Title: Teodora: tanssijatar ja keisarinna
Author: Diehl, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Teodora: tanssijatar ja keisarinna" ***
KEISARINNA ***



TEODORA

Tanssijatar ja keisarinna


Kirj.

CHARLES DIEHL



Tekijän luvalla ranskankielestä suomennettu



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1927.



SISÄLLYS:

Johdanto.

ENSIMMÄINEN OSA: TEODORA TANSSIJATAR

 1. Teodoran ensi esiintyminen
 2. Bysantin urheilu- ja hippodromielämä
 3. Teodoran seikkailuja
 4. Teodora ja Justinianus
 5. Teodora-legenda

TOINEN OSA: KEISARINNA TEODORA

 1. Bysantin pyhä palatsi
 2. Keisarinnan elämä
 3. Pääkaupungin juoruja
 4. Teodoran siveys
 5. Vihreät ja siniset. Nika-kapina
 6. Teodoran hallitus
 7. Kostonhimoinen Teodora
 8. Teodora ja Johannes Kappadokialainen
 9. Teodora ja Belisarius
10. Teodora naisena

KOLMAS OSA: HURSKAS TEODORA

 1. Teodoran hurskaus
 2. Politiikkaa ja teologiaa
 3. Munkki- ja apostolihahmoja
 4. Paavi ja keisarinna
 5. Teodoran kuolema



JOHDANTO


Teodora, Bysantin keisarinna, joka nousi hippodromin näyttämöltä
Caesarien valtaistuimelle, on kyennyt kaikkina aikoina herättämään
uteliaisuutta ja kiihoittamaan mielikuvitusta. Jo hänen eläessään
aikalaiset olivat siinä määrin tyrmistyneitä hänen ihmeellisistä
vaiheistaan, että Konstantinopolin juorukellot niitä selittääkseen
keksivät mitä uskomattomimpia juttuja, jotka Prokopios[1] on
huolellisesti säilyttänyt jälkimaailmalle Salaisissa muistelmissaan.
Teodoran kuoltua sepitettiin hänestä yhä lisää taruja. Itämaalaiset ja
länsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit koristelivat
kilpaa hänen elämäntarinaansa romaanimaisilla yksityiskohdilla, ja
juuri tämän isoisen maineensa vuoksi Teodora onkin ainoa Bysantin
valtaistuimella istunut ruhtinatar, joka on yhä edelleen pysynyt
tunnettuna, jopa suorastaan kansanomaisena.

San Vitalessa Ravennassa monikin kävijä koettaa tulkita hänen
alttariholvin alla yksinäisessä kultamosaiikista välkkyvässä kuvassa
näkyvien kalpeitten ja liikkumattomien kasvojensa arvoitusta.
Pariisissa, jonne hän ilmestyi kolmisenkymmentä vuotta sitten
Porte-Saint-Martin’in teatterin palkeille, ja jossa hän vieläkin elää
kuin jumalolentona, hän kiihoittaa yhtäläisesti taiteilijoitten,
näytelmäkirjailijain ja historioitsijain sekä välinpitämättömienkin
uteliaisuutta. Ennen vanhaan, niinkuin Prokopios kertoo jokseenkin
yksinkertaisesti, Konstantinopolissa kunnialliset ihmiset väistyivät
hänen tieltään tavatessaan hänet, koska pelkäsivät hänen saastaisen
kosketuksensa likaavan heidät. Meidän aikanamme ei enää tunneta
sellaista pelkoa eikä sellaisia ennakkoluuloja. Päinvastoin Teodoran
ympärillä leijaileva kevyt häväistysjuttujen tuoksu tekee hänet vain
kiehtovammaksi. Hän on houkutellut peräkkäin sellaisten maalarien kuin
Benjamin Constantin ja Clairin’in sivellintä, kiihoittanut Sardoun
luovaa mielikuvitusta ja viehättänyt Sarah Bernhardtin naisellista
kuvittelukykyä. Ei ole kauan siitä, kun luotiin mitä upein ja historian
mukaisin näyttämölleasetus, jotta hän voisi esiintyä nykyajan
nähtäväksi kyllin arvokkaissa kehyksissä, ja kokonaisen viikon ajan
oli Teodoran siveyden pohtiminen erittäin suosittuna huvina »hyvin
pariisilaisessa» keskustelussa.

Onkohan sitten niin varmaa, että me todella tunnemme tämän mainehikkaan
keisarinnan, jota monet pitävät vain kuuluisana seikkailijattarena?
Ja onkohan varmaa, että hän, jos nyt saattaisi puhua, olisi täysin
tyytyväinen niihin melko romaanimaisiin piirteisiin, joilla vielä
nykyjäänkin — samoinkuin ennen muinoin — liian usein koristetaan
hänen kuvaansa? Kuinkahan lienee? On olemassa kaksi Teodoraa,
toinen Salaisten muistelmien, toinen historian ilman mitään
lisänimiä. Edellinen on tunnetumpi, ja hänen tarinansa on suorastaan
arkipäiväinen, jos häneltä poistaa sen turmeltuneisuuden leiman, jonka
Prokopios on antanut hänelle. Se on tarina tanssijattaresta, joka
on myrskyisen elämän jälkeen löytänyt itselleen turvatun aseman ja
tavattuaan vakavan miehen asettunut avioliiton ja uskonnon suojaan.
Sitten on olemassa toinen Teodora, joka on vähemmän tunnettu,
mutta mieltäkiinnittävä ja merkillinen toisella tavalla — suuri
keisarinna, jolla oli Justinianuksen rinnalla huomattava asema ja
joka usein otti vaikuttavasti osaa valtakunnan hallintoon, erikoisen
älykäs ja voimakastahtoinen, itsevaltias ja ylpeä, väkivaltainen ja
intohimoinen olento, monisärmäinen ja omituinen, mutta sanomattoman
viehätysvoimainen.

Tämän jälkeen pyydän huomauttaa, että en lainkaan halua tässä vastoin
kaikkea todennäköisyyttä esittää Teodoraa erikoisen kunniallisena
ja hyveellisenä. Niinkuin nähdään, olen tässä teoksessa antanut
paljon tilaa Salaisten muistelmien herkullisille yksityiskohdille,
joskin olen koko ajan käsitellyt niitä tarpeellisen varovaisesti.
Niin vähän minulla on halua kieltäytyä uskomasta niitä, että minusta
päinvastoin tuntuu siltä, kuin voisi niiden nojalla — tarkkaavasti
perehtymällä niihin — luoda Teodoran sielunelämästä hänen myrskyisinä
nuoruusvuosinaan täydellisemmän kuvan kuin tähän asti on ollut
mahdollista. On joka tapauksessa muistettava, että on toisiakin
lähteitä kuin Salaiset muistelmat. Varsinkin viime vuosina on löydetty
asiakirjoja, joitten perusteella saa vielä selvemmän käsityksen tästä
kuuluisasta ruhtinattaresta. Paitsi hiljattain löydettyä elämäkertaa,
jonka eräs hurskas munkki on kirjoittanut yhdeksännellä vuosisadalla
Teodoran sedästä apotti Teodoros Khoralaisesta, on ilmestynyt »Pyhien
itämaalaisten elämäkertoja», jotka muuan keisarinnan uskottu, piispa
Johannes Efesolainen, kirjoitti kuudennen vuosisadan keskivaiheilla,
ennen painamattomia katkelmia saman tekijän Kirkkohistoriasta ja se
salanimellä julkaistu kronikka, jonka tekijäksi mainitaan Sakarias
Mytileneläinen. Muitakin samanaikuisia teoksia, kuten patriarkka
Severiuksen ja monofysiittiapostoli Jakob Baradaeuksen elämäkerrat, on
julkaistu tai käännetty syyrialaisten käsikirjoitusten mukaan, joihin
ne olivat olleet kätkettyinä ja unohtuneina, ja ne esittävät peräti
omituisella tavalla sen osan, joka Teodoralla on ollut uskonnollisissa
ja valtiollisissa asioissa. Näitten lisäksi on mainittava muita
kirjailijoita, kuten Johannes Lydus, tai Malalaksen uudet katkelmat,
mainitsemattakaan keisarikertomuksista, joitten väsyttävä sanarikkaus,
niin ylen määrin kuin niissä viliseekin mieltäkiinnittäviä tietoja, on
saanut monen menettämään rohkeutensa, sekä lopuksi Prokopios itse, joka
on onneksi kirjoittanut muutakin kuin Salaiset muistelmat. Ja kaikista
näistä ilmenee, jos viitsii vaivautua huolellisesti tutkimaan niitä,
erinäisiä tosiseikkoja, jotka asettavat Justinianuksen ajan henkilöt
hieman toisenlaiseen valaistukseen kuin missä me olemme tottuneet
näkemään heidät.

En mainitse tällaisia seikkoja saadakseni turhamaisen mielihyvän
loistaa tietorikkaudella. Tämän teoksen loppuun ei ole liitetty
minkäänlaisia selityksiä eikä otteita toisista teoksista; olen ennen
kaikkea halunnut kirjoittaa Teodoran romanttisen ja vaiherikkaan
elämäntarinan. Tämä tarina, jonka olen koettanut esittää niin
elävästi ja huvittavasti kuin mahdollista, on kuitenkin siitä
huolimatta tosi. Pyydän lukijoitani ystävällisesti uskomaan, että
jokainen yksityiskohta, joka tässä mainitaan, perustuu varmoihin
todistuskappaleisiin, sekä että nekin otaksumat, joita joskus uskallan
esittää, voidaan tarvittaessa tieteellisesti todistaa.[2] Sanalla
sanoen en ole tahtonut esittää vain Teodoran romaania — toiset ovat
suorittaneet sen, ja suorittaneet erinomaisesti. Mutta koettaessani
kuvata niitä eri ympäristöjä, joissa hän eli, levotonta sirkusta,
jossa hän vietti myrskyisen Huoruutensa, kaavamaisen juhlallista
ja upeaa palatsia, jossa hän hallitsi elämänsä kukoistusvuosina,
levotonta ja monivivahteista kirkkokuntaa, jonka huolet ja menestys
kiinnittivät voimakkaasti hänen mieltään aina hänen kuolemaansa asti,
sekä koettaessani piirtää niitä henkilöitä, jotka elivät ja liikkuivat
hänen ympärillään, hänen puolisoaan Justinianusta, hänen suosikkejaan
Petrus Barsymesta ja Narsesta, hänen uskottua ystävätärtään Antoninaa,
hänen vastustajiaan Johannes Kappadokialaista ja Belisariusta,
hänen suojattejaan Antimusta, Severusta, Johannes Egyptiläistä ja
Jakob Baradaeusta, on minusta tuntunut siltä, kuin pitäisi Teodoran
arvoituksellisen ja vastakkaisia ominaisuuksia sisältävän olemuksen
juuri tällä tavoin esiintyä oikeissa kehyksissä ja historiallisesti
totuudenmukaisena.

Todennäköisesti on tässä harvinaisessa tanssijattaressa, josta
tuli keisarinna, tämän entisen kurtisaanin monivivahteisessa ja
monipuolisessa luonteessa, josta tuli älynsä ja kunnianhimonsa avulla
eräs historian loistavimpia valtiomiesneroja, aina säilyvä jotakin
tuntemattomana ja selittämättömänä, enkä minä suinkaan itserakkaasti
kuvittele ratkaisseeni kaikkia arvoituksia ja valaisseeni kaikkia
hämäriä kohtia. Kuinka lieneekin, joka tapauksessa tämä todella etevä
nainen, joka lumottuaan kokonaisen kansan ja hurmattuaan Justinianuksen
hallitsi kaksikymmentä vuotta Bysantin valtijattarena, ansaitsee tulla
tunnetuksi muittenkin kuin juoruilevien herjauskirjojen sepittäjien tai
epäilyttävien tarinoiden kuvaamana, jotka perustuvat melkoisen sekaviin
kulkupuheisiin. Toistan vieläkin, etten suinkaan koeta puhdistaa
Teodoran mainetta. Sellainen yrityshän hipoo historiallisesti katsoen
aina väärää ja naurettavaa. Ja Teodora, joka oli juhlittu näyttelijätär
ja kuuluisa kurtisaani, ennenkuin hänestä tuli aikansa suurimman
valtakunnan yksinvaltias, voi parhaiten antaa käsityksen koko siitä
ihmeellisestä ja lumoavasta maailmasta, jossa hän eli.

_Tekijä_.



ENSIMMÄINEN OSA

TEODORA, TANSSIJATAR



1

TEODORAN ENSI ESIINTYMINEN


Kuudennen vuosisadan ensimmäisinä vuosina tunnettiin hyvin koko
Konstantinopolissa miimillisen näyttelijättären ja tanssijattaren
Teodoran huomiota herättävä maine.

Hänen syntymäpaikastaan ei ole juuri paljoakaan tietoa. Jotkut
vanhanajan kronikankirjoittajat ovat antaneet hänen syntyä Kyprossa,
Afroditen intohimoisella ja tulisella saarella, kun taas toiset —
nähtävästi oikeammin — mainitsevat hänen synnyinpaikakseen Syyrian.
Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hän tuli joka tapauksessa
jo lapsena Bysanttiin omaistensa mukana, ja tässä kevytmielisessä
ja perin pohjin turmeltuneessa kaupungissa hän sai kasvatuksensa ja
kehittyi lapsesta neidoksi. Hänessä säilyi kuitenkin melko huomattavana
atavistisena erikoisuutena koko elämänikänsä kotimaansa leima ja
rakkaus synnyinseutuunsa. Justinianuksen, joka oli syntynyt Makedonian
karussa vuoristossa, ollessa sisintään myöten roomalaisen hengen
läpitunkema Teodora pysyi aina puhdasverisenä itämaalaisena ja rotunsa
käsitystapoihin, mielipiteisiin ja ennakkoluuloihin piintyneenä.

Ei tiedetä varmasti, millaisesta perheestä hän polveutui.
Jonkinlaisesta kunnioituksesta sitä keisarillista arvoa kohtaan, johon
hän sittemmin kohosi, tarina on myöhemmin luonut hänelle mainehikkaan
tai ainakin täysin esittelykelpoisen sukupuun ja lahjoittanut
hänelle isäksi varakkaan ja viisaan senaattorin. Hänen syntyperänsä
näyttää kuitenkin todellisuudessa olleen erittäin vaatimaton. Jos
voi uskoa Prokopioksen Salaisia muistelmia, hänen isänsä oli köyhä
Acacios-niminen mies, joka oli ammatiltaan amfiteatterin karhunvartija.
Hänen äitinsä oli vähemmän hyveellinen nainen kuuluen siihen lajiin,
jonka edustajia oli paljon sirkus- ja teatterimaailmassa. Tästä
taiteilija-avioliitosta syntyi kolme tytärtä: Comito, Teodora ja
Anastasia. Toinen järjestyksessä, tuleva keisarinna, syntyi luultavasti
noin vuonna 500.

Hippodromin vakinaiset vieraat muistivat kauan ne olosuhteet, joitten
vallitessa Teodora ensi kerran esiintyi julkisuudessa. Acacios
oli kuollut ja jättänyt lesken ja kolme tytärtään äärimmäiseen
köyhyyteen. Vanhin lapsi ei ollut vielä täyttänyt seitsemättä vuottaan.
Säilyttääkseen itselleen vainajan ammatin, perheen ainoan tulolähteen,
äiti ei keksinyt mitään muuta keinoa kuin mennä naimisiin toisen
miehen kanssa, joka ruvetessaan karhunvartijan toimeen samalla otti
huolehtiakseen sekä perheestä että eläimistä. Tämän suunnitelman
toteuttamiseen tarvittiin kuitenkin vihreän puolueen johtajan
Asterioksen suostumus. Mutta Asterios oli ottanut rahoja vastaan
kannattaakseen toista ehdokasta. Voittaakseen tämän ilmeisen huonon
onnen Teodoran äiti päätti taivuttaa ihmiset puolelleen, ja kun
kaupunkilaiset olivat eräänä päivänä koolla sirkuksessa, ilmestyi hän
arenalle ohjaten edessään kolmea kukin koristettua pikku tytärtään,
jotka ojentelivat rukoillen käsiään kansanjoukkoa kohti. Vihreät vain
nauroivat tälle liikuttavalle vetoamiselle, mutta toinen sirkuspuolue,
siniset, joka oli aina valmis tekemään kepposen vastustajalleen,
kallisti heti korvansa rukoukselle, jonka toinen puolue oli jättänyt
kuulematta, ja myönsi Acacioksen perheelle sen toimen, jonka se oli
vähää ennen menettänyt.

Tällainen oli Teodoran ensimmäinen kosketus sen kansan kanssa, jota
hän sittemmin joutui lumoamaan ja lopulta hallitsemaan. Hän ei koskaan
unohtanut tätä muistoa, ja keisarinna antoi vihreitten kalliisti
maksaa sen epäoikeutetun välinpitämättömyyden, jolla he olivat kerran
torjuneet hänen lapsellisen vetoomuksensa.

Teodora siis kasvoi yhdessä sisartensa kanssa sellaisen äidin
holhoamana, joka oli jokseenkin vapaa siveellisistä tunnonvaivoista,
ja siinä verraten kevyessä ilmapiirissä, joka vallitsi hippodromin
kulissien vaiheilla. Sillä tavoin hän olikin pian aivan luonnollisesti
kypsynyt tulevaa kohtaloaan varten. Acacioksen leski, joka oli
taipumuksiltaan käytännöllinen nainen, huomasi kaikki tyttärensä
kauniiksi ja järjesti vähitellen niin, että he pääsivät teatteriin.
Comito joutui ensiksi tälle uralle ja onnistui oivallisesti. Teodora
seurasi hänen jälkiään. Jo varhain hän pääsi sisarensa kerällä
näyttämölle ja näytteli hänen rinnallaan pieniä palvelijatarosia; mutta
ennen kaikkea hän seurasi sisartaan maallismielisiin seuroihin, joissa
osattiin erittäin suuresti antaa arvoa näyttelijättären kauneudelle,
ja kun Teodora oli tällä tavoin aivan nuorena joutunut ylen
turmeltuneeseen elostelijaseurapiiriin, sai hän hyvin pian tutustua
kaksimielisiin ja sopimattomiin lähentelyihin vastaanottohuoneiden
sekalaisessa seurassa. Kun hän oli vuorostaan tullut siihen ikään, että
saattoi itsenäisesti esiintyä näyttämöllä, etsi hän tietysti onneaan
sieltä, mistä hänen perheensä muutkin jäsenet olivat löytäneet sen.

Hän oli hyvin kaunis. Hänen ylistelijänsä vakuuttavat, että
hänen kauneutensa oli niin kuninkaallinen ja niin harvinainen,
etteivät mitkään sanat voineet kyllin kuvailla sitä. Vieläpä hänen
parjaajansakin myönsivät, että hänen hennossa olemuksessaan oli
harvinainen lumousvoima sekä että hänen suuret, ilmeikkäät, vilkkaat
ja tuliset silmänsä valaisivat hohteellaan hänen viehättävät kasvonsa,
joitten iho oli tumma ja jokseenkin kalpea. Tästä kaikkivallitsevasta
lumousvoimasta, jolla hän myöhemmin saavutti niin monta voittoa,
on kenties jotakin jäljellä siinä virallisessa muotokuvassa, jota
säilytetään San Vitalessa Ravennassa. Hänen jalkoihin asti ulottuvan
keisarinnanviitan verhoama vartalonsa näyttää jäykältä ja verraten
kookkaalta. Otsaa peittävän raskaan diadeemin ja mustat kiharat
miltei kokonaan näkyvistä kätkevän valtavan tekotukan varjostamille
hennoille, hiukan alaspäin kapeneville hienopiirteisille kasvoille
antaa oman leimansa juhlallinen, melkeinpä surumielinen vakavuus.
Näissä kivettyneissä kasvoissa on enää huomattavissa vain yksi ainoa
elonmerkki, yhteenkasvaneitten kulmakarvojen varjostamat silmät, joista
Prokopios puhuu, jotka vieläkin säteilevät ja joiden hehku näyttää
ikäänkuin kuluttavan hänen kasvojaan.

Jos tahtoo luoda itselleen jonkinlaisen mielikuvan tästä kuuluisasta
kaunottaresta hänen ihanimpana kukoistuskautenaan, on paremminkin
syytä kääntyä toisille tahoille, nimittäin niihin muotokuviin, joissa
uudenaikaiset maalarit, ennen kaikkea Clairin ja Benjamin Constant,
ovat koettaneet manata eloon Teodoran hävinneitä piirteitä ja
onnellisella luomishetkellä osanneet antaa Ravennan mosaiikkimuotokuvan
innoittamina tälle kylmälle ja liikkumattomalle olennolle hivenen sen
entistä lumousvoimaa.

Teodoralla oli sentään muutakin kauneutensa lisäksi. Hän oli älykäs,
henkevä ja hauska seuraihminen; hänessä oli draamallista vilkkautta,
jota hän kernaasti käytti hyväkseen niiden näyttelijättärien
kustannuksella, jotka esiintyivät yhdessä hänen kanssaan; ja hän oli
kekseliään ja hullunkurisen sukkela, millä ominaisuudellaan hän osasi
lumota huikentelevimmatkin ihailijansa. Hyväluontoinen hän ei suinkaan
aina ollut, ja hänen huima riehakkuutensa ei kavahtanut ilkeyksiä, jos
ne voivat herättää naurua; mutta jos hän taas tahtoi olla miellyttävä,
saattoi hän olla vastustamattoman hurmaava. Rohkeana, yritteliäänä ja
julkeana hän ei viitsinyt odottaa miesten tulemista luokseen, vaan
turvautui huimaan ja viekkaaseen uskaliaisuuteensa kiihoittaakseen tai
rohkaistakseen heitä. Koska hänellä ei muuten ollut juuri lainkaan
siveellistä vastuuntunnetta — vaikeahan on kuvitella, mistä hän olisi
sellaista saanut — ja kun hänellä sitäpaitsi oli ainoalaatuinen ja
väsymätön eroottinen tempperamentti, menestyi hän nopeasti muillakin
aloilla kuin teatterissa.

Näyttelijätär hänestä siis tuli, mutta hänellä ei ollut vähääkään
halua ruveta toisten tavoin huilunsoittajattareksi, laulajattareksi
tai tanssijattareksi. Mieluummin hän esiintyi kuvaelmissa, joissa
saattoi peittelemättä näytellä kauneuttaan, josta hän oli niin
ylpeä, sekä pantomiimeissa, joissa hänen iloisuutensa ja koomilliset
lahjansa pääsivät monella tavoin näkyviin. Konstantinopolin nuorten
vetelehtijöiden, jotka olivat kuitenkin tässä suhteessa hyvin
paatuneita, sanotaan pitäneen suuressa arvossa hänen rohkeaa tapaansa
näytellä itseään lavalla ja hänen uskaliaisuuttaan jokseenkin
kaksimielisten teatterivaikutelmien tavoittelussa, joitten avulla
hän herätti katselijoiden huomiota. Ja kansa tervehti häntä hurjasti
riemuiten, kun hän esiintyi melkein alastomana ja antoi kesyjen
lintujensa hyväillä kiihoittavasti kaunista ruumistaan. Vähemmän ei
suinkaan herättänyt mieltymystä se uhmaileva viehkeys, jolla hän otti
kömpelöissä pantomiimeissa vastaan tiheästi satelevat korvapuustit
ja antoi yleisön katsella nauruhermoja kiihottavia ilmeitään
keskellä pahinta myrskyä. Suurimmat voittonsa hän kuitenkin saavutti
yksityisluontoisemmissa kohtauksissa.

Käyttääksemme vakavan historiankirjoittajan Gibbonsin kuvaavaa
lausetapaa Teodoran hyväntekeväisyys oli rajaton, ja pian hän olikin
yli koko Bysantin tunnettu mielettömistä illallisistaan, vapaasta
puhetavastaan ja monista rakastajistaan. Hänestä oli ilmeisesti
tärkeämpää olla ihailtava kauneutensa kuin häveliäisyytensä vuoksi.
Toisinaan hän esitti kulissien takana juuri näyttämöltä päässeenä
ja hyvin kevyessä puvussa vatsatanssin tovereittensa ja lähimpien
ihailijainsa katseltavaksi ja oli erittäin ylpeä tässä taidossa
saavuttamastaan sulavuudesta. Joskus hän aterian loppupuolella
yleisen lamautumisen vallitessa lasketteli kerrassaan ällistyttäviä
puheenparsia ja heittäytyi mitä rohkeampiin asentoihin, ja tarvittiin
Prokopioksen kreikankieli sen tietoa ja kekseliäisyyttä todistavan
elinvoimaisuuden kuvaamiseksi, joka ilmeni Teodoran nautinnoissa,
sillä hän oli erittäin aulis kaikkia, sekä herrasväkeä että
palvelijoita kohtaan, ja lähti epäröimättä alas keittiöhuoneisiin,
jos salin puolella oltiin vähän väsyneitä. Hänellä oli, niinkuin
eräs bysanttilainen kronikankirjoittaja sanoo, uteliaisuuden henki
hedelmällisessä kekseliäisyyskyvyssään, ja jos voitaisiin yksitellen
luetella Salaisten muistelmien pikku seikkailut, todistaisivat ne tämän
arvostelun oikeaksi. Riittänee, kun toteamme, että jos voitaisiin uskoa
nämä juorut sanan mukaisesti, niin Messalina olisi Teodoraan verrattuna
erittäin vaatimaton paheellisuudessa, melkeinpä mallikelpoinen
tavoiltaan. Teodora joutuikin pian näitten nautintojensa vuoksi
siinä määrin huonoon maineeseen, että kunnialliset miehet tullessaan
häntä vastaan kadulla väistivät häntä peläten hänen kosketuksensa
saastuttavan; jo pelkkää hänen tapaamistaan pidettiin huonona enteenä.

En tiedä, välittikö Teodora paljoakaan yleisestä mielipiteestä, mutta
seikkailevalla elämällään hän hankki itselleen joukon muita ikävyyksiä,
jotka olivat hänelle sangen tuntuvia. Huolimatta siitä varovaisuudesta,
jota hän noudatti välttääkseen sellaista onnettomuutta kuin raskautta,
hän joutui kuitenkin siihen tilaan, ja kaikki yritykset, joita hän
teki ennenaikaisesti vapautuakseen onnettoman sattuman synnyttämästä
sikiöstään, olivat turhat. Hän synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi
Johannes, mutta tätä kiusallista lasta kohtaan hän osoitti niin suurta
vastenmielisyyttä ja valitti niin katkerasti sitä haitallisuutta, mikä
lapsesta olisi hänen omalla urallaan, että isä piti parhaana vapauttaa
hänet tästä huolenpidosta, ja kun isän täytyi samoihin aikoihin
matkustaa Arabiaan, joko virkatoimissa tai muitten asiain vuoksi,
otti hän pojan mukaansa. Tämä lapsi ilmestyi myöhemmin näkyviin ja
aiheutti keisarinnalle monenlaisia ikävyyksiä, mutta sillä kerralla oli
kurtisaani ihastunut päästessään siitä eroon. Tämä läksy ei kuitenkaan
vielä riittänyt hänelle. Tiedetään varmasti, että hänellä oli myöhemmin
tytärkin, jolle hän näyttää omistaneen suurempaa huolta.

Tämä tapahtui noin vuonna 517. Niihin aikoihin, jolloin Teodorasta oli
kauneutensa, sukkeluutensa ja nautinnonhalunsa vuoksi tullut Bysantin
puolimaailman tähti, hän oli vasta kahdeksantoistavuotias.



2

BYSANTIN URHEILU- JA HIPPODROMIELÄMÄ


Konstantinopoli oli harvinaisen turmeltunut kaupunki kuudennen
vuosisadan alussa, jolloin Teodora aloitti siellä loistavan uransa.
Prostitutsioni rehoitti peittelemättä, kaupunki oli täynnä epäilyttäviä
taloja, jotka menestyivät kunnianarvoisien kirkkojen ja luostarienkin
suojassa. Pääkaupungin nautinnonhimon tyydyttämiseksi hankittiin joka
taholta keisarikuntaa onnettomia naisia, joita houkuteltiin ansaan
lupaamalla heille runsaasti kauniita vaatteita ja kallisarvoisia
koristuksia. Sattuipa sellaistakin, että alle kymmenvuotiaat lapset
joutuivat lurjusten uhriksi. Monenlaiset naiset, vapaat ja orjattaret,
taipuivat tällaisista houkutuksista, ja kun he ensin olivat joutuneet
viettelijäinsä vangeiksi, vieläpä usein allekirjoittaneet sopimuksen,
jossa lupasivat olla luopumatta siitä ammatista, johon nyt olivat
langenneet, täyttivät he koko Bysantin häväistysjutuillaan ja
epäsiveellisellä elämällään. Eikä siinä vielä kylliksi. Kaikkein
häpeällisimpiä paheita, kuten luonnotonta siveettömyyttä, harjoitettiin
julkisesti. Konstantinopoli muistutti Sodomaa. Yhtä paljon oli niillä
hurskailla sieluilla, jotka pelkäsivät Jumalan vanhurskasta vihaa,
kauhistumisen syytä myöskin jumalattomuuden, häväistysten ja pelihimon
tähden. Kaikkialla pelattiin yötä päivää sekä julkisissa paikoissa
että yksityisissä kodeissa. Muodostui suuria seurueita, joissa pantiin
peliin kokonaisia omaisuuksia, ja paha tuli niin yleiseksi, että se
tarttui kirkonmiehiinkin. Papit kävivät usein pelihuoneistoissa ja
loivat himokkaita katseita vieriviin kultarahoihin, jotka houkuttelivat
ja tahrasivat heidän käsiään, silmiään ja korviaan. Turmeluksen
tärkeimpiä oppilaitoksia olivat kuitenkin ennen kaikkea hippodromi ja
teatteri.

»Tarvitaan näytelmä kansan huvittamiseksi», sanoi Justinianus.
Hallituksen tärkeimpiä tehtäviä olikin hankkia rahvaan uutuudennälän
tyydyttämiseksi alituisesti uutta suurella upeudella ja komeudella
höystettyä ravintoa. Kilpa-ajot, eläinmetsästykset, taistelut ihmisten
ja villieläinten välillä, teatterinäytännöt, joista varsinkin
farssit, baletit ja pantomiimit olivat erikoisesti kansan suosimat,
nuorallatanssijat ja ilveilijät tyydyttivät toinen toisensa perästä
joukkojen huvitteluhalua. Seitsemän peräkkäistä juhlapäivää oli uuden
vuoden alkamisen merkkinä, ja yhdellä niistä oli omituinen ja erittäin
kuvaava nimi _prostituoitujen päivä_. Uudet ihanuudet houkuttelivat
lakkaamatta kansanjoukkoja teatteriin tai sirkukseen, ja Justinianus ei
tietänyt sen parempia keinoja kansan suosion hankkimiseksi kuin antaa
kahdenkymmenen leijonan ja kolmenkymmenen leopardin taistella yht’aikaa
toisiaan vastaan amfiteatterissa, lahjoittaa upeitten loimien verhoamia
hevosia kilpa-ajojen voittajille, järjestää suurenmoinen juhla-ateria
kansalle ja käyttää tällä tavoin kolmessa vuorokaudessa viidettä
miljoonaa markkaa.

Koko Bysantti kävi teatterissa, yhtä hyvin kaupungin kultainen
nuoriso kuin rahvaskin, sekä papit että maallikot. Ja vaikka
soveliaisuussäännöt kielsivät kunniallisia naisia näyttäytymästä
siellä, eivät he suinkaan olleet, jos kohta pitemmän välimatkan päästä,
vähemmän innostuneita kuin miehet kaikkeen, mikä koski kilpa-ajoja,
hevosia ja ajajia. Ei koskaan ole mikään kansa, eivät edes roomalaiset,
tuntenut niin valtavaa mielenkiintoa kuin bysanttilaiset kaikkia
hippodromin asioita kohtaan. Kilpa-ajojen voittajat olivat päivän
kuninkaita, keisari itse piti kunniana heidän tervehtimistään, hallitus
pystytti heille muistopatsaita, pääkaupungin kaunokirjailijat ylistivät
puolestaan runosäkein heidän ansioitaan, vakavamielisemmät ihmiset
selittivät, että elämä ilman heitä olisi ilotonta, kansanjoukko tappeli
ja jakautui puolueisiin heidän viittojensa värin mukaan. Vihreät ja
siniset herjasivat toinen toisiaan ja taistelivat vuosisatoja kunniansa
vuoksi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä isänmaan pelastaminen
jostakin vaarasta.

Kuvitella saattaa, miten suunnaton henkilökunta oli välttämätön
tällaisiin näytöksiin. Tarvittiin runoilijoita kirjoittamaan runoja,
joita puolueet määräpäivinä lauloivat keisarin kunniaksi, säveltäjiä
sommittelemaan niihin musiikkia, soittoniekkoja huolehtimaan
säestyksestä, orkesterin johtajia johtamaan esitystä, tarvittiin
järjestysmiehiä ylläpitämään järjestystä sirkuksessa, väliaitain
vartijoita, jotka laskivat suojukset alas yleisön poistuessa
teattereista, kaitsijoita pukuhuoneissa vartioimassa ajajien viittoja
ja kultakruunuja, tarvittiin tanssijoita, miimillisiä näyttelijöitä,
voimailijoita ja ilveilijöitä väliaikojen ohjelmaan, tallien
kaitsijoita, eläinten vartijoita, räätäleitä ja ompelijattaria, ja
lopuksi ja ennen kaikkea tarvittiin kilpa-ajajia. Kulissien välissä ja
hippodromin läheisyydessä vilisi lukematon ihmispaljous, luonnollisesti
melkoisen sekalaista seurakuntaa, johon vielä liittyi monenlaisia
seikkailijoita ja irtolaisia toivoen keksivänsä jonkinlaista huvin
tai ansion mahdollisuutta. Koska pääkaupungin hienompi seurapiiri
sitäpaitsi piti kunnianasianaan kuulua jompaankumpaan vallitsevaan
suurpuolueeseen, jotka olivat jonkinlaisia kilpa-ajoklubeja ja joitten
tehtävänä oli järjestää kilpa-ajoja, tapasivat hienostopiirit toisensa
sirkuksen kulissien vaiheilla ja sekaantuivat omituisella tavalla
tähän hämäräperäiseen kilpa-ajajista, ilveilijöistä, pelihuoneistojen
hoitajista ja prostituoiduista muodostuneeseen kansanjoukkoon.

Sirkus oli tavallisena puheenaiheena maailmanihmisten kohdatessa
toisensa, koko Konstantinopoli puhui päivän suosituimmasta
kilpa-ajajasta tai näyttelijättärestä ja löi vetoja seuraavista
kilpa-ajoista. Vakavimmatkaan miehet eivät pitäneet sopimattomana
keskustella kilpailujen alkuperästä ja ajajain väreistä; he koettivat
keksiä niitten vertauskuvallista sisällystä ja tekivät johtopäätöksiä
puolueitten voiton mahdollisesta merkityksestä. Joka ainoa tiesi,
että koska vihreä väri merkitsi maata, niin sen värin voitto ennusti
hedelmällistä vuotta, sekä että sininen väri oli meren vertauskuva,
minkä vuoksi tämän värin voitto oli takuuna rauhallisesta merenkulusta.
Maanviljelijät kannattivat tietysti vihreää ja merimiehet sinistä.

Sirkuksessa määrättiin uudet kuosit. Nuoret keikarit, jotka olivat
hippodromin vakinaisia vieraita, olivat muusta joukosta erotakseen
omaksuneet erikoisen puvun ja hullunkuriset tavat. Heillä oli
persialaisten tapaan kokoparta ja hyvin pitkät viikset; otsapuolelta
he ajoivat niinkuin hunnit pois hiuksensa ja antoivat sen takaraivolta
valua hartioille pitkinä suortuvina. Heidän tunikoittensa hihat
olivat hyvin ahtaat ranteen kohdalta, mutta yläpäästä hyvin avarat
vaikuttaakseen paisuvilta lihaksilta, kun nämä keikarit nostivat
sirkuksessa tai teatterissa käsivartensa taputtaakseen käsiään. Heillä
oli samanlaiset housut ja jalkineet kuin hunneilla sekä suuret,
runsaasti kirjaillut viitat, ja tällä tavoin pukeutuneina, vyöllään
lyhyt kaksiteräinen miekka he harhailivat yön aikaan Konstantinopolin
kaduilla ahdistaen rauhallisia jalankulkijoita ja haastaen riitaa
heidän kanssaan, ryöstäen heiltä koristuksia ja vaatteita, jopa
toisinaan surmatenkin ahdistamiaan ihmisiä, jos nämä näyttivät aikovan
tehdä vastarintaa.

Sininen puolue, joka oli hyvissä väleissä hovin kanssa keisari
Anastasiuksen kuoleman ja uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousun
jälkeen, rupesi ensiksi harrastamaan näitä moitittavia huvituksia.
Koska ei kuitenkaan poliisivoima eikä oikeuslaitos tullut väliin
ehkäisemään niitä ilkitöitä, joitten uhreiksi tavallisesti joutuivat
vihreät, hallituksen vastustajat, niin yltyivät kaikki pääkaupungin
taskuvarkaat ja rosvot siitä leväperäisyydestä, jolla rikokset
jätettiin rankaisematta. Kun sitten lopulta vihreät, joille tehtiin
lakkaamatta vääryyttä ja joita ei koskaan puolustettu, järjestivät
puolestaan itsesuojeluksekseen rosvoliittoja, hävisivät pian
viimeisetkin järjestyksen ja turvallisuuden jäljet Konstantinopolista.

Pian eivät kunnolliset ihmiset enää uskaltaneet ovistaan ulos yön
aikaan. Rikkaat käyttivät vain kehnoja vaatteita ja väärennettyjä
koruja päällekarkauksia välttääkseen. Välistä taas vallitsi täydellinen
sekasorto, jolloin ei välitetty, oliko selvittämättömiä asioita
vihreitten tai sinisten kanssa. Velalliset käyttivät sekaannusta
hyväkseen hankkiakseen itselleen kuitteja saamamiehiltään, orjat
pakottaakseen herransa päästämään heidät vapaiksi, pojat kiristääkseen
rahoja isiltään, rakastajat ryöstääkseen mielitiettyjään, elostelijat
tyydyttääkseen halujaan. Jos jollakulla oli vihollinen, oli helppo
löytää murhaajia, jotka maksusta vapauttivat asianomaisen hänestä.
Ihmisiä surmattiin, kirkoissakin keskellä jumalanpalvelusta, ja monesti
aivan käsittämättömistä syistä. Oli tullut suosituksi urheiluksi tappaa
turvaton yhdellä ainoalla iskulla, koska sellaista pidettiin voiman
ja rohkeuden todistuksena. Ja kun poliisi, jos se joskus päättikin
sekaantua asioihin, ei kertaakaan rangaissut muita kuin vihreitä,
ja koska tuomarit peläten henkeään siinä tapauksessa, että eivät
noudattaisi puolueen nimenomaisia määräyksiä, unohtivat kokonaan
oikeudenmukaisuuden, muuttuivat rikokset päivä päivältä yhä pahemmiksi.

Kerran meni muuan nuori nainen puolisoineen laivaan eräässä Bysantin
satamassa matkustaakseen Aasiaan. Eräät nuoret miehet, joitten mielestä
hän oli kaunis, alkoivat ajaa häntä takaa ja päästyään alukselle
pakottivat hänet väkivoimalla laskeutumaan heidän veneeseensä. Turhaan
mies teki vastarintaa. Hän sai osakseen vain ivanaurua. Pelastaakseen
kunniansa ei onnettomalla naisella ollut mitään muuta keinoa kuin
heittäytyä Bosporiin epätoivoon joutuneen ja melkein järjiltään olevan
puolisonsa nähden. Hän hukkui. Yhtä onnettomiin keinoihin täytyi monen
muunkin naisen turvautua jälkeenjääneitten voimatta koskaan saada
oikeutta osakseen.

Eniten puuttui viranomaisilta todellista rohkeutta käydä käsiksi
roistoihin, joitten suojana oli hovissa vaikutusvaltaisia voimia.
Kaupungin prefekti oli tästä esimerkkinä. Eräs tunnettu henkilö,
Hypatios, oli murhattu Sofian kirkossa, ja koko kaupunki oli siitä
hyvin kuohuksissa. Samoihin aikoihin sattui sinisten vakinainen
suojelija Justinianus sairastumaan ankarasti. Ne, joilla oli
valittamisen syytä, pääsivät nyt poikkeuksellisesti keisarin puheille.
Tämä käski prefektin käydä lujin kourin asiaan käsiksi. Prefekti ei
odottanut toista kehoitusta. Hän vangitutti suuren joukon syyllisiä
ja mestautti monta, muitten muassa erään Teodosius Tzikkan, joka oli
rikas ja hyvin ylhäistä syntyperää. Tämä aiheutti prefektin perikadon.
Justinianus, joka oli parantunut kuin ihmeen avulla, ei ajatellut
muuta kuin ystäväinsä puolesta kostamista. Hänen toimestaan prefekti
haastettiin väärien syytösten perusteella senaatin eteen, erotettiin
virastaan, ja karkoitettiin Jerusalemiin, ja lopulta hänen oli pakko
mennä luostariin välttääkseen murhaajien tikareita, jotka uhkasivat
hänen henkeään.

Sillä tavoin hippodromiriidat saivat kaupungissa aikaan peloittavan
kuohunnan, joka puhkesi muutamien vuosien kuluttua oikeaksi
vallankumoukseksi.

Samoihin aikoihin koettivat tähdistälukijat ja silmänkääntäjät,
merkkienselittäjät ja ennustajat saattaa pääkaupunkia pois henkisestä
ja siveellisestä tasapainosta. Eräänä päivänä ennusti muuan hysteerinen
nainen Kultaisen Portin luona, että meri tulvisi yli äyräittensä
ja upottaisi maailman uuteen vedenpaisumukseen, ennen kuin kolme
vuorokautta olisi umpeen kulunut. Suuren kauhun valtaamina ihmisjoukot
syöksyivät kirkkoihin ja odottivat alttarien edessä polvillaan pelosta
vavisten hirvittävää loppuluhistusta. Toisinaan taas tähdistäennustajat
näkivät taivaankannella suurten tulvien merkkejä, sekapäiset tietäjät
juoksivat pitkin katuja kuin haamujen ajamina ja julistivat kauhun
valtaamille ohikulkijoille, että maailmanloppu oli aivan lähellä.
Ja ihmiset vapisivat varmoina kuulemansa totuudenmukaisuudesta ja
täyttivät kirkot valituksillaan ja rukouksillaan. Toiset menivät
luostariin luopuen omaisuudestaan ja arvokkaasta asemastaan, toiset
taas lahjoittivat tavaransa ja rahansa kirkoille ja käyttivät aikansa
hyväntekeväisyyden harjoittamiseen. Jokainen tahtoi kuolla vanhurskaan
kuoleman, ja sekasorto saattoi kestää viikkokausia keisarin voimatta
keksiä mitään keinoa tämän kauhun asettamiseksi, joka muuten oli
tarttunut häneen itseensäkin. Järkevät ihmiset olivat tosin sitä
mieltä, että olisi pitänyt muitta mutkitta panna telkien taakse nuo
rauhanhäiritsijät, jotka peloittivat koko kaupungin keksinnöillään,
mutta taikausko oli hyvin syvään juurtunut ja herkkäuskoisuus laajalti
levinnyt.

Naiset tietystikin olivat erikoisen vastaanottavia kaikelle
yliluonnolliselle. Jos oli säilytettävä itselleen puoliso tai sidottava
itseensä rakastaja, luottivat he vähemmän omaan kauneuteensa ja
viehätyskykyynsä kuin lemmenjuomiin ja taikatemppuihin. Tässä samoin
kuin kaikissa muissakin suhteissa Teodora oli aikansa lapsi. Yhdessä
hyvien ystävättäriensä Indaron ja Khrysomallon kanssa hän valmistutti
taikaesineitä ja juomia, joitten piti taata hänelle ikuinen ja
pirullinen vaikutusvalta ihailijoihin. Hän uskoi pahoihin henkiin,
noitiin, ennustajiin, unenselittäjiin ja odotti tulevaisuuteensa
luottaen kohtaloaan.



3

TEODORAN SEIKKAILUJA


Teodora oli huvinhaluinen ja rakasti myöskin rahaa. Hän oli jo
ennättänyt koota itselleen melkoisen omaisuuden, kun hän joutui
epämiellyttävään seikkailuun. Hänellä oli niinä aikoina rakastajanaan
eräs syyrialainen nimeltä Hekebolos, jolla oli toimi keisarillisen
hallituksen palveluksessa. Tämä erittäin vaikutusvaltainen mies
nimitettiin maaherraksi Pentapolikseen Afrikkaan. Teodora päätti
seurata häntä tuohon kaukaiseen maakuntaan. Ilmeisestikin hän oli
näihin aikoihin väsynyt lyhytaikaisiin suhteisiinsa ja kaipasi
pysyvämpää liittoa.

Valitettavasti romaani ei kestänyt kauvoja. Rakastavaiset joutuivat
hyvin pian syystä tai toisesta riitaan keskenään. Hekebolos ajoi
Teodoran häpeällisesti luotaan, ja onnettoman täytyi rahattomana ja
vailla kaikkein välttämättömimpiäkin tarpeita harhailla kurjassa
kunnossa. Hänet nähtiin Aleksandriassa, Antiokiassa ja muissakin
paikoissa, joissa hän henkensä pitimiksi harjoitti surkeaa ja tuottavaa
ammattiaan, ikäänkuin — kuten Prokopios sanoo asiantuntevasti ja
yksinkertaisen vakavasti — piru ei olisi sallinut minkään maailman
paikan säilyvän Teodoran saastutukselta. Tämä tapahtui noin vuonna 521.

Näyttää siltä kuin se verraten pitkä aika, jonka Teodora oleskeli
Egyptissä ja Syyriassa, olisi antanut hänen elämälleen aivan uuden ja
syvemmän merkityksen.

Näihin aikoihin Aleksandria ei ollut ainoastaan suuri kauppakaupunki,
jonka kauppiaat matkustivat aina Ceyloniin asti ostamaan kiinalaista
silkkiä ja intialaisia mausteita ja jalokiviä, eikä valtavan suuri
varastoaitta, josta Niilin laakson vilja ja Levantin tuotteet levisivät
pitkin Välimeren rantoja. Se ei ollut ainoastaan hieno ja rikas
kaupunki, kevytmielinen ja turmeltunut, kuuluisien kurtisaanien kuten
Thaiksen ja Krysiksen kotipaikka. Neljänneltä vuosisadalta alkaen
Egyptin pääkaupunki oli myöskin koko kristityn maailman pääkaupunkeja.
Missään eivät uskonnolliset riidat olleet ankarampia, jumaluusopilliset
väittelyt terävämpiä eikä uskonvimma mielettömämpää. Missään ei
suurten munkkikuntien perustajien Antoniuksen, Pakomiuksen, Shnudin ja
Serapionin muisto ollut aiheuttanut sellaista luostarien, mystikkojen
ja lihansakiduttajien kukoistusaikaa. Aleksandrian ympäristö oli täpö
täynnä luostareita, ja Libyan erämaassa oli niin paljon erakoita, että
sitä sanottiin täydellä syyllä »pyhimysten erämaaksi».

Niihin aikoihin, jolloin Teodora oleskeli siellä, vallitsi Egyptissä
suurempi levottomuus kuin koskaan ennen. Haluten solmia uudelleen
suhteet Rooman kanssa keisari Justinianus oli pannut toimeen hurjan
vainon yli koko Syyrian. Kaikkia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta
Kalkedonin kirkolliskokouksen julistamia oikeaoppisia uskonkappaleita,
kaikkia, jotka Eutykeen esimerkin mukaan eivät myöntäneet
Jeesukselle muuta kuin yhden luonnon — siitä syystä heitä sanottiin
_monofysiiteiksi_ — vainottiin häikäilemättä. Lahkon johtomiehet
Antiokian patriarkka Severus, Halikarnassoksen Julianus, Tellan
Johannes, Apamean Pietari sekä enemmän kuin viisikymmentä muuta piispaa
menetti piispanistuimensa, heidät julistettiin pannaan ja ajettiin
maanpakoon. Syyrian luostariyhteiskunta hajoitettiin väkipakolla,
luostarit suljettiin, munkit karkoitettiin tiehensä, heille tehtiin
väkivaltaa, heitä vangittiin tai teloitettiin. Monet näistä uhreista
etsivät itselleen turvapaikan Egyptistä, jossa patriarkka Timoteus
luottaen kiihkomielisiin ja uskollisiin munkkeihinsa pysyi yhä
itsepintaisesti monofysiittisessä opissaan. Aleksandriaan oli paennut
Severus, koko puolueen huomattavin mies, »Kristuksen kallio», »oikean
uskon järkähtämätön vartija», kuten hänen aikalaisensa nimittivät
häntä. Siellä hän piti tulisilla saarnoillaan ja uskonkiihoituksellaan
koko itämaista maailmaa voimakkaassa kuohumistilassa.

Libyan vuorten luolissa, hylätyissä luostareissa erämaitten keskellä
etsivät jalosukuiset miehet sekä ylhäiset ja hienostuneet naiset
vapahdusta ja unohdusta palavassa yksinäisyyden, kieltäymyksen ja
ruumiin kiduttamisen kaipuussa. Autuas Tomas kuului ylhäiseen sukuun,
hänet oli kasvatettu kuin kuninkaan poika, hänellä oli rikkauksia ja
joukoittain palvelijoita, ja hän oli — hänen pyhyyttään ylistävän
naiivin kronikankirjoittajan sanojen mukaan — niin loistoa rakastava
ja turhamainen, että hän pesi kasvonsa ja kätensä kymmeniä kertoja
päivässä. Kun uskonvainojen myrskytuuli alkoi puhaltaa yli Syyrian, hän
seurasi Amidan pyhää arkkipiispaa Marasta Egyptiin. Henkensä pitimiksi
tämä ylhäinen mies hankki ansiotuloja palmikoimalla palmunlehdistä
koreja, joita möi. Ollakseen täysin varma pelastuksestaan tämä
turhuuden kasvatti halusi hartaasti kuolla maailmalta, ja siinä
luolassa, jonka hän oli valinnut asunnokseen, hän majaili vuosikausia
kiduttaen lihaansa ja lakkaamatta rukoillen ja itkien syntejään.
Lopulta oli hänen ruumiinsa mustunut ja melkein kuivettunut
auringonpaahteesta; hänen pitkät takkuiset hiuksensa olivat pörröllään,
ja likaiset riekaleet verhosivat hänen ruumistaan, niin että tuskin
hänen omat ystävänsäkään tunsivat häntä. Mutta Tomas oli onnellinen.
»Mitä se haittaa», hän virkkoi, »vaikka tämä katoava ruumis häviääkin,
kunhan vain synnin saastuttama sielu siitä hyvästä pelastuu ikuisesta
tulesta».

Patriisimainen Caesaria oli myöskin ylhäissyntyinen ja keisari
Anastasiuksen perheen sukulainen. Hänkin oli hylännyt kotinsa ja
omaisuutensa elääkseen Aleksandriassa syrjässä maailmasta, ja tämä
ylellisyyteen ja loistoon tottunut nainen pani koko maailman ihailemaan
hurskauttaan ja kieltäymystään. Hän kieltäytyi syömästä leipääkin ja
maistoi vain joka toinen päivä vähän vihanneksia, jotka oli maustettu
väkevästi suolalla ja etikalla, sekä muutamia viinirypäleterttuja, ja
hän nukkui säkkiin kääriytyneenä paljaalla maalla. Papitkin moittivat
hänen liiallisia lihan kidutuksiaan ja suostuttivat hänet joskus
sunnuntaisin panemaan vähän öljyä ruokaansa. He koettivat peloitella
häntä ennustaen sairauden ennen pitkää tekevän hänet kykenemättömäksi
suorittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan. Mutta Caesaria virkkoi:
»Toivon, että Jumala antaisi minun koko ikäni olla ruumiillisesti
sairaana, jos vain sieluni pelastuisi», ja hän jatkoi lujana
katumusharjoituksiaan. Hienosti sivistynyt kun oli, hän luki uutterasti
kirkkoisien kirjoituksia, keskusteli mielellään siveellisistä ja
jumaluusopillisista kysymyksistä, oli nöyrä yksinkertaisimpiakin
munkkeja kohtaan ja halukas kuuntelemaan heidän huuliltaan jumalallisen
sanan kaikua. Ennen kaikkea hän kuitenkin halasi päästä pakoon
maailmasta erämaan rauhaan ja hän tuli hyvin surulliseksi, kun hänen
neuvonantajansa kehoittivat häntä muistamaan ikäänsä ja ruumiillista
heikkouttaan. Viidenkymmenen vuoden ajan hän oli Aleksandriassa
kauniina esimerkkinä hurskautensa, hyvientöittensä ja nöyryytensä
vuoksi. Perustamassaan luostarissa hän tahtoi olla viimeinen sisarten
joukossa ja oli kaikille nöyryyden ja alistumisen esikuvana.

Monet muut elivät samalla tavoin. Erakko Maras oli varhain ruvennut
kiduttamaan lihaansa, valvoi ja rukoili herkeämättä suoden tuskin parin
tunnin lepoa ruumiilleen. Kun lumikinokset olivat miehen korkuiset,
lähti hän avojaloin hakkaamaan puita vuorelle, jonne hänen tietään
voitiin seurata haavoista valuneitten veritahrain mukaan. Päästäkseen
rauhaan ihailijoistaan hän lähti vihdoin Egyptiin, jossa hänestä tuli
kuuluisimpien erakkojen opetuslapsi ja jossa hän herätti yleistä
ihastusta jalolla elämällään.

