Title: Tuokiokuvia matkan varrelta
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuokiokuvia matkan varrelta" ***
VARRELTA ***



TUOKIOKUVIA MATKAN VARRELTA

Kirj.

Santeri Ingman [Santeri Ivalo]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1892.



SISÄLLYS:

Matkakertomus.
   I. Päivä selkeni.
  II. Lentiiran kirkonkylä.
 III. Anna Liisa.
  IV. Kappale todellista kurjuutta.
   V. Tiedemiehiä matkalla.
  VI. Lepopaikka.
 VII. Vanttajan vanhukset.
VIII. Rukatunturi.
  IX. Kitka, Oulanganjoki ja Paanajärvi.
   X. Kirveskosken tarina.
  XI. Ämmän ruukilla.
 XII. Itselaskija.
XIII. Seitenoikea.



MATKAKERTOMUS.


Vaikka tämä kirjanen onkin tulos pieneltä kesämatkalta, riennän
kumminkin jo alussa lohduttamaan lukijata ilmoittamalla, että se ei ole
mikään matkakertomus. En uskaltaisi koskaan pyytää lukijata seuraani
taivaltamaan maita ja matkoja, joissa minulla kyllä on voinut olla
hauska ja kepeä kulku, mutta joissa hän kenties jo keskellä taivalta
väsyisi ja ikävystyisi ja sitten syyttäisi minua pettymyksestään ja
vaivoistaan.

Ei. Lukijan ei tarvitse, sen lupaan, rämpiä minun kanssani soita eikä
kapuilla kallioita, ei poudalla eikä sateella, eikä yleensä tietää
matkoistani, niiden vaivoista ja hankaluuksista, paljo mitään. Ne
pidätän itselleni omana huvinani. Epäilenpä suuresti ketä huvittaisi
tietää mistä me — sillä meitä oli kaksi, Erkki ja minä — milloinkin
aamulla lähdimme ja mihin illalla saavuimme ja minkälaisessa kunnossa
kulloinkin. Ketäpä huvittaisi tietää milloin jalan kulimme ja milloin
veneellä ja montako virstaa kummallakin pelillä, missä yötä oltiin,
missä syötiin ja mitä syötiin ja missä syöpäläiset meitä söivät?

Matkakertomusta en kirjoita. Senverran vain voinen ehkä ilmoittaa, että
itäisellä Pohjanmaalla sitä liikutaan. Pohjois-Karjalan Nurmeksesta
poiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon
kirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri
jälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin. Siinä
koko "matkakertomus". Lukija ei tarvitse karttaa avukseen. Mutta sen
matkan varrelta jäi sieltä täältä mieleeni muutamia erityisiä ihmisiä,
joku merkkipaikka, joku hetken huomio tai kasku, joita semmoisinaan,
irtonaisina tuokiokuvina, pyydän esittää sille, joka niitä tahtoo
silmäillä.



I

PÄIVÄ SELKENI.


Taloon tullessamme illan suussa ihmettelimme mistähän syystä juuri
se talo, Latvalan talo Kuhmon Korpisalmen kylässä, oli valittu
kestikievariksi Nurmeksesta tulevan maantien varrella. Se oli köyhän
ja raihnaisen näkönen talo, rakennukset matalat ja rappeutuneet, piha
likanen ja aidat kallellaan. Vasta perillä kuulimme selityksen. Ei
ollut muuta taloa koko sen järven rannalla, ja kun siellä kievari
tarvittiin, piti ottaa mikä saatiin.

Isäntä oli tienhaarassa poikineen aitaa panemassa. Ukko oli kärtynä ja
tyytymättömänä ja tylysti hän vastasi tervehdykseemme eikä näyttänyt
halukkaalta puuttuakseen pakinoihin. Iski vihasesti kangen vetelään,
pehmeään maahan, johon se painua hurahti puolen pituuttaan, kiskoi
vielä vihasempana sen sieltä ylös, ja iski taas. Häntä nähtävästi joku
vastoinkäyminen harmitti, eikäpä ollut vaikea huomata mikä se oli. Oli
taas satanut senkin päivän, niinkuin oli satanut järjestään joka päivä
jo parin kolmen viikon ajan. Kaikki oli märkää ja vetelätä, alavammat
maat olivat veden vallassa, joet ja järvet tulvillaan niinkuin,
kevätveden aikana, vaikka jo oli heinäkuuta alkupuoli kulumassa.
Luhta- ja suoniityillä ei heinänkasvu vielä ollut päässyt alullekaan,
eikäpä paljo vähäisillä alavammilla nurmillakaan. Ja pelloillakin
pidätti kylmä sää ja alituinen vedentulo laihot kasvamasta, harventi
rukiinoraat ja tärveli ohran idun. Joka päivä odotettiin sateen jo
vihdoinkin loppuvaksi, toivottiin että huomisesta se nyt ilma lämpenee
ja kirkastuu ja vakautuu poudaksi. Mutta huomenna satoi samalla tavalla
kuin eilen, sataa vihmoi hienosti ja tuhuuttamalla, mutta tupruutti
yhtenään, lakkaamatta.

Niin oli tuhuuttanut senkin päivää, illan suussa oli vähän herennyt,
vaan taivas oli vieläkin harmajana ja raskaassa pilvessä. Tuuli oli yhä
vain kolkolla pohjoiskulmalla, eikä näyttänyt sieltä hellittävänkään.
Sinne se silmäili vähän väliä aina isäntäkin seivästä maahan
takoessaan, ja loi sitten taas vähintäkään toivon aihetta löytämättä
nolostuneet katseensa maahan.

Kun vielä pari kolme syltä aitaa oli syvässä äänettömyydessä saatu
pannuksi, viskasi isäntä kangen olalleen ja kirveen toiselle ja tuli
istumaan siihen samalle kivikasalle, jolla me lepäillen istuskelimme.
Hetken hän siinäkin ääneti istui, vaan sitten rupesi verkalleen
puhumaan.

— Niinpä on kuin rapakkoon tekisi tuossakin aitaa, vaikka on se maa
toisinaan ollut liiankin kuivaa, saviperäinen maa. Mitähän siinäkin
pellossa toki kasvanee, vetelässä liejussa! Siihen se olisi ruis
pantava, vaan miten panet? Yritin kyntämään toissapäivänä, eipä
kestänyt kyntääkään, tiesi milloin taas kestää, jos eivät säät
poudistu. Eikä ne näy poudistuvan tänä kesänä.

Tämän hän lausui aivan tyynesti niinkuin usein lausutun tutun jutun.
Istui siinä hetkisen maahan tähystellen ja paineli kannallaan
tantereesen, johon heti vesikolot syventyivät. Sytytti piippunsa ja
jatkoi sitten katsellen poispäin pitkin vainioitaan.

— Eihän tuo parane valittamalla eikä nurisemallakaan, vaan on se niin
kolkkoa ajatella, miten häntä taas ensi talvikin elettänee. Lainaleipää
piti menneen talven syödä, kukahan nekin velat maksanee. Ja velkaa
sitä on otettava nytkin, eipähän omasta pellostaan eläne. Tuossa ohra
märkänee ja ruis, sen vertanen minkä häntä lie korrelle noussut, lyöpyy
lakoon. Kun vain ei jo näistä puolin poudistune...

Emäntä palasi navetasta haudekorvo kädessä, ja kun näki meidän istuvan
tarinoissa, tuli hänkin siihen purkamaan sydäntään.

— Ja vaikka jo poudistuisikin, jatkoi hän miehensä lausetta, niin
kato se on sittenkin käsissä. Eihän nuo touvot kerkiä tuolta määrältä
mitenkään valmistua, — kas tuossakin ohraa, kun on aivan laihana
laihona.

— Väleen ne siitä sentään nousevatkin, jos lämmintä tulisi ja
paistetta, lohdutteli taas isäntä rohkeampana. Ja kun ei vilu kesken
viene viljaa, kun kesää kestänee, niin kerkiäisivätkin ne.

— Vaan milloin se halla hennoo odotuttaa itseään, ja nyt sen pitäisikin
jo liian kauan odottaa. Ainapa se Jaakon päivän seudussa muistaa näillä
mailla käydä.

— Onhan se käynyt, tottahan se on.

— Ja herkiääkö se sitten satamasta, kuka sitä uskoo?

— Kun kääntyisi tuuli.

— On se kääntynytkin, kiertänyt ympäriinsä, vaan joka kulmalta se on
satanut, ja pohjoseen se on jäänyt. Ei siinä ole enää toivon sijaa,
kato siitä tuli.

Siinä istuttaessa oli jo idän kulmalla mustennut muutamia pilviä ja
taas rupesi taivas vetistelemään. Me nousimme ylös tupaan lähteäksemme.
Isäntä nousi myöskin.

— Yhä vihmoo, pois pitää lähteä. Ei se näy herkiävän, kyllä se on
varmaa.

— Sataa, sataa ja yhä sataa, huokasi emäntäkin.

Alakuloisina olivat mielet, kun talossa maata ruvettiin, alakuloisina
kuten ainakin. Sillä arvattiin, että kun aamulla herättäisiin, siitä
herättäisiin taas siihen yhteen samaan sateesen.

Vaan eipä herättykään. Harvinaista vilkasta liikettä kuului jo aikusin
aamulla pirtistä ja pihalta. Kukin valmistausi ilomielin ja rohkeana
ulkotöihin, sillä päivä paistoi täydeltä terältään pilvettömältä
taivaalta, paistoi lämmittäen ja kuivaten kostean maan. Tuuli oli heti
puolelta yöltä tyyntynyt, selitti isäntä, joka moneen kertaan oli yöllä
käynyt säätä katsomassa. Pilvet olivat hataroituneet, hajautuneet
hienoina siekaleina sinne tänne ja kun päivä teki nousuaan, pakenivat
viimeisetkin hattarat taivaalta. Ja kun tuuli heräsi, oli se jo
lauhkeassa lännessä.

— Ja sinne tuo jo vihdoin vakautuneekin, selitti isäntä, valjastaessaan
kiireisesti meille hevosta. Hän aikoi itse lähteä meitä kyytiin
komennettuaan kaiken väkensä työhön. Oli näet asiata kirkolle.

Tuo eilen niin jörö ja raskasmielinen mies oli tänään hilpeänä ja
reippaana, näytti nuortuneen monta vuotta yhdessä yössä. Hän tepasteli
pihamaalla kuin poika kepeänä. Täynnään toivoa ja luottamusta kertoi
hän nyt meille pitkin koko taivalta viljelyksistään ja aikeistaan,
poiketen aina vähän päästä siihen kauniiseen kesäilmaan, joka nyt oli
pukenut luonnon ihan toisenlaiseen väritykseen.

— Ei tässä olekaan viikkokausiin taas nähty vanhaa taivasta, oikein se
nyt hyvää tekee. Kyllä ne tällä lämpimällä niityt kasvavat vaikka vähän
alavammissakin luhdissa, ja pian se tuo paiste kuivaa pellotkin. Rukiin
panoon pitää joutua kotiin tultua, kunhan siementä saan kirkolta. Hyvä
oli, että sai sen sonnan edes vedetyksi pellolle, mutta huonoa se oli,
kun ei tahtonut hevosta kestää. Vaan kovettuu se siitä väleen. — Hei
ruuna hölkkäile pois! Se on tämmöisellä säällä aivan kuin eläväksi
rupeaisi luonto, laihokin se kohoaa että kohisee yhtenä päivänä sen
jälki jo näkyy, ja oikiaa se vielä ruiskin laosta. Oikiaa se. Ja vielä
tästä eläminen tulee, vaikka jo pahinta pelättiin.

Lehtimetsästä levisi tuore, väkevä lemu ja kirkkaan vihantana helotti
nurmi maantien varrella. Iloista viserrystä kuului lepikosta ja
hienosti heilautteli länsituuli oksia kuivaten niitä pitkästä sateesta.
Pitkin pieniä puroja virtasi liikavesi liristen alaspäin.

— Pian se vesi pakenee kuivemmilta mailta, kun kerran kuivamaan
ruvennee. Oli se jo niin vaikeata, oli aivan surkeata, kun ei pystynyt
tekemään mitään ja paras työaika oli käsissä. Myöhäksi se nyt tosin
heinänteko jääpi, vaan anna jäädä, kunhan kesää piisannee. Mutta
rukiinpanoa täytyy jouduttaa, ja jo se nyt joutuukin tällä säällä.

Hauskasti kului pitkäkin taival tuon yleisen hilpeän mielialan
vallitessa, eikä ollut päivä puolessa kun kirkolle saavuttiin. Isäntä
lähti hommaamaan niitä siemenrukiita, joita oli lupeessa lainaan, ja
joilla jo alkoi kiire olla. Ja niissä hommissaan häneltä menikin päivä
iltapuoleen.

Vaan silloin olivat taas ihanat toiveet häipyneet ja mieli mustaksi
masentunut. Luottamus ja rohkeus oli mennyt yhtä väleen kuin oli
tullutkin. Taas satoi.

Tuuli ei ollutkaan vakaantunut länteen. Se oli ainoastaan härnäillen
pyöriskellyt sielläpäin ja paistattanut päivää, vaan keskipäivän tyynen
jälkeen horjahti se taas luoteeseen ja sieltä pohjoseen. Ja samassa
olikin taas harmaja sadeilma valmis. Pilviin peittyi sinervä laki ja jo
illansuussa rupesi taivas tihkumaan vesiä.

Aivan samalla tapaa kuin se oli tehnyt jo kolmisen viikkoa järjestään
joka päivä.

Satuin kievarin pihalle, kun Latvalan isäntä kiinnitti
siemenjyväkuormaansa ja hankkiusi paluumatkalle.

