse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taiteilijan avioliitto : Pariisilaisia kuvia" ***


TAITEILIJAN AVIOLIITTO.

Pariisilaisia kuvia


Kirj.

Alphonse Daudet


Suomentanut

K. Halonen



Oulussa,
H. W. Marjamaan kirjapainossa,
1909.



SISÄLTÖ:

    I. Proloogi.
   II. Rouva Heurtebise.
  III. "Rakkauden uskontunnustus."
   IV. Italiatar.
    V. Laulajapari.
   VI. Väärinkäsitys: Vaimon ajatuksia.
  VII. Väärinkäsitys: Miehen ajatuksia.
 VIII. Tahallinen pahoinpitely.
   IX. Bohème.
    X. Katkelma erään naisen kirjeestä ystävättärellensä.
   XI. Suuren miehen leski.
  XII. Valehtelijatar.
 XIII. Kreivitär Irma.
  XIV. Mitä koruompeluksiila reunustettu hännystakki tiesi kertoa.



I. Proloogi.

Saako taiteilijat mennä avioliittoon?


Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessä
päivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsa
ja juttelivat.

Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille.
Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaan
heikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkuttelee
tuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinille
taidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille ja
tauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.

Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaa
kun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmät
ja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuin
hän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaa
narreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaan
kuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaa
siitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli ja
matolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassa
myöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennyt
lapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen,
missä lapsi piti asettaa sänkyyn.

Kaikki tässä taiteilijakodissa todisti hiljaista ja rauhallista
perheonnea. Runoilija oli kerrassaan hurmaantunut ja antoi tämän
tunteensa purkautua sanoiksi.

"Sinä olet niinmuodoin menetellyt oikein", sanoi hän kääntyen
ystäväänsä. "Löytyy vaan yksi laji totista ja oikeata onnea. Yksi
luulee sen saavuttavansa yhdellä, toinen toisella tavalla, mutta onni
on toki yksin ja ainoastaan avioliitossa. Sinun pitää toimittaa minut
naimisiin!"

_Maalari_: En, en ikinä! Siihen minä en suostu. Ole hyvä ja mene
naimisiin omin neuvoinesi jos sinua huvittaa. Minä en sekoita itseäni
sellaisiin tekoihin.

_Runoilija_: Ja miksi et?

_Maalari_: Siksi — siksi että taiteilijoiden, niinmuodoin myöskin
runoilijoiden, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.

_Runoilija_: No, sepä on todellakin liian ankarata! ja sen sinä
uskallat sanoa! Sinä! Eikö lamppu sammu ja muurit muserru yhteen sinun
syntisen pääsi ylitse? Ajattelehan toki, onnettomuuden ihminen, että
olet minun suonut katsella tässä aivan häiritsemätöntä avio-onnea! Olet
herättänyt sielussani melkein kateuden tunnetta ja nyt kiellät minua
halaamasta samaa onnea? Oletko ehkä sydämettömän rikkaan kaltainen,
joka kaksin kerroin nauttii omasta hyvinvoinnistaan kun näkee toisten
kärsimyksiä ja hätää, ja vasta perinpohjin tuntee mielihyvää istuessaan
oman lämpimän ja loistavan lietensä ääressä ajatellen, että sade ulkona
rankasti syöksee alas ja että niin monta kurjaa rääsyläistä on ilman
kattoa päänsä päällä.

_Maalari_: Ajattele minusta mitä tahdot. Tunnen liijan suurta
ystävyyttä sinua kohtaan tahtoakseni auttaa sinua tekemään tyhmyyttä —
tyhmyyttä, jota ei koskaan elämässä voi hyväksi tehdä.

_Runoilija_: Keskustelkaamme asiasta. Kuinka sinulle on käynyt? Etkö
ole täysin tyytyväinen? Ja kuitenkin olin vähintäänkin saanut sen
käsityksen kuin onni totisesti olisi sinun luoksesi kotiutunut.

_Maalari_: Ja siinä olet oikeassa. Minä olen onnellinen. Täydellisesti
onnellinen. Rakastan vaimoani koko sydämestäni ja kun minä ajattelen
lastani, tahtoisin ääneen riemuita. Avioliitto on tullut minulle
rauhalliseksi satamaksi, missä tunnen saavani suojaa monesta myrskystä
ja vaarasta. Ei semmoiseksi, mihin lyöttäytyy rauhassa loikomaan,
piintyy ja tulee kelpaamattomaksi merelle, vaan lahdelmaksi, johon
heittäytyy ankkuriin korjatakseen purjeita ja mastoa ja lepää ennen
uusia matkoja tuntemattomiin maihin. En koskaan ole työskennellyt
mieluummin kuin jouduttuani naimisiin ja parhaimmat tauluni olen
maalannut sen jälkeen.

_Runoilija_: No — mutta —?

_Maalari_: Rakas ystäväni! Vaarassa tulla sinulle naurettavaksi,
täytyy minun yhtäkaikki sanoa, että katselen onneani ihmeenä, joka on
eriskummallinen ja tavaton. Niin, käsitänhän hyvin mitä avioliitto
oikeastaan on ja enemmän kummastuttaa minua se onnellinen arpa, jonka
olen voittanut. Ja niin ollen olen aivan samallainen kuin ne, joilla
ei ole mitään tietoa vaarasta ja urhoollisesti käyvät sitä kohti
huomaamatta ja sitte jälkeen päin ihmettelevät omaa rohkeuttaan.

_Runoilija_: Mutta mistä sitten aiheutuvat sen hirvittävät vaarat?

_Maalari_: Ensimäinen ja pahin on se että tultuaan siihen kadottaa
kykynsä, tahi vähintäänkin heikentyy se. Ja minä uskon sen olevan hyvin
tärkeän asian taiteilijalle. Pyydän sinun muistamaan, etten ajattele
tavallisimpia ja yksinkertaisempia oloja. Myönnänhän, että avioliitto
suuressa kokonaisuudessaan on kerrassaan mainio kasvatuslaitos ja
että usea meistä miehistä vasta siihen jouduttuaan oppii hoitamaan
taloutta ja itseänsä sitten kun on saanut perheen ja etenkin kun se
alkaa lisääntyä. Onhan tapauksia, joissa naiminen on tarpeellinen koko
olemassa ololle. Naimaton juristi esimerkiksi — semmoista tuskin voi
ajatella tässä maassa. Ei voi koskaan luottaa riittävään lepoon ja
rauhaan. Mutta meille maalareille, kirjailijoille, kuvanveistäjille ja
säveltäjille — jotka elämme vähän syrjässä elämän suuresta hyörinästä
ja jotka lakkaamatta olemme kiinni tutkimuksissamme muovailla ja
luoda taideteosta, me, joiden täytyy eroittautua suuresta joukosta,
samoinkuin täytyy ottaa pari askelta takaisin taulusta voidakseen
nähdä ja käsittää sen kokonaisuudessaan — meille kaikille, sanon
minä, ei pitäisi avioliiton olla sääntönä, vaan poikkeuksena. Kun me
taiteilijat nyt kerta olemme sellaisia hermostuneita, kevytluontoisia
ja vaihtelevia olentoja — sanotaanhan meitä usein myöskin suuriksi
lapsiksi — meille sopii ainoastaan erikoisilla lahjoilla varustettu
nainen — nainen, jota tuskin voi löytää tästä maailmasta ja sen
vuoksi tekee parhaiten ollessaan etsimättä. Suuri Delacroix —
ihailethan syvästi hänen teoksiansa — hän tiesi sen! Mitä suloista
taiteilijaelämää eikö hän viettänyt kuvaamonsa neljän seinän sisällä,
kun hän omisti kaikki ajatuksensa ja työnsä taiteellensa! Olin kerran
käymässä hänen pikku huoneessaan Champrosayssa ja pienessä pappilan
puutarhassa missä ruusut kukkivat niin suloisesti. Tässä paikassa
vietti tuo suuri taiteilija kaksikymmentä vuotta yksinäisyydessä. Mikä
rauha, kuinka erillään maailman hälinästä! Voitko ajatella Delacroix'ia
naineena ja perheen-isänä kaikkine huolinensa, niinkuin lastenkasvatus,
sairaudet, kaikellaiset tarpeet, joita lisääntyneet tulot täytyy
seurata? Luuletko, että hän siinä tapauksessa olisi onnistunut luomaan
niin täydellisiä teoksia kuin hän nyt on tehnyt?

_Runoilija_: Puhut Delacroix'ista, mutta ajatteleppas Viktor Hugo'a!
Voitko väittää avioliiton vaikuttaneen häneen siten, että teoksensa sen
kautta olisivat tulleet vähemmän mainioita?

_Maalari_: En, häneen en luule avioliitolla siinä katsannossa olleen
vaikutusta. Mutta kaikilla taiteilijoilla ei olle niin suuria lahjoja,
että heille sen vuoksi voisi anteeksi antaa heidän tyhmyyksiänsä.
Heidän kunniansa aurinko ei sädehti kylliksi kirkkaasti voidakseen
kuivata kaikki ne kyyneleet, jotka heidän tähtensä vuodatetaan. Niin,
sanotaanhan aina, että on hauska olla taiteilijan vaimo — mutta onko
hän onnellinen? Ei! Sanon sinulle, että ratavartijan vaimo on paljo
onnellisempi kuin taiteilijan vaimo.

_Runoilija_: On se kuitenkin lievemmin sanoen omituista kuulla noin
räikeätä saarnaa avioliittoa vastaan mieheltä, joka itse on naimisissa
ja lisäksi onnellisissa naimisissa.

_Maalari_: Sanon sinulle vielä kerran, etten puhu itsestäni.
Näkökantani asiassa olen saanut niistä lukuisista valitettavista
tapauksista, joita olen nähnyt toisista — niistä loppumattomista
väärinkäsityksistä, joita alituisesti esiintyy taiteilijamaailman
avioliitoissa ja jotka muodostavat omituisen elämänkatsomuksemme.
Ajattelehan itse! Täällä on meillä eräs kuvanveistäjä, joka täysissä ja
parhaissa nuoruudenvoimissaan ja ollen korkeammassa määrässä kyvykäs,
on siirtynyt pois hyläten vaimonsa ja lapsensa. Koko maailma tuomitsee
häntä, enkä minä tahdo suinkaan ottaa häntä puolustaakseni. Mutta
kuinka se kaikki on käynyt, sen voin ihan hyvin käsittää. Katsokaa
— tuo nuori mies eli ensin ainoastaan taiteellensa välittämättä
laisinkaan maailmasta ja sen hälinästä. Ja hänen muuten rakastettava
ja ymmärtäväinen vaimonsa on nyt kymmenen vuoden ajalla — sen sijaan,
että olisi poistanut hänen luotansa kaikki mikä hänelle on kiusaksi —
tuominnut hänet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin velvollisuuksiin
seuraelämässä. Hän sai koko joukon niin sanottuja "virallisia"
toimituksia — hän sai inhoittavien samettikalottisten kunnianmiesten
ja mauttomasti puettujen rouvien muotokuvia rintataskuunsa. Sitten
häiritsi hän häntä ehkä kymmenenkin kertaa päivässä välttämättömän
tarpeellisilla vierailuilla ja iltaisin pakoitti hänet pukeutumaan
hännystakkiin ja valkoisiin hansikkaisiin ja vei kerallansa yhdestä
salongista toiseen. Sinä voit sanoa: "Hänen ei olisi pitänyt
siihen tyytyä, vaan sanoa yksinkertaisesti ja varmasti 'ei' rouvan
vaatimuksiin." Mutta tiedäthän myöskin kuinka juuri me taiteilijat,
paikallaan pysyessämme, kotiin sidottuine elämäntapoinemme, enemmän
kuin muut ihmiset olemme riippuvat ympäristöstämme. Kotielämän ilma
ympäröi meitä ja jos emme ole aivan korkeiden aatteiden kiihoittamia,
tulemme tämän ilman vaikutuksesta aivan liian pian veltoiksi,
lamautuneiksi ja väsyneiksi. Muutoin antaahan taiteilija kaiken
tarmonsa, voimansa ja elämänkuntonsa tulla teoksensa hyväksi ja
tämä tekee hänet siksi voipuneeksi, ettei hänellä ole silmää nähdä
jokapäiväisen elämän pikkumaisuuksia ja niinmuodoin ei viitsi itseään
niillä rasittaa. Sen kautta saa naistyranni paljon helpommin vallan
hänen ylitsensä. Kukaan ei voi silloin pikemmin kuin taiteilija olla
selvillä, että hänet on voitettu ja pakoitettu ikeen alle. Mutta
usko minua — hän ei kärsi sitä liian kauvan. Jos eräänä päivänä nuo
näkymättömät kahleet, jotka häntä sitovat, ilmeisesti tulevat esteeksi
hänen taiteellisille pyrkimyksilleiisä, heittää hän päältään ikeen,
kainostuu entistä heikkouttansa, nousee ja menee omaa tietänsä,
kuten ystävämme kuvanveistäjä. Sinä tiedät, että hänen vaimonsa oli
menehtyä tämän johdosta. "Mitä maailman päivinä minä sitten olen
hänelle tehnyt?" kysyi tuo säälittävä olento kerta kerran perästä. Ja
hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän vaan ei ollut ymmärtänyt
häntä. Ollaksensa taiteilijalle kelvollinen vaimo ei yksin riitä
olla kaunis, viisas ja hyvä — hänen pitää omata sanomaton määrä
hienotunteisuutta ja itsekkyydetön uhrautumiskyky, jota harvoin löytää
tässä elämässä. Ja kuinka nämä ominaisuudet voi löytyä naisessa,
joka ei tiedä mitään elämästä, vaan palaa uteliaisuudesta oppia sitä
tuntemaan kaikissa vivahduksissansa? Hän on nuori, hän on naimisissa
kuuluisan miehen kanssa, jolle kaikki ovet ovat avoinna. Laupias
taivas! Onko ihmeellistä, että hän tahtoo vähän näyttäytyä hänen
käsivarressaan? Sehän ainoastaan on aivan luonnollista. Mutta kun
miehellä on mielessä joku suurteko, pitää hän itsensä jotenkin etäällä
ihmisistä? Hän on tullut tietoisuuteen, että aika rientää nopeasti ja
että työ on vaivaloista ja sen vuoksi ei hän tahdo taipua ottamaan osaa
julkiseen elämään. Sillä tavalla syntyy eripuraisuutta ja kireät välit
puolisoiden kesken. Molemmat puolet tuntevat itsensä onnettomiksi,
ja jos nyt mies pysyy lujasti kiinni aikeessaan tahi osoittautuu
myöntyväiseksi, on joka tapauksessa tasapaino häiriintynyt, rauha on
poissa. Ah, minä olen tuntenut monta sellaista onnetonta paria, jossa
vaimo on ollut pyövelinä tahi uhrina — ehkä useammasti edellisenä kuin
viimeisenä — ja useimmasti hänellä ei ole aavistustakaan, että hän on
itse, joka syyn kantaa. Esimerkiksi eräänä iltana olin minä säveltäjä
Dargentyn luona. Siellä oli hyvin suuri seura ja häntä pyydettiin
soittamaan. Tuskin oli hän alkanut erästä hurmaavata masurkkaansa,
millä säveltäjä on osoittautunut olevansa Chopinin arvokas jälkeläinen,
kun hänen vaimonsa alkoi jutella — ensin aivan hiljaa, mutta sitten yhä
kovemmasti. Keskustelu kävi vähitellen yhä vilkkaammaksi ja lopuksi
olin minä ainoa, joka kuuntelin soittoa. Silloin sulki Dargenty pianon,
kääntyi puoleeni ja sanoi hymyillen, mutta katkeran surullisella
äänellä: "Niin se käy aina. Vaimoni ei pidä musiikista." Voitko
ajatella jotain kauheampaa? Olla naimisissa naisen kanssa, joka ei
anna arvoa miehensä taiteelle! Ei, ystäväni! Seuraa minun neuvoani ja
ole naimatta. Sinä olet yksin, olet vapaa. Säilytä yksinäisyytesi ja
vapautesi!

_Runoilija_: Niin, sinä voit kernaasti saarnata! Sinä voit puhua
yksinäisyydestä. Jos sinä minun mentyäni saat jonkun hyvän aatteen,
niin voit kaikessa mukavuudessa hautoa sitä täällä kodin lämmössä,
tuntematta sitä autiutta ja epämiellyttävää tyhjyyttä, joka tukehuttaa
ja kuolettaa jokaisen innostuksen oraan.

Olla yksin työskennellessään — niin, se kyllä käy päinsä. Mutta
tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä väsyneeksi ja voimattomaksi,
jolloin epäilee kelvollisuuttaan, epäilee omaa taidettansa. Kuinka
onnellinen eikö silloin ole, jos hänellä aina on joku luonansa, joka
uskollisesti on hänen sivullansa — rakastava sydän, jolle voi ilmaista
huolensa pelkäämättä, että luottamus vahingoittaa kykyämme tahi usko
siihen murtuu. Ja sitten lapsi! Tuo hymyilevä pikku olento, joka
ilman mitään syytä siihen, on aina iloinen ja tyytyväinen — eikö tämä
ole paras nuorentamiskeino, mitä ihmisellä voi olla? Ah, niin monta
kertaa olen ajatellut sitä asiaa. Meille taiteilijoille, jotka olemme
turhamaisia kuten kaikki, meille, joille edistyminen on elämän-ehto —
niin vieläpä pintapuolinen, helposti vaihteleva arvostelu siitä, mikä
on muodinmukaista, voi meille olla hyvin tärkeätä — juuri meille ovat
lapset korvaamaton aarre. Heistä voi saada lohdutusta vanhentumiselle.
Kaiken minkä me kadotamme, voittaa lapsi ajan kanssa. Voi lohduttaa
itseään sillä, että saavutuksen, jota ei meille ollut suotu, voivat
he taistella itsellensä, ja kun hiukset tulevat harmaiksi, niin onhan
ilahuttavaa nähdä vierellään kultakiharainen, pienoinen pää.

_Maalari_: Oh, rakas runoilijani! Oletko myöskin ajatellut kuinka
ahkerasti täytyy askarrella kynällä ja siveltimellä voidakseen ravita
ja kasvattaa rakastettavia jälkeläisiänsä?

_Runoilija_: Lopuksi voit kuitenkin sanoa suoraan, että taiteilija
kaikissa tapauksissa on luotu elämään perheessä. Ja se on totta, että
ne meistä, jotka eivät mene naimisiin, tulevat epäsäännöllisen elämänsä
kautta heikoiksi ja luonteettomiksi. He muistuttavat matkustajaa,
joka väsyneenä ainaiseen kodittomuuteen lopuksi sijoittuu johonkin
hotelliin, jonka otsikossa on: "Huoneita matkustajille kuukausittain
tahi päivittäin", ja siinä he sitten viettävät koko elämänsä.

_Maalari_: Siinä he tekevät kerrassaan väärin. He omaavat itsellensä
käsityksen avioliiton ikävistä puolista tuntematta sen hauskuuksia.

_Runoilija_: Sinä myönnät siis avioliitossa olevan hauskuuksiakin?

Vastaamatta nousi maalari ja etsi luonnostensa joukosta jotakin
ja lopuksi löysi erään jotenkin rypistyneen ja huonosti pidellyn
käsikirjoituksen ja kääntyi sen kanssa ystävänsä puoleen.

"Me voisimme kauvankin pohtia tätä kysymystä onnistumatta vakuuttamaan
toisiamme", sanoi hän. "Sinä nyt tahdot esitysteni uhallakin pysyä
lujana päätöksessäsi mennä naimisiin. Mutta ensin pyydän sinun lukemaan
tämän käsikirjoituksen. Huomaa, että sen on kirjoittanut nainut mies —
mies, joka paljo rakastaa vaimoansa ja tuntee itsensä kotielämässään
hyvin onnelliseksi. Hän on ollut hyvin paljon taiteilijoiden kanssa
ja huvittanut itseänsä erittelemällä osan sellaisia avioliittoja,
joista olen sinua varoitellut. Kaikki tässä kirjoituksessa on
todellista alusta loppuun — niin tarkasti jäljennetty, ettei kirjailija
ole uskaltanut painattaa teostansa. Lue se ja sano sitten minulle
ajatuksesi. Luulen sinun jälkeenpäin saavan järkevämmän katsantokannan."

Runoilija otti käsikirjoituksen ja vei kotiinsa. Mutta hän ei kätkenyt
sitä niin huolellisesti kuin mahdollisesti olisi toivonut, sillä minun
onnistui reväistä siitä muutamia lehtiä ja niiden sisällön jätän tämän
ohessa julkisuuteen.



II.

Rouva Heurtebise.


Hän ei ollut ollenkaan luotu menemään kirjailijan kanssa naimisiin,
etenkin sellaisen kauhean ja intohimoisen, rähisevän, suurentelevan
miehen kanssa, joka kävi elämän tietään nokka pystyssä ja kierretyin
viiksin ja vaati ikäänkuin uhalla kantamaan hänen uljasta ja
erinomaista Heurtebise-nimeään vastoin kaikkia tottumuksia ja
poroporvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuinka — millä ihmeen tavalla —
tuo mitätön olento, joka oli entisen elämänsä viettänyt kultasepän
puodissa kellonperä- ja sormusrivien takana, jotka olivat asetetut
lankaan, onnistunut vangita tämän runoilijan?

Olihan hänellä hieman puotimamsellisuloutta, määräämätöntä vetovoimaa,
kylmät, aina hymyilevät silmät, samalla kertaa eteenpäin kumartuva
ja veltto ruumiinrakennus, ei mitään todellista somuutta, mutta joku
vissi maku näyttää loisteliaalta, jonka hän luultavasti oli saanut
isänsä puodin ikkunasta ja joka pani hänet kiihkoisesti koreilemaan
monivärisillä silkkiruseteilla, nauhoilla ja korvarenkailla; sen
lisäksi käherretty otsatukka ja muut hivukset palmikoitu rasvojen
kanssa matalan, kaidan itsepäisen otsan yli, mistä puuttui piirteitä
ja vähemmän todisti hänen nuoruuttaan kuin täydellistä ajatuksien ja
aatteiden köyhyyttä. Mutta semmoisenaan oli Heurtebise rakastunut
häneen, kosinut häntä ja kun mies omisti pikku omaisuuden, ei hänen
ollut vaikea saada tyttöä.

Häntä houkutteli siihen halu päästä naimisiin kirjailijan kanssa, joka
tulisi antamaan hänelle niin monta teatterilippua kun vaan tahtoi.
Mitä mieheen tulee, luulen melkein, että tuo epäjalo puotityttö
oli vaatelijaalla tavallaan yhteenpuristetuin huulin ja pikkusormi
ojona hurmannut hänet, ikäänkun se olisi korkein määrä pariisilaista
hienoutta, sillä mies oli syntyjään talonpoika ja huolimatta
lahjoistaan, säilytti hän yhtäkaikki olemuksensa perustuksella ja
pohjalla synnynnäisen merkin.

Ikävöiden hiljaista ja rauhallista onnea, perhe-elämää, jota hän niin
kauvan oli kaihoten kaivannut, vietti Heurtebise kahden vuoden ajan
poissa ystäviensä parista hautautuneena maalle jossain kätköisessä
sopessa kaupungin ulkopuolella, mutta yhtäkaikki aina lähellä tätä
suurta Pariisia, joka houkutteli häntä muuttamaan ilmaa, joka häntä
riudutti niinkuin jonkinlaisia sairaita, joille määrätään meri-ilmaa,
mutta ovat liian heikkoja sietääkseen sitä ja sen vuoksi hengittävät
sitä jonkun peninkulman etäisyydestä. Joskus nähtiin hänen nimensä
jonkin artikkelin alla jossain aikakauskirjassa, mutta ei ollut niissä
enää samaa raitista tuoreutta, samaa musertavaa voimaa, jota hänellä
oli ennen. Ja me ajattelimme: "Hän on liian onnellinen; onnensa
häiritsee häntä."

Sitten ilmestyi hän jälleen meille, mutta me näimme heti, ettei hän
ollut onnellinen. Hänen ihonsa oli kalvettunut, piirteensä jännitetyt
ja yhteen kuristuneet alituisesta ärsyttämisestä, hänen voimakkuutensa
kutistunut kokoon jonkunlaiseksi hermostuneeksi vihaksi, hänen kaunis,
sointuva naurunsa kaikui nyt särkyneeltä ja tämä teki hänet vallan
toiseksi ihmiseksi. Hän oli liian ylpeä tunnustaaksensa tehneensä
erehdyksen, eikä hän valittanut. Mutta ne vanhat ystävät, joille
hän jälleen avasi kotinsa, tulivat heti vakuutetuksi hänen tehneen
tyhmimmän naimiskaupan mitä ajatella voi ja että hänen elämänsä tämän
perästä oli hunningolla. Rouva Heurtebise näytti kahden aviovuoden
jälkeen samallaiselta kuin hääpäivänä sakaristossa. Sama tehty, tyyni
naama, samat puotimamsellin koristusmerkit, mutta hän oli tullut
varmemmaksi. Hän puhui nykyjään. Keskusteluissa taiteesta, mihin
Heurtebise kärsien otti osaa arvostellen, ankarasti halveksien tahi
rajattomasti innostuen, keskeytti hänet aina vaimonsa hunajan-imelä,
epäpuhdas ääni, joka pakotti hänet kuulemaan ylenpalttista lörpötystä
jostakin tyhmästä jutusta, joka ei ollenkaan kuulunut asiaan. Mies tuli
silloin hämilleen, neuvottomaksi, katsoi meihin ikäänkuin anteeksi
pyytäen ja koetti jälleen ottaa esille keskeytetyn puheen-aineen. Mutta
kaikkien tyhmyyksien ja itsepäisyyden, liukkaan vastaväittelemisen
tähden, jota tuo pieni linnunpää, tyhjä ja ontto kuin pökkelö, toi
esille, täytyi hänen lopuksi vaieta ja antaa hänen jatkaa niin kauvan
kun tahtoi. Miehen kestävä vaiteliaisuus sai rouvan pois suunniltaan
ja saattoi hänet vielä enemmän vastenmieliseksi ja hyljeksittäväksi
kuin muuten. Hänen maikaileva äänensä kävi karmakaksi, kohosi ylös
diskanttiin, leikkasi ja särisi ärsyttävästi kuin kärpänen siksi kunnes
mies puolestaan tuli mielettömäksi ja otti julkean ja uhkaavan äänen.

Noiden alituisten riitaisuuksien jälkeen, jotka aina loppuivat
kyynelillä, oli hän levännyt ja virkistynyt kuin ruohomatto
kastelemisen jälkeen. Mies sitävastoin tuli kuluneeksi,
kuumeentapaiseksi ja kelpaamattomaksi työhön. Niin hän vähitellen
lamaantui samoin kuin hänen kiivautensakin. — Eräänä iltana jouduin
näkemään muutaman tuollaisista kiusallista kohtauksista, ja kun rouva
Heurtebise riemuiten nousi pöydästä, huomasin hänen miehensä kasvoista,
jotka hän riidan aikana oli pitänyt alas luotuna ja nyt nosti ylös,
hehkuvan vihaa ja ylenkatsetta, joka ei voinut enää sanoiksi sopia.
Tulipunaisena kasvoiltaan, silmät kyynelissä ja suu vedettynä
ivalliseen ja sydäntäviiltävään hymyyn, odotti hän kunnes rouva meni
tiehensä lyöden ankarasti oven perässään kiinni, mutta sitte teki
virnistyksen hänen jälkeensä, mielettömän virnistyksen raivosta ja
tuskasta aivankuin koulupoika opettajansa selän takana. Hetken perästä
kuulin hänen mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä murisevan: "Oh,
kyllä itseni hänestä ravistaisin jos lasta ei olisi!"

Sillä heillä oli lapsi, kaunis, pikku raukka, mutta jotenkin epäsiisti,
joka ryömi joka loukon ympäri, leikki isompien koirien, ja hiekan ja
hämähäkkien kanssa puutarhassa. Niin pian kun äiti hänet näki selitti
hän pojan olevan "ilettävän" ja valitteli, ettei hän ollut antanut
häntä jollekin imettäjälle täysihoitoon. Muuten oli hän pitänyt
puotityttötottumuksensa ja heidän järjestyksetön kotinsa, missä hän
aamusella käveli ympäri koristettuine leninkineen ja kummastusta
herättävine kampauksineen, muistuttaen hänen rakkaita puotikamareitaan
— hökkeleitä, mustia liasta ja puuttuen ilmaa, minne ahtaudutaan
kauppiaselämän väliajoiksi kiireesti syömään huonosti laitetun ruokansa
liinattomalta pöydältä, korvat koko ajan teroitettuna kuulemaan
ovikellon soittoa. Tässä maailmassa on ainoastaan katu, mikä luetaan
— kaduksi, missä ostajat ja kävelijät kiitävät eteenpäin ja siellä ja
täällä myllertää joutilas väkijoukko, jotka sunnuntaisin täyttävät
käytävät ja ajotien. Rouva Heurtebiseila oli myöskin kauhean ikävä
maalla. Oh, kuinka hän kaipasi Pariisiansa! Hänen miehensä sitävastoin
kaipasi maaelämää pysyäkseen raittiina mieleltään. Pariisi pyörrytti
häntä kuin maalaista tilapäisellä kaupunkimatkallansa. Huvittaaksensa
itseänsä kutsui rouva entisiä ystävättäriänsä luoksensa. Kun mies
ei ollut kotona, huviteltiin näissä tilaisuuksissa repimällä hänen
papereitaan, hänen muistiinpanojaan tekeillä olevia töitä varten.