Naiset olivat kuitenkin kaikkein verrattomimpia. Pyhä Susanna
kieltäytyi nauttimasta yksinkertaisimpiakaan ravintoaineita ja pyysi
vain, että hänelle tuotaisiin joka sunnuntai ruukullinen vettä ja joka
toinen päivä pieni leipäpala. Hän vietti vuosikausia erämaassa ja
taisteli pelottavia, mutta aina voitokkaita kamppailuja pahoja henkiä
vastaan, niin että nämä lopulta alkoivat kirkua, ettei hän ollutkaan
nainen ja että hänellä oli kivi sydämen paikalla ja ruumis raudasta
eikä lihasta. Hän oli verhonnut kasvonsa niin paksulla harsolla,
ettei sen läpi näkynyt edes nenänpäätä, sillä hän ei tahtonut nähdä
ainoankaan ihmisen kasvoja eikä itse johtaa ketään kiusaukseen.
Niille, jotka kävivät hänen luonaan, hän puhui lihan heikkoudesta,
maailman turhuudesta ja Jumalan kauheista rangaistuksista. Hän paransi
ja virvoitti heidän sielujaan sekä tuki naapureittensa, munkkien,
rohkeutta antamalla heille voimakkaana naisena hyvän esimerkin
siveellisessä ja pyhässä kilvoituksessa.

Joka taholta saapui hurskaita ihmisiä pyhien erämaahan pyytämään heiltä
neuvoja, esirukouksia ja siunausta, katselemaan heidän lihankidutustaan
ja keskustelemaan heidän kanssaan pyhistä mysteerioista. Jotkut taas
vaelsivat Severuksen, Antiokian karkoitetun patriarkan luokse, joka oli
laajalti kuulu jumaluusopillisista tiedoistaan ja kaunopuheisuudestaan.
Etenkin naiset kunnioittivat tämän prelaatin kasvavaa mahtia.
Katumusharjoituksia suorittava Caesaria oli hänen rippilapsiaan ja
sääteli omantuntonsa hänen ohjeittensa mukaisesti.

Siinä siveellisen turmeluksen aiheuttamassa mielenvaivassa, johon
Teodora oli joutunut, hän ei voinut kauan pysyä tunteettomana sen
ympäristön vaikutuksille, johon tapausten kulku oli hänet ohjannut.
Aleksandriassa oleskellessaan hän joutui kosketukseen patriarkka
Timoteuksen kanssa, ja tämä piispa näyttää tehneen häneen syvällisen
vaikutuksen. Myöhemmin Teodora sanoikin häntä henkiseksi isäkseen,
ja tämän arvonimen vuoksi, jota Teodora ei antanut kenellekään
toiselle, saattaa täydellä syyllä kysyä, eikö tämän Jumalan miehen
vaikutuksesta edes hetkiseksi kristillisemmän ja puhtaamman elämän
siemen versonut katuvan kurtisaanin mielessä. Niinikään hän kävi
Antiokian Severuksen luona, ja epäilemättä hän juuri tämän opetuksista
oli saanut ne tietonsa hengellisistä kysymyksistä, joista hän myöhemmin
antoi niin monta näytettä. Joka tapauksessa hän tunsi läpi koko
elämänsä uskollista ja kunnioittavaa kiintymystä ja rajatonta ihailua
suurta monofysiittien mestaria kohtaan. Kun hän jo varhain esiintyi
vainottujen luopioitten suojelijana ja erään aikalaisen lausunnon
mukaan »Jumalan herättämänä keisarinnana, jonka tehtävänä oli suojella
ahdistettuja myrskyn raivoa vastaan», kun hän avoimesti osoitti
Severukselle ja hänen ystävilleen luottamusta, otti heidät vastaan
palatsissaan, suosi heidän sananjulistustaan ja koetti tutustuttaa
Justinianusta heidän mielipiteisiinsä, kun hän innokkaasti antautui
ajan jumaluusopillisiin väittelyihin, niin ei tämä, niinkuin myöhemmin
saamme nähdä, tapahtunut yksinomaan valtiollisista syistä, viisaasta
ja herkästä hallitusasioiden ymmärtämisestä, vaan epäilemättä myöskin
sen uskonnollisen käännekohdan vaikutuksesta, jonka hän oli kokenut
Aleksandriassa, ja lämpimästä kiitollisuudentunteesta niitä miehiä
kohtaan, jotka olivat ottaneet suojaansa langenneen kurtisaanin,
opettaneet häntä ja parantaneet hänet.

Mutta Teodora oli nainen, yhtä oikullinen kuin intohimoinenkin.
Sitäpaitsi hän oli kunnianhimoinen ja halukas parantamaan sekä
asemaansa että omaisuuttaan. Antiokiassa, jonne hän meni Egyptistä,
tuossa suuressa syyrialaisessa kaupungissa, jossa huvinhalu, loiston
ja varallisuuden kaipuu sekä alituinen kilpailu sirkuksen ja teatterin
välillä kuuluivat jokapäiväisen elämän kulkuun, hän näyttää käyneen
vähemmän kirkoissa kuin hippodromissa ja seurustelleen vähemmän pappien
kuin ennustajattarien kanssa. Eräs tanssijatar, Macedonia, joka kuului
sinisten puolueeseen samoin kuin hänkin, alkoi tuntea mielenkiintoa
häntä kohtaan, lohdutti häntä hänen hylätyssä tilassaan ja ennusti
hänelle loistavia tulevaisuudenkohtaloita. Hiljalleen Teodora antoi
tuudittaa itsensä tällaisiin toiveisiin ja öisin hän uneksi palanneensa
Konstantinopoliin ja tulleensa henkien ruhtinaan ystävättäreksi,
onnistuneensa pääsemään naimisiin hänen kanssaan sekä saaneensa siitä
päivästä lähtien kaikki maailman rikkaudet haltuunsa.

Macedonia näyttää tunteneen Justinianuksen, ja koska hän oli sattunut
tekemään tälle joitakin palveluksia, nautti hän hovissa jonkinlaista
arvonantoa. Käyttikö hän tätä valtaansa hyväkseen suositellakseen
mahdolliselle kruununperilliselle ystävätärtään Teodoraa? Sitä en
tiedä, joka tapauksessa näyttää siltä kuin Teodora olisi palattuaan
takaisin Bysanttiin siihen teatteriin, jossa oli saavuttanut
ensimmäiset voittonsa, tullut järkeväksi ja vakavaksi ja kyllästynyt
levottomaan elämäänsä ja mielettömiin seikkailuihinsa, ehkäpä myöskin
ollut halukas sitoutumaan johonkin pysyväisempään yritykseen ja joko
vilpittömästi tai määrättyjen laskelmain perusteella koettanut elää
hyvin syrjäänvetäytyneenä ja siveästi. Eräs tarina, joka oli vielä
yhdennellätoista vuosisadalla yleisesti tunnettu pääkaupungissa, kertoo
hänen Aasiasta palattuaan eläneen siveänä ja syrjään vetäytyneenä
yksinkertaisessa pikku talossa, hoitaneen talouttaan ja kehränneen
villalankaa aivan samoin kuin vanhan hyvän ajan roomalaiset emännät.
Tarina lisää, että Teodora ei keisarinnaksi tultuaan suinkaan halunnut
unohtaa tätä elämänsä vaihetta, vaan koetti päinvastoin säilyttää sen
muiston. Sille paikalle, missä tuo pikku rakennus oli sijainnut, jossa
hän oli saanut suojan köyhyytensä ja nöyryytyksensä päivinä ja jossa
hän oli kättensä työllä hankkinut elatuksen itselleen, hän rakennutti
kirkon pyhän Panteleimoniuksen kunniaksi. Tämän pyhimyksen nimi
merkitsee armeliasta, ja hän ansaitsikin tuon arvonimen, jos Teodora
hänen vaikutuksestaan joutui kohtaamaan Justinianuksen.



4

TEODORA JA JUSTINIANUS


Niihin aikoihin, jolloin Justinianus ensi kerran tapasi Teodoran,
luultavasti vuoden 522 paikkeilla, oli keisarikunnan tuleva hallitsija
kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli puhdas
ja terve iho, kiharaiset hiukset, hienot viikset, jotka olivat jo
alkaneet harmaantua, ja ryhdikäs ja kaunis vartalo, joten hän oli hyvin
miellyttävän näköinen. Kohtelias käytös, ystävällinen, sointuva ääni
ja vaatimaton arvokas olemus lisäsivät hänen tekemäänsä miellyttävää
ja viehättävää vaikutusta. Hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen
ja oli hyvin rikas. Sitäpaitsi hän oli sen palatsivallankumouksen
jälkeen, jonka avulla hänen setänsä oli kohonnut valtaistuimelle, maan
ensimmäisiä miehiä. Hänellä oli kreivin ja patriisin arvonimet, hän
oli Konstantinopolin varusjoukkojen ylin päällikkö, hiljattain hän oli
loistavasti hoitanut konsulintointa, ja joka päivä hallitsijan suosio
saattoi häntä yhä lähemmäksi valtaistuimen portaita. Teodoralle hän oli
houkutteleva saalis.

Kunnianhimoisena ja sulavana Justinianus työskenteli pääasiassa oman
menestyksensä edistämiseksi. Hänessä oli senverran petollisuutta, että
hän oli ymmärtänyt toimittaa tieltään ne kilpailijat, jotka olisivat
voineet olla esteenä hänen uralleen, ja melkein yhtä kekseliäästi hän
oli hankkinut itselleen suosiota kaikkien Bysantin yhteiskuntaluokkien
keskuudessa. Koska hän oli hyvin hurskas ja ankaran oikeaoppinen sekä
uskonnollisen innokas, pitivät kirkonmiehet häntä suuressa arvossa.
Loiston ja komeuden halunsa sekä suuren tuhlaavaisuutensa vuoksi
hänestä oli tullut suuren yleisön epäjumala, minkä lisäksi hän vielä
oli sekä senaatin että ylimyspiirien suosiossa. Kun hän sitäpaitsi
tunsi liikeasiat perin pohjin ja oli erittäin työkykyinen sekä
harrasti herkeämättömän innokkaasti hallitusasioita, osoitti keisari
hänelle suurta luottamusta, ja pikemminkin häntä pidettiin täydellä
syyllä valtakunnan todellisena hallitsijana kuin iäkästä ja hyvinkin
keskulaisen lahjakasta yksinvaltiasta. Hän oli erittäin rauhallinen,
osasi ulkonaisesti hillitä itsensä hyvin ja oli itsevaltaisen
lujatahtoinen, minkä vuoksi hänen henkensä tuntui hyvin kypsyneeltä ja
luonteensa hyvin kehittyneeltä. Tämä vakava mies, tämä valtiomies ja
diplomaatti rakastui mielettömästi Teodoraan.

Heidän suhteensa, joka sittemmin johti avioliittoon, tuntui
aikalaisista niin oudolta ja merkilliseltä, että sen selittämiseksi
turvauduttiin yliluonnollisiin asioihin ja pantiin taikajuomain ja
noitatemppujen ansioksi se vaikutus, jonka Teodora piankin saavutti
rakastajaansa. Mutta ei ole syytä tehdä tosiasioita tällä tavoin
monimutkaisemmiksi. Justinianus oli luonteeltaan, niin kerrotaan, hyvin
eroottinen ja sitäpaitsi hän, vaikka olikin ulkonaisesti itsevaltainen,
oli pohjaltaan epäröivä ja heikko, minkä vuoksi hän oli aina valmis
taipumaan voimakkaan ja horjumattoman tahdon ylivaltaan. Teodora oli
kaunis ja huomattavan älykäs, ja hänen sulava ja viehättävä käytöksensä
sekä henkevä ja puoleensavetävä olemuksensa pitivät kaikkein
huikentelevaisimmatkin ihailijat hänen vaikutusvaltansa alaisina. Ja
ennen kaikkea hänellä oli selvä ja varma arvostelukyky, ja kaikki
seikat todistavat, että hän oli luonteeltaan päättäväinen, itsenäinen
ja intohimoinen. Ensi hetkestä alkaen ruhtinas kiintyi häneen kaikesta
sydämestään ja tunsi Teodoran kuolinpäivään asti häntä kohtaan sitä
rajatonta intohimoa, jonka tuo merkillinen nainen oli nuoruudessaan
sytyttänyt hänen sydämeensä. Teodora oli hänelle erään senaikaisen
historiankirjoittajan mukaan »suloisin hurmio», hän oli, niinkuin
Justinianus käyttäen Teodoran nimestä muodostettua sanaleikkiä itse
mielellään sanoi, »Jumalan hänelle antama lahja». Niin silmittömästi
rakastunut hän oli, ettei kieltäytynyt täyttämästä hänen pienintäkään
toivettaan. Teodora rakasti rahaa, Justinianus antoi hänelle
ylenmäärin rikkauksia. Teodora himoitsi suosion- ja kunnianosoituksia.
Käyttäen hyväkseen setänsä heikkoutta Justinianus hankki Teodoralle
ylimysnaisen ylhäisen arvon. Teodora oli kunnianhimoinen ja halusi
vaikutusvaltaa, Justinianus kuunteli hänen neuvojaan, muuttui hänen
nöyräksi palvelijakseen ja noudatti hänen mieltymyksen tai kostonhalun
sanelemia ohjeitaan. Aina hippodromissa viettämästään lapsuusajasta
alkaen Teodorassa oli säilynyt itsepintainen ja leppymätön viha vihreää
puoluetta kohtaan. Häntä miellyttääkseen Justinianus suojeli usein
sopimattomiin saakka sinisiä. Aleksandriaan tekemiltään matkoilta
sekä siellä oleskelunsa ajoilta asti Teodora muisteli kiitollisin
mielin vainottuja monofysiittejä. Häntä miellyttääkseen Justinianus
luopui osittain ankaroista oikeaoppisista mielipiteistään ja rupesi
luopioitten puoltajaksi.

Perintöruhtinaan rakkaussuhde tuli pian yleisesti tietoon. Ei
kestänyt kauan, ennenkuin siitä saatiin kuulla pääkaupungin muurien
ulkopuolellakin, Syyrian ja Egyptin kaukaisissa seuduissa, ja
luultavasti olivat ihmiset hyvinkin hämmästyneitä kuullessaan,
että entisestä kurtisaanista, Timoteuksen ja Severuksen katuvasta
synnintekijättärestä, oli tullut ylhäinen nainen ja Justinianuksen
julkinen rakastajatar. Saadessaan tietää tämän odottamattoman
seikan luulivat sen ajan hurskaat sielut voivansa selvästi nähdä,
kuinka Jumala ohjasi asioita herättämällä kansalleen oikeauskoisen
suojelijattaren, ja aivan luonnolliselta tuntui nyt kääntyä Teodoran
puoleen, kun koetettiin helpottaa marttyyrien kohtaloa ja vaimentaa
vainojen kovuutta. Teodora rupesikin auliisti auttamaan. Amidan
arkkipiispa Maras oli karkoitettu pappeineen Petran kaupunkiin
Arabiaan. Sopimattoman ilmanalan ja ankaran maanpaon rasittamina
näyttivät onnettomat joutuvan varman kuoleman omiksi. Kurjuudessaan
he ajattelivat Teodoraa, ja eräs heistä, diakooni Stefanus, matkusti
Konstantinopoliin puhumaan Teodoralle tuon pikku seurakunnan puolesta.
Heidän toivonsa ei pettänytkään. Teodora ei ainoastaan taivuttanut
oikeaoppista rakastajaansa pyytämään keisarilta armoa luopioille, vaan
vieläpä tuhlasi rukouksia ja kyyneleitäkin saadakseen Justinuksen
suostumaan tähän. Ja merkillisintä oli että hän tosiaankin pääsi
pyrkimäänsä päämäärään. Hänen suojattinsa saivat luvan palata
Aleksandriaan, jossa he voivat tämän jälkeen elää turvallisesti
uskonveljiensä seurassa. Se oli kaunis voitto ja todistaa selvästi,
kuinka suuri vaikutusvalta Teodoralla oli rakastajaansa.

Hän teki vieläkin enemmän. Justinianus tuli piankin sille asteelle,
että tahtoi mistä hinnasta tahansa mennä naimisiin rakastajattarensa
kanssa. Hyväluontoinen keisari Justinus ei näytä epäröineen, vaan
antoi rakkaalle veljenpojalleen suostumuksensa, eikä hänen muutoin
olisi sopinutkaan panna vastaan. Hän oli vanha sotilas, joka oli
hyvin alhaista sukuperää eikä suinkaan liikoja aatelisten esi-isien
rasittama, ja itse hän oli nainut vanhan orjattaren kuljetettuaan
häntä pitkät ajat rakastajattarena mukanaan sotaretkillä. Ja keisariksi
tultuaan Justinus oli epäröimättä kohottanut Caesarien valtaistuimelle
tämän naisen, joka oli yhtä karkea ja sivistymätön kuin hän itsekin.
Justinianuksen suunnitelmat kohtasivat vastustusta sellaiselta
taholta, josta sitä olisi voinut vähimmin odottaa. Hidasajatuksinen
talonpoikaisjärkinen keisarinna Eufemia — tällaisella hienommalla
lisänimellä oli koristettu nykyinen keisarinna, entinen orjatar, kun
hän oli päässyt vallan huipuille — tunsi kauhistusta ajatellessaan,
että Teodoran tapainen nainen joutuisi hänen seuraajakseen. Niin
kiintynyt kuin hän olikin miehensä veljenpoikaan ja niin taipuvainen
kuin hän tavallisesti olikin noudattamaan hänen kaikkia toiveitaan, hän
ei tahtonut mukautua tässä asiassa. Onneksi Justinianukselle keisarinna
Eufemia kuoli erittäin sopivaan aikaan vuonna 523, ja tämän jälkeen
järjestyi kaikki enemmittä vaikeuksitta. Laki kielsi senaattoreja ja
korkeassa asemassa olevia henkilöitä menemästä naimisiin orjattarien,
tarjoilijattarien, näyttelijättärien ja kurtisaanien kanssa, mutta
ollakseen mieliksi veljenpojalleen Justinus kumosi tämän lain,
koska hän, kuten selitti, halusi jäljitellä Jumalan hyvyyttä, joka
osoitti armeliaisuutta kaikkia inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Hän
määräsi, että ne naiset, jotka aikaisemmin näyttämöllä esiinnyttyään
katuivat sittemmin ja luopuivat häpeällisestä ammatistaan, saivat
mennä naimisiin kenen kanssa halusivat sillä ainoalla ehdolla, että
pyysivät tätä tarkoitusta varten keisarilta luvan. Mutta koska
tällainen hiukan nöyryyttävä pyyntö olisi voinut haavoittaa Teodoran
ylpeyttä, määrättiin sitäpaitsi, että ne näyttelijättäret, jotka olivat
keisarilta saaneet määrätyn arvomerkin, olivat tämän seikan nojalla
esteettömät menemään naimisiin ylhäisessä asemassa olevan miehen
kanssa, eikä heidän siis tarvinnut pyytää tätä varten erikoislupaa.
Ja järjestääkseen kaikki mahdollisimman hyvin keisari määräsi
lopuksi, että näyttelijättärien tyttäret — Teodoralla oli tytär —,
olivatpa nämä sitten syntyneet ennen tai jälkeen äitinsä katumuksen
ja elämänmuutoksen, olivat yhtä esteettömät pääsemään naimisiin ilman
mitään rajoituksia.

Justinianus siis meni naimisiin rakastajattarensa kanssa, jonka
tulevaisuuden hän turvasi tässä tilaisuudessa runsaalla elinkorolla —
eikä Bysantti näytä tämän vuoksi joutuneen entistä arveluttavampaan
huutoon. Vain jotkut murheelliset sielut, ajatellessaan sitä
erinomaista liittoa, jonka kruununperillinen olisi voinut solmia
nuoren, hyvinkasvatetun ja puhdassydämisen tytön kanssa, olivat sitä
mieltä, uskaltamatta sitä kuitenkaan ääneen sanoa, että tuollainen teko
ilmaisi hyvin selvästi Justinianuksen sielunominaisuudet ja siveellisen
ryhdin. Ei senaatista, ei sotajoukosta eikä kirkon taholta kuulunut
ainoatakaan vastalausetta, ja kansa, joka muisti, kuinka oli ennen
osoittanut suosiotaan näyttelijättärelle, osoitti nyt epäröimättä
suosiotaan ja uskollisuuttaan keisarinnalle.

Kun Teodoran elämä oli näin julkisesti liitetty perintöruhtinaan
elämään, hän alkoi nauttien vanhan Justinuksen puolelta suurta
arvonantoa ja vilpitöntä kiintymystä, päivä päivältä yhä rohkeammin
puuttua yleisten asioiden kulkuun. Monien vikojensa rinnalla hänellä
oli yksi harvinainen ominaisuus. Hän pysyi aina horjumattoman
uskollisena niille, joista piti. Monofysiitit saivat pian kokea tämän.
Ymmärtäen alun pitäen sen vaaran, jonka valtakunnalle aiheuttivat
Itämaitten keskeytymättömät ja hyödyttömät uskonnolliset riidat, hän
käytti taitavasti hyväkseen asemaansa lopettaakseen vähitellen vainot.
Hän oli yhteydessä patriarkka Severuksen ja suuren harhaoppisen
saarnamiehen Tellan Johanneksen kanssa, hän suvaitsi tutustua niihin
eteviin miehiin, jotka näyttivät lahkolaisten joukossa kykeneviltä
valmistamaan uskonveljilleen paremman tulevaisuuden. Tunnetuimpia
näistä oli Jakob Baradaeus, monofysiittisen kirkon tulevaisuuden
apostoli ja uudistaja. Monet ylistivät hänen oppiaan, hänen
hurskauttaan, hänen ankaroita tapojaan, hänen ylenkatsettaan tämän
maailman turhuutta kohtaan, niitä ihmeellisiä parantumisia, joita hän
sai aikaan pitkän välimatkankin päästä, ja sen vuoksi ympäröi jo tuon
nuoren syyrialaisen munkin päätä mystillinen kunniakehä. Teodora halusi
tutustua häneen. Hän oli, niin kerrotaan, nähnyt unessa munkin kantavan
kultaisia ruukkuja, ja nämä ruukut olivat täynnä raikasta vettä, jota
hän jakoi Rooman kansalle. Teodora tahtoi tavata hänet todellisuudessa.

Vuoden 527 paikkeilla tuli siis Jakob yhdessä erään toisen munkin,
Tellan Sergiuksen kanssa Konstantinopoliin. Hänen maineensa oli käynyt
hänen edellään. Ihmiset tungeskelivat hänen ympärillään, missä hän
vain liikkui, ja ihastuneena hänen tulostaan Teodora otti hänet ja
hänen seuralaisensa hyvin upeasti vastaan palatsissaan, toimitti heille
kaikki, mitä he saattoivat tarvita, ja osoitti julkisesti suojelevansa
heitä. Tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta sellaiseen tekoon tässä
oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa, mutta Teodora tunsi valtansa ja
näki sen tasaisesti kasvavan.

Naimisiin mentyään oli Justinianuskin yhtä mittaa noussut arvossa.
Justinus oli tehnyt hänestä nobilissimuksen,[3] ja huhtikuussa 527
hänestä tuli julkisesti keisarin kanssahallitsija. Palatsin suuressa
juhlasalissa nousi vanha keisari senaatin, kaartinsotilaitten ja
sotajoukon edustajien läsnäollessa valtaistuimelle ja ilmoitti
kansan pyynnöstä tehneensä veljenpoikansa Justinianuksen keisariksi.
Yksinvaltiaan oikealla puolella seisova patriarkka Epifanus luki
juhlalliset rukoukset, minkä jälkeen koko joukko yhtyi hurskaaseen
ameneen. Sitten painoi Justinus itse kruunun keisarillisen sukulaisensa
päähän, samalla kuin saapuvilla olevat kohottivat kolminkertaisen
eläköönhuudon uudelle hallitsijalle, tämän tervehtiessä käden eleellä
kansaansa ja luvatessa tavan mukaan lahjoja sotilaille. Kolme päivää
myöhemmin, pääsiäispäivänä, patriarkka siunasi vahakynttiläin
kirkkaasti valaisemassa Sofian kirkossa juhlallisesti uuden keisarin ja
voiteli hänen päänsä pyhällä Öljyllä. Koko keisarillisessa loistossaan,
leveän kallisarvoisen kirjailuun reunustamaan kultaiseen tunikkaan
puettuna, purppuran väriset saappaat jaloissa, lanteet vyötettyinä
emaljin ja jalokivien koristamalla kalliilla vyöllä, hartioillaan
valtava purppuraviitta, johon oli ommeltu kultaista korkokirjailua
ja jota piti koossa kultainen punos, keisaridiadeemi päässään ja
yllään koko keisarillinen jalokiviloisto, Justinianus otti haltuunsa
sen valtakunnan, jota hän oli niin kauan halunnut. Puettuna pitkään
sinipunervaan purppuraviittaan, jonka alareunan loistavia poimuja
koristi valtava kultakirjailu, hiuksissaan helmi- ja jalokiviripsuja,
jotka kimaltaen valuivat hartioille, diadeemi päässään, Teodora otti,
pyhimyskuvan tavoin koristettuna, osaa puolisonsa riemuvoittoon.
Kun heidät oli yhdessä kruunattu basilikassa, lähti uusi keisarinna
bysanttilaisten hallitsijain tavan mukaan hippodromiin ottamaan vastaan
kansan suosion samassa paikassa, jossa oli ensi kerran elämässään
esiintynyt julkisesti. Hänen unensa oli nyt toteutunut.

Kun Justinus kuoli muutamia kuukausia myöhemmin elok. 1 p:nä 527, oli
Justinianuksen helppo ottaa vastaan valtakuntansa hallitus, ja hänen
kanssaan jakoi Teodora vallan. Yhdenkolmatta vuoden ajan, vuodesta
527 vuoteen 548, Teodora hallitsi yksinvaltiaana hallitsijattarena
sivistyneen maailman kauneinta keisarikuntaa.



5

TEODORA-LEGENDA


Tällä tavoin on Prokopios esittänyt Teodoran romaanin, ja noin kaksi
ja puoli vuosisataa sen jälkeen, kun oli löydetty hänen Salaisten
muistelmiensa käsikirjoitus, on näitä juorujuttuja alettu uskoa
aivan yleisesti. Mutta merkitseekö se sitten samaa kuin että ne on
ehdottomasti semmoisinaan hyväksyttävä? Myöhempinä aikoina ovat ihmiset
oikeaa arvostelukykyä osoittaen kerran toisensa perästä kieltäytyneet
uskomasta herjauskirjailijain häväistysjuttuja, ja Teodoran tarinaa on
käsitelty vakavammin. Jos Teodora kerran eli julkisesti paheellista
elämää tuottaen häpeää koko Konstantinopolille, niin mistä sitten
johtuu, kuten on täydellä syyllä kysytty, ettei hänen aikalaisistaan
ainoakaan ole merkinnyt sitä muistiin. Joka tapauksessa näyttää siltä,
ettei kukaan muu kuudennen vuosisadan kirjailija kuin Prokopios,
enempää kuin kukaan toinen myöhemmänkään ajan historiankirjoittaja,
ole kuvaillut Teodoran nuoruudenseikkailuja tai uskaltanut tehdä
pienintäkään vihjausta hänen irstailevaan elämäänsä. Ja jotta ei
väitettäisi, että ihmiset vain kunnioituksesta keisaria kohtaan tai
keisarinnan kostoa peläten noudattivat hienotunteista vaiteliaisuutta,
on muistettava monien näistä kirjaiIijoista, varsinkin pappien,
epäröimättä syytäneen jo Teodoran eläessä ylenmääräisiä herjauksia
hallitsijatarta kohtaan, jonka harhaoppisuus kauhistutti heitä, eikä
suinkaan pelänneen singota häntä vastaan kaikenlaisia kirouksia. Ja jos
otaksutaankin, että heidän aikalaisensa olivat olleet vaiti pelosta,
niin miksi ei heidän kielensä kanta höltynyt, sitten kuin Justinianus
ja Teodora olivat kuolleet? Ja mitä merkitsee keskellä yleistä
hiljaisuutta Prokopioksen yksinäinen syyttävä todistus, varsinkin kun
ajatellaan sitä naiivia julkeutta, jolla tämä häväistyskirjailija
niin monella Salaisten muistelmiensa sivulla on sekä liioitellut että
valehdellut? Jos Teodora ennen keisarinnaksi tulemistaan oli tosiaankin
ollut kuuluisa kurtisaani, kuten väitettiin, niin mistä sitten johtui,
ettei kukaan toinen ollut sattunut kuulemaan edes heikkoa kaikuakaan
niistä monista huhuista, jotka ympäröivät niin julkisesti hänen
nimeänsä? Mistä johtuu, että sen unohtumattoman kapinakohtauksen
aikana vuonna 532, jolloin kiihtynyt kansa sinkosi mitä karkeimpia
häväistyksiä vasten Justinianuksen kasvoja, ei kuultu ainoatakaan pahaa
sanaa Teodorasta, kuten käy ilmi niistä pöytäkirjoista, jotka ovat
säilyneet tuosta ainoalaatuisesta kohtauksesta hallitsijan ja hänen
alamaistensa välillä? Ja lopuksi, kuinka saattoi Justinianus, jota
hänen parjaajansakin kuvailevat viisaaksi ja maltilliseksi mieheksi,
mennä julkisesti avioliittoon naisen kanssa, jota jokainen väisti
kadulla? Sehän olisi merkinnyt hänelle kansansuosion menettämistä ja
kaikkien valtaistuimelle nousemisen toiveitten turmelemista; eikä hän
ollut Teodoran tavatessaan enää niin nuori ja kehittymätön, ettei
kyennyt arvostelemaan moisia hullutuksia.

Niin oikeutetuilta kuin tällaiset huomautukset voinevatkin näyttää
ja niin suuresti kuin epäilenkin Prokopioksen juorujuttuja, en
kuitenkaan suinkaan uskaltaisi ruveta kokonaan pesemään puhtaaksi
naista, jonka hän on niin ylen määrin mustannut; ja vaikka aina
kuudennelta vuosisadalta alkaen onkin ollut olemassa ylistelijöitä,
jotka ovat Justinianusta miellyttääkseen antaneet hänen puolisonsa
vaeltaa suoraa päätä paratiisiin, horjahtaisin mahdottomuuksiin,
jos tekisin hänet liian hyveelliseksi. On peräti valitettavaa, että
Efesoksen piispa Johannes, joka seurusteli Teodoran kanssa ja tunsi
hänet hyvin, on kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan jättänyt
seikkaperäisemmin selostamatta ne häpeälliset syytökset, joita hurskaat
munkit kaunistelemattoman suorasukaisesti, hänen kertomuksensa mukaan
useammin kuin kerran esittivät keisarinnaa vastaan. Se on ainakin
varmaa, että Teodoran aikalaisten joukossa muutkin kuin Prokopios ovat
löytäneet syytä pilkallisiin huomautuksiin hänen kustannuksellaan, sekä
että keisarillisten lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt, kuten
kirjuri Priscus, prefekti Johannes Kappadokialainen ja muut, tunsivat
ne heikot kohdat, joiden nojalla hänen kimppuunsa voitiin hyökätä.
En tiedä, synnyttikö hän nuoruudessaan sen pojan, josta Prokopios
mainitsee ja jonka syntymä näyttää olleen äidille niin onneton
kokemus. Joka tapauksessa on tosiasia, että Teodoralla oli tytär,
joka ei ainakaan ollut Justinianuksen lapsi; muutoin tämä hämärän
entisyyden muisto ei näytä suurestikaan kiusanneen keisarinnaa tai
vaivanneen keisaria päättäen siitä menestyksestä, joka tuli hovissa
tämän naisen pojan osaksi. Eräät sielulliset piirteet Teodorassa, hänen
huolenpitonsa köyhiä tyttöjä kohtaan, jotka hänen pääkaupungissaan
joutuivat perikatoon useammin puutteen kuin paheellisuuden vuoksi, ne
tarpeelliset toimenpiteet, joihin hän ryhtyi pelastaakseen heidät,
niinkuin eräs sen ajan kirjailija sanoo, »häpeällisestä orjuudestaan»,
se hieman halveksiva töykeys, jota Teodora aina osoitti miehiä kohtaan,
tämä kaikki sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä kerrotaan hänen
nuoruudestaan. Ja jos myöntää tämän, mikä muuten on eittämätöntä, niin
eikö ole pakko edes osittain uskoa Salaisissa muistelmissa kerrottuja
juttuja?

On tosin hyvin arka kysymys ja vaikea ratkaista ja tarkoin määritellä,
kuinka syvälle Teodora on voinut vajota sekä millaisessa alennustilassa
hän oikein on mahtanut olla. Kaksi seikkaa voinee kuitenkin viedä
meidät vähän lähemmäksi totuutta ja selittää joukon hämäriä kohtia
hänen tarinassaan.

Toinen niistä on se, että monet seikat, jotka nyt tuntuvat meistä hyvin
sopimattomilta, näyttivät kuudennen vuosisadan ihmisistä tavattoman
paljon viattomammilta. Eräästä tuon ajan julkisesta asiakirjasta
voimme lukea, että hyvin kunniallisetkaan ihmiset eivät epäröineet
vapauttaa pelkästä armeliaisuudesta rahan avulla niitä onnettomia,
jotka olivat suljettuina epäilyttäviin taloihin, sekä sittemmin
mennä näitten erikoisesti huonoon huutoon joutuneitten naisten
kanssa tavalliseen avioliittoon. Näyttääpä siltä kuin olisi yleinen
mielipide ollut paremminkin taipuvainen ihailemaan kuin moittimaan
tällaisia tekoja, joitten hellämielinen tarkoitus tuntuu meistä
jonkin verran liioitellulta. On helppoa ymmärtää, että Justinianus on
sellaisten olosuhteitten vallitessa voinut ottaa Teodoran puolisokseen
herättämättä mitenkään huomattavammassa määrin hämmästystä tai
järkyttämättä aikalaisiaan.

Toiselta puolen taas on varmaa, että Teodora oli tuntuvasti parantanut
käytöstään kohdatessaan viimeisen rakastajansa. Aleksandriassa
oleskellessaan hän oli kokenut henkisen käännekohdan ja hurskaitten
ihmisten vaikutuksen alaisena katunut entistä elämäänsä.
Konstantinopoliin palatessaan hän oli jokseenkin puilla paljailla,
mikä osoittaa, että hän ainakin silloin eli siveästi. Mutta suuressa
pääkaupungissa unohdetaan kuuluisa kurtisaanikin helposti. Olikohan
siellä hänen kaksivuotisen poissaolonsa jälkeen montakaan miestä, jotka
muistivat, mikä Justinianuksen rakastajatar oli ennen ollut?

Ja jos lopuksi tarkastaa Prokopioksen kuvailutapaa sekä sitä
turmeluksen suuruutta, jolla hän mielellään koristaa henkilönsä, niin
tuntee halua — tahtomatta mitenkään tehdä Teodoraa hyveellisyyden ja
siveyden perikuvaksi — lieventää Salaisten muistelmien kuvausta ja
pitää sen suuren kurtisaanin, sen todellisen pimeyden enkelin sijasta,
joka laahasi paholaisen tahdosta häpeäänsä läpi koko maailman, Teodoraa
— hänen pienentymisensäkin uhalla — aivan jokapäiväisen tarinan
sankarittarena. Hän oli kenties sellainen nainen, jonka olosuhteet
enemmän kuin turmeltuneisuus ajoivat harhapoluille, tanssijatar, joka
käyttäydyttyään samalla tavoin kuin useimmat vertaisensa, eräänä
päivänä väsyi siihen rakkauteen, joka ei tiedä mitään huomispäivästä,
ja tavattuaan vakiintuneen miehen, joka tarjosi hänelle taatun
tulevaisuuden, sopeutui avioliittoon ja jumalisuuteen, seikkailijatar,
jos niin tahdotaan, mutta älykäs, hienotuntoinen ja tarpeeksi sulava
säilyttääkseen jossakin määrin edes ulkonaisen säädyllisyyden ja
voidakseen mennä naimisiin tulevan keisarinkin kanssa saamatta aikaan
huomiotaherättävää häväistysjuttua.

Kuinka tämän asian laita lieneekin, joka tapauksessa se onnenpotkaus,
joka siirsi Teodoran valtaistuimelle, vaikutti voimakkaasti kansan
mielikuvitukseen. Jo hänen eläessään olivat aikalaiset ihmeissään
hänen merkillisestä kohtalostaan. Hänen kuolemansa jälkeen pääsi
tarujen syntyminen yhä suurempaan vauhtiin. Itä- ja länsimaalaiset,
syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit kilpailivat hänen
romanttisen elämäntarinansa kaunistamisessa vielä romanttisemmilla
yksityiskohdilla, ja sillä tavoin siirtyi polvi polvelta aina meidän
aikaamme asti milloin lempeämmäksi, milloin ankarammaksi muovailtu ja
kaunistettu tenhoava muistikuva Justinianuksen puolisosta.

Aina yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen ylisti bysanttilainen muistitaru
paitsi hänen ruumiinsa kauneutta ja kasvojensa ihanuutta myöskin
hänen sielunsa puhtautta, hänen jaloja tapojaan ja erinomaista
ymmärrystään, joka erotti hänet kaikista muista sen ajan nuorista
naisista. Pelkäämättä edes vetoamistaan Konstantinuksen hurskaaseen
äitiin, pyhään ja autuaaseen Helenaan, piti sama muistitieto
Teodoraa, erään kunnianarvoisan pyhimystarujen kirjoittajan sanoja
käyttääksemme, »soveliaana astiana, joka voi ottaa vastaan kaikki
Jumalan lahjat». Samalla tavoin kertovat slaavilaiset tarinat
kahdenneltatoista ja kolmanneltatoista vuosisadalta, sen lisäksi että
ylistävät hänen ihmeellistä kauneuttaan, hänen olleen hienostunein
ja sivistynein kaikista naisista. Syyrialaiset tarinat imartelivat
häntä vieläkin enemmän. Haluten osoittaa ihailuaan kirkkonsa korkealle
suojelijattarelle kahdennentoista vuosisadan monofysiitit lahjoittivat
Teodoralle isäksi sen miesrahjuksen sijasta, joka vartioi karhuja
hippodromissa, hurskaan vanhuksen, kenties senaattorin, joka tunsi
lämmintä myötämielisyyttä lahkonsa opinkappaleita kohtaan. Lisäsivätpä
he vielä, että kun Justinianus kuultuaan nuoren naisen kauneudesta
ja älykkyydestä tuli pyytämään hänen kättään, kelpo isä antoi
suostumuksensa tähän avioliittoon perintöruhtinaan kanssa vain sillä
ehdolla, ettei Justinianus koskaan pakottaisi Teodoraa hyväksymään
Kalkedonin kirkolliskokouksen kirottua päätöstä. Lopulta levisi
hänen maineensa aina länsimaitten etäisiin luostareihin asti. Eräs
yhdennentoista vuosisadan historiankirjoittaja, Aimoin de Fleury,
kertoo, että kaksi nuorta miestä, Justinianus ja Belisarius, joita
liitti toisiinsa lämmin ystävyyssuhde, tapasi eräänä päivänä kaksi
sisarusta, Antonian ja Antoninan, jotka polveutuivat »amatsoonien
suvusta» ja jotka jouduttuaan bysanttilaisten vangeiksi oli pakotettu
harjoittamaan eräässä epäilyttävässä talossa häpeällistä ammattia.
Belisarius rakastui toiseen, Justinianus otti toisen, ja tämä
viimeksimainittu sisar, joka oli ennustajattarelta saanut tietää
rakastajansa tulevista kohtaloista, taivutti Justinianuksen lupaamaan,
että tämä ottaisi hänet puolisokseen, jos joskus pääsisi keisariksi.
Sen jälkeen suhde rikkoontui Justinianuksen annettua ensin lupauksensa
takuuksi Antonialle sormuksen. Kului vuosia ja ruhtinaasta tuli
keisari. Eräänä päivänä nähtiin palatsin portilla kallisarvoisiin
vaatteisiin puettu harvinaisen kaunis nainen, joka pyysi päästä
keisarin puheille. Kun hänet oli opastettu hallitsijan eteen, ei tämä
aluksi tuntenut naista, mutta Antonia näytti sormusta ja muistutti
hänelle vannotuista valoista, jolloin Justinianus, jonka rinnassa
entinen rakkaus oli uudelleen syttynyt, ei epäröinyt huudattaa kaunista
amatsoonia keisarinnaksi. Kansa ja senaatti, lisää kirjoittaja,
hämmästyivät jonkin verran tästä odottamattomasta avioliitosta, mutta
tyytymättömät saatiin vaikenemaan henkensä menettämisen uhalla, ja
enemmittä hankaluuksitta Antonia sai olla Justinianuksen rinnalla
valtaistuimella.

On helppo tuntea tässä kuvauksessa Teodoran tarina. Näissä
kertomuksissa vilahtaa aina esiin niitä aineksia, joita ajan
juorujuttuihin saatiin keisarinnan merkillisistä kohtaloista. Mutta jos
kohta legenda, olipa se hyvä tai huono, lempeä tai ankara, ei voikaan
vaatia kannatusta historialta, täytyy sen kuitenkin katsoa sisältävän
eräitä oleellisia piirteitä Teodoran nuoruudesta. Kun Efeson piispa
Johannes, joka tunsi hänet hyvin, tosin jonkin verran karkeasti, mutta
ilmeisestikään ei moittien, nimittää häntä »porttolan Teodoraksi»,
todistaa hän yhdellä ainoalla sanalla saman seikan, jonka Prokopios on
kertonut monisanaisesti. On todellakin mahdotonta uskoa Teodoran olleen
hyveellinen ja siveä nuoruusvuosinaan. Ennen sitä päivää, jolloin hän
tapasi Justinianuksen, ja ennenkuin hänestä tuli keisarinna, hän oli
ollut kurtisaani, vähäpätöinen tai kuuluisa — se merkitsee vähän —
vieläpä katuvainenkin kurtisaani. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä
ei merkinnyt paljoa hänen aikanaan, sekä että Teodora keisarinnana
hyvinkin pian unohti sen kurtisaanin, joka hän mahdollisesti oli ollut.



TOINEN OSA

KEISARINNA TEODORA



1

BYSANTIN PYHÄ PALATSI


Länteen Sofian kirkosta, hippodromin ja meren välissä, sen kukkulan
huipulla ja rinteillä, joka viettää aina Marmarameren rantaan asti,
kohosi kuudennella vuosisadalla bysanttilaisten keisarien palatsi. Se
ei ollut niinkuin meidän uudenaikaiset kuninkaalliset linnamme vain
enemmän tai vähemmän loistelias rakennus, joka jonkin yleisen aukion
varrella levittää näkyviin muhkeaa julkisivuaan ja tasasuhteisia
ääriviivojaan. Muistuttaen ottomaanisten sulttaanien vanhaa Seraljia ja
Moskovan tsaarien Kremliä bysanttilainen keisaripalatsi sulki valtavien
ulkomuuriensa suojaan joukon eri tarkoituksia varten pystytettyjä
rakennuksia, vastaanottosaleja ja kirkkoja, kylpylöitä ja hippodromeja,
luostareita ja kasarmeja, juhlahuoneistoja ja yksityisasuntoja,
korkeita avonaisia pengermiä, joista oli laaja näköala merelle ja yli
Aasian rannikon. Se oli oikea upeitten rakennusten kokoelma, mutta
ne olivat kukin jollakin tavoin eristettyjä toisistaan, ja niitten
välillä levisi marmorilla laskettuja pihoja, pitkiä käytäviä, portaita,
vieläpä sitruunapuumetsiä ja suuria kukkapuutarhoja, jotka ulottuivat
melkein meren rantaan asti. Se oli kuin itsenäinen kaupunki keskellä
pääkaupunkia, silmää kiehtova ja salaperäinen. Se kätki vihreitten
puittensa varjoon puistomajansa ja huvihuoneensa ja oli täysin suljettu
kaikelta melulta ja ulkopuolisten uteliailta katseilta. Se oli ihana
ja luoksepääsemätön turvapaikka, jossa viihtyivät mukavuus ja komeus
ja ne loisteliaat hovitavat ja sekavat juonittelut, jotka muodostivat
Bysantin keisarin hovielämän.

Mikään ei vetänyt vertoja pyhän palatsin rikkauksille, loistolle ja
valtavalle ylellisyydelle. Augusteon torille avautuvasta raskaasta
kupariportista päästiin eteishalliin, jonka Justinianus oli
rakennuttanut uudelleen. Se oli hienostuneen rakennustaiteen ja upean
koristeellisen loiston todellinen ihmeteos. Korkean kupukaton alla,
joka kaartui pyöreän rakennuksen ylitse, sekoittivat monivärinen
marmori ja kultamosaiikki yhteen häikäisevät värisointunsa, lattialla
kiertyivät toisiinsa porfyyri, jaspis, serpentiini, onyksi ja
helmiäinen ihmeellisin mutkin muodostaen kallisarvoisen maton, joka oli
kuin purppurakukkia täyteen siroteltu vihreä nurmi. Seinillä esitettiin
mosaiikkitauluissa keisarin voittoja, sotapäälliköt toivat hallitsijan
eteen voitettuja kuninkaita ja valloitettuja kalleuksia, ja keskellä
juhlapukuisia hovimiehiä ja senaattoreja, jotka palvoivat hallitsijaa
kuin jumalaa, näkyi hovipukuinen Teodora, joka seisoi puolisonsa
rinnalla. Kauempana, vahtihuoneitten toisella puolella, oli valtava
_Consistorium_, joka ei suinkaan ollut vähemmän komean näköinen. Se
oli valtaistuinsali, jossa pidettiin hovin julkiset juhlakutsut ja
jossa keisari otti vastaan vieraitten hallitsijain lähettiläät ja
lahjat. Sinne pääsi kolmesta norsunluisesta ovesta, joita koristivat
ihmeelliset silkkiverhot, ja niitä vastassa oli toisella puolella
kolme siselöidystä kuparista valmistettua ovea. Seinät välkkyivät
jalosta metallista, lattiaa peitti upea matto. Huoneen perällä näkyi
korokkeella, jonne noustiin kolmea porfyyriporrasta myöten, kahden
voitonjumalattaren välissä, jotka seisoivat siivet levitettyinä ja
laakeriseppeleet käsissään, keisarin valtaistuin. Se oli ylen määrin
koristettu kullalla ja jalokivillä, ja sitä kattoi neljän pylvään
kannattama kultakupooli.

Tämän rakennuksen vieressä oli suuri _Triclinium_, jossa juhlapäivinä
nautittiin ateria. Sellaisissa tilaisuuksissa pantiin purppuraliinojen
peittämille pöydille se ihana pöytäkalusto, jonka Justinianus oli
teettänyt. Siihen kuului kallisarvoisia jalokivistä välkkyviä
maljakoita ja kultavateja, joitten voitokkaita taisteluita esittävien
kohokuvien joukossa näkyi myös keisarin muoto. Huoneen sisustuksen
loisteliaisuus, pukujen kauneus ja kestityksen harvinainen hienous
oli niin verratonta ja ainutlaatuista, että ne barbaarit, jotka
olivat päässeet keisarin puheille tai jotka oli kutsuttu keisarin
ruokapöytään, häikäistyivät, hämmästyivät ja luulivat — erään
senaikuisen runoilijan sanojen mukaan — joutuneensa suoraan taivaaseen
astuttuaan palatsin kynnyksen ylitse.

Eteissalin yläpuolella, yhteydessä sen kanssa monien pihojen,
käytävien ja suurten, suoraan taivaanlakea kohti nousevien portaitten
välityksellä, oli kukkulalla kaksikerroksinen Daphnepalatsi korkeine
pengermineen. Suunnattomat pohjarakennukset, joitten rauniot vielä
tänä päivänäkin herättävät ihailua, tasoittivat maan luonnollisen
kaltevuuden ja kannattivat kunnioitusta herättävää päärakennusta.
Alimmassa kerroksessa asustivat keisarin hovin lukuisat palvelijat,
ylemmissä kerroksissa oli juhlasaleja ja kuvapatsaitten kaunistamia
pitkiä käytäviä, joista oli ihana näköala yli puutarhojen, ja meren.
Vielä kauempana, vielä täydellisemmin puitten varjoon ja viileyteen
eristettyinä olivat hallitsijaparin yksityishuoneet, salaperäinen
_Gyneceum_, naisten rakennus, jossa asui naisia ja eunukkeja ja joka
oli keisarinnan yksityiselämän tyyssija. Siellä punottiin valtiollisia
ja lemmen juonia, siellä koettiin hämärän peitossa ihmeellisiä ja
harvinaisia seikkailuja, katsoipa itse keisarikin usein parhaaksi
olla tietämättä mitä siellä tapahtui. Kun kirkkoisät vuonna 536
erottivat Konstantinopolin patriarkan epäiltynä harhaoppisista
mielipiteistään, ja Justinianus uhkasi pannaan julistettua ylipappia
epäsuosiollaan, Teodora tarjosi rohkeasti suojatilleen turvapaikan
tässä palatsissa pelastaakseen hänet vainoojilta. Kaksitoista vuotta
patriarkka asui palatsissa, jossa häntä eivät tunteneet muut kuin
hänen kaksi kamaripalvelijaansa, jotka keisarinna oli määrännyt hänen
käytettävikseen. Kaikki, Justinianus muitten muassa, luulivat hänen
kuolleen tai kätkeytyneen johonkin etäiseen ja tuntemattomaan paikkaan.
Hämmästys olikin yleinen, kun keisarinnan kuollessa huomattiin, että
mies oli elänyt hurskasta elämäänsä kaikessa rauhassa ja turvassa
keisarin palatsin naisten rakennuksessa käyttäen aikansa kokonaan
lihankidutuksiin ja rukouksiin.

Aikaisemmin mainittujen rakennusten lisäksi oli pyhässä palatsissa
lukematon määrä kappeleita ja rukouskammioita, joissa hurskaat
bysanttilaiset rukoilivat oikeaoppisen kirkon tunnetuimpia pyhimyksiä.
Sitäpaitsi oli muita palatseja, joista eräänkin Justinianus oli
korjauttanut hyvin ylellisesti. Oli katettuja pylväistöjä ja käytäviä,
joitten välityksellä hallitsijan asunto oli yhteydessä toiselta
puolen Sofian kirkon, toiselta upean Kathismaparvekkeen kanssa, josta
hovi katseli hippodromin näytäntöjä. Tällä tavoin oli pyhä palatsi,
valtakunnan valtiollinen keskus, läheisessä yhteydessä bysanttilaisen
maailman kahden kiinnekohdan kanssa, nimittäin uskonnollisen elämän
keskipisteen, suurkirkon, ja sirkuksen kanssa, jonka areenalta kuului
joka päivä äänekästä hälinää ja jossa kaikkivaltias kansa ilmaisi
tahtonsa.

Kokonainen pieni kansa, enemmän kuin kymmenentuhatta henkeä, asui tässä
palatsirakennusten muodostamassa kaupungissa. Siellä asuivat keisarin
kamaripalvelijat, joille oli uskottu ruhtinaan henkilökohtainen
palvelus, ne palvelijat, joitten oli tarjoiltava pöydässä, vestitorit,
jotka toimivat vaatevarastojen hoitajina, silentiaarit, joitten oli
valvottava hiljaisuutta keisarin huoneitten ulkopuolella olevissa
käytävissä, arkkivaarit, jotka tekivät virkaylennysehdotuksia,
referentit, jotka ottivat vastaan anomuksentekijöitä, kirjurit,
jotka huolehtivat kirjevaihdosta, kokonainen kirjava maailma
virkailijoita ja eunukkeja, jotka kaikki tottelivat ylimmän
hovimenojenohjaajan käskyjä. Siellä oli keisarinnan hovikunta, jonka
valvonta kuului ylihovimestarittarelle, mutta vieläkin enemmän
keisarinnalle, joka jätti itse palvelijoilleen, kamarineidoilleen
ja eunukeilleen ne palvelusmerkit, jotka ilmaisivat kullekin hänen
oman tehtävänsä. Siellä oli keisarillisen tallin henkilökunta, jonka
oli toteltava tallimestaria, oli joukko siviilivirkamiehiä, jotka
työskentelivät keisarillisessa kansliassa korkean päällikkönsä
valvonnan alaisina. Siellä oli henkivartijoita, renkejä ja vahteja,
oppineita ja toimentavoittelijoita, loistaviin univormuihin puettuja
paraatijoukkoja, jotka kauniine pukuineen, pitkine valkeine
tunikoineen, joitten päällä kultaiset ketjut välkkyivät, Kristuksen
nimikirjaimin koristettuine kultakilpineen, punaisten töyhtöjen
koristamine kultakypäröineen, kullalla kirjailtuine keihäineen ja
pitkine kallisarvoisine miekkoineen saivat aikaan loistavan vaikutuksen
kaikissa juhlatilaisuuksissa. Siellä olivat spatariot, keisarilliset
aseenkantajat, ja ekskubitorit, kaartinsotilaat, joilla oli olallaan
peloittava kaksiteräinen kirves. Siellä olivat ovenvartijat,
keisarilliset airueet, vahtimestarit, kamarineidot, hovinaiset,
suunnaton ja kirjava ihmisjoukko, jonka ylivalvonta — mikä muuten oli
melkoisen vaikea tehtävä — kuului major domukselle, hovimestarille.
Ja kaikkien näitten lisäksi siellä oli kirkonpalvelijoita, pappeja
ja munkkeja, joista useimmat asuivat keisarin palatsissa ja joitten
sivistymätön käytös ja likaiset riekaleet olivat räikeä vastakohta
tuon ankarasti tapoja noudattavan ja korkeasti sivistyneen hovin
hienostuneen loiston rinnalla.