Oudostellen katselin, miten miehellä haahmo taas äkisti oli muuttunut.
Se oli taas synkkä ja kolkko kuin eilen illalla, synkempi ehkä vielä,
koko ruumis näytti pettyneen toivon murtamalta ja silmistä sinkoili
hurjan ärtyneen, äärimmilleen kiukustuneen mielen intohimoisia
salamoita. Vihan voimalla tiukkasi hän köysiä säkkien ympäri ja puheli
itsekseen kolkolla äänellä.

— Vetänenkö kotiin koko siemenjyviä, taitavat jo taipaleella kastua
pilalle. Eipähän sitä sen vertaa poutaa piisanne, että yhden kuorman
saisi kuivana tuoda. Sen pitää sataa ja liottaa kaikki uudelleen
entistä vetelämmäksi. Eipä ole tuohon kuormalle ryysyä peitoksi
heittää, vaan kastukoot, kastukoot nyt nekin! Kun sitä vielä
heittäypikin niin höperöksi, että luuleekaan vedentulon lakkaavan. Ei
tänä kesänä, ei vaikka itse jumala käskis... Saapihan nuo siemenet
kotiinsa viedä, mutta peltoonhan niitä ei saa, — ja mitäpä nuo
tehnevätkään siellä märkänemässä. Parasta kun syöpi pois semmoisinaan,
syöpi suuhunsa kaikki mitä lie, kuolemahan siitä kumminkin kohta tulee.

Kamalilta kuulostivat nuo sanat epätoivoisen miehen, mutta ei ollut
syrjäiselläkään mieltä siihen vastaan panna. Mies puhui toivonsa
heittäneen mielen katkerasta kyllyydestä; ja tunnustaa se täytyi, että
hänellä oli toivottomuuteensa syytä.

— Satele nyt taas viikon pari yhteen kyytiin, ja härnää sitten taas
puolen päivää poudalla. Mutta silloin minä sanon: ei tästä tule poutaa,
eikä tämä ole poutaa, tämä on vain sadetta, sitä yhtä samaa sadetta.

Hän nousi kuormansa päälle istumaan ja lähti ajamaan maantietä salolle
päin.



II

LENTIIRAN KIRKONKYLÄ.


Jos tahtoisi ottaa kuvatakseen syrjäisintä ja synkintä sydänmaanseutua
maassamme alapuolella napapiiriä, voisi tuskin löytää siihen parempaa
esikuvaa kuin on Lentiiran "kirkonkylä" Kuhmon perimmällä kulmalla. Sen
vaikutuksen se seutu ainakin matkamieheen tekee. Ja sillä kulmakunnalla
onkin kaikki edellytykset, jotka sen tekevät mitä kaukaisimmaksi ja
kätketyimmäksi seuduksi Suomessa.

Sen maantieteellinen asema jo vaikuttaa, että se jääpi etemmäs kuin
matkaa sinne peninkulmissa ja neljänneksissä oikeastaan olisikaan.
Tapasin siellä vanhoja ihmisiä, jotka eivät eläissään olleet käyneet
Kuhmon kirkolla, lähimmällä asemapaikalla sivistyneeseen maailmaan
päin. On siksi pitkä ja hankala matka, eikä ollut sattunut pakollista
asiata. Ei sitä matkaa kirkkojen väliä kumminkaan ole kuin viisi
peninkulmaa vesitietä — olisiko vähän kuudetta — ja jos vetää veneen
virstan pituisen kannaksen poikki pääsee vieläkin lyhyemmällä. Mutta
sitäkään matkaa ei leikin lähde asiatta soutamaan. Selkiä on monta,
aavoja ja suuria, Lentiira, Iivantiira y.m., joiden poikki pikku
veneellä harvoin pääsee niin tyyneellä tai mennentullen myötäisellä,
ettei siellä jo hätää näytä; koskia on monia ja kovia laskettavia ja
noustavia ja levähdyspaikkoja harvassa. Talvella pääsee hevosella,
milloin lie keliä että voi lähteä umpea ajamaan, mutta ei sitä
huvikseen ajele.

Lentiiran "kirkonkylän" arvo tekee sen, omituista kyllä, vieläkin
erakommaksi, kuin jos se olisi muu syrjäkylä. Niistä tulee toki
kirkolla käyntiä jos ei muulloin niin ainakin silloin, milloin ihmistä
kastetaan, ripillä käytetään ja haudataan. Lentiirassa ne kaikki temput
saadaan kotikulmalla suoritetuksi. Lentiirassa on näet kirkko, ja pappi
käypi siellä Kuhmosta muistaakseni neljänä pyhänä vuodessa, saarnaa,
ripittää, kastaa lapset, vihkii pariskunnat, hautaa vainajat. Ne pyhät
ovat Lentiiralaisille merkkipyhiä vuodessa, mutta muista merkkipäivistä
ei siellä paljo tiedetäkään. Elämä on yhtä yksitoikkoista,
katkeamatonta arkea yksien ainaisten koti-ihmisten parissa.

Sillä harvoin joku matkamies eksyy Lentiiran kulmalle. Ei ole kellään
sinne asiata, matka ei vedä senkautta mihinkään päin. Venäjän
karjalainen poikkeaa joskus laukku selässä sinne tyydyttämään
salolaisten välttämättömimpiä ylellisyystavarain tarpeita, mutta
hänenkin täytyy sinne kulkiessaan mutkautua varsinaiselta reitiltään.
Sillä laukkuryssäinkin tie kulkee tavallisesti Kuhmosta suoraan
Kalliojärvien kautta rajalle.

Matkamies on jo veneessä istumiseen aivan väsynyt kun vihdoin pitkien
virtojen jälkeen selkä aukiaa ja Lentiiran pieni, yksinäinen ja
yksinkertainen kirkonnyppylä kohoaa metsän keskestä vastakkaisella
rannalla. Se on vähäinen ja vaatimaton, rakennettu isonlaisen
talonpoikaistalon malliin, mutta kurkihirsi on nostettu korkealle
teräväksi harjaksi. Harmaja ja vanhanaikainen se on, pari kolme pientä
pirtinikkunaa räystään alla, toisessa päädyssä risti. Ja kirkonkylä
on samansuhteinen. Yksi pieni ja raihnainen talontapainen on kirkon
vieressä törmällä, toinen vähän isompi lahden takana. Muut talot
etäämmällä järvien rannoilla aina puolen peninkulman päässä toisistaan.

Synkintä sydänmaata! Taloillakin on omituinen salomainen leimansa.
Metsä kasvaa aivan navetan takana. Viljelyksiä on vähän, siellä
täällä pellonriekaleita pitkin törmiä, eikä näy työntekijöitä kotona
missään. Tervahaudalla ovat kaikki, jotka suinkin kykenevät. Siellä se
on salonmiesten työpaikka, petäjiköstä se on elanto otettava, joskin
lujasta on otettava ja vaikka siitä niukka monasti tuleekin. Muuten ei
elä.

Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään
epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys
ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen
sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita
vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet
siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää.
Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti
nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan
Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin
pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta,
tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä
hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on
huonoa, metsästys ei kannata... Lentiira näyttää todellakin olevan
tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.

Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä
itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian
synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja
ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta
hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat
ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota
vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina
ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja
sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla
tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu
rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä
valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi,
varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti,
joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä
joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties
sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa
aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa
paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.

Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan
vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin
vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä
ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin
kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä
tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan
viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista
synkin.

Mutta nyt elävä sukupolvi ei siitä ajasta uneksikkaan, ja sille onkin
ehkä onnellisinta, ettei se osaakaan uneksia.



III

ANNA LIISA.


— Ettepä ole siellä Helsingissä tainneet tavata muuatta Loviisa nimistä
ihmistä, joka on täältä Lentiirasta kotosin, kysyi meiltä soutajamme
Anna Liisa Heikkinen, kun kiskoi venettämme tiukkaan vastatuuleen
pitkin Lentiiran aavaa selkää.

— Eipä ole satuttu. Palveluksessako se siellä on vai muussako työssä?

— Palveluksessa. Monta vuotta kuuluu olleen muutamalla tirehtöörillä
piikana, mutta nyt se jo on taas palannut tänne takasin, on jo mennyt
naimisiinkin.

— Taloonko pääsi emännäksi?

— Taloonpa hyvinkin, elävän talon emännäksi pääsikin, tuohon juuri
Kaikkoseen, jossa Heikki jäi tässä keväillä ainoaksi isännäksi.

Tuon viimeisen lausui Anna Liisa tavallista kiivaammin viitatessaan
kädellään taloa, joka sieltä etäämmältä rinteeltä hämärsi. Tuntui
aivan kuin tuo Kaikkosen Heikin naiminen olisi häneen suoranaisemmin
koskenut, sillä hänen silmänsä oikein säkenehtivät tuota sanoessaan.
Sitten hän vaikeni taas ja rupesi ääneti soutamaan.

Anna Liisa Heikkinen oli talon tytär, ja komea tyttö olikin, aivan
ensimmäisiä kuhmolaisen katsantotavan mukaan. Suora nenä ja hienosti
punehtivat posket tekivät hänen kasvonsa tosin poikkeuksiksi toisten
vertaistensa joukosta ja hänen rohkeassa katseessaan oli tavallista
enemmän eloa. Mutta vartaloltaan ja jäntereiltään hän oli juuri
kuin Kuhmon tytön pitää ollakin: tanakka ja luja. Rinnat eivät
erittäin korkeat, mutta pystyt ja pyöreät, joten väljä röijy niiden
kohdalta suorassa laskussa valahti alas, eivätkä ne näyttäneet
pönkkiä tarvitsevan. Vartalo ei ollut hoikka, leveä rintakehä jatkui
yhtäsuorana vankkana vartena lanteita kohden, jotka pullistivat hametta
kahdenpuolen laajalle kupeutuviksi kaariksi — semmoiset lanteet juuri
kuin pitää olla sillä, joka on luotu synnyttämään paljo ja terveitä
lapsia.

Komea tyttö, talon tyttö, eikä vielä ollut naimisiin päässyt, vaikka jo
parinkymmenen ikään oli elänyt. Olisi tuon luullut miehen saavan, vaan
eipä ehkä ollut tainnut kaikista huoliakaan.

Hän vilkasi vielä kerran sinne Kaikkosen törmälle päin ja rupesi sitten
taas puhumaan tuosta Loviisasta, joka oli Helsingissä ollut.

— Siellä se oli maailmalla ollut kymmenen vuotta, alulle toistakin,
eikä tuota täällä enää muistettu paljo olevaksikaan, kun se tässä
keväällä ilmestyi tänne kylälle kummitukseksi.

— Minkätähden kummitukseksi?

— No sen tuo oli näkönen, ei niitä täällä ennen ole semmoisia
kouhotuksia näkynyt eikä suvattaisikaan omalla väellä. Päässäkin
sillä oli hattu kuin miehillä, mutta siinä senkin kirjavat nauhat ja
höyhenet... ja punanen varakatto oli kädessä kun meillekin veneestä
nousi. Enpä ollut iletä kättä pistää kun tuli tarjolle. Totta tuo
niin lie sen maan tapoja, mutta kouholta tuo meistä näyttää. Enkä
minä sitäkään älyä, miten se oli saanut ruumiinsakin puristetuksi
keskipalkalta... ei se ole lonkkain yläpuolelta minun reittäni paksumpi
koko ihminen. Ja jalatkin kuin varpusella pienet ja vaatekengissä...

Anna Liisa puhkesi vieläkin vähäväliä ihmettelyihin kuvaillessaan tuota
outoa ilmiötä, joka oli heidän kulmalleen äkkiä ilmestynyt, eikä hän
näyttänyt olevan varmana, oliko tuo tuommoinen lintu oikea elävä vai
mikä lie. Eipä siltä, sanoi hän, että hän Loviisasta olisi tahtonut
mitään pahaa sanoa, — mitäpä hänestä tiettiin siellä sydänmaalla —,
vaan niin se oli näyttänyt kummalle. Ja käytöskin sillä oli sitä
sorttia, ettei tuosta olisi juuri luullut paljo olevan sinne heidän
kylän köyhiin ja huonosiin oloihin, ei siellä paljo merkitä moisilla
häntäniekka hameilla eikä kovin ahtailla röijyillä, jos työssä mieli
olla.

— No kuinka se Kaikkosen Heikki semmoisen otti?

— Ka hulluudessaan, nekö lie hatun höyhenet ja hameen rekuleet
häikässeet. Mutta kyllä se niistä tarpeensa saa, kun nuotalle tulee
lähtö taikka suoniityille heinään. Ja mihinkäpä se Loviisakaan ne
komeutensa panee, kun ne kerta ovat ja niihin on siellä päässyt
tottumaan. Siellä voivat olla Helsingissä hyvätkin ja siellä tuo olisi
mahtanut Loviisakin olla omiaan, mutta mitäpä tuo minuun kuuluu missä
se on.

Ei voinut Anna Liisan puheessa olla huomaamatta: huonosti salattua
katkeruutta ja kateutta tuota kummaa, tulokasta kohtaan, vaikka hän
vähäväliä kyllä huomautti, etteihän se häneen kuulu, miten mikin
kouhottelee. Erityisesti tuo Loviisan seikka näytti häntä liikuttavan,
sillä hän oli tuskin ääneti puolta virstaa kun taas alotti:

— Sattuikin se tänne juuri siihen aikaan, kun Kaikkosesta Olli,
vanhempi veli, kuoli, eikä Heikkikään epäröinyt, vaan heti riensi
vihille kun Loviisan näki. Yhden kai minulle tekee, vaan soma on
ajatella, mikähän siitäkin pariskunnasta tulee. Sen jo arvaakin, ettei
se lintu kauan malta pysyä siellä Kaikkosen mäellä, kun on kaupunkeihin
tottunut... nyt jo kuuluu Ouluun kärttäneen, mutta eipähän tuosta lie
tervalastin soutajaksi, tuommoisesta hintelosta...

Anna Liisa nytkäytti halveksivasti hartioitaan ja sylkäsi. Hetken
kuluttua lisäsi hän niinkuin itsekseen:

— Minä se toki jo olen pariin kertaan lastiveneen soutanut Oulussa
mutkin...

Minustakin oli Anna Liisa aivan oikeassa väittäessään, että tuosta
komeilevasta Loviisasta tulisi huono maalaisemäntä, ja hyvästi saatoin
ymmärtää hänen oikeutetun harminsa ja halveksimisensa sellaista
kouhottelemista kohtaan. Mutta en tiedä, mistä lie ilkeys silloin
livahtanut mieleeni, kun en malttanut olla virkahtamatta:

— Anna Liisaako se Kaikkosen Heikki ensiksi oli emännäkseen aikonut?

— Mistä te sen tiedätte? kysyä tokasi tyttö punastuen ja melkein
hypähtäen soutoteljaltaan. — Mitä lie aikonut, minä en hänen
aikomisistaan ole paljon perustanut, enkä ole hänen varassaan koskaan
ollut. Olisi noita semmoisia jo saatu ennenkin ja parempiakin...
pitäköön röökynänsä minusta nähden, ei suinkaan minulle kateeksi käy.

— Eipä siltä, koetin parannella pahuuttani, tottahan noin korea tyttö
miehiä saa vaikka valita asti. Mutta olisihan Anna Liisa ollut sinne
sopivampi emännäksi...

Siihen ei Anna Liisa enää virkkanut mitään, ja minä otaksun että hän
sydämmensä syvyydessä oli aivan yhtä mieltä minun kanssani, vaikkei
kehdannut sanoa, kun se olisi tuntunut vähän itsensä kehumiselta. Eikä
Loviisasta enää sen koommin puhuttu sanaakaan, puhuttiin vain muista
maailman asioista. Kaikkosen ranta katosikin samassa näkyvistä pois
muutaman niemen taakse, josta levisi eteemme uusi aava selkä ja puhalsi
yhä vinhempi vastanen.



IV

KAPPALE TODELLISTA KURJUUTTA.


Se nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella
kumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena
haaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen
päähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta
Kuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan
Keskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja
kaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä
sai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos
toistakin.

Puutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta
surkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden
tuvan ahtailla tiloilla.

Kumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut,
taudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset
ikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että
esineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko
apposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat
lapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä.
Ei repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista.
Muuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen,
näytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan
ja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli
sitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä
verhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan
lattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.

— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen
ääneti istuttuamme.

— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin
ääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan
hamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen
panna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän
hetkisen kuluttua.

Katselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa
nurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki
tuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen
mies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se
makasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan
kuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä
silmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka
pörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet,
kuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja
puoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä
istui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja
alaspäin herkeämättä katsellen.

Inhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin
siirtyä edemmäs.

— Joko se on kauan sairastanut?

— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se
kääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.

Potilaan vaimo ei nostanut silmiään maasta tuota puhuessaan.

— Keuhkotauti vai mikä sillä on?

— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei
vain tee loppuakaan.

Talon emäntä joutui siihen puuhistaan hänkin tuota kurjuutta
selittämään.

— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko
joukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja
olisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo
Ollikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen
ja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja
niinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä
kylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt
puolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta
kuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa,
madoissa...

— Eikö sitä ole hoidettu mitenkään?

— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut,
mutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.

Hän rupesi vetämään syrjälle likaista paitaa miehen kyleltä. Kauheata!

— Eikä mitenkään hoidettu, ei edes millään puhtaana pidetty?

— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa,
ja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon
ostaisi.

— Mutta sellainen rohto ei monta penniä maksa.

— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko
kylässä.

Potilaan vaimo herahti itkemään.

— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään
aina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä
on ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan
jaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.

— Tottapa teitä on kunta auttanut ja muut hätäavut?

— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en
minäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että
aina saisi käydä kerjäämässäkään apua..., ei puhettakaan siitä että
mihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka
tuossa, ei se kyllä koskaan kostu.

Ei se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä
ajattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla
huonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta
se pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä
on katkerata, vaan kun sekään ei riitä....

— Ja tuo lapsiliuta söisi paljokin, jos saisi, säesti emäntä.

Kurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä
täytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää
ja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan
märkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää.
Eikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme
taas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia
apteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana
pitämistä varten. Mies kuuli "karboolin" nimen ja elpyi siitä hetkeksi.
Sen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo
keväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä
kostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan...

Hän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään
lievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!

Nuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja
keräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli
tuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa
tulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai
paraneeko olo heillä maailman taipaleella?

Vaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan
taivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan
vaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi
niin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että
senkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut
hälvetä mielestä.



V

TIEDEMIEHIÄ MATKALLA.


Pitkin matkaa Kuhmon ja Suomussalmen välisiä salokyliä kulkiessamme
kerrottiin meille taloissa vähäväliä, että "kulki tästä pari miestä
toissakin päivänä, mitä lienevät nekin olleet, sanoivat kulkevansa
Hämeen maasta". Ylen on harvinainen tapaus että näissä kylissä
matkustajia kulkee, eikä kummakaan siis jos meiltä udeltiin, mitä
retkeilijöitä ne ovat mahtaneet olla. Arvelimme heidän mahdollisesti
olleen joitakin tiedemiehiä eli tutkijoita, vaikkemme sitäkään oikein
osanneet käsittää, kun he missään pitemmältä viipymättä matkustivat
yhtä nopeasti kuin me, joilla ei ollut mitään tutkimusasiata.

Mutta muutamassa talossa — muistaakseni se oli Suomussalmella Vuokin
rannalla — pääsimme siitä varmuuteen.

Siinä talossa olimme yötä, ja kylvimme illalla. Kylyn päälle istuttiin
tuvassa makeasti levähdellen ja tavan mukaan tarinoiden talonväen
kanssa, ja taas tulivat ne toissapäivänä kulkeneet puheeksi.

— Kävivät ne tässäkin, tulivat tuossa iltahämärässä vähän ennen kuin
talossa makuulle ruvettiin, kertoi isäntä, pistäen vieraan kukkarosta
"vaappitupakkaa" visakoppaiseen piipunkänäänsä. — Satuin tuohon juuri
pihalle näinikään kylyn jälkeen, katselin sitä yhtämittaista sadetta,
että ei kai se sinäkään yönä herkeä. Näin silloin tuolta mäen alta
nousevan parin kummallista olentoa: jalat kuin ihmisellä, vaan pään
kohdalla laajat, pyöreät kommervenkit. Minulta jo vähän sydäntä
hyppäytti. No, tunsinhan minä ne sitten lähempää ihmisiksi, niillä
oli vain semmoiset varataivaat pään suojana, jommonen on meidän
rovastillakin. Mutta vaivaloisesti ne nousivat sieltä, aivan käppyrässä
kumpanenkin. Kovin niillä olikin molemmilla isot ja raskaat laukut
selässä.

— Ja oli niillä vielä kolmaskin laukku, vaan sitä oli kantamassa
Aholasta piikatyttö, säesti emäntä väliin.

— Oli kolmaskin. Ja se niiden Aholaan tulo se vasta kuuluu
kummannäköistä olleen. Suota kulkea retuuttaneet raukat sateessa, ja
korennossa kantaneet laukkua välissään, arvaa sen miten siinä pysyy
kapeilla, heiluvilla suoportailla.

— Mutta pestäpä ne oli saaneetkin housunsa, säesti taaskin emäntä.

Isäntä, joka ei oikein näyttänyt pitävän siitä, että toinen hänen
puheeseensa puuttui, sytytti uudelleen piippunsa ja oli hetkisen ääneti
ikäänkuin miettien että mihinkä hän jäikään. Sitte jatkoi:

— Niin olivat tuiki väsyneitä pirttiin tullessaan että laukkunsa
viskasivat laattialle, — kirjoja ja papereita kertoivat olevan laukut
täynnä — ja itse istualleen retkahtivat. Sanoivat olevansa runon
kerääjiä ja niitähän ne lie olleetkin, vaikka tässä akkaväki jo säikkyi
että mitä lienevät.

Taas puuttui emäntä puheeseen:

— Säikähtivät ne vähän muutkin, ei yksin akat. Ja oliko tuo kumma, kun
heti taloon tultuaan rupesivat velhoja kyselemään.

— Niin ne todellakin kysyivät, että onko täällä muka velhoja, ja toinen
veti heti paperit taskustaan ja rupesi kirjoittamaan, pistelemään
sinne kaikki mitä me puhuttiin. — Ei hyvät herrat sanoin minä, eihän
meidän kulmalla mitään tiettyjä velhoja ole, ei me ainakaan ole kuultu
puhuttavan. Eikä niitä olekaan, — sanovat ne muutaman miehen tuolla
Ylävuokissa taitavan taikoja, mutta en minä sitäkään usko, eikähän
sekään mikään velho ole. No sitten nämä utelemaan, oliko täällä
meillä muka ketään joka loihtuja tuntisi. Mitä loihtuja, kysyin minä,
ei me hyvät herrat täällä sydänmaalla tiedetä niistä mitään. Mutta
akkaväki kun täällä pirtissä rupesi pelkäämään, että mitä hyvinkin
lienevät, eivätkä tytöt uskaltaneet makuulleen ruveta puoleen yöhön.
Ja mietitytti se vähän minuakin, kun se toinen herra koko ajan pisteli
paperille juuri kaikki mitä minä satuin sanomaan; ajattelin että mitä
rotokollaa se tekee. Mutta tottapa se kirjoitti siinä omiksi huvikseen.

Me koetettiin selittää siihen, että ne on mahtaneet kirjoittaa
muistiin jonkunlaisia kielennäytteitä, saadakseen selville minkälainen
kielenmurre eli puheenparsi täällä on. Mutta naispuoliset eivät
varsinkaan näyttäneet paljokaan uskovan sitä selitystä. Mitä varten
ne sitten muka olisivat velhoja kyselleet? Isäntä oli kumminkin
ymmärtävinään koko asian.

— Sanoinhan minä jo heti, että oikeita kulkijoita ne ovat, tuommoisia
tietomiehiä, nuoria vielä olivatkin, melkein poikasia, — eihän ne mitä
ilkimyksiä olleet. Ja ruunun rahoillahan nuo vielä sanoivat kulkevansa,
ja kaikki maksoivat rehellisesti yösijasta ja muusta. Ne olivat näet
tässä meillä yötä, ja aamulla lähti Jaakko niitä saattamaan veneellä
alaspäin.

— Reissuapa siinä oli ollut Jaakollakin, väitti emäntä vieläkin sekaan.

— Niin, ne kun taas veneessä olivat ruvenneet Jaakolta kyselemään minkä
mitäkin ja pistäneet paperille kaikki mitä Jaakko taas sanoi, niin oli
tämäkin siitä vähän ällistynyt, ja jo lopulla taivalta herennyt aivan
ummikoksi, aivan puhumattomaksi. Mutta se kun ei hänkään sitä älynnyt,
että mitä varten ne niitä kirjoittelevat.

Kaikista selityksistä päättäen tulimme siihen varmaan käsitykseen, että
tiedemiehiä ne on olleet, ja että ovat ehkä pikakirjoituksella panneet
muistiin kaikki mitä kuulivat, niinkuin kuuluvat tekevän tiedemiehet.
Mutta sen vakuutuksemme saimme vielä monessa paikassa vakuuttaa useille
uteliaasti kyseleville, sillä ne samat tiedemiehet kummittelivat vielä
pitkät matkat meidän edellämme.



VI

LEPOPAIKKA.


Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipaleet Kiannan ja Kuusamon
syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli jo pari
tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu sitä yhtä
tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin matka lähimpään
taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua, harvapuista
koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja kierrettiin
aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua myöten. Noustiin
harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappaleen, niin jo tultiin laakson
jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten leppäpensaikkojen välissä
puro koskena lirisi.

Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan,
enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltaneen kannon tyngelle
levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini
vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa,
tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpasee vaan
samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa ja
siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen ja aamusen
kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja talttuneesti
kaikui astuessamme tantereesta askelten säännöllinen töminä. Ne
askeleetkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain surunvoittoista,
haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisenvuoron taas takoivat reipasta,
yllyttävää tahtia.

Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin
kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea ja
hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat koivut
loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi vaahtoavana
putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon virkkuja,
valkopäitä aaltojaan.

Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket,
niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinneppä tahtoin
vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, koska korkeimmillaan käyvät
inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon
tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli
niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi
lepopaikkani rauhainen ja rakas, olisi suvantoni ja suojarantani. Ei
loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämäntaistelujen ulapalta hiljaisen
lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyyneesti hilpeilevä puro
soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni kaihon ja
katkerat mietteet. Ja minä kuunteleisin sen alakuloista soittoa, kunnes
jo rauhottunut mieleni kuulisi siitä virkistävää kehoitusvirttä ja
elämän halua ja iloa.

Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan
tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa,
ja tuomitseisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan
itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja
maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka
himmentävät ja harhauttavat katseeni ja puhdistumaan saisin maailmalla
tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin varustettuna
tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä silloin osaisin
minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein viljellä, kehittyä
ja kehittää.

Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä
laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin
polulta. Ja kun kerran huomaisin taipaleellani kokonaan uupuvani,
silloin rientäsin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää lirinää
ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua. Istuisin
mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä vasten
ja katselisin kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat hattarat
ajelevat toisiaan, kuunteleisin tuulen leikkiä latvoissa ja unhottaisin
kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja nukkuisin pois kuin
rukoukseensa nukkuva lapsi.

Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi — niin minusta tuntui — ihminen
kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikista, tuntea itsensä ihmiseksi.
Mutta mistäpä löytäisi elämän taipaleella lepopaikan tämmöisen,
syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi tuudittavaisen?

Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä ja sen
siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla antaa ajatusten
mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla. Tuommoisessa
lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin vapaasti tehdä.
Hevillä en malttanut siitä erota.

Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jälelle kun
taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla
ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut
levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten
muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni
henkäsemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään
taipaleillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja
kauan.



VII

VANTTAJAN VANHUKSET.


Kauan pysyvät muistossani Vanttajan vanhukset, isäntä ja emäntä. Jos
ken Iijärven yli Poussusta päin soudettuaan kävelee kannaksen poikki
aikeessa soudattaa itsensä Kuusamon kirkolle, eikä ole Mustaanniemeen
välttämätöntä asiata, pistäytyköön Vanttajaan pyytämään venettä, se
kannattaa hauskojen vanhusten tähden hyvin tehdä.

Tulimme sinne eräänä aamupäivänä sateen hienosittain vihmoessa. Talossa
ei ollut kotona muita kuin molemmat vanhukset, päälle kuudenkymmenen
kumpanenkin. Eukko paistoi leipiä, ukko oli vuoleksivinaan haravanpiitä
siinä ikkunapenkillä. Muu väki oli lehtimetsässä.

— Eikä sitä toki meillä enää paljo muuta omaa väkeä olekaan, pahoitteli
muori tervehdysten jälkeen, juostessaan siinä niin sukkelana kuin
kankeat jalat suinkin sietivät uunin ja leipälaudan väliä. — Kohta ei
meillä ole lapsia luonamme yhtään. Ei sillä, ettei noita olisi tehty,
jo vain niitä tehty on kahdeksan kappaletta ja eläviä niistä on tullut
kaikista, mutta tähän sitä vaarin kanssa lopuksikin aivan kahden
jouduttanee.

Eukolta melkein kyynel vierähti luomen alta tuota kertoessaan,
vaikka hän koettikin puhua äkäisellä ja suuttuneella äänellä. Vaan
ukko hymähti hyväntahtoisesti ja lohduttavasti ja rupesi tarkemmin
selittämään sitä eukkonsa surua.

— Sitä se ei meidän muori voi unhottaa, että pojat hänet tänne ovat
jättäneet ja itse pyrkineet paremmille elantopaikoille. Ameriikassa
meiltä on kaksi poikaa ja kolmas tässä juuri menneen pyhän seudussa
sanoi hyvästit ja lähti sille samalle reissulle. Ja sehän se varsinkin
nyt tuoreimmiltaan muorin sydäntä kirvelee. Eikähän se ole kummakaan
— nuorin poika meni, äitinsä ilo —, pakottamaanhan tuo panee vähän
itsekunkin mieltä, mutta parempihan niillä pojilla siellä on kuin
täällä hallan kanssa tappelemassa, paljokin ehompi elämä, kunhan
vain tervennä pysynevät. Ja sieltä ne elättävät vielä meitäkin, —
vaikk'eihän meillä tässä mitään hätää olekaan, talonhan nuo meille
jättävät mennessään.

— Vaikka jättänevätkin, mihinkä me tässä talossa paljo pystymme, kaksi
vanhaa. Ja ainahan tuota sentään elettänee, en minä sitä itke, vaan
sitä ikävätä ja kaipuuta. Ei niitä enää tietysti elävin silmin saa
koskaan nähdä, — sinne Heikkikin huilasi. Olli ensiksi lähti vuotta
kolme sitten sotaväkeen joutumista pakoon, kun niin pahan arvan tuli
vetäneeksi, ja jo Iikan kirjoitti sinne seuraavana kevännä, vaikka
sillä tuota ei olisi ollut sotaväkeenkään lähtöä, kun oli kupeestaan
puhki. Ja nyt Heikki. Sattuikin se tänne pahimmoilleen tuo Ojalan
Paavo, joka jo viisi vuotta on Ameriikassa ollut, ja se kun pääsi
houkuttelemaan, niin jo Heikki heti matkaan työntyi. Tytötkin meiltä on
naitu aivan yhdettömiin mikä minnekin, ei kotona enää ole muita kuin
vanhin poika, ainoa joka on vähän löyhä. Toteen niitä on kasvattanut ja
elättänyt ison poikueen...

Taas herahti muori itkemään, ja ukonkin silmään jo kierähti kyynele.
Vaan hän koetti itkevälläkin silmällä hymyillä, nousi haravanteostaan
ja käveli eukkonsa luo tätä lohduttamaan. "Vielähän ne sieltä löytyvät,
löytyyhän mies meren takaa... Iikka se vissistikin tulee meitä
katsomaan, niinhän se jo kirjoitti, eikä niitä tiedä toisiakaan, kun
elettänee... Ja miksei elettäisi, eihän me vielä ikäloppuja olla..."

— Ei! Puhut nyt sinäkin kun ei satu sivujasi kolottamaan. Minähän tässä
toki vielä vähän jaksan liukkaamminkin liikkua.

Muorikin koetti heittäytyä reippaaksi ja notkeaksi leipiä uuniin
juoksutellessaan, mutta ei sattunutkaan siinä kiireessä paremmin,
kuin että leipälapio hiukan heilahti uunin suulla ja leipä liukahti
tuhkaan... Eukko kirosi vihasesti vaan ukko rämähti nauramaan.

— Näyt liikkuvan sinä toki vähän liukkaammin, olet totta vähän
notkeampi...

Muori pauhasi kiukuissaan voimatta kumminkaan olla hymähtämättä hänkin
vahingolleen ja ukko tuli tyytyväisenä meille kertomaan:

— Muutamia vuosia sitten riitelivät pojat tässä perinnöistä ja
maan jaoista ja vähältä jo käräjiin toisiaan vetivät. Me vanhat jo
heittäysimme syytingille. Mutta sitten pojille tuli semmoinen iili,
että Ameriikaan heidän pitää päästä. Yksi toisensa jälestä heitti
perintöriidat ja maanoikeutensa toiselle ja matkusti pois, ja niin me
tässä taas kahden hoidetaan isännyyttä...

Saattajia ei ollut muita ketään kotosalla, ja kun vanhuksia emme
arvelleet voivamme pyytäkään soutajiksi, mietimme jo lähteä etempätä
hakemaan. Silloin ukko ikäänkuin sivumennen tuumasi eukolleen, että
"ethän sinä mahtaisi jaksaa lähteä toiseksi soutamaan, jos minä tästä
lähtisin näitä vieraita pikkuveneellä viemään...?"

— Miks'en se minä jaksa siinä missä sinäkin... kunhan tässä leivät
saadaan uunista... eikä se sulla taas vene yksin tulisikaan takasin.

— Tulisikin se, mutta kun jaksanet...

Leivät saatiin uunista ja lähdettiin rantaan. Vaari varoitti muoria
ottamaan lämpimämmän nutun mukaansa sateen varalta ja muori muistutti
vaarille samaa. Kirves olalla käveli vaari edellä muka reippaan ja
teerevän näköisenä, ja katseli aina taakseen että mitenkä se eukko
sieltä pääsee kankeilla jaloillaan, kun tie rantaan kulki suon poikki
ja pyöreitä portaita myöten piti hyppiä. Mutta tarkkaan sai ukko
itsekin katsella mihin jalkansa laski, ja kun hän muutaman kerran
juuri eukostaan huolehtiessaan rupesi horjahtamaan pyörivältä polalta,
säpsähti eukko ja torui että "katso eteesi, kyllähän minä täältä;
paremmin suoriudun". Mutta rantaan tullessaan, kun me muut jo olimme
kuivalla maalla, liukahtivat eukolta äkkiä jalat ja hän hulahti
kahdenreisin portaalle istumaan, eikä päässyt siitä mihinkään.

— Säret itsesi, huolitteli ukko apuun rientäessään. Kun minä pyysinkin
sinua mukaan, kankeathan sinulla jalat ovat... Kasteli hameensa muori
parka aivan likomäräksi, eikö lie saappaihinkin jo vesi päässyt...

— Eikä päässyt ja kesä kuivaa, älä siinä hätäile, porisi eukko
helmojaan väännellen, mutta ilmeisesti häpeissään kun se hänelle taas
oli pitänyt vahinko sattua.

Eukko asettui soutamaan, niinkuin tapa vaatii naiselta, ja veti
ravakasti alkumatkasta, Mutta pian ilmestyi vikaa hankavihtoihin ja
toinen airo oli kiero. Ja niin rupesi taas sydänalaakin kouristamaan...

— Piippukin jäi kotiin, olisi edes saanut savut vedetyksi sydämmeensä.

— He, tässä minun piippuni, vetele siitä, helpottaisiko, puhui ukko
ja huopasi yksin sen ajan. — Se sanoo sydäntään helpottavan kun savut
saapi... ja hyväthän ne on savut levähtäissä ilmankin, ivaili vaari
meille hiljemmin.

Loppumatkalla, kun eukolle jo kävi soutoteljo kovin matalaksi ja airot
kovin raskaiksi, houkuttelimme hänet lepäämään ja vetelimme itse
Tolpanniemeen saakka. Kirkolle ei näet mentykään kuten ensiksi oli
aijottu, sillä ukkokin arveli jo, että jos ne airot niin kierot ja
raskaat ovat, niin miten niillä sieltä asti sitten takasin pääsee. Ja
Tolpanniemestä onkin kirkolle kävelytie kuiva ja hyvä.

Siellä rannassa sanoimme jäähyväiset hauskoille ja ystävällisille
vanhuksille, ja katselimme vielä hetkisen törmältä kun he paluumatkalle
lähtivät. Eukko asettui perään viilettämään, ukko rupesi soutamaan.
Hän oli hiukan pilkkaillut eukkoaan, kun tämä ei soutaa jaksanut, nyt
huomasi hän jo itsekin ensi nykäsemisellä, ettei se olekaan vanhan
työtä.

— Ka, raskaathan nämä ovatkin airot, huonoa tekoapa ovat. Miten sinä
jaksoitkin näillä kiskoa, mullekin tuntuu olevan aivan täysi paino.

— Sanoinhan minä, näet nyt. Ja kyllä minä muuten siinä kiskon missä
sinäkin.

Vene eteni jo verkalleen selällepäin, eikä kuulunut enää mitä nuo
Vanttajan herttaiset vanhukset siellä kahdenkesken keskustelivat,
soutaessaan autioksi jääneesen kotiinsa.



VIII

RUKATUNTURI.


Vuorista maata kulkee se maantie, joka vetää Kuusamon kirkolta
Alakitkan kylään. Se kiertelee pitkin harjujen kaltevia rinteitä ja
laaksojen jyrkkiä äyräitä, joiden pohjalla pilkistelee sydänmaan syviä
lampia. Vaan siellä täällä kahdenpuolen tietä kohoavat vuoriselänteet
pystyiksi, jykeiksi tuntureiksi, joiden jyrkät, kallioiset huiput
kaukaa kajastavat matkailijan silmään ja viekottelevat katkaisemaan
taipaleen ja nousemaan sinne korkeuteen ihmettelemään luonnon suuruutta.

Tuskin malttaisi matkustaja ajaa ohi juhlallisen Pyhätunturin, joka
Pyhäjärven rannalta nostaa pystysuoraan korkealle pienempäin vaarojen
yli kaljun, raskaan päänsä, ellei se olisi siksi syrjässä tieltä,
että hän säälii ajan hukkaa, ja ellei jo hänelle vielä muhkeampana
näkyisi etäämmältä Rukatunturin itäinen rinne ja sen yläpuolelta huippu
toistaan korkeammalta. Sinne hän ajaa, pysäyttää hevosensa läheisen
mökin aitovierelle ja lähteä kiipeämään ylös tiheätä lepikkoa ja
louhikkoa myöten.

Rinne on sakeasti metsäistä, vaikka se onkin niin jyrkkää, että
loivimmillakin paikoilla saa tarkoin katsoa mistä ylös pääsee, eikä
käsien avutta pääse sittenkään. Näköalan sulkee siellä metsä kokonaan.
Noustessa kohoaa rinne rinteen takaa, kukin vankan nousumatkan
edellistään ylempänä. Vasta tunturin kallioisella harjanteella harvenee
metsä ja käy vaivasen matalaksi, kunnes se aukealla laella katoo
kokonaan. Ja silloin on maailma suurena ja avarana edessä ihailtavana
katsojan ahmivan silmän.

Silmä tyhmistyy ensi katseella tuota näkyä, se ei arvaa tähystellä
kyllin laajalle, ei osaa mitata sitä suunnatonta avaruutta. Katse osuu
yhtä suuntaa kohden, etenee sinne yhdeltä hämärtävältä kukkulalta
toiselle ikäänkuin etsien, mihin hävisi taivaan ranta. Se näkee vesiä
ja vuoria, vesiä ja metsiä, suuria metsiä ja soita, vaan ne ovat
kaikki yhdessä mylläkässä, pieniä ja vähäpätöisiä. Mieli on kuin
sekasin, se tarvitsee hetkisen aikaa ikäänkuin kokoontuakseen yhteen
voidakseen käsittää yksityisyyksiä tuosta suunnattomasta suuruudesta.
Ahnaasti ahmii silmä yhä etäämmältä, yhä laajemmalta, koettaen muka
yhdellä näkemällä tempasta omakseen koko eteensä levitetyn avaruuden,
nielasta sen ehyeltään yhdessä tuokiossa juurikuin peljäten että siitä
säästämällä jotakin kuluu pois. Vaan katse siirrähtää taukoamatta
yhdestä näköalasta toiseen, kiertelee summissa näkemättä selvästi
mitään. Sen täytyy sittenkin tyytyä pala palaltaan nauttimaan
voidakseen ensinkään nauttia.

Mutta silloin onkin luonto edessämme jo kadottanut osan
tenhoavaisuuttansa. Mieli ei ole enää hurmauksissaan, se voi jo
arvostella ja erotella eri näkemät edessään, voi lajitella mikä paikka
on kaunista, mikä kolkkoa, mikä hymyilevää. Nyt me näemme koko joukon
vaaroja jotka muodostavat tummia selkiä ja ovat kiinnitysvöinä tuossa
repaleisen näköisessä maisemassa. Niiden välissä näemme kimaltavan
vaaleansinisiä järviä, jotka tuhansina mutkina, lahdelmina, salmina
ja selkinä pilkkovat palasiksi maat. Me näemme yksikseen jo nuo
laajat, puuttomat, harmajankeltaset suot, jotka ikäänkuin muodostavat
katseltavana olevassa kohokartassa tasaisen keskikerroksen, ja joita
alempina ovat laaksot ja lammensilmät niiden pohjalle ja ylempänä
säännöttömästi kohoilevat harjut ja vaarat. Ja harjanteiden rinteillä
näemme korkeat, suorat ja mahtavat havumetsät tumman vehreässä
karvassaan ja vaaleammin, viehkeämmin vihannoivan näemme lehtimetsäin
notkelmissa ja järvien rannoilla.

Mitähän lienevätkin kaikki nuo järvet ja lammet ja tunturit sitten? On
kai asutus niillekin kaikille nimen keksinyt. Tuossa nyt on ainakin
muutamana takalistona Pyhätunturin lakea pää. Se on kuin suunnaton
kupera kalliomöhkäle, jonka hartioille vielä toinen vertainen kallio on
nostettu tasalakeiseksi hatuksi. Iivaaralle tuo, joka siintää etelästä
päin rajattoman metsän keskestä. Ja Nuorusen kukkuloita nuo taivasta
hiipovat, teräväpäiset huiput, jotka idässäpäin sulkevat avaruuden...
Sulkevat, ei, tarkemmin tähystellen näkyy niidenkin takaa vielä
hämärästi taivaan rantaa reunustavia tuntureita, näkyy särmikäs Kipakka
kaukaa rajan takaa ja mitä lienevätkään muut. Nyt se selviää missä
taivaanrantakin oikeastaan on. Se on tavallista ylempänä ja tavallista
etempänä ja sulaa paikotellen yhteen kaukaisuuteen häipyvän maan kanssa.

Ja taas siirtyy silmä lähemmäs tarkastelemaan tystemmin paikkoja
tunturin alla. Miten pieni onkin tuo Rukajärvi tuossa näöltään
kivenheiton matkan päässä, — sama selkä, jonka rantaa äsken kotvasen
ajan saatiin ajaa. Miten kapeita kaistaleita ovat nuo lukemattomat
järvet — mutta kapeita siukaleita ovat maatkin niiden välillä, vaikka
lie peninkulmittain suota ja metsää lomassa. Näkyy jossakin joku
viljelystilkkukin, ilmaisten talonpaikkaa. Se näkyy vihantana pilkkuna
jollakin varjonpuoleisella rinteellä eikä sitä silmä keksi muuten kuin
tahallaan hakemalla. On kuin lastu laajalla selällä.

Katse väsyy kiertokulkuunsa. Me lähdemme liikkeelle itse tunturia
tarkastamaan. Huomaamme että olemme saaneet silmäimme eteen vasta
puolen näköalan kehää; toisen, läntisen ja lounaan ilmansuunnan
peittävät meiltä Rukatunturin läntisemmät huiput, jotka ovat itäistä
korkeammat. Siirrymme niitä kohden. Kävely tunturilla on päivän
helteessäkin kepeätä ja vilposta, keuhkot vetävät vaivatta sisäänsä
ylängön ilmaa ja jalat siirtyvät tavallista liukkaammin louheikossa.
Nousemme matkallamme muutamalle äkkijyrkänteelle, vyörytämme siitä
alas suuria kiviä. Verkkaan pyörien ja jyristen lähtee kivi solumaan
rinnettä alas. Jo vierähtää jyrkänteen syrjältä, putoo hetken, ei kuulu
mitään; jo paukahtaa, taisi loheta, ja kumeasti jyskäten ja särähdellen
kolajaa se kallion rinnettä pitkin, katkasee mennessään kuin puikkoja
nuoria näreitä ja karkaa yhä jyristen alaspäin ehtymättä vauhdissaan.
Pauke kuuluu jo hiljemmin vaan kuuluu kumminkin, kaiku vastaa jostain
vastapäisestä rotkosta. Jo pysähtyi... Ei. Vielä jyrisee, jyrisee....
Korvissa kuuluu kauan sen talttuva kaiku, eikä siitä saa selvää,
milloin se oikeastaan vierimästä herkesi.

Kuinka syvä liekään tao kuilu. Astumme jyrkänteen reunalle, silmällemme
alas... Ei, takasin täytyy vetäytyä, päätä huimaa, se on niin musta ja
syvä.

Kiipeemme ylöspäin, notkoon alas ja taas ylös. Poro, joka syöpäläisiä
pakoon on noussut jäkälää puremaan tänne viileälle tunturille, katsoo
kummissaan meitä, outoja vieraita, jotka tulemme sen rauhoitetuille
aloille. Säikähtyneenä lentää havukka päältämme muutamasta vuorenseinän
halkeamasta peljäten kai että pyrimme ahdistelemaan sen kätkettyä
pesää ja lentoon kykenemättömiä poikia. Muutamassa notkossa
kallionkielekkeen suojassa on tanner valkea. Se on lunta, — lunta
heinäkuun keskipalkoilla, — iso, vankka kinos, joka arvatenkaan ei
kesän lämpimimmälläkään ajalla ehdi jäätynyttä pohjaansa myöten sulata.
Olemme lumisilla siinä hetken, onhan se tähän aikaan vuotta harvinaista.

Kiipeämme taas, laskeumme vieläkin notkoon ja nousemme vihdoin
Rukatunturin läntiselle korkeimmalle laelle. Kun viimeinen kallio
siirtyy pois näköpiirin edestä, leviää aukea, kimalteleva,
päiväpaisteinen valomeri eteemme. Se on Kitkan avara ulappa, joka
sieltä säteilee ja huikaisee silmämme, Kitkajärvi ja sen monet jatkot
ja haaraiset lisävedet. Järvi järven takana, maata riepuna välissä,
kaistaleittain vaan koossa. Raukoilta saarekkeilta näyttävät vesien
välissä nuo suuret metsät, joiden uljaimpia petäjiä ei vielä ole viety
ruhtinaiksi maailman puutavaramarkkinoille. Ja sitä vuorottelua on
länttä kohden kunis silmä kantaa. Luulet viimeisen järven vilahtelevan
etäisyydessä, vaan katsot tarkemmin, näet vielä senkin takana
järvensilmän pilkoittavan kirkkaana pisteenä, ja sitä leikkiä näet
aina tunturin juurelle saakka. Lähimmässä järvessä kokee kalaukko
verkkojaan. Voi verkkoukko kuin olet köykänen ollaksesi ihminen,
luomisen ruunu!

Luoteeseen ei ole näköala niin aukea kuin länteen. Sallan tunturit
Kuolajärveltä häämöittävät sieltä vankkana, jylhänä aitana, ja siitä
pohjoiseen päin muistuttavat korkean ylänköinään vaarat missä Kuusamon
kehuttu kaunotar — vuorten kiertämä Paanajärvi — pitää asentoa.
Katsellessaan tuota luonnon suuruutta viihtyy matkailija pitemmänkin
hetken istumassa kivennykyrällä vuoren paljaalla laella. Muistuupa
mieleen ettei Kuusamoa suotta ole kehuttu alppimaisemaksi, Suomen
Sveitsiksi. Mutta tuota näköalaa katsellessa ei kumminkaan voi hyväksyä
sitäkään lausetta. Ei tämä maa tässä alla ole Sveitsiä. Nuo kapeat
lehtevärantaiset järvet, nuo avarat, hallavat suot, nuo metsäiset
harjut ja karut kankaat, eiväthän ne ole Sveitsiä. Se maisema on
läpeensä meidän omaa, pohjoista Suomea.

Onko se siltä vähemmän kaunista kuin Sveitsi? En tiedä, arvatenkin.
Vaan kun katselen syrjästä noita metsäisiä kukkuloita, joiden toinen
kylki iltapäivän hohteessa vihannalta helottaa, toinen siimeksen
puolella ikäänkuin suree tummuuttaan, noita lammen silmiä soitten
pohjalla, joita vuoroin päivän eteen kulkenut hattarapilvi varjostaa,
vuoroin aurinko kimalluttaa täydeltä terältään, kun katselen taivasta,
joka kelmeydessään on niin rauhallinen ja himoton, silloin tunnen sen
niin välittömästi, että tämä on minulle kauniinta.

Hyvät ystävät, ei se ole Sveitsiä. Se on Kuusamoa.



IX

KITKA, OULANGANJOKI JA PAANAJÄRVI.


Niiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita
tällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku
ikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä
ei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä,
epäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, — pelkkä sattuma,
kenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana — mutta siitä on kerran
tarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se
sinne jää.

Minulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi
muistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan
synnyttämään tylynlaista tunnetta.

Oli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen
rannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan
Alakitkasta asti — sitä on matkaa kaksi peninkulmaa — kuin pari taloa
tai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla,
piti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia.
Jo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että
kohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10—15 markkaa.

Oli jo ilta, kylvyn aika kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin.
Käymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.

— Soutajia Oulanganjoelleko...?, eipä täällä taida olla saattajia
sille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti
haukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä
puuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.

Siitä: kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin
tuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti
kuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä
saattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.

— Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne
kyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä
kellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.

Kylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä
lie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat
matkat, ettei sinne hullukaan lähde, saattamaan ja sitten sauvomaan
sitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista
miestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja
mökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan
kulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät.
Molemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan
jyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.

Tämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme,
että jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi
asia ja tarkoitus.

— Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama
huonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä
onkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden
aikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin
toisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, — koska teillä
näkyy tuommoinen pakko sinne olevan.

Hän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen
jalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi
sen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: "jos
kaupoissa sovittanee".

Käsitimme jo että tuossa se onkin se joka hakaltaa. Kysyimme hintaa.

— Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja
kulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa
eivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko
matkan. — Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä
vaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää
heti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:

— Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin
minä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta
pahempi kulkea... kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä
maksanette.

Me selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa
saattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä
olisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa,
niin olihan mennessä myötävirta — aikaa ei voi missään tapauksessa
kulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle — toinen oli poikanen
— se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.

— Ka kun ette tahtone maksaa, niin en minä pyri...

— Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä,
— sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.

Olimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin
kokonaan kuin he luulivat. Taikka joen rantaa me nuoret miehet
saatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme,
joka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille,
arveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku
veneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme
sanoimme jäähyväiset ja lähdimme.

Vielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli
aivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään,
eikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi
ehkä vielä vähän pudottaa hintaa... ja jos isännälle markkaa pari,
kolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään,
soita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.

Hän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös
Käylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan
päivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli
vilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen
muistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien
alapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti
pehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä
kohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme
jäädä yöksi.

Monasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä
noussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään
vieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä
olivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille,
nyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään
ovenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja
pyydettiin yösijaa.

— Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin
päässyt?

— Ei päässyt sinne.

— No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin
väkeä.

Tupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä,
eukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään
mustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.

Kyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten
järvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki,
mutta yöllä ei huuto auttanut.

— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä
viemään.

Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä.
No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka
juuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä
vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata
järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää.
Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko
tuosta maksettaisiin?

Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön
selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian
alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri
nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle.
Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti
vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan
maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa
kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle
soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa
ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.

Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon
saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen
vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan —
saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene
oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui
voittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan
vai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota
pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät
konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä
lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin
kävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.

       *       *       *       *       *

Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi
maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee
putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo
on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle
särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja
lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto
näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt
ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut
pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla
on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on
harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun
ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää
eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen
tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista
jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää
joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta
ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi
ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta,
samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.

Tällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun
kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista
siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.

Niin, nyt oltiin "Taipaleella" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt
missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli
laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin,
mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan
paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari
syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään.
Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos
vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut.
Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu
kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla
poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä
nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.

Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet
sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan
parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti
keskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli
kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai
myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli
läpeensä omituista retkeä.

Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä
suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta
pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi,
jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan
laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin
raosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä
paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin
viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa
kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole
hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä
hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta
nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin
kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin
on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista
hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin.
Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle
pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki
joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi,
milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran
siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen
mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta
vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen
ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä
pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi,
voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän
kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja
muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten
virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja
pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan
virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.

Autiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata.
Milloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä
ja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina
heloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä
näyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat
törmäpääskyset kaivaneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee
niitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa.
Missä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen
peura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää
säikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat
haarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän
liikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää
äänettömyyttä.

Tuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen
yön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa
aukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa
ja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat
luovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi
siinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee
ahnas vuo...

Sitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun
Oulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja
vähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on
jo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen
rantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene
muutamaan valkamaan.

       *       *       *       *       *

Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat
siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä
käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille
sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä
he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja,
ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon
laskua katsomassa eteläisellä rannalla "vaskivuorta", jonka rikkaisiin
vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa
Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, — toivokaamme ettei
se sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa "Myllyköngästä"
ihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta
Ruskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli
meille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme
päässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet.
Seuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla
pistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä
painumaan etelään päin paluumatkalle.

Yön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli
satamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu
yli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin.
Noloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka
kehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut
kauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan
tavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.

Vaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska
katsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen
väreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän
vauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä
raskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se
ei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli
vielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa
hajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen
puhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri
väsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula
ilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan
sormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, —
ja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin
kangastus tuulen alta.

Vaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla
hataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta
raosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin
aaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä
ohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi
vesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan
laki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle
toinen, himmeämpi, vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla.
Paljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen
virkoava tuuli ja voittava päivä.

Nauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä
taistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu
raskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan
saakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä
liikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven
taakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan
siellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen
koko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli
ehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.

Paanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden
vuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman
varjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi
havumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat.
Ja missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen,
siitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja
venheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran
vesiviiltoisen juurella.

Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi
paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan
pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme
valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella
kosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan
alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt
käännettiin pohjoiselle selkä.

Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven
selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset
vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta
nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä
viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa
valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen
jälestä kun päivä sumusta selkiää.



X

KIRVESKOSKEN TARINA.


Seuraavan jutun kertoi meille Hossan nuori isäntä, kun Hossanjärvestä
pitäen laski meitä alas Yläjoen kymmeniä koskia. Hän oli mainio
kertoja, en osaa lähimaillekaan jälitellä hänen elävätä kuvaustaan,
vaan koetan kumminkin.

Suvannolla siinä, mistä vesi lähtee puristautumaan kapenevain ja
kohoavain äyrästen väliin ja virta kiihtyy Kirveskosken yläpuolella,
alkoi hän:

— Ei minua ole pitkiin aikoihin mikään niin pistellyt kuin se juoru,
jonka nuo tukkilaiset tässä keväämmällä nostivat tuosta Kirveskoskesta,
kun siinä muokkasivat tukkilautan laskussa. Juurikuin siitä heidän
juorustaan kukaan välittäisi. Olisi muka heidän puheittensa mukaan mies
nähty tuosta vasemmalta rannalta viskautuvan koskeen ja sinne häviävän,
— mutta usko sitä! Tuosta juuri kallion kielekkeeltä sen olisi pitänyt
heittäytyä koskeen, näkijät sanovat seisoneensa tässä aivan vastapäätä
toisella rannalla.

Se oli Kirveskosken kovimman korvan yläpuolella. Siinä keskeytti
laskumiehemme tuokioksi kertomuksensa pyöräyttääkseen parilla
voimakkaalla melankäännöksellä venheen kiertämään väylän tapaista
pitkin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi. Pari minuuttia
ääneti oltuaan kovimmin kohisevia korvia laskiessaan, joissa ei
ääni huutaenkaan olisi kuulunut, jatkoi hän taas veneen vieriessä
tyyneemmälle vedelle:

— Lauvantai-ilta se oli, eli yöllä vasten sunnuntaita, muistan minäkin
sen illan vielä hyvästi; ilma oli silloin lämmin vaan vähän sumua oli
taivaalla. Hossanjärvestä oli vasta päästetty suuri lautta joelle,
ja tukkilaiset olivat tässä Kirveskoskessa tehneet työtä yhteen asti
yöllä tukkeja päästellessään. Tällä paikalla olikin silloin työ jo
loppunut, ja tukkilaiset lähtivät tästä pari virstaa ylöspäin, jossa
niillä oli majapaikkansa. Mutta muuan kirves oli unehtunut kosken
rannalle, ja pari poikasta palasi vielä takasin sitä hakemaan, — niillä
kun on savotalta kirveetkin, niin pitää olla tarkempia kuin omasta
tavarastaan. Olivat tulleet siihen kosken partaalle, ja siinä ne oli
nähneet näkösensä, — eli sanovat nähneensä, kertoivathan nuo tuon
minunkin kuullen.

Laskumiehemme katkasi siinä puheensa hyvin välinpitämättömän näköisenä,
ikäänkuin miettien kannattaisiko tuota kertoakaan, siihen määrään hän
halveksi koko juorua. Kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti uuden tupakan
ja näytti kiinnittävän koko huomionsa muutamaan poroon, joka siinä joen
hiekkaisella rannalla hajallasäärin ja pää pystössä ihmetteli meidän
kulkua. Mutta jatkoi hän kumminkin:

— Alaaltapäin kosken rantaa oli mies verkalleen astunut joen toisella
puolen. Oli ollut kuin tavallinen mies, se vain erotus, että mustiin
vaatteisiin oli puettu ja silmätkin sillä olivat olleet mustat ja
kiiluvat. Aivan selvään sen sanoivat pojat nähneensä, ja sanovat
vieläkin; olivat vielä toisilleen tuumailleet että mikähän kulkija
se tuokin on. Hiljalleen oli mies kävellyt, noussut siihen kallion
kielekkeelle ikäänkuin katsoakseen pääsisikö siitä mistään yli.
Kotvasen oli siinä seisonut ja niin yhtäkkiä lähättäytynyt koskeen.
Vesi oli vain pärskähtänyt, ja sinne se oli hävinnyt.

Kertomuksensa kuluessa oli laskumiehemme käynyt yhä vakavammaksi,
melkein juhlalliseksi, ja aivan kolakalla äänellä kuvasi hän miten
tuo outo mies oli heittäytynyt hyrskyihin. Hänen vakuutuksistaan ja
välinpitämättömyydestään huolimatta näytti kumminkin siltä, kuin
tuo Kirveskosken tarina olisi häneenkin syvemmin vaikuttanut, kuin
hän tahtoi ilmaista. Liekö itsekin sen huomannut, koska taas rupesi
leikillisemmäksi:

— Mutta lipetin ne oli siitä pojat ottaneet, jälkeensä katsomatta
olivat yhteen henkäykseen juosseet majapaikalle asti, ja siihen unehtui
heiltä kirveen haku ja muut asiat. Läähättäen olivat kertoneet kumman
näkemänsä toisille tukkilaisille ja sitä ne on täällä totena kertoneet
joka paikassa. Kertoivat kulkiessaan sitä tuonaan meilläkin. Ja
ihmiset, jotka tuntevat pojat lähemmin, — ne ovat tuolta Piispanjärven
kulmalta —, sanoivat, ettei ne pojat ennen ainakaan ole valehdelleet.
Vaan minä sanoin että valehtelevat kai nyt...

Hän vaikeni. Kyselimme häneltä, eikö ollut kuulunut että niihin
aikoihin kukaan, tukkilainen tai muu, olisi hukkunut tai hukuttanut
itsensä, — ehkä olisi juttu voinut siitä saada alkunsa.

— Ei ole kuulunut, eikä se ole ollut ihminen, liekö ollut mikään.
Mikäpä se sellainen mustasilmäinen olisi ollut, joka muitten nähden
olisi koskeen työntynyt, — ei. Pojat on panneet omiaan, eli minkä
lie nähneet. Mutta sen verran ne saivat juorullaan aikaan, ettei
tuokaan Pajuvaaran isäntä, joka tällä joella on uutterin kalamies,
ole sen koommin uskaltanut Kirveskoskea laskea. Ne näet hokevat, että
kun tuollainen ilme on näyttäytynyt kosken rannalla, niin se muka
merkitseisi, että koski tänä kesänä siitä osansa vaatii, ihmishengen
viepi. Vaan olen sen minä laskenut jälestäkinkäsin niinkuin ennenkin,
eikä ole tuon kummempaa tullut, ja lasken vielä vastakin. Mutta
muistuu se sentään aina tuo juoru mieleeni kun tulen siihen suvannolle
Kirveskosken korvalle.

Tätä kerrottaissa oli jo Kirveskoskesta kuljettu hyvä taival alaspäin,
ja oltiin jo toisen kosken niskassa, Kirveskoskea kovemman. Työnnyttiin
sen vetävään virtaan eikä muistettu enää koko matkalla Juntusenrantaan
asti tuota tukkimiesten nostamaa juorua.



XI

ÄMMÄN RUUKILLA.


Katsellessa suurempaa tehdaspaikkaa, jossa kaikki liike on lopetettu ja
kaikki tuotanto lakannut, masentuu mieli omituisesti. Tuo täydellinen
hiljaisuus ja työttömyys sellaisella paikalla, missä ennen rehotti
virkein toimeliaisuus ja pauhasi herkeämätön työ, muistuttaa mieleen
uudisviljelijän hukkaan menneitä ponnistuksia perustaa korpeen kotoa ja
viljelystä.

Ämmän rautaruukki Kiannalla perustettiin todellakin aikoinaan
Emäjoen kuohuvaan niskaan kuin uudisviljelys korpeen. Viljeltävää ja
kehitettävää alaa oli vaikka kuinka paljon, järvet sisältävät malmia
rajattomat määrät, tarvittiin vain työtä ja toimeliaisuutta kaivamaan
esiin kätkettyjä aarteita ja valmistamaan niitä kelpaaviksi kaluiksi
maailman markkinoille. Työpaikka oli mitä sopivin, työvoimia saatavissa
vaikka paljokin, se ruukki muuttui runsaine työansioineen varsinaiseksi
tervetulleeksi apulähteeksi ja siunaukseksi työtä kaipaavalle kansalle.
Rahoja levisi lakkaamatta ympäriinsä maakuntaan, niiden muassa
hyvinvointia, elämänrohkeutta ja yritteliäisyyttä. Ja laajalti ympäri
Ämmänkosken karjuvien kuohujen sihisi uutterata työtä ja pauhasi
tehdaspaikan levoton, rientoileva elämä.

Malminnostajain lauttoja kelluili silloin tiheässä sydänmaanjärvien
selillä, ja rahdinvetäjät rämisyttivät rattaitaan pitkin maanteitä.
Sulatusuunit hehkuivat kuumuuttaan, putouksen väsymätön voima pyöritti
herkeämättä suuria vesirattaita, jotka pitivät ruukin koneita
alituisessa elossa, ja jykeät väkivasarat vaijennuttivat paukkeellaan
koskenkin kuohun.

Niin silloin. Nyt lepää tuon virkeän elämän ja toimeliaisuuden
työpaikka kuin kuolleena, lepää kukistuneen suuruuden raunioittuneena
muistomerkkinä.

Liian on kaukana erämaassa tuo maamme koillisin kulma. Ei kannattanut
jalostuttaa sen luonnontuotteita vaikka ne olisivat olleet rikkaatkin.
Matka sieltä alaspäin maailman myöntipaikkoja kohden oli kovin pitkä,
pitkä ja vaivaloinen ja vaarallinen, kuljetus tuli ylen kalliiksi,
ei kannattanut valmistaa rautaa. Koetettiin vuoden vuotensa perästä,
uhrattiin pääomia, parannettiin kulkuneuvoja. Koettivat kotimaiset
yhtiöt, koettivat ulkomaiset, — ei lyönyt leiville. Tappiolla piti
myödä ruukki pois, ja uuden ostajan täytyi lopulla lakkauttaa kaikki
työt, seisauttaa koko liike ja myödä tehdas polkuhinnasta, metsäin ja
tilusten arvosta, enimmän tarjoavalle.

Ja Ämmän ruukki jäi seisomaan siinä masentuneena ja äänettömänä kuin
sureva leski, jäi autioksi ravistumaan, ruostumaan ja lahomaan ja on
sitä tekoaan jo tehnyt toistakymmentä vuotta.

Ulompaa selältä soudettaessa paistavat vielä korkeat tiiliseinät ja
savupiiput hyvin tehdasmaisina matkailijan silmään, mutta lähempänä
ruukkia ei enää mikään ilmaise hänelle suuren tehdaspaikan likeisyyttä.
Vanhat, vankat malmitiet ovat ruohottuneet ja pensaittuneet melkein
näkymättömiin ja tiheä vesakko versoo kosken rannalla. Matkailija
astuu sillan yli, jonka portit ja kaidepuut ovat uudelleen tervatut
säilyäkseen pilalle lahomasta, ja huomaamatta mitään erinomaista on hän
jo yhtäkkiä tullut tuon vanhan, vilkkaan liikepaikan keskelle.

Kukapa arvaisi tuota pitkää matalaa tiilirakennusta vanhaksi
sulatusuuniksi, joka on vellinä keittänyt hehkuvaa rautaa?
Lehdentaittajat ovat nyt ripustaneet pitkin koko sen reunustaa
lehtikerppuja kuivamaan päiväpaisteessa. Sen lähellä olevat hiiliuunit
taas on myöhempi käytäntö huomannut erinomaisiksi heinäladoiksi,
joista tuoksahtaa vastaan miellyttävä, hyvin kuivaneen heinän lemu.
Siellä täällä vielä kasvavassa nurmikossa tapaa jalka milloin jonkun
vanhan hammasrattaan, joka on siihen jäänyt odottamaan parempia
aikoja, ja jonka hampaiden lomitse nyt ruoho niin rehottavana kasvaa,
milloin minkin punaseksi ruostuneen väkipyörän, joka ikäänkuin häveten
pitkällistä toimettomuuttaan lymyilee unhotetussa paikassaan. Polkujen
varsilla, jotka ennen olivat valtavia teitä, näkyy mättäittäin
vanhaa raudan kuonaa tai malmiläjien pohjia ja niiden rinteillä
näyttävät nuoret lepän vesat hyötyvän erinomaisesti. Räystäiden alla
seinänvierustoilla näkyy vähäväliä joitakin sulattuja malmikankia,
joita ei ajoissa ehditty saada pois, ja jotka siihen unehtuivat ja
syöpyivät.

Toisten vanhojen työ- ja varastohuoneiden ovet ovat auki, toiset ovat
rautakangeilla pönkityt tai laudoilla kiinni naulatut; aukinaisten
akkunareikien kohdallekin on sinne tänne lautaristikko lyöty, mutta
ravistuneiden seinien lävistä, joita joku siellä täällä halennut ja
irti repästy lauta on muodostunut, näkee kyllä sisälle niihinkin,
miten missäkin vanhat työkalut ja varastojen jätteet ovat maatuneet
ja ruostuneet. Vanhaan pajaan, missä ennen nuo julmat väkivasarat
veden voimalla takoivat tulista rautaa, pääsemme vieläkin. Sen paksut
tiiliseinätkin ovat jo paikotellen halkeilleet ja purkautuneet.
Sen monet rautaset liedet, joita vipupalkeet ennen hehkumaan
lietsoivat, seisovat siinä rappeutuneina, kylminä ja kankeina, ja
itse nuo mahdottoman jykeät moukarivasarat, joita veden voima ennen
kepeästi heilautteli, ovat laskeutuneet raskaina alasimilleen eivätkä
näytä aikovan niiltä enää noustakaan millään voimalla. Silmäilemme
vesipyörääkin sen tilavassa, huimaavan syvässä rännissä: sammalta
kasvaa sen siivillä ja sen lahoovilla tuepuilla hometta. Turhaan
vaahtoaa putous nyt kohisten sen ohi, kuluttaen suotta kallisarvoista,
tavatonta voimaansa.

Suistumassapäin ovat suuret sulku- ja patorakennuksetkin ja kohisten
virtaa vesi ravistaneista raoista. Muutaman ränninpään alle on
rakennettu pieni suihkuhuone ja siinä tietää todellakin suihkukylvyn
saavansa. — Ämmänkosken voima ei ole hervonnut siitä, että sitä on
lakattu käyttämästä.

Pitkä rivi työväen-asuntoja on vastapäisellä rannalla. Useimmat ovat
nyt autiot ja tyhjät. Lahot ovat niihin noustavat portaat, jotta tuskin
astujaa kannattaisivatkaan, ja oven poikki naulattu lauta, tuo ainainen
aution merkki, osottaa, ettei niissä enää asukkaita tarvita. Toisilta
työpaikoilta ovat Ämmänruukin työmiehet jo aikoja sitten saaneet hakea
ansiotaan ja elämistään.

Huojuvaksi rappeutuneen sillan yli astuu matkustaja itse tehtaanisännän
komealta kajastavaa asuntoa kohden, astuu suuren, tiheän ja tuuhean
puiston läpi, jonka ennen siististi hiekoitetuilla käytävillä ja
hyvin hoidetuilla kukkaispenkereillä nyt rehottaa vehmas nurmi.
Astuu entiseen konttorihuoneeseen. Siellä vielä huoneen poikki
vedetty vankka aita ja tukeva tiski osottaa, mistä työmiehille ennen
palkat maksettiin, mistä rahat kulkivat maakuntaan. Nyt se huone on
kievarihuoneena.

Siitä ruhtinaallisesta komeudesta ja upeasta, ilosesta elämästä, jota
tässä talossa ennen ruukin loistoaikoina kerrotaan vietetyn, ei ole
enää paljo jälkiä jälellä. Ison talon isännyyttä edustaa siellä nyt
hiljainen, vaatimaton, ystävällinen vuokraaja, joka siellä perheineen
elää ja osottaa matkustajalle sydämmellistä vierasvaraisuuttaan.
Hänen seurassaan nousemme rakennuksessa olevaan torniin luodaksemme
yleissilmäyksen tämän entisen vilkkaan ja virkeän työ- ja liikepaikan
yli. Emmekä voi olla sitä mielihaikealla katselematta.

Siinä se lepää kuin nukkuen edessämme kahdenpuolen kuohuvata koskea,
kukistuneena, raunioittuneena, äänettömänä. Aution leima näyttää
olevan lyötynä kaikkiin noihin rakennuksiin ja työpihoihin, eikä
silmä enää odotakaan näkevänsä työmiehen astuvan sinne puhaltamaan
eloa noihin hervonneisiin jäseniin. Tuolta ylhäältä katsoen se vasta
oikein muistuttaa katsojan mieleen uudisasutusta, jota viljelijä koetti
muokata korpeen, vaan jonka hänen, uhrattuaan siihen paraat voimansa ja
kykynsä, kumminkin täytyi hyljätä autioksi.



XII

ITSELASKIJA.


Laskiessamme tervaveneessä alas Emäjokea, kuulimme jo Kiannan koskilla
että edellämme kulkee tukkilautta, vaikkemme varmasti tienneet paljoko
se oli meistä edellä. Jokaiseen kosken tai virrankin niskaan tultaessa
olivat tervamiehet senvuoksi vähän huolissaan tuumatessaan olivatko
tukkilaiset jo saaneet koko lauttansa siitä alas, vai vieläkö ehkä oli
puita koskessa tarttuneina kiville ja kareille ja siten sulkemassa
kapeita, tarkisti mutkailevia väyliä. Oli vähän vaarallista lähteä
koskelle jos siellä vielä tukkeja oli, saattaisi vene särkyä, lainavene
vielä oli näillä miehillä. Lähempänä Hyryjärveä oli jo siellä täällä
rannoilla näkynyt yksinäisiä puita, jotka joukosta olivat jälelle
jääneet, ja joita päästelijät eivät vielä olleet ehtineet irrottaa
joelle, vaan onnellisesti kului kumminkin matka aina Kerälänvirroille
saakka.

Kappaleen virtain yläpuolella tapasimme veneellisen tukkilaisia, jotka
soutivat puominhäntää. He kertoivat että ei ole turvallista lähteä
lastiveneellä virroille, ennenkuin he käyvät irroittamassa muutaman
suuren ruuhkan, joka oli patoutunut siellä muutamaan polvekkeeseen,
vaan heidän täytyi sitä ennen odottaa vielä muutamia puominlitkoja,
jotka itsekseen olivat tulossa yläältäpäin. Siis piti odottaa
meidänkin. Taloa ei ollut lähiseuduilla, noustiin vain törmälle,
sytytettiin nuotio lämpimän vuoksi ja sääskien varalle — ilta oli jo
muuttumaisillaan yöksi, — ja istuttiin miesjoukolla siihen ympärille
tarinoimaan.

Juteltiin yhtä ja toista, ja luonnollisesti tuli puhe
koskenlaskustakin. Näilläkin Kerälänvirroilla kuuluivat muutamat
äkkinäiset Oulussa kulkijat käyttävän laskumiestä, vaikka se oli
haettava parin virstan päästä, vaan Kivelän Kusti, joka meidän venettä
johti, ei tarvinnut, hän oli jo kolmatta kertaa kulkemassa sinäkin
kesänä ja tiesi väyläpaikat niinhyvin kuin joku toinenkin. Hän ei,
kehahti Kusti itse, paljo kaipaisi laskumiestä yhdessäkään koskessa
Ouluun saakka, ja jos hänellä oma vene olisi, niin ohi hän viilettäisi
järjestään kaikista laskumiesten mökeistä, vaan vieraalla veneellä
ei viitsinyt hurjastella. Paljohan niitä on itselaskijoita, selitti
toinen, varsinkin Paltaniemeltä ja Niskan varsilta, jotka myötään
kulkevat, eikä kumma olekaan etteivät he huoli laskumiehestä, kun siten
säästävät toistakymmentä markkaa.

— Ja on niitä täälläkin Kiannan puolella pari, kolme miestä, jotka aina
itse laskevat.

— On niitä ainakin Valtosen ukko ja Kärpän Kalle oli aikoinaan, liekö
muitakin.

— Kärpän Kalle se taas ei ole laskumiestä pitänyt, liekö ensi
matkaltaan asti, mutta pari venettä se kuuluukin särkeneen.

Kalle vainaja näkyi olleen kaikille ylen tuttu henkilö, häntä
kuvailtiin jonkunlaiseksi tervamiessankariksi, vankaksi, rohkeaksi,
päättäväiseksi ja viekkaaksi, ja paljo oli tukkilaisilla kaskuja hänen
retkistään. Kun yksi pääsi jotain kaskua kertomasta, alkoi toinen heti
uutta ja niitä näkyi riittävän vaikka kuinka paljon.

— Poikasna olin minäkin kerran soutajana Kallen veneessä, kertoi
muuan, vääntäytyen mukavasti mahalleen nuotion ääreen. Vuokista asti
oli kuljettu Pyhän niskaan, Merilään, eikä ollut laskumiestä näkynyt
vielä veneessä. Merilän rantaan oli keräytynyt veneitä toistakymmentä,
kun siitä aamulla tehtiin lähtöä. Laskumiehiä astui joka veneeseen ja
niin tälläypi muudan Kallenkin veneeseen aivan kysymättä, käskemättä.
Kalle ei puhunut mitään, ei kuin katsoi vain sitä laskumiehen tuloa,
mutta minä näin että piruus sillä on mielessään. Ja niinpä olikin. Kun
rannasta oli päästy kappaleen irti virtaan, asettuu laskumies mahtavana
kuten ainakin melaa heiluttelemaan. Mutta kämmentensä välissä nosti
Kalle hänet perästä pois sievästi keskelle venettä ja virkkoi: "istuhan
siinä sinä vanhempi mies, minä nuoremmakseni lasken." Kun pahimpia
korvia luisuttiin alas ja väylä nakkeli äkimpiä mutkia, selitti hän
vielä laskumiestä härnätessään että: "ka tuosta noin sitä on mentävä,
näetkö?" Ja ilman laskupaikkaa jäi silloin laskumies. Kalle virkkoi
vain Pyhän alla toisille kulkijoille, että eipä hän nyt taida tältä
vanhalta mieheltä vaatia kyytipalkkaakaan, vaikka se hänen veneessään
pääsi alas. Laskumies oli vihassa jotta kähisi kun piti siltä turhalta
retkeltä lähteä jalkasin taivaltamaan takasin Merilään. Vaan vielä
ryypyn antoi hänelle Kalle erojaisiksi. "Tuossa ota", sanoi hän, "mutta
vasta älä lähde minun venettäni laskemaan, se on sulle hukka reissu."

Sitä kepposta naurettiin hetkinen ja jo kohta alkoi toinen mies,
kohennellen puita nuotiossa, kertoa uutta.

— Kuuluu se Kalle toisenkin kerran tehneen samat puksut muutamalle
Niskan laskumiehelle. Oli niinikään päästänyt veneeseensä, mutta sitten
itse laskenut alas. Eikä ollutkaan kosken alla päästänyt maihin, vaan
nostanut purjeen — myötäinen oli ollut — ja viilettänyt edelleen
välittämättä vähääkään, vaikka toinen rukoili jos uhkailikin. Utasen
niskaan asti oli vienyt. Talojen kohdalla ja kun kulkijoita tuli
vastaan oli laskumies huutanut ja rääkynyt, jotta tämä häntä väkisin
kuljettaa, ja kutsunut avuksi. Vaan Kalle oli huutanut vastaan että
"tämä on hullu mies, raivohullu, sitä viedään Ouluun torkhuusiin,
älkää kuunnellakaan mitä se rääkyy." Eikä ne olleet kuunnelleetkaan.
Vasta Utasen alla oli Kalle sitten laskenut miehen maihin ja päästänyt
menemään. Törmältä mies oli uhannut ja vannonut että käräjiin hän
Kallen vetää, mutta vetämättäpähän on jäänyt.

— Mitäs lähti syyhymättä saunaan, toisti vielä yksi, ja rupesi hänkin
kertomaan Kallesta minkä tiesi. — Vaan lienette kuulleet minkä kepposen
se Kalle kerran oli tehnyt Heikkiläiselle tuolta Pääjoelta, kun se
siltä ominpäin vei ja möi tervat Ouluun?

— Ominpäinkö ja itsekseen?

— Aivan yksinäisenä. Heikkiläinen oli vedättänyt tervansa jokitörmälle
veden ääreen, ja odotti vain Oulusta palaavaa venettä, että lähettäisi
uuden lastin, — se oli sinä kesänä polttanut julman suuren haudan.
Muuanna iltana kulki Kalle ypöyksin Oulusta palaten omalla paltamollaan
siitä ohi, näki tervat ja taas iski hänelle koiruus mieleen. Hänellä
oli kahden miehen voimat, ja hartiovoimallaan nosteli hän siitä tervat
laidan yli omaan veneeseensä, latoi täyden lastin ja lähti samaa
kyytiä solumaan yön selkään alaspäin. Kertovat, että se aivan yksin
souti suvannot ja yksin laski kosket; laskumiestäpä se tietenkään ei
tarvinnut, vaan lienee tuo toki järvipaikoilla apulaista käyttänyt, jos
ei sitä myötätuuli koko matkaa mennen tullen lennättänyt. Mutta se vain
varmaa on, että Oulussa se kävi ja tervat se möi ja rahat se sai. Eikä
se viipynyt kuin toista viikkoa, niin jo tuli takasin.

Heikkiläinen kulki sillävälin kotinsa ja rannan väliä huolissaan ja
ihmeissään ja kiroili ja äyäsi että mikä hitto häneltä tervat rannasta
vei. Hän kyseli naapureiltaan ja kulki jo etempänäkin kysymässä, oliko
muka näkynyt semmoista miestä, mutta ei kukaan tiennyt kertoa mitään;
ei oltu nähty eikä kuultu. Arvelihan ne muutamat että ei se ole ollut
kukaan muu kuin Kärpän Kalle, mutta sitäkään eivät tienneet varmasti
sanoa. Mutta muutamana päivänä ilmestyi Kalle rehellisenä miehenä
Heikkilään, ilmoitti suoraan että hän se ne tervat on vienyt ja tuossa
ovat rahat. Vierastenmiesten nähden luki setelit pöydälle. Heikkiläinen
ällistyi ensiksi, mutta ihastui sitten ikihyväksi kun sai vaivatta ja
vastuksetta hyvän hinnan tervoistaan, ja maksoi mielisuosiolla Kallelle
tavallisen vientipalkan. Kalle tarjosi Oulun viinoja, harjaiset
juotiin ja heistä tuli paraat ystävät. Mutta Heikkiläinen otti iloonsa
liiemman ryypyn, nukahti. Ja kun siitä aamulla heräsi oli Kalle poissa
ja poikessa olivat myös ne tervoista saadut rahat. Hän oli ollut
kätkevinään ne hyväänkin piilopaikkaan, vaan kateessa ne siltä olivat.

— Kalleko oli ne rehellisesti maksanut, ja sitten yöllä puhaltanut? —
Siitä ei ole saatu koskaan selvää. Vaan moneen vuoteen ei Kallea sen
yön jälkeen nähty sillä kulmalla.

Monta juttua juteltiin vielä Kärpän Kallen merkillisistä laskuretkistä
ja seikkailuista. Kerrottiin m.m. miten hän ensi kerran oli aivan
tahtomattaan pakotettu itse laskemaan pahimman osan Pyhäkoskea. Kerran
ennen oli hän silloin kulkenut, ja nytkin toisella matkalla oli
tietysti laskumies mukana. Mutta juuri kun päästiin Pällin pahimpaan
korvaan, josta väylä yhtäkkiä pyörähtää rannalta selälle, juuri
siinä mutkassa irtausi mela laskijan kädestä, hän kaatui suulleen
veneen pohjalle, — oli saanut sydänhalvauksen, kuollut paikalle. Mela
roikkuili itsekseen ilmassa; vene kulki omin päin veden vallassa. Siinä
ei ollut liikoja miettimisaikoja. Vaikka äkkinäinen olikin, täytyi
Kallen hypätä perään ja melaan kiinni ja vähillä muistoillaan ja veden
kulkua tähystellen viilettää Pyhän kovimmat korvat. Vaan onnellisesti
hän tuli alas, ei raapassutkaan kiven syrjä, ei aaltoakaan tullut
veneeseen. Ja sen koommin hän ei ole laskumiestä veneeseensä kutsunut.

Kerrottiin myös Kallen viimeisestä retkestä. Hän oli nurjimmalla
tuulellaan, Oulusta palaavain veneissä oli hän kosken päällä haukannut
useampia ryyppyjä ja tahtoi näyttää miten hän Ämmän yläpuolella
oijustamalla joen poikki osasi laskea juuri kanavan suuta kohden. Vaan
siinä hän katsoi muutaman kyynärän kieroon. Hän ei päässytkään siihen
virtaan joka sulkuun veti, putouksen pyörre lähtikin häntä nieluunsa
nielemään. Sen huomasi Kalle ja huomasi myös että nyt ei tässä enää
auta mikään. Hän lujitti kiini kellonsa lingat, pisti takin nappiin,
että muka lompakko säilyisi, ja niin sitä huilattiin putouksen alle.
Vene suikahti siimalleen, vavahti, katketa rapsahti, ja perämies
suistui suulleen kovimpaan pyörteeseen, joka vetää vedet tiesi kuinka
monen sylen syvyydelle. Ja raatona hän myöhemmin nostettiin pois
suvannolta...

Olisi ehkä kerrottu Kärpän Kallesta vielä paljonkin, vaan jo vihdoin
näkyi viimeinen puomin litka lipuvan alas virran mukana, ja tukkilaiset
lähtivät sitä koskelle auttamaan ja aukomaan sitä ruuhkaa, joka siellä
muutamaan mutkaan oli patoutunut. Heidän hilpeä laulunsa kajahti
koreana yön hiljaisuudessa kun he kepeällä veneellään luikuivat koskea
kohden. Eikä kulunut kuin hetkinen, kun jo kuului heidän huutonsa,
että väylä on auki. Me sammutettiin tuli, hilattiin vene vesille, ja
lähdimme mekin solumaan yhä ahnaammin nielevään virtaan.



XIII

SEITENOIKEA.


Oli sunnuntaiaamu aikunen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme
Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myötävää virtaa. Sunnuntaita
tuntui olevan luonnossakin, sen rauha näytti lepäävän tyynesti
päilyvillä vesillä ja päiväpaisteisilla, lehtevillä rannoilla.
Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealle
heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin
astelivat toiset kengät ja virsikirja kainalossa kirkkoon päin ja
siellä täällä rantakivillä istui joku jykeä tukkijätkä onkivapa
kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana
vapaapäivänsä mielityötä.

— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitenoikean alle ennenkuin
yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies
puoleksi itsekseen kääntyen tarkastamaan päivän nousua idän taivaalla.

— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutti
Kivelän Kusti, joka soutamassa istui, mutta huomatessaan kumminkin
annetun viittauksen rupesi hän vähän kovemmin nyhkimään airoja.

Laskumies ei näyttänyt tuota paljo kuulevan eikä huomaavan, jatkoi vain
ikäänkuin edellistä puhettaan.

— Tänäpäivänähän siitä tulee juuri neljä viikkoa, kun Seitenoikea vei
nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi elävänä. Olivat
lähteneet kirkonajaksi koskelle, sinne jäivät.

Veres asiahan se vielä oli tuo viiden hengen hukkuminen. Vasta oli
siitä sanomalehdissä luettu kertomuksia, eikä kumma siis, jos meilläkin
nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, huomio kääntyi siihen
tapaukseen. Se vaikutti niin omituisesti mieleen; ei pelottanut, mutta
pani miettimään. Laskumies oli heilläkin ollut veneessään, selvällä
päivällä kulkivat he koskea kohden niinkuin nyt me kuljemme, ja;
heille siitä kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee
kuin varas yöllä eikä sitä kukaan usko että nyt se tulee juuri minun
kohdalleni. — Me kuuntelimme senvuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme
tarkempaa kertomusta tuosta tapaturmasta. Hän puhui siitä niin
maltillisesti ja tyyneesti kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia
sitten jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän juuri itse ohjasi
useita ihmishenkiä samoja kuohuja kohden. Mutta jokaisen laskumiehen
täytyykin oppia yksi suuri avu: pysyä tyynenä.

Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitenoikean yläpuolella, ja
tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo raskasta lastivenettämme
ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan
kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, korkeammin kuohahteli ja pärskyi
"Aitto" kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo
etäämmältä ilmaisten vihansa ja voimansa. Matalat, karikot rannat eivät
Seitenoikeassa purista vesimäärää aivan ahtaalle eikä putous alusta
ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, tulistuu ja ärtyy,
rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen
kaventavat virran uoman kaventamistaan ja jyrkentävät putouksen yhtenä
vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla
tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edestä ja
viskelee aallonharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen
painosta ja koko vene ja siihen tasaisesti ladotut tynnyririvit
sujahtelevat notkeasti allokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin
ohi törmän puut ja kalliot ja jälelle jäävät kosteikkojen kiertävät
pyörteet. Mutta juuri kun rannat puristautuvat ahtaimmilleen ja koski
kuohuu vaahtoisinna, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan
vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies
veneen kulkemaan samaan suuntaan ja samassa lasketaan jo tyynemmille
vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran
poukaman ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan
jo sileällä suvannolla. Airot saa ottaa esille ja soutaa täytyy syltä
parikymmentä, ennenkuin kosteikko loppuu ja; virta taas vähitellen
kiihtyy äskeiselleen uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää
uudelleen ja uudelleen, sanotaan että tämä koski seitsemästi viskaupi
mutkalle ja seitsemästi taas oikiaa, — siitä "Seitenoikea."

Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu syvässä äänettömyydessä, ja
saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taappäin kääntyen
viittasi kädellään vasta jälelle jäänyttä aallokkoa, virkkoen:

— Tuossahan se niiltä veneen täytti, tässä se kaatui ja suisti miehet
uimasilleen.

Olimme tosin kuulleet tuota tapausta kerrottavan jo ennen, vaan emme
siltä malttaneet olla kysäsemättä:

— Mikähän se heidän veneen siinä keikautti kun me noin hyvästi päästiin?

— Ka totta se niin oli sallittu. Niillä oli veneessään jauholasti,
olivat käyneet kirkolta hakemassa niitä viimeisiä nälän-apuja,
joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä siinä oli sitäpaitsi.
Lastin olivat he arvattavasti latoneet liian korkean, eivätkä olleet
sitä sovitelleet kyllin tasasesti. Kun koski siinä löi aallon
veneeseen niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti
toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään
paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin sinne sitä muka nostamaan; vene
kallistui ja täyttyi. Ja samassa se olikin jo kumossa.

— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan veneen pohjalle?

— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki, ja siinä huusivat, vaan
eivät saaneet sitä mitenkään käännetyksi rantaan päin. Virta vei heidät
alaspäin ja tuossa niskassa tempasi heidät koski...

Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt eikä laskumies enää joutanut
jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi
kuulunutkaan. Kovemmin kuin koskaan tuntui vesi kiehuvan tuossa
valkeassa hyrskyssä, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella
vimmalla, oli kumma ajatella että ihmisolentojen oli täytynyt sinne
syöksyä kaatuneen veneen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä
oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, eivät
olleet jaksaneet pitää kiini emäpuusta siinä rytäkässä. Muut olivat
vielä istuneet veneen päällä ja huutaneet, kun kulkivat parin mökin
ohi, jotka siinä alempana törmällä olivat.

Siitä vähäsen alempana, siinä missä virta taas koskeksi kiihtyi,
oli noiden hukkuneiden laskumies pelastunut veneen pohjalta. Meidän
laskijamme näytti paria neljösylen kokoista saarennyppylää keskellä
koskea. Kun veneenraato oli vierinyt niiden kupeitse, oli laskumies
viskautunut uimasilleen ja virta olikin hänet niin painanut että
hän sai muutamasta kivensyrjästä kiini ja siitä pääsi hilautumaan
kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin että seuraisivat mukana, ja
yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäytynyt liian myöhään. Virta
vei hänet ohi, ja koski nieli.

Kivakan mutkan kierasee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun
se siitä viimeisen kerran oikiaa, on edessä oikosuora, kapea väylä
yhtämittaista tyrskyvää vaahdokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo
ennen oli meille kerrottu että tuo viimeinen korva Seitenoikeassa on
kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkki paikka
edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut
mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton
näköisenä. Nyt hän näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja
koko sielunsa teräväksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta,
joka siinä oli tulossa! Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita
vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun, ja käännäytti koetteeksi
pariin kertaan edestakaisin voimakkaasti melaa vedessä, nähdäkseen
tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyä. Näytti
tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän
räpäytti koko ajalla veneen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen
välitse ja selvästi näkyi miten lihakset hänen kaulassaan pingoittuivat
aina kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä
hyökkäämästä hyrskyä kohden, jonka vaahdonpeittämässä silmässä
pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi
luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.

Mutta sitä ei kestänyt kuin minuutin, pari. Tuotapikaa oli puikahettu
senkin pahimman korvan alle ja samassa vierittiin taas tyyntyvälle
suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat nuo ankarat, teräviksi
pingoittuneet piirteet ja jäsenet herpausivat liiasta jännityksestään
entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas huoparimeen.

— Se korva se riuhtasi heistä viimeisetkin veneen päältä, ja tuohon
kallioon särkyi venekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin melatta
lasketakaan. Vaan vielä pääsi yksi mies hengissä senkin alle, taivas
tiesi miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä oli siksiverran
tarmoa, että kun rantavirtaa soluskeli alas sai käsivartensa
kierretyksi kasvavan puun ympäri — tuon näreen ympäri juuri tuossa
— ja hän kierasikin ne niin lujalle, kuin olisivat ne siihen olleet
kiini juotettuina. Mutta siihen hän samassa kontettuikin ja kangistui.
Mökkiin, tuohon suvannon rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat
jääneet kirkonajaksi kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja, ja lähteneet
soutamaan koskelle päin saadakseen selville mistä se huuto tuli. Toiset
miehet olivat silloin jo hukkuneet ja kadonneet, tämän yhden löysivät
he vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että tuskin
jaksoivat häntä yhteisin voimin irti kiskoa. Hengen merkkiä ei ollut
enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin ja siellä
hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän jäi. Ja
se mies olikin toinen, joka niistä seitsemästä pelastui. Muut viisi
hukkuivat ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä mistäkin monen virstan
päästä.

Nyt olimme me jo Seitenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista
oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet
kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies sai
laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväästä ja lähti kohta
astumaan rantapolkua takasin. Sitä ennen hän törmällä lähtötupakkaa
sytyttäessään vielä kerran palasi noihin hukkuneisiin ja kertoi:

— Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon, vankanlaisen
talon. Senkin talon isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen
ruumistaan haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat,
mutta turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten
emäntä, joka vasta oli taloon tuotu ja kovin suri miestään, eräänä
iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua, että
juuri siihen tuli ruumis verkkaan lipuen virran muassa ja — emäntä
tunsi miehensä ruumiin. Tämä tapaus kuuluu niin syvästi vaikuttaneen
tuon nuoren naisen mieleen, että hän nyt on herennyt vähän niinkuin
hupsakaksi. Sitä se kuuluu nyt kaikille ihmisille valittavan, että
kadotukseen se hänen miehensä meni, kun kirkon aikana kosken laski,
sanoo nähneensä sen unissaankin... tietääpä ne höperön unet...

Tästä tapauksesta muodostuu kansan keskuudessa epäilemättä piankin,
kunhan muistot ja surut ja mielenkuvitukset saavat siihen lisiään
rakennella, ehkä montakin "Seitenoikean tarinaa," niinkuin niitä
samanlaisista tapaturmista jo ennen on monta syntynyt. Eikä kummakaan.
Sillä onhan luonnollista että tuollaiset tapaukset syvälle painuvat
niiden ihmisten mieliin, jotka alinomaa itse saavat taistella samojen
luonnonvoimien kanssa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuokiokuvia matkan varrelta" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.