"Katsos, rakas ystäväni — kyllä se on hyvin naurettavaa! Hän sulkeutuu
sisään näitä kirjoittaaksensa, kävelee edestakaisin ja puhuu
itseksensä. Minulla puolestani ei ole aavistustakaan mitä merkitystä
kaikella tuolla roskalla on."

Ja sitte tuli myötäänsä valituksia, katsauksia entisaikoihin.

"Oh, jospa olisin tietänyt...! Kun ajattelen, että olisin voinut mennä
naimisiin Allbertot & Fajan kanssa, valkoisen tavaran kauppiaat...!"

Hän nimitti aina molemmat liiketoverit ikäänkuin hän olisi molempien
kanssa mennyt naimisiin. Melkeinpä yhtä vähän ujosteltiin, vaikkapa
Heurtebise oli kotonakin. Hän häiritsi häntä ja esti tekemästä työtä,
täytti huoneen, jossa hän työskenteli, jonninjoutavalla kevytlajisten
naisten lörpöttelyllä, jotka ääneen puhuivat ylenkatseella
kiijailija-ammatista, joka niin vähän tuottaa ja jonka työteliäimmät
hetket arveluttavasti muistuttavat joutilaisuutta.

Kaiken tämän aikana koetti Heurtebise olla syrjässä tästä elämästä,
kun hän jokaisen päivän tunsi tuottavan itsellensä onnettomuutta. Hän
muutti Pariisiin, otti huoneen eräässä hotellissa kuvitellen olevansa
nuori mies. Mutta sitten tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi poikaansa ja
kääntyi samana iltana takaisin maalle ja tunsi rajattoman halun sulkea
hänet syliinsä. Päästäksensä kotiin tultuansa joutavista kohtauksista,
otti hän aina sellaisissa tapauksiss jonkun ystävän mukaansa ja pidätti
häntä niin kauvan kuin voi. Niinä hetkinä kun ei hän ollut kahden
vaimonsa kanssa, heräsi hänen suurellinen kykynsä ja keskeytyneet
työsuunnitelmansa palasivat uudestaan hänen aivoihinsa. Mutta mikä
epäilys, kun vieraat olivat poistuneet! Hän olisi tahtonut heitä
pidättää, kiinnittää itsensä heihin niin lujasti kuin voimat kestivät.
Kuinka alakuloinen hän oli saattaessaan meitä asemalle, missä meidän
piti odottaa esikaupungin omnibusvaunua, joka toi meidät takaisin
Pariisiin! Ja kun me olimme lähteneet, kuinka hitaasti hän kääntyi
kotiinsa tomuista tietä myöten selkä köyryssä ja kädet riippuvina,
kuunnellen vaunujen häipyvää kolinata!

Yhdyselämä kahden kesken oli nimittäin tullut sietämättömäksi.
Välttääksensä sitä, piti hän huoneen täydeltä vieraita luonansa.
Kiitos hyväsydämisyytensä, väsymyksensä ja välinpitämättömyytensä,
että hän pian oli koko kirjallisen köyhälistön ympäröimänä. Kokonainen
joukko kirjallisuuden renkejä, laiskoja, puolihassuja kuvittelijoita
piintyivät hänen taloonsa ja kotiutuivat siellä paremmin kuin hän
itse. Ja kun rouva Heurtebise oli tietysti tyhmä ja arvostelukyvytön,
oli se hänestä "hurmaavaa" ja piti heitä miestään etevämpänä, kun
nämä kirkuivat kovemmasti kuin hän. Yhdessä olo kului hyödyttömässä
suun pieksämisessä. Se oli oikeata tyhjien sanojen ja puheenparsien
sekamelskaa, joka parhaiten muistutti irtonaista ruutia ja Heurtebise
parka, joka istui hiljaa ja liikkumatta keskellä kaikkea tuota hälinää,
tyydytti itseänsä hymyillen ja kohautellen olkapäitänsä. Joskus, kun
nämä vieraat loppumattoman ruoka-ajan jälkeen istuivat kyynäspäät
pöytäliinalla konjakkipullon ympärillä ja alkoivat pitkäpiimäisen
lörpötyksensä, ikävän kuin piipunsavun usva, yllätti hänet syvä inho.
Ja kun hänellä ei ollut voimia ajaa pois noita kurjia raukkoja, pakeni
hän itse ulos eikä tullut kahdeksaan päivään.

"Minun huoneeni on täynnä tyhmeliinejä", sanoi hän kerran minulle. "En
uskalla mennä kotiini." Se elämä sai aikaan sen, ettei hän koskaan
voinut mitään kirjoittaa. Hänen nimeään näkyi harvoin ja hänen
omaisuutensa, joka suli kokoon sellaista elämää talossa vietettäessä,
hävisi niihin käsiin, joita hänelle ojennettiin.

Emme olleet tavanneet pitkään aikaan kun eräänä aamuna sain hänen
käsialallaan kirjoitetun kortin — ennen niin selvää, nyt huolimatonta
ja vapisevaa. — "Me olemme Pariisissa. Tule tervehtimään. Minä ikävöin
kauheasti." — Tapasin hänet vaimoineen, lapsineen ja koirineen pienessä
synkässä asunnossaan Batignollessa. Epäsäännöllisyys, jolle ei täällä
ollut tilaa oikein levitelläitä, näytti vielä kurjemmalta kuin maalla.
Vaikka poika ja koirat kieriskelivät ja pyöriskelivät ympäriinsä
karsinata muistuttavan huoneen lattialla, makasi Heurtebise sairaana
kasvot seinään päin, täydellisessä voimattomuuden tilassa. Vaimo,
koristeltuna ja välinpitämättömänä, ei huolehtinut hänestä rahtuakaan.
"En tiedä mikä häneen on mennyt", sanoi hän samantekevästi olkapäitään
kohottaen. Kun Heurtebise sai nähdä minut, tuli hän muutamiksi hetkiksi
iloiseksi kuten ennenkin, vieläpä kuulin pari kertaa hänen vanhan,
hyväntahtoisen naurunsakin, joka kuitenkin sammui pian. Hän oli
Pariisisissakin pitänyt maalla saamansa tottumukset ja vaikkapa huone
oli rappiolla rahapulan ja sairauden tähden, tuli tuossa kahdentoista
aikaan joku kuokkavieras, eräs pieni kaljupäinen| nukkavieru, jäykkä
ja ärtyinen herra, jota nimitettiin "Proudhon lukijaksi". Ainakin
minulle esitti Heurtebise hänet tällä nimellä. Kun kysyin: "Kuka hän
on?" vastasi hän totisesti: "Hän on eräs hyvin lahjakas mies, joka
on perinpohjin tutkinut Proudhonnea." Siltä hän ei kuitenkaan paljo
muuten näyttänyt, sillä tämä syvämielinen ajattelija ei puhunut koskaan
sanaakaan paitsi pöydässä moitti paistin olevan liian sitkeätä tahi
kastikkeen olevan epäonnistunutta. Sinä päivänä sanoi "Proudhonnin
lukija" aamiaisen olevan kaiken arvostelun alapuolella, joka ei
kuitenkaan estänyt häntä ahmimasta puolet kaikesta mitä tarjolla oli.

Miten tämä ruoka-aika sairaan sängyn vieressä tuntui minusta
tuskalliselta! Vaimo lörpötteli kuten tavallisesti ja antoi
pienokaiselle silloin tällöin pienen muksun, koirille luun ja
filosoofille pikkuhymyn. Ei ainoatakaan kertaa Heurtebise kääntynyt
meihin päin, eikä hän kuitenkaan nukkunut. En ollenkaan tiedä
ajatteliko hän. Minun rakas, kelpo ystäväni! Näissä alituisissa
kurjissa taisteluissa olivat hänen voimakkaan luonteensa sulat
karisseet pois ja hän alkoi tehdä kuolemaa. Hänen hiljainen
kuolintaistelunsa, joka pikemmin oli elämän hylkäämistä, kesti
muutamia kuukausia ja niin tuli rouva Heurtebisesta leski. Ja kun
kyyneleet eivät olleet hänen silmiänsä sumentaneet ja kun hän
edelleenkin suki hiuksensa yhtä huolellisesti ja Allbertot & Fajon
vielä olivat à prendre, meni hän naimisiin Allbertot & Fajonin kanssa
— kenties molempien kanssa. Kaikissa tapauksissa pääsi hän nyt siihen
elämään, johon hän oli luotu: puotimamsellin tyhjään lörpöttelyyn ja
ijankaikkiseen hymyilemiseen.



III.

"Rakkauden uskontunnustus."


Hän oli aina ajatellut elämänsä suloisimmaksi arvaksi päästä naimisiin
runoilijan kanssa. Mutta armoton kohtalo oli päättänyt toisin ja sen
sijaan, että olisi käynyt hänen kunnianhimoisten ja romantillisten
toiveittensa mukaan, oli se säätänyt hänelle jotenkin yksinkertaisen
ja vaatimattoman arvan — hänen piti mennä naimisiin erään rikkaan
kasvitarhanomistajan kanssa Auteuilissa, eräs hyvin rakastettava ja
hauskanmoinen herra, jonkun verran vanhempi kuin hän ja hänellä oli
yksi ainoa viaton ja kaukana kaikesta peloittavuudesta oleva heikkous,
hän nimittäin oli kiihkoisa puutarhan hoitaja. Tuo kelpo mies oli
aina puutarhassa istutuksiensa kanssa. Joko istui hän aivan kokonaan
ruusuistutustensa keskellä, askarrellen eri kukkalajien jalostamisessa,
työskenteli lapioiden tahi kastellen ja myöntää täytyy, että nämä
toimet tarjoavat monipuolista huvia sille, joka ei aja takaa kaikkein
korkeimpia ihanteita.

Ja nyt oli hän puutarhurinsa kanssa ollut naimisissa lähes yhdeksän
vuotta. Matkansa elämän läpi oli ollut hänelle yhtä suoraa, yhtä
tasaista ja yksitoikkoista kuin huolellisesti hoidetut käytävät
miehensä puutarhassa. Melkein kymmenen vuoden ajan oli hän nyt kuullut
puutarhasaksien yksitoikkoista raksutusta tahi vesisuihkun lorinaa,
joka hiljaa ja suloisesti valui vesikannusta kukkapenkeille. Tuo
piintynyt kukkaisten ihailija piteli vaimoansa samojen sääntöjen
mukaan, joka kelpasi hänen kukillensakin. Hän piti tarkan vaarin
lämpömäärästä ulkoilmakasveilla koristetussa salongissaan. Hän koetti
niin paljo kuin mahdollista suojella häntä huhtikuun kylmiltä ja
maaliskuun auringolta; aivan kuin hän vuodenajan mukaan muutteli
ruukkukasvejaan joko vapaaseen ilmaan tahi huvihuoneeseen, niin hän
määräsi myöskin vaimonsa elintavat — aina katsoen ilmapuntaria ja
kuunvaiheita.

Kauvan eli rouva tällä tavalla eroitettuna maailmasta sen muurin
sisällä, joka ympäröi hänen miehensä puutarhaa. Hiljaisesti ja
vaatimattomasti kuin orvokinkukka vietti hän päivänsä, mutta
sielunsa sisimmässä ikävöi hän vieraita, vähemmän säännöllisesti ja
taidokkaasti laitettuja puutarhoja, missä köynnöskasvit kietoutuvat
puun runkoihin ja liehuvat niiden ruumiissa, missä suloiset
ulkoilmakukat, tavallisille ihmisille tuntemattomat, avaavat nuppunsa
ja missä silmä saa juopua mielikuvituksen värivivahduksista. Sellaisia
puutarhoja esitetään usein joidenkin runoilijain kirjoituksissa ja
siksi luki hän kaikki runot ja värssyt, jotka mahdollisesti voivat
tulla puutarhaintoilijan ahtaaseen maailmaan. Miehen oma sellaisen
kirjallisuuden tunteminen supistui runomittaisiin ilman ennustuksiin
kalenterivärssyihin, kuten esimerkiksi tämmöisiin:

    "Jos ei kylmä Kynttelinä,
    Ei palella Paavalina,
    Ei oo helle heinäkuussa."

Valitsematta ja aikomatta luki tuo onneton rouva vaikka mitä runoja,
jotka vaan sattuivat hänen käsiinsä. Hän ahmi säännöllisesti kaikki,
vieläpä kaikkein kurjimmatkin töherrykset. Hän oli onnellinen jo
nähdessäänkin loppusointuja "hempi ja lempi!", "taivas ja vaivas",
"kulta ja tulta". Kirjan suljettuaan vaipui hän tuntikausia kestävään
uinailuun ja herättyään siitä huokasi hän: "Oo, kuinka ilkeästi on
mieheni minut pettänyt!"

Kaikki tämä olisi muuten mennyt menojansa kaikessa viattomuudessansa
ja varmaan asettunut hiljaisiin toiveisiin, riuduttaviin huokauksiin
ja ikävöimiseen, ellei juuri kaikkein vaarallisimmalla hetkellä rouvan
täyttäessä kolmekymmentä vuotta — tämä ajankohta toimittaa, kuten
tunnettu, naisen hyveissä yhtä suuren muutoksen kuin keskipäivän
aurinko, joka määrää sen päivän ilman — niin jos ei juuri silloin
vastustamaton Amayry olisi sattunut hänen tielleen.

Amayry oli oikea lajinsa perikuva. Hänen muotonsa! Kantapäästä
kiireeseen asti näkyi merkkejä, joita hän oli osakseen saanut hyvin
valmistetusta maailmantuskasta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja
poskensa kalpeat kuin kuolema. Lisäksi oli hän viimeisen venäläisen
muodin mukaan huolellisesti käherretty ja viikset hoidettiin
unkarilaisella partarasvalla! Hän oli yksi niitä onnettomia, jotka
katselivat koko elämää epäilyksellä — mikä aina vaikuttaa voimakkaasti
naisiin — mutta yhtäkaikki käy puettuna viimeisen muodin mukaan.
Hän oli niitä lyyrikkoja, jotka eivät huolehdi arkipäiväisyyksistä
ja joiden vapaus ja riippumattomuus parhaiten näyttäytyi nerollisen
huolettomasti solmitussa kaulaliinassa, joka oli niin irrallaan,
että se hetkenä minä tahansa voi auveta. Tarvitsi vaan nähdä minkä
vaikutuksen hän teki lausuessaan keveästi väräjävällä äänellä
kappaleita suuresta runoteoksestaan "Rakkauden uskontunnustus" ja kun
hän tuli tuohon ihanaan paikkaan:

"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan..." silloin
sanankuulijat tiesivät tuskin itsestäänkään, niin olivat ihastuneita.

Todennäköisesti ei tee tuolle taitavalle lumoojalle väärin, jos
otaksuu, että hän uskoi "korkeuden herraan" yhtä vähän kuin johonkin
muuhunkaan. Mutta, kuten tunnettu, eiväthän naiset kysy sellaisia
pikkuasioita. Hyvin sointuvat sanat ovat houkutuspala, jonka
kaikki ilman poikkeusta nielevät ja joka kerran kun Amayry lausui
"uskontunnustustaan" kertyivät he piiriin hänen ympärilleen ja
avonaisilla ruususuillaan ahmivat hänen haikailevan, taidokkaasti
heitetyn syöttikoukkunsa. Taivahinen! Voihan ymmärtää — niin
kaunisviiksinen runoilija, joka sen lisäksi uskoo rakkauteen niinkuin
korkeuden herraan!

Ja niin kävi kukkaisviljelijän rouvalle kuin monelle muullekin, hän ei
voinut vastustaa. Kun hän oli kuullut hänen runonsa kolme kertaa, oli
hän voitettu. Ja hänen uneksuva ja huikentelevainen luonteensa, samalla
kertaa kunniallinen ja ylpeä, hylkäsi kaiken epäilyksen ja horjumisen.
"Uskontunnustuksissaan" oli runoilija myöskin selvästi osoittanut ettei
hänellä ole mitään käsitystä salaisesta rakastajasta, joka "käy ympäri
kantaen päätään korkealla ja polkee petetyt sielut jalkojensa alle."

Tuo nuori rouva otti niinmuodoin "Rakkauden uskontunnustukset"
ojennusnuorakseen. Hän pakeni äkisti Auteuilista ja heittäytyi
runoilijan syliin. "Minä en voi kauvemmin elää yhdessä! tuon ihmisen
kanssa! Vapahda minut!" Tällaisissa tapauksissa näet oma puoliso aina
merkitään "tuoksi ihmiseksi" ja niinmuodoin! sillä nyt tarkoitettiin
kukkaisviljelijää.

Ensi silmänräpäyksen oli Amayry jäykistynyt hämmästyksestä. Kuinka
hitossa oli tuo kolmenkymmenvuotias rouva tullut ajatukseen ottaa
todeksi sen, mitä hän oli sanonut lemmen tunnossaan ja yksinkertaisesti
tullut ja heittäytynyt hänen syliinsä? Mutta hän piti hyvässä pelissä
hyvän naaman ja otti vastaan mitä kohtalo odottamatta oli hänelle
säätänyt. Siitä huolellisesta hoidosta, minkä rouva oli puutarhurin
luona saanut, oli hän niin hyvin säilynyt, ettei siihen nähden mitään
puuttunut.

Heidän yhteiselämänsä ensipäivät olivat tosiaankin hurmaavia. Pelättiin
vaan petetyn aviomiehen seuraamista; piti kätkeytyä otetun nimen
varjoon; piti myötäänsä muuttaa asuntoa ja luonnollisesti valita ne
vähemmän huomatuista taloista etäisimmissä Pariisin laitakaupungeissa.
Ei uskallettu mennä ulos ennenkuin iltasilla ja silloinkin täytyi
tarkkaan katsella ympärillensä kaikille suunnille ennenkuin lähdettiin
tunteelliselle kuutamokävelylle ulos linnoituslaitoksille.

Mikä ihmeellinen valta romantiikalla on! Mitä suurempaa pelkoa rouva
tunsi, sitä kekseliäämmästi mies käytti varovaisuuskeinoja, sulki
tarkemmasti ikkunan verhot ja mitä tiheempiä harsoja hän vaati rouvan
käyttämään, sitä suuremmalta ja ihmeellisemmältä näytti runoilija hänen
silmissään. Iltaisin aukaisivat he pikkuhuoneensa ikkunan ja katselivat
tähtiin, jotka välkkyivät kauniimmasti kuin merkkiliekit lähellä
sijaitsevalla rautatien pihalla, ja silloin rouva antoi hänen lausua:

"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan...!" Se oli aivan
yksinkertaisesti ihmeen ihanaa!

Onnettomuudeksi ei riemu kestänyt kauvan. Petetty aviomies näyttäytyi
aivan rauhalliseksi eikä antanut nähdä eikä kuulla mitään. Mitäpä
häneltä voisi odottaa? "Tuo ihminen" oli eräänlainen filosoofi.
Kun hänen vaimonsa oli hänet noin loukkaavalla tavalla hyljännyt,
oli hän sulkenut porttinsa, hoiteli kukkiansa ja tunsi hiljaista
tyytyväisyyttä, että ne eivät voineet häntä hyljätä, kun olivat maahan
kiinni juurtuneet. Meidän rakastuneemme rauhoittuivat vähitellen ja
kääntyivät takaisin Pariisiin. Mutta nyt huomasi nuori rouva äkisti,
että jumaloitu runoilija oli ikäänkuin muuttunut. Pako, arkuus
tulla yllätetyksi, pelko joutua kiikkiin, alituinen rauhattomuus,
sanalla sanoen kaikki, joka oli antanut pysyväisesti ravintoa heidän
intohimoillensa, liukui pois itsestään ja nyt alkoi rouva vihdonkin
ymmärtää häntä, nähdä selvästi. Jokaisessa tilaisuudessa, joka koski
heidän pienen kotinsa sisustusta, heidän arkipäiväisen elämänsä
pienissä yksityisseikoissa oppi hän tuntemaan sen miehen, jonka kanssa
hän eli yhdessä.

Ne vähäiset korkeammat, miehekkäät ja myötätuntoiset tunteet, jotka
luonto hänelle oli lahjoittanut, oli hän käyttänyt värssyihinsä,
ettei hänellä ollut vähintäkään omaksi käytettäväksensä. Hän oli
pikkumainen, itsekäs ja ennen kaikkea turhan tarkka — jotain, jota
rakkaus ei koskaan voi anteeksi antaa. Välttääksensä pelättyä
takaa-ajoa oli tarvinnut ajaa viikset pois ja tämä oli häntä rouvan
silmissä halventanut. Aivan toiselta oli hän näyttänyt silloin
kun rouva näki hänet — ihanan nuorukaisen — poltetuin kiharoin —
ensikerran vahakynttilän uinailevassa valossa ja kun hän lausui
"Uskontunnustustaan". Niin takaisin vetäytyneenä kuin hänen täytyi
rouvan tähden elää, näytti hän vähitellen koko luonteensa ja nyt
tulivat hänen heikkoutensa ja puutteensa päivän valoon. Pahin kaikesta
oli se, että hän lakkaamatta kuvitteli olevansa sairas ja oli jo
kauvan ollut taipuvainen sellaisiin kuvitelmiin. Tuo sankarimainen
Amayry kääriytyi villaisiin ja kihtilaastareihin ja hänen kamiininsa
hyllyllä seisoi lääkepullo sekä toisella pilleri- ja pulveri-laatikoita
toinen toisensa vieressä. Pitkän ajan sai pikku rouva hoitaa diakoonin
ja sairaanhoitajattaren töitä. Alistuen kantoi hän kohtaloaan, kun
hänestä tuntui että siten sovittaa harha-askeleensa ja että hänen
elämänsä vasta nyt oli saanut ominaisen päämäärän. Mutta sitten alkoi
hänen intonsa siihen nähden haihtua. Ylenmäärin kuumassa huoneessa,
missä runoilija istui villapeittoihin käärittynä, ikävöi hän päästä
takaisin puutarhaan Auteuil'issa, missä tuoksui niin suloisesti ja ilma
oli niin raitis ja kaunis — ja näissä heräävissä unelmissa näki hän
hyväntahtoisen kukkaisviljelijän käyskentelevän siellä hiljaa, niin
vaatimattomana ja oman hyödyn pyytämättömänä puittensa ja kukkainsa
keskellä. Kuinka paljon voittikaan puutarhuri vertailussa tuon
kiihkoisen ja itsekkään ihmisen kanssa, joka nyt oli hänen rinnallaan.

Kun kuukausi oli kulunut, oli hänet vallannut rakkaus puolisoonsa ja
hän rakasti häntä oikein ja totisesti eikä kuvitellen ja teeskennellen
totisuutta. Eräänä kauniina päivänä kirjoitti hän miehelleen pitkän
epistolan kiihkeästi vakuuttaen kärsimyksiänsä ja uudestaan herännyttä
rakkauttansa häneen. Hän ei saanut vastausta. Miehensä katsoi varmaan,
ettei hän ole vielä kylliksi rangaistu. Nyt kirjoitti hän hänelle
kirjeen kirjeen perästä kerjäten rukoilevilla sanoilla anteeksiantoa
ja suostumusta tulla takaisin hänen luoksensa, vakuuttaen rakastavansa
häntä nyt enemmän kuin elämäänsä ja selitti ennen kuolevansa kuin
jatkaa elämää "tään ihmisen" kanssa. Nyt oli niin muodoin vuoro entistä
rakastajaa nimittää sillä nimellä. Kirjeet kirjoitti hän luonnollisesti
suurimmassa salaisuudessa, sillä hän vakavasti täydellisesti uskoi
Amayryn olevan rakastunut häneen, ja yhtä kiihkoisesti kun rouva ikävöi
miehensä anteeksiantoa, yhtä paljon kauhistutti häntä mitä rakastajansa
tekisi otaksuttavassa mustasukkaisuudessaan.

"Hän ei koskaan antaisi minun mennä", ajatteli rouva epäillen.

Kun hän lopuksi hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut
anteeksiannon ja kukkaisviljelijä oli myöntynyt, että hän saa jälleen
tulla hänen luoksensa — olemmehan jo sanoneet hänen olleen filosoofin
— alkoi hän salaisesti valmistukset kotilieden luo kääntymistään
varten ikäänkuin se olisi ollut vaarallisin pakoretki. Hän aivan
yksinkertaisesti antoi puolisonsa hänet ryöstää pois, sillä se oli
hänen mielestään ainoa mahdollinen pääsytie. Eräänä iltana kun
runoilija, joka jo aikoja sitte oli väsynyt tähän kahdenkeskiseen
yhteiselämään ja ei ollut vähemmin ylpeä jälleen kasvaneista
viiksistään, oli mennyt erääseen seuraan, missä hän aikoi lausua
"Rakkauden uskontunnustustaan", kääriytyi rouva suureen viittaan,
juoksi lähimpään kadunkulmaan, missä miehensä jo odotti ajopeleissä,
nousi vaunuihin ja tuli jälleen puutarhaan, ainiaaksi parannettuna
kaikesta halustaan olla runoilijan vaimo.

Tämä ainoa runoilija, joka varmaankaan ei ollut parasta lajia, oli
ijäksi päiväksi turmellut hänen runollisen makunsa.



IV.

Italiatar.


Näytäntö oli loppunut. Kun yleisö vaihtoi kiihkeästi mielipiteitään
uudesta kappaleesta tunkeutuen eteenpäin ja leveänä ihmisvirtana
aaltoili vahvasti valaistussa käytävässä, olivat muutamat kirjailijan
ystävät, minä niiden mukana, kerääntyneet taiteilijain käytävän
ulkopuolelle onnitellaksemme häntä. Mitään erikoista menestystä ei
kappale ollut suinkaan saavuttanut. Se ei soveltunut nykyajan ihmisten
aatesuunnille ja johtavalle maulle. Kirjailija oli rohkealla kädellä
koettanut murtaa ne väliseinät, jotka oli asetettu kysymykselle
mikä on "sopivaa teatterille", hän oli hyvin vähän välittänyt
draamallisen suvaitsevaisuuden rajoista. Opettavaiset arvostelijat
olivat langettaneet tuomionsa: "Semmoinen ei sovi näyttämölle", ja
kaikellaiset irvistelijät bulevardeilla kostelivat, kun muutamissa
parhaimmissa värssyissä heidät oli asetettu jotenkin huonoon
tunnelmaan, lakkaamatta hokien: "Ei kukaan ihminen mene teatteriin
sellaista katsomaan. Se kappale ei tule monta penniä tuomaan kassaan."
— Me sitävastoin olimme ylpeitä ystävästämme, joka oli uskaltanut
käyttää sellaista kieltä, joka oli osannut pukea ajatuksensa ja
katsantokantansa niin suloisesti sointuviin sakeisiin ja joka oli
piirtänyt miehensä ja naisensa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat
eikä sellaisia kuin nykyajan katsantotapa vaatii — vaatimus, joka
edellyttää otaksuman katsojalla olevan heikot silmät tahi värjätyt
silmälasit.

Koneistonhoitajien, palosotilaiden ja kuvailijoiden joukossa tuli
runoilija teatterirakennuksesta meitä vastaan. Hän käveli pitkä
eturuumis hieman eteenpäin nojallaan ja näytti niinkuin häntä olisi
viluuttanut, sillä hän oli kääntänyt takkinsa kauluksen ylös niin että
hänen harmaa partansa ja harmahtavat hivuksensa olivat osaksi sen alle
kätkettynä. Hän näytti hyvin masentuneelta. Ammattitaputtajien, hänen
hyvien ystäviensä ja muiden enemmän sivistyneiden suosionosotukset
olivat rajoittuneet ainoastaan siihen teatterisalongin soppeen ja sanoi
hänelle nyt jo, ettei hänen kappaleensa tulisi elämään monta esitystä.
Eikä yleisö ollut osoittanut mitään erikoista huomaavaisuutta, kun
hänen nimensä julkaistiin [Kun uusi kappale Pariisissa esitetään, saa
yleisö vasta ensi-illan jälkeen tietää kirjailijan nimen. Tämä nimen
julkaisu tulee todistukseksi, tuleeko kappale hyväksytyksi tai ei,
sillä jos niin ei ole, estää nimen julkaisemisen yleisön valtaava
huuto.] — se oli kaikunut ehkä aivan huomaamatta — ja sehän aina
oli syynä huonoon tuuleen. Kun on työskennellyt parikymmentä vuotta
ja kun tietää itse olevansa lahjakkuutensa ja voimiensa huipulla
ja yksinkertainen joukko ei tahdo sitä ymmärtää, on se jokseenkin
masentavaa, niin kerrassaan musertavaa. Sillä silloin sanoo itselleen:
"Voihan olla niinkin, että he ovat oikeassa!" Ja silloin tulee
epäileväksi ja pelkuriksi...

Meidän iloinen huudahtuksemme ja ystävällinen käden puristuksemme
häntä jonkun verran iloitti. "Luuletteko todellakin, että se meni
hyvin? Voin vakuuttaa: tähän kappaleeseen olen antanut mitä ylipäänsä
voin esittää." Hän laski kuumeentapaisesti vapisevat kätensä meidän
käsiimme, ja koetti silmistämme etsiä kehoitusta ja luottamusta.
Samalla tavalla sairaan katse kiintyy lääkäriin kun hän änkyttää:
"Eihän se ole hengenvaarallista, vai kuinka — enhän minä kuole?" —
Ei, ei, rakas runoilija, et sinä tule kuolemaan. Kun operetit ja
koristus-kappaleet ovat eläneet satoja esityksiä ja houkutelleet
tuhansia katsojia, ovat aikaa sitten unhoitetut ja haudatut, huolimatta
kaikista houkutuksista, joita on käytetty, on sinun teoksesi edelleen
säilyttävä nuoruutensa ja elämäntuoreutensa.

Kun me nyt kaikki seisoimme siinä pian tyhjentyvällä käytävällä
koettaen lohduttaa ja iloittaa ystäväämme, kuulimme lähellämme erittäin
voimakkaan äänen huutavan kaukana kauniista olevalla italian murteella:
"Hoi, sinä! Nyt on kai jo kylliksi lörpötelty runoudesta ja muusta
sellaisesta. Nyt menemme kotiin stufatoamme syömään."

Samassa otti eräs jotenkin lihava kapottihattuinen ja
punaruutu-takkinen nainen ystäväämme käsivarresta, ja tämä tapahtui
niin epähienolla ja käskevällä tavalla, että hän nähtävästi — kasvoista
ja ryhdistä päättäen — tunsi itsensä ikäänkuin haavoitetuksi ja
kiusatuksi.

"Vaimoni!" sanoi hän kääntyen meihin. Sen jälkeen kääntyi hän jälleen
vaimoonsa, pakoitti itsensä hymyilemään ja sanoi:

"Emmeköhän pyydä näitä ystäviämme seuraamaan meitä näyttääksemme heille
kuinka mainiosti osaat laittaa stufatoa?"

Tämä sanottiin turhaan italian kielellä, sillä rouva oli ehdoituksesta
samaa mieltä. Me niinmuodoin seurasimme heitä Montmartreen — viisi tai
kuusi mitä meitä oli — maistaaksemme ylistettyä häränpaistia.

Myönnän, että olin kauvan toivonut nähdä ystävämme kotia. Naimisensa
jälkeen oli hän kerrassaan vetäytynyt pois kaikesta seuraelämästä, hän
oleskeli melkein aina maalla.

Mutta mitä minä tähän asti olin kuullut kerrottavan hänen
kotielämästänsä, ei jättänyt herättämättä uteliaisuuttani. Viisitoista
vuotta sitten, kun hänen päässään ja sydämessään pyöriskelivät
romantilliset kuvat ja kuvitelmat, oli hän Rooman läheisyydessä
kohdannut erään hurmaavan nuoren tytön, johon heti oli silmittömästi
rakastunut. Maria Asunta samoinkuin isänsä, tarumainen luku veljiä
ja sisaria asuivat Trasteveressa eräässä niissä pikku asunnoissa,
jotka ovat aivan Tiberjoen varrella ja jonka muureihin vanhoja
kalastusvenheitä lepää kiinnitettynä.

Eräänä päivänä sai hän nähdä tuon kauniin italiattaren istuvan
maalla paljain jaloin, puettuna poimukkaaseen punaiseen hameeseen ja
liinakankainen varjostin käärittynä olkapäille asti, kokien estää
pakenemasta joukkoa ankeriaita eräästä suuresta verkosta. Nuo solakat
elukat, joista vesipisarat helminä putoilivat jokeen, aito punainen
hame ja tytön ihmeen kauniit silmät, jotka katselivat ympärilleen
niin pohjattoman syvästi, niin ajattelevasti ja viehättävästi
uneksuen — kaikki tämä puhui elävästi runoilijan mielikuvitukselle,
ehkäpä ainoastaan sen kerran, niinkuin otsikkokuva jonkin romaanin
nimilehdellä voi tehdä. Sen lisäksi oli tuon nuoren tytön sydän vapaa
eikä ollut vielä koskaan ketään rakastanut tässä maailmassa enemmän
kuin lihavaa punaisenruskeaa suurta kissaansa, joka myöskin oli syvästi
ihastunut ankeriaan kalastukseen ja nosti karvojaan ja sähisi, niin
pian kun lähestyi hänen hallitsijatartansa.

Runoilijan onnistui voittaa nuoren tytön koko ympäristö puolellensa.
Santa Marian kirkossa Trasteveressa vihittiin hänet rakastettunsa
kanssa ja hän otti kauniin Asuntan ja hänen Caronsa — se oli kissan
nimi — mukaansa Ranskaan.

Mies raukka! Tiedätkö mitä sinun myöskin olisi pitänyt ottaa mukaasi?
Muutamia auringonsäteitä tuolta suloisesta etelästä, siekale sen
alituisesti kirkasta taivasta, maalarimainen vaateasu, putki ja
ruoho Tiberistä, suuri verkko, joka aina riippuu Ponte Rossella
niin ihailtavasti verhoten — ja lopuksi ja viimeiseksi ehtymätön
mielikuvitusvoima. Sillä silloin olisi sinulta säästynyt se julma
erehdys, joka niin pian, niin pettävän pian tuli osaksesi.

Nuori pari oli nimittäin tuskin ennättänyt asettua asumaan — hän oli
vuokrannut huoneuston erään talon neljännessä kerroksessa Montematressa
— ennenkuin hän sai nähdä kauniin italialaisen talonpoikaistyttönsä
puettuna avaraan pönkkähameeseen lukemattomine poimuinensa ja
rimpsuinensa. Hän sai nähdä rouvansa pitävän pariisilaista hattua,
joka oli huonosti kiinnitetty hänen paksuihin palmikoihinsa ja
kiikkuvan sinne ja tänne. Koleassa Pariisin ilmanalassa, sen kirkkaan
taivaan alla, jossa kaikki näyttäytyy oikeassa valossaan, huomasi
säälittävä runoilija myöskin heti, että vaimonsa oli tyhmä, kerrassaan
uskomattoman tyhmä. Nuo kauniit mustat silmät, jotka alituisesti
näyttivät ajattelevan ja uneksuvan, eivät itse todellisuudessa
heijastaneet kaikkein pienintäkään ajatusta. Ne näyttivät ainoastaan
korkeinta astetta sielun rauhaa ja hyvää mieltä, jota eläimetkin voivat
tuntea — ei mitään enempää. Sitäpaitsi tuo nuori rouva oli saanut
kaikkea muuta kuin hienon kasvatuksen. Hän oli karhea ja ilkeämielinen
ja tottunut kovalla kädellä hoitamaan ohjia isänsä kotona. Vähinkin
vastaansanominen voi ärsyttää hänet uskomattomaan vihanpurkaukseen.

Ken olisi uskonut, että tämä hurmaava suu, joka huulten suljettuna
ollessa oli niin kuvankaunis, että vertaistaan tuskin muualla voi nähdä
kuin vanhoissa mestariteoksissa, jonakin kauniina päivänä voi laskea
ilmoille virran karkeimpia ja ilkeimpiä sanoja? Ilman pienintäkään
aihetta miehestään tahi itsestään, voi hän alkaa riidellä kuuluvalla
äänellä kadulla, teatterissa, tahi missäpä hän oli, laittoi toimeen
ikäviä kohtauksia aiheettomassa mustasukkaisuudessaan. Onnettomuuden
kukkuraksi ei hänellä ollut pienintäkään käsitystä taiteellisesta
toiminnasta. Ehdottomasti oli yhtä mahdotonta hänen käsittää miehensä
askareita ja tekoja, kuin oppia hänen kieltään, tavallisia seuratapoja
tahi mitään uudesta ympäristöstään. Se vähä ranskaa, mikä vähitellen
oli häneen hankautunut, turmeli vaan hänen italian kieltänsä ja hän
sotki molempia näitä kieliä yhdeksi sekamelskaksi, joka oli enemmän
kuin naurettavaa. Sanalla sanoen — tämä Iemmenhistoria, joka oli
alkanut kuin joku Lamartinen runo, loppui niinkuin Champfleuryn
romaani. Sitten tuo onneton kirjailija oli kauvan aikaa ahkeroinut
saada häneen jonkun verran sivistystä, mutta lopuksi täytyi hänen
luopua kaikista ponnistuksistaan onnistuakseen siinä. Hän oli liiaksi
kunnianmies tahtoakseen häntä hyljätä, osoitti, ehkä uhallakin,
hiukkasen hellyyttä häntä kohtaan, päätti kokonaan vetäytyä pois
seuraelämästä, eikä koskaan nähdä vieraita luonansa, vaan omistaa
elämänsä yksinomaan työllensä. Ne harvat ystävät, jotka tulivat
tekemisiin hänen kanssansa, huomasivat kohta, että heidän käyntinsä
kiusasi häntä, eivätkä enää palanneet. Viisitoista vuotta oli hän
elänyt kuin erakkona omassa kodissaan, tahi oikeammin sanoen, niinkuin
sairas, jonka kanssa kukaan ei mielellään tule kosketukseen.

Vaikkapa kävelin ajatuksiini vaipuneena sen todellakin valitettavan
kohtalon vuoksi, jota ystäväni täytyi kantaa, tarkastelin myöskin
huomiolla tuota omituista paria, joka käveli edellämme. Mies oli
pitkä, hinterä ja käveli hieman etukumarassa; rouva oli pitkä ja
karkearakenteinen. Lakkaamatta nosteli ja veteli hän päällystakkiaan,
joka oli hänen olkapäillänsä ja selvään näytti vaivaavan häntä; lopulta
onnistui hänen saada se pois päältään. Myötäänsä puhki hän ääneen ja
käyttäytyi niin miesmäisesti kuin mahdollista. Hän nähtävästi oli
erittäin hyvällä tuulella ja lörpötteli hyvin kuuluvasti ja väliin
kääntyi ympäriinsä nähdäkseen tulemmeko mukana. Niitä meistä, jotka
hän tunsi ennestään, huusi hän nimeltään aivan jokapäiväisesti,
perheellisesti ja kursailematta. Ja joka kerran huutaessaan asetti hän
kätensä torvelle suunsa eteen — otaksuttavasti tottumus siltä ajalta,
jolloin hän huusi kalastusvenheisiin Tiberillä.

Perille tultuamme tahtoi portinvahti kieltää meitä menemästä sisään;
nähtävästi hän oli vihanen niin kovaääniselle seuralle, joka niin
myöhään tuli. Nyt alkoi kiivas kohtaus alhaalla etehisessä italiattaren
ja portinvahdin kesken. Sillä välin nousimme ylös alasväännetyllä
kaasuliekillä puutteellisesti valaistua käytävätä myöten. Meillä
oli hyvin epämiellyttävä tunne tästä alkuvaikutehnasta ja aloimme
neuvotella eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin.

Mutta meidän kirjailijamme teki lopun kaikesta epäröimisestä. "Tulkaa
pian ylös", kuiskasi hän ja me vaiti seurasimme häntä. Italiatar sitä
vastoin seisottui alimmalle portaalle nojautuen kaidetta vasten,
joka oli vähällä särkyä hänen harminsa ja raskaan painonsa alla, ja
tästä paikasta laski hän portin vahdille oikean tulvan kirouksia ja
parjauksia — sekoittaen siihen joukon roomalaisia haukkumasanoja ja
muuta, jota hän oli poiminut Pariisin syrjäkulmilta. Ja tällainen
oli runoilijan kotiintulo päivänä, jolloin hän oli mennyt ulos
herättääkseen huomiota koko sivistyneessä ja taidetta rakastavassa
Pariisissa ja jonka silmissä vielä loisti kuumeentapainen kiilto
siitä jännityksestä, jonka ensi-ilta oli häneen vaikuttanut. Mikä
epämiellyttävä käänne jokapäiväiseen elämään!

Sitten kun olimme istuneet kamiinin ääreen heidän pienessä
vastaanottohuoneessansa, olisi tämä ilkitunnelma ehkä alkanut haihtua
parempien tunteiden tieltä ja olisimme unohtaneet koko ikävän tulomme,
ellei Signora alinomaa olisi muistuttanut siitä kovalla äänellänsä ja
kaikuvasti nauraen kyökissä kertoessaan palvelustytölle miten hän oli
"antanut portinvartijaa turkille" ja kerskuen "kuinka hyvin hän osasi
kurittaa sellaista väkeä."

Kun pöytä oli katettu ja valmistukset illallista varten toimitettu,
otti hän paikan meidän kanssamme. Nyt kun hän oli riisunut
päällystakkinsa, hattunsa ja harsonsa, voin minä häntä lähemmin
tarkastella. Hänen kauneutensa oli kadonnut. Hänen karkea
ruumiinrakennuksensa, kaksileukainen, leveä naamansa, ja harmahtavat
huonosti asetetut hiuksensa ja ennenkaikkea yksinkertainen, melkein
raaka suun ympäryksensä, muodostivat ihmeellisen vastakohdan hänen
ajatteleville ja uneksuville silmillensä. Hän nojasi molemmilla
kyynäspäillänsä pöytään, ottaen vähemmän arvokkaan ja kursailemattoman
aseman ja hellittämättä katsettaan lautasesta otti keskusteluun osaa.
Seinällä hänen vastapäätään oli huoneen jaloin koristus — huone ei
juuri näyttänyt omaavan mitään kalleuksia — eräs muotokuva, jossa
oli hyvin kuuluisan tekijän nimimerkki nurkassa. Se esitti Maria
Asuntan kaksikymmenvuotisena. Sen kirkkaan sininen puku, monipoimuisen
kaulaliinan huikaiseva valkeus, monien pienten koristeiden loisto,
kaikki nuo sointuivat hurmaavalla tavalla yhteen tuon ihmeellisen
hipiän, sysimustien palmikoiden ja otsalla riippuvien kiharoiden ynnä
kaarevien, varjokkaiden kulmakarvojensa kanssa. Ja tämä luomisen
mestariteos, tämä ihmeellinen kaunotar oli ajan kanssa voinut muuttua
noin yksinkertaiseksi ja jokapäiväiseksi! Tuskin voin sitä käsittää.
Niin pian kun signoora avasi suunsa puhuaksensa, kiinnitin ehdottomasti
katseeni kuvaan ja etsin tukea noiden suloisten ja uneksivien silmien
syvyydestä...

Keskustelu kävi pian yleiseksi ja Maria Asunta sai jälleen takaisin
hyvän tuulensa. Hän tahtoi ilahuttaa miestänsä, joka yhä vielä
oli alakuloinen teoksensa epäilyttävästä menestyksestä ja siinä
tarkoituksessa mäjäytti häntä aina selkään, nauroi täyttä kurkkua ja
kertoi yhä vähemmän kauniilla kielellään "kohtauksestaan portinvartijan
kanssa."

"Hän on aivan hullu — vai kuinka, Cato?" Hän kääntyi äkisti
vanhan kissan puoleen, joka rampana ja luuvaloisena lepäsi kokoon
kääriytyneenä kamiinin edessä. Hetkinen sen jälkeen puhelimme me
erittäin mieltäkiinnittävästä aineesta, kun keskellä innokkainta
keskusteluamme hän kirkasi: "Katsohan lamppua, senkin musteentöhrijä!"

Tuo säälittävä mies keskeytti heti nerokkaan todistelunsa sysätäkseen
lampun takaisin keskelle pöytää. Kuinka tuskallisesti oli hän
varuillaan välttääksensä aiheuttamaan jotain, jota hän pelkäsi! Mutta
se ei onnistunut.

Teatterista tullessamme olimme pistäytyneet sisällä Maison d'orissa
ja ostaneet pullon mainiota viiniä, jolla italiattaren stufato piti
huuhdottaman alas. Signoora oli kantanut viinipulloa huolellisesti
johonkin takkinsa liepeeseen käärittynä ja kotiin tultuaan oli hän
asettanut sen pöydälle, johon hän usein heitti ikävöiviä ja helliä
katseita, sillä kaikki roomattaret pitävät hyvästä viinistä.

Pari kolme kertaa keskustelumme aikana, kun hänen miehensä teki
äkkinäisen liikkeen kädellään ja siten käsi tuli lähelle viinipulloa,
oli rouva kärsimätönnä huudahtanut: "Varo toki pulloa! Sinä voit lyödä
sen kumoon!"

Kun hän lopuksi meni kyökkiin korkean omakätisesti tuodakseen
stufatonsa, varoitti hän jälleen: "Katsohan eteesi pullon suhteen!"

Heti kun tuo sulo-puoliso ei ollut läsnä, tunsi runoilija itsensä
enemmän vapaaksi. Hän puhui taiteesta, teatterista, uneksituista
menestyksistä — hän puhui tunteellisesti, vakuuttavasti ja innokkaasti
ja — raksis! Pikainen kädenliike kuulijoille ja kuuluisa viinipullo
oli tuhansina sirpaleina huoneen lattialla. En koskaan elämässäni ole
nähnyt kenenkään ihmisen niin kauhistuvan. Hän näytti masentuneelta
ja oli kalpea kuin kuollut. Ja heti ensimäisillä sekunneilla kuului
Maria Asuntan rakastettava ääni. Italiatar avasi kyökin oven ja astui
kynnyksen yli. Hänen silmänsä salamoivat, huulensa värisi kauheasti
vihasta ja kasvonsa kävivät tulipunaiseksi.

"Pui—pui—lo—ni!" kirkui hän suurimmassa tuskassa.

Hänen säikytetty puolisonsa kumartui äkkiä puoleeni ja kuiskasi: "Ah,
sano, että se olit sinä, joka sen teit!"

Ja tuo onneton vapisi niin, että tunsin kuinka hänen pitkät koipensa
tutisivat pöydän alla.



V.

Laulajapari.


Heidänhän oli aivan mahdotonta olla toisiaan rakastamatta! Molemmat
olivat kauniita ja kuuluisia, he lauloivat samoissa oopperoissa, elivät
joka ilta viisi näytöstä yhdessä taiteellista intohimoista elämää. Ei
leikitä rankaisematta tulen kanssa. Ei sanota parikymmentä kertaa:
"Minä rakastan sinua!" huilun huokausten ja viulun hyminän säestyksellä
ilman että lopuksi joutuu oman äänensä lämmön uhriksi. Molemmissa
heräsi tunne vähitellen aaltoilevien sointujen, yllättävien rytmien,
loistavien pukujen ja koristeiden ympäröimänä. Se virtasi heihin
päätyikkunasta, jonka Elsa ja Lohengrin aukaisevat sävelistä ja valon
säteistä väräjävänä yönä.

    "Tullos kanssain sen sulotuoksuun..."

Se hiipi esiin Capuletin valkoisella balkongilla, missä Romeo ja Julia
viipyivät aamun sarastaessa.

    "Viel ei päivä koita, ei voi se leivo olla..."

Ja kun Faust ja Margareeta hurmaantuneina kuhertelevat kuutamossa
syleillen toisiaan:

    "Äänensä autuuttaa,
    Katseensa hurmaa mun..."

Pian tiesi heidän rakkaudestaan koko Pariisi ja seurasivat
mielenkiinnolla sitä. Se oli näytäntökauden vetovoima. Ihailtiin näitä
molempia loistavia tähtiä, jotka suloisesti leijuivat yhdessä oopperan
musiikin taivaalla. Lopuksi eräänä iltana innokkaiden suosionosotusten
ja esillehuutojen jälkeen juuri kun esirippu oli mennyt alas ja
eroittanut käsien taputuksista kaikuvan katsomon ja kukkasilla
peitetyn näyttämön, missä Julian valkoinen puku viisti yli kamelioiden
lehtien, puristi nuori laulajapari vastustamattomasti toistensa
käsiä niinkuin heidän näyttämöllinen rakkautensa olisi ainoastaan
odottanut riemuhetkeä päästäksensä päivänvaloon. Heidän kätensä
puristivat toisiansa, yleisö katsomossa pyhitti sen loppumattomilla
"hyvä-huudoillansa." Nuo kaksi tähteä olivat yhdistyneet.

Häiden jälkeen viipyivät he jonkun aikaa ennenkuin heidät jälleen
saatiin nähdä näyttämöllä. Mutta kun lupa-aika oli ohi, esiintyivät
he samassa kappaleessa. Tämä esiintyminen tuli käännekohdaksi heille.
Tähän asti oli mies ollut heistä ensimäisenä. Vanhempana kuin rouvansa
ja enemmän tottuneena yleisöön, tunsi hän sen heikkoudet ja mieliteot,
mielisteli äänellänsä sekä ylös että alas. Hänen rinnallaan oli rouva
ainoastaan erinomaisen lahjakas, vastaisuudessa paljon lupaava oppilas;
hänen vielä liian nuoressa äänessään oli kulmikkaisuutta niinkuin
hänen vähän laihoissa ja pistävissä olkapäissänsäkin. Mutta kun he nyt
jälleen tekivät ensiyrityksensä ja rouva esiintyi yhdessä entisessä
osassaan ja voimakas, laaja, täyteläinen äänensä soi ensimäisissä
sävelissään raikkaana ja kirkkaana kuin lähdepuro; oli miellyttävä
hämmästys katsomossa niin suuri, että koko illan huomio kohdistui
häneen. Nuorelle laulajattarelle oli tämä ilta yksi niitä onneniltoja,
jolloin ympäröivä ilmakehä tulee kirkkaaksi, keveäksi ja väräjäväksi
esille kantamaan kaikki menestyksen valonsäteet ja hyväilyt. Mitä
mieheen tulee, niin melkein unohdettiin hänelle taputtaa käsiä ja
niinkuin jokainen häikäisevä valovaikutus peittää ympäristönsä
synkemmät varjot, niin tunsi mies itsensä syrjäytetyksi johonkin
näyttämön pimeimpään soppeen, aivan kuin joku statisti.

Kun kaikki käy ympäri, oli mies luonut tämän innostuksen, joka teki
vaikutuksensa rouvan näyttelemisessä ja teki hänen äänensä ja tunteensa
lämmön kaksinkertaiseksi. Hän yksin oli näille syville silmille antanut
loiston ja tämän ajatuksen olisi pitänyt tehdä hänet ylpeäksi, mutta
näyttelijän turhamaisuus otti vallan. Näyttämön jälkeen kutsui hän
luoksensa ammattitaputtajain ohjaajan ja antoi hänelle perinpohjaisen
ojennuksen. Olivat laiminlyöneet hänen tulonsa ja lähtönsä, unohtaneet
kolmannen näytöksen lopussa huutaa hänet esille. Hänen pitää valittaa
tirehtöörille.

Mutta valitettavasti — huolimatta mitä hän sanoi ja mitä
ammattitaputtajat tekivät — hänen vaimonsa oli anastanut ensimäisen
sijan yleisön suosiossa ja hän piti sen. Hänellä oli se onni, että hän
sai valita osansa, jotka sopivat hänen kyvyllensä ja kauneudellensa ja
hän kannatti ne maailmannaisen tyyneydellä, joka astuu tanssisalonkiin
sellaisilla väreillä koristettuna, jotka hänelle sopivat ja varmana,
että hänet huomataan. Jokaisen uuden menestyksen jälkeen näytti mies
ikävältä, ärtyiseltä ja hermostuneelta. Hänestä näytti kuin yleisön
suosio varkain ainaiseksi siirtyisi häneltä vaimollensa. Kauvan koetti
hän kaikilta ja etenkin vaimoltaan, peittää tätä kärsimystään, joka ei
sietänyt päivänvaloa. Mutta eräänä iltana kun rouva nousi pukuhuoneensa
portaita kokonainen sato kukkavihkoja helmassansa, jota hän kannatti
molemmilla käsillään ja kokonaan riemunsa vallassa suosionosotusmyrskyn
jälkeen, sanoi läähättäen miehelleen: "Mikä ihana ilta!" vastasi hän:
"Niinkö pidät?" niin ivallisesti ja katkerasti, että nuori rouva heti
sai silmänsä auki ja näki asiain oikean tilan.

Hänen miehensä oli mustasukkainen! Ei rakastajan tavalla, joka tahtoo
vaimonsa olevan kauniin ainoastaan hänelle — ei, vaan taiteilijan
kylmää, julmaa ja armotonta mustasukkaisuutta. Joskus kun rouva oli
lopettanut jonkun aarian ja joukottain hyvä- ja esiintymishuutoja
sekä taputuksia kaikilta kulmilta satoi hänen ylitsensä, seisoi mies
syrjässä ja näytti välinpitämättömältä ja hajamieliseltä ja hänen
harhaileva katseensa näytti sanovan yleisölle: "Kun olette lakanneet
taputtamasta, laulan minä."

Oh, nuo taputukset — tuo haulien rapina, joka kaikuu niin
miellyttävästi käytävissä, katsomossa ja kulissien välissä! Kun
kerran on tullut niiden makuun, on kerrassaan mahdotonta olla ilman
niitä. Suuret näyttelijät eivät kuole sairaudesta eikä ijästä; he
lakkaavat olemasta kun heille ei enää taputeta käsiä. Kysymyksessä
olevan laulajan yllätti todellinen epätoivo, kun hän näki yleisön
välinpitämättömyyden. Hän laihtui, tuli vihaiseksi ja ilkeäksi. Turhaan
puhui hän itsellensä järkeä, turhaan näki hän parantumattoman
pahuutensa ja sanoi itsellensä ennenkuin astui näyttämölle:

"Onhan hän kuitenkin minun vaimoni — ja minä rakastan häntä!"

Mutta tämä totinen tunne vaipui pian teatteritaidokkuuden sokkeloihin.
Hän rakasti häntä naisena, mutta inhosi häntä laulajattarena. Vaimo
huomasi sen kyllä ja huolehti miehensä surullista taipumusta, niinkuin
hoidetaan sairasta. Alussa oli hän ajatellut vähentää menestystään,
säästää itseänsä, eikä laskea ääntänsä kaikessa voimassansa kaikumaan.
Mutta hänen, enemmän kuin miehensäkään aikomus, ei voinut kestää
teatterivalaistuksen edessä. Oli kuin hän ei olisi saanut valtaa
kykynsä ylitse, se oli suurempi kuin hän tahtoi. Ja nyt nöyrtyi hän,
teki itsensä pieneksi hänen edessänsä. Hän halusi neuvoja mieheltänsä
— oliko hän hänen mielestänsä ollut hyvä? Käsittikö hän osan samalla
tavalla...?

Mies ei luonnollisesti koskaan ollut tyytyväinen. Lystikkäällä naamalla
ja teeskennellyn ystävällisellä äänellä, jota näyttelijät aina
käyttävät keskenään, sanoi hän niinä iltoina kun hän oli parhaiten
onnistunut:

"Kaikkea sinä saat nähdä, pikku ystäväni. Tänä iltana et ollut
kerrassaan mitään! Nykyään et ollenkaan edisty."

Tahi tahtoi hän estää häntä laulamasta: "Ole varovainen — sinä tuhlaat
voimiasi. Sinä esiinnyt liian usein. Sinun varmasti pitäisi ottaa
muutamaksi ajaksi vapautta."

Vieläpä teki hän typeriä syytöksiä. Hänen äänensä oli käheä, ei ollut
oikein kunnossansa. Tahi pani toimeen oikean riidan kulissien takana:
"Sinä tulit duetossa sisään liian aikaiseen, viimeisessä osassa sinä
tärvelit minulta koko vaikutuksen. Sillä tavalla häiritsit minun osani."

Tuo soaistu tuskin tiesi, että hän itse juuri häiritsi hänen
näyttelemistänsä, hän kiirehti sanottavaansa estääksensä vaimollensa
taputtamasta ja haluten voittaa yleisön takaisin puolellensa asetti hän
itsensä aina parhaalle paikalle näyttämöllä ja antoi vaimonsa laulaa
toisella sijalla. Mutta hän ei valittanut, siksi rakasti hän miestänsä
liian paljo. Voitto tekee meidät vaatimattomiksi ja varjosta, minne hän
koetti vetäytyä kätköön, pakoitti menestys hänet joka ilta riemuiten
astumaan esille. Teatterilaisten keskuudessa oli heti huomattu tuo
omituinen mustasukkaisuuden laji ja toverit pitivät hauskaa siitä.
Ylistyssanoja käyttäen julistivat hänen kykynsä vaimonsa kykyä
suuremmaksi. Näytettiin hänelle selontekoja eilispäivän näytännöstä,
missä arvostelija neljän pitkän, rouvalle omistetun palstan jälkeen:
lahjoitti muutamia rivejä miehen unhoitetulle kyvylle. Luettuansa
eräänä päivänä yhden noita artikkeleja, tuli hän sanomalehti kädessä
mielettömänä vaimonsa pukuhuoneeseen ja sanoi vihasta kalpeana: "Tuon
miehen täytyy aivan yksinkertaisesti olla sinun rakastajasi!" Oli jo
mennyt niin pitkälle, että hän syyti tuollaisia loukkauksia.

Tuo naisraukka, joka oli niin pidetty ja kadehdittu ja jonka nimi
luettiin harvennetuin kirjaimin kaikkialla Pariisissa, vieläpä
käytettiin ilmoituksissa ja puodinikkunoissa yleisön houkuttimena,
sokerileipurien ja hajuvesikauppiaiden etiketeissä — tuo nainen eli
nyt surullisinta elämää alituisissa nöyryytyksissä. Hän ei uskaltanut
enää katsoa sanomalehtiin pelosta, että häntä siinä mainittaisiin; hän
itki niille kukille, jotka hänelle ojennettiin, kuin olisi tahtonut
kuolla jonnekin pukuhuoneen nurkkaan, ettei veisi kotiinsa mukanaan
katkeria muistoja voitoistansa. Hän tahtoi jättää teatterin, mutta
hänen miehensä vastusti sitä: "Silloin sanottaisiin, että minä olen
pakoittanut sinut lopettamaan."

Ja tuo kauhea kidutus jatkui heidän keskensä.

Eräänä ensi-iltana seisoi laulajatar valmiina astuaksensa näyttämölle.
Silloin kuiskasi joku hänelle: "Olkaa varoillanne... Teitä vastaan
vehkeillään katsomossa."

Hän nauroi. Kavaluutta häntä kohtaan? Herranen aika — miksi? Hänellä ei
ollut ainoatakaan vihollista, eli ulkopuolella kaiken vehkeilyn. Mutta
se oli yhtäkaikki totta. Keskellä kappaletta suuressa duetossa miehensä
kanssa, kun hänen mainio äänensä otti korkeimman säveleen, joka oli
tässä yhteydessä ja lopetti sitte siten, jota musiikkikielellä sanotaan
juoksutukseksi varmasti ja kirkkaasti kuin helmet kaulanauhassa,
keskeytettiin hänet vihellyksillä. Yleisö oli yhtä liikutettu ja
hämmästynyt kuin hän itse. He istuivat hämillään ja henkeään pidättäen
rintakehässään samoin kuin laulajatar sitä askeloa, jota hän ei
saanut laulaa. Äkisti lensi mieletön ja kauhea ajatus hänen aivojensa
lävitse. Mies oli yksin näyttämöllä hänen vastassaan. Hän tarkasteli
häntä kääntymättä ja näki vahingonilon välähdykset hymyilevän hänen
silmissään. Tuo olentoparka ymmärsi. Nyyhkytykset olivat hänet
tukehuttaa. Hän ei voinut muuta tehdä kun purskahtaa itkuun ja
kyyneleiden sumentamana kadota kulissien sokkeloihin...

Miehensä oli antanut hänet viheltää ulos!



VI.

Väärinkäsitys. Vaimon ajatuksia.


Mikä hänellä oikeastaan on? Mitä hän tahtoo? Minä en häntä ymmärrä.
Olenhan tehnyt kaikki, mitä olen voinut, hänen onneksensa Laupias
taivas! En tahdo väittää, etten yhtä hyvin olisi voinut mennä naimisiin
lakimiehen tahi jonkun muun suositussa asemassa ja vakinaisessa
toimessa olevan miehen kanssa, kuin kirjailijan — mutta suoraan
sanoen semmoisena kuin hän oli miellytti hän minua. Väliin hän tosin
näytti minusta pintapuoliselta ja kevytmieliseltä, mutta aina hän
oli kohtelias, ylevä ja rakastettava. Sitä paitsi oli hänellä pieni
yksityinen omaisuus ja minä ajattelin, että ollessamme naimisissa ei
hänen runotaitonsa tarvitse estää häntä hankkimasta vakinaista tointa,
josta olisi varmat tulot.

Siihen aikaan tahdoin myöskin joka tapauksessa miellyttää häntä ja
olla hänelle hyvä. Kun hän tuli maalle meidän luoksemme s.o. tätini
ja minun luokseni, voi hän tuskin kylliksi ylistää ja ihailla sitä
järjestystä ja aistia, millä meidän pieni kotimme oli sisustettu. "Se
on kerrassaan hurmaavaa", selitti hän lakkaamatta. Ja sitte nauroi
hän ja antoi minulle runoteoksistansa kaikkia mahdollisia nimiä ja
joukottain niistä romaaneista, joita hän oli lukenut. Tunnustan, että
olin siitä hyvilläni. Tietysti olisin toivonut itselleni vakavamman ja
säännöllisemmän miehen, mutta luonteemme erilaisuudet voisivat kyllä
helposti tasoittua kunhan olemme tulleet Pariisiin ja saaneet oman
kotimme — niin uskoin silloin.

Ah, laupias luoja, kuinka minä petyin! Olin aina unelmoinut kaunista,
ystävällistä ja hauskaa kotia ja nyt minun täytyi sijoittua asuntoon,
joka oli täyteen ahdettu vanhoja, aikoja sitte muodista tulleita
huonekaluja. Puuosat niissä oli turmellut tomu ja verhot olivat vanhat,
haalistuneet ja kuluneet. Minne katseeni käänsin, kohtasi sama näky.
Mutta oikean loistoesineen, salin kaappikellon, jonka olin saanut
myötäjäisiksi tädiltäni, antoi hän asettaa ullakolle ja koulutoverieni
kalliskehyksiset muotokuvat jonnekin toiseen paikkaan. Hän väitti
niiden olevan inhoittavia, voimatta tuoda esiin ainoatakaan syytä
arvosteluunsa. Ja miltä näytti hänen työhuoneensa! Siellä oli verhot,
jotka olivat tupakansavusta melkein mustuneet; kuvapatsaita, joita
häpesin katsoa; rikki lyötyjä maljoja, joita ei voinut mihinkään
käyttää; kynttilänjalkoja täynnä naarmuja; vaaseja, joita ei voinut
mihinkään asettaa, rikkinäisiä kuppeja j.n.e.

Polysander puisen pianoni sijaan hankki hän inhoittavan vanhan
laatikon, joka aikoja sitten oli kadottanut kaiken kiiltonsa ja
maalinsa. Ainoastaan puolet koskettimia antoivat jonkunlaisen ohuen
ja kiusallisen äänen! Niin, silloin jo sanoin itsekseni: "Kaikissa
tapauksissa on taiteilija suurimmaksi osaksi narri. Hän pitää arvossa
kaikkea mahdollista romua ja katsoo pikkumaiseksi kaikkea loistavaa."

Ja kun hänen ystäviänsä tuli hänen luoksensa — kaikellaisia ihmisiä,
joille hänen huoneensa oli avoinna — mitä sainkaan silloin nähdä!
Joukon pitkätukkaisia ja suuripartaisia, huonosti kammatuita ja
huolimattomasti puettuja miehiä, jotka eivät ollenkaan häikäilleet
polttaa minun läsnäollessani tahi asettuessaan näkökannalle, joka
oli aivan riidassa minun katsantokantani kanssa. Ja mitä sananparsia
ja puhetapoja nuo ihmiset laskivat huuliltansa! Ei koskaan mitään
yksinkertaista ja luonnollista. Vieläpä sivuuttivat he sopivaisuuden
yksinkertaisimmat vaatimuksetkin. Heitä voi käskeä parikymmentä kertaa
peräkkäin päivälliselle ilman että heillä oli ajatustakaan pyytää meitä
vuorostaan takaisin. Ei kukaan heistä lähettänyt uudenvuoden päivänä
korttiakaan minulle ja vielä vähemmän namusia, joka muuten on tapana.
Muutamat näistä herroista olivat naimisissa ja rouvat seurasivat mukana
— niin, näki, että se oli suloista! Jokapäiväisessä elämässä käyttivät
he niin loistavia ja huomiota herättäviä pukukoristeita, etten koskaan
olisi tahtonut niitä kantaa. Heidän vaatteensa olivat valmistetut
mauttomasti ja vastoin kaikkea muotia. Ja kuinka kärkkäitä he olivat
näyttämään kaikkea mitä omistivat — koristeitansa, viistäviä pukujansa
ja vielä enemmän kykyjänsä ja valmisteitansa. Muutamat heistä lauloivat
— tehden liikkeitä ja ilmeitä kuten teatterilaulajattaret, toiset
soittivat pianoa kuten opiston professorit ja yhdessä puhuivat kaikkea
mahdollista aivan kuin miehet. Nyt tahdon koko maailmalta kysyä: Onko
se soveliasta? Saako hyvin kasvatettu nainen naimisiin jouduttuansa
ylipäänsä ajatella muuta kuin kotoisia asioita? Tätä ainakin koetin
saada mieheni käsittämään, joka tahtoi olla tyytymätön sen vuoksi, että
kerrassaan laiminlöin musiikin. Musiikkia, sitä vielä! Voihan se olla
hyvin hyvä nuorille tytöille, mutta totisesti tuntisin itseni hyvin
naurettavaksi, jos joka päivä istuisin pianon ääressä.

Oo, minä tiedän aivan hyvin — hänen suuri vihansa minua kohtaan tulee
siitä, kun tahdoin koettaa vieroittaa häntä sellaisesta seurasta. "Sinä
karkoitat kaikki ystävämme luotamme!" sanoi hän usein nuhdellen. Se
oli todellakin tarkoitukseni, en sitä kielläkään. Tuossa ympäristössä
olisi mieheni ajan pitkään tullut täydellisesti hullunkuriseksi. Monta
kertaa, kun hänen ystävänsä olivat poistuneet, voi hän tuntikaudet
kävellä edestakaisin huoneessansa mumisten lakkaamatta puoliääneen
itseksensä. Sillä silloin runoili hän! Eikö se ollut eriskummallista ja
rauhatonta? Minusta teki se hänet aivan patahulluksi!

Ja mitä kaikkea olen saanut kärsiä hänen oikuistansa, hänen äkillisistä
päähänpistoistansa! joskus hyökkäsi hän aamusilla huoneeseeni. "Pian,
kiirehdi! Missä sinun hattusi ja takkisi on? Me matkustamme maalle!"
Ei auttanut muuta kun jättää mitä käsillä sattui olemaan, heitettiin
talous ja otettiin vaunut, ajettiin rautatiellä ja hukattiin rahaa
täysin käsin. Ja kuitenkin ahkeroin minä aina olemaan taloudellinen ja
säästäväinen. Viidentoista tuhannen vuotuisilla koroilla ei Pariisissa
kovin ylellisesti eletä ja onhan myöskin velvollisuus säilyttää
omaisuus pienentymättömänä lapsillensa. Aluksi nauroi hän minun
vastaväitteilleni ja koetti myöskin saada minua nauramaan — mutta kun
hän näki minun pitävän lujasti kiinni omasta katsantokannastani, kirosi
hän vaatimattomuuttani ja taloudellisuuttani. Laupias taivas! Teinkö
todellakin virheen kun vastustin teatterissa, iltamissa ja konserteissa
käyntiä, missä hän välttämättömästi tahtoi tavata vanhoja tuttaviansa —
noita tyhjiä ajankuluttajia!

Erään kerran luulin todellakin keksineeni keinon saadakseni hänet
oikein järkeväksi. Olin onnellisesti vapauttanut hänet niin
kutsutuista ystävistänsä ja tovereistansa ja koetin hankkia itsellemme
seurapiiriksi järkeviä, kykeneviä ja säännöllisiä ihmisiä, joiden
tuttavuus voisi olla hänelle hyödyksi. Mutta onko nähty moista miestä —
armollisella herralla oli ikävä heidän seurassaan. Ja hänellä oli ikävä
aamusta iltaan. Silloin aloin laittaa pikkukutsuja teelle ja pelaamaan
whistiä. Olisi pitänyt nähdä kuinka hän silloin käyttäytyi ja millä
mielellä hän oli!

Ja kun me olimme yksin, oli se yhtä kurjaa, vaikka minä todellakin
ahkeroin olla hänelle niin huomaavainen kuin mahdollista. Sanoin
hänelle esimerkiksi: "Lue minulle jotain, mitä olet kirjoittanut!" Ja
hän luki koko joukon värssyjä ja pitkiä lausejaksoja. En todellakaan
ymmärtänyt hölynpölyä koko hänen ajatustavastansa, mutta joka
tapauksessa teeskentelin olevani aivan tavattomasti huvitettu siitä ja
kun me puhuimme hänen runoistansa, tein aivan viattomia huomautuksia
kiihoittaakseni häntä. Hän nimittäin oli työskennellyt vuosikauden
päivät ja yöt ja lopuksi saanut valmiiksi pienen vihkosen runoja, minkä
ensimäinen painos oli hädin tuskin tullut myydyksi. Ja siksi sanoin:
"No, mutta näethän nyt kuitenkin..." ja koetin vakuuttaa että hän
omistaisi jonkun toisen muodon kirjalliselle toiminnallensa, missä hän
tulisi huomatuksi ja saisi hyvän maksun. Mutta silloin tuli hän niin
pois suunniltansa etten koskaan ennen ollut moista nähnyt ja vihansa
jälkeen kovin masentuneeksi ja silloin tiesin itseni siihen syypääksi
ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Kysyin kaikilta ystävättäriltäni
miten minun pitäisi menetellä ja he vastasivat: "Etkö huomaa, rakas
ystävä, että ikävyys on syynä kaikkeen? Teitä molempia vaivaa huono
tuuli, joka on seuraus toimettomuudesta. Jos hänellä olisi enemmän
tekemistä, loppuisi ikävä mieli kohta."

Sen perästä ei minulla ollut ollenkaan rauhaa. Minä ponnistin
kaikki voimani hankkiakseni hänelle vakinaisen paikan. Koetin
liikuttaa taivasta ja maata; tein luoja ties kuinka monta käyntiä
kenraalisihteerien ja osastonpäällikköjen rouvien luona, tunkeusin
ministerien työhuoneisiin, mutta luonnollisesti ilman, että miehelläni
oli pienintäkään aavistusta hommastani. Olin ajatellut hänen iloista
hämmästystänsä parhaaksi palkinnoksi vaivoistani. Sanoin itsekseni:
"Tällä kertaa ainakin olen toiminut hänen mieliksensä." Vihdoinkin
— vihdoinkin tuli se suuri päivä, kun hän sai nimityksensä viidellä
sinetillä suljetussa kirjeessä. Puolipyörryksissä ilosta asetin kirjeen
mieheni työpöydälle. Sillä mitä kaikkea seuraisi tätä nimitystä? Hyvin
palkittu paikka, kotirauha, uusi työhalu ja sisällinen rauhallisuus.

Niin, mitä sanoi hän? Kyllä näin: "Tätä en anna sinulle koskaan
anteeksi." Hän repi ministerin kirjeen tuhansiksi kappaleiksi, hyökkäsi
ulos lyöden oven jälkeensä kiinni.

Oh, noita taiteilijoita! Noita surkuteltavia olento-raukkoja, joilla
on niin kovin nurinkurinen elämänkäsitys! Mitä tehdâ sellaisilla
ihmisillä? Tahdoin puhua hänen kanssansa, tehdä kaikki jälleen hyväksi.
Mutta se ei mitään hyödyttänyt. Sanottiinhan minulle usein ennen:
"Hän on hyvin narrimainen!" Herrajumala — mitä minun pitäisi tehdä
saadakseni keskustella hänen kanssansa? Tuskinhan puhumme me samaa
kieltä! Hän ei ymmärtäisi rukouksiani yhtä vähän kun minä ymmärrän
häntä.

Nyt olemme kumpikin tulleet onnellisesti siihen pisteeseen, että
molemmin puolin vältämme toisiamme. Hänen silmänsä puhuvat selvästä
vastenmielisyydestä minua kohtaan — ja yhtäkaikki säilytän minä
rakkautta häneen.

Se on todellakin tuskallista!



VII.

Väärinkäsitys. Miehen ajatuksia.


Olen ajatellut kaikkea, harkinnut kaikkea. Olin kerran vannonut,
etten ottaisi vaimokseni pariisittaria, sillä he ovat kauhistukseni.
En tahtonut rikasta vaimoa siksi, että sellaista; seuraa määräämätön
paljous vaatimuksia ja liiallinen ylellisyys kotiin. Pelkäsin myöskin
vaimoa, jolla on liian suuri sukulaisjoukko — sillä sellaisia seuraa
koko jono rakastettavia ja suosittavia, jotka voivat tehdä kerrassaan
voimattomaksi ja painaa maahan.

Valittuni oli sellainen, jota aina olen toivonut. Sanoin nimittäin
aina itsekseni: "Hänen on minua kiittäminen kaikesta! Mikä ilo,
mikä tyydytys seuraisi siitä, että kehittäisi kokematonta sielua,
kasvattaisi sen kauniiksi ja jaloksi kaikelle ja valaisi joitakin omia
ajatuksiansa ja tunteitansa tuohon puhtaaseeni sieluun — siirtää tuohon
luonteeseen uusi elämä."

Sillä itse asiassa näytti hän minusta kauniilta kuvalta, suurine
totisine, rauhallisesti katselevine silmineen. Hänellä oli säännöllinen
kaunispiirteinen kreikkalainen profiili, jonka ylitse nuoruuden sulous
levittihe sekä kaunis hipiä ja soma tukka. Kuinka kaunis oli hänen
hiukan maalaisesti murtava puhetapansa — kun hänen puhuessansa suljin
silmäni, luulin olevani siinä ympäristössä, jossa olin kasvanut. Hänen
äänensä oli minusta ikäänkuin kaiku tästä kauvan sitten kuluneesta
hiljaisesta ja rauhallisesta ajasta. Ja nyt täytyy myöntää, että tämä
murre on ajanoloon tullut minulle sietämättömäksi! Mutta silloin olin
minä, kuten sanotaan, suloisten mielikuvitusten vanki. Minä rakastin,
olin onnellinen ja vakuutin itselleni tulevani vielä onnellisemmaksi.
Työhaluisena ja luottamusta täynnä olin heti naimiseni jälkeen alkanut
kirjoittaa uutta runoteosta ja iltasin luin hänelle kaikki ne säkeet,
jotka päivän kuluessa olin kirjoittanut. Minä toivoin hänen vähitellen
rupeavan elämään minun tavallani ja minun työssäni. Ensimäisillä
kerroilla sanoi hän: "Onhan se oikein sievää!" ja minä pidin tästä
arvostelusta koska näin kuin hänessä olisi joku rahtunen kehittymätöntä
ja viatonta taipumusta ajattelemiseen. Minä toivoin vielä hänen ajan
oloon oppivan ymmärtämään minua täydellisesti.

Tuo onneton olento! Kuinka petyinkään hänen suhteensa! Mitä kaikkea
minun on ollut tarvis kärsiä ja kestää! Kun olin lukenut hänelle
säkeitäni, koetin selittää hänelle niiden tarkoitusta. Kuinka minä
ikävöin nähdäkseni hänen silmistänsä ymmärryksen kimallusta —
kuinka usein uskoin, että nyt — nyt täytyy sen tulla kuin äkillisen
valon välähdyksen. Johdin hänen ajatuksiansa oikeaan suuntaan,
sivuuttain kaikki sivuseikat ja esitin ainoastaan sen, jonka katsoin
erittäin onnistuneeksi — ja minä toivoin, ah, kuinka lämpimästi minä
toivoin voivani hänet muodostaa hengessä ja totuudessa todelliseksi
puolisokseni — kirjailijan puolisoksi. Mutta sen ei pitänyt onnistua.
Hän ei minua ymmärtänyt. Kuinka paljo luinkaan hänelle suurten
runoilijain teoksia, kuinka paljo ahkeroin tehdäkseni hänelle selväksi,
että he koskettivat sielun syvimpiä ja voimakkaampia kieliä ja
näppäilivät niistä hienoimpia ja suloisimpia säveleitä — kaikki oli
turhaa! Ihanimmatkaan lemmen laulun säkeet eivät kyenneet liikuttamaan
hänen tasaista velttoa ja kylmää rauhaansa. Muistanpa kun kerran luin
"Lokakuun yötä", keskeytti hän minut äkisti kysyäkseen, kuten hän
sanoi, hyvin tärkeätä ja vakavata asiata. Koetin hänelle selittää,
ettei koko maailmassa ole mitään vakavampaa ja tärkeämpää kuin runous —
että se käsitti koko maailmankaikkeuden ja että se lahjoittaa elämälle
ominaisen loiston, valon ja arvon. Ooh, mikä puoleksi halveksiva,
puoleksi epäuskoinen hymy leikki tällä hetkellä hänen huulillansa! Hän
näytti siltä - kuin olisi kuunnellut lapsen tahi hullun jokellusta.

Kuinka paljon olenkaan nähnyt vaivaa, kuinka paljo hukannut
kärsivällisyyttä koettaessani saada häntä toiseen vireeseen! Lopuksi
täytyi minun puhua hänen järjellensä, hänen terveelle ymmärryksellensä
— se on aina se, johon kylmät ihmiset luottavat.

Runotaide ei ollut ainoa mihin hän ei omannut mielenkiintoa ja
ymmärrystä. Ennen naimistamme olin uskonut hänen olevan tavattoman
musikaalisen. Ne kappaleet, jotka hän soitti ja jotka opettajansa
oli häneen päntännyt, esitti hän hyvällä käsityksellä. Mutta niin
pian kun hän joutui naimisiin, antoi hän pianon seista koskemattomana
eikä tahtonut koskaan soittaa. Voiko ajatella jotakin nolempata kuin
nähdä nuoren rouvan lyövän laimin sitä,, minkä hän on nuorena tyttönä
harjoittanut! Päättävä sana on sanottu, osa on näytelty loppuun —
nyt voi esittäjä heittää naamion pois ja riisua vaivaavan pukunsa.
Kaikki entinen rakastettavuus, ystävällisyys, erilaiset ilmenevät
kyvyt ja valmistukset — kaikki oli lyöty ainoastaan rahaksi, maksuksi
päästä naimisiin ja hyvään hoitoon. Hänessä tuli mielenmuutos esille
hämmästyttävän nopeasti. Minulla aina oli alussa toivoa, että
kauneusaisti, jota en koskaan jättäisi hänen omaan hoitoonsa, pitäisi
herätä itsestään meidän suloisessa ja ihailtavassa Pariisissamme, missä
luontaisen sirouden kohtasi joka askeleella ja melkein tyrkyttäytyi
hänelle. Mitäpä tarttuisi naiseen, joka ei voi ottaa kirjaa tai
katsella jotain taulua haukottelematta ja vihastumatta — joka ei
tahdo kuulla eikä nähdä, vaan sulkee aistinsa kaikilta vaikutuksilta?
Kaikkein suurin vaiva oli minulle saada hänet luopumaan aikeistansa
muuttaa koko minun elintapani hänen sääntöjensä ja säästäväisyytensä
mukaisiksi. Sillä hän oli taloudellinen, niin äärettömän taloudellinen!
Nainen yhtä mieltä Proudhonin periaatteiden kanssa — ei enempää eikä
vähempää! Olisinhan minä voinut elää vähemmällä — sitä täytyy monen
taiteilijan kaiken suhteen — mutta minua ei ollenkaan miellyttänyt
pakoittaa itseäni tarpeettomiin kieltäymyksiin.

Vähitellen, hiljaa, erityisesti huomaamatta, voi hän kaikki ystäväni
vieroittaa pois kodistamme. Kukaan meistä ei nimittäin alistunut
mihinkään pakkoon hänen läsnäollessaan. Me puhuimme kuten ennenkin
taiteellisista töistä ja suunnitelmista, me annoimme vauhtia
hullunkurisille päähänpistoillemme, yksi teki naurettavaksi toisen
sanat, me nauroimme, me teimme pilaa ja pidimme hauskaa, mutta hän
istui siinä ymmärtämättä ja ylipäänsä näkyi puuttuvan käsitystä pilasta
ja ivasta. Kaiken mitä hän kuuli ja näki meidän seurassamme, täytyi
niinmuodoin sen vuoksi saattaa hänet hölmistyneeksi ja neuvottomaksi.
Tavallisesti istui hän jossain salin nurkassa kuunnellen meidän
sananvaihtoamme avaamatta itse suutaan ja se oli varmasti silloin kun
hän teki suunnitelmiaan päästä erilleen noista rauhanhäiritsijöistä.
Myöskin silloin kuin omasta puolestani otin tuttavia vastaan kaikkein
ystävällisimmästi, tuntui yhtäkaikki siltä kuin epämiellyttävä ja kylmä
veto alituisesti vallitsisi huoneessamme, joka kuvaannollisella tavalla
selvästi osoitti, että eteisen ovi on avoinna ja kernaasti voi mennä
tiehensä milloin tahansa.

Kuten sanottu, olivat minun ystäväni ajan ollen tulleet onnellisesti
karkoitetuksi kodistamme ja nyt piti se vaimoni korvata. Minua
vedettiin ikäviin kutsuihin sellaisten ihmisten sekaan, joilla ei ollut
pienintäkään taiteellista aistia, runollista arvostelukykyä — siksi
että se ei tuota mitään. Luonnollisesti oli olemassa runoilijoita,
jotka tekivät tästä säännöstä poikkeuksen: päivän kirjailijoita,
tilapäärunoilijoita ja tusinaromaanin kirjoittajia. "Heitä voi pitää
arvossa! Sillä he ansaitsevat rahaa kahmalokaupalla."

"Ansaita rahaa!" Se oli noiden epämiellyttävien ja proosallisten
ihmisten a ja o ja vaimoni teki minulle sen surun, että yhtyi samaan
kööriin. Paitsi maalaistottumuksia, pikkumaista ja kokoonkuristunutta
katsantokantaa, asusti hänessä myöskin itaruuden paha henki.

Viisitoistatuhatta vuotuisia korkoja! Voihan ajatella, että sillä
jo voi tulla hyvin toimeen tarvitsematta huolehtia huomisesta
päivästä. Mutta ei tietysti! Lakkaamatta täytyi minun kuulla hänen
valitusvirsiänsä säästäväisyydestä, kieltäytymisistä, muutettavasta
elintavasta ja hyväpalkkaisista paikoista. Luonnollisesti kadotin minä
tästä höpötyksestä sekä halun että kyvyn työskennellä. Sitten kävi
hän väliin kirjoituspöytäni ääressä ja selaili teeskentelemättömällä
halveksimisella minun alotettuja käsikirjoituksiani.

"Vai niin", sanoi hän sellaisissa tilaisuuksissa, "tuonko vaan olet
saanut aikaan." Ja sitten laski hän tunnit, minuutit ja sekunnit, jotka
olin hukannut "mitättömiin sepustuksiin".

Niin, totisesti — jos olisin kuunnellut häntä; ja tehnyt hänen tahtonsa
mukaan, niin varmaan olisin kadottanut suurella vaivalla saamani
kunnian olla todellinen runoilija. Silloin olisin alentunut itseni ja
ahkeroimiseni arvottomaksi tekeleeksi.

Kun nyt ajattelen, että alussa omistin kaikki tunteeni ja ajatukseni
tuolle naiselle, että valveilla ja maatessani ajattelin ainoastaan
häntä ja kun muistan, että hän kiusaa ja vaivaa minua ainoastaan sen
tähden, etten ansaitse kylliksi rahaa hänelle — hän on sitä ajatellut
siitä asti kun menimme naimisiin — niin häpeän sekä itseni että hänen
puolestansa.

Minä en ansaitse kylliksi rahaa hänelle. Sen hän antaa myötäänsä
minun tietää. Minä luen sen hänen nuhtelevista silmistänsä, kuulen
sen hänen ihailustansa, kun hän puhuu "aikakauttansa ymmärtävistä"
tusinakirjailijoista — näen siinä rakastettavassa toimenpiteessä,
johon hän on ryhtynyt minun selkäni takana hankkiakseen minulle paikan
ministeristössä.

Luonnollisesti en ottanut sitä vastaan. Ikävätä ja autiota on sekä
ulkona että sisälläni. Niin pitkälle on hän päässyt ijankaikkisilla
pistopuheillansa ja käännytyspuuhillansa. Nyt voi hän puhua tuntikausia
saamatta suutani hymyn vivahdukseenkaan. Ajatukseni ovat kaukana
hänestä ja pelkään etteivät ne koskaan hänen luoksensa palaja.

Onhan se oikein suloinen asiain tila! Me olemme mies ja vaimo,
me olemme tuomitut elämään yhdessä ja yhtäkaikki käännämme aina
toisillemme selkämme kotonamme. Samalla kertaa olemme liiaksi väsyneitä
ja liian vihaisia voidaksemme kerrankaan ottaa päättävän askeleen
toistamme kohti. Ja niin jatkuu se koko elämämme ajan.

Se on hirveätä!



VIII.

Tahallinen pahoinpitely.


 MR. Petitbryn Asianajotoimisto.

 Rouva Nina de B.

                                                     Moulins'issa.

 Teidän tätinne toivon mukaan olen koettanut syventyä käsillä olevaan
 asiaan. Olen ottanut tosiasiat yhden toisensa perästä ja ottanut
 valituksenne huolellisimmasti tarkastettavaksi. No niin, omantuntoni
 nimessä, minusta ei näytä, että hedelmä vielä olisi kylliksi kypsä,
 tahi selvemmin sanoen, teillä on todelliset ja vakavat syyt jättää
 vuode- ja asuntoero hakemus. Me emme saa unohtaa, että Ranskan
 laki on hyvin ankara valtikas, jolla ei ole mitään osanottoa tahi
 hellyyttä käsittelyssään. Se tuntee ainoastaan tosiasiat, vakavat,
 räikeät tosiasiat, ja onnettomuudeksi on juuri tämä totuus, joka
 meiltä puuttuu. Minä tietysti tulin hyvin liikutetuksi kun luin
 selonteon teidän avioliittonne ensimäisestä vuodesta, joka on ollut
 teille niin tuskallinen. Te olette hyvin kalliisti saanut maksaa
 naimisenne kuuluisan kirjailijan kanssa, yksi noita miehiä, jotka
 kunnia ja imartelu kehittää ihmeellisen itsekkäiksi ja joiden pitäisi
 elää naimatonna, etteivät musertaisi noita heikkoja ja helliä
 olentoja, jotka koettavat kiinnittää itseänsä heihin. Ah, rouva,
 kuinka monta onnetonta vaimoa enkö ole — sitte kun aloitin urani
 lakimiehenä — nähnyt samassa surullisessa asemassa kuin teidät! Nuo
 taiteilijat, jotka elävät yleisöstä ja yksinomaan yleisön vuoksi,
 mikä käy kotielämän hauskuuden kustannuksella. Väsymys menestymisen
 jälkeen ja huonotuuli vastoinkäymisten kohdatessa. Elämä ilman
 järjestystä ja täsmällisyyttä, ilman kompassia ja peräsintä, kaikkea
 vanhaa musertavat aatteet, perhe-elämän ja sen ilojen halveksiminen,
 aivojen ärsyttäminen liiallisesta tupakan poltosta ja väkijuomien
 käyttämisestä, puhumattakaan muusta — katsokaa, mitä kaikkea tietää
 tuo taiteilijain ilmakehä, josta tätinne tahtoo teidät vapauttaa.
 Mutta minä toistan vielä kerran: samalla kun hyvin ymmärrän tätinne
 rauhattomuuden, jopa omantunnon tuskansa siitä, että hän on hyväksynyt
 sellaisen naimisen, voin vakuuttaa etteivät olosuhteet ole vielä
 kypsyneet siihen mitä te haluatte.

 Olen kuitenkin jo aloittanut konseptin siihen valituskirjelmään, missä
 teidän parhaimmat syytöksenne ovat ryhmitetyt ja tarkasti valaistut.
 Kirjelmän pääosasto on esitetty seuraavalla tavalla:

 1. Miehen töykeys vaimon sukulaisia kohtaan. Kieltäytyy
 vastaanottamasta tätiäni Moulins'ista, joka on kasvattanut ja hoitanut
 meitä. Haukkumanimet "kyttyräselkäinen noita", "dromedaari" y.m. on
 hän antanut tälle arvoisalle vanhalle naiselle, jonka selkä on hiukan
 koukistunut. Laittanut pilapuheita, ivarunoja, irvikuvia lyijykynällä ja
 musteella samasta henkilöstä ja hänen ruumiinasennostaan.

 2. Epäkohtelias. Kieltäytyy vastaanottamasta vaimonsa ystävättäriä,
 tekemästä häävierailuja, lähettämästä kortteja, olemasta kutsuissa
 j.n.e.

 3. Tuhlaaja. Lainaa rahoja ilman takuita ja velkakirjaa kaikellaisille
 epäiltäville ja hunningolle joutuneille henkilöille. Aina katettu
 pöytä, koti muuttunut hotelliksi. Alituisia lisämenoja kuvapatsaisiin,
 hautamerkkeihin, köyhien ammattiveljien töihin. Taiteellisen ja
 kirjallisen aikakauskirjan perustaminen!!!

 4. Karkeus vaimoa kohtaan. Että hän on sanonut kuuluvalla äänellä:
 "Sellainen hanhi!"

 5. Törkeä ja väkivaltainen esiintyminen. Miehen ylenmääräinen
 kiivaus.' Pois suunniltaan vähimmästäkin syystä. Paha särkemään
 porsliiniastioita ja huonekaluja. Huuto ja melu, loukkaava sanontatapa.

 Kaikki tämä on, kuten näette, rouva, hyvin tärkeäarvoista, mutta
 ei kylliksi aiheellista valitukseksi. Me kaipaamme kysymystä
 käsintarttumisesta. Oo, jospa meillä olisi yksi ainoa sellainen
 tosi-asia, jonka muutamat olisivat silmin nähneet, olisi asiamme
 mainiosti. Mutta vaikka nyt olette laittanut viisikymmentä teidän ja
 miehenne välistä loukkausta, on meidän mahdoton toivoa saada siitä
 sen laatuista yhteenvetoa. Minä sanon tarkoituksella "toivoa", sillä
 asiain nykyisellä kannalla ollen, olisi sellainen kiirehtiminen
 miehenne puolelta parasta, mitä teille voi tapahtua.

 Odottaen määräyksiänne, on minulla kunnia piirtää teidän nöyrä ja
 kunnioittava palvelijanne

                                                   Petitbry.

 P. S. Vaaditaan luonnollisesti tahallinen _pahoinpitely todistajain
 läsnäollessa_.


 Asianajaja M. Petitbry

                                                   Pariisissa.

 Onko, herrani, todellakin mahdollista, että on tultu siihen? Onko
 teidän laistanne niin täydellisesti poistettu vanha ranskalainen
 ritarillisuus? Vaikka useimmasti tarvitaan ainoastaan väärinkäsitys
 eroittamaan ainaiseksi kaksi sydäntä, vaativat tuomioistuimet
 käsikähmäistä pahoinpitelyä sänky- ja asuntoeron aiheeksi. Eikö se
 ole arvotonta, väärää, raakamaista, taivaaseen huutavaa? Ajatella,
 että minun pieni rakastettu raukkani, saadaksensa takaisin vapautensa,
 tarvitseisi ojentaa kaulansa pyövelille, jättäytyä alttiiksi
 mies-petonsa koko raivolle, yllyttää hänet ehkä vielä... Mutta sama
 se, päätöksemme on luja. Siihen vaaditaan pahoinpitely. Hyvä, se kyllä
 tulee tapahtumaan. Aamulla jo kääntyy Nina takaisin Pariisiin. Kuinka
 hänet otetaan vastaan? Kuinka hän tulee siellä käyttäytymään? En voi
 sitä ajatella tuntematta väristystä. Käteni vapisivat ja silmäni
 täyttyivät kyyneleillä. O, monsieur Petitbry... ooh!!!

                                             Ninan onneton täti.


 Marestang Asianajaja.

 Kirjailija M. Henri de B.

                                                 Pariisissa.

 Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Minä kiellän teitä
 matkustamasta Moulins'iin, te ette saa seurata pakolaista. On
 järkevämpää ja varmempaa odottaa häntä kotona oman lieden ääressä.
 Mitähän on koko tuo tapaus? Te kieltäydyitte ottamasta vastaan
 tuota ilkeätä vanhaa tätiä; teidän vaimonne on matkustanut hänen
 luokseen. Teidän olisi pitänyt olla valmistautunut siihen. Niin
 nuoren rouvan sydämessä on sukulaisrakkaus hyvin voimakas. Te olette
 tahtonut mennä kiireellisesti matkaan. Ajatelkaa, että tuo täti on
 hänet kasvattanut, ettei hänellä ole muita sukulaisia. Hänellä on
 miehensä, ymmärrättehän. Mutta, rakas ystäväni, näin meidän kesken
 sanoen, voimmehan tunnustaa toisillemme: aviomies ei aina ole niin
 rakastettava. Minä tunnen ainakin yhden, joka hyvästä sydämestään
 huolimatta on äärettömään hermostunut ja kiivas! Myönnän, että työllä
 ja kirjallisella harkitsemisella voi siinä olla määrätty osansa.
 Mutta kaikissa tapauksissa on totta, että lintua on säikytetty ja
 se on kääntynyt entiseen häkkiinsä. Älkää olko peloissanne; hän ei
 viihdy siellä kauvan. Jos en pety, niin tuo vasta leivottu pariisitar
 pian väsyy vanhanaikaiseen ympäristöönsä ja pian kaipaa runoilijansa
 toimintaa ja hälinätä. Ennen kaikkea, olkaa aivan hiljaa!

 Vanha ystävänne

                                                 Marestang.


 Paras Marestangini!

 Samaan aikaan kirjeenne kanssa sain Moulinsista sähkösanoman,
 jossa ilmoitetaan, että Nina tulee takaisin. Oh, kuinka oikein te
 ennustitte! Hän tulee kotiin tänä iltana, yksin kuten matkustikin ja
 ilman, että olen tehnyt vähintäkään häntä lepyttääkseni. Nyt vaan
 pitää valmistaa hänelle rauhallinen ja hyvä olo, ettei hän enää joudu
 kiusaukseen matkustaa. Olen näinä kahdeksana päivänä, jolloin olen
 ollut eroitettuna, koonnut hellyyttä ja kärsivällisyyttä varastoon.
 On ainoastaan yksi kohta, missä olen taipumaton: en tahdo koskaan
 kodissamme nähdä tuota epämiellyttävää dromedaaria, tuota sinisukkaa
 vuodelta 1820, joka on antanut sisarentyttärensä minulle yksinomaan
 siinä toivossa, että vähäinen maineeni olisi hänelle hyödyksi.
 Voitteko ajatella, rakas Marestangini, että heti naimisemme jälkeen
 tuo ilkeä akanrähjä aina on asettunut vaimoni ja minun välillemme,
 aina tulla kyttyröittänyt mukaan, kun olemme tahtoneet' huvitella
 — kutsuihin, teatteriin, taulunäyttelyihin, seuraelämään, maalle,
 sanalla sanoen; kaikkialle. Ihmetyttääkö siis teitä, jos minulla on
 ollut vähän kiire lähettää hänet takaisin Moulinsiin, omaan hyvään
 kaupunkiinsa? Niin,' ystäväni, ei kukaan voi aavistaa kuinka paljo
 pahaa sellainen epäilevä vanha, elämää tuntematon laho voi saada
 aikaan vasta perustetussa kodissa. Se, josta tässä on kysymys, on
 ahtanut vaimoni pikku päähän koko joukon karsaita, vanhettuneita,
 eriskummallisia mielipiteitä — rococo-tunteellisuutta paimenromaanien
 ajoilta. Hänelle olin ainoastaan; runoilija, sellainen runoilija,
 joita nähdään vanhoissa nimikorteissa, laakeriseppeleissä, lyyra
 lonkalla, hiukset kaikkien taivaan tuulten heiluteltavana ja
 runoilija-takki samettikauluksineen. Ja tuollaiselle miehelle oli hän
 luvannut sisarentyttärensä ja voittehan hyvin ymmärtää, että Nina
 raukkani täytyi tuntea itsensä odotuksissaan pettyneeksi. Muuten
 ymmärrän, että olen käyttäytynyt pölkkymäisesti tuota rakasta lasta
 kohtaan. Se on, kuten sanotaan, minä olen tahtonut käydä tietäni
 kiirehtien, minä olen peloittanut häntä. Hänen hiukan ahdashenkinen ja
 vinoon viety kasvatuksensa — kiitos luostarin ja tädin tunteellisten
 houreiden — pitää minun hiljaa ja huomaamatta tehdä toiseksi ja
 maalaistottumukset kyllä hijoutuvat ajanollen. No, voihan tuon kaiken
 vielä tehdä hyväksi kun hän tulee takaisin. Niin, rakas ystäväni, hän
 tulee takaisin! Tänä iltana menen ja kohtaan hänet asemalla ja me
 käännymme kotiin käsikädessä, sovitettuna ja onnellisena!

                                              Henri de B.


 Nina de B. tädillensä Moulins'issa.

 Hän odotti minua asemahuoneella hymyillen ja avonaisin sylin, niinkuin
 olisin tullut kotiin ihan tavalliselta matkalta. Voithan ymmärtää
 että minä otin sen vastaan kylmimmällä naamalla. Tuskin olimme
 tulleet kotiin kun jo sulkeuduin huoneeseeni, söin päivälliseni
 yksin, teeskennellen olevani väsynyt. Ja niin suljin minä oven sekä
 lukolla että salpaimella. Hän yritti luokseni ja sanoi hyvää yötä
 avaimen reijästä, mennen matkoihinsa varpaisillaan, ilman vihaa ja
 itsepäisyyttä ja se minua kovin kummastutti. Tänään aamupäivällä kävin
 M. Petitbryn luona, joka antoi minulle perinpohjaisia toimintaohjeita
 kuinka minun pitää käyttäytyä — kellonlyönti, paikka, todistajat —
 ooh, rakas täti, jos tietäisit kuinka minua peloittaa yhä enemmän, kun
 se hetki lähestyy! Hänen vihansa on niin kauhea — jopa silloinkin kun
 hän on kiltti kuten eilen, säteilevät hänen silmänsä. Hyvä, minä tulen
 voimakkaaksi kun ajattelen sinua, rakas täti.

 Muuten on se, kuten M. Petitbry sanoo, ainoastaan epämiellyttävä
 silmänräpäys, joka pian menee ohi. Sitte tulemme me molemmat — sinä ja
 minä — jälleen aloittamaan entistä rauhallista ja onnellista elämäämme.

                                                    Nina de B.


 Sama samalle.

 Rakas täti, kirjoitan sinulle sängyssäni sen hämmästyttävän tyhjiin
 menneen, kauhean kohtauksen perästä. Kuka olisi uskonut asian saavan
 sellaisen käänteen? Olin ottanut huomioon kaikki varokeinot. Olin
 ilmoittanut Marthalle ja hänen siskollensa. Heidän piti tulla kello
 yksi, jonka hetken olin valinnut sitä suurta kohtausta varten kun
 juuri olemme nousseet pöydästä ja palvelijat korjaavat pois tähteitä
 mieheni kirjoitushuoneen edessä sijaitsevassa ruokasalissa. Aamulla
 jo olivat patterini valmiina — yksi tunti sormiharjoituksia pianolla,
 sitten "Luostarin kellot" ja kaikkia muita kappaleita, joita hän
 inhosi. Se ei estänyt häntä työskentelemästä, eikä vähintäänkään
 suututtanut häntä. Sama kärsivällisyys aamiaispöydässä. Ruoka oli
 huonoa, pelkkiä jäännöksiä ja sokeria ruuassa, jota hän ei voi
 suvaita. Ja sinun olisi pitänyt nähdä minun toalettiani! Siivekäs
 viiden vuoden vanha leninki, pieni musta silkkinen esiliina,
 kähertämätön otsatukka. Katsoin häneen — etsin hänen silmistään
 vihastumisen merkkejä, esimerkiksi hyvin tunnettuja suoria poimuja
 kulmakarvojen välissä, jotka hän aina tapaa saada pienimmästäkin
 kiusasta. Mutta ei, ei mitään. Näytti melkein siltä kun mieheni olisi
 pilattu. Hän sanoi rauhallisesti vähän surunvoittoisella äänellä:
 "Sinä olet muuttanut kampaustasi?"

 Minä tuskin vastasin, sillä minä en tahtonut käydä liian hätäisesti
 asiaan ennenkuin todistajat olivat tulleet ja sitäpaitsi tunsin
 itseni, kummallista kyliä, rauhattomaksi ja vapisin jo edeltäpäin
 siitä kohtauksesta, jonka aijoin panna toimeen. Lopuksi, annettuani
 muutamia tavallista vihaisempia vastauksia, nousi hän pöydästä ja meni
 huoneeseensa. Aivan vavisten seurasin minä häntä. Kuulin ystävieni
 asettuvan pikkusaliin ja Pierr'in tulevan ja menevän, asettelevan
 laseja ja hopeoita. Hetki oli tullut. Minun täytyi johtaa hänet
 tahalliseen pahoinpitelyyn ja se onnistuisi minulle hyvin helposti
 kaiken sen jälkeen, mitä aamulla olin tehnyt häntä ärsyttääkseni.

 Kun menin hänen kirjoitushuoneeseensa, olin otaksuttavasti, hyvin
 kalpea. Tunsin olevani leijonan luolassa. Ajattelin: "Jospa hän tappaa
 minut!" Mutta hän ei näyttänyt niinkään vaaralliselta loikoessaan
 siinä sohvalla sikari suussaan.

 "Häiritsenkö sinua?" kysyin kaikkein ivallisimmalla äänelläni.

 "Et! Näethän etten työskentele", vastasi hän rauhallisesti.

 Minä jatkoin ilkeästi: "Sehän onkin harvoin kun sitä teet!"

 Hän vastasi aina hyvin hiljaa: "Sinä erehdyt, ystäväni. Minä
 päinvastoin työskentelen hyvin paljo. Meidän ammattimme on niitä,
 joissa työskennellään työkappaleen olematta aina kädessä."

 Minä: "No, mitä sitte todellakin teet? Aah, varmaankin — minä tiedän —
 runonäytelmääsi, sitä jota olet jo jauhanut kahden vuoden ajan! Olihan
 se hyvä, että vaimollasi oli rahoja — nyt voit laiskotella niin paljo!
 kun tahdot."

 Uskoin hänen hyökkäävän ylös. Ei, ei ollenkaan. Hän tuli ja tarttui
 aivan hiljaa käsiini.

 "Vai niin, se on ennallaan? Pitääkö meidän yhä elää sotajalalla? Miksi
 olet tullut takaisin?"

 Tunnustan, että tulin hänen hellästä ja surullisesta äänestänsä
 hieman liikutetuksi, mutta silloin ajattelin sinua, täti raukka,
 sinun ohjeitasi, kaikkia hänen hairahduksiansa ja se antoi minulle
 kuntoa. Minä mietin mitä katkerinta ja enimmän pistävää voisin hänelle
 sanoa — niin, mitä tiesin? Sanoin olevani epätoivoinen siitä kun olin
 mennyt kirjailijan kanssa naimisiin, että kaikki ihmiset Moulinsissa
 surkuttelevat minua, että kaikki minun ystävättäreni olivat menneet
 naimisiin virkamiesten kanssa, säännöllisiä, vaikutusvoimaisia
 hyvässä asemassa olevia miehiä — ja hän sitävastoin — jospa hän edes
 ansaitseisi rahaa! Mutta ei, hän tekee työtä kunnian vuoksi!

 Moulinsissa ei kukaan ollut kuullut puhuttavan hänestä, Pariisissa
 vihellettiin ulos hänen kappaleensa. Hänen kirjojaan ei myydä j.n.e.
 Minä tulin ihan pois suunniltani keksimistäni ilkeyksistä. Hän katsoi
 minuun kylmän vihaisesti vastaamatta. Luonnollisesti sai tämä kylmyys
 minut vielä enemmän suunniltani. Minä olin niin lämmennyt etten enää
 tuntenut omaa ääntänikään, joka oli kohonnut kaikuvimpaan diskanttiin
 ja viimeiset sanat minä kiljuin hänelle — en nyt enää muista mitä se
 oli, jotain pahaa ja hurjan ilkeätä — turtuneissa korvakalvoissani
 suhisi. Nyt olin varma, että M. Petitbry tulisi saamaan "tahallisen
 pahoinpitelynsä". — Kalpeana, yhteenpuristetuin hampain oli Henry
 ottanut pari askelta minua kohti: "Madame!"

 Mutta äkisti sammui hänen vihansa, hänen kasvonsa tulivat
 jälleen liikkumattoman jäykiksi ja hän katseli minua suurimmalla
 halveksimisella, hävyttömän rauhallisella naamalla — ooh, silloin oli
 minun kärsivällisyyteni lopussa! Minä kohotin käteni ja annoin hänelle
 — läiskis! — valtavimman korvapuustin mitä elämässäni olen jakanut.
 Läiskäyksestä avattiin salin ovi ja minun todistajani näyttäytyivät,
 juhlallisina ja inhosta läähättäen.

 "Se on kunnotonta, herra!"

 "Niin, eikö totta?" sanoi tuo miesraukka ja näytti tulipunaista
 poskeaan.

 Voit ajatella, että minä olin hämmentynyt. Onneksi päätin minä pyörtyä
 ja itkeä pois kaikki kyyneleeni, joka olikin suuri helpoitus.

 Nyt on Henri minun luonani, hoitelee minua kaikella tavalla ja on
 todellakin hyvin kiltti minua kohtaan. Mitä minun pitää tehdä?
 Sellainen nolaus! Ja miten M. Pititbry tulee suuttumaan?

                                             Nina de B.



IX.

Bohème.


Luulenpa, ettei koko Pariisissa ole yhtään ainoata kotia, jossa
vietettäisiin niin vilkasta ja iloista elämää, kun kuvanveistäjä
Simois'en luona. Siinä eletään aivan yhtämittaista huvielämää. Tulipa
sinne mihin aikaan päivästä tahansa, kuulee aina laulua, naurua ja
pianon soittoa kitaran säestämänä, jos mahdollisesti, myöskin triangeli
mukana. Kun tuli kuvaamoon, täytyi olla varoillaan, ettei sattunut
yhteen jonkun valssia tanssivan parin kanssa tahi sotkeutunut katrillin
vuoroihin, ja jos ei mikään tanssi ollut käynnissä, näki kaikissa
tapauksissa sen yhteydessä olevia puuhia — kaikilla tahoilla oli
harsoja ja muuta rojua, puolivalmiita kuvanveistoksia oli käytetty
vaatenauloiksi, kuvat ja patsaat olivat koristetut tekokukilla ja
kirjavilla silkkinauhoilla, kosteiden kipsikuvien päällä riippui kasa
naisten vaatteita.

Talossa oli nimittäin neljä täysikasvuista tytärtä — kuudentoista ja
kahdenkymmenenneljän välillä — kaikki hyvin kauniita, mutta myöskin
ujostelemattomia ja huolettomia ja kun nämä tytöt lentävät ympäriinsä,
niin että heidän nauhoilla koristetut hiuksensa, jotka olivat hyvin
huonosti kiinnitetyt muutamilla hiusneuloilla, putoavana ja heiluvana
selällä, eipä tahtoisi uskoa, että Simoisella on ainoastaan neljä
tytärtä, vaan kahdeksan, kuusitoista — niin, kolmekymmentäkaksi. He
ovat alituisessa liikkeessä, puhuvat kovaäänisesti ja nauravat vielä
kovemmasti, heillä on perinnäisiä poikamaisia tottumuksia, joita
saa nähdä ainoastaan taiteilijaperheissä. Kaikki heidän liikkeensä
ilmaisevat heidän kotinsa olevan kuvaamossa ja ymmärsivät kuin parhain
oppilas tahi juoksupoika toimittaa velkojia tiehensä; ja antaa tavaran
hankkijia nenälle, jos he sattuvat saamaan päähänpiston tuoda lasku
ajattomalla ajalla.

Oikeastaan ovatkin ne neljä tyttöstä, jotka hallitsevat taloa. Isä
on työssään aamusta varhain; hän veistää, muovailee melkein mitään
nauttimatta, sillä onnettomuudeksi ei hänellä ole mitään omaisuutta.
Kun hän vasta valmistausi taiteilijauralle, oli hän suuresti
kunnianhimoinen ja ahkeroitsi tulla taiteessansa täydelliseksi. Ja
osittain onnistuivat asiat. Se joka näki hänellä jotain näyttelyssä,
toivoi hänestä suurta tulevaisuudessa. Mutta hänen perheensä kasvoi
vähitellen ja voidaksensa ravita ja vaatettaa heidät sekä tyydyttää
heidän muut tarpeensa, täytyi hänen lopulta työskennellä aivan suoraan
käsityömäisesti. Mitä rouva Simoiseen tulee, oli hänen ainoa askareensa
joutilaana vetelehtäminen. Naimisiin menonsa aikana oli hän ollut hyvin
kaunis ja kun miehensä oli hänet kuljettanut taiteilijapiireihin,
missä hän tuli hyvin suosituksi ja puoleensa vetäväksi, teki hän
sen jalon päätöksen, että ensin olla nuori kaunis rouva ja sitten
tulla vanhemmaksi kauniiksi rouvaksi, mutta ei mitään enempää. Hän
väitti olevansa kreolilaista sukuperää — mutta yhtäkaikki on minulle
vakuutettu, etteivät hänen vanhempansa olleet käyneet Courbevoiea
ulompana — ja sitten tapansa mukaan loikoi hän kaiket päivät aamusta
iltaan jossakin niissä riippumatoissa, joita oli asetettu oviaukkoihin.
Siinä hän loikoi ja löyhytteli viuhkallansa, piti ruokalepojaan ja
katseli syvällä halveksumisella alas maallisen olemassaolon kaikkia
aineellisia pyrintöjä. Hän oli niin monta kertaa ollut modellina
miehellänsä Hebenä ja Dianana, että hän kuvitteli koko elämänsä
viettävänsä puolikuu otsalla ja kaari kädessä ja kun hän jätti nämä
jumalattarien arvomerkit, uskoi hän olevansa vapaa kaikesta työstä ja
velvollisuuksista. Näin ollen vallitsi luonnollisesti kodissa kauhein
epäjärjestys. Esineitä, joita melkein joka minuutti tarvittiin, täytyi
tuntikausia etsiä.

"Oletko nähnyt sormustintani? Marthe, Eva, Geneviève, Madeleine — eikö
teistä kukaan ole nähnyt sormustintani?"

Kaikissa pöydän- ja piironginlaatikoissa vallitsi sanomattomassa
sekasorrossa kirjoja, ihojauhoja, nappeja, nauhoja, lusikoita,
viuhkoja y.m. joilla oli kaikki täytetty, mutta siellä ei ollut mitään
käyttökelpoista, mitään johonkin kuuluvaa. Se oli pelkkää tarpeetonta,
kelvotonta, epätäydellistä, rikkinäistä tahi sekasotkuista rojua. Ja
itse huonekalusto! Se oli todellakin jotain ainoata laatuaan. Se oli
aina sellaista kuin ihmisillä, jotka usein muuttavat asuntoa ja eivät
viitsi kaikkea ottaa kunnollisesti esille. Itsessään kauniit huoneet
tekivät sen vaikutuksen, että niistä tulisi hyvinkin miellyttävä
asunto, jos ne kerran asetettaisiin kuntoon. Sillä kaikki nyt oli
väärillä paikoillaan, viskattu mihin sattui, niinkuin taloon tulisi
tanssiaiset samana iltana. Kukaan siinä kodissa ei nähnyt vähintäkään
vaivaa järjestääksensä mitään, paitsi mitä onnistuttiin saamaan
tuolettiesineitä, joita tarvittiin kävelyillä esiintymiseen säteilevinä
lentotähtinä kaduilla, ja sillä tavalla tahdottiin näyttää elettävän
loisteliasta ja valoisaa elämää — ja silloin kunnia oli pelastettu. Tuo
leirimäinen elämä kotona ei ollenkaan ujostuttanut sen jäseniä. Mutta
koko pettävä todellisuus tirkisti vastaan, kun asunnon avonaisesta
ovesta näki neljä alastonta seinää ja aivan kalustamattomat huoneet ja
muuten täyteen ahdettuna mahdollisia ja mahdottomia tavaroita. Sillä
tavalla elettiin bohème-elämää — elämää, jossa on pelkkiä yllätyksiä ja
tilapäisyyksiä.

Samalla hetkellä kun piti istua pöytään, huomattiin, ettei ollutkaan
mitään kotona mitä tarvittiin ja siksi täytyi lähteä hankkimaan. Näin
ollen riensivät hetket uskomattoman nopeasti, ne menivät tietään
niinkuin tuulen siivellä ja olihan siitä myöskin pieni hyötynsä. Jos
syötiin myöhään aamiaista, ei tarvinnut huolehtia päivällisestä, vaan
lykätä se illalliseksi tanssiaisissa ja niitähän oli melkein joka
ilta. Usein laittoivat neidit Simoise iltamia omassa asunnossansa
ja silloin juotiin teetä harvinaisista ja erilaisista astioista —
pikareista, pienistä laseista, japanilaisista maljakoista — melkein
kaikissa lohkeimia laidoissa sekä pitkiä halkeamia, joka oli
luonnollinen seuraus epäjärjestyksestä ja alituisesta muuttelemisesta.
Se täydellinen rauha, jota äiti ja tyttäret osoittavat alituisessa
puutteessa ja kaivaten välttämättömiäkin, oli todellakin ihailtavaa.
Mutta herra luoja — onhan tässä maailmassa muutakin ajattelemista
kun talous! Yhden piti laittaa kampauksensa schweitsiiäiseen tapaan,
toinen laittoi itsensä englantilaiseksi babyksi ja mamma Simoise
katseli kaikkea tätä riippumatossaan autuaissa muinaisen kauneutensa
muistoissa. Ja ukko Simoise — niin, hän oli aina onnellinen ja
ihastunut. Kun hän vaan kuuli tyttäriensä nauravan ja ilakoivan
ympärillänsä, kärsi hän mielellään kaiken kuorman ja vaivan, jonka
elämä oli hänelle määrännyt. Hänelle suunnattiin kaikki arvottomatkin
asiat, semmoisetkin kun: "Nyt tarvitsen minä uuden hatun, isä!" tahi:
"Nyt olen aivan pakoitettu saamaan uuden leningin, isä!"

Talvi oli erittäin vaikea hänelle. Olihan niin paljo velvollisuuksia,
saatiin niin monta kutsua — ja siksi täytyi työskennellä yhä
innokkaammin, sai nousta aamulla pari tuntia aikaisemmin, ja mennä
työhönsä. Atelieri on ainoa huone, jota lämmitetään ja sinne
luonnollisesti kokoontuu koko perhe. Nuoret naiset leikkaavat
ja ompelevat itse leninkinsä ja kiikkumaton nuora antaa kuulua
naukuvan äänensä sen säännöllisesti keinuessa ja ukko Simoise seisoo
korotuksellansa elämän edestä tulisesti ahertaen.

Oletteko koskaan tavannut noita naisia seuraelämässä? He herättävät
aina huomiota tullessansa tanssisaliin. Ovathan molemmat vanhimmat jo
nähneet monta tanssikautta, mutta ovat aina niin somia ja koristettuja,
niin hyvin puettuja, että kernaasti heidät tanssiin pyytää. He saavat
yhtä suuren ihailun kuin heidän nuoremmat sisarensa — niin, melkein
yhtä suuren, kuin heidän äitinsä muinaisina päivinänsä. He osaavat
kantaa pukunsa ja koristeensa niin kauniisti ja suurella suloudella,
heidän vallattomuutensa on niin ihastuttava, naurunsa niin sointuva
ja kirkas, aivan kuin huonosti kasvatettujen lasten, he hoitavat
viuhkojansa aito espanjalaisen tapaan — mutta siitä huolimatta eivät
he ole tulleet naimisiin. Ei kukaan heidän ihailijansa ole mennyt
pitemmälle sitten kun on läheltä nähnyt heidän omituisen kotielämänsä —
monenmoiset menot, viiruiset lautaset, rikkinäiset tapeetit, huonosti
ripustetut antiikkiset kattolamput, alituisesti juoksevat velkojat,
nuorten naisten huolimattoman pukeutumisen kotonansa — kaikki tämä on
ajanut heidät pakoon heidän parhaimmissa aikeissansa. Ja mitä siitä on
tosiaankin sanottava? Eihän iki maailmassa voi olla hauska aina hankkia
kiikkumattoja rouvalle, joka aina heiluu ilmassa kuin lintu.

Pelkään Simoisen tyttöjen jäävän naimatta. Erään kerran kuitenkin
tarjoutui erittäin loistava tilaisuus naimiskauppaan — se
oli kommunismin päivinä. Simoisen perhe oli paennut erääseen
pikkukaupunkiin Normandiassa, jonka asukkaiden selvästi täytyi olla
erittäin riidanhaluisia, koska siellä oli kuulumaton määrä lakimiehiä,
notarioita ja asianajajia. Tuskin oli perhe sinne saapunut kun Simoisea
alettiin kysellä töihin. Hänen maineensa kunnollisena kuvanveistäjänä
hankki hänelle kohta sitä, mitä hän etsi, sillä viranomaiset
antoivat hänelle toimeksi laittaa muistomerkki, joka pystytettäisiin
julkiselle paikalle kaupungissa. Simoise hankki itsellensä kuvaamon,
rouvan kiikkumatto ripustettiin erääseen sen nurkkaan ja nuoret
naiset laittoivat pikkujuhlia. Ne tekivät kaupungissa erinomaisen
menestyksen. Täällä voivat heidän kotinsa puutteet mennä ja kelvata
luonnollisena seurauksena maanpaosta, eikä kukaan sen vuoksi tehnyt
mitään muistutuksia heidän omituisista kotioloistansa. Nauroivathan
nuo kauniit ja somat naiset itse kaikkein makeimmasti heidän
puutteellisuuksillensa. Kiireellisessä paossa ei ollut voinut ottaa
mitään mukaansa ja sotatilassa olevasta Pariisista ei voinut mitään
saada — tämä antoi heille vain uutta viehätystä. Ehdottomasti täytyi
muistuttaa kauniita mustalaistyttöjä, joiden täytyy kammata ihanat
hivuksensa jossakin ladossa ja sammuttaa janonsa lähteen partaalla.
Vähemmän runollisten mielestä muistuttivat he hiljaisessa paossa
olevia Coblenzissa-naisia, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinetten
hoviin ja jotka olivat paenneet niin päätäpahkaa, etteivät ennättäneet
ottaa ihojauhoa y.m. tuolettitarpeita tahi kamarineitiä mukaansa, vaan
nyt täytyi oppia itse itseänsä palvelemaan, mutta yhtäkaikki aina
säilyttivät hienot, kiihoittavat ja irstaat tapansa ja olentonsa, jotka
olivat vallinneet Ranskan hovissa.

Jokaisena iltana täytti Simoisen atelierin joukko loistavia ja
hurmaavia ihailijoita. Vuokraamansa pianon mukaan tanssi koko seurue
polkkaa, valssia ja schottista — siihen aikaan tanssittiin vielä
schottista Normandiassa.

"Tästä varmaan lopuksi tulee häät", sanoi ukko Simoise itseksensä. Ja
silloin olisi varma, jos onnellisesti pääsisi ensimäisestä, niin toiset
seuraisivat perässä. Mutta onnettomuudeksi ei päästy ensimäisestäkään,
vaikka se jo oli vähällä tapahtua. Hurjin tanssija koko notaario-,
asianajaja- ja heidän apulaisjoukossansa oli nimittäin eräs leskimies,
eräs notaario, joka hyvin silmiinpistävällä tavalla hakkaili vanhinta
neiti Simoisea. Perheessä nimitettiin häntä "ensimäiseksi tanssivaksi
notaarioksi" — tarkoittaen erästä henkilöä Molièrin baletissa. Kun
näki kuinka tuo aina iloinen ja innokas tanssija kääntelihe ja
vääntelihe, täytyi myöntää, että Simoisella oli syytä häneen asettaa
suuria toiveita. Mutta kerta kaikkiaan, notariot ja liikemiehet
eivät tanssi kuten muut ihmiset. Kun sanottu kavaljeeri keinuttelihe
valssissa ja ajatteli jotenkin näin: "Simoisen perhe on tosiaankin
ihastuttava... tralala... lalala... mutta heidän pitäisi pian panna
minut takavarikkoon... lala... Kaikissa tapauksissa en ryhdy mihinkään
päätökseen ennenkun Pariisin piiritystila on lopussa... tralala...
silloin voin hankkia itselleni lähempiä tietoja... lalala..." Niin
ajatteli "ensimäinen tanssiva notaario" ja kun Pariisi pääsi vapaaksi
piirityksestään, hankki hän todellakin lähempiä tietoja Simoise'n
perheestä — ja kosiskeleminen keskeytyi siihen.

Yhtä vähän oli tullut mitään toistenkaan lupaavista kihlauksen
viitteistä. Mutta mikään ei tähän asti ole voinut tukahuttaa
korkeaäänistä rattoisuutta tässä omituisessa kodissa. Päinvastoin —
mitä lupaavimmat näköalat haihtuivat olemattomiin, sitä vilkkaammaksi
se vaan kävi. Seuraavana talvena täytyi Simoise'n perheen muuttaa kolme
kertaa ja erään kerran pantattiin huonekalusto — mutta siitä huolimatta
laittoivat he vielä kahdet naamiotanssiaiset.



X.

Katkelma erään naisen kirjeestä | ystävättärellensä.


(Löydetty rue Notre-Dame de Chams'elta.)

»— — — mitä kaikkea se minulle maksoi, miten paljo olenkaan nähnyt
vaivaa päästäkseni taiteilijan vaimoksi! Mutta nuoret tytöt nyt kerran
saavat niin paljo tyhmyyksiä päähänsä. Ah, rakas ystävä, jospa tämän
kaiken olisin ennen tiennyt! Ajattele itseäsi minun asemassani. Minä
tutkiskelin taiteilijain osoitteita näyttelyjen luetteloista ja huomasin
niiden melkein kaikkien asuvan kaukaisilla, hiljaisilla kaduilla
laitakaupungilla. Kuvittelin itselleni kuinka hiljaista ja rauhallista
siellä täytyy olla. Jokainen on vetäytynyt itseensä, ei ajattele
muuta kuin työtänsä, ja perhettänsä — ja kun tunnen itseni ja tiedän,
että minulla on hirveä taipumus mustasukkaisuuteen, sanoin itsekseni:
Juuri sellaisen miehen minä tahtoisin. Hän olisi aina luonani, meidän
ei tarvitseisi erota koko päiväksi. Hän tekisi työtä maalaten tahi
veistäen, minä istuisin vieressä ja lukisin. Me viettäisimme päivämme
yhdessä kuvaamossa. Suloinen ajatus!

Mutta kuinka minä kokemattomuudessani petyin. Minulla ei ollut
aavistustakaan kuinka taidemaailmassa menetellään, kuinka kummalliset
tavat kuvaamossa vallitsevat ja mitä siellä täytyy sietää. Kun minä
ennen maailmassa katselin antiikkisia jumalattaria, jotka suurimmalta
osaltaan aina ovat kauhean alasti, ei koskaan juolahtanut mieleeni,
että löytyisi naisia, että löytyisi tyttöjä — että löytyisi _ketään_,
jotka — niin, ja että lopuksi minun itsenikin pitäisi — —

Rakas ystäväni, usko vakuutustani, että jos minulla olisi ollut
pieninkin aavistus siitä, en iki maailmassa olisi mennyt naimisiin
kuvanveistäjän kanssa! En, totisesti en. Sinun nimittäin täytyy
tietää, koko minun perheeni oli tätä naimista vastaan, vaikka minun
mieheni omistaa omaisuuden, on kuvanveistäjänä hyvin suuri maine ja
on rakennuttanut viehättävän, pienen huvilan meille molemmille. Se
olin minä — minä yksin, joka halusin tätä yhdistystä. Hän oli komea,
huomaavainen ja edistyvä. Minusta kyllä hän silloin tällöin tunkeusi
liian paljo minun pukemisasioihini, esim. kampaukseen: "Teidän ei
pitäisi asettaa hivuksianne niin, vaan näin". Ja minun herra sulhastani
miellytti usein kiinnittää kukka kiharoihini — ja minun täytyy
todellakin myöntää, että hän teki sen enemmän maukkaasti kuin meidän
kähertäjättäremme ja muotineitomme. Onhan sellaiset ominaisuudet
miehellä jotain omituista? Vai kuinka? Minun olisi pitänyt epäillä! Ja
nyt pitää sinun saada kuulla enemmän.

Tulimme takaisin häämatkaltamme. Kun minä järjestelin parhaalla
tavallani itseäni varten ihastuttavaa, valiokauniisti kalustettua
yksityiskamariani — sinä tunnet sen soman huoneen ja tiedät kuinka
hauska se on — oli mieheni jälleen alkanut askarrella työnsä kanssa
ja meni päivisin kuvaamoonsa, joka sijaitsee toisella suunnalla
kaupungissa. Kun hän iltaisin tuli kotiin, kertoi hän iloisella
mielellä teoksestansa, jonka hän seuraavalla kerralla tulisi panemaan
näytteille: "Kylvystä nouseva roomalaisnainen". Hän sanoi minulle
erikoisesti tahtovansa saada esille marmoriin sen keveän väristyksen,
joka kulkee ruumiin lävitse kun on tullut ilmaan, erikoista huolta
tulisi hän asettamaan sen manttelin hienoihin laskoksiin, joka putoaa
kylpevän olkapäiltä enemmän noin — en muista enää yksityiskohtia. Minä
uskon sinulle erään asian: kun hän puhui ja haaveksi työstään, en häntä
täydellisesti ymmärtänyt, mutta minä yhtäkaikki vastasin aina varovasti
ja luottaen: "Siitä täytyy tulla jotain aivan hurmaavata!" ja minä näin
jo hengessä kävelijöitten näyttelyn parkettilattialla ihailevan mieheni
teosta. Kuinka upealta tulisi tuo valkoinen marmorikuva näyttämään
viheriää taustaa vastaan — ja olin jo kuulevinani ympärilläni
puoliäänisiä kuiskauksia: "Se on taiteilijan kaunis rouva..."

Eräänä päivänä tulin uteliaaksi näkemään kuinka pitkälle jo
on todellakin tultu jalon roomattaren kanssa ja minä sain sen
mielijohteen, että hämmästyttää miestäni hänen kuvaamossansa, missä en
koskaan ennen ollut käynyt. Se oli ensimäisiä kävelyjä mitä tein omin
neuvoineni — ja minä laitoin itseni niin kauniiksi kuin mahdollista
tätä merkillistä tapausta varten.

No, minä tulin tienoille ja paikalle ja löysin avoimen suuren puistoon
vievän käytävän, missä kuvaamo sijaitsi. Kaikissa tapauksissa oli
minulla oikeus käydä sisälle — ja niin minä menin — mutta ajatteles
harmiani, kun näin mieheni seisovan muurarin pusero yllään! Hiukset
riippuivat hajallansa otsalla, kädet olivat tahratut savella,
kipsillä — ja hänen edessänsä seisoi nainen! Niin, ajatteles, rakas
ystäväni — suurikasvuinen naishenkilö seisoi hänen edessänsä eräällä
astinlaudalla! Ja miltä hän näytti! Tuskin puoliksi vaatetettu! Ja
siinä hän seisoi rauhallisena ikäänkuin se olisi ollut täydellisesti
sopivaa ja luonnollista. Hänen vaatteensa, jotka näkyivät viistäneen
katuliassa, hänen vinokantaiset kenkänsä ja hänen hattunsa siihen
harsittuine kukkineen, olivat yhteen heitettynä eräälle hänen
vieressänsä olevalle tuolille. Kaiken tämän käsitin yhdellä
silmänheitolla, ja sen voit uskoa, että siitä sain kylläkseni. Etienne
koetti pidättää minua ja tahtoi jotain sanoa, mutta minä peräännyin
kauhistuneena takaisin hänen likaisten sormiensa tieltä, juoksin tielle
ja kiiruhdin niin pian kuin voin kotiin äitini luokse, jonne tulin
melkein puolikuolleena.

Voit käsittää tuloani ja kuinka minut otettiin vastaan.

"Jumalan tähden, rakas lapseni, mikä sinulla on? Mitä se on?"

Minä kerroin äidille, mitä olin nähnyt kuvaamossa — kuinka kurja
ihminen oli siellä seissut ja millaisessa puvussa. Ja niin purskahdin
minä itkuun, kiihkeimpään itkuun. Äitini oli luonnollisesti myöskin
hyvin liikutettu, mutta hän koetti lohduttaa minua ja sanoi, että
todennäköisesti se oli ollut modelli, jonka olin nähnyt.

"Mitä? Ooh, mutta onhan se kerrassaan inhoittavaa! Miksi ei kukaan
puhunut siitä ennen kuin menin naimisiin!"

Samassa silmänräpäyksessä tuli Etienne. Hän oli hämmästynyt ja pois
suunniltansa ja alkoi pitkässä puheessa minulle selittää, että modellit
myöskin ovat naisia niinkuin muutkin ja että kuvanveistäjät eivät voi
olla ilman näitä naisia. Mutta nyt osui hän harhaan. Minä en antanut
petkuttaa enkä houkutella itseäni, vaan sanoin kerta kaikkiaan, etten
millään ehdolla tahdo miestä, joka päivät on sellaisen naisen kanssa
kahden kesken.

"Se voidaan kyllä sovitella, rakas vävypoikani", arveli äiti, joka
tahtoi, että kaikki tulisi hyväksi jälleen. "Voithan aivan hyvin taipua
vaimosi toivon mukaan. Etkö voi hankkia itsellesi pahvista tahi puista
modellia."

"Se on kerrassaan mahdotonta, kallis anoppiseni."

Minun herra mieheni pureksi viiksiänsä. Sitä tekee hän aina kun on
hyvin vihainen.

"Mutta voihan se kaikissa tapauksissa käydä, rakas ystäväni. Onhan
muotilaisilla pää pahvista ja vahasta, jolla he koettelevat uusia
hattujaan, ovatko ne pukevia. Ja kun se käy pään kera, niin miksi se ei
voisi myöskin käydä..."

Mutta se näytti siltä kun se ei voisikaan käydä, koskapa Etienne koetti
koko joukolla teknillisiä sanoja ja yksityiskohtaisilla selityksillä
meitä siitä vakuuttaa. Hän näytti todellakin olevan hyvin onneton, sen
näin kun kyyneleet lopultakin lakkasivat vuotamasta. Minun suruni oli
tehnyt hänet hyvin alakuloiseksi. Pitkän ja vähän ylentävän taistelun
perästä tultiin siihen päätökseen, että hänen modellinsa — kun se nyt
kerran oli hänelle niin välttämätöntä — ainoastaan minun läsnäolossani
saisi olla hänen luonansa. Hänen kuvaamonsa vieressä oli pieni mukava
sokkelo, mistä minä voin nähdä, olematta itse näkyvissä. Sinusta
luonnollisesti näyttää kauhealta tällä tavoin kätkeä mustasukkaisuutta
ja ilmoittaa sitä. Mutta usko minua, rakas ystävä, sellaista täytyy
ensin kokea voidaksensa tuomita ja arvostella sitä.

Päivä sen jälkeen piti modellin tulla jälleen. Minä kokosin kaiken
rohkeuteni ja menin kuuntelupaikalle, kun ensin olin mieheltäni
vaatinut pyhän lupauksen, että hän silmänräpäyksessä tulisi luokseni
heti kohta kun olin liikauttanut pientä soittokelloani.

Tuskin olin ennättänyt asettua vartiopaikalleni, kun tuo inhoittava
modelli saapui. Hän oli puettuna inhoittavimmasti ja mauttomimmasti,
ilman turnyyriä — minun täytyi heti kysyä itseltäni suoraan, kuinka
on mahdollista olla mustasukkainen tuollaiselle rääsyiselle olennolle
— nainen likaisessa kauluksessa ja kalvokkaissa, käärittynä vanhaan
kuluneeseen! viheriään vaippaan, jonka hetulat suurimmaksi osaksi ovat
poissa. Mutta kun näin kuinka häpeämättömästi tuo nainen heitti pois
vaipan ja leningin — riisuutui julkeasti keskellä kuvaamoa, aivan kun
se niin pitäisi olla — niin, tiedätkös, silloin tuskin tiesin mitä
tehdä. Tunsin tulisimman vihan kuohuvan rinnassani ja minä painoin
kelloa — Etienne tuli. Joka jäseneni vapisi, en voinut saada sanaa
huuliltani. Ensin laski hän pilaa minun kiihoittuneesta tilastani,
mutta sitte koetti hän minua hyvillä sanoilla rauhoittaa ja kääntyi
lopulta jälleen työhönsä. Nyt oli nainen siellä jo paikallansa.
Hän seisoi siellä puoliksi puettuna, kuten päivää ennen ja hänen
pitkät hivuksensa putosivat mahtavina aaltoina alas selälle — hän ei
näyttänyt ollenkaan niin kauhealta kuin ennen, vaan muistutti kokonansa
kuvapatsasta, vaikka hänen kasvonsa olivat hyvin tavalliset ja niissä
oli väsynyt ja laimea ilme.

Kuuluvasti sykki sydämeni, mutta minä en virkkanut mitään. Äkisti
kuulin mieheni huudahtavan: "Se ei kelpaa! Tuo vasen sääri — teidän
täytyy ojentaa se vähän enemmän eteenpäin". Modelli ei ymmärtänyt häntä
heti aivan selvästi, sillä mieheni meni eteen hänen luokseen — mutta
ei, ei! Sitä en voinut sietää, se meni yli voimieni! Minä soitin,
mutta hän ei vain kuullut minua; soitin ja soitin taas — soitin niin
vimmatusti kuin olisin tahtonut herättää kuolleetkin. Lopuksi tuli
hän ryppyisin otsin — nähtävästi vihaisena siitä, että hän oli tullut
häirityksi työssänsä.

"Mutta Armande, minä pyydän — koeta nyt olla hieman järkevä."

Minä uin kyynelissä. Laskin pääni hänen olallensa ja sanoin nyyhkien:
"Se on liian paljo! Minä en voi!" Silloin sanomatta sanaa vastaukseksi
meni hän nähtävästi syvästi loukattuna takaisin kuvaamoon ja antoi
tuolle epämiellyttävälle ihmiselle viittauksen, jonka jälkeen hän
pukeutui ja meni tiehensä.

Seuraavina päivinä ei mieheni mennyt kuvaamoon. Hän oli aina sisällä
luonani, ei mennyt portista ulos, ei ottanut vastaan ketään, ei
edes parhaimpia ystäviänsäkään ja oli selvästi hyvin alakuloinen ja
huonovointinen, vaikka hän osoitti minulle ystävyyttä ihan viimeiseen
asti.

Erään kerran uskalsin tulla esiin arasti kysyen: "Miksi et enää
työskentele, Etienne?" — "Minä en voi työskennellä ilman modellia",
vastasi hän lyhyesti. Minulla ei ensin ollut rohkeutta niskoitella
hänelle, sillä tiesinhän liiankin hyvin, että minä olin syynä hänen
huonoon tuuleensa ja että mielipahansa oli oikeutettua. Yhtäkaikki
pyydystin hänet lopulta kaikellaisilla hyväilyillä ja hellyyden
osoituksilla, että hän jälleen menisi kuvaamoonsa ja koettaisi — kuinka
sitä sanotaan — niin, "mielikuvituksensa nojalla" saattaa loppuun
aloitetun työnsä. Jos se ei onnistuisi, voisi hän seurata äitini neuvoa
ja käyttää puunukkea. Minun mielestäni tämä olisi voinut käydä aivan
mainiosti, mutta minun miesraukkani oli päinvastaista mielipidettä
ja selitti, että mitä hän sillä tavalla saa aikaan, on se kerrassaan
kelvotonta. Hän tuli enemmän ja enemmän alakuloiseksi joka päivä ja
iltaisin tuli hän kotiin kuvaamosta voimatonna ja onnetonna. Jos se
sillä tavalla olisi jatkunut, olisi hän uskottavasti tullut sairaaksi —
minä olin oikeissa pintehissä, voit ymmärtää. Minä sanoin aina ja yhä,
että hänen työnsä oli "erinomainen" ja "kerrassaan hurmaava", mutta
minä näin, ettei se sattunut paikalleen. Luulenpa todellakin, ettei
hän koskaan laskenut kättäänkään siihen. Kun tulin kuvaamoon, löysin
hänet joko poltellen tahi lukien loikomassa patjalla taikka myöskin
heittämässä palloa seinään ja kattoon ja sitte jälleen ottaen sen
kiinni suurella tarkkuudella.

Eräänä iltapäivänä tulin taaskin sinne ja katsoin puolivalmista
roomatar-raukkaa, joka nyt jo niin kauvan oli ollut puuhassa
noustakseen kylvystään, mutta luultavasti ei koskaan tulisi
onnistumaan. Silloin sain minä hurjan ajatuksen. Roomattarella oli
melkein sama ruumiinrakennus kun minulla — ehkä minä hätätilassa
voisin...

"Miten tosiaankin pitää kauniin säären olla muodostettu?" kysyin äkisti
herra mieheltäni.

Hän selitti sen minulle ihan perinpohjin ja sanoi lopuksi, että se oli
juuri se, joka häneltä puuttui ja ettei hän koskaan elämässään saisi
kuvaa täydennetyksi ilman modellia!

Etienne raukka! Hän sanoi tämän niin surkean valittavalla äänellä,
se teki hänelle niin kovin pahaa. Ja tiedätkö mitä minä tein? Rakas
ystäväni, en voinut toisin menetellä. Minä otin tuon poimuisen
manttelin, joka oli heitetty jonnekin nurkkaan ja menin sokkeloon
sisälle. Sitte tulin ulos jälleen hyvin hiljaa — ja sanomatta
ainoata sanaa miehelleni, joka oli vaipunut unelmiin valveillansa ja
tarkasteli puolivalmista kuvapatsasta, asettausin astinlaudalle hänen
eteensä samassa puvussa ja samaan asemaan kuin olin nähnyt hänen
modellinsakin olleen. Ah, rakas ystäväni, sinä voit uskoa, että hänen
kasvonsa muuttuivat, kun hän käänsi päänsä ja näki minut! Hän säteili
liikutuksesta ja ihastuksesta! En tiennyt pitikö minun nauraa vaiko
itkeä — tunsin poskieni leimuavan punaisena. Ja sitte tuli hänelle
kiire järjestämään aseitansa ja asettelemaan verhoja — mutta sehän
nyt on jotenkin saman tekevä. Etienne oli nyt ylen onnellinen minun
päähänpistostani, niin että minä kerrassaan unohdin kainostella. Ja,
ajattelehan, rakas ystäväni, että kaikki oli tuli...»



XI.

Suuren miehen leski.


Kun kerrottiin rouvan mennen naimisiin ei se ketään kummastuttanut.
Huolimatta nerostaan, ehkäpä juuri neronsa tähden, oli tuo suuri mies
viidentoista vuoden ajalla tehnyt vaimonsa elämän hyvin happameksi
ja vielä suonut itselleen juonia ja huomiota herättäviä seikkailuja,
joista koko Pariisilla väliin oli paljo sanomista. Kunnian leveällä
valtatiellä, jota hän oli samonnut suurellisena ja ylpeänä, kuten
kaikki, jotka ovat varmat kuolevansa nuorena, oli vaimonsa häntä
seurannut nöyränä ja arkana, istuen hänen riemuvaununsa pienessä
nurkassa, aina valmiina tyrkkimisiin. Kun hän valitti, olivat
sukulaiset, ystävät ja kaikki ihmiset häntä vastaan. "Kunnioita hänen
heikkouksiansa", sanottiin hänelle, "ne ovat yhtä rajattomat, kuin
hän olisi Jumala. Elä tee häntä rauhattomaksi, elä häiritse häntä.
Muistakaa, ettei miehenne ole yksin teidän. Hän on enemmän isänmaan
ja taiteen kuin perheen. Ja kukapa tietää, jos ei yksi ja toinen
niistä harha-askelista, joita te hänessä moititte, ole lahjoittanut
meille noita yleviä norontuotteita?" Mutta lopulta hän väsyi
alituiseen vaikenemiseen ja kärsimiseen. Hän tuli uhkamieliseksi,
pois suunniltansa, niin että juuri kun tuo suuri mies kuoli, olivat
he aikeissa pyytää eroa ja antaa kuuluisan nimensä kuljeskella
juorulehtien kolmannella sivulla.

Tämän onnettoman avioliiton mielenvavistuksen jälkeen, sairauden
aikana vallinneen rauhattomuuden, äkillisen kuolontapauksen, joka
hetkeksi oli herättänyt eloon rouvan syntyperäisen hellyyden häntä
kohtaan, vaikuttivat leskeyden ensimäiset kuukaudet vahvistavasti
ja rauhoittavasti häneen, niinkuin kylpykausi. Puutteen pakoittama
vetäytyminen elämästä, rauhoittavan surun tyyneys antoivat hänelle
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä uuden nuoruuden, melkein yhtä puoleensa
vetävän, kuin ensimäinenkin. Musta puku muuten sopi hänelle mainiosti
ja niin hän oli myöskin vastaava — vähän ylpeän varma, jota yksinäiset
naiset ovat — kantamaan suurta nimeä. Hyvin arkana vainajan kunniasta,
joka oli hänelle maksanut niin monta kyyneltä ja nyt päivä päivältä
kasvoi niinkuin loistava kukka haudan mustan mullan ravitsemana,
nähtiin hänen pitkiin, mustiin harsoihin kääriytyneenä, käyvän
teatterin johtajain ja musiikinkustantajain luona, työskentelevän
saadakseen miehensä oopperoita uudestaan esille, valvovan hänen jälkeen
jääneiden teosten ja keskeneräisten käsikirjoitustensa painattamista
ja näiden yksityisseikkojen antavan hänelle jonkinlaista juhlallista
tarkkuutta, kunnioitusta niinkuin pyhimykselle.

Samaan aikaan teki hänen toinen miehensä hänen kanssaan tuttavuutta.
Hän myöskin oli musiikkeri, melkein tuntematon, sävellellyt valsseja,
pieniä pianokappaleita ja kaksi pientä oopperata, joiden somasti
laitettuja partituureja ei ollut esitetty eikä myyty. Hänellä oli
miellyttävä ulkonäkö ja sievonen omaisuus, jonka oli perinyt hyvin
porvarillisilta vanhemmiltansa. Sen lisäksi oli hänellä koko paljo
kunnioitusta kaikkia neroja kohtaan, halusi kuuluisaksi mieheksi ja
oli nuoren taiteilijan tavoin aivan lapsellisen innokas. Myöskin hän
aivan ihastui, kun hänelle näytettiin suuren mestarin leski. Oli kuin
itse soitannon jumalatar olisi hänelle ilmestynyt. Hän rakastui heti
ja kun leski alkoi jo ottaa vieraita luoksensa, antoi hän esitellä
itsensä hänelle. Neron ilmakehässä, joka vielä viipyi jälellä
salongin joka sopessa, kasvoi hänen intohimonsa. Siellä oli mestarin
kipsikuva, piano, jolla hän oli sävellellyt, hänen parttituurejansa
oli levitettynä kaikille huonekaluille, silmällekin musiikkia,
joka kirjoitetuista sävellauseista virtasi sointuvina sävelparvina
puoliavointen lehtien välistä. Enempi vakavasta mieltymisestä leskeen,
johon tässä liittyi totiset muistot niinkuin kehyksenä, lämpeni hänen
rakkautensa kiehuma-asteeseen.

Pitkän epäilemisen perästä päätti tuo kiltti poika kosaista, mutta
aivan nöyrillä ja kainoilla sanoilla... Hän tiesi kuinka vähän
merkitsevä hän oli rouvalle. Ymmärsihän hän hyvin kuinka raskasta
hänelle olisi vaihtaa kuuluisa nimensä hänen tuntemattomaan ja
kohtalaiseen. Sitte tuhansia lapsellisia lauseita samaan tapaan. Voi
olla varma, että tuo arvoisa nainen kaikkein sisimmässänsä tunsi
itsensä imarrelluksi valloituksestansa, mutta hän näytteli särjetyn
sydämen komediaa ja otti sen vastaan naiselle ominaisella hyljeksivällä
ja kokeneella naamalla, mikä näytti kuin sen, joka on lopettanut
elämänsä ilman toivoa, alkaa sitä uudestansa. Hänellä, joka koskaan ei
ollut saanut sellaista rauhaa kun suuren miehensä kuoltua, oli vielä
jälellä kyyneleitä itkeäksensä häntä hehkuvalla ihailulla, kun hän
puhui vainajasta.

Lyhyesti sanoen — tämä luja leskipäätös loppui naimiseen. Mutta leski
ei luopunut entisyydestään; hän jatkoi naineenakin enemmän kuin koskaan
suuren miehen leskenä olemista. Hän huomasi aivan hyvin, että se
oli hänen miehensä silmissä hänen parhain pyhimysloistonsa. Tietäen
olevansa miestänsä vanhempi, painoi hän — estääkseen miehensä sitä
huomaamasta — eräänlaisen yleisen kärsivällisyyden muodossa hänet
alas, hyväntahtoisesti ja ikäänkuin haavoitettuna valittaen tätä
halpa-avioisuuttansa. Mutta se ei miestä loukannut, päinvastoin. Hän
oli niin vakuutettu alamaisuudestansa, että hän piti sen luonnollisena,
kun sellaisen miehen muisto ylivaltiaana hallitsee sydäntä. Pitääksensä
häntä tässä nöyryytetyssä mielentilassa, luki hän joskus hänelle niitä
kirjeitä, joita mestari oli hänelle kirjoitellut kosiessansa. Tämä
menneiden uudestaan ottaminen esille teki hänet viisitoista vuotta
nuoremmaksi; kaikki nämä rakastuneen ylistysrunot, ylenpalttinen
intohimo, joka noista kirjeistä uhkui, antoi hänelle, kauniille,
rakastetulle ja suositulle naiselle suuren itsevarmuuden. Että rouva
siitä ajasta oli muuttunut, huomasi puolisonsa tuskin mitään; hän
palveli häntä uskollisesti huolimatta mistään muista vakuutuksista ja
piti sen erinomaisena kunniana. Hänestä tuntui kuin nämä tuskalliset
rukoukset yhdistäisivät hänet mestariin ja hän peri tämän jo näytellyn
rakkausromaanin.

Ihmeellinen pari! Oli erittäin omituista tarkastaa heitä seuraelämässä.
Näin heidät joskus teatterissa. Kukaan ei olisi tuntenut enää tuota
nuorta pelokasta ja kainoa naista, joka ennen seurasi mestaria sen
varjon nielemänä, jonka hän levitti ympärillensä. Nyt istui hän selkä
suorana aitiossansa, näytellen itseänsä ja vetäen kaikkien katseet
puoleensa ylpeällä kasvojenilmeellä. Näytti kuin ensimäisen miehensä
kunniakehä olisi ollut hänen päänsä ympärillä. Miehen nimi kaikui hänen
ympärillänsä niinkuin kunnianosotus, tahi syyte. Toinen mies istui vähä
taampana alamainen ilme naamallansa kuin uhrilampaalla, otti vaarin
kaikista hänen liikkeistänsä ja palveli häntä huolellisesti.

Heidän nämä omituisuudet olivat vielä enemmän silmiinpistävät.
Muistanpa erään iltaman, jonka he panivat toimeen vuosi naimisensa
jälkeen. Mies käveli vierasten joukossa ylpeänä ja vähä neuvotonna
nähdessään niin paljon vieraita luonansa. Rouva sitävastoin —
halveksuva, synkkä ja ylevämpi — oli sinä iltana siihen asteeseen
asti suuren miehen leski, ettei voi olla enempää. Hänellä oli
joku varma tapa katsoa miestänsä olkansa ylitse ja nimittää häntä
"ystäväraukaksensa" ja antaa hänen tehtäväksensä kaikkia karkeampia
isännän tehtäviä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Se on ainoa
mihin sinä kelpaat." Rouvan ympärille keräytyi piiri entisiä
seuratovereita, jotka olivat olleet todistajina mestarin loistavassa
debyytissä, hänen taisteluissansa ja voitoissansa. Hän kiemaili
heille ja näytteli melkein tyttöstä. He olivat semmoisena tunteneet
hänet nuorena. Melkein kaikki nimittivät häntä etunimellään "Anaïs".
Se oli kuin ylijumalain joukko, jota tuo miesraukka kunnioittaen
lähestyi kuullaksensa puhuttavan edeltäjästänsä. Muisteltiin noita
kunniakkaita ensi-iltoja, noita voitokkaita taisteluhetkiä, edelleen
tuon suuren miehen päähänpistoja, hänen työskentelytapaansa, kuinka hän
saadaksensa innostusta oli tahtonut rouvansa juhla-asussa koristeinensa
viereensä... Muistatteko sitä, Anaïs?... Ja Anaïs huokasi ja punastui.

Siltä ajalta ottivat alkunsa hänen kauniit lemmensävellyksensä,
ennen kaikkia Savonarola, kaikista intohimoisin, tämän suuri duetto
kuutamoinensa, ruusuntuoksuinensa ja satakielinensä. Eräs ihailija meni
pianon ääreen ja soitti sen yleisen, hartaan liikutuksen vallitessa.
Tämän ihaillun kappaleen viimeisiä säveliä kuullessansa suli suuren
miehen leski kyyneleihin. "Minä en voinut sitä auttaa", sanoi hän, "en
ole koskaan voinut sitä kuulla itkemättä." Mestarin vanhat ystävät
antoivat nyt leskiraukalle hellän todistuksen osanotostaan hänen
suruunsa; he tulivat toinen toisensa perästä kuin hautajaisissa ja
puristivat hänen kättänsä lämpimästi.

"No, Anaïs, no... teidän täytyy olla vahva!"

Ja kaikkein naurettavinta oli se, että mies numero kaksi seisoi
rouvansa vieressä liikutettuna ja harrasnaamaisena ja antoi käden
puristuksen, hän myöskin — ja otti puolestansa vastaan surunvalitukset.

"Niin — mikä nero! Mikä nero!" sanoi hän kuivaten silmiään.

Se oli samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa.



XII.

Valehtelijatar..


»En elämässäni ole rakastanut useampaa kun yhtä ainoata naista»,
kertoi meille maalari D. »Minä vietin viisi vuotta täydellisesti
onnellista, hiljaista ja tyytyväistä elämää hänen kanssansa. Rohkenen
väittää, että minun on häntä kiittäminen siitä, että olen nyt kuuluisa
taiteilija, sillä kun hän oli läheisyydessäni, kävi työ helposti,
sain yht'äkkiä parhaimpia ja miellyttävimpiä aiheita ja valmistuivat
ne helposti ikäänkuin leikkien. Kun hänet näin ensikerran, oli kun
hän aina olisi kuulunut minulle, että hän oli minun ikimuistoisista
ajoista — hänen kauneutensa, koko hänen olentonsa ja hänen luonteensa
vastasivat aivan täydellisesti sitä naisen ihannekuvaa, jota olin
haaveksinut unelmissani. Ja tämä nainen ei jättänyt minua koskaan,
kuoli huoneessani, sylissäni, rakastava sana minulle huulillansa —
ja yhtäkaikki suututtaa minua häntä ajatellessani. Kun hänen kuvansa
loihdin sieluni silmäin eteen, kun hänet näin semmoisena kuin viiden
vuoden ajan olen häntä nähnyt lemmenonnemme sädeloiston ympäröimänä
— hänen suloinen, soma vartalonsa, kauniin kalpeat kasvonsa, joiden
hienot, säännölliset niinkuin marmoriin veistetyt piirteet, olivat
itämaalaisen juutalaisen perikuva, hänen suloisen vieno äänensä,
puoliksi verhottu kuten katseensakin, olivat... kun minä loihdin tämän
suloisen olennon mieleeni, tulee se yksin ja ainoastaan puhjetakseni
jälleen ja jälleen sanomaan: 'Minä vihaan sinua!'

Hänen nimensä oli Clotilde. Erään ystäväni kotona, jossa kävin
ensimäistä kertaa, esiteltiin hänet minulle nimellä rouva Deloche, —
erään Länsi-Intia matkustajan leski. Hän näytti myöskin tehneen pitkiä
ja vaivaloisia matkoja, sillä usein tapahtui keskustellessa, että hän
jonkun kaskun aloitti sanoilla: "Eräänä päivänä ollessani Tampicossa
tahi eräänä kauniina päivänä kun me lepäsimme Valparaison väylällä",
mutta ei hänen puheessansa eikä tavoissansa ollut mitään, joka olisi
muistuttanut sellaisesta kuljeksija-elämästä, yhtä vähän kun hänessä
näkyi jälkiä hoidottomuudesta, joka aina tahtoo seurata alituisesta
olinpaikan vaihtelusta. Hän oli syntyjään pariisilainen ja vaatetti
itsensä hienoimmasti valitulla aistilla. Koskaan en nähnyt hänen
pitävän mitään ulkomaalaisia vaatekuoseja, joka muutoin on tavallista
meriupseerien ja kauppiaiden rouvilla, jotka ovat pitemmän ajan
oleskelleet vieraissa maissa.

Niin pian kun olin selvillä siitä, että rakastin häntä, oli ensimäinen
ja ainoa ajatukseni pyytää hänen kättänsä. Erään ystäväni välityksellä
esitin tämän pyyntöni hänelle ja hän toimitti asiani lämpimästi.
Ihailtuni vastaus oli yksinkertainen ja helppotajuinen; hän ei
koskaan tulisi menemään uusiin naimisiin. Tämän perästä vältin häntä
kohdata, en edes tahtonut nähdä häntä enää, mutta kun ajatukseni yhä
pyöriskelivät hänen piirissään, voimatta reväistä itseäni irti tuosta
taikavoimasta, enkä omistaa itseäni työlleni, päätin lähteä matkoille.
Olin tehnyt kaikki valmistukset ja olin juuri avonaisten laatikoiden,
kaappien ja arkkujen ympäröimänä aikeissa ruveta kokoomaan kapineitani
— kun rouva Deloche astui huoneeseeni. "Miksi matkustatte?" sanoi hän
hyväilevällä äänellä. "Siksi, että rakastan teitä!" "Mutta... mutta
rakastanhan minäkin teitä, vaikka en voi mennä kanssanne naimisiin
siksi... siksi etten ole leski". Viimeisissä sanoissa värisi hänen
äänensä hieman.

Ja nyt kertoi hän koko historiansa minulle. Se oli tavallinen vanha
rakkaus ja hylkääminen. Hänen miehensä oli juopotellut ja juovuksissa
pahoinpidellyt häntä. Nyt olivat eläneet erossa kolme vuotta. Hänen
sukulaisensa, joista hän nähtävästi oli hyvin ylpeä, olivat Pariisin
hienoa ylhäisöä, mutta hänen naimisensa jälkeen eivät tahtoneet
hänestä tietää mitään. Hän oli ensimäisen rabbiinin sisarentytär;
hänen sisarensa oli ensin ollut naimisissa erään korkeamman upseerin
kanssa, mutta hänen kuoltuansa mennyt naimisiin metsien ylitarkastajan
kanssa Saint Germain'issa. Mitä häneen itseensä tulee, oli hän
tietysti joutunut rappiolle miehensä kanssa, mutta onneksi oli hän
saanut mainion huolellisen kasvatuksen ja nyt eli soitannollisilla
lahjoillansa. Hän nimittäin antoi pianonsoiton opetusta monessa
ylhäisessä talossa, millä hän ansaitsi suuria summia.

Historia oli hyvin liikuttava, mutta myöskin hyvin pitkä, etenkin kun
Clotildella oli tavallinen naisten tottumus usein toistaa mitä jo
oli ennen sanonut ja otti yhden hyppäyksen toisensa perästä, jonka
jälkeen täytyi taas tulla lähtökohtaansa. Siihen meni monta päivää
ennenkun hän oli kertonut kaikki. Niihin aikoihin olin vuokrannut
meille pienen asunnon, joka oli kauniiden huviloiden, nurmikkojen
ja varjoisien puistojen ympäröimänä. Ja siellä olisin nyt voinut
viettää vuoden vuoden perästä häntä katsellen ja kuulla hänen puhuvan,
ajattelemattakaan mitään työtä. Se oli hän, joka muistutti minua
taiteestani ja lähetti minut kuvaamooni; minä en saanut estää häntä
antamasta opetustansa. Se vakava käsitys elämästä, jonka hän täten toi
ilmi, liikutti ja teki sanomattoman hyvän vaikutuksen minuun. Minä
ihailin tuota ylpeätä naissielua, joka yksinomaan eli minulle ja kohosi
minun kanssani, mutta ei katsonut kunniallensa sopivaksi elää muuten
kuin omalla ansiollansa, vaan olisi pitänyt sen liijan alentavaisena.
Päivät elimme niin muodoin kukin itsellensä ja kohtasimme toisemme
vasta iltaisin pikku asunnossamme.

Miten onnellinen olin, kun vihdoinkin sain avata oven huoneeseemme! Ja
kuinka kärsimättömästi odotin, kuinka pitkäksi aikani kävi, jos hänen
kotiintulonsa sattumatta myöhästyi — ja kuinka riemuitsin, jos löysin
jo hänet siellä.

Kävelyiltään kaduilla toi hän usein minulle pienen kukkavihon tahi
parin harvinaisia kukkia, mutta jos minä puolestani tahdoin hänen
vastaanottamaan pienintäkin lahjaa, vastasi hän aina ei, selittäen
olevansa paljo rikkaampi kuin minä. Ja hänen opetuksensa näytti
todellakin tuottavan kelpo summia, sillä hän vaatetti itsensä aina
valitun somasti, aina musta puku, joka väri sopi hänelle erinomaisesti
ja jonka värin minä pidin erikoisesti rakkaana, uskottavasti siihen
myöskin kiihoitti joku määrä hänen mieltymishaluansa. Hän ymmärsi,
kuten ainoastaan hienoaistinen nainen — tuolle yksitoikkoiselle
värille antaa mitä erilaisimmat vivahdukset — sametin raukaisevaa
mustaa, silkin loistavaa väriä tahi pehmeää kiiltoa sekä tunsi pitsien
kelpoisuuden tuntomerkit. Kaikissa lukemattomissa sovituksissa, joita
ainoastaan korkeampien luokkien naiset voivat keksiä, kantoi hän tummaa
mielivänänsä.

Hänen toimensa, sen mukaan mitä hän vakuutti, ei ollut ollenkaan
epämiellyttävää tahi vaivaksi. Kaikki hänen oppilaansa, jotka
enimmäkseen olivat pankkiirien ja muiden liikemiesten tyttäriä,
osoittivat huomiota hänelle ja kohtelivat häntä kaikella
kunnioituksella. Väliin näytti hän minulle sormuksen tahi rannerenkaan,
jonka joku oppilas oli lahjoittanut hänelle ystävyydestä tahi
tunnustukseksi. Lukuunottamatta työaikaamme, ruokailimmehan myös eri
tahoilla, emme koskaan olleet erossa, emmekä koskaan seuraelämässä
toisten kanssa, paitsi, että hän joka sunnuntai matkusti Saint
Germainiin vierailemaan sisarensa, kenraali-inspehtorin rouvan luo,
jonka kanssa äskettäin oli tullut sovintoon. Saatoin häntä aina
asemalle; iltasella tuli hän säännöllisesti kotiin samaan aikaan
ja hyvin usein erittäinkin kesällä, kun illat ovat niin pitkät,
kohtasimme me jollakin väliasemalla, joka oli metsässä tahi järven
rannalla. Hän kertoi minulle, kuinka päivä oli kulunut, kuinka kauniita
hänen sisarensa lapset olivat ja kuinka onnellinen oli koko perhe
kotielämässänsä. Tätä kertoi hän jonkun verran surunvoittoisesti —
hänellä kun todellakaan ei ollut kotia tahi perhe-elämää — ja se saatti
minut häntä kaksinkerroin huolimaan ja hellimään, voidakseni hänet
saada unohtamaan omituisen ja monessa suhteessa tuskallisen tilansa.
Niin hienotunteiselle mielelle, niin ylevälle sielulle kuin hänen,
täytyi aseman olla kylläkin painavan.

Ooh, tuo onnellinen työn ja sisällisen luottamuksen aika! Minulla
ei ollut kaikkein pienintäkään epäilystä; kaikki mitä hän sanoi
näytti todelta, niin avonaista, niin luonnollista. Minulla ei ollut
ainoatakaan asiata häntä vastaan. Kun hän väliin puhui niistä
kodeista, joissa hän kävi, oppilastensa perheistä, oli hänellä
aina hämmästyttävän paljo merkillisiä asioita kerrottavana, pieniä
juonitteluja ja seikkailuja, jotka suurimmaksi osaksi olivat
kotoisin hänen omasta mielikuvituksestansa, koska ne näyttivät hyvin
epätodennäköisiltä. Elämä hänen ympärillänsä näytti romaanilta ja
mitä hän näki ja kuuli, punoi hän yhteen draamalliseen yhdistelmään.
Nämä kuvitelmat häiritsevät minun onneani. Minä, joka olin vetäytynyt
takaisin kaikesta ja eroittautunut koko muusta maailmasta elääkseni
yksinomaan hänelle, näin hänen aina ajattelevan tuollaisia vähäpätöisiä
ja usein hullumaisia asioita. Mutta silloin minä painoin jutun,
täytyyhän antaa anteeksi tuo nuoren onnettoman naisen heikkous, jonka
tähänastinen elämä todellakin muistutti vakavata romaania, mistä
sovittava loppu puuttui.

Yhden ainoan kerran minä todellakin jouduin epäilykseen, tahi olin
ainakin lähellä joutua siihen. Voimakas epäilyksen aavistus heräsi
minussa. Eräänä sunnuntai-iltana hän nimittäin ei tullut takaisin
Saint Germainesta. Olin aivan epätoivossa. Mitä pitäisi minun tehdä?
Matkustaisinko Saint Germainiin? Mutta sillä tavallahan minä voisin
paljastaa hänet. Epätoivoisen ja surullisesti vietetyn yön jälkeen
päätin matkustaa sinne, mutta samassa tuli hän kotia hyvin kalpeana,
rauhattomana ja liikutettuna. Hänen sisarensa oli sairas ja hänen oli
tarvis jäädä hänen luokseen hoitaaksensa häntä. Uskoin kaiken mitä hän
sanoi, edes kummastelematta sitä sanajoukkoa, jonka hän oli valmistanut
minun yksinkertaisiin kysymyksiini. En ajatellut silloin edes, että
hän alinomaa vältti pääasiata ja viipyi kauvan aivan mitättömissä
sivuseikoissa, että hän lakkaamatta pani painoa kuinka hän oli tullut,
puhui konduktöörin vähemmän kohteliaasta käytöksestä, että juna oli
myöhästynyt y.m. Samalla viikolla riensi hän useammin, kaksi tai kolme
kertaa Saint Germaineen ja viipyi siellä yötä, mutta sitte kun sairaus
oli onnellisesti ohi, alkoi meidän entinen rauhallinen ja säännöllinen
elämämme.

Onnettomuudeksi sairastui hän itse kohta sen jälkeen. Eräänä päivänä
tuli hän tunneiltaan kotiin vapisevana, kalpeana ja kuumeisena. Hänen
sairautensa oli saanut alkunsa ankarasta vilustumisesta, joka sai
vaaralliset seuraukset, ja lääkäri selitti lyhyen ajan perästä, ettei
ollut mitään toiveita hänen pelastumisestansa. Epätoivoissani tästä
julmasta tiedosta, luulin kadottavani järkeni. Minulla oli kuitenkin
yksi selvä ajatus — tahdoin tehdä hänen viimeiset hetkensä niin
suloisiksi, kuin mahdollista. Minun piti koittaa saada kokoon hänen
omaisensa, joita hän rakasti niin jalosti ja joista hän oli niin ylpeä,
hänen kuolinvuoteellensa. Sanomatta hänelle sanaakaan aikeistani,
kirjoitin hänen sisarellensa Saint Germaineen ja menin itse hänen
enonsa rabbiinin luo. En muista todellakaan mihin sopimattomaan aikaan
päivästä tulin sinne — suuret tapaukset koskettavat niin syvästi, että
niiden edessä unohtaa ottaa huomioon pikkuasioita.

Tapasin korkea-arvoisen rabbiinin päivällispöydässä. Hän tuli kovin
häirityksi minun tungettelevaisuudestani ja otti minut vastaan
etuhuoneessa.

"Herrani", sanoin minä, "on hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki
kysymykset ja kaikki pikku riitaisuudet saavat vaieta."

Hän käänsi kunnioitusta vaativat kasvonsa minuun päin, ja ne ilmaisivat
suurta hämmästystä.

Minä jatkoin: "Teidän sisarenne tytär makaa kuolinvuoteellaan, herrani!"

"Minun sisareni tytär? Mutta eihän minulla ole mitään sisaren tytärtä.
Olette varmaan erehtynyt henkilöstä, herrani!"

"Ooh, minä pyydän, minä rukoilen teitä, herrani. Unhottakaa kaikki
perheriidat! Minä puhun rouva Delochesta, merikapteeni Delochen
puolisosta."

"Mutta en minä tunne ketään rouva Delochea. Te olette saanut vääriä
ilmiantoja, herrani, sen vakuutan teille."

Hän saattoi minut hitaasti ovelle — uskottavasti hän piti minua
jonakin, joka tahtoi tehdä pilkkaa, tahi suorastaan pähkä-hulluna. Ja
minun täytyi tosiaankin tehdä hyvin omituisen vaikutuksen. Olin aivan
pyörryksissä; mitä olin kuullut, se oli tullut niin äkisti ja tykkänään
odottamatta. Oliko hän valehdellut minulle? Mutta miksi?... Äkisti sain
erään ajatuksen. Muistin erään hänen oppilaansa nimen, josta hänen
usein oli tapana puhua ja joka oli yhden meidän enimmän tunnettujen
pankkiirien tytär. Oli helppo saada tietää missä tämä perhe asui.

Minä soitin ja kysyin palvelijalta: "Onko rouva Deloche täällä?"

"Ei, herrani."

"Tiedän aivan hyvin, ettei hän asu täällä — minä tarkoitan naista, joka
pankkiirin tyttärelle antaa pianonsoiton opetusta."

"Täällä ei ole mitään tytärtä koko talossa eikä koskaan soiteta pianoa.
Mitä te lörpöttelette?"

Hän sulki nauraen oven aivan nenäni edessä.

En jatkanut enää tutkimuksiani, sillä olinhan varma kaikkialla saavani
saman vastauksen, kaikkialla saavani uuden todistuksen siitä, että
minut oli petetty. Kun tulin takaisin kotiin, jätettiin minulle
Saint-Germainessa leimattu kirje. Avasin sen, vaikka jo edeltäpäin
tiesin sen sisällön. Kenraalitarkastaja kirjoitti, ettei hän koskaan
ole kuullut puhuttavan kenestäkään rouva Delochesta ja ettei hänellä
ole vaimoa eikä lapsia.

Se oli viimeinen isku!

Viiden pitkän vuoden ajalla jokainen hänen sanansa oli ollut
valhetta. Tuhansia ajatuksia myrskysi päässäni, puhui raivoisimmasta
mustasukkaisuudesta. Tietämättä mitä tein, hyökkäsin kuin mieletön
huoneeseen, missä kuoleva lepäsi. Minä lennätin hänelle kaikki
kysymykset, jotka kuohuivat aivoissani. "Mitä olet tehnyt sunnuntaisin
Saint Germainessa? Mitä tointa sinulla on ollut arkipäivinä? Missä olit
ne yöt, jolloin et tullut kotiin? Vastaa, Anaïs, vastaa!"

Minä kumarruin hänen ylitsensä ja koetin hänen kauniiden ja ylpeiden
silmiensä syvyydestä edeltäkäsin lukea vastauksen, jota niin
tuskallisesti odotin. Mutta hän jäi mykäksi ja liikkumattomaksi.

Vihasta vavisten aloin uudelleen: "Sinä et ole antanut mitään opetusta!
Olen tiedustellut kaikkialla — kukaan ei tunne sinua! Mistä olet saanut
rahoja, pitsejä ja jalokiviä?"

Hän katsoi minuun surullisesti, niin sanomattoman surullisesti — mutta
siinä oli myöskin kaikki. Olisihan minun pitänyt hallita itseni, olisi
pitänyt säästää häntä, antaa hänen kuolla rauhassa, mutta minä olin
häntä rakastanut liijan paljo. Mustasukkaisuus hyökyi korkeammalle kuin
sääli.

Minä jatkoin: "Viiden vuoden ajan olet pettänyt minua! Päivä päivältä,
hetki hetkeltä olet valehdellut minulle! Sinä tunnet koko minun
elämäni, se on ollut edessäsi kuin avonainen kirja — ja minä en tiedä
mitään sinusta. En mitään — en edes sinun nimeäsi. Sillä se nimi, jonka
minulle olet ilmaissut, ei luonnollisesti ole oikea — vai kuinka?
Ooh, sinä valehtelija! Sinä onneton valehtelija! Minun täytyy nähdä
sinun kuolevan tietämättä edes sinun nimeäsi! Puhu! Sano, kuka olet?
Mistä olet tullut? Mitä tahdoit minusta? Miksi olet tunkeutunut minun
elämääni? Puhu! Vastaa minulle!"

Kaikki minun vaivani oli turhaa. Siihen sijaan, että hän olisi
vastannut, käänsi hän rauhallisesti päänsä syrjään niin, että kasvot
kääntyivät seinään päin, ikäänkuin peläten, että hänen viimeinen
katseensa voisi ilmaista hänen salaisuutensa minulle...»

Ja niin kuoli tuo onneton! Hän kuoli antamatta tietää ken hän oli —
valehtelijatar viimeiseen asti.



XIII.

Kreivitär Irma.


    "Kreivi Charles d'Athis'illa on
    täten kunnia ilmoittaa poikansa
    Robertin syntyminen. Lapsi voi hyvin."

Koko kirjallinen ja taidetta rakastava Pariisi sai noin kymmenkunta
vuotta sitte sileälle paperille painetun ja vaakunalla varustetun
ilmoituskortin kreivilliseltä d'Athis Monsin perheeltä, minkä viimeinen
jälkeläinen Charles d'Athis, vaikkapa vielä aivan nuori, oli ymmärtänyt
hankkia itsellensä mainetta oikeana runoilijana.

"Lapsi voi hyvin."

Mutta äiti? Ah, hän — häntä ei kortissa nimitetty. Kaikki ihmiset
tunsivat hänet aivan hyvin. Hän oli vanhan salametsästäjän tytär
Seine-et-Oisen departementista, eräs entinen modelli nimeltään Irma
Sallé, jonka muotokuva oli nähtävänä kaikissa näyttelyissä niinkuin
alkuperäisenä kaikissa kuvaamoissa. Hänen matala otsansa, antiikiseen
tapaan puristetut huulensa, tuo talonpoikaistytön naama, jolle
sattuma oli suonut muinaisajan kauneuden piirteet — kalkkunan vartija
kreikkalaisessa muodossa — tuo iho, joka oli vähä ruskea lapsuuden
vapaasta ilmasta, joka vaaleille hivuksille antaa valkoisen silkin
heijastuksen, kaikki antoi tuolle juoksutytölle eräänlaisen kesyttömän
alkuperäisyyden, jota täydensi paksujen kulmakarvojen alla syvässä
lepäävä, viheriälle vivahtava, kaunis silmäpari.

Eräänä yönä kun d'Athis tuli kotiin oopperatanssiaisista, oli hän
tullut ja syönyt illallista hänen kanssansa ja tämä illallinen
oli nyt kestänyt kaksi vuotta. Mutta vaikka Irma oli kokonansa
kasvanut runoilijan elämään, ilmaisee tämä kopea ja ylimysmielinen
ilmoituskortti kyllin selvästi, kuinka vähäisen paikan hän siinä otti.
Tässä väliaikaisessa avioliitossa oli hän itse teossa tuskin muuta
kuin taloudenhoitajatar, joka kaksiluontoisena, talonpoikaisnaisena
ja liehakoitsijan sekoituksena, hoiti runoilija-aatelismiehen
taloutta heidän tunnetulla ahneella tavallansa ja ahkeroitsi mihin
hintaan tahansa tehdä itsensä välttämättömäksi. Taionpoikaismaisena
ja tyhmänä jotain ymmärtääksensä d'Athisin nerosta, kauneista,
hijotuista ja uudenaikaisista värssyistänsä, jotka olivat tehneet hänet
pariisilaiseksi Tennyssoniksi, oli hän yhtäkaikki ymmärtänyt taipua
kaikkiin runoilijan pikkumaisuuksiin ja kaikkiin hänen vaatimuksiinsa
ja runoilija oli hänen yksinkertaisen luonteensa pohjalta löytänyt
talonpoikaisnaisen nöyrää ihailua aatelismiestä kohtaan, kuten
palvelijattaren isäntäänsä kohtaan. Lapsen syntymisen jälkeen tuli
vielä selvemmäksi miten vähäarvoinen hän talossa oli.

Kun leskikreivitär d'Athis-Mons, runoilijan äiti, muista eroittautunut
ja erinomaisen ylhäinen nainen, sai tietää, että pojanpoika oli
hänelle syntynyt — pieni, kaunis ylimys, laillisesti ja virallisesti
tunnustettu syntyperä, sai hän halun nähdä ja hyväillä pienokaista.
Kuningatar Marie Amélien entiselle opettajattarelle oli varmaan
hyvin tuskallista ajatella, että ylpeän d'Athis-nimen perijällä oli
sellainen äiti. Tuo ylpeä, vanha nainen oli laatinut pieniin kortteihin
sanamuodon ja päätti unhoittaa, että sellainen olento oli olemassa.
Kun hän tuli pienokaista tervehtimään imettäjänsä luona, valitsi hän
ajan, jolloin oli varma, ettei kohtaa ketään siellä; hän ihaili häntä,
leikki hänen kanssansa, nosti hänet syliinsä, epäjumaloi häntä — tämä
isoäitien viimeinen rakkaus, joka heille on tekosyynä elää vielä
muutamia vuosia nähdäksensä pienokaisten kasvavan ja hoitaaksensa heitä.

Sitten, kun tuo pieni ylimys tuli vähän suuremmaksi ja muutettiin
kotiin isän ja äidin luokse, tehtiin sopimus, ettei kreivittären
tarvinnut keskeyttää hänen rakkaita käyntejänsä. Isoäidin soittaessa
ovikelloa hävisi Irma nöyrästi ja hiljaa tahi myöskin vietiin poika
kotiin kreivittären luokse ja molempien äitien hellimänä piti poika
molemmista yhtä paljo ja oli vähän kummissansa siitä, että heidän
kiihkoiset hyväilynsä tuntuivat halulta pitää hänen hyväilemistänsä
yksinomaisena nautintaoikeutenansa. Tuo huoleton d'Athis, joka
ainoastaan ajatteli säkeitänsä ja kasvavaa mainettansa, huvitteli
itseänsä epäjumaloimalla pikku Robertiansa, puhui hänestä kaikille
ihmisille ja kuvitteli lapsen kuuluvan yksin hänelle, ainoastansa
hänelle. Tämä harhakuva ei kestänyt kauvan.

"Minä toivon, että menisit naimisiin", sanoi hänen äitinsä eräänä
päivänä hänelle.

"Niin... mutta poika?"

"Elä ole siitä huolissasi. Olen keksinyt erään nuoren, köyhän, ylhäisen
naisen, joka sopii sinulle. Olen antanut hänen tehdä tuttavuutta
Robertin kanssa ja he ovat jo hyviä ystäviä. Ensimäisen vuoden muutoin
voisin pitää rakastetun pienokaisen kotona minun luonani. Sitte saamme
nähdä!"

"Ja... äiti?" sanoi runoilija kaihtien ja punastuen hiukkasen, sillä se
oli ensimäisen kerran kun hän äitinsä kanssa puhui Irmasta.

"Ooh", sanoi vanha leskikreivitär nauraen, "me annamme hänelle kauniit
myötäjäiset, ja olempa täydellisesti varma hänen pääsevän naimisiin,
hänen myöskin. Pariisilaisella yleensä ei ole ennakkoluuloja."

D'Athis, joka koskaan ei ollut erikoisemmin kiintynyt
rakastajattareensa, puhui jo samana päivänä hänen kanssansa näistä
aikeista ja huomasi hänet, kuten tavallisesti, myöntyväiseksi ja
valmiiksi vaikka mihin. Mutta seuraavana päivänä kun hän tuli kotia,
olivat molemmat sekä äiti että lapsi poissa. Heidät löydettiin
viimein Irman isän epäsiististä, pienestä olkikattoisesta tuvasta
Rambvuillet-metsän laidassa, ja kun runoilija tuli, istui hänen
poikansa, hänen pieni prinssinsä sametissa ja pitseissä vanhan
salametsästäjän polvella, leikitteli hänen piipullansa, ajoi hanhia,
ihastuneena, että sai ravistella vaaleita kutrejansa vapaassa ilmassa.
D'Athis oli hyvin kiihkoissaan, mutta teeskenteli ottavansa asian pilan
kannalta ja tahtoi ottaa molemmat pakolaiset mukaansa kotiin. Mutta
siitä ei Irma tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hänet ajettiin talosta
pois — ja hän otti lapsensa mukaansa, sehän on ihan luonnollinen asia.
Ei ollut vähintäkään apua siitäkään, että runoilija lupasi keskeyttää
naimapuuhansa, voidaksensa saada hänet takaisin kanssansa. Hän asetteli
ehtojakin. Oli unohdettu aivan liijan kauvan, että hän oli Robertin
äiti. Että aina piti kätkeytyä, hävitä leskikreivittären tultua, sitä
elämää hän ei voinut kauvemmin sietää. Poika oli nyt jo liijan suuri,
että äidin piti nöyristyen alistua hänen nähtensä. Päätettiin, että jos
leskikreivitär ei tahtoisi kohdata poikansa rakastajatarta, tulisivat
hänen käyntinsä pojan luona lakkaamaan ja siihen sijaan Robert
päivittäin lähetettäisiin hänen luoksensa.

Nyt alkoi todellinen kina vanhan isoäidin kanssa. Joka päivä oli
uusia verukkeita ja esteitä: Poika oli yskinyt, ilma oli kylmä tahi
sateinen. Ja sitte oli myöskin tarpeellista kävellä, ratsastaa tahi
voimistella. Vanha naisraukka sai tuskin enää kohdata pojanpoikaansa.
Ensin aikoi hän siitä valittaa d'Athisille, mutta ainoastaan naiset
ymmärtävät pienoissotaa. Heidän koukkunsa ovat näkymättömät, niinkuin
kätketyt pistokset, jotka pitävät koossa laskoksia ja pitsejä heidän
vaatteissansa. Runoilijalla ei ollut kykyä ymmärtämään kaikesta tuosta
mitään ja murheellinen isoäiti vietti elämäänsä odotellen rakkaansa
käyntiä, kuljeksi hänen jälessänsä kadulla, kun poika oli ulkona
palvelijan kanssa — ja näistä salaisista lentosuukkosista, ohikulkijain
silmäyksistä kasvoi hänen tuskallinen isoäidin hellyytensä tulematta
koskaan tyydytetyksi.

Siihen aikaan valmisteli Irma Sallé — aina lapsen avulla — isän
sydäntä. Hän vallitsi nyt hänen huoneessansa, otti vastaan kävijöitä,
toimitti juhlia, juurtui kiinni niinkuin nainen, joka ei aijo
luovuttaa paikkaansa. Hän ei unohtanut toisinaan isän kuullen
sanoa pikkuylimykselle: "Muistatko vielä äidin-isän Sallén hanhia?
Tahdotko, niin matkustamme niitä tervehtimään." Näillä alituisilla
matkauhkauksillansa valmisti hän lopullista naimispäätöstä. Hän
tarvitsi viisi vuotta tullaksensa kreivittäreksi, mutta siksi hän
lopuksi yhtäkaikki tuli. Eräänä päivänä tuli runoilija vavisten
äitinsä luokse ilmoittaen, että hän oli päättänyt mennä naimisiin
rakastajattarensa kanssa. Ja tuo vanha nainen ei ollenkaan vihastunut,
päinvastoin otti hän tämän onnettomuuden sanoman vapautukseksi, hän
ei tässä naimisessa nähnyt mitään muuta kun mahdollisuuden jälleen
käydä poikansa luona ja esteettä rakastaa pikku Robertiansa. Se on
tosiasia, että oikeastaan itse äiti sai nyt viettää kuherruskuukausia.
Tämän epämieluisan urotyönsä jälkeen tahtoi d'Athis muutamaksi ajaksi
jättää Pariisin. Hän tunsi itsensä nolostuneeksi naimisestansa.
Ja kun poika alituisesti riippui äitinsä hameissa, hallitsi koko
taloa, päätettiin matkustaa Irman kotiseudulle, ukko Sallén hanhien
luokse. Se oli tosiaankin ihmeellisintä mitä ajatella voi, räikeimmän
vastaiset perhepiirit. Anoppiäiti d'Athis ja appi-isä Sallé kohtasivat
joka ilta toisensa kun heidän pieni lemmikkinsä meni levolle. Vanha
salametsästäjä, musta piippunysä alituisesti kiinnitettynä suupieleen
ja entinen kuninkaallisten opettajatar jauhoitettuine hivuksinensa
korkean-ylhäisine käytöksinensä katselivat yhdessä kaunista poikaa,
joka heidän edessänsä pyöriskeli matolla ja ihastutti yhtä paljo
heitä molempia. Isoäiti tuotti hänelle Pariisista kaikkein uusimpia
ja somimpia leikkikaluja, äidin-isä veisti hänelle oivallisia
vihellyspilliä seljapuusta, ja pikku suosikki ei ollut ollenkaan
selvillä mistä hän niistä enimmän piti.

Kaikkien niiden olentojen joukossa, jotka kohtalo oli väkivalloin
kietonut yhteen lapsen kehdon ympärille, oli Charles d'Athis ainoa,
joka oli todellakin onneton. Hänen hienostunut ja isänmaallinen
runoilijaintonsa kärsi tästä metsäelämästä; hän muistutti hellän-arkoja
pariisittaria, joille maalla on liian paljo raitista ilmaa. Hän ei enää
työskennellyt; kaukana armottomasta Pariisista, joka niin pian hyökyy
poissa olevan yli, tunsi hän jo itsensä melkein unhotetuksi. Onneksi
oli hänellä lapsi ja kun poika hymyili, ei isä ajatellut runoilijan
voittoja eikä Irma Sallén entisyyttä.

Ja tahdotteko nyt tietää tämän eriskummallisen elämän sadun lopun?
Lukekaa sitte tuo pieni mustareunuksinen kortti, jonka sain muutamia
päiviä sitten ja siihen sisältyy viimeinen lehti tästä pariisilaisesta
historiasta:

    "Että poikamme Robert kuoli...
    on meillä täten suru ilmoittaa.

          Kreivi ja kreivitär d'Athis."

Nuo onnettomat! Voitteko kuvitella kaikkien noiden neljän istuvan
tyhjän vuoteen ääressä katsellen toisiansa.



XIV.

Mitä koruompeluksilla reunustettu hännystakki tiesi kertoa?


Oli kuvanveistäjä Guillardin'ille ihanan päivän aamu.

Äsken nimitettynä Instituutin jäseneksi, piti hänet juhlallisesti
kokoontuneiden akateemian jäsenten edessä vihittämän palmuilla
reunustetussa akateemisessa hännystakissansa; kelpo hännystakki
vihreine palmunoksinensa, välkkyvä, uusi vaate ja toivonväriset
silkkireunustat. Tuo rakas hännystakki lepäsi tuolin yli levitettynä
avonaisin rinnoin, valmiina otettavaksi ylle ja Guillardin katseli sitä
hellästi valkoista kaulaliinaansa solmitessa.

"Ennen kaikkea ei mitään kiirettä. Minulla on kyllä aikaa", ajatteli
tuo kunnianmies.

Asia on niin, että hän kuumeentapaisessa kärsimättömyydessänsä oli
pukeutunut kaksi tuntia liijan aikaiseen ja kaunis rouva Guillardin,
joka aina viipyi kauvan toiletissansa, oli selittänyt, ettei hän sinä
päivänä joutuisi valmiiksi ennenkun juuri kellonlyömällensä — ei
minuuttiakaan ennen, kuuletko!

Guillardin raukka! Mitäpä hän nyt aikaa tappaaksensa tekisi?

"Koetelkaamme hännystakkia", sanoi hän. Ja varovasti niinkuin olisi
käsitellyt harsoa tahi pitsiä, nosti hän ylös tuon kallisarvoisen
kappaleen ja kun hän oli äärettömän varovasti vetänyt sen yllensä,
meni hän ja asettihe peilin eteen. Oo, kuinka ihastuttavan kuvan hän
näki edessänsä! Kuinka rakastettava, pieni, äsken kuorestaan päässyt
akatemian jäsen, lihavahko, onnellinen, hymyilevä, harmahtava,
ihramahan alkua, liian lyhyet käsivarret, joilla uusissa hihoissa
oli tilaa liikuskella! Nähtävästi tyytyväisenä näköönsä käveli
Guillardin edestakaisin, kumarsi ikäänkuin olisi tehnyt tulonsa
kokoushuoneeseen, hymyili kanssaveljilleen "vapaissa taiteissa", otti
akateemisia asentoja. Mutta vaikkapa onkin kuinka ylpeä ryhdistänsä,
ei toki voi kahta tuntia seisoa oikaistuna peilin edessä. Ajan ollen
väsyi meidän akatemian jäsenemme tähän asentoon ja kun hän pelkäsi
rypistävänsä hännystakkinsa, päätti hän riisua sen yltänsä ja asettaa
sen huolellisesti takaisin paikallensa nojatuolille. Itse hän istuutui
vastapäätä kamiinin toiselle puolelle; sitte ojensi hän jalkansa
suoraksi, asetti kätensä ristiin valkoisen liivinsä päälle, joka
myöskin kuului akateemiseen univormuun, ja vaipui suloisiin unelmiin,
katse kiinnitettynä hänen viheriään hännystakkiinsa.

Niinkuin matkustaja, joka vihdoinkin on tullut matkansa päämäärään,
tahtoo muistella matkansa vaaroja ja vaikeuksia, kertasi Guillardinkin
ajatuksissansa elämänsä vuosi vuodelta siitä päivästä asti, kun hän
oli aloittanut harjoittaa kuvanveistoa Jouffroy'n kuvaamossa. Ooh,
tässä kirotussa ammatissa on aina alku hankala! Hän muisteli kylmiä
talvia ilman polttoaineita, unettomia öitä, kaikkia juoksuja työn
etsinnässä ja sitä tukehduttavaa puuhaa, mitä saa kokea saadakseen
itseänsä vähänkään tunnetuksi, niin unohdetussa, tuntemattomassa ja
lukemattomassa joukossa, jotka tyrkkivät, lyövät kumoon ja polkevat
toisensa jalkojensa alle. Ja ajatella, että hän aivan omin käsin ilman
suojelijaa, ilman omaisuutta, oli voinut työskennellä itsensä ylös
siitä! Ainoastaan kyvylläni, hyvät herrat ja naiset! Ja selkä kenossa
ja silmät puoliummessa, vaipuneena onnen-autuaallisiin mietelmiin,
puhkesi tuo kunnian mies ääneen itsellensä sanomaan: "Ainoastansa
omalla kyvylläni! Ainoastaan omal..."

Pitkä hohonauru, kuiva ja kaiuton niinkuin vanhan ukon, keskeytti
äkisti hänet. Hämmästyneenä katsoi Guillardin ympäri huonetta. Hän
oli yksin, aivan yksin, kahdenkesken viheriän hännystakkinsa kanssa,
tuo akateemian jäsenen varjo, joka ylpeänä lepäsi tuolilla tulisijan
toisella puolella. Ja kuitenkin jatkui tuo pelästyttävä nauru yhä. Kun
nyt kuvanveistäjä katsoi lähemmin, oli hän huomaavinansa, ettei hänen
hännystakkinsa enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli sen laskenut,
vaan että se istui nojatuolissa helmat ylös käännettynä ja molemmat
hihat nojautuneena molemmille sivunojille ja rinta jännitettynä aivan
kuin se eläisi. Uskomatonta...! Se oli hännystakki, joka nauroi.
Niin, se oli tuosta merkillisestä viheriästä hännystakista, josta se
tuli, tuo hohonauru, joka pani vaatekappaleen hyppimään, riuhtomaan,
väänteleimään, heittäytymään takaisin, antamaan helmoille vedontapaisia
väristyksiä ja pakoitti sen silloin tällöin painamaan hihat sivuja
vasten ikäänkuin estääksensä naurun väkivaltaista puhkeamista
ylenluonnollisesta ja sammumattomasta hauskuudesta. Samalla kertaa
kuuli Guillardin vihlovan ja ärsyttävän äänen parin nikotuksen
välillä sanovan: "Ah, Herra Jumala, ei ole terveellistä nauraa tuolla
tavalla!... Ei ikinä ole terveellistä nauraa tuolla tavalla!"

"Kuka pahuus se on, jos saan luvan kysyä?" sopersi akateemianjäsen
raukka ja siristi silmänsä auki.

Ääni vastasi vielä enemmän pistävästi ja ärsyttävästi: "Minähän
se olen, monsieur Guillardin, se olen minä, palmuilla reunustettu
hännystakki, joka odotan mennäkseni akateemian kokoukseen. Pyydän
anteeksi, että keskeytän unelmanne sopimattomaan aikaan, mutta oli
todellakin niin naurettavaa kuulla teidän puhuvan kyvystänne. Minun oli
mahdoton pidättää nauruani! — Kuulkaahan, onkohan se tosiaankin totta?
Uskotteko todellakin, että kykynne on riittänyt teidät saattamaan niin
pitkälle, niin pian, niin korkealle elämässänne, antanut teille kaikki
mitä teillä on, kuntatodistuksia, aseman, arvon, omaisuuden? Uskotteko
sen olevan mahdollista, Guillardin? Menkää itseenne ennenkun vastaatte
minulle. Menkää etemmäksi, vielä etemmäksi... kas niin! Vastatkaa
minulle nyt. Katsokaas! Sitä ette halua!"

"Niin, mutta...", änkytti Guillardin empien naurettavasti, "minä
olen... minä olen työskennellyt paljo."

"Niin, paljo, suurenmoisesti. Te olette työmuurahainen, päivätyöläinen,
Herkules, kun on kysymys työstä. Te laskette usein päivänne tunnittain
kuin ajurinrenki. Mutta auringonsäde, rakas ystäväni, joka lentää
todellisen taiteilijan sielun läpi, valaisee sen kuten salama ja
täyttää sen siipiensä surinalla läpi kulkiessansa? Sitä ei ole
kertaakaan teille tapahtunut, sen tiedätte hyvin. Minä tunnen muita,
jotka työskentelevät myöskin, mutta toisella tavalla kuin te, etsien
kuumeentapaisella rauhattomuudella tulematta koskaan siihen, missä te
nyt seisotte. Olkaamme yhtä mieltä asiasta, koska kerran olemme itsemme
edessä. Teidän kykynne on ollut siinä, että olette naimisissa kauniin
naisen kanssa."

"Miten haluatte?" puhkesi Guillardin sanomaan ja tuli mustanpunaiseksi.

Ääni jatkoi antamatta keskeyttää:

"Niin, teidän suuttumuksenne ilahuttaa minua! Se todistaa, minkä muuten
koko maailma tietää: että ihan varmasti olette enemmän tyhmä kuin
kunniaton. No, no — teidän ei tarvitse ollenkaan mulkoilla minulle
noin kiukkuisesta. Ennen kaikkea — jos te kosketatte minua, jos minä
saan yhdenkään sellaisen rypyn, joita minussa ei saa löytyä, niin olen
aivan mahdoton menemään kokoukseen ja silloin ei rouva Guillardin
olisi ollenkaan hyvillänsä. Sillä kaikissa tapauksissa teidän on häntä
kiittäminen nyt saavuttamanne kauniin päivän kunniasta. Hänet ne viisi
akatemian jäsentä silloin ottavat sisään sinä hetkenä ja minä vastaan
siitä, että tullessani Instituuttiin asetetaan minut hänen hyvin
muodostuneen, vuosistaan huolimatta hyvin soman ja suoran vartalonsa
ylle ja varmaan tulen tekemään suuremman vaikutuksen kuin teidän
yllänne. Lempo vie, herra Guillardin, pitäähän voida katsoa totuutta
silmiin! Vaimoanne saatte kiittää kaikesta, kaikesta — kodistanne,
neljänkymmenen tuhannen frangin vuotuisista koroistanne, teidän työn
saannistanne, laakereistanne, mitalleistanne..."

Ja niinkuin syntyjään toiskätinen, osoitti viheriä hännystakki
koristetulla hihallansa kehystettyjä kunniatodistuksia, jotka
riippuivat tuon onnettoman kuvanveistäjän alkovin seinällä. Ja
sitte paremmin kiusataksensa uhriansa, ottaen kaikellaisia ilmeitä
ja asentoja, lähestyi tuo julma hännystakki kamiinia, kumartui
Guillardinin tuolin ylitse tekoviisaan luotettavalla ilmeellä ja sanoi
tuttavallisella äänellä, kuten vanhalle toverille:

"Niin, ukkoseni, taitaa tehdä pahaa se mitä sanon sinulle. Mutta
täytyyhän sinun olla selvillä siitä mitä koko maailma tietää. Ja ken
siitä puhuisi sinulle, jos ei oma takkisi? Kuuntele, niin puhelemme
hiukkasen. Mitä olit sinä ennen naimistasi? Et mitään. Plus minus
nolla. Mitä toi vaimosi pesään? Kuinka voit selittää nykyisen
omaisuutesi? Aijot vielä kerran vastata tehneesi työtä. Mutta onneton,
vaikka olisit työskennellyt päivät ja yöt ja saanut suosionosotuksia
ja tilauksia hallitukselta ja ei suinkaan niitä tosiaankaan ole
puuttunut naimisesi jälkeen, niin yhtäkaikki et koskaan ole ansainnut
enemmän kuin viisitoista tuhatta frangia vuodessa. Luuletko sen
riittävän sellaiseen talouteen kuin teidän? Muista, että kaunista rouva
Guillardinia on aina sanottu muotinukeksi, suosittu kaikissa piireissä,
missä hän on levitellyt rahoja ympärillensä. No niin, tiedänhän, että
sinä, joka istuit kuvaamoosi suljettuna aamusta iltaan, et koskaan ole
sitä ajatellut. Sinua huvitti sanoa ystävillesi: 'Minulla on vaimo,
joka aivan erinomaisesti ymmärtää liikeasioita. Siitä, mitä ansaitsen
ja millä elämme, on hän osannut asettaa asiat niin, että on voitu tehdä
säästöjä.'

"Sinä olet vähä hämmästyksissäsi, sinä raukka! Asiat ovat niin, että
olet mennyt naimisiin erään noiden kauniiden petojen kanssa, joita
on niin paljon Pariisissa; kunnianhimoinen ja oiva nainen, vakaa
sinun kanssasi, kevytmielinen omin neuvoinsa ja ymmärtää työskennellä
omaksi huviksensa ja samalla kertaa talouden hyväksi. Sellainen naisen
elämä on niinkuin tanssiohjelma, missä kirjoitetaan tulos vierekkäin
tanssijan nimen kanssa. Vaimosi on ajatellut näin: 'Miehelläni ei
ole mitään lahjoja, ei omaisuutta eikä edes hienoa käytöstä; mutta
hän on kunnon mies, kiltti, herkkäuskoinen ja niin vähä vastustava
kun mahdollista. Kun hän antaa minun rauhassa pitää hauskaa, otan
minä huolekseni hankkia mitä hän tarvitsee'. Ja siitä päivästä alkoi
rahaa, tilauksia, kunniamitalleja kaikista maista satamalla tulla
hänen kuvaamoonsa, kauniine metalli-sointuinensa ja kaikenvärisine
nauhoinensa. Sitte eräänä kauniina päivänä sai vaimosi oikun —
kypsyneen naisen oikun — että hän tahtoo tulla akateemian jäseneksi
ja se on hänen hienohansikkainen kätensä, joka on avannut sinulle
kaikkein pyhäkköjen ovet yhden erältänsä. Niin, ukkoseni, mitä viheriät
palmukoristukset ovat sinulle maksaneet, sen voivat ainoastaan
kanssaveljesi akateemiassa sinulle sanoa".

"Sinä valehtelet, sinä valehtelet!" kiljui Guillardin harmista
tukehtuen.

"En, ukkoseni en minä valehtele. Sinun tarvitsee vaan katsoa hetkisen
ympärillesi kun nouset akateemian saliin. Tulet näkemään ivan kaikkien
katseiden pohjalla, hymyssä heidän huulillansa ja kun tulet esille,
tullaan kuiskaamaan: 'Hän on sen kauniin rouva Guillardinin mies'."

Guillardin ei voinut kestää kauvemmin. Kalpeana raivosta hyökkäsi
hän ylös heittääksensä tuon häpeämättömän ja kielevän hännystakkinsa
tuleen, kun oli ensin repinyt siitä sen viheriät koristeet. Mutta
nyt avattiin ovi ja hyvin tuttu ääni halveksuvalla painolla, mutta
ystävällisesti alentuen, herätti hänet oikeana hetkenä hirvittävästä
unestansa.

"Katsohan! Niin, tuo on niin sinun tapaistasi! Nukkua tulen ääressä
tällaisena päivänä!"

Rouva Guillardin seisoi hänen edessänsä, korkeana, vieläkin kauniina,
vaikka melkein liian paljo huomattavana, jotenkin luonnollinen hipiä,
joka näkyi jauhoitetun tukan alta ja tekaistu sädehtiminen hänen
maalatuissa silmissänsä. Mutta käytännöllisen naisen varmuudella otti
hän viheriöillä palmukoristeilla varustetun hännystakin ja auttoi
näppärästi ja vähä hymyillen miehensä vetämään sen yllensä, miesraukan,
joka vielä hikoili painajaisestansa, veti henkeänsä ja helpoituksen
ilme kasvoillansa ajatteli: "Se oli kuitenkin hyvä! Se oli paljas uni!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taiteilijan avioliitto : Pariisilaisia kuvia" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.