Koko tämän loistavapukuisen joukon jakoi juhlamenojen ohjaaja,
käyttäytymiskysymysten ylin makutuomari, monimutkaiseen
arvojärjestykseen lisätäkseen sillä lailla keisarillisten juhlien ja
juhlakulkueitten loistoa ja vaihtelevaisuutta. Joka päivä oli uusia
juhlallisuuksia. Vuoden alussa suvaitsi keisari toisinaan vanhojen
roomalaisten perintätapojen mukaisesti esiintyä konsulinarvon
kantajana. Istuen selkänojattomalla tuolilla, jollaisia ennen Rooman
korkeammat virkamiehet ja sittemmin keisarit käyttivät, sekä yllään
roomalaisten konsulien puku, hallitsija otti eräässä palatsinsa salissa
juhlallisen näköisenä vastaan alamaistensa kunnioituksen osoitukset.
Hän kuunteli senaatin onnentoivotuksia, kaunopuhujien ylistyksiä, hän
katseli hovivirkailijoiden pitkää ja äänetöntä ohimarssia, ja kaikille
hän jakoi siselöityjä hopea-astioita, norsunluisia kirjoitustauluja,
kultarahoja, joita oli koottu koreihin hänen jalkainsa juureen,
erilaisia lahjapalkkioita kunkin oman arvoasteen mukaan. Airuet
ilmoittivat tämän jälkeen, milloin varsinaiset konsulijuhlallisuudet
alkoivat. Silloin lähti juhlakulkue univormujen ja aseitten välkkyessä
monien salien lävitse Augusteoniin, kirkkoon, Kapitoliumiin, ja
triumfivaunuissa seisova keisari ajoi kansan riemuitessa ja sotilaitten
laulaessa tulipunaisella silkillä ja kallisarvoisilla matoilla
koristettuja katuja, joille oli siroteltu kukkia.

Toisinaan taas oli suuressa konsistoriumissa juhlallisia vastaanottoja,
jolloin keisari julkaisi uudet nimitykset ja virkaylennykset sekä
jakoi arvomerkit. Siellä otettiin vastaan barbaarikuninkaat, jotka
usein tulivat puolisoineen ja lapsineen osoittamaan Justinianukselle
kunnioitustaan ja joitten omituiset ja maalaukselliset puvut
kiihoittivat kovasti kansan uteliaisuutta. Sitäpaitsi saapui
ulkomaalaisia lähettiläitä, jotka toivat lahjoja ruhtinailtaan; ja
jotta saataisiin nämä barbaarit sokaistuiksi ja heidän kehittymättömiin
aivoihinsa painetuksi voimakas ja vakaava muisto Bysantin
mahdista, noudatettiin näissä tilaisuuksissa kaikkea mahdollista
hienostuneisuutta, loistoa ja monimutkaisia hovitapoja.

Portilta aina sisälle konsistoriumiin asti muodostivat
vahtipalveluksessa olevat paraatipukuiset sotilaat kunniakujan, ja
lähettiläiden kulkue vaelsi liehuvien moniväristen lippujen, välkkyvien
keihäitten ja paljastettujen miekkojen välitse vakaavan suurten
salien läpi. Vastaanottosalissa odotti heitä keisari liikkumattomana
ja juhlallisena henkivartijoiden, eunukkien ja korkeitten ylimysten
ympäröimänä istuen valtaistuimellaan kahden voitonjumalattaren välissä,
jotka pitivät laakeriseppeleitä hänen päänsä yläpuolella. Äkkiä kuuluu
toitotus; silkkiverhot vedetään syrjään, kuorot virittävät laulun
soittimien säestäminä; kolme kertaa lähettiläät heittäytyvät maahan,
kunnes hallitsija antaa heille merkin nousta. Sen jälkeen keisarille
ojennetaan lähettiläitten tuomat kallisarvoiset ja harvinaiset lahjat,
ja juhlamenojen ohjaajan säännöstelemänä alkaa keskustelu lyhyen
kaavan mukaan arkipäiväisesti, virallisesti ja kopeasti. Sitten seuraa
ateria, jolloin keisarillinen viinikellari tyhjentää aarteensa keisarin
ulkomaalaisia vieraita varten. Nämä ovat avaareja, joilla on karkeat
kasvonpiirteet ja pitkät käärmemäiset hiuspalmikot, hunneja, joilla
on pitkinä suortuvina riippuva tukka, valtavat viikset ja lanteitten
kohdalta ruumiinmukaiset housut, puolialastomia abyssinialaisia,
jotka ovat somistautuneet barbaarimaisilla koristuksilla, ruskeita
arabialaisia ja notkeita iberialaisia. Kaikille hallitsija jakaa
runsain mitoin lahjoja, kunniamerkkejä ja kauniita sanoja. Siitä hän
varsinkin iloitsee, jos voi kääntää heidät oikeaoppiseen kristinuskoon
ja siirtyä heidän kanssaan palatsin vastaanotosta kastetilaisuuteen
Sofian kirkkoon, jossa keisari itse suvaitsee olla vastakääntyneitten
kristittyjen kummina.

Pyhässä palatsissa oli siis Bysantin hallitsijain julkinen elämä
alusta loppuun asti pienintä yksityiskohtaa myöten tarkkojen sääntöjen
määräämä. Kuitenkin saattoi silloin tällöin joukko odottamattomia
ja vähemmän sääntöjen mukaisia tapauksia olla arvaamattomana ja
huomiotaherättävänä vaihteluna ankaroitten hovisääntöjen kahlehtimassa
elämässä.

Erakko Maras oli niitä egyptiläisiä munkkeja, jotka olivat niin
kiihkomielisiä ja haaveellisia, etteivät ottaneet huomioon mitään
hienotunteisuussyitä, milloin luulivat joutuneensa jumalallisen
innoituksen valtaan. Vainojen aikana oli hänen pakko lähteä
luostarikopistaan, jolloin hän suuntasi matkansa Konstantinopoliin ja
astui rohkeasti Justinianuksen ja Teodoran eteen. Jo hänen puheensa
olisi herättänyt tarpeeksi kummastusta palatsissa. Hänellä oli yllään
puku, joka oli kirjavista tilkuista, sekä samanlainen viitta.

Molemmat vaatekappaleet olivat niin likaiset ja rähjäiset, etteivät
olisi kelvanneet köyhimmälle heittiöllekään, vaikk’ei tällä olisi ollut
mitään muuta ruumiinsa verhoksi, niinkuin se historiankirjoittaja
mainitsee, joka kertoo tästä.

Maraksen puhetapa oli vieläkin huomiotaherättävämpää kuin hänen
ulkoasunsa. Hän syyti hallitsijaparia vastaan sellaisia häväistyksiä,
ettei kronikankirjoittaja kunnioituksesta tämän maailman suuria
kohtaan uskalla toistaa hänen julkeita haukkumasanojaan, jotka olivat
niin karkeita ja raakoja, etteivät tavalliset ihmiset olisi mitenkään
sietäneet niitä. Mieltäkiinnittävää asiassa oli se, että Justinianus
ja Teodora kuuntelivat ihailtavan kärsivällisesti tätä miestä, joka
ei kiinnittänyt mitään huomiota kruunun loisteeseen eikä purppuran
upeuteen. Heidän mielensä oli täynnä kunnioitusta tätä munkkia kohtaan,
joka lausui arvostelunsa niin peittelemättä, ja he selittivät, että hän
oli suuri filosofi. Kaiken lisäksi näyttää keisari luvanneen noudattaa
hänen neuvoaan, ja keisarinna tahtoi pitää hänet luonaan palatsissa
keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista.

Zooras oli toinen munkki, jota oli samoin kuin Marastakin vainottu
uskonsa vuoksi. Hänkin piti velvollisuutenaan lähteä muutamien
opetuslastensa kanssa pääkaupunkiin uhmaamaan tyrannia kasvoista
kasvoihin. Kun Justinianus oli ottanut hänet hyvin vastaan ja
kehoittanut häntä esittämään mielipiteitään kokoontuneille piispoille,
alkoi hän tietysti syytää kirouksia sitä ruhtinasta kohtaan, joka
vainosi Jumalan kirkkoa, vuodatti uskollisten verta ja kannatti
Kalkedonin kerettiläistä kirkolliskokousta.

»Kaikista niistä kärsimyksistä, joita sinä olet tuottanut
kristityille», Zooras huusi, »vaatii Jumala sinut tilille
tuomionpäivänä».

Keisari raivostui; hän ei uskaltanut kieltää munkkia puhumasta, mutta
uhkaavia sanoja pääsi hänen huuliltaan.

»Juuri te olette kapinallisia, rauhanrikkojia», hän virkkoi.
»Kirkolliskokous on oikeassa, enkä minä salli itselleni kauemmin
puhuttavan tällä tavoin. Jos sinä puhut oikein, näyttää Jumala sen
minulle merkillä, jollei, tuomitaan kuolemaan joka ainoa, joka puhuu
pahaa kirkolliskokouksesta».

Epäröimättä Zooras tokaisi vastaan:

»Taivaan enkelitkin kammoavat sinun kirkolliskokoustasi. Oikeat
kristityt eivät tarvitse mitään merkkiä uskoakseen. Mutta ole rauhassa.
Jumala antaa sinulle merkin, vieläpä omassa itsessäsi».

Hän poistui. Seuraavana päivänä, kertoo kronikankirjoittaja,
Justinianus oli aivan suunniltaan, hän ei voinut enää nähdä, tuskinpa
hän enää oli ihmisen näköinenkään. Onneksi oli saapuvilla viisas ja
ovela Teodora. Hän siirrätti sairaan erääseen palatsin salahuoneeseen
ja peläten huhun hänen kuolemastaan leviävän kaupungissa hän salli vain
kahden lääkärin ja kahden palvelijan olla sisällä sairaan luona. Sen
jälkeen hän noudatti kiireesti munkin ja lupasi hänelle, että keisari
ehdottomasti palauttaisi rauhan kirkon piiriin, jos vain parantuisi.

Sisään tullessaan Zooras virkkoi:

»Sinä sait merkin, jota pyysit».

Sen jälkeen hän vaipui rukoukseen ja sai kuolevan palautumaan henkiin.
Tultuaan tajuihinsa Justinianus tunsi vanhuksen ja ymmärsi asiain
yhteyden. Täynnä kunnioitusta pyhää miestä kohtaan hän mukautui
sittemmin kaikessa hänen neuvoihinsa.

Sellainen oli asiaintila pyhässä palatsissa niihin aikoihin, jolloin
Teodora oli sen valtiattarena. Koska hän oli kunnianhimoinen,
itsevaltainen ja kopea, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lujin
käsin ottanut haltuunsa koko sen vallan, jonka oli saanut itselleen
hankituksi. Ja vieläkin nopeammin hän oli kotiutunut uuteen
hallitsija-asemaansa, sillä hän oli hyvin suuressa määrin naisellinen,
keimaileva ja miellyttämishaluinen.



2

KEISARINNAN ELÄMÄ


Harvoin lienee kukaan syntyperäinen hallitsijatar osannut antaa enemmän
kuin Teodora arvoa niille monille ilon aiheille, rikkauden nautinnoille
ja pienille ylpeyden tyydytyksille, joita korkeimman vallan käyttö
voi suoda. Hän oli aina rakastanut loistoa ja ulkonaista komeutta, ja
Pyhässä palatsissa hän vietti mitä hienostuneinta ja loisteliainta
elämää. Hän hankki itselleen upeasti kalustettuja huoneita, loistavia
pukuja ja häikäiseviä koristuksia. Varsinkin henkilökohtaiseen
kauneuteensa hän kohdisti keskeytymätöntä ja tarkkaa huolenpitoa.
Jotta hänen kasvonsa näyttäisivät levänneiltä ja virkeiltä, hän piti
päivälläkin tiheään pieniä lepohetkiä, ja säilyttääkseen ihonsa
raikkaana hän kylpi usein lepäillen sen jälkeen pitkät ajat. Se oli
luonnollista keimailua ja miellyttämishalua, joka on aina vireillä
hänen tapaisessaan naisessa. Sitä paitsi se oli valtioviisasta
varovaisuutta. Teodora tiesi liiankin hyvin, että hänen kauneutensa oli
varmin hänen vaikutusvaltansa takuu.

Hänen ruokapöytänsä oli samoin aina katettu mitä hienoimmin. Samaan
aikaan, jolloin Justinianus harrasti erikoisen yksinkertaista
elintapaa, ei juonut koskaan viiniä, söi vähän ja tyytyi tavallisesti
pieneen vihannesannokseen, lähtipä toisinaan pöydästä koskematta
ollenkaan esillä olevaan ruokaan sekä antoi joskus kulua monta päivää
ja yötä maistamatta mitään ravintoa, vaati Teodora joka ateriakseen
mitä herkullisimpia ruokia ja vaihtelevimpia juomia. Hän oli erittäin
tarkka valtansa ulkonaisista merkeistä. Hän vaati itselleen hovia,
seuranaisia, vahteja ja saattueita. Todellisen nousukkaan tavoin hän
noudatti tarkoin monimutkaisia hovisääntöjä, vieläpä lisäsikin niitä.
Keisarin puheille pääsivät kaikki; hän ei kieltänyt ketään saapumasta
vastaanotoilleen eikä suuttunut pikku erehdyksistä, jos joku sattumalta
asettui väärälle paikalle tai puhutteli häntä toisin, kuin hovisäännöt
olisivat sallineet, keskustellen tuttavallisesti puheillepyrkijöitten
kanssa ja rohkaisten heitä vastaamaan. Teodora sitävastoin noudatti
äärimmäisen tarkoin hovitapojen vaatimuksia. Teatterivuosiltaan hänessä
oli säilynyt mieltymys näyttämöasentoihin, mutta ennen kaikkea hän
halusi, ylpeä kun oli, korostaa omaa arvoaan ja erikoisesti teroittaa
erotusta itsensä ja toisten välillä, ja varmaankin hän salaa nautti
nähdessään purppurakenkiensä juureen kumartuneena niin monta mahtavaa
miestä, jotka olivat ennen kohdelleet häntä varsin tuttavallisesti.

Jo monta vuosisataa aikaisemmin oli keisarin hovissa otettu
käytäntöön paljon monimutkaisemmat hovitavat kuin ensimmäisten
keisarien aikuiset olivat olleet. Justinianuksen hallitessa kehittyi
hovielämä yhä enemmän varsinkin Teodoran vaikutuksesta. Samoin kuin
myöhemmin Ludvig XIV Versailles'ssa halusi tämä hallitsijapari
nähdä palatsissaan aina saapuvilla eteviä ylimyksiä ja korkeita
virkamiehiä; ja tietystikin siellä tungeskeltiin, koska palatsi oli
kaiken keskus, jossa käsiteltiin monenlaisia suuria kysymyksiä, jossa
hovisuosiolla oli alkunsa, ja josta oli suorastaan vaarallista pysyä
loitolla. Mutta äärimmäisen jyrkät käyttäytymistavat säännöstelivät
hallitsijan ja hoviväen keskinäiset suhteet. Entisaikaan oli voitu
verraten helposti lähestyä ruhtinasta henkilökohtaisesti, mutta
nyt täytyi mukautua sekä käytöksessä että puheessa hovisääntöjen
vaatimusten mukaan. Kun senaattorit ennen saapuivat keisarin luokse,
ei patriisien tarvinnut muuta kuin oikea käsi sydämelle painettuna
ottaa syvään kumartaen vastaan tämän suudelma ylhäisen seurueen
muiden jäsenten vain notkistaessa oikean polvensa. Keisarinnalle ei
osoitettu mitään erikoista kunnioitusta. Justinianuksen, vieläpä
Teodorankin edessä täytyi korkeimpaankin arvoluokkaan kuuluvien
henkilöitten langeta maahan suu lattiaa vasten ja kädet ja jalat
ojennettuina sekä painaa suudelma keisariparin purppurajalkineihin.
Majesteettia kohdeltiin äärimmäisen kunnioittavasti; jokainen nimitti
itseään hänen nöyräksi palvelijakseen. Varsinkin Teodora oli tässä
suhteessa hyvin ankara. Läsnäolijoitten pilkkanaurun ja häväistysten
kaikuessa hän ajoi sivistymättöminä pois kaikki ne, jotka sattuivat
rikkomaan hovisääntöjen pienintäkin yksityiskohtaa vastaan. Ennenkuin
saattoi tulla hovissa esitetyksi, täytyi sitäpaitsi odottaa pitkiä
aikoja puheillepääsyä, ja Teodora erikoisen mielellään pitkitti näitä
nöyryyttäviä odotusaikoja onnellisena — niinkuin eräs aikalainen sanoo
— voidessaan muuttaa vapaan vakiomuodon alentavaksi orjuudeksi. Hänen
luonaan käytiin muuten kunniatervehdyksillä, sillä tunnettiin hänen
vaikutusvaltansa, hänen turhamaisuutensa, hänen kaikkivaltaisuutensa,
ja oltiin selvillä siitäkin, että sellainen suosio, joka oli saavutettu
ilman hänen myötävaikutustaan, toi mukanaan suuria vaaroja ja
epäsuosion. Joka aamupäivä nähtiinkin hänen odotushuoneensa täynnä
anojia, jotka odottivat siellä yhteen sullottuina kuin orjalauma.
Bysantin ylhäisimmät aatelismiehet odottivat usein monta päivää
peräkkäin puheillepääsyä kurkottautuen tuon tuostakin varpailleen,
jotta heidät nähtäisiin tai jotta edes palvelevat eunukit huomaisivat
heidät. Ja kun heidät lopulta päästettiin keisarinnan puheille,
määräsivät hovisäännöt sielläkin hyvin tarkoin heidän liikkeensä ja
sanansa. Heidän täytyi tyytyä vain vastaamaan keisarinnan kysymyksiin
uskaltamatta koskaan ensin puhutella häntä. Ja tavallisesti kohtaus oli
aivan lyhyt supistuen kaavamaiseen ja viralliseen keskusteluun.

Kaikki tällainen, joka kuohuttaa niin kovasti Prokopioksen mieltä,
ei suinkaan ole niinkään merkillistä hovielämän piirissä, ja
nämä yksityisseikat mainitaan, koska ne ennen kaikkea valaisevat
sitä sulavuutta ja taitoa, jolla Teodora mukautui uuden asemansa
vaatimuksiin. Osoittamatta pienintäkään väsymyksen merkkiä hän
otti ja vaati itselleen osuutensa kaikista vallan ulkonaisista
velvollisuuksista ja rasituksista. Hän ottaa kultavarvun vastaan
ovenvartijan kädestä ja antaa sen virkaannimittämisen merkiksi
palvelukseensa ottamilleen silentiaareille, hän istuu keisarin
rinnalla valtaistuimella konsistoriumissa ja ojentaa ylhäisönaisille
dalmatikan[4] ja pitkän valkoisen hunnun, kirjaillun vyön ja korkean
päähineen merkiksi heidän korkeasta arvostaan. Hän päästää puheilleen
lähettiläitä ja barbaarikuninkaita ja jakaa heille runsaasti lahjoja,
mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Houkuttelevan viehättävänä hän
tuhlaa suosionosoituksia ja lahjoja sivistymättömille iberi- tai
hunnikuninkaille. Kaikki saivat siten omin silmin todeta, kuinka suuri
hänen mahtinsa oli ja kuinka määräävästi hän vaikutti keisarikunnan
politiikkaan.

Kaikkialla hän tahtoi nähdä saman loiston ympärillään. Kun hän lähti
Konstantinopolista viettääkseen joitakin viikkoja Pytonin kylpylässä,
joka oli Bitynian muotikylpylaitos, oli hänellä mukanaan loistava
seurue, kaksi ministeriä, joukko ylimyksiä, neljätuhatta kamariherraa,
sotilaita ja henkivartijoita, niin että näytti siltä kuin olisi
vietetty riemukulkuetta. Hänen loiston rakkautensa toi mukanaan yhä
uusia vaatimuksia. Hän oli antanut Justinianuksen lahjoittaa itselleen
suunnattomia tiluksia Kappadokiassa, Pontoksessa ja Paflagoniassa,
valtavia alueita, jotka vaativat erikoista hallintoa ja joitten suuret
tulot kuuluivat Teodoralle. Hän tahtoi yhä lisää. Hän rakasti rahaa
ja koetti parhaansa mukaan keksiä uusia tulolähteitä, vieläpä peräti
omavaltaisin keinoin. Hän jumaloi loistoa ja ylellisyyttä ja alkoi pian
tuntea vastenmielisyyttä pyhää palatsia kohtaan pitäen tätä asuntoa,
johon niin monet keisarit olivat olleet tyytyväisiä, liian pienenä
ja yksinkertaisena. Hänen mielikseen Justinianus rakennutti suurilla
kustannuksilla kaupungin ulkopuolelle kalliita huviloita, joissa
hovi sitten vietti osan vuodesta. Näistä oli keisarinnalle mieluisin
Hieriapalatsi. Se oli hieno loistorakennus Bosporin Aasian-puoleisella
rannalla ja rakennettu aivan meren partaalle. Se oli viileä ja monin
suihkulähtein kaunistettu. Monet tämän ajan runoilijat ylistivät
säkeissään sen ihanuutta.

»Tällä paikalla», kirjoittaa eräs heistä, »kiistelevät luonnottaret
ja vedenneidot, aallottaret ja metsänneidot vallasta. Kauneuden
jumalattaren on ratkaistava, kenen on ensimmäinen sija, mutta hän ei
tiedä, millaisen tuomion julistaisi, niin moninaisia ovat tämän paikan
edut».

Muuan toinen lausuu ihastuksensa seuraavalla tavalla:

»Dafnen pyhä lehto, veden partaalla, kuinka suuri maalaiskukoistuksesi
lieneekin, sinun on kuitenkin luovutettava minulle ensi sija. Tänne
ovat metsänneidot ja aallottaret sopineet kohtauspaikan itselleen.
He kiistelevät minusta. Mutta Neptunus on julistanut tuomionsa ja
lahjoittanut minut puoleksi kummallekin».

Tässä hurmaavassa paikassa asusti hovi tuon tuostakin. Keisari lähti
sinne syksyisin viettämään viininkorjuujuhlaa, ja vielä useammin
matkusti keisarinna sinne etsimään lepoa ja rauhaa. Mutta koska hän
tahtoi maallakin asuessaan nähdä ympärillään suuren ja kunnioittavan
hovin, olivat Hierian matkat koko keisarillisen ympäristön kauhuna.
Palvelusväki, jolla oli huonot asunnot, valitti, ettei sillä ollut
edes välttämättömimpiä tarpeita tuossa ylellisessä huvilassa. Eräs
toinen asia tuotti vielä enemmän päänvaivaa matkan yhteydessä. Jo
melkein viidenkymmenen vuoden ajan oli Bosporia häirinnyt peloittava
merihirviö, suunnaton melkein viidentoista metrin pituinen valas, joka
kaatoi laivoja ja upotti matkustajia. Turhaan koetettiin pyydystää
sitä. Kaikki keisarin käskyt olivat hukkaan menneitä, ja hoviväki
joutui aina suuren pelon valtaan, kun oli edessä matka salmen poikki
Hieriaan. Vihdoin onnistuttiin kuitenkin pyydystämään tuo valtava
peto. Ajaessaan takaa merisikoja hirviö sattui tarttumaan kiinni
Sangariosjoen suulla olevaan liejuun pääsemättä enää irti siitä.
Ranta-asukkaat, jotka olivat tämän uutisen kuullessaan kiirehtineet
paikalle, surmasivat pedon kirveillä, ja vedettyään sen kuivalle maalle
veivät sen riemusaatossa kotikyläänsä. Sillä tavoin palasi taas rauha
Bosporin vesille.

Teodora ei muuten paljoa välittänyt palvelijoittensa pelosta. Kun
hän oli tehnyt jonkin päätöksen, jonka tarkoituksena oli hänen oma
huvinsa, ei mikään maailman mahti voinut saada häntä muuttamaan
sitä. Mahdollista voi olla, vaikka se tuntuukin hyvin vähän
todennäköiseltä, että hän oli ottanut lähimpään seurapiiriinsä muutamia
nuoruudenystävättäriä, joitten maine ei ollut aivan moitteeton.
Sellaisia olivat tanssijatar Krysomallo ja näyttelijätär Indaro,
joille hänen väitettiin rakkaudesta entisiä tovereitaan kohtaan — ja
ehkäpä myös vähän uhmatakseenkin — antaneen paikan neuvonantajinaan.
Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, saattoi tapahtua, että hän keskellä
vakavimpia asioita puhkesi sellaiseen iloisuuteen ja teki samanlaisia
vallattomia kujeita, jommoisilla hän oli ennen näyttelijättärenä
saavuttanut menestystä. Kun esimerkiksi tultiin hänen luokseen
valittamaan hänen suosikkiensa pahoja tekoja, keksi hän aina,
päästäkseen eroon kiusallisista vieraistaan, jonkin leikillisen sanan,
joka muutti kaikki naurunalaiseksi. Välttääkseen myöhemminkin kaikkia
tungettelevia onnenonkijoita hän keksi joukon hullunkurisia kujeita,
jotka järjesti näyttämölle erittäin taitavasti.

Muuan vanha ylimys, jolla oli ollut korkeita virkoja, oli velkaa
suuren rahasumman eräälle keisarinnan palvelijalle. Kun hän ei
kyennyt velkaansa maksamaan, pyrki hän Teodoran puheille toivoen
voivansa herättää hänessä sääliä. Keisarinna oli hyvällä päällä, käski
eunukkiensa järjestyä ympärilleen vastaanottoa varten ja jakoi heille
osat siinä huvinäytelmässä, jota aikoi esittää.

Ylimys opastettiin hänen eteensä, ja kun mies parka oli ensin
kyynelsilmin heittäytynyt hänen jalkoihinsa hovisääntöjen mukaan, alkoi
hän pitkässä puheessa esittää huoliaan.

»Ylimykselle on kerrassaan kauheaa olla köyhä, hallitsijatar.
Keskisäädyn miehessä sellainen onnettomuus herättää sääliä,
korkeasukuiselle miehelle taas aiheuttaa sellainen surkeus vain
herjauksia ja pilkkaa. Jos köyhä joutuu tuhon omaksi, voi hän uskoa
hätänsä saamamiehelleen, mutta ylimys, joka ei voi maksaa velkojaan,
punastuu jo ajatellessaankin sen tunnustamista, eikä hän muuten
voisikaan saada ketään vakuutetuksi siitä, että hänen säätyisensä mies
voi tulla köyhäksi, ja jos se taas onnistuu hänelle, on hänen kunniansa
ikipäiviksi mennyttä. Hallitsijatar, minulla on sekä saamamiehiä
että velallisia. Mutta arvoni vuoksi en voi toimittaa saamamiehiäni
pois tieltäni, ja velalliseni, jotka eivät ole ylimyksiä, vetäytyvät
tuhansin tekosyin eroon kaikista velvollisuuksistaan. Olen suuressa
hädässä ja rukoilen teitä auttamaan minua ja pelastamaan minut
ahdingostani».

Teodora antoi hänen puhua loppuun ja aloitti sitten lempeällä äänellä:
»Rakas ylimys», minkä jälkeen eunukit täydensivät lauseen huudahtaen
kuorossa: »Teillä on vaikea nivuskohju».

Ja joka kerta, kun onneton toisti rukouksensa, vastasivat Teodora ja
hänen hovilaisensa kuorossa samoin. Tyrmistyneenä ja nöyryytettynä mies
poistui palatsista. Ja kerrotaan, että kauan iloittiin siitä hilpeästä
ilvenäytelmästä, jonka keisarinna oli järjestänyt tungettelevan anojan
kustannuksella.

Muut samantapaiset kujeet, jotka eivät tunnu meistä kovinkaan
miellyttäviltä, eivät olleet harvinaisia Teodoran järjestämiksi. Vaikka
hän itse muisti entisyytensä, ei hän kuitenkaan ollut kovinkaan halukas
muistuttamaan sitä toisten mieleen, eikä hän koskaan sallinut kenenkään
hänen läsnäollessaan liian avomielisesti puhua siitä. Senpä vuoksi hän,
älykäs ja käytännöllinen kun oli sekä luonnostaan ylpeä, piti ankarasti
kiinni vastasaavutetusta arvostaan, ja samasta syystä hän, niinkuin
väitetään, varoi tarkoin panemasta rakkausseikkailuilla tai joutavalla
hakkailulla vaaraan sitä asemaa, jonka oli onnistunut hankkimaan. Yhtä
rohkea ja vallaton kuin tanssijatar oli muinoin ollut, yhtä hillitty,
säntillinen, näköjään häveliäs ja moitteeton oli keisarinna.



3

PÄÄKAUPUNGIN JUORUJA


Keisarillisen pylväskäytävän holvikaarten alla Konstantinopolissa
oli joka päivä suuret uutismarkkinat. Joutilaan ja töllistelevän
kansanjoukon keskellä näkyi miehiä, jotka ylpeillen nimittivät
itseään filosofeiksi ja keskustelivat tämän kaupunginosan monissa
kirjakaupoissa kaikista mahdollisista aiheista, jumaluusopista,
lääketieteestä, politiikasta ja uskonnosta, ja kertoivat
seikkaperäisesti kaikki mahdolliset kaupungissa ja hovissa sattuneet
pikku tapaukset. Ylhäiseleisinä, sujuvaan ja lennokkaaseen puhetaitoon
ja syvämietteisiin keskustelunaiheisiin perehtyneinä sekä kykenevinä
selittämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat he tekivät
voimakkaan vaikutuksen rahvaaseen, joka kuunteli heitä ihastuneena.
Ja vaikka he olivatkin ylipäänsä köyhiä, oppimattomia raukkoja, jotka
olivat saaneet mielikuvituksensa ja kaunopuheisuutensa viinin voimalla,
ihaili kansa heitä suunnattomasti. Hienosti sivistyneet pitivät heitä
moraaliltaan hyvin epäilyttävinä ilveilijöinä, joiden pyrkimyksenä
oli luikerrella rikkaitten suosioon, ja samalla kuin he ilkkuivat
heidän kielivirheitään ja nenäkkäisyyttään, he kohtelivat heitä usein
yht’aikaa sekä loukkaavasti että karkean tuttavallisesti. Mutta
suuri joukko kuunteli kärkkäästi heidän sisällyksetöntä puhettaan,
ällistyksissään niistä loistavista suhteista, joilla he kerskuivat,
ja uskoen sokeasti niitä juttuja, joita he laskettelivat, ja uutisia,
joita he kertoivat ulkomaanmatkoiltaan. Kun Uranios, lääkäri ja
filosofi, joka oli suunnattoman ylpeä kaikesta siitä suopeudesta, jota
Kosroes[5] oli hänelle osoittanut, veti huolettomasti taskustaan tuolta
suurelta kuninkaalta saamansa kirjeet tai kun hän tyytyväisin mielin
kertoi, mistä kaikesta oli tuttavallisesti keskustellut ruhtinaan
kanssa Ktesifonissa, oli kansanjoukko vakuutettu siitä, että tällainen
mies oli varmastikin hyvin perillä politiikan salaisuuksista; ja mitä
hämmästyttävämpiä juttuja hän kertoi, sitä lujemmin uskoivat niitä
hänen herkkäuskoiset ja pintapuoliset kuulijansa.

Samoin kuin kaikki pääkaupungit oli Konstantinopolikin maaseudulta joka
vuosi tulvivien laiskurien, vetelehtijäin, varkaitten ja kerjäläisten
luonnollisena turvapaikkana. Tässä joutilaassa, levottomassa ja
napisevassa joukossa oli oikea maaperä kaikenlaisille juoruille,
ja joka ainoa juttu, jos se vain oli huvittava, merkillinen ja
ihmeellinen, uskottiin kirjaimellisesti, ja sitten sitä kerrottiin
edelleen suusta suuhun. Kun Tralleen kaupungista Lyydiasta kotoisin
oleva Antemios, suuri arkkitehti, keksi jonkin uuden kujeen naapurinsa
asianajaja Zenonin kustannuksella, kerrottiin sitä heti kaikkialla
kaupungissa, jossa se herätti yleistä riemua. Koko Bysantti tiesi,
että tehdäkseen naapurilleen kepposen tuo kuuluisa oppinut oli
kerran sijoittanut kellariin täysinäisiä vesiastioita, jotka oli
kupariputkilla yhdistetty Zenonin talon alla olevaan parsikertaan.
Sitten hän oli sytyttänyt tulen astioitten alle ja saanut täten
muodostuneen höyryn avulla aikaan jonkinlaisen maanjäristyksen
naapurinsa asunnossa. Koko Bysantti nauroi ajatellessaan asianajajan
kauhistunutta ulkomuotoa, kun hän syöksyi ulos kysyen kaikilta
ohikulkijoilta, oliko mullistus saanut aikaan mitään muita
vahinkoja. Yhtä hauskaa oli kaupunkilaisilla toisella kerralla,
kun Antemios kuvastimien avulla, jotka heijastivat auringonsäteet,
sekä käyttämällä avukseen eräitä muita esineitä, jotka kolisivat
kovasti yhteensattuessaan, oli kunnioittanut naapuriaan oikealla
teatteriukkosella muutamana päivänä, jolloin hänellä oli vieraita.
Niinikään herätti suurta hilpeyttä Zenonin toimenpide, kun tämä meni
keisarille valittamaan selittäen, ettei hän, tavallinen kuolevainen,
voinut samalla taistella Zeuksen ukkosta ja salamaa sekä Poseidonin
maanjäristyksiä vastaan.

Yhtä elävää mielenkiintoa herättivät yleisesti taikauskoisissa
ihmisissä kaikki ne tapaukset, jotka tuntuivat ennustavan tulevia
asioita. Konstantinopoli, tuo todellinen museo, jonne Konstantinus
oli kerännyt pakanallisten pyhäkköjen mestariteokset, oli ihan
täynnä muistopatsaita, ja jokaiseen niistä rahvas liitti ihmeellisiä
tarinoita tai merkillisiä voimia. Jok’ainoa ihminen esimerkiksi tiesi,
että jos sirkuksen lähellä oleva suuri pronssihärkä alkoi mylviä,
uhkasi kaupunkia suuri onnettomuus, sekä että eräässä hippodromin
kuvapatsaassa oleva kirjoitus ennusti peloittavia kohtaloniskuja.
Tiedettiin vielä sekin, että joukko Forumin pylväisiin sovitettuja
kuvia sisälsi tulevaisuuden salaisuuksia, sekä että Apollonius
Tyanalainen, kuuluisa tähtientutkija, oli niistä lukenut tulevien
keisarien nimet. Pääkaupungissa oli tähdistäennustajia hyvin paljon, ja
heiltä kysyttiin ahkerasti neuvoa. Mutta Justinianus, joka ei voinut
sietää heitä, koska he hänen mielestään kiihoittivat jo ennestäänkin
hermostuneita ihmisiä, antoi poliisinsa ankarasti ahdistaa heitä.

Mutta ennen kaikkea panivat ihmeet kansan mielikuvituksen ja kielet
liikkeelle. Konstantinopolin kirkossa oli vallalla vanha tapa, että
koululapsille jaettiin pyhästä ehtoollisesta jäljelle jäänyt leipä.
Eräänä päivänä sattui muuan pieni juutalaispoika olemaan niitten lasten
joukossa, jotka oli kutsuttu saapuville tuollaiseen leivänjakoon.
Kun kiihkeäverinen isä, joka oli lasinpuhaltaja, sai tietää lapsensa
syöneen sellaista leipää, joka oli Kristuksen ruumiin vertauskuva,
heitti hän raivoissaan pienokaisen kuumennettuun uuniin, jossa
lasiseosta hehkutettiin. Kolme päivää etsi äiti, joka ei tietänyt,
mihin poika oli joutunut, epätoivoissaan lasta kaikkialta kaupungista.
Silloin hän kuuli äkkiä pojan huutavan uunista, ja luukun avatessaan
hän löysi lapsen elävänä ja ilman pienintäkään palohaavaa. Poika
kertoi, että kaunis purppuravaatteisiin puettu nainen oli antanut
hänelle ruokaa ja juomaa ja huolellisesti sammuttanut hänen ympärillään
kiemurrelleet liekit. Ja kansa, joka riemuitsi tästä ihmeellisestä
sallimuksesta, lisäsi, että äiti ja lapsi kastettiin tämän jälkeen
kristinuskoon sekä että paha isä ristiinnaulittiin keisarin käskystä
Sykaen esikaupungissa.

Yhtä paljon kiinnitti mieltä kaikki, mikä koski hovia ja hallitusparia
henkilökohtaisesti. Heidän salaperäisestä elämästään, josta niin vähän
kuulsi suurten juhlamenojen upean loiston lävitse, tiedettiin ylipäänsä
peräti vähän, mutta sitä enemmän sitten kuviteltiin. Keisarista oli
liikkeellä joukko tarinoita, joitten mukaan hän milloin seurusteli
enkelien, milloin pahojen henkien kanssa. Koska Justinianus tuli
toimeen hyvin vähällä unella ja oli väsymätön ja täynnä toimintatarmoa,
meni hän tavallisesti myöhään levolle ja nousi päivän koittaessa.
Tapahtuipa sellaistakin, että hän lähti keskellä yötä vuoteeltaan
ryhtyäkseen työhön. Näitten öisten kävelyitten ympärille kutoi
kansan mielikuvitus kokonaisen romaanin. Sanottiin, että kun keisari
öisin harhaili palatsissa, olikin näkyvissä vain päätön ruumis,
joka herkeämättä vaelteli autioitten salien lävitse, sekä että pään
nähtiin äkkiä tulevan ilman halki — kukaan ei tietänyt mistä — ja
asettuvan paikalleen ruumiiseen, jonka se oli niin omituisella tavalla
jättänyt. Tämän lisäksi kerrottiin, että keisarin rinnalla seisovat
hovimiehet näkivät toisinaan hänen kasvojensa yht’äkkiä muuttuvan,
hänen kulmakarvojensa ja silmiensä häviävän ja kaikkien inhimillisten
piirteitten katoavan hänen kasvoiltaan. Olen jo kertonut tarinan munkki
Zooraksesta, joka rukouksillaan muka paransi juuri tuollaisen hirveän
kohtauksen. Kerrotaan, että pyhä Sabas, kuuluisa palestiinalainen
erakko, joka oli eräänä päivänä opastettu Justinianuksen
vastaanottohuoneeseen, oli paennut kuin mieletön nähdessään syvään
horrokseen vaipuneet eunukit. Heidän keskellään hän oli kertonut
nähneensä itse paholaisen istuvan keisarillisella valtaistuimella.
Tällaisten juttujen lisävahvistukseksi toisteltiin jäävittömien
todistajien lausuntoja, kuten esimerkiksi palatsin palvelijoiden
sanoja, he kun olivat täysin tervejärkisiä ihmisiä eivätkä olleet vielä
ennättäneet toipua näyn aiheuttamasta järkytyksestä. Väitettiinpä,
että keisarin oma äitikin oli kertonut seurustelleensa yliluonnollisen
olennon kanssa, jonka läsnäolon hän oli tuntenut ja joka oli lopulta
kadonnut unessa, sekä että Justinianus oli ollut tämän seikkailun
hedelmä.

Keisarin suunnattoman menotilin selittäminen ei myöskään tuottanut
erikoista päänvaivaa. Eräänä päivänä, kertoo tarina, kävi keisari
rakenteilla olevassa Sofiankirkossa ja oli hyvin murheissaan siitä,
ettei ollut rahaa aloitetun rakennustyön jatkamiseen. Seisoessaan
rakennustelineillä hän tarkasteli kaihomielin suurta työtään, joka
oli tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Silloin hän näki erään palatsin
eunukin lähestyvän.

»Miksi, oi hallitsija, olet huolissasi rahojen vuoksi?» tämä kysyi
keisarilta. »Jätä huomenna muutamia suurmiehiäsi minun käytettäväkseni,
niin toimitan sinulle niin paljon rahaa kuin vain haluat».

Kun keisari seuraavana päivänä taas tarkasteli rakennustyötä, sama mies
tuli uudelleen hänen luokseen.

»Jätä tänään muutamia luotettavia miehiäsi minun käytettäväkseni», hän
sanoi, »ja salli meidän lähteä».

Hämmästyneenä tästä itsepintaisuudesta Justinianus määräsi
hänen käytettäväkseen rahastonhoitaja Strategioksen, joka oli
kaupunginprefekti, sekä lukuisan seurueen ja yksikolmatta voimakasta
muulia. Eunukki vei heidät mukanaan kaupungin ulkopuolelle, ja äkkiä
ilmestyi heidän näkyviinsä upea palatsi, joka selvästikään ei ollut
ihmiskäsien rakentama. Opastaja kehoitti seuralaisiaan nousemaan ylös
palatsin portaita ja vei heidät saliin, joka oli täynnä kultaharkkoja.
Siellä tuo salaperäinen mies otti lapion käteensä ja latoi joka
muulin selkään neljäsataa kultakimpaletta, joista jokainen vastasi
neljääsataaviittäkymmentätuhatta markkaa. Kun hän oli tällä tavoin
latonut noin yhdeksän miljoonan markan arvoisen aarteen muulien
selkään, lähetti hän seuralaisensa keisarin luokse, sanoen jäävänsä
itse sulkemaan ovea. Suuren kultamäärän nähdessään Justinianus käski
kertomaan itselleen tarkoin seikkailun vaiheet, ja kun ei eunukkia
kuulunut tulevaksi, lähetti hän noutamaan häntä. Mutta se paikka, jossa
tuo aarrepalatsi oli äsken kohonnut, oli nyt tyhjä ja mies kadoksissa.
Keisari oli nyt vakuutettu siitä, että tässä oli tapahtunut ihme, ja
antoi siitä Jumalalle kunnian.

Siitä tavasta, jolla Justinianus täytti keisarillisen aarrekammion,
olivat uutisnälkäiset ihmiset myöskin hyvin selvillä, mutta siitä
ei kernaasti puhuttu ääneen. Sanottiin keisarin valmistavan vääriä
testamentteja päästäkseen käsiksi suuriin perintöihin, ja hänen
väitettiin keinottelevan viljalla, silkillä, kansan elintarpeilla
ja huvituksilla. Kerrotuinpa sellaistakin, ettei hän rikkauksia
hankkiakseen kavahtanut väärää tuomiota eikä murhaakaan. Samalla tavoin
paneteltiin Teodoraa, hänen omaisiaan ja entisiä elämäntapojaan.
Tiedettiin, että hän oli rikas ja että hän rakasti rahaa — kerrottiin
hänen pelaavan salaa yhdessä keisarin kanssa ryöstääkseen pelissä
puti puhtaaksi ne lähimmät ystävänsä, joille olivat aikaisemmin
lahjoitelleet omaisuuksia, tai vetoamalla kauppatoimia säännöstelevän
lain rikkomuksiin takavarikoivan omaksi hyväkseen kaikenlaisia
kalleuksia, kauniita kankaita, kallisarvoisia koristuksia ynnä muuta,
mikä oli herättänyt hänen kateuttaan. Tiedettiin, että hän oli
pitkävihainen, kostonhimoinen ja julma ja kykeni mihin tahansa, kun oli
syöstävä vastustaja onnettomuuteen tai turvattava omaa valta-asemaa,
ja hänestä keksittiin mitä kamalimpia juttuja. Sanottiin hänen, jos
joku onnettomuudekseen oli vastenmielinen hänelle, noudattavan vihatun
henkilön salaa palatsiin, mistä onneton kahlehdittuna ja pää peitettynä
vietiin tarkan valvonnan alaisena laivaan ja sitten jonnekin kaukaiseen
maahan, jossa julmat vanginvartijat panivat nopeasti täytäntöön
keisarinnan koston.

Siitä, mitä tapahtui palatsin läpipääsemättömien muurien sisäpuolella,
oli pääkaupungin juorunhaluisilla asukkailla paljon kertomista.
Siellä oli, väitettiin, valtavia maanalaisia vankiluolia, hiljaisia
ja kauheita vankiloita, joissa Teodora piti uhrejaan teljettyinä,
ruoskitutti ja antoi kiduttaa heitä. Ainaisessa pimeässä ja niin
kovasti kahlehdittuina, että tuskin saattoivat kumartua, onnettomat
saivat viettää kuukausia ja vuosia, ja heille heitettiin kehno
ravinto kuin eläimille. Jos he sattumalta pääsivät pakoon tästä
helvetistä, olivat he mielipuolia, sokeita tai tyyten murtuneita
kauhean vankeuden jälkeen. Ne, jotka pääsivät elävinä tästä hirveästä
manalasta, tästä pimeästä labyrintistä, jonka portilla sai heittää
kaiken toivon, saivat tosiaankin pitää itseään onnellisina. Monet
katosivat jäljettömiin. Kerrottiin, että eräänä päivänä se poika,
jonka Teodora oli nuoruudessaan synnyttänyt, oli tullut palatsiin.
Isä oli kuolinvuoteellaan ilmaissut pojalle hänen syntyperänsä, ja
lapsi oli lähtenyt Konstantinopoliin tapaamaan äitiään. Keisarinna,
joka tuli hyvin levottomaksi ja pelkäsi Justinianuksen suuttuvan,
jos saisi kuulla puhuttavan tästä puolisonsa myrskyisen nuoruuden
seikkailusta, otti pojan vastaan ja jätti hänet sille palvelijalleen,
joka aina suoritti hallitsijattarensa salaiset tehtävät. Sen jälkeen ei
lapsiraukkaa enää koskaan nähty.

Tietenkin on näihin juttuihin suhtauduttava hyvin varovaisesti.
Prokopios itsekin, joka on kertonut kaikki nämä juorut, sanoo eräässä
kohdassa, että Teodora oli hyvin salakähmäinen ihminen, ja ettei kukaan
voinut päästä hänen jäljilleen, vaikka olisi ollut kuinka ovela, jos
hän vain itse tahtoi salata jonkin tekonsa. On näin ollen vaikea
käsittää, kuinka kirjailija itse on voinut saada selvän kaikista näistä
rumista muistoista ja luonteeltaan täysin salaisista tarinoista,
joissa kerrottiin öisistä murhista, maanalaisista vankiloista ja
salaisista, peloittavista kidutuksista. Sitäpaitsi on lisättävä, että
hänen omien sanojensa mukaan ei ollut kovinkaan vaikeaa päästä pakoon
näistä vankiluolista, sekä että toiselta puolen muutamat keisarinnan
kuuluisimmat uhrit selvisivät jokseenkin hyvin ja kokemastaan
epäsuosiosta huolimatta onnistuivat luomaan itselleen aika hyvän uran.
Tietenkin saattoi tässä piilokäytävien ja salaisuuksien täyttämässä
palatsissa tapahtua kerrassaan merkillisiä asioita, ja patriarkka
Antimuksen kohtalo, josta on jo kerrottu, osoittaa, mitä kaikkea voi
kätkeytyä palatsin varjoon. Ja kun Teodora vihasi jotakuta, oli hän
varmasti tarpeeksi nainen ollakseen kavahtamatta väärän epäsuosion
tai kenties murhankin käyttämistä rankaisuna. Hänen kostonhimonsa oli
uskomattoman leppymätön, ja koko ikänsä hän muisti ne loukkaukset,
joilla vihreät olivat synkentäneet hänen nuoruutensa. Turvatakseen
valtansa hän raivasi pois kaikki esteet, jotka ilmestyivät hänen
tielleen, ja teki lopun kaikista pyyteistä, jotka uhkasivat hänen
asemaansa. Vastustajan nujertamisessa olivat hänen mielestään kaikki
keinot luvallisia, petos ja väkivalta, valhe ja lahjukset. Viekkaana
ja kovana, jopa julmanakin, kun oma etu oli kysymyksessä, hän ei
tuntenut suurta tunnonvaivaa valitessaan keinoja ja välikappaleita
suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Mutta Prokopioksenkin sanojen mukaan
tämä leppymätön ja intohimoinen nainen kykeni tuntemaan sääliä
vihollisiaan kohtaan, ja tosiasia on, että hänen vaarallisimmat
vastustajansa sovittivat häväistyksensä ja salahankkeensa pelkällä
maanpaolla. Yhtä varmaa on, että tämä kostonhimoinen ruhtinatar
saattoi suoda koko myötätuntonsa sellaisille ihmisille, joita hän oli
aluksi vihannut, sekä että hän voi pysyä uskollisena ja ystävällisenä
niille, jotka pitivät hänestä ja palvelivat häntä hyvin, joskin hän
kostamaan ryhtyessään saattoi olla mielivaltainen ja kova. Ja varmasti
tehdään hänelle aiheettomasti väärin, jos pannaan hänen poikansa
katoaminen hänen syykseen. Teodoran tytär, jonka olisi pitänyt
herättää yhtä epämiellyttäviä muistoja Justinianuksessa, ei tuottanut
äidilleen pienintäkään huolta, eikä Teodora säästänyt mitään vaivaa
järjestellessään avoimesti ja peittelemättä mahdollisimman edulliseksi
tyttärenpoikansa Anastasiuksen tulevaisuutta.

Konstantinopolin juorukellot eivät välittäneet paljoakaan kaikesta
tästä. Oli aivan liian helppoa koettaa selittää luonnollisella tavalla
Teodoran rajatonta vaikutusvaltaa Justinianukseen. Ei otettu huomioon
sitä seikkaa, että hän oli kaunis ja harvinaisen älykäs — ei, jos hän
tosiaankin ohjasi keisaria oman mielensä mukaan, oli jutussa varmasti
mukana lemmon juonia. Ei ollut apua siitäkään huomautuksesta, että
Justinianus oli hyvin helposti johdettava luonne, että hänen tahtonsa
oli epävakaisempi kuin pöly, jota tuuli lennättää — mieluummin
sittenkin uskottiin, että keisarinna oli taikakeinoin turvannut
valtansa; ja sen vakuudeksi, että hän todellakin oli paholaisen
välikappale, kerrottiin, että pahat henget olivat hänen nuoruudessaan
kilpailleet hänen suosiostaan ja ajaneet rakastajat pois hänen
huoneestaan.

Kaikkea tällaista kerrottiin tietysti äärimmäisen varovasti.
Keisarinnalla, niin väitettiin, oli erikoisia vakoilijoita, eikä ollut
viisasta joutua hänen vihansa kohteeksi. Luultavaa kuitenkin on, että
jos keisarinna olisi valtaistuimelle nousemisensa jälkeen jatkanut
entistä kevytmielistä elämäänsä, hänen lemmenseikkailunsa olisivat
antaneet juorukelloille tarpeeksi puheenaihetta pääkaupungissa, joka ei
liikoja kunnioittanut hallitsijoitaan. Konstantinopolissa oli naisten,
varsinkin ylhäisessä asemassa olevien, siveys mieluinen juorujen
ja panettelun aihe. Todistukseksi tästä esitettäköön seuraava aika
lystikäs juttu.

Zeugman kaupunginosassa Kultaisen Sarven rannalla oli erään pylvään
päähän pystytetty kuuluisa Venuksen kuvapatsas. Se suojeli erästä
pääkaupungin tunnetuinta siveettömyydenpesää, mutta sitäpaitsi oli
sillä hämmästyttävä ja kerrassaan merkillinen ominaisuus. Jos aviomies
epäili vaimonsa siveyttä, virkkoi hän hänelle:

»Mennäänpä Venuksen patsaalle; jos sinä olet viaton, käy se siellä
ilmi».

Ja tosiaankin saattoivat vain kunnialliset naiset esteettä kulkea
jumalattaren kuvan ohitse. Muut huomasivat siinä silmänräpäyksessä,
jolloin lähestyivät sitä, äkkiä olevansa alasti — kukaan ei ymmärtänyt,
mikä taikavoima sen sai aikaan.

Eräs Teodoran sisarentytär sattui kerran joutumaan tämän seikan vuoksi
peräti epämiellyttävään seikkailuun. Hän matkusti ratsain tämän
kaupunginosan kautta, kun äkillinen sadekuuro pakotti hänet poikkeamaan
toiselle tielle. Kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota hän
ohjasi hevosensa kuvapatsaan luokse, ja silloin olikin hän äkkiä
kaikkien nähden ilki alasti. Perinpohjin nöyryytettynä ja vielä enemmän
vihoissaan hän revitytti tuon petollisen patsaan, mutta Bysantin
juoruakoilla oli tämän tapauksen vuoksi äärettömän hauskaa.

Kun siis häväistysjuttujen kertojat eivät ole syyttäneet Teodoraa
mistään lemmenseikkailusta hänen avioliittonsa jälkeen, ja kun hänen
yksityiselämänsä mallikelpoisuutta ei ole koskaan epäilty, johtuu se
ilmeisesti siitä, että keisarinna käyttäytyi moitteettomasti. Ja kun
viime aikoina on paljon keskusteltu tästä asiasta, niin koettakaamme
vielä kerran harkita, mitä on syytä otaksua Teodoran siveydestä.



4

TEODORAN SIVEYS


Aina siitä lähtien, kun Sardou esitti meille näytelmässään
lemmenhaluisen ja seikkailuja kaipaavan Teodoran, on oltu taipuvaisia
uskomaan, että keisarinna, joka oli valtaistuimelle noustuaankin
säilyttänyt nuoruutensa vapaat tavat ja yhä vieläkin pysynyt
kurtisaanina, ei pitänyt sopimattomana vanhoihin synteihinsä
palaamista. En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi esiintymällä Teodoran
siveyden puolustajana hänen avioliittonsa jälkeen. Paitsi sitä, että
on aina vaikea sanoa mitään varmaa tällaisista suhteista, en suinkaan
toisaalta välttämättä vaadi, että tätä korkeaa ruhtinatarta olisi
välttämättä pidettävä ehdottoman moitteettomana. Uskon mielelläni,
että hän nautti nuoruudessaan runsain mitoin elämästä, enkä tunne
olevani kuohuksissa ajatellessani sitä. Ja olettamus, että hän on
voinut myöhemminkin jatkaa samanlaista elintapaa, ei kauhistuta minua
vähääkään. Kun ajattelee tarkemmin asiaa, niin Justinianushan on ainoa,
jolla on ollut oikeus valittaa. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja
tarkempi tutkimus on Teodoralle eduksi.

Ensinnäkin on varmaa, ettei kukaan niistä historiankirjoittajista,
jotka elivät samoihin aikoihin kuin hän, eikä myöskään kukaan
seuraavilla vuosisadoilla eläneistä ole koskaan lausunut mitään
sellaista, joka olisi luonut varjon hänen yksityiselämänsä
moitteettomuuteen. Ja kuitenkin on heidän joukossaan monta sellaista,
jotka ovat voimakkain sanoin syyttäneet häntä ahneudesta, vallanhimosta
ja väkivaltaisuudesta sekä siitä suunnattomasta vaikutusvoimasta,
joka hänellä oli Justinianukseen, siitä häväistyksestä, jonka hän
aiheutti kerettiläisillä mielipiteillään y.m. Prokopioskaan, joka
on niin ylenmäärin parjannut häntä, mielihyvin esittäen hänen
nuoruudensyntejään ja tavattoman yksityiskohtaisesti kuvaillen
hänen petoksiaan, julmuuksiaan ja moninaista hävyttömyyttään
kypsyneempinä vuosina, ei panettele tätä niin syvälle vajonnutta
naista pienimmästäkään lemmenseikkailun yrityksestä avioliittoon
menon jälkeen. Uskottavana voinee pitää, ettei tuo häväistysjuttujen
kirjoittaja, jos keisarinna olisi antanut pienimmänkään aiheen hänelle,
olisi jättänyt seikkaperäisesti kertomatta hänen aviorikoksistaan.
Prokopios ei ole maininnut sellaisesta mitään -- luultavasti on asia
niin, ettei hänellä ollut mitään sanomista.

Mutta eikö hän tosiaankaan ole maininnut mitään? Jos ottaa vaivakseen
lukea huolellisesti hänen Salaiset muistelmansa, voi helposti päästä
varmuuteen siitä, ettei hän, mitä hän sitten lieneekin asiasta
ajatellut, voi esittää mitään Teodoraa vastaan, ei Teodosiuksen, ei
Petrus Barsymeen eikä edes Areobinduksen seikkailussa.

Teodosius, johon tuonnempana palaamme, oli Belisariuksen vaimon ja
keisarinnan suosikin Antoninan julkinen rakastaja. Heidän suhteensa oli
kestänyt melkein kymmenen vuotta; Teodosius oli seurannut Antoninaa
Afrikkaan, Sisiliaan ja Italiaan heikon ja rakastuneen Belisariuksen
tahtomatta avata silmiään, vaikka oli saanut monta varoitusta. Lopulta
petetty aviomies alkoi kuitenkin tuntea itsensä hieman naurettavaksi
ja päätti ryhtyä asiaan lujin kourin. Hän antoi sulkea puolisonsa
telkien taakse ja jätti poikapuolensa Fotiuksen tehtäväksi pitää
huoli äidin rakastajasta. Epäröimättä nuorimies riisti väkivallalla
Teodosiuksen siitä turvapaikasta, jonka hän oli etsinyt itselleen
Efesoksessa pyhälle Johannekselle omistetussa kirkossa ja antoi vahvan
vartioston kuljettaa hänet vankina kaukaiseen Kilikian linnaan. Kaikki
suoritettiin niin varovaisesti ja hiljaisesti, ettei kukaan tietänyt
mitä Teodosiukselle oli tapahtunut.

Nyt puuttui Teodora asiaan. Hän oli aina, niin väitettiin, antanut
suosikilleen Antoninalle anteeksi kaikki tämän harha-askeleet, koska
tämä, ja hänen kauttansa Belisarius, oli aina alistunut keisarinnan
tahtoon. Hän oli jo kerran ennen ottanut toimittaakseen Antoninalle
takaisin hänen rakastajansa, joka miehen kostoa peläten pysytteli
piilossa. Vielä ripeämmin Teodora toimi saadakseen tiedon Belisariuksen
päätöksestä. Hän oli näihin aikoihin erikoisessa kiitollisuudenvelassa
Antoninalle, joka oli tehnyt hallitsijattarelleen suuria palveluksia
Johannes Kappadokialaisen äskettäin joutuessa epäsuosioon. Levottomana
ystävättärensä vuoksi kiirehti Teodora kutsumaan Belisariuksen
Bysanttiin, jossa luuli voivansa tehokkaammin antaa apua suosikilleen,
ja ensi töikseen pakotti sotapäällikön sopimaan puolisonsa kanssa. Hän
teki vieläkin enemmän. Onnistuttuaan pääsemään selville Teodosiuksen
olinpaikasta hän toimitutti rakastajan salaa palatsiin, lähetti
seuraavana päivänä noutamaan Antoninaa ja sanoi hänelle:

»Rakas ystäväni, käsiini on joutunut kallis aarre, jonka vertaista ei
kukaan voi koskaan löytää. Jos tahdot, näytän sen sinulle ilomielin».

Herätettyään tällä tavoin Antoninan uteliaisuuden hän antoi
Teodosiuksen tulla esiin eunukkien huoneesta, jossa oli pitänyt häntä
piilossa. Helppoa on kuvitella, kuinka suuri oli hänen suosikkinsa
hämmästys, ilo ja kiitollisuus. Moneen kertaan hän nimitti keisarinnaa
pelastajakseen, hyväntekijäkseen ja hallitsijattarekseen. Varmuuden
vuoksi ja pelastaakseen rakastajan aviomiehen kostolta keisarinna antoi
Teodosiuksen jäädä palatsiin ja valvoi, että häntä kohdeltiin hyvin
sekä että hän sai hyvää ruokaa. Suunnittelipa hän jo sellaistakin, niin
väitetään, että Teodosiukselle annettaisiin korkea sotilaallinen asema,
kun tämä yht’äkkiä kuolikin punatautiin. Näin on, tarkoin selostettuna,
Prokopios itse kertonut, ja siinä on tuskin ainoatakaan piirrettä,
joka panisi uskomaan, että keisarinna olisi ryöstänyt suosikiltaan sen
rakastajan, jonka juuri oli tahtonut toimittaa hänelle takaisin. Jos
Salaisten muistelmien kirjoittaja olisi tosiaankin epäillyt jotakin
salaista lemmenseikkailua tässä jutussa, ei hän varmaankaan olisi
jättänyt monin selityksin ja varsin tietävästi siitä kertomatta.

Petrus Barsymeskin, niin väitetään, oli muka keisarinnan rakastaja. Hän
oli syyrialainen ja oli aloittanut uransa hopeakauppiaana, ja sillä
alalla hän oli pian herättänyt huomiota sen viekkauden ja julkeuden
vuoksi, jolla hän hoiti valonarkoja liikeasioitaan. Kun hän myöhemmin
oli joutunut tuomioistuimen jäseneksi, osoitti hän siinä toimessa niin
suurta kuntoa, että miellytti Teodoraa, joka antoi hänelle toimen
salaisen poliisinsa palveluksessa. Teodoran avulla pääsi hän pian
tuomioistuimen prefektin korkeaan asemaan, ja tätä nopeaa arvonnousua
selittääkseen tiesivät Konstantinopolin juorukellot, että hän oli
taikakeinoin ja loihduin noitunut keisarinnan. Mutta prefekti Petrus ei
näytä tarvinneen sellaisia keinoja päästäkseen eteenpäin maailmassa.
Hoitamalla erinomaisesti asiansa tämä oivallinen rahaministeri aina
kykeni täyttämään hallitsijansa kaikki taloudelliset vaatimukset, ja se
yksin riitti takaamaan hänelle menestyksen. Raudanlujana ja tuntematta
pienimpiäkään mielenvaivoja hän hallitsi häikäilemättömästi, hankki
rahaa kaikesta, suvaitsi kaikenlaista kiristystä ja keinotteli viljalla
niin uskomattoman julkeasti, että Justinianuksen oli pakko erottaa
hänet, kun kapina uhkasi. Keisarinna, joka oli turhaan koettanut
pelastaa suosikkiaan, suojeli häntä edelleenkin, mikä jossakin
määrin lievitti hänen onnettomuuttansa. Pian kukistumisensa jälkeen
nimitettiin tämä hyödyllinen palvelija valtion rahastonhoitajaksi, ja
tässäkin toimessaan hän osoitti erinomaista etevyyttä vähentäen menoja
ja keksien tulojatuottavia monopooleja. Tämän virkamiehen historiassa
ja hänen suhteessaan keisarinnaan ei tosiaankaan ole pienintä
lemmenseikkailun varjoakaan.

»Teodora», sanoo Prokopios, »rakasti erittäin suuresti Barsymesta».

Paitsi sitä, ettei kirjoittaja tässä käytä suinkaan sitä sanaa, joka
merkitsee kreikan kielessä »rakastaa lempien», hän on vielä nähnyt
senkin vaivan, että on lähemmin selittänyt syyt tähän keisarinnan
myötämielisyyteen.

»Teodora rakasti häntä hänen pahuutensa vuoksi, sen kovuuden tähden,
jolla hän hallitsi kansaa, ja vieläpä siitäkin syystä, että Barsymes
oli hyvin perillä niistä taikakeinoista, joita Teodora itse mielellään
käytti».

Sen enempää ei heidän suhteestaan kerrota Salaisissa muistelmissa, ja
se ei suinkaan riitä tekemään Petruksesta Teodoran rakastajaa. Hänen
menestymisensä johtui kokonaan muista syistä, ja siitä on todistuksena
se seikka, että hän säilytti yhä luottamusasemansa keisarinnan
kuoltuakin. Seitsemän vuotta Teodoran kuoleman jälkeen tuli hänestä
uudelleen tuomioistuimen prefekti, ja kansan vihasta huolimatta tämä
oivallinen ja nöyrä palvelija nautti Justinianuksen vähentymätöntä
suosiota.

Mitä tulee Areobindukseen, tämä nuori barbaari oli erikoisen kaunis
mies, jolla oli toimi Teodoran hovissa. Prokopios mainitsee, että
keisarinnan epäiltiin olevan hyvin ihastunut häneen. Mutta erikoisesti
on pantava merkille, että Salaisten muistelmien tekijä, joka on
muuten niin valmis esittämään vakuutuksia ja väitteitä, ei uskalla
tässä tapauksessa vastata sanojensa totuudesta. On varsin helppoa
päätellä, kuinka paljon arvoa voi antaa sellaiselle jutulle, jota
lentokirjasen kyhääjä itse pitää perättömänä huhuna, joka tapauksessa
hänen kertomuksestaan käy ilmi, että jos Teodora onkin tuntenut
lämpimämpiä tunteita Areobindusta kohtaan, hän pani kaikkensa
liikkeelle syrjäyttääkseen oikein silmäänpistävästi tuon nuoren miehen
ja toimittaakseen hänet lopulta kokonaan pois näkyvistään pitäen
tärkeimpänä sitä, että »voisi puhdistautua kaikista epäluuloista»,
niinkuin alkuperäisen tekstin sanat kuuluvat. Sen sijaan, että häntä
moititaan heikkoudesta, pitäisi päin vastoin oikeudenmukaisesti ylistää
häntä lujasta vastustusvoimastaan.

Ja vaikka Prokopios ilmeisesti ja selvästi syyttääkin häntä siitä, että
hänellä on ollut rakastajia, voidaan kuitenkin pitäviä todistuksia
esittää hänen väitteitänsä vastaan. Niinkuin Sardou sattuvasti
lausuu, »ei millään Prokopioksen väitteisiin nojautuvalla jutulla
ole sen enempää historiallista arvoa kuin vallankumouksellisilla
lentolehdillä». Juuri sen vuoksi on melkoinen merkitys sillä
tosiasialla, etteivät Salaiset muistelmat koeta todistaa Teodoraa
syylliseksi ainoaankaan lemmenseikkailuun.

Tästä en suinkaan halua tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä Teodoran
eduksi. Paitsi sitä, ettei hän enää ollut aivan nuori valtaistuimelle
noustessaan — hän oli noin kolmenkymmenen vuotias, ja sen ikäisenä
alkaa itämaalainen nainen tulla vanhaksi — eikä myöskään kovinkaan
nuori niihin aikoihin, jolloin olisi voinut ottaa rakastajakseen
Teodosiuksen tai Petrus Barsymeen — silloin hän nimittäin oli melkein
viidenviidettä vuotias — hän oli muuten aivan liian älykäs ja liian
kunnianhimoinen pannakseen lemmenseikkailujen vuoksi vaaranalaiseksi
asemansa, johon oli onnistunut ponnistautumaan. Voidakseen säilyttää
hallussaan korkeimman vallan hänen kannatti käyttäytyä jossakin määrin
varovasti, ja Teodoran moitteettomasta elämästä oli ehkä luettava yhtä
paljon kunniaa hänen käytännölliselle älylleen kuin siveydelleen.

Mutta jos ottaa vaivakseen tarkemmin tutustua keisarinnan
psykologiaan, osoittavat kuitenkin muutamat piirteet, että hänen
mallikelpoisen käytöksensä perusteena oli jotakin muutakin kuin
itsekästä teeskentelyä, ja minä puolestani uskon mielelläni, että
hän tunsi jonkinlaista katumusta ja vastenmielisyyttä entisyyttään
kohtaan. Hän esiintyi julkisen moraalin ankarana vartijana, valvoi
erittäin tarkasti, että avioliiton pyhiä siteitä kunnioitettiin,
eikä kannattanut rakkausseikkailuja, vaikka Salaiset muistelmat niin
väittävät. Hän piti aina hyvää huolta niistä onnettomista, jotka olivat
paremminkin puutteesta kuin synnillisestä himosta joutuneet turmioon,
ja toimi innokkaasti heidän pelastamisekseen ja kohottamisekseen. »Koko
elämänsä ajan», niinkuin eräs hänen aikalaisensa sanoo, »hän tunsi
voimakasta luonnonvetoa kaikkien niitten naisten pelastamiseen, jotka
olivat joutuneet onnettomuuteen». Surikohan hän kenties sitä, ettei
hänen oma nuoruutensa ollut sen paremmin suojeltu maailman turmelusta
ja puutteen houkutuksia vastaan? Minä puolestani olen sitä mieltä,
että Teodoraa tyydytti kurtisaanin elämä paljoa vähemmän kuin mitä
Prokopios tahtoo lukijoilleen uskotella. Hän eli kurtisaanina siksi,
että se oli melkein välttämätön seuraus hänen näyttelijätärammatistaan,
mutta pian hän väsyi siihen. Hyvissä ajoin johti uskonto hänet katumaan
entisyyttään, ja siitä lähtien hän pysyi kaiken ikänsä syvästi ja
vilpittömästi hurskaana. Ja hänen kunnianhimonsakin edisti tätä
muutosta. Kun tämä erikoisen lahjakas ja harvinaisen älykäs sekä
lujatahtoinen nainen nousi valtaistuimelle, oli näin vallanhimoisella
ja kiihkomielisellä olennolla, joka ikävöi valtaa niin suunnattomasti,
muuta ajattelemista kuin arkipäiväisten lemmenseikkailujen
harrastaminen. Hänellä oli muutamia niitä erikoisia ominaisuuksia,
jotka oikeuttavat tavoittelemaan korkeinta valtaa. Hän oli uskomattoman
lujatahtoinen, miehekkään päättäväinen ja niin kylmäverinen, että
näytti kykenevän selviytymään kaikkein suurimmistakin vaikeuksista.
Hän tahtoi olla keisarinna, mutta ei suuruutensa huumaama ja laiska
keisarinna. Yksikolmatta vuotta hän hallitsi Justinianuksen rinnalla
ja johti valtakunnan asioita yhtä paljon kuin puolisonsa, kenties
enemmänkin, ja koko hänen valtakaudelleen oli tunnusmerkillistä
omituinen hyvän ja pahan, naisellisen kiihkomielisyyden ja
valtiomiesvoiman sekoitus. Hän oli levoton ja monimutkainen
olento, usein sekaannusta aiheuttava, mutta aina yhtä muuttumaton
lumousvoimaltaan.



5

VIHREÄT JA SINISET. NIKA-KAPINA


Tammikuussa v. 532 oli Konstantinopolissa hyvin rauhatonta.
Sirkuspuolueitten välinen jännitys oli entistäkin vaarallisempi.

Valtaistuimelle noustuaan Teodora oli vihreitä kohtaan tuntemassaan
vihassa sallinut sinisten rajattoman vapaasti harjoittaa mitä pahimpia
väkivallantekoja. Justinianus ilmaisi turhaan tyytymättömyytensä —
lopulta taipui hän kuitenkin aina puolisonsa tahtoon. Ja jos hän
joskus päättikin käydä lujasti käsiksi asioihin, täytyi hänen pian
mukautua Teodoran suuttumuksen ja moitteitten pakottamana. Siniset,
jotka tunsivat olevansa varmassa turvassa keisarinnan suojelemina,
tottuivat vähitellen mitä häikäilemättömimpään julkeuteen. Jos
joku virkamies ei miellyttänyt heitä, jos joku maaherra uskalsi
esiintyä heidän liiallista rohkeuttaan vastustaen, pani puolue heti
toimeen levottomuuksia ja vaati metelöiden ja hälisten keisaria
rankaisemaan heidän vihollistaan. Erään itämaalaisen aatelismiehen,
joka oli uskaltanut ruoskituttaa muutamia siniseen puolueeseen
kuuluvia rettelöitsijöitä, täytyi itsensä alistua samaan häpeälliseen
rangaistukseen Antiokian suurella torilla. Eräs kilikialainen prefekti,
joka oli mestauttanut kaksi hänen kimppuunsa kadulla Anazarbassa ase
kädessä hyökännyttä sinistä, ristiinnaulittiin Teodoran käskystä
maakuntansa pääkaupungissa, rangaistukseksi siitä, että oli koettanut
pitää lakia pyhänä. Konstantinopolissa tehtiin murhia keskellä päivää.
Palatsin porttien luona, aivan keisarin nähden hyökkäsivät siniset
miekka kädessä vastustajiensa kimppuun. Ja jollei hallitsija sattumalta
näyttänyt tarpeeksi halukkaalta ottamaan huomioon heidän valituksiaan,
jos hän näytti taipuvaiselta rupeamaan jonkun sellaisen suojelijaksi,
jota kohtaan heillä mielestään oli syytä tuntea tyytymättömyyttä,
jakoivat he itse epäröimättä oikeutta, hyökkäsivät vihollisensa
kimppuun, kun tämä tuli ulos keisarin vastaanottohuoneesta, löivät
hänet tajuttomaksi ja jättivät usein siihen paikkaan kuolemaan. Poliisi
oli voimaton eikä uskaltanut käydä käsiksi metelöitsijöihin, ja jos
se joskus yritti tulla väliin, torjuivat sinisen puolueen jäsenet sen
asevoimin loitommalle.

Eniten kuitenkin kärjisti tilannetta se seikka, että vihreät, joita
suututti hovin puolueellisuus, alkoivat antaa pyrkimyksilleen
poliittista väriä. Monet heistä pysyivät uskollisina entisen
suojelijansa keisari Anastasiuksen perheelle, jonka jäsenistä kaksi
veljenpoikaa — Hypatios ja Pompeios — asui pääkaupungissa, ja
osoittivat julkista vihamielisyyttä uutta hallitsijasukua kohtaan.
Hallitus oli joutunut toisaalta sinisten vaateliaan ja hirmuvaltaisen
ystävyyden, toisaalta vihreitten huonosti salatun nurjamielisyyden
väliin, ja oli nyt aika pahassa pulassa. Sen oli hyvin vaikea ylläpitää
järjestystä, ja se oli täydellä syyllä alituisessa levottomuuden
tilassa peläten pienenkin sattuman liittävän puolueet yhteen. Kaiken
lisäksi vallitsi yleinen tyytymättömyys kahden tärkeimmän ministerin
kvestori Triboniuksen ja pretoriaaniprefekti Johannes Kappadokialaisen
hallitusta ja kiristyksiä vastaan. Ensinmainittu, joka oli etevä
oppinut ja erinomainen juristi, mutta tavattoman ahne ja rahasta valmis
mihin tahansa, kävi häpeämättömästi kauppaa oikeudella vääristellen
lakia asiakkaittensa tarpeen ja anteliaisuuden mukaan. Toinen, joka oli
taitava virkamies, mutta kova, häikäilemätön ja karkea luonteeltaan,
ei kammonnut mitään keinoa, kun oli kysymyksessä varojen hankkiminen
alamaisilta keisarillisen hovin menoihin; hän kidutti usein kuoliaaksi
henkilöitä, joitten epäili tahtovan kätkeä omaisuutensa, ja salli
kätyriensä suorittaa miten väkivaltaisia tekoja tahansa. Molemmat
nämä yleisesti inhotut miehet olivat keisarin suuressa suosiossa,
sillä hän tunsi heidän uskollisuutensa ja osasi antaa arvoa heidän
palveluksilleen. Mutta kaikesta tästä oli seurauksena erittäin
vaarallinen kuohumistila, joka johti Nika-kapinan nimellä tunnettuun
peloittavaan meteliin. Alkaen ensin sirkuksessa se levisi pian yli koko
kaupungin ja oli vähällä kaataa kumoon Justinianuksen keisari-istuimen.

Sunnuntaina tammik. 11 p:nä v. 532 oli hippodromissa tavanmukaiset
kilpa-ajot. Keisari oli läsnä, ja epäilemättä oli Teodorakin
seurueineen ja ylhäisönaisista kokoonpantuine hoveineen asettunut
näkymättömänä Stefaninkirkon ristikoilla varustettujen ikkunoitten
taakse, mistä oli näköala sirkukseen. Tässä itämaalaisia tapoja
suosivassa hovissa ei keisarinnan sopinut liian usein näyttäytyä
julkisesti.

Kansanjoukko oli levoton. Lähinnä edellisinä päivinä oli kaupungissa
murhattu monta henkilöä. Varsinkin oli vihreillä mielestään syytä
valittaa sitä puolueellisuutta, jota eräs palatsin virkamies, ylin
kamariherra Kalopodios oli osoittanut. Niiltä penkkiriveiltä, joilla
vihreät istuivat, kuului lakkaamatta hurjaa huutoa ja kirkunaa,
niin että Justinianus, joka lopulta tuli kärsimättömäksi, käski
vieressään seisovan airuen puhutella kansaa ja kysyä, mistä syystä
oltiin suutuksissa. Vieläkin on tallella alkuperäinen pöytäkirja siitä
omituisesta keskustelusta, joka nyt seurasi vihreitten puheenjohtajan
ja keisarin välillä. Se on omituisimpia tuolta ajalta säilyneitä
asiapapereita ja kuvastaa mitä luonteenomaisimmin bysanttilaisia tapoja
ja sitä vallattomuutta, johon tuo vieläkin roomalaisen syntyperänsä
muistava rahvas saattoi antautua hippodromissa kaikkivaltiaan keisarin
läsnäollessa.

Vihreät eivät olleet aluksi henkilökohtaisesta kunnioituksesta keisaria
kohtaan uskaltaneet juuri muuta kuin hämärin vihjauksin mainita
vainoojiansa, mutta sitten he kuitenkin pian kiihtyivät kovasti. He
sanoivat Kalopodiosta peittelemättä pyövelikseen ja uhkasivat Jumalan
kostolla jokaista, joka vastedes uskaltaisi loukata heitä.

»Ette siis ole tulleet tänne näytelmää katsomaan», antoi arkaan kohtaan
haavoittunut Justinianus huutaa heille, »vaan hallitusta herjaamaan».

Äänensävy muuttuu nyt kummallakin puolella yhä uhkaavammaksi.

»Vaietkaa», karjuu keisarillinen airut, »te juutalaiset, manikealaiset
ja samarialaiset! Vaietkaa, tai päänne hakataan poikki!»

»Judas, pyöveli, murhamies!» huutavat kiihtyneet vihreät vastaan.
»Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän
valoa, jotta hän ei olisi siittänyt murhamiestä maailmaan!»

Ivaa sekaantuu loukkauksiin, järkipuhetta parjaussanojen joukkoon.
Vihreät valittavat kiihkeästi, että heidät on suljettu pois palatsista
ja hallituksesta, että heiltä on riistetty kaikki oikeudet, sekä että
he ovat joka asiassa riippuvaisia viranomaisten mielivallasta.

Ja tietenkin he saattoivat sinisten tekemät murhat hallitsijan tiedoksi
huutaen:

»Sinä annat murhata meitä ja sitten vielä käsket rankaisemaan meitä!»

Keskellä hälinää esiintyvät sinisetkin näyttämöllä ja tukevat airuen
sanoja huudoillaan.

»Raukat, herjaajat, Jumalan viholliset, ettekö jo osaa vaieta?»

»Jos sinä käsket, keisari», vastaavat vihreät, »niin vaikenemme, oi
korkein hallitsijamme, mutta vastoin tahtoamme. Tiedämme kaiken,
kuuletko, kaiken! Mutta hyvä on, me vaikenemme. Hyvää yötä! Oikeus,
sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme, me rupeamme
juutalaisiksi. On kuitenkin parempi olla pakana kuin sininen».

Ja yhtenä ryhmänä lähtivät vihreät hippodromista. Se oli verisin
loukkaus, mikä voi tulla keisarillisen majesteetin osaksi.

Raivoavan kansanjoukon hajaantuessa sirkuksesta kaduille Justinianus
palasi palatsiinsa. Hän ajatteli mielessään, että sinisten uskollisuus,
niinkuin tavallisestikin, vaimentaisi pian toisen puolueen vihan.

Onnettomuudeksi teki nyt kuitenkin kaupunginprefekti Eudemon tyhmyyden.
Innon puuskassa hän oli vangituttanut joukon puoluepukareita, ja
ottamatta selvää, mihin puolueeseen he kuuluivat, hän tuomitsi heistä
neljä mestattavaksi ja kolme hirtettäväksi. Kolmen viimeksimainitun
suhteen hoiti pyöveli kuitenkin asiansa huonosti; kolme kertaa katkesi
nimittäin nuora uhrien painosta. Silloin alkoivat katselijajoukot
rukoilla armoa tuomituille, lopuksi heidät vapautettiin väkivallalla,
ja erään naapuriluostarin munkit ottivat heidät turvaan kirkkoonsa.

Nyt kävi kuitenkin ilmi, että yksi vangeista oli vihreä ja toinen
sininen. Yhteinen vaara lähensi silloin molempia puolueita toisiinsa.
Tämä kävi selvästi näkyviin hippodromissa seuraavana päivänä. Vihreät
ja siniset vaativat yhteen ääneen ja itsepintaisesti, että keisarin
oli armahdettava rikolliset, mutta tämä ei tahtonut kuulla sellaisesta
puhuttavankaan. Se oli tavattoman varomatonta. Vanhaa uskollisuuden
ilmauksena käytettyä huutoa: »Voitto keisari Justinianukselle!»
seurasivat nyt mielettömät huudot: »Eläkööt kauan vihreät ja siniset,
joita kärsimys yhdistää!» Kapinalliset syöksyivät ulos ottaen
yhteiseksi tunnussanakseen Nika (voitto!) — tällä nimellä onkin
kapina historiassa tunnettu — ja hajaantuivat kaikkialle kaupungille.
Rynnätään sisään kaupunginprefektin virastoon ja vaaditaan prefektiä
vapauttamaan vangit. Kun hän kieltäytyy, sytytetään hänen palatsinsa
tuleen, hyökätään vankilaan, vapautetaan vangit, surmataan sotilaat,
jotka koettavat palauttaa järjestystä, ja koko yön harhailevat
kiihtyneet joukot kaupungin katuja etsien ja surmaten niitä virkamiehiä
jotka ovat herättäneet suuttumusta.

Seuraavana päivänä, tammik. 14:ntenä, lähestyi kansanjoukko palatsin
portteja ja vaati haltuunsa ylintä kamariherraa Kalopodiosta, prefekti
Eudemonia ja ennen kaikkea keisarin molempia neuvonantajia Johannes
Kappadokialaista ja Triboniusta. Justinianus myöntyi, hän nimitti
Basilideen kvestoriksi ja Fokaksen pretoriaanien päälliköksi, ja
nähdessään kansan riemun ja kiitollisuuden, kun uudet ministerit
näyttäytyivät, hän luuli hetkisen onnistuneensa vaimentamaan uhkaavan
myrskyn. Mutta keisarin myöntyminen tapahtui liian myöhään, se vain
yllytti raivoavaa joukkoa ja sai sen käsittämään voimansa. Kapina
kasvoi vallankumoukseksi.

Aina tähän asti oli kuitenkin kansan järkevä aines pysytellyt syrjässä
tapausten kulusta, eikä kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Justinianus
luuli voivansa ryhtyä voimakeinoihin. 15 p:nä hän päästi barbaariset
kaartinsotilaansa Belisariuksen komentamina kapinallisia vastaan.
Onnettomuudeksi nämä raa’at palkkasoturit kävivät Sofian kirkon pappien
kimppuun, jotka olivat lähteneet kirkosta pyhäinjäännökset käsissään
koettaakseen erottaa taistelevia. Tällaisen pyhyydenloukkauksen
näkeminen saattoi uskollisina pysyneetkin raivoihinsa. Joka ikkunasta,
joka pengermältä ja katolta sinkoili satamalla kattotiiliä ja kiviä
joukkojen päälle ja naiset, jotka varsinkin olivat suunniltaan, ottivat
aktiivisesti osaa taisteluun. Sotilaat menettivät itsehillintänsä
ja peräytyivät palatsia kohti, ja heidän pakoaan jouduttaakseen
voittava kansanjoukko sytytti tuleen monta lähistöllä olevaa julkista
rakennusta. Senaatin talo, Zeuxipposkylpylä ja Sofian kirkko joutuivat
liekkien uhriksi; keisarin palatsikin oli vaarassa, sen etupihan
rakennuksissa riehui tuli samoin kuin kaartin kasarmeissakin. Kolme
päivää hävitti tuli voimakkaan myrskyn auttamana kaupunkia ja tuhosi
Irenen kirkon, Aleksanterin kylpylän, Sampsonin sairaalan, joka paloi
potilaineen päivineen, basaarimyymälät, joukon komeita palatseja ja
yksityisrakennuksia sekä kokonaisen kaupunginosan, joka oli kaikkein
kauneimpia ja ulottui Augusteontorilta Konstantinuksen Forumille
asti. Enemmän kuin neljännes koko kaupungista oli tuhkana, ja mustien
rauniokasojen, palaneista rakennuksista jääneitten pirstaleitten sekä
kitkerien savupilvien keskellä, mikä teki kaupungissa asumisen melkein
mahdottomaksi, ruumiitten peittämillä kaduilla, jossa näkyi paljon
kuolleita naisiakin, jatkui taistelu. Ryöstö ja polttaminen rehoittivat
rajattomasti, ja rauhalliset asukkaat pakenivat joukoittain Bosporin
toiselle rannalle.

Palatsissa oli hämminki suuri. Vaikka olikin kiireesti komennettu
lisäväkeä lähiseudun joukko-osastoista, oli kuitenkin puute miehistä.
Kaartin sotaväenosastot, koreat paraatisotilaat, jotka eivät olleet
kovinkaan halukkaita lyömään ja iskemään, olivat kaikkina aikoina
olleet peräti keskinkertaisia taisteluvoimia, ja sitä paitsi ei heidän
uskollisuuteensakaan ollut paljoa luottamista. Sotilaiden valtavan
suuri enemmistö odotteli tapausten kehitystä ratkaistakseen sen mukaan
kantansa, pysytteli puolueettomana keisarin ja kapinallisten välillä
ja lamautti puolustuksen epävarmalla asenteellaan. Justinianus ei
voinut luottaa muihin kuin muutamiin vanhempiin rykmentteihin, jotka
olivat hiljattain palanneet Persiasta Belisariuksen mukana, sekä
niihin sotavanhuksiin, jotka muodostivat kenraalin henkivartioston
— hyvä jos niitä oli kaiken kaikkiaan pari kolme tuhatta miestä —
sekä Munduksen kolmeentuhanteen heruliin, jotka olivat parastaikaa
ohimatkalla Konstantinopolissa, henkivartijoihinsa ja kamariherroihinsa
sekä lopuksi pieneen uskollisina pysyneitten joukkoon. Se ei merkinnyt
paljoa kokonaista kapinoivaa kaupunkia vastaan. Äärimmäisen hermostunut
keisari näyttikin yhä ilmeisemmin menettävän itsehillintänsä ja
pelkäävän joka taholla ympärillään olevan salaliittolaisia ja
murhamiehiä. Heti kapinan alettua olivat Anastasiuksen veljenpojat
Hypatios ja Pompeios tulleet palatsiin vakuuttamaan uskollisuuttaan,
mutta heidän rukouksistaan huolimatta Justinianus käski heidän palata
kotiin. Hän ei käsittänyt lahjoittavansa tällä tavoin kapinallisille
juuri sen, mitä heiltä puuttui, nimittäin johtajat.

Tammik. 18:ntena, kapinan kuudentena päivänä, ryhtyi Justinianus, joka
ei ollut nukkunut vähääkään, voimanponnistukseen. Niitten salakäytävien
kautta, jotka johtivat palatsista keisarilliseen aitioon, hän lähti
hippodromiin, avautti puhujalavalle vievät kupariovet, astui esiin
pitäen evankeliumeja kädessään sekä lupasi juhlallisesti antaa anteeksi
kaikille, jos kapinalliset laskisivat aseet käsistään.

»Minä yksin olen kaikkeen syyllinen», hän sanoi nöyrästi. »Syntini
saivat minut kieltämään teiltä sen, mitä pyysitte hippodromissa».

Jotkut hajanaiset hyvähuudot seurasivat näitä sanoja, mutta ne
hukkuivat joka taholta kaikuviin herjaussanoihin:

»Valehtelija, aasi, valapatto!»

Kiviä lenteli keisarilliselle puhujaparvekkeelle, häväistyssanoja
huudettiin Justinianuksesta ja Teodorasta. Mitään muuta ei ollut
tehtävissä kuin peräytyä.

Mitä oli saattanut odottaa, tapahtuikin nyt. Kansa, jonka piti valita
itselleen uusi hallitsija ja joka jo monta päivää oli huutanut
Hypatioksen nimeä, lähti hänen palatsiinsa, jonne Justinianus oli
käskenyt hänen palata. Turhaan takertui hänen puolisonsa Maria kiinni
hänen vaatteisiinsa ja huusi itkien, että he vievät hänen puolisonsa
kuolemaan, sekä rukoili hänen ystäviään tulemaan apuun. Turhaan koetti
Hypatios itse puolustaa itseään. Haltiotilaan joutunut joukko kuljettaa
hänet mukanaan Konstantinuksen Forumille, siellä hänet nostetaan
kilvelle, hänen otsalleen pannaan diadeemiksi sotilaan kaulaketju,
hänet koristellaan keisarin arvomerkeillä ja keisarinviitalla,
jotka on anastettu palatsin valloitettua osaa ryöstettäessä. Uusi
hallitsija etunenässä ryntää joukko hippodromiin ja nostaa Hypatioksen
keisarilliseen aitioon, minkä jälkeen kapinan johtomiehet alkavat
muutamien viisaitten miesten neuvoista välittämättä tuumia, kuinka
parhaiten saataisiin palatsi rynnäköllä vallatuksi. Joka taholta
liittyi kapinallisten puolueeseen lisää tyytymättömiä ja epätietoisia,
monet senaattorit ja ylimykset ilmoittivat julkisesti kannattavansa
Anastasiuksen veljenpoikaa, ja kaupungilla kierteli jo sellainen huhu,
että Justinianus ja Teodora olivat paenneet. Vihreitten puolueeseen
kuuluvat nuoret miehet kiertelivät asestettuina kaikkialla kaupungissa
ja uskoivat voiton taatuksi, minkä vuoksi hätääntynyt Hypatioskin alkoi
uudelleen toivoa.

Oli tammik. 18:nnen päivän iltapuoli. Ratkaiseva hetki oli tullut.
»Koko keisarikunta», sanoo eräs silloin elänyt henkilö, »näytti
olevan perikatonsa partaalla». Kaupunki paloi, hippodromissa osoitti
kansanjoukko suosiotaan Hypatiokselle ja herjasi Justinianusta ja
Teodoraa, palatsi oli joutumassa kapinallisten haltuun. Keisari,
joka oli menettänyt toivonsa ja apukeinonsa, ei enää uskonut
voivansa kukistaa kapinaa ja pelkäsi jo, ettei hänen henkensäkään
enää ollut turvassa. Palatsin ja meren välissä olevien puutarhojen
kautta kuljetettiin aluksiin kalleuksia keisarin aarrekammiosta,
ja Justinianus aikoi itse paeta samaa tietä. Keisari neuvotteli
korkeimpain neuvoskunnassa viimeisten uskollistensa Belisariuksen,
Munduksen, Konstantioluksen, Basilideen, muutamien palvelijoiden
ja kamariherrain kanssa. Teodorakin oli läsnä neuvottelussa. Tuona
surkeana päivänä, jolloin epätoivoinen ja neuvoton Justinianus ei
nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paon, jolloin hänen ministerinsä
ja kenraalinsa osoittivat samaa horjuvaisuutta kuin hänkin, oli
Teodora ainoa, joka pysyi levollisena ja luottavaisena keskellä
yleistä mielenmasennusta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta
äkkiä hän nousi kesken toisten äänettömyyttä ja muistutti heidän
raukkamaisuutensa katkeroittamana keisaria ja ministerejä, jotka näin
hylkäsivät hänet, heidän velvollisuuksistaan.

»Vaikkapa ei olisikaan jäljellä mitään muuta keinoa kuin pako», hän
sanoi, »en sittenkään pakenisi. Ne, joilla on ollut kruunu päässään,
eivät saa enää elää menetettyään sen. En tahdo elää päivääkään sen
hetken jälkeen, jolloin minua ei enää puhutella keisarinnaksi. Jos
tahdot paeta, Caesar, niin tee se, sinulla on rahaa, laivat ovat
valmiina, meri on avoinna. Minä jään. Rakastan vanhaa väitettä, että
purppura on suloinen käärinliina».

Sinä päivänä Teodora pelasti valtaistuimen Justinianukselle, ja tässä
kaikki voimat vaativassa taistelussa, jolloin sekä hänen valtakuntansa
että henkensä olivat pelissä, kohosi hän kunnianhimonsa tukemana
sankarilliseen suuruuteen.

Hänen tarmokas puheensa sai Justinianuksen ja hänen neuvonantajansa
uudelleen rohkaisemaan mielensä. Sillä aikaa kuin viekas Narses,
keisarinnan uskottu, otti tehtäväkseen erottaa siniset muista
kapinallisista ja onnistuikin siinä rahan voimalla, ja kun tämän
hajaantumisen vuoksi alkoi syntyä erimielisyyttä vallankumouksellisten
keskuudessa ja kun ruvettiin jo uudelleen kuulemaan keisarille
uskollisten suosionhuutoja: »Eläköön Justinianus! Herra, varjele
Justinianusta ja Teodoraa!», valmistivat Belisarius ja Mundus
hyökkäystä hippodromia vastaan. Suitsuavien raunioitten kautta
Belisarius koetti sotilaineen tunkeutua keisarin aitioon, jossa
Hypatios oleskeli, mutta kaartinsotilaat, joilla oli hallussaan
Kathismapalatsi, kieltäytyivät tottelemasta häntä ja pysyivät
itsepintaisesti puolueettomina. Epätoivoissaan kenraali palasi
palatsiin pitäen asiaa lopullisesti menetettynä, ja tällä kertaa
täytyi Justinianuksen koettaa rohkaista häntä. Vihdoin onnistui
Belisariuksen suurella vaivalla raivata itselleen tie sinisten porttien
kautta areenalle ja miekka kädessä hyökätä kapinallisia vastaan.
Taistelun hälinä houkutteli paikalle toimekkaan Munduksenkin, joka
oli vain odottanut tätä merkkiä. Hän hyökkäsi nyt barbaarijoukkoineen
vastakkaiselta puolelta hippodromiin raivaten itselleen sisäänpääsyn
siitä portista, jota sanottiin Kuolleitten portiksi. Sillä välin kuin
keisarilliset joukot antoivat ylhäältä amfiteatterin kävelykäytäviltä
nuolisateen suuntautua kansanjoukkoon, raivasivat toiset miekka
kädessä itselleen verisen tien tiheässä seisovan ja turvattoman lauman
lävitse. Nyt syntyi hirveä pakokauhu. Mutta pakoyritykset olivat
turhia, sillä joka taholla oli toisia vastassa. Turhaan tehtiin
vastarintaa; Belisariuksen vanhat sotilaat löivät kaikki maahan eivätkä
antaneet kenellekään armoa. Iltaan asti kesti säälimätöntä teurastusta
sotilaiden lävistäessä aseillaan kaikki, jotka joutuivat heidän
ulottuvilleen. Iltamyöhällä, kun verilöyly loppui, makasi muutamien
todistajien lausunnon mukaan enemmän kuin kolmekymmentätuhatta, toisten
mukaan taas melkein viisikymmentätuhatta ruumista hajallaan hippodromin
verisellä tantereella.

Hypatios, jonka kaksi keisarin veljenpoikaa vangitsi kenenkään hänen
kannattajansa uskaltamatta kohottaa sormeakaan hänen avukseen,
vietiin yhdessä serkkunsa Pompeioksen kanssa Justinianuksen eteen.
Pompeios, joka oli heikko raukka ja kykenemätön kestämään tällaisia
onnettomuuksia, rukoili ja itki, vähän voimakkaampi Hypatios taas
vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kansan tehneen hänelle väkivaltaa
sekä lisäsi, että hän, käskiessään kapinallisten lähteä hippodromiin,
oli vain tahtonut siten saattaa heidät turvattomina Justinianuksen
käsiin. Tämä oli totta, mutta onnettomuudeksi Hypatioksen sanansaattaja
ei ollut voinut löytää tietä keisarin palatsin monissa sokkeloissa.
Justinianus, joka oli nyt saanut takaisin kylmäverisyytensä, vastasi
armonpyytäjille julman ivallisesti:

»Hyvä on, mutta koska teillä on sellainen vaikutusvalta näihin miehiin,
olisitte menetelleet oikein, jos olisitte käyttäneet sitä, ennenkuin
poltitte pääkaupunkini».

Seuraavana päivänä hän mestautti heidät. Heidän ruumiinsa heitettiin
Bosporiin.

Sanotaan, että Justinianus kenties olisi kuitenkin antanut heille
anteeksi ja pitänyt riittävänä rangaistuksena sitä kauheaa verilöylyä,
joka päätti kuusipäiväisen metelin. Mutta Teodora, jonka luonne oli
paljon julmempi ja leppymättömämpi, vaati kuolemanrangaistusta. Hän
oli, kertoo eräs aikalainen, vannonut Jumalan pyhässä nimessä ja
oman päänsä kautta, ettei säästäisi kapinallisten johtajia, ja hänen
oli onnistunut kiristää keisarilta samanlainen vala. Hän vaati, että
annettu lupaus oli pidettävä, ja häntä täytyi totella.

Toisiakin ankaroita rangaistuksia seurasi. Joukko ylimyksiä ja
senaattoreja, jotka olivat kapinan aikana saattaneet itsensä huonoon
valoon, tuomittiin kuolemaan tai maanpakoon, heidän omaisuutensa
takavarikoitiin ja siirrettiin keisarin aarrekammioon tai jaettiin
palkintoina hallitsijaparin kannattajille. Erikoisen julmasti
vainottiin niitä, jotka tavalla tai toisella tuntuivat pettäneen
laillisen hallituksen, hovimiehiä, jotka olivat epäilleet sen
vallassapysymistä, kaartinsotilaita, jotka olivat epäröineet puolustaa
sitä, sinisen puolueen jäseniä, jotka olivat yhtyneet vihreihin.
Keisarin käskystä pani kaupunginprefekti toimeen pitkäaikaisen
tutkimuksen, ja pääkaupungissa vallitsi hirmuvalta.

Kapina oli kukistettu, ja Justinianus voi täydellä syyllä kuuluttaa
siinä julistuksessa, jota hän antoi jakaa kaikissa valtakuntansa
kaupungeissa, että hän oli voittanut vallananastajat, jotka olivat
nousseet häntä vastaan. Mutta ennen kaikkea oli hänen kiitettävä
Teodoraa voitostaan, ja sen vuoksi merkitseekin Nika-kapina
käännekohtaa keisarinnan elämässä. Noina kohtalokkaina päivinä hän
kunnostautui valtiomiehenä ja osoittautui paljon kylmäverisemmäksi
ja lujatahtoisemmaksi kuin miehensä. Täten hän oli, niinkuin
sattuvasti on sanottu, todenteolla ansainnut sen paikan keisarin
neuvoskunnassa, josta hänen oli tähän asti kenties ollut kiitettävä
vain keisarin heikkoutta. Teodora sai pitää sen yhä edelleenkin,
eikä kiitollinen Justinianus ajatellutkaan ottaa sitä häneltä pois.
Ja koska keisarinnalla oli kykyä ja ymmärrystä, kun suuret asiat
olivat kysymyksessä, sekä selvänäköinen ja johdonmukainen käsitys
niitten kehityksestä, oikea arvostelukyky valtion asioissa ja
erehtymätön vaisto eri mahdollisuuksia harkitessaan, ei hän ainoastaan
ohjannut asioita kuin hallitsijatar, jolla on käytettävänään kaikki
keisarillisen aseman voimakeinot, vaan hän hallitsikin hyvin.



6

TEODORAN HALLITUS


Eräässä Justinianukselle omistetussa runoelmassa, joka kirjoitettiin
noin viisitoista vuotta Teodoran kuoleman jälkeen ja jossa ylistetään
»erinomaista, kaunista ja viisasta hallitsijatarta», huomautti Paulus
Silentiarius, hovimies ja runoilija, kuinka Teodora oli elinaikansa
ollut puolisonsa toimelias auttaja kaikissa suurissa yrityksissä.
Kaikki senaikaiset kirjailijat kertovat yhtäpitävästi, että keisarinna
käytti epäröimättä sitä rajatonta valtaa, jonka keisari oli antanut
hänelle, että hän ehkä vieläkin pontevammin kuin keisari turvautui
siihen; ja Justinianus itsekin on joskus julkisesti maininnut
siitä. Vuonna 535 julkaisemansa suuren käskykirjeen alussa, jolla
keisarikunnan koko hallitus järjestettiin uudelleen ja joka on
keisarikunnan tärkeimpiä asiakirjoja, Justinianus suvaitsee ilmoittaa,
että hän on tälläkin kerralla ennen päätöksen tekemistä neuvotellut
»kaikkein kunnianarvoisimman puolisonsa kanssa, jonka Jumala on
hänelle antanut». Viimeiseen hetkeen asti intohimoisesti rakastuneena
siihen naiseen, jota hän nuorena oli jumaloinut, hänen suuren älynsä
ja voimakkaan tahtonsa hallitsemana, Justinianus ei voinut koskaan
kieltää häneltä mitään, ei kunnian loistoa eikä oikeutta korkeimman
vallan käyttöön. Niiden yhdenkolmatta vuoden aikana, jotka Teodora
hallitsi, oli hänellä osuutensa kaikessa, hallituksessa, johon hän
sijoitti suosikkejaan, diplomatiassa, politiikassa, kirkossa. Ja vaikka
hänen vaikutuksensa joissakin kohdin olikin epäedullinen, vaikka
hänen ahneutensa, hänen väkivaltaisuutensa ja ylpeytensä, jotka vielä
korostivat samoja keisarinkin ominaisuuksia, joskus aiheuttivatkin
valitettavia toimenpiteitä, ei sovi unohtaa, että hän usein osoitti
oikeaa älyä valtion asioissa, sekä että hänen noudattamansa politiikka,
jonka päämääränä oli bysanttilaisen keisarivallan vahvistaminen ja
turvaaminen, olisi kenties voinut muuttaa koko maailmanhistorian kulun,
jos hänelle olisi suotu aikaa työnsä täydentämiseen.

Vielä tänä päivänäkin on jäljellä muutamia todistuksia siitä
tärkeästä asemasta, joka hänellä oli keisarikunnan hallituksessa.
Niitten kirkkojen seiniltä, jotka Justinianus rakensi, ja hänen
perustamiensa linnoitusten porttien yläpuolelta luetaan Teodoran nimi
keisarin nimen rinnalla. Sergiuksen ja Sofian kirkon kapiteelissa
on hänen nimikirjaimensa keisarin nimikirjaimen rinnalla, ja
otsakekirjoitukset ylistävät sekä sitä hurskautta, joka täytti
»Jumalan kruunaaman» keisarinnan sielun, että hänen toimintatarmoaan
ja väsymätöntä vaivannäköään. San Vitalen kirkossa Ravennassa on
hänen kuvansa hänen keisarillisen puolisonsa kuvan vastineena
yksinäisessä kultamosaiikista kimmeltävässä alttariholvikuvassa. Ja
niissä mosaiikkitauluissa, jotka koristivat Pyhän palatsin huoneita,
oli Justinianuksen tahto liittänyt Teodoran sinne ikuistettuihin
keisarikunnan sotilaallisiin riemuvoittoihin ja loistavimpiin
muistoihin. Keisarillisissa sineteissä nähtiin hänet keisarin rinnalla,
ja kaikkialla maassa ylpeilivät kaupungit ja maakunnat siitä, että
niille oli annettu hänen kunniakseen sellaisia nimiä kuin Teodoriades
ja Teodoropolis. Kiitolliset kaupungit pystyttivät muistopatsaita
hänelle samoin kuin Justinianuksellekin, ja kaikki virkamiehet
vannoivat uskollisuudenvalansa hänellekin, joka koko ikänsä oli
vertaisena puolisonsa rinnalla. Piispat ja hallintoviranomaiset,
kenraalit ja maaherrat vannoivat »kautta kaikkivaltiaan Jumalan, hänen
ainosyntyisen poikansa Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme,
Pyhän Hengen, pyhän ja mainehikkaan Teotokoksen, neitsyt Marian,
neljän evankeliumin sekä pyhäin arkkienkeleitten Mikaelin ja Gabrielin
nimessä, palvelevansa uskollisesti hurskaita ja pyhiä hallitsijoita
Justinianusta ja Teodoraa, hänen keisarillisen majesteettinsa puolisoa»
sekä suorittaessaan niitä virkatehtäviä, jotka hallitsijapari oli
armollisesti uskonut heille, »koettavansa vilpittä ja petoksetta
vaikuttaa heidän yhteisen valtansa lujittamiseksi».

Teodora, joka oli tällä tavoin kaiken valtiatar ja varma vallastaan,
hallitsi siis mielensä mukaan sekä valtiollisissa että kirkollisissa
asioissa. Ja vaikka hän joskus huomasikin, että horjuvainen Justinianus
oli luisumaisillaan hänen käsistään, vaikka hän joskus lyhyen ajan
näyttikin mukautuvan häntä itseään voimakkaampiin asianhaaroihin
ja vaikutuksiin, osasi hän aina myöhemmin rohkeasti ja viekkaasti
järjestää loistavan koston. Kunnianhimoinen ja ovela kun oli, tahtoi
hän aina kaikissa asioissa sanoa viimeisen sanan, ja se onnistuikin
hänelle.

Oman mielensä mukaan hän nimitti virkaan ja erotti paaveja ja
patriarkkoja, ministerejä ja kenraaleja, ollen yhtä halukas edistämään
suosikkiensa menestystä kuin murskaamaan vihollistensa valtaa ja
vaikutusta. Hän osasi yhtä voimakkaasti rakastaa kuin vihatakin.
Kuinka korkeassa asemassa mies olikin, kuinka suuria ansioita hänellä
olikin, kuinka läheisissä väleissä hän olikin keisarin kanssa, hänen
perikatonsa oli varma, jos hän onnettomuudekseen oli vastenmielinen
Teodoralle. Ennemmin tai myöhemmin keisarinnan onnistui syöstä
hänet keisarin suosiosta. Jos joku virkamies ’piti kunnianasianaan
luoda menestyksensä ilman Teodoran suojelua, ei siitä ollut hänelle
pienintäkään hyötyä. Ennemmin tai myöhemmin hän sai, joutuessaan äkkiä
pois virastaan, huomata, ettei kukaan voinut olla varma menestyksestään
ilman Teodoran tukea.

Toisaalta taas ei »uskollinen keisarinna», niinkuin Teodoran ystävät
häntä nimittivät, koskaan säästänyt vaivojaan, kun oli kysymys
sellaisista henkilöistä, joihin hän oli kerta kaikkiaan mieltynyt, eikä
hän milloinkaan pyytänyt heiltä mitään muuta korvaukseksi, kuin että
he palvelivat häntä sokeasti. Kaikki valtakunnan hallintoviranomaiset
olivat selvillä siitä, että keisarinnan suosio oli varma takuu keisarin
epäsuosiota vastaan, pettämätön keino päästä eteenpäin nopeasti ja
pitkälle, ja tietysti pidettiin se asia myöskin mielessä.

On jo mainittu, kuinka hän korotti Barsymeen kaupunginprefektiksi,
ja samoin sai eunukki Narses kiittää keisarinnaa menestyksestään.
Hän oli kasvanut palatsin palvelijoiden joukossa, mutta tuo pieni
mies, jonka käynti oli varovaista ja koko käytös hienostunutta, osasi
lumota keisarinnan etevillä ominaisuuksillaan, terävänäköisyydellään,
joustavuudellaan ja kekseliäisyydellään sekä lujalla tahdollaan ja
kylmäverisyydellään. Teodora otti hänet uskotukseen ja valtiolliseksi
työaseekseen, hän teki Narseesta diplomaatin, joka suoritti
ihailtavalla tavalla keisarinnan antamat luottamustehtävät, korotti
hänet kenraaliksi, joka ei kunniassa ja maineessa jäänyt paljoa
jälkeen Belisariuksesta. Epäilemättä hän erehtyi toisinaan vaalissaan,
esimerkiksi silloin, kun hän vastoin kaikkien tahtoa kannatti
nuorta ja kelvotonta Sergiusta, koska tämä oli naimisissa Teodoran
suosikin Antoninan sukulaisen kanssa. Sergius, jonka hallitus oli
nimittänyt kenraaliksi Afrikkaan, oli vähällä pilata keisarin maineen
ymmärtämättömyydellään. Ylimalkaan Teodoran suosikit kuitenkin
osoittivat ansainneensa hänen hyväntahtoisuutensa ja antautuivat
vilpittömällä innolla niitten suurten tehtävien suorittamiseen, joita
keisarinna heille määräsi.

Tuonnempana osoitetaan, kuinka Teodora uskonnollisissakin asioissa
ilmaisi vähintään yhtä suurta intoa, kun oli kysymyksessä suosikkien
puolustaminen. Tässä mainittakoon esimerkiksi Antimus, jonka hän teki
Konstantinopolin patriarkaksi, Vigilius, jonka hän korotti paaviksi,
Antiokian Severus, Aleksandrian Teodosius, Tellan Johannes ja Jakob
Baradaeus. Kannattaa myöskin panna merkille kuinka itsepintaisesti
hän vainosi niitä, jotka näyttivät haluavan vetäytyä loitommalle
hänen vaikutuspiiristään tai asettua vastustamaan häntä. Tällaisia
olivat esimerkiksi kenraalit Belisarius ja Butzes, jotka eivät
tarpeeksi nöyrästi taipuneet hänen tahtoonsa, ministerit Johannes
Kappadokialainen ja Priscus, jotka uskalsivat suoraan keisarinnan
silmäin edessä kieltäytyä tunnustamasta hänen ylivaltaansa, ja samoin
paavi Silverius. Sellaisia vastaan käytti hän petosta, julmuutta ja
ankaruutta.

Näistä kaunopuheisista läksyistä kaikki oppivat ymmärtämään, että
Teodoran tahtoa täytyi noudattaa sekä että jos se oli ristiriidassa
Justinianuksen tahdon kanssa — sellaistakin nimittäin sattui joskus —
oli varovaisempaa ja valtioviisaampaa totella keisarinnaa kuin keisaria.

Jos nimittäin oli välttämätöntä, ei Teodora ollenkaan epäröinyt asettua
julkisesti vastustamaan puolisonsa tahtoa. Eräs keisarinnan suosikki,
monofysiittipappi Julianus, joka luovuttuaan toimestaan Aleksandrian
patriarkkana oleskeli alituisesti Teodoran lähettyvillä, oli tehnyt
suunnitelman evankeliumin julistamiseksi Nubian pakanoille. Keisarinna
kannatti häntä kaikin mahdollisin tavoin, mutta kun Justinianus sai
tietää tästä, pani hän määräksi, että kyseessä oleva lähetystyö oli
uskottava oikeaoppisille papeille, ja hän antoi siihen tarkoitukseen
varustaa lähetyskunnan, joka sai tehtäväkseen jättää Nubian kuninkaalle
rahoja ja kalliita lahjoja sekä kastepukuja. Samalla annettiin
Teeban maaherralle käsky auttaa kaikin mahdollisin tavoin keisarin
lähettiläitä.

Mitä teki nyt Teodora? Hän lähetti puolestaan lyhyen, mutta
kaunopuheisen kirjeen Teeban maaherralle. Se sisälsi seuraavaa:
keisarinna halusi, että hänen omat lähettiläänsä saapuisivat Nubiaan
ennen keisarin lähettiläitä, sekä että maaherra saisi hengellään
maksaa, jollei hän millä tekosyyllä tahansa järjestäisi niin, että
keisarin sanansaattajien matka viivästyisi ja keisarinnan lähettiläät
pääsisivät edelle.

Nämä vastakkaiset käskyt, jotka kumpikin tulivat yhtä korkealta
taholta, eivät hetkeksikään panneet Teeban maaherraa epäröimään.
Teodoran lähettiläät matkustivat ensin Nubiaan upeasti varustettuina
ja suuren saattueen keralla. Kun Justinianuksen lähettiläät saapuivat,
selitettiin heille kaikin mahdollisin anteeksipyynnöin, että
toistaiseksi ei ollut ainoaakaan juhtaa saatavissa, koska keisarinnan
lähettiläät olivat takavarikoineet kaikki ja näyttäneet selvät käskyt,
joita ei ollut uskallettu jättää noudattamatta. Keisarin lähettiläät
saapuivatkin aivan oikein liian myöhään, tapasivat maan vallattuna
eivätkä päässeet minkäänlaisiin tuloksiin. Tarina ei kerro, saiko
Teeban maaherra, joka oli niin hyvin palvellut Teodoraa, korotuksen,
mutta hyvin luultavasti niin kävi. On kuitenkin helppoa kuvitella,
kuinka sellaiset tapaukset yhä lisäsivät keisarinnan valtaa ja arvoa.

Teodora ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea tarmoaan suosikkiensa
menestyksestä huolehtimiseen tai herättääkseen virkamiehissä suuria
käsityksiä vaikutusvoimansa laajuudesta. Hän tunsi elävää harrastusta
tärkeitä valtionasioita kohtaan ja hänellä oli omat käsityksensä
hallinnosta ja erikoiset mielipiteensä politiikasta ja diplomatiasta.
Justinianuksen lainlaadinnassa voidaan osoittaa joukko sellaisia
kohtia, jotka aivan varmasti ovat aiheutuneet Teodoran aloitteesta.
Muuan ryhmä näitä toimenpiteitä, johon myöhemmin palaamme, tarkoitti
naisten aseman parantamista, mikä olikin hänen erikoisen harrastuksensa
esineenä, toiset taas, joilla oli vieläkin suurempi merkitys, olivat
yhteydessä yleisen hallinnon uudistamisen kanssa.

Valtiomieskatseellaan Teodora näki selvästi ne kaksi pahaa asiaa,
joihin kätkeytyi keisarikunnan turvallisuutta uhkaava vaara —
kriitillisen taloudellisen kysymyksen ja kriitillisen uskonnollisen
kysymyksen. Niin suuri rahan tarve kuin hänellä itsellään olikin,
ymmärsi hän samoin kuin Justinianuskin, kuinka vaarallista oli
kiristää alamaisiaan liiaksi ja pitää sillä tavoin yllä kasvavaa
tyytymättömyyttä. Sen vuoksi hän taivutti Justinianuksen julkaisemaan
vuonna 535 asetuksen, joka määräsi virkamiesten velvollisuudet ja
tehtävät ja käski heitä olemaan oikeudenmukaisia ja rehellisiä sekä
isällisiä alempiaan kohtaan. Juuri samasta syystä Teodora joutui
riitaan Johannes Kappadokialaisen, tuon kivikovan, turmeltuneen ja
lahjuksia vastaanottavan ministerin kanssa.

Yhtä suurta harrastusta hän tunsi uskonnollisia kysymyksiä kohtaan.
Samaan aikaan, jolloin Justinianus suurten roomalaisten muistojen
sokaisemana antautui vuoroin suurellisen, vuoroin päihdyttävän
ajatuksen valtaan: uneksimaan Caesarin valtakunnan uudelleen
rakentamista ja oikeaoppisuuden vallan turvaamista yhtymällä Roomaan,
Teodora kääntyi sukkelampana ja laajakatseisempana itään päin. Hän
ymmärsi, että kaikki Aasian rikkaat ja kukoistavat maakunnat sekä
etenkin Syyria ja Egypti olivat valtakunnan todellinen voima; hän
käsitti, mikä vaara keisarikunnalle sisältyi siihen uskonnolliseen
hajaannukseen, jolla idän kansat noissa valtakunnissa ilmaisivat
eristäytymispyrkimyksensä. Teodora ymmärsi, kuinka välttämätöntä
oli sopivilla myönnytyksillä ja hyvin suurella suvaitsevaisuudella
vaimentaa uhkaavaa tyytymättömyyttä, ja kun hän koetti suunnata
valtakunnan politiikkaa tähän päämäärään, on täysin kohtuullista
myöntää, että hän näki asiat selvemmin kuin korkea puolisonsa ja osasi
arvata tulevaisuuden tapaukset paremmin kuin hän.

Herkeämättömän tarkkaavaisena, erikoisen kestävänä ja ihmeellisen
kekseliäänä Teodora koetti elämänsä loppuun asti saada ratkaisua
uskonnollisessa tai paremminkin siinä valtiollisessa kysymyksessä,
joka kätkeytyi uskonnon verhoon. Mutta tätä kysymystä hän ei suinkaan
pohtinut vain vaihtaakseen mielipiteitä ja nauttiakseen hedelmättömästä
keskustelemisen ilosta niinkuin Justinianus. Teodora oli sukua
Bysantin suurille keisareille, joiden katse oli aina suunnattu
uskonnollisten riitojen pinnallisten ja vaihtelevien muotojen takaa
siintävää valtiollisten kysymysten vakinaista taustaa kohti. Senvuoksi
hän noudattikin valtion nimessä päättävästi mielipiteitään, suojeli
julkisesti kerettiläisiä, uhmasi rohkeasti paavia, veti mukaansa
horjuvaisen ja hätäilevän Justinianuksen sekä syöksyi sokeasti
taisteluun tahtomatta koskaan tunnustaa joutuneensa tappiolle.

Elämänsä viimeiseen päivään asti hän taisteli sitkeän itsepintaisesti
uskonsa puolesta osoittaen valtiomiehen lujaa kestävyyttä, mutta
samalla todellisen naisen koko kiihkeyttä — ollen lempeä tai
häikäilemätön aina asianhaarojen mukaan, tarpeeksi rohkea uskaltaakseen
vangita ja erottaa virasta paavin, tarpeeksi liukas imarrellakseen
itseään, kun oli saanut toisen taipumaan tahtoonsa, tarpeeksi uljas
voidakseen suojella vainottuja ystäviään ja avustaa heitä saattamaan
kirkkonsa entiseen kuntoon, tarpeeksi ovela onnistuakseen melkein aina
saamaan keisarilta kannatusta politiikalleen.

Vähemmän tarkka hän ei ollut silloinkaan, kun oli hoidettava
valtion muita asioita. Hän otti mielellään vastaan lähettiläitä,
ja nämä, jotka tunsivat hänen vaikutuksensa, riensivät osoittamaan
hänelle kunnioitustaan. Hän oli välittömässä kirjeenvaihdossa
vieraitten yksinvaltiasten kanssa, jotka mielellään tyydyttivät
hänen nousukasmaista turhamaisuuttaan ja hillitöntä vallanhimoaan
liehakoiden häntä. Keisarin ja hallintoviranomaisten selän takana
Teodora ylläpiti heidän kanssaan salaisia valtiollisia suhteita.
Kun Justinianus suunnitteli sodan aloittamista Italiaa vastaan ja
valmistautui katkaisemaan välinsä goottien kuninkaan Teodahadin
kanssa, oli Bysantin lähettiläs Pietari, joka oli saanut tehtäväkseen
toimittaa tuolle barbaariruhtinaalle keisarin uhkavaatimuksen, vain
Teodoran nöyrä palvelija. Niinikään näyttää se jokseenkin salaperäinen
kirjeenvaihto, jota keisarinna ylläpiti näihin aikoihin Ravennan hovin
kanssa, todistavan, että hänellä oli omia erikoissuunnitelmia, jotka
poikkesivat keisarin julkisista suunnitelmista.

Onko uskottava mitä Salaiset muistelmat kertovat, nimittäin että
Teodora yllytti murhaamaan Teoderik Suuren tyttären Amalasvintan,[6]
koska pelkäsi tuosta älykkäästä, hienostuneesta ja kauniista
ruhtinattaresta tulevan itselleen kilpailijan, joka mahdollisesti
voisi anastaa häneltä Justinianuksen sydämen? Mikään ei osoita sitä.
Mutta se käy selvästi ilmi Teodoran kirjeistä, että hän politiikassaan
mielellään uskotteli voivansa ohjata Justinianusta. Hän kehoitti
Teodahadia jättämään hänen välitettäväkseen ne anomuskirjelmät, jotka
tämä aikoi esittää keisarille, ja hän kirjoitti Persian kuninkaan
Kosroeen ministerille: »Keisari ei tee mitään päätöstä neuvottelematta
ensin minun kanssani».

Teodoran vaikutus ei tietenkään ollut aina eduksi, ja naapurimaiden
hoveissa ilkuttiin usein keisarikuntaa, jota nainen hallitsi.
Valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta Teodora pysyi kuitenkin aina
naisena, ja voimakkaiden intohimojensa ja vihansa kiihkeyden vuoksi hän
saattoi valtakunnan usein aivan aiheetta kovaan kuohuntaan. Hän rakasti
rahoja ja hankkiakseen niitä hän käytti usein vääriä ja epämiellyttäviä
keinoja. Hän rakasti ystäviään, mutta piti heistä ehkä liiaksikin
huolta. Hän turvasi omaistensa tulevaisuuden melkeinpä liiankin hyvin.
Hänen vanhempi sisarensa Comito, entinen näyttelijätär, joutui Teodoran
toimesta naimisiin erään korkea-arvoisen upseerin Sittaksen kanssa,
joka oli ollut keisarin nuoruudenystävä ja pysyi hänen uskottunaan.
Teodora koetti saada tyttärensä pojan Atanasiuksen naitetuksi
Belisariuksen tyttären kanssa, jotta saisi sillä tavoin sukunsa haltuun
kenraalin suunnattoman omaisuuden, ja kun tämä hänen suunnitelmansa
epäonnistui, antoi hän Atanasiukselle yhtäkaikki suuria rikkauksia ja
vaikutusvaltaisen aseman hovissa. Sisarensa tyttären Sofian hän naitti
erään Justinianuksen veljenpojan kuropalaatti Justinuksen kanssa, jota
yleensä pidettiin kruununperillisenä. Hänen äitinsä veli Teodorus
kohosi ylimykseksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Persialaissodassa sai
eno korkean sotilaallisen aseman ja pysyi aina keisarin uskotuimpain
neuvonantajain joukossa siihen päivään asti, jolloin heitti jäähyväiset
maailmalle ja vetäytyi Koran luostariin. Samalla tavoin saivat kaikki
Teodoran sukulaiset hänen välityksellään vaikutusvaltaisia ja tuottavia
toimia. Ja loppujen lopuksi Teodora rakasti valtaa. Säilyttääkseen
sen hallussaan kokonaisena ja rajoittamattomana hän ei kavahtanut
mitään, ja kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, esiintyi hän
epäröimättä vilpillisenä, väkivaltaisena ja julmana sekä leppymättömänä
kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ansainneet hänen vihansa, ja tällä
tavoin hän sai mitä merkillisimmillä juonitteluillaan aikaan melkoista
sekaannusta palatsissa ja hovissa.

Koko ikänsä Teodora suri katkerasti sitä, ettei hänellä ollut poikaa,
joka olisi voinut suoraan alenevassa polvessa periä häneltä Bysantin
valtaistuimen. Kun vuonna 530 Palestiinan suuri erakko pyhä Sabas tuli
Konstantinopoliin, jossa hänet otettiin vastaan melkein kuninkaallisen
komeasti, lähti Teodora yhdessä Justinianuksen kanssa pyhän miehen
luokse, lankesi maahan hänen edessään ja anoi häneltä siunausta. Eräänä
päivänä hän vei sitten erakon syrjään ja pyysi häntä rukoilemaan, että
taivas lahjoittaisi lapsen keisarinnalle. Sabas vastasi karkeasti ja
muitta mutkitta:

»Tämä nainen ei voisi koskaan synnyttää maailmaan muita kuin kirkon
vihollisia».

Teodora ei voinut milloinkaan lakata suremasta sitä, että hänen
avioliittonsa jäi lapsettomaksi. Mutta koko elinaikansa hän ainakin
sai hallita valtiattarena, ja mitkä hänen vikansa lienevätkin olleet,
hän on joka tapauksessa painanut oman henkilöllisyytensä leiman
Justinianuksen hallitukseen. Hänen kuoltuaan alkoi rappeutumisen aika,
joka väsyneen ja vanhentuneen ruhtinaan hallitessa joutui merkitsemään
pitkän ja kunniakkaan sadun loppua.



7

KOSTONHIMOINEN TEODORA


Keisarillisen perheen jäsenistä oli Justinianuksen sisarenpoika
Germanos merkittävin ja enimmän kansansuosiossa. Erinomaisena
sotilaana, etevänä kenraalina ja joustavana valtiomiehenä hän oli
hyvin hoitanut kaikki ne luottamustehtävät, jotka keisari oli hänelle
uskonut. Erikoisesti hän oli kunnostautunut Afrikassa, jossa hänen oli
onnistunut, osoittamalla viisaasti myöntyväisyyttä ja päättäväistä
ankaruutta, muutamissa kuukausissa kukistaa vaarallinen kapina ja
palauttaa rauha ja järjestys maakuntaan. Kaikkialla hän oli jättänyt
jälkeensä muiston loistavista urotöistä. Sotajoukko jumaloi häntä.
Niin pian kuin ylin käskyvalta oli joutunut hänelle, virtasi paikalle
palkkasotilaita kirjoittautuakseen hänen lippujensa alle, pitivätpä
barbaaritkin kunnianaan palvella häntä. Maaseudulla häntä rakastettiin
sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti kaikessa, mikä koski hallintoa
ja oikeudenkäyttöä, jopa sen pelonkin tähden, jota hänen pelkkä nimensä
herätti kaikissa valtakunnan vihollisissa. Pääkaupungissa ei hänen
maineensa ollut vähäisempi. Äärimmäisen arkana hallituksen maineesta ja
erittäin lainkuuliaisena hän käyttäytyi sekä palatsissa että julkisessa
elämässä tyynen ja ylpeän arvokkaasti. Hän pysytteli huolellisesti
erossa kaikista niistä juonitteluista, jotka olivat liiankin yleisiä
Justinianuksen hovissa, eikä tuntenut harrastusta sirkusasioita
kohtaan — mikä oli harvinainen ilmiö Bysantissa — eikä myöskään
puoluejuonitteluihin. Hän oli hyvin rikas ja samalla antelias sekä
lainasi mielellään niille, jotka pyysivät häneltä, vaatimatta koskaan
korkoa. Ihmisenä hän oli rakastettava ja miellyttävä, eikä hänen
mielestään ruhtinaallinen arvo oikeuttanut tarpeettomaan ylpeyteen,
minkä vuoksi hän olikin hyvin vieraanvarainen. Hänen talonsa oli aina
auki vieraalle ja hänen pöydässään aina sija vapaana. Erinomaisten
ominaisuuksiensa ja poikkeuksellisten hyveittensä nojalla Germanos oli
ylevimpiä henkilöitä Justinianuksen seurapiirissä.

Kaiken tämän perusteella häntä ei suosittu hovissa. Hän oli liiaksi
pidetty, liiaksi ihailtu ja teki sen vuoksi keisarin aina hiukan
epäluuloisen mielen tavallista levottomammaksi. Sitäpaitsi hän oli
liian vakava, liian hienostunut ja liian antelias, ollen siten mikäli
mahdollista vieläkin vastenmielisempi keisarinnalle, jonka mielestä
Germanoksen käytös näytti sisältävän kerrassaan ankaran arvostelun
keisariparin tavanomaista käytöstä vastaan. Tämän lisäksi Teodora
epäili hänen ehkä saattavan periä sen valtakunnan, jonka hän olisi niin
kiihkeästi halunnut turvata omalle suvulleen. Ehkäpä häntä ei myöskään
miellyttänyt se loistava avioliitto, jonka Germanos oli solminut
suuren Teoderikin pojan tyttären kanssa ja joka loi liian räikeää
valoa keisarinnan omaan alhaiseen syntyperään. Mutta ennen kaikkea
Teodora pelkäsi häntä kilpailijana, jonka vaikutusvallan hän millä
hinnalla tahansa halusi tuhota. Eikä hän myöskään kainostellut näyttää
vastenmielisyyttään Germanosta kohtaan.

Puolisonsa vaikutuksesta alkoi Justinianus, joka oli ennen mielellään
kuunnellut lahjakkaan sukulaisensa neuvoja, vähitellen pitää häntä
loitompana ja syrjässä virkatoimistaan, melkeinpä osoittaa hänelle
epäsuosiota. Samalla tavoin hän antoi vain hyvin vähäpätöisen toimen
ruhtinaan molemmille pojille, joitten kunnianhimoinen ja tarmokas
luonne herätti hänen epäluuloaan. Pian alkoi jokainen päivä paljastaa
keisarillisen epäsuosion ilmeisiä merkkejä. Germanoksella oli veli
Boraides. Tämä kuoli jättäen Germanokselle ja tämän pojille suurimman
osan suunnattomasta omaisuudestaan. Heti selitti Justinianus
testamentin pätemättömäksi sillä tekosyyllä, että vainajalta jäi vaimo
ja pikku tytär, joita ei muka tällä tavoin saanut tehdä perinnöttömiksi.

Teodoran viha ilmeni vieläkin selvemmin kuin Justinianuksen, jopa
niin tuntuvana, ettei kukaan uskaltanut, keisarinnaa peläten, solmia
sukulaisuussuhteita Germanoksen perheen kanssa. Paitsi poikia oli
ruhtinaalla myöskin yksi tytär. Tämä oli vielä kahdeksantoistavuotiaana
naimaton. Vihdoin ilmestyi kuitenkin yksi kosija. Tämä oli
Belisariuksen armeijaan kuuluva upseeri Johannes, sen Vitaliuksen
veljenpoika, jonka tulevaisuus oli ennen muinoin Justinuksen hovissa
vähän aikaa ollut Justinianuksen keisariunelmille uhkana. Tämän
sukulaisuuden perusteella ei häntä katseltu suopein silmin hovissa,
mutta koska hän oli rohkea, neuvokas ja rajattoman kunnianhimoinen,
harkitsi hän, huomattuaan, ettei hänellä ollut paljoakaan toivottavana
hallituksen taholta, parhaimmaksi etsiä onneaan vastustajien leiristä
— ja siksi hän pyysi Germanokselta tämän tytärtä puolisokseen. Se oli
hyvin keskinkertainen avioliitto keisarin sukulaiselle, mutta Germanos
hyväksyi ihastuneena tämän odottamattoman vävyn, ja koska molemmilla
miehillä oli täysi syy pelätä, että avioliittoa koetettaisiin estää,
vannoivat he juhlallisen valan luvaten auttaa toinen toistaan.

Tämä uutinen sai Teodoran todellisen raivon valtaan, ja hän koetti
kaikin käytettävissä olevin keinoin, juonilla, uhkauksilla ja
muilla tavoin, estää avioliittoa. Mikään ei auttanut. Vihdoin
keisarinna uhkasi peittelemättä, että Johannes saisi päällään maksaa
rohkeutensa, ja koska nuori upseeri kaiken päällisiksi oli jo kauan
aikaa ollut epäsovussa Belisariuksen kanssa, oli hänellä varmaankin
melkoisen paljon pelon aihetta lähtiessään avioliiton solmittuaan
takaisin Italian armeijaan. Siellä oli Antonina, Teodoran suosikki
ja vannoutunut työase, eikä kukaan epäillyt, ettei keisarinna
ollut jättänyt kostosuunnitelmaansa tämän taitavan juonittelijan
toteutettavaksi. Teodoran kunniaksi on lisättävä, ettei Germanoksen
vävyllä näyttänyt olleen katumisen syytä, vaikka hän olikin uskaltanut
uhmata keisarinnaa. Germanos ja hänen poikansa olivat vähemmän
onnellisia. Niin kauan kuin keisarinna eli, olivat he epäsuosiossa, ja
panettelulla oli Teodora osannut herättää Justinianuksessa kaunaa heitä
vastaan, niin että vielä keisarinnan kuoltuakin kesti kauan, ennenkuin
keisari rupesi luottamaan heidän uskollisuuteensa ja jälleen soi heille
tilaisuuden päästä kunniakkaalle uralle.

Saadakseen Justinianuksen kokonaan valtaansa Teodora huolehti tarkoin
siitä, ettei hänen ympäristössään ollut ketään, jonka vaikutusvalta
olisi ollut hänen omaansa suurempi. Teodoran kostonhalu oli leppymätön
niitä kohtaan, jotka uskalsivat panna kysymyksenalaiseksi hänen
valtansa tai koettivat horjuttaa sitä.

Vuonna 542 Justinianus oli sairastunut ankaraan ruttoon, joka raivosi
Konstantinopolissa, ja sekä pääkaupungissa että sotajoukonkin
keskuudessa huhuiltiin jo hänen kuolleen. Monet kenraalit, jotka
toivoivat hyötyvänsä hallituksenvaihdoksesta, selittivät, että jos
keisari kuolisi, he eivät sallisi Bysantin, nimittäin hovin ja
keisarinnan, määrätä uutta keisaria. Niitä sanoja ei Teodora antanut
koskaan anteeksi. Heti kun keisarin parantuminen oli taas turvannut
Teodoran oman vallan, hän kutsutti Konstantinopoliin ne, joita oli
kuullut vakoilijoittensa mainitsevan suurimpina rikollisina, nimittäin
Belisariuksen ja Butzeen.

Edellinen, jolta paikalla otettiin virka pois, joutui auttamatta
epäsuosioon ja oli jonkin aikaa jo siinä käsityksessä, että menettäisi
henkensäkin. Jälkimmäinen, jonka Teodora oli käskenyt palatsin
naistenhuoneeseen tärkeää asiaa kuulemaan, heitettiin erääseen
maanalaiseen vankikomeroon, jollaisissa keisarinnan huhuiltiin
toimittavan uhrinsa salaa hengiltä. Kolmatta vuotta Butzes kitui tässä
helvetissä, jossa hän sai elää alituisessa yön pimeydessä eikä voinut
koskaan puhella ainoankaan elävän olennon kanssa. Vanginvartijoita,
jotka toivat hänelle ruokaa, oli kielletty puhumasta sanaakaan
hänen kanssaan. Prokopios kertoo, että Butzeelle jäi pitkältä
vankila-ajaltaan muistoksi melkein kokonaan turmeltunut näkö ja
loppuiäksi heikontunut terveys.

Samantapainen epäsuosio kohtasi sihteeri Priscusta, joka oli
Justinianuksen suosimana kohonnut kaartinkomentajan korkeaan asemaan
ja ylpeänä keisarin osoittamasta hyväntahtoisuudesta luuli voivansa
uhmata Teodoraa. Priscus oli pahansuopa mies, joka oli asemansa avulla
päässyt tuttavallisiin väleihin keisarin kanssa ja osannut miellyttää
tätä teeskentelemällä intoa ja uskollisuutta. Hän oli aluksi käyttänyt
asemaansa hankkiakseen itselleen kauniin omaisuuden; mutta häntä ei
epäilyttänyt pyrkiä vielä korkeammalle. Hän luotti, epäviisaasti tosin,
keisarin ystävyyteen, ja ylpeänä niistä korkeista virkatehtävistä,
jotka hänelle oli uskottu, sekä konsulinvirasta, jonka hän myöskin oli
saanut itselleen, hän alkoi tulla mahtavaksi ja käyttäytyä keisarinnaa
kohtaan loukkaavalla tavalla. Uskalsipa hän puhua Teodorasta erittäin
loukkaavin sanoinkin.

Teodora ei kuitenkaan ollut sellainen nainen, joka olisi ruvennut
sietämään moisia hävyttömyyksiä, mutta niin suuri oli suosikin
vaikutus keisariin, ja niin vilpittömästi oli Justinianus kiintynyt
neuvonantajaansa, että keisarinna ei aluksi saanut aikaan mitään.
Silloin hän päätti tehdä rohkean tempun. Hän antoi viedä vihollisensa
väkivoimaila Kyzikokseen,[7] jossa häneltä kiireesti ja hullunkurisella
tavalla ajettiin tukka pois päälaelta, minkä jälkeen hänet pakotettiin
rupeamaan papilliseen säätyyn. Kun tämä teko kerran oli suoritettu,
taipui Justinianus, mukautuvaisena kuten aina, Teodoran tahtoon. Hän ei
koskaan enää kysellyt, mitä Priscuksesta oli tullut, vaan takavarikoi
muitta mutkitta omaksi hyväkseen entisen suosikkinsa valtavan
omaisuuden.

Toisetkin saivat kokea Teodoran vihan leppymättömyyttä ja ankaruutta.
Bassianos oli, samoin kuin Priscuskin, rohjennut käyttäytyä
nenäkkäästi keisarinnaa kohtaan. Se oli hyvin uskallettua, etenkin
jos onnettomuudekseen kuului vihreitten puolueeseen niinkuin tämä
nuori mies. Bassianos, joka tiesi, mitä hänellä oli pelättävissä,
oli etsinyt suojaa pyhän Mikaelin kirkosta. Välittämättä laisinkaan
paikan pyhyydestä Teodora vangitutti hänet siellä, mutta älykkäänä
ihmisenä varoi mainitsemasta sanallakaan kokemastaan henkilökohtaisesta
loukkauksesta. Bassianos pantiin telkien taakse syytettynä huonoista
elämäntavoista ja oikeus tuomitsi hänet kuolemanrangaistukseen, jonka
laki määräsi sellaisesta rikoksesta. Turhaan vaati kansanjoukko,
jota liikutti hienon nuoren miehen miellyttävä olemus ja kauneus,
suuriäänisesti hänen vapauttamistaan. Pirullisen julmana Teodora käski,
että varsinaiseen rangaistukseen oli vielä lisättävä häpeällinen
silvonta, minkä jälkeen hän tapansa mukaan takavarikoi uhrinsa
omaisuuden yksityisvaroihinsa.

Yhtä innokkaasti hän kosti myöskin ystäviään kohdanneet onnettomuudet.
Kun Belisariuksen poikapuoli Fotius rupesi puolustamaan isäpuolensa
aviollista kunniaa ja uskalsi keskellä päivää ryöstää Efesoksen
kirkosta äitinsä rakastajan, antoi Teodora hänen kalliisti maksaa
tämän rohkean voimateon. Kun Fotius ensin oli vangittu, piestiin häntä
raipoilla kuin orjaa ja kidutettiin mitä julmimmalla tavalla, jotta hän
olisi ilmaissut paikan, jonne oli kätkenyt vankinsa. Mutta tapahtuikin
se odottamaton seikka, että tämä hentorakenteinen nuori keikari, joka
niin huolellisesti hoiti ruumistaan, osoittikin tuskainsa keskellä
niin verratonta itsehallintaa, ettei häneltä voitu urkkia pienintäkään
tietoa asioista. Teodora antoi nyt sulkea hänet erääseen kauheaan
vankiluoliensa soppeen. Fotiuksen onnistui päästä pakoon, minkä jälkeen
hän etsi suojaa Teotokoksen kirkosta. Hänet otettiin kiinni ja pantiin
uudelleen tyrmään, mutta taaskin hän sattui pääsemään karkuun ja
riensi tällä kertaa Sofian kirkkoon, sillä hän luotti siihen, ettei
kukaan uskaltaisi käydä häneen käsiksi tässä kaikkien niin suuresti
kunnioittamassa pyhäkössä. Mutta mikään ei voinut hillitä Teodoran
kostonhimoa. Hänen käskystään jättivät kauhun valtaamat kirkon papit
karkulaisen noutajain haltuun. Kolmannen kerran teljettiin Fotius
tyrmään. Hän jäi sinne kolmeksi vuodeksi ja oli jo alkanut joutua
epätoivon valtaan, kun tapahtui tarinan mukaan ihme hänen hyväkseen.
Hänelle ilmestyi unessa profeetta Sakarias, joka lupasi auttaa
häntä pakoon. Vielä kerran onnistuikin Fotiuksen tosiaankin paeta
keisarillisesta vankilasta, päästä Jerusalemiin ja pelastua kaikkien
niitten käsistä, jotka oli lähetetty ottamaan häntä kiinni. Siellä
hän meni luostariin, koska piti sitä ainoana keinona säästyä Teodoran
kostolta. Justinianuksen kuoleman jälkeen otettiin hänet sitten jälleen
keisarin armoihin ja, kumma kyllä, hänestä tuli keisarinna Sofian,
entisen vihollisensa oman sisarentyttären, suosikki.

Kaikki ne, jotka olivat auttaneet Fotiusta hänen paetessaan, joutuivat
niinikään epäsuosioon. Useat hänen ystävänsä saivat Teodoran käskystä
raippoja tai karkoitettiin maanpakoon, muutamat taas hävisivät
salaperäisellä tavalla. Hänen ystäväänsä senaattori Teodosiusta, joka
oli ottanut osaa Efesoksen kirkon mellakkaan, kohdeltiin hirveän
julmasti. Hänet heitettiin keisarinnan maanalaisiin vankiloihin ja
sidottiin kuin eläin paaluun niin lyhyellä ketjulla, että hän ei voinut
kumartua. Niin oli hänen pakko pysyä alinomaa seisovassa asennossa
nukkuen ja syöden kuin eläin. Neljän kuukauden kuluttua hän oli
raivoava mielipuoli. Silloin hänet päästettiin vapaaksi, ja pian sen
jälkeen hän kuoli. Hänen omaisuutensa oli tietenkin takavarikoitu.

Välistä Teodora kuitenkin epäonnistui kostonhankkeissaan. Eräs
Diogenes-niminen ylimys oli hyvin suosittu henkilö pääkaupungissa, ja
vaikka hän kuuluikin vihreitten puolueeseen, oli keisarikin häneen
hyvin mieltynyt. Tämän vuoksi inhosi häntä keisarinna, joka koetti
kaikin voimin syöstä häntä turmioon. Prokopios on unohtanut kertoa,
mistä johtui, ettei Teodora tällä kertaa käyttänyt tavanomaisia
pikaisia ja salaperäisiä keinojaan. Joka tapauksessa kävi niin, että
Diogenes haastettiin oikeuteen syytettynä siveettömästä elämästä.
Teodora oli huolehtinut siitä, että syytetyn orjista saatiin päteviä
todistajia. Mutta tapahtuikin niin, että tuomarit, jotka ottivat
asian vakavasti, eivät pitäneet todistuksia tarpeeksi raskauttavina.
Taatakseen oikeusjutun kulun keisarinna vangitutti nyt yhden Diogeneen
lähimpiä ystäviä, Teodoruksen, ja koetti vuoroin lempeyttä, vuoroin
ankaruutta osoittaen saada häntä todistamaan syytettyä vastaan; mutta
kun Teodora ei tälläkään tavoin päässyt toivomaansa tulokseen, päätti
hän käyttää inhoittavaa julmuutta. Hän käski kiinnittää uhrin pään
ympäri härän jännesuonen, jota kiristettiin niin kauan, kunnes silmät
tunkeutuivat ulos kuopistaan. Tästä kidutuksesta huolimatta mies ei
kuitenkaan taipunut. Tuomioistuin, jonka mielestä asia oli epäselvä,
vapautti lopulta Diogeneen koko pääkaupungin iloksi ja Teodoran
suureksi tyytymättömyydeksi.

Jos tahtoisi tutkia lähemmin ja arvostelevammin niitä juttuja, jotka
olen esittänyt Salaisten muistelmien mukaan, huomaisi niissä montakin
epäiltävää yksityistä kohtaa. On vaikea ymmärtää, miksi Teodora,
jolla oli käytettävänään niin monta salaista ja pettämätöntä keinoa
vihollistensa tuhoamiseksi, viitsi haastaa heitä julkisen oikeuden
eteen, joka mahdollisesti saattoi vapauttaakin heidät. Toisaalta taas
on varmaa, että oli verraten helppoa päästä pakoon noista kauheista
maanalaisista vankiloista, joista Prokopios on antanut meille niin
synkän ja dramaattisen kuvan — Fotiuksen kohtalo osoittaa sen
selvästi. Ja Butzes taas, joka vankilasta päästyään vähitellen kohosi
keisarin neuvonantajain joukkoon, jopa sotajoukon ylipäälliköksikin,
on esimerkkinä siitä, ettei noissa vankiloissa sentään
ehdottomasti joutunut sellaiseksi eläväksi raunioksi, jollaisena
häväistyskirjoitusten tekijä on tahtonut kenraalin esittää. Saman
kirjailijan oman todistuksen mukaan saattoi Teodorakin välistä tuntea
sääliä ja leppyä, mikä ei laisinkaan soinnu yhteen sen leppymättömän
kostonhimon kanssa, josta Prokopios on syyttänyt häntä. Ja sekin on
tosiasia, että Teodoran vaarallisimmat vihamiehet eivät joutuneet
koskaan hengellään, vaan ainoastaan maanpaolla vastaamaan siitä, että
olivat uskaltaneet vastustaa häntä — mikä seikka ei anna tukea sille
verenhimoisen maineelle, johon Prokopios on hänet saattanut.

Lisäämättä mielinmäärin Teodoran julmuuden suuruutta ja hänen uhriensa
lukumäärää on myöskin varottava kuvailemasta häntä liian lempeäksi
ja hyväksi. Kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, ei hän
arastellut mitään keinoja. Murha ei olisi peloittanut häntä suinkaan,
jos hän olisi huomannut sen hyödylliseksi tai välttämättömäksi.
Priscuksen ja Germanoksen tapaukset osoittavat, mihin hän kykeni,
kun oma valta oli vaarassa. Vieläkin kuvaavampi on kertomus, kuinka
Johannes Kappadokialainen joutui epäsuosioon. Samalla kun saamme siitä
yleissilmäyksen juonittelujen ja salahankkeitten täyttämään Bysantin
hoviin, luo se räikeää valaistusta keisarinna Teodoran kiihkeään
luonteeseen, hänen kunnianhimoiseen sieluunsa, hänen kostonhaluiseen
henkeensä, hänen lujaan tahtoonsa, jota eivät minkäänlaiset arvelut
häirinneet, ja hänen petollisuuteensa ja viekkauteensa.



8

TEODORA JA JOHANNES KAPPADOKIALAINEN


Kymmenen vuoden ajan oli Johannes Kappadokialainen jo ollut
pretoriaaniprefektin korkeassa virassa, johon kuuluivat
rahaministerin, sisäministerin ja oikeastaan koko valtakunnan
pääministerinkin tehtävät. Hän oli hyvin alhaista syntyperää ja oli
saanut keskinkertaisen kasvatuksen. Hänen sivistyksensä oli perin
puutteellinen, mutta suuren älynsä, käytännöllisten lahjojensa
ja joustavuutensa sekä verrattoman liikemiesneronsa avulla hänen
oli vähitellen onnistunut luikerrella Justinianuksen suosioon ja
ystävyyteen. Kauniilla lupauksilla ja kuvailemalla suurisuuntaista
taloudellisten olojen uudelleen järjestelyä hän oli herättänyt
keisarin mielenkiintoa, tämä kun oli aina rahapulassa. Pian hän oli
kohonnut valtiovarain hoitajan korkeaan asemaan, minkä jälkeen hänelle
luvattiin vieläkin tärkeämpiä toimia, ja vuonna 531 hän oli saanut
pretoriaaniprefektin toimen.

Eräässä senaikuisessa sananparressa sanotaan kappadokialaisista:
»Kappadokialainen on luonteeltaan paha. Anna hänelle toimi, niin hän
tulee vielä pahemmaksi. Anna hänelle mahdollisuus ansaita rahaa, niin
hän tulee suorastaan inhoittavaksi». Ollen kova, ahne ja täydellisesti
omaatuntoa vailla, prefekti vastasi täydellisesti maanmiestensä huonoa
mainetta. Hankkiakseen rahoja joko valtion kassaan tai itselleen hän
uhrasi ihmishenkiä kylmäverisesti ja tuhosi säälittä ja tunnonvaivoitta
kaupunkeja. Kätyreittensä hän salli tehdä mitä tahansa, jos he vain
hankkivat rahaa, ja itse hän antoi hyvän esimerkin näyttämällä,
millaisia keinoja oli käytettävä. Vankiloihinsa hän järjesti runsaan
varaston kekseliäästi sommiteltuja kidutuskapineita, ja ne, joitten hän
epäili kätkevän omaisuuttaan, saivat siellä oppia ymmärtämään, mitä
merkitsi vilpillinen menettely valtion veronkantajia kohtaan. Siellä
oli kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ihmisiä julman prefektin kiusattavina.
Heitä ruoskittiin, ripustettiin kidutustelineihin käsistään tai
jaloistaan ja kidutettiin tuhansin tavoin, usein niin kauan, että henki
pakeni. Erään aikalaisen sanojen mukaan ihmiset eivät koskaan päässeet
hänen käsistään muuten kuin puti puhtaiksi ryöstettyinä tai kuolleina.

Luonteeltaan ahneena ja halpamaisena Johannes Kappadokialainen ei
hetkeksikään unohtanut keisarin hyväksi työskennellessään ajatella
omaakin hyötyään. Ollen »aina valmis varastamaan», niinkuin eräs sen
ajan kirjailija hänestä sanoo, hän keinotteli kaikin mahdollisin
tavoin. Samalla hetkellä, jolloin sotajoukko nousi laivoihin
lähteäkseen kukistamaan Afrikkaa, varusti prefekti, jonka oli määrä
huolehtia armeijan elintarpeista, joukot niin huonolla leivällä,
että se mätäni matkalla aiheuttaen kulkutaudin armeijan keskuudessa.
Mutta Johannes Kappadokialainen oli ansainnut kauniin summan tällä
liiketoimellaan. Hän keinotteli viljalla milloin pakottamalla maamiehet
maksamaan rahassa sen veron, joka tavallisesti suoritettiin luonnossa,
milloin ostamalla koko sadon myydäkseen sen sitten kohtuuttomalla
hinnalla. Hän koetti hyötyä eläkkeistä ja sotamiesten palkoista
pistämällä niistä osan omaan taskuunsa, ja kaikkien tällaisten
rettelöitten ja väärinkäytöksien avulla hän kasasi itselleen
suunnattoman ja peräti häpeällisen omaisuuden.

Kaikki kammoivat häntä. Mutta Justinianuksen silmissä oli Johanneksella
yksi ansio: joka kerta tarvittaessa hän ojensi paikalla ne varat,
joita hallituskoneiston menot vaativat. Millä keinoin hän pääsi näin
oivallisiin tuloksiin, oli kysymys, josta keisari ei välittänyt, ja
kenties hän ei tosiaankaan ollut siitä oikein selvilläkään, joka
tapauksessa prefekti oli varojen hankintakyvyllään, keskeytymättömällä
huolenpidollaan valtion tulojen lisäämisestä — minkä vuoksi keisari
julkisesti onnittelikin häntä — sekä vielä muillakin ansioillaan
osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja sai aina rikoksensa anteeksi.
Paheistaan huolimatta hän oli taitava virkamies. Sitäpaitsi hänellä
oli oivalliset valtiomiehen ominaisuudet, tahdonlujuutta, rohkeutta
ja julkeaa avomielisyyttä, joka vaikutti keisariin. Ja huolimatta
siitä vihasta, jota hän herätti, ylistivät kaikki hovissa kilvan,
kaikkivaltiasta suosikkia peläten, hänen loistavia ominaisuuksiaan ja
menestyksellistä asiainhoitoaan, vain miellyttääkseen keisaria.

Nika-kapma, joka suureksi osaksi aiheutui juuri hänen rötöksistään,
uhkasi aluksi syöstä hänet perikatoon. Hän joutui epäsuosioon koko
pääkaupungin riemuitessa haltioissaan. Mutta hän oli sellainen mies,
jota ilman ei tultu toimeen. Pian hän taas oli saanut vallan käsiinsä
ja oli entistä kovempi ja ahneempi sekä yhtä varma kuin ennenkin
keisarinsa suosiosta. Hänestä tuli uudelleen pretoriaaniprefekti,
konsuli ja patriisi, ja Justinianus, joka kiitti häntä julkisessa
kirjelmässä siitä, että »hänellä oli sydämenasiana keisarinsa
menestys», antautui lopulta sokeasti tämän hyödyllisen ja uskollisen
palvelijan ohjattavaksi.

Tuntien keisarin suosimana ja rajattoman rikkaana olevansa
kaikkivaltias Johannes alkoi vähitellen huumautua onnestaan.
Jokseenkin karkeatapaisena, nautinnonhimoisena ja aistillisena hän
oli aina rakastanut valtaa niitten puhtaasti aineellisten etujen
vuoksi, joita se tuotti hänelle. Hän piti hyvistä aterioista,
herkullisista ruoista ja hienoista viineistä. Palkinnoksi onnistuneesta
ruokalajista hän saattoi lahjoittaa kokeilleen korkeita julkisia
virkoja. Hellespontoksesta ja etäisiltä seuduilta tuotiin hänen
pöytäänsä harvinaisia kaloja ja kallisarvoista metsänriistaa. Hän oli
suursyömäri ja hurja juomaveikko ja vietti yökausia täydessä humussa
eikä sietänyt, että häntä tultiin häiritsemään edes valtionasioissa.
Usein tapahtuikin, että hänet tavattiin aamulla tolkuttomasti
päissään tai että hän ahtoi itseensä niin ylenmääräisesti ruokaa,
että tahri oksennuksillaan sekä lattian että lähimmät pöytätoverinsa.
Hänen siveellisyytensä oli kerrassaan surkealla kannalla. Hänet
voitiin nähdä kävelemässä pääkaupungin kaduilla vihreään puettuna,
niin että hänen ihonsa kalpeus pisti tavallista enemmän silmiin,
ympärillään irstas seurue nuoria miehiä ja kurtisaaneja. Läpikuultaviin
viittoihin puettuina, niin että kaikki sulot näkyivät selvästi,
ympäröi tämä kevytmielisten naisten parvi kaikkivaltiaan ministerin
kantotuolia tuhlaten hänelle suudelmia ja hyväilyjä. Johannes
puolestaan, joka nojautui veltosti suosikkiensa hartioihin, luuli
tällä ylenpalttisen säädyttömällä esiintymisellään sokaisevana
aikalaisiaan ja valmistavansa maaperää sille tulevaisuudelle, josta hän
kunnianhimoisena uneksi.

Samoin kuin useimmat aikalaisensa oli Johannes Kappadokialainenkin
taikauskoinen. Hän luotti sellaisiin ennustajiin, jotka lupasivat
hänelle menestystä, ja nämä selittivät hänelle mielellään, että hän
saisi kerran panna hartioilleen Augustuksen viitan. Auttaakseen näitten
ennustusten toteutumista hän rupesi itsekin tekemään taikatemppuja, ja
ylpeän toivon kannustamana hän näki jo hengessään itsensä keisarina
ja näytti, niinkuin Prokopios huvittavasti sanoo, »kävelevän pilvien
päällä». Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja vaikka häntä
epäiltiinkin pakanuudesta, hän uskalsi tässä ankaran oikeaoppisessa ja
tekopyhässä hovissa olla useimmiten saapumatta kirkkoon, jopa mutista
pakanallisia noitumisiakin rukousten sijasta. Kodissaan hän huvittelihe
esittämällä muinaiskreikkalaisia juhlamenoja. Ylipapin pukuun
vaatetettuna hän rukoili jumalia ja pahojahenkiä — niitten välillä ei
noina aikoina huomattu juuri mitään eroa — ja pyysi heitä turvaamaan
hänen vaikutusvaltansa Justinianukseen, kunnes odotettu hetki saapuisi,
jolloin keisari menettäisi valtansa. Käytännöllisenä miehenä hän
käytti suunnattomia rikkauksiaan hankkiakseen itselleen kannattajia
valtakunnassa, ja tullakseen yleisesti tunnetuksi hän rupesi tekemään
julkisia matkoja maakuntiin suuri ja loistava seurue mukanaan.

Tietä raivatessaan hän ei edes epäröinyt antautua riitaan Teodoran
kanssa. Imartelematta keisarinnaa vähintäkään tai osoittamatta hänelle
sitä kunnioitusta, jolle hän antoi niin suuren arvon, Johannes
käyttäytyi aina häntä kohtaan ylpeästi ja häpeämättömästi. Hän meni
vieläkin pitemmälle; hän panetteli Teodoraa julkisesti keisarille
toivoen saavansa muuttumaan vihaksi sen suuren rakkauden, jota
Justinianus tunsi puolisoaan kohtaan. Tällaista ei Teodora koskaan
voinut antaa anteeksi. Siitä hetkestä alkaen leimahti taistelu
ilmiliekkiin kiihkeänä ja leppymättömänä keisarinnan ja ministerin
välillä. Teodora, joka oli valmis mihin tahansa, vaani vain sopivaa
tilaisuutta tuhotakseen kilpailijansa, ja Johannes, joka tiesi
erittäin hyvin, että Teodora oli hänen kunnianhimoisten haaveittensa
pahin vihollinen, ei säästänyt mitään keinoja hänen perikatonsa
valmistamiseksi. Tässä vimmatussa ja salakähmäisessä taistelussa
ei prefekti suinkaan jättänyt huomioonottamatta, miten peloittavan
vastustajan kanssa hän oli ryhtynyt taisteluun. Hän tiesi, että
Teodora kykeni mihin tahansa, vieläpä vapautumaan vihollisestaan
murhankin avulla, ja öisin häiritsivät hänen lepoaan usein kamalat
aavistukset, vaikka hän olikin järjestänyt ympärilleen tuhansittain
vartijoita. Pienimmästäkin kolahduksesta hän havahtui unestaan ja
luuli näkevänsä jonkun barbaaripalkkasoturin, jonka tehtäväksi oli
jätetty hänen murhaamisensa, lähestyvän päänalaista. Levottomana ja
joka hermo jännittyneenä hän tarkasti ovet ja kurkisteli kaikkiin
pimeihin soppiin voimatta saada hetkeksikään unta. Mutta päivällä hänen
rohkeutensa palasi. Hän oli täysin selvillä siitä, että Justinianus
tarvitsi kipeästi hänen palveluksiaan. Hän tiesi vaikuttavansa
ihmeellisellä tavalla keisarin mieleen ja luotti sitäpaitsi siihen
toivottomaan sekaannukseen, jonka hän oli tahallaan päästänyt vauhtiin
talouselämässä ja jonka oli tehtävä hänet itsensä välttämättömäksi,
samalla kuin se vaikeutti suuresti hänen jälkeenjättämiensä tilien
selvittämistä.

Välittämättä siis paljoakaan siitä ikuisesta nemesiksestä,[8] joka
— niinkuin eräs hänen aikalaisensa lausui — maksaa aina pahan
pahalla, hän jatkoi petosten ja rikosten täyttämää uraansa tuhlaten
rikkauksia ystävilleen, hoitaen maan hallitusta kätyreittensä avulla
ja lisäten yhä omaa häpeällistä omaisuuttaan. Hänen kaikkivaltaansa
kumarsi koko maailma, eikä palatsissa kukaan uskaltanut mainita tätä
»lakien vihollista», tätä »huonointa ihmisten joukossa», niinkuin
historiankirjoittajat häntä nimittävät, tuhlaamatta hänen nimelleen
ylen määrin imartelua ja kiitosta.

Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan osannut ottaa huomioon Teodoran
juonien laajuutta ja syvyyttä. Aluksi keisarinna koetti saada keisaria
ymmärtämään, mitä kärsimyksiä prefektin hallitus aiheutti alamaisille
ja kuinka vaarallinen se oli koko valtakunnalle kasvattamansa
tyytymättömyyden vuoksi. Taitavasti hän vältti esittämästä
henkilökohtaisia valituksia ja vetosi vain keisarin valtiolliseen
viisauteen, siihen suureen järjestykseen ja täsmällisyyden rakkauteen,
jonka kaikki tunnustivat kuuluvan hänen ominaisuuksiinsa, sekä
huolenpitoon, jota hän osoitti kansaansa kohtaan. Tällä tavalla
ei Teodora saavuttanut mitään. Justinianus ei katsonut voivansa
erottaa ministeriä, jonka hänen vihollisensakin julistivat »aikansa
suurimmaksi neroksi» ja jolla oli niin verraton taito »hyötyä kaikista
mahdollisuuksista ja haihduttaa kaikki hankaluudet».

Teodora koetti nyt herättää keisarin epäilyksiä vetoamalla siihen
vaaraan, joka saattoi piillä prefektin kunnianhimossa sekä keisarin
valtaa että henkeä vastaan. Justinianus, joka oli tavallisesti
hyvinkin taipuvainen kuuntelemaan petollisia ilmiantoja ja aina valmis
pienimmästäkin seikasta, joka ärsytti hänen kateuttaan, hylkäämään
parhaatkin ystävänsä, ei tahtonut nyt kuulla mitään. Niinkuin
kaikkia heikkoja sieluja häntäkin epäilytti sellaisen neuvonantajan
erottaminen, johon hän tosiaankin näyttää olleen kiintynyt sekä
pitkäaikaisesta tottumuksesta että jonkin verran todellisesta
ystävyydestäkin.

Teodora alkoi tulla vakavasti levottomaksi. Voittaakseen keisarin
itsepintaisen vastarinnan hän ei uskaltanut ryhtyä pakkotoimenpiteisiin
kaikkivaltiasta ministeriä kohtaan, niinkuin aikaisemmin Priscusta
vastaan. Johannes oli aivan liian varovainen, jotta Teodora olisi
voinut toivoa vapautuvansa hänestä vankilan tai tikarin avulla.
Mutta Teodora oli nainen, jolla oli monta keinoa käytettävänään.
Saadakseen Johannes Kappadokialaisen tuhotuksi hän pani vireille oikein
machiavellimaisen vehkeilyjärjestelmän.

Belisariuksen puoliso Antonina oli vastikään palannut Italiasta
Konstantinopoliin. Palatsin ylihovimestarittarena ja keisarinnan
läheisenä ystävänä ei tällä, samalla kertaa älykkäällä ja rohkealla,
intohimoisella ja kavalalla naisella ollut vertaista, jos oli punottava
jokin juoni tai ryhdyttävä mahdottomalta näyttävään hankkeeseen. Niin
ainakin väittää Prokopios, joka tunsi hänet hyvin. Jo aikaisemmin
hän oli osoittanut suurta neuvokkuutta ja auttanut keisarinnaa hyvin
tehokkaalla tavalla. Tällä kertaa oli hänelle vieläkin tärkeämpää
keisarinnan auttaminen, joka tunsi hänen salaisuutensa ja saattoi
suojella häntä lemmenasioissa. Sen vuoksi hän antautui täydestä
sydämestään avustamaan Teodoran suunnitelmia. Sitäpaitsi hän tunsi
henkilökohtaista inhoa prefektiä kohtaan. Hän tiesi, että Belisariuksen
maine varjosti Johannes Kappadokialaista, joka kadehti kenraalia tämän
nauttiman kansansuosion vuoksi. Ja vaikkapa Antonina itse ei suinkaan
voinut kerskailla olevansa erikoisen uskollinen puoliso, pelkäsi
hän miehensä puolesta sitä epäsuosiota, josta hänkin oli vaarassa
joutua osalliseksi. Siitä syystä hän kuunteli halukkaasti Teodoran
suunnitelmia ja pani häntä miellyttääkseen koko intonsa niitten mustien
juonien punomiseen, johon nämä molemmat naiset nyt yhdessä ryhtyivät.

Johanneksella oli Eufemia niminen tytär, joka oli vielä hyvin nuori,
lapsellinen ja avomielinen. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja ilo ja
ylpeys. Antonina liittyi hänen seuraansa. Käymällä joka päivä Eufemian
luona ja imartelemalla häntä hänen onnistui voittaa tytön ystävyys,
minkä jälkeen hän otti hänet uskotukseen ja oli avaavinaan hänelle
sydämensä. Eräänä päivänä, kun he istuivat kahden kesken jutellen,
alkoi Antonina puhella siitä tyytymättömyydestä, jota Belisarius tunsi
sisimmässään. Hän valitti katkerasti sitä, ettei voitokas kenraali,
joka oli valloittanut Afrikan ja Italian sekä tuonut mukanaan kaksi
vangittua kuningasta ja rajattomia rikkauksia Bysanttiin, ollut saanut
herransa taholta osakseen mitään muuta kuin kiittämättömyyttä. Tämän
vuoksi muka oli Antoninalla täysi syy arvostella ankarasti hallitusta.

Osaamatta epäillä mitään Eufemia kuunteli näitä vaarallisia puheita, ja
koska hän itsekin kammosi ja pelkäsi keisarinnaa, jota hän piti vain
isänsä vihollisena, hän kysyi viattomasti: »Mutta, rakas ystävä, kun
teillä on sotajoukko käytettävänänne, niin miksi sitten alistutte niin
arvottomaan kohteluun?»

Tätä juuri Antonina odottikin.

»On mahdotonta ajatellakaan kapinaa leirissä», hän virkkoi, »jollei
meillä ole liittolaista pääkaupungissa. Jos vain isäsi rupeaisi
liittolaiseksemme, ei varmaankaan olisi vaikea saada voittoa Jumalan
avulla».

Tämän keskustelun selosti prefektin tytär tietysti isälleen.
Ihastuksissaan tämä jo luuli näkevänsä toteutuneena sen ennustuksen,
joka oli luvannut hänelle valtaistuimen. Hän lähetti Antoninalle
sellaiset terveiset, että hän haluaisi mielellään keskustella tämän
kanssa seuraavana päivänä. Johtaakseen hänet väärille jäljille ja
karkoittaakseen hänen mielestään kaikki petoksen epäilyt Belisariuksen
puoliso kieltäytyi suostumasta hänen kanssaan tällaiseen keskusteluun.
Antonina väitti sen olevan aivan liian vaarallista peliä. Vakoilijain
ja petturien täyttämässä kaupungissa oli alituisessa vaarassa joutua
kiinni, jolloin kaikki olisi hukassa. Mutta hän aikoi muutamien
päivien kuluttua matkustaa takaisin puolisonsa luokse idän armeijaan
ja pysähtyä vähäksi aikaa siihen yksinäiseen huvilaan, joka
Belisariuksella oli Rufinianeen esikaupungissa Aasian puoleisella
rannalla, lähellä Kalkedonia. Käydäkseen muka Antoninaa tervehtimässä
prefekti voisi ilman vaikeuksia lähteä sinne, ja siellä olisi
mahdollista jutella häiriintymättä ja valmistaa liittoa. Tämä erikoinen
varovaisuus miellytti Johannes Kappadokialaista ja kohtauspäivä
sovittiin. Teodora, joka oli pitkin matkaa saanut suosikiltaan kuulla
tapausten kehityksestä, alkoi vähitellen valmistaa Justinianusta.

Keisari epäili kuitenkin yhä edelleen Teodoran väitteitä. Hän ei voinut
ruveta uskomaan, että hänen ministerinsä suunnittelisi salaliittoa
häntä vastaan. Keisarinnan onnistui kuitenkin lopulta taivuttaa hänet
lähettämään kaksi uskottuaan, eunukki Narseen ja kaartinkomentaja
Marcelluksen määrättynä päivänä Belisariuksen huvilaan. Antoninan
kätkeminä oli heidän määrä kuunnella salaa keskustelua. Heidän oli
käsketty, jos petos näyttäisi ilmeiseltä, vangita prefekti ja, jos hän
tekisi vastarintaa, paikalla surmata hänet. Teodora toivoi, että hänen
vihollisensa tällä tavoin tuhoutuisi kahakassa voimatta selittää mitään
tai puolustella itseään.

Samoihin aikoihin, taipuessaan tällä tavoin keisarinnan tahtoon,
Justinianus varoitti kuitenkin viimeisen ystävyydenpuuskan pakottamana
salaa suosikkiaan menemästä tuohon vaaralliseen taloon. Johannes
Kappadokialainen ei kuitenkaan välittänyt tästä neuvosta, vaan lähti
sopimuksen mukaan yöllä mitä suurimmassa salaisuudessa Bosporin poikki
Rufinianeeseen pitäen huolta vain siitä, että hänellä oli riittävästi
vartijoita mukanaan. Antonina otti hänet vastaan palatsin puutarhassa,
jossa Johannes lupasi suostua kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja
vannoi juhlallisesti panevansa parhaansa keisarin tuhoamiseksi.

Samassa ryntäsivät kiireesti esiin Narses ja Marcellus, jotka olivat
kuunnelleet keskustelua erään pensasaidan takana. He koettivat vangita
ministeriä, mutta Johanneksen vartijat syöksyivät paikalle metelin
kuullessaan, ja niin syntyi tappelu, jossa Marcellus haavoittui.
Lopulta pääsi prefekti pakoon. Hän palasi nopeasti pääkaupunkiin ja
kiirehti hakemaan itselleen turvapaikan Sofian kirkon loukkaamattomasta
pyhäköstä.

Tämä teko juuri kukisti tuon viekkaan miehen, joka oli aina ennen
osoittanut enemmän kylmäverisyyyttä ja mielenmalttia. Jos hän olisi
uskaltanut rohkeasti näyttäytyä keisarille, olisi hänen ehkä onnistunut
vakuuttaa tälle olevansa viaton, mutta pakenemalla hän tunnusti
olevansa rikollinen ja ennen kaikkea hän jätti Teodoralle täyden
toiminnanvapauden. Tämä sai nyt Justinianuksen erottamaan prefektin.
Bysanttilainen tapa vaati, että ministerin täytyi epäsuosioon
joutuessaan ruveta hengelliseen säätyyn. Jo Sofian kirkossa oli hänen
pakko vastustuksestaan huolimatta antaa leikata hiuksensa päälaelta, ja
kun ei käsillä ollut hänen uudessa säädyssään tarvittavia vaatteita,
heitettiin hänen hartioilleen asian jouduttamiseksi kaapu, joka
kuului sattumalta paikalla olevalle kirkon varoja hoitavalle papille.
Prokopios kertoo tämän papin olleen nimeltään Augustus, joten ennustaja
siis oli ollut oikeassa väittäessään, että prefekti saisi kerran
hartioilleen Augustuksen viitan.

Johannes Kappadokialainen ei koskaan oikein tottunut uuteen arvoonsa
eikä tahtonut koskaan suostua suorittamaan papintehtäviä, mikä olisi
auttamatta sulkenut häneltä paluutien julkisille kunniapaikoille.
Hän luotti onneensa, säilytti yhä toivonsa ja kuvitteli pian jälleen
pääsevänsä keisarin suosioon. Justinianus olikin kohdellut häntä
uskomattoman lempeästi. Ollessaan maanpaossa Kyzikoksen seuduilla
Johannes sai keisarin armosta takaisin suurimman osan aikaisemmin
takavarikoitua omaisuuttaan, ja koska hän oli valtansa päivinä
varovasti pannut melkoisen osan omaisuudestaan turvaan, oli hän
yhä vieläkin suunnattoman rikas ja eli komeasti rauhallisessa ja
ylellisessä asunnossaan, jossa hän olisi ollut täysin onnellinen, ellei
vaikutusvallan menettäminen olisi kirvellyt hänen mieltään. Yleinen
mielipide Konstantinopolissa paheksuikin täydellä syyllä sitä, että
sellainen rikollinen sai niin lievän rangaistuksen pahoista töistään
sekä että hänen vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta sallittiin elää
entistä miellyttävämmissä oloissa.

Onneksi moraalille Teodora oli valveilla. Tämän peloittavan vaarallisen
tilanteen aikana, joka oli niin vakava, ettei hän keisarinnana
ollessaan ollut aikaisemmin sellaista kokenut, oli hän hetkisen jo
vavissut pelätessään menettävänsä valtansa, eikä hän koskaan antanut
anteeksi sille miehelle, joka oli uhannut hänen valtiuttaan. Teodoran
tyydyttämätön viha häntä kohtaan ei sammunut koskaan, hänen lauhtumaton
kostonhimonsa ei säästänyt mitään keinoja valmistellessaan vihollisen
tuhoamista, ja viimeiseen elinpäiväänsä asti hän vainosi Johannes
Kappadokialaista.

Kyziakoksen kirkon johtajana oli Eusebius niminen pappi, jota
yleisesti vihattiin. Turhaan oli pyydetty keisaria erottamaan hänet.
Juonitteluillaan ja vaikutusvallallaan hovissa oli hänen aina
onnistunut säilyttää asemansa. Vihdoin kasvoi tyytymättömyys siinä
määrin, että häntä vastaan muodostettiin salaliitto ja hänet murhattiin
Kyzikoksen torilla. Nyt kuitenkin tiedettiin, että Johannes oli ollut
kireissä väleissä papin kanssa, ja Teodora käytti innokkaasti hyväkseen
tätä tilaisuutta saattaakseen vihollisensa huonoon valoon tässä
asiassa. Valittiin muutamia senaattoreja tutkimuksen toimeenpanijoiksi.
Johannes pidätettiin ja pantiin vankeuteen, jossa häntä ruoskittiin
raipoilla kuin varasta tai rosvoa. Hänen syyttömyytensä oli kuitenkin
niin ilmeinen, että häntä ei voitu tuomita kuolemaan. Keisarinnan
mieliksi häneltä riistettiin koko hänen omaisuutensa aivan vaatteita
myöten, ja hänelle jätettiin vain kehno viitta, minkä jälkeen hänet
vietiin kaukaiseen Egyptiin. Entisen ministerin nöyryyttämiseksi
perusteellisemmin oli aluksen kapteenin käsketty joka satamassa missä
pysähdyttiin pakottaa hänet kerjäämään leipäänsä ohikulkevilta,
ja niin nähtiin entisen pretoriaaniprefektin, entisen patriisin
ja konsulin puti puhtaaksi ryöstettynä ojentelevan kättään almuja
kerjäten. Lopulta hänet karkoitettiin Antinoeen, mutta sielläkään hän
ei saanut olla turvassa Teodoran vihalta. Keisarinna vaati tavatakseen
Kyzikoksen papin murhaajia, ja uhkauksilla ja lupauksilla hän sai
toisen heistä syyttämään Johannesta yllytyksestä murhaan. Toinen ei
kidutuksesta huolimatta taipunut valehtelemaan ja pelastamaan itseään
syyttömän ilmiantamisella. Sillä tavoin Johannes säästyi, mutta aina
keisarinnan kuolemaan asti hänen täytyi elää kurjasti maanpaossa, usein
vanginvartijainsa pahoinpitelemänä.

Tuo lujatahtoinen mies ei kuitenkaan menettänyt tällaisessa
alennustilassakaan rohkeuttaan, itseluottamustaan ja julkeuttaan.
Tämä valtiollinen vanki, joka muisti ennen olleensa rahaministeri,
huvittelihe muistuttelemalla aleksandrialaisille, että he olivat
velkaa valtiolle. Tämä maanpakolainen, joka eli köyhyydessä kaikkien
hylkäämänä, uneksi aina siitä valtakunnasta, jota hän oli toivonut.
Teodoran kuoltua hän sitten lähtikin takaisin Konstantinopoliin yhä
rohkeana ja uskaliaana luottaen onnelliseen tähteensä. Mutta oli jo
liian myöhäistä. Justinianuksella oli ollut seitsemän vuotta aikaa
unohtaa entinen suosikkinsa. Johannes Kappadokialainen ei voinut
saavuttaa takaisin hänen suosiotaan, vaan sai kuolla papin puvussa,
johon hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan pukeutua.

Teodora oli saanut tästä kaikkivaltiaasta ministeristä kunnioitettavan
vastustajan, joka oli hänen itsensä vertainen älyssä, kunnianhimossa
ja häikäilemättömyydessä. Niinpä hän sitten joutuikin käyttämään
Johannesta vastaan taistellessaan kaikkia niitä apuneuvoja, joita hänen
nerokas henkensä suinkin keksi, ja hän saattoi tosiaankin olla ylpeä
voitettuaan sen ankaran ottelun, johon oli ryhtynyt. Toisilla yhtä
kekseliäillä keinoilla hän sai pidetyksi kuuliaisena ja uskollisena
erään toisen miehen, jonka vaikutusvalta ei suinkaan ollut vähemmin
peloittava kuin Johannes Kappadokialaisen. Kertomus Teodoran suhteesta
Belisariukseen ja tämän puolisoon Antoninaan ei suinkaan ole, jos on
opittava tuntemaan keisarinnan luonnetta, vähemmän valaiseva kuin
kertomus Teodoran ja Johannes Kappadokialaisen taistelusta.



9

TEODORA JA BELISARIUS


Loistavien voittojensa, suuren maineensa, rikkautensa ja nauttimansa
kansansuosion takia olisi Belisariuksen samoin kuin Johannes
Kappadokialaisenkin pitänyt tuntua Teodorasta vallan tavoittelijalta,
kenties vielä Johannestakin vaarallisemmalta, koska hänellä oli
käskettävänään se mahti, joka oli Bysantissa välttämätön välikappale
vallankumouksen tekemiseen, nimittäin sotajoukko.

Belisarius oli sen aikakauden suurin sotapäällikkö. Hän oli voittanut
persialaiset, itägootit ja vandaalit, kukistanut Afrikan ja Italian
sekä tuonut kaksi vangittua kuningasta Justinianuksen eteen,
kuljettanut riemusaatossa Konstantinopoliin Genserikin ja Teoderikin
aarteet sekä laajentanut valtakunnan maa-alueen kaksinkertaiseksi.
Kartagon kukistumisen jälkeen hän oli loistavin näytelmin elvyttänyt
hippodromissa entisen roomalaisen ihanuuden muiston. Tuntikausia hän
oli kuljetuttanut riemuitsevan ihmisjoukon editse Afrikan aarteita,
omien kättensä saalista, kultaisia valtaistuimia, kallisarvoisia
astioita, röykkiöittäin jalokiviä, palkintomaljoja, kalliita pukuja,
upeita vaunuja sekä pitkän rivin vaaleatukkaisia barbaarivankeja.
Näitten joukossa herätti erikoisesti huomiota Gelimer, joka pitäen
vieläkin harteillaan kuninkaan purppuraviittaa loi kaihomielisiä
ja ylenkatseellisia silmäyksiä ympärilleen. Istuen korkealla
triumfivaunuissaan Belisarius oli sirotellut avokäsin hopeaa ja kultaa
kansanjoukkoon sekä kourallisittain keisarin kuvalla leimattuja
rahoja, ja kiitollinen Konstantinopoli oli kohottanut kultaisia
muistopatsaita voitokkaalle sotaherralle ja juhliakseen »roomalaista
kunniaa» painattanut Belisariuksen kuvan Justinianuksen kuvan viereen
muistorahoihin. Ravennan valloituksen jälkeen hän oli viikkokausia
täyttänyt koko Bysantionin maineensa loistolla. Kun hän marssi Pyhään
palatsiin seurueenaan kirjava joukko goottilaisia, persialaisia,
maurilaisia tai vandaalisotilaita, ei kansanjoukko koskaan väsynyt
ihailemaan hänen komeaa vartaloaan, hänen ystävällistä olemustaan,
hänen jaloja ja ylväitä piirteitään. Ylistettiin hänen hyveitään,
rohkeuttaan ja voittojaan, riemuittiin hänet nähdessä ja tungeskeltiin
hänen ympärillään, jotta olisi voitu osoittaa hänelle suosiota
ja puhutella häntä. Hän salli sen tapahtua, oli rakastettava ja
aulis sekä lausui ystävällisen sanan jokaiselle. Kun hän ratsasti
sotajoukkonsa etunenässä — siihen kuului seitsemäntuhatta miestä, jotka
kaikki ihailivat häntä henkilökohtaisesti ja uskollisesti — oli hän
uransa huippukohdassa aivan kuin kaikkivaltias kuningas, joka saapuu
pääkaupunkiinsa.

Hän oli sotajoukon ja kansan epäjumala. Sotilaat ihailivat häntä sen
erikoisen urhoollisuuden vuoksi, jolla hän taisteli yksinkertaisen
sotilaan tavoin ratsujoukkojensa etunenässä, sekä myöskin hänen
jalomielisyytensä ja anteliaisuutensa tähden. Oli verraton kunnia
kuulua hänen henkivartiostoonsa, voitetuista urhoollisimmat olivat
kiitollisia saadessaan palvella häntä, ja kuullakseen häneltä
hyväksyvän sanan hänen sotilaansa uhmasivat kaikkia vaaroja ylen
määrin onnellisina, jos voivat uhrata henkensä päällikkönsä puolesta.
Maaseudulla rakasti kansa häntä sen säädyllisyyden vuoksi, jota hän
vaati sotilailtaan, sen innon vuoksi, jolla hän koetti säästää maata,
sekä sen tarkkuuden vuoksi, jolla hän maksoi kaikki sotajoukolle
otetut tarpeet. Konstantinopolissa kansa oli jo unohtanut sen
verisen ankaruuden, jolla hän oli kukistanut Nika-kapinan, ja muisti
ainoastaan hänen voittonsa sekä nimitti häntä maailman suurimmaksi
sotapäälliköksi. Hänen vastustajansakin tunnustivat hänen etevät
ominaisuutensa. Jo yksistään se seikka, että hän oli joukkojen
etunenässä, tuntui takaavan menestyksen; hänen pelkkä nimensä merkitsi
voittoa. Kaiken lisäksi hän oli saanut vapaasti ratkaista, tahtoiko
ruveta voitetun Italian kuninkaaksi ja hallita niitä gootteja, jotka
oli juuri kukistanut, ja jotka olivat tarjonneet voittajalleen
valtaistuinta, koska osasivat hyvin arvioida sotilaallista taitavuutta.
Kunnian kehä päänsä ympärillä ja ruhtinaallisen omaisuuden haltijana
Belisarius tuntui tosiaankin keisarikunnan varsinaiselta hallitsijalta.
»En usko», kirjoittaa eräs senaikuinen historioitsija, »että kukaan
olisi uskaltanut vastustaa hänen käskyjään. Koko maailma riensi
tottelemaan häntä yhtä paljon kunnioituksesta hänen suuria voittojaan
kohtaan kuin peläten hänen valtaansa. Belisarius oli Bysantin
kunnioitetuin mies, sillä hän tunsi valtion asiat ja oli keisarin
neuvonantaja, jonka sana painoi palatsissa erittäin paljon, koska
tiedettiin, että hän oli tarpeeksi voimakas panemaan, jos halusi,
oman tahtonsa täytäntöön. Ja tahtomattaan ja tietämättään hän oli
kaikkien vallanpitäjien silmätikkuna. Johannes Kappadokialainen vihasi
häntä ja piti häntä kilpailijanaan hovissa. Teodora ei myöskään ollut
hänelle oikein suopea, koska pelkäsi Belisariuksen voivan joskus
tuntea houkutusta vallankaappauksen tekemiseen. Justinianuskin, joka
kuitenkin luotti melkoisesti nuoruudenystäväänsä, pelkäsi välistä
saavansa hänestä seuraajan. Ja muuten olikin pääkaupungissa jokseenkin
yleinen se käsitys, että Belisarius vain odotteli sopivaa tilaisuutta
hallituksen kukistamiseen.

Onneksi keisarille Belisarius ei ollut poliitikko. Hän oli uskollinen
ja rehellinen sotilas eikä pyrkinytkään muuksi. Hän oli keisarin
maanmies ja oli jo varhain ennen kohoamistaan henkilökohtaisesti
kiintynyt Justinianukseen. Hän tunsi olevansa liittynyt hallitsijaansa
voimakkaammin sitein kuin tavallinen alamainen. Kun Justinianus
kehoitti häntä vannomaan, ettei koko elämässään tavoittelisi
kruunua, hän vannoi auliisti tämän valan ja pitikin sen. Hän ei
ollut luonteeltaankaan taipuvainen kunnianhimoisiin haaveisiin.
Häntä miellyttivät kyllä kunnianosoitukset, ulkonainen loisto ja
kansansuosio, mutta hän ei tavoitellut todellista valtaa, ja hän
olisi tuntenut mielensä hyvin vaivautuneeksi, jos hänen olisi pitänyt
asettua ensimmäiselle paikalle. Vaikka hän olikin urhoollinen sotilas
ja erinomainen sotapäällikkö, puuttui häneltä kuitenkin varsinaisen
ammattinsa ulkopuolella olevissa asioissa henkilökohtaista käsitystä
ja omaa arvostelukykyä. Hän oli syntynyt panemaan toimeen toisen
käskyjä ja palvelemaan eikä tahtonut olla mitään muuta kuin hyvä
palvelija ja altis työkalu keisarillisen tahdon palveluksessa. Hän
kunnioitti suuresti vallassaolevaa mahtia ja oli nöyrä luonteeltaan.
Toisinaan hänen suuruutensa vaivasi häntä, ja sen vastapainoksi hän
nöyrtyi enemmän kuin oli tarpeellista. Hän tiesi, että keisarinna
ei pitänyt hänestä, ja lepyttääkseen tätä hän alkoi avustaa hänen
pyrkimyksiään, usein hyvin mitättömiäkin. Sitäpaitsi hän tiesi, että
Justinianus kadehti hänen suurta kunniaansa, hänen omaisuuttaan
ja mainettaan, ja sen vuoksi hän koetti parhaansa mukaan liiankin
monilla heikkouden osoituksilla rauhoittaa häntä. Tältä sotilaalta,
joka osoitti taistelutantereella loistavaa urhoollisuutta, puuttui
rohkeutta tavallisen elämän asioissa. Koko ikänsä hän pelkäsi Teodoran
kostonhimoa ja vielä enemmän riitautumista hänen kanssaan, ja sen
vuoksi hän joutui koko elämänsä ajan liian nöyrästi ottamaan osaa
kaikkiin vaimonsa juonitteluihin turvatakseen sillä tavoin asemansa.
Belisarius on rappeutumiskauden sankari — hän ei ollut eheä, voimakas
ja karaistunut luonne.

Koko ikänsä hän alistui vastaan sanomatta siihen, että hänen tekonsa
annettiin ilmi, että häntä parjattiin ja petettiin. Koko ikänsä
hän piti hyvänään solvaukset ja loukkaukset puhumatta sanaakaan.
Eikä häntä säästettykään. Afrikkalaisessa sotajoukossa sijoitettiin
keisarin aloitteesta hänen omaan pääesikuntaansakin vakoilijoita, jotka
ilmiantoivat Konstantinopoliin hänen viattomimmatkin toimenpiteensä
vääristellyssä muodossa. Italian sotaretken aikana annettiin
hänelle virkatoveriksi tai paremminkin kaitsijaksi Teodoran uskottu
Narses. Tälle oli jätetty virkakirje, joka oikeutti hänet valvomaan
ylipäällikön toimia. Kolme neljä kertaa riistettiin Belisariukselta
äkkiä ylin käskyvalta selittämättä laisinkaan, mistä tämä johtui.
Mentiinpä niinkin pitkälle, että häneltä otettiin henkivartiostokin ja
takavarikoitiin osa hänen omaisuuttaan. Ensimmäisen voitokkaan Italian
sotaretken jälkeen kiellettiin häneltä riemukulkueen järjestäminen,
toisen sotaretken aikana taas hänet saatettiin tässä tilaisuudessa niin
noloon asemaan, että hänen sotilasmaineensa tahraantui ikipäiviksi.
Nämä olivat kaikki erinomaisia keinoja, mutta Teodora keksi
vieläkin paremman pitääkseen Belisariuksen varmasti ja uskollisesti
velvollisuutensa rajoissa: hän otti Antoninan palvelukseensa.

Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Antoninalla samoin kuin
Teodorallakin takanaan hyvin myrskyinen nuoruus. Sirkuksen ajomiehen ja
erään kurtisaanin tyttärenä hän oli aluksi viettänyt hyvin paheellista
elämää. Sen jälkeen hän oli solminut halvan avioliiton, jossa hänelle
näyttää syntyneen useita lapsia, muitten muassa poika, jonka nimi oli
Fotius. Leskeksi jäätyään hän oli tavannut Belisariuksen, ja vaikka
hän ei enää ollut aivan nuori — niihin aikoihin, jolloin Justinianus
nousi valtaistuimelle, Antonina oli yli neljänkymmenen — oli hänen
onnistunut valloittaa kenraalin sydän. Belisarius meni naimisiin
hänen kanssaan ja rakasti häntä koko ikänsä niin kiihkeästi, että
Bysantin yksinkertaiset ihmiset tapansa mukaan eivät voineet selittää
niin uskollista ja kestävää rakkautta muuten kuin taikakeinojen
synnyttämäksi. Belisarius rakastikin Antoninaa aivan mielettömästi,
ja koska hän ei voinut olla lainkaan erossa puolisostaan, vei hän
hänet mukanaan kaikille sotaretkille, Afrikkaan, itämaille, Italiaan,
ja antoi hänen olla aina saapuvilla neuvotteluissa. Antoninan vuoksi
hän saattoi uhrata tärkeimmätkin sotilaalliset hankkeet, unohtaa
velvollisuutensa kenraalina ja vakavat valtion asiat; hänen vuokseen
hän alentui hyvin valonarkoihin juonitteluihin, eikä mikään ollut
hänelle liian kallista, kun oli tyydytettävä Antoninan oikkuja, hänen
kostonhimoaan ja vihaansa. Näyttävätpä Belisariuksen omat ystävätkin
olleen kuohuksissa tällaisesta kiintymyksestä, joka ei suinkaan ole
tavallista avioliitossa. Belisarius oli kerta kaikkiaan täydellisesti
vaimonsa vaikutusvallan alainen eikä pettänyt häntä koskaan.

Huomattava on, että Antonina oli erittäin älykäs nainen sekä rohkea
ja neuvokas. Rooman piirityksen aikana hän uskalsi tunkeutua aivan
mitättömän saattueen suojaamana piirittäjien taistelulinjojen lävitse
jouduttamaan apuväen saapumista. Toisen Italian sotaretken aikana
hän otti osaa siihen hyökkäykseen, joka pantiin toimeen ikuisen
kaupungin vapauttamiseksi piirityksestä. Hänen neuvokkaat aivonsa
askartelivat pienimpienkin asiain tuntemisessa. Kun Belisariuksen
sotajoukko kuljetettiin laivoilla Afrikkaan, oli hän ainoa, joka osasi
varustaa kenraalin pöytään raikasta juomavettä säilyttämällä sitä
suurissa lasiastioissa, jotka kaivettiin hiekkaan lastiruuman pohjalle
suojaan auringonsäteiltä. Mutta ennen kaikkea hän huolehti tarkoin
Belisariuksen onnesta, josta hänen omansakin riippui. Hankkiakseen
niitä lisävarustuksia, joita Belisarius tarvitsi, hän ei koskaan
epäröinyt lähteä pitkälle matkalle Italiasta Konstantinopoliin, ja
puolisoaan auttaakseen hän turvautui koko siihen vaikutusvaltaan, joka
hänellä oli hovissa.

Teodora oli piankin selvillä siitä, että Antoninan säilyttäminen
merkitsi Belisariuksen säilyttämistä. Näyttää siltä kuin olisi
keisarinna aluksi tuntenut hyvin vähän myötämielisyyttä kenraalin
puolisoa kohtaan, jopa suorastaan inhonnut häntä. Eikö hän kenties
hyväksynyt niitä häpeällisiä seikkailuja, joilla tämä intohimoinen
nainen piankin teki miehensä yleisen naurun alaiseksi? Se on hyvin
mahdollista. Mutta vieläkin enemmän hän varmasti pelkäsi, että Antonina
voisi antaa kenraalille sellaisia neuvoja, jotka olivat vaaraksi
Justinianuksen kruunulle. Antonina punoikin todellisuudessa juonia
vain huvin vuoksi, ja hänellä oli suuri kyky saada ehdotuksensa
onnellisesti toteen. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tunnonvaivoja, hän
oli salakavala, väkivaltainen sekä kunnianhimoinen, janoten mahtia
ja vaikutusvaltaa, ja hän oli ennen kaikkea paljon älykkäämpi ja
yritteliäämpi kuin Belisarius. Teodoralla oli täysi syy pelätä, että
sellainen nainen voisi jonakin päivänä houkutella patriisin mielen
pois lainkuuliaisuuden ja uskollisuuden tieltä. Sen vuoksi Teodora
koettikin saada Antoninan valtaansa vakuuttautuakseen sillä tavoin
hänen vaiteliaisuudestaan ja saadakseen Belisariuksen vaarattomaksi.

Eräässä suhteessa Teodora onnistuikin.

Kun bysanttilaisen laivaston piti kesäk. 22 p:nä v. 535 purjehtia
Konstantinopolista kurittamaan Afrikkaa, oli patriarkka Epifanius,
taivuttaakseen taivaan suosimaan hurskasta yritystä, antanut nuoren,
hiljattain kristinuskoon kääntyneen ja edellisenä iltana kastetun
sotilaan nousta amiraalilaivaan. Hänen nimensä oli Teodosius, ja
hän oli jo jonkin aikaa kuulunut Belisariuksen henkivartiostoon.
Ylipäällikkö ja hänen puolisonsa olivat myöskin olleet kummeina
hänen kastetilaisuudessaan, ja tämän pyhän kummivanhemmuuden vuoksi
pitivätkin he itseään hänen kasvatusisänään ja -äitinään.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Antonina alkoi tuntea
Teodosiusta kohtaan syvempää mieltymystä. Pitkän merimatkan
toimettomina hetkinä hän rakastui nuorukaiseen, ja koska hän kerran
liekkiin leimahdettuaan ei tuntenut turhia tunnonvaivoja, otti hän
tämän pian rakastajakseen. Aluksi hän piti suhteensa hyvin salassa,
mutta pian hän aivan julkisesti paljasti salaisuutensa. Kaikki hänen
palvelijansa tiesivät asian, vain Belisariukselta se pysyi vielä
salassa.

Kartagossa yllätti kuitenkin ylipäällikkö rakastavat eräässä huoneessa
palatsin pohjakerroksessa sellaisessa puvussa, ettei minkäänlainen
epäilys enää ollut mahdollista, ja tietenkin hän joutui tästä aivan
suunniltaan. Mutta Antonina säilytti täysin mielenmalttinsa ja virkkoi:
»Aioimme juuri kätkeä tänne kellariin muutamia saaliista otettuja
kalleuksia, jotta ne eivät joutuisi keisarin käsiin». Belisarius
rakasti rahaa ja vielä enemmän puolisoaan. Niinpä hän sitten uskoikin
mielellään tällaiset vakuuttelut eikä välittänyt omien silmiensä
liiankin ilmeisestä todistuksesta.

Miehensä sokeudesta rohkaistuneena Antonina kävi yhä hillittömämmäksi,
ja kun Belisarius lähti Afrikasta palatakseen Bysanttiin ja kun
hän seuraavana vuonna matkusti Sisiliaan, otti Antonina kaikkialle
rakastajansa mukaan. Saipa hän taivutetuksi heikon puolisonsa
nimittämään Teodosiuksen heidän omaisuutensa hoitajaksi.

Syrakusassa Antonina sai aikaan todellisen häväistysjutun, koska
hän ei yrittänytkään salailla suhdettaan Teodosiukseen. Antoninan
ympäristö ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään; tiedettiin, kuinka
heikko Belisarius oli vaimoaan kohtaan, eikä kukaan suinkaan ollut niin
sokea, ettei olisi ymmärtänyt, kuinka vaarallista oli joutua Antoninan
myrkyllisen kostonhimon uhriksi. Jokainen piti sen vuoksi järkevämpänä
ja edullisempana olla hyvissä väleissä Antoninan kanssa kuin avata
hänen puolisonsa silmät. Eräs kamarineito Makedonia, joka varmaankin
oli tyytymätön emäntäänsä, uskoi kerran vaiteliaisuuslupauksen
saatuaan Belisariukselle hänen onnettomuutensa ja antoi kahden
Antoninan kamarineitoina palvelevan orjatytön todistaa syytöstensä
todenperäisyyden. Kenraali raivosi ja antoi heti käskyn surmata
Teodosiuksen; mutta ne sotilaat, jotka saivat tämän tehtäväkseen,
pitivät varmimpana varoittaa nuorta miestä, jonka onnistuikin paeta
ja etsiä suojaa Efesoksen kirkosta. Viekas Antonina osasi tälläkin
kerralla selviytyä pelistä. Hän sai uskotelluksi Belisariukselle
joutuneensa häpeällisen parjauksen uhriksi, eikä hänen ollutkaan vaikea
todistaa syyttömyyttään. Ehkäistäkseen tällaisten tapausten toistumisen
hän vaati miestään luovuttamaan ilmiantajat hänen käsiinsä. Liian
rohkeapuheiselta kamarineidolta ja uskottomilta orjilta leikattiin
kieli, minkä jälkeen heidät pantiin säkkeihin ja heitettiin mereen.

Yhtä julmasti Antonina kosti muillekin vihollisilleen Belisariuksen
ympäristössä. Eräs rykmentin esikuntaupseeri, Konstantinus, oli
uskaltanut sanoa: »Minä olisin päästänyt rakastajan karkuun ja
surmannut naisen». Antonina ei koskaan unohtanut näitä sanoja.
Itsepintaisen kärsivällisesti koetti hän vähitellen heikontaa
puolisonsa Konstantinusta kohtaan tuntemaa myötämielisyyttä, ja kun
tämä upseeri oli sitäpaitsi hyvin kopea ja muuttui helposti julkeaksi,
ei Antoninan ollut vaikea saada miehiä kireihin väleihin. Kaiken
lisäksi Konstantinus horjahti Italian sotaretken aikana varastamaan
joukon arvoesineitä eräältä arvokkaalta Praesidius nimiseltä Ravennan
porvarilta ja kieltäytyi kaikista kenraalin innokkaista kehoituksista
huolimatta antamasta niitä takaisin. Nyt oli Belisariuksen
kärsivällisyys lopussa. Kiihtyneenä hän kysyi upseerilta, aikoiko tämä
yhä edelleenkin kieltäytyä tottelemasta määräyksiä, ja kun toinen
vieläkin käyttäytyi uppiniskaisesti, kutsui Belisarius vartijoita.
»Varmaankin minua surmaamaan», huudahti Konstantinus, joka tiesi,
kuinka Antonina vihasi häntä, ja siekailematta hän paljasti tikarinsa
ja hyökkäsi Belisariuksen kimppuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni,
minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänet surmattiin.
Antonina oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi.

Vaimonsa rukouksista Belisarius tietysti oli rientänyt kutsumaan
Teodosiuksen takaisin. Mutta tämä ei niin vähällä taipunutkaan.
Kenraali oli tuonut mukanaan Italian-armeijaansa Antoninan pojan
Fotiuksen, ja tätä nuorta miestä hän kohteli isällisen hellästi. Fotius
puolestaan inhosi Teodosiusta, jonka hän epäili olevan suhteessa
äitiin ja jota hän sitäpaitsi kadehti Belisariuksen suosion vuoksi.
Teodosius, jonka rohkeus ei näyttänyt olevan kovinkaan pysyväistä
lajia, selitti, ettei hän tahtonut palata, niin kauan kuin Fotius oli
kenraalin läheisyydessä. Rakastajan ja pojan välillä ei Antoninan ollut
vaikea valita. Hän vehkeili niin taitavasti, että Fotius vihdoin lopen
väsyneenä ja inhoten kaikkia epärehellisiä menettelytapoja suostui
lähtemään takaisin Bysanttiin ja silloin alkoi taas uudelleen Antoninan
ja Teodosiuksen lemmensuhde Belisariuksen leväperäisen valvonnan
turvissa. Kun sotapäällikkö Ravennan antautumisen jälkeen palasi
Konstantinopoliin, saapui Antoninakin riemusaatossa pääkaupunkiin
puolison ja rakastajan välissä.

Teodora oli piankin saanut selville tämän suhteen, jota kesti seitsemän
vuotta ja josta kaikki puhuivat aivan julkisesti, ja Antonina tiesi,
että keisarinna oli kuullut hänen jok’ainoasta seikkailustaan.
Tämä lähensi molempia naisia toisiinsa. Lepyttääkseen keisarinnan
suuttumusta Belisariuksen puoliso asetti koko joustavan oveluutensa
hänen palvelukseensa, onnistuipa hänen Italiassa ollessaan auttaa
Teodoran vihollisen paavi Silveriuksen kukistamista. Teodora, joka
ymmärsi panna arvoa Antoninan kekseliäisyydelle, huomasi omasta
puolestaan suojelemalla Antoninan seikkailuja voivansa saada hänestä
nöyrän valtiollisen aseen ja samalla takaavansa Belisariuksen
uskollisuuden. Kun he olivat tällä tavoin liittyneet toisiinsa
yhteisten etujen vuoksi, alkoivat he lähemmin tutustuttuaan pitää
toisistaan. Antoninasta tuli keisarinnan julkinen suosikki ja läheinen
uskottu ystävä. Hän pääsi ylihovimestarittaren korkeaan asemaan
keisarinnan hovissa, ja menestyksestään varmana hän ei enää pelännyt
mitään.

Teodosiusta alkoi kuitenkin lopulta hieman arveluttaa tämä suhde,
josta niin yleisesti tiedettiin. Kenties hän oli myöskin vähän väsynyt
itsepintaiseen rakastajattareensa. Toisen kerran hän lähti nyt tiehensä
ja meni tällä kertaa luostariin saadakseen rauhaa. Antonina joutui
aivan suunniltaan epätoivosta, pukeutui surupukuun ja kieltäytyi
ottamasta vastaan ketään eikä edes Belisariuksenkaan läsnäollessa
lakannut vaikeroimasta, että oli menettänyt uskollisen, rakastettavan
ja viehättävän ystävän. Hän jatkoi tätä niin kauan, kunnes hänen
oivallinen puolisonsa pyysi päästä Justinianuksen ja Teodoran puheille
selittäen heille, ettei hän voinut mitenkään tulla toimeen ilman
verratonta palvelijaansa Teodosiusta ja rukoillen keisaria toimittamaan
hänet takaisin luostarista. Hän meni vieläkin pitemmälle. Hänen oli nyt
lähdettävä itämaille ja vastoin entistä tapaansa hän suostui jättämään
Antoninan pääkaupunkiin. Niin pian kuin Belisarius oli lähtenyt, riensi
Teodosius, joka oli juhlallisesti luvannut olla koskaan poistumatta
luostarista, salaisesti tapaamaan rakastajatartaan.

Intohimo teki Antoninan varomattomaksikin. - Belisarius, erossa
hänestä ja toisten vaikutusvallan alaisena, uskalsi vihdoinkin avata
silmänsä. Fotius otti tehtäväkseen selittää hänelle, miten asiat
olivat. Tämä nuori mies pelasi tosiaankin vaarallista peliä, kun
otetaan huomioon, että äiti koetti vihoissaan saattaa poikaansa huonoon
valoon päällikön silmissä, jopa, niin väitetään, suunnitteli Fotiuksen
tieltä raivaamistakin. Fotius selitti Belisariukselle, kuinka hänen
auttamatonta heikkouttaan käytettiin peräti julkealla tavalla väärin.
Kenraali, joka tunsi tällä kertaa voivansa turvautua luotettavaan
tukeen, suuttui tosissaan, ja pyysi Fotiusta avuksi ruvetessaan
kostamaan loukattua kunniaansa.

Mutta tällä ratkaisevalla hetkelläkään ei Belisarius voinut ruveta
kohtelemaan Antoninaa ankarasti. »Rakastan puolisoani», hän virkkoi.
»Jos rankaisenkin sitä miestä, joka on loukannut kotiani, en kuitenkaan
tee Antoninalle mitään pahaa. Mutta niin kauan kuin Teodosius elää, en
totisesti anna hänelle anteeksi».

Vaikka Belisarius olikin esittänyt tällaiset ehdot ja vaikka hänen
tahdonvoimaansa ei ollut paljoa luottamista, suostui Fotius kuitenkin
auttamaan häntä. Pyhän kirjan nimessä molemmat miehet vannoivat
juhlallisen valan, luvaten olla hylkäämättä toisiaan ja vaikkapa
yhdessä uhmata kuolemaakin. Sitten he asettuivat odottamaan sopivaa
tilaisuutta.

Oli vuosi 541. Antonina oli vastikään tehnyt Teodoralle erittäin suuren
palveluksen. Hän oli ollut sieluna siinä juonittelussa, jonka avulla
Johannes Kappadokialainen oli kukistettu, ja hänen arvonsa oli noussut
samassa suhteessa. Nyt ei hänen mielestään ollut lainkaan vaarallista
lähteä Belisariusta tervehtimään. Toimitettuaan rakastajansa Efesokseen
hän matkusti armeijan majailupaikkaan.

Vastoin odotuksiaan hän tapasi Belisariuksen täyden raivon vallassa.
Niin pian kuin tämä oli saanut puolisonsa saapumisesta tiedon, hän
unohti valtion asiatkin omien huoltensa vuoksi ja antoi täyden vallan
pelottavalle mielenkuohulleen. Ensi kerran elämässään hän otti
Antoninan huonosti vastaan, sulki hänet telkien taakse tarkan valvonnan
alaisena, suunnittelipa kerrassaan hänen surmaamistaankin. Samoihin
aikoihin Fotius otti kuulusteltavakseen yhden äitinsä eunukin, ja
saatuaan häneltä tietää Teodosiuksen olinpaikan vangitsi Antoninan
rakastajan pyhän Johanneksen kirkossa Efesoksessa kaupungin piispan
suostumuksella, takavarikoi suosikin omaisuuden ja vei hänet itsensä
tarkan valvonnan alaisena kaukaiseen linnaan Kilikiaan.

Mutta Belisarius ja Fotius olivat valinneet sopimattoman ajankohdan.
Teodora ei sallinut ystävätärtään ahdistettavan. Hyvin levottomana
siitä, mitä Antoninalle oli tapahtunut hän kutsutti Belisariuksen
kiireesti puheilleeen Bysanttiin. On jo aikaisemmin kerrottu, kuinka
hän kosti Fotiukselle ja tämän ystäville suojattinsa kärsimät vääryydet
sekä kuinka rohkean rauhallisesti hän luovutti ystävättärelleen
takaisin häneltä ryöstetyn rakastajan. Mutta samalla hän myöskin
rakensi uudelleen rauhan Belisariuksen kotona. Rajaton rakkaus
puolisoon oli lepyttänyt sotapäällikön jo ennen hänen pääkaupunkiin
saapumistaan, ja kun hänen huomattiin niin perin pohjin muuttuneen,
ihmettelivät Konstantinopolin asukkaat, jotka olivat uteliaina
seuranneet tämän tragikomedian kehitystä, millaista noituutta nyt
oli käytetty miesparkaa vastaan. Sen vuoksi ei Teodoran ollutkaan
kovin vaikea saada sovintoa aikaan puolisoitten välillä. Kenraali
antoi tosin suostutella itseään jonkin aikaa. Mutta Teodosius oli
juuri kuollut erittäin sopivalla hetkellä, ja keisarinna pysyi lujana
vaatimuksessaan. Belisarius otti Antoninan jälleen armoihin ja tapansa
mukaan huolettomana hän ei paljoakaan välittänyt siitä, miten Fotiuksen
ja hänen ystäviensä oli käynyt.

Keisarinnaa miellyttääkseen Belisarius oli käyttäytynyt sekä
raukkamaisesti että petollisesti. Mutta tämä seikkailu oli jossakin
määrin jäähdyttänyt häntä. Hän näyttää tunteneen jonkinlaista äänetöntä
kostonhimoa näitä kahta naista kohtaan, jotka olivat nöyryyttäneet
häntä. Vuonna 542 hän oli jälleen saanut ylipäällikön toimen, mutta
hän hoiti sotilastehtäviään jokseenkin välinpitämättömästi, puhuipa
ihmisten väitteitten mukaan suorastaan uhkailevastikin, mikä loukkasi
syvästi Teodoraa. Keisarinnan mielestä hänen piti sen vuoksi saada
läksytys. Belisariukselta otettiin äkkiä käskyvalta pois ja hänet
kutsuttiin Konstantinopoliin. Sitäpaitsi oli hänelle ilmoitettu, että
kaikki rahat oli luovutettava eräälle keisarinnan eunukille sekä
että hänen oli jätettävä leiriin henkivartiosto, jonka uskollisuutta
pelättiin. Kenraali, jonka keisaripari otti kylmästi vastaan ja
jota ystävät kohtelivat välinpitämättömästi, he kun pelkäsivät itse
joutuvansa ikävään asemaan, näytti auttamatta joutuneen epäsuosioon. Ja
surkeaa oli nähdä suuren sotapäällikön yksin vaeltavan katuja kaikkien
hylkäämänä, hajamielisen ja huolestuneen näköisenä, joka hetki peläten
henkeään ja tuntien jo olevansa salamurhaajien ympäröimä.

Tällä välin Antonina nautti palatsissa mitä suurinta suosiota. Hän oli
keisarinnan sydänystävä ja alituisesti hänen seurassaan. Edellisen
vuoden tapausten jälkeen olivat muuten hänen ja Belisariuksen välit
aika viileät. Teodora arvioi taitavasti sen hyödyn, jonka puolisoitten
täydellinen sovinto aiheuttaisi. Silloin saisi Belisarius kiittää
Antoninaa pääsystään hallitsijaparin armoihin ja joutuisi sen vuoksi
ikipäiviksi sen naisen palvelijaksi, joka oli pelastanut hänet.

Belisarius, joka oli eräänä päivänä tapansa mukaan saapunut keisarin
vastaanottohuoneeseen, näki siellä vain hyvin vihamielisiä ja
kylmäkiskoisia ilmeitä, minkä lisäksi hovipalvelijat kohtelivat
häntä loukkaavalla tavalla — ja se oli kerrassaan levottomuutta
herättävä enne. Illalla hän palasi kotiin entistäkin huolestuneempana
kohtalostaan ja heittäytyi vuoteelleen pelosta vavisten, alakuloisena
ja arvokkuutta vailla. Antonina oli kotona ja meni hänen huoneensa
lävitse valittaen pahoinvointia. Yö tuli. Äkkiä kuului raju kolkutus
portilta. »Keisarinnan käskystä», huusi eräs palatsin palvelija.
Belisarius, joka luuli viimeisen hetkensä tulleen, jäi makaamaan iskua
odottaen.

Kuolinsanoman sijasta palvelija toikin Teodoralta kirjeen, joka kuului
seuraavasti:

 »Ystäväni, tiedät mitä olet rikkonut meitä vastaan. Mutta minä olen
 läheisissä väleissä vaimoosi ja hänen vuokseen olen päättänyt antaa
 sinulle anteeksi. Tiedä, että sinun on kiitettävä häntä hengestäsi, ja
 myöskin vain hänen avullaan voit tulevaisuudessa toivoa menestystä ja
 onnea. Aiomme nyt pitää silmällä, kuinka osaat tästä lähin kohdella
 häntä».

Antonina, joka tunsi kirjeen sisällyksen, odotti uteliaana seurausta.
Se oli erinomainen. Onnellisena Belisarius nousi ja ilmaistakseen
paikalla tottelevaisuutensa keisarinnan käskyä kohtaan heittäytyi
suuren mielenliikutuksen vallassa Antoninan jalkoihin, suuteli hänen
käsiään, otti hänet syliinsä ja vannoi olevansa tästä lähtien sekä
hänen miehensä että uskollinen orjansa. Tällä hinnalla hän sai aikaan,
että hänelle jätettiin takaisin osa hänen omaisuuttaan, kunnianimet
sekä korkea sotilaallinen asema. Hänet lähetettiin Italiaan, mutta
ilman sotajoukkoa, ilman rahoja ja apuvaroja. Väitettiinpä, että hänen
täytyi omasta kukkarostaan suorittaa retken kustannukset.

Ei ole helppoa arvioida, kuinka paljon on totta tässä tarinassa.
Osoittiko Belisarius tosiaankin rikollista myöntyväisyyttä Antoninan
yksityiselämän suhteen? Ottiko hän hänet jälleen kotiinsa lyhyen
tarmonpuuskan jälkeen saadakseen sillä tavoin takaisin menettämänsä
suosion ja paikkansa keisarinnan ystäväpiirissä? Ne ovat vain
kuulopuheita, joita ei voi todistaa oikeiksi. Joka tapauksessa on
luultavaa, että koska Antonina oli keisarinnan suosikki, Belisarius
säästi häntä, jotta ei joutuisi huonoihin väleihin Teodoran kanssa, ja
se on varmasti tosiasia, että hän käytti hyväkseen vaimoaan asemansa
vakiinnuttamiseksi hovissa. Toisaalta taas on varmaa, että hän rakasti
Antoninaa lämpimästi. Toisen Italian sotaretken aikana, jolloin oli
kysymys ikuisen kaupungin pelastamisesta, hän joutui suunniltaan kuin
pikku lapsi, kun levisi huhu, että Antonina oli itägoottien vallassa,
ja pelastaakseen Antoninan hän komensi joukot perääntymään ja jätti
kaikki aikaisemmat suunnitelmat sikseen. Tämän valossa on helppo
ymmärtää, että hän oli hyvin pitkämielinen vaimoaan kohtaan. Teodoran
kuoltuakin hän totteli sokeasti Antoninan tahtoa.

Kuinka tämän asian laita olikin, joka tapauksessa uskottiin
pääkaupungissa, että Belisarius, joka oli lähtenyt Bysantista, kostaisi
kapinalla kärsimänsä vääryydet ja loukkaukset. Mutta hänet tunnettiin
huonosti. Antonina seurasi häntä Italiaan, ja hänen läsnäolonsa riitti
pitämään Belisariuksen velvollisuuden tiellä. Aina valmiina palvelemaan
keisarinnaa Antonina pysyi hänen kuolemaansa asti pettämättömän
uskollisena, eikä Teodorakaan koskaan säästellyt myötätuntonsa
ilmauksia häntä kohtaan. Niin osoittautuivatkin keisarinnan laskelmat
oikeiksi. Sitomalla itseensä Antoninan hän sai myöskin pidetyksi
Belisariuksen Justinianuksen palveluksessa.

Toivoipa Teodora voivansa suosikkinsa avulla toteuttaa vielä erään
kauniin haaveenkin. Belisarius oli suunnattoman rikas. Hän rakasti
rahaa eikä tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja niitten keinojen
suhteen, joilla hankki sitä. Täydellä syyllä epäiltiin hänen
takavarikoineen aivan liian suuren osan afrikkalaista ja italialaista
sotasaalista omiin nimiinsä sekä ottaneen paavi Silveriuksen
vihamiehiltä rahoja paavin murhaamiseen. Se on myöskin tosiasia, ettei
hän epäröinyt ottaa Johannes Kappadokialaisen loistavaa palatsia
korvaukseksi siitä osuudesta, joka Antoninalla oli ollut suosikin
kukistamisessa. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hänen
omaisuutensa oli joka tapauksessa aikalaisten todistuksen mukaan
yhtä suuri kuin jonkun keisarin omaisuus. Eikä Justinianuksella ja
Teodoralla olisi tietysti ollut mitään sitä vastaan, että se olisi
joutunut heidän haltuunsa; mutta joko kunnioituksesta Belisariuksen
ansioita kohtaan tai sopivan tekosyyn puutteessa he eivät uskaltaneet
turvautua takavarikoimiseen eivätkä edes olleet tietävinään siitä, että
osa näistä rikkauksista kenties oli hankittu keisarillisen aarrekammion
kustannuksella. Keisarinna ei kuitenkaan menettänyt toivoaan, vaan
yritti toisilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa.

Belisariuksella oli yksi ainoa tytär, Johanna, joka oli saava periä
koko tämän suunnattoman omaisuuden. Teodora suunnitteli hänen
naittamistaan omalle tyttärenpojalleen Atanasiukselle. Tämä ehdotus
sisältyi myöskin niihin rauhanehtoihin, jotka keisarinna esitti
kenraalille tämän suuren epäsuosion aikana, ja niin vastenmieliseltä
kuin ehdotus Belisariuksesta tuntuikin, hänen täytyi kuitenkin suostua
tähän avioliittoon. Mutta Italiaan päästyään hän muutti mieltään ja
sai, kumma kyllä, Antoninan tässä asiassa puolelleen. Viimeksimainittu
joko ymmärsi, että sairaan keisarinnan loppu lähestyi, tai piti
muista syistä tarpeellisena vastustaa hänen toivomuksiaan. Turhaan
kirjoitti keisarinna kirjeen toisensa perästä pyytäen, että häitä
kiirehdittäisiin. Vanhemmat keksivät satoja tekosyitä saadakseen
asian lykätyksi, väittivät haluavansa ensin palata Bysanttiin ja
keksivät sitten uskottavia selityksiä matkan siirtämiseksi. Teodora
hermostui. Hän tunsi Antoninan ja tiesi, että suosikki unohtaisi
hallitsijattarensa kuoltua sekä antamansa lupaukset että kiitollisuuden
velkansa hyväntekijälleen. Niinpä hän ryhtyikin jouduttamaan tapausten
kulkua.

Hän järjesti niin, että nuorukainen ja neito tapasivat toisensa
ja pian oli heidän suhteensa kehittynyt niin pitkälle, että häät
olivat enää vain välttämätön muodollisuus. Atanasius ja Johanna
rakastuivat niin toisiinsa, että elivät julkisesti yhdessä keisarinnan
suostumuksella. Heidän suhteensa oli kestänyt kahdeksan kuukautta,
kun Teodora kuoli. Pian sen jälkeen Antonina palasi Bysanttiin, ja
hänen menettelynsä osoitti nyt, kuinka oikein Teodora oli päätellyt
hänestä. Unohtaen kaiken entisen hän ei enää tahtonut kuulla
puhuttavankaan suunnitellusta avioliitosta, ja välittämättä tyttären
jo pilaantuneesta maineesta ja molempien rakastavien epätoivosta hän
erotti heidät häikäilemättä toisistaan selittäen, ettei tahtonut kuulla
puhuttavankaan, että Teodoran sukulainen tulisi hänen vävykseen. Kun
Belisarius pian senjälkeen tuli takaisin Italiasta, hän mukautui
tietysti tapansa mukaan Antoninan päätökseen.

Mutta joskin kuolema tässä tapauksessa tuhosi Teodoran suunnitelmat,
kohdeltiin kuitenkin hänen poistuttuaankin Belisariusta tarkoin
hänen alkuunpanemansa menetelmän mukaan. Viimeiseen päiväänsä asti
epäiltiin kenraalia liiallisesta kansansuosion tavoittelusta sekä
pelättiin hänen hautovan liian korkealentoisia suunnitelmia. Ja
vaikka Justinianus antoikin hänelle kaikenlaisia kunnianosoituksia,
ei hän kuitenkaan säästänyt häneltä myöskään nöyryytyksiä eikä
epäsuosion ilmauksia vanhuuden päivinä. Melkein heti sen jälkeen, kun
kenraali oli oivallisella tavalla pelastanut pääkaupungin ja keisarin
hunnien hyökkäykseltä, sotkeutui hän Justinianuksen kateellisessa
mielikuvituksessa keisaria vastaan tähdättyyn salahankkeeseen, ja
vaikka hänen rikollisuuttaan ei saatukaan todistetuksi, päästi keisari
kiihkeässä kohtauksessa näkyviin vihansa Belisariusta kohtaan, otti
häneltä taas pois sotaväen ylipäällikön viran, riisti häneltä kaikki
muut toimet ja arvomerkit sekä määräsi hänet pidettäväksi kotiarestissa
hänen palatsissaan. Sillä tavoin vaikutti Teodoran henki vieläkin
Justinianukseen, kun oli kysymyksessä tämä pelätty alamainen.

Keisarinnaa ajatellen keisarikin tuhlasi suosiotaan Antoninalle, joka
oli ollut vainajan uskottu ystävä.' Kuolemaansa asti Antonina sai pitää
asemansa hovissa. Sillä tavoin ylläpidettiin sitä politiikkaa, jonka
avulla Teodora oli tahtonut saada kaikkivaltiaan keisarillisen tahdon
määrääväksi kenraalin kotona, ja siinäkin suhteessa elivät Teodoran
työt häntä itseään kauemmin. Loppuun asti Belisarius pysyi Antoninaa
totellen Justinianuksen uskollisena ja nöyränä palvelijana.



10

TEODORA NAISENA


Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Teodora rajattoman
suvaitsevainen toisten ihmisten heikkouksia kohtaan — mikä johtui
siitä, että hän oli nainen, joka tunsi elämän ja ihmisluonnon
vajavaisuuden. Konstantinopolin tapaisessa suurkaupungissa eivät tavat
tietenkään olleet moitteettomat, onnettomat avioliitot eivät olleet
harvinaisia, ja aviorikokset olivat lukuisia, mutta keisarinna peitti
kaikki säälivästi keisarillisen viittansa suojaan. Jos joku nainen,
jolla oli rakastaja, käyttäytyi niin taitamattomasti, että tuli ilmi,
riensi hän paikalla palatsiin, jossa hänen onnistui keisarinnan avulla
aina selviytyä pulasta. Onneton se aviomies, joka vaati eroa eikä
voinutkaan oikeudessa esittää päivänselviä todistuksia väitteilleen!
Hänet tuomittiin maksamaan vaimolleen yhtä suuri summa kuin minkä
tämä oli tuonut yhteiseen pesään myötäjäisinään. Sitäpaitsi hän oli
vaarassa joutua ruoskittavaksi tai vankilaan, kun taas vaimo varmana
vapaudestaan aivan julkisesti jatkoi aviorikostaan. Monet aviomiehet
pitivätkin sen vuoksi edullisempana olla olevinaan sokeita, ja Teodoran
vaikutuksesta joutuikin pääkaupunki tällä tavoin perin pohjin rappiolle.

Jos näitten juorujuttujen rinnalla tarkastelee julkisista asiakirjoista
saatuja tietoja, huomaa sensijaan, että maassa vallitsi yleinen
suuttumus Pyhän palatsin tekokainouden vuoksi. Niitten monien
lakien joukossa, jotka Justinianus sääti avioliitosta, avioerosta
ja aviorikoksesta, kuultaa joka kohdasta läpi keisarin erikoinen
huolenpito julkisesta moraalista.

»Me toivomme», hän kirjoittaa eräässä kohdassa, »että naiset
käyttäytyvät siveästi, että he eivät elä epäsäännöllisesti ja
jumalattomasti, ja me toivomme heidän onnistuvan siinä».

Kannattaa vielä panna merkille, mitä asioita keisari pitää
sopimattomina ja siveellistä käytöstä loukkaavina. Jos nainen on niin
epäkaino, että kylpee yhdessä miesten kanssa, voi hänen puolisonsa
vaatia avioeroa. Jos hän vastoin miehensä toivomusta tahtoo mennä
illallisille vierasten kanssa tai hänen tietämättään tai vastoin
hänen tahtoaan menee teatteriin, kilpa-ajoihin tai eläintaisteluihin,
on se lain kannalta riittävä avioeron syy. Vielä suurempi aihe on
miehellä hylätä vaimonsa, jos tämä viettää yön poissa kotoa, jos
hän miehensä vielä eläessä suunnittelee uutta avioliittoa ja, ennen
kaikkea, jos hän ottaa itselleen rakastajan. Tässä tapauksessa on
miehellä oikeus kolmannen varoituksen jälkeen itse jakaa oikeutta,
jos tapaa vaimonsa ja tämän rakastajan yhdessä joko kotonaan tai
rakastajan kotona, ravintolassa tai taivasalla. Jos hän yllättää heidät
muualla, esimerkiksi kirkossa — kirkkoja nimittäin käytettiin usein
kohtauspaikkoina — on hänen jätettävä syylliset julkisen oikeuden
tuomittaviksi, ja jos asia on selvä, tuomitaan rakastaja ilman pitempää
oikeudenkäyntiä kuolemaan ja vaimo jätetään miehensä rangaistavaksi
lain määräysten mukaisesti. Ja laki ei ole lempeä niitä naisia kohtaan,
jotka tekevät aviorikoksen. Eron jälkeen teljetään aviorikoksen tehnyt
nainen luostariin, ja jollei mies kahden vuoden kuluttua suostu
ottamaan häntä takaisin, on vaimon leikkautettava hiuksensa ja jäätävä
luostariin loppuiäkseen.

Keisari piti erittäin tärkeänä vakiinnuttaa avioliittoa, »tätä
kaikille pyhää asiaa», niinkuin Justinianus eräässä paikassa sanoo,
koettaen lujittaa sitä kaikenlaisilla varmuustoimenpiteillä, jotka
voivat »tehdä sen pysyväksi ja purkamattomaksi». Avioeroa ei myönnetty
molemminpuolisesta suostumuksesta, koska silloin olisi ollut aivan
liian helppo katkaista pyhät siteet. Hän rajoitti laillisten avioerojen
lukumäärän selittämällä monet vanhojen lakien sallimat avioerot
perustelemattomiksi. Hän ei enää hyväksynyt toisen puolison vankeutta
tai määrättyä rangaistustuomiota riittäväksi avioeron syyksi, eikä
myöskään suvainnut, että sotilaan vaimo, joka ei ollut pitkään
aikaan saanut tietoja mieheltään, rupesi pitämään itseään vapaana;
ennenkuin sellainen vaimo voi mennä uuteen avioliittoon, vaadittiin
laillinen todistus miehen kuolemasta. Justinianus sääti mitä ankarimmat
rangaistukset niitä varten, jotka keksivät tekosyitä erotakseen, jotta
voisivat viettää kevytmielistä elämää. Vain pyyntö päästä luostariin
sai osakseen keisarin hyväksymisen, mutta asianomaisten täytyi osoittaa
vakavaa ja pysyväistä halua, ja laki rankaisi ankarasti niitä, jotka
lähtivät luostarista palatakseen maalliseen elämään.

En tietenkään jätä huomioonottamatta, että laki ja elämäntavat kaikkina
aikoina ja joka maassa ovat jossain määrin toisiaan vastaamattomia.
Mutta näitten lainpykäläin ankaruus melkein todistaa sen seikan,
että Salaiset muistelmat ovat tässä niinkuin niin monessa muussakin
suhteessa suotta parjanneet Teodoraa. Se vain on varmaa — ja siinä
näkyy selvästi keisarinnan vaikutus — että naidun naisen asema parani
monessa suhteessa. Hän sai suojaa miehen oikkuja ja huonoa kohtelua
vastaan. Hän ei ainoastaan voinut pyytää avioeroa miehen tunnetusti
kevytmielisen elämän vuoksi — »mikä seikka», niinkuin Justinianus
sanoo, »on omiaan erittäin suuresti kiusaamaan naisia, varsinkin jos he
itse elävät siveästi» — vaan pääsi samaan tulokseen, jos mies koetti
vetää vaimoaan mukaan omiin paheisiinsa. Naisen ei myöskään tarvinnut
pelätä, että hänet olisi voitu syyttä hylätä tai että häntä olisi voitu
aiheetta moittia aviorikoksesta, Tässä tapauksessa laki vaati erittäin
selviä todisteita ja salli vaimon, jos syyte osoittautui perättömäksi,
pyytää eroa, eikä hänen tarvinnut suorittaa mitään epämiellyttäviä
rahallisia korvauksia tai alistua muihin rangaistuksiin, joihin
mies voitiin tuomita. Mies ei enää voinut lyödä vaimoaan ilman lain
myöntämää perustetta, hän ei voinut ilman päteviä syitä ajaa vaimoa
talostaan, ja laki säätikin ivallisesti, että jos vaimo vietti sen yön
kotoaan poissa ja jos siitä oli joitakin valitettavia seurauksia, sai
mies syyttää itseään.

Mutta vaikka Teodora sekaantuikin onnellisella ja siunausta tuottavalla
tavalla lainlaadintaan pahoin kohdeltujen tai onnettomassa avioliitossa
olevien naisten hyväksi, ei hän kunnioittanut sen vähemmän kuin
Justinianuskaan — sen osoittavat tosiasiat aivan selvästi — avioliiton
pyhyyttä ja julkisen moraalin valvomista.

Artabanus oli komea armeenialainen upseeri, kaunis ulkomuodoltaan
ja ylhäistä syntyperää. Hän oli sukua partilaisen Arsakidien
kuningasperheen kanssa ja oli tullut etsimään onneaan Bysantin
keisarikunnasta. Rohkeudellaan, päättäväisyydellään ja
jalomielisyydellään hän pääsi pian suureen suosioon sotajoukossa. Hän
oleskeli Afrikassa sen sotilaskapinan aikana, joka maksoi maaherra
Areobinduksen hengen, ja rakastui intohimoisesti vainajan nuoreen
leskeen, joka oli tapausten melskeessä joutunut kapinallisten päällikön
käsiin. Prejecta — se oli nuoren lesken nimi — oli Justinianuksen
veljentytär, ja kunnianhimoinen armeenialainen toivoi voivansa
myöskin hyötyä niistä palveluksista, joita mahdollisesti saattoi
tehdä niin ylhäiselle naiselle. Hän ei pettynytkään. Kun Artabanuksen
oli ensin onnistunut pelastaa Prejecta, ei tämä voinut kieltää
vapauttajaltaan mitään. Paitsi sitä, että hän antoi Artabanukselle
suuria rikkauksia, hän lupasi tulla hänen vaimokseen, ja Artabanus,
joka aivan hurmaantui menestyksestään, näki tämän loistavan avioliiton
avulla jo nousevansa suorastaan valtaistuimen portaita. Kaikki meni
toiveitten mukaan. Prinsessa palasi Konstantinopoliin, ja Justinianus,
joka tahtoi kohdella hyväntahtoisesti molempia rakastavia, oli antanut
Artabanukselle luvan saattaa Prejectan pääkaupunkiin. Lyhentääkseen
rakastuneitten yhteiskunnallista välimatkaa keisari oli jakanut
Artabanukselle runsain mitoin kunniamerkkejä ja suosionosoituksia
sekä nimittänyt hänet ulkomaisten kaartinrykmenttien ylikomentajaksi,
miliisipäälliköksi ja konsuliksi.

Mutta samassa onni himmenikin. Artabanus oli kokonaan unohtanut
menneensä kerran naimisiin Armeeniassa. Hän oli muuten jo kauan sitten
eronnutkin tästä ensimmäisestä vaimostaan eikä ollut sen päivän
jälkeen kuullut hänestä mitään. Nyt sukelsi tämä äkkiä näkyviin
Bysantissa vaatien avio-oikeuksiaan takaisin ja saaden ajoissa tukea
keisarinnaltakin. Teodora oli taipumaton, kun oli kysymyksessä
avioliiton pyhä side; hän pakotti Artabanuksen vastoin tämän tahtoa
ottamaan puolisonsa takaisin ja varmemmaksi vakuudeksi vielä naitti
Prejectankin toiselle.

Yhtä kovakouraisesti hän kohteli kahta nuorta hienoon perheeseen
kuuluvaa naista, jotka leskiksi jäätyään lohduttautuivat keisarinnan
mielestä aivan liian pian. Heidän käytöksensä oli huonona esimerkkinä,
minkä vuoksi Teodora päätti naittaa heidät uudelleen. Rangaistakseen
heitä ja nöyryyttääkseen heidän ylpeyttään hän esitti heille hyvin
halpasyntyiset kosijat. Kauhistuneet sisarukset koettivat etsiä
suojaa Sofian kirkosta toivoen sillä tavoin pelastuvansa näin
epämiellyttävästä liitosta. Mutta Teodora oli itsepäinen; heidän
täytyi taipua, ja vaikka heillä oli omaan säätyyn kuuluvia kosijoita,
pakoitettiin heidät vastoin tahtoaan menemään halpa-arvoiseen
avioliittoon. Se on kuitenkin lisättävä, että kun avioliitto oli ensin
solmittu, keisarinna teki kaikkensa uhriensa turvaamiseksi, paransi
heidän puolisoittensa yhteiskunnallista asemaa ja tuhlasi heille
suosionosoituksia ja hyviä töitä.

Mahdollisesti sekaantui Teodora, kostonhimoinen kun oli ja tottunut
alistamaan kaikki omien pyrkimystensä palvelukseen, useastikin hyvin
häiritsevästi yksityisiin perheasioihin, jotka eivät kuuluneet
häneen. Häntä on moitittu siitä, että hän järjesti avioliittoja yhtä
itsevaltaisesti kuin hoiteli valtakunnankin asioita, että hän liitti
yhteen ja erotti ihmisiä kysymättä heidän omaa tahtoaan, yksinomaan
siksi, koska se miellytti häntä itseään. On jo mainittu, kuinka hän
pani kaikkensa liikkeelle estääkseen Germanoksen avioliiton sekä kuinka
hän koetti naittaa Belisariuksen tytärtä. Mutta tämä ei suinkaan
ollut keisarinnalle turhaa ajanvietettä. Teodoralla oli tässäkin
aina oma politiikka silmämääränä. Kun hän siis naitti Prejectan sen
saman Hypatioksen pojalle, joka oli huudettu keisariksi Nika-kapinan
aikana, tapahtui se yksinomaan siitä syystä, että siten saatiin yksi
kruununtavoittelija vaarattomaksi, ja samanlaisista syistä hän rupesi
ensin suojelemaan Antoninan lemmensuhdetta ja järjesti sen jälkeen
niin, että Belisarius sopi puolisonsa kanssa. Kun Teodoran omat edut
olivat kysymyksessä, eivät häntä rasittaneet mitkään siveelliset
näkökohdat, ja sama oli asia, jos hänen piti auttaa sukulaisiaan tai
ystäviään. Olemme jo kertoneet, kuinka hänen onnistui saada sisarensa
Comito ja sisarentyttärensä Sofia edullisesti naitetuiksi. Samalla
tavoin hän naitti suosikkinsa Krysomalloksen tyttären virkamies
Hermogeneen pojalle. Saturninus — se oli nuoren miehen nimi — oli
kihloissa keisarinnan sukulaisen, nuoren, kauniin ja viattoman tytön
kanssa, joka oli hyvästä perheestä, mutta Teodora teki häikäilemättä
lopun suunnitellusta liitosta ja pakotti Saturninuksen menemään
naimisiin Krysomalloksen tyttären kanssa. Häät pidettiin, mutta kun ne
olivat ohitse, valitti Saturninus pontevasti ystävilleen, ettei hänen
nuorikkonsa ollutkaan impi. Se koitui hänen onnettomuudekseen. Teodora
vangitutti hänet ja ruoskitutti häntä opettaakseen hänelle — niinkuin
itse sanoi — ettei moinen suunsoitto ollut soveliasta.

Hän sai väkipakolla aikaan monta muutakin avioliittoa, jotka eivät
suinkaan aina olleet onnellisia. Yksityiskohtaisemmin ei niitä
juuri tunneta, mutta eräs seikka ansaitsee erikoisesti huomiota.
Kaikissa näissä tapauksissa oli Teodora jokseenkin välinpitämätön
miehestä. Koska hän itse oli nainen, oli hän aina, niinkuin eräs
historiankirjoittaja huomauttaa, »luonnostaan taipuvainen auttamaan
onnettomuuteen joutuneita naisia».

Tätä todistavat varsinkin ne toimenpiteet, joihin hän sai
Justinianuksen taipumaan näyttelijättärien ja langenneitten naisten
hyväksi. Omien kokemusten perusteella hän tunsi hyvin pääkaupungin
kuilut ja tiesi, millaista surkeutta ja häpeää niihin kätkeytyi,
minkä vuoksi hän rupesikin jo aikaisin käyttämään vaikutusvaltaansa
onnettomien naisten aseman parantamiseksi. Tekee mieli uskoa, että
Justinianus tarkoittaa juuri Teodoraa mainitessaan eräässä siveellisen
elämän uudistamista koskevassa julistuksessaan hienotunteisesti
erään henkilön, joka jo kauan sitten oli huomauttanut hänelle
Konstantinopolissa vallitsevasta tapojen turmeluksesta, sekä että
juuri Teodoran aloitteesta toimeenpantiin se julkinen tutkimus, jonka
seurauksena oli monta hyödyllistä ja terveellistä lainsäädöstä.
Joka tapauksessa voi turvallisesti otaksua, että juuri hän avusti
näyttelijättäriä kohoamaan siitä yhteiskunnallisesta alennustilasta,
jossa he elivät, joko sallimalla heidän erota ammatistaan, jos
tahtoivat, tai poistamalla viimeisetkin esteet heidän avioliittonsa
tieltä. Näihin aikoihin oli bysanttilaisessa yhteiskunnassa hyvin
tavallista pakottaa naiset vastoin tahtoaan menemään teatteriin
ja vaatia heitä takuuta vastaan allekirjoittamaan sopimus,
jossa he sitoutuivat pysymään aina ammatissaan. Nyt selitettiin
nämä turmiolliset sitoumukset lain nojalla pätemättömiksi, ja
näyttelijättäret oikeutettiin rikkomaan antamansa lupaus, koska
viattomuutensa pelastaminen oli Jumalan silmissä sellainen teko, joka
täysin korvasi rikotun valan. Läänien maaherroille ja piispoille
lähetettiin käsky tarkoin valvoa, että näyttelijättärien vapautta
kunnioitettiin, sekä ilmoittaa heti keisarille, jolleivät kyenneet
panemaan lainpykälää toimeen. Ankarat rangaistukset tulivat niitten
osaksi, jotka vetosivat noihin lainvastaisiin sitoumuksiin. Paitsi
omaisuutensa menettämistä ja maanpakoa, voitiin heidät panna
rangaistukseksi suorittamaan yli kymmenentuhannen markan suuruinen
summa kysymyksessä olevalle naiselle, jotta tämä voisi kunniallisella
tavalla huolehtia toimeentulostaan. Kun näyttelijättäret olivat tällä
tavoin päässeet oikeiksi yhteiskunnan jäseniksi, voivat he mennä
naimisiin vaikka korkeimpain virkamiestenkin kanssa, eikä heidän
tarvinnut tätä varten anoa keisarilta erikoislupaa, kuten Justinus oli
määrännyt, silloin kun hänen veljenpoikansa solmi avioliiton. Sama
etu myönnettiin näyttelijättärien tyttärille. Yksi ainoa ehto heille
pantiin: he eivät saaneet koskaan palata teatteriin.

Yleisen siveellisyyden ankarana vartijana Teodora tunsi erikoista
tarvetta luoda pääkaupunkinsa uudelleen moraalisessa suhteessa. On jo
kerrottu, mikä osa parittajien rikollisella toiminnalla oli turmeluksen
levittäjänä ja kuinka monta onnetonta heidän kauniilla lupauksillaan
vedettiin paheen palvelukseen. Niinikään on mainittu, kuinka
Konstantinopoli oli suorastaan hukkumaisillaan porttoloihin ja kuinka
tämän alhaisen liiketoiminnan uhreja usein pidettiin niissä vastoin
tahtoaan häpeällisten sitoumusten perusteella. Teodora tahtoi korjata
kaiken tämän. Keisarillinen julistus kielsi kuolemanrangaistuksen
uhalla ketään pakottamasta nuorta tyttöä vastoin tahtoaan haureelliseen
elämään, siveettömyydenpesien pito kiellettiin! kaikki entiset
suljettiin, ja naiset, jotka olivat olleet niihin suljettuina,
saivat takaisin takuuksi suorittamansa rahat. Ja sitten karkotettiin
kaupungista kaikki parittajat »ihmisille vahingollisina ja yleiselle
moraalille turmiollisina».

»Me käskemme», sanottiin keisarillisessa kirjelmässä, »kaikkia
alamaisiamme, mikäli suinkin voivat, tästä lähtien elämään puhtaasti,
koska puhtaus yksin voi puolustaa ihmistä Jumalan edessä».

Teodora itse valvoi aloittamiensa toimenpiteitten toteuttamista ja
koetti parhaansa mukaan, niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo,
vapauttaa naisraukkoja heidän häpeällisestä orjuudestaan. Hänen
käskystään kuulusteltiin pääkaupungin parittajia vastakkain uhriensa
kanssa, ja keisarinna vaati heitä oikein valallisesti ilmoittamaan,
kuinka paljon rahaa he olivat antaneet noitten onnettomien omistajille.
Kun he selittivät keskimäärin suorittaneensa viisi kultarahaa hengeltä,
osti keisarinna omilla varoillaan vapaiksi nuo onnettomat ja annettuaan
heille kullekin puvun ja kultarahan lähetti heidät takaisin omaistensa
luokse.

Toisia varten keisarinna perusti turvakodin. Bosporin
Aasian-puoleiselle rannalle hän laitatti vanhaan keisarilliseen
palatsiin näitä naisia varten Metanoian (Katumuksen) luostarin,
ja suojellakseen tulevaisuudessakin kaikilta kiusauksilta näitä
onnettomia, jotka useinkin puute oli ajanut turmioon, hän antoi
laitokselle monenlaisia lahjoja. Kerrotaan, että jotkut tämän luostarin
uusista asukkaista eivät oikein tahtoneet tottua elämäntapojen
äkkimuutokseen sekä että he mieluummin syöksyivät alas vankilansa
korkeilta muureilta. Vaikka niinkin olisi ollut, ei tämä hanke tuota
Teodoralle sen vähemmän kunniaa, ja epäilemättä on juuri hän ensiksi
lausunut ne ylevät sanat, jotka sisältyvät Justinianuksen julistukseen:
»Olemme asettaneet viraston rankaisemaan rosvoja ja rahavarkaita.
Eikö meidän ole vieläkin enemmän ahdistettava niitä, jotka varastavat
kunnian ja rosvoavat siveyden?»

Eiköhän liene otaksuttava, että kaikki nämä toimenpiteet ja tämä
Teodoran luontainen myötätunto onnettomia naisia kohtaan johtui siitä,
että hän muisti entisyyttään ja katui sitä, sekä että hän kenties,
vaikka ei sitä ääneen lausunutkaan, sisimmässään ajatteli kuitenkin
kuin runoilija:

    Non ignara mali, miseris succurere disco.[9]

Tämä on luultavaa, melkeinpä varmaakin, eikä se suinkaan millään
tavoin himmennä sitä kuvaa, jonka olemme saaneet Teodorasta. Tämä
entinen tanssijatar, joka nousi caesarien valtaistuimelle, ei
suuresti katsoen suinkaan ollut arvoton siihen. Huolimatta alhaisesta
sukuperästään hän oli vikoincen ja paheineen suuri keisarinna, ja
myrskyinen nuoruus oli virittänyt hänessä omituisena ja melkeinpä
odottamattomana vastakohtanaan rakkauden vakaviin asioihin,
hellittämättömän huolenpidon yleisestä siveellisestä tilasta sekä
omasta henkilökohtaisesta arvokkuudestaan.



KOLMAS OSA

HURSKAS TEODORA



1

TEODORAN HURSKAUS


Koko bysanttilaisessa elämässä oli uskonnolla merkittävä osa.
Keisarinnan elämässä se oli suorastaan välttämättömänä juhlamenojen
osana. Kaikkina monilukuisina kirkollisina juhlapäivinä keisarinna
lähti purppuraan ja kultaan puettuna ja loistavan seurueen saattamana
suuriin kirkkoihin, Sofian kirkkoon, Pyhäin apostolien kirkkoon, pyhän
Sergiuksen tai pyhän Mociuksen kirkkoon tai Lähteen Maarian luostariin
tai Pyhän neitsyen kirkkoon. Istuen valtaistuimellaan kamarineitojensa
ja palvelijoittensa keskellä, juhlapukuisten naisten ja korkeitten
arvohenkilöitten ympäröimänä, Teodora otti osaa jumalanpalvelukseen
tai meni hurskaasti vahakynttilä kädessä polvistumaan alttarin luo,
tai rukoilemaan pyhäinjäännösten edessä. Keskeytymättömänä vaelsi
pitkin katuja keisarillinen juhlakulkue, jossa loistavat viralliset
puvut vaihtelivat aina juhlamenojen vaatimusten mukaan. Milloin
lähdettiin upein varustuksin vihkimään jotakin kirkkoa, milloin oli
rukoiltava jotakin kunnianarvoista pyhäinjäännöstä ihmeparannuksen
aikaansaamiseksi, milloin pidettiin suurin juhlamenoin vapahtajalle
kiitosjuhla niistä voitoista, jotka kaitselmus oli myöntänyt
keisarilliselle sotajoukolle, tai joskus taas lähdettiin mustaan
surupukuun puettuna ääneen valittaen rukoilemaan Kaikkivaltiasta
kääntämään vihansa pois ja lopettamaan maanvaivat, ruton ja
maanjäristykset, jotka ahdistivat pääkaupunkia. Lujasti vakuutettuna
siitä, että keisari oli ehdottomasti Jumalan valitsema, kaitselmuksen
varta vasten määräämä ihmisten johtajaksi, täysin varmana siitä, että
vapahtaja kaikissa vaikeuksissa piti suojelevaa kättään keisarin yllä
ja lahjoitti hänelle jumalallisen ymmärryksen, tarkoin tuntien kaikki
jumalanpalveluksen eri vaiheet ja kirkon asiat, Bysantin hallitsija
vietti suorastaan ylipapin elämää.

Justinianusta tällainen elämä miellytti aivan erikoisesti.
Vilpittömästi hurskaana ja myöskin hieman taikauskoisena hän luuli
olevansa kohtalon erikoisessa suojeluksessa ja hänelle oli nautinto
huomata, millaisia ihmetöitä näytti tapahtuvan hänen edukseen. Hän
muisti, kuinka eräänä päivänä, kun hän oli pahasti sairaana ja
inhimillinen taito ei enää näyttänyt voivan häntä auttaa, molemmat
suuret lääkäripyhimykset Kosmas ja Damianos, joitten ihmeellisen
kyvyn koko Bysantti tunsi, aivan äkkiä olivat laskeutuneet taivaasta
parantamaan keisaria, jonka kuolinkamppailu jo oli alkanut. Hän
muisti myöskin, kuinka hän toisen kerran, kun jäsensärky ahdisti
häntä niin, että hän oli melkein lamaantunut, parantui kuin ihmeen
vaikutuksesta vain koskettamalla pyhäinjäännökseen, kun häntä
samalla voideltiin pyhien marttyyrien ruumiista otetulla öljyllä.
Täynnä kiitollisuutta hän piti sen vuoksi aina velvollisuutenaan
osoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka sillä tavoin tuhlasi
hänelle mitä ilmeisimpiä armonsa osoituksia. Hänen alituisena
silmämääränään oli puolustaa kirkkoaan, uudistaa sitä sekä kurin
että opin puolesta ja laajentaa ja vahvistaa sen valtaa. Hän rakensi
kirkkoja ja luostareita kaikkialle valtakuntaansa. Hän otti hyvin
mielellään osaa teologisiin väittelyihin. Hänen mielipuuhiaan oli
olla puheenjohtajana kirkolliskokouksissa, keskustella piispojen
kanssa ja väitellä toisin ajattelevien kanssa. Koska hän oli hyvä
puhuja ja ylpeä kaunopuheisuudestaan, opistaan ja keskustelutaitonsa
loogillisuudesta, hän otaksui, jokseenkin yksinkertaisesti muuten,
ettei kukaan ollut hänen vertaisensa väittelemisen taidossa, sekä
nautti tavattomasti voidessaan ylentää pappien mieltä mahtipontisilla
raamatunkohtien selittelyillä. Hän luulotteli kykenevänsä kääntämään
luopioita vastaansanomattomilla todisteluillaan ja saattoi viettää
yökausia keskustelemalla jumaluusoppineitten kanssa tai kyhäämällä
kiistakirjoituksia, joista hän ylpeili määrättömästi. Koko ikänsä
hän sekaantui kirkon asioihin, usein sopimattomallakin tavalla, ja
ne, jotka tahtoivat imarrella häntä, kehuivat tavallisesti, että
hänen puheessaan yhtyi »Davidin tyyneys, Mooseksen kärsivällisyys ja
apostolien lempeys, sekä että hän toteutti hallituksessaan sitä vanhaa
ihannetta, jota profeetat olivat ennustaneet, nimittäin että filosofit
ovat kuninkaita ja kuninkaat filosofeja».

Teodora oli myöskin aivan liian selvillä hovitapojen vaatimuksista
laiminlyödäkseen koskaan mitään niistä hurskaista velvollisuuksista,
jotka kuuluivat keisarinnalle. Sitäpaitsi hän oli aivan liian
teräväpäinen ja valtioviisas ollakseen selvästi ymmärtämättä
uskonnollisten kysymysten suurta merkitystä kristityssä valtiossa sekä
sitä vaaraa, joka aiheutuisi välinpitämättömyydestä niitä kohtaan.
Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, hän oli vilpittömästi hurskas. Hyvänä
Bysantin asukkaana hän tunsi syvää kunnioitusta kaikkia kirkon
palvelijoita kohtaan, ankarakasvoisia ja pitkään mustaan kaapuun
puettuja munkkeja ja niitä hurskaita naisia kohtaan, jotka olivat
luopuneet maailmasta pukeutuakseen »enkelien vaatteisiin» ja tullakseen
»taivaan asukkaiksi». Samoin kuin kaikki aikalaisensa hän tunsi suurta
kiitollisuutta niitten hyveitten, lihankidutusten ja rukousten vuoksi,
joilla nämä ihmiset koettivat täydentää lähimmäistensä puutteellisia
ansioita Jumalan silmissä. Samoin kuin Justinianus hän ihaili
vilpittömästi »luostarielämää, jonka avulla ihminen pääsee välittömään
yhteyteen Jumalan kanssa, joka puhdistaa hänet, vahvistaa häntä
hengellisten asiain ajattelemisella ja kohottaa hänet inhimillisten
huolten yläpuolelle». Hän keräsi mielellään ympärilleen erakkoja ja
lihankiduttajia, otti heitä tuttavallisesti vastaan Pyhässä palatsissa,
keskusteli heidän kanssaan hengellisistä asioista, noudatti mielellään
heidän tahtoaan ja antoi heidän ohjata itseään omantunnon asioissa. On
jo mainittu, kuinka hän, parantaakseen sairaan Justinianuksen, vetosi
syyrialaisen munkki Zooraksen esirukouksiin sekä kuinka hän rukoili
pyhää Palestiinan miestä, Sabasta, pyytämään Jumalalta hänelle poikaa.
Yhtä opettavainen ja mieltäkiinnittävä on kertomus hänen ja erakko
Maraksen väleistä.

Maras oli niitä kuumaverisiä syyrialaisia, joiden hehkuvaa
Jumalanrakkautta ja pelotonta intoa ei mikään voinut vähentää.
Kolmenkymmenen vuoden vanhana, samana päivänä, jolloin aikoi
viettää häitään, hän oli äkkiä kääntynyt ja alkanut pitää Jumalan
suloista iestä rakkaampana kuin »turmiollista ja vastenmielistä
ruumiillista yhteyttä». Luostariin mentyään hän oli tullut huomatuksi
itsekidutuksensa melkein yliluonnollisen ankaruuden vuoksi. Yhtä
kova kuin itselleen hän oli myöskin lähimmäisilleen. On jo mainittu
kuinka häikäilemättömästi hän uskalsi Pyhässä palatsissa kohdella
Justinianusta ja Teodoraa. Mutta juuri siitä syystä hän miellyttikin
keisarinnaa. Tämän mielestä oli aivan luonnollista, että niin hurskaan
miehen täytyi olla kaikkivoipa Jumalan luona, ja hän pyysi Marasta
palatsiin asumaan. Pyhä mies ei suostunut. Silloin Teodora antoi
rahastonhoitajansa lahjoittaa hänelle suuren rahasumman. Töykeän
halveksivasti Maras pudisteli rahapussia ja heitti rahat keisarinnan ja
hämmästyneitten ja kauhistuneitten kamariherrojen silmille. Huhu tästä
levisi kaikkialle hovissa ja kaupungissa, mutta Teodora ei antanut
peloittaa itseään. Pyhä mies oli siirtynyt Kultaisen Sarven toiselle
rannalle Sykaen esikaupunkiin elääkseen siellä yksinäisyydessä omalla
vaatimattomalla tavallaan. Nöyrästi keisarinna nyt lähetti pyytämään
häneltä anteeksi, että oli uskaltanut saattaa hänet kiusaukseen, sekä
rohkeni samalla esittää toivomuksen, että Maras ottaisi keisarinnalta
vastaan edes jotakin elatuksekseen. Maras ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan sellaisesta. »Sinulla ei ole mitään», hän sanoi, »jota
Jumalan palvelija tarvitsee, paitsi Vapahtajan pelkoa, jos sellaista
kykenet tuntemaan». Ja päästäkseen rauhaan keisarinnan rukouksilta hän
lähti kauemmaksi löytääkseen levollisemman oleskelupaikan.

Hänen omituisuutensa olivat kuitenkin jo ennättäneet tehdä hänet
kuuluisaksi. Uteliaat ja hurskaat ihmiset kävivät häntä katsomassa ja
esittämässä hänelle rukouksiaan, ja hovin osoittama suosio lisäsi yhä
hänen luonaan kävijöiden lukumäärää. Eräänä yönä hyökkäsi rosvojakin
hänen telttaansa. »Jollet anna meille niitä kultarahoja, jotka
keisarinna on sinulle lähettänyt», sanoivat he, »niin surmaamme sinut
paikalla».

Pyhä mies vastasi: »Uskokaa minua, ei minulla ole laisinkaan rahaa. Jos
minulla olisi sitä, en asuisikaan täällä».

Epäluuloiset rosvot tarttuivat kuitenkin miekkoihinsa, ja yksi heistä
löi Marasta kepillä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Syyrialainen
oli väkevä ja ripeä. Kädenkäänteessä hän oli heittänyt kumoon lähimmän
vastustajansa ja lyönyt tämän kepillä toiset maahan, minkä jälkeen
hän sitoi heidät huolellisesti ja pani syrjään heidän miekkansa ja
seipäänsä. Sitten hän alkoi puhutella heitä tyynesti ja ivallisesti
ja virkkoi: »Lapseni, pyysin teitä jättämään minut rauhaan. Valitan
ettette totelleet minua. Pysytelkää nyt minun mielikseni rauhallisina
päivän koittoon asti ja muistakaa, ettei koskaan saa halveksia
köyhääkään miestä». Aamulla hän päästi heidät vapauteen ottaen vain
heidän miekkansa itselleen.

Tämä tapaus herätti suunnatonta huomiota hovissa, ja kun
kamaripalvelija, joka oli lähetetty ottamaan asiasta tarkemmin selvää,
saapui palatsiin näyttämään keisariparille pyhän miehen voitonmerkkejä,
alkoivat Justinianus ja Teodora tuntea, mikäli mahdollista, entistäkin
suurempaa ihailua Marasta kohtaan. Tämä itsekin muuten hyötyi
seikkailustaan. Hän suostui lopulta siihen, että hänelle saatiin
rakentaa luostari, jossa hän tästä lähtien alkoi asua. Siellä hän
rukoili ja saarnasi pidättymättä nyt enempää kuin ennenkään silloin
tällöin läksyttämästä perinpohjaisesti keisaria ja keisarinnaa. Ja
kun hän kuoli ruttoon vuonna 542, päätti hallitsijapari hautauttaa
hänet ruhtinaallisella tavalla, ja hautajaisiin kutsuttiin etevimmät
henkilöt, palatsin ylhäisimmät asukkaat, senaattorit, piispat, papit ja
munkit. Yleisen mielipiteen mukaan oli koko Konstantinopolia kohdannut
onnettomuus, kun pyhä mies oli kuollut.

Ylpeä Teodora kohteli näitä omituisia lihansakiduttajia tavattoman
suopeasti. Hänen kopeutensa nöyrtyi heidän varoituksistaan, heidän
häikäilemättömyydestään ja parjauksistaan. Hän kohteli nöyrästi
näitä kurjiin riekalcihin puettuja miehiä. Hän oli aina huomaavainen
heidän tarpeitaan kohtaan ja oli heille ehtymättömän antelias. Hänen
hyväntekeväisyytensä ilmeni kaikenlaisten hurskaiden laitosten,
luostarien, sairaaloiden ja orpokotien perustamisessa. Munkki
Zoorakselle hän antoi laajan alueen Sykaen esikaupungissa, jonne tämä
saattoi asettua oppilaineen. Derkoksesta Trakiasta hän osti kauniin
huvilan patriarkka Teodosius Aleksandrialaisen asunnoksi. Jakob
Baradaeuksen hän taivutti ottamaan vastaan täysin kalustetun talon
Konstantinopolissa, järjestipä hän itse Pyhään palatsiinkin luostarin.
Niitä köyhiä ulkomaalaisia varten, joitten täytyi omien asioittensa
vuoksi matkustaa Konstantinopoliin, hän perusti suuria majataloja.
Hän rakennutti kirkkoja ja turvakoteja köyhille ja sairaille, hän
nautti siitä, että sai lähettää kallisarvoisia lahjoja kuuluisimpiin
pyhäkköihin. Mielellään hän myöskin antoi kuvailla itseään anteliaana
hyväntekijänä. Sofian kirkon alttariliina oli upea, kullalla kirjailtu
kuvakudos, joka esitti Teodoraa ja Justinianusta yhdessä käymässä
kirkossa ja sairashuoneissa eli »niiden hyviä tekoja, jotka ovat
maailman hallitsijoita ja kaupunginsuojelijoita», niinkuin eräs
aikalainen kirjoittaa.

Teodoran töistä on yksi tullut erikoisen kuuluisaksi, nimittäin Pyhien
apostolien kirkko.

Sille kukkulalle, jossa nyt kohoaa Muhammed II:n moskeija puolikuun
koristamine kupooleineen, oli Konstantinus Suuri rakennuttanut kirkon
pyhille apostoleille, ja hänen poikansa oli juhlallisesti antanut
siirtää sinne apostolien Andreaksen, Lukaksen ja Timoteuksen jäännökset
sekä panna ne kulta-arkkuun. Kristityn keisarikunnan perustaja oli
suunnitellut tästä rakennuksesta samalla viimeistä leposijaa sekä
itselleen että seuraajilleen. Justinianuksen aikana oli kuitenkin tämä
alkuperäinen kirkko vanhuuttaan rappeutunut, minkä vuoksi keisari
revitytti sen ja Teodora alkoi rakennuttaa sitä uudelleen suurempaan
ja arvokkaampaan muotoon. Vuonna 536 keisarinna laski juhlallisesti
uuden temppelin peruskiven, ja Tralles-kaupungista kotoisin oleva suuri
arkkitehti Antemios, joka samoihin aikoihin rakennutti Sofian kirkkoa,
valvoi yhdessä arkkitehti Isidoras nuoremman kanssa rakennustyötä.
Kokonainen pylväsmetsä, joka oli epäilemättä suurimmaksi osaksi
peräisin pakanatemppeleistä, ympäröi kaksikerroksisena koko kirkon
piiriä. Lattialla ja seinillä kimmelsi monivärisiä kallisarvoisia
marmoriupotuksia. Kaarikatossa ja kirkon sisäseinillä näkyi
mosaiikkikuvioina neitsytäidin ja apostolien ympäröimänä voittava
Kristus sekä Vapahtajan maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Mutta
ennen kaikkea oli uusi rakennustyö huomattava muotonsa vuoksi. Se
oli kreikkalaisen ristin muotoinen, ja kun Sofian kirkon korkeimpana
kohtana oli valtava kupukatto, kohosi tässä viisi kupoolia kirkon
keskikohdan ja kunkin neljän haarauman äärimmäisen pään yläpuolella.
Tämä rakennustapa, jollaista näkyy käytetyn myöskin pyhän evankelista
Johanneksen kirkossa Efesoksessa, tuli sittemmin hyvin suosituksi
bysanttilaisen rakennustaiteen historiassa. Samalla kun Sofian kirkko,
jonka rakennustapaa on verraten vaikea jäljitellä, on jäänyt melkein
yksinäiseksi lajissaan, on Pyhien apostolien kirkko, joka oli erään
runoilijan sanojen mukaan »kultamosaiikista valmistettujen tähtien
koristama viisikupuinen taivaanlaki», saanut olla vakinaisena esikuvana
seuraavien vuosisatojen arkkitehdeillä. Venetsian Markuskirkko on
tuskin muuta kuin sen upean pyhäkön heijastusta, jonka Justinianus ja
Teodora rakensivat.

Hurskaalla innolla Teodora seurasi rakennustyön edistymistä, ja tarinan
mukaan se tuotti hänelle useastikin levottomuutta. Juuri silloin kun
mosaiikkikoristelun piti alkaa, huomasi Teodora, ettei ollutkaan varoja
työn jatkamiseen. Onneksi pelastivat keisarinnan pulasta apostolit,
joitten kunniaksi kirkkoa rakennettiin ja joitten jäännökset oli
ihmeellisellä tavalla löydetty rakennustöiden aikana vanhan kirkon
lattian alta. Teodora näki nimittäin unen. Andreas, Luukas ja Timoteus
ilmestyivät hänelle ja sanoivat: »Älä pelkää äläkä pyydä rahaa
puolisoltasi Justinianukselta, vaan mene meren rantaan Deksiokrateen
portin ulkopuolelle. Sieltä löydät maahan kaivettuna kaksitoista astiaa
täynnä kultaa». Teodora totteli, ja määräpaikalta löydettiin tosiaankin
astiat täynnä rahaa, ja jokaisessa oli pyhien apostolien kuvat — mikä
selvästi todisti tuon suuren lahjan jumalallisen alkuperän. Sillä
tavoin keisarinna sai rakennetuksi kirkon valmiiksi ja antoi sille
vielä runsaat lahjatkin.

Teodora ei kuitenkaan saanut iloita työnsä valmistumisesta. Vasta
kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kesäk. 28:ntena päivänä 550,
vihittiin kirkko juhlallisesti. Suurin osa siitä valmistui kuitenkin
hänen eläessään, ja samoin kuin Konstantinus aikanaan oli halunnut
oli Teodorakin rakennuttanut tähän idän Saint-Denisiin, runsaasti
koristeltuun kappeliin, itselleen ja puolisolleen upeat marmoriset
ruumisarkut, joihin hallitsijaparin kultaiset kirstut sittemmin
sijoitettaisiin.

Hurskaudestaan, hyvistä töistään, perustamistaan laitoksista ja
uskonnollisesta innostaan huolimatta Teodora on saanut kirkon taholta
osakseen hyvin erilaista ja joskus erittäin ankaraakin arvostelua.
Samalla kuin muutamat itämaalaiset kirjailijat sanovat häntä »kaikkein
pyhimmäksi Teodoraksi», samalla kuin hänen syyrialaiset ystävänsä
kilvan huutavat häntä »keisarinnaksi, joka rakastaa Jumalaa, joka
rakastaa Kristusta, oikeauskoiseksi keisarinnaksi», samalla kuin monet
pitävät häntä »Jumalan itsensä herättämänä olentona, jonka on
suojeltava ahdistettuja myrskyn raivolta», ovat toiset kirjailijat,
varsinkin latinalaisissa länsimaissa, syytäneet hänelle pelkkiä
häväistyksiä ja kirouksia. Oikeauskoiset kristityt epäilivät Teodoraa
aina vakavasti kerettiläisyydestä. Lämpimästi kiintyneenä patriarkka
Severukseen hän tunnusti julkisesti monofysiittistä oppia, joka hylkäsi
Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen ja tunnusti Jeesukselle
Kristukselle vain yhden luonnon. Ystäviään puolustaakseen Teodora
uhmasi julkisesti Roomaa ja viimeiseen päiväänsä asti hän puolusti
uskontovereitaan. »Hän kiihdytti», kirjoittaa eräs historioitsija,
»kerettiläisten intoa kaikkialla valtakunnassaan ja jakoi
ulkomaalaisille ylen määrin kallisarvoisia lahjoja».

Mutta tässä ei ollut kaikki. Tavanomaisella tarmollaan hänen
onnistui ohjata Justinianuskin sille tielle, jota itse vaelsi, ja
valtion etuihin vedoten hän yllytti keisarin harrastamaan sellaista
politiikkaa, että se sai koko kristikunnan levottomaksi. Samaan
aikaan, jolloin keisarin uskonnollinen käsitys, hänen kunnioituksensa
oikeaoppisuutta kohtaan sekä hänen rohkea kunnianhimonsa yhdessä
kehoittivat häntä ylläpitämään yhteyttä Rooman kanssa, haaveili
itsenäisempi ja terävänäköisempi Teodora aivan toisenlaisista
päämääristä. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän pyrki joustavasti ja
itsepintaisesti, kaikista esteistä huolimatta, omiin tarkoitusperiinsä
ja sai keisarin usein taipumaan tahtoonsa. Ja joskin liian varhainen
kuolema esti hänet päättämästä työtään, niin tuottaa kuitenkin
hänen uskonnollinen politiikkansa kunniaa hänen valtiomiesälylleen
ja osoittaa lopullisesti, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa oli
Justinianuksen mieleen ja hallitustapaan.



2

POLITIIKKAA JA TEOLOGIAA


Niinä aikoina, jolloin Teodora ja Justinianus nousivat Caesarien
valtaistuimelle, oli vakava uskonnollinen ristiriita jo kauan
kuohuttanut mieliä itämailla. Viidenneltä vuosisadalta alkaen olivat
teräväpäiset teologit panneet parhaansa selitellessään jumalallisen ja
inhimillisen puolen yhtymistä Kristuksen luonnossa ja tämä Kristuksen
kahta luontoa ja niitten yhtymistä selvittelevä ristiriitaisuus
tutisutti kirkkoa oikein perustuksia myöten. Kalkedonin kirkolliskokous
vuonna 451 oli turhaan koettanut paavi Leo suuren suostumuksella
määritellä tässä suhteessa oikeauskoisen opin kantaa ja tuominnut yhtä
ankarasti Nestoriuksen kerettiläisyyden, joka erotti Kristuksessa kaksi
luontoa, kuin Eutykeen käsitystavan, joka toisaalta ei hyväksynyt
muuta kuin yhden luonnon. Sekä Nestoriuksen että Eutykeen kannattajat
— viimeksimainituita sanottiin monofysiiteiksi — kieltäytyivät omaksi
turmiokseen taipumasta, ja varsinkin monofysiittien puolue, johon
kuului eteviä miehiä ja jota kannatti suuri enemmistö Egyptissä ja
Syyriassa, sekä kokonaiset joukot kiihkomielisiä ja lannistumattomia
munkkeja, iloitsi jo siitä ajatuksesta, että saisi jonakin päivänä
ottaa käsiinsä bysanttilaisen kirkon johdon.

Vaarallisinta tässä teologisessa riidassa oli se, että niitä
itämaitten maakuntia, joissa oli vallalla monofysiittien oppi, liitti
keisarikuntaan vain hyvin vähäinen uskollisuus. Sekä Egyptissä että
Syyriassa oli jyrkästi erillisiä, täysin järjestyneitä kansallisuuksia,
jotka elivät omaa elämäänsä ja olivat milloin tahansa valmiit
riistäytymään irti keisarikunnasta, eikä heidän uskonnollinen
elämänsä oikeastaan ollut muuta kuin pelkkä muoto, johon he kätkivät
eristäytymispyrkimyksensä. Viidennen vuosisadan lopun ja kuudennen
alkupuolen keisarit koettivatkin alituisesti soveliailla myönnytyksillä
tyydyttää monofysiittejä ja katkaisivat mieluummin yhteytensä Roomaan
kuin luopuivat idän kokonaisuudesta. Siitä pitäen kuin Justinianus I
nousi valtaistuimelle ja ennen kaikkea sen jälkeen kuin Justinianus
oli alkanut kaikissa kirkon asioissa vaatia noudattamaan mahtavaa ja
taipumatonta tahtoaan, pääsi voimaan aivan toisenlainen politiikka, ja
monofysiittien täytyi pysyä syrjemmällä peläten julkisesti kuulutettua
vainoa. Mutta kaikesta ankaruudesta ja kaikista mestauksista huolimatta
puolue pysyi kuitenkin aika mahtavana Syyriassa, Palestiinassa,
Armeeniassa ja Mesopotamiassa sekä ennen kaikkea Egyptissä, jossa
oikeauskoisten kaikki ponnistukset menivät hukkaan. Ja varsinkin
toivottiin Teodoralta paljon monofysiittien yhdyskunnissa.

Nuoruuden päiviltään alkaen Teodora oli, niinkuin jo aikaisemmin on
kerrottu, ollut yhteydessä Egyptin ja Syyrian kristittyjen kanssa
ja oli aina säilyttänyt nämä tuttavansa rakkaassa ja kiitollisessa
muistissa. Toisaalta taas on myöskin mainittu, mitkä valtiolliset
seikat saivat hänet suosimaan itämaitten eriuskolaisia ja yhä lisäsivät
sitä luontaista myötätuntoa, joka liitti hänet heihin. Jo ennen
valtaistuimelle nousemistaan hän oli menestyksellä käyttänyt heidän
hyväkseen rajatonta vaikutusvaltaansa Justinianukseen huojentaen
heidän vainojaan, ja keisarinnaksi tultuaan hän käytti valtaansa
vieläkin julkisemmin heidän hyväkseen. Häntä juuri saivat Egyptin
luopiot kiittää osakseen tulleesta monivuotisesta suvaitsevaisuudesta
ja syyrialaiset vainotun kirkkonsa uudelleen kohentamisesta. Juuri
Teodoran suojelu hankki eriuskolaisille aluksi jälleen keisarin
suopeuden sekä luvan julistaa oppiaan ja sittemmin oikeuden uhmata
kirkolliskokousten pannajulistuksia ja maallisen vallan koko
ankaruutta. Ja lopuksi monofysiittien lähetystö sai kiittää hänen
kehoituksiaan ja tukeaan Arabiassa, Nubiassa ja Abessiiniassa
saavuttamastaan menestyksestä. Koko elämänsä ajan hän koetti parhaansa
mukaan keksiä sovinnon ja ymmärtämyksen kantaa, jolle asettuen
itämaalaisten epäluulon saisi haihtumaan sekä rauhan ja yhtenäisyyden
kirkossa ja keisarikunnassa jälleen palaamaan. Eikä suinkaan johtunut
Teodorasta, ettei monofysiittien oppi Rooman uhallakin päässyt
vallitsevaksi keisarikunnassa.

Kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että oli onnellisesti noussut
valtaistuimelle, sekä todistaakseen hyviä tarkoituksiaan Teodora
taivutti oikeauskoisen Justinianuksen toimenpiteeseen, joka oli peräti
merkillinen suvaitsevaisuutensa vuoksi. Paenneet tai maanpakoon
ajetut piispat ja munkit kutsuttiin takaisin ja he palasivat monien
vuosien poissaolon jälkeen hävitettyihin ja hylättyihin kirkkoihinsa
ja luostareihinsa. Keisarinnan kutsusta näyttäytyivät monofysiitit
pääkaupungissa, jopa palatsissakin, ja oikeauskoisten suureksi
mielipahaksi huomattiin heidän jälleen saavuttavan luottamusta hovissa.
Pian meni Teodora vieläkin pitemmälle taivuttamalla Justinianuksen
rupeamaan suoranaiseen yhteyteen näitten toisin ajattelevien kanssa.
Teodora oli kauan tuntenut lämmintä ihailua ja ystävyyttä Antiokian
erotettua patriarkkaa Severusta kohtaan, johon hän oli ennen
tutustunut Aleksandriassa. Uskonrohkeudellaan, oppineisuudellaan,
kaunopuheisuudellaan ja vainojen aikana osoittamallaan horjumattomalla
uljuudella tämä pappi oli kunniaksi koko monofysiittien puolueelle.
Lahjakkaana, luonteeltaan sovinnollisena ja kaiken turhan kiistelyn
vihollisena hän näytti paremmin kuin toiset kykenevän sovinnon
tekoon. Keisarinnan onnistui saada puolisonsa vastoin tämän
luontaista taipumusta käsittämään, mitä etua tuottaisi sopiminen niin
vaikutusvaltaisen henkilön kanssa, sekä vakuutti Justinianukselle,
että sellainen valloitus keräisi kaikkialla itämailla lukemattomia
kannattajia keisarin politiikalle.

Erittäin imartelevin sanoin kirjoittivat sitten molemmat hallitsijat
Severukselle pyytäen häntä tulemaan Konstantinopoliin, mutta
patriarkka, joka ei odottanut mitään voittoa tästä houkuttelevasta
tarjouksesta, syytti korkeaa ikäänsä, heikkoa terveyttään ja valkeita
suortuviaan, jotka »ennustivat hänen pikaista poispääsyään», eikä
suostunut lähtemään Aleksandriasta. Teodora ei kuitenkaan antanut
perään.

Severuksen sijasta kutsuttiin hänen opetuslapsensa neuvottelemaan
yhteisessä kokouksessa oikeauskoisten kanssa, »jotta sovinto saataisiin
aikaan», ja sellainen kokous pidettiin tosiaankin Bysantissa.
Kuvaavaa kyllä oli koko hankkeen tarkoituksena osoittaa mitä suurinta
lempeyttä ja horjumatonta kärsivällisyyttä luopioita kohtaan. Keisarin
ministeri, joka johti neuvotteluja, puhui vuolain sanoin siitä
»isänmaanrakkaudesta», joka täytti keisarin sydämen, ja Justinianus,
joka itse johti puhetta suljetussa istunnossa, ilmaisi äänekkäästi
samanlaista sovinnollisuutta. Näistä suotuisista edellytyksistä
huolimatta ei Teodoran suureksi suruksi kuitenkaan voitu päästä
yhteisymmärrykseen. Mutta joka tapauksessa oli saavutettu melkoisen
paljon, kun tällaiset ilmeiset hyväntahtoisuuden ilmaukset seurasivat
entistä vainoamisintoa.

Tällä välin alkoivat kuitenkin monofysiitit uuden suvaitsevan
hallitussuunnan vuoksi vähitellen saada takaisin menettämiään
etuja. Aasiassa rupesi Tellan Johannes, eräs lahkon kuuluisimpia
saarnaajia, harjoittamaan hyvinkin tehokasta kiihoitusta siitä
epäilystä huolimatta, jota ilmeni puolueen muitten piispojen
keskuudessa. Hän kokosi ympärilleen pieniä uskollisten ryhmiä, opasti
heitä kärsivällisesti, sai heidät tutkimaan pyhää kirjaa, opetti
heitä laulamaan virsiä ja otti heidät seurakuntaan. Turhaan hänet
ilmiannettiin viranomaisille ja uhattiin rangaista häntä kuolemalla.
Yhtä rohkeasti hän kuitenkin kokosi ympärilleen kannattajansa.
Kehnosti puettuna, risainen papinkauhtana yllään hän teki yhtäkaikki
voimakkaan vaikutuksen kuulijoihinsa. Aina hän oli liikkeessä, milloin
Aleksandriassa, milloin Konstantinopolissa, käänsi ihmisiä, asetti
virkaan pappeja ja täytti koko Aasian lähettämillään sananjulistajilla.
Hänen väitettiin muutamina harvoina vuosina keränneen monofysiittisen
opin helmaan melkein sataseitsemänkymmentätuhatta kannattajaa.

Keisarinnan suvaitsevaisuuden vuoksi saattoivat pääkaupungin
eriuskoiset toimia vieläkin monipuolisemmin.

Kaikkialta itämailta saapuivat etevimmät oppineet Bysanttiin: Pietari,
Apamean entinen piispa, munkki Zooras ja monta muuta. Severus itse
oli lopulta tehnyt päätöksensä keisarinnan itsepintaisuuden ja
uskonveljiensä moitteitten taivuttamana. Viimeksimainitut olivat
nimittäin moittineet häntä hänen ilmeisen toimettomuutensa vuoksi.

»Älkää te itse pettykö tässä asiassa», vastasi heille pyhä mies. »Me
emme koskaan voi tehdä rauhaa todellisen keisarin kanssa. Lähden nyt
kuitenkin Konstantinopoliin, jotta en näyttäisi olevani esteenä teidän
toiveillenne, mutta palatessani saatte nähdä, etten ole saavuttanut
mitään».

Todellisuus näytti aluksi saattavan hänen epäilyksensä häpeään. Keisari
otti hänet vastaan juhlallisen upeasti, Teodora järjesti hänelle
ystävällisesti asunnon palatsiin, keisaripari kuunteli tarkkaavasti
hänen sanojaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Severus alkoi vaikuttaa
kaikkivaltiaasti maan uskonnollisiin asioihin.

Nyt näyttivät monofysiitit tosiaankin olevan valtakunnan varsinaisia
herroja. Varmoina keisarinnan suosiosta julistivat he rohkeasti
sodan oikeauskoisille ja saivat aikaan yleisen hajaannuksen. Lain
nimenomaisista kielloista huolimatta he pitivät hartauskokouksia,
saarnasivat kirkoissa, yksityistaloissa, kaupungissa ja esikaupungeissa
ja aiheuttivat sopimattomia kahakoita oikeauskoisten kirkoissa.

Siinä luostarissa, jonka Zooras oli rakennuttanut itselleen keisarinnan
lahjoittamalle maa-alueelle, hän asusti esikuvana kaikille uskonsa,
nöyryytensä ja armeliaisuutensa vuoksi. Joka päivä tungeskeli köyhiä
luostarin portilla saadakseen osan hänen jakamistaan lahjoista.
Tämänkin maailman ylhäiset, senaattorit ja hovimiehet, jotka näkivät
hänen vaikutusvaltansa palatsissa sekä huomasivat hänen lausuvan
ratkaisevan sanan hyvinkin tärkeissä asioissa, ilmaisivat hänelle
yhtä innokkaasti kunnioitustaan ja kiintymystään. Varsinkin naiset
olivat haltioissaan syyrialaisten saarnaajien vuoksi. Monofysiittien
vastustajat väittivät muuten näiden pappien osoittavan omituista
lempeyttä katuvaisia naisia kohtaan ja mielellään ottavan lisää
kannattajia kurtisaaneista, tanssijattarista sekä sellaisista naisista,
jotka olivat vajonneet paheisiin, mässäämiseen ja aviorikokseen. Joka
tapauksessa monofysiitit olivat hyvin suosittuja naisten keskuudessa
ja saivat heidän välityksellään merkittäviä etuja. Heidän hovissa
saavuttamansa vaikutusvalta sekä se peittelemätön suosio, jota
muutamat etevät henkilöt keisarin seurapiirissä osoittivat heille,
vaikutti, että he tekivät monta valloitusta varsinkin ylempien luokkien
keskuudessa. Heidän luokseen tuotiin sadoittain lapsia kastettaviksi,
ja hovin kamariherrat ja senaattoritkin ylpeilivät siitä, että osasivat
itse elää syyrialaisten munkkien ankaralla ja karulla tavalla.
Päästäkseen yhtä pyhälle asteelle kuin nämä munkit jakoi mainehikas
hovimies Teodorus almuina koko omaisuutensa, onnellisena siitä, että
sai antautua köyhyyteen. Päätettyään palveluksensa hovissa ylimys
Tribonius vetäytyi luostarikoppiin ja käytti aikansa rukouksiin ja
köyhäin hoitoon. Kaikki hovin jäsenet koettivat jäljitellä näitä
hurskaita miehiä toivoen siten voittavansa keisarin suosion ja
takaavansa sielulleen iankaikkisen autuuden.

Juuri tähän aikaan kuoli Konstantinopolin patriarkka Epifanus. Nyt
saivat eriuskoiset uuden riemuitsemisen syyn. Siinä luostarissa,
jonka keisarinna oli järjestänyt Hormisdaksen palatsiin, eli hurskas
mies, jonka nimi oli Antimus. Hän oli ollut Trapezundin piispana, ja
monofysiitit pitivät häntä suuressa arvossa hänen oppineisuutensa,
hurskaan elämänsä, kaikkea maallista kohtaan tuntemansa ylenkatseen
ja ennen kaikkea sen rohkeuden vuoksi, »jolla hän oli repinyt kaikki
valheen siteet ja saarnannut oikeaa oppia». Salaa hän kannatti
kerettiläisten asiaa, ja Teodoran avulla hänet asetettiin patriarkan
istuimelle, minkä jälkeen hän ei vitkastellut, vaan alkoi tukea
Severuksen vaikutusvaltaa ja kannattaa sen miehen neuvoja, jota piti
kirkon suurmiehenä.

Samoihin aikoihin kuoli myöskin Timoteus, Aleksandrian patriarkka.
Teodora, joka oli ollut lämpimästi kiintynyt tähän monofysiittien
opin urhoolliseen puolustajaan, päätti nimittää hänen seuraajakseen
sellaisen miehen, joka olisi hänen makunsa mukainen. Oli valittava
joko taipumaton Gaianos, jota kiihkeät munkit kannattivat, tai
Teodosius, joka oli helpommin taivutettavissa ja teräväpäisempi.
Teodora päätti nimittää virkaan jälkimmäisen, ja kun kiihkeitten
puolue itsepintaisesti vaati Gaianosta, toimi keisarinna tavoilleen
uskollisena hyvin ripeästi ja tarmokkaasti.

Aleksandriassa oli tapana, että kuolleen patriarkan paarien ääressä
hänen seuraajansa täytyi tarttua vainajan oikeaan käteen, laskea
se päänsä päälle sekä ottaa häneltä sen jälkeen pyhän Markuksen
pallium[10] ja panna se ylleen. Viranomaisten avusta ja erään Teodoran
lähettilään läsnäolosta huolimatta oli Gaianoksen ystävien onnistunut
estää Teodosius suorittamasta tätä vallanluovuttamiseen kuuluvaa
juhlamenoa. Jotta keisarinnan suojatti saataisiin asetetuksi virkaan,
täytyi koota joukkoja ja lähettää Egyptiin valtuutettu lähettiläs,
eunukki Narses, joka oli keisarinnan kamariherra ja uskottu. Monta
päivää tapeltiin kaduilla, ja naisetkin sekaantuivat talojen katoilta
taisteluun. Lopulta täytyi turvautua tulen valtaan, jonka avulla
kahakka vasta saatiin lakkaamaan. Sillä tavoin pääsi oikeus voitolle,
ja Teodosius nousi patriarkan istuimelle.

Severuksen välityksellä asettui Konstantinopolin Antimus heti yhteyteen
Aleksandrian uuden patriarkan kanssa, ja keisarinnan suojelemina ja
keisarin välinpitämättömyyden turvin nämä kolme patriarkkaa alkoivat
»rauhaa edistääkseen», niinkuin he sanoivat, noudattaa monofysiiteille
suopeaa politiikkaa. Turhaan julistivat oikeauskoiset munkit, katolisen
uskon vartijat, raivoisissa kirjoituksissa kaikkien kuultavaksi
kerettiläisten menestyksen, turhaan he esittivät Severuksen pakanana,
pahojen henkien palvelijana ja epäiltynä noituuden harjoittamisesta,
Pietari Apamealaisen turmeltuneena heittiönä, »jonka jumala oli vatsa»
ja joka antautui häpeälliseen nautintoon kevytmielisten naisten kanssa,
Zooraksen houkkiona ja Antimuksen kerskailijana. Keisari ei ollut
kuulevinaankaan, ja oikeauskoisten kauhuksi menestyi viettelytyö,
niinkuin he sitä nimittivät, aivan peloittavasti.

Mutta Teodoran suunnitelmien turmioksi saapui näihin aikoihin
Bysanttiin odottamaton vastustaja, nimittäin paavi Agapetus. Hän tuli
goottien kuninkaan Teodahadin lähettiläänä Justinianuksen luokse.
Hänet otettiin erittäin kunnioittavasti vastaan Bysantin hovissa, eikä
kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi sekaantua uskonnolliseen kiistaan
ja kieltäytyi jyrkästi asettumasta yhteyteen kerettiläisen Antimuksen
kanssa. Turhaan oli keisari suuttunut ja sanonut paaville: »Taivu minun
käsitykseeni, tai karkoitan sinut»; turhaan oli joustavampi Teodora
rukoillut ja koettanut taivuttaa paavia lupaamalla suuria rahalahjoja.
Agapetus, jolla oli tukenaan koko oikeaoppinen kristikunta, ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Puolisonsa ja kaikkivaltiaan paavin
välillä oli keisari tavattoman vaikeassa asemassa, kunnes Jumala itse
julkisesti asettui monofysiittien puolelle, jos tarinaa voi uskoa.

Paitsi patriarkan erottamista vaati Agapetus myöskin Zooraksen
karkoittamista. Turhaan Justinianus selitti hänelle, että munkki oli
vaarallinen mies, joka ei pelännyt ketään. Paavi vaati jyrkästi, että
syyrialaisen oli saavuttava hänen luokseen, jotta hän saisi pakottaa
hänet taipumaan. Kun paavin lähettiläs saapui pyhän miehen luostarin
eteen, huomasi hän portit suljetuiksi, ja Zooras ilmoitutti, että
nyt oli parhaillaan suuren paaston aika sekä että jumalallinen laki
kielsi häntä tänä aikana ryhtymästä mihinkään asiaan, edes keisarinkaan
käskystä. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanomista», hän lisäsi;
»jos haluatte käyttää väkivaltaa, niin se on oma asianne». Ymmälle
joutunut lähettiläs palasi palatsiin. Vihastunut keisari käski nyt
korkeimman ministerinsä yksin lähteä luostariin sotilasjoukon kanssa
vangitsemaan pyhää miestä. Mutta samassa kuin retkikunta oli noussut
laivaan matkustaakseen Kultaisen Sarven ylitse Sykaen esikaupunkiin,
heitti ankara tuulenpuuska laivan takaisin rannalle. Ministeri matkusti
sinne kuitenkin, mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi astua maihin
toisella rannalla, kohosi valtava hahmo, joka potkaisi jalallaan
aluksen takaisin aaltoihin. Raivostunut ministeri syyti kirouksia
merimiehille, ja nämä tarttuivat uudelleen airoihin. Äkkiä iski salama
alas ja särki sillan pirstaleiksi pitkin pituuttaan. Nyt ymmärrettiin,
että itse Jumala taisteli Zooraksen puolesta, ja Justinianuksen
lähettiläs pakeni kiireen kaupalla ilmoittamaan uutisen kauhistuneelle
keisarille.

Kaitselmus osoitti kuitenkin tuntuvasti vähemmän intoa Antimusta
suojellessaan. Lyhyen vastarinnan jälkeen keisari suostui niihin
vaatimuksiin, jotka oikeaoppisen kirkon julkinen päämies esitti,
patriarkka erotettiin ja hänen sijaansa nimitti Agapetus pappi Menaksen.

Se oli aika kaunis saavutus, mutta paavi ei saanut kauan iloita
siitä. Ei kestänyt kuukauttakaan, ennenkuin hän äkkiä kuoli.
Tavallisen puoluekäsityksen mukaan katoliset väittivät, että paavi
oli joutunut vastustajiensa noitakeinojen uhriksi, ja monofysiitit
taas iloitsivat hänen kuolemastaan pitäen sitä Jumalan vanhurskaana
rangaistuksena. He saivat lisää rohkeutta ja panivat taas hehkuvin
innoin alulle kiihoitustyönsä Teodoran luotettavan suojeluksen turvin.
Pääsiäisjuhlan aikana Zooras uskalsi aivan julkisesti kastaa joukon
hovin ylhäisimpiin perheisiin kuuluvia lapsia. Ylimielisyydessään
monofysiitit menivät niinkin pitkälle, että solvasivat keisaria,
syyttäen häntä petturuudesta. Muuan humalainen mies, persialainen Isak,
löi sauvallaan erästä keisarin kuvaa, niin että silmät menivät rikki.
Koko pääkaupungissa oli mieltenkuohu suuri, ja oli täysi syy pelätä,
että puolueet joutuisivat kahakkaan keskenään.

Tällä ratkaisevalla hetkellä osoitti Menas, uusi patriarkka, suurta
päättäväisyyttä. Toukokuussa vuonna 536 kokoontui Pyhän Neitsyen
kirkkoon, joka oli Sofian kirkon vieressä, hänen johdollaan
kirkolliskokous panemaan täytäntöön Agapetuksen käskyjä. Monen
päivän ajan pääkaupungin oikeaoppisten luostarien esimiehet sekä
Syyrian, Palestiinan ja Sinain hengellisten yhdyskuntien edustajat
esittivät asioitaan kokoontuneille piispoille. Monta päivää luettiin
kirkonisille kaikenlaisia anomuksia, joissa nämä katolisen uskon
ankarat esitaistelijat esittäen monta todistusta väitteittensä tueksi
valittivat paaville tai keisarille Antimuksen ja Severuksen, Zooraksen
ja Pietari Apamealaisen käytöstä. Mutta syytettyjä ei voitu löytää.
Kolme päivää etsivät edustajakokouksen valtuutetut Antimusta kaikkialta
Konstantinopolissa. He etsivät häntä vuorotellen Sofian kirkosta ja
hänen asunnostaan sekä muista kirkoista, joista hän olisi voinut etsiä
turvaa itselleen, pyhän Sergiuksen luostarista, jossa epäiltiin hänen
aateveljiensä pitävän häntä piilotettuna, vieläpä keisarillisesta
palatsista ja arkkienkeli Mikaelin rukoushuoneesta, jossa hänet
väitettiin nähdyn. Kaikkialla olivat ovet lukossa tai ihmiset valmiit
vannomaan, etteivät olleet nähneet patriarkkaa vilahdukseltakaan
eivätkä tietäneet hänestä mitään. Kaduilla leikkiviltä lapsiltakin
kyselivät kokouksen lähettämät neuvottomat etsijät, tiesivätkö he
mitään kadonneesta patriarkasta.

Teodora olisi osannut neuvoa piispoja. Hänen toimestaan Antimus oli
saanut turvapaikan keisarillisen palatsin naisten rakennuksessa,
ja samoin pelastuivat keisarinnan toimesta muut syytetyt
joutumasta'edustajakokouksen tuomittaviksi. Mutta kokous ei luopunut
yrityksestään niin vähällä. Se julisti laillisessa järjestyksessä
pannaan Antimuksen, Severuksen, Pietari Apamealaisen ja Zooraksen,
kirosi heidän kirjoituksensa, julisti heidät itsensä kaikki kirkolliset
arvonsa menettäneiksi ja pyyhki heidän nimensä pois oikeauskoisten
katolisten joukosta. Kun työ oli sillä tavoin loppuun suoritettu,
lukivat isät ennen eroamistaan yhteen ääneen kirkkokäsikirjan sanat:

»Kauan eläköön keisari! Kauan eläköön patriarkka! Kirotut olkoot
Pietari, Zooras ja Severus, kirotut olkoot Jumalan viholliset! Meillä
on kristitty keisari, miksi me pelkäisimme? Kukistakaamme Zooraksen
maja, polttakaamme kerettiläisten luolat, hyökätkäämme Pietarin
asuntoon! Meillä on oikeauskoinen keisari, miksi me pelkäisimme?
Kohdatkoon kirous Severusta, Pietaria ja Zoorasta! Kristittyjen usko
riemuitkoon!»

Kolme kuukautta myöhemmin vahvisti Justinianus, joka oli nyt jyrkästi
palannut oikeauskoisuuden helmaan ja taipui nöyrästi paavin lähettilään
Pelagiuksen valtaan, keisarillisella säädöksellä kirkolliskokouksen
päätöksen. Antimusta, Severusta ja heidän kannattajiaan kiellettiin
oleskelemasta Konstantinopolissa tai missään muussa valtakunnan
suuremmassa kaupungissa, ja kaikille kuulutettiin, ettei kukaan
omaisuutensa takavarikoimisen uhalla saisi ottaa heitä vastaan tai
auttaa heitä. Heidän teoksensa julistettiin kirouksen alaisiksi
ja niiden jäljentämisestä määrättiin rangaistukseksi oikean käden
menettäminen. Sitäpaitsi heitä kiellettiin saarnaamasta, kastamasta
kristinuskoon ja jakamasta ehtoollista. Sillä tavoin kuvitteli
Justinianus rakentaneensa uudelleen rauhan kirkkoon ja turvanneensa
valtion vaurauden.

Teodora oli arvioinut voimansa ja vaikutusvaltansa keisariin liian
suureksi. Hänen ponnistuksensa paavia ja oikeaoppista kristillisyyttä
vastaan menivät hukkaan. Mitään muuta hän ei voinut tehdä kuin pelastaa
ystävänsä. On jo kerrottu, kuinka hän kätki Antimuksen. Samalla tavoin
hän järjesti Severukselle pakenemistilaisuuden, ja Antiokian patriarkka
sai Egyptissä rauhassa päättää pitkän ja työteliään elämänsä. Zooras
lähetettiin maanpakoon Traakiaan ja vainojen uhkaamina hajaantuivat eri
tahoille kaikki ne papit, munkit ja muut henkilöt, jotka olivat voiton
toivossa suurin joukoin kokoontuneet Bysanttiin. Tulevaisuus herätti
heissä epätoivoa ja tuskaa. Pian roihusikin uusia rovioita Syyriassa,
ja Antiokian uuden patriarkan tarmokkaiden ponnistusten ja hengellisten
viranomaisten voimakkaan avustuksen turvin suljettiin luostareita,
saarnaajia vangittiin tai surmattiin ja monofysiittien uskotut
vaipuivat suureen kurjuuteen. Egyptikin joutui tämän vastavaikutuksen
alaiseksi. Patriarkka Teodosius, Antimuksen ja Severuksen ystävä,
kutsuttiin Konstantinopoliin. Hänen täytyi luopua toimestaan, minkä
jälkeen hänet karkotettiin Traakiaan kaikkine pappeineen, ja hänen
tilalleen Aleksandriaan määrättiin pappi, joka kykeni kovakouraisesti
nujertamaan kaiken vastarinnan. Lyhyen ajan kuluttua ei koko
valtakunnassa enää ollut kuin kolme piispanistuinta, jotka olivat vielä
eriuskolaisten hallussa.

Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi tyytynyt siihen,
että hänet tällä tavoin sysättiin syrjään. Olosuhteiden pakosta oli
hänen täytynyt väistyä, seisoa voimattomana ja katsella ystäviensä
tuhoutumista ja paavinvallan riemuvoittoa, ja nyt hän tavanomaisen
rohkeana ja viekkaana hautoi kostoa. Samaan aikaan, kuin vuoden
536 kirkolliskokous julisti pannakirouksiaan, käytti hän hyväkseen
Agapetuksen kuolemaa koettaakseen paavinistuimelle asettaa mieleisensä
miehen. Samaan aikaan kuin paavin lähettilään Pelagiuksen vaikutuksesta
monofysiittien viimeinen linnoitus Egypti näytti olevan valmis
antautumaan oikeaoppisuuden armoille, Konstantinopolin keisarillisen
palatsin valtijatar suunnitteli kärsivällisesti ja väsymättömästi
vainotun kirkon kohottamista uudelleen valta-asemaan.



3

MUNKKI- JA APOSTOLIHAHMOJA


Niihin aikoihin, jolloin oikeaoppisten vainoamat monofysiittiset munkit
vaelsivat Konstantinopoliin, luuli Teodora, joka halusi tarjota heille
turvapaikan ja osoittaa selvästi myötätuntoaan heitä kohtaan, ettei
mikään olisi sen sopivampaa kuin ottaa heidät vastaan Pyhään palatsiin.

Hormisdaksen palatsi oli keisarillisen palatsin lisärakennus. Se
sijaitsi Marmarameren rannalla, ja siellä oli asunut Justinianus
niinä aikoina, jolloin hän vielä oli otaksuttu kruununperillinen.
Valtaistuimelle noustuaan hän oli kuitenkin antanut hoitaa tätä
nuoruudenaikaista asuntoaan, laitattanut siellä kaikki komeaan kuntoon
ja ulotuttanut palatsin yhä kasvavan ulkomuurin senkin ympärille. Tämän
rakennuksen Teodora valitsi turvapaikaksi ystävilleen, eikä hänen ollut
vaikea saada puolisoaan suostumaan tähän. Justinianus ei muuten ollut
haluton tällä tavoin pitämään monofysiittien etevimpiä miehiä oman ja
poliisipäällikön välittömän valvonnan alaisina.

Keisarinnan huolenpidosta muuttui siis tuo vanha palatsi
erään aikalaisen lausunnon mukaan »suureksi ja merkilliseksi
munkkiluostariksi». Huoneet järjestettiin luostarikopeiksi, eräs iso
sali kirkoksi, toinen taas ruokasaliksi. Vanhimmille tai kuuluisimmille
näistä pyhistä miehistä, sellaisille, joita pidettiin erikoisen
hurskaina, erakoille, jotka oli karkoitettu oleskelupaikoiltaan,
patsaspyhimyksille, joitten oli pakosta täytynyt tulla alas
pylväittensä päästä, järjestettiin pihoille ja pylväskäytäviin pieniä
puumajoja, joitten katot valmistettiin kangas- tai olkimatoista, ja
niissä he saattoivat elää mietiskelyyn ja rukouksiin vaipuneina.
Suurelle luostariveljesjoukolle jätettiin käytettäväksi koko iso
palatsi, jossa he voivat elää yhteistä luostarielämäänsä apotin
valvonnan alaisina. Sillä tavoin kokoontui kuudettasataa munkkia
mitä erilaisimmista maista ja mitä erilaisimpia kieliä puhuen tähän
hurskaaseen yhteiskuntaan, eikä päivän pitkään kuultu käytävissä,
pihoilla tai saleissa mitään muuta kuin rukousten muminaa ja
yksitoikkoisia virren säveleitä, eikä nähty muuta kuin vanhoja
valkopartaisia munkkeja, jotka polvistuneina alttarin eteen koettivat
valvomisella, lihankidutuksella ja paastolla ansaita iankaikkista
autuutta.

Pian pääsivät syyrialaiset hurskautensa vuoksi erikoiseen
kansansuosioon pääkaupungissa. Ensin oli ihmetelty heidän
omituisuuksiaan, mutta pian alettiin yleisesti ihailla heitä.
Tuhansittain saapui heidän kannattajiaan luostariin uteliaina
näkemään tätä outoa näytelmää tai kaivaten pyhien miesten siunausta.
Sellaisetkin, jotka kannattivat Kalkedonin kirkolliskokousta, alkoivat
hämmästyksekseen ja jonkin verran myötämielisinä tuntea katumusta
ja tunnonvaivoja ja kääntyivät munkkien henkilökohtaisten hyveitten
liikuttamina monofysiittiseen uskoon. Harras Teodora ei väsynyt koskaan
käymästä suosikkiensa luona. Joka toinen tai joka kolmas päivä hän
lähti polvistuakseen munkkien jalkoihin pyytämään heidän siunaustaan
ja esirukouksiaan, minkä lisäksi hän jakoi heille runsaasti lahjoja.
Lopulta hän sai Justinianuksenkin houkutelluksi ennakkoluuloistaan
huolimatta tulemaan mukaan. Keisarinkin valtasi ihailu, ja häneen teki
keskustelu munkkien kanssa niin syvän vaikutuksen, että hän alkoi
tuntea samanlaista halua kuin puolisonsakin kunnioittaa ja suojella
heitä.

Tällaisen yleisen haltiotilan vallitessa muuttuivat tietysti
moninkertaisiksi ne ihmetyöt, jotka vielä pitivät Bysanttia hurskaan
yhteiskunnan maineessa. Eräänä päivänä oli kappeli täynnä hurskaita
ihmisiä, jotka odottivat pyhän ehtoollisen jakamista, ja tavan mukaan
oli joukossa monta naista ja lasta. Äkkiä kuului kovaa ryminää,
ja liian ahtaalle sulloutuneen ihmisjoukon painosta luhistui koko
rakennus kasaan haudaten alleen joukoittain uhreja. Kaikkialta kuului
vaikerointia, kauhun ja epätoivon huutoja, hälinä kuultiin aina
Pyhään palatsiin asti, ja pian levisi huhu onnettomuustapauksesta
kaikkialle kaupungissa. Mutta Jumala valvoi armossaan valittujaan.
Oltuaan lyhyen aikaa tainnostilassa nousivat kaikki uhrit seisoalleen
vahingoittumattomina ilman ainoaakaan haavaa tai naarmua, ylistäen ja
kiittäen Vapahtajaa, joka oli pelastanut heidät varmasta kuolemasta.
Tämän ihmetyön nähtyään suosivat hallitsijapari, suurmiehet ja koko
kaupunki vielä enemmän pyhiä miehiä, ja Justinianus itse rakennutti
tapauksen muistoksi uudelleen luhistuneen palatsin.

Niinä kovina aikoina, jotka seurasivat vuoden 536 kirkolliskokousta,
vainojen raivotessa kaikkialla keisarikunnassa, sai pyhän Sergiuksen
monofysiittiluostari — sen nimisenä se oli vihitty tarkoitukseensa
— kiittää keisarinnaa siitä, että se säilyi myrskyltä. Oikeastaan
olivat munkit jossakin määrin vankeja. Heillä täytyi olla hallituksen
lupa voidakseen lähteä pääkaupungista tai päästäkseen edes asioilleen
kaupungille. Siitä huolimatta oli heidän vaikutusvaltansa hyvin suuri,
ja vaikka heidän lukumääränsä aikaa myöten pienenikin, koska muutamat
heistä olivat saaneet luvan palata omaan kotimaahansa, kukoisti
luostari kuitenkin niin kauan kuin Teodora eli, ja hänen kuolemansa
jälkeenkin se sai suojaa Justinianukselta puolison muiston vuoksi.

Samoihin aikoihin oli aivan pääkaupungin reunassa toinenkin keisarinnan
avustama ja suojelema monofysiittiluostari. Sykaen esikaupungissa,
Kultaisen Sarven Aasian puoleisella rannalla kohosi vastapäätä kirkkoa
ja pyhän Maraksen palatsia syyrialaisten luostari. Se oli pystytetty
alueelle, jonka Teodora oli lahjoittanut munkki Zoorakselle, ja monet
Bysanttiin saapuneet eriuskolaiset olivat sieltä löytäneet varman
turvapaikan. Lähellä olevalle alueelle oli hurskas Maras järjestänyt
uskonveljilleen hautausmaan, ja melkoinen joukko tähän puolueeseen
kuuluvia mainehikkaita miehiä oli kätketty tähän pyhään maahan.
Luostari, josta oli sillä tavoin tullut yksi monofysiittisen opin
pyhiä paikkoja, kukoisti. Sen esimies, apotti Johannes, Amidasta
Mesopotamiasta kotoisin oleva munkki, oli keisarinnan ja keisarinkin
suuressa suosiossa, joka kiitollisena siitä innosta, jolla hän
taisteli pakanuutta vastaan ja urkki selville, missä sellaista ilmeni,
koetti olla kiinnittämättä huomiota hänen kerettiläiseen uskoonsa.
Tähän turvalliseen pesään alkoivat vähitellen kokoontua kaikki
puolueen tärkeimmät tukipylväät, ja siitä tuli puolueen toiminnan ja
kiihoitusliikkeen varsinainen keskus.

Huolimatta keisarin julistuksista, käskykirjeistä ja riehuvista
vainoista Teodora tuki ja suojeli ystäviään. Ennen kaikkea hän
varusti turvapaikkoja monofysiiteille. Kios-saarelle hän järjesti
asunnon erotetuille piispoille ja karkoitetuille munkeille pyhän
Isidor marttyyrin haudan likelle. Derkoksessa, jonne hän vuoden
536 vaarallisina aikoina oli lähetyttänyt ensin munkki Zooraksen
ja sitten patriarkka Teodosiuksen pappeineen, hän ei säästänyt
laisinkaan vaivojaan sulostuttaakseen parhaansa mukaan uskonveljiensä
puolinaista vankeutta. Hän ei tyytynyt vain siihen, että huolehti
heidän tarpeistaan, vaan avusti varovasti heidän kiihoitustyötään,
järjesti niin, että heidän opetuslapsensa, jotka halusivat etsiä
apua ja lohtua paimeniltaan, tosiaankin onnistuivat pääsemään heidän
luokseen. Erikoisesti hän koetti keksiä keinoja, joitten avulla sai
heidät palaamaan pääkaupunkiin, jossa hänen itsensä ympärille siten
kerääntyivät puolueen voimat.

Samaan aikaan, jolloin itämaiset kansat, vaikka niitä vainottiin ja
niitten papit olivat kuolleet tai maanpaossa, kuitenkin pysyivät
lujina uskossaan, olivat lahkon pääjohtajat piankin huomanneet,
ettei heidän kirkkonsa uudistuminen voinut alkaa muualta kuin
keisarillisesta palatsista, sekä että heidän ponnistustensa täytyi
sen vuoksi suuntautua Konstantinopoliin, jotta — niinkuin eräs
historiankirjoittaja sanoo — »saataisiin keisari heltymään ja
lisättäisiin keisarinnan intoa uskonveljien hyväksi». He olivat
oikeita diplomaatteja. Toistaiseksi he asettuivat varovaisen
syrjäiselle kannalle, olivat tottelevinaan hallituksen määräyksiä,
eivät harjoittaneet kovinkaan huomattavaa kiihoitusta ja karttoivat
saarnaamista ja pappien vihkimistä. Tämä maltillinen asenne ei
kuitenkaan miellyttänyt kaikkia heidän uskonveljiään. Monofysiittien
joukossa oli intoilijoita ja kiihkomielisiä, ja nämä aiheuttivat
keisarinnalle melkoista päänvaivaa.

Puolueen kiihkeimpiä jäseniä oli Johannes, joka oli ennen ollut
Memfiin piispana Egyptissä. Hän oli seurannut patriarkka Teodosiusta
maanpakoon, mutta hänen lujatahtoinen ja kiihkeäverinen luonteensa,
joka kaipasi marttyyrin kunniakehää, väsyi piankin Derkoksen elämään,
joka oli hänen mielestään aivan liian rauhallista ja varovaista. »Meitä
sanotaan Jumalan kirkon paimeniksi», hän puheli usein, »ja kuitenkin
annamme susien repiä hänen lampaansa. Me pysymme rauhallisesti kotona,
sen sijaan että meidän olisi kuoltava uskomme puolesta». Hän suri
sydämestään nähdessään, kuinka piispat hänen ympärillään hallitusta
peläten kieltäytyivät jakamasta uskonnon lohdutusta niille monille
uskoville, jotka olivat tulleet pitkien matkojen takaa tapaamaan heitä.
»Elävän Jumalan nimessä», hän sanoi kerran, »en tiedä mikä estää minua
menemästä kaikkien nähden Sofian kirkkoon tai torille ja siunaamasta
leipää ja viiniä». Lopuksi hänen onnistui sairauteen vedoten saada lupa
lähteä Konstantinopoliin käydäkseen lääkärin luona.

Hänet otti ystävällisesti vastaan keisarinna, joka itse järjesti
hänelle asunnon ja täysihoidon. Pian Johannes alkoi julkisesti saarnata
ja opettaa uskovia. Lahkon poliitikot, jotka olivat levottomia hänen
rajattoman intonsa vuoksi, väittivät hänen heittäytyneen »leijonan
kitaan». Sitäpaitsi he olivat sitä mieltä, että hän vahingoitti
vakavasti puolueen asioita mielettömällä innollaan, ja vaikka Johannes
ei tahtonut kuunnella heitä ja selitti ylenkatseellisesti, että
leijonan kita sulkeutuisi Jumalan käskystä, pyysivät he patriarkkaa
kutsumaan Johanneksen takaisin Derkokseen.

Teodosius, joka oli salaa hyvin tyytyväinen opetuslapsensa
toimintaan, ei suostunut kutsumaan häntä takaisin, vaan selitti, että
keisarinna oli selvillä Johanneksen suunnitelmista ja oli ottanut
hänet hyväntahtoisesti vastaan. Silloin turvauduttiin Teodoraan.
Monofysiittiset piispat pyysivät häntä lähettämään Johanneksen pois
pääkaupungista, ja keisarinna taipuikin tähän ehdotukseen luullen
sen olevan sopusoinnussa pyhän miehen oman halun kanssa. Mutta kun
tultiin keisarinnan nimessä ilmoittamaan Johannekselle, että hänen oli
viipymättä ja kuolemanrangaistuksen uhalla heti lähdettävä kaupungista,
syöksyi pyhä mies tapansa mukaan julkeana suoraa päätä palatsiin ja
heti Teodoran luokse päästyään alkoi syytää hillittömiä moitteita
keisarinnaa vastaan väittäen tämän yhdessä Justinianuksen kanssa
työskentelevän Jumalan kirkon kiusaksi. Ja kun Teodora ei käsittänyt
sanaakaan, tiukkasi Johannes: »Etkö ole käskenyt minua lähtemään
kaupungista? Etkö ole käskenyt heitä surmaamaan minut? Mitä muuta tämä
sitten merkitsisi?» Seurasi molemminpuolinen selitys, ja keisarinna,
joka oli hyvin tyytymätön epäluotettaviin sanantuojiinsa, ei tahtonut
laisinkaan taipua antamaan heille anteeksi, ennenkuin pyhä mies pyysi
heidän puolestaan.

Teodora koetti kuitenkin jossakin määrin hillitä hänen intoaan. »Jää
palatsiin», hän kehoitti Johannesta, »niin ei sinulle tapahdu mitään
pahaa, käyttäydy rauhallisesti niinkuin ystäväsikin äläkä vihi pappeja
pääkaupungissa».

Mutta Johannes oli ovela. Hän tiesi, että oli olemassa n.s. hurskaita
valheita.

»Minulla ei ole laisinkaan sellaisia aikeita», hän virkkoi. »Olen
tullut tänne vain pyytääkseni sinulta lupaa viettää rauhassa ja levossa
kolme-neljäkymmentä vuorokautta jossakin maalaistalossa, sillä olen
hyvin sairas».

Teodora suostui tähän mielihyvin. Johannes käytti kuitenkin
tätä lupaa hyväkseen lähteäkseen saarnamatkalle Vähään-Aasiaan.
Kerjäläiseksi pukeutuneena hänen onnistui päästä aina Tarsokseen
asti, ja kaikkialla hän menestyi mainiosti. Tällä välin oikeaoppiset
tulivat yhä levottomammiksi hänen toimintansa johdosta, ja piispat
lähettivät Justinianukselle kiivaita kirjeitä, joissa he ilmoittivat,
että pääkaupungista karannut kerettiläinen piispa saattoi koko
valtakunnan kuohumistilaan. Tälläkin kerralla Johannes ymmärsi
taitavasti pelastua pinteestä. Hän palasi kiireesti Bysanttiin,
riensi valittamaan kirjeellisesti Teodoralle, ettei ollut niin
pitkään aikaan voinut osoittaa hänelle kunnioitustaan, sekä kertoi,
että heikko terveys oli koko ajan estänyt häntä lähtemästä ulos. Kun
sitten toimeenpantu tutkimus näytti vahvistavan sitä otaksumaa, että
rikollinen piispa aivan hyvin saattoi olla Egyptin Johannes, todisti
Teodora itse, ettei pyhä mies ollut poistunut siltä maatilalta, jonne
keisarinna itse oli antanut hänelle luvan asettua, ja kun hänet
tosiaankin tavattiin siellä, joutuivat hänen syyttäjänsä häpeään.
Kerran toisensa perästä saattoi Johannes samanlaisten kekseliäitten
temppujen avulla jatkaa sananjulistamistyötänsä. Ne lahkon jäsenet,
jotka olivat etukäteen saaneet tiedon hänen tulostaan, kerääntyivät
määrätylle kokoontumispaikalle, ja yöllä, vartijain valvoessa
seurakunnan turvallisuutta, piispa jakoi ehtoollista, vihki pappeja
toimeensa ja lohdutti uskonveljiä. Kun oikeaoppiset sitten saivat
tiedon hänen käynnistään, oli hän jo kaukana poissa. Pääkaupungissa
oli hänen toimintansa yhtä laajaa, ja puolueen diplomaatitkin olivat
lopulta taipuneet nähdessään hurskaan miehen ihmeellisen rohkeuden ja
väsymättömän innon.

Tällä välin he jatkoivat työtään toisinkin keinoin. Keisarinnan turvin
oli Teodosius ja hänen ystävänsä kutsuttu takaisin Konstantinopoliin,
ja pian tuli vanhan patriarkan asunnosta puoluejohdon keskus. Hänen
luonaan kohtasivat toisensa kaikki lahkon lujatahtoiset ja voimakkaat
miehet. Sellaisten vanhojen taistelijoiden kuin Zooraksen ja
Pietari Apamealaisen rinnalla nähtiin siellä Nubian tuleva apostoli
Julianus, arabialaisten tuleva piispa Teodosius, Tellan Sergius,
josta myöhemmin tuli Antiokian patriarkka, sekä hänen ystävänsä Jakob
Baradaeus, joka sitten joutui Edessan piispaksi ja järjesti uudelleen
kuntoon monofysiittisen kirkon, sekä vielä muita, kuten syyrialaisen
luostarin apotti Johannes, josta sittemmin tuli Efesoksen piispa, ja
Konstantinus, josta tuli Laodikeian piispa. Teodoran julkisen suojelun
alaisina — keisarinna oli jo kauan aikaa tuntenut useimmat heistä —
otettiin heidät hyvin vastaan hovissa, jossa keisarinna aina puolusti
heitä ja suositteli heitä keisarille. Tämän johdosta oikeaoppiset
valittivat jälleen, että monofysiitit olivat petollisesti vallanneet
jalansijaa sekä palatsissa että melkein kaikkialla pääkaupungissa.

Pian monofysiitit menivät vieläkin pitemmälle. Oikeaoppisten
toimeenpanema vaino oli sysännyt useimmat eriuskolaispiispat
piispanistuimiltaan, ja hallitus valvoi edelleenkin tarkoin, ettei
luopioita nimitetty papinvirkoihin. Tärkeintä kaikesta siis oli
järjestää uskonveljille johtajia, ja monofysiittien onnistuikin
kaikista heitä vastaan kohdistetuista varovaisuustoimenpiteistä
huolimatta järjestää tämäkin asia keisarinnan avulla.

Sopiva tilaisuus siihen tuli vuonna 543. Eräs Syyrian erämaissa
asuvien arabialaisheimojen ruhtinas Harith Ghassaniden lähetti
pyytämään Teodoralta, että tämä toimittaisi hänen luokseen pari
kolme piispaa opettamaan hänen alamaisilleen kristinoppia. Kiireesti
valitsi keisarinna nämä miehet ystävistään monofysiiteistä ja sai,
kumma kyllä, Justinianuksen kannattamaan vaaliaan. Keisari, joka oli
oikeastaan aika lailla kiusaantunut siitä, että pappien joukossa oli
niin paljon luopioita, käytti mielellään lähetyksen palvelukseen näitä
innokkaita kerettiläissaarnaajia. Hän olikin jo aikaisemmin turvautunut
heidän apuunsa silloin, kun Jumalan sanaa oli levitetty Jemenin
arabialaisten ja Aksumin kuningaskunnan abessiinialaisten keskuuteen
sekä kääntäessään Nubian pakanoita kristinuskoon. Aikaisemmin onkin
muuten mainittu, kuinka Teodora oli kaikin voimin tukenut tätä
toimintaa. Hallitsijapari sopi näin ollen jokseenkin helposti siitä,
että monofysiiteistä valittiin erämaan ruhtinaan pyytämät piispat.

Jo noin viidentoista vuoden ajan oli Konstantinopolissa asunut
eräs Tellasta kotoisin oleva munkki Jakob Baradaeus. Hän oli hyvin
oppinut mies, jonka kasvatukseen oli m.m. kuulunut Syyrian ja
Kreikan kirjallisuuden tunteminen, mutta vielä suuremman maineen
hän oli saavuttanut kehnolla puvullaan, ankaroilla tavoillaan ja
ihmeellisillä parannuksillaan. Sittemmin hän saapui pääkaupunkiin,
jossa keisarinna otti hänet erittäin hyvin vastaan; mutta hän piti
itse parhaana vetäytyä syrjään maailman vaaroilta, minkävuoksi hän
sulkeutui ahtaaseen koppiin, kieltäytyi tapaamasta ketään, vältti
puhumasta kenenkään kanssa ja joutui yhä enemmän kaikkien ihailun
esineeksi. Harith Ghassaniden, joka oli sattunut tapaamaan hänet ja
joka piti hänen profeetallista terävänäköisyyttään suuressa arvossa,
kunnioitti häntä vilpittömästi, ja Teodora, joka tunsi hänet hyvin, oli
lämpimästi kiintynyt häneen. Tämän mietiskelijän, tämän erakon, tämän
lihansakiduttajan hän valitsi julistamaan evankeliumia arabialaisille
ja nostamaan jälleen arvoon monofysiittistä kirkkoa. Tulevaisuus
näyttikin, ettei hän ollut valinnut huonosti.

Keisarinnan neuvosta määräsi Teodosius Jakobin Edessan piispaksi
ja erään toisen lähellään olevan munkin Teodoruksen samaan toimeen
Bostraan. Vaikka kumpikin valituista oli haluton nousemaan
piispanistuimelle, täytyi heidän taipua Teodoran vaatimuksesta ja
ryhtyä uudelleen käytännölliseen toimintaan, josta he jo luulivat
ikipäiviksi päässeensä. Kun Aleksandrian vanha patriarkka oli vihkinyt
heidät piispoiksi, matkustivat he kumpikin määräpaikkaansa. Mutta
paitsi julkisia lähetystyötä koskevia määräyksiä oli molemmille
apostoleille annettu salaisiakin ohjeita. Keisarinnan luvalla oli
Teodosius valtuuttanut heidät koko laillisella alueellaan sekä sen
ympäristössä vihkimään toimeensa pappeja, nimittämään piispoja sekä
lyhyesti sanoen järjestämään uudelleen itämaitten monofysiittisen
kirkon. Toiminta-alueeksi oli heille oman hiippakunnan ahtaitten
rajojen ulkopuolella määrätty Teodorukselle koko Arabia, Palestiina
sekä erämaa ja Jakob Baradaeuksellc Syyria ja koko Vähä-Aasia.
Keisarinna, joka oli samaa mieltä kuin patriarkkakin, tuki tätä
toimintaa ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa molempien pappien hyväksi.

Muutamien vuosien kuluttua oli Jakob Baradaeuksen tosiaankin onnistunut
tarmollaan ja rohkeudellaan saattaa ennalleen monofysiittinen kirkko.
Hän ryhtyi nyt samaan työhön, jonka oli pannut alulle Tellan Johannes
ja jota hänen jälkeensä oli jatkanut Johannes Egyptiläinen Aasian
maakunnissa, ja vaelsi usein kerjäläiseksi puettuna Syyriassa,
Armeeniassa, Kappadokiassa, Kilikiassa, Isauriassa, Pamfyyliassa,
Aasiassa sekä Rodos, Kypros, Kios ja Lesbos saarilla, saarnasi ja
opetti, nimitti pappeja uusiin seurakuntiin, järjesti hiippakuntia,
nimitti piispoja sekä, niinkuin väitettiin, »antoi pappeja valua
aivan virtanaan yli koko Rooman keisarikunnan». Turhaan koettivat
oikeaoppiset papit, joita hänen tarmokas puuhailunsa kauhistutti,
vangita häntä. Turhaan lupasi Justinianus heidän kehoituksestaan
palkkion hänen päästään. Pyhä mies saattoi häpeään kaikki vainoojiensa
salahankkeet ja vaelsi yhä edelleenkin »vanhurskauden tietä». Kulkien
aina jalkaisin ja eläen pääasiassa hyvin lihankiduttajan tavalla
hän ilmestyi näkyviin milloin Konstantinopolissa, milloin Aasiassa,
milloin Aleksandriassa, aina väsymättömänä, aina saavuttamattomana.
Hänen ystävänsä olivat aina vakuutettuja siitä, että Jumala
itse suojeli häntä ja hämmensi hänen takaa-ajajiensa mielen, ja
monofysiittipiireissä kerrottiin jonkin verran ivallisesti, kuinka
hallituksen lähettämät kiinniottajat olivat useastikin kysyneet häneltä
itseltään: »Etkö ole kuullut puhuttavan, että petturi Jakobin pitäisi
oleskella näillä tienoin?» sekä kuinka hän oli vetänyt heitä nenästä
vastaten: »Minulle on tosiaankin kerrottu, että hän oleskelee tuolla
päin» — hän osoitti heille aivan päinvastaista suuntaa kuin mihin itse
aikoi lähteä — »ja jos ratsastatte vähän nopeammin, pitäisi teidän
varmasti saada hänet kiinni».

Teodoran ystävyys ja pääkaupungissa asuvien Jakobin uskonystävien
oveluus suojasivat häntä kuitenkin vieläkin paremmin. Koska kanooninen
laki vaati, että piispanvaalissa piti olla läsnä kolme äskenvalitun
virkaveljeä, ennenkuin vaali oli pätevä, oli Jakob Teodosiