Title: Isien perintö
Author: Bordeaux, Henry
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isien perintö" ***


ISIEN PERINTÖ

Kirj.

Henry Bordeaux


Suomentanut [»Les Roquevillards»]

Eino Voionmaa



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLLYS.

ENSIMMÄINEN OSA.

   I. Viininkorjuu.
  II. Yhteentörmäys..
 III. Lémencin kukkula.
  IV. Notario Frasnen kosto.
   V. Perhe vaarassa.

TOINEN OSA.

   I. Raunioiden tekijä.
  II. Vuosipäivä.
 III. Rauniot.
  IV. Paluu.

KOLMAS OSA.

   I. Asekumppani.
  II. Perheneuvottelu.
 III. Notario Frasnen taitava temppu.
  IV. Maan neuvo.
   V. Margueriten kihlaus.
  VI. Puolustaja.
 VII. Jeanne Sassenay.
VIII. Vainajien ääni.
  IX. Elinvoima.



ENSIMMÄINEN OSA.



I.

VIININKORJUU.


Viinimäen laelta kiiri herra François Roquevillardin ääni päin
poimijattaria, jotka pitkin kaltevaa rinnettä riipivät köynnöksistä
niiden mustia rypäleitä.

— Päivä päättyy! Viimeinen ponnistus vielä! Ääni oli hyvänsävyinen,
mutta komentava. Se pani näppäryyttä joka sormeen ja painoi kumaraan
joutilasten naisten hartiat. Leikkisänä isäntä lisäsi:

— Aamulla liverrellään kuin leivot, illalla räkätellään kuin harakat.

Tämä havainto herätti yleistä naurua.

— Niin tosiaankin, herra asianajaja.

La Vigien isäntää ei milloinkaan puhuteltu toisin. La Vigie on arvokas
tila, metsä, pellot ja viinitarhat kaikki yhtenä lohkona Cogninin
kunnan ulkolaidalla, noin kolmen, neljän kilometrin päässä Chambérystä.
Sinne mennään maantietä myöten ja Hyèren poikki kulkevan vanhan sillan
yli. Se vallitsee Lyonin tietä, joka Echellesin kalliovuorten poikki
kulkien yhdisti Savoijin Ranskaan. Sen nimi — la vigie = tähystyspaikka
—johtuu tornista, joka muinoin oli vuoren huipulla, mutta josta ei nyt
ole jälkeäkään. Se on useita vuosisatoja kuulunut Roquevillard-suvulle,
joka sitä on suurentanut vähitellen; sitä osottavat vallaskartano
ja erityyliset talousrakennukset, kaikkinensa sopusuhtaisuudelta
kyllä kiistanalaiset, mutta ilmeikkäät kuin vanhuksen kasvot, joista
kuvastuu kokonainen elämä. Tämä elämä on voimakkaan, syntymäseudulleen
uskollisen rodun historiaa. Roquevillardit ovat isistä poikiin olleet
lakimiehiä. He ovat antaneet esimiehiä asianajajien ammattikunnalle,
tuomareita, presidenttejä entiselle maakuntasenaatille, ja uudelle
ylioikeudelle neuvoksen, joka hylkäsi virkaylennyksen voidakseen kuolla
kotiseudullaan. Mutta maakunta nimittää heitä kaikkia eroituksetta
asianajajiksi, ja tähän puhuttelutapaan sisältyy epäilemättä
tietoisuutta siitä, että nämä asiamiehet ovat oikeuden suojelijoita.
Lähes nelikymmenvuotinen kokemus, tarkka laintuntemus, hehkuva ja
ponteva puhetapa lisäsivät erikoisesti La Vigien nykyisen isännän
arvovaltaa.

Viinimäen säännölliset köynnösrivit tekivät poiminnan valvomisen
vaivattomaksi. Lehtien väri syytti jo syksyä ja rinteen heleä
kirjopeite väreili vaalenevan taivaan vastakohtana. Eri sarat erotti
hyvin värivivahteista: Mondeuse-laji oli vihreän ja kullan, mustantumma
ja vaaleantumma vihreän ja purppuran vivahteista. Heleiden lehvien
välissä kiinnittivät katsetta rypäleiden tummemmat rykelmät. Veitsi
maassa ja kädet verissä intoutuneiden uhripapittarien tavoin seurasivat
poimijattaret kiireisinä rykelmiä kuin uhriteuraita, leikkasivat ne
tottuneella nykäyksellä ja heittivät koriin. He olivat yhtäläisesti
nostaneet ylös hameidensa liepeet ja kiinnittäneet ne taakse ollakseen
vapaampia liikkeissään tahmeassa mullassa, nenäliina tai kirjava
kaulahuivi solmittuna pään ympäri sen suojelemiseksi päivänpaahteelta.
Aika ajoin joku heistä suoristihe kohoten esiin köynnösmerestä
kuin rautakala, joka nousee vedenpinnalle hengittämään, heti taas
sukeltaakseen uudelleen. Siinä oli vanhoja, kyhmyisiä ja ryppyisiä,
hitaita ja kangistuneita, mutta sitkeitä kestämään ja tarkkasilmäisiä,
sillä työnsaannin käydessä yhä vaikeammaksi he taistelivat
säilyttääkseen viimeiset työnantajansa. Nuoret, notkeammat ja
näppärämmät kaksikymmenvuotiaat neidot antoivat pelkäämättä kasvojensa
ja paljaiden käsivarsiensa helteessä päivettyä ja vielä keskenkasvuiset
tytöt, jotka olivat vähemmän vastustuskykyisiä, vaihtelivat paikkaa,
häiritsivät järjestystä tai istahtivat ilman muuta huolettomina
kesävieraiden tavoin, häilähdellen notkeina kuin köynnökset, joita
heidän kätensä taivuttivat. Pienet lapset taas, jotka äitien poistuessa
kotoa oli otettu mukaan, poimiskelivat rypäleitä omiksi tarpeikseen
tuupiskellen toisiaan ja töhrien huulensa ja poskensa kuin alaikäiset
mässääjät ainakin.

Rinteen keskellä kulkevalla tiellä odottivat vankkurit kärsivällisesti
puristimoon lähtemisen hetkeä, edessään kaksi ruskeanpunaista härkää,
joiden sarvet oli lyyran muotoon taivutettu. Viinitarhurit kuormittivat
niitä tärkeän näköisinä. Heidän ei kuultu nauravan kuten tyttöjen, vaan
ainoastaan vaihtavan lyhyitä huomautuksia. Nuoremmilla oli valkoiset
päähineet ja flanellivyöt, sentapaiset kuin alppimetsästäjillä —
muotijäljittely näkyy leviävän nuorten miesten keskuudessa myöskin
Savoijin maakunnassa. He pistivät kovapuisen korentonsa poikkipäät yli
laitojensa täyden korin korviin, nostivat sen olalleen ja heilauttivat
keveällä hartialiikkeellä kuormansa vankkurien laariin. Vanha,
harmaapartainen mies, joka vankkurien vierellä seisten heitä ohjasi,
paineli jo muutenkin täyden vasun rypälesisällystä tiiviimmäksi. Mutta
niinpä olivatkin, joka kerta kun hän selkänsä oikaisi, hänen kätensä
punaiset ja viiniverta tihkuvat.

Vastapäätä La Vigietä peitti jo illan varjo Viminesin ja Saint-Sulpicen
rinteet lähellä Lépinen vuorijonoa, jonne päivä menee mailleen, ja
alempana Saint-Thibaud-de-Couxin ja Echellesin mutkaisen laakson.
Mutta viinitarhaan valoi aurinko vielä purppuraa ja kultaa. Se otti
sädekehäänsä kirjavahuiviset poimijattaret saroilla, leikkasi härkien
sarvilla, hiveli vankkureilla seisovan päätarhurin harmaata partaa
ja punaista naamaa, kirkasti hatun reunojen alla hra Roquevillardin
tarmokkaita kasvoja ja kimmelteli vielä korkeammalla Montagnolen ylvään
kirkontornin yllä asettuakseen vihdoin kuin kruunuksi Graniervuoren
tarunomaisen kallion huipulle.

Ryhmittyen muutamien jäljelläolevien köynnösten ympärille poimivat
naiset viimeisiä rykelmiä. Vielä yksi kori nostettiin rattaille ja
kuorman päällä seisten lausui vanha Jeremias riemuiten:

— Valmis on, herra asianajaja.

— Montako vankkuria? kysyi isäntä.

— Kaksitoista.

— Se on hyvä sato.

Hän lisäsi, kun härät lähtivät liikkeelle koko tarhurijoukon seuraamina:

— Nyt on minun vuoroni. Tulkaahan tänne.

Koppa käsivarrella, veitsi tai vesuri kädessä nousivat poimijattaret
mäenlaelle herra Roquevillardin ympärille. Hän painoi rautapäisen
keppinsä maahan, kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä kupari- ja
hopearahoja. Heti vaikenivat suulaimmatkin. Oli juhlallinen hetki,
maksun hetki. Joukon takana kimmelsivät ikkunat ja kallioliuskeet,
peileinä heijastaen auringonsäteitä.

Ystävällisen tutunomaisesti puhutteli asianajaja jokaista nimeltä,
jopa sinuttelikin, sillä vanhemmat oli hän nähnyt joka päivä ja toiset
tuntenut pienestä pitäen. He saivat päiväpalkkansa lisäksi herttaisen
sanan ja vastasivat vuorostaan:

— Kiitoksia, herra asianajaja.

Yksi ja toinen, joka oli ollut laiska, sai nuhteen, ja tämä vaikka
leikkisävyllä sanottuna, sattui paikalleen, sillä isännällä oli tarkka
silmä. Lapset, jotka jo olivat ottaneet palkkansa luonnossa, saivat
häneltä kukin pari lanttia, sillä hän rakasti heitä.

— Jos ne, jotka ovat palkkansa saaneet, menisivät tuosta vasemmalta,
sanoi hän kesken toimitusta, muuten minä joudun loppumattomasti
alkamaan alusta.

— Ei se pahitteeksi olisi, vastasi eräs kaunis kahdeksantoista- tai
kaksikymmenvuotias tyttö.

Tämä oli jättänyt kietomatta huivinsa päähineeksi, ikäänkuin
uhmatakseen aurinkoa nuoruudellaan. Osa hajalle irtauneita hiuksia oli
valahtanut hänen otsalleen. Hänellä oli suurehko suu eikä kasvojen
ilme ollut erikoinen, mutta hän uhkui terveyttä, silmät olivat eloisat
ja ennenkaikkea iho kullanvärinen kuin täyteläisillä valkoisen viinin
rypäleillä, joita lämpö on ruskettanut ja jotka näyttävät sisältävän
auringon ydinmehua.

— Oletpas sinä nopeaan kasvanut, Katariina! Milloin sinut viedään
miehelään?

Näin vakaasti kohdeltuna julkisesti tyttö punastui mielihyvästä:

— Saa nähdä.

— Hm. Sinua katselee ilokseen, Katariina. Ja rahaan, jonka hän antoi
tytölle, lisäsi hän vakaasti lausutun neuvon:

— Ole viisas, tyttö: Siveys on kauneutta arvokkaampi.

Tyttö lupasi empimättä.

— Kyllä, herra asianajaja.

Toimituksen loputtua isäntä silmäsi väkeänsä ja kysyi:

— Ovatko kaikki tyytyväisiä? Kaksikymmentä hilpeätä ääntä vastasi
kiittäen. Mutta muuan lapsi osoitti sormellaan erästä vanhaa vaimoa,
joka pysytteli syrjässä häveliään ja tyytymättömän näköisenä:

— Fauchois.

Hänen sanansa hukkui hälinään eikä kukaan kiinnittänyt siihen huomiota,
ikäänkuin vaimo ei olisi ansainnut mitään palkkaa.

— Niinpä hyvää yötä, kuului jälleen herra Roquevillardin sointuva ääni.
Aamulla sitten tulette Saint-Cassiniin ja Viminesiin.

— Hyvää yötä, herra asianajaja.

Jääden seisomaan tarkastuspaikalleen näki hän poimijattarien kulkevan
päivänlaskun hämärään, häipyvän ja hälvenevän. Alhaalta kuului vielä
heidän äänensä. He olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, Viminesin
ja Saint-Cassinin joukkoon. Jälkimmäiset, jotka olivat kääntyneet
vasemmalle, alkoivat laulaa loppusäkeitä pitkäveteistä kansanlaulua.
Ilta ruskotti jo vuorenhuipulla.

Fauchois ei hievahtanut isännän rinnalta eikä puhunut mitään.

— Pierrette, sanoi äkkiä herra Roquevillard.

Vaimo liikahti. Hän ei ollut niin vanhentunut, kuin murheellinen ja
masentunut.

— Herra François, mutisi hän.

— Tuossa viisi frangia. Mene kartanoon syömään keittoa.

— Siinähän on kolmesta päivästä, lausui vaimoparka katsellen karkeassa
kädessään kiiltävää hopearahaa; eikä minulle tule kuin yhdeltä.

— Otahan kuitenkin. Kuinkas tyttäresi laita on?

— Se on mennyt Lyoniin.

— Onko hän siellä töissä?

Vanhalta vaimolta hervahtivat käsivarret alas eikä hän vastannut.

— Hänen pitää ruveta työhön.

— Ei se tuomion jälkeen saa paikkaa. Varas!

Asiamies selitteli lieventäviä asianhaaroja:

— Hän varasti ajattelemattomuuttaan, lapsellisuuttaan,
turhamielisyyttään. Huono hän ei ole. Hänen iällään voi itsensä
parantaa. Mistä hän elää?

— Jaa mistäkö elää? Miehistä tietenkin.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Ensi aikoina minä lähetin sille pienen postivekselin avittaakseni. Se
lähetti sen takaisin ja mukana toisen, ison, jonka minä poltin.

— Jonka sinä poltit?

— Niin, herra François, häpeän rahan.

Ja suuttumus oikaisi äkkiä vaimon, joka ojentaen kättään ruskon
heijettä kohti kuin kohtaloa syyttäen sanoi:

— Minä en käsitä, mitenkä minä olen sen tehnyt. Meidän suvussamme on
ollut vain kunnon ihmisiä. Nyt minä saan hävetä.

— Se ei ole sinun syysi, Pierrette.

Tämä ravisti päätään päättävästi:

— Se on aina suvun syy, te tiedätte sen hyvin. Tepä sen itse olette
sanonut.

— Minäkö?

— Niin, minun kuulteni Juliennelle ennen tuomiota. Tyttö oli herättänyt
minussa levottomuutta. Niinpä toin hänet teidän puheillenne.

— Minä muistan. Ja mitä minä hänelle sanoin?

— Että kun on onni kuulua kunnon sukuun, täytyy pitää itsestään sitä
parempi vaari. Sillä suvulle ja perheelle lasketaan kaikki yhteiseksi,
varat ja velat, hyvä käytös ja huono.

— Ei kukaan voi sinua kivellä heittää.

— Heittävät kuitenkin. Ja oikeassa ovat. Onneksi ehti mieheni kuolla
ennen.

— Hän olisi sinua puolustanut.

— Tappanut olisi tytön.

— Ja sinä rakastat häntä yhä?

— Hän on minun lapseni.

— Niinpä, Pierrette, älä masennu. Ei mitään ole menetetty ennen kuin
kuolemassa. Palaa kartanoon; minä menen vielä puristimoon katsomaan
ammeita.

— Kiitoksia, herra François.

Pierrette oli kaiket ajat ollut La Vigiessä apuna pyykinpesussa,
viininkorjuussa, jopa välillä keittiössäkin: siitä hänen tapansa
puhutella isäntää ristimänimeltä.

Hänen lähdettyäänkään ei herra Roquevillard vielä pitänyt kiirettä.
Hyväilevällä silmällä katseli hän koko tilustensa piiriä edessään:
riivittyjä viinitarhoja, joiden purppura- tai kultasävyn hän tapaisi
jälleen virkistävässä viinissä, kahteen kertaan niitetyitä niittyjä,
hedelmäpuutarhoja,- ja kauempana pientä nimetöntä puroa, joka erottaa
Cogninin ja Saint-Cassinin kunnaat, tammi-, pyökki- ja lehmusmetsää,
jonka syys oli kirjaillut kuin kukkavihoksi. Tällä eri viljelyslajien
maalla hän ei lukenut tänä hetkenä eri vuodenaikojen, vaan oman
sukunsa historiaa. Se ja se esi-isä oli ostanut tuon alan, se ja se
istuttanut tuon viinitarhan, ja hän itse, hänpä oli tunkenut yli
kunnanrajan päästäkseen käsiksi noihin liian tiheässä seisoviin
puihin, jotka vaativat harvennusta. Kääntyen tilan rakennuksiin
päin katseli hän vaunuliiteriksi muutettua kantarakennusta, jonka
ensimmäiset Roquevillardit, talonpojat, olivat rakentaneet, ja vertasi
sitä omaan jyhkeään ja tilavaan asuinrakennukseensa, jota koristi
verraton villiviiniköynnös. Oli siis yhäkin samoilla paikoilla sama
rotu, vain kunniassa, työssä ja toimellisuudessa kuluneen menneisyyden
voimistamana aineellisesti ja henkisesti. Hän antoi sen merkitykselle
tunnustuksen toistamalla Fauchoisin sanat:

— Se on aina suvun syy.

Hänen sukunsa oli tosiaan antanut maalle yhteistä asiaa hyödyllisesti
palvelemaan kykeneviä miehiä, niinkuin he olivat hoitaneet omaakin
omaisuuttaan. Näin sukupolvet tukevat toinen toistansa yhteiseksi
hyväksi. Eivätkö kaukaisimmatkin esi-isät olleet valmistaneet hänen
työtänsä? Tämä maa, jota hän viljeli, oli askarruttanut heidän
ajatuksiaan ennen häntä. Tämä näköpiiri oli ennen häntä kiehtonut
ja innostanut heitä. Ja hän käänsi katseensa vaikkakin vähän
vastahakoisesti omasta kartanostaan silmätäkseen sitä, mitä he olivat
katselleet, sitä piiriä maisemassa, johon he olivat kiintyneet samaten
kuin nyt hän. Sillä viljelykset voivat muovailla maan välitöntä
muotoa, mutta itse luontoa ei ihminen pysty muuttamaan: hän voi lisätä
siihen vain joitakin liikuttavia muistomerkkejä, talon, joka savuaa ja
palauttaa mieleen tulisijan sulouden, tien tai aidan, jotka panevat
muistamaan yhteisöelämää, kellotapulin, joka kuvaa rukousta.

Hänen seisoessaan yksin kummulla lisäsi hänen mielessään illan
kauneutta tyydytys, jota tuottaa kosketus omaan heimoon. Hän tunsi
aina hämärään muinaisuuteen saakka tämän maakulman merkityksen. Hänen
edessään olevia Lépinen vuorijonoa, jonka yksitoikkoisuuden katkaisee
Signalin huippu, reunusti iltarusko. Hänen katseensa lipui alemmaksi,
seurasi hetken Echellesin tien siroja mutkia, joille vuorten viimeiset
liepeet näyttävät kummallakin puolen muodostavan saattueita, hipoi taas
Corbeletin, Joignyn ja Granierin kylkiä palatakseen jälleen lähemmille
rinteille ja kerrostumille, joiden ääriviivat ovat sopusuhtaisemmat.
Tässä vastakohtaisessa, vuoroin kovassa, vuoroin pehmeässä luonnossa
näki hän edeltäjiensä luonteita: isoisänsä rohkeuden, kun tämä
vallankumouksen aikana toimi armeijain palveluksessa, isänsä
leväperäisyyden, hän kun mietiskelyihin vaipuneena antoi varaansa
pitämättä pyhän sukukartanonkin joutua vaaraan.

»Ei kukaan», ajatteli hän, »voi tältä paikalta sillä tavoin katsella
auringonlaskua. Kerran, kun minua ei enää ole, palaa joku minun
lapsistani näihin vertailuihin. Lapsistani, jotka jatkavat meidän
työtämme ja joista tulee hyvän palveluksessa olevia ihmisiä.»

Menneisyyden nojalla, joka ulottui häneen itseensä, hän ajatteli
tulevaisuutta turvallisesti. Mietelmiinsä vaipuneena ei hän huomannut
naista, joka kartanosta tullen saapui hänen luokseen. Se oli jo iäkäs
nainen, hartioilla tumma liina ja kädessä keppi, jota hän väsyneenä
ja uupuneen näköisenä käytti tukenaan. Hänen kasvonsa, joille illan
rusko loi heijastusta, olivat aikoinaan varmaan olleet kauniit. Vuodet
olivat niitä uurtaneet poistamatta kuitenkaan puhtauden ilmettä, joka
heti ensi hetkestä kiinnitti huomiota ja sitten veti puoleensa. Se oli
suoran, kaikesta pahasta kirvonneen ja kukaties hiukan mystillisyyteen
taipuvan sielun näkyvä leima.

— Eivätkö he vielä tule? kysyi rouva Roquevillard puolisoltaan.

— Tulevat, Valentine, tuolla.

Molemmat ymmärsivät puhuvansa lapsistaan. Herra Roquevillard viittasi
mäen alle, mistä suurehko joukko juuri alkoi nousta rinnettä ylös.
Etumaisina kaksi pikkulasta, jotka heidän isoäitinsä tunsi:

— Pierre ja Adrienne. Ne tulevat oikotietä. En näe pikku Julienia.

— Se pitää kai tätinsä Margueriten kädestä kiinni. Siitähän se ei luovu.

— Tosiaankin. Minä näen hänet Margueriten ja hänen sulhasensa välissä.
Se erottaa heidät, paha poika. Mutta missä hänen äitinsä on?

— Heidän takanaan tyynenä tapansa mukaan, veljensä Hubertin kanssa.

— Meidän vanhin poikamme. Erotatko hänen kunniamerkkiään?

Herra Roquevillard hymyili katsahtaessaan puolisoonsa.

— Kuinka nyt näin kaukaa?

Rouva vuorostaan nauroi viehättävästi.

— Onhan siinä suuri punainen solmuke merkin yläpuolella.

— Ja merkistä ehkä luet: Hubert Roquevillard, 28-vuotias, merijalkaväen
luutnantti, saanut kunniamerkin urotöistä sodassa, esitetty
ylennettäväksi, ollut mukana sotaretkellä Kiinassa, Pei'tangin
puolustuksessa.

— Luenpa tietenkin, tarkasti luenkin. Hän tähysti uudelleen tietä.

— Entä Maurice? En näe Mauricea.

— Hän tulee perässä, luullakseni jonkun toisen kanssa.

Rouva Roquevillard laski tyytyväisenä kätensä puolisonsa olalle.

— Se on kai vävymme, Charles Marcellaz. Lasku on toimitettu. Minä
lasken aina, niinkuin silloin kun he vielä olivat pieniä: Germaine,
Hubert, Maurice, Marguerite.

— Ja aina vain puuttuu laskusta Félicie, vastasi mies. Hänen kasvojansa
pimensi varjo: hän ei tottunut toisen tyttärensä poissaoloon, joka
laupeudensisarena oli mennyt merten taakse Hanoin sairaalaan.

Rouva nojautui lujemmin mieheensä:

— Ei François, ei hän ole kaukana meistä. Hänen ajatuksensa ovat meidän
luonamme: tiedän sen, tunnen sen. Hubert, joka palatessaan Kiinasta
näki hänet, tapasi hänet onnellisena. Ja kerranhan kuitenkin yhdymme
jälleen kaikki.

Mies ei antautunut tälle alalle, vaan jatkoi laskemista:

— Se ei olekaan Charles, joka on Mauricen rinnalla. Se on joku nainen.
He ovat poikenneet oikotieltä ja tulevat pääkäytävää.

— Se on ehkä rouva Frasne. Näetkö hänen miestään?

— Niin näkyy olevan. Mutta notariota en huomaa.

— Hän tulee myöhemmin Charlesin kanssa. He viipyvät töissään aina klo
kuuteen saakka.

— Syövätkö Frasnet meillä tänä iltana päivällistä? Rouva näytti
pyytelevän sitä anteeksi ikään kuin jotakin sopimattomuutta.

— Maurice, joka on usein heidän luonaan, pyysi minua kutsumaan heidät.

He olivat hetken ääneti, kummallakin sama huoli.

— Minä en rakasta sitä naista, sanoi vihdoin rouva.

Hämmästyneenä, ei itse asiasta, vaan siitä että sen lausui hänen
puolisonsa, joka tavallisesti oli pelkkää suvaitsevaisuutta, kysyi mies:

— Miksikä et?

Rouva Roquevillard katseli kuultavan kirkkailla silmillään iltaruskoa.

— En tiedä. En tunne mistä hän tulee, enkä uskalla ajatella minne hän
menee. Hän ei ole kaunis, mutta hänet nähdessään ovat äidit levottomia
pojistaan ja vaimot miehistään.

— Mikä huolenpito! Kuka sinulle siitä on puhunut?

— Ei kukaan. Minulle vain sanoo vaisto, on semmoinen aavistus. Ne,
jotka rukoilevat paljon, eivät ole kaikkein tietämättömimmät. Hänellä
on oudot silmät, sameat ja tuliset. Hän herättää minussa pelkoa.

— Ah!... Niin, kaupungissa puhutaan hänestä ja meidän pojastamme.

— Se täytyy sanoa Mauricelle. Se täytyy sanoa hänelle heti.

— Mutta, rakas ystävä, minkä nojalla? Emmehän tiedä mitään varmaa.
Jokin juoru, mitä se merkitsee?

— Se ei ole vain juorua. Minä tunnen sen, minä olen siitä varma. Hän on
vaarassa.

Herra Roquevillard vastasi:

— Joskus on intohimon vastustaminen sen vahvistamista. Sinä olet
sen hyvin käsittänyt: sinä olet suostunut kutsumaan Frasnet.
Toiseksi eivät nuoret hevin siedä sellaista sekaantumista heidän
elämäänsä. Varsinkaan Maurice, joka on sangen ylpeä. Hän ei ole
vielä neljäkolmattavuotias, on lainopin tohtori ja luottaa vain
itseensä. Hänellä on jyrkkä mielipide oikeudesta onneen, omakohtaisen
kehityksen välttämättömyydestä. Pariisi antaa heidät meille takaisin
hienostuneina, mutta kapinallisina. Tarvitaan kokemusta, jos tahtoo
palauttaa heidät järkiinsä.

— Sinä olet siis asiaa jo harkinnut! Etkä ole minulle mitään puhunut.

— Miksi olisin sinua surettanut, joka ennestäänkin olet niin rasittunut.

— Niin, minun pitäisi olla voimakas. Äidin tulee olla voimakas. Mutta
sinähän olet sitä meidän molempien puolesta.

Herra Roquevillard jatkoi:

— Oli erehdys sijoittaa hänet notario Frasnen luo. Minä halusin
hankkia hänelle käytännöllistä kokemusta, varsinkin perintö- ja
pesänselvitysasioissa, ennenkuin hän esiintyisi asianajajana. Notario
Frasne on notario Clairvallin seuraaja, joka oli minun ystäväni ja
meidän notariomme. Tahdoin noudattaa perinnäistapaa. Tällä kertaa se
oli erehdys. Se korjataan pian.

— Pianko?

— Niin. Minä otan Mauricen takaisin konttoriini; hän voi päättää
koevuotensa siellä. Taikka Marcellazin luona. Ilmoitan sen hänelle kun
olemme muuttaneet takaisin kaupunkiin.

— Hyvä, sanoi rouva puristaen miehensä kättä. Hänellä ei tule olemaan
niin usein tilaisuutta tavata rouva Frasnea. Mutta se ei riitä. Sinä
pidät häntä järkeilijänä; minä luulen häntä pikemmin haaveilijaksi.
Minä tahtoisin askarruttaa hänen haaveiluansa.

— Mitenkä?

— Aikaisella kihlauksella, esimerkiksi. Pitkä kihlausaika askarruttaa
ja kasvattaa nuoria. Ranskassa hätiköidään liiaksi häillä, sillä avio
määrää elämän, perheen, tulevaisuuden.

— Se on totta.

— Marguerite oli ajatellut pikku Jeanne Sassenayta.

— Hänhän on lapsi.

— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät puheen
pienet kimakat äänet, jotka piipattivat:

— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja
Adrienne, saapuivat hengästyneinä juosten tienmutkasta mäenlaelle.
He juoksivat kilpaa huolimatta rouva Roquevillardin varoituksista:
»hiljempaa, hiljempaa!», ja isoisä kaappasi heidät kiinni lennosta.

— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli
haikailematta kaikkia, Julien jäi täti Margueriten luo ja äiti oli
käskenyt hänen tulla meidän kanssamme.

Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:

— Hyvää iltaa.

Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen
osaa tähän perhetervehdykseen. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
hidastuttivat he askeliaan sitä mukaa kuin lähestyivät mäenkukkulaa,
ja noudattaen tien kaikkia mutkia oli heidän onnistunut aikaansaada
tuntuva välimatka, vaikka Marguerite oli monta kertaa kääntynyt heitä
jouduttamaan. Kun rinteen läheisyys poisti heidän näkyvistään taustan
vuoren, näkivät he herra ja rouva Roquevillardin hahmot taivasta
vasten. Rouva Frasne loi kaksin-oloa pidentääkseen kumppaniinsa
arvoituksellisen katseen.

— Teidän isänne, sanoi hän, on varmaan ollut teitä kauniimpi.

Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:

— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.

Nyrpeänä oli nuori mies vaiti. Nainen hymyili, kun huomasi häntä
suututtaneensa, ja kysyi:

— Kuinka vanha isänne on?

— Kuusikymmentä vuotta luullakseni

— Kuusikymmentä vuotta. Hän ei saata minua sietää. Jos hän voisi,
käskisi hän minun mennä tieheni.

— Te erehdytte, hän ottaa teidät aina ystävällisesti vastaan.

— Semmoisen kyllä tuntee. Hän inhoaa minua ja kuitenkin hän minua
miellyttää. Minä rakastan luonteita.

Ennen mäen päälle tulemistaan kääntyy tie, ja uusi näköala aukenee
oikealla olevan penkereen ja vasemmalla olevien pensaiden välissä,
joiden väreissä nyt oli sekaisin kevään vehreyttä ja syksyn kultaa.
Säännöllisine pengerrakenne-piirteineen ilmestyi heidän eteensä
äkkiä Nivolet-vuori heijastaen vielä laskeneen auringon ruskoa.
Laihat pensaikot sen kallioiden kupeilla saivat tässä valaistuksessa
sinertävän, viinin pohjasakkaa muistuttavan vivahteen, kun taas
Margerian vuorijono taempana oli kokonaan ruusunpunainen ja
ihonvärivivahteineen ihastuttava.

— Katsokaas kulissien vaihdosta, lausui Maurice huomaamatta, että hänen
kumppaninsa pani enemmän arvoa heidän yksinololleen kuin illan ihmeille.

Kun rouva pysähtyi, kääntyi Maurice kysymään:

— Mikä teidän on? Oletteko väsynyt?

— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.

— Olisitteko mustasukkainen?

— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä...

— Ja te?

— En sitä teille enää sano...

— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.

Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava
ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice
puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen,
jossa kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.

— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa
onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin
maailmankaikkeus.

Ja kuiskasi:

— Minä rakastan sinua, Edith.

— Tosiaanko? kysyi tämä hänelle ominainen antautuva hymy huulillaan.

— Milloin tulet minulle?

— Kun olen vain sinun.

— Se on mahdotonta.

— Miksikä?

— Sinä olet sidottu.

— Lähdetään yhdessä pois.

— Mistä eläisimme?

— Minun myötäjäisistäni.

— Sitä en tahdo. Eivätkähän ne ole sinun hallussasi.

— Minä hankin ne takaisin.

— Ei, ei.

— Sinä teet työtä.

Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:

— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen
kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.

Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän
heittäytyi hänen rintaansa vasten.

— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä tukehdun
sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua vapaasti,
elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.

— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?

— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin
minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.

Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa.
Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen
takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta
nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet
mitään. Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään
tätä vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä
syksy-illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?

Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli
rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä
ulos auringonlaskun jälkeen.

       *       *       *       *       *

... Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta
viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan.
Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan
mieluimmin huomiota herättämättä.

— Hän näki meidät, sanoi Maurice.

— Sen parempi, vastasi rouva.

Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä
rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä kohti
koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä häntä
ahdisti.

»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.

Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta
rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä
oli jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun
päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen
hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen
siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja
syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan,
oli arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen
oman ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen
keskustelu vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma
vaikuttivat, että hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän
aavistelun vallassa, tunsi kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.



II.

YHTEENTÖRMÄYS.


Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat
Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän
hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun
päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että
ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.

Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden vuoksi
ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä Margueritea,
poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.

— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.

— Mihin, isä?

Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.

— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.

Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa oli
neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale
Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista
vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet
ja jonka rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat
ulkonevat listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa
rappeutunutta rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli,
hienopiirteinen suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen
kivijalkakerros tukevana vartena kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä
arkistotorni, murattien ja villin viiniköynnöksen peittämä, jonka
huippu hiljattain on maalattu valkoiseksi, joten sitä kerskuvan
sävynsä vuoksi teki mieli verrata tupsuun tai töyhtöön. Nämä
eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka olivat surkastuneet
tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan rahavarojen ja
makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta kaunopuheisempia
kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset rakennukset. Pitkä sarja
historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja vastoinkäymisineen. Molempia
torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita, kahdelle perättäiselle
pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa kietoutuneilta.
Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat Joseph ja Xavier de
Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla useat vuosisadat
muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se henkii historiaa.

Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä
muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän
huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää
seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista
hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa
lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja
sen valkoisen tornin valkeutta.

— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä!
Isä työskentelee niin paljon.

— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen
salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään,
tyttöseni?

Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat,
vanhojen virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset
taiteilijat olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän
edustamansa oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin
maalaaman taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten
kartan puitteissaan.

— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.

— Kun katselet vain pitkin seiniä.

Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli
siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle
paikalle, josta oli paras näköala.

— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?

— Vastaanottaakseni veljesi.

— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?

— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy
riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen
vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs
Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja
kukkivia luumupuita.

Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.

— Maurice, niin. Mutta te?

— Tyttöseni, nuorella miehellä tulee olla viihtyisää kotonaan. Etkö
sinä voisi vähän täydentää tätä pöytää siinä suhteessa? Hankkia hiukan
kukkasia esimerkiksi.

— Nyt ei ole se vuodenaika, isä. Minulla on vain päivänkukkia.

— Ota niitä. Yksi tai pari, ei paljoa, korkeaan maljakkoon. Ne palaavat
Pariisista, nämä lakitieteen tohtorit, koru- ja kauneusherkkinä, ja
niistä vaatimuksista minä en ymmärrä hölynpölyä. Mutta sinä, joka olet
meidän talomme makuneuvos, osaat auttaa meitä kodin järjestämisessä
sellaiseksi, että hän viihtyy.

Herra Roquevillard hymyili hiukan teennäistä hymyä ikäänkuin
hyväksymistä pyytäen. Sitten hän astui tyttärensä luo ja laski kätensä
tämän kauniille kastanjanruskeille hiuksille pelkäämättä niitä
hämmentävänsä:

— Sinä jätät pian tämän kodin, Marguerite. Menetkö ilomielin naimisiin?

Vastauksen sijasta neito nojautui isänsä olkaa vasten ja sydän raskaana
alkoi itkeä. Hän muistutti herra Roquevillardia, vaikkei kasvoissa
ollutkaan yhdennäköisyyttä. Suora ja joustava vartalo, hiukan kyömy
nenä, suora leuka antoivat hänelle kuten isällekin turvallisen
luotettavuuden ilmeen, johon suuret ruskeat silmät, sangen avonaiset ja
sangen puhtaat — äidin silmät — lisäsivät syvää suloa, kun taas hänen
isänsä silmät, syvälläolevat ja pienet, välähtivät niin terävästi, että
oli vaikea kestää niiden katsetta.

Tämä itkunpuuska huolestutti herra Roquevillardia:

— Miksi itket? Eikö tämä avio sovellu sinulle? Raymond Bercy on kunnon
poika, hyvästä perheestä. Hän on suorittanut lääkärintutkintonsa ja
on lopullisesti kiinnitetty meidän kaupunkiimme. Onko sinulla mitään
muistuttamista häntä vastaan? Ei sinun vastahakoisesti pidä mennä
naimisiin.

Tyttö voitti liikutuksensa ja virkkoi:

— Ei, ei minulla ole mitään moittimista... vaikka...

— Puhu tyttöseni. Puhu turvallisesti.

Marguerite loi isäänsä ihailevan katseen:

— Vaikka hän ei ole sellainen mies kuin isä.

— Sinä olet mieletön.

Tyyntyneenä tyttö selitti vielä:

— En tiedä miksi itken. Minun pitäisi olla onnellinen. Mutta enkö
ole onnellinen täällä? Nyt muistuu mieleeni lapsuuteni ilot ja
päivänpaiste. Ja ajatus, että lähden pois, tuntuu niin surulliselta.

Isä lohdutti häntä vakaasti:

— Älä katsele taaksepäin, Marguerite. Äitisi ja minä, me voimme sen
tehdä. Ajattele sinä tulevaisuuttasi vaimona. Antaudu lujana tälle
tulevaisuudelle.

Marguerite koetti hymyillä:

— Minun tulevaisuuteni on minun perheeni.

— Niin, se jonka perustat.

— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme,
säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.

— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa,
naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu
huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja
kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita.
Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka
säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme,
meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja
kestävyyttä.

Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja
huokasi:

— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.

— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä,
ja minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta
ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta
aseta vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se
on minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen
ilmankin meitä... Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.

— Minä menen, isä.

Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu kukkasia.
Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut silmää
hiveleväksi.

— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko
vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.

Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä:

— Ei sovi moittia.

Mutta tällä hän leikkisästi tarkoitti tytärtänsä. Tämä nauroi ja riensi
pois:

— Nyt minä juoksen sanomaan Mauricelle.

Nuori mies saapuikin viipymättä.

— Oliko isällä jotakin sanomista minulle? kysyi tämä astuessaan sisään,
lakki ja keppi kädessä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire lähteä pois.

Hän oli kookas vartaloltaan kuten hänen isänsäkin, mutta laihempi
ja hintelämpi. Vaikka hän samalla oli sulavampi käytökseltään
ja liikkeiltään, ei hänen kasvoissaan ja olennossaan ollut sitä
suuruuden leimaa kuin isässä. Tätä luontaista isännyyttä koetti
herra Roquevillard tällä hetkellä lieventää tavoittaen sen sijaan
tuttavallisen toverillisuuden sävyä.

— Katso kuinka hyvin Marguerite on somistanut sinun pöytäsi.

— Minunko pöytäni?

— Niin, tuon, missä ruusut ovat. Sinä olet siinä linnan ja päivän
puolella. Etkö halua suorittaa koeaikaasi loppuun minun luonani?

Päivänsäde hyväili kukkia ja ulkona sekä Arkistotorni että
tapuli hekumoivat valossa. Päivä itse tuli liittolaiseksi herra
Roquevillardille, joka kosieli poikaansa liikuttavan kömpelösti. Mutta
pojat älyävät vasta myöhemmin isien pitkämielisyyden, ja ainoastaan
oman isyyden opettamina.

— Siiskö, sanoi Maurice, minun ei enää olisi palattava Frasnen
toimistoon?

— Ei, se on tarpeetonta. Sinä tunnet riittävästi perintöoikeuden.
Täällä sinun on parempi seurata asiain käytännöllistä menoa ja
ruveta käymään oikeudenistunnoissa. Jos niin haluat, voit olla
muutaman kuukauden lankosi Charlesin luona, joka sinut perehdyttää
lainkäyttöjärjestyksen ihanuuksiin. Hän on meidän eniten käytettyjä
asianajajiamme siviiliasioissa. Sitten aloitat oman urasi asianajajana.
Jos haluat, on minulla soveltuva juttu sinulle tarjottavana. Se on
sangen mielenkiintoinen oikeustapaus. Se koskee erään kaupan sitovuutta.

Milloinkaan ennen hän ei ollut esiintynyt näin arastelevasti ja
alentuvasti. Mutta nuorukainen antoi hänen puhua. Hän mietti.

— Minä luulin sovituksi, sanoi hän, että olisin kuusi kuukautta maitre
Frasnen toimistossa.

— No, melkein kuusi kuukautta on kulunutkin. Sinä aloitit kesäkuussa ja
nyt ollaan jo lokakuun lopulla.

— Mutta minä otin lomaa elokuun alussa. Se on vastikään päättynyt. Ja
minä tutkin juuri näinä Päivinä tärkeitä tilitysjuttuja.

— Tilitysjuttusi sinä tapaat taas alioikeudessa, vastasi herra
Roquevillard liukkaasti. Ne palautetaan useimmiten sinne. Minulla on
tällä syyskaudella joukko poikkeuksellisia juttuja. Sinä autat minua.
Mene hakemaan salkkusi Frasnen toimistosta ja asetu tänne.

— Maitre Frasne on matkalla. Eihän voi poistua hänen poissaollessaan.

Maurice etsi estelyitä, mutta isällä ei ollut niistä huolta.

— Hän palaa huomenna. Minä olen muutoin ilmoittanut hänelle asian ennen
hänen lähtöänsä.

Maurice kimmastui tästä uutisesta. Hän oli hakenut siihen tilaisuutta.

— Onko isä ilmoittanut sen hänelle minulle mainitsematta? Minä olisin
täällä siis aina vain pikkupoika. Minua käsitellään kuin jotakin
esinettä. Mutta minä en anna riistää itsenäisyyttäni. Minä olen vapaa
ja minä vaadin, että minulta ainakin kysytään, vaikkei tehtäisikään
minun tahtoni mukaan.

Tämän purkauksen edessä, jonka hän oli aavistanut ja jonka salaisen
syyn hän tiesi, säilytti herra Roquevillard mielenmalttinsa, huolimatta
siitä epäkohteliaasta käänteestä, minkä keskustelu sai. Hän tiesi, että
rotuvarsoja on vaikein taltuttaa ja samoin lujimpia luonteita.

— Pikku poika tai suuri, sanoi hän koruttomasti, sinä olet minun
poikani ja minä autan sinua tulevaisuutesi raivaamisessa.

Mutta nuorukainen tarrasi esteeseen, jota molemmat tähän saakka olivat
karttaneet.

— Miksikä teeskennellä? Minä tiedän hyvin, minkävuoksi te tahdotte
minua pois Frasnen toimistosta.

Mieltänsä hillitsevä isä yritti välttää törmäystä.

— Olisiko sinusta sitten niin paha olla minun toimistossani ja voitko
niin keveästi hylätä minun ohjaukseni? Mitenkä sinun itsenäisyyttäsi
uhkaisi se, että käytät hyväksesi minun neljänkymmenen vuoden aikana
hankittua ammattikokemustani? En ymmärrä sinua.

Tuntien pojan horjuvan luuli hän saavuttaneensa voiton koskettamalla
herkempiä kieliä.

— Äitisi on sairas. Siskosi jättää meidät pian. Kun sinä olisit täällä,
en minä olisi niin yksin.

Hetken toivoi hän jo torjuneensa myrskyn. Epäröityänsä — sillä
pohjimmaltaan hän ihaili isäänsä — Maurice tahtoi saada voiton
teeskentelystä ja ryhtyi uudelleen jo menettämäänsä rynnäkköön.

— Niin, mutta teidät on käännytetty minua vastaan rouva Frasnen vuoksi.
Mitä teille on sanottu? Minä tahdon sen tietää, minulla on oikeus
saada se tietää. Ah, maaseudulla on elämä sietämätöntä! Täällä ihmistä
vakoillaan, vaanitaan, väijytään, estetään vapaasti toimimasta, ja
kaikki, mitä kaupungissa on tekopyhiä kadehtijoita ja hurskasnaamaisia
myrkynsekoittajia, ovat vetämässä lokaan jaloimpia tunteita. Mutta en
toki oleta, että te, isä, kuuntelisitte niin halpamielisiä parjauksia,
jotka haikailematta häpäisevät mitä kunniallisinta naista.

Herra Roquevillard heitti myöskin naamarin pois.

— Minä olen antanut sinun puhua, Maurice. Nyt kuule sinä minua.
Minä en kuuntele juoruja enkä kysy sinulta, onko totta vai ei, että
esimiehesi poissaollessa monien toimiensa vuoksi sinä olet useammin
salongissa kuin toimistossa. Syyt, jotka sinulle ilmoitin, ovat kaikki
päteviä. Mutta koska sinä kärtät minua tällä tavalla, en karta tätäkään
keskustelua. No niin, myöskin mainitsemasi rouvan tähden pyydän sinua
päättämään koeaikasi minun luonani, kuten luonnollista on. Eikä minun
ole tarvis kallistaa korvaani parjauksille: minulle riittää, mitä itse
olen nähnyt.

— Mitä sitten?

— Se on tarpeetonta, älä kärtä.

— Te olette minua härnännyt, minä tahdon tietää.

— Olkoon. Kun äitisi, sinun pyynnöstäsi, otti vastaan kutsuvieraita,
olisi sinun tullut pitää ainakin meidän talomme kunniassa. Nyt tiedät,
mihin viittaan.

Mutta kiihtymyksen harhauttamana Maurice uudelleen meni yli laitain
yrittäen järkeilyllä selitellä intohimoansa:

— Minun persoonallinen elämäni on moitteeton. En salli, että siihen
sekaannutaan. Minä olen täyttänyt vaatimukset kaikissa kohdin, missä
saatan olla teille tilivelvollinen.

— Maurice!

— Minä olen suorittanut tutkintoni loistavasti. Minä olen palannut
Pariisista kuuden vuoden jälkeen ilman penninkään velkaa. Mistä minua
voi nuhdella? Minuahan ette voi moittia edes mistään noista halvoista
Quartier Latin-suhteista, jotka ovat ylioppilaspiireissä yleisiä.

— Minä en ole sinua moittinut. Mutta lapsikulta...

— Minä en ole mikään lapsi.

— Jokainen on lapsi isänsä edessä. Etkö sinä käsitä, että juuri
senvuoksi, että perheen työ, arvo ja perimykset, jotka luovat
järjestyksen ja kurin, ovat suojelleet sinun nuoruutesi, tämä, sinua
vanhempi nainen, jonka nimeä minä en ensimmäisenä lausunut, on mitä
arveluttavin sinulle? Tiedätkö edes kuka hän on?

— Älkää puhuko hänestä! huudahti Maurice.

— Minä puhun kuitenkin, vastasi herra Roquevillard äänellä, joka äkkiä
muuttui määrääväksi. Olenko minä perheen pää? Ja millä oikeudella
käsket sinä minun vaieta? Vai pelkäätkö minun esittävän arvottomia
syitä? Silloin tuntisit minua huonosti.

— Rouva Frasne on kunniallinen nainen, toisti nuorukainen.

— Niin, niitä kunniallisia naisia, joilla on tarvis aikansa kuluksi
leikitellä tulella, jotka salongeissa lakkaamatta havittelevat kaikkia
miehiä, vanhuksiin saakka. Niitä nykyajan kunniallisia naisia, jotka
ovat lukeneet kaikki, lukuunottamatta Raamattua, ymmärtäneet kaikki,
paitsi velvollisuutensa, suvainneet kaikkea, paitsi hyvettä, ja
jotka varaavat itselleen kaikki vapaudet, mutta hylkäävät vapauden
tehdä hyvää, mitä heiltä ei milloinkaan ole kielletty. Ovatko he
kuitenkin kunniallisia? Siitä ei tiedetä mitään. Usko ei heitä pidätä
eikä häveliäisyys, ja mitä taas kunniaan tulee, on se uskontoa vain
miehille. Se kuohuttaa mieltä: nuoruudessa voi tyytyä sanoihin, mutta
usko minua, kun se on katoamassa, niin vaatii ihminen realiteettia.
Tämän naisen, joka on jo ikämiehen nuori vaimo, pitäisi muistaa
ainakin, että hän saa mieheltään asunnon ja ruoan, sillä hänellä ei
itsellään ollut penniäkään.

— Se ei ole totta: hänellä on satatuhatta frangia myötäjäisiä.

— Kuka sinulle on sen sanonut?

— Hän itse..

— Vai niin. Mutta minun vanha ystäväni Clairval, joka heidät esitti
meille seuraajansa virkaanastujaisissa, kertoi minulle asian. Hän
ei puhu joutavia. Että hän, kun on valittavana kurjuus tai ainainen
taloudellinen ahdinko tai mies, vaikkapa saitaluontoinenkin, kuitenkin
valitsee vielä miehen, siinä on koko hänen viisautensa.

Aivan vapisten tästä herjauksesta, joka koski hänen valvattiansa, astui
Maurice askeleen eteenpäin.

— Riittää, isä, pyydän. Älkää syyttäkö häntä halpamaisuudesta, älkää
epäilkö hänen luonnettaan: vakuutan, että olette väärässä. Minä en
halua kuulla häntä enempää parjattavan, vaan lähden tieheni.

— Minä kiellän sinua astumasta jalallasi Frasnen toimistoon.

— Varokaa, etten minä kieltäydy astumasta tänne.

Tämän uhkauksen lausuessaan oli hän jo oven kynnyksellä.

— Maurice! kutsui herra Roquevillard muuttuneella äänellä, joka oli
enemmän pyytävä kuin käskevä.

Mutta poika vain joudutti askeleitaan: eteinen oli tyhjä, nuorukainen
meni alas portaita. Suureen valoisaan työhuoneeseen yksin jäänyt
katseli pientä pöytää, niissä aurinko hyväili ruusuja, kaikkia niitä
hyvän vastaanoton valmisteluita, joita vanhat muotokuvat olivat
hyväksyen seuranneet, ja menneisyyden maisemaa ikkunasta ja tunsi
itsensä hylätyksi kuin armeijan päällikkö tappion iltana.

»Oma poikako», mietti hän, »noin nousee isäänsä vastaan? Minä puhuin
hänelle alussa rauhallisesti; mutta hän kiihtyi heti... Kuinka voimakas
tuo nainen on, ja kuinka minä tahtoisin hänet nujertaa... Maurice
tulee takaisin, hän ei voi olla palaamatta. Jos niiksi tulee, menen
minä häntä hakemaan... Minä olen ollut liian kaukana, kenties. Minä
haavoitin häntä mielettömästi. Hän on rakastunut, poikaraukka; hän
uskoo mitä se nainen hänelle kertoo. Viehkeällä äänellään, tulisilla
katseillaan ja kaikkinaisilla eleillään hän on saanut pojan kiehdotuksi
ja leikkii hänen kanssaan. Hm, ei olisi pitänyt heitä uhmailla.
Muka teeskentelyä ja seuraelämän valheita vihaten nämä naiset ovat
vaarallisempia kuin entisaikaan... Maurice on epäilemättä rientänyt
hänen luokseen. Se yllyttää häntä minua vastaan, hänen isäänsä vastaan,
sinun isääsi vastaan, Maurice, jonka rakkaus tahtoo pysyttää sinut
oikealla tiellä ..»

Herra Roquevillard ei ollut kuitenkaan liikojen huokailujen mies.
Miettien, mitä olisi tehtävä, meni hän vaimonsa kamariin. Siellä oli
hänen tapansa käydä kysymässä neuvoa vaikeissa tapauksissa. Mutta
oviverhot oli vedetty eteen, rouva Roquevillard nukkui. Hivuttava
riutumus oli häntä ikää myöten yhä enemmän uuvuttanut ja kasvojen
hermopolte oli tällä hetkellä saanut hänet laskeutumaan levolle. Monta
kertaa oli herra Roquevillard viime vuosien kuluessa samalla tavoin
avannut hänen ovensa, tiedustaakseen hänen tyyntä arvosteluaan, hänen
selvänäköisyyttään, mutta oli saanut äänettömästi poistua, palata
omille apulähteilleen. Nyt kun hänen puolisonsa oli riutumassa, tunsi
hän omienkin voimiensa vähenevän. Oli kysymys heidän pojastaan: äiti
on taitavampi ja vaikutusvoimaisempi, ehkäpä hän olisi saanut vaaran
torjutuksi.

»Minä olen yksin», mietti herra Roquevillard suruissaan sairaan vuoteen
ääressä.

Ja hän poistui hiljaa, varpaisillaan. Salissa tapasi hän Margueriten,
joka oli kirjoittamassa, ja tämä rakas näky elähdytti häntä jälleen.

»Tuossahan on joka minua auttaa», ajatteli hän. »Ei ole sydämellisempää
sisarta.»

Hän lähestyi tytärtään ja koetti peittää levottomuuttaan, kun tämä
hymyillen käänsi päätään.

— Mitä sinä teet, pikkuruinen? Lyön vetoa, että kirjoitat
kapiotilauksiasi johonkin pukuliikkeeseen.

— Isä, ei sinne päinkään.

— Ilmoitat koulutovereillesi kihlauksestasi?

— Yhtä väärin arvattu.

— Sitten muistutat sulhastasi, että hän tulisi tänä iltana meille.

— Hän tulee muutenkin.

Tyttö näytti nidettä, johon oli kirjoittanut. Herra Roquevillard
tunsi _perhekirjan_. Niinkuin vanhastaan oli ollut tapana,
pitivät Roquevillardit semmoista muistikirjaa, johon meidän
esivanhempamme merkitsivät perintötilan hoitoa koskevien tietojen
ohella yksityiselämän tärkeimmät tapahtumat, kuten avioliitot,
kuolemantapaukset, syntymät, kunnianosoitukset, virat j.n.e. ja jotka
ikäänkuin testamentin arvovalloin loihtien esiin menneisyyttä antavat
luottamusta tulevaisuuteen sille, joka kunnioittaa isiänsä ja tahtoo
olla heidän arvoisensa jälkeläinen.

— Minä täydennän sitä päivän tasalle, lisäsi nuori tyttö. Mauricen
palaus ja Hubertin kunniamerkki olivat vielä merkitsemättä.

Herra Roquevillard lehteili jonkinmoista ylpeyttä tuntien paksua
kirjaa, joka oli hänen sukunsa sitkeän tarmon todistaja.

— Kuka pitää tätä sinun jälkeesi, Marguerite.

— Minä tietenkin jatkan sitä, isä.

— Ei, vaimon tulee kuulua uuden kotinsa piiriin.

Tyttö punastui kuin pahanteosta kiinnisaatu koulupoika.

— Minä pelkään, että minusta tulee huono vaimo, sillä jään aina
kiintyneeksi vanhaan kotiin. Kaikki, mitä siinä tapahtuu, kaikuu
minussa aina sydäntä myöten.

Isä ei voinut olla lausumatta:

— Rakas lapsi!

— Entä Maurice, jatkoi tyttö, onko hän tyytyväinen uuteen paikkaansa,
minun ruusuihini, ikkunaan? Minun tekisi mieli saada työskennellä
teidän luonanne, hänen paikallaan.

Näin hän aavisti, mitä isä mietti, ja teki hänelle alkuunpääsyn
helpommaksi.

— Hänestä minä tulinkin sinulle puhumaan. Meillä oli vastikään kiistaa.
Minä olin ehkä liian kiivas.

— Tekö, isä?

— No niin, minä tulin häntä pahoittaneeksi. Hän lähti pois vihaisena,
ja suuttumus on huono neuvonantaja. Mene etsimään häntä, Marguerite:
sinä saat hänet tulemaan takaisin.

Tyttö nousi ripeästi, heti valmiina.

— Missä hän on?

— En tiedä. Ehkä Frasnen toimistossa. Eihän tämä missään tapauksessa
ole suurkaupunki. Sinä kyllä löydät hänet. Jumala suokoon, että löydät.

— Minä lähden.

— Sinä ymmärrät, lisäsi herra Roquevillard hiljemmällä äänellä, minun
ei sopisi itseni lähteä.

— Ei toki, ei teidän. Hän ei sitä ansaitse. Hän on jo jonkun aikaa
ollut ihan päästä pilalla; voisi luulla, ettei hän enää rakasta meitä
yhtä paljon kuin ennen.

Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa, ymmärsivät toisensa, mutta eivät
syventyneet enempää tähän asiaan.

Marguerite kaapaisi kiireesti hattunsa ja sakettinsa ja riensi etsimään
Mauricea. Kadulle päästyään kääntyi hän linnasta poispäin, käveli
pitkin Boigne-katua ja kulkien läpi yhden noita monia läpikäytäviä,
jotka Chamberyssä muodostavat ikäänkuin sisäteiden verkon, saapui
Raastuvantorille. Se on entinen Lansin tori, jonne muinoin oli
keskittynyt paikkakunnan kaupallinen elämä: muutamat kallellaan
olevat rakennukset, joku noita kuistilla ja parvekkeella varustettuja
italialaismallisia taloja, jotka saattavat olla viehättäviä valokuvissa
tai postikorteissa, mutta ovat itse asiassa likaisia, lahonneita,
sääliäherättäviä, eivät jaksa lisätä sen mielenkiintoisuutta. Erään
korjatun rakennuksen seinässä olevaan mustaan marmorilaattaan on
uurrettu sanat:

              Tässä Talossa

                syntyivät

    Josef de Maistre 1. huhtikuuta 1753.

                   ja

  Xavier de Maistre, 8. marraskuuta 1763.

Sen alapuolella ilmoitti kullattu kilpi asianajotoimistoa. Marguerite
Roquevillard loi silmäyksen historialliseen laattaan ja nousi ylös
portaita. Sykkivin sydämin, sillä tämä käynti ei ollut hänelle helppo,
koputti hän Frasnen toimiston ovelle, astui sisään ja kysyi kääntyen
ensimmäisen apulaisen puoleen, jonka näki:

— Mahtaako veljeni, herra Maurice Roquevillard, olla tavattavissa.

— Hän ei ole täällä, neiti, vastasi nuori mies hyvin kohteliaasti
nousten pystyyn. Hän ei ole käynyt tänään enää aamiaisen jälkeen.

Mutta erään pulpetin takaa lausui toinen apulainen, jota Marguerite ei
nähnyt, terävällä äänellä, jossa oli kauan kannetun kateuden sävyä:

— Tiedustakaa rouva Frasnen luota.

Nuori neiti punastui korvia myöten, mutta kiitti, ja meni todellakin
soittamaan rouva Frasnen huoneiston ovelle. Hänelle vastattiin, että
rouva oli mennyt ulos. Hän tunsi siitä hetkellistä lohdutusta, mutta
muutaman askelen otettuaan pahoitteli sitä, sillä niinhän häneltä
meni suurin mahdollisuus tavata veljeänsä. Mistä hänet nyt löytää?
Hän lähti Favre-kadulle, rouva Marcellazin, vanhemman sisarensa luo,
joka juuri palasi kävelyltä kolmen lapsensa kanssa. Pikku Julien
takertui häneen kiinni ja koetti estää lähtemästä pois, kun sisar oli
välinpitämättömästi selittänyt:

— Ei, ei hän täällä ole. Eipä hän juuri meillä käykään.

Adriennen saama naarmu, jota tämä valitteli, askarrutti häntä paljoa
enemmän.

Näiden turhain yritysten jälkeen alkoi Marguerite kulkea pitkin
kaupunkia, ilman suurta toivoa, kävellen sangen nopeasti ikäänkuin
pelon ahdistamana. Pylväskäytävän luona tapasi hän sulhasensa, joka
teki liikkeen häntä pysähdyttääkseen, ja vasta ohimentyään kääntyi
Marguerite takaisin.

— Päivää, Raymond, sanoi hän hetkeäkään empimättä. Ettekö ole nähnyt
Mauricea?

— En, Marguerite. Häntäkö etsitte?

— Niin.

— Saanko tulla auttamaan?

— Ei, kiitos. Näkemiin tänä iltana. Raymond katseli ripein askelin
poistuvaa morsiantansa:

»Hän on tyly», mietti nuori mies. »Minun kanssani hän on aina niin
kylmäkiskoinen...»

Hän seurasi kuitenkin silmillään niin kauan kuin suinkin näki.

Kirkon edustalla kohtasi turhaa kulkuansa jatkava Marguerite pienen
ystävättärensä, Jeanne Sassenayn, joka kulki opettajattarensa kanssa.
Se oli kuusi-, seitsentoistavuotias tyttönen, ikäänsäkin lapsemmalta
näyttävä, vaaleat hiuspalmikot selässä ja kasvoilta herttainen ja
vilkas. Hän riensi neiti Roquevillardin luo, jota hän kovasti ihaili:

— Neiti Marguerite, teilläpä on kova kiire.

— Päivää, Jeanne.

— Te olette kuin veljenne, joka myöskin tulee kadulla vastaan
tervehtimättä. Ja minä olen jo kuitenkin siinä iässä, että minua
tervehditään.

Ja painaen hiukan alas päätään hän luuli katseellaan voivansa pitentää
vielä lyhkäistä hamettaan.

— Ehkä, myönteli Marguerite. Mutta missä te Mauricen tapasitte?

— Reclusn sillalla.

— Nytkö juuri?

— En. Jo ennen soittotuntiani, siitä on tunti tai kaksi.

— Minne hän meni?

— Siitä en tiedä mitään. Sanottehan hänelle, että hän ei ole kohtelias.

— Kyllä sanon. Varsinkin minun ystäviäni kohtaan se on
anteeksiantamatonta.

— Minä annan sentään hänelle anteeksi, tunnusti Jeanne Sassenay alkaen
nauraa, mikä salli hänen näyttää valkoisia, hyvällä ruokahalulla
puremaan valmiita hampaitaan.

Yksin jäätyään huomasi neiti Roquevillard kirkon oven olevan raollaan,
ja hän astui temppeliin. Tällä hetkellä oli holvikaarten alla vain pari
kolme polvistunutta mustaa hahmoa kaukana toisistaan. Mutta hänen oli
sangen vaikea rukoilla: milloin ajatteli hän, mikä viehättävä vaimo
tuonnempana, kolmen tai neljän vuoden kuluttua, tuo vilkas ja iloinen
ja kuitenkin vakava tyttö voisi olla hänen veljelleen Mauricelle,
milloin muisti isänsä huolestuneita kasvoja. Itseänsä hän ei ajatellut.
Kynnyksellä hän aivan hätkähti ajatusta, että hän rukouksessaan oli
kokonaan unohtanut sulhasensa ja itsensä.

Uuden rohkeuden elähdyttämänä kävi hän toistamiseen Frasnen
toimistossa, yhtä huonolla menestyksellä, mutta tällä kertaa hän ei
soittanut rouva Frasnen asuntoon. Taistelusta uupuneena hän lopulta
alistui tappioon. Kun hän päivän laskiessa palasi pitkin Boigne-katua,
piirtyivät Arkistotorni ja linnan kellotapuli hänen edessään punaista
taivasta vasten. Iltaruskon heijastuksessa nämä muinaisuuden todistajat
kohosivat täyteen mahtiinsa ikäänkuin loistaakseen viimeistä kertaa
ennen romahtamistaan. Oli noita vain syksylle varattuja tuli-iltoja,
joiden hohde on häikäisevä, vaikka sen tunteekin heti haihtuvaksi. Oli
niitä suuruuden hetkiä, jotka ennustavat rappion tuloa.

Marguerite huomasi kyllä tuon taivaan tulikupuun piirtyvän ylvään
kuvan, mutta askeliaan hidastuttamatta siitä paremmin nauttiakseen
käännähti hän kiireesti vanhasta kotiportista sisälle.

— Onko Maurice-herra palannut? tiedusteli hän ovella.

— Ei, neiti, ei vielä, ilmoitti palvelija, herra odottaa teitä.

Herra Roquevillard, joka oli kuullut hänen saapuvan, aukaisi jo
huoneensa ovea käskeäkseen hänet sisään.

— No, Marguerite?

— Isä, minä en ole häntä löytänyt.

Näihin kahteen lauseeseen, jotka isä ja tytär vaihtoivat, sisältyi koko
salaperäinen ja vielä epämääräinen ahdistus että jokin onnettomuus
on tulossa — suurempi onnettomuus, kuin mitä nuorison hairahdukset
tavallisesti aiheuttavat, sen valtavan voiman vuoksi, jonka he
aavistivat piilevän rouva Frasnessa.



III.

LÉMENCIN KUKKULA.


Kotoaan lähdettyään kulki Maurice Roquevillard kaupungin läpi ja nousi
suoraan Lémencin kukkulalle, missä rouva Frasne oli luvannut häntä
odottaa.

Tämän paikan valinta oli jo sopivaisuuden uhmailua: se vallitsee
Chambérytä ja näkyy kaikkialle. Se oli muinoin alaston kallio,
strateegisesti niin tärkeä, että vanhain herttuoiden aikana
sieltä vastattiin Lépinen ja Guetin kallioilta, noilta korkeilta,
pelättäviltä Ranskan rajaa vallitsevilta vartiopaikoilta annettuihin
tulimerkkeihin. Sinne noustaan nykyään tietä myöten, joka lähtee
Reclusin etukaupungista, rautatielinjan yläpuolelta, ja sivuuttaa
yhdeltä puolen luostarin korkeita muureja ja toiselta köyhälistön
kehnoja, yksikerroksisia hökkeleitä. Tästä solasta tullaan laakealle
paikalle, ja edessä on kukkula, jota ei enää kruunaa sotasoihtualusta,
vaan kappeli selkeäpiirteisenä Revardin ja Nivoletin vuorten kirkasta
ja kaukaista taustaa vastaan. Siitä alkaen on tie suojatonta. Ohut
akaasiareunus ei sitä paljon verhoa. Liki kallion pintaa kulkevana
kasvaa sille vain harvaa ja lyhyttä ruohoa. Keskeneräiseksi jäänyt
ristiaita, tyhjiä aukkoja välillä, saattelee sitä ylösmennessä. Se on
unohduksiin jäänyt kävelypaikka, ja vaikka siellä kaukaa näkisi jonkun,
ei koskaan tapaa ketään perilletullessa.

Kukkulan pienen, bysantilaistyylisen kappelin muodostaa kupuholvi ja
neljän, muutamain askelten porrastasolta nousevan pylvään varassa oleva
katos. Eräs Chambéryn arkkipiispa on haudattu sinne vuonna 839. Hauta
on koverrettu kallioon, mutta sen sisus on tyhjä.

Jo tien alkupäässä näki Maurice ihmisolennon istuvan portailla pilarien
välissä. Edith odotti häntä. Suotta ojentelivat hänen sivuillansa
akaasiat vaaleita kullankellerviä oksiansa, keveitä kuin mimoosakukkien
kukat; suotta sukelsivat sinervät vuoret hänen edessänsä syksyn
valaisuun; hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli kukkulalla häntä
odottamassa. Kyynärpäät polvilla, kasvot punertavina, auringonvalon
sattuessa melkein läpikuultaviin kämmeniin. Tulisilmillään näki
odottaja hänet tulevan, mutta ei hievahtanut. Nuorukainen riensi
läkähtyäkseen. Mutta hänen perille tullessaan kimmahti nainen ylös
yhdellä ainoalla odottamattomalla liikkeellä, niinkuin velttona makaava
hirvi, joka saa äkkiä lihakset.

— Minä pelkäsin, ettet sinä tulisikaan, sanoi hän, ja minun elämäni
seisahtui.

— Tuli esteitä, Edith.

Tulija oli niin hämmentynyt, ettei odottaja hennonut moittia. Tarttui
vain käteen ja vei hänet kappelin taakse. Viittasi siellä olevaa
vehmaampaa ruohoa ja suotuisaa varjoa.

— Istutaan, jos tahdot. Täällä ei ole kylmä. Täällä on hyvä.

He istahtivat vierekkäin nojautuen muuriin, joka erotti heidät
Chambérystä ja maailmasta. Heidän edessään olivat vain Nivoletin
päivänpaisteiset rinteet. Yhtenä hyväilyn keränä syykertyi nainen
nuorukaisen kylkeen.

— Minä rakastan sinua niin tulisesti, äännähti nuorukainen kuin
vaikeroiden.

Eikö ollutkin heidän rakkautensa samalla surullinen ja herkänhieno? He
sinuttelivat toisiaan, eivätkä kuitenkaan olleet toisiinsa kajonneet.
Nainen loittoni hieman pojasta nähdäkseen häntä paremmin.

— Sinä olet kärsinyt? Minunko vuokseni? Nuorukainen kertoi lyhyesti
yhteentörmäyksestään isänsä kanssa, ja kun siitä näkyi, että heidän
lemmensuhteensa oli tullut ilmi, juuri tuo tulevaisuuden suuri
huolestus, lisäsi hän:

— Mitäs nyt tehdään?

Nainen toisti:

— Niin, mitäs nyt tehdään? Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus,
enkä minä enää osaa sitä peittääkään.

— Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, toisti katkerasti toinen,
etkä sinä milloinkaan vielä ole ollut minun.

Nainen painoi päänsä nuoren miehen rintaa vasten ja äänellä, jonka
vaihtelut olivat niin hiveleviä, että ne koskettivat sydäntä kuin
sormet pianon näppäimiä, tuuditti samalla hyväellen hänet alistumaan:

— Uskallakin sanoa, etten minä ole sinun! Milloinka olisin kieltänyt,
poika parka? Lähdetkö pois? Minä olen sinun. Sinä olet niin nuori
ja minä jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä vuotta, eikä
minun rakkauteni, joka on minun elämäni, ole kuin muutaman kuukauden
vanha; minä näin sinut, sinun ylläsi oli aurinkoa, ja minä astuin ulos
pimennoista sinua tavoittaakseni. Kerran kun kerron sinulle lapsuuteni,
nuoruuteni ja avioliittoni, niin itket.

— Edith!

— Ah! Niiden, joille avioliitto on ovi onneen eikä vankeuteen, on
helppo moittia meidän heikkouksiamme! Ovatko he meitä ansiokkaampia
sen vuoksi, että kohtalo lahjoittaa heille kaikki? Mutta sitä he
eivät koskaan kysy. Onnellisuus oli heille selviö. He eivät edes tee
mitään sitä säilyttääkseen, ja jos he sattumalta sen menettäisivät, he
syyttäisivät katkerina kohtaloa, vilkaisemattakaan omaan itseensä.

— Edith, minä rakastan sinua etkä sinä ole onnellinen!

Puoliksi nousten, käänsi nainen kasvonsa nuorukaista kohti asettaen
kätensä rukoilijan asentoon:

— Anna minulle yksi vuosi elämästäsi minun koko elämääni vastaan!
Suostutko? Tule, lähdetään Pois, unohdetaan.... Minä en voi enää
valehdella... En voi enää kuulua toiselle. En voi enää, kun kerta olen
sinun.

Samassa hän ponnahti seisaalleen. Kappelin takana, aivan lähellä, oli
kallionkylki äkkijyrkkä kuin seinä alas Aixin tielle. Hän astui aivan
kuilun reunalle tyhjyyttä uhmatakseen.

— Edith! huudahti Maurice hypähtäen pystyyn.

Nainen palasi hänen luokseen, tyynenä ja hymyillen.

— Minä rakastan huimausta, mutta tunnen sitä vain tuolla, sanoi hän
istuutuen jälleen ja viitaten Mauricea tekemään samoin.

Ja alettiin jälleen pohtia tulevaisuutta:

— Meidän salaisuutemme on kaikkien tiedossa. Pian tietää sen
miehenikin. Hän epäilee sitä jo. Hän rakastaa minua omalla tavallansa,
joka minua tympäisee. En ole varma, etteikö hän meitä vakoile. Hän
kostaa. Hän valmistelee hitaasti kostoansa, niinkuin kaikkea, mihin hän
ryhtyy.

— Kuule, Edith, teidän on erottava.

— Erottava, niin, olen sitä ajatellut. Entä jos mieheni vastustaa?
Ja hän tulee sitä vastustamaan. Ja toisekseen, eronsaanti kestää
aina vuoden, kaksi vuotta, ehkä enemmän. Minut pakotetaan asumaan
sukulaisten luona, kaukana täältä. Yhä odottamaan. Vielä kaksi vuotta
vankeutta: kun pääsen ulos, olen vanha vaimo. Olisin erotettu sinusta.
Erotettu sinusta, käsitätkö sinä? Kuten näet, olen tarkoin harkinnut
asiaa: se on mahdotonta.

He vaikenivat. Äänettömyydessä, joka heitä ympäröi, nojautuneina toinen
toistansa vasten, he tunsivat olemustensa sokeata kutsua. Muurin luotaa
aivan läheltä, kuuluva kahina saattoi heidät hätkähtämään.

— Joku tulee, sanoi Maurice.

— Me jäämme istumaan, vastasi Edith käskevästä.

He jäivät istumaan. Heidän kohtalonsa oli jo asettunut heihin itseensä
eikä enää ollut riippuvainen muista. Mutta heidän yllättäjänsä oli
vain vuohi, joka oli tullut syömään ruohoa tälle laihalle laitumelle.
Sitä seurasi pieni tyttönen, kädessä raippavitsa: hän loi heihin
tylsän katseen ja jatkoi matkaansa. He pahoittelivat, ettei heidän
varomattomuutensa ollut aiheuttanut auttamattomia seurauksia.

Aika kului eikä Maurice saanut tehdyksi ratkaisevaa päätöstä.
Astuisivatko he jälleen entistä raskaampiin kahleisiinsa vuorelta
palatessaan, vaiko murtaisivat ne, välittämättä enää varovaisuudesta?
Edith kääntyi aivan päin koettaen tutkia hänen katsettaan:

— Sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi, miksikä karttavat ne minun
katsettani?

— En tiedä, huokasi Maurice sulkien silmänsä puoliksi, huimauksen
vallassa kuin äsken Edithin uhmatessa kuilua.

Nainen painoi nuorukaisen pään poveansa vasten puhuen äänellä, jonka
tyyneys ilmaisi sisällyksen ratkaisevaa päättäväisyyttä:

— Näinä kultaisina päivinä, näinä syksyn päivinä niinä tunnen sydämeni
murtuvan. Joka pimenevä ilta on minulle julma kuin onnen ryöstö. Minä
lähden tänä iltana, ymmärrätkö?

Tätä odottamatonta käännettä hätkähtäen Maurice irtautui hänen
syleilystään:

— Älä puhu, Edith.

— Kun viime päivinä olen siitä sinulle puhunut, luulit sinä sitä
tyhjäksi uhkailuksi. Maurice, sinä erehdyit, minä lähden tänä iltana.

Ennenkin oli Edith häntä näin kiusannut, mutta aina oli häh tämän
esityksen hyljännyt mahdottomana toteuttaa, mennen lopulta niin
pitkälle että tarjoutui itse lähtemään ensimmäisenä ja kutsumaan hänet
luokseen heti, kun hän Pariisissa oli saanut jonkin toimeentulopaikan.

Tästä uudesta, kaikkia entisiä voimakkaammasta ja välittömämmästä
rynnäköstä levottomana ja säikähtyneenä, yritti Maurice häntä vieläkin
peräyttää.

— Älä puhu. Minä jään tänne ja minä rakastan sinua.

Kolmannen kerran nainen varmana ja intoutuneena:

— Minä lähden tänä iltana. Kello kaksitoista! lähtee Italian-juna.
Kello kaksitoista minä olen vapaa.

Maurice väänteli käsiään epätoivosta.

— Älä puhu.

— Vapaa huutamaan rakkauttani. Vapaa, jos sinä et ole mukana,
maistamaan sitä uutta iloa, että saan edes itkeä peittelemättä. Vapaa
sinua jumaloimaan, jos tulet.

— Armahda, älä kiusaa minua enää.

— Minä tukehdun sinun kaupungissasi. Teidän historialliset talonne
haisevat homeelta. Minä tukehdun, näetkö. Täällä me olemme aina
erotettuja! Minä tahdon nauttia suruani, jos sinä et tule; jos sinä
tulet, tahdon hengittää elämää. Tuletko sinä?... Tuletko tänä iltana?

Suuteloiden saattamana lopulliseen huumaukseeni hän lupasi.

Hetken nautti Edith voittoansa äänettömästi, sitten hän kuiskasi:

— Minä olen unohtanut koko menneisyyteni.

Ja johdatti nuorukaisen pois paluun mahdollisuudesta, johdatti kukkulan
loistavaan aurinkoon. Miksikä olisivatkaan enää teeskennelleet? He
näkivät kirkkaan taivaan tuliloisteessa riemastuttavia maisista
poikkeavia muotoja. Heidän edessään oli siinä näköpiirin äärellä,
täyttäen koko sen tyhjän alan, jonka Le Granier ja Guet-vuori
jättävät mustien röykkiöidensä väliin, Dauphin-alppien keveä pitsivyö
— Sept-Laux, Berlange, Grand-Charnier — jonka ensimmäinen lumi oli
puuteroinut ja jolle tämä päivänhetki antoi punertavan vivahteen.
Lähempänä ja enemmän oikealla Corbeletin ja Lépinen metsäiset rinteet,
joiden välillä poimuilee Echellesin laakso, kantoivat kuin punaista
taljaa syksyn sytyttämiä pensaitaan ja metsiään. Näiden vuorijonojen
edessä kohosi kerroksittain herkullisten kumpujen ketju. Charmettes,
Montognole, Saint-Cassin, Vimines, joiden pyöreät piirteet ja
huolettomat aaltoilut lepuuttivat silmää. Niiden poimuissa kimmelsi
valon kirjailua kummuten siellä täällä esiin varjojen välistä.
Terävät kirkontornit, kellervän vihertävät poppelit olivat tämän
näyttämökaristeen silmänruokana. Alhaalla uinui Chambéry. Ja aivan
lähellä, kukkulan juurella, antoi kullankellervänä ja kuparinpunaisena
kimmeltävä viinitarha, kuin riemun kirkahdus, tälle kaikelle äänilajin.

— Näytä minulle Italia, lausui nainen.

Välinpitämättömällä kädenliikkeellä viittasi nuorukainen vasemmalle.
Mutta seuraamatta hänen kätensä suuntaa nainen kääntyi häneen päin. Ja
nähdessään nuorukaisen huolestuneen ilmeen jäi hämmästyneeksi. Hän oli
ymmärtänyt. Hän saattoi, hän, ohikulkevan matkailijan tavoin ihailla
tätä luonnon hehkunaa. Hänen toverinsa ei tuntenut samalla tavalla.
Eikö se ollut viimeinen ponnistus, jolla hänen maansa koetti häntä
pidättää? Tuolla alhaalla oli La Vigie, ja hänen lapsuutensa, hänen
kirkkaan ja huolettoman lapsuutensa muistoja lensi sieltä kuin lintuja
maasta tullakseen hänen luokseen. Vielä lähempänä, linnan osoittamalla
kohdalla, oli koti, joksi me kaikki sitä lapsina kutsuimme, koti,
ikäänkuin niitä ei olisi kuin yksi maailmassa.

Hän seurasi Mauricen katseista tätä viimeistä kamppailua jonkinlaisella
kateudella, hänellä kun ei itsellään ollut mitään uhraamista. Huokasi
sitten ja kosketti nuorukaisen olkapäätä.

— Kuule, sanoi hän, anna minun lähteä yksinäni.

Mutta Maurice ei saattanut sietää tuntemusta, että hänen sisimmän
olentonsa salaisin vaistomaisin vastarinta oli arvattu.

— Ei, ei! Etkö siis rakasta minua enää.

— Rakastan kyllä.

Ja nainen hymyili sanomattoman hellää hymyä, jota nuorukainen
ei nähnyt. Hänen silmiensä liekki sumentui. Nykyhetken naisena,
todellisuutta ja persoonallista elämää vailla olevana, äkkiä
kärsimättömäksi tulleena yhdeksänvuotisen äänettömän kärsivällisyyden
jälkeen, oli hän päättänyt, maksoi mitä maksoi, käyttää hyväkseen
miehensä satunnaista poissaoloa karatakseen avioliittonsa vankilasta.
Hänen romanttinen lähtönsä oli pienimpiä yksityiskohtia myöten
huolellisesti valmistettu. Maurice oli nykyisessä mielentilassaan
kokonaan hänen vallassaan. Mutta mitenkä osoittaisi hän rakastajalleen
enemmän rakkautta: kiinnittämälläkö hänet omaan välttämättömään ja
vaaralliseen kohtaloonsa, vaiko jättämällä hänet tänne luonnolliseen
ympäristöönsä? Ennen rakastumistaan ei hän ollut katsonut asemaansa
sietämättömäksi. Maurice oli tietämättään herättänyt hänessä
kapinanhengen. Saattaisiko hän enää erota hänestä? Tarjous, jonka hän
vastikään teki Mauricelle, murti hänen omaa sydäntänsä, mutta kuitenkin
hän toisti sen. Milloinkaan enää ei hän saisi tuntea tätä oman itsensä
unohdusta, johon rakkaus joskus saapuu kuin kostealle ruohoaavikolle,
jota polttava päivä alkaa kuivata.

— Vähitellen, hiljoillensa, toisti hän, sinä unohdat minut. Älä
vastusta. Kuule minua. Sinä olet niin nuori. Koko elämä on sinun
edessäsi. Anna minun mennä.

Mutta Mauricea kiihdytti tämä loukkaava kieltäytyväisyys. Kuka saattoi
häntä pidättää? Eikö hänen järkensä — neljänkolmatta vuotiaan järki —
ollut hänelle todistanut, että itse kullakin on oikeus onneen?

— Minä en tahdo elämää ilman sinua.

— Minä jään tänne, sanoi nainen vielä, jos pidät sen parempana. Opin
kyllä paremmin valehtelemaan, saat nähdä. Rakastaessa on kaikki
halpamaisuus luvallista rakkauden tähden.

Nyt oli tämä ehdotus liian myöhään tehty. Tällä kertaa nainen sen tiesi
ja odotti hylkäystä. Sen saadessaan heittäytyi hän ystävänsä rintaa
vasten ja tämä sanoi taas:

— Minä rakastan sinua kuolemaan saakka.

— Ainoastaanko? Minä paljoa enemmän.

— Se ei ole mahdollista.

— On. Aina rikokseen saakka.

Ja samalla lisäsi hän välinpitämättömästi:

— Tänä iltana minä noudan myötäjäiseni. Maurice muisti isänsä
epäilykset.

— Myötäjäisesi?

— Niin. Ne on merkitty minun kontrahtiini. Enkö ole sitä sinulle
näyttänyt?

— Sinulla ei ole oikeutta niitä ottaa. Vain tuomion, nojalla ne voidaan
sinulle palauttaa.

— Jättäisinkö miehelleni mikä kerta on minun? Ja mistä me eläisimme?

— Tänä iltana, Edith, saan minä jonkun verran rahaa. Sittemmin saan
paikan Pariisissa. Eräs tovereistani, jonka isä on suuren yhtiön
johtaja, on luvannut hankkia minulle yhtiön asianajajan toimen.
Äskettäin muistutin hänelle sattumalta tästä lupauksesta.

Edith ei tahtonut sumentaa tätä valoisaa luottamusta.

— Niin, sinä teet työtä. Me menemme Pariisiini tuonnempana. Mutta tänä
iltana me lähdemme Italiaan.

— Minkä vuoksi?

— Eikö se ole häämatkojen pakollinen pyhiinvaellustie?

Hän painoi häveliäästi päänsä alas. Tämä kolmikymmenvuotias nainen,
jonka kasvoilla saattoi vaihdella ilmeitä kylmästä harkinnasta
lapselliseen viehkeyteen saakka ja jota himoitti puraista elämää
niinkuin erinäisiä hedelmiä, joiden näkeminen jo kiihdyttää hampaita,
tunsi joustavuudessaan itsensä tällä hetkellä nuoreksi morsiameksi.

Varjo laski jo alangolle. Heidän edessään olevan maiseman eri kohdat
kävivät silmäänpistävämmiksi sitä mukaa kuin ne alkoivat purppuroitua.
Edithiä ahdistivat kaipuun tavoin nämä hurmaavankauniit lokakuun-illat:

— Huomenna, sanoi hän, huomenna.

Maurice astui askeleen eteenpäin ja kääntäen maiseman kauneudelle
päättävästi selkänsä katseli naistansa, joka seisoi nojautuneena
kappelin pilaria vastaan. Eikö hän ollut enemmän kuin kotiseutu?

Heistä oli kuin jonkinlainen kosto kaupunkia vastaan, että he kulkivat
yhdessä Lémencin kukkulalta aina Reclusin sillalle saakka sillä uhalla,
että saattoivat tavata omaan tuttavapiiriinsä kuuluvia henkilöitä.

— — Kello on kohta viisi, sanoi Edith eron hetkellä. Vielä seitsemän
tuntia.

Toivo elähytti hänen silmiensä tulta, kun taas Maurice ajatteli
vastenmielisesti kauheita tunteja, joina hänen tuli pettää perhettänsä.
Edith aavisti tämän ja säälitteli rakastajansa kohtaloa, tehdäkseen
ennakolta tyhjäksi pelkäämänsä vaikutelmat:

— Poika-raukka, voitko sinä valehdella kokonaisen illan?

Maurice hätkähti tuntiessaan joutuneensa ilmi ja toisti, vaikka
kuivahkosti, lemmittynsä lausumat sanat:

— Rakastavalle ei mikään ole halpamaista.

— Se on kauheata, sinä tulet sen näkemään. Siitä ymmärrät minun häpeäni
ja väsymykseni. Minä olen valehdellut siitä saakka kun olen sinua
rakastanut. Rohkeutta. Näkemiin illalla.

Ennen kotiamenoaan käväisi hän lainailemassa välttämättömiä rahoja.
Isänsä sedältä Etienne Roquevillardilta, vanhalta originaalilta, jota
pidettiin saitana, ja tädiltään Thérèseltä, hurskaalta ja anteliaalta,
sai hän apua noin tuhannen frangin paikoille, sisareltaan, rouva
Marcellazilta, viisisataa ja saman summan tulevalta vävyltään, Raymond
Bercyltä. Hän selitteli syyksi opintovuosinaan muka tekemiensä velkojen
lankeamista. Tämä metku tuntui hänestä nöyryytykseltä, johon hän
alistui rakkautensa vuoksi, mutta joka häntä kuitenkin kiusasi. Mutta
sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että kaikki vieraat, joiden puoleen
hän oli kääntynyt, olivat kieltäytyneet antamasta hänelle apua,
jotavastoin hänen omaisensa, mikä herkällä, mikä jurolla tavallaan,
riensivät häntä auttamaan kuvitellussakin pulassa.

Klo kuuden aikaan palasi hän Frasnen toimistoon juuri kun virkailijat
olivat sulkemassa ovia!

— Minulla on pari kirjettä kirjoitettavana, sanoi hän heille, ja pidän
kyllä huolen sulkemisesta.

Hän kirjoitti todellakin vaikutusvaltaisimmille tuttavilleen pyytäen
näitä ensi tilassa toimittamaan hänelle sopivan paikan Pariisissa.
Korkeimman arvolauseen saajana kaikissa aineissa luotti hän entisten
opettajiensa suositukseen. Toimeentulon vaikeudet eivät häntä
milloinkaan olleet huolestuttaneet ja luottaen kykyynsä uskoi hän
varmasti ne helposti voittavansa. Mutta minne oli vastaus osoitettava?
Hän epäröi, mutta ilmoitti sitten osoitteensa: _Milano, poste restante_.

Näissä valmisteluissa, jotka keskittivät hänen huomionsa, oli hänen
onnistunut vaimentaa omantuntonsa ääni lähtöpäätöksen suhteen.
Mutta hän kuuli sen, terävänä ja vakavana, kun hänen viimeistä
kertaa piti astua isänkodin kynnyksen yli. Vaikka hän livahti sisään
salakähmäisesti, huomattiin hänen tulonsa heti, mutta hän meni
huoneeseensa. Marguerite tuli sinne, kun päivällisaterian piti alkaa,
ja tapasi hänet lampun alla pää käsien varassa, niin mietteissään ettei
ollut kuullut sisaren koputusta. Sisko tarttui hänen ranteisiinsa
sydämellisesti ja tämä hyväily havahdutti häntä.

— Maurice, mikä sinua painaa?

— Ei mikään.

— Minä olen sinun pikkusiskosi, etkö sinä usko minulle huoliasi. Kuka
tietää? Voisin ehkä sinua auttaa.

Selittääkseen huolestumistaan, jota ei käynyt kieltäminen, esitti
Maurice muka rahapulaansa koskevan jutun, jonka hän vastikään oli
kertonut erinäisiä kertoja. Marguerite keskeytti hänet äkkiä.

— Odota hetkinen.

Tyttö livahti ulos ja melkein samassa palaten riemukkaana laski hänen
eteensä sileän sinisen tuhannenfrangin setelin:

— Riittääkö tämä? Isä on antanut minulle niitä kolme kapioitani varten.
Onneksi minulla on tämä jäljellä.

— Sinä olet hullu, Marguerite. En voi ottaa sitä.

— Voit, voit, ota se, minä olen niin tyytyväinen. Pari paitaa vähemmän,
se ei minua köyhdytä.

Sisko nauroi ja veli, hermot väristen, tunsi kyyneleitä luomien
reunalla. Suurella ponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä ja
hän pusersi vain tyttöä sydäntään vasten, joka siis ei ihan yksinomaan
kuulunut rouva Frasnelle.

— Rakasta minua aina, kuiskasi hän, mitä tapahtuneekin.

Marguerite loi häneen kysyvän katseen. Mutta oman anteliaisuutensa
pidättämänä ei sisar rohjennut vaatia salaisuutta vastalahjaksi, vaan
saattaen veljeään ruokasaliin kuiskasi hartaasti kuin rukouksena nämä
sanat:

— Ole hyvä isälle, niin minä rakastan sinua vielä enemmän.

Päivällinen kului ilman välikohtausta, kiitos Raymond Bercyn läsnäolon,
joka teki herra Roquevillardille ja hänen pojalleen kohtaamisen
helpommaksi Illalla poistui Maurice aikaiseen syyttäen päänsärkyä. Hän
meni yhä sairaana olevan äitinsä kamarin kautta. Sielu raskautettuna
syleili hän sairasta pimeässä. Äiti tunsi hänen huulensa ja mainitsi
heikolla äänellä hänen nimensä sivellen kädellään hänen kasvojaan.
Maurice tyrehdytti itkua ja riensi pois. Rakkaus teetti hänellä
tällaista julmuutta.

Hän täytti matkalaukkunsa keveästi voidakseen, itse kantaa sen
asemalle, sijoitti salkkuunsa rahansa, omat lainaamansa ja
Margueritelta saadut, kaikkiaan vähän yli viisituhatta frangia, mikä
elämää kokemattomasta nuorukaisesta tuntui valtavalta summalta, kokosi
muutamat jalokivikoristeet, jotka kuuluivat hänelle ja joista hänelle
saattoi olla hyötyä, ja kun kaikki oli valmiina, jäi odottamaan kuin
kuolemaan tuomittu hetkeä, joka antaisi hänet lemmittynsä valtaan.
Hänen järkensä, hänen erehtymätön järkensä, pysytti hänet päätöksessään
ja selitti hänelle kuinka kaunista oli elää pelkästään omaa elämäänsä
sen sijaan että hän jäisi paikalleen tänne, lajinsa viimeisenä,
nappulaksi Roquevillardien keskeytymättömään ketjuun.

... Rauhoittuneena Mauricen käytöksestä ja tyttärensä puolinaisesta
viittauksesta oli herra Roquevillard nukkunut ilman suoranaista
levottomuutta, päätettyään kuitenkin kaiken varalta toimittaa
poikansa pois Chambérystä. Hän päätti kääntyä erään vanhan ystävän
puoleen, jolle hän erinäisiä kertoja oli tehnyt palveluksia ja joka
heilahdeltuaan maailman laidasta toiseen ja hukattuaan perintönsä
oli asettunut asianajajaksi Tunisiin, siellä menestynyt hyvin ja
ilmoittanut kirjeissään hänelle haluavansa asettua elämään koroillansa
tai ainakin etsiä soveliasta apulaista. Eikö sellainen matka, sellainen
elämä neljänkolinatta vuoden iässä merkinnyt uutuuden ohella unohdusta,
pelastusta?

Yöllä luuli hän kuulevansa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Mutta kun
talossa heti taas oli hiljaista, arveli hän erehtyneensä ja koetti
uudelleen päästä uneen kiinni. Pitkän kamppailun jälkeen raapaisi hän
tulitikulla valkeaa, katsoi kelloansa, joka näytti puolta yhtä, nousi
ja meni ulos huoneestaan. Käytävän päässä näkyi Mauricen kamarin oven
ja kamanan välistä ohut valoviiru. Hän lähestyi, kuunteli ja kun ei
mitään kuulunut, koputti. Ei tullut vastausta. Hiukan epäiltyään hän
astui sisään:

»Hän on kai unohtanut sammuttaa lamppunsa», koetti hän rauhoittaa
itseänsä jo kokonaan ahdistuksen vallassa.

Yhdellä silmäyksellä näki hän koskemattoman vuoteen ja aukijääneen
tyhjän kaapinlaatikon. Hän palasi huoneeseensa, pukeutui äkkiä ja
huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan juoksi kuin nuori mies
asemaa kohti. Italian pikajuna oli kai jo mennyt, mutta jäljellä oli
vielä viimeinen juna Geneven suuntaan. Eräs virkamies, joka tunsi
hänet, tiesi ilmoittaa. Maurice oli matkustanut _sen naisen kanssa_.
Olivat ostaneet piletin Torinoon.

Yksin jäätyään hän huokasi niinkuin tammi ensimmäisen kirveeniskun
sattuessa. Mutta niinkuin se oli hänkin sitkeä ja karkaisi itsensä
kohtaloa vastaan.

Rotua, perhettä, yksilöäkään ei häväise, ei voi häväistä
nuoruudenhairahdus. Hän löytää poikansa ennemmin tai myöhemmin, hän tuo
hänet takaisin kotilieden luo, tai jos kohtalo ottaisi huoltaakseen
tuhlaajapojan paluun, olkoonpa tuo paluu sitten vaikka samanlainen
kuin raamatussa kuvattu, niin hän olisi kyllin heikko tappamaan
juottovasikan pojan palatessa ja olemaan häntä nuhtelematta. Kotiliesi:
sinne voi tulla hoitamaan haavojansa, siellä voi olla varma, ettei
koskaan työnnetä pois. Mies voi hyljätä vaimonsa, vaimo miehensä,
kiittämättömät lapset isänsä ja äitinsä: isä ja äiti eivät voi hyljätä
lastaan, vaikka koko maailma hänet hylkäisi.

Kaupunki oli kuunvalossa kuin kuollut. Herra Roquevillardin askeleet
kaikuivat sen autiudessa. Boigne-kadulta, jota myöten hän palasi,
näki hän edessään linnan nostavan kirkkaita tornejansa, joita öinen
valaistus vielä korotti. Läheinen puu sen edustalla luonnosteli
lehtiensä varjoa. Muutaman tunnin kuluttua herää mykkä kaupunki eloon
naureskellen ilkkuakseen tätä perhedraamaa.

Kun hän avasi oven, tuli häntä vastaan valkoinen hahmo. Se oli
Marguerite.

— Isä, mitä on tapahtunut?

Vaimonsa puutteessa saattoi hän jakaa koettelemuksen taakan tyttärensä
kanssa, jolle hän antoi kylliksi arvoa ollakseen mitään salaamatta.

— He ovat matkustaneet, lausui hän lyhyesti.

— Ah! huokasi Marguerite, heti ymmärtäen ja muistaen veljensä
surullisen lauseen.

Isä ja tytär syleilivät toisiaan yhteisen tuskan vallassa. Isä saattoi
sitten tytärtä hellästi tämän kamariin saakka ja sanoi poistuessaan:

— Antakaamme äitisi nukkua, pikkuruinen. Hän saa kuitenkin liian
aikaisin tietää surumme.



IV.

NOTARIO FRASNEN KOSTO.


Pieni laukku kädessä ja aamuviileyden vuoksi päällystakki yllä astui
herra Frasne seitsemän-junasta Chambéryn asemalle, ja käveli ripein
askelin kotiansa, josta hän oli ollut kaksi päivää poissa. Ovea
avaavan palvelijattaren hämillisestä ilmeestä ymmärsi hän heti, että
jotakin oli tapahtunut tai paraikaa tapahtui hänen kotonansa. Hän oli
lähes viisikymmenvuotias mies, hyvin säilynyt, nuhteeton, kylmä ja
hieno ensi näkemältä, mutta paksut huulet ja varsinkin lasien takaa
puoliksi pälyilevät pullisilmät tekivät pian levottomuutta herättävän
vaikutuksen.

— Kaikki on kai hyvin? kysyi hän pahasta aavistuksestaan huolimatta.
Entä rouva?

Palvelijan vastauksessa oli hitunen pilansävyä:

— Rouva matkusti eilen illalla Italiaan matka-arkkuineen.

— Italiaanko?

— Niin, herra.

— Mihin aikaan?

— Klo kaksitoista.

— Ilman selityksiä?

— Rouva sanoi minulle lähtiessään, että herra kyllä tietää asian.

— Aivan niin, lausui herra Frasne kylmäverisesti. Tuokaa minulle
huoneeseeni jotakin syötävää eineeksi.

Ja ilmaisematta sen suurempaa hämmästystä astui hän työhuoneeseensa,
josta voi suoraan päästä toimistoon. Minkä ihmeen vuoksi kuulustella
pahanilkistä piikaa, joka ilmeisestikään ei paljoa tiennyt? Odottamaton
uutinen, jonka hän sai vasten naamaa kuin pyssynluodin, ei koskenut
häneen vielä. Hän tunsi siitä vain hämmästystä. Haava, kuolettavakaan,
ei ensi hetkellä tunnu muulta kuin tavalliselta töytäykseltä. Vasta
vähän ajan kuluttua alkaa se aiheuttaa kipua. Katse terävänä ja hermot
jännittyneinä huomasi hän pöydällään suljetun kirjeen, joka oli siinä
huomiota herättävässä ja melkein uhittelevassa asennossa. Hän otti
sen käteensä, koettaen aukaisematta arvata sen sisällystä. Se sisälsi
epäilemättä selityksen tähän äkkilähtöön — menoako, uhmailuako, vaiko
ajattelematonta oikkua? Yhdeksänvuotisen avioelämän jälkeen oli hän
niin vähän varma vaimostaan, että kaikki kolme olettamusta näyttivät
hänestä yhtä mahdollisilta. Pitikö hänen etsiä pakokumppania vai
olettaa hermopuuskasta johtuvaa oikkua, jolloin kadonnut karitsa
ennen pitkää palaa takaisin läävään. Maurice Roquevillardin nimi ei
juolahtanut hänen mieleensä. Rouva Frasne kalasteli suosiota huvikseen:
jokainen häntä liehitteli, mutta se oli viatonta leikkiä. Herra
Frasne ei siis voinut ottaa vakavalta kannalta sitä tavanmukaista
ystävyyttä, jota hänen vaimonsa osoitti hänen apulaiselleen, vaikka
hän nimettömistä kirjeistä oli saanutkin tietää, että kaupungilla
oli siihen kiinnitetty huomiota. Hänhän tunsi tuota liiankin yleistä
ikämiesten halveksumista nuoria miehiä kohtaan, jotka, pitäen aikaa
liittolaisenaan, ovat tyytyvinään vain toiveisiin. Sitä mukaa kuin
nuoruus häipyy on aina hänen tai suunnilleen hänen ikänsä ominainen
viettelijöille. Tunteet eivät hänen silmissään merkinneet mitään
muutoin kuin olosuhteiden turvissa, ja hän tiesi, että maaseutuolot
olivat estäneet montakin haviteltua aviorikosta toteutumasta.
Vapaaehtoinen luopuminen mukavasta ja huolettomasta asemasta oli
siksi toiseksi niin järjetöntä, että sitä oli mahdoton olettaa. Hän
ei ymmärtänyt, mutta siinä vain oli hänellä edessään tämä tapahtuma,
niin yksinomaan kuin hän antoikin arvoa ainoastaan tositapahtumille.
Arvoituksen ärsyttämänä, jota hän ei kyennyt selittämään, aukaisi hän
kirjekuoren ja luki:

 »H.H. En ole teitä koskaan rakastanut ja te tiesitte sen. Mitä on
 naisen sydän sille, joka omistaa hänet lakivoimaisen asiakirjan
 nojalla? Minä olen voinut sietää yhdeksän vuotta tätä orjuutta,
 koska en rakastanut. Nyt on kaikki muuttunut: minä vapautan itseni
 rehellisesti sen sijaan että rupeaisin jakamaan itseäni. Kuka minua
 pidättäisi? Avioliittomme alussa te pelkäsitte lapsia: pienoisen
 käden ojennus olisi ehkä riittänyt minut kytkemään, mutta meidän
 kotimme on tyhjä eikä kukaan tarvitse minua. Te luovutitte minulle
 aviokontrahdissamme sata tuhatta frangia. Myönnätte luonnollisesti,
 että otan mukaan hintani. Minä olen suorittanut sen nuoruudellani.
 Jättäessäni teidät annan teille anteeksi.

 Hyvästi.

                                          _Edith Dannemarie_.»

Tuomari Frasnelle muuttuivat joko ammattitottumuksesta tai
käytännöllisen järjen luontaisesta katsomuksesta kaikki asiat elämässä,
tunteetkin, asia- ja velkakirjoiksi. Meidän luonteemme määrää yksin
sieluntuskammekin: tässä haaksirikossa, jossa hänen kotinsa upposi,
ajatteli hän ensi hetkessä vain vaimonsa menettämistä eikä rahojansa,
vaikka hän muutoin oli rahantunteva; ja muistellakseen entisyyttään ja
kiihdyttääkseen tuskaansa kaivoi hän vaistomaisesti eräästä salkusta
esiin aviokontrahtinsa, johon kirjeessä viitattiin. Tämän leimapaperin
avulla muisti hän tarkemmin syysnuoruutensa suuren intohimon. Hän näki
jälleen erään kirkon kynnyksellä solakan ja norjan nuoren tytön, jonka
liikkeet ja silmät ilmaisivat sisäistä kuumetta. Se oli La Tronchessa,
lähellä Grenobleea, hänen kotipaikkaansa. Hän matkusti sinne
loma-ajakseen joka kesä Pariisista, missä hän oli eräässä toimistossa
ensimmäisenä apulaisena; vaikka jo lähes neljänkymmenen iässä ei hän
tullut lopullisesti luopuneeksi pääkaupungista ottaakseen haltuunsa
tarjonaolevan asianajotoimiston Dauphinessa. Kuulusteltuaan sai hän
tietää, että Edith Dannemarie asui äitinsä kanssa lähistöllä pienessä
talossa, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet melkein varattomina
perheen pään kuoltua, joka oli menettänyt omaisuutensa pelissä. Nuori
maaseudun tyttö oli näissä oloissa varmaankin helppo saalis. Kaksi
vuotta yhteen menoon yritti hän sitä saavuttaa. Mutta intomielinen
tyttö odotti prinssiä ja yksinäisyyden kiihdyttäessä mielikuvitusta
kävi hänen odotuksensa kärsimättömäksi. Niinpä hän kielteli, mutta
ei kylliksi tyyten karkoittaakseen kosijaansa. Ilman opiskelua oli
hän oppinut tavan lupailla kieltelemällä ja sovellutti tätä taitoansa
mieheen, joka liiankin vapaassa piirissä tekemiensä valloitusten
ja aistillisten tottumustensa vuoksi sitäkin enemmän kiihtyi ja
hermostui tästä keimailusta. Ja miehen täytyi tosiaan tunnustaa
itsensä voitetuksi: hänen halunsa oli voimakkaampi kuin hänen etunsa.
Menetettyään vanhempansa, jotka jättivät hänelle sievoisen perinnön,
päätti hän vihdoin kaikkia muotoja noudattaen pyytää kättä, joka oli
hänet torjunut samalla kuitenkin näyttäen kihlasormuksen paikkaa.

Kuinka saattoi hän kontrahdin lyhyiden lauseiden lomasta poimia esiin
tämän rakkauden säikeitä? Eräs pykälä määräsi tulevalle vaimolle,
kun avioliitto oli solmittu, sadantuhannen frangin lahjoituksen; ei,
niinkuin tämmöisissä tapauksissa on miltei asiaankuuluvana sääntönä,
lahjoitusta siinä tapauksessa että saaja jää eloon lahjoittajan
jälkeen, vaan välittömän lahjoituksen, joka sisälsi omaisuuden siirron.
Tämä poikkeuksellinen anteliaisuus oli hänen heikkoutensa merkki, hänen
hairahduksensa valitettava todistaja. Se oli lakivoimainen näyte hänen
rakkaudestaan.

Herra Frasnen mietiskelyn keskeytti palvelijatar, joka toi hänen
einesuklaansa. Tämä vilkuili isäntäänsä silmänkulmalla tarjotessaan
ja hämmentyi nähdessään hänet asiapapereita selailemassa. Herra
tutki asiakirjoja, kun toinen voidakseen kertoa asian kaupungilla,
odotti näkevänsä hänet masentuneena tai raivoissaan. Kädenliikkeellä
laski isäntä hänet menemään. Herra Frasne söi ilman ruokahalua,
periaatteesta: hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös, ja nyt jos
milloinkaan tarvitsi hän voimansa kokonaan.

Lämmintä juomaa hörppiessään ryhtyi hän jälleen uudelleen elämään
kuolleita vuosia. Hän katseli niitä omalta näkökannaltaan kykenemättä,
kuten monet miehet ja melkein kaikki naiset, eläytymään vastapuolensa
kantaan. Niin, monen epäröinnin ja lykkäilyn jälkeen, jotka eivät
tulleet hänen puoleltaan, vietettiin häät La Tronchessa, sitten
lähdettiin Pariisiin. Pariisi paljasti hänelle tuntemattoman toverin,
joka elettyään eristettynä ja yksitoikkoisuudessa, syöksyi väliasteitta
tai oudoksumatta huikeaan hyörinään. Nuori vaimo ei säästänyt hänen jo
kypsää ikäänsä, mutta hänkään ei ottanut huomioon naisensa nuoruutta.
Vihdoin oli hän, päästäkseen maaseudun lepoon, ostanut herra Clairvalin
toimiston Chambéryssä, kun Grenoblessa ei enää ollut mitään vapaana.
Rouva Frasne oli mukautunut niiden välinpitämättömyydellä, joita
elämä ei enää voi tyydyttää, näin jyrkkään olojen vaihdokseen, hän
omaksui sen niinkuin ainakin täytymyksen, ilman tunteenpuuskia ja
vastaväitteitä. Kaksi vuotta oli kulunut näin niin rauhallisina kuin ne
voivat kulua naisen rinnalla, joka levossakaan ei lakkaa herättämästä
jonkinmoista levottomuutta. Ja äkkiä, kun hän luuli vaimon jo
tuudittautuneen huolettomaan toimeentuloon, hyviin oloihin ja elämän
tavalliseen menoon, tämä, mitään puhumatta, jättää avioliittonsa ja
lentää pois lemmityisen kanssa.

Täysin odottamattoman iskun järkyttämänä oli notario lähtenyt
vaistomaisesti kulkemaan muistojensa kaltaita, laillinen asiakirja
sauvanaan. Nyt hän tuli uudelleen tähän romahduskohtaan, ja tällä
kertaa arvosteli hän sitä paremmin. Tuo Maurice Roquevillard, jota hän
alussa halveksi, herätti hänessä nyt hurjaa mustasukkaisuutta. Edith ei
ollut matkustanut yksinään, vaan luultavasti, varmasti, hänen kanssaan.
Juuri tällä hetkellä siellä kaukana Italiassa, ulottuman ulkopuolella,
painoi tuo nulikka hänen vaimoansa vasten rintaansa. Herra Frasne
otti nenäliinansa, pyyhki sillä silmiänsä ja repi sen sitten rikki
hampaissansa. Hän itki eikä enää voinut hillitä itseänsä. »Hän rakastaa
minua omalla tavallaan», oli Edith sanonut hänestä. Tämä tapa, joka
ei ole hienoin, on tuskallisin: se syöksyy määrättyihin raateleviin
kuvitelmiin, se viiltää sydäntä kuin aura maata ja riisuu vihan alasti.

Herra Frasne otti uudelleen esille kirjeen ja kontrahdin, ei enää
syventääkseen onnettomuuttaan, vaan etsiäkseen niistä kostoansa.
Apulaiset tulisivat pian toimistoon. Täytyi ennen heidän tuloansa
suorittaa tutkimukset, takoa aseensa. Rahat, jotka Edith oli ottanut
mukaansa, jotka hän oli anastanut — sillä aviopuolisoiden välinen
lahja on kaikissa tapauksissa mitätön, jos avioero syntyy ilman
lahjoittajan syytä — hänen on täytynyt ottaa ne hänen kassakaapistaan.
Herra Frasne oli äskettäin ottanut haltuunsa erästä kauppaa varten
satakaksikymmentätuhatta frangia, jotka olivat suoritettavat muutaman
päivän kuluttua. Hän oli tullut itse sen maininneeksi Edithille. Avain
on helppo teettää tai anastaa, mutta kuinka oli hän saattanut saada
selvän lukon kirjainten salajärjestyksestä, jota ilman avain oli
tehoton?

Herra Frasne nousi ja meni kassakaapin luo, jossa ei näkynyt
mitään väkivallan merkkejä. Hän kouraisi taskuaan ja otti esiin
avainkimppunsa. Silloin hän huomasi, että juuri kassakaapin avain
puuttui. Edithin on täytynyt se ottaa juuri hänen lähtöpäivänään.
Tosin oli hänellä siitä kaksoiskappale, mutta tavan mukaan oli hän
poissaolonsa ajaksi uskonut sen ensimmäisen apulaisensa haltuun.
Avatakseen ja todetakseen kaapin sisällön hän odottaisi siis tätä
apulaistaan, joka sitäpaitsi oli sopiva todistajaksi.

Palattuaan työpöytänsä ääreen hän otti esiin rikoslain ja alkoi
tarkastaa omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevia pykäliä. Hän
luki pykälästä 380 että, jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa
tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi, siitä voi syntyä vain
siviilioikeudellinen asia. Mutta sama pykälä, joka teki hänet
aseettomaksi anastajaa vastaan, antoi loppuosassaan hänelle aseen
käteen tämän rikostoveria vastaan:

»_Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen käyttäneet
kaiken tai osan varastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä
varkauteen_.» Seuraamalla tätä latua löysi hän vielä enemmän. Pykälä
408, joka koski luottamuksen väärinkäyttöä, katsoi raskauttavaksi
asianhaaraksi, jos rikoksen oli tehnyt virka- tai toimitusmies,
kotipalvelija, palkkaa nauttiva palvelusmies, oppilas, apulainen,
kirjanpitäjä, työmies, sälli tai oppipoika isäntänsä vahingoksi, ja
määräsi silloin vankeusrangaistusta. Kuka esti häntä syyttämästä
Maurice Roquevillardia, vieläpä syyttämästä häntä yksin? Eikö se
ollut todennäköistä? Nuori mies tunsi paikat, toimistossa tapahtuneet
maksut, sopimuspäivän, notarion poissaolon. Hän oli voinut panna
merkille kassakaapin avaustavan, hetkeksi anastaa ensimmäisen apulaisen
avaimen. Ollen vailla mieskohtaista omaisuutta oli hänen täytynyt
hankkia itselleen varoja voidakseen viedä mukaansa rakastajattarensa.
Ja vihdoin, eikö hänen pakonsa ulkomaille ilmiantanut häntä? Tosin
rouva Frasnen kirje osoitti selvästi tämän selityksen vääräksi. Mutta
eihän tarvittu muuta kuin hävittää tämä kirje, joka oli tehoton häneen
itseensä nähden ja haitaksi hänen rakastajaansa vastaan nostettavassa
jutussa. Kun se oli hävitetty, niin ei mikään voisi vapauttaa
Maurice Roquevillardia. Vieläpä menetti tämä kaiken mahdollisuuden
puolustautua: eikö hänen, puolustaakseen itseänsä, täytyisi
kääntyä lemmittyänsä vastaan, myöntää ainakin eletyn yhteisesti
tämän kustannuksella? Kunnian mies ei voinut sitä tehdä. Hänen
tuomitsemisensa oli siis varma. Rikollisen luovuttaminen lopettaisi
hänen lemmenretkensä. Hän tuotaisiin ylioikeuden eteen. Häväistynä,
masennettuna, murskattuna, saisi hän kärsiä rangaistuksen molempien
syyllisten puolesta. Vieläpä kukaties hänen perheensä, lieventääkseen
hänen rikostaan, suorittaisi takaisin anastetun summan. Silloinhan
ei tästä romahduksesta koituisi ainakaan aineellista tappiota. Eikä
aineellinen tappio nyt enää näyttänyt vähäpätöiseltä sivuseikalta herra
Frasnesta, kun tämä lähemmin harkitsi asiaa.

Sitä mukaa kuin hän joka puolelta tutkisteli tätä seuraamuksiltaan
niin satoisaa suunnitelmaa ja ajatteli sen lopputulosta, tunsi
hän epätoivonsa keventyvän. Hän unohti tuskansa valmistaessaan
kilpailijansa kiduttamista. Hän ajatteli säälimättä kostonsa
kaukaisimpia seurauksia aina noiden ylpeiden Roquevillardien
masentamiseen saakka, jotka kuitenkin olivat ottaneet tuomari
Clairvalin seuraajan ystävällisesti vastaan. Onnettomuudessaan
olisi hän heittänyt kärsimyksensä kirouksena koko maailmaa vastaan.
Vielä kerran luki hän uudelleen tuon kirjeen, joka yksin oli hänen
suunnitelmansa haittana, sitten heitti hän sen päättävästi tuleen ja
näki sen käpristyvän, mustuvan ja haihtuvan tuhaksi.

Kello löi yhdeksän.

Täsmällisinä saapuivat apulaiset toinen toisensa jälkeen toimistoon ja
asettuivat pulpettiensa ääreen. Melkein samassa astui isäntäkin sisälle
ja heitä tervehtimättä kysyi ensimmäiseltä apulaiselta huolestuneella
äänellä:

— Philippeaux, minä en löydä kassakaapin avainta.

— Se on tässä, herra, vastasi apulainen. Tehän uskoitte sen minulle
poissaolonne ajaksi. Minä en ole sitä käyttänyt.

— Hyvä on, tulkaa mukaani.

Molemmat poistuivat työhuoneeseen.

Herra Frasne aukaisi kassakaapin ja huomasi heti siinä jotakin
epäjärjestystä.

— Oletteko etsineet täältä jotakin, sitä testamenttia ehkä?

Philippeaux kielsi mitä jyrkimmin:

— En, herra, minä vakuutan.

— Sitten minä en ymmärrä. Katsokaa: tuo käärö on avattu. Se sisälsi
Zelvaden ostohinnan: satakaksikymmentätuhatta frangia. Mehän laskimme
ne yhdessä.

— Niin tehtiin, myönsi apulainen säikähtyneenä.

Notario oli aivan tyyni eikä jatkanut tutkimustaan sen pitemmälle, vaan
sulki kassakaapin jälleen huolellisesti.

— Joku on käynyt kaapissa.

— Se on mahdotonta, herra.

— Luonnollisesti on joku käynyt täällä. Me tarkistamme sisällyksen
poliisikomisarion läsnäollessa. Kuka sulki toimiston eilen illalla?

— Maurice Roquevillard.

— Jäikö hän tänne yksin?

— Jäi kirjoittamaan kirjeitä.

— Kuinka kauaksi aikaa?

— En tiedä. Minä tapasin hänet pylväistön luona puolituntia myöhemmin.
Hän antoi minulle avaimet takaisin.

— Avaimetko? Onhan kassakaapin avain myöskin avainkimpussanne.

— On.

— Se on varomatonta.

Hetken kuluttua kysyi herra Frasne:

— Miksei hän ole vielä tullut?

— Kuka?

— Maurice Roquevillard.

— Ei hän tule lainkaan, lausui apulainen kostonhimoisella äänellä.

Herra Frasne katsoi häntä tarkkanäköisillä silmillään. Näkemästään
teki hän kaksi päätelmää: huhu hänen onnettomuudestaan kiersi jo
kaupungilla, ja Philippeaux, jota hän epäili mustasukkaisuudesta, olisi
varma liittolainen. Siitä huolimatta hän teeskenteli tietämättömyyttä.

— Se on totta. Hänenhän piti palata isänsä luo.

— Ei, herra, hän on matkustanut eilen illalla, kahdentoista-junalla.

— Minne?

— Italiaan.

— Ah! Minä ymmärrän, tunnusti notario tällä kertaa.

Ja harvakseen lausui hän päätelmänsä:

— Olisiko siis hän avannut minun kassakaappini? Kuinka olisi hän
tuntenut avausmerkit?

Philippeaux painoi päänsä alas: pelko ja kateus tekivät hänestä
kavaltajan.

— Se on merkitty minun pöytäkirjani almanakkaan, mutta ilman selitystä:
minun muistini on huono. Roquevillard on saattanut lukea sen siitä ja
arvata sen tarkoituksen.

Herra Frasne, joka käytti hyväkseen olosuhteita, silmäsi uudelleen
apulaistaan, matta peitti tyytyväisyytensä:

— Te olette ollut kahdesti varomaton, Philippeaux. Pyytäkää jotakin
tovereistanne kutsumaan tänne poliisikomisario. Hän tarkistakoon
kaapinsisällyksen itse.

Niin tarkastettiin kaappi virallisesti useiden todistajain
läsnäollessa. Herra Frasne luetteli kärsivällisesti sen sisällyksen. Ei
yhtään kappaletta puuttunut ja kassavarojen summa oli täsmällinen.

— Vielä on tarkistettava tuo suuri käärö, joka on murrettu auki,
sanoi tyynesti notario, joka toimitti asiansa perinpohjaisesti. —
Se sisälsi kahdenkymmenen hehtaarin suuruisen Zelvaiden ostohinnan,
satakaksikymmentätuhatta frangia seteleissä, minä laskin ne itse ennen
matkallelähtöäni, täällä läsnäolevan ensimmäisen apulaiseni kanssa,
joka sen todistaa.

— Aivan oikein, herra.

— Summa on merkitty käärön kuoreen.

Todettiin, että käärö sisälsi vain kaksikymmentä seteliä.

— Minulta on varastettu satatuhatta frangia, lausui herra Frasne.

— Mitenkä selitätte, huomautti komisario, että varas ei ole vienyt
kaikkea? Tavallisesti he eivät vapaaehtoisesti jätä saalistaan
keskeneräiseksi.

— Minä selitän sen viskaalinvirastossa, jonne menen heti esittämään
kanteeni.

— Se on teidän asianne. Epäilettekö siis jotakin?

— Epäilen.

— Palvelijoitanneko?

— En. He olisivat lähteneet karkuun. Eivätkä he olisi osanneet avata
kaappia.

— Hyvä. Minä menen laatimaan pöytäkirjaa.

— Saattakaa minua viskaalinvirastoon. Sehän on aivan lähellä.

— Kuten tahdotte.

He lähtivät suoraan viskaalinvirastoon. Notario joutui yleisen
syyttäjän kanssa pitkään keskusteluun, jota jatkui vielä
poliisikomisarion poistuttuakin. Kun hän palasi portaita alas,
tapasi hän niiden edustalla herra Roquevillardin, joka oli menossa
hovioikeuteen. Molemmat herrat katsoivat toisiaan ja tervehtivät.



V.

PERHE VAARASSA.


Ennen istuntosaliin menoansa on asianajajilla ja tuomareilla tapana
tarinoida muutamia minuutteja keskenänsä pukuhuoneessa. Siellä
arvioidaan kaupungin kuulumat. Mutta herra Roquevillard, joka oli
hyväntuulisuutensa vuoksi suosittu ja jonka sattuvia huomautuksia
pelättiin, otti kauhtanansa pukusäiliöstä ja meni suoraan
paikallensa aitioon. Virkaveljet katselivat häntä kaukaa ilkkuvan
uteliaina ja laskivat leikkiä nuoren Mauricen seikkailusta, jota
he muuten käsittelivät keveästi ja korvapuustina maaseudun tapojen
ahdasmielisyydelle. Herra Roquevillard näytti syventyneen esitettävänsä
valmisteluun. Eräs vahtimestari saapui hänen luokseen, kosketti
olkapäähän ja sanoi:

— Tuomari, teitä pyydetään viskaalinvirastoon.

Hän nousi heti vakaasti.

— Minä tulen.

Joka päivä sattuu, että yleinen syyttäjä käyttää hyväkseen jonkun
istunnossa olevan asianajajan läsnäoloa tiedustellakseen hänen
mielipidettään jossakin rikoslakia koskevassa asiassa. Herra
Roquevillard tunsi kuitenkin epämääräistä levottomuutta: herra Frasnen
kohtaaminen portaiden edustalla toi hänen päähänsä:

— Onkohan se niin mieletön, että on nostanut kanteen aviorikoksesta?

Lain mukaan on uskottomuus edelleenkin rikos. Ainoastaan mies voi
nostaa siitä kanteen, mutta harvoin hän sitä oikeutta käyttää. Notarion
kasvoista oli kuitenkin vaikea päättää mitään...

Prokuraattori, herra Vallerois, oli jo monet vuodet ollut Chambéryn
viskaalinviraston päällikkönä. Hänellä oli ollut aikaa oppia antamaan
arvoa herra Roquevillardin ammattikunnolle, luonteelle ja taidolle.
Puhuttiin kyllä tämän mahdollisesta ehdokkuudesta ensi vaaleissa
eduskuntaan, ja nykyinen vastapuolue piti häntä, jos hän suostuisi,
tarmokkaimpana ja pätevimpänä johtajanaan. Herra Frasnen syyte torjuisi
tykkänään tämän valtiollisen vaaran. Vallassaolijain puoluemiehenä
totesi herra Vallerois miltei mielihyvällä tämän seikan, kun herra
Roquevillard astui hänen työhuoneeseensa.

Mutta kun prokuraattorin piti häntä puhutella, haihtui tämä ajatus,
ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän näki nyt edessään vain
koettelemukseen joutuneen kunnonmiehen. Hän ojensi kättä ja alkoi:

— Minun on tehtävä teille kiusallinen ilmoitus. Hän keskeytti ja
epäröi. Asianajajan siveellinen ryhti ilmeni parhaiten vaikeissa
oloissa. Hän antoi arvoa yleisen syyttäjän hienotunteisuudelle ja
jatkoi itse.

— Se koskee minun poikaani.

— Niin.

— Avioerojutussako, johon hänen nimensä on sekaantunut? Aviorikostako
koskeva syytös?

— Ei, ikävä kyllä.

— Ikävä kyllä?

Nuo sanathan olivat outo viittaus. Vakaalla, mutta käheällä äänellä
kysyi M. Roquevillard:

— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? Itsemurhako?

— Ei, ei, rauhoittukaa toki, huudahti herra Vallerois huomaten
aiheuttamansa erehdyksen. Hän on matkustanut pois viime yönä rouva
Frasnen kanssa: koko kaupunki tietää sen. Mutta raskauttavampaa on se,
että herra Frasne on vastikään jättänyt minulle syytöksen poikaanne
vastaan rahojen anastuksesta.

Huolimatta itsensähillitsemistaidostaan punastui vanha lakimies ja
lausui loukkaantuneena:

— Rahojen anastuksestako? Minä tunnen poikani. Se on mahdotonta.

Prokuraattori luki hänelle notarion allekirjoittaman ilmiannon ja
poliisikomisarion laatiman pöytäkirjan. Tarkkaavaisesti, keskeyttämättä
kuunteli herra Roquevillard. Tuo saattoi olla, ja oli hänen perheensä
romahdus, hänen nimensä häväisy. Itsensä hilliten, mutta sydämeen
satutettuna, lausui hän:

— Se on halpamielinen kosto herra Frasnen puolelta.

— Niin minäkin uskon, toisti herra Vallerois, osoittaen peittelemätöntä
myötätuntoa. Mutta rahat ovat poissa: mitenkä ehkäistä kanteen
nostaminen?

— Poikani ei ole ainoa asianomainen. Kun kaksikymmenvuotias lapsi vie
mennessään kolmikymmenvuotiaan naisen, kumpiko näistä valmistaa ja
johtaa matkan?

— Minä huomautin sitä hänelle äsken tällä samalla paikalla
mahdollisimman selkeästi. Neuvoin häntä malttamaan mieltänsä ja
miettimään edes vuorokauden. Mutta hän ei suostunut. Oikeuden täytyy
siis mennä menoansa. Minun on pakko lähettää asia tutkintotuomarille.

Kooten voimiaan tätä kohtaloniskua vastaan herra Roquevillard vaikeni,
kun taas yleinen syyttäjä harkitsi pulmallista juttua puolelta ja
toiselta.

— Häntä vastaan on raskaita, täsmällisiä, keskenään yhtäpitäviä
asianhaaroja: ensinnäkin hänen teon toimeenpanoa helpottava asemansa
toimistossa, sitten hänen käyntinsä siellä eilen illalla, avaimet
hallussaan toisten apulaisten poistuttua, sitten se, että häneltä
puuttui varoja tämänlaatuiseen seikkailuun, jopa vielä sekin, että
anastaja itse rajoittaa anastamansa summan, ikäänkuin velan, joka ehkä
tulee takaisinmaksettavaksi.

— Hänen puolestaan puhun toisia asianhaaroja, huomautti isä ylpeästi.
Ensinnäkin hänen perheensä. Kunnon ihmisten koko jälkeisön edessä ei
yksi sen jäseniä hevin valehtele. Ja kuka teille on sanonut, että hän
on lähtenyt ilman omia rahoja? Kun hänen rahansa ovat lopussa, niin hän
palaa takaisin, minä vastaan siitä.

Heidän keskustelunsa keskeytti vahtimestari tullen noutamaan
asianajajaa, jonka esitystä oikeus odotti.

— Minä tulen heti, sanoi herra Roquevillard viitaten miestä menemään.

— Mutta jos hänet vangitaan, mitenkä hän puolustautuu? jatkoi herra
Vallerois. Muistakaa, että hänen asemansa on huono. Todistukset
kiertyvät pahasti häntä vastaan. Ja suotuisimmassakin tapauksessa
täytyisi hänen, oman syyttömyytensä osoittamiseksi, syyttää toista.
Tahtooko hän tehdä sitä? Ja hän joutuu kuitenkin aina rikostoverin
asemaan. Joka tapauksessa, jos tunnette hänen olinpaikkansa, neuvokaa
häntä odottamaan jonkun aikaa ennenkuin hän palaa Ranskaan.

Herra Roquevillard pudisti päätään päättävästi.

— Ei, ei. Pako olisi tunnustus. Hänen täytyy palata. Minä löydän kyllä
todistuksia hänen syyttömyydestään.

Ja hän lisäsi hetken harkittuaan asianhaaroja myötä ja vastaan.

— Herra prokuraattori, koska meidän onnettomuutemme teitä liikuttaa,
sallikaa minun pyytää teiltä palvelusta, suurta palvelusta, joka vielä
voi meidät pelastaa?

— Mitä?

— Esittäkää notario Frasnelle, että hän peruuttaa kanteensa
sadantuhannen frangin käteistä maksua vastaan.

— Tekö maksaisitte?

— Minä maksaisin.

— Mutta jos teidän poikanne on syyllinen?

— Hän on umpikujassa, niinkuin sanoitte. Meidän kunniamme maksaa
enemmän. Jo tutkimuskin sitä tahraisi.

— Notario Frasnea pidetään rahantuntevana. Kenties hänen kanteensa
onkin vain keino koettaa saada rahansa takaisin. Tarjotkaa puolet.

— Ei, ei tinkimistä. Täysi maksu täyttä peruutusta vastaan.

— Te olette oikeassa. Minä haluaisin teitä auttaa, maitre. Ja
uhrauksenne jälkeen vieläkin enemmän. Mutta soveltuukohan minun
asemaani ryhtyä niin poikkeukselliseen tehtävään?

Herra Roquevillardin vastauksesta pääsi näkyviin hiukkasen
tunteellisuutta:

— Se on poikkeuksellinen, myönnän sen. Mutta aika kiiruhtaa. Minun
on riennettävä oikeuteen. Tuossa tuokiossa toitotetaan syytöstä
kaikkialla. Te yksin tunnette sen ja voitte sen vielä estää, tehdä
tyhjäksi. Pyytämällä pyydän teiltä sitä.

— Se on mahdotonta: minä en voi mennä kanteennostajan luo.

— Te voitte käskettää hänet tänne.

— Olkoon, sanoi herra Vallerois. Keino on raskas, mutta varmaan
tehokas. Minä teen esityksen omassa nimessäni, jotta jos asia
sattumalta menisi myttyyn, te ette olisi asiaan takertunut tarjouksen
kautta, joka näyttäisi varkauden tunnustamiselta.

— Kiitos. He erkanivat, asianajaja palasi istuntosaliin, jossa tuomarit
jo olivat levottomia, ja alkoi puolustaa päämiestään tavallisella
selväjärkisyydellään. Hänen todistelunsa sitovaa johdonmukaisuutta
kuullessaan ei kukaan olisi saattanut aavistaa, mikä tuska häntä
ahdisti. Mutta kun hän istuutui, vanha taistelija, joka ei milloinkaan
ollut väsynyt, tunsi hän äärimmäistä uupumusta, raskasta kuin vanhuuden
tuntematon taakka.

Vastapuolen selityksen ja lyhyen vastineen jälkeen päättyi vihdoin
juttu. Hän katsoi kelloansa, se oli puoli neljä. Näiden kolmen
tunnin väliajalla oli hänen poikansa kohtalo ratkaistu. Hän palasi
viskaalinvirastoon, missä herra Vallerois häntä odotti ja huomasi heti,
että tämä oli epäonnistunut.

— Herra Frasne kävi täällä, selitti viskaali. Te olitte oikeassa: hän
kostaa.

— Hän kieltäytyy?

— Jyrkästi. Hän rakastaa vihaansa enemmän kuin rahaansa. Turhaan minä
painoin häntä kaikin voimin, viittasin skandaaliin, joka heijastuisi
hänen vaimoonsa, sanoinpa vielä, etteivät todistuksetkaan ole
riittäviä. Hän vastasi minulle, että jollen minä pane virallista
syytettä vireille, hän nostaa siviilijutun tutkintotuomarin edessä.
Siihen hänellä on oikeus ja hänen päätöksensä on järkähtämätön.

— Entä jos minä koettaisin häntä taivuttaa? Me olimme hyvissä väleissä.

— Se olisi hyödytön käynti, kiusallinen ja jopa vahingollinenkin. Minä
en teitä siihen kehoittaisi. Minä puhuin hänelle teidän perheestänne,
teistä. Hän vastasi minulle: »Hänen poikansa on iskenyt minua sydämeen.
Sen pahempi, jos syyttömät saavat kärsiä syyllisten vuoksi.»

Herra Roquevillard mietti hetken, kumarsi prokuraattorille ja ojensi
hänelle kättänsä:

— Jäljellä on vain kiitoksen lausuminen teille. Te olette menetellyt
ystävän tavoin, en ole sitä unohtava.

— Olen kovasti pahoillani tähtenne, vastasi herra Vallerois
liikutettuna.

Salkku kainalossa kulki herra Roquevillard kotiansa. Hän kiiruhti aina
joustavaa astuntaansa pää pystyssä tapansa mukaan, mutta kasvot sangen
kalpeina. Pylväistön luona, joka on joutilasten tyyssija, kohtasi hän
ystäviä, jotka kääntyivät poispäin, kun taas muut tuijottivat häntä
päin naamaa ilkkuvasti. Hän ymmärsi että Frasnen toimiston apulaiset
kuuluuttivat jo ympäri kaupunkia Roquevillardien häpeää. Ensimmäistä
kertaa nyt, vuosisatoihin, himmeni tämän rodun loisto. Koko sukuko siis
oli tehtävä epäluulonalaiseksi sentähden, että joku valoi sen niskaan
vihansa visvaa! Ja alhaista kateuttako vain nostatti nimen ylpeys!
Hävittikö yhden jälkeläisen heikkous koko sen voimakkaan ja kunniakkaan
menneisyyden, josta niin pitkät ajat oli nähty miehekkäitä esikuvia?
Eivätkö nuo, jotka siitä riemuitsivat, ymmärtäneet, että tämä romahdus
sattui heihin!....

Hän oikaisi ryhtiänsä ja hidastutti kulkuansa. Ei kukaan kestänyt hänen
katsettansa. Hän vain terästyi ja mietti, kääntyessään päin myrskyä:
»Koirat, haukkukaa matkan päästä. Mutta älkää tulko liki. Niinkauan
kuin elän, suojelen minä omiani, varjelen heitä kaikella voimallani.
Ettekä te näe minun ruikuttavan.»

Talonsa portilla hän tapasi herra de la Martellerien, naapurinsa
maalta. Pitikö hänen kärsiä jo säälittelyjä ja myötätunnon
vakuutteluja? Tuo raivohullu oli sitten vielä inhimillisin kaikista,
kun tuli tapaamaan häntä oikein kotoa pitäen. Vanha aatelismies näytti
hänelle linnaa, joka säteili illan valossa, ja kertoi salaperäisesti:

— Keisari Sigismundin vastaanottotilaisuudessa, vuonna 1416, antoi
herttua Amadeus VIII linnan suuressa salissa juhla-aterian, jonka
oli valmistanut Jean de Belleville, Savoijin kakkujen keksijä.
Ruoka-annokset olivat kunkin vieraan vaakunalla varustetussa kääreessä
ja kukin sai hänelle määrättyä ruokaa yhden, kaksi tai kolme annosta,
arvoluokkansa mukaan. Minä rakastan tätä erittelyä: tulee syödä, ei
ruokahalun, vaan arvon mukaan.

— Yksi annos olisi minulle riittänyt, vastasi herra Roquevillard
jättäen tungettelijan siihen.

Hän ei puolestaan saattanut pettää nykyisyyttä menneisyyden muistoilla.
Hän aukaisi oven, nousi portaita ylös ja meni työhuoneeseensa karttaen
yhä vuoteenomana olevan vaimonsa kamaria. Mutta tämä, joka oli
kuullut hänen tulevan, lähetti kutsumaan häntä toivoen saada kuulla
jotakin heidän pojastaan. Rouva Roquevillard oli yksinänsä, istumassa
vuoteellaan, pimenevän päivän varjossa.

— Marguerite on ulkona, sanoi hän, ja, tuskin uskaltaen kysymystään
sanoiksi pukea, lisäsi:

— Tiedätkö mitään Mauricesta?

— En mitään. Tuskin me pitkään aikaan saammekaan tietää mitään.

— Kuinka sinun äänesi on outo, François! jatkoi sairas. Tuo nainen on
lumonnut poikaparan, ymmärrätkö.

— Heikkous on tavallaan myöskin syyllisyyttä.

Äänen ankaraa sävyä ihmetellen väänsi hän sähkövalon nappulaa ja näki
puolisonsa kuin äkillisen vanhuuden yllättämänä, niin kalpeana ja
silmät niin kuopallaan, että hän aavisti vaaraa.

— François, pyyteli hän, on jotakin muuta, jota sinä salaat minulta.
Enkö olekaan enää niinkuin ennen sinun kumppanisi, jolle sinulla ei
ollut salaisuuksia?

Mies tuli lähemmäksi vuodetta.

— Ei, rakas vaimoni, muuta ei ole. Poikamme poistuminen, eikö se riitä?

Suoristautuen ja kädet oikona toisti rouva Roquevillard pyyntönsä:

— Minä luen sinun katseestasi suurta uhkaa, joka on meidän yllämme. Älä
säästä minua, kuten viime yönä. Puhu: minulla on rohkeutta.

— Sinä kiihdyt ilman syytä; ei ole mitään.

— Minä vannon, että minulla on rohkeutta. Etkö usko minua?

— Valentine, rauhoitu.

— Odota, sinä uskot minua kohta.

Ja pannen kätensä ristiin sairas vanha rouva rukoili ääneen voimaa
Jumalalta. Verettömillä, kuihtuneilla, elottomilla kasvoilla kiiluivat
silmät hehkuvina.

— Valentine, koetti mies rauhoittaa.

Mutta vaimo kääntyi häneen päin, kuin toiseksi ihmiseksi muuttuneena.

— Nyt, sanoi hän, nyt puhu. Minä voin kuulla kaikki. Onko hän kuollut?

— Ei toki, ei!

Sama ajatus kuin hänellä itsellään prokuraattorin luona! Ja vaimonsa
elähyttävän uskon edessä alistuen kertoi herra Roquevillard sen kaamean
syytöksen, joka Mauricea vastaan oli tehty.

— Se ei ole totta. Meidän poikamme ei ole varas.

— Ei. Mutta koko maailma tulee häntä pitämään varkaana.

— Mitä siitä, kun hän sitä ei ole todellisuudessa. Ja sen minä tiedän
varmasti.

Herra Roquevillard lausui kuitenkin:

— Hän saattaa meidät häpeään.

Perheen päämiehenä tuomitsi hän rikosta rotua vastaan, kun taas
uskovainen nainen ajatteli omaatuntoa.

— Jumala ei meitä hylkää, vakuutti rouva juhlallisesti.

Juuri kun hän lausui tämän toivonsanan, astui Marguerite sisään,
hämmennyksissä ja koetellen hillitä mielensä kuohuntaa. Hän näki isänsä
ja äitinsä saman yhteisen surun vallassa ja, niinkuin tulva työntää
tieltänsä padon, niin heitti hänkin pois väkinäisen hillintänsä ja
purskahti itkuun.

Rouva Roquevillard painoi häntä poveaan vastaan.

— Tule minun luokseni.

— Kuka on ollut sinulle paha? kysyi isä. Kuumeisella
tahdonponnistuksella hillitsi Marguerite tuskansa:

— Meitä häväistään.

— Kuka?

— Minä tulen rouva Bercyn luota. Raymond oli läsnä. Rouva sanoi
minulle: »Teillähän on soma veli.» Se oli ilkeää. Minä painoin pääni
alas. Hän jatkoi: »Tottahan tiedätte, mitä Frasnen toimiston apulaiset
kertovat?» Minä olin yhä vaiti. »He kertovat että teidän veljenne ei
ole tyytynyt naiseen.» — »Äiti!» huomautti kyllä Raymond heikosti. Minä
olin jo noussut ylös. »Puhukaa loppuun, rouva, se on velvollisuutenne.»
Hän uskalsi jatkaa: »Hän on vienyt mennessään kassan.» Silloin minä
sanoin: »Minä kiellän teitä parjaamasta veljeäni.» Ja sulhaselleni
lisäsin: »Teidät, herra, joka ette kykene edes kotonanne suojelemaan
minua, vapautan lupauksestanne.» Hän koetti minua pidättää, mutta minä
en kuullut enää mitään, vaan tulin suoraan tänne.

— Rakas pikkuruiseni! lohdutti äiti häntä syleillen.

— Ah! huudahti herra Roquevillard nousten pystyyn, ainako siis
tuomitaan kuulematta!

Mutta jo oli Marguerite unohtanut omakohtaisen onnettomuutensa yhteisen
onnettomuuden vuoksi. Hän nousi niinikään, meni isänsä luo ja katsoi
häntä silmiin:

— Te, johon minä luotan, vastatkaa minulle: eihän se ole totta, eihän?

— Se on valhetta! vakuutti sairas.

— Niin minäkin toivon, lausui perheenpää. Mutta kaikki ulkonaiset
seikat todistavat näennäisesti häntä vastaan, ja hän voi tulla
tuomituksi.

— Tuomituksiko?

— Niin tuomituksi, toisti herra Roquevillard, ja me kaikki hänen
kanssaan, joilla on sama nimi, jotka tulemme samasta menneisyydestä ja
menemme samaan tulevaisuuteen.

Hän teki liikkeen, joka näytti suojelevan itkeviä naisia ja uhkaavan
karkuria.

— Yksi heikkouden hetki riittää murtamaan niin monen polven
ponnistukset. Ah! mitatkoon _hän_ siellä häpeällisessä paossaan
kavalluksensa suuruutta: sisaren kihlaus purkautunut, veljen
tulevaisuus turmeltu, äidin terveys murrettu, meidän omaisuutemme
järkytetty, meidän nimemme häväisty ja meidän kunniamme tahrattu! Siinä
hänen tekonsa. Ja sitä kutsutaan rakkaudeksi! Mitä sillä on väliä,
ettei hän ole anastanut erästä rahasummaa? Meiltä hän on vienyt kaikki.
Mitä meillä on nyt enää jäljellä?

— Te, huudahti Marguerite. Te pelastatte hänet.

— Jumala, sanoi rouva Roquevillard, joka onnettomuudessa jälleen oli
löytänyt tyynen kirkkautensa.

— Olkaa luottavaiset, sukupolvien ansiot eivät milloinkaan mene
hukkaan. Ne korjaavat syyllisten erheet...



TOINEN OSA.



I. RAUNIOIDEN TEKIJÄ.


Kaikista Lombardian järvistä tuntemattomimpia on Ortan järvi. Se jää
Lago Maggioren maineen varjossa huomaamattomaksi kuin vene laivan
vanavedessä.

Junasta, joka kulkee pitkin sen rantaa, tyytyy matkustaja
välinpitämättömänä sitä katselemaan suvaitsematta pysähtyä. Hän huomaa
sitä ympäröivien metsäisten vuorten täsmälliset piirteet ja laaksojen
rotkot, joissa näkyy puoliksi piilossa olevia valkoisia kyliä kuin
lampaita laitumella. Hänen silmissään vilahtaa lehväinen kumpu korkean
niemen nenässä, rannalle piroiteltu kaupunki, täyteen rakennettu
saari, ja nopeasti ohikiitäessään arvelee hän nähneensä herkimmän
hymyn maisemassa, johon keskittyy Lombardian luonnon viehätys:
jylhän ja viehkeän yhtymä. Järven ranta kaartuu pehmeästi, mutta
näköalan piirteet ovat jyrkät eivätkä utumaiset niinkuin Sveitsissä
ja Savoijissa vaaleamman taivaan alla. Illalla ne näyttävät kuin
kuultavaan taustaan upotetuilta. Vuorenkukkulain tasasuhtainen aaltoilu
toistuu samanmuotoisena, pohjoista kohti vain yhä suurempana, joten
näistä aalloista näkee, minkälaisin askelin Novaren tasanko nousee
Alppien huikeaan korkeuteen.

Orta Novarese ei ole vielä varustettu matkailijoita varten. Siitä
sen onnellinen erillisyys. Yksi ainoa hotelli Monte Sacren rinteellä
— kaksikymmentä kappelia on tämän vuoren puitten lomassa kuvaamassa
Assisin pyhän Franciscuksen elämää ja ihmetöitä — Belvédèren hotelli
ottaa vastaan rajoitetun määrän matkailijoita. Mutta pitkin rannikon
vihantia äyräitä tapaa lakkaamatta maalaistaloja, joissa lähiseutujen
vallasväki on kesää viettämässä. Niihin on helppo päästä. Niiden
hyvinhoidetut puutarhat levittävät kukkien tuoksua ja tätä tuoksua
on toisenmoinen nautinto hengittää kuin hotellien keittiökäryä, joka
myrkyttää oleskelun Pallanzassa ja Bavenossa...

Karttaen suuria kaupunkeja, missä olivat viettäneet talvisajan, olivat
rouva Frasne ja Maurice Roquevillard toukokuussa asettuneet Belvédèren
hotelliin. Vaihdoksen rasituksen ja myöskin hinnan kohtuullisuuden
vuoksi asuivat he siellä vielä lokakuun lopulla. Poikkeuksellinen
syksy oli seurannut kesää melkein huomaamatta, ja vain päivien lyhyys,
ilmassa joskus tuntuva viileys ja lehtien alkava kellastuminen esti
aurinkoa enää herättämästä rajatonta luottamusta.

Tänä aamuna istui Maurice makuukamarin viereisessä huoneessa
kääntämässä ranskaksi pientä italialaista kirjaa, _Vita dei SS. Giulio
e Giuliano_, kahden apotin historiaa, jotka neljännellä vuosisadalla
olivat Egean meren puolelta tulleet käännyttämään Ortaa kristinuskoon.
Eräs Lamartinelta lainattu lauselma, joka oli tekstiin otettu
ranskankielisessä asussaan, kiinnitti hänen mieltään kauemmin kuin
sekavinkaan käännettävä lause. Uneksien käänsi hän päänsä akkunaan
päin. Hän näki läheisen niemen puita verhoavat lehvät, kuultavan ja
tyynen vedenkalvon, pienen saaren, vanhastaan ihastuttavan paikan,
jota elämäkerran runollinen tekijä vertaa kameliakukkaan hopeaisella
tarjottimella. Vaistomaisesti etsi hänen katseensa sitten näköpiiriä
rajoittavia vuoria, ikäänkuin tahtoen tunkeutua niiden läpi nähdäkseen
tuollepuolen. Hänen näin istuessaan mietteissään hiipi valkoinen
olento huoneeseen, kumartui hänen olkansa yli ja katsoi hänen edessään
olevaa avonaista kirjaa. Italialaisten lauseiden keskestä pisti hänen
silmäänsä ranskankielinen lause: _Lapsen kohtalon_, sanoi Lamartine,
_määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt: hänen sielunsa
muodostuu ennenkaikkea niistä vaikutelmista, jotka hän on siellä
saanut. Äitimme silmien katse on osa meidän sieluamme, joka tunkee
meihin omien silmiemme kautta_.

Rouva Frasne sulki hiljaa kirjan, ja hänen rakastajansa, joka ei ollut
kuullut hänen tulevan, hätkähti tätä tekoa. He vaihtoivat katseen, joka
oli täynnä semmoista, mitä rakastavaiset eivät uskalla sanoa ja tuskin
ajatella.

— Mikäs kuukauden päivä nyt on? kysyi nainen huolettomasti.

Tointuneena vastasi Maurice:

— Viideskolmatta lokakuuta.

Samassa teki Edith hänet uudelleen levottomaksi:

— Siitä on vuosi, muistatko, kun kohtasimme Lémencin kukkulalla.
Silloin, kun päätimme yhdessä paeta. Siitä ei ole kuin vuosi, mutta jo
nyt on minun rakkauteni sinulle riittämätön.

— Edith!

— Ei, se ei enää sinulle riitä.

Ja surullisesti hymyillen lisäsi hän luontevasti:

— Katso, sinä työskentelet.

— Edith, tottahan täytyy ajatella tulevaisuutta.

— Ei, sitä ei tarvitse ajatella vielä. Mitä meiltä puuttuu?

Maurice pahastui tästä kysymyksestä:

— Minun rahani ovat lopussa. Me elämme nykyään sinun varoillasi, sitä
en voi unohtaa.

— Mutta kaikki on toki yhteistä meidän keskemme. Enkö ole sinun vaimosi?

Hän rypisti kulmiansa itsepäisen näköisenä:

— Minä haluan, että sinun myötäjäisiisi ei kajota. Olen pyytänyt erästä
ystävääni, joka on sanomalehtimiehenä Pariisissa, kuulustamaan minulle
paikkaa sanomalehtialalla. Minähän voisin seurata ulkomaisia lehtiä?
Ylioppilaana opettelin englanninkielen, sittemmin tohtorinväitöstäni
varten saksan. Nyt puhun jo italiaa. Kun siihen lisäksi saa jonkun
juridisen sivutoimen, niin sillä jo elää.

Edith kuunteli kaksimielisesti hymyten ja hyväili kädellään hänen
kasvojansa:

— Huomenna puhumme tulevaisuudesta. Huomenna, ei tänään.

— Miksi lykätä päiväksikään? Päinvastoin, määrätkäämme nyt heti
lähtöpäivämme.

— Lähtöpäivämmekö?

— Niin, Pariisiin.

Edith ei voinut salata pahastumistaan.

— Aina vain Pariisiin. Sinä puhut siitä minulle lakkaamatta. Sinähän
olet ihan sen ajatuksen lumoissa.

— Siellähän — minä voin ansaita leipäni, vastasi Maurice alakuloisesti.

Soljana ja rentona sylkähti Edith hänen syliinsä, etsi hänen punaiset
huulensa viiksien alta ja kuiski hänelle ihan likeltä:

— Minä pyysin sinulta yhtä vuotta elämästäsi. Yhtä vuotta elää ilman
entistä tai tulevaa, hengittää päivästä päivään vain hempeyttämme,
unohtaa minun vuokseni koko muu maailma. Muistatko?

— Enkö ole sinulle sitä antanut ja enemmänkin?

— Minulta puuttuu yksi päivä: huomenna on meidän vuosipäivämme.

Liikutettuna Maurice toisti:

— Huomenna, Edith.

Muistoistaan väristen nousi Edith seisomaan:

— Älä turmele tätä päivää, joka meillä on jäljellä. Koska se on
viimeinen, olkoon se meidän pisara pisaralta nautitun vuotemme kaunein.
Älkäämme puhuko tulevaisuudesta ennenkuin huomenna. Lupaatko?

Maurice hymyili tälle intoumiselle:

— Täytyy kai.

— Minä menen pukeutumaan. Se on pian tehty. Ja me lähdemme ulos. Syömme
aamiaista saarella.

Hän poistui ja Maurice aikoi jatkaa keskeytynyttä käännöstään. Mutta
uudelleen oli hänen edessään ranskalainen lause: _Lapsen kohtalon
määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt_... Ja uudelleen hän
pysähtyi.

Edith oli oikeassa. Nykyinen olo ei hänelle riittänyt, ei ollut
koskaan riittänyt. Vastikään olivat he päättäneet olla ajattelematta
tulevaisuutta, mutta menneisyyteen, josta he eivät olleet uskaltaneet
puhua, olivat heidän silmänsä syventyneet suun ollessa vaiti.
Mauricelle oli tämä vaikeneminen käynyt kärsimykseksi. Mitä tekivät
_he_ tuolla läheisten vuorten takana tällä hetkellä? Hänellä ei ollut
heistä mitään tietoa.

Edith ilmestyi kynnykselle anoen hänen hyväksymistään:

— Olenko mielestäsi sievä tänään?

Hänellä oli valkoisesta alpakasta tehty kesäpuku, joka olematta
mitenkään ahdas korosti hänen vartalonsa sorjuutta, valkoisilla
sulkakoristeilla somistettu hattu, joka täydensi hänen koko olentonsa
lennokkaankeveätä suloa. Tämä vuosi oli häntä nuorentanut. Hänen
tuliset silmänsä eivät voineet luoda säteilevämpiä katseita kuin ennen,
mutta hänen poskensa olivat täyteläisemmät ja vähemmän kalvakkaat.
Hänen hento vartalonsa vaikutti voimakkaammalta. Ja koko hänen
olentonsa oli saanut tyydytetyn rakkauden sanoin-selittämätöntä ilmettä.

Maurice ihaili häntä, mutta ei lausunut odotettua kohteliaisuutta.

He astelivat Ortan valkamaan jyrkkää kivettyä rinnetietä, jota
kuljettiin niin vähän, että ruohoa kasvoi kivien lomissa. Venevalkaman
edessä olevalla aukealla kohtasivat he nuoren punahattuisen tytön,
jonka he kävelyillään olivat tavanneet jo useampia kertoja ja jonka
täytyi asua jossakin lähistöllä. Hän katseli heitä arastelematta,
varsinkin Mauricea.

— Hän on viehättävä, totesi nuori mies tytön mentyä ohi.

Edith nyrpisti suutaan ja sanoi:

— Älä katsele häntä. Minä olen mustasukkainen. Maurice laski leikkiä
tästä vakavuudenpuuskasta:

— Mustasukkainenko? Ja eikö minulla sitten olisi syytä?

— Kenelle sitten, Herran nimessä?

— No sille tummalle italialaiselle viiksiniekalle, joka ateriain aikana
laiminlyö ystävättärensä ja luo sinuun rakastuneita silmäyksiä.

Edith purskahti nauramaan:

— Lorenzolle!

— Sinä tiedät hänen nimensäkin?

— Hän on sen minulle sanonut. Hän teki minulle silmien valkuaisia
muljauttaen rakkaudentunnustuksen; minä olin nauraa kuollakseni.

Mauricekin koetti nauraa vuorostansa. Mutta kun he olivat asettuneet
veneeseen ja päässeet rannasta parin kolmen aironvedon päähän, tunsivat
he kumpikin samaa vaistomaista tyytymättömyyttä. Tätä nykyisyyttä,
jota he niin suurella taidolla vaalivat, että saadaksensa esille siitä
kaiken mehun karttoivat ajatella entistä ja edessä olevaa, saattoi
vähäinenkin välikohtaus häiritä. Mitä muureja täytyi rakentaa rakkauden
ympärille, jotta se olisi suojassa maailmalta edes yhden vuoden? Tätä
rakkautta, jolle he olivat uhranneet kaiken, puristi joka puolelta
elämä, vieläpä heidän omien sydäntensä liikkeet, niinkuin tuo saari
heidän edessään oli ympäriinsä vetten saartama.

Edith tuli ensimmäisenä tästä tietoiseksi. Hän nousi tuhdolta ja
siirtyi Maurice'ia lähemmäksi. Maurice ei häntä ymmärtänyt, vaan rupesi
kertomaan pyhän Juliuksen legendaa, josta he eivät todella välittäneet
kumpainenkaan:

— Tämä saari oli muinoin käärmeiden pesäpaikka. Kun pyhä Julius aikoi
Ortasta lähteä sinne, kieltäytyivät kaikki kalastajat lainaamasta
hänelle venettä. Silloin levitti hän kaapunsa vedenpinnalle ja käytti
sauvaansa airona.

Pettyneenä sanoi Edith:

— Kylläpä sinä olet oppinut!

— Minä luin sen vastikään.

— Minä inhoan sinun kirjaasi.

Maurice arvasi, miksi hän sitä inhosi. Tänä heidän ensimmäisen
lemmenvuotensa viimeisenä päivänä, jonka piti ikäänkuin keskittää
sen kaikki autuus, kaikki heitä haavoitti, kaikki tuotti kipua
viattomimmatkin sanat.

He nousivat maihin rannassa olevia siltaportaita ja kiinnittivät
veneensä laiturin rautarenkaaseen. He menivät vanhaan roomalaiseen
basilikaan, jossa on paksun rappauksen alta äskettäin löydettyjä
bysanttilaisia freskoja, mustasta marmorista tehty saarnastuoli,
kivinen ruumisarkku ja Ferrarin ja Luinon freskoja. Mutta kun he olivat
käyneet täällä useita kertoja, oli kaikki tuttua: rakastaville pitää
olla aina uusia nähtäviä, niin suuresti kammovat he kyllästyttäviä
vaikutelmia toisen kyllästymisen vaistomaisesta pelosta. Niinpä
läksivät he kulkemaan ahdasta kujaa, jota he eivät ennestään tunteneet.
Saaren kukkulan koko laki on täynnä erään seminaarin rakennuksia, jotka
muistuttavat linnoitusta. Erään mutkan takana päättyi heidän kujansa
suljettuun porttiin. Siihen pysähtyessään seisoivat he vastakkain
mitä täydellisimmin eristettyinä: he olivat korkeiden muurien välissä
yksinäisellä saarella. Heille ei tosiaan ollut maailmassa muuta kuin
he itse. Eikö se ole kaikkien rakastavaisten toivo? Vuosi sitten he
olisivat toivottaneet itselleen yksinäisyyttä päiviensä päähän saakka.
Nyt he yhteisestä sopimuksesta pakenivat rannalle.

Muuan vanha ukko oli ongella täydessä päivänpaisteessa. Rannalla
kasvavan raidan alla kaksi paljasjalkaista lasta viskeli »voileipiä».
Pitkin rantaa näkyi maalaistaloja puiden välistä, joita syksy
hiljoillensa karisteli ja vitivalkoinen Orta heijastui veden
liikkumattomaan kalvoon. Tämä tyynen elämän kuva keskipäivän levossa
oli heille lohdutus.

He söivät eineensä basilikan portaiden astimilla. Ja meloiltuaan
vesillä osan iltapäivää etsiskellen jotakin tuntematonta paikkaa, joka
elähyttäisi heidän tunnelmaansa, palasivat he valkamaan. Maihinnoustua
oli edessä kysymys, mitä tehdä ajan kuluksi.

— Palaammeko hotelliin? kysyi Maurice valkaman-aukealla.

Edith vastusti tätä luostariinsulkeumista:

— Ei toki! Aurinko on vielä kaukana vuorelta. Palataan hiljakseen
valtatietä.

Kuljettuaan kaupungin läpi jalkakäytävän leventämättömänä seuraa tie
järven rantaa vähitellen kohoten ja kääntyen Monte Sacrelle, joka
puineen ja kappeleineen vallitsee nientä. Sen varrella on huviloiden
aitoja tai seinämiä; sisäänkäytävää koristamassa on aina palmu- tai
myrttipuita. Erään vaatimattoman, jopa rappeutuneen huvilan kohdalla,
joka lyhyen sivukäytävän päässä herätti heidän huomiotansa, kun ovi oli
auki, tunsi Edith ruusujen tuoksua:

— Odota, sanoi hän rakastajalleen. — Niillä on voimakas tuoksu ja ne
ovat viimeiset.

— Mennään sisään. Minä pyydän saada muutamia sinulle.

He menivät sisään yhdessä ja näkivät puutarhan sisustassa oudon
sommitelman: poikkinaisia hautapatsaita, puoliksi romahtaneita torneja,
keskeneräisiä pylväskatoksia, — pienoiskokoon kaavailtu täydellinen,
mutta säännönmukainen, koristeellisesti järjestetty hävitys. Näiden
sopusuhtaisesta ryhmiteltyjen kivien keskellä, jotka kaikki teennäisen
liikuttavasta kuvasivat elämän kovuutta, seisoi eräällä jalustalla
pieni marmorinen Amor ruusupensaiden keskellä hymy huulillaan jousta
jännittäen.

Nuori nainen näki vain Amorin ruusujen keskellä:

— Se on ihana; päiväkin sitä hyväilee.

— Tämä on vähän räikeää, huomautti Maurice: me olemme nähtävästi jonkun
hautapatsaiden harrastajan luona. Italiassa ei kammota liikalastia.

Heitä vastaanottamaan saapui ikämies, valkoinen pusero yllä,
kuvanveistäjän taltta kädessä. Tämä tervehti hiukan aiheettoman
juhlallisesti, puolittain matelevasti, puolittain ylhäisesti. Hän
keskusteli Mauricen kanssa italiankielellä sillä välin kuin Edith poimi
kukkia, pyydettyään siihen luvan. Edith palasi heidän luokseen suuri
kimppu käsissään:

— Tässä minun saaliini Mutta minä annan teille ruusun kummallekin.

Verotettu isäntä kiitteli niin monin muodoin, että Edith joutui
ymmälle. Maurice esitti hänet:

— Herra Antonio Siccardi. Keinotekoisten raunioiden rakentaja. Se on
arvokas ammatti.

Edith loi rakastajaansa kysyvän katseen.

— Selitän sinulle sittemmin, lisäsi tämä.

Kun he hyvästeltyään hetkellisen isäntänsä, olivat jälleen matkaansa
jatkamassa, uteli Edith tätä hänelle outoa ammattia ja toisti
lystikkäällä äänellä:

— Keinotekoisten raunioiden rakentaja?

— Aivan oikein, puistojen koristelua varten. Jonkun puistikoissa
olevan penkin lähettyvillä tekee katkennut patsas, vanha holvi tai muu
muinaisjäännös mainion vaikutuksen. Minä tunsin Quartier Latinissa
miehen, joka laitteli hämähäkinverkkoja vanhojen pullojen päälle, jotka
joillakin juhlapäivällisillä menivät kaupaksi jo samana iltana.

— Ja ansaitseeko hän tällä ammatillaan paljonkin rahaa?

— Paljon.

— Eihän se ole mahdollista.

— Hän kertoi minulle juuri, että kaikki äkkiä rikastuneet — ja niitä on
paljon — raha- ja virkamaailman nousukkaat, ovat hullaantuneita hänen
tuotteisiinsa. He rakentavat uusia taloja, he itse nousevat maasta,
mutta kauneus vaatii heidän mielestään raunioita.

— Olkoon. Mutta Amor. Minkävuoksi juuri Amor keskellä hävityksen
kauhistusta? Ruusut hänelle riittäisivät.

— Kysäisin sitäkin.

— Ja mitä hän vastasi?

— »Hän viihtyy raunioilla», vakuutti hän minulle salaperäisellä
hymyllä, tuolla Jocondan hymyllä, joka on kauppiaille niin ominaista.

— Hm, lystikästä, päätteli Edith. Kaupunkilaispukuisilla
marmoriryhmillään tekevät italialaiset hautuumaistaan muotisalonkeja ja
valitsevat kuoleman muistomerkkejä puistojensa kaunisteiksi...

Verkalleen kiipesivät he Monte Sacrea, joka kohoaa satakunnan metriä
kaupunkia korkeammalle. Heidän saapuessaan sen laelle oli jo ilta, joka
antoi lisää salaperäistä tenhoa suurelle kuusi-, lehtikuusi-, kastanja-
ja mäntymetsälle, jonka keskessä asustivat, mikä missäkin koluisella
kamaralla seisten nuo kaksikymmentä Assisin pyhän Franciscuksen
kappelia. Nämä pienet, kuudennen- ja kahdeksannentoista vuosisadan
välisenä aikana rakennetut kappelit ovat erityylisiä, pyöreitä ja
nelinurkkaisia, pylväiköllä varustettuja ja ilman sitä, goottilaisia
ja roomalaisia, mutta enimmäkseen bysanttilaisia. Luonnollista kokoa
oleva poltetusta savesta tehty korkokuva alttarin kohdalla esitti
jokaisessa näistä jotakin kohtausta pyhimyksen elämästä. Se oli
jonkinlainen liikkumaton Oberammergau. Pyhättöjen sisustaminen on
suoritettu harrasuskoisella taiteella. Niinpä kattomaalauksessa, jossa
hän rukoilevien poikien välityksellä saa pyhimyksen merkit, antavat
kultasateet aavistaa Jumalan läsnäoloa.

Ortaan saapumisestaan saakka olivat Edith ja Maurice tuskin antaneet
mennä päivääkään käymättä Monte Sacrella. Belvédèren hotellista on
sinne vain muutama askel. Kappelien joukosta olivat he nimikokseen
valinneet viidennentoista, jonka tarina kertoo Michel-Angelon
piirustamaksi. Se on lieriön muotoinen, kupolikattoinen ja sen
ympäryskäytävää kannattavat hoikat graniittipatsaat. Se muistutti
heille Lémencin kukkulan kappelia, minkä luona he tekivät
lähtöpäätöksensä. Täälläkin oli pylväikön alustana koroke, jonne johti
muutama porras, ja holvien keveiden kaarien eri kehyksistä monipuolinen
näköala: mistä näki vihreän rinteen toisia kappeleita, mistä jonkun
kaivonarkun, minne siinti oksien lomasta kaistale taivasta tai vilkkui
kolkka järveä taikka näkyi P. Juliuksen saari, — kellotapuli keulassaan
tämä oli kuin suuri, tässä pikkujärvessä karille tarttunut sotalaiva.

Kuin itsestään suuntautuivat heidän askeleensa tätä kappelia kohti,
jonka portaille he nousivat. Läheisten mäntyjen rungot piirtyivät
tummina ruskottavaa taustaa vasten ja siellä täällä näkyi puiden
keskessä joku valkoisista pyhätöistä kuin tuttava talo.

Edith piti toisessa kädessään ruusujansa. Toisella tavoitti hän
rakastajansa olkapäätä.

— Se ilta oli kaunis niinkuin tämäkin ilta, huokasi hän.

— Milloin?

— Vuosi sitten. Etkö ollenkaan kadu? Maurice käänsi katseensa pois:

— En.

— Etkö milloinkaan kadu vähääkään?

Näin ahdistettuna — vastasi hän miltei jurosti:

— En, en milloinkaan.

Edith kiertyi tavoittamaan hänen huuliaan, mutta näki hänen silmissään
hajamielisen katseen, joka häntä hätkähdytti. Sen, mikä heitä oli
erottanut koko päivän — koko tämän heidän lemmenvuotensa viimeisen
päivän — näki hän nyt aivan ilmeisenä. Ja hän lausui sen, mitä hänen
vaistonsa varoitti lausumasta:

— Maurice, missä on Chambéry?

— Tuolla.

Maurice oli vastannut niin nopeasti ja viitannut niin varmalla
kädenliikkeellä, että Edith aivan hämmästyi. Hän oli siis usein etsinyt
taivaalta sitä suuntaa; hän ei ollut rakkaudessaan mitään unohtanut.
Nuoren naisen silmiin kihosivat kyyneleet. Maurice ei kysynyt syytä,
vaan koetti lohdutella hyväilyillä:

— Edith, minä rakastan sinua niin suuresti.

Edith nyrpisti huuliaan:

— Enemmän kuin kaikkea muuta?

— Enemmän.

— Aina kuolemaan saakka.

— Niin.

— Et enempää?

— Se on mahdotonta. Kyllääntymätöntä hehkua palaen hän melkein parkaisi.

— Mutta minä en tahdo kuolla, minä tahdon elää. Rakastanetko minua yhtä
paljon huomenna?

— Miksikä huomenna?

— Kun minä pelkään. Etkö näe, että me emme enää voi jatkaa elämistä
tällä tavoin?

— Ah! Sinä myönnät sen! Ei, me emme voi enää. Tulevaisuus, entisyys, me
emme voi pyyhkäistä niitä pois. Mutta joka päivä sinä olet kieltänyt
siitä keskustelemasta.

— Ole vaiti, Maurice, ole vaiti.

Ja hän vaienti Mauricea kädellään ja pyyteli uudelleen:

— Huomenna, huomenna, sen lupaan sinulle. Minä tottelen sinua. Sinä
määräät meidän kohtalomme. Mutta ei tänä iltana. Tämä viimeinen ilta on
minun.

Ja hänen huulensa vaihtoivat paikkaa käden kanssa.

Päivä painui nopeasti mailleen. Puiden välistä puuntavat punaiset
juovat himmenivät ja järven pinnalla kuulsi enää vain siellä täällä
joku iltaruskon viimeinen heijastus.

Maurice astui ensimmäisenä alas pylväistön portailta. Ja alkoi
huomaamattaan kävellä sitä suuntaa, jota hän oli sormellaan osoittanut.
Äkkiä käännähtäessään näki hän ystävättärensä liikkumattomana kahden
pylvään välissä. Noin juuri Edith silloin odotti häntä Lémencin
kukkulalla. Hänen valkea hahmonsa piirtyi selkeästi seinän himmeämpää
taustaa vastaan.

— Kuinka kaunis hän on, mietti Maurice, voitettuna vielä kerran.

Edith hengitti kukkiensa tuoksua katsellen iltaa. Maurice muisti heidän
oudon vierailunsa iltapäivällä:

»Amor ja hänen ruusunsa.»

Hän kuunteli:

— Edith, etkö tule jo? Ilta käy viileäksi eikä sinulla ole saalia.

Ja odottaessaan Maurice katseli sitä ilmansuuntaa, missä hänen
kotipuolensa oli, ja mietti:

»Rauniot ovat tuolla.»

Kiehtovasti hymyten se Ortan kuvanveistäjä vakuutti, että _rakkaus
viihtyy raunioiden keskessä_.



II.

VUOSIPÄIVÄ.


Juuri heidän _vuosipäivänään_ tahtoi Maurice taivuttaa toverinsa
lähtöön suostumaan. Aamiaisen jälkeen vei hän hänet kävelylle Monte
Sacren juurta kulkevalle valtatielle, jonne tuontuostakin näkyy
kiviaidan suojaamia parvekkeita ja vilahtelee järvi.

Sinne pääsi päivä esteettömästi paistamaan, mutta lokakuun lopulla sitä
ennemmin etsii kuin karttaa.

Edith oli joko surullinen tai hajamielinen eikä puhunut. Niinpä
katkaisi Maurice ensinnä hiljaisuuden, joka nyt heitä erotti eikä
yhdistänyt kuten ennen.

— Tämän päivän täytyi tulla, Edith. Me olemme olleet onnellisia täällä.
Mutta meidän täytyy lähteä. Minua odotetaan Pariisissa. Se on oleva
uuden elämän alku.

Hän odotti vastausta, rohkaisua, ja jatkoi vakuuttelevasta

— Me rakennamme rakkaudellemme pysyväistä taloutta. Saamme oman
kotilieden. Minä ryhdyn järjestämään meidän olojamme, ajamaan perille
sinun avioeroasi. Sinä et ole tähän saakka sallinut minun kajota
siihen. Me olemme katkaisseet kaikki siteet taaksemme katsomatta.

Edith koetti kartella Mauricen innosta huolimatta. Vaistomaisesti
peljäten Italiasta lähtemistä ei hän ollut kuulevinaan koko ehdotusta:

— Nyt on vähän parempi ilma. Eilen illalla minun oli vilu.

Maurice mukaantui kärsivällisesti:

— Viluko? Ilmahan on niin lämmin että luulisi vielä oltavan kesässä.

— Mutta kuitenkin on syksy. Katso! Alhaalla järven korkeatöyryiset
rannat. Ylhäällä vuorten jykevät piirteet. Siellä täällä kappeli,
kylä, torni maiseman kiintopisteinä. Puut ja pensaat olivat muutamassa
päivässä vaihtaneet väriä: ainoastaan mäntyryhmät säilyttivät
muuttumattoman vihreytensä kellertävässä kultameressä.

He olivat nojautuneet aitauksen kaidetta vasten. Samoin kuin
Savoijissa herätti luonnon uhattu kauneus Edithin murheelliseen
mielenliikutukseen. Sieraimet pingolla, hermot jännitettyinä, koko
olento väristen hän hengitti syksyn kuolevaa suloa. Maurice ei voinut
irroittaa katsettaan noista kasvoista, joita hän kenties ei koskaan
ollut nähnyt rauhallisina, vaan aina jonkun innon elähyttäminä,
ikäänkuin niitä sisäpuolelta olisi polttanut kuluttava tuli, jota
silmät heijastivat. Pari herkullista piirrettä, veren liikunta nuortean
ihon alla, mustien hiusten tuoksu, ja maailman kauneus katosi tai
ehkä ennemminkin keskittyi aivan vähäisessä ajassa. Yhdellä ainoalla
silmäyksellä näki hän koko menneen vuoden vaikutuksen Edithissä. Uusi
nuoruus, vapaus, nautinto, taidekaupungeissa kulku olivat edistäneet
hänen kukkaanpuhkeamistaan. Milloinkaan vielä ei Maurice ollut
kuvitellut näin varmaksi hänen viehätysvoimansa täydellisyyttä. Hän
tunsi siitä nautintoa, ja samalla ahdistusta ajatellessaan, että voisi
hänet menettää.

Edith tunsi Mauricen kiinteän katseen, hymyili sille ja osoitti
laajalla kädenliikkeellä koko näköpiiriä:

— Se on kauniimpi kuin tänne tullessamme. Maurice ei malttanut olla
sovelluttamatta tätä ajatusta:

— Sinä myöskin.

Tämä odottamaton maire yllätti:

— Olenko?

— Olet. Katso puita. Ne ovat keveämmät ja ikäänkuin liikapukimista
päässeet. Oksien alta näkee kauemmaksi. Niin minäkin näen sinun
silmiisi syvemmälle.

— Sydämeenkö saakka?

— Sydämeen saakka.

Edith hymyili ajatellessaan kaikkea sitä, mikä naisen sydämessä on
nuorelle miehelle vielä tuntematonta. Ja epäilemättä enää valtaansa
katsoi hän hetken otolliseksi ryhtyä itse niin kauan karttamaansa
selitykseen. Hänen aikomuksensa oli paljastaa kaikki valhe ja
peruuttamattomasti kiinnittää itseensä rakastajansa, saattamalla
hänet omaksumaan rikososallisuus, jota näin myöhään oli enää mahdoton
kieltää. Tämä omaksuminen olisi suurin rakkauden todistus, mitä hän
koskaan saattoi pyytää. Omasta puolestaan hän, jos Mauricen olisi
pyydettävä sitä häneltä, olisi empimättä sen antanut. Mutta miehissä
täytyy pelätä kaikkea viimeiseen saakka, heillä on niin kummallisia
mielijohteita kunniasta.

Oikeus ottaa ja viedä mennessään herra Frasnen hänelle antaman lahjan
määrä ei hänestä suinkaan ollut epäilyksenalainen. Mikä lahjoitus se
on, jonka lahjoittaja voi peruuttaa? Hän karkoitti nekin epäilyt, jotka
koskivat sitä hänen menettelytapaansa. Mitä hänelle merkitsi tapa?
Naiset ymmärtävät vain puoliksi heidän etuansa häiritseviä kysymyksiä.
Hänelle oli selitetty, että se rahamäärä oli hänen. Tämä selitys
riitti hänelle. Hän olisi voinut rosvota miestään, jota kohtaan hän ei
tuntenut mitään tunnonvaivoja, koska hän häntä vihasi. Mutta tietensä
ei hän uskonut häntä rosvonneensa. Hänhän ei ollut ottanut muuta kuin
täsmälleen saatavansa, vaikka olisi tarvinnut vain hiukan leventää
kättä. Itse hän oli antanut nuoruutensa ja kauneutensa. Oli maksanut
elämällään, kyynelillään. Voidaanko hänelle maksaa takaisin hänen
yhdeksän vuottansa, jotka ovat olleet vain vastarinnan tukahuttamista
ja jatkuvaa inhoa?

Mutta ollessaan juuri paljastamaisillaan kaiken, epäröi hän, ja alkoi
mitä hyväilevimmällä äänellä puhua:

— Kaunistaako siis onni? Lapsuudestani pitäen tämä on ensimmäinen onnen
vuoteni. Ah, jos tietäisit minun entisyyteni!

— Olen sitä usein sinulta kysynyt, Edith. Kerro se minulle. Anna se
minulle. Ethän sinäkään enää voi pitää salaisuuksia.

Siitä tuli hänen kertomuksensa, hiukan kaunisteltu, niinkuin kaikki
oman elämän esitykset: iloinen ja rikkaissa oloissa hemmoiteltu
lapsuus, isän varallisuuden menetys pelihimon seurauksena,
kykenemättömyys kestämään vastoinkäymistä, tylsyys, juopottelu, sairaus
ja kuolema; sitten muutto maalle heikon ja murtuneen äidin kanssa ja jo
sisällinen napina elämän yksitoikkoisuutta vastaan, sydäntä kalvavan
kaipuun kuume nuoressa tytössä, joka oli perinyt isänsä suurellisen
luonteen, mutta tuomittu antamaan soittotunteja naapuristohuvilain
lapsille ja kärsimättömänä odottamaan rakkautta ainoana vapautuksen
toivona.

Maurice keskeytti hänen kertomuksensa murahtaen:

— Sehän oli suorastaan vararikko.

Edith luuli hänen tuntevan sääliä ja hymyili kiitokseksi myötätunnosta.
Muistoihinsa vaipuneena ei hän itse huomannut sitä pingoittunutta
tarkkaavaisuutta, jolla Maurice seurasi hänen jokaista sanaansa.

— Melkein, vastasi hän.

— Mutta sinä olit jo silloin kaunis?

— En luule. Minä olin niin laiha. Hintelä viiniköynnös.

Mutta hän tunsi itsensä hyvin, sillä hän lisäsi veitikkamaisesti:

— Mutta tuohesta se tuli syttyy.

Sitten alkoivat herra Frasnen kosiskelut. Sen pullisilmät ja
maireisen käytöksen alta aavistettavissa oleva itsekkyys herättivät
hänessä epäilyksiä. Hän vastusteli; mutta Frasne oli kaikista
hänen tavoittelijoistaan ensimmäinen, joka pyysi häntä vaimokseen.
Hänellä oli sievoinen omaisuus, hyvä asema Pariisissa; hän saattoi
mielensä mukaan hankkia oman notariaattitoimiston Grenoblessa tai
jossakin muussa lähikaupungissa. Se oli naimiskauppa kaikessa
kauheudessaan. Hän kammoi köyhyyttä; hänen äitinsä, joka ei siihen
osannut tottua, peloitteli vielä enemmän. Vanhat ihmiset huolehtivat
vain toimeentulosta, rakkaus ei heitä liikuta. Kaikki sukulaiset
kehoittelivat.

— Minä möin itseni, lopetti hän.

Maurice ei ollut häntä keskeyttänyt. Sykkivin sydämin kuin kuolemaan
kulkeva oli hän tarkoin kuunnellut. Kun Edith pysähtyi tähän, teki hän
jurosti jo hetki sitten huulillaan pyörineen kysymyksen:

— Entä sinun myötäjäisesi?

— Odota, saat kuulla.

Tiellä ei ollut kuin muutamia kävelijöitä päivänpaistetta nauttimassa.
Metsässä joitakin lapsia leikkimässä, jokseenkin kaukana heistä.
He olivat melkein yksin, mutta kuitenkin nähtävissä; siten Edith
tänä ratkaisun hetkenä, jota hän alati oli huolellisesti lykännyt
tuonnemmaksi aina tähän päivään saakka, menetti suuren apuvoiman,
suudelmiensa tenhon. Hän oli ymmärtänyt, hän ei voinut olla
ymmärtämättä, mitä hänen rakastajansa mielessä liikkui: siksi usein oli
hän sitä ajatellut. Juuri se oli jo pitkän aikaa hämmentänyt heidän
väliänsä, juuri se oli hänen suurilla ponnistuksilla, valheilla tai
kieltämällä puhumasta entisyydestä — rakastava ei valitse keinoja —
onnistunut pitää erillään heidän onnestaan. Mutta kuitenkin hän tähtäsi
siihen, että juuri sen piti yhdistää heidät ainiaaksi.

Hänen jännittäessään ajatustaan niinkuin jousta saavuttaakseen
täydellisemmän voiton ennen selitystä, jonka hän tahtoi vilpittömäksi,
vakaaksi ja ratkaisevaksi, toisti Maurice käheällä äänellä:

— Sinun myötäjäisesi? Eikö sinulla siis ollut myötäjäisiä?

Ja saaden ääneensä isältä perityn käskevän sävyn, hän vaati:

— Sano. Se on tärkeää. Sano siis.

Oudostuen, hämmentyen katsahti Edith häneen miltei pelästyneenä. Tuo
viisikolmattavuotias nuori mies, niin lempeä, niin jumaloitu, jonka hän
luuli olevan vallassaan, muuttui äkkiä isännäksi. Eikö hän, Edith, siis
vielä ollut nähnyt kaikkia hänen sydämensä sopukoita? Vaistomaisesti,
heidän rakkauttaan suojellakseen, ilmaisi hän totuudesta mahdollisimman
vähän.

— Minun myötäjäisenikö? Totta kai ne kuuluvat minulle.

— Mistä ne tulevat? Eivät siis ainakaan sinun vanhemmiltasi? Ah, minä
arvaan. _Hän_ on ne sinulle määrännyt aviokontrahdissa. Onko niin?

— On. Hän on minulle ne antanut. Entä sitten? Ne kuuluvat minulle.

Vielä järkytetympänä kuin Edith hillitsi Maurice kiihtymyksensä
ohikulkijain vuoksi, mutta alkoi kysellä tarkempaan.

— Ei, onneton, ne eivät kuulu sinulle. Minä tunnen nuo kontrahdit. Se
oli lahjoitus siltä varalta, että sinä jäisit eloon miehesi jälkeen:
niin se on, minä olen siitä varma. Muistele vain ja ajattele tarkoin.

Edith jännitti koko olentonsa näitä uhkaavia sanoja vastaan, jotka
vielä tulivat niin rakkailta huulilta, noilta ohuilta punaisilta
huulilta. Nyt ei hän enää ajatellutkaan suostuttaa rakastajaansa
osamieheksi asiaan, pyytää häneltä tätä suurinta rakkauden osoitusta,
vaan ainoastaan itse tämän rakkauden pelastamista. Hänellä oli
käytettävissään ainoastaan äänensä väreet, joiden vaikutuksille hän
tiesi rakastajansa alttiiksi, mutta olihan lisäksi se, mitä hän sanoi,
kuitenkin totta.

— Maurice, älä kohtele minua noin. Sinä erehdyt. Minun myötäjäiseni
kuuluvat minulle. Ne kuuluivat minulle heti alusta. Eräs isäni
ystävistä piti huolen siitä. Tahdotko todistuksia? Niin kauan kuin
äitini eli, minä lähetin hänelle niiden korot. Ne olivat minun
käytettävissäni. Näet siis erehtyneesi. Älä kohtele minua noin.

Hämmentyneessä mielentilassaan koetti Frasnen notariaattitoimiston
entinen apulainen palauttaa muistiinsa tämänluontoisia oikeustapauksia
ja vakuutti:

— Se on joka tapauksessa lahja. Hänen antamansa lahja. Ja
avioerotapauksessa on sellainen lahjoitus peruutettavissa.

— Ei tämä, minä vannon sen, vakuutti Edith sokeasti.

— Koeta miettiä, Edith. Se on niin tärkeää, että minun henkeni on
kysymyksessä.

— Sinun henkesi?

— Niin. Taikka kunniani. Se on sama asia. Sinäkö näitä myötäjäisiä
hoidit ja nostit niiden korot?

— Minä.

Edith aavisti vaistomaisesti, mihin suuntaan hänen tuli vastata, ja hän
tarttui valheeseen hanakasti. Todellisuudessa oli kyllä herra Frasnen
hänelle myöntämä sadantuhannen frangin lahjoitus hänen omaisuuttaan,
mutta miehen hallinnon ja valvonnan alaisena. Avioerojutun varalta ei
ollut tehty eri ehtoa. Rouva Frasnella ei ollut näiden rahojen vapaata
käyttöoikeutta, eikä hän yksinänsä voinut määrätä niitä maksettaviksi.
Mutta mitä nämä saivartelut merkitsivät?

Maurice jatkoi säälimättömästi kuin tutkintotuomari:

— Minne nämä myötäjäiset olivat sijoitetut?

— Universelle-pankkiin. Olenhan sinulle jo sen kertonut. Anna minun
olla.

— Olivatko ne sijoitetut sinun nimellesi?

— Olivat.

— Sieltäkö sinä ne nostit ennen lähtöämme?

— Sieltä.

— Ja sinä saatoit nostaa ne vain omalla nimelläsi Chambéryn konttorista?

— Niin.

— Teidän avionne oli siis alunpitäen solmittu pesäeron ehdolla?

— Niin oli.

Monta kertaa oli Maurice tiedustellut tätä seikkaa sen jälkeen kun
Edith jonkun aikaa heidän lähtönsä jälkeen oli ilmoittanut muuttaneensa
rahaksi personallisen omaisuutensa, jonka hän tosin silloin oli
maininnut kotoaan saamakseen perinnöksi. Tästä pankkijutusta, jonka hän
silloin oli keksinyt uinuttaakseen Mauricen epäluuloisuutta, piti hän
nyt itsepintaisesti kiinni juuri tänään, jolloin hän oli aikonut sen
peruuttaa.

Hänen täsmälliset ja nopeat vastauksensa olivat hänen entisten
selitystensä kanssa yhtäpitäviä ja ylimalkaan tyydyttäviä.
Mahdollistahan oli, että joku Dannemarien perheen neuvonantaja oli
ennen kontrahdin allekirjoittamista astunut väliin ja käyttäen
hyväkseen herra Frasnen intohimoa aikaansaanut välittömän ja ehdottoman
lahjoituksen, jonka määränä oli turvata nuoren tytön tulevaisuus ja
varata heti alusta suurempi riippumattomuus ja arvokkaampi asema.
Miksikä Maurice olisi epäillyt näitä vakuutteluita? Johan nekin
häiritsivät hänen onneansa. Sekin oli jo liikaa, että hän jonkinlaisen
tenhoutumisen vallassa oli suostunut arvottomasti tinkimään ja
lykkäämään työhön ryhtymistään aina tämän lemmenvuoden loppuun saakka.
Mutta hän ei aavistanut, että Edithin omaisuus, jonka hän oli ajatellut
ensi tilassa korvata työllänsä, oli peruisin niin myrkytetystä
lähteestä. Nyt oli tämä lähde tullut ilmi, masentanut hänen ylpeytensä
ja murskannut hänessä viimeisenkin arvonannon itseänsä kohtaan. Joskin
nämä varat olivat hänen ystävättärensä omia, niin todellisuudessa
ne tulivat kuitenkin mieheltä, jonka kotilieden hän oli hävittänyt.
Pieninkin siru, mikä niistä pirahti hänen toimeentuloonsa, oli häpeä,
jota hän ei millään ehdolla voinut sietää...

Kauhistuneena laski hän mielessään velkansa suuruutta.

— Sinun rahasi ovat sijoitetut Milanon Internationale-pankkiin.
Tiedätkö paljonko niistä puuttuu?

— Sinähän niitä hoidat.

— Lähes kahdeksantuhatta frangia.

— Emmepä ole paljoa kuluttaneet, vastusteli Edith lempeästi.

Lukuunottaen nekin rahat, jotka Mauricella oli alusta mukanaan, ei tämä
summa tosiaankaan ollut suuri matkoilla vietetyn kokonaisen vuoden
menoiksi. Mutta Ortassa, jossa olivat asuneet jo kuusi kuukautta,
on elämä huokeata, huvit harvinaisia ja halpoja. Lyhyen tuhlausajan
jälkeen oli Edith osoittanut olevansa vakava ja vaatimaton, vähiin
menoihin tyytyväinen: rakkaus oli hänelle kylliksi.

Mistä ja mitenkä hankkisi Maurice nämä kahdeksantuhatta frangia?
Niinkauan kuin hän ei ollut niitä maksanut, katsoi hän olevansa
mennyttä miestä, kunniaton, ja elämä oli hänelle rasitus. Maurice tunsi
niin syvää nöyryytystä, ettei voinut olla lemmittyänsä loukkaamatta:

— Hyvä on. Minä olen sinulle velassa: minä maksan sen pois. Sitten
saamme nähdä.

Väsyneenä, masentuneena, voitettuna Edith huokasi:

— Mikä keskustelunaihe rakastaville ja vielä meidän vuosipäivänämme!

Hän kätki kasvonsa. Vielä onnettomampana kuin hän tuli Maurice
likemmäksi ja tarttui hänen ranteisiinsa:

— Kuule, Edith, en minä syytä sinua. Me elimme yhdessä ikäänkuin
olisimme olleet naimisissa. Minä en ajatellut muuta kuin rakkauttamme.
Se oli väärin. Minä olen vielä kovin nuori.

Edith jätti kätensä hänen valtaansa pelkäämättä näyttää itkettyneitä
silmiään:

— Enkö minä ottaisi vastaan kaikkea sinulta kiitollisuudella?

— Sinulta kyllä, mutta _häneltä?_ Hän on kostanut. Jos minä olen
hävittänyt hänen kotilietensä, on hän murskannut minun onneni.

— Mitä minä hänestä välitän?

Mutta Maurice jatkoi hellittämättä raskaasti ja murheellisesti:

— Me olemme eläneet liian huolettomasti. Se on nyt lopussa.

Hänen äänensä oli niin toivoton, että Edith heittäytyi hänen syliinsä:

— Älä puhu!

Hän tahtoi saada ystävänsä pois tämän kaiteen luota, missä heidän
luottamuksensa elämään oli heiltä mennyt.

— Tule metsään, Maurice. Tule istumaan varjoon, kappelimme luo. Siellä
olemme yksin ja saamme lohdutusta.

Maurice suostui.

— Niin, mennään sinne.

Mäntyjen välistä pilkistävä päivä loi karisseiden lehtien peittämälle
maalle kirkkaita päiviä. Ne olivat muuten varjoisalla tiellä kuin
lätäköitä, joiden yli täytys kahlata. He kiersivät kappelin taakse.
Edith etsi syrjäisen sammaltuneen kolkan, pyysi rakastajaansa istumaan
ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan. Maurice näytti unohtavan
surunsa hänen hyväilyissään, mutta työnsi yhtäkkiä hänet luotaan:

— Ei, anna olla. Mene tiehesi. Sinun suudelmasi riistävät minun
tahtoni. Minä en ole enää mitään. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo
sykyttävä sydän.

— Minä rakastan sinua.

— Niin kai, minä rakastan sinua.

Hajamielisen näköisenä viittasi hän puiden välistä vilkkuvalle
järvelle. Vavahtaen ymmärsi Edith heti kiusauksen.

— Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä käsket, minä
tottelen, minä kuulen.

— Tahdotko tulla minun kanssani?

— Minne sitten viet minut?

— Tuonne alas.

Vaistomaisesti Edith peräytyi:

— Ole vaiti.

Mutta niinkuin Edith viime vuonna Lémencin kukkulalla oli taivuttanut
Mauricen lähtöön, niin Maurice nyt kiihtyi häntä taivuttamaan:

— Tule. Meidän rakkautemme vuosi on jo mennyt. Tule: meidän rakkautemme
on jo mennyttä. Ei kukaan meitä etsi. Vesi ei ole kylmää. Me
soljahdamme sinne veneestä. Minulla ei ole enää kunniaa. Tahdotko tulla?

Edith syleili häntä molemmin käsivarsin ja huusi kauhistuneena:

— En, en, en! Minä rakastan sinua. Joka rakastaa, se ei tahdo kuolla.
Joka rakastaa, se valehtelee, varastaa, tappaa, mutta ei tahdo kuolla.
Rakastavaiset, jotka tappavat itsensä, eivät rakasta rakkauttaan.

Maurice riistäytyi irti hänen syleilystään pelkäämättä häntä
loukkaavansa.

— Anna minun olla. Älä koske minuun.

Ja hän läksi juoksemaan pois. Melkein yhtä ketteränä kuin Maurice
riensi Edith perässä. Leikkimässä olevat lapset keskeyttivät pelinsä
katsellakseen tätä kilpajuoksua.

Päästyään näkyvistä kääntyi Maurice Buccionen pihalle. Hän oli sen
keksinyt kävelyillään Edithin kanssa. Se oli viimeinen jäännös
vanhasta lujasta linnasta, korkea nelisnurkkainen torni, ympärillään
köynnöskasvien peittämiä muurien raunioita. Se on Orta-järven
rannalla, kastanjapuita kasvavalla kukkulalla ja vallitsee maisemaa,
joka etelästä alkaa tasangon laidassa olevasta kirkkaasta Novaren
kaupungista ja ulottuu pohjoisessa Monte Rosaan saakka, joka kaukana
kohoaa toisia vuorenseinämiä korkeammalle kimmellyttäen lumista
lakeansa auringossa. Paikka on autio eikä mistään koko ympäristössä
ole niin laajaa näköalaa. Usein, kun kumppanin väsymys antoi hänelle
muutaman tunnin joutilasta aikaa, oli hän tullut tänne, katsellut
kotimaatansa kohti ja tuntenut olevansa maanpaossa.

Hän viipyi siellä kauan aikaa myrkyttäen haavaansa. Miksikä hän tällä
hetkellä ei tuntenut muuta kuin kurjuutta rakkaudesta, jonka piti
täyttää hänen nuoruutensa? Oli siis olemassa muuta kuin rakkaus,
jotakin niin arvokasta, että joskaan se ei voinut hävittää rakkautta,
sillä oli kylliksi voimaa työntää se toiselle sijalle ja häiritä sen
iloja. Rakkaus ei ollut koko elämä. Se ei voinut eristäytyä, irtautua
muusta elämästä. Yksikseen joutuneena se oli vain murtava ja hävittävä
voima. Tuolla puolen noita vuoria, jotka sulkivat näköalan, oli
täytynyt tapahtua jokin onnettomuus. Maurice oli siitä nyt varma.

Saattoiko hän vakavasti syyttää yksin olosuhteita? Ei: peittelemättä
katsoen hänen nykyinen menettelynsä oli tuomittava. Hän käsitti
olevansa syyllinen kevytmielisyyteen ja heikkouteen: vastuunalainen
siitä, että oli suostunut lähtemään, vaikka hänen piti ymmärtää, että
hänen varansa eivät pitkälle riittäisi; vastuunalainen siitä, että oli
ilman todistuksia hyväksynyt Edithin selittelyt, joiden riittämättömyys
oli helppo ymmärtää; vastuunalainen siitä, että oli suostunut, hänen
hyväilyjensä huumaamana, nauttimaan nykyhetkestä entistä tai tulossa
olevaa ajattelematta; vastuunalainen siitä, että oli taipunut Edithin
houkuttelemana, kun tämä itsepintaisesti vaati häneltä kokonaista
vuotta joutilaisuudessa ja velttoudessa vietettäväksi.

Ja hän näki selvästi, että jos hän tahtoi kunniansa säilyttää, ei
hän voinut saada apua muualta kuin omaisiltaan. Ilman heitä oli hän
mennyttä miestä, sillä pitkään aikaan hän ei voisi maksaa takaisin
näitä rahoja, joista eläminen oli hänestä sietämätöntä; mutta
jos hän pyysi heidän apuansa, pelastaisivat he hänet. Mikseivät
pelastaisi? Eikö hänen häpeänsä ollut heidänkin? Jos niin oli, niin
oli siis myöskin hänellä heitä kohtaan velvollisuuksia, jotka hän oli
laiminlyönyt. Perheen tulee vastoinkäymisessä ja vaarassa meitä auttaa;
millä oikeudella me sitten unohdamme sen etsiessämme itsekästä onnea,
jonka seuraukset ovat sen etujen vastaiset?

Ylpeys esti häntä kääntymästä isän puoleen. Mutta äiti oli hänen
uskottunsa. Häneltä pyytäisi Maurice vapauttamiseensa tarvittavaa
summaa. Siitä puristi kenkä. Hänen täytyi ennen kaikkea pelastaa kunnia
omissa silmissään.

Tämän päätöksen tehtyään palasi hän ripeästi hotelliin ja kirjoitti
rouva Roquevillardille. Kun hän oli kirjeensä lopettanut ja käynyt
viemässä sen postilaatikkoon, saapui Edith. Maurice huomasi hänet
käytävän päässä ja oli melkein oudostunut nähdessään hänet jälleen
näin pian, sillä niin kauas tunsi hän muutama tunti sitten Edithistä
loitonneensa. Vuoden ajan oli Edith täyttänyt kaikki hänen päivänsä,
hänen sydämensä joka sykähdyksen. Tottuiko hän näin nopeasti
valtakuntansa menettämiseen?

Kun Edith näki hänet, pysähtyi hän epäröiden, mutta riensi sitten
suoraa päätä hänen syliinsä:

— Se olet sinä... sinä...

— Ystäväni, rakkaani... sanoi Maurice hyvin hellästi.

— Sinä olet siinä, minä olen tyytyväinen... Väristen näytti hän järveä
selittääkseen retkeänsä:

— Minä tulen tuolta alhaalta. Kuljin pitkin rantaa. Istukaamme, eikö
niin? Minä olen aivan näännyksissä. Olen peljännyt niin kamalasti.

Ja hän katseli rakastajaansa hellittämättä. Tämä löysi hänen
olennostaan vanhan viehätyksen. Syysmaisema kietoi heidät hauraaseen
hekumaansa. Rakkaus nousi voittajana raunioille.

Huumaantuneina nauttivat he onnea, jonka kumpikin tunsi tuomituksi.

Tämän jälkeen he eivät enää puhuneet entisyydestä. Maurice odotti
vastausta kirjeeseensä. Edith ei uskaltanut mitään kysellä, mutta
kahdensi viehätyksensä häntä miellyttääkseen. Hänen viehätyksensä oli
nyt toisenluontoista. Siinä ei enää ollut mitään kehoittelevaa eikä
alituista levottomuutta. Rakastajansa menettämisen pelko oli tehnyt
hänet nöyräksi ja alttiiksi, heikoksi ja helläksi. Hän etsi sellaisia
puheenaineita, sellaista luettavaa, mitä tiesi Mauricen suosivan.
Hän soitteli pianolla hänen mielikappaleitaan. Mauricen puolelta hän
sai nyttemmin vain hyvyyttä. Tästä teennäisen rauhan saavutuksesta
nauttivat molemmat vain tinkien. Heidän sopunsa oli ilotonta, siitä
puuttui vakaumus ja luottamus.

Marraskuun 2. päivä oli heille erikoisen armoton. Voidakseen paremmin
antautua perheensä muistoihin, joita Pyhäinmiestenpäivä elvytti
[katolisissa maissa tällöin »Vainajien päivänä», pidetään hautuumailla
uskonnollisia menoja, omaiset sytyttävät vainajiensa hautaristien
lyhdyt, tai missä niitä ei ole, kynttilöitä ja soihtuja, ja
tuntemattomienkin kummut peitetään kukkasilla. — Suom. muist.], aikoi
Maurice lähteä ulos yksinään, mutta Edith pyyteli saada tulla mukaan.
Maurice suostui kylmähkösti ja meni Monte Sacrelle odottelemaan sillä
välin kuin Edith pukeutui valmiiksi.

— Minne me menemme, kysyi Edith saavuttuaan.

— Hautuumaalle, niinkuin kaikki muutkin tänä päivänä.

Ortan hautuumaalle päästäkseen täytyi heidän kulkea hoitamattoman
kentän poikki, joka oli muinoin kuulunut hautuumaahan, mutta jota ei
enää käytetty siihen tarkoitukseen. Sen kamaran alla olevat haudat
olivat näkymättömät ja unohtuneet. Ei mitään ollut enää osoittamassa
niiden paikkaa, ei nimeä, ei ristiä, ei edes entisen kummun jälkeä.
Pyhäinpäivän johdosta olivat tuntemattomat kädet sirotelleet sinne
tänne päivänkukkakimppuja, jotka muuttivat tämän nurmikon kukkatarhaksi.

Edith ja Maurice pysähtyivät tälle hevoskastanjain ympäröimälle
nurmikolle. Lehtiä ei näyttänyt enää pysyttävän muu kuin ilman tyyneys.
Pienikin tuulenhenkäys riittäisi riipimään ne puista. Iltapäivällä
alkoi tuntua hiukan tuulen henki. Ja kultalehdet irtautuivat
todellakin, lehahtelivat ilmassa hetken ja keräytyivät pääkäytävää
reunustaviin ojiin. Yksi niistä asettui nuoren naisen päähineelle.

Tämä katoavaisuuden merkki noiden herkkähipiäisten kasvojen, noiden
tulisilmien, koko tuon olennon yllä, joka liikkumattomanakin elvytti
elämää, tuli täydentämään sitä mielenliikuntoa, jonka tämä päivä oli
hänen kumppanissaan virittänyt.

Kun hän oli vaiti, näytti Edith hänelle päivänkukkia:

— Kauniita kukkia.

Mutta kumpikin ajatteli, että ne olivat kuoleman verhoja.
Vaistomaisesti palaten omaan itseensä he katselivat heitä puoleksi
peittävien puiden rivejä ja lähestyen toinen toistaan syleilivät
toisiansa hautojen päällä.



III.

RAUNIOT.


... Kaksi päivää tämän kävelyretken jälkeen kutsuttiin Mauricea
hotellin konttoriin.

— Vakuutettu kirje. Postinkantaja kysyy teitä.

Hän tunsi keltaisen kirjekuoren, joita hänen isänsä käytti,
kirjoitti nopeasti kuittauksen, postinkantajan, joka oli lukenut
vakuutussumman, katsellessa häntä kunnioittavan näköisenä. Kirje,
joka oli mustareunainen, sisälsi ranskalaisen sadanfrangin setelin ja
hänen sisarensa Margueriten kirjoittaman kahdeksantuhannen frangin
maksuosoituksen Internationale-pankkiin Milanossa.

»Nyt», mietti hän, »olen oma herrani.»

Nöyryytyksen jälkeen oli hänen ensimmäinen vaistonsa ylpeydentunne.
Vasta sitten kiinnitti hän huomiotansa paperin reunustaan ja hänen
sydäntänsä kouristi. Joku onnettomuus on tapahtunut, joku suuri
onnettomuus hänen poissaollessaan. Nuorena ei, eikä aina myöhemminkään,
ihminen ajattelekaan voivansa menettää lähimpiänsä: erkanee heistä
suruttomasti varmana siitä, että tapaa heidät taas palatessaan.
Ensimmäinen kuolemantapaus lakkauttaa tulevaisuuden luoton. Erillään
omistaan, vailla tietoja, ikänsä ja lempensä huolettomuudessa oli hän
saattanut syrjäyttää sen levottomuuden, joka alkaa tylysti ahdistaa
rintaa, kun jokin sattuma tulee väliin muistoja herättämään. Usein,
vähitellen yhä useammin hän muisti kotiperhettään, ja kuvitteli
paikkaa, jonka hän oli jättänyt autioksi. Edithin läsnäolo ei
aina riittänyt karkoittamaan näitä mielikuvia. Mutta suoranaista
kuolemantapausta hän ei sentään ollut aavistellut. Vasta muutamia
päiviä sitten, kun vuodenajan sävy muistutti hänen oman onnensa
haurautta, palasi hänen mieleensä silloin tällöin äidin kalpeat kasvot,
hän tunsi poskellaan viimeisen hyväilyn kädellä, joka oli kylmä ja
jonka kosketus tuntui vieläkin, vuoden kuluttua.

Isku, joka häntä kohtasi, tuli sittenkin odottamatta. Miksi kirjeen
kirjoittajana oli Marguerite? Ja miksi hänen kirjeessään oli
surureunus, ellei?... Vastausta tähän kysymykseen ei hän uskaltanut
ajatella: se valtasi kuin hyökylaine. Hän otti hattunsa ja lähti ulos
kirje kädessään. Kuinka olisikaan hän saattanut lukea sitä hotellin
konttorissa? Ei edes sen lähettyvillä, maantiellä tai lähimetsässä:
Edithän tulee alas muutaman minuutin päästä ja yllättää hänet,
mutta tätä surua hän ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jakaminen oli
vähentämistä ja hänen oli itsensä vastaanotettava kaikki.

Hän silmäsi vain muutaman alkurivin ja lähti sitten menemään kuin
takaa-ajettava haavoitettu otus. Missä huomasi asumuksia, siinä aina
jatkoi kulkuansa. Hän etsi yksinäisyyttä, missä voisi itkeä ihmisten
näkemättä. Ja suuntasi matkansa Buccionen tornille.

Eikä pysähtynyt ennenkuin oli saapunut kukkulan laelle, tornin
juurelle. Hengästyneenä istahti hän sinne nurmettuneiden
muurinraunioiden suojaan. Oli lopulta juossut — ikäänkuin nyt kukaan
pääsisi kohtaloa pakoon! Mutta mikäli hän siinä sai tasoitelluksi
hengitystään, sikäli alkoi pelko häntä yhä enemmän ahdistaa. Sisarensa
pitkää, moniarkkista kirjettä puristi hän yhä kädessään eikä uskaltanut
lukea sitä. Vain suurella tahdonponnistuksella saattoi hän jatkaa äsken
alkamaansa ja hänen täytyi sittenkin tuontuostakin keskeyttää. Tulihan
siinä vastaan onnettomuutta, paljoa enemmän kuin hän oli saattanut
aavistaa.

 _Chambéry_, 2. marraskuuta.

 »Rakas Maurice!

 »Sinun kirjeesi otin minä vastaan. Minä olen sen aukaissut. Odotin
 sitä jo kauan. Ajattelin, että se tulee kyllä, se tai sinä. Äitimme
 oli sen sanonut. Sinä et ole voinut unhottaa meitä ainaiseksi.

 »Minä huomaan kirjeestäsi, että sinulla ei ole lähtösi jälkeen
 ollut mitään tietoja meistä ja se selittää minulle paremmin sinun
 täydellisen vaitiolosi. Niin, nyt sinä jo ymmärrät, että äiti on
 poissa. Voidakseni sanoa sen sinulle, täytyy minun koota kaikki
 kärsimykseni, jota en tahdo menettää, koska se lähentää minua häneen.
 Itke kanssani, rakas veliparka, itke runsaasti kyyneleitä kaiken sen
 ajan puolesta, jolloin et ole itkenyt. Mutta älä masennu epätoivoon;
 rohkaise mielesi. Hän tahtoo sitä.

 »Hän jätti meidät 4 p:nä viime huhtikuuta, siitä on lähes seitsemän
 kuukautta. Pitkin talvea riutuivat hänen voimansa hiljalleen,
 huomaamatta. Hänellä ei ollut tuskia; ainakaan ei hän valitellut.
 Sangen usein hän rukoili. Ei olisi mitenkään saattanut aavistaa lopun
 tulevan niin äkkiä, kun hän eräänä iltana lähti kesken rukousta.
 Isä ja minä olimme läsnä. Hän katsahti meihin, koetti hymyillä ja
 hymisi nimeä, jonka me molemmat kuulimme ja joka oli sinun. Ja sitten
 hervahti hänen päänsä. Kaikki lopussa.

 »Muutamia päiviä ennen oli hän puhunut minulle sinusta ikäänkuin
 tahtoen ilmaista viimeisen tahtonsa. Minä ymmärsin sen vasta
 jälkeenpäin: hän puhui ihan tavallisesti, hyvin luontevasti.» Hän
 sanoi minulle: »Maurice palaa. Hän on enemmän onneton kuin syyllinen.
 Hän ei sitä vielä tiedä, mutta kerran hän sen ymmärtää. Silloin
 tarvitsee hän paljon rohkeutta. Lupaa sinä minulle, kun hän palaa,
 ottaa hänet vastaan, sovittaa hänet isänsä kanssa, sukunsa kanssa
 ja puolustaa häntä, lupaa lopuksi, että et missään tapauksessa
 hylkää häntä, mitä tapahtuneekin.» Ei minulta olisi sitä lupausta
 kaivattu, mutta minä lupasin. Siispä, kun sinun kirjeesi tuli, minä en
 epäröinytkään sen aukaisemista: minä olen nyt äidin paikan täyttäjänä.
 Täytänpä tehtäväni hyvin tai huonosti, niin teen sen joka tapauksessa
 kaikesta sydämestäni.

 »Sinun täytyy saada tietää, että äiti ei uskonut sinua syylliseksi.
 Enkä minä. Eikä isäkään, siitä olen varma; vaikkakin hän sanoi meille,
 että heikkouskin on tavallansa syyllisyyttä ja että se, jota hänen
 perheensä on kannattanut syntymästä miehenikään asti, ei ole vapaa
 tekemään semmoista, josta on seurauksena koko heimon turmio. Nyt hän
 ei enää koskaan puhu sinusta. Mutta tiedän, että hän ajattelee sinua
 ja on huolissaan. Muista häntä, Maurice, muista häntä yhtä paljon kuin
 lepoon mennyttä äitiämme. Hän on muuttunut, paljon muuttunut. Hän,
 joka oli niin nuortea astunnalta, olennolta, äänensävyltä, hän on
 vanhentunut tänä lyhyenä aikana. Hän tekee työtä lakkaamatta. Työtä
 tehdessään hän unhottaa onnettomuuden... Minä olen kyllä luvannut
 olla sinua moittimatta. Mutta täytyyhän sinun tietää kotimme asiat,
 kun et vuoteen ole mitään kuullut. Hän on niin arvossapidetty, ettei
 yksikään niistä, jotka ovat uskoneet asiansa hänen ajettavakseen, ole
 peräyttänyt luottamustaan.

 »Hubert, jonka piti palvella vielä kaksi vuotta Ranskassa, on
 onnistunut saamaan komennuksen siirtomaihin. Hän lähti viime
 toukokuussa Sudaniin. Hän on erään etuvartiopaikan päällikkönä
 sisämaassa, Sikassossa. Se on kyllä verrattain vaaranalainen paikka.
 Mutta hän oli itse anonut komennusta sinne. Félicie on yhä Hanoin
 sairaalassa. Hän on hyvin levoton sinusta. Viimeksi kertoi hän kahden
 belgialaisen lähetyssaarnaajan kuolemasta, jotka murhattiin Kiinan
 rajalla. Hän ei näytä säälivän, vaan melkein kadehtivan heidän
 marttyyrikohtaloansa ja pahoittelevan, ettei hän itse ole saanut antaa
 henkeänsä sellaisten puolesta, joita hän kutsuu 'tuhlaajapojiksi',
 kuten tiedät. Hän on perinyt äitimme hartaan hurskauden. Jumala häntä
 varjelkoon siellä kaukana, maailman toisella äärellä!

 »Marcellazit ovat jättäneet meidät. Huolimatta Germainen pyynnöistä
 on Charles myynyt toimistonsa ja ostanut toisen Lyonissa. Heidän
 lähtönsä oli meille raskas. Isä sanoo kuitenkin että se oli järkevää.
 Langollamme oli siten tilaisuus lähestyä perhettänsä, joka, kuten
 tiedät, on Villerranchesta; hänellä on siitä hyötyä. Kesälomaa tulivat
 he viettämään meidän kanssamme La Vigiehin. Pierre ja Adrienne
 päivettyivät siellä ihan ruskeiksi. Pikku Julien, minun suosikkini,
 jäi kuitenkin kalvakkaaksi. Mutta me katsoimme, että Savoijin ilma
 on hänelle kuitenkin terveellisempää kuin Lyonin sumu, ja Germaine
 jätti hänet täksi talvea meidän luoksemme. Hän elävöittää tätä muuten
 alakuloista suurta asuntoa.

 »Nyt olet saanut yleiskatsauksen. Ennen talletti äiti kuulumat
 poissaolevista ja ilmoitti ne edelleen kaikille muille. Näet että minä
 yritän täyttää hänen tehtävänsä. Vaikeampaa on se mikä minun vielä on
 sinulle sanottava. Mutta minä vain kerron, mikään syytös tämä ei ole.
 Se käy paremmin niin. Ensinnäkin minuun voit luottaa joka tapauksessa
 ja itsehän sitten arvaat meidän murheemme, joka on sama kuin sinun.

 »Sinä et nähtävästi ole tiennyt mitä heti lähdettyäsi tapahtui:
 muutenhan et olisi voinut pysyä piilossa. Notario Frasne teki sinua,
 niin sinua vastaan syytöksen luottamuksen väärinkäytöstä. Juuri
 semmoisen syytöksen: siitä on hyvin paljon puhuttu. Hän syytti sinua
 siitä, että olit muka anastanut hänen kassakaapistaan satatuhatta
 frangia. Sitten pani hän vireille korvausvaatimusjutun pakottaakseen
 oikeuden vangituttamaan sinut, mutta kun sinua ei tavattu, annettiin
 yksipuolinen tuomio. Minä selitän asian niillä sanoilla, joita on
 käytetty. Valamiehistö ei tahtonut sinua tuomita. Mutta toimiston
 apulaiset, varsinkin herra Philippeaux, todistivat sinua vastaan
 oikeudessa. He ilmoittivat, että sinä tiesit koko tuon rahamäärän
 olevan kassakaapissa, ja lisäksi, että sinä olit jäänyt viimeiseksi
 toimistoon, jolloin avaimet olivat sinun hallussasi, ja että sinä
 tunsit avaussalaisuuden. Silloin tuomittiin sinut, lieventäviin
 asianhaaroihin katsoen, yhden vuoden vankeuteen. Se näyttää olevan
 vähin mahdollinen. Otettiin huomioon vaikutelmat, joiden alaisena
 sinä muka olit toiminut. Mutta sinut on tuomittu, ymmärrätkö? Se
 tapahtui viime kuussa. Äiti oli silloin jo poissa. Kun isä ilmoitti
 sen minulle, olivat hänen kasvonsa niin kalpeat, että minä huolestuin.
 Hän hillitsi itsensä kuten aina. Minä olisin pitänyt parempana että
 hän olisi itkenyt. Mutta hän ei ole niitä, jotka itkevät. Hän kärsii
 salassa ja se on pahempi.

 »Tuomio kiinnitettiin meidän ovellemme ja julkaistiin sanomalehdissä.
 Se näkyy olevan laki. Kaikki entiset Roquevillardit, jotka ovat
 tehneet tälle seudulle niin monta palvelusta, eivät yhteensä kyenneet
 ehkäisemään tätä meidän nimemme häpäisyä.

 »Tuomioon sisältyi lisäksi että sinun tulee suorittaa satatuhatta
 frangia notario Frasnelle. Isä aikoo myydä La Vigien ne maksaakseen.
 Hän sanoo, että kovaksi onneksi sinä olet viipynyt niin kauan, että
 sinun on täytynyt käyttää niitä rahoja, ja että asia kunnian kannalta
 katsoen, on asetettava varkauden tasalle. Charles sitävastoin väittää,
 että maksaminen olisi samaa kuin tunnustaa sinut syylliseksi ja että
 sitä ei saa missään tapauksessa tehdä. Mutta hänen ei tarvitse vastata
 perheen kunniasta, ja minä olen isän kannalla. Joka tapauksessa sääsi
 oikeus toimeenpantavaksi takavarikon, jonka nojalla äidin omaisuus
 jaettiin, joten sinun osuutesi saatiin irti. Minun osastani, kun olen
 täysi-ikäinen, antoi isä minulle summan, jonka sinulle lähetän ja jota
 häneltä pyysin. Hän näytti hämmästyneeltä; en tiedä ymmärsikö hän.
 Minä tarjosin hänelle sinun kirjettäsi. Hän kieltäytyi sitä lukemasta
 sanoen:

 »— Ei, hän on minulle kuollut, ellei tule todistamaan viattomuuttansa.

 »Olen liittänyt tähän vielä sata frangia paluumatkaasi varten. On
 välttämätöntä, että tulet Ajattele mitä vääryyttä olet meille tehnyt.
 Äitimme nimessä jonka viimeinen tahto ja toivomus se oli, isämme
 nimessä, jota sinä olet haavoittanut sydämeen, tähän mm jaloon ja niin
 hellään sydämeen, Félicien ja Hubertin nimessä, jotka ansaitsevat
 sinun hyväksesi Germainen ja minun, pikku siskosi nimessä, kaikkien
 omiemme nimessä, jotka niin pitkän ajanjakson kuluessa ovat näyttäneet
 vain kunniallisuuden esimerkkejä ja jotka vannottavat sinua ettet
 yhdessä hetkessä kaataisi nurin monien sukupolvien työtä: tule. Minä
 odotan sinua. Olen aina paikalla. Autan sinua. Uskon, että kun vain
 sinä palaat, kaikki vielä korjaantuu. Sillä sinä et ole syyllinen.
 On mahdotonta, että olisit. Kirjeestäsi näen selvään, että sinä et
 ole. Ja, vaikka siitä olisi vaaraakin sinulle, tule kuitenkin. On
 kohtuullista, että sinäkin vuorostasi kärsit, etkä sinä ole mikään
 raukka, joka sitä karttaisit.

 »Olen lopettanut. Hartaasti toivon saaneeni sinut vakuutetuksi. Jos
 _hän_ kuitenkin olisi meitä voimakkaampi eikä meidän uhrauksistamme
 ja kärsimyksistämme huolimatta sinun soveltuisi palata nyt, niin
 odottaisin sinua edelleen. Odottaisin koko elämäni. Elän isäämme ja
 sinua varten. Tiedä, että minä en sinua milloinkaan hylkää. Olenhan
 luvannut sen äidille. Sinä olit hänen viimeinen ajatuksensa. Ja
 jos minun kirjeeni sinua masentaa, muista, että hän kehoitti sinua
 rohkaisemaan mielesi, ajattele isämme sanoja; niin kauan kuin elämä on
 tallella ei mitään ole menetetty.

 »Hyvästi, Maurice, minä syleilen sinua. Sisaresi

                               »_Marguerite_.»

Mitä oli se suru ja häpeä, jota Maurice oli tuntenut rakastajattarensa
puolinaisten tunnustusten vuoksi verrattuna siihen tuskan ahdistukseen,
jolla Margueriten kirje häntä kouristi? Kuinkapa kestäisi sitä sama
mies, joka hiljan vain häväisevän epäluulon vuoksi oli aikonut
juosta järveen? Hänen jalkaansa juuressa kutsui häntä järvi samalla
tavalla, tarjoten unohdusta, äänettömyyttä, rauhaa, mutta hän ei edes
katsahtanut sinne. Rodun kutsu kaikui hänen rinnassaan ja heikentymisen
asemesta jännitti hän kaikki voimansa noustakseen saamaansa murskaavaa
iskua päin. Kuoleman ajatus on luonnollinen rakastaville, kun he
tuntevat epäilyä onnensa iäisyydestä. Nyt ei ollut enää kysymys hänen
onnestaan, yksityisestä asiasta, jonka herra hän katsoi olevansa
ja jonka kadotettuaan hän piti itseänsä oikeutettuna lähtemään
elämästä, jos niin hyväksi harkitsi. Nyt oli hänen kanssaan koko
hänen perheensä samassa kadotuksessa. Hän ei ollut oma herransa. Hän
oli, tahtoi taikka ei, riippuvaisuussuhteessa, ja eristys, jonka hän
oli luonut ympärilleen, oli vain virvaa ja turhuutta. Mutta samalla
kuin hän menetti rakastavaisten ikuisen haaveen, että rakkaus muka on
erillisyyttä, irti kaikesta kosketuksesta muun maailman kanssa, ammensi
hän ikäänkuin voimanlähteestä vahvistusta juuri erillisyydestään, joka
järkähtämättömästi velvoitti.

Eniten kärsi hän siitä, ettei voinut itkeä äitiänsä vapaasti, ilman
tunnonvaivoja. Hän kadehti poikia, jotka arkun ääressä voivat
antautua suruunsa ilman itsesyytöksiä. Eikö hän ollut osaksi syynä
tähän kuolemaan, vaikka mikään ennakkoaavistus ei hänelle ollut sen
tuloa ilmaissut? Hän muisti lääkärin selityksen, että tauti ei ollut
toivoton, vaan että päinvastoin se paranee, kun vain potilas saa
nauttia lepoa ja rauhaa. Mutta kuinkapa saattoi tuo heiverä olento
kestää myrskyä?

Ja myrsky, jonka hän lähdöllään oli nostattanut, oli myllännyt,
hävittänyt kotilieden. Kaikki oli hajalle viskottu, Marcellazit
menneet, Hubert lähtenyt etsimään pientä kunniankorvausta tahratulle
nimelle, ja suoranaista perikatoahan merkitsi vanhan kotikartanon
myynti. Eikä kotona ollut enää muita kuin ukoksi tullut isä ja
Marguerite. Mutta miksei Marguerite ollut mennyt naimisiin? Oliko
hänen sulhasensa ollut kyllin katala lukeakseen hänen viakseen toisen
syyn? Hän ei maininnut siitä mitään kirjeessään. Hän unohti itsensä
luetellessaan heidän onnettomuuksiaan. »Minä elän isäämme ja sinua
varten», sanoi hän koruttomasti, ilman muuta viittausta uhraukseensa.
Ei kukaan ollut säästynyt, ei kukaan, paitsi syyllinen, joka hempeän
taivaan alla oli elellyt mitä suloisimmissa nautinnoissa.

Sillä joskaan hän ei ansainnut herra Frasnen sinkoamaa katalaa
syytöstä, oli hän syyllinen perhettänsä kohtaan, uskoessaan olevansa
vapaa sitä pettämään. Ja hän syytti rakastajatartaan, jonka
ymmärtämättömyys oli näin häntä häväissyt, jonka rakkaus oli häntä
alentanut. Mutta rakkausko oli hänet alentanut. Rakkauteen, jota hän
niin suuresti oli tavoitellut intoutuneessa ja samalla tiedonhaluisessa
nuoruudessaan, joka oli hipaissut hänen sydäntänsä kuin ne hehkuvat
henkäykset joita puihin ripustetut tarun harput odottivat soidakseen,
sisällytti hän kaiken tunteellisuutensa niinkuin harpun soimisen
tuuleen. Sen lukuun hän pani kaiken innon ja heikkouden, joiden lähde
oli hänessä itsessään. Keskellä tätä pikaista elämänsä katselmusta
muisti hän Edithin silmät, suun, liikkeet. Niin, noiden liikkeiden
sulolle, tuon äänen hyväilylle, noiden katseiden hehkulle oli hänen
sydämensä soitto ripustettu. Hän luopuisi tästä naisesta, mutta ei
rakkaudestaan.

Ja mistä kävi hänen sitten Edithiä moittiminen? Mitä tämä aavisti
siitä murhedraamasta, jossa hän aiheutti kokonaisen suvun turmion?
Varmaan ei mitään. Hän oli ottanut tuon rahan niinkuin he ottavat
sydämiä, ajattelematta pahaa ja luullen sitä oikeudekseen. Jos Maurice
ilmoittaisi hänelle asian, hämmästyisi hän ja palaisi epäröimättä
Chambéryhin huutamaan tuomareille rakastajansa viattomuutta. Tätä
jalomielisyyttä Maurice ei halunnut. Parempi, ettei hän saisi sitä
milloinkaan tietää ja että hän saattaisi itseään mihinkään vaaraan.
Hän, Maurice, lähtisi tänä iltana... ei, ei tänä iltana, huomenaamulla,
hänelle ilmoittamatta, täytettyään hänen laittomat myötäjäisensä,
jottei niistä puuttunut mitään.

Mutta miten Edithin kävisi näin hyljättynä? Eikö hänellä, Mauricella,
ollut myöskin velvollisuuksia häntä kohtaan, jolle rakkaus oli
elämän kaikkeus?... Hän koetti kuvitella Edithin tulevaisuutta.
Näki hänet armotta julmasti raadeltuna, kuuli hänen kiroavan ja
itkevän rakastajaansa vuorotellen, huutelevan häntä pyhässä metsässä,
kappeleissa, kaikissa heidän lempensä muistopaikoissa. Maurice tunsi
vilpitöntä osanottoa hänen sieluntuskaansa. Mutta toisaalta Edithissä
oli niin paljon joustavuutta, niin hurja elämänhalu, että hän kyllä
taas tointuisi. Eikö hän ollut nähnyt Edithin väristen ja jyrkkänä
nousevan häntä vastaan, kun hän oli esittänyt kuolemaa? Epäilemättä hän
tointuisi, kestäisi, jäisi elämään. Ja Maurice tunsi sydämenahdistusta
ajatellessaan, että kenties kerran, tuonnempana tämä hurja tuli, joka
häntä kulutti, palaisi jollekin toiselle...

»Ei, ei sitä», huokasi hän. »Sitä en tahdo.»

Tämä oli viimeinen taistelu. Ensi hetkestä oli hän tuntenut tappionsa.
Äidin kuolema, perheen viimeinen vetoaminen, hänestä langetettu
häväisevä tuomio eivät sietäneet epäröimistä. Hän ei voinut tehdä muuta
kuin järjestää lähtönsä yksityiskohtaisesti, mahdollisimmassa määrässä
lieventää Edithin onnettomuutta. Jäädä hänen luokseen kauemmaksi
ei hän tahtonut, mutta hauras päätöskin eritä hänestä tuntui niin
tuskalliselta että teki mieli huutaa...

Edith odotti häntä levottomasti hotellin portailla. Heti nähdessään
Mauricen tulevan juoksi hän vastaan.

— Vihdoinkin! äänsi hän kuin hiljaisena valituksena, ei nurkunana.

Maurice koetti hymyillä.

— Päivää, Edith.

Herkkänä ja tarkkaavaisena hän katsasti rakastajansa kasvoja ja huomasi
kyynelten jälkiä.

— Minä pelkään nykyään aina kun sinä olet poissa.

— Mitä sitten?

— Että sinä et palaa.

— Mutta rakas...

— Tiedän sen, jatkoi hän raskaasti. Kerran sinä jäät tulematta. Sano
minulle, eihän se tapahdu vielä?

— Ole vaiti, Edith. Minä olen rakastava sinua aina.

— Ainako? Mitä tapahtuneekin?

Edith tarttui hänen käteensä ja kohotti sen ihailevalla liikkeellä
huulilleen. Sitten hän kysyi pelokkaana:

— Sinä sait uutisia tänä aamuna Ranskasta, kerrottiin minulle.

— Niin sain.

— Hyviäkö?

Mauricella oli rohkeutta vastata myöntävällä liikkeellä. Koska hän
säilytti suruansa yksin, olivat he jo erossa. Mutta Edith lisäsi:

— Minä en koskaan odota uutisia. Sinä olet minun sydämeni ja elämäni.

Ja kun hän astui edellä parvekkeelle, missä heidän pieni pöytänsä oli
asetettu tuulen suojaan, kysyi Maurice itseltänsä:

»Onko minulla voimaa lähteä?»



IV.

PALAUS.


Puoliunessa nousi Edith vuoteen laidalle ryntäilleen katselemaan
rakastajaansa, joka viimeisteli pukeutumistaan. Tämä oli asettanut
lampun lattialle, jottei varjostimen heijastama valo sattuisi nukkuvan
silmiin.

— Miksi nouset näin aikaisin? kysyi Edith unisella äänellä ja silmät
puoliksi kiinni.

— Minä en saa unta. Ja päivä sarastaa.

Hän sammutti lampun. Hämärää valoa kuulti akkunaverhojen lomista.

— Yöhän nyt on, Maurice.

— Näkyyhän jo hiukan aamunsarastusta.

— Ei se päivää ole. Se on kuunvaloa.

— Nuku vielä, Edith. Sinulla on siihen aikaa.

— Niin. Minä olenkin väsynyt, minua niin raukaisee.

Hän painoi päänsä jälleen korvalliselle ja sulki silmänsä. Nukkuessakin
oli Edithissä vielä lemmenhempeyden ilmettä. Maurice astui vuoteen luo,
kumartui häntä kohti ja katseli hänen kasvojansa huoneen epämääräisessä
hämärässä.

»Noiden silmien tuike, joka minun elämääni elvytti», mietti hän,
»on minulta sammunut. Minä en enää saa nähdä sen tuikkivan. En näe
verenliikettä poskilla, en hampaiden valkeutta puoliavointen huulien
takana, en suun kaarta, nenän piirtoa, enkä tummien hiusten tulvaa,
jonka tuoksun tunnen. Hänen ruumiinsa on minulta mennyttä, ..»

Hän tuli vaarallisesti hentomieliseksi. Hänessä heräsi kiusaus jäädä.
Hän kumartui lähemmäksi ja siveli viehkeän lämmintä otsaa. Edith
hymyili epämääräisesti silmät yhä kiinni. Ja Maurice poistui huoneesta.

Hotellin käytävässä tapasi hän vain pojan joka haukotteli harjatessaan
permantoa eikä kiinnittänyt huomiota hänen puuhiinsa. Hänellä oli
mukanaan vain käsilaukku, talvipalttoo ja keppi.

Lyhin tie Ortan asemalle kulki Monte Sacren kautta. Aamunsarastuksessa
kalpeneva kuu loi kuin pelonalaista ja salakähmäistä valoa puoliksi
valjenneeseen metsään. Mäntyjen ja lehtikuusten runkojen välitse
hiipivät sen säteet maahan varisseille kellastuneille lehdille ja
paneutuivat kappelien seinämille. Tullessaan viidennentoista kappelin
luo kohotti Maurice päätään ja pysähtyi. Sen soljat pilarit seisoivat
valkoisina, yksi ja toinen heitti mustan varjon seinää vastaan.

Hän nousi portaita ylös ja kääntyi viimeistä kertaa katsomaan tuttua
maisemaa. Kaivon arkku, muutamien pyhättöjen selkeät piirteet kohosivat
hänen ympärillään kuin ilmestykset. Hän erotti kauempana tummat vuoret
ja eri puolella kukkulaa osia järvestä. Belvédèren hotelli oli jo
jäänyt rinteen taakse näkymättömiin. Sitä hän kuitenkin etsi. Kivet,
joita hän tallasi, puut, kappelit, koko ympäristön, jonka auringonnousu
nyt palautti vaikuttavimpaan valaistukseensa, painui hänen mieleensä.
Niinkauan kuin hänellä olisi voimaa muistella, hän näkisi ne jälleen
tällaisina, ei niiden oman erikoisen viehätyksen vuoksi, vaan
päähenkilön toimintapaikkana. Matkan päästä vielä tämä päähenkilö,
hänen nuoruutensa ainokainen kukka, vaikutti tenhoavasti. Sen sijaan,
että olisi paennut taakseen katsomatta Maurice seisoi yhä hievahtamatta
tällä paikalla, joka oli Edithin lempipaikka ja jonne hän ruusunkukkia
kädessä oli tullut heidän vuosipäivänsä aattona, heidän onnensa
viimeisenä päivänä.

Raukeana väsymyksestä nukkui hän nyt _heidän_ huoneessaan. Tunnin,
kahden kuluttua, ehkä jo ennenkin, kun hän nousee tullakseen hänen
luokseen, hän löytää kampauspöydältä musertavan kirjeen, joka
hellävaraisin sanoin ilmoittaa hänelle eron tapahtuneeksi. Hän ei
tietenkään sitä heti käsitä. Kuoressa olevat paperit selittävät asian
paremmin. Siinä oli kuitattu hotellilasku, muutamia seteleitä, Milanon
Internationale-pankin talletustodistukset ja niitä täydentämässä
Marguerite Roquevillardin shekki, jonka Maurice oli kuitannut. Siitä
hän huomaa kenenkä väliintulo tämän sai aikaan. Perhe, jonka hän oli
voittanut, otti pois hänen rakastajansa. Silloin hän puhkeaisi suureen
tuskanhuutoon. Niin kaukana hänestä kuin hän, Maurice, olisikin, aina
tulisi hän kuulemaan sen vihlovana mielessänsä...

Metsästä väistyi kuunvalo aamunnousun tieltä. Aika kului. Maurice
seisoi nojaten pilaria vastaan eikä voinut lähteä.

»Mistä sainkaan rohkeutta murtaa hänen sydämensä ja omani», mietti hän.
»Hän on tuolla, ihan lähellä minua vielä. Jos palaisin, ei hän tietäisi
mitään. Hänen heräämisensä olisi suloinen ja kevyt. Mutta ei, minä en
milloinkaan enää tule häntä näkemään. On suhteita, joita rakkaus ei
voi ehkäistä. Nyt ymmärrän, että onni ei ole oikeus. Minä rakastan
häntä ja kidutan. Se paha, jonka hän minulle teki, ei ollut tahallista.
Minä muistan tunteneeni vain elämää hänen rinnallaan joka hetki, mutta
kuitenkaan en voisi enää elää hänen kanssaan... Edith, muistatko
vielä? Sinä annoit minulle kukkia ensimmäisenä iltana. Ja sitten
annoit minulle huulesi empimättä, niinkuin kukkasikin. Kun sanoit
minulle: 'minä olen sinun, mutta yksin sinun, milloin tahdot', tunsin
ennakolta hyväilyjäsi, jotka ovat syöpyneet minun veriini. Ah! älä sen
vuoksi, että olet niin herkkä hyväilyille, sen vuoksi että juuri nyt
kun saat minun tähteni kärsiä, sinun heikkoutesi huolestuttaa minua
mitä tulevaisuuteen tulee, älä luule, että rakastan sinua vähemmän ja
ettei minun siksi, että tiedän tämän tähden kerta saattavani sinut
kadottaa, Edith, sopisi sitä ajatella, mutta kenties rakastan sinua
vielä enemmän... Miten muistelet sinä minua? Kahden syksyn välin täytti
rakkautemme. Tämä vuodenaika oli sinun lemmikkisi. Tapasin sen kultaa
sinun silmissäsi, sen hurmiota sylissäsi. Nyt se muistuttaa minusta
päivänkukkia Ortan hautuumaalla. Se verhosi kuolemaa. Ymmärrätkö,
kuolemaa? En ole sanonut sinulle jäähyväisiä, mutta kaikki on lopussa.
Se oi kuin kuolema meille. Sinä itket, puhut, kävelet, olet muille
elävä olento täynnä suloa ja nuoruutta; mutta minulla ei sinusta ole
enää mitään, minulta sinä olet kuollut. Ja parempi olisi että todella
olisit kuollut. Sinä et kiroaisi minua, joka sinua rakastan ja jonka
kuitenkin täytyi kuristaa rakkautemme...»

Junan vihellys tempasi hänet tylysti irti tästä toivottomuuden tilasta,
johon hänen tahtonsa vähitellen luisui. Oliko aika livahtanut ohi?
Ei, tämän täytyi olla Novareen laskeutuva juna, joka lähtee muutamaa
minuuttia ennen kuin Domodos-solaan nouseva. Tämä otollisella hetkellä
tullut muistutus palautti hänen tarmonsa. Hän jätti kappelin, juoksi
metsän läpi ja saapui asemalle. Aamu nousi vuorille ja kuu haihtui
avaruuteen.

Hän osti piletin Corconioon, joka on Ortaa lähellä, mutta
päinvastaisella, suunnalla kuin se, minne hän, lähti, sekoittaakseen
Edithiltä jäljet, jos tämä ehkä yrittäisi häntä tavoittaa. Matkalla
syyttäisi hän erehdystä.

Omegnaan saakka kulkee rautatie liki järven rantaa. Vaunussa istuutui
Maurice selkä eteenpäin ja kumartui akkunaan nähdäkseen vielä nämä
muistorikkaat paikat. Keveät aamuvirit juovailivat järven pintaa.
Niemen puut näyttelivät soijia runkojansa ja oksiensa kantavuutta.
Tuolla hän oli oppinut tuntemaan onnen. Juna lähti Omegnasta. Turhaan
yritti hän vielä löytää Orta Novaresea, silmillänsä, sydämellään
pidättää pakenevaa maisemaa. Toisia, jotka suurensivat välimatkaa,
putoili väliin kuin kiviä hautaan. Hän kuuli itsekunkin kumahduksen.

Tuntia myöhemmin saapui hän Domodos-solaan, pieneen Alppien juurella
olevaan italialaiseen kaupunkiin, jota Lago Maggioren yläpuolella
huuhtelee vuolteinen vihreä Tosa. Sieltä lähtee hevosrata, joka
yhdistää Italian Sveitsiin Simplonin vuoren kautta, jos valjakot ovat
hyvät ja hevosten vaihto täsmällistä, kuljetaan tuo neljäseitsemättä
kilometriä Ossolan laaksosta Rhônen laaksoon kahdessatoista tunnissa.
Matka maksaa lähes kaksikymmentä frangia. Saadakseen rahapuolen täysin
selväksi Edithin suhteen oli Maurice melkein tyyten tyhjentänyt
kukkaronsa Hän oli tutkinut matkaoppaita. Torinon kautta oli matka
kalliimpi. Kun hän olisi lunastanut kolmannen luokan piletit Ortasta
Domodos-solaan ja Briegistä Chambéryhin, ei hänelle laskelmansa mukaan
jäisi taskuun kuin kolmen tai neljän sangen vaatimattoman atrian
hinta. Se oli todellakin tuhlaajapojan paluu. Nöyryytystä tuntematta
kärsi hän puutetta, joka asetti hänet samalle tasolle samassa vaunussa
matkustavien köyhien työmiesten kanssa Tämä pikku huoli päinvastoin
hälvensi hänen tuskaapa. Todellista levottomuutta ei hän senvuoksi
tuntenut. Hän tiesi miten voi säästää karttamalla ajoneuvoja ja
Briegin kalliita hotelleja. Simplonin vieraskoti vuorenkukkulalla,
samoin kuin Grand Saint-Bernardinkin vuorella oleva, tarjoaa
ilmaista vierasvaraisuutta vuoren yli kulkevalle köyhälle väelle, ja
matkailijatkin käyttävät hyväkseen sen suojaa. Hänen vierustoverinsa,
muuan Piemontén mies, joka tunsi paikat, selitti hänelle: »Vieraskoti
on aina avoinna. Päivät ja yöt, yöt ja päivät. Yöllä on vain mentävä
sisään, etsittävä huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään
keneltäkään.»

Näin helpottuivat matkan vaikeudet. Hän kulkisi Simplonille jalkaisin
ja nukkuisi vieraskodissa. Domodos-solassa, mihin rautatie päättyi,
nousi hän junasta ja käveli ylpeästi hevosvaunun ohi, joka seisoi
aseman edustalla ja joka viiden alkutaipaleella virman hevosen vetämänä
sangen pian hänet saavutti. Ajaja mitteli katseellaan matkalaukkua
kantavaa, hyvinpuettua nuorta miestä, joka ei kammonut jalkapatikkaa.
Hän hiljensi valjakon kävelemään, läimäytti piiskaansa herättääkseen
huomiota ja kohteliaalla liikkeellä, jommoisella naiselle tarjotaan
kukkavihkoa, tarjosi hän vapaata paikkaa vaunussa.

— Kiitos, vastasi Maurice, minä kuljen jalkaisin.

— Mahdotonta, mahdotonta, _signoren_ jaloilla. Te myöhästytte kovasti!
olen varma että _signorina_ odottaa.

— Ei minua kukaan odota.

— Ah! sen pahempi. Takkavalkea, lämmin keitto ja nainen on
perilletullessa suloista.

Ja kiristäen ohjaksia hätisteli hän hevosia. Pian oli vaunu kadonnut
näkyvistä. Yksin jäätyään jatkoi Maurice matkaansa. Hiljoilleen
kohosi hän laakson yläpuolelle. Ennen Alppien ahtaille rotkoteille
astumistaan kääntyi hän katsomaan Italian ihanuuden viimeisiä
väikkeitä. Se kukoisti Tosan kostuttamassa mutkaisessa laaksossa,
metsäisillä rinteillä, vieläpä jyrkillä seinämillä, joita kultapensaat
koristivat. Päivänvalossa näki selvään, että tämä maa koetti vuorten
ankaruutta uhmaten viehättää. Messuun matkalla olevilla maalaisnaisilla
— oli sunnuntai — oli värilliset kaulahuivit, joiden päät
riippuivat selkäpuolella, ja lyhyet kirjavat hameet. He tervehtivät
vastaantulijoita ensimmäisinä kohteliaalla hyvänpäiväntoivotuksella,
joka liikutti nuorta miestä. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi
vapaaehtoiseen maanpakoon menossa. Eikö Edith ollut hänen kotimaansa?
Edith! Nyt hän oli herännyt, nyt hän tiesi... Ja Maurice joudutti
kulkuansa unohtaakseen tuskansa väsymykseen.

Hän oli jakanut kuljettavat 64 kilometriä kolmeen osaan: Iselleen,
18 kilometriä; kukkulalle 22; Briegiin 24. Hän aikoi syödä aamiaista
Isellessä ja ehtiä kukkulalle, joka on 2.000 metriä korkealla,
syödäkseen päivällistä ja nukkuakseen vieraskodissa ja taivaltaa taas
alas Briegiin seuraavana aamuna kyllin aikaisin ehtiäkseen Lausannen
ja Geneven junaan, joka Ranskan rajalla tavottaa Savoijin junan.
Maanantai-iltana klo kuuden aikana olisi hän Chambéryssä.

Iselle, vähäisen vehreän laakson takana, on viimeinen kylä ennen
Sveitsiin tuloa. Siitä saa tosiaankin sen vaikutelman että täällä
on sanottava surumieliset hyvästit Italialle. Rakennettuna pitkin
Napoleonin tien reunoja on se jo sullottu kahden, neljän- tai
viidentuhannen jalan korkuisen muurin väliin, mutta taakseen
katsahtaessa voi vielä nähdä nurmikoita, muutamia puuryhmiä ja
ikäänkuin lakeuden lupauksen vuorten keskellä. Hevosvaunun kulkuset
— Isellessä vaihdetaan valjakkoa — ja rahavartijain mahtavaa arvonimeä
käyttävien puoliherraskaisten tullimiesten touhu oli ainoa, mikä ennen
vilkastutti: pikku kylää, kunnes elokuussa 1898 alkoi uuden, Alppien
puhki kulkevan rautatien rakennus. Kuin taikatempulla kasvoi väkiluku
nelinkertaiseksi. Kylän ahkerat asukkaat rakensivat pieniä, puutarhan
ympäröimiä huviloita insinöörejä ja työnjohtajia varten. Syntyi sikermä
uusia majataloja ja ravintoloita, seinillä Simplonin kunniaa julistava
nimi ja vaahtoavan asti-viinin tarjous.

Kylän koko sunnuntain johdosta joutilas väki oli jalkeilla. Kellot
soittivat päämessun päättymistä, kun Maurice saapui. Hän kulki läpi
naisten jonon, jotka virsikirja kädessä palasivat kotiansa, kun
taas keilaradat houkuttelivat miehiä ja joka kapakasta tuoksahti
ruuanhaju ja kuului kitaran ja harmonikan soitto. Hän aterioi halvasta
hinnasta eräässä viheliäisennäköisessä _osteriassa_, meluavan
joukon seurassa. Sen sijaan että olisi käyttänyt hyväksensä päivää
ja kiiruhtanut lähtöänsä — marraskuussa tulee yö niin äkisti — hän
vitkasteli harkitsematta, ikäänkuin olisi pitänyt tuota mautonta
meteliä yksinäisyyttä parempana. Hän ei saanut itseään pakotetuksi
kulkemaan rajan yli. Se oli hänestä perikadon kouraantuntuva todiste,
hän takertui jälleen rakkauteensa kuin hukkuva olkeen. Vielä tässä
savuisessa huoneessa, jossa meluava rähinä esti häntä ajattelemasta
ja siten lievensi hänen tuskaansa, kuvitteli hän kuitenkin olevansa
kaukaisessa kosketuksessa Edithin kanssa.

Vähää ennen Gondon-rotkoa, missä vesiryöpyt kohisevat, tapasi hän
molempien maiden välisen rajapyykin. Kuljettuaan sen ohi tunsi hän
pimeyden valtaavan sydämensä jo ennen kuin se peitti sen kapean
kaistaleen maata, missä hän taivalsi kahden kallion välissä.
Kohottaessaan päätänsä näki hän ruskon viimeisen väikkeen katoavan
taivaalta. Yö, joka yllätti hänet paljoa aikaisemmin kuin hän
matkasuunnitelmassaan oli laskenut, esti häntä käyttämästä Algabyn
pitkää kierrosta karttavaa oikotietä. Oh jo myöhä, kun hän väsyneenä
saapui Simplonin kylään, missä hän söi ja levähti hetken.

Kun hän nousi jatkamaan matkaansa odotti häntä majatalon kynnyksellä
pimeys ja äänettömyys. Hän käsitti ne surullisen matkansa
luonnollisiksi kumppaneiksi. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa: vähät
hän välitti sen ulkokohtaisista oloista. Olihan hän omin käsin tappanut
onnensa, ja ansaitsevathan murhamiehet rangaistuksen? Oli alakuun aika
Kuu ilmestyi vasta yhdentoista tienoissa illalla kun hän lähestyi
vuoren kukkulaa. Sen valossa huomasi hän olevansa yksinään autiossa ja
elottomassa piirissä, ympärillään vain lunta, joka tekee kaikki esineet
yhdennäköisiksi. Hän ei kuullut edes omia askeleitaan. Hänen varjonsa
oli hänellä epävakaisena seurana, joka piteni, oheni, katosi ja taas
palasi.

Hengästyneenä ja jalat väsyneinä oli hän jo pitkän aikaa tähystellyt
näköpiiriä keksiäkseen vieraskodin. Oliko hän kulkenut sen ohi
huomaamattaan? Väsymykseltä ei hän enää saattanut arvioida välimatkoja.
Ja miksi oikeastaan ponnistella? Eihän tarvinnut muuta kuin
lyykähtää tien viereen. Lumelle oli hyvä nukahtaa tai kuolla. Pääsee
ajattelemasta, pääsee kulkemasta.

— Edith, lausui hän ääneen.

Oman äänensä kuullessaan pysähtyi hän ja hätkähti ikäänkuin joku olisi
kutsunut häntä itseään. Eikö se ollutkin Edith, joka kutsui häntä
vielä kerran, viimeisen kerran? Vaivaa tuntematta riensi hän kutsujaa
kohti. Jalatkin olivat niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän vain
liiti lemmittyänsä kohti, niinkuin kuudan lumella. Äärimmäinen väsymys,
vilu, ilman ohentuminen ja sielullinen epätoivo aiheuttivat hänessä
harha-aistimuksen. Joka siinä nääntymyksen tilaan jää, on mennyttä. Hän
ei voi enää astua askeltakaan. Koneisto on rikki.

— Edith, lausui Maurice vielä.

Ja hymyili. Mikään ahdistus ei häntä painanut. Oli niin yksinkertaista
istahtaa ja odottaa. Hänen edessään oikealla kädellä kimmelsivät Monte
Leonen jäätiköt värähdellen ikäänkuin joku liikunta olisi antanut
niille eloa. Hänestä näytti kuin koko valkoinen näköpiiri olisi ollut
liikkeellä, kulkemassa takaisin Italiaa kohti. Hän tunsi kohmettuvansa
ja samalla oli hänessä jonkinlainen autuas raukeus. Itsesäilytysvaisto
taikka kenties tämmöisen kangastuksen herättämä uteliaisuus pitivät
hänen silmiänsä auki, vaikka hän jo oli unen vallassa eikä hänellä
ollut haluakaan herätä. Vuoren hiljaisuus, jota lumi ja kuu näyttivät
laajentavan, täytti koko avaruuden ja nousi tähtiin saakka.

Tässä maiseman pakenemisessa, johon hän oli antanut itsensä luisua,
tapahtui äkkipysäys, kun hänen käsilaukkunsa putosi maahan hänen
herpouneesta kädestään. Liike, jolla hän kumartui sitä tavoittamaan,
mursi tainnostilan. Liikunnan vaikeudesta tajusi hän vaaran suuruuden.

»Minähän kuolen», välähti hänen päähänsä. »Täällä, yksin, tähän
autiuteen.»

Kuolla! Edith, jota kohti hän luuli liukuvansa, haihtui häilähdyksenä
hänen mielestään, niinkuin terhenetär meren usvaan, ja edessä väikkyi
hänen lapsuutensa maa, La Vigien seutu, koti.

»He odottavat minua.»

Onko se taika kuolemaa vastaan, tämä ensi vuosien muistiinpaluu, joka
nostaa näitä kuvia lopun kiusausten, raukenemisen halua vastaan? Mutta
kai hänen nuoruutensakin auttoi, että hän jälleen sai jonkunverran
tarmoa. Hän liikutteli jalkojansa vuorotellen eteenpäin, niinkuin
olisi nostellut niitä sitkeästä liejusta, johon ne olivat tarttuneet.
Hän suorastaan laahusti eikä kävellyt muutamien metrien mittaan. Nyt
hän pelkäsi ja karkaisi itsensä vaaraa vastaan, jonka hän aavisti
olevan uhkaamassa, seuraamassa häntä askel askeleelta yksinäisyydessä,
niinkuin hänen pienimpiäkin heikkouksiansa vaaniva vihollinen. Hän
tiesi, että tien varrella, lähellä kukkulan lakea, on aina vähän päästä
hätäkojuja varattu tuiskun ja pakkasen yllättämiä vaeltajia varten. Hän
keskitti kaiken tarmonsa löytääkseen jonkun niistä. Silloin huomasi
hän Monte Leonen juurella kimmeltävän heiverää valoa, joka hiukan
erkani kuutamoyön kirkkaudesta. Se oli valtavan vuoren edessä oleva
pikkuriikkinen vieraskoti, jonka portti on aina sepposenselällään,
vieläpä lampun valaisemana. Heti kun hän näki päämäärän, oli hän
pelastettu. Ei hän päästänyt silmistään tuota tuiketta, joka häntä
rohkaisi. Pian rakennus sai todellisen suuruutensa, korkean ja tilavan,
suurista laakakivistä rakennetun. Vihdoin oli hän portailla ja astui
sisään. Kaukaisen koirakopin perällä ilmaisivat koirat hänen tulonsa.
Mutta käytävään, jonne kuunvalo kuumotti, ei ketään tullut vastaan.
Jätettiinkö hänet hätään vielä ovellakin? Väsymyksessään aikoi hän
paneutua maata käytävän permannolle, kun Piemontén miehen selitys
muistui hänen mieleensä:

— Yöllä mennään sisään, etsitään huone ensimmäisestä kerroksesta
kysymättä mitään keneltäkään.

Hän nousi portaita ylös, tunnusteli ensimmäistä ovea, joka oli
suljettu, sitten toista, joka aukeni. Se oli yksinkertainen, mutta
mukava huone, jossa oli vuode, siinä puhtaat makuuvaatteet ja runsaasti
peitteitä, pesupöytä, piironki, pari kolme tuolia ja lattiamatto.
Tämän upeuden nähdessään hän hymyili. Olipa ennakkohuolto mennyt niin
pitkälle, että piirongin päälle oli huomiota herättävällä tavalla
asetettu pieni pullo rommia, lasi ja sokeriastia. Juoma hänet palautti
täysin entiselleen. Viidenkolmatta vanhana on vaara pian unohdettu.

»Minä olen täällä kotonani kuin varas», tuumi hän hyväntuulisena,
elämän uudelle yllätykselle arvoa antaen. Mutta tämä mielijohde sai
hänet hätkähtämään. Niinkuin varas, todellakin. Eikö hän ollut tuomittu
varkaudesta? Häpeän muisto häivytti hänen ilonsa. Hän paneutui levolle.
Paksut peitteet antoivat hyväätekevää lämpöä. Hänen väsymyksensä oli
niin suuri, että hän nukkui heti, ajattelematta edes, että tämä oli
ensimmäinen yö, jonka hän vietti kaukana Edithistä ja ulkopuolella
Italiaa sen jälkeen kun oli isänsä kotoa lähtenyt.

Aamulla hän heräsi liian myöhään lähteäkseen Briegiin. Saatuaan
kuulla hänen matkansa vaiheet pitivät munkit häntä luonaan päivän ja
hoitelivat parhaansa mukaan. Hän kieltäytyi käyttämästä hevosvaunua,
mutta hänen ylpeytensä esti ilmaisemasta syytä. Se oli levähdyksen,
eri vaikutelmien, miltei unohduksen päivä. Tässä Theben temppelissä,
kahdentuhannen metrin korkeudessa, osoitti hän lapsen hilpeyttä, jota
silloin tällöin, vaikkakin harvoin, keskeytti äkillinen alakuloisuuden
puuska. Hän söi kuin susi, käveli vieraskodin ympäristössä saadakseen
kohmettuneet jalkansa vertymään, hyväili koirankopissa pitkäkarvaisia
paimenkoiria, ihaili päivänläikkinää jäätiköillä ja lumen pienten
kristallien erilaisuutta, lausui moneen kertaan halunsa viipyä kauan
aikaa vuoristossa ja pani maata hyvissä ajoin. Ei kukaan olisi voinut
luulla, että hän juuri oli jättänyt rakastettavimman rakastajattaren
ja oli matkalla Ranskaan ilmoittautuakseen vangittavaksi. Keskellä
suurimpia huolia odottamattomat keitaat vaalivat meidän luontomme
heikkoutta niin ettei se kykene kiintymään murheeseen, vai ylläpitääkö
vain alkeellinen elämänvaisto meitä vastoin tahtoammekin.

Tiistaina kello neljä aamulla hän lähti vieraskodista syötyään
vähän leipää ja juustoa, jotka vierasten hoitoa huoltava isä oli
edellisiltana väkisin pannut hänet ottamaan pöydältä huomista einettä
varten. Varasipa hän vielä toisen puolen eväiksi matkaa varten, kun ei
ollut varma oliko hänellä taskussaan enempää rahaa kuin piletin hinta,
Simplonin kylässä nauttimansa ylimääräisen atrian vuoksi. Ei kukaan
ollut ylhäällä. Hän lähti niinkuin oli tullutkin, salassa. Niinkuin
hänen tulonsakin iltana oli portti seppiselällään auki. Mutta kuuvalon
asemesta, jota hän oli toivonut ystävälliseksi auttajakseen, oli ulkona
pimeä. Portailla oli lunta.

Täytyi rientää, alaskulku kun ei ollut niinkään helppoa. Hetken
kuluttua kääntyi hän kuitenkin etsimään silmillään vieraskodin mustaa
varjoa sitä kaipaavin mielin hyvästelläkseen. Virkistyneenä kulki hän
pelottomasti tulevaisuutta kohti. Vuoren ja munkkien rauhallisuus
olivat hänen huomaamattaan tyynnyttäneet hänen mieltään. Reippain
askelin asteli hän asettuakseen uudelleen kotilieden luona paikalleen,
josta intohimon puuska oli hänet temmannut pois. Sattuman oikku,
jota hänen oli kiittäminen pelastuksestaan, oli samalla palauttanut
hänen sisällisen olentonsa ennalleen. Hän palasi normaalielämään
sillä uskaliaalla ja romanttisella tavalla, jolla tavallisesti sitä
kartetaan, ja hän nautti tästä oman itsensä alttiiksipanosta suuresti.

Lunta oli epäilemättä satanut jo monta tuntia, sillä tie oli peittynyt.
Hän kulki eteenpäin lakkaamatta peläten eksyvänsä tieltä, joka kulki
pitkin kuilujen reunoja. Vähän matkan päässä kukkulan laelta kulkee se
kahden tai kolmen vuoreen puhkaistun tunnelin läpi. Näissä tunneleissa
oli niin pilkkopimeää että hän eräällä kohtaa luuli tulleensa sokeaksi.
Kepillään tunnustellen ja vasenkin käsi eteenpäin ojennettuna,
matkalaukun taakasta huolimatta, kulki hän hapuilemalla osuen joka
askeleella vesilätäkköihin, joita tunnelin tippuminen synnyttää, ja
tunsi tunnelin päättyvän ilman kylmenemisestä paljoa ennen kuin saattoi
mitään nähdä.

Tien hankaluus karkaisi hänen rohkeuttaan. Nuoret kaipaavat kokemusta,
ja kun he niin innokkaasti etsivät rakkautta, johtuu se enemmän elämän
kuin nautinnon halusta. Maurice, joka keppikerjäläisenä pakeni onnea,
ei osannut katsoa kaikkea menetetyksi. Hän kamppaili uljaasti kylmää,
lunta, yötä ja pelkoa vastaan, ja tämä kamppailu häntä lämmitti.

Päivä nousi vähitellen, mutta siitä ei hänelle ollut suurta apua.
Lumihiutaleiden muodostama valkoinen sumu saarsi häntä joka puolelta,
niinkuin meri luotoa. Tämä tie, joka on niin silmääkiehtova ja jonne
näkyvät Bernin Alpit, Aletschin jäätikkö, Rhônen laakson valtavat ja
vaihtelevat vuorijonot, näytti hänestä pumpuliin uurretulta. Joskus
saattoi muutaman askeleen päässä tien varrella näkyä lumipeitteinen
kuusi. Sen ohi kuljettuaan etsi hän toista merkkiä. Tässä
pitkäveteisessä yksitoikkoisuudessa saapui hän Briegiin. Seikkailukausi
oli päättynyt.

Rautatiellä tuntui päivä pitkältä ja rasittavalta kotiseudun
yhä välittömämmästä läheisyydestä huolimatta. Hän nousi junasta
kuuden-aikaan illalla Vivierissä, joka on Chambéryn lähin asema.
Epämääräinen pelko, että hänet tunnettaisiin ja vangittaisiin junasta
noustessa, herätti hänessä tämän ajatuksen. Hän lähti siis jalkaisin
taivaltamaan Aixin tietä. Se kulkee Lémencin kukkulan ohi.

— Edith, huokasi hän ja pysähtyi hetkeksi.

Hän ymmärsi, että nämä kolme päivää olivat lopullisesti heidät
erottaneet. Ja kun hän kuitenkin rakasti, syytti hän itseään yhä
julmuudesta. Sitten lähestyi hän vuoren kylkeen uurretun tien kaidetta.
Chambéryn tulet tuikkivat. Hän määritteli paikkoja.

— Hautuumaa. Koti.

Ensimmäiseksi lähti hän äitinsä luokse. Kalmisto oli suljettu eikä hän
päässyt sisälle. Sitten saapui hän kiusallisia katuja pitkin kotiansa.
Kello löi kahdeksaa. Hän oli kohmettunut, hänen oli nälkä: minnekä
mennä, ellei sinne? Sykkivin sydämin hän soitti. Uusi palvelijatar
avasi oven, hän ei siis voinut mennä sisään ilman muuta, vaan piti
kysyä epämääräisellä äänellä.

— Neiti Roquevillard.

Hän jäi eteiseen. Nöyryytettynä, voitettuna tunsi hän kiusausta paeta,
mennä minne hyvänsä. Mikä outo voima oli häntä hartioista työntänyt
aina isän katon alle asti?

Marguerite ilmestyi ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Sinä, Maurice, sinä.

Ja ponnistellen ollakseen itkemättä lisäsi hän hiljaa:

— Eilisestä alkaen olen sinua odottanut.

Marguerite vei hänet ruokasaliin. Masentuneena, turtuneena antautui hän
Margueriten hoiviin. Ruokaa ei ollut vielä korjattu pois.

— Entä isä? kysyi hän vihdoin hiukan pelokkaasti.

— Hän meni päivällisen jälkeen huoneeseensa työskentelemään, kun minä
jäin riisumaan pikku Julienia. Minä menen häntä valmistamaan.

— Ei, Marguerite, älä mene.

— Miksen?

— En tiedä.

Ja kauhean äänettömyyden jälkeen hän kysäisi:

— Tuota... hän on paljon muuttunut?

— On kyllä.

Hänen oli nälkä, mutta ei uskaltanut ruveta syömään vaikka sisar
kävi itse noutamassa ruokia keittiöstä. Marguerite ymmärsi hänet ja
nähdessään hänet hajamielisenä poistui mennäkseen isänsä työhuoneeseen.

— Isä, hän on täällä.

Asiakirjoihin syventynyt herra Roquevillard hypähti pystyyn. Se oli
vaistomainen liike... Sitten hän heti hallitsi itsensä:

— Hän palaa verrattain myöhään.

— Etkö tule häntä katsomaan? Hän on niin onneton. Herra Roquevillard
mietti ja vastasi päättävästi:

— Minä tulen katsomaan häntä huomenna vankilaan, järjestääkseni hänen
puolustuksensa. En tänä iltana.

Kun Marguerite kävi tästä surulliseksi, painoi hän tyttärensä rintaansa
vasten ja sanoi:

— Pidä sinä huolta hänestä. Jos hän on väsynyt katso että hän saa
levähtää. Mutta huomenna hänen on mentävä ilmoittautumaan vangittavaksi.

— Isä, antakaa hänelle anteeksi. Äidin tähden...

— Kerran, Marguerite, niin toivon, ansaitsee hän minun anteeksiantoni.
Nyt en voi niin nopeasti unohtaa, mitä pahaa hän meille teki
lähdöllään. Minä tahdon, että hän sen ymmärtää, että hän sen mittaa. Se
on tarpeellista meidän entisyytemme ja hänen tulevaisuutensa vuoksi.
Mutta älä itke. Minä en ole lakannut häntä rakastamasta. Hänen paluunsa
keventää mieltäni...

Myöhemmin, paljoa myöhemmin yön hiljaisuudessa poistui herra
Roquevillard huoneestaan ja kulki hiipivin askelin poikansa ovelle.
Hän varjosti kädellään kynttilän liekkiä. Hetken kuunteli hän tasaista
ja keveää hengitystä, jota tuskin kuuli. Hieno hymy kirkasti hänen
tarmokkaita, surun uurtamia kasvojansa:

»Hän on täällä. Se on pääasia. Minä pelastan hänet ja hänen kanssaan
koko suvun...»



KOLMAS OSA.



I.

ASEKUMPPANI.


Kun Marguerite Roquevillard saapui, kuten joka päivä, isänsä
työhuoneeseen sytyttämään lamppua ja vetämään akkunain eteen uutimia,
mutta ennenkaikkea hiukan huojentamaan hänen huoliansa, tapasi hän isän
katselemassa ikkunasta illan nopeaa tuloa.

— Sinäkö tulet, sanoi hän. Oli jo liian pimeä työskennellä.

Hän pyyteli anteeksi unelmoimistaan ikäänkuin heikkoutta. Mutta tytär
tiesi tämän mietiskelyn syyn, jota isä ei tunnustanut.

— Eivätkö ne herrat ole vielä tulleet? kysyi hän.

— Minä odotan heitä joka hetki. Tänään jälkeenpuolenpäivän heidän piti
käydä Mauricen luona vankilassa.

— Kuka pitää puolustuspuheen? Herra Hamelko?

— Ei. Maitre Hamel on meidän ammattikuntamme esimies. Kun Maurice on
asianajajakunnan kirjoissa, olen pyytänyt esimiestä ottamaan huolekseen
hänen puolustuksensa. Se on vanha tapa. Maitre Hamel antaa meille
ammattiarvonsa tuen, mutta hän katsoo olevansa liian vanha ja liian
erikoisesti sivilioikeudellisen puolen mies tämän puolustuspuheen
pitäjäksi. Hän tahtoo antaa sen maitre Bastardin tehtäväksi, joka
kaikista virkatovereistamme on rikosasioissa etevimmän maineessa ja
jolla on todella suuri vaikutus valamiehistöön.

Tämän nimen kuullessaan nyrpisti neito hiukan huuliaan:

— Minä olen kuullut hänen puhuvan. Isä puhuu paremmin kuin hän.

Mutta vanha asianajaja melkein suuttui:

— Minä en puhu hyvin, pikkuruinen. Minä sanon vaan yksinkertaisesti,
mitä minulla on sanomista.

— Miksi sinä et puolusta häntä, isä?'

— Se on mahdotonta, näes. Etkö ymmärrä sitä? Laskien kätensä isän
olalle painoi Marguerite päätään hänen rintaansa vasten ja kysyi hiljaa:

— Oletteko antanut hänelle anteeksi?

— Hän ei ole sitä minulta pyytänyt.

— Kun hän kärsii.

— Niin, ehkäpä. Kohtalo on häntä kovasti kolhaissut. Mutta hänpä sitä
sittenkin itse yllytti.

— Muista äitiä, isä.

Isä kumartui suudellakseen tyttönsä otsaa.

— Älä pyydä minua olemaan heikko, Marguerite. Minä olen kahdesti
käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän oli ylpeyteensä sulkeutunut. Hän
ei osoittanut mitään katumusta, niin paljon kuin hänen käytöksensä
onkin tuottanut meille turmiota. Minä odotan häneltä vain yhtä
sanaa, antaakseni hänelle anteeksi, mutta me olemme puhelleet vain
merkityksettömistä asioista.

— Minun kanssani hän itkee äitiä. Sinun kanssasi hän ei uskalla.

— Minun asiani on odottaa. Minä odotan. Marguerite, jonka pää oli isän
povella, ei nähnyt surullista lempeyttä, joka kirkasti vanhenneita
kasvoja ja lievensi sanojen kovuutta. Hän toisti:

— Hän kärsii. Hän on onneton.

— Entä me? sanoi herra Roquevillard.

Hän kohotti hellästi neidon päätä ja vaihtoi keskustelun-aihetta,
kysyen vuorostaan:

— Mitä sinä olet tehnyt tänään iltapäivällä?

— Käytin pikku Julienia kävelemässä. Sitten olen kirjoittanut pitkän
kirjeen Hubertille.

— Ah! Minä myöskin.

Hubert oli heille uutena levottomuuden aiheena. Viimeinen Sudanista
tullut kirje kertoi, että upseeri oli saanut kuumeen ja oli sairaana
yksinäisessä neekerimökissä, ilman lääkäriä. Hän laski itse leikkiä
tästä harmittavasta väsymyksestä, joka muka ei sen enempää merkinnyt,
mutta jokin tälle vastakkainen sävy sanonnassa ja tavallista
tuntehikkaampi hyvästely oli hätkähdyttänyt ja syvästi liikuttanut
sekä isää että sisarta. He vaikenivat sydän raskaana. Marguerite
sytytti lampun karkoittaakseen pimeyden, joka täytti huoneen pahoilla
aavistuksilla. Kun hän oli laskemassa uutimia alas, koputettiin ovelle.

— He ovat tulleet, sanoi herra Roquevillard.

Marguerite kerkisi paraiksi poistua toisesta ovesta. Asianajaja astui
vieraitaan vastaan. Herra Hamel tuli sisälle ensimmäisenä, hänen
jälessään herra Bastard.

Ammattikunnan esimies nautti Chambéryn lakimiesten keskuudessa
suurta arvovaltaa, jonka hänen korkea ikänsä, juridinen taitonsa ja
kunnioitettava elämänsä aiheuttivat. Hän oli viidenkahdeksattavuotias
vanhus, niin laiha että hän melkein ui hulmuavassa lievetakissaan,
jonka hän itsepäisesti väitti kestävän yhtä kauan kuin hänkin. Talvisin
käytti hän vanhanaikaista päällysvaatetta, jonka hihoihin hän ei
katsonut maksavan vaivaa pistää käsiänsä. Sileäksi ajeltuja kasvoja
koristivat valkoiset taaksepäin harjatut hiukset, ja värittömät
posket näyttivät miltei kuulakkaan kalpeilta. Hänen korkea vartalonsa
oli hiukan etukumarassa, niinkuin hoikka poppeli tuulessa. Mutta
hänen luonteensa ei ollut milloinkaan taipuillut. Ei mikään ollut
saanut häntä poikkeamaan siltä menettelyn tieltä, jonka hänen vankka
vakaumuksensa oli jo aikaisin valinnut oman perheen perimysten
hengessä. Hän oli käytökseltään kylmä ja pidättyväinen, puheeltaan
harvasanainen ja osoitti periaatteissaan yhtä suurta jäykkyyttä
kuin kohtelussaan maltillista kohteliaisuutta. Hänen suuruutensa
oli samanlainen sekä jokapäiväisissä että poikkeuksellisissa
oloissa. Myötä- ja vastoinkäymiset eivät hänen sielunsa tasapainoon
vaikuttaneet. Kuitenkin oli hän kokenut varsinkin jälkimäisiä jo
myöhäisellä iällä, jolloin miehellä, hänen päiviensä painuessa iltaan,
on oikeus lepoon. Eräs hänen pojistaan oli tehnyt epäonnistuneita
yrityksiä, jotka olivat nielleet hänen omaisuutensa. Hän oli
yksinkertaisesti ryhtynyt uudelleen työhön, ansaitakseen jokapäiväisen
leipänsä. Oikeudessa esiintyi hän harvoin, mutta häntä käytettiin
neuvonantajana arkaluontoisissa asioissa, missä ei pyydetty muuta kuin
oikeutta ja kohtuutta. Häntä ei juuri usein nähty ulkopuolella pientä,
pimeähköä ja vaatimatonta työhuonettansa, jonne tultiin esittämään
asiakirjoja kuin korkeimpaan oikeuteen. Vain iltaisin lähti hän ulos
mennäkseen vielä ripein askelin viluisen ja kiireisen näköisenä,
ulkomaailmasta välittämättä, kirkkoon kuulemaan Jumalan ääntä, jonka
kutsua hän odotti alistuvan kärsivällisenä.

Suuresta ikäerosta huolimatta liitti häntä sellainen vanha ystävyys,
jonka olojen yhtäläisyys ja taisteluiden yhteisyys lujittavat melkein
heimolaisuudeksi, herra Roquevillardiin, jonka hän oli ottanut
suojaansa tämän lähtiessä ammattinsa taipaleelle ja joka puolestaan
oli häntä tukenut hänen aineellisen asemansa sortuessa, pitänyt
hänen puoltaan saamamiehiä vastaan, hankkinut lykkäyksiä, järjestäen
parhaalla tavalla myynnit ja maksut. Kun nyt nuorempaa vuorostaan
kolhaisi kohtalo, astui vanhempi esiin pesästänsä. Mutta hän tunsi
vuosien kankeuden ja voimattomuutensa.

Maitre Bastardin kuuluisuus sai hänet pyytämään tätä avuksensa. Tämä
nuori mies — viiden-viidettä vuoden iästä huolimatta kutsui ukko häntä
nuoreksi mieheksi — oli tosin keskustelussa hiukan kyynillinen, mutta
hän ei antanut sen häiritä itseänsä, vaan valintansa kerta tehtyään
sopi hänen kanssaan siitäkin huolimatta että toinen yleensä pani
oikeusjutuista huomattavan suurta painoa nimenomaan palkkiokysymykseen.
Mutta oikeudessa oli herra Bastard peljättävä kuin armeija; irooninen
ja lyyrillinen vuorotellen, leikkiälaskevana tai liikutettuna,
ääntänsä värisyttäen kuin tenorilaulaja ja käsiään huitoen kuin
näyttelijä astui hän heti etualalle, näytteli suurta partaansa,
säännöllisiä piirteitänsä, kiiltävää kaljuuttansa kuin arvon merkkejä,
hääräsi, teutaroi, valtasi koko näyttämön ja lopuksi loihti koko
valamiehistön, tuomarit, vastapuolen kaapunsa poimuihin, joita hän
hulmutteli kuin lippua. Hänen kiistämätön menestyksensä oikeussalissa
täytyi ottaa lukuun, ja herra Hamel, totuuden nöyrä palvelija, jota
kaikkinainen kaunopuheisuuden ja lausuilun leventely inhoitti,
syrjäytti mieskohtaisen makunsa paremmin turvatakseen ystävänsä pojan
vapauttamisen.

Vaikka herra Roquevillard oli aina pitänyt häntä loitolla ja
oikeudessa säälimättä työntänyt nurin hänen konstinsa ja kiemuransa
yksinkertaisella keinollansa käydä suoraan asiaan käsiksi nopeasti kuin
ratsuhyökkäyksessä merkitsi kuitenkin sangen arvokasta apua, että herra
Bastard oli innokkaasti suostunut Mauricea puolustamaan ja osoitti
siinä jo tarmoa ja toimeliaisuutta.

Tervehdyksen jälkeen selitti esimies aseman muutamin sanoin.

— Te tiedätte, rakas ystävä, että olen pyytänyt virkaveljemme Bastardin
avuksemme. Minä olen liian vanha enkä osaa vaikuttaa mielialaan. Hän
pitää puolustuspuheen; minä säestän. Me olemme tutkineet asiakirjat ja
käyneet tapaamassa poikaanne vankilassa. Yksi vaikeus on tiellä.

— Mikä? kysyi isä huolestuneena.

— Bastard selittää sen teille paremmin kuin minä.

Tämä nyökkäsi kaunista päätään arvokkaasti. Kyllin älykkäänä
ymmärtämään, että kaikki koreilu oli tässä huoneessa hyödytöntä, tyytyi
hän selostamaan asian selkeästi ja lyhyesti.

— Niin, minä olen tutkinut asiakirjat. Rahain anastuksen olennaisesti
tapahtuneeksi osoittavat notarion esittämät todistukset ja
poliisikomisarion pöytäkirja. Todistuksia poikaanne vastaan en löydä,
mutta näennäisesti raskauttavia epäluuloja. Hänellä oli tieto rahojen
sijoituksesta, hän jäi viimeiseksi toimistoon hankittuaan haltuunsa
avaimet, hän on voinut saada selville kassakaapin avausmerkin
ensimmäisen apulaisen almanakasta, johon se oli merkitty, hänellä ei
ollut itsellään paljoakaan rahaa ja hän oli aikeissa viedä mukaansa
isäntänsä vaimon. Näillä voi hyvin rakentaa syytteen. Lisätkää matka
ulkomaille, vaitiolo, myöhäinen paluu. Varsinkin erään Philippeauxin
lausunto on hyvin sapekas. Se nuori herra lienee ollut mustasukkainen
suositummalle virkaveljelleen. Minä epäilen häntä onnettomasta
rakkaudesta rouva Frasneen. Se oli kohtalokas nainen. Hiukan laiha,
mutta kauniit silmät. Minun makuani hän ei vastannut.

Mielenlaadultaan alhaisena ei hän huomannut, että tämmöinen huomautus
oli sopimaton ja että syytetyn isän läsnäolo olisi vaatinut häneltä
enemmän pidättyväisyyttä. Hän jatkoi hetken kuluttua:

— Viattomuuden vakuuttelu ei riitä. Varkaus on tapahtunut ja
valamiehistö etsii syyllistä. Sille täytyy se osoittaa. Olen usein
huomannut, että hyökkäys vie varmemmin tulokseen kuin puolustus. Se
kääntää huomion pois ja keskittää sen toisaalle. Minä käytän sitä aina
menestyksellä. Ja tässä tapauksessa on todellinen syyllinen täysin
näytettävissä.

Hän otti lakikirjan pöydältä ja selaili sitä. Molemmat läsnäolijat
kuuntelivat keskeyttämättä:

— Ottakaa huomioon, että herra Frasnella ei ole minkäänlaista vaaraa.
Häntä suojelee pykälä 380: »_Jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa
tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi... on se käsiteltävä ainoastaan
sivilioikeudellisena asiana_.»

— Sen tiedämme, huomautti herra Hamel.

— Perheen kesken ei varasteta. Rouva Frasnen osoittaminen anastajaksi
ei siis ole hänen ilmiantamistaan syytteenalaiseksi. Mutta asiassa
on vielä parempi puoli. Minun vaistoni ei hevin petä. Mieleeni
johtui Frasne-puolisoiden aviokontrahti. Arvelin siitä saattavan
löytyä jotakin. Erään Grenoblessa olevan asianajajan välityksellä
olen hankkinut siitä jäljennöksen. Ja minä olen löytänyt siitä
todistuksen, että rouva Frasne ottaessaan satatuhatta frangia miehensä
kassakaapista, on voinut luulla ottavansa omat rahansa takaisin.

— Minä en ymmärrä, sanoi tällä kertaa herra Roquevillard.

— Te tulette ymmärtämään. Se on häikäisevän selvää. Kontrahdissa säätää
hänen miehensä hänelle sadantuhannen frangin lahjoituksen.

— Jos vaimo jää leskeksi?

— Ei, heti. Mutta tietenkin se on peruutettavissa avioeron tapahtuessa,
ja mies pidätti itselleen sen hallinnon. Siis pesäero ja sen
järjestely. Mutta rouva Frasne on lakia tuntemattomana arvatenkin
olettanut olevansa tämän summan omistaja ja lähtiessään yhteisestä
kodista oikeutettu ottamaan sen mukaansa. Se on päätön päätelmä, mutta
juuri sen vuoksi on se naisen päätelmä. Tämä selvittää myöskin, minkä
vuoksi varas, vaikka samassa käärössä oli satakaksikymmentätuhatta
frangia, on ottanut vain täsmälleen satatuhatta. Se ei ole varkautta,
se on vain omansa ottamista. Rouva Frasne on luullut olevansa
oikeutettu näin tekemään.

— Niin, vahvisti herra Roquevillard näin sitovan todistelun
innostamana, kontrahti selittää kaikki.

— Ja vapauttaminen on varma, vastaansanomaton, vakuutti herra Bastard
vilkastuen ja alkaen huitoa pitkillä käsivarsillaan. Mikä valamiehistö
vastustaa sellaista todistelua? Harvoin minulla on oikeudessa ollut
näin monta valttia pelissä.

— Te ette aina puolustakaan syyttömiä, huomautti esimies.

— Syyttömiä tai syyllisiä, todistus ratkaisee.

Tässä meillä se on.

Syytetyn isä, joka halusi täydellistä kunnianpuhdistusta, alkoi nyt
puhua:

— Kontrahdin löytö on todellakin puolustukselle erittäin suotuisa
seikka. Teidän kaunopuheisuudellanne, Bastard, tulee se tekemään mitä
parhaan palveluksen ja me voimme toivoa lopullista menestystä. Mutta
on vielä eräs kohta, jonka minä hartaasti pyydän teitä esittämään
puolustuspuheessanne. Maurice ei ole lähtenyt matkaan rouva Frasnen
kanssa ilman rahoja. Hänellä oli mukanaan yli viisituhatta frangia,
jotka hän suurimmaksi osaksi oli ottanut lainaksi molemmilta
sisariltaan, isänsä sedältä Etienneltä ja tädiltään rouva Camille
Roquevillardilta, — nämä todistavat sen tarvittaessa. Ortan
kaupungissa, jossa hän oleskeli, sai hän kahdeksantuhannen frangin
shekin, Société de Creditpankin Chambéryn haarakonttorin antaman,
jonka kirjoista se on nähtävissä. Nämä tiedonannot ovat välttämättömiä
kahdelta näkökannalta. Ensinnäkin ne ennakolta vastaavat uuteen
syytökseen, jonka vastapuoli, luopumalla anastusta koskevasta pykälästä
408, saattaisi tehdä 380. pykälän _loppuosan_ nojalla. Aviopuolisoiden
välinen anastus ei ole rikoslain alainen, se on selvä, mutta rikoslaki
lisää: »_Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen
käyttäneet kaiken tai osan anastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat
syyllisinä varkauteen_.» On tärkeää, että tässä suhteessa ei jää mitään
epätietoisuutta. Tekeehän tämä pykälä ymmärrettäväksi, että minä katson
vielä erinomaisen tärkeäksi poikani kunnian puhdistamisen sellaisesta
epäluulostakin, että hän missään määrässä olisi ottanut osaa elantoon,
jota hän ei olisi täysin maksanut.

— Se on hyvä, hyväksyi herra Hamel.

— Se on hyvä, toisti herra Bastard välinpitämättömällä äänellä.

Ja herra Roquevillard, jonka kasvot olivat selittelystä kiihtyneet,
mutta kirkastuivat hyvän lopputuloksen toivosta, lausui lopuksi:

— Nyt meillä on aseet ja voitto on varma.

Esimies loi häneen surulliset, muinoin siniset, mutta nyt iän
haalistuttamat silmänsä:

— Ystäväni, oletteko siis unohtaneet vaikeuden, josta teille mainitsin
keskustelumme alussa?

Herra Roquevillard huolestui uudelleen.

— Minkä vaikeuden?

Herra Bastard otti heti takaisin ensimmäisen paikan, jota hän ei
mielellään luovuttanut:

— Katsokaa. Meidän kaunis suunnitelmamme, jonka voitto minun nähdäkseni
on ehdoton, menee myttyyn poikanne vastustuksen vuoksi?

— Poikaniko?

— Niin. Me olimme vankilassa selittämässä hänelle, miten aioimme hänet
pelastaa. Tiedättekö, mitä hän meille vastasi?

— Ah! minä pelkään aavistavani.

— Että hän jyrkästi kielsi puolustajaansa mainitsemasta rouva
Frasnen nimeä ja uhkasi, jos niin tapahtuisi, itse heti ilmoittautua
syylliseksi.

— Minä pelkäsin sitä, sanoi herra Roquevillard puoliääneen.

— Turhaan sain selittää hänelle, että tämä ritarillisuus oli
naurettavaa, että hän ei ilmiantaisi ketään, koska rouva Frasnelle ei
siitä olisi minkäänlaisia seuraamuksia ja että hänen rakastajattarensa
teon selitti jo hänen kokemattomuutensa raha-asioissa ja väärä käsitys,
jonka hän oli voinut saada aviokontrahdistaan. Kaikki oli hyödytöntä.
Minä kohtasin itsepäistä vastarintaa.

— Ilmoittiko hän teille mitään syitä?

— Yhden ainoan: kunnian.

— Siinä onkin.

— Ei, se ei ole kuin tunne. Eikä meidän ole oikeudessa asettuminen
tunteen, vaan lain kannalle.

Esimies, joka ei hyväksynyt tätä katsantokantaa, esitti kysymyksen
toisessa muodossa.

— Hän pitää silmällä ennen kaikkea rouva Frasnen kunniaa. Oman
kunniansa pelastamiseksi hänen täytyy näyttää, että hän ei ole
anastanut tuota rahasummaa eikä muutenkaan käyttänyt hyväkseen
anastettuja varoja. Hän voi todistaa edellisen seikan esittämällä
rouva Frasnen kontrahdin ja jälkimmäisen kirjallisella todistuksella
Milanon Internationale-pankista, jossa rouva Frasnen varat olivat
talletettuina. Mutta hän kieltäytyy jyrkästi tästä menettelystä.

— Tekö sen hänelle sanoitte, te?

— Minä sanoin hänelle sen ja että hän joutuu sangen pahaan asemaan
tullessaan ilman varustuksia valamiehistön eteen.

— Mitä hän teille vastasi?

— Että hän ei milloinkaan antaisi syyttää rouva Frasnea mistään ja
että hän kieltää puolustajaansa lausumasta edes hänen nimeänsäkään.
Hän oli aivan taipumaton: »Mutta kuinka sitten mielestänne teitä on
puolustettava?» kysyi häneltä Maitre Bastard. — Kuinka voidaan minua
uskoa syylliseksi? vastasi hän ylpeästi. Katsottakoon mistä minä tulen
ja kuka minä olen: sen pitää riittää.

— Mikä lapsi! toisti herra Bastard tyytyväisenä sivellen kaunista
partaansa. Perheen kunniallisuus on epäilemättä voimakas todistus,
jota olinkin aikonut oikeudessa käyttää. Mutta se on vain jonkunlainen
sivutodiste. Se ei koske asian ydintä. Ei vanhemmilla todistella. Yhtä
hyvin voisi todistella vainajilla!

— He todistavat meidän puolestamme, vastasi herra Hamel melkein
juhlallisesti.

— On olemassa joku syyllinen, älkäämme unohtako sitä. Tahdottiinpa
tai ei, valamiehistö ryhtyy sitä etsimään. Ellei se ole rakastaja, on
se rakastajatar. Ellei se ole rakastajatar, on se rakastaja. Meillä
on todistus, että se on rakastajatar, mutta me emme suostukaan sitä
esittämään! Se on mielipuolisuutta. Minä ilmoitin pojallenne, rakas
virkaveli, että niillä ehdoilla en voinut suostua häntä puolustamaan
ja olen tullut toistamaan sitä teille. Te tiedätte, millä innolla minä
siihen olisin antautunut, ja että olisin pannut siihen kaiken huoleni.
Mutta mitä voisin tehdä, kun riistetään aseet pois? Olen syvästi
pahoillani tästä päätöksestä, mutta minun on mahdotonta esiintyä
oikeudessa näin sidottuna.

Syytetyn onneton isä ojensi hänelle kätensä:

— Minä menetän arvokkaan avun, ehkäpä pelastuksen. Mutta puolustusta ei
sovi kahlehtia.

Huolimatta molemminpuolisesta soputunteisuuden puutteesta tunsi
kumpikin asianajaja samaa liikutusta.

— Menkää te häntä tapaamaan, sanoi vielä herra Bastard noustessaan.
Kenties saavutatte te, mitä me emme saavuttaneet.

— Ei, en minä luule.

— Jos saatte hänet suostumaan, jään käytettäväksenne. Ja voitte odottaa
minun panevan parastani. Suokaa anteeksi, kello on lähes kuusi. Minulla
on kokous.

Herra Roquevillard saattoi häntä ovelle saakka ja kynnyksellä vielä
kiitteli:

— Me olemme joskus olleet eri mieltä, virkaveli. Minä en milloinkaan
unohda, että elämäni vaikeimmassa tilassa olisitte uhrautuvasti
käyttänyt taitoanne minun hyväkseni.

— Mitä vielä, vastasi kuuluisa asianajaja, jota hänen oma
hyväntuulisuutensa hämmästytti, minä ajattelin siitä itse enemmän
hyötyä. Se oli niin kiitollinen juttu. Taivuttakaa poikanne. Minä
palaan.

Tullessaan takaisin työhuoneeseensa tapasi herra Roquevillard
herra Hamelin uunin luona hajamielisyydestä tulta kohentelemassa.
Hän istuutui vanhusta vastapäätä ja molemmat olivat pitkän aikaa
mietteissään ääneti:

— Minun ääneni ei milloinkaan ole kantanut kovin kauaksi, sanoi vihdoin
esimies jatkaen sisäisiä päätelmiänsä, ja ikä on sen uuvuttanut. Minä
olen osannut vain selittää, en koskaan liikuttaa. Minä tulen kuitenkin
paikalle ja sanon muutamia sanoja syytetyn perheestä ja syytetystä
itsestään. Mutta toinen, varsinainen puolustuspuheen pitäjä, on
tarpeen. Minä voin vain avustaa teitä, ystäväni.

Hän ei lausunut mielipidettään Mauricen menettelystä, ja ehkei hän
sitä itselleenkään selittänyt. Hän tunsi naista kohtaan tuota miltei
halveksumiseen ulottuvaa epäluottamusta, jota usein tapaa ankaran ja
pidättyväisen elämän lopulla. Minkään rouva Frasnen kunnia ei hänestä
näyttänyt ansaitsevan niin suurta huolenpitoa. Hänestä kerrottiin
seuraava omituinen piirre: tervehdittyään kerran erästä huonomaineista
naista, joka siitä oli turhamielisyydessään kerskunut, sillä hän
levitti ympärilleen kunnioitusta, sai hän sen tietää ja siitä pitäen
lakkasi hän tuntemasta ketään kaupungin kaduilla.

— Aavistaakohan, kysyi itseltään ääneen herra Roquevillard, joka
ymmärsi lapsensa paremmin, arvaakohan valamiehistö tämän vaikenemisen
jalomielisyyden? Se ei ole luultavaa.

— Se on mahdotonta, vahvisti jyrkästi herra Hamel. Teidän poikanne asia
on menetetty, sillä tässä ei ole paikka pelastaa sitä toista henkilöä.
Mutta eikö meillä ole oikeutta puolustaa häntä hänen omasta kannastaan
huolimatta?

— Mutta kuinka?

— Rikosasiain oikeudessa on puolustus pakollinen, te tiedätte sen yhtä
hyvin kuin minä. Syytetyn valitseman asianajajan puutteessa määrää
tuomari hänelle avustajan. Jos herra Bastard määrätään siihen viran
puolesta — ja riittää, jos minä esimiehenä siitä tuomarille huomautan —
niin hänellä on rajoittamaton puolustuksen vapaus, sillä uhalla, että
puolustettava sitten puhuu muuta.

— Mutta tämäpä jälkimäinen tekisi epäsuotuisan vaikutuksen
valamiehistöön.

— Minä en näe muuta keinoa. Paitsi jos...

Mutta vanhus vaikeni. Herra Roquevillardin uudistetutkaan kysymykset
eivät saaneet häntä vaiteliaisuudestaan luopumaan.

— Asia on menetetty, lausui vihdoin isäntä.

Silloin herra Hamel nousi:

— Te uskotte Jumalaan, niinkuin minäkin, ystäväni. Kääntykää hänen
puoleensa, hän antaa neuvon. Teidän poikanne on syytön; hänet on
vapautettava. Hänen todellinen syynsä ei ole maallisen oikeuden
tuomittavissa. Se koskee vain häntä itseään ja valitettavasti hänen
omaisiaan.

Kun hän oli poismenossa jo ovelle kääntyneenä, palasi hän takaisin
ja ojensi äkkiä molemmat käsivartensa virkaveljeänsä kohti. Tämä
poikkeuksellinen liike paljasti herkkyyden taustan, jota niin monia
vuosia oli peitetty teennäisen kylmyyden alle. Se oli yllättävä
ja suloinen, niinkuin verevyyden ja puhtauden ilme vanhan vaimon
kasvoilla, taikka ne kukat, jotka versovat vielä lumenkin alla.
Molemmat miehet syleilivät toisiaan liikutettuina.

— Te ette meitä unhota, te, sanoi herra Roquevillard, kiitoksia.

— Minä muistan, vastasi vanhus.

Ja siepaten olkapäilleen palttoonsa, jonka tyhjät hihat heilahtelivat,
riensi hän ulos niin ripein; askelin, että isännän oli vaikea seurata
häntä ulko-ovelle saakka.

Yksin jäätyään istahti herra Roquevillard työpöytänsä ääreen, jossa
niin monta aineellista ja henkistä pulmaa oli ratkaistu, ja mietti,
pää käsien varassa, mitenkä voisi pelastaa poikansa, joka tuhotessaan
itsensä tuhoisi koko sukunsa. Vähemmän ehdottomana, suvaitsevampana
ja kykenevämpänä ymmärtämään elämää ja ihmisiä kuin herra Hamel, joka
oli sulkeutunut jäykkiin vakaumuksiinsa ikäänkuin torniin, tunsi hän
syytetyn päätöksessä sitä vastuunalaisuuden tinkimätöntä vaatimusta,
joka oli polvesta polveen luonut ja säilyttänyt Roquevillardien voiman.
Maurice käytti nyt samoja avuja tämän voiman tuhoamiseen. Yksityistä
onneaan rakentaakseen oli hän vahingoittanut sukunsa koko entisyyttä
ja tulevaisuutta, mutta tässä rikkomuksessaankin vielä osoitti hän
sukunsa perinnäisominaisuuksia. Ja katsoen, ettei poika ollut ainakaan
raukkamainen ja halpamielinen, mietti isä, että jos se nuorukainen
kerran palaa paikallensa kotilieden luo ja yhteiskuntaan, niin ei
hän anna perimysten herpaantua, vaan käyttää oikeaan tarkoitukseensa
tätä kuntoansa, jotka nyt oli kohdistettu väärään suuntaan. Kaikin
mokomin piti varoa kajoamasta tuohon tunteeseen, jota hän ei suostunut
kieltämään.

»Paitsi jos...» toisti herra Roquevillard, johon nämä esimiehen
salaperäiset sanat olivat kalahtaneet. Mitä mahtoi hän tarkoittaa?

Hän kohotti päänsä pystyyn ja nojautuen tuolinsa selkämystään katseli
eteensä. Hänen katseensa pysähtyi seinällä olevaan La Vigien karttaan,
joka lampun valopiirin ulkopuolelle jääden oli puoliksi varjossa. Hän
katseli maatilaansa kuin entispolvien edustajaa, kuin neuvonantajaa ja
samalla muistui hänen mieleensä herra Bastardin säälimätön todistelu:

»On varastettu. On siis olemassa varas. Kuka? Jompikumpi: joko tuo mies
taikka tuo nainen. Mutta mies järjestää niin, että nainen ei voi tulla
kysymykseenkään. Varas on siis mies... Mitä vastata tähän valamiesten
halpahintaiseen suoraviivaiseen järjenjuoksuun?»

Ja katsellessaan kartan hämäriä piirteitä hän luuli äkkiä näkevänsä
hyvän ajatuksen pilkahtavan kuin valon yöstä:

»Jos tuota varkautta ei olisi olemassa, ei olisi syyllistäkään.
Valamiehistön olisi pakko vapauttaa. Mitenkä tehdä varkaus
olemattomaksi?»

Ja La Vigie puhui hänelle.

Vähää myöhemmin koputti Marguerite varovasti ovelle.

— Astu sisään, sanoi isä, minä olen yksin.

— No isä, mitä te olette päättäneet?

Herra Roquevillard selitti hänelle uuden tuomitsemisen vaaran, johon
Mauricen itsepäisyys heidät saattoi, ja lausui lopuksi:

— Maitre Bastard jättää meidät. Hän kieltäytyy ottamasta huolekseen
puolustusta.

— Mutta, kysyi Marguerite pelästyneenä, kuka häntä sitten puolustaa? Ja
kuinka tulee häntä puolustaa?

— Älä ole levoton vielä, pikkuruinen. Minulla on kukaties yksi keino.

— Mikä?

— Tuonnempana selitän. Anna minun miettiä sitä. Se merkitsee suurta
uhrausta.

— Tehkää se sitten pian, isä.

Nuoren neidon silmät säteilivät niin kirkkaasti, että koko hänen puhdas
ja jalo sielunsa heijastui niistä.

— Rakas tyttö, lausui isä ylpeänä.

Tämä hymyili haurasta hymyä, — sellainen hymy on ominaista niille,
jotka ovat jo pitkiä aikoja eläneet onnettomuudessa.

— Isä, minä olin aina ajatellut, että te esiintyisitte hänen
puolustajanaan.



II.

PERHENEUVOTTELU.


— Olenko minä liikaa? kysyi Marguerite.

Hän oli pysähtynyt työhuoneen kynnykselle havaitessaan huoneessa
lukuisan seuran.

— Olin tulossa sinua etsimään, sanoi isä. Sinun paikkasi on meidän
keskellämme.

Eräs kookas, kuiva ja umpimielinen vanhus nojasi muuria vastaan, jossa
loimusi kirkas tuli, ja lausui mahtipontisesti:

— Minun aikanani eivät naiset ottaneet osaa neuvotteluihin.

— Eipä se nainen ole kuitenkaan perhettä häväissyt, kivahti nasevasti
nojatuolissa istuva, lihavahko, jo vanhanpuoleinen mustiin puettu rouva.

Mutta tämä oli vain periaatteellista keskustelua, sillä molemmat
tekivät välirauhan herttaisesti tervehtiäkseen nuorta tyttöä. Tämä
tervehti vuorotellen isänsä setää, Etienne Roquevillardia, joka oli
vielä vanhempi kuin maitre Hamel, mutta kantoi kahdeksaakymmentä
vuottaan köykistymättä niiden painon alla, tätiänsä rouva Camille
Roquevillardia, sitten serkkuansa Léonia, tämän poikaa, joka oli
tehtailijana Pontcharrassa, Dauphinéssa ja vihdoin Charles Marcellazia,
joka oli tänä aamuna saapunut Lyonista.

Ulkona näytti raskas lumen peittämä taivas laskeutuvan Linnan
ylle ikäänkuin sen musertaakseen. Lehdettömät puut ojensivat sitä
kohti oksiansa, ja kosketti se tornia kuin rukoillen. Ainoastaan
Arkistotornin muratti säilytti ikikeväisen sävynsä. Neljästä
akkunastaan huolimatta tuntui huone alakuloiselta. Kirjastosta,
muotokuvista, Hugardin maisemasta huokui surullisuuden vaikutelmaa.
Pyöreällä sohvapöydällä olevat lakitieteellisen aikakauskirjan
viimeiset niteet eivät olleet sidottuja, kuten edellisvuosien. Suuri
pöytä täynnä asiakirjoja, joista yksi oli auki, todisti työn jatkuvan
raskaimmista huolista huolimatta, ja rouva Valentine Roquevillardin
valokuvan eteen asetettu veres kimppu päivänkukkia todisti naiskäden
jatkuvaa huoltoa.

Asianajaja pyysi vieraitaan istumaan. Pää kumarassa näytti hän
miettivän. Hän oli paljon vanhentunut yhdessä vuodessa. Tukka ja
karkeat lyhyeksi leikatut viikset olivat harmaat. Suupieliin oli
ilmestynyt kaksi uurretta ja laihtuneessa kaulassa oli edessä
laaja syvennys. Poskilihasten velttous ja harmahtava väri täydensi
heikkenemisen merkkien sarjaa, jonka Marguerite oli sydämenahdistusta
tuntien todennut. Mikä ero tämän pöytänsä ääressä istuvan mietteisiin
vaipuneen miehen ja sen välillä, joka viime vuoden viininkorjuun
aikana, voimakkaana ja hilpeänä seisoi kukkulan laella!

Mutta kun hän jälleen oikaisi itsensä, oli hän siinä samassa kuitenkin
entinen. Kulmakarvojen kaarten alta välkähti hänen silmistään
vanhastaan käskevä, vaikeasti kestettävä katse, joka nolostuttavan
huolellisesti tarkasti jokaikisen kasvoja. Jo ennenkuin hän oli
lausunut sanaakaan, oli hän jo paljaalla olennollaan todistanut että
hän oli päämies ja ettei häntä helposti kukisteta.

— Minä olen kutsunut teidät koolle senvuoksi, että perhe on joutunut
erään vaaran alaiseksi. Meillä on kaikilla sama nimi, paitsi Charles
Marcellazilla, joka on pojan asemassa, hän kun edustaa tytärtäni
Germainea. Félicie ja Hubert ovat liian kaukana. Heidän mieltään ei
siksi ole voitu kysyä. Mutta heidän elämänsä todistaa niin suurta
kieltäymystä, että heidän läsnäolonsa ei olisi tarpeellinenkaan. Minä
tunnen ennakolta heidän suostumuksensa.

— Onko teillä hyviä kuulumisia kapteenilta? kysyi rouva Camille
Roquevillard, johon hänen lankonsa pojan univormu oli aina vaikuttanut
edullisesti ja joka ei voinut ajatella muuta kuin yhtä henkilöä
kerrallaan.

Marguerite vastasi:

— Ihan tuoreita tietoja ei ole, mutta viimeiset tiedot eivät olleet
hyviä. Hän on saanut kuumeen.

— Oikeuden istuntokausi, jatkoi herra Roquevillard, alkaa 6 p:nä
joulukuuta, kolmen viikon kuluttua. Mauricen juttu tulee esille
istuntokauden alussa.

— No, se on vain muotoseikka, sanoi Léon, joka ylpeänä siitä, että
kahdeksankolmattavuotiaana johti verrattain suurta tehdasta, tahtoi
esiintyä käytännöllisen järjen edustajana ja tarttua kunkin asian
tulokseen. Vapautushan on varma.

— Ei ollenkaan, lausui asianajaja niin jyrkästi, että toinen mykistyi.
Hänen tyttärensä vavahti. Kaikki katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä,
levottomina:

— Kuinka ei?

— Vaikka hän ei ole syyllinen.

— Joka on rouva Frasne. Viimeksisanotun oli lausunut Charles Marcellaz
siten mainiten vihollisen nimen.

— Se kelvoton! lisäsi leski kääntäen katseensa kattoon ja mielessään
pahoitellen, että tämä nimi mainittiin Margueriten kuullen. Hän
jakoi naiset yksinkertaisesti kahteen luokkaan: kunniallisiin ja
kunniattomiin, mutta hän ei tiedustellut niiden pikkulasten syntyperää,
joista hän piti huolta. Päinvastoin kuin niin monien nykyajan
aatteellisten ja emansipeerattujen naisten oli hänen katsomuskantansa
ahdas, mutta ei hänen ihmisrakkautensa ja hyvyytensä.

— Vapautus ei ole varma, toisti perheen päämies, niiden ehtojen vuoksi,
jotka poikani asettaa puolustukseen nähden. Minä olen useita kertoja
käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän on taipumaton. Hän ei suostu
puolusteluun muulla ehdolla kuin että hänen puolustajansa ei mainitse
rouva Frasnen nimeä.

Keskenään yksimielisenä huudahtelivat Léon ja Charles:

— Se on mahdotonta. Hän on hullu.

— Se on kavallusta.

— Siihen ei pidä suostua.

— Jättäkää hänet oman onnensa nojaan!

Tämän halpamielisen neuvon antoi Léon-serkku. Asianajaja mitteli häntä
katseella, jossa suuttumus ja nuhde pian muuttui suruksi. Perhe alkoi
rappeutua, koska yksi sen jäsenistä hylkäsi kaiken vastuunyhteyden.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana vanha setä lausui:

— Minun mielestäni Maurice on oikeassa. Tämän odottamattoman arvostelun
jälkeen jatkoi herra Roquevillard selitystään:

— Tämän jalomielisyyden saattaisi jokin porvarillinen valamiehistö
ymmärtää. Mutta tavallinen maalaislautakunta ei sitä käsitä. Kaikista
selittelyistä jää heidän mieleensä vain yksi kohta: sadantuhannen
frangin katoaminen — mikä summa jo heitä hirvittää. Heihin tuntuvat
herkemmin omaisuutta kuin henkilöitä vastaan tehdyt rikokset. Tämän
summan, niin he harkitsevat, on voinut anastaa vain joko _se mies_
taikka _se nainen_. Jos se olisi nainen, sanoisi mies sen meille ja me
vapauttaisimme hänet. Epätietoisessakin tapauksessa me vapauttaisimme.
Mutta hän ei uskalla syyttää sitä naista; siis on hän itse syyllinen.
Heillä ei, nähkääs, ole meidän käsitystämme kunniasta.

— Kunniasta! kunniasta! toisti kahteen kertaan Léon, jota asianajajan
liian ilmeinen ylenkatse oli ärsyttänyt. Tässä on kysymys ennen
kaikkea häväisevän tuomion välttämisestä. Minä annan arvoa vain lain
määrittelemälle kunnialle.

Vanhin Roquevillardeista silmäsi nyt vuorostaan nuorta miestä ylpeästi.

— Minä säälin teitä, lausui hän äänellä, joka hampaattomuuden vuoksi
oli hiukan sihisevä.

Osoittamatta iälle kuuluvaa kunnioitusta kysyi tehtailija:

— Minkä vuoksi?

— Kun te ette ymmärrä erinäisiä sanoja.

— Aivan niin, sanoja, suuria sanoja, kun te niitä käyttelette.

Sovitellen ryhtyi Charles Marcellaz lainopilliseen selittelyyn:

— Rouva Frasne on syyllinen. Mutta hänen syyllisyytensä ei ole
rikoslain mukaan rangaistavissa. Jos vaimo anastaa jotakin mieheltänsä,
niin se ei aiheuta rangaistusta. Ilmiantamalla hänet ei Maurice
saattaisi häntä mihinkään vaaraan, mutta sanoisi kuitenkin totuuden.

Mutta setä Etienne, jonka kaukainen nuoruus oli ollut myrskyinen,
lausui korkeimpana oikeutenaan:

— Naista, jonka kanssa on oltu lemmensuhteissa, ei ilmianneta minkään
syyn varjossa. Minä tunnen sinun poikasi, François.

Leski, joka alkupuolella väittelyä oli hiljaa nuhdellut poikaansa,
jonka äly oli äidiltä peritty, mutta ei hyvyys, tahtoi kuitenkin ääneen
häntä tukea vanhusta vastaan, joka esitti outoa moraalia:

— Tahdotteko te että noita elukoita pitäisi kunnioittaa?

Perheen päämies asetti kädenliikkeellä tämän hyödyttömän kinailun.

— Antakaa minun puhua loppuun. Sen jälkeen kysyn kunkin mielipidettä.
Maurice vastustaa jyrkästi rouva Frasnen ilmiantamista. Ei ole
kysymys siitä, onko hän siinä kohden oikeassa vai väärässä, koska
hän on ratkaisevasti niin päättänyt emmekä me voi sille mitään. Jos
hänen puolustajansa menettelisi toisin, ottaisi hän ennemmin itse
syyn niskoilleen kuin todistaisi rouvaa vastaan, selittäisi itsensä
syylliseksi. Mitä silloin tapahtuu? Siitä on kysymys, ei muusta.
Valamiehistö, jonka on pakko myöntää varkaus todella tapahtuneeksi,
mitä tiettävästi ei ole kiistetty, etsii epäilemättä syyllistä, jo
summan suuruuttakin ajatellen. Aseista riisuttuna rouva Frasneen nähden
se kääntyy minun poikaani vastaan. Näkipä se taikka ei lieventäviä
asianhaaroja, se on joka tapauksessa häpeän poltinmerkki.

— Ah! isä, huudahti Marguerite.

— Vaara on sangen suuri. Huomaattehan sen? Minä olen kuitenkin
ajatellut, että mahdollisesti on olemassa yksi keino sen välttämiseksi.

Nuori tyttö, jolle hänen isänsä ei ennen sukukokousta ollut tehnyt
selkoa suunnitelmastaan, tointui toivomaan:

— Maksakoon mitä tahansa, sitä täytyy käyttää.

— No niin. Anastusta koskevissa asioissa oikeudessa olen aina
havainnut, että anastetun korvaaminen on aiheuttanut vapauttamisen.
Lautakunta on erityisen herkkä rahan menetykseen nähden. Jos se
korvataan, niin eivät valamiehet pidä väliä kuka on syyllinen. Ei
vahinkoa, ei rangaistusta: ei uhria, ei tuomittua: se on heidän
päätelmiensä tavallinen kulku.

Herra Roquevillardin lanko teki johtopäätöksen:

— Te tahtoisitte korvata herra Frasnelle ne rahat, jotka hänen vaimonsa
on vienyt?

— Niin.

— Satatuhatta frangia! huudahti Léon, siinä on jo rahaa.

Charles Marcellaz jatkoi:

— Sitenhän myönnettäisiin, että syy on Mauricen. Hän maksaa, siis hän
on syyllinen.

— Ei. Takaaja, joka maksaa varsinaisen velallisen asemesta, ei ole
silti suinkaan tämä velallinen. Asiamiehensä kautta selittää Maurice
valamiehistölle, että vaikkakaan hän ei tahdo syyttää, tahtoo hän
itse olla kaiken epäluulon ulkopuolella. Jos herra Frasne saa rahansa
takaisin, niin häneltä ei enää ole mitään varastettu. Mutta herra
Frasnen jättäminen korvaamatta on, pelkään minä, samaa kuin minun
poikani jättäminen tuomittavaksi.

— Hyvä, François, hyväksyi setä Etienne nyökytellen päätään kuin suuri
höyhenetön lintu.

Tämä hyväksymisen merkki aiheutti myöskin lesken puolelta ystävällisen
mielenilmauksen:

— Minä en oikein ymmärrä kaikkia näitä metkuja. Mutta hyvä maine on
parempi kuin kullattu vyö, ja minä olen sydämestäni teidän kannallanne,
François.

Hänen poikansa rauhoittui sanasta _sydän_, joka ei velvoittanut
mihinkään. Hän loi serkkunsa mieheen silmäyksen, joka ilmaisi:
»Nuo vanhat ihmiset käsittelevät yliolkaisesti omaisuutta, joka
kuitenkin on ainoa, mikä antaa arvoa ja tekee perheiden vaurastumisen
mahdolliseksi.» Tätä kannatusta tuntiessaan kysyi Charles Marcellaz
hiljaisesti:

— Jaksatteko te maksaa satatuhatta frangia, isäni?

— Se on toinen kysymys, vastasi hiukan kuivahkosti herra Roquevillard,
joka alkoi hermostua, — minä tulen siihen hetikohta. Ensin periaatteet,
sitten soveltamiskeinot.

Mutta hän itse, joka mielessään jo oli asian ratkaissut, rikkoi tämän
järjestyksen lisäten:

— Jos niiksi on, niin minä myyn La Vigien. Se oli kaikkein suurin
uhri. Marguerite ymmärsi sen sankarillisuuden ja kävi aivan kalpeaksi.
Kunnioituksen ja etuilunsa, ihailun ja suuttumuksen repelemänä Charles
epäröi, etsi pääsyä tästä vastakkaisten tunteiden ristiaallokosta ja
nähdessään Léonin pilkallisen katseen alkoi todistella:

— Myötte La Vigien! Sinulla, isä, ei ole siihen aikaa ennen joulukuun
6:tta päivää. Taikka sitten täytyy myödä se tappiolla. La Vigie on
vähintään sadankuudenkymmenentuhannen arvoinen ilman neljä vuotta
sitten Saint-Cassinin kunnan rajalta ostamaanne metsää.

Asianajaja oli epäilemättä jo itse näitä seikkoja ajatellut, sillä hän
vastasi heti:

— Se on mahdollista. Mutta saahan hypoteekkilainan.

— Saa kyllä, viiden tai neljän ja puolen korolla. Luultavasti viiden,
tarpeen kiireisyyden vuoksi, jota pankkiherrat eivät jätä hyväkseen
käyttämättä, kun taas maa tuottaa tuskin kolmea, ja yksi halla tai
raekuuro riittää tekemään tyhjäksi vuodensadon. Teillä on, isäni,
liiaksi kokemusta voidaksenne olla tietämättä, että hypoteekkilaina
maatilassa on parantumaton, kuolettava tauti. Jo maatilan omistaminen
on nykyään vaarallista sille, joka ei elä maalla tai kanna runsaita
korkoja, joita hän voi käyttää avuksi äkillisten käänteiden
ja kilpailun aiheuttamissa ahdingoissa. Hypoteekkilaina olisi
tulevaisuuden korvaamatonta vahingoittamista. Ja La Vigie on perheen
sukutila, pyhitetty perintötila, johon ei kosketa.

Herra Roquevillard oli antanut hänen puhua. Kärsimättömänä koroitti hän
äänensä:

— Ei kukaan ole enemmän kuin minä rakastanut ja ymmärtänyt maata,
kuunnellut sen neuvoja, elänyt sen ahdingoissa. Ja minua moititaan
sen unohtamisesta. Mutta tietäkää, ellette sitä ennestään tiedä,
että ihmisolojen rakenteessa on jumalallinen järjestys, jota tulee
pitää arvossa. Ja minä asetan henkisen perinnön aineellista perintöä
ylemmäksi. Sukutila ei luo perhettä. Sukupolvien sarja on luonut
ja pitää kunnossa perintötilan. Jouduttuaan pois sukutilalta voi
perhe saada sen uudelleen haltuunsa. Mutta kun se on menettänyt
perimyshenkensä, uskonsa, vastuunyhteytensä, kunniansa, vasta kun se
on muuttunut joukoksi vastakkaisten etujen mukaan toimivia yksilöitä,
jotka pitävät omaa pyrkimystään sen menestystä tärkeämpänä, se on
sieluton ruumis, kalman hajua levittävä raato, eikä suurinkaan rikkaus
saa siihen enää elämää. Maan voi ostaa takaisin, suvun kuntoa ei.
Sentähden koskee minuun La Vigien menetys vähemmän kuin poikani ja oman
nimeni vaara. Mutta kun La Vigie on vuosisatoja ollut Roquevillardien
kantatila, en ole tahtonut katkaista niin pitkää perintäketjua teille
ilmoittamatta, teidän kanssanne neuvottelematta. Minä olen ensimmäisenä
lausunut oman mielipiteeni: siinä olen tehnyt väärin. Antakaa minun
kuitenkin vuorotellen kuulla teidän vilpitön mielipiteenne. En sano,
että tulen sitä noudattamaan, jos se on toinen kuin minun. Minä olen
vastuunalainen päämies. Mutta päätös, joka yhdellä iskulla katkaisee
niin monen sukupolven työn, on niin painava, että minulle olisi
helpotus, jos perheneuvosto sen hyväksyisi.

Äänettömyys, joka näitä sanoja seurasi, osoitti että läsnäolijat
olivat käsittäneet tehtävän päätöksen tärkeyden. Hän katseli seinällä
riippuvaa tiluskarttaa, joka osoitti tilan laajenemisen ja kunkin
lisäpalstan hankintapäivän. Usein oli hän työnsä keskellä sitä
katsellut, ei piirtoja ja numeroita, vaan palauttaakseen mieleensä
metsät, pellot, viinitarhat, työt ja sadonkorjuut. Eivätkä noiden
ahtaiden puitteiden sisällä olevat muutamat mustat piirrot olleet
hyödyttämättä hänen ajatusjuoksuansa, sillä ne sisälsivät kappaleen
maata, maantyöt ja vuodenaikojen vaihtelut.

Siitä siirtyi hänen katseensa ulos matalan taivaan alle, muinaisten
herttuain linnaan, historian eri vaihekausina vähitellen rakennettuun,
puoliksi rappeutuneeseen, mutta siitä huolimatta vieläkin valtavaan
menneisyyden vartioon. Paremmin kuin kaikki asiakirjat ja arkistot,
paremmin kuin kaikki käsi- ja aikakirjat säilytti tämä muistoa vain
paljaalla olemassaolollaan, ikäänkuin elävä todistaja. Erikoisesti
se herätti henkiin muinaisen Savoijin ja ankarain sotien ajan, kun
taas Pyhän Kappelin kaaret kuvasivat sydämen hurskaita liikunnoita.
Mitä jäi vainajista, heidän toimistaan, heidän tunteistaan ilman
aineellisia merkkejä, joissa he toteuttivat itsensä ja jotka heitä
muistuttavat? Eikö La Vigie, sen raivaus, sen viljely, laajennus ja
nykyiselleen-rakentaminen merkinnyt mitään Roquevillardien kohtalossa?
Ja jos se menetettiin, eikö suku jäänyt vaille tukikohtaansa,
jatkuvaisuutensa näkyväistä merkkiä? Maanviljelijäperheissä jättää
sukupolvi seuraajalleen lapion, niinkuin muinaisajan viestinjuoksijat
toisilleen soihdun. Mutta nyt antoi viimeinen omistaja lapion pudota.

Mutta asianajaja käänsi päätään toisaalle karkoittaen epäröimiset.
Perintötila ei ole perhe enempää kuin kirkko on rukous tai torni
on rohkeus. Kaukana kotiseudun kamaralta, Sudanissa ja Kiinassa,
olivat Hubert ja Félicie täyttämässä, perheen perimysten mukaisesti,
tunnollisesti velvollisuuttaan. Päästessään jälleen varsinaiselle
toimialalleen tulisi Maurice työllänsä hyvittämään rikoksensa.
Marguerite taas oli uskollisin kaikista.

Hän kääntyi tyttärensä puoleen, läsnäolevista nuorimman, kuullakseen
oman ajatuksensa kaiun.

— Sano sinä ensiksi.

— Minäkö, isä? Kaikki minkä tehnet, on hyvin tehty. Rukoilen sinua,
pelasta Maurice. Jos mielestäsi La Vigien myynti on tarpeellinen,
niin myy se empimättä. Me emme tarvitse rikkautta. Joka tapauksessa
ota minun osani. Älä ole levoton minusta. Elämistä varten en paljoa
tarvitse, kyllä minä tulen toimeen.

— Minä tiesin, hyväksyi herra Roquevillard ja silitteli hellästi
Margueriten kättä kääntyessään veljensäpojan puoleen:

— Sinun vuorosi, Léon.

Ja epäillen häntä, lisäsi:

— Muista isääsi.

Nuori mies kävi tärkeän näköiseksi kuin nousukas, jota onni
on potkaissut ja joka kuitenkin on valmis tyhjästä hukkaamaan
menestyksensä hedelmät. Hän ryhtyi opettamaan vanhuksia, jotka eivät
tunne nykyajan elämää, jonka uudet olot tekevät ripeäksi, itsekkääksi
ja realistiseksi:

— Setä, aloitti hän, te olette vielä noita entisajan ihmisiä, jotka
kaikkialla läksivät ristiretkille ja taistelivat tuulimyllyjä vastaan.
Teidän häviönne on hyödytön. Katsokaa asioita oleellisemmalta kannalta.
Tällä hetkellä pitää Maurice melua kunniasta. Rouva Frasnen kunnia ei
ole sadantuhannen frangin arvoinen. Vankilassa voi uljas serkkuni olla
suurisuinen. Mutta oikeuden eteen tultua ollaan vähin äänin. En ole
asianajaja, mutta olen niinkuin kaikki muutkin usein lehdistä lukenut
kuvauksia lemmensuhteista johtuneista jutuista. Syytetyt, ylpeimmätkin,
ilmiantavat tai syyttävät aina rikoskumppaneitaan tai uhrejaan viime
hetkellä tehdäkseen itsensä syyttömiksi. Rangaistuksen pelko on
viisauden alku. Maurice on älykäs poika, täynnä tulevaisuudentoivoa:
hän ymmärtää asian. Jos hän vastoin luuloa ei ymmärtäisi, no niin:
sen pahempi hänelle, kaiken jälkeen. Sitä on surullista sanoa teille,
setä, ja minä lausunkin teille siitä säälini; mutta silloin hän on
itse niin tahtonut, ja minä tiedän, että te rakastatte suoruutta. Asia
on hänen oma mieskohtainen uhkansa. Perheen vastuunyhteys ei vaadi
kaikkien sortumista yhden yksityisen erheen vuoksi. Siinä on yksi noita
päättömiä entisajan teorioja, jotka meidän aikamme on lopullisesti
oikaissut. Kukin puolestaan, se on uuden ajan tunnus. Ei kukaan ole
vastuussa toisen velasta, olkoon se isän, veljen tai pojan. Raha, jonka
ansaitsen, on minun: samoin hyvät ja pahat tekoni. On jo kyllin vaivaa
järjestää oma onnensa, pitäisikö vielä sälyttää siihen kahdenkymmenen
miespolven huikea taakka. Antakaa Mauricelle etukäteen hänen osuutensa,
jos niin tahdotte, mutta säilyttäkää hänen veljensä ja sisartensa osat
ja omien vanhuuden päiväinne leipä. Mitä La Vigiehin tulee, myykää se
todellakin, jos saatte hyvän hinnan, ei tosin ostaaksenne valamiesten
suosiota, vaan senvuoksi, että maatila on nykyään kannattava vain
talonpojalle, joka nakertaa kuin rotta. Teollisuus, koneet, siinä on
tulevaisuus, niinkuin yhteiskunta on yksilö.

Suvun vanhin naurahti pilkallisesti ja mutisi:

— Hän puhuu hyvin. Hiukan pitkään, mutta hyvin.

Leski oli kiihtynyt ja pani kätensä ristiin ikäänkuin Jumalan apua
pyytäen.

— Oletko lopettanut? kysyi herra Roquevillard ehkä hiukan ärtyisästi.

— Olen.

— Jos oikein ymmärsin, niin sinä mielelläsi heittäisit Mauricen
liikalastina mereen.

— Anteeksi, setä: hän heittäytyy itse. Se ei ole sama asia. Jos hän
olisi järkevä, pääsisi hän ilmeisesti ehjin nahoin oikeuden kynsistä.
Mutta hän tahtoo menetellä järjettömästi. Minä asetun aina järjen
kannalle.

Perheen päämies kääntyi lankonsa puoleen:

— Entä te, Charles, oletteko te myöskin järjen kannalla?

Marcellaz epäröi ennenkuin vastasi. Hän ei oikein sietänyt appensa
ylemmyyttä. Vaimonsa perheen ylemmyys hänen perheensä rinnalla pisti
silmään joka vertailussa ja harmitti häntä, varsinkin sittenkun
hän oli palannut kotiseudulleen. Työteliäänä ja säästäväisenä hän
varusteli huolellisesti lastensa tulevaisuutta ja hoiti tarkasti
vaivoin ansaittua kohtalaista omaisuuttaan. Asiat olivat häntä vetäneet
puoleensa, kaventaneet ja koventaneet. Mutta hän rakasti Germainea ja
epäili vaikutelmiansa johtuviksi tunteellisuudesta, jota vailla hän ei
ollut. Hän kierteli sinne ja tänne kuin umpikujassa.

— Miksikä Maurice vielä vankeudessakin asettaa rouva Frasnen meidän
edellemme? Se on mieletöntä, kun rouva ei kuitenkaan joudu mihinkään
rangaistuksen vaaraan. Hän uhraa perheen väärän kunniakäsitteen vuoksi.
Satatuhatta frangia, eikö sadantuhannen frangin maksaminen mene yli
teidän voimienne? Ei tule yrittää mahdottomia.

— Päinvastoin, sanoi Marguerite, pitää koettaa mahdotontakin hänen
pelastamisekseen.

— No niin, päätti herra Roquevillard, joka halusi täsmällistä
vastausta, te neuvotte siis, tekin, minua hylkäämään poikani?

Charles painoi päänsä alas ollakseen kohtaamatta Léonin pilkallista
katsetta ja mutisi melkein häpeissään:

— En, en sittenkään.

Kun hän jälleen kohotti päänsä, hämmästytti häntä appensa häneen
luoma katse, jonka tavallisesti arvovaltainen ilme oli kuin hunnun
peittämä, hellä ja ennen tuntemattoman lempeä, niinkuin hämmästyttää
virran voima, kun jonkin vehmaan mättään luota löytää sen vaatimattoman
lähteen.

— Teidän vuoronne, Thérèse.

Leski, joka poikansa puheen jälkeen ei enää ollut kuunnellut mitään,
ei kaivannut kehoituksen uudistumista. Varman vaiston johtamana
hän ei ruvennut selittämään periaatteita, joita hän noudatti
osaamatta määritellä. Niinkuin monet naiset hän siirtyi teorioista
henkilökysymyksiin, millä ainakin on se etu, ettei eksytä olennottomiin
hapuiluihin ja filosofisiin ongelmoihin. Koko keskustelusta oli hänen
mieleensä jäänyt vain yksi sana, mutta se oli hyvä. Tottumattomana
vastaamaan yhtä useammalle hän kääntyi Léonin puoleen kokonaan
syrjäyttäen muut läsnäolijat:

— Kukin puolestaan, niinkö sinä sanoit? Jos sinun setäsi, joka on
täällä läsnä, olisi noudattanut sitä kaunista periaatetta, poikani,
niin etpä tällä hetkellä istuisi johtamassa tehdasta, joka sinulle
tuottaa sadan toisensa jälkeen...

— Äiti, sinähän pilkkaat minua, keskeytti nuori mies, jonka
itserakkautta tämä alku loukkasi.

— En, en, kyllä sinä tiedät mitä tahdon sanoa. Minä olen sen sinulle
kertonut ja, jos olet sen unohtanut, virkistän sinun muistiasi.
Viisitoista vuotta sitten, kun isäsi oli sijoittanut kaikki säästönsä
perustamaansa tehtaaseen, eikä tilauksia vielä tullut, tuli aika,
jolloin hän ei kyennytkään suorittamaan sitoumuksiaan. Teollisuus
oli paikkakunnalla uutta, kukaan ei siihen luottanut. Hän meni
tapaamaan vanhempaa veljeänsä, sinun setääsi Françoisia ja ilmoitti
hänelle vaaran. François lainasi hänelle heti ilman korkoja ne
kaksikymmentätuhatta frangia, joita hän tarvitsi kipeästi, kun muuten
vararikko uhkasi. Niin meidät pelastettiin, poikani. Näistä ahdingon
ajoista on minuun jäänyt suuri köyhyyden pelko. Herra armahtakoon, se
on sinusta tehnyt itsekkään ja epäluuloisen.

— Se on totta, minä en muistanut, tunnusti Léon allapäin.

Rouva Camille Roquevillard oli niin sydän täynnä asiaansa, ettei hän
talttunut tästä myönnytyksestä, hän joka tavallisesti väittelyissä
aina lopulta päätyi poikansa puolelle. Aina yksissä eläjät eivät tule
toistensa kehitystä havainneeksi, ja kun joku vakava tapahtuma siihen
pakottaa, hämmästyvät huomatessaan olevansakin erillään. Nykyään tämä
erillisyyden havainto kahden sukupolven välillä on entistä tavallisempi
perhesiteiden höltymisen ja ajatuskantojen nopean vaihtumisen vuoksi.

Rouva kääntyi kohteliaasti lankonsa puoleen:

— Minä olen teidän sukuanne vain kälynänne, François. Mutta
minulla on sama nimi kuin teillä ja minä muistan sen. Minä tarjoan
käytettäväksenne kaksikymmentätuhatta frangia, jos te vuorostanne
tarvitsette. Minä en ymmärrä mitään kertomuksestanne, mutta te olette
murheellinen. Ja minä tiedän, että se rouva Frasne on huono nainen.

— Täti, minä rakastan teitä, sanoi Marguerite.

Ja herra Roquevillard lisäsi:

— Kiitoksia, Thérèse. Luultavasti minä en tarvitse. Mutta olen
onnellinen tietäessäni, että jos niiksi tulisi, voisin kääntyä teidän
puoleenne.

Viimeisenä sitten lausui sukuvanhus mielipiteensä hiljaisella, mutta
vakaalla äänellä, jossa korostuvilla kohdilla oli kuin säröllisen
kellon sävyä:

— Isä on omaisuutensa luontainen määrääjä, François. Sinä olet yksin
vastuunalainen eikä sinun tarvitse keltään kysyä. Minä olin isäsi
nuorempi veli. Me jouduimme aikaisin orvoiksi: hän kasvatti, ohjasi,
auttoi meitä, sillä hän oli perillinen ja perheen pää. Siihen aikaan
— se oli Sardinian aikaa, ennen Ranskaan yhtymistä — saivat tyttäret
ainoastaan laillisen naimaosuuden eikä heitä naitu myötäjäisten vuoksi;
tila jäi yhden ainoan osaksi velvoituksineen, joita perillinen ei olisi
jättänyt täyttämättä: elättää, tukea ja avustaa nuorempia, vastaanottaa
sairaat, puutteessaolijat ja vanhukset. Nykyinen nuori väki ei tiedä,
mitä silloin edusti perintötila, joka oli perheen aineellinen mahti,
koko perhekunnan, joka oli ryhmittynyt yhden päämiehen ympärille
ja jonka yhteishenki takasi sen koossapysymisen ja kestävyyden.
Nykyaikana ei kannata säilyttää tilaa. Jos et sitä myy, ryhtyy laki
sitä paloittelemaan. Pakollinen jako hävittää perintötilan. Periaate
_kukin puolestaan_ yhtäältä ja toisaalta valtion alituinen ja etuileva
sekaantuminen elämän kaikkiin toimiin hävittää perheen. Me näemme mitä
tämä valtion orjuuttamien yksilöiden yhdyskunta saa aikaan.

Hän naurahti ylenkatseellisesti ja lopetti siirtyen jo kauemmas
yleisistä mietelmistä.

— Mutta sinä olet oikeassa pitäessäsi meidän kunniaamme tärkeämpänä
kuin omaa varallisuuttasi. Oikein on myöskin, että olet asian meille
ilmoittanut. Me olemme olleet luonasi hyvien päivien aikana. Kohtalo
on sinua kolhaissut; me olemme paikalla. Omasta kohdastani ei minulla
ole paljoa. Neuvoseläkkeeni ohella ei minulla liene kuin viidenkolmatta
tai kolmenkymmenen tuhannen frangin arvosta arvopapereita, joiden korot
ovat eläkkeeni lisänä. Minä olen jo vanha. Minun jälkeeni saat sinä ne,
ja vaikka heti, jos tarvitaan.

Herra Roquevillard vastasi liikutettuna koruttomasti:

— Minä olen ylpeä teidän hyväksymisestänne, setä, ja
avuntarjouksestanne liikutettu. Nyt on suunnitelmani helpompi
toteuttaa. Tämä aineellinen uhraus merkitsee Mauricen vapauttamista:
kokemukseni nojalla katson sen melkein varmaksi. La Vigietä en usko
voivani pelastaa. Tässä on luettelo meidän omaisuudestamme.

— Se ei kuulu meille, keskeytti sukuvanhus nousten ylös.

— Päinvastoin minun on se teille esitettävä, jotta tietäisitte,
että jos La Vigie kerran on joutunut pois Roquevillardien
hallusta, se ei tapahtunut ilman murhetta eikä ilman pakkoa.
Te olette minun todistajiani. La Vigien arvo on vähintään
satakuusikymmentätuhatta frangia. Saint-Cassinissa oleva metsäni on
arvioitu kahdeksikymmeneksituhanneksi. Germaine on saanut myötäjäisiä
kuusikymmentätuhatta frangia.

— Onko minun suoritettava ne yhdellä kertaa vai erissä? kysyi
pelokkaana Charles Marcellaz, jonka jalomielisyys oli sitä
ansiokkaampaa, kun hän mielessään tunsi moitteita, katumusta ja
epäröintiä. Ne ovat sijoitetut suureksi osaksi Lyonissa ostamani
toimiston hintaan.

— Ei missään tapauksessa, ystäväni. Ne kuuluvat teille lopullisesti
ja teillä on kolme lasta. Kun Félicie meni luostariin, sijoitimme
kaksikymmentätuhatta frangia hänelle elinkorkoon. Ja me olimme
varanneet Margueritelle yhtä suuret myötäjäiset kuin Germainelle.
Näistä varoista on hän nostanut kahdeksantuhatta frangia, jotka hän
lähetti veljelleen.

— Satakahdeksantuhatta, yhteenlaski puoliääneen Léon, joka oli nyrpeän
näköinen. Se alkaa olla kallis poika.

Eikä hänellä sittenkään vielä ollut tietoa niistä pikkulainoista,
joita hänen oma äitinsä ja entinen ylioikeusneuvos olivat vuosi sitten
Mauricelle antaneet.

— Isä, sanoi Marguerite, käyttäkää minun myötäjäiseni. Minä en
kuitenkaan mene naimisiin.

— Nainen on luotu aviota varten, todisti leski.

Mutta Marguerite lisäsi päättävällä äänellä:

— Minulla on opinnäytteitä, minä ryhdyn työhön. Minä perustan koulun.

— Vaikka naisten, minun mielipiteeni mukaan, ei pitäisi periä, lausui
väliin setä Etienne, niin minä luovun periaatteistani hänen hyväkseen.
Hänelle minä jätän perinnöksi neljäkymmentätuhatta frangia.

— Kolmekymmentä tuhatta, oikaisi Léon, joka arvioi omaa tappiotansa.

— Ei, neljäkymmentä, toisti vanhus, joka yhteisessä pulassa luopui
kitsaudestaan lopullisesti, vaikka vaivalloisesti. — Minä pienentelin
äsken tahtomattani. Onpa niitä neljäkymmentäviisikin, jos tarkoin
lasketaan. Minä vetoan testamenttiini, joka asettaa sinut perintöni
hoitajaksi, François.

— Kiitoksia hänen puolestaan, setä. Mutta minä en kajoa hänen
myötäjäisiinsä, jo muutenkin vaillinaisiin, paitsi jos minun on
mahdotonta heti ja hyväksyttävillä ehdoilla muuttaa rahaksi La Vigie.
Sillä tilan myynti, jos se käy laatuun, on parempi kuin laina. Minä
olen sitä harkinnut. Maan kannattavaisuus on nykyään epätietoista.
Meidän viinitarhojamme ja vehnäpeltojamme kohtaa kulkuneuvojen
mukavuuden vuoksi niin kauas ulottuva kilpailu, että me emme voi
enää arvioida niiden satoa. Minusta on parempi turvata Margueriten
tulevaisuus ja antaa poikieni itse huoltaa toimeentulonsa. Ellen saa
sitä myydyksi, on tila kuitenkin aina takeena lainan saantia varten.

— Me myöskin, vakuutti leski, tulemme takuuseen.

— Tiettävästi, vakuutti setä Etienne.

Perheneuvottelu oli päättynyt. Hyvästeltiin ystävällisesti, paitsi
Léon, joka näytti hiukan kylmäkiskoiselta.

— Takaaja aina lopulta saa maksaa, huomautti hän äidilleen portailla.

— Minä maksan, sanoi tämä tiukasti.

— Sinä olet liian hyvä.

— Ja sinä liian kiittämätön.

— Se oli minun isäni. En minä.

— Sinun isäsi ja sinä, eikö se ole sama asia?

— Ei.

Charles meni saattamaan herra Etienne Roquevillardia, ja asianajaja
jäi yksin tyttärensä kanssa. Ulkona himmeni valo. Torni ja arkisto
verhoutuivat usvaan kuin iltavaippaan. Työhuoneessa asui talvisen illan
tulolle ominainen alakuloisuus. Marguerite lisäsi puita uuniin.

— Minä olen tyytyväinen, sanoi isä. Se kävi hyvin.

Mutta Marguerite oli kuohuksissaan serkkuaan vastaan:

— Léon on surkea. Minä inhoan häntä.

— Hänen äitinsä on hyvä ihminen.

He vaikenivat. Sitten katselivat molemmat seinällä olevaa La Vigien
karttaa. Mustien piirtojen asemesta näkivät he viininkorjuun kirkkaassa
päivänvalossa, kultaisia viinitarhoja, leikattuja peltoja, ja laajan ja
mukavan vanhan kartanon. Se oli tuomitun tilan viimeinen katse.

Niinkuin Maurice Lémencin kukkulalta ennen lähtöänsä, sanoivat hekin
tilalle hyvästit, mutta toisenlaatuisen rakkauden vuoksi, josta he
eivät odottaneet omakohtaista onneansa.



III.

NOTARIO FRASNEN TAITAVA TEMPPU.


Koko Chambéryssä ei puhuttu muusta kuin maitre Frasnen taitavasta
tempusta. Se oli yleisenä keskustelunaiheena niissäkin iltakutsuissa,
jotka herra ja rouva Sassenay toimeenpanivat tyttärensä Jeannen
täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Maalaisseurapiireille on ominaista,
että miehet kertovat seuroissakin omista puuhistaan ja kaupungin
asioista eivätkä unohda huveissakaan afäärihuolia: kahden valssin
välillä jättävät he naiset kadehtimaan toistensa pukuja ja kerhoutuvat
joka nurkkaan kertomaan rahahuolistaan ja ammattinsa vastuksista. Mutta
nyt jännitti yleistä mielipidettä perhedraama, joka suisti vanhasta
yhteiskunnallisesta asemastaan Roquevillardit ja joka saisi ratkaisunsa
ylihuomenna — oli näet joulukuun 4 päivä — ylioikeuden istunnossa.
Myrtyneenä niin selviömäisestä ja kauan kestäneestä arvokkaammuudesta,
nykyajalle ominaisen tasoitushalun kannustamana ja sen lisäksi vielä
ärtyneenä itsepintaisesta kopeudesta, joka ei onnettomuudessakaan
alentunut valittamaan ja kerjäämään sääliä, kärkkyi tämä yleinen
mielipide näytelmän loppua nähdäkseen suvun, jota ennen oli pidetty
kaupungin kaunistuksena, lopullisesti kukistuvan.

Läsnäolevat lakimiehet, lääkärit, tehtailijat, rahamiehet olivat
eristäytyneet tupakkahuoneeseen ja vain muutamat heistä kunkin tanssin
alussa syöksähtivät salissa olevien nuorten rouvien ja neitojen
sikermään, ikäänkuin voitokkaaseen uloshyökkäykseen linnoitetusta
paikasta, palatakseen taas takaisin miesten seuraan. Heidän joukossaan
oli vain yksi, joka ei kiinnittänyt huomiota notarion ovelaan temppuun,
jota toiset paheksuivat, toiset taas pitivät etevänä: se oli vicomte
de la Mertellerie. Hän oli siinä määrin syventynyt neljänteentoista
vuosisataan herttualinnan historiassa, jota hän valmisteli. Turhaan
yritti hän herättää naapureidensa mielenkiintoa Amadeus V:n
kekseliäisyyteen, joka vuonna 1328 rakennutti puuputkia johtaakseen
St. Martius-lähteen veden aina suuriin keittiöihin saakka — täällä se
kertyi suuriin kivialtaisiin, missä säilytettiin herttuallista pöytää
varten hankittuja kaloja —: kukaan ei välittänyt tästä jaarittelusta,
joka oli myöhästynyt lähes kuusisataa vuotta. Kankeanjuhlavan ja kuivan
näköisenä piti oikeuden presidentti herra Latache, osoittaen puheessaan
asemansa ja persoonansa arvokkuutta, puoliansa pientä asianajaja
Coulangesia vastaan, joka hajuvesille tuoksuvana, puuteroituna ja
huolellisesti kammattuna nuoren koulun nimissä puolusteli herra Frasnea.

— Ei, ei, vakuutti presidentti juhlallisesti, rikosoikeus käy valtiossa
ennen sivilioikeutta. Hänen piti odottaa lautakunnan tuomiota ennen
vahingon aineellisen korvauksen vastaanottamista. Taikka sitten oli
herra Frasne, vahingonkorvauksen saatuansa, velvollinen peruuttamaan
kanteensa. Hyötyminen ja kosto eivät sovi yhteen.

— Anteeksi, huomautti kuumaverinen asianajaja valmiina otteluun.
Keskustelkaamme, pyydän. Herra Frasne on tehnyt Maurice Roquevillardia
vastaan syytöksen sadantuhannen frangin kavaltamisesta ja asia on
oikeudessa. Herra Roquevillard vanhempi tarjoutuu suorittamaan hänelle
tämän summan takaisin ennen tuomion langettamista ja te moititte häntä
sen vastaanottamisesta.

— Minä en moiti vastaanottamista mutta sitä, että hän sen jälkeen
jatkaa kannettansa. Enkä minä ymmärrä herra Roquevillardia.

— Oh! Hän tietää poikansa syylliseksi ja ostaa tällä tavoin
lautamiesten anteeksiannon. Herra Frasne taas, kun lautakunnan tuomiota
ei koskaan voi varmasti ennakolta tietää, on pitänyt yhden varmuuden
kahta mahdollisuutta parempana. Muuten kuuluu hän oikeudessa aikovan
vedota tähän maksuun tunnustamisen todisteena. Se on hiukan karkeata.

— Mielenkiintoinen juttu, ennen kaikkea. Herra Roquevillard vanhempi,
vaikka en käsitäkään hänen tekonsa vaikuttimia, on kuitenkin liian
kokenut antaakseen sellaisen aseen vastustajansa käteen ilman
varokeinoja. Kuitti, jonka hän tietenkin on vaatinut, mainitsee
epäilemättä, että vaikkakin hän maksaa kolmannen henkilön velan, hän ei
kuitenkaan tunnusta, että tämä kolmas on hänen poikansa.

— Kuitissa on todella tämä huomautus, vieläpä hyvin jyrkässä muodossa,
ilmoitti asianajaja Paillet, joka tuli ottamaan osaa keskusteluun
minuuttiakaan menettämättä.

— Minä arvasin sen, riemuitsi herra Latache. Ja herra Frasnen olisi
ollut parempi vedota oikeuden päätökseen ennenkuin meni panemaan
nimensä semmoisen paperin alle.

Mutta herra Coulanges ei katsonut itseään voitetuksi.

— Mitä tuommoinen kuitti todistaa? Maksaako kukaan sataatuhatta frangia
jonkun tuntemattoman puolesta?

Läsnäolijat katsoivat hänen olevan oikeassa ja ilmaisivat sen
hyväksyvällä murinalla: ei semmoista tehdä ilman pakottavaa syytä.
Mutta hänen voittonsa oli lyhyt. Asianajaja Paillet riisti sen häneltä
kädenkäänteessä. Tämä hilpeä, pyöreä ja lihava mies tiesi kaikki,
liikkui kaikkialla, puhui kaikki.

— Minä huomaan, sanoi hän, että te ette tunne herra Frasnen ovelinta
temppua.

— Kertokaa.

— Ah! ah!

Hän saattoi uutisellaan ympäristönsä jännitykseen. Mutta kun
soittokunta viritti iänikuista lansieerikatrillia, jätti hän katalasti
kuulijansa noloiksi ja kieri kuin kerä erään naisen luo, jonka hän vei
tanssiin. Paremman puutteessa kerääntyivät herrat ovelle katselemaan
aikansa kuluksi katrillin kulkua. Posket punaisina, muulloin valtoimet
hiukset hyvässä järjestyksessä, solakkana ja hentona vaaleansinisessä
hameessa, jonka kaarteesta kohosi hivelevän valkoinen kaula, noudatti
Jeanne Sassenay tanssin kuvioita huolellisesti ja tärkeän näköisenä.
Herrat lausuivat arvostelukaan:

— Sangen sievä, tuo pikkuinen.

— Liian laiha: katsokaa solisluita.

— No. Kahdeksantoista vanhana.

— Oh, hän menee pian naimisiin.

— Kuinka niin?

— Suuret myötäjäiset.

— Mutta veli tekee velkaa.

— Kuka hänet nai?

— Ei tiedetä vielä. Puhutaan Raymond Bercystä.

— Neiti Roquevillardinko entisestä sulhasesta?

— Hän aloittaa täällä pian lääkärintoimensa.

— Se on totta: hän ei ole vielä tappanut ketään.

Loppukarkelon jälkeen saattoi asianajaja Paillet, joka tunsi
itsensä janoiseksi, naisensa bufettiin, joi samppanjaa, söi
hanhenmaksapasteijin ja suvaitsi näin virkistyneenä palata seuraan,
jossa hänen pakenemistaan ankarasti paheksuttiin. Mutta hän uhkasi
nauraen:

— Jos ette ole siivolla, ette saa tietää mitään.

— No, me kuuntelemme.

— Te märehditte aina vielä sitä juttua, että herra Roquevillard on
korvannut herra Frasnelle satatuhatta frangia.

— Onhan se jo jotakin.

— Pikkujuttu siihen verraten, mitä nyt saatte kuulla.

Ensimmäisten polkantahtien kuuluessa käänsi hän päätään ja näytti siltä
kuin olisi hänellä sydäntä uudelleen karata ja jättää kuulijansa toisen
kerran tyhjille lupauksille. Sikermä miehiä asettui päättävästi oven
kohdalle sulkemaan häneltä tietä.

— Teidän on lämmin, se olisi varomatonta, huomautti herra Latache.

Mutta asianajaja Coulanges käytti toista keinoa ja epäili, ettei
miehellä ollut mitään kerrottavaa. Heti aukaisi salatietäjä suunsa ja
laski saaliinsa irti:

— Etteikö ole? Herra Frasne saa ilmaiseksi La Vigien kartanon, joka on
lähes kahdensadantuhannen frangin arvoinen.

Kaikui epäileviä huudahduksia:

— Vielä mitä.

— Te teette meistä pilaa.

Asianajaja Bastard ja viskaali Vallerois, jotka olivat keskustelleet
syrjempänä, lähestyivät korvat höröllä.

— Niinkuin sanottu, korosti puhuja. Ilmaiseksi.

— Mutta kuinka?

— Näin. Herra Roquevillard on, hankkiakseen tarvitsemansa rahat,
pannut La Vigien myytäväksi. Notario, maitre Doudan, on siitä hänelle
tarjonnut satatuhatta frangia maksettavaksi heti käteisesti, mutta
ehdolla, että hän ilmoittaa ostajan nimen vasta viidentenätoista
päivänä. Viidestoista päivä, pankaa mieleenne tämä lykkäys. Herra
Roquevillard, jolla ennen oikeuden istuntojen alkamista ei ollut
valinnan varaa, suostui. Hän ei voinut toivoa saavansa enempää
näin lyhyessä ajassa. No niin, erään apulaisen lörpöttelyn vuoksi
tiedetään nyt — minä kuulin sen vastikään — että todellinen ostaja on
herra Frasne. Herra Frasne siis antaa satatuhatta frangia toisella
kädellä ottaakseen samat rahat takaisin toisella ja pääsee tällä
yksinkertaisella keinolla suurenmoisen kartanon omistajaksi.

Tämä häikäilemättömyys meni liian paljon yli tavallisten metkujenkin
mitan ollakseen herättämättä hämmästystä. Ei etsitty sen moraalista
syytä enempää kuin oli syvennytty Roquevillardien tekoon vanhan
sukukartanon uhraamiseen. Onnettomuudessa, joka häntä oli kohdannut
ja joka hävitti hänen kotinsa ehkäpä omaisuutensakin oli herra Frasne
tarttunut siihen, mikä häntä vielä kykeni innostuttamaan, afääreihin,
niinkuin taiteilija etsii lohdutusta taiteestaan tai armelias nainen
hyväntekeväisyydestä. Kontrahtien ja numeroiden sokkeloiden selvitys
haihdutti hänen surullisia ajatuksiaan. Hän unohti omat harminsa
möyriessään asiakkaidensa asioita ja vastakkaisten etujen ristiriita
tuotti hänelle tyydytystä. La Vigien juttu häntä erikoisesti
innostutti: se tarjosi tilaisuuden rohkeaan taktilliseen kaappaukseen,
jonka kiusausta hän ei voinut vastustaa. Hän toivoi sen pysyvän salassa
hovioikeuden istuntokauden loppuun. Mutta mikä salaisuus voi säilyä
kaupungissa jossa ei ole kahtakymmentätuhatta asukasta ja jossa jo
sulkeutunutta perhe-elämää pidetään vaateliaana omituisuutena?

Ensimmäisenä lausui mielipiteensä herra Latache parilla sanalla, jotka
hovioikeuden presidentin lausumina olivat melkein tuomion arvoiset:

— Se on säädytöntä.

— Ei ensinkään, intti Coulanges. Tila on myytävänä, se ostetaan. Siihen
on oikeus.

Yhtäkaikki sai herra Frasnen ovela temppu vain vähän hyväksymistä jo
senkin nuorison puolelta, joka nykyään sijoittaa innostuksensa niinkuin
rahansakin vain varmoihin papereihin. Useimpien mielestä meni tämä
kuitenkin liian pitkälle, ja nyt paheksuttiin hänen tekoaan enemmän
kuin vuosi sitten hänen vaimonsa pakoa. Lisäksi teki se, että hän oli
kotoisin Dauphinésta, hänestä nurkkapatrioottien silmissä muukalaisen,
joka tämmöisillä tempuilla rikastutti itseään maan kustannuksella.
Tosin ei ollut pahastuttu Roquevillardien masennusta, joiden ylemmyys
ärsytti yleistä keskinkertaisuutta; mutta ällistyttiin, kun nähtiin
heidän itsensä lisäävän onnettomuuttaan ja omin käsinsä täydentävän
tuhoansa. Mistä tämä lahjoittelu, jos Maurice ei ollut syyllinen, ja
jos hän taas oli, miksi tämä tunnustus? Nuorukaisen päätöstä ei näet
tunnettu. Herra Hamel oli ammattivelvollisuuden mukaisesti vaiti ja
herra Bastardin vaikenemiseen oli eri syynsä: herkutellen, näistä
huomiotaherättävistä seikoista toivoi hän vielä, että hänen apuaan
tullaan pyytämään.

Näissä mietteissään katsoi hän parhaaksi olla mitään lausumatta. Piiri,
jossa asiaa pohdittiin, hajosi, kun tanssin päätyttyä toisia vieraita
tuli huoneeseen. Keskustelu jatkui siellä täällä pienemmissä ryhmissä,
niinkuin sammutettava tuli, jonka liekit rätisevät hajotettuinakin.
Prokuraattori Vallerois joutui yhteen herra Bastardin kanssa eräässä
kolkassa.

— Teillähän on mainio tilaisuus puolustuspuheessanne, sanoi hän,
peitota rouva Frasnen miestä purevalla pilalla.

— Ei ole vielä varmaa, että minä tulen puolustajaksi, vastasi
asianajaja.

— Kuinka, ettekö te pidä puolustuspuhetta? Tämä ajattelematta
livahtanut tunnustus täytyi selittää toisella.

— Tuo hölmö nuorukainen tahtoo välttää vakavaa puolustusta säästääkseen
rakastajattarensa kunniaa.

Nämä sanat lausuttiin ylenkatseellisen pilkallisesti. Ja herra Bastard
selitti tarkkaavalle prokuraattorille, että syytetty kielsi jyrkästi
viittauksenkin rouva Frasnen syyllisyyteen.

— Jos ette te, kuka sitten puolustaa?

— En tiedä. Ehkä herra Hamel.

Esimiestä ei kohdeltu paljoa suuremmalla kunnioituksella kuin syyllistä
rouvaa. Hänen vanhuutensa ja voimattomuutensa arviointia ilmaisi se
ilkkuva sävy, millä hänen nimensä lausuttiin.

Hetken vaitiolon jälkeen päätteli herra Vallerois:

— Minä ymmärrän nyt herra Roquevillardin menettelyn. Hän hävittää itse
varkauden pelastaakseen poikansa. Se on viimeinen keino. Hän ei epäröi
uhrata omaisuuttaan... Se on kaunis teko.

Herra Bastard vastasi tähän kiitokseen kaksimielisellä kädenliikkeellä.

— Asia jää tietenkin kahdenkeskiseksi, lausui hän viitaten
ammattisalaisuuteen.

Ja parta sirosti levällään paidanrinnustimella kulki hän erästä
naisryhmää kohti hitain ja majesteetillisin askelin kuin pyrstöään
pöyhistelevä riikinkukko.

Yksin jäätyään ei prokuraattori kiiruhtanut seuraa etsimään. Hän
ajatteli edelleen herra Roquevillardia kunnioituksen tuntein ja hän
muisteli tämän miehen murheellista ja miehekästä elämää siitä päivästä
alkaen, jolloin hän virkahuoneessaan oli ilmoittanut hänelle herra
Frasnen kanteen ja heti havainnut hänet itsestään välittämättömäksi,
ylpeäksi, valmiiksi uhrauksiin.

»Miksikä», kysyi hän itseltään, »olen minä täällä ainoa hänen
luonteensa suuruuden ymmärtäjä? Ei kukaan läsnäolevista ylettynyt edes
hänen nilkkaansa korkeammalle, ja samat miehet kuitenkin puhuivat
hänestä vastikään yliolkaisesti, ikäänkuin onnettomuus olisi häntä
pienentänyt ja tehnyt heitä huonommaksi. Maaseutu on kostonhimoista ja
kateellista.»

Ääripiirteiltään oli draama liikuttava ja siitä nautittiin. Nuori
Maurice saattoi, tullessaan aseettomana lautakunnan eteen, perheensä
turmioon, mutta hänen isänsä uhrasi vanhan sukukartanon puolesta
hinnasta pelastaakseen tuhlaajapoikansa. Mutta jos hänen asianajajansa
suu oli tukittu, voisi toinen ääni, arvovaltaisempi ja korkeammalta
tuleva, saattaa itsensä kuuluville. Olihan, riitapuolten lausuttua
sanottavansa, yleisen syyttäjän vuorostaan esitettävä oma kantansa.
Eikö hänen velvollisuutensa ollut, tämänlaatuisissa, enemmän
yksityiskuin yleisluontoisissa jutuissa tavanmukaisen »oikeuteen»
vetoamisen asemesta astua väliin tarmokkaasti, paljastaa vihdoinkin
kaiken tämän turmion yksinomainen alku ja juuri, rouva Frasne, ainoa
syyllinen luottamuksen väärinkäyttöön, josta häntä lisäksi ei edes
voitu tuomita? Mikä kaunis tilaisuus palvella oikeutta ja kohtuutta,
antaa itsekullekin tekojensa mukaan ja tuottaa hiukan iloa tuohon niin
kovasti kolhaistuun perheeseen!

Kaikki nämä mietteet kiertelivät herra Valleroisin päässä. Mutta hän
oli syrjäinen: toinen henkilö edusti hovioikeudessa yleisen syyttäjän
virkaa, eikä hän. Maurice Roquevillardin juttu ei enää kuulunut
hänelle. Sitäpaitsi hän oli esteellinen jo sen tavattoman välityksen
vuoksi, jota hän viime vuonna oli yrittänyt notarion suhteen ja joka
ei ollut kauan aikaa voinut pysyä salassa. Miksikä siis sekaantua
asiaan, joka ei enää hänelle kuulunut, ja joka tuotti hänelle vain
ikävyyksiä? Oman mukavuutensa vuoksi oli hänen tyydyttävä osoittamaan
myötätuntoansa vain pysymällä passiivisena.

Ollakseen syventymättä itsekkyyteensä ja sitä tuomitsematta sekaantui
hän vierasten joukkoon ja rauhoittui tuntiessaan seuraa ympärillään.
Vertaistensa läsnäolo oli ihmiselle lohdutus, kun hän joutuu
kiusaukseen mitata pienuuttansa. Ja tätä kiusaustakin tuntevat vain
parhaat.

Kulku bufettiin oli synnyttänyt molempien salien, vastaanottohuoneen ja
ruokasalin läpi alinomaisen ihmisvirran, jota nuoret herrat käyttivät
liehitelläkseen nuoria neitoja. Muutamat näistä vain tanssinhaluisina
huutelivat äänekkäästi soittajia. Toiset osoittivat jo ilmeistä
alkutaitoa siinä keimailussa, joka tähtää puolison valloittamiseen.
Mutta kolmannet — vaikka heitä ei ollut monta — eivät ensin pikaisella
silmäyksellä todenneet, oliko miesten nimettömässä sormusta vai ei
käydessään täydellisellä taidolla vastaamaan heidän mairitteluunsa.
Kilvan hiuskorujen, kaulavöiden, rannerenkaiden ja sormusten
jalokivien kanssa viskelivät hilpeän nuorison silmät säteileviä
välkkeitä lamppujen valossa. Räikeinä niinkuin kirkkaat pilvet
vesivärimaalauksissa vilkkuivat vaaleat tanssipuvut mustien frakkien
välissä.

Mihin luokkaan kuului neiti Jeanne Sassenay, joka juuri erkani
joukosta neiti Roquevillardin viimevuotisen sulhasen Raymond
Bercyn käsipuolessa, äitinsä valvovan katseen häntä seuratessa
hartaasti huoltapitävänä ja hiukan oudostuneena? Oliko hänen pieni
päänsä, suhtamuotoinen kuin kreikkalaisen kuvapatsaan pää, joka
kivihartioiltaan kohoaa niin sirona ja ryhtivarmana, niskalta niin
heiverä, ettei jaksanut säilyttää hylätyn ystävättären muistoa?
Näköhäiriötä vain oli noiden katseiden vilpittömyyden kuultavansininen
sees? Hänen poskillaan oli vielä punanhehkua tanssin jäljeltä. Mutta
hän ei hymyillyt, hän rypisti kulmiansa, puristi huuliansa ja näytti
tehneen vakavan päätöksen, joka ei ollut hänen lapsellisherttaisen
ilmeensä mukainen.

— Minä en ole vielä tanssinut kanssanne, sanoi nuori mies. Suonette
minulle yhden valssin?

— En, vastasi tyttö tylysti, katsahdettuaan, että he olivat yksin.

— Miksi ette? Ovatko teidän kaikki valssinne jo varatut?

— Ei läheskään.

Herra Bercy ei ottanut häntä vakavalta kannalta, vaan loukkautumisen
asemesta alkoi nauraa.

— Vai on teitä minusta varoitettu: kiitos.

Tyttö huoahti kuin väsynyt työmies heittäessään raskaan taakan
hartioiltaan.

— Ei, mutta minun on tosiaan syytä teitä varoittaa, herra Bercy. Teidän
äitinne on puhunut minun äidilleni. Äiti ei salaa minulta mitään,
tai jos salaa, niin minä kuitenkin arvaan. No niin!.. en koskaan,
kuuletteko, en koskaan tule teidän vaimoksenne.

Ällistyneenä kivahti nuori mies.

— Anteeksi, neiti, en ole teidän kättänne pyytänyt.

— Äitinne on tunnustellut maaperää, kuten niin sopivasti sanotaan.

— Äidit sommittelevat paljon suunnitelmia poikiansa varten... Niin
maireinen kuin tämä olisikin, se ei minun aikeisiini soveltuisi.

— Oh! Sen parempi.

— Minä nähkääs en mene lainkaan naimisiin.

— Siinä teette väärin.

Tämä moite tuosta lapsekkaasta suusta oli omituinen ja miltei
hassunkurinen. Jeanne lisäsi:

— Joka on saanut elämässään kohdata semmoisen nuoren tytön kuin
Marguerite Roquevillard on, se ei mene itse hävittämään sellaista onnea.

Siihen oli Jeanne tahtonut tulla. Nyt Raymond sen ymmärsi. Tyttö olisi
nuoren miehen ilmeiden vaihtelusta voinut havaita kuinka oikeaan
hän oli osunut, mutta siinä iässä eivät silmät vielä ole kylliksi
tottuneet seuraamaan sisäisten liikuntojen väreilyä. Niinpä menikin hän
suhdattomiin ryhtymällä julistamaan vasta koulupenkiltä päässeen tytön
ihmishalveksumista.

— On aina huonoa, hyvä herra, hylätä morsiamensa. Mutta kun häntä
kohtaa kova onni, niin se on suorastaan inhoittavaa.

Millä oikeudella kävi hän nuhtelemaan toista näin häikäilemättömästi?
Raymond Bercytä se suututti, ja kuitenkin tunsi hän sydämensä pohjalla
kirpeää iloa kuullessaan puhuttavan Margueritesta. Kumpikin tunnelma
tuli esiin hänen vastauksessaan.

— En ole valinnut teitä tuomarikseni, neiti. Mutta jos te puhutte
toisen nimessä, niin vastaan teille...

— Minä en puhu kenenkään nimessä.

—... Että teidän tietonne eivät ole oikeat. Minä en purkanut kihlausta,
joka oli minulle rakas.

— Joka teille oli rakas! Niin, kun päivä paistaa, silloin on kyllä
teikäläisiä paikalla; mutta kun sataa, ei ole enää ketään.

— Kuulkaa, te käytte kohtuuttomaksi. Minä alan menettää
kärsivällisyyteni.

Mutta tytön ote oli luja eikä hän vain hellittänyt:

— Joka suuttuu, se on väärässä.

— Minä en ole teille tilivelvollinen, neiti. Tietkää kuitenkin, että
neiti Roquevillard purki kihlauksemme omasta aloitteestaan.

— Jalomielisyydestä.

— Kysymättä minun sydäntäni, välittämättä minun tuskastani.

— Mutta silloinhan teidän ei olisi pitänyt hyväksyä purkausta.

Tyttö oli aivan punainen, pois suunniltaan, ja vaivoin vain toinenkin
sai pysytyksi tyynenä:

— Entä jos hänen veljensä on tuomittu?

— Ihana juttu!

— Mitä? Niinkö, neiti?

— Niin, toden totta! Jos minä rakastaisin, niin minusta olisi
yhdentekevää, vaikka sulhaseni lähetettäisiin kuritushuoneeseen. Minä
seuraisin häntä sinne, ymmärrättekö, herra. Ja jos päästäkseni häntä
seuraamaan täytyisi tehdä rikos, minä tekisin sen. Pif paf, heti kohta.

— Te olette lapsi.

Mutta äkkiä muutti Raymond sävyä ja lausui käheällä äänellä:

— Luuletteko, etten minä häntä kaipaa?

Yhtä äkisti muuttuneena kuin toinenkin ja riemuiten oli tyttö vähällä
kapsahtaa tämän kaulaan, ja rouva Sassenay, jota tytön eleet kaukaa
kummastuttivat, tuli levottomaksi ja alkoi lähestyä.

— Ah! Aavistinhan, että te ette voinut haluta naimisiin minun kanssani.
No hyvä, rientäkää nyt. Juoskaa selittämään asianne Margueritelle.
Pyytäkää häntä minunkin puolestani antamaan teille anteeksi. Ja ottakaa
nopeasti jälleen paikkanne perheessä ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen
se on liian myöhäistä. Se on parempi kuin hoidella potilaita kaiken
maailman kelvottomilla lääkkeillä.

— Kiitos.

— Menkää heti.

— Mutta kello on puoli kaksitoista.

— Sitten huomenna.

Rouva Sassenayn, joka suuntasi kulkunsa tytärtään kohti, pidätti
sikermä, jossa puhuttiin vilkkaasti ja joka yhä suureni.

— Oletteko varma? kysyi herra Vallerois nuorelta upseerilta, jonka
univormussa oli esikunnan kainalopunos.

— Täydellisesti. Tieto saapui divisionaan kello kuusi. Kenraali lähti
mieskohtaisesti herra Roquevillardin luo.

— Mieskohtaisesti, totesi herra Coulanges, jota tämä virallinen käynti
kukistuneen luona hämmästytti ja hämmensi.

Rouva Sassenay tiedusteli asiaa lähimpänä seisovalta, joka oli herra
Latache:

— Mistä tiedosta puhutaan?

— Luutnantti Roquevillardin kuolemasta, rouva. Hän on kuollut Sudanissa
keltakuumeeseen.

— Kylläpä _ne_ ovat onnettomia! lausui rouva säälin liikuttamana.

— Se on totta, rouva.

Näin ankara isku palautti Roquevillardeille naisten myötätunnon ja
vaimensi miesten pahansuopuuden, joka olisi tyynesti sietänyt heidän
aineellisen ja moraalisen masennuksensa. Tahdottiin nolata heitä, mutta
kohtalo kolhaili heitä lakkaamatta, säälimättä. Herra Frasnen ja hänen
etevän temppunsa kannattajat vaikenivat ja prokuraattori lausui yleisen
tunnelman julki yhdellä sanalla:

— Ihmisparat!

Tämän keskustelun jälkeen katosi Jeanne Sassenay. Turhaan etsi hänen
äitinsä häntä kautta koko huoneiston. Eteisessä kohtasi hän Raymond
Bercyn, joka oli kiireesti panemassa päällysnuttua ylleen.

— Joko te lähdette, herra?

— Jo, rouva, vastasi tämä ennenaikaista poistumistaan selittämättä.

Rouva huomasi nuoren miehen hämmennyksen ja asettaen tyttärensä
katoamisen tämän seikan yhteyteen alkoi todella tulla levottomaksi.

— Ettekö ole nähnyt Jeannea? kysyi hän puolisoltaan, jonka hän kohtasi
salonkien kynnyksellä.

— En. Etsittekö häntä?

Herra Sassenay oli suora toimen mies, joka ei herkästi huomannut
kaikkia sielunvivahteita, yhtä kykenevä voittamaan suurimpiakin
aineellisia vaikeuksia kuin kykenemätön pysähtymään tunteita
tarkkaamaan.

Rouva katsoi turhaksi ilmaista hänelle pelkoansa ja kehoitti vain
pitämään huolta vieraista. Sitten läksi hän suoraan tyttärensä
huoneeseen. Avattuaan oven ei hänen tarvinnut muuta kuin vääntää
sähkövalon nappulaa nähdäkseen tyttönsä istuvan nojatuoliin
kyyristyneenä ja itkevän hillittömästi ensinkään ajattelematta pukunsa
tärveltymistä. Hyväillen alkoi äiti tiedustella:

— Jeanne; mikä sinun on?

— Äiti.

Se oli kuin pienen lapsen valitus, joka pian rauhoittuu.

— Miksi itket?

— Ajattelen Margueriten surua ja minä täällä tanssin.

Rouva Sassenay rauhoittui. Hän tunsi tyttärensä suuren ystävyyden neiti
Roquevillardia kohtaan. Mutta kun nyyhkytykset eivät tauonneet, kysyi
hän hellästi:

— Muistathan luutnantti Hubertin?

— Muistan... hän oli herttainen... mutta tennispelissä me riitelimme.
Hän oli aina voitolla.

Nuoren tytön huoli ei siis johtunut siitä.

— Marguerite-parka, jatkoi hän välittömästi. Enemmän kuin Hubertista
pidin minä Mauricesta, joka on vankilassa. Hänet vapautetaan, eikö niin?

— Minä toivon niin, rakkaani.

— Viaton, vapautettuna tai vaikkapa tuomittunakin, se on aina kaunista,
eikö ole, äiti?

— Oletko varma, että hän on viaton?

— Margueritenko veli? Totta kai!

Rouva Sassenay hymyili tätä purkausta ja tätä varmuutta, joiden
ilmaisun hän oli aiheuttanut. Ja yhä hyväillen tytärtänsä muisti
hän erään jo ammoin sukeutuneen keskustelunsa rouva Roquevillardin
kanssa: »Kerran kenties», oli hurskas rouva lausunut, »jos Maurice sen
ansaitsee, pyydän hänelle tyttärenne kättä. Siten jäisi hän teidän
luoksenne.» Maurice ei ollut sitä ansainnut, mutta haaveilevan tytön
mieleen oli hänellä yhä muinainen vaikutusvaltansa. Siinä oli vaara.
Täytyi olla varuillansa. Ja päättäessään siitä huolehtia ajatteli
Jeannen äiti tahtomattaan muita Roquevillardeja, kuolleita ja eläviä,
niin ansiokkaita ja niin kovia kokeneita. Tanssisoiton sävelet
kuuluivat huoneeseen.

— Pyyhi silmäsi, pikkuruinen. Varovasti. Hiukan puuteria. Hyvä.
Sinä olet sievä tänä iltana. Nyt palatkaamme pian saliin. Meidän
poissaolomme huomataan.

— Se on totta, äiti. Minä olen lupautunut tähän valssiin.

Ja äkkiä päästen ennalleen astui nuori tyttö äitinsä edellä käytävään.

... Tällä samalla hetkellä asteli Raymond Bercy, johon hänen ystävänsä
Hubertin kuolema oli kipeästi koskenut, edestakaisin Roquevillardin
talon edustalla. Linnan lumipeittoiset katot kimmelsivät tähtien
valossa. Arkistontorni ja tapuli näyttivät valvovan nukkuvan kaupungin
vartijoina. Työhuoneen neljästä ikkunasta, jotka hän hyvin tunsi, näkyi
verhojen lomista heikkoa valoa. Siellä istuivat yhdessä Marguerite ja
hänen isänsä, sydän uuden kohtalon iskun satuttamana.

Hänen teki mieli pyrkiä sisään, mutta hän ei uskaltanut. Hänen toimensa
vaaraanjoutuminen, hänen vanhempaansa paheksuminen, yleinen mielipide,
kaikki itsekkyyden pimeät voimat pidättivät häntä vielä. Mutta kylmässä
yössä, myöhään jatkuneen kävelynsä kestäessä oppi hän omaa sydäntänsä
ja tunsi, että suru ja sääli rakentavat rakkautta enemmän kuin ilo.



IV.

MAAN NEUVO.


Oli tehtävä päätös. Herra Roquevillardia oli vastikään kohdannut
isku, sanoma hänen poikansa menettämisestä; lyhyt virallinen kirjelmä
ilmoitti, että hän oli kuollut isänmaan palveluksessa, etäisellä
etuvartiopaikalla, kaukana kaikesta avunsaannin mahdollisuudesta; mutta
hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut antautua
surunsa muisteloihin. Hubert, joka oli lähtenyt siirtomaihin etsimään
vaaraa ja puhdistamaan tahrattua nimeä, oli perheensä unohtaneen
Mauricen erheen viimeinen sovitusuhri. Huomenna oli Mauricen saavuttava
oikeuteen, mutta ei vieläkään ollut päästy vaikeuksista, joita hän oli
puolustukselleen asettanut. Tietenkään ei sukutilan uhraus saattanut
olla turha. Luonnollisestikin teki vahingon korvaus vapauttamisen,
joskaan ei varmaksi, niin ainakin luultavaksi, ja muutti aseman
syytetyn eduksi. Mutta tämä vapautus juuri ei saanut tapahtua suosiosta
tai säälistä. Jos mieli astua jälleen paikalleen kotilieden luo
kaupungissa ja ammatissaan, jatkaa perimystänsä ja vuorostaan siirtää
se eteenpäin, täytyi nuorukaisen lähteä oikeussalista pienimmästäkin
väärästä epäluulosta puhdistettuna, syyttömänä mihinkään rikokseen
lakia ja kunniaa vastaan. Mutta kuinka se oli saavutettavissa
mainitsematta rouva Frasnen nimeä? Tosin oli herra Bastard La Vigien
myynnin jälkeen vielä uudelleen tarjoutunut puolustajaksi.

— Asia tulee teille kalliimmaksi kuin kannattaisi, oli hän lausunut
virkaveljelleen ammatillisella kyynillisyydellään. Mutta tämä
jalomielisyys hellyttää lautamiehet. Nuo ihmiset, jotka ovat niin
sanomattoman saitoja, itkevät ääneen kuullessaan, että olette myynyt
maanne korvataksenne toisen tappion. He saattaisivat, lähemmin
harkitessaan, tuomita sittenkin, sen huonon esimerkin vuoksi, jonka te
annatte, ellei herra Frasnen ovela temppu, loppuponneksi oikeudessa
paljastettuna, olisi omiansa saattamaan heitä raivoisaan ja suotuisaan
kiihkoon.

Sillä oikeuden ja ihmisyyden hän arvioi vähäksi. Hän tunsi asian, hän
tarjoutui. Maineensa vuoksi piti hän sitä tärkeänä. Kello viisi tulisi
hän viimeisen kerran keskustelemaan herra Roquevillardin luo tämän ja
herra Hamelin kanssa puolustuspuheensa pääpiirteistä. Mauricen isällä
ei kuitenkaan ollut luottamusta tähän teatterimaiseen ja kielteiseen
tapaan puoltaa sukunsa asiaa.

Aamiaisen jälkeen, johon hänen tyttärensä ja hän tuskin koskivat,
nousi hän lähteäkseen ulos. Surun liian suuri paino tukehdutti häntä
huoneessa. Ulkosalla kävi paremmin miettiminen. Ilma virkistäisi hänen
ajatuksiansa, hänen väsyneitä voimiansa, hänen masentunutta mieltänsä.
Kun hän jo oli ovella, kutsui Marguerite häntä:

— Isä.

Hän kääntyi mieli hellänä. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja jo
ennenkin oli tytär ollut hänen uskottunsa, hänen neuvonantajansa, hänen
päiviensä ainoa ilo. Pikku Julienin lähdettyä — Charles Marcellaz oli
perheneuvottelun jälkeisenä päivänä vienyt tämän Lyoniin — olivat he
aivan kahdenkesken vähitellen autioituneessa kodissa. Vielä viime
yön olivat he viettäneet yhdessä melkein aamuun saakka, puhellen
Hubertista, kyynelehtien, rukoillen. Sattuessaan lähelle oli isä hiljaa
laskenut kätensä Margueriten kauniille hiuksille. Tyttö ymmärsi, että
hän siunasi häntä hiljaa ja sanattomasti, ja hänen silmänsä, niin
herkästi sumentuvat, niin kyyneleihin tottuneet, vettyivät vielä kerran.

— Isä, kysyi hän, mitä sinä olet päättänyt Mauricen suhteen?

— Bastard on valmis häntä puolustamaan. Kello viisi tulee hän tänne
herra Hamelin kanssa. Minä menen ulkoilmaan miettimään lopullisia
ohjeitani.

— Etkö halua, että tulen sinua saattamaan?

— En, pikkuruinen. Ole minusta huoleton. Minä työskentelen
kävellessäni. Meillä ei ole aikaa haudata kuolleitamme. Elävät kutsuvat
meitä.

— Sitten minä menen vankilaan, lausui neito.

— Niin, sinä voit _hänelle_ ilmoittaa onnettomuuden.

— Maurice-parka, kuinka hän tulee kärsimään!

— Vähemmän kuin me.

— Oi, ei, isä, yhtä paljon kuin me ja enemmän kuin me. Hän syyttää
itseänsä.

— Sopiikin. Hubert lähti hänen tähtensä.

— Senpä vuoksi, isä. Me itkemme, me, ilman itsesyytöksiä. Enkö saa
sanoa hänelle mitään sinun puolestasi.

— Ei, ei mitään.

— Isä...

— Sano hänelle... pyydä häntä muistamaan, että hän on viimeinen
Roquevillard.

Herra Roquevillard lähti, kulki linnan editse ja asteli kaupungin
ulkopuolelle. Oli kaunis talvipäivä ja aurinko kimmelsi lumella.
Vaistomaisesti kääntyi hän Lyonin tielle, joka johtaa La Vigiehin ja
joka oli hänen totunnainen kävelytiensä. Se kulkee Cogninin kylän läpi
ja kääntyy, St Charles-sillan sahan takana, Viminesin ja St. Cassinin
rinteiden välillä, Lépinen ja Corbeletin vuorten liepeille, jotka
pitkänä jonona saattavat sitä Echellesin solaan. Saavuttuaan tälle
kohtaa kääntyi herra Roquevillard ajatuksiinsa vaipuneena peltotielle,
joka johti hänen entiseen kartanoonsa. Hän kulki Hyèresin poikki vievän
vanhan sillan yli, jonka alla oli kapea railo vettä jäänreunojen
välissä, mitä lehdettömät poppelit ja raidat eivät riittäneet
verhoamaan.

Hiukan kaarrettuaan joutui hän autioon Montagnolen seinämien
sulkemaan laakson mutkaan, jonne vuorenhuipulla oleva kellotapuli
piirtyi taivasta vasten. Mutta hän ei huomannut yksinäisyyttään.
Päinvastoin hän kulki ripeämmin ja tunsi huoltensa huojennusta.
Olihan hän omalla pohjallaan, vieläpä molemmin puolin. Ja tuntui kuin
hyvä maa olisi vastannut hänen vanhaan ja varmaan ystävyyteensä,
hänen lapsuutensa muistoihin, jotka hänessä vieläkin elivät, koko
siihen ihmistyöhön, joka luonnon jälkeen oli sen muovaellut. Tuosta
viinitarhasta vasemmalla, jonka peitetyistä köynnöksistä hän erotti
vain rautalangalla yhdistetyt seipäät, oli hän vielä syksyllä korjannut
sadon. Oikealla, tuollapuolen puron, joka oli molempain naapurikuntain
rajana, näkyi lehdetön rinne. Yksi ainoa puu näytti sitä vallitsevan —
siinä oli se pyökki- ja tammimetsä, jonka hän säästöillänsä oli ostanut
pyöristääkseen tilaansa ja jonka hän oli määrännyt hakattavaksi.
Tuolla taas läheisemmän rinteen kyljessä näki hän kartanon, jota
hän oli laajemmaksi rakennuttanut ja jonka ränstyneisyyskin todisti
suvun sitkeyttä ja yhteyshenkeä. Hän menisi kartanoon, hyväilisi
lapsia, joisi pehtorin kanssa, joka ei halveksinut alkoholia, pikarin
viinaa, jonka hän itse sekoittaisi, ja katselisi ennen kaikkea laajaa
näköpiiriä, jonka määräävinä, liikkumattomina piirteinä olivat vuorten
valtavat muodostumat, hedelmälliset vainiot ja kaukainen järvi, sitten
La Vigien ahtaampaa piiriä ja sen eri viljelyksiä.

Hajamielisenä kulki hän näin eteenpäin. Kotoisella maaperällä sai hänen
astuntansa muinaisen joustavuuden, niitä aikoja muistuttavan, jolloin
hän vuosien painosta huolimatta tunsi olevansa nuori, koska hän oli
onnellinen, omiensa ympäröimä ja tukema.

Äkkiä hän pysähtyi:

»Täällähän», juolahtikin nyt hänen mieleensä, »minä en olekaan enää
kotonani. Roquevillardit eivät enää ole täällä isäntiä. Mitäs minulla
tänne on asiaa? Lähdetään pois.»

Ja hän kääntyi paluumatkalle pää painuksissa, niinkuin
hedelmäpuutarhasta tavatulla maankiertäjällä.

Hän pysähtyi Cogninin ja St. Cassinin rajapuron luona, kulki sen yli
ja oli tällä kertaa maankaistaleella, joka vielä liittämättömänä
päätilaan ei kuulunut kauppaan ja oli nyttemmin hänen ainoa kiinteä
omaisuutensa. Rinteen juurella hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään,
kuten peräytyvä joukko suojapaikan kohdatessaan. Sitten alkoi hän
nousta rinnettä, vaikka vaivalloisesti, sillä jalka livetti ja hänen
täytyi turvautua keppiinsä pysyäkseen pystyssä. Huonosti näkyvä polku
haipui lopulta kokonaan. Silloin suuntasi hän kulkunsa puuta kohti,
joka seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Se oli vanha tammi, joka
oli säästetty, ei ikänsä eikä runkonsa ja oksakkuutensa vuoksi, vaan
alkavan lahoutumisen tähden, joka halvensi sen hintaa. Sen tukevat
lehdet, aivan käpristyneinä ikäänkuin paremmin itseään puolustaakseen,
eivät kuivuneinakaan olleet hylänneet oksia, vaan näyttivät tuolla
täällä vielä huurteenkin alta vasken väriä. Pitkin rinnettä rötkötti
kaadettuja runkoja, joita hakkaajat eivät olleet ehtineet kuljettaa
pois ennen talven tuloa, kuin ruumiita lumessa, toiset vielä
pukimissaan, toiset jo alastomina.

Vihdoin pääsi herra Roquevillard päämääräänsä. Hän kosketti kädellään,
kuin ystävä, puuta, joka oli viehtänyt hänet tänne saakka. Ja hän
ihmetteli sen suuruutta ja jyhkeyttä.

»Sinä olet niinkuin minäkin», mietti hän pyyhkien otsaansa. »Olet
nähnyt kumppaniesi kaatuvan ja seisot yksin paikoillasi. Mutta me
olemme tuomitut. Aika on se kirves, joka pian meidät kaataa.»

Hän oli kulkiessaan hiukan myöhästynyt. Vaikka iltapäivä ei vielä
ollut pitkällä, alkoi aurinko jo kallistua Lépinen harjan puoleen.
Joulukuun päivät ovat niin lyhyet ja vuorten läheisyys lyhensi
niitä vielä enemmän. Kukkulalta oli melkein sama näköala kuin La
Vigiestäkin: edessä Lignal, alhaalla Echellesin laaksojono ja oikealla,
taustassa, alangon takana, Bourgetin järvi, Révardin vuoret, Nivoletin
säännölliset pengermät. Lumi tasoitti piirteitä, kohotti alankoja,
yhtäläistytti maisemaa. Illan enteet loivat siihen hienosti punertavaa
värinsävyä. Se oli maisemassa kuin vilun väre iholla.

Ilma oli kylmä ja herra Roquevillard tunsi vilua ja napitti
päällysnuttunsa. Nyt, kun kävely ei häntä enää lämmittänyt, palautui
taas iän ja huolten paino. Miksikä oli hän noussut tälle kummulle, ja
tullut katsomaan rinnettä, jossa kaadetut puut jättivät maan paljaaksi
ja joka muistutti hautausmaata? Tuliko hän tänne, vastapäätä vanhaa
kartanoa, jonka hän useiden vuosisatojen säilyttämisponnistusten
jälkeen oli luovuttanut pois, miettimään häviötänsä ja viettämään
toiveidensa hautajaisia? Laakson toisella puolella saattoi hän erottaa
rakennukset ja maat, jotka perinnön kautta olivat kuuluneet hänelle.
Talo, joka vielä viime vuonna oli suojaansa koonnut koko perheen,,
yhtyneenä ja hilpeänä, oli nyt suljettu eikä hän enää sinne milloinkaan
palaisi.

Äänettömyys ja yksinäisyys ympäröi häntä tällä raastetulla
hautakummulla. Hänen ympärillään, hänen sisässään oli kuolema. Ja
niinkuin voitettu päällikkö taistelun jälkeen toimittaa nimienhuudon,
palautti hän yksitellen mieleensä murheensa: huolten näännyttämän
ja kaataman vaimonsa; luostariin ja merten taa joutuneen, häneltä
poismenneen tyttärensä Félicien; vanhemman poikansa, paremman
poikansa Hubertin, nuoruutensa kukkeudessa, kaukana Ranskasta,
kaukana omaisistaan poistemmatun; kotiseutua paenneen Germainen;
köyhyytensä vuoksi aviottomuuteen vihkiytyneen Margueriten, ja
viimeisen Roquevillardin, hänen, josta rodun tulevaisuus riippui, joka
oli vankilassa häpeällisen syytteen alaisena ja jota sukutilankin
uhraamisesta huolimatta saattoi uhata tuomio. Turhaan oli hän
pyhittänyt kuusikymmentä vuotta perheen viljelyyn. Yhden ainoan
jäsenensä hairahduksen iskemänä, kaatamana virui suku La Vigien
liepeellä, niinkuin nuo rinteen lumessa värjöttävät puut. Ja mieheen,
jolle luja voima ja usko lupasivat voittoa, palasi tappion häpeä.

Alakuloisuudessaan nojautui hän tammeen, ikäänkuin se olisi ollut hänen
onnettomuustoverinsa. Häneltä pääsi pitkä toivottomuuden huokaus,
samanlainen kuin puulta, joka yhä uusiutuvista kirveeniskuista äkkiä
horjahtaa ja alkaa kaatua. Taivaalla ja maalla oli tyyni, liikkumaton
väri, eikä kumpikaan kuullut hänen valitustaan. Ja hän tunsi itsensä
hyljätyksi.

Kaksi kyyneltä valahti hänen poskilleen. Ne olivat miehen kyyneliä,
harvinaisia ja liikuttavia, koska ne ovat nöyryyden ja heikkouden
tunnustus. Vilun ilman vuoksi ne vierivät vain hitaasti, puoliksi
hyhmettyneitä lämmöttömiä poskipäitä. Hän ei ajatellut, että hän itki.
Hän huomasi sen vasta havaitessaan erään ihmisolennon, joka vuorostaan
pyrki hitaasti rinnettä ylös. Ja jottei häntä murheen valtaamana
yllätettäisi, pyyhki hän silmänsä. Tulija oli vanha vaimo, joka kulki
kokoamassa kuivaneista oksista risukimppuja. Kumarassa kulkien ei tämä
nähnyt kummulla seisojaa. Vasta tultuaan tammen lähelle oikaisihe hän
hiukan ja havaitsi vieraan.

— Herra François, lausui hän.

— La Fauchois.

Vaimo tuli lähemmäksi, laski taakkansa maahan, mietti mitä sanoa, mutta
kun ei mitään keksinyt, alkoi nyyhkyttää, ei hiljaa, vaan ääneen.

— Mitä sinä itket? kysyi herra Roquevillard.

— Teitä, herra François.

— Minuako?

— Niin.

Hän ei ollut milloinkaan uskonut surujansa muille. Hänen loitontava
ylpeytensä karkoitti säälin. Mutta tämän köyhän vaimon säälittelyn hän
otti vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

— Sinä olet kuullut minun onnettomuuksistani?

— Olen, herra François.

— Kyllä... eräältä St. Cassinin mieheltä, joka tänä aamuna palasi
kaupungista.

— Ah!

He vaikenivat ja La Fauchois alkoi uudelleen ääneensä valitella.
Äänetön suru ei ole rahvaan luonnon mukaista.

— Hubert-herra, niin leikkisä, niin nuorekas, ja kohtelias kaikille...
Keittiöönkin tuli katselemaan ruokia ja oli niin hyväntuulinen... Entäs
rouva... oli kerrassaan Jumalan pyhiä... Varmasti ne taivaaseen pääsee,
herra François.

Äänettömänä seisten kadehti herra Roquevillard vainajia, jotka saivat
levätä. Mutta puheliaana jatkoi La Fauchois:

— Entä Maurice-herra, tottahan se teille takaisin annetaan?

Ja melkein kuiskaten rahvaalle ominaisella oikeuden pelolla lisäsi hän:

— Se on huomenna esillä, asia.

Ja risti itsensä ikäänkuin anoen taivaan apua. Herra Roquevillardin
mieleen muistui tämän vaimon tytär, joka oli tuomittu varkaudesta,
ja hän tiedusteli tätä, sillä hänen kovia kokenut sydämensä ei enää
tuntenut moittimista.

— Entäs sinun tyttäresi, onko sinulla tietoja hänestä?

— Se on tullut takaisin, herra François.

— Siinä hän teki hyvin.

— No, ei siinä ole hänen ansiotaan. Se oli pakko. Hän tuli Lyonista
ihan sairaana. Eikä tahdo ottaa parantuakseen.

— Mikä hänellä on?

— Lapsivuoteen seurauksia.

— Lapsivuoteen? Onko hän mennyt naimisiin?

— Ei, herra Frangois. Hänellä on vain lapsi. Herttainen ja elävä
nupukka, joka jokeltaa koko pitkän päivän. Minä en tahtonut ensin sitä
nähdäkään, enkeliä. Te ymmärrätte, häpeän tähden. Mutta kun minä sen
näin, niin se kun vain naurahti, niin se käänsi minulta veret. Nyt se
on koko minun iloni.

— Onko se tyttö?

— Tyttökö? Sanokaa poika, suuri pyylevä poika.

— Siitä on sinulle paljon vaivaa.

— On varmasti. Mutta kun tulen kotia ja poika on siinä maitopullo
suussa, niin on niinkuin joisi teidän viiniänne. Lämmintä antaa ja
elämän makua.

— Sinä olet jo vanha töihin.

— Ihan niin. Enhän minä enää muuhun kelpaakaan kuin siihen.

Näin hän omasta kurjuudestaankin löysi lohdutusta, ja onnettomuus
antoi hänen loppupäivillensä runsaan harrastuksen. Herra Roquevillard
tunsi oman huolensa huojentuvan tästä kertomuksesta ja ihmetteli
vaimoparkaa, joka tietämättänsä antoi hänelle esimerkin anteeksiannosta
ja uskalluksesta. Vaimo kumartui nostamaan risukimppua olalleen.

— Näkemiin, herra François.

— Minne matka?

— Cogniniin, viemään puitani leipurille.

— Odota.

Herra Roquevillard halusi häntä auttaakseen antaa hänelle viiden
frangin rahan, mutta La Fauchois esteli.

— Ota, sanon minä.

— Herra François, nythän ei La Vigie enää ole teidän, mikäli kerrotaan.

Asianajajan otsa synkkeni.

— Ei, La Vigie ei ole enää minun. Ota kuitenkin minun mielikseni.

Vaimo ymmärsi loukkaavansa kieltämällä ja ojensi kätensä. Hän läksi
sitten kulkemaan rinnettä alas notkistaen polviansa joka askeleella,
jottei luiskahtaisi. Herra Roquevillard katseli poistuvaa, joka yhä
pieneni, kunnes näkyi vain musta pilkku laakson pohjalla. Hän oli
jälleen yksin, mutta muuttuneena. Tuo köyhä vaimo oli satakertaisesti
maksanut takaisin sen rohkaisun, jonka hän viime vuonna viininkorjuun
aikana lienee itse saattanut saada.

Oli jo tullut ilta. Liikkumattomaan ja ikäänkuin lumen alle
jähmettyneeseen luontoon ilmaantui tuo juhlallinen ja salaperäinen
hartaus, joka tuntuu vähää ennen päivän pakenemista. Vuorten piirteet
sulautuvat vaalean taivaan reunaan. Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta,
joka äänettömyydessään oli vaikuttavampi kuin myrskyn pauhina.

Kukkulan juurella solisi pieni puro ohuen jääriitteen alla, joka
särkyneiltä kohdiltaan alkoi uudelleen riittyä. Maa oli haudattu lumen
valkeuteen niinkuin jalokivi pumpuliin.

Herra Roquevillard katseli suljettua, autiota, isäntäsukunsa orvoksi
jättämää La Vigietä. Nyt tämä näky kiinnitti, innostutti häntä. La
Fauchois oli herättänyt hänessä taistelun vaiston, karkoittanut hänestä
epätoivon. Perheenpäämies työnsi syrjään surun ajatellakseen lasta,
josta hänen oli huolehdittava. Hän etsi keinoa millä hänet varmasti
pelastaisi. Mutta hänen katseensa, joka oli pyytävä kuin rukous,
kohtasi vain tuon kylmän ja julman kuolinvaipan, selkeän ja sanattoman
avaruuden, jolla ei ole ainoatakaan elämän vuodenaikain ja kevään,
kesän, jopa syksynkin lausumista sanoista. Kuinkapa puolustaa poikaansa
ainoastaan entisyydellä? Mitä apua odottaa hyljätyltä maalta, hautaan
astuneelta suvulta? Ja ääneen toisti hän sanat, jotka herra Bastard oli
lausunut ilmoittaessaan että syytetty kieltäytyi keskustelemastakaan
syytöksestä:

— Eihän voi puolustaa vainajilla.

Aurinko, joka kosketti harjalinjaa, loi viimeistä valoaan. Vuorten
rinteille kasaantunut lumi näytti värisevän sen heijettä, ja
punertui ikäänkuin tainnoksista heräten. Kuollut näköpiiri virkosi
valosta. Äänettömänä ja puhtaana suostui se tuntemaan elämää ja sitä
ilmaisemaan. Väräjöivä maa erottui selvästi taivaasta, jonka vaalea
sini sai tuhannen vivahdetta, joiden pääsävynä oli kulta. Ja lähempänä
heijasti puita ja pensaita peittävä huurre iltaruskon säteitä, niinkuin
kristallit, jotka monistavat kynttiläkruunun valoa.

Katse La Vigietä kohti totesi herra Roquevillard tämän ylösnousemuksen
ilmiön. Luonto syntyi uudelleen muutamiksi hetkiksi illan hyväilyjä
varten. Veri elehti uudelleen sen marmorikasvoilla. Nyt erotti entinen
omistaja yksitoikkoisesti valkoisen maiseman asemesta viinitarhojen
sarjan kukkulan huippurinteellä, jonne auringonsäteet sattuivat melkein
vaakasuorasti, tunsi jälleen kunkin eri pellon ja paikan, ja tuolla
täällä puut — korkeat poppelit tyyninä ja ylväinä kuin suorarunkoiset
palmut, laajaoksaiset lehmukset, soijat koivut, täyteläiset kastanjat,
herkät hedelmäpuut, oksat vankina, mutta kuitenkin taitavina
suorittamaan tehtäväänsä — nuo äsken nimettömiksi häipyneet puut
näyttivät hänestä astuvan esiin henkilökohtaisina yksilöinä.

Eikä hän tuntenut enää yksinäisyyttä, sillä hän tiesi näiden haamujen
nimetkin. Tuntien yhä suurempaa liikutusta kutsui hän esiin vuorotellen
kaikki polvet, jotka olivat raivanneet nuo maat, rakentaneet tuon
talon ja kartanon, luoneet tämän suurtilan, vanhimman maalaisen
ensimmäisestä työmekosta alkaen Savoijin Senaatin toogiin saakka, hänen
omaan asianajajavaippaansa asti. Aukeama hänen edessään aina sille
korkealle paikalle saakka, missä hän itse seisoi, oli miehitetty kuin
linnoitus, täynnä hänen esisukuansa, joka vehnän, rukiin, kauran ja
hedelmäpuu- ja viinitarhojen ohella oli tähän maankolkkaan istuttanut
rehellisyyden, kunnian, rohkeuden, jalouden perimystavat. Ja niinkuin
kartanon maantuotteet olivat kauas levittäneet niiden mainetta,
olivat nämä perimykset levinneet kaupunkiin, jota tuolla alhaalla,
vuoripiirin taustassa, varjo alkoi häivyttää, maakuntaan, jota ne
olivat palvelleet, suojelleet, jopa muutamina historiallisina hetkinä
mainehittaneet, aina koko maahan saakka, jonka voiman on luonut juuri
tämmöisten sukujen jatkuvaisuus ja kestävyys.

Hän toisti uudelleen:

»Ei vainajilla puolustella.»

Mutta lisäsi samassa:

»Vainajilla ei, mutta elävillä. He ovat täällä kaikki. Ei ketään puutu
nimenhuudosta. Maa on auennut antaakseen heille tilaa tulla. Minä
astun poikki tuon alhon, joka meitä erottaa. Minä tahdon jälleen yhtyä
heihin.»

Ja hän mittasi alhon syvännettä, ikäänkuin kaikki nämä haamut olisivat
olleet siellä koolla.

Varjo valtasi luonnon. Koko aukeama oli jo sen vallassa. Se kohosi.
Vuoret vielä vastustivat sitä, ja varsinkin pengermäinen Nivolet, joka
vastapäätä auringonlaskua keräsi sen koko hehkunan ja jonka punainen ja
sinipunerva lumi näytti kuumalta kuin sulamassa oleva metalli.

Hartiat kumarassa seurasi herra Roquevillard tätä menoa. Ja äkkiä
vavahti koko hänen olemuksensa. Varjon mukana nousivat myöskin varjot,
kaikki varjot. Ne olivat jättäneet La Vigien, ne tulivat. Nehän hän
taannoin juuri oli nähnyt koolla alhon pohjalla. He tulivat tuomaan
hänelle läsnäoloansa, apuansa, todistustansa. Heitä oli kaikilla
kaltailla. Se oli kuin armeija, joka kokoontui tammen juurella seisovan
päällikkönsä ympärille. Ja kun koko armeija oli koolla, käsitti hän
kuka hänelle takaa voiton.

»Me olemme tehneet työtä, rakastaneet, taistelleet, kärsineet, emme
mieskohtaisissa pyyteissä, niiden pyrkimysperien vuoksi mitä mikin
meistä on saavuttanut tai ollut saavuttamatta, vaan pysyväisempää
päämaalia varten, joka on sukua silmälläpitäen sivuuttanut meidät. Mitä
me olemme saaneet kokoon yhteistä varaa, sen olemme uskoneet sinulle,
sinun viedä sitä edelleen. Se ei ole La Vigie. Maata saa työllä ja
toimeliaisuudella. Meidän sukumme sielu se on, joka on sinussa. Sen
puolustamisen me uskomme sinulle. Mitä puhuit sinä epätoivossasi
yksinäisyydestä ja kuolemasta? Yksinäisyydestäkö? Laske meidät ja
sano meille mistä tulet. Kuolemastako? Perhehän on kuoleman kumous.
Koska sinä elät, olemme me kaikki elossa. Ja kun sinä vuorostasi tulet
meidän joukkoomme, sinä elät edelleen, täytyy sinun elää edelleen
jälkeläisissäsi. Katso: tällä ratkaisevalla hetkellä olemme me kaikki
täällä. Kirvoita huolesi, niinkuin me olemme kirvoittaneet kiven
haudoiltamme. Sinulle, kuuletko, on varattu kunnia olla viimeisen
Roquevillardin puolustaja, pelastaja. Sinä puhut meidän nimessämme.
Tehtäväsi täytettyäsi voit liittyä meihin Jumalan rauhassa...»

Herra Roquevillard nojasi kädellään tammeen. Varjo saavutti Nivoletin
jonka ylin penger vielä välkähteli ennen sammumistaan. Silloin tunsi
hän suuren sisäisen rauhan ja otti vastaan tehtävän, jonka hänelle
antoi menneisyys.

»Maurice, sinun puolustajasi olen minä... Enkä minä lausu rouva Frasnen
nimeä.»

Kun hän lähti puun luota, katseli hän sen ympäristöä:

»Tänne», ajatteli hän, »rakennan minä uudelleen... Minä taikka minun
poikani.»



V.

MARGUERITEN KIHLAUS.


Hubertin kuolema oli järkyttänyt Mauricea ja masentanut ylpeyden, joka
vielä erotti häntä perheestä. Marguerite palasi saattamasta hänelle
surusanomaa vankilaan. Kadulla kulki hän mitään näkemättä suruunsa
sulkeutuneena. Ovella kysyi hän palvelijattareltaan:

— Onko herra tullut kotiin?

Naisella on useammin kuin miehellä henkistä surua vastaan sellainen
vastustusvoima, joka suruun vaipumisen sijasta sallii heidän vielä
lohduttaa, ja Marguerite riensi veljensä luota tukemaan isäänsä.

— Ei vielä, neiti, vastattiin hänelle. Marguerite hämmästyi ja tuli
levottomaksi:

— Eikö vielä?

Itse hän oli viipynyt vankilassa kauan. Ilta tuli. Mutta herra
Roquevillard oli lähtenyt vain lyhyelle kävelylle. Hän odotti kello
viiden aikana Hamelia ja Bastardia, joiden herrojen kanssa hänen oli
määrä viimeistellä huomisen päivän puolustusta. Näissä oloissa oli
hänen paluunsa viipyminen oudostuttavaa.

Samassa lisäsi palvelijatar:

— Mutta salissa on herra, joka on pyytänyt tavata neitiä.

— Minua?

— Niin, neiti.

— Kuka se on?

— Hän sanoi kyllä nimensä. Minä olen sen unohtanut. Eräs tohtori.

Palvelijatar oli vielä tottumaton ja kaupungin henkilöihin ja nimiin
perehtymätön maalaistyttö.

— Ei pidä ottaa vastaan, Mélanie, sanoi Marguerite moittivalla äänellä.
Vielä semmoisena päivänä kuin tänään.

— Sitä minä ajattelinkin, neiti. Hän vain ei tahtonut lähteä. Hänellä
on asiaa neidille.

Marguerite astui saliin vastahakoisesti hattu päässä ja suruharso
silmillä saattaakseen kutsumattoman vieraan lähtemään. Siellä oli
Raymond Bercy. Yhtä liikutettuna kuin Margueritekin, lausui hän:

— Neiti...

Marguerite näytti aikovan poistua, mutta hämmästyneenä ja rukoilevalla
äänellä koetti Raymond häntä pidättää:

— Neiti Marguerite antakaa anteeksi, että olen tullut. Minä kuulin
eilen illalla teidän onnettomuudestanne. Niinpä...

— Herra, sanoi hän astuen eteenpäin.

Tämä ainoa vakaasti lausuttu sana karkoitti vieraan loitolle ja kielsi
häneltä säälimisen oikeuden. Niinkuin isänsäkin torjui Marguerite
säälittelyn. Hämmentyneenä painoi hänen entinen sulhasensa päänsä alas
ja vaikeni. Leppeämmin lausui neito:

Isien perintö — 10

— Miksikä, hyvä herra, tahdotte tavata minua... tänään?

Raymond katsahti häneen ja huokasi, nöyrästi anoen suopeutta:

— Koska huomenna olisi liian myöhäistä.

— Liian myöhäistä? Huomenna? Onko teillä jotakin minulle sanomista?
Koskeeko se Mauricea?

Itsensä unohtaen ei Marguerite ajatellutkaan, että kysymys saattoi olla
hänestä itsestään. Olivathan kaikki siteet Raymondin ja hänen välillään
katkaistut vuosi sitten, siitä päivästä alkaen, jolloin Raymond
äitinsä rouva Bercyn luona ei ollut kaihtanut kihlauksensa purkamista
puolustaakseen hänen nimensä kunniaa. Sulhanen ei ollut yrittänytkään
saavuttaa uudestaan hänen suosiotaan ja lupaustaan. Tapahtumat olivat
vyöryneet kuin myrsky: herra Frasnen ilmianto, rouva Roquevillardin
kuolema, Mauricen tuomitseminen poissaolevana, perheen häpeä ja häviö,
ja, kohtalon viimeisenä kovuutena, vanhemman pojan, tulevaisuuden
varamiehen, menetys. Siinä oli enemmän kuin tarvittiin seikkoja
selittämään hylkäämistä, kaihtamista, unohtamista. Onnettomuuden
erioikeutuksiahan on eristäminen. Yksinäisyydessä oli Marguerite
niellyt kyyneleensä ja surunsa. Saineesti tyhjentänyt katkeruuden
kalkin sitä jakamatta. Millä oikeudella tuli tuo nyt tuomaan hänelle
hyödytöntä läsnäoloansa ja meltoa myötätuntoansa? Mutta epäilemättä
aiheutti hänen tulonsa joku toinen syy. Kenties tiesi hän jotakin, joka
saattoi koskea syytetyn puolustamista. Tämän nojalla ja ainoastaan
tämän nojalla antoi Marguerite anteeksi, että Raymond oli murtanut
salvan ja tunkeutunut taloon.

Raymond ei kiirehtinyt selityksen antamista. Näkyvästi oli hän suuren
sisäisen hämmennyksen vallassa.

— Puhukaa, herra.

Ääni kalvaana vastasi hän:

— Ei se koske Mauricea.

— Mitä sitten?

Marguerite astui askeleen eteenpäin ja työnsi syrjään harsonsa, joka
häiritsi hänen liikkeitään ja teki hänen kasvonsa epämääräisiksi.
Näin lähestyessään suorana ja ankarana näytti hän Raymondista vielä
kaukaisemmalta. Mustan puvun ja päähineen välillä olivat hänen
kasvonsa niin kalpeat — silmien katse murhaavana ja huulet ohuina kuin
punainen viiva — että Raymondin, joka nyt tunsi hänet kaukaiseksi ja
surulliseksi ja pelkäsi, ettei voisi häntä taivuttaa, mutta joka halusi
kiihkeästi antaa hänelle hartaan hellyytensä apua, täytyi pidättää
kyyneleitään ja koota kaikki rohkeutensa päästäkseen alkamaan. Ensin
hän sopersi, sitten ääni vähitellen varmeni:

— Neiti, kuulkaa minua. Teidän pitää kuulla minua. Sitten te ymmärrätte
minut ja annatte minulle anteeksi. Minun täytyi puhua teille, puhua
vielä tänään. Minä käsitän surunne, minä otan siihen osaa. Älkää
vastustako, minä pyydän. Te ette voi estää minua tuntemasta omaa
tuskaanne. Minä olen kärsinyt, minäkin, siitä päivästä alkaen... Ja
oma kärsimykseni on opettanut minua paremmin ymmärtämään toisten
huolta. Minä rakastin teitä. Ah, älkää keskeyttäkö. Antakaa minun
puhua loppuun. Niin, minä rakastin teitä. Kuvittelin tulevaisuuttani
vain teihin liittyväksi. Mutta kohtasin kotonani vastarintaa, paljon
esteitä... teidän veljenne vuoksi. Äitini, joka pohjaltaan on niin
hyvä, on heikko kaikkien ennakkoluulojen suhteen. Isäni ajatteli
menestymistäni. Hän on tiedemies, hän elää työhuoneessaan tai
potilaidensa vieressä. Kotona hän ei määrää. Ja minä... Ah; ei, en
tahdo jatkaa toisten syyttämistä oman syyllisyyteni lieventämiseksi.
Minä olen ollut raukkamainen, inhoittavan raukkamainen. Mutta olen
saanut siitä rankaisunkin. En ole puolustanut, minussa ei ole ollut
miestä teitä puolustamaan.

Moneen kertaa oli Marguerite liikkeillään yrittänyt häntä keskeyttää.
Pystynä ja tietämättään halveksuvana katsoi hän puhujaa suoraan
silmiin. Hänessä esiintyi Roquevillardeille ominainen ylemmyyden ilme,
joka heille oli hankkinut niin paljon vihollisia. Mutta sitä lievensi
silmien verhottu surumielisyys ja salaperäinen sävy, jonka hän oli
perinyt äidiltään:

— En ole pyytänyt teitä puolustamaan itseäni, sanoi hän
yksinkertaisesti.

— Se on totta, Marguerite...

Raymond unohti kiihdyksissään kohteliaisuuden muodot ja puhutteli
Margueritea, kuten ennen, jolloin hän oli hänen sulhasensa.

— Mutta myöskin, lisäsi Raymond, tahdoin siitä teidän nuhteitanne.

— Minä en nuhtele ketään, herra.

— Te haavoititte minua niin syvälti pelkällä katseellanne sinä päivänä,
jolloin puritte kihlauksen. Te olitte niin kova...

— Kovako, minä?

Marguerite lausui nämä kaksi sanaa melkein puoliääneen pitäen vastausta
hyödyttömänä ja sisällisesti kuohuksissaan tällaisesta vääryydestä.

— Niin, jatkoi toinen, minä en silloin ymmärtänyt, että onnettomuudessa
käy oleminen ylpeä. Minä tuomitsin teitä, mutta sydämeni oli
pakahtunut. Ja minä syytin teitä sen sijaan että olisin myöntänyt
omien epäilysteni, pelkoni kurjuuden ja halpa-arvoisen huolehtimiseni
yleisestä mielipiteestä. Minä olen muuttunut, vakuutan sen teille. Nyt
ihailen, kunnioitan, jumaloin teitä. Niin. Älkää sanoko mitään, antakaa
minun puhua loppuun. Minä olen koettanut unohtaa teidät. Vanhempani
ovat tahtoneet naittaa minua muuanne. Minä en ole voinut. Minä en
rakasta, en voisi rakastaa ketään muuta kuin teitä.

— Minä pyydän, herra.

— Se vähä hyvä, mitä voinen tehdä, se on teidän ansiotanne. Vähitellen
pyrin kohoamaan aina teidän tasollenne saakka. Minun kaltaiseni miehet,
kaikki miehet hoippuvat hyvän ja pahan, antaumisen ja itsekkyyden
välillä. He eivät tule ajatelleeksi, he ovat elämän keskinkertaisuuden
lumoissa. Mutta joskus riittää vain vavahdus heitä herättämään. Teidän
rakkautenne on minulle antanut tämän vihlauksen, Marguerite.

Hän pysähtyi odottaen yhtä toivon sanaa. Marguerite loi silmänsä alas
ja harso, jota hän ei enää pitänyt kiinni, valahti hänen olkapäälleen
heittäen varjoa sille puolen kasvoja. Raymond lausui kuin rukouksena:

— Marguerite, antakaa minulle sananne takaisin. Suostukaa tulemaan
vaimokseni... Minä rakastan teitä. Kaiken surunne tähden rakastan teitä
sitä enemmän.

Hän näki tytön värähtävän, mutta epäröimättä tämä sittenkin vastasi:

— Se on mahdotonta. Älkää pyytäkö minulta sitä.

Ymmälle joutuneena tästä hylkäyksestä, kun jokin turhamielisyyden jäte
hänessä vielä puhui hänen menettelynsä jalomielisyydestä, parahti hän
kuin hätähuudon päästäen:

— Se on minun elämäni onni. Enkö saisi sitä teiltä pyytää.

Silloin astui Marguerite aivan hänen luokseen ja lausui erikoinen sulo
äänessään:

— Toinen nainen on antava teille tämän onnen. Minä olen siitä varma.
Minä toivotan sitä teille.

— Minun silmissäni ei ole toista naista kuin te.

— Ei, ei, se on mahdotonta. Älkää kiusatko minua.

— Mahdotonta, miksi, Marguerite? Miksikä masentaa minua? Te ette
rakasta minua. Kerran kenties onnistuu minun saavuttaa rakkautenne. Te
pudistatte päätänne? Oi, hyvä Jumala, karkoitatteko minut edes syytä
sanomatta?

Marguerite näytti etsivän, epäröivän ja tekevän päätöksen. Levottomana
vaani toinen vastausta:

— Minä en ole enää sama nuori tyttö kuin vuosi sitten.

— Minä en ymmärrä.

— Minulla ei ole enää myötäjäisiä.

— Sekö se oli? Marguerite, minä en sentään ansaitse, että kohtelette
minua tuolla tavoin. Teissä, teidän silmissänne on ikäänkuin säteilevää
elämän kirkkautta. Teitä katsoessani tunnen rohkeutta ja halua hyvään
ja kaikkien niiden turhien tyydytysten halveksumista ja unohdusta,
joita aineelliset edut voivat antaa. Mitä on omaisuus siihen verrattuna
mitä te minulle antaisitte ja mikä voisi olla minun voimani?

— Ja jos huomenna...

Kun hän ei jatkanut loppuun lausettaan, toisti nuorukainen:

— Jos huomenna?

— Jos vielä suurempi onnettomuus kohtaa meitä huomenna, jos huomenna
veljeni Maurice tuomitaan?

— Minä olen tullut tänään juuri sen vaaran vuoksi. Minä tahdoin
pyytää kunniaa saada huomenna istua oikeudessa isänne rinnalla hänen
poikanansa. Sentähden minun täytyi tavata teidät tänään.

— Ah! huudahti Marguerite hämmästyneenä.

Tästä ainoasta huudahduksesta huomasi nuorukainen, että
välinpitämättömyys, jota Marguerite oli hänelle osoittanut, vihdoinkin
hälveni. Noilla kalvailla kasvoilla, joiden jokaista ilmettä hän
seurasi, oli hän äkkiä havainnut myötätuntoa, kiitollisuutta, ehkäpä
vielä enemmänkin. Siinä oli onnea, epämääräistä, verhonalaista, mutta
todellista. Ja tämä huomio sylkähdytti hänen sydäntään.

Marguerite lujitti häntä tässä toivossa ojentaen kättänsä:

— Minä kiitän teitä, Raymond, sanoi hän arastelematta kutsuen häntä
etunimeltään, kuten muinoin. Minä olen liikutettu, syvästi liikutettu.

Raymond ei ollut odottanut juuri niitä sanoja. Hän arveli Margueriten
olevan levottomassa, rukoilevassa hurmiossa. Kun tämä vaikeni, lausui
hän arastellen:

— Miksikä kiittää minua, kun teitä rakastan. Minusta näyttää, että kun
teitä rakastaa, on suurempiarvoinen...

Ja hän lisäsi kuin huokauksena:

— Marguerite, tulettehan toki vaimokseni? Hän luki sääliä ja tuskaa
kauniilta kasvoilta, joilta veri oli paennut.

— Raymond, minä en voi.

— Ettekö voi? Silloin... silloin te rakastatte toista.

— Oi, ystäväni!

— Niin, te rakastatte toista. Toista, joka ei ole ollut raukkamainen
niinkuin minä, joka on osannut arvata, ymmärtää, ansaita teidät, kun
minä hukkasin onneni kelvottomuuttani. Se on oikeus ja kohtuus, mutta
se koskee, kun rakastaa.

Ja hän purskahti sydäntävihlovaan itkuun.

— Raymond, lausui Marguerite vavisten. Minä pyydän, älkää puhuko noin.

— En minä teitä syytä. Minähän syypää olen. Ja teidän onnenne on
minulle rakkaampi kuin omani.

— Raymond, kuulkaa minua.

Voitettuna, raukeana oli Raymond istuutunut nojatuoliin eikä
ujostellut, pää käsien varassa itkien näyttämästä heikkouttansa.
Nopealla liikkeellä poisti Marguerite päähineensä, niinkuin
sairaanhoitajatar riisuu turhat vaatteet voidakseen paremmin suorittaa
tehtäviänsä, ja tarttuen hänen käsiinsä, riisti niiltä vallan.

- Katsokaa minua.

Hän komensi, ei isänsä käskevällä tavalla, vaan kiehtovalla
sulolla. Hän ei enää peittänyt tunteitansa, ei pysytellyt enää
puolustuskannalla, vaan tuli nuorukaisen luo, luontevan koruttomasti.
Konemaisesti noudatti Raymond hänen tahtoansa ja totteli. Heti
Margueriteen katsahdettuaan hän todellakin lakkasi vaikeroimasta. Tyttö
oli kuin toiseksi taiottu. Tenhoutunut katse näytti kirkastavan hänen
kalpeuttaan. Hän heijasti yli-inhimillistä ilmettä, niiden ilmettä,
jotka voitettuaan innon ja kiihkon myrskyt, ovat löytäneet rauhan.
Hänen kasvoillaan asui elävänä sama seesteisyys kuin kuolleilla,
jotka ovat nukkuneet Herrassa. Hänen verettömillä poskillaan, hänen
häikäisevissä silmissään ei ollut enää surun sirua, mutta syvä,
muuttumaton, melkein pöyristyttävä tyyneys.

— Marguerite, mikä teidän on? lausui Raymond hätääntyneenä, ikäänkuin
kumppani, joka koettaa huudolla pidättää toveriansa syöksymästä kuiluun.

Marguerite toisti:

— Raymond, kuulkaa minua. Niin, minä rakastan toista...

— Ah! tiesinhän sen.

— Toista, jolle te ette voi olla lemmenkade. Minä en mene naimisiin,
minä en tule olemaan kenenkään vaimo. Minä seuraan toista kutsumusta.
Mutta minä olen niin epävalmis, että äsken, kun te puhuitte minulle,
tunsin ylpeyttä. Minä olen vieläkin ylpeä. Se on minun vikojani. Mutta
meitä on koeteltu niin paljon, että täytyy hiukan oikaista itseänsä.

Hieno hymynväre piirtyi hänen suupieleensä sitten häipyäkseen,
ikäänkuin ollakseen häiritsemättä liikkumattomien piirteiden puhtautta.
Kun Raymond Margueriten salaperäisen tenhovoiman lumoissa vaikeni,
jatkoi tämä:

— En, minä en unhoita, että te valitsitte suurimman raskautukseni
hetken tullaksenne luokseni.

Raymond vaikeroi kuin lapsi:

— Minähän rakastan teitä.

— Minua ei tule enää rakastaa, Raymond. Minä olen jo noudattanut toista
kutsua ennenkuin te tulitte. Sanon teille salaisuuden, jota ei kukaan
vielä tiedä, ei edes isäni. Uskon sen teille, epäröimättä. Älkää puhuko
siitä muille, minun tähteni. Kun menetin äitini, lupasin Jumalalle
täyttää hänen paikkansa meidän kotilietemme ääressä, jota onnettomuus
oli raastanut.

— Ettekö te ole täyttänyt tehtäväänne?

— Se ei ole päättynyt vielä.

— Estääkö avio teitä sitä täyttämästä? Mehän jäisimme Chambéryyn.

— Ei voi antautua puolittain, Raymond. Minä olen luopunut
omakohtaisesta onnestani. Ja siitä päivästä, jona siitä luovuin, olen
tuntenut suurta voimaa.

Kiihkopuuskan tempaamana vastusti Raymond:

— Sehän on silkkaa hulluutta, Marguerite. Teillä ei ole oikeutta
näin unohtaa itseänne. Isänne jälkeen jäätte te elämään. Veljenne on
huomenna vapaa ja luo elämänsä ilman teitä. Mihinkä te, ypöyksinänne?
Miksikä siis uhraatte itsenne turhien mielialojen tähden?

— Isäni on saanut iskun sydämeensä. Veljeni on yhä vaarassa. Älkää
riistäkö minulta suurta osaa rohkeudestani sanomalla, että olen heille
tarpeeton.

Raymond luopui taistelusta. Vaisto, jonka hän vielä enemmän Margueriten
ilmeestä kuin hänen sanoistaan, ilmoitti hänen tappionsa. Mutta hän
koetti yhtäkaikki vielä työntää sitä edes tuonnemmaksi ja heltyneellä
ja aralla äänellä pyysi hän lykkäystä.

— Entä jos minä odottaisin teitä, hylkäisittekö te? Jos pysyisin
teille uskollisena, kunnes perhetehtävänne on täytetty, suostuisitteko
tulemaan minulle? Minä rakastan teitä siksi paljon, että osaisin kyllä
odottaa ennemmin kuin menettää. Se olisi kovaa, mutta suloista samalla.
Tahdotteko?

Tästä sankarillisesta ja romanttisesta ehdotuksesta lakkasivat
Margueriten silmät hetkeksi säteilemästä. Kosija luuli jo hänen alkavan
taipua, mutta tytön vastauksen ensimmäiset sanat haihduttivat tämän
uudenkin toivon:

— Ei, Raymond, minä en tule milloinkaan perustamaan tulevaisuuttani
teidän surullenne. Se on mahdotonta. Te ette ole minua vielä täysin
ymmärtänyt. Minä olen antautunut Jumalalle. Älkää koettakokaan minua
palauttaa.

— Ah, Marguerite!

— Jumalalle antauminen on antaumista kaikille kärsiville.

— Nyt ymmärrän. Te aiotte mennä luostariin.

— En tiedä vielä. On monta tapaa palvella Jumalaa. Älkää kertoko
kellekään, mitä teille nyt olen puhunut. Te itkette. Älkää itkekö,
Raymond. Jumala on lohduttava niinkuin hän on lohduttanut minua.

— Ei, ei minua.

Ja hän kysyi nyyhkytysten välissä:

— Mitä aiotte tehdä?

— Niin kauan kun isäni elää, minä tuen häntä. Niinkauan kuin Maurice
tarvitsee minua, autan häntä. Äitini kuolinvuoteella olen sen
luvannut. Sen jälkeen pyhitän voimani onnettomille, vanhuksille tai
ehkä lapsille, joilla ei ole vanhempia. Kenties pidän täällä koulua
köyhille lapsille. En tiedä. En voi tietää. Ei pidä liiaksi määrätä
tulevaisuutta. Se tulee itsestään. No nähkää: nyt tunnette kaikki minun
salaisuuteni.

— Entäs minä, lausui Raymond, mitä tulee minusta? Te ajattelette
kaikkia onnettomia ja unohdatte minut.

— Raymond!

— Minä olen onnettomista onnettomin. He eivät ainakaan ole itse
astuneet oman onnensa tielle, mutta minä olen suistunut korkealta.

— Ei, älkää sitä surko. Minä en ollut määrätty avioon. Jumala on
sen minulle ilmaissut, vaikka vähän kovanlaisella tavalla. Teille
hän epäilemättä on varannut toisen vaimon, joka on tekevä teidät
onnellisemmaksi.

— Te ette ole kenenkään toisen naisen kaltainen, Marguerite. Te ette
ole niitä, joita voi unohtaa. Te ette ole niitä, joiden paikan voi
täyttää.

Iltaa myöten oli sali pimentynyt. Ja tässä puolipimeässä, johon mustan
puvun piirteet alkoivat sulautua, olivat nuoren neidon kuultavat kasvot
viimeisenä valona. Mutta tämä valo ei elävöittänyt piirteiden puhtautta
ja kalpeutta. Oli melkein kuin poskea koskettaessa olisi voinut pelätä
tuntevansa elämän lämmön sijasta marmorin kylmyyttä.

— Ei, ei, sanoi Marguerite, te unohdatte minut. Se on tarpeellista, ja
lisäksi minä toivon sitä.

Raymond katsoi tyttöä alakuloisena, niinkuin vaeltaja katsoo kukkulaa,
jota hän ei voi saavuttaa.

— Te ette voi mitään minun muistilleni.

— Niinpä muistelkaa minua ilman katkeruutta, niinkuin kadotettua
sisarta.

— Ei, Marguerite, ei ilman katkeruutta. Te olitte nostattanut minun
ajatustani, sydäntäni. Nyt minä putoan takaisin.

Margueritea liikuttivat nämä sanat, ja vakaalla, melkein juhlallisella
äänellä hän vastasi:

— Jos te olette minua rakastanut, Raymond, jos te olette minua
todenteolla rakastanut, niin antakaa minulle ylimmäksi ilokseni tieto,
että minun kutsumukseni ei teidänkään suhteenne ole ollut hyödytön. Te
ette voi kieltoni vuoksi olla epätoivoinen: se ei koske teitä. Se ei
voi teitä haavoittaa eikä pienentää. Minun muistoni tulee olla teille
suloinen eikä se saa vahingoittaa teidän elämäänne. Sillä minä olen
rakastanut teitä, ystäväni. Rauhassa minä näin hääpäivämme lähestyvän.
Ja rauha, se on sielun luottamus, se on tulevaisuuden turvallisuus.
Odottamaton myrsky erotti meidät. Siinä minä tunsin Jumalan
kutsumuksen. Jos hän ei tahtonut, että minä toisin teille onnen, jos
hän on koetellut teitä vuorostanne, antakaa minun uskoa, että tämä
koettelemuskin vielä teitä vahvistaa, suurentaa, jalostaa. Jos, niin
perin vähäpätöinen kuin lienenkin, minä olen joutunut edistämään teidän
nousentaanne, älkää sanoko minulle, että te vaivutte takaisin. Minä
olen rukoileva paljon teidän puolestanne.

Pyytelynsä haltioimana ei neito havainnut, että Raymond oli hiljaisesti
polvistunut hänen eteensä, mutta hän tunsi äkkiä nuoren miehen huulet
kädellään:

— Mitä teette, Raymond? Nouskaa, pyydän. Neito katsoi nuorta miestä,
joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja hämmästyi sitä olennan muutosta,
mikä tässä oli tapahtunut. Raymond ei enää ollut kiusaantunut ja
tuskainen, ainoastaan vakava ja surumielinen. Hän oli tahtomattaan
alistunut sen varmuuden ja tyyneyden vaikutuksen alle, joka uskolla on
ulkoisiinkin.

— Minä en ollut ansainnut teitä, lausui hän. Mutta rakastin teitä hyvin
paljon.

— Nouskaa, minä pyydän.

Ja noustuaan lausui hän viimeisenä kiittelynään:

— Ei yksikään mies olisi ansainnut teitä. Se on minun lohdutukseni.

Marguerite käänsi päätään kuin torjuakseen ylistelyt:

— Ei, ystäväni, älkää puhuko minulle enää sillä tavoin.

Uhri oli täytetty. He tunsivat sen miltei ruumiillisena tuntuna ja
vaikenivat molemmat. Tämän painostavan, haikeutta raskaan äänettömyyden
aikana astui palvelijatar huoneeseen, joka oli melkein pilkko pimeä.
Tulijan oli vaikea erottaa emäntäänsä, jonka hahmo häipyi pimeyteen.

— Neiti, kutsui palvelijatar.

— Mitä, Mélanie?

— Ne herrat ovat tulleet.

— Ah. Olettehan saattanut heidät herran huoneeseen?

— Olen, neiti.

— Eikö herra vielä ole palannut?

— Ei ole, neiti.

— Pyytäkää heitä odottamaan muutamia hetkiä. Herra tulee pian.

Tämä selittämätön viipyminen kävi huolettavaksi. Raymond Bercy aavisti,
että Margueriten ajatus loittoni hänestä.

»Jo! nyt!» mietti hän.

Vielä äsken sentään, kun Marguerite hellävaroen hylkäsi hänen
rakkautensa, oli hän ollut hänen ajatustensa ja sydämensä sisällyksenä.
Murhekin, jonka Marguerite hänelle tuotti, toi häntä tyttöä lähemmäksi,
oli hänelle rakas, koska se tuli juuri häneltä. Hän katsoi muinaista
morsiantaan viimeisen kerran, suruisin ilmein, ikäänkuin mitatakseen
menetyksensä suuruutta ja poistaakseen sen polttomerkin muististansa.
Ja tehden ratkaisevan päätöksen, lausui hän:

— Hyvästi, Marguerite. Marguerite ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi, ystäväni. Menkää rauhassa. Minä liitän jokapäiväisessä
rukouksessa teidän nimenne perheenjäsenten nimiin. Sallittehan?

— Kiitoksia. Minä olin saavuttanut suuren toivon ja olen itse sen
murskannut.

Vakaalla äänellä vastasi Marguerite:

— Jumala on niin tahtonut, emmekä me. Jumala teitä varjelkoon.

Raymond kumarsi ja lähti. Yksin jäätyään painoi neito päätään käsiänsä
vastaan, mutta oikaisihe sitten. Hän meni isänsä työhuoneeseen, missä
hän pyysi odottavia herroja vartomaan muutamia minuutteja vielä;
sitten, kun levottomuus alkoi häntä yhä enemmän ahdistaa, valmistautui
hän lähtemään ulos, kun hän kuuli avainta käännettävän lukossa. Hän
riensi ovelle:

— Isä, siinähän te vihdoinkin olette.

Herra Roquevillard, joka oli kävellyt ripeästi, kuivasi pakkasesta
huolimatta hikistä otsaansa.

— Marguerite. Ovatko herrat tulleet?

— He odottavat teitä.

— Hyvä, minä menen.

He seisoivat vastakkain valaistussa eteisessä. Erittyään raskautettuina
ja huolestuneina hämmästyi kumpikin nähdessään toisen kasvoilla
jonkinlaista murheesta ja pelosta voitokasta kirkkautta, luottamuksen
antamaa henkistä seestymistä. Toinen oli kuullut entisyyden kutsun,
sukupolvien pysyvästä taustasta tulleen, ja toinen Jumalan äänen.



VI.

PUOLUSTAJA.


Kun herra Roquevillard astui työhuoneeseensa kuin tuulenpuuska,
nousivat hänen molemmat virkaveljensä heti häntä vastaanottamaan
keskeyttäen keskustelunsa. He eivät voineet peittää hämmästystään
huomatessaan vanhimman poikansa kuoleman johdosta epätoivoon vaipuneen
miehen sijasta entisen Roquevillardin, miehen, jota oikeudessa
pelättiin, jota kutsuttiin vaikeisiin ja myrskyisiin neuvotteluihin
hänen arvostelunsa täsmällisyyden ja hänen lausuntonsa arvon vuoksi
samalla kuin vain vastahakoisesti siedettiin hänen määräävää
luonnettansa ja läpitunkevaa katsettansa.

— Herrat joutuivat odottamaan, lausui hän luontevasti ilman enempiä
selittelyitä.

Hänen läsnäollessaan herra Hamel, jonka valkoiset hiukset, hienot
piirteet ja hiukan kankea arvokkuus muodostivat kunnioitusta herättävän
kokonaisuuden, ja herra Bastard, joka parta levällään rinnalla ja
pää taakse taivutettuna joka paikassa pyrki ensimmäiselle sijalle,
näyttivät tunnustavan päällikön, toinen vapaaehtoisesti, toinen
vastoin tahtoansa. Heidän ylemmyysmerkkinsä joutuivat varjoon toisten
vastaansanomattomien merkkien rinnalla.

— Ystäväni, sanoi vanhus käsi ojennettuna.

— Rakas virkaveli, lausui herra Bastard.

Ja he esittivät osanottoansa suruun, toinen sydämellisesti ja
liikutettuna, toinen tyhjänpäiväisin sanoin.

— Niin, vastasi heidän isäntänsä, keskeyttäen. Minulla on jäljellä vain
yksi poika. Hänet minä pelastan, tahdon pelastaa. Ja näin minä olen
päättänyt.

Tämä viimeinen neuvottelu kolmen asianajajan kesken oli nimenomaan
pidettävä puolustusmenettelyn lopullista päättämistä varten. Ja nyt
eräs ilmoittaa päätöksen ennakolta, neuvottelematta.

— Ah! huudahti esimies, jonka näin suuri luottamus ja lujuus heti
taivuttivat.

— Päättänyt? toisti epäilevän näköisenä herra Bastard surun,
kunnioituksen ja oman tärkeytensä tunnon välillä hoippuen.

Tyynesti, nuortuneella äänellään ilmaisi herra Roquevillard samassa
parilla sanalla ajatuksensa:

— Te avustatte minua molemmat. Minä pidän puolustuspuheen.

— Te!

— Tekö!

Näistä kahdesta huudahduksesta ilmeni hämmästystä ja ärtyisyyttä. Herra
Hamel katsahti vanhaan asetoveriinsa haalistuneilla silmillään, joista
elämän liekki kajasti vain väräjävänä, mutta niin puhtaana vielä, kun
taas herra Bastard tyytymättömänä päätökseen, joka riisti häneltä
huomiota herättävän jutun ja mainetta lisäävän puolustustilaisuuden,
unohti asian erikoisuuden ja tällä hetkellä alakynnessä olevan suvun
onnettomuudet, ajatellen vain mieskohtaista menestystään, saalista,
joka häneltä ilman muuta riistettiin.

Herra Roquevillard puhui kohteliaan, mutta komentamaan tottuneen
päällikön tavoin.

— Niin, minä. Minä vaadin poikaani niin tarmokkaasti, että hänet
minulle annetaan. Poikaa ei kielletä isältään.

Näin saneltuaan, ikäänkuin lausuttuaan päiväkäskyssä taistelun ohjeet,
hän samalla heti koetti varmistaa liittolaisiansa taitavasti, sillä hän
osasi sovittaa käskevän tapansa ihmisiä johtavaan taitoon. Kun hän oli
varma esimiehen avusta, kohdisti hän ponnistuksensa erikoisesti herra
Bastardiin, joka saattoi peräytyä.

— Te tulette saapuville molemmat. Siihen minä rakennan. Kun
haluan, Bastard, asettua teidän tilallenne, en tee sitä siksi että
vertaisinkaan omaa kykyäni teidän taitoonne. Mutta on seikkoja, jotka
minä vain, surullisen erikoisasemani kautta tässä jutussa voin selittää
lautamiehille.

— Mitä seikkoja?

— Se on minun salaisuuteni. Te kuulette sen huomenna. Luulen voivani,
mainitsematta rouva Frasnen nimeä, saada heidät vakuutetuiksi poikani
syyttömyydestä.

— Sillä, että vahinko on korvattu?

— Ei suorastaan.

— Minä en ymmärrä.

— Saattehan kuulla. Mutta jos te huomaatte äänessäni tai sanoissani
jotakin heikkoutta, jos puolusteluni aiheuttaa teitä pelkäämään
huonoa tulosta, niin luotan täydellisesti teidän suureen
oikeudenkäyntitottumukseenne, tavattomaan neuvokkuuteenne. Lautamiesten
kasvot ovat teille kuin avonainen kirja. Te tunnette jutun asiakirjat
yhtä hyvin, paremmin kuin minä. Te olisitte valmiina. Te täydentäisitte
minua. Näin tuettuna tuntisin itseni voimakkaaksi. Suostuttehan?

Syrjäytetty asianajaja siveli partaansa huolellisesti ja peitti
harminsa välinpitämättömyyden ilmeeseen.

— Minkä vuoksi, rakas virkaveli? Minun apuni on teille hyödytön. Te
ette tarvitse ketään. Te voitte kyllä ottaa niskoillenne koko vastuun.
Sallikaa minun katsoa tehtäväni päättyneeksi.

Molemmat herrat olivat keskustellessaan olleet seisaallaan. Herra
Hamel, joka istui uunin luona, seurasi heitä hiukan samennein silmin
ottamatta osaa keskusteluun. Herra Roquevillard lähestyi nuorempaa
virkaveljeänsä, ja laski kätensä hänen olalleen tuttavallisella
liikkeellä:

— Minä tiedän, Bastard, pyytäväni teiltä suurta palvelusta. Kun otan
kunnian itse puolustaa lastani, niin ymmärrättehän, että aion puolustaa
omaa nimeäni: Minä en vähäksy niitä etuja, joita teidän ansionne,
teidän pätevyytenne, teidän harvinainen kaunopuheisuutenne merkitsevät.
Mutta minun sijassani tekisitte te niinkuin minä. Antakaa minulle tämä
todistus ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja myöskin arvonannosta. Siten
näyttäisitte minulle, mitä arvoa panette minun sanaani. Minä pyydän
teitä.

Herra Bastard sormeili yhä hermostuneesti kaunista partaansa. Hän
punnitsi syitä myötä ja vastaan vuorotellen ammattikunnan perinnäisiä,
toverillisia velvollisuuksia ja loukattua turhamielisyyttään, joka
ei tahtonut ottaa sopeutuakseen toisarvoiseen paikkaan. Hän oli
melkein tyrkyttänyt apuansa, palveluksiansa. Hän odotti, joskaan
ei syytetyn vapauttamista, ainakin mieskohtaista menestystä
täysilukuisen ja epäilemättä koko tienoon parhaimmistosta ja varsinkin
kuuntelunhaluisista naisista kokoonpannun yleisön edessä. Sen
sijasta, että tämä valioyleisö ihailisi hänen kunniaansa, ylhäistä ja
määräävää, se näkisi hänet istumassa jonkinlaisena sihteerinä herra
Roquevillardin rinnalla, tuon vaarallisen kilpailijan, joka oikeudessa
oli antanut hänelle niin monta ankaraa iskua. Sopisiko hänen suostua
näin nöyryyttävään asemaan? Toisaalta ei hänen läsnäolonsa istunnossa
olisi hyödytön. Tunteellisen innonpuuskan vallassa rakensi syytetyn
isä varmaankin mielikuvia jollekin päähänpälkähtäneelle todistelulle,
joka häntä nyt kiehtoi, jota hän ei edes uskaltanut ilmaista ja jonka
hän oli saanut surunsa vaikutuksen alaisena, joka luultavasti oli
heikentänyt hänen henkistä voimaansa ja joustavuuttaan. Tämä teennäinen
into elähytti häntä nyt, mutta saattoi milloin tahansa raueta ja
yhtäkkiä vaihtua mitä surkeimpaan masennukseen. Voiko odottaa, tai
edes toivoa sitä tarmokasta, väkevää voimaa, jota tällainen puolustus
vaati, näin lyhyen valmistelun jälkeen, mieheltä, jonka kohtalo oli
nujertanut, köyhdyttänyt, jolta se vastikään vielä oli riistänyt
vanhemman pojan ja joka oli joutunut itse suojelemaan nimensä viimeistä
kantajaa häväisevän tuomion uhkaa vastaan? Tätä uutta päätöstä täytyi
pitää jonkinlaisena surun seurauksena ja olla valmiina astumaan tilalle
viime hetkeen saakka. Se oli varovinta. Huolenpito puolustuksesta,
jonka tulee asianajajalle käydä kaiken muun edellä, neuvoi sitä
ehdottomasti.

Mutta herra Roquevillardin osoittama outo turvallisuus vaaran edessä
sammutti nämä jalot herätteet.

— Ei, selitti herra Bastard, — ikävä kyllä minä en voi tehdä
mieliksenne. Joko minä otan puolustuksen huolekseni ja vastaan siitä,
taikka astun kokonaan syrjään.

— On kysymys minun pojastani. Oikeus ja kohtuus vaatii, että minä en
luovu häntä puolustamasta.

Herra Hamel nousi nojatuolistaan koettamaan sovitella:

— Rakas virkaveli, esimiehenä pyydän teitä hartaasti meitä avustamaan.
Minä ymmärrän teidän epäröintinne. Kaikissa muissa oloissa käsittäisin
teidän kieltäymisenne. Herra Roquevillardilla voi olla erikoisia
syitä haluta itse puhua poikansa puolesta, vaikkakin yleensä uskotaan
omaisten puoltamishuoli muille. Onnettomuuden iskujen väsyttämänä
saattaa tapahtua, että hänen voimansa pettävät. Siltä varalta on teidän
oltava paikalla. Minä esitän sitten päätelmäni.

Heti, kun mairittelun sijasta vedottiin velvollisuuteen ja käytettiin
arvovaltaa pyytelyn asemesta, heitti herra Bastard lopullisesti syrjään
epäröinnin ja esiintyen koko mahtipontisuudellaan torjui vanhusta
miltei tylysti.

— Ei, ei, mahdotonta. Minä tarjosin täydellisintä apuani. Sitä
rajoitetaan. Minulta kysymättä muutetaan puolustussuunnitelma. Minulta
salataan todiste, jonka on määrä olla ratkaiseva. Näin ollen minulla ei
ole muuta neuvoa kuin luopua, ja minä luovun.

Hänen jäykistynyt olentonsa ilmaisi vain loukattua ylpeyttä.
Hän kääntyi herra Roquevillardin puoleen lisätäkseen työläällä
myöntyväisyydellä:

— Haluatteko muistiinpanojani puolustuspuhetta varten? Ne säästävät
teiltä jonkunverran työtä. Minä tarjoan ne käytettäväksenne.

— Miettikää vielä, virkaveljeni, ystäväni. Älkää jättäkö meitä kesken
taistelua.

— Minun päätökseni on tehty.

— Ehdottomastiko?

— Ehdottomasti.

Herra Roquevillardilla oli tässä viimeisessäkin yrityksessä sama
ylhäisyyden ja tyyneyden ilme, joka heti alussa oli vieraita
hämmästyttänyt. Huolestuneempana kuin hän tämän kieltäymisen
seurauksista koetti herra Hamel huolimatta luontaisesta
vastenmielisyydestään herra Bastardia kohtaan vieläkin pidätellä:

— Minä pyydän sittenkin hartaasti, älkää riistäkö meiltä apuanne.

— Olen pahoillani, uskokaa se.

— Silloin, lausui syytetyn isä, tehden päätöksensä aivan rauhallisesti,
pyydän teiltä asiakirjoja, nimenomaankin ensimmäistä pöytäkirjaa,
todisteiden erittelyä ja poissaolijan vangitsemispäätöstä.

Tämä selviö katkeroitti lopullisesti asianajajan, joka ei saattanut
suostua pyytelyihin, mutta varsin inhimillisessä epäjohdonmukaisuudessa
ei myöskään osannut sulattaa sitä, että hänet syrjäytettiin.
Hän hyvästeli molemmat virkaveljensä kasvoilla huonosti salattu
tyytymättömyys. Työhuoneensa ulkopuolella, ulko-oven kynnyksellä täytyi
hänen isäntänsä melkein väkisin tarttua hänen käteensä kiittääkseen
häntä lämpimästi, että hän oli suostunut väistymään syrjään. Mutta
tässäkään ystävyydenosoituksessa ei herra Bastard nähnyt muuta kuin
mitä suurinta häväisyä. Ja hän riensi kaupungille repelemään yleisessä
mielipiteessä Roquevillardien asiaa puhelemalla isän hairahduksesta ja
pojan todennäköisestä tuomitsemisesta.

Herra Bastardin lähdettyä ei herra Hamel saattanut peittää
huolestumistaan, epäilyksiänsä ja levottomuuttaan, jotka häntä
painostivat ja joita ikä vielä lisäsi. Eikö ollut ajattelematonta
ehdoin tahdoin työntää syrjään niin etevänä pidetty asianajaja ja
eikö tämä ajattelemattomuus saattanut tulla sangen kalliiksi! Tai
miksi sitten tämä toimenpide vasta viime hetkellä, jolloin se aiheutti
tähänastisiin puolustusvalmisteluihin häiriötä ja sekaannusta? Hän
esitti arvostelunsa kohteliaalla mutta varmalla tavalla, ja, kun ne
nyt joka tapauksessa tulivat myöhään, heitti ne syrjään ja lisäsi
surumielisellä äänellä:

— Ystäväni, te saavuitte äsken, kasvot sisäisen innostuksen
kirkastamina. Minä ymmärsin teidät nähdessäni, että ette kuulisi
ketään. Mistä te tulitte?

— La Vigiestä, vastasi herra Roquevillard, joka oli kunnioittavasti
kuunnellut vanhuksen moitteet. Vainajat kutsuivat minua. He eivät tahdo
tyhjänkerskuria esittämään heidän ansioitansa heidän jälkeläisensä
hairahduksen vastapainoksi.

— Vainajat?

— Niin, minun vainajani, ne jotka ovat luoneet meidän sukumme ja sitä
ylläpitäneet. He takaavat huomenna meidän kunniamme. Ensimmäisestä
minun nimisestäni alkaen vanhimpaan poikaani saakka, niin monta kuin
heitä onkin uhrautunut yhteisen asian hyväksi, ja tekö katsoisitte,
että näitä uhrauksia ei otettaisi huomioon?

Herra Hamel harkitsi ja nousi ylös:

— Minä uskon siirtyväisyyteen ja ymmärrän sen. Mutta ymmärtävätkö sitä
lautamiehet?

— Täytyy ymmärtää, vastasi isäntä sellaisella vakaumuksella, että ukon
epäily alkoi horjua.

— Teissä tapahtuu jotakin, sanoi hän, joka vaikuttaa niihin, joille
te puhutte ja tunkee heidän lävitseen. Niin, paremmin kuin kukaan
muu asianajaja tulette te puolustamaan poikaanne. Teillä on voima
ja pätevyys. Minä katson kunniaksi saada huomenna istua teidän
rinnallanne. Hyvästi, jätän teidät tekemään työtä.

Vanhus nakkasi nukkavierun päällysnuttunsa laihoille hartioilleen ja
läksi tärkeänkiireisenä menemään.

Saatettuaan esimiehensä ovelle kutsui herra Roquevillard tytärtänsä.

Marguerite, joka oli viereisessä huoneessa odottanut, milloin saisi
isän tavata, saapui heti.

— Tässä olen.

— Tule, tahtoisin puhua. Margueriten tultua kysyi hän:

— Saitko tavata Mauricea vankilassa?

— Sain, isä. Me itkimme yhdessä.

— Itkitte? Niin, kouristaa minunkin sydäntäni. Mutta minä en itke.
Huomenillalla olen vapaa itkemään mielinmäärin. Sitä ennen en anna
vierähtää kyyneltäkään.

Vähän oudostuneena herkkyyttä, joka kirkasti ja nuorensi rakkaita
kasvoja, joissa hän oli niin monta kertaa seurannut heitä koskeneiden
kolausten sarjaa, käytti Marguerite sitä kuitenkin heti hyväkseen
suorittaakseen sovitustehtävänsä loppuun:

— Isä, Maurice pyytää takaisin paikkaansa teidän sydämessänne.

— Sitä hän ei ole milloinkaan menettänyt.

— Tiesinhän sen. Annatteko siis hänelle anteeksi?

— Aikoja sitten olen antanut.

— Ah!

— Sinä iltana, jolloin hän palasi, pikkuruinen.

Oletko sinä epäillyt isääsi?

— En. Mutta miksette sitä hänelle sano?

— Hän ei ole sitä kysynyt.

— Hän kysyy nyt, ja hän pyytää teitä järjestämään hänen puolustuksensa
niinkuin parhaaksi katsotte, ilman mitään rajoitusta. Hän tietää, että
te pidätte huolen hänen kunniastaan.

— Ilman rajoitustako? Se on liian myöhäistä.

— Miksikä liian myöhäistä?

— Kun olen vapauttanut herra Bastardin, hänen asianajajansa.

— Kuka häntä puolustaa?

— Minä.

— Ah! sanoi Marguerite heittäytyen hänen syliinsä. Minä en toivonut
sitä enää. Sitähän olin koko ajan halunnut.

Ja herra Roquevillard puristi tytärtänsä rintaansa vasten, jo uuden
tehtävänsä tenhoissa ja toimellisena:

— Sinä olet aina luottanut minuun, pikkuruinen. Mene hakemaan perheen
päiväkirjat, vanhimmatkin.

Tyttärensä lyhyenä poissaoloaikana sai hän juttua koskevat asiakirjat,
jotka herra Bastard lupauksensa mukaan lähetti, aukaisi ne, lehteili
niitä ja katsoi kelloa:

— Kohta kuusi. Onkohan minulla aikaa?

Ja hän katsoi murheellisena sitä yhä kasvavaa nidoskasaa, jota
Marguerite monena sylyksenä latoi hänen eteensä.

— Siinä on kaikki, sanoi tyttö. Niitä on paljon, ja hyvinkin vanhoja.

Viidensadan vuoden työ ja kunto oli noiden kansien välissä. Viimeiseksi
antoi Marguerite isälleen pienehkön nidoksen:

— Tässä, selitti hän hiukan punastuen, on minulla meidän historiamme
yhteenveto, sen pääpiirteet, varsinkin maalle tehdyt palvelukset. Se on
jonkinlainen esitelmä vieraampia varten.

— Oletko sinä aavistanut, että me kerran saattaisimme tarvita sellaista?

— En, isä. Minä olen kirjoittanut sen viime talvena vastalauseeksi sitä
häväisyä vastaan, joka meitä kohtasi. Luin ensimmäisiä kohtia siitä
äidille sairasvuoteen ääressä, ja hän hyväksyi minun ajatukseni.

— Ja sinä valmistelit Mauricen puolustusta.

— Tälläkö?

— Niin. Nyt jätä minut työskentelemään. Kun hän oli lähtemäisillään,
kutsui isän vielä:

— Marguerite, minulla on vielä jotakin sanomista sinulle.

Marguerite palasi nopeasti. Ennen sanoiksi saamistansa katsoi herra
Roquevillard tytärtänsä tutkivasti sillä isällisellä katseella, joka
antaa ottamisen ja suojelee ahdistamisen asemesta, ja näki kasvojen
kalpeuden ohella niiden piirteiden tyyneyden, niiden ilmeen levollisen
sulon:

— Minä kohtasin Raymond Bercyn, pikku tyttö, kun palasin. Hän
seisoi alhaalla ajoportin edessä liikkumattomana, mutta ilmeisesti
liikutettuna ja mietteissään. Hän tervehti minua, astuipa askeleen
kohtikin ikäänkuin minua tavoittaakseen, mutta liian myöhään: minä olin
jo mennyt ohi.

Marguerite oli aivan tyyni ja vastasi:

— Hän tuli täältä, isä.

— Ah! mitä hän halusi?

— Saada olla vierellänne huomispäivän istunnossa.

— Mikä mielijohde! Ja millä tavalla?

— Poikanasi.

— Poikanako? Hän on siis pyytänyt sinun kättäsi. I

— On.

— Etkä sinä sanonut minulle. Jumala sentään säälii meitä, Marguerite.
Meidän onnettomuuksiemme liikamitta on häntä liikuttanut. Raymond
käyttäytyi miehekkäästi. Hän ei siirtänyt tuloaan meille kunnes olimme
julkisesti kaikesta syytöksestä pestyt. Ja mitäs sinä vastasit?

— Minä kieltäydyin.

Herra Roquevillard levitti käsiänsä hämmästyneenä, veti hellästi
tyttärensä lähemmäksi itseään ja katsoi häntä suurten seeskirkkaiden
silmien pohjaan:

— Kieltäydyit, minkä tähden? Minä arvaan: sinä ajattelit minua. Sinä
uhraat itsesi isällesi. Isäsi ei hyväksy sitä, rakas lapseni. Olenhan
sinulle niin usein sanonut: se, että vanhemmat alistavat elämänsä
lastensa elämään, on luonnon järjestys, mutta ei päinvastoin.

— Isä, lausui Marguerite, minä rakastan sinua paljon. Sinä tiedät sen.
Mutta kuitenkin sinä erehdyt, minä vannon sen.

— Et siis minun vuokseni?

— En, isä.

Siitä puhtaasta hohteesta, jonka silmien sädekehä loi kalpeille
kasvoille, ymmärsi isä tyttärensä sielun. Eikö hänen olisi pitänyt
ymmärtää se jo edellisellä kerralla? Jumala otti häneltä hänen lapsensa
toisen toisensa jälkeen. Mikä kieltäymisen ja uhrautumisen kuume
heitä pakotti ja poltti? Eikö näissä jatkuvissa uhrauksissa täytynyt
nähdä syyllisen lunastusta? Hän muisti sen vielä hämäränä sarastavan
kesäaamun, jolloin hän Marseillen laiturilla seisten oli nähnyt sen
laivan lähtevän, joka vei Félicien Kiinaan. Ja hän puristi lujemmin
Margueritea väräjävälle sydämelleen.

— Sinäkin, sanoi hän yksinkertaisesti. Marguerite kietoi käsivartensa
isänsä kaulaan ja kuiskasi suudellen:

— Ei nyt vielä, isä.

— Mutta minun jälkeeni?

— Niin.

— Hän piti tytärtänsä vielä hetken sylissään niinkuin pikkutyttöä,
niinkuin ennen muinoin, jolloin häntä oli pideltävä varovasti.
Hän heltyi tuntiessaan tyttönsä näin likellä itseänsä ja epäröi
vastaanottaa lykkäystä, jonka lapsenrakkaus aiheutti. Mutta edessään
näki hän työhuoneen peilistä kuvansa Marguerite sylissään. Ja äkkiä
kiinnitti hänen huomiotansa kuinka paljon hän vuoden kuluessa oli
muuttunut.

»Huomenna», ajatteli hän, »kun olen pelastanut Mauricen, on minun
tehtäväni päättynyt. Sen jälkeen en enää ole pitkäikäinen.»

Ja kumartuen rakkaita kasvoja kohti suuteli hän niitä suostumisensa
merkiksi. Sitten hän palaten hetken päätehtävään irroitti Margueriten
hellästi ja määräsi työohjelman:

— Anna tarjota päivällinen kello kahdeksan. Minulla on lähes kahden
tunnin työ edessäni, tahdon tarkistaa muistissani jutun yksityiskohdat.
Kello yhdeksän menen levolle noustakseni ylös kolmelta aamulla. Kello
kolmesta yhdeksään, jolloin ylioikeuden istunto alkaa, valmistan
puolustuspuheeni.

— Hyvä on, isä. Lyonista on tullut kirje Germainelta. Hänen sydämensä
on meidän mukanamme.

— Sinä luet sen minulle syödessämme.

— Charles tulee tänne huomenna kello yhden junalla. Hän ei voi päästä
aikaisemmin.

— Minä odotin häntä.

— Minä menen, isä.

Oven sulkeuduttua Margueriten jälkeen otti hän ripeästi pöydältä
Hubertin valokuvan ja katseli vanhemman poikansa muotoa.

»Anna anteeksi», sanoivat hänen ajatuksensa, »että ajattelen yksinomaan
veljeäsi. Älä usko, että sinut unohdan. Näet, en ole vapaa. Huomenna
muistelen ja itken sinua. Huomenna kuulun sinulle. Tänä iltana minä
kuulun koko suvullemme.»

Hän asetti verkalleen kuvan jälleen eteensä. Ja alistaen surunsa hetken
tehtävän alle hän ryhtyi työhön.



VII.

JEANNE SASSENAY.


Isänsä pyynnöstä oli Marguerite Roquevillard ollut todistajana
oikeudessa, mikäli asia koski sitä rahaa, jonka hän oli saanut
kapiotansa varten ja antanut veljellensä Mauricelle tämän Italiaan
lähdön iltana, ja summaa, jonka hän oli lähettänyt Ortaan, sekä sitten
palannut kotia kiireesti ikäänkuin hänen jalomielisyytensä kertomisen
olisi täytynyt tuottaa hänelle häpeää. Heikolla tavalla oli hän
voinut auttaa syytetyn puolustamista, ja hän pahoitteli sitä, että
oli osoittanut niin suurta heikkoutta ja vastannut niin pelokkaasti
oikeuden puheenjohtajan kysymyksiin. Hän harmitteli ujouttaan, joka
hänestä itsestään näytti raukkamaisuudelta, ja pelkäsi epäröimisellään
vahingoittaneensa todistuksensa selkeyttä.

Mitä oli oikeussalissa tapahtunut ennen hänen sisäänkutsumistaan ja
hänen poistumisensa jälkeen? Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta tunsi
lyhyestä kosketuksestaan oikeuden kanssa kammoa, jota hän ei kyennyt
voittamaan. Suljettuna yhteen toisten todistajien kanssa oli hän
kuullut vahtimestarin kutsuvan näitä esiin yksitellen ja nähnyt heidän
häviävän, viimeksi isänsä sedän Etiennen ja tätinsä Thérèsen. Yksin
jäätyään oli hänet vuorostaan saatettu oikeuden eteen. Vavisten kuin
ensikerran esiintyvä, joka työnnetään näyttämölle, oli hän astuessaan
sisään huomannut edessään, alhaalla ja lavoilla, permannolla ja
parvekkeilla, satoja katseita, jotka häntä tähystelivät, loukkasivat
ja repelöivät. Koko Chambéry oli saapuvilla säälimättä pälyämässä
nuoren naisen pelkoa, ahnaasti odottamassa tuossa tuokiossa tapahtuvaa
suvun murskaamista. Vihdoin oli hän joutunut kolmen punaviittaisen
tuomarin eteen, joiden oikealla puolella olivat lautamiesten penkit.
Hän oli luullut pyörtyvänsä lausuessaan nimensä, kun hänen isänsä ääni
oli kaikunut hänen korvissaan. Tämä lämminsointuinen ääni, jonka hän
hyvin tunsi, oli häntä vahvistanut hetkellisesti niinkuin sydänlääke.
Asianajaja seisoi Mauricen edessä, jota hän suojasi niin tyynenä, että
se häntä hämmästytti ja väkisinkin rauhoitti. Hän saneli selkeässä
muodossa tehtävän kysymyksen. Vastattuaan tuskin kuuluvasti, oli hän
pelastautunut niinkuin otusparka, joka piiloutuu pensaikkoon.

»Isä ei ole tyytyväinen minuun», moitti hän itseänsä. »Mikä tavaton
valta hänellä on itsensä yli! Kuinka hän itsensä hallitsee ja kuinka
häntä pelätään! Kahdesti nousi hän ylös ja minä tunsin kummallakin
kerralla salissa syvemmän hiljaisuuden. Hänen silmänsä iskivät tulta.
Hän näytti nuorelta. Hän on meidän voimamme.»

Puoli yhden aikaan saapui herra Roquevillard syömään aamiaista.

— Tarjotkaa meille nopeasti, Mélanie, sanoi hän ovella. Minulla on
kiire.

Hänellä oli taisteluilmeensä, ryppy otsalla, silmä kovana, mahdottomana
karttaa, vaikeana kestää, ja kasvojen lihakset pingoitettuina. Yöllinen
työskentely, suru, levottomuus olivat vanhentaneet piirteitä. Jäyhä
tahdonlujuus työnsi kuitenkin tällä hetkellä syrjään iän, väsymyksen ja
huolten yhteispainon.

— No, isä? kysyi Marguerite kiihkeästi. Isä rauhoitti häntä.

— Istuntoa jatketaan kahden tunnin kuluttua.

— Eikö se ole päättynyt?

— Ei, ei.

— Mitä on tapahtunut?

— Sinä et siis ole nähnyt mitään, pikkuruinen?

— Oi, en isä, minä läksin pois. Sanokaa minulle kaikki. Nähkää: minä
vapisen vielä.

— Ei ole syytä vavista, Marguerite. Ole luottavainen.

Pöydässä söi hän nopeasti ja ilman ruokahalua ja selosti istunnon
tähänastisen kulun.

— Sinä et varmaankaan ole ymmärtänyt paljoa lautamiesten asettamisen,
valanteon, jääväysten ja todistajain kutsumisen muodollisuuksista?

— Minä olin teitä lähellä salissa, isä. Nimeäni huudettaessa nousin
ylös ja minut saatettiin huoneeseen, jossa tapasin Etienne-sedän ja
Thérèse-tädin.

— Todistajahuone. Sitten alkoivat todistukset, kun ensin oli
luettu kannekirja, poliisikomisarion laatima tarkastuspöytäkirja,
jossa todettiin sadantuhannen frangin varkaus, ja sitten Mauricen
kuulustelua koskeva pöytäkirja, josta näkyi, että hän oli
vakuuttanut viattomuuttaan suostumatta kuitenkaan syyttämään ketään
tutkinnonpitäjän kehoituksesta huolimatta. Kantajan todistajista oli
Frasnen toimiston ensimmäinen apulainen osoittautunut kiihkeimmäksi
häntä vastaan. Se on tuo Philippeaux, joka näyttää vihaavan meitä, en
tiedä minkä vuoksi, sillä hänen todistuksessaan ilmenee suoranainen
ilmianto- ja häväisyvimma; pyrkimys esittää langettavina todistuksina
omia olettamuksiansa tai ilkimielistä tulkintaansa.

— Mitä olettamuksia?

— Tieto rahain sijoituksesta kassakaappiin, mahdollinen, vaikka ei
toteennäytetty avaussalaisuuden löytö pöytäalmanakasta, yksinjäänti
toimistoon avaimet hallussaan varkausiltana, omien varojen puute, lähtö
ulkomaille, mahdottomuus ajatella ketään muuta rikollista j.n.e. Toiset
apulaiset toistivat hänen todistustaan niinkuin ulkoa-opittua läksyä,
vaikkei yhtä yksityiskohtaisesti ja varmasti. Vihdoin todisti rouva
Frasnen vanha palvelijatar, jota ilmeisesti oli ennakolta neuvottu,
että isännän poissaollessa ei hänen emäntänsä ollut milloinkaan mennyt
toimiston puolelle. Mitä se todistaa? Olisiko rouva Frasne kutsunut
kokoon palvelijansa olemaan läsnä rahojen anastuksessa?... Mutta enhän
saa syyttää häntä.

— Mauricehan ei vastusta sitä enää.

— En tee sitä kuitenkaan. Me olemme maksaneet hänen osuutensa:
pitäköön ja pysyköön iäksi loitolla... Minä olin ilmoittanut
todistajiksi vastaajan puolelta paitsi sinua, setä Etiennen ja
kälyni Thérèsen, osoittaakseni, että Maurice ei ollut lähtenyt ilman
varoja, sen Luottopankin virkamiehen, joka viime lokakuun lopulla oli
kirjoittanut sinulle kahdeksantuhannen frangin maksumääräyksen Milanon
Kansainväliseen Pankkiin veljesi nimelle ja vihdoin maitre Doudanin,
notarion.

— Minkä vuoksi viimeksimainitun?

— Jotta hän selittäisi mistä ne satatuhatta frangia, jotka hänen
välityksellään toimitin herra Frasnelle, todellisuudessa tulivat ja
kuka itse asiassa on La Vigien ostaja. Oikeuden puheenjohtaja suostui,
neuvoteltuaan notariaattiosaston esimiehen herra Latachen kanssa,
vapauttamaan hänet ammattisalaisuusvelvollisuudesta, ja oli sangen
tarpeen, että hän paljasti lautamiehille herra Frasnen hyötyisän
keinottelun.

— Siis herra Frasne, kysyi Marguerite, on ostanut La Vigien itselleen
asettuakseen sinne meidän tilallemme?

— Etkö tiennyt sitä?

— En voinut sitä uskoa. On paljon semmoista, mitä ei saata käsittää.
Viime vuonna viininkorjuujuhlassa näytti hän jo mielivän taloa: hän
nuuski kaikkialla.

— Niin, pikkuruinen, juuri hän asettuu Roquevillardien tilalle
jatkamaan perimystä. Vieläpä ilmaiseksi. Tämän katkeruuden-ilmauksen
jälkeen jatkoi hän kuvaustaan:

— Hänen asianajajansa alkoi puhua kello yksitoista.

— Mikä asianajaja, isä?

— Eräs herra Porterieux Lyonista. Hän ei saanut ketään Chambéryn
lakimiehistä.

— Teidänkö vuoksenne?

— Epäilemättä.

— Ja mitä hän uskalsi sanoa?

— Se on ovela mies, pisteliäs, kylmä ja laskeva. Hän alkoi kuvaamalla
Mauricea ilkeämielisellä tavalla: hän on muka noita nykyajan nuoria
miehiä, joita ei mikään hillike pidätä, piintyneitä yksilöllisiin
oikeuksiinsa, kiihkeitä asettamaan oman minänsä etusijalle,
valloittamaan onnensa, vaikkapa tallaamalla jalkoihinsa toisten,
vastahakoisia alistumaan järjestettyyn yhteiskuntaan, sanalla sanoen
noita henkisiä anarkisteja, jotka ovat valmiit siirtymään aatteiden
alalta tekoihin. »Kysykää», lisäsi hän, »hänen tovereiltaan, hänen
ystäviltään. He eivät voi kieltää, etteikö hän keskusteluissaan
alinomaa mustannut ja moittinut olevia oloja, ja ihannoinut erään
saksalaisen ajattelijan turmiollista oppia, että korkeampi ihmisrotu,
yli-ihminen, rakentaa onnensa pienten, heikkojen, vähäväkisten
kukistukseen ja suruun. Eikä Chambéryssä ole kenellekään salaisuus,
ettei hän voinut tulla toimeen isänsä kanssa, jonka valtaa hän ei
voinut sietää.»

— Sanoiko hän semmoista? kysyi Marguerite kuohuksissaan.

— Sanoi, minä kerron niinkuin asia oli. Minuakin käytti hän
todistuskappaleena. Meidän perhettämme toisena: syytetty ei voinut
puolustuksekseen vedota huonoon kasvatukseen, paremman tiedon
puutteeseen, kelvottomiin esimerkkeihin tai onnettomaan lapsuuteen,
joka helposti voi ainiaaksi tärvellä luonteen. Minä siirryn
ennaltaharkittuun ja edukkaaseen rouva Frasnen viettelyyn.

— Edukkaaseen?

— Niin, henkisessä nihilismissään vei Maurice haikailematta sekä
vaimon että rahat. Näin tehtyään tai luullen tehneensä luottamuksen
väärinkäytön henkisesti todennäköiseksi siirtyi herra Porterieux
syytökseen ja niihin seikkoihin, joita hän ei empinyt nimittää
asiallisiksi todistuksiksi. Rouva Frasne suostuu lähtemään. Puoliso
on poissa, päivä on otollinen, hetki erinomainen. Rakastajalla ei ole
omia varoja, hän etsii, hänen täytyy etsiä matkarahoja. Hän tietää
Belvadenin kauppaa varten varattujen rahojen olevan kassakaapissa,
löytää avonaiselta paikalta avausohjeen, annattaa itselleen avaimet,
järjestää niin, että voi jäädä yksin toimistoon. Ottaa rahat ja karkaa
lemmittynsä kanssa ulkomaille. Hän on, ja yksin hän voi olla syyllinen.

— Entä rouva Frasne?

— Rouva Frasneko? Syyttäköön häntä, jos uskaltaa syyttää! Hän on
vaiennut alustavassa tutkinnossa, hän vaikenee oikeudessa. »Minä
lyön vetoa, että hän ei syytä rouva Frasnea», lopetti asianajaja,
jolle herra Bastard ehkä varomattomasti on tullut maininneeksi
Mauricen jalomielisen päätöksen, »ja tämä vaikeneminen, joka sisältää
tunnustuksen, hänet tuomitsee.»

He olivat siirtyneet ruokasalista työhuoneeseen. Marguerite kuuli
tästä kärkevästä ja kuitenkin puolueettomasta vastapuolen todistelun
kuvauksesta isän suuttumuksen ja pahoittelun kuohun.

— Isä, lausui hän, onko kaikki hukassa? Toivotteko te vielä?

— Toivonpa tietenkin!

— Milloin se loppuu?

— Kello kaksi, neljänkymmenen minuutin kuluttua, alkaa maitre
Porterieux jatkaa esitystään.

— Eikö hän vielä ole meitä kylliksi vahingoittanut?

— Ei siltä näytä. Hänellä on vielä viimeinen todistelu esitettävänään.

— Mikä?

— Se uusi tunnustus, joka hänen mielestään sisältyy siihen, että minä
olen korvannut nuo satatuhatta frangia. Ennen kello kolmea arvelen oman
vuoroni tulevan. Kello neljältä tai puoli viideltä olen lopettanut.

Ja hän lisäsi, näytellen tyyneyttä:

— Charlesin juna tulee kello yksi. Sinun lankosi pitäisi olla täällä.

Vähän myöhemmin soittikin Charles Marcellaz todella.

— Mitä uusia, isäni? kysyi hän sisäänastuessaan. Germaine itki tänä
aamuna sanoessaan minulle hyvästiä, ja kaikki kolme pienokaista tekivät
hänelle seuraa. Teidän eilinen sähkösanomanne oli niin masentava.
Hubert-parka!

— Minä odotin teitä, Charles. Teidän paikkanne on minun rinnallani.
Marguerite kertoo teille aseman syödessänne aamiaista. Jättäkää minut
nyt muutamaksi minuutiksi. Olkaa valmiina viittä vailla kaksi.

— Minä olen valmis. Ah! minä voin ilmoittaa, että olen järjestänyt
niin, että voin nyt suorittaa takaisin puolet Germainen myötäjäisistä.
Tuonnempana jäännöksen.

Marcellaz ilmoitti sen nyrpeänaamaisena, niinkuin mies, joka ei ole
tottunut hyväntekeväisyyteen, mutta ei sitä tunnusta. Hän oli joutunut,
hänkin, yhteiseen juttuun; mutta vaikka häntä asia harmitti, ei hän
tappiotaan toitotellut.

— Ei, ystäväni, en minä niitä ota, vastasi herra Roquevillard.

Mutta enemmän liikutettuna tästä avusta kuin vastapuolen kaikista
hyökkäyksistä, joita hän valmistautui torjumaan, lisäsi hän:

— Syleilkää minua.

Näin lujittui perheside keskellä onnettomuutta.

Asianajaja eristäytyi neljännestunniksi käydäkseen vielä läpi
puolustuksensa pääkohdat. Margueritelle hermostuneen kiihtymyksen
vallassa esitetty kuvaus oli ollut hänelle sen suuttumuksen ja häpeän
purkaus, joka aamusta alkaen oli hänessä patoutunut, kun hänen täytyi
kuulla poikaansa vastaan tehtyjä häväiseviä syytöksiä. Hänen hermonsa
rauhoittuivat, hänen sydämensä tykintä tyyntyi niinkuin meri tuulen
tauotessa. Kun oikeuteenlähdön aika tuli, huomasi Marguerite hänen
kasvojensa ilmeen levollisemmaksi ja hänen katseessaan saman sisäisen
kirkkauden, kuin eilen hänen palatessaan La Vigiestä.

— Näkemiin illalla, isä, sanoi hän. Jumala suojelkoon.

Oven kynnykseltä vastasi herra Roquevillard nopeasti:

— Näkemiin illalla, pikkuruinen... Maurice mukana...

       *       *       *       *       *

Marguerite oli mennyt huoneeseensa siellä rukoillakseen, kun Jeanne
Sassenay pyysi saada tavata häntä:

— Neiti Marguerite, pyydän.

Ankarampana ja huolekkaampana Raymond Bercyn käynnin jälkeen vastasi
palvelijatar päättävästi kieltäen:

— Neiti on väsynyt. Hän ei ota vastaan ketään.

— Sen pahempi, minä menen sisään yhtäkaikki.

Ja sivuuttaen hämmästyneen palvelijan ennenkuin tämä ehti sulkea tietä
riensi Jeanne eteisen läpi, etsi ystävättärensä huoneen, jonka hän
tunsi, koputti nopeasti, astui sisään ja heittäysi Margueriten syliin.

— Minä tässä olen. Älkää käskekö minua pois. Se ei ole Mélanien syy.

— Tekö Jeanne? Miksikä tulette?

— Kun te olette yksin ja teillä on ikävyyksiä. Siellä on lauma naisia,
jotka ovat menneet istuntoon kuin huvinäytelmään. Niin minä ajattelin
että minun paikkani on täällä teidän luonanne. Minä rakastan teitä.

Marguerite hyväili ystävättärensä poskea.

— Te olette hyvä.

— Oi, en. Minä vain tunnen suurta ystävyyttä teitä kohtaan... Jo
pienestä pitäen ihailin teitä. Ja tahdoin kovasti tulla teidän
kaltaiseksenne.

Sitten vaihtoi hän äkkiä keskustelua lausuen salaperäisellä äänellä:

— Ajatelkaa, että he ovat vartavasten pukeutuneet Oikeussaliin menoa
varten. Todellakin, aivan kuin päiväkonserttiin.

— Ketkä?

— Nuo naiset.

— Niin, sanoi neiti Roquevillard katkerasti. On kysymys meidän
kunniastamme. Onhan siinä näytelmää.

Jeanne Sassenay tarttui hänen käteensä.

— Minä en ole levoton.

Ja opettavaisella äänellä ratkaisi hän koko jutun:

— Mistä rikoksesta oikeastaan teidän veljeänne syytetään? Ettäkö hän on
ottanut mukaansa naisen? Sehän ei ole mitään.

Huolimatta huolistansa ei Marguerite voinut olla hymyilemättä, mikä
taas rohkaisi hänen vierastaan.

— Ymmärrättehän sen, ettei naista viedä noin vaan niinkuin
vaatekappaletta. Joka minua yrittäisi viedä, minä sitä kynsisin,
mukiloisin, ja nostaisin kamalan metelin... Jos nimittäin en itse
päättäisi lähteä hänen kanssaan.

— Olkaa hiljaa, Jeanne.

— Ah, voiko sitä tietää? Rakkaudesta voi tehdä vaikka mitä. Ei ole
leikittelyä lempi.

— Mitä te siitä tiedätte?

— Miksen tietäisi? Minä en ole enää pikkutyttö. Neiti Sassenay oikaisi
vinoon mennyttä hattuansa, suori syrjään otsalle valahtaneita vaaleita
suortuvia ja koetti olla välinpitämättömän näköinen peittääkseen
punastumistaan kysyessään:

— Eihän hän enää rakasta tuota katalaa naista?

— Mauriceko? En usko.

— Tiedättekö varmaan?

— Hän ei puhu siitä koskaan.

— Eihän sitä ole enää täällä nähty?

— Ei.

— Sen parempi. Minä inhoan häntä. Ensiksikään hän ei ole laisinkaan
kaunis. Kauniit silmät kyllä; mutta hän käytti niitä vähän liikaa. Ja
hymy ja katseet ja eleet ja pään kääntelyt ja kaulan taivuttelut ja
olkapäiden nytkähtelyt ja kiikutteleva kävely.

Nousten äkkiä tuoliltaan hän jäljitteli rouva Frasnea tepastellen läpi
huoneen liioittelemalla hänen eleitänsä.

— Jeanne, minä pyydän, huudahti Marguerite.

— Ei, ei, minä vakuutan teille, jatkoi nuori tyttö täydessä touhussa,
tummat eivät ole valkoveristen veroisia, ei iholta eikä viehkeydeltä.
Teillä on kastanjahiuksenne, te yhdistätte kaikkien kauneuden, mutta te
ette pidä sillä mitään väliä... Ja sitten minä inhoan häntä vielä...

— Mutta ketä?

— Rouva Frasnea tietenkin, koska se on katala nainen, joka tuottaa
onnettomuutta. Teidän veljenne on joutunut siksi kärsimään. Tuo
nainen on hänet tehnyt onnettomaksi: ei rakastanut häntä. Se nainen
se olisi pitänyt vankilaan panna. No, veljenne kyllä vapautetaan.
Tiedättehän: isä ja äiti ovat hänen puolellaan. Isä oli nyrpeillään,
mutta minä nuhtelin häntä. Olisin mielelläni ollut näkemässä hänen
vapauttamistaan. Te onnittelette häntä minun puolestani. Vapauttaminen
on varmaan hyvin kaunista.

Hän laverteli lakkaamatta. Marguerite keskeytti hänet hellästi:

— Tahdotteko rukoilla kanssani, Jeanne.

— Jos haluatte.

Molemmat nuoret neidot laskeutuivat polvilleen rinnakkain. Mutta tuskin
olivat he alkaneet rukouksiansa, kun ovelle koputettiin:

— Posti on tullut, sanoi palvelijatar, jättäen muutamia kirjeitä neiti
Roquevillardille.

— Sallittehan? kysyi tämä toveriltaan. Oli Hubertin päivä... Ah! kirje
häneltä... minä vähin sitä odotin.

Vapisevin käsin avasi hän kuoren, joka tuli Sudanista. Kuoleman
tuolta puolen tuli nuori upseeri perhedraamaan osalliseksi. Harvat
vaikutelmat ovat niin valtavat kuin elonmerkki niiltä, joita ei enää
ole. Margueritelta, jonka tuima kohtaloon-alistuminen oli tähän saakka
näyttänyt tyyneydeltä, pääsi lukiessa pitkä huokaus. Arkatuntoisena ja
liikutettuna ei Jeanne uskaltanut häntä lohduttaa. Mutta Marguerite
oikaisihe itsestään. Nyt ei ollut itkun ja heltymisen hetki. Eikö isä
ollut esimerkillään näyttänyt, mikä ryhti on pidettävä?

— Hubert, lausui hän.

Hän näytti miettivän, mitä tehdä.

— Pitää... täytyy lähteä oikeussaliin. Heti kohta.

— Minkätähden?

— Ah, koska Hubertkin on ajatellut meitä.

— Hubert?

— Niin. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan. Kirjeensä alussa koettaa
hän sitä meiltä salata, pitää meitä hilpeällä mielellä. Ja sitten, ja
sitten hän kirjoittaa... Kas, hyvä Jumala, minun silmäni eivät näe.
Tuossa... »Jos minun kuitenkin tulisi jäädä tänne ainaiseksi, tarjoisin
elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, Mauricen pelastuksen puolesta...»
Näettehän. Hän käskee minun mennä sinne.

Jeanne hyrskyi kyynelissä. Mutta Marguerite pani jo kiireisenä päähänsä
hattua ja huntua.

— Olen varma, että isä tarvitsee tätä kirjettä. Minä en voi epäröidä.

Kuolleiden ja elävien välillä oli tässä perheessä salaperäinen
yhdysside, joka yhdisti heitä kautta ajallisen ja iäisen.

— Minä saatan teitä, sanoi hänen ystävättärensä, hänkin jo täysin
valmiina.

— Niin, tulkaa. Teidän kanssanne olen rohkeampi.

Ja molemmat nuoret neidot kiiruhtivat ulos, kulkivat pitkin linnan
sivustaa, jonka poreinen seinämä lämmitteli talviauringon valossa,
oikaisivat pitkin katuja, jotka lyhensivät matkaa ja olivat muutamien
minuuttien kuluttua perillä.

— Ylioikeuden istuntosali, herra? tiedusti Marguerite nöyrästi
ovenvartijalta.

— Tuolla, rouva, alimmassa kerroksessa. Mutta salissa on istunto. Sinne
ei voi päästä nyt.

Jeanne Sassenay selitti kuitenkin vakuuttavasti:

— Meidän täytyy kuitenkin päästä. Meillä on kirje, asiakirja
annettavana syytetyn asianajajalle. Tärkeä asiakirja.

— Mahdotonta, hyvät naiset. Asianajajat puhuvat. Se on liian myöhäistä.
Ketä te olette?

Mauricen sisar nosti huntuansa:

— Neiti Roquevillard.

— Ah, hyvä... Seuratkaa minua.

Tämän nimen vaikutuksesta saattoi hän heidät aina todistajahuoneen
ovelle saakka.

— Teidän on vain avattava ovi, neiti. Asianajajain lava on edessänne,
vähän vasemmalla. Sitten tulette ulos tätä tietä. Tai löydätte ehkä
jonkun vapaan paikan.

Ja viisas ja varova palvelusmies lisäsi poistuessaan:

— Älkää missään tapauksessa sanoko, että minä olen päästänyt.

Marguerite, joka oli etumaisena, tarttui ripaan. Hän kuuli puhuttavan.
Ääni ei ollut hänen isänsä ääni. Tuon oven takana ratkaistiin tällä
hetkellä Mauricen, Roquevillardien kohtalo. Hän oli tuomassa viimeistä
varavoimaa Hubertin puolesta.



VIII.

VAINAJIEN ÄÄNI.


He astuivat sisään. Kello oli vähän yli puoli kolme: maitre Porterieux
päätti myrkyllistä ja julkeaa puhettaan. Parvekkeilla ja salissa
oli yleisöä tungokseen saakka, vallasväkeä ja rahvasta sekaisin
tuoreeltaan ahmimassa niitä paloja, joita asianajaja kokeneena ja
julmana myrkynsekoittajana heille viilteli Roquevillardien tykyttävästä
sydämestä. Molemmat nuoret naiset, jotka ovesta tultuaan epäröivät
eteenpäinmenoa, herättivät huomiota.

— Nuo tulevat itselleen miehiä etsimään, selitti asianajaja Coulanges,
joka maitre Pailletin kanssa istui parvekkeen ensimmäisellä rivillä
muutamien vallasnaisten seurassa ja lakimiehenä oikeussalissa piti
velvollisuutenaan osoittaa älykkäisyyttä.

— Ah! totta tosiaan, huudahti yksi naisista aivan närkästyneenä.
Katsokaahan vain tuota julkeata.

Sillä välin kuin Marguerite lähestyi isäänsä ja ojensi Hubertin
kirjeen, otti hänen toverinsa Jeanne tyynen rohkeasti härnätäkseen
koko kaupunkia: kääntyi mielenosoituksellisesti häpeäpenkillä
istuvaa Maurice Roquevillardia kohti ja teki hänelle kädellään
tervehdysviittauksen samalla mitä suloisimmin hymyillen.

Hän sai heti palkan rohkeudestaan nähdessään mikä kiitollisuus kirkasti
nuoren miehen kasvoja, jotka olivat laihtuneet, jäykistyneet ja
ikäänkuin solvauksia ja häväisyjä vastaan tunnottomiksi jähmettyneet.
Tämä nopea välikohtaus oli jo huomattu koko salissa. Marguerite, joka
oli kumartunut isänsä puoleen, ei ollut sitä havainnut. Hänkin tervehti
veljeänsä, mutta huomaamattomammin, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:

— Lähtekäämme.

— Ei, minä jään, vastasi tämä innostuneena olemaan läsnä.

Herra Roquevillard viittasi lyhyellä kädenliikkeellä tyhjiin paikkoihin
todistajain penkillä. Aurinko paistoi ikkunain läpi jättäen varjoon
valamiehet, jotka istuivat senpuolisella seinämällä, mutta valaisten
erikoisesti tuomarit, yleisen syyttäjän, asianajajat ja syytetyn,
ikäänkuin olisi teatterin näyttämöä valaistu näytännön aikana.
Niinpä maitre Porterieux seisoi täydessä valaistuksessa. Hän toisti
loppuponnessaan keskitetyssä muodossa koko todistelunsa. Hän esitti
uudelleen kaikki kokoamansa olettamukset selvinä todistuksina, ja
tulkitsi vielä kerran syytetyn vaikenemisen rouva Frasnen suhteen
ja sadantuhannen frangin korvauksen suorittamisen herra Frasnelle
eittämättömiksi tunnustuksiksi. Lopuksi vaati hän voimallisesti,
välttämättömänä velvollisuutena, ankaraa ja polttomerkin-lyöpää
tuomiota tuolle nuorelle miehelle, joka harjoitti hyötyisää rakkautta
eikä uutena, käytännöllisen aikakauden lemmenseikkailijana häikäillyt
viedä puolison kassaa vaimon kunnian mukana. Hän istuutui, ja hänen
kaikilla närkästyksen ja suuttumuksen eleillä esitetty puheensa
herätti epämääräistä ja salaperäistä, aaltojen kohinaa muistuttavaa
murinaa, joka nousee väkijoukon huulille kenenkään tietämättä mistä.
Hänen syytöspuheensa oli ollut kuin myrkytettyjen nuolien lentoa,
joita lakkaamatta lingottiin samaan suuntaan. Saattoipa sanoa, että
hän pojan läpi tähtäsi isään, joka oli korvausta maksamalla itsensä
häväissyt, ja tahtoi painaa jälkeläisen mukana lokaan koko suvun.
Hän oli käynyt uhrinsa kimppuun kiivaammin kuin oli tarpeellista,
leppymättömänä vihollisena, joka raastaa vielä ruumiita. Notario oli
todellakin hyvin valinnut asianajajansa; hän ei olisi voinut toivoa
yhteen suuhun mahtuvan enempää myrkkyä ja sappea. Eri kohdilla oli
herra Roquevillard kääntynyt poikansa tai vävynsä puoleen rauhoittaen
heitä mielentyyneydellä, jota hän itse osoitti keskellä myrskyä.

— Puheenvuoro on yleisellä syyttäjällä, lausui oikeuden puheenjohtaja
nyreällä äänellä, joka tuntui ilmaisevan: »Minkä vuoksi esittää
kannetta kahteen kertaan?»

Prokuraattori, herra Vallerois, joka oli saapunut paikalle
uteliaisuudesta, oli asettunut istumaan yleisen syyttäjän, herra Barren
taakse, joka tällä kertaa edusti valtiota. Hän kumartui eteenpäin
sanoakseen jotakin virkaveljelleen. Mutta tämä näytti karttavan
pyytämättömiä ohjeita ja tyytyi lausumaan, että kun juttu oli pantu
vireille siviilitietä ja jo ollut yksipuolisen tuomion alaisena, vetosi
hän vain herrojen lautamiesten arvostelukykyyn.

— Puheenvuoro on puolustajalla, lausui oikeuden puheenjohtaja
vilkkaammalla äänellä, joka osoitti hänen tyytyväisyyttänsä
tarpeettoman venytyksen välttämiseen.

Maitre Hamel, joka istui herra Roquevillardin rinnalla, kysyi
virkaveljeltään:

— Oletteko valmis?

— Totta kai. Kuinka niin?

— Puhukaa te sitten ensin. Jos on tarpeellista, minä täydennän.

Herra Roquevillard ymmärsi, että vanhus, vielä oudoksuen hyökkäystä,
joka hänen vanhojen käsitystensä mukaan meni sivu säädyllisyyden,
säästi voimiansa sen tapauksen varalle, että puolustus jäisi heikoksi
tai vaillinaiseksi.

— Hyvä on, hyväksyi hän.

Näiden neuvottelujen aikana oli keskustelu vähitellen jälleen alkanut
yleisön keskuudessa tuolla täällä ja levinnyt niinkuin pöly ratsujoukon
ohimentyä.

— Roquevillardit totesi asianajaja Coulanges, joka piti herra Frasnen
puolta, eivät koskaan toivu noista haavoista.

— No, no, huomautti maitre Paillet, aina hyväntuulisena, odottakaa isän
vastinetta, ja varokoon maitre Porterieux nahkaansa.

Eräs kansanmies, joka oli tämän kuullut ja oli harras oikeudessa
kävijä, vahvisti tätä mielipidettä naapurilleen vilkkaammin sanoin:

— Totisesti se on topakka ukko.

Ja maitre Paillet nauramaan ja lisäämään:

— Katsotaan, osaako se purra ja vieläkö hammas on kovana.

— Hän on hyvin väsyneen näköinen, lausui eräs nainen säälivänä.

— Tarkoititte masentuneen, oikaisi herra Coulanges. Kaksi ukkoa ei
vastaa yhtä miestä.

Ja hänen teikaroiva olentonsa lisäsi: »varsinkaan naisten parissa»,
samalla kuin hän näytti alhaalla kahta asianajajaa, jotka vaihtoivat
huomioitansa lähellä maitre Bastardia, joka sormet parrassa vartoili
puolustusta nähdäkseen sen menevän myttyyn.

Herra Roquevillard otti päästään poimulakkinsa ja nousi. Hän katsoi
vuorotellen, kiirehtimättä, tytärtänsä ja poikaansa ja näki heidän
toivonsa ja luottamuksensa. Heti syntyi syvä, odotusta väräjävä, henkeä
pidättävä, sydämiä seisottava hiljaisuus. Vain nousemalla ylös tämä
harmaa-, melkein valkeatukkainen mies, tämä vanhus, joka yksinänsä
edusti pitkää kunniallisten ja ansiokkaiden miespolvien sarjaa, yli
kuudenkymmenen vuoden aikana osoitettua kuntoa, taitoa ja rohkeutta
omassa elämässään, oli vaikuttavana vastalauseena niitä solvauksia ja
herjauksia vastaan, joilla vastapuoli pitkin koko kannepuhettansa oli
luullut kumonneensa hänen sukunsa kunnian: olihan viittailtu siihen,
että La Vigien hinta oli maksettu korvaukseksi rahasta, jota varas
ei ollut kokonaan kuluttanut? Semmoista vastalausetta eivät kaikki
maailman Bastardit olisi kyenneet näin selvästi ilmaisemaan jo ennen
sanankaan lausumista.

Salin kello löi kolme. Hitaasti oikaisten itsensä täyteen mittaansa
ja kääntäen päätänsä oikealle seisoi asianajaja keskellä leveää
valojuovaa, jonka aurinko loi saliin, ikävä kyllä jo kuitenkin liian
kalvaana. Korkea paljas otsa, kauniit selkeät piirteet, joita ikä
oli uurtanut, mutta joiden uljuus yhtäkaikki oli säilynyt, lyhyet
käyräkärkiset viikset tekivät hänen kasvonsa siksi taistelijan ja
päällikön kasvoiksi, joihin ei katsottu saamatta niistä voiman ja
elämäninnon vaikutelmaa. Mutta tuli, joka loisti hänen silmiensä
pohjasta, muinoin niin tuima ja käskevä tuli, ilmaisi voittamisinnon
asemesta sisäistä kirkkautta.

— Masentunutko! katsokaa häntä, vastasi nainen, jota herra Coulanges
kosiskeli.

— Hän ei ole kuitenkaan entisensä, huomautti maitre Paillet.

Herkkinä ja levottomuudesta väristen Marguerite ja herra Hamel tunsivat
päinvastoin jälleen sen yli-inhimillisen innoituksen, joka hänessä
oli hänen palatessaan oudolta käynniltään La Vigiestä. Hän aloitti
matalanpuolisella äänellä, mikä aiheutti herra Bastardin tyytyväisenä
huomauttamaan:

— Hän on jo menettänyt kauniin äänensä.

Sitten, äkkiä, niinkuin esirippu olisi ratkennut, ääni kirkastui,
soi yhtymistä, vetoamista vainajiin, jotka eilen illan suussa olivat
kukkulan lumisilla kaltailla hänen haamu-armeijansa. Hän kynti elävää,
ahdistavaa, myrskynraskasta hiljaisuutta ympärillään kuin laiva merta.

— Jos mieli arvostella syytettyä täytyy hänet tuntea, ja jotta voisi
tuntea hänet, täytyy tietää hänen alkuperänsä. Sillä ihmisten erilainen
kohtalo on syntyä siinä ja siinä maanpaikassa, siitä ja siitä suvusta
ja olla ennakkosalliman alainen, jonka teho ja määrä heidän tulee
tahtonsa voimalla löytää.»... Teidän, jotka kuulutte kunniallisten
ihmisten riveihin ja jotka olette perustaneet perheen, tulee, ennenkuin
langetatte tuomionne, kuulla erään perheen historia...»

Näille alangon ja vuoriston maalaisille, jotka olivat lautakuntana ja
jotka eivät luonnostaan eikä harkinnasta voineet olla tunteettomia
tälle todellisen ihmisyyden kertomukselle, jonka totuus ja esimerkki
kajasti heidän mielessään, esitti hän Roquevillardien pitkän sarjan,
ensimmäisen kantaisän, joka laski vanhan talon ensimmäisen peruskiven
ja juurrutti syntymämaahansa elämänsä puun, sukupolvien jatkuvat,
toinen toiseensa liittyvät ponnistukset, raiviomaan vaatiman hien,
sitkeyden maan uppiniskaisuutta, aikojen ankaruutta, vaurioita
ja katovuosia vastaan, vaatimattomuuden, joka tyytyy vähään, ja
säästäväisyyden, joka omakohtaisen nautinnon kustannuksella valmistaa
tulevaisuutta, säästäväisyyden, joka, samalla kuin se on kieltäymystä,
on jatkuvaisuuden uskon työtä. Niinpä edusti La Vigien sievoinen
maatila, jonka vuodentulon antoivat viinitarhat, metsät, pellot ja
puutarhat, suoraa linjaa, niinkuin kohoaa poppeli kohti korkeutta,
kulkeneen suvun työtä, taloudellisuutta ja kestävyyttä. Sillä
viljelty maa muistuttaa ihmiskasvoja, ja katsellessa tiluksiamme
me katsomme esivanhempiamme silmiin. Mutta mihinkä oli päättynyt
Roquevillardien yhteisen työn tulos? Heidän kantatilansa kuului
nyttemmin heidän vastapuolelleen, joka oli saanut sen ilmaiseksi.
Olivatko Roquevillardit uurastaneet viisisataa vuotta tehdäkseen tämän
lahjoituksen? Ei, sitkeydellä ja vaivalla rakennetulla perintötilallaan
olivat he suorittaneet viimeisen jäsenensä vapaaksioston. Kuka siis
oli nyljetty ja kuka oli nylkyri? Sataatuhatta jollakin tavoin
kadottamaansa frangia vastaan sai ja vastaanotti herra Frasne maatilan,
jonka arvo oli lähes kaksinkertainen. Kuka oli rikastunut? Kuka
köyhtynyt? Vainajien nimessä, jotka maksoivat osuutensa, oli syytetty
vapautettava.

Mutta oliko perhe ainoastaan suuri aineellinen voima, jonka näkyvänä
ilmiönä oli perintötilan jatkuvaisuus ja jonka yhteistunto salli
toisten velkoja maksettavaksi toisten työllä? Eikö se ollut vielä
muutakin, vähemmän kouraantuntuvaa, mutta pyhempää: katsantokantain
kestävää ketjua, kunnian, kunnon, rohkeuden periytyväisyyttä? Minkä
vuoksi jatkaa elämää, ellei varusta sille sen arvoisia puitteita,
menneisyyden tukea, tilaisuutta turvattuun tulevaisuuteen — sillä
elämän jatkaminen on kuolemattomuuden saavuttamista... Ja hän puhui
Roquevillardien julkisista teoista, koko hyödyllisestä ja joskus
loistavastakin ulkonaisesta toiminnasta. Se ja se kunnan esimies oli
kuollut paikallansa kulkutaudin aikana, jota vastaan hän järjesti
suojelutoimenpiteitä. Se ja se toinen, oli myöhemmin sekasorron ja
epäjärjestyksen aikana hoitanut Chambéryn kaupunkia ja pelastanut sen
sotkuiset raha-asiat. Savoijin Senaatin nuhteettomina virkamiehinä,
suurten sotien aikana vihollisen kaatamina sotilaina, oli heillä
virkapuvun tai univormun alla ollut sama rohkea ja uljas sydän, joka
sykki vanhinten esi-isien puseron alla. Viimeinen kaikista, Hubert,
oli kuollessaan isänmaan palveluksessa, yksin, kaukana omaisistaan,
paahtavassa vihollismaassa, lausunut suvun tunnuksen kirjoittaessaan:
»Minä annan elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, veljeni pelastuksen
puolesta.» Voidaanko sivuuttaa tämmöistä antia, unohtaa uhreja,
jotka kautta aikojen olivat merkkeinä perheen alati uudistuneesta
kunnosta? Näin heitti hän vaakaan entisten ansioiden painot ja sai sen
kallistumaan puolelleen.

Koko vainajien armeija, joka edellispäivänä oli lähtenyt La Vigiestä
ja kulkien varjoon peittyneen laakson poikki saapunut St. Cassinin
kukkulalla tammen juurella seisovan päällikkönsä luokse, kulki ohi kuin
paraatissa.

Kuolleiden ansioihin lisäsi hän elossaolevien. Nyt ei ollut väärän
häveliäisyyden eikä ahtaimpaan perhepiiriin kuuluvien seikkojen
peittelemisen hetki. Hanoin sairaalassa palveli Félicie. Hänen
sisarensa, jotka olivat valinneet köyhyyden hävittääkseen epäilystäkin
myöten rahojen anastuksen, palvelivat vielä. Sillä herra Frasnen
käsiin toimitettu maksu ei ollut eikä voinut olla syytetyn perheelle
eikä tuomareille mikään korvaus saatikka tunnustus, vaan kaiken
tiedottomankin ja tahtomattoman osallisuuden ratkaiseva torjuminen.

Hän tuskin pyysi anteeksikaan, että hän itsepintaisesti ja ikäänkuin
moitteena kiittämättömyydestä luetteli näin paljon tehtyjä palveluksia.
Vastakkaisella puolella lavaa ei oltu häikäilty niitä unohtaa tai, mikä
oli vieläkin halpamaisempaa, käyttää niitä aseina syytettyä vastaan.
Tahdottiin kyllä päästä väitetyn syyllisen kimppuun menneisyyttäkin
myöten, ja yritettiin sitten yhdellä iskulla lyödä lysyyn tämän
menneisyyden merkitys, kiellettiin vastoin oikeutta ja kohtuutta
syytetyltä tämän menneisyyden suoja. Mutta suvun ansiot puolustivat
sitä siihen hetkeen saakka jolloin, sen väärinkäytösten summan
päästessä voitolle, se itse aiheuttaa oman kukistuksensa. Uskaltaako
kukaan väittää, että väärinkäytösten summa on tässä suvussa ansioita
suurempi? Niin, vainajat, hänen vainajansa antavat siveellisen
takauksen viimeisestä Roquevillardista, niinkuin he antoivat
aineellisen takauksen uhraamalla La Vigien kartanon. Syyllisenäkin
olisi kohtuutonta häntä tuomita.

Mutta kuinka voisi hän olla syyllinen? Minkä ihmeen kautta niin monien
kunniallisten ihmisten jälkeläinen olisi äkkiä muuttunut rikolliseksi?
Mitä todistuksia on lopullisesti hänen rikoksestaan esitetty? Mitä
painavat niiden siveellisten todennäköisyyksien rinnalla, joita
hänen perheensä keskuudesta tulee kuin tulvavirran vettä, nuo kurjat
todennäköisyydet, jotka sattuma on synnyttänyt ja joita yritetään
tarkoituksellisella tulkinnalla suurentaa? Toimiston avaimet: ne
olivat kulkeneet kädestä käteen. Avsussalaisuus: kuinkapa syytetty
olisi sitä osannut etsiä, tai sattumalta löydettyään arvannut merkkien
merkityksen. Siinäkään tapauksessa, että apulainen Philippeaux oli
kirjoittanut ne pöytäalmanakkaansa? Varojen puute? Hän oli suorittanut
ilman poikkeusta kaikki kustannukset, päämenot ja satunnaiset, jotka
aiheutuivat hänen matkastaan, joko niillä rahoilla, jotka hänellä
oli mukanaan tai niillä, jotka hän oli saanut Ortaan. Hankitut
jäljennökset hotellilaskuista osoittavat sen. Mitä olisi hän siis
tehnyt noilla anastetuilla sadallatuhannella frangilla, koska hän oli
suorittanut kaikki menonsa perheeltään saamillaan rahoilla? Ja jos
hän oli sijoittanut ne jonnekin, niinkuin tällä on viittailtu, minkä
vuoksi oli hän palannut ilmoittautumaan vangiksi heti kun sai tiedon
yksipuolisesta tuomiosta, joka hänestä oli langetettu?

Syytöksestä ei jää pystyyn mitään, ei mitään muuta kuin kosto, joka ei
ole edes kyennyt vastustamaan keinottelun kiusausta. Eriskummallinen
juttu, jossa varkauden uhri vie väitetyltä varkaalta riistetyn saaliin!

Ja herra Roquevillard päätti puolustuspuheensa seuraavin sanoin:

»Minä olen lopettanut, herrat lautamiehet. Kaikkien vainajiemme
nimessä, joiden sarja on luonut meidän yhä elinvoimaisen kunniamme, sen
maan nimessä, joka vähitellen oli hankittu ja saatettu viljelykseen
sukupolvien keskeytymättömällä ponnistuksella, mutta nyt annettu pois
vapaana uhrauksena tämän kunnian järkähtämättömäksi vakuudeksi, vaadin
teiltä lastani. Antakaa hänet minulle takaisin, ei säälin vaan oikeuden
nimessä, ei armosta, vaan yksimielisesti. Koko hänen sukunsa ja minä
itse vastaamme hänen syyttömyydestään....»

Hän istuutui. Hän oli puhunut vain tunnin. Sen jälkeen kuin hänen
tyyni, sointuva, mutta koko ajan hillitty äänensä oli lakannut
kuulumasta ja kaikumasta, niinkuin vakava hymni, jatkui muutamia
hetkiä hiljaisuutta, uskonnollista, juhlallista kirkon hiljaisuutta.
Suuttumuksen ja katkeruuden purkauksen sijasta, jota oli luultu
voitavan odottaa tarmostaan kuululta vanhalta asianajajalta vastineena
herra Portereauxin ilkeämielisiin solvauksiin, varrotun skandaalin
asemesta, jossa rakastaja ajaisi asian rakastajattaren syyksi, oli
yleisö kuullut tämän ylevän puolustuksen, joka halveksi näykkimistä,
luotti siveellisen voimansa arvoon, oli ihmeellisen liikuttava
koruttomissa ja suorissa piirteissään, niinkuin liikkumaton ja tyyni
kuvapatsas, joka puhdistaa pyyteet ja tempaa mukaansa sielut. Eikä
rouva Frasnen nimeä oltu mainittu.

Yhtäkkiä kajahti huuto:

— Eläköön Roquevillardit!

Se oli Fauchois, joka näin purki sydäntänsä. Ja yleisö voitettuna,
tenhoissaan haltioituneena puhkesi kättentaputuksiin.

Sillä välin kuin oikeuden puheenjohtaja hillitsi tätä mielenosoitusta,
joka ajoi pakoon hermostuneen herra Bastardin, kumartui herra Vallerois
uudelleen herra Barren puoleen. Ja tämä pyysi puheenvuoroa sen jälkeen
kuin herra Hamel oli kieltäytynyt sitä käyttämästä, haluten käyttää
vastineoikeuttaan, vaikka ei ollut käyttänyt kanneoikeuttaan.

— Minä olen kuullut, niinkuin tekin, lausui hän kääntyen lautamiesten
puoleen, maitre Roquevillardin puolustuspuheen. Ei, syyllinen ei ole
tuo nuori mies, josta te muutaman hetken kuluttua annatte tuomionne.
Syyllinen ei ole täällä. Ja koska syytetty on ollut niin jalomielinen,
ettei ole häntä maininnut, en minäkään hänen nimeänsä teille mainitse.
Mutta minä leimaan ansionsa mukaisesti sen ovelan keinottelun syyttäjän
puolelta, joka riistää itseltään myötätunnon käyttämällä hyväkseen
yksityisiä onnettomuuksiansa kartuttaakseen omaisuuksiaan. Rientäkää
vapauttamaan Maurice Roquevillard, antamaan hänet takaisin isällensä,
joka on meidän säätymme kunnia. Jos hän yksityiselämässään lieneekin
ollut moitittava, ei häntä toki sovi pitää vangittuna varkaudesta...

Päivä laski, jättäen koko salin illan hämärään. Lautakunta
vetäytyi harkitsemaan, mutta palasi heti ilmoittamaan yksimielisen
vapauttamistuomionsa.

— Hyvä! huudahti Jeanne Sassenay kovalla äänellä.

— Isä, lausui hellästi Marguerite, äiti olisi iloinen. Ja mieltään
muuttanut yleisö teki poistuessaan huomautuksiansa. Herra Latache, joka
kulki erään ryhmän mukana, pudisti päätään miettiväisestä:

— Se on paha juttu herra Frasnelle. Yleisen syyttäjän häväisyn jälkeen
hänellä tuskin on muuta neuvoa kuin myydä toimistonsa ja muuttaa
muualle.

— Hän myy taas pois La Vigien, arveli herra Paillet.

Nainen, jota asianajaja Coulanges saatteli, yhtyi siihen enemmän
ärsyttääkseen kosiskelijaansa, jota hän piti pilanansa:

— Ja pikku Sassenay ostaa sen. Hänellä on suuret myötäjäiset.
Huomasitteko millä ilmeellä hän kääntyi vapautetun, nuoren
Roquevillardin puoleen? Hän menee hänen kanssaan naimisiin.

— Niin voi kyllä käydä, totesi herra Coulanges synkkänä: noilla
Roquevillardeilla on aina ollut hyvä onni.



IX.

ELINVOIMA.


Oikeuden puheenjohtaja joudutti hyväntahtoisesti vapauttamisen
muodollisuuksia. Sillävälin kuin yleisö poistuttuaan salista
kokoontui torille oikeuspalatsin edustalle odottamaan syytetyn ja
hänen puolustajansa ulostuloa tervehtiäkseen heitä yhtä innokkaasti
kuin se heidän ahdingossaan oli käyttäytynyt säälimättömästi, odotti
herra Roquevillard poikaansa sisäpihalla. Hän oli yksin, sillä hän
oli pyytänyt Charles Marcellazia saattamaan herra Hamelia. Taistelun
päätyttyä tunsi hän itsensä väsyneeksi ja kuluneeksi ja vaipui
mietteisiinsä. Pelokas ääni lausui:

— Isä.

— Sinäkö olet?

Sen sijaan että yksinkertaisesti olisivat kapsahtaneet toistensa
kaulaan jäivät he paikalleen kuin jähmettyneinä. Joku puutteellisuus
ensimmäisessä eleessä riittää joskus erottamaan, luomaan esteitä. Isä
luki poikansa kasvoista ihailua, kiitollisuutta, lapsenrakkautta; poika
isänsä olennosta rakkautta, hyvyyttä, mutta myöskin väsymyksen ja iän
selviä oireita. Ja he vaikenivat alakuloisesti, vaistomaisesti.

Ulkoa kuului eläköönhuutoja.

— Tule, sanoi herra Roquevillard kiireesti.

Ja hän vei Mauricen porttia kohti, joka pihan toiselta puolen johtaa
onneksi autiona olevaan yleiseen puutarhaan. Ripein askelin riensivät
he sen läpi, kulkivat yli rautasillan, joka vie mutaisen virtaavan
Layssen poikki, ja saapuivat hautausmaalle sanaakaan vaihtamatta.

Chambéryn hautausmaata kaupungin länsipuolella sen laajan tasangon
laidassa, joka ulottuu aina Bourgatin järveen, vallitsee Lémencin
vuorikallio ja toisella puolen tasapengermäinen Nivolet. Varjo
oli jo laskeutunut vihitylle maalle. Se nousi vähitellen ylös
rinteitä. Mutta iltaruskon kajastus loi vuoren valkoiselle huipulle
kuin verentulvahduksen. Kylmät ja tyynet kauniit talvi-illat ovat
marmoripatsaisessa alastomuudessaan jumalaisen puhtaat.

Maurice erotti edessään kukkulan kappelin ohuet pylväät, joiden luona
rakkaus hänen sydämessään oli hänet temmannut. Viimeinen säde eristi
niiden piirteitä. Sitten näyttivät ne tunkeutuvan sisään, sulautuvan
itse kappeliin.

»Kuinka siitä on kauan», ajatteli hän.

Kuuran peittämät, peitsenkärjen muotoiset kypressit, vakavina niinkuin
paikkaa vartioimaan asetetut vahtisotilaat, antoivat heidän kulkea.
Siinä oli aina avoinna oleva kaksoiskäytävä, joka alkaa köyhien
hautauspaikan jälkeen, missä hautakumpuja tuskin saattoi huomata
pienistä kohopaikoista lumen alla.

— Isä, minä ymmärrän, minne me menemme, lausui Maurice ajatellen
äitiänsä.

— Me menemme sukumme hautakammiolle, selitti herra Roquevillard,
kiittämään vainajia, jotka ovat sinut pelastaneet.

— Isä, tehän minut pelastitte.

— Minä puhuin heidän nimessään.

Kun he vaelluksellansa laajan hautausmaan läpi saapuivat
määräpaikkaansa, huomasivat he tumman olennon polvillaan hautakivellä
nimiä täynnä olevan seinämän edessä.

— Isä, se on tuolla. Siellä on joku.

— Marguerite. Hän on ehtinyt meitä ennen.

Nuori neito kuuli askeleita lumella ja käänsi päätään. Hän punastui
tuntiessaan tulijat ja nousi ikäänkuin poistuakseen häiritsemästä
heidän kohtaustaan.

— Minä tulin äidin luo, sanoi hän.

— Jää tänne, määräsi hellästi isä.

Ilta nousi ylös Nivoletin pengermiä. Vain ylinten kerrostumain lumi oli
vielä valossa, joka kimmelsi laella kuin kulta- ja purppuravuo. Kunnes
varjo peitti laenkin.

Heidän edessään olevassa seinämässä seisoi yksi ainoa nimi, heidän
nimensä, mutta etunimiä ja päivämääriä suuri joukko. Sitä verhosi elävä
muratti, vihreänä kuin kevään merkki.

— Kuule, sanoi herra Roquevillard, jonka kasvoilla oli sama kirkkaus
kuin oikeussalissa. On yö ja tämä on kuolleiden kenttä. Kuitenkaan
et missään maan paikassa kuule voimakkaampia elämän sanoja. Katso,
ennenkuin pimeys sen peittää, on tässä sinun ympärilläsi piiri, jonka
tulee sinun sydämessäsi olla etusijalla. Sinun sukusi on täällä levolla.

Maurice vuorostaan laskeutui polvilleen ja muistaen häntä, joka oli
lähtenyt saamatta hänelle hyvästiä sanoa, muistaen toista, joka oli
hänen vuokseen uhrannut elämänsä, hän peitti kasvonsa käsillään. Mutta
hänen isänsä kosketti häntä olkapäähän ja sanoi vakaalla äänellä:

— Lapseni, minä olen nyt vanhus. Sinä tulet pian astumaan minun
paikalleni. Sinun on kuultava minua nyt, kun minulla on velvollisuus
puhua sinulle. Tämä täällä on kuva siitä, mikä on pysyvää. Vainajien
palvelus on kuolemattoman määrämme merkki. Mitä on ihmisen elämä,
mitä olisi minun elämäni, elleivät menneisyys ja tulevaisuus antaisi
sille todellista sisällystä? Sinä olit sen unohtanut, kun tavoittelit
yksilöllistä elämääsi. Ei ole yksilöllisen elämän kauneutta eikä ole
suuruutta muuta kuin palveluksessa. On palveltava perhettä, isänmaata,
Jumalaa, taidetta, tiedettä, jotakin ihannetta. Hävetköön se, joka
palvelee vain itseänsä! Sinä löysit meissä turvasi, mutta myöskin
riippuvaisuutesi. Miehen kunnia on alistumisensa omaksuminen.

Ylös nousten näki Maurice hämärässä häämöttävän Lémencin kukkulan.

»Entä rakkaus?» ajatteli hän alakuloisena.

Isä arvasi hänen ajatuksensa:

— Niin pieni seikka, ystäväni, erottaa joskus kunniallisen ihmisen
kunniattomasta. Rakkaus poistaa sen eron. Perhe sen pystyttää.
Kuitenkaan en, Maurice, en tälläkään hetkellä puhu pahaa rakkaudesta,
jos osaat sen ymmärtää. Se on meidän kaipuumme kaikkeen siihen, mitä
meille tapahtuu. Säilytä se kaipuu sydämessäsi. Se kuuluu sinulle.
Sinä löydät sen jälleen hyvien töiden, luonnon edessä, antautuessasi
tehtävääsi ilman pelkoa ja heikkoutta. Älä eksytä sitä. Älä eksytä
enää. Ennenkuin rakastat naista, ajattele äitiäsi, ajattele sisariasi,
ajattele onnea, joka ehkä on sinulle varattu, että saat tyttären ja
voit sitä kasvattaa. Sinun syntyessäsi, niinkuin veljesi ja sisartesi
syntyessä, minä riemuitsin. Kaikin voimini olen sinua suojellut. Minun
kuollessani, sen voin sinulle sanoa, tulet sinä tuntemaan ikäänkuin
muuri murtuisi ja sinä havaitset seisovasi päin kasvoja elämän kanssa.
Silloin sinä ymmärrät minut paremmin.

— Isä, lausui Maurice liikutuksen vallassa, anna minulle anteeksi, minä
koetan ansaita sinun kunnioituksesi.

— Lapseni! vastasi yksinkertaisesti herra Roquevillard.

Ja Marguerite nähdessään heidän vihdoinkin toisiaan syleilevän muisti
äidin toivomuksen.

Tummenevalla taivaalla alkoi La Vigien suunnalla ensimmäinen tähti
tuikehtia. Herra Roquevillard, joka painoi povellensa takaisinsaatua,
viimeistä, ainoata poikaansa, näki siinä toivon tunnusmerkin. Ja
pimenneellä hautausmaalla, jonne hän oli tullut vastaamaan vainajiensa
eiliseen käyntiin, tunsi perheen päämies luottamusta elämään, vaikka
aavistikin itse pian lähtevänsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isien perintö" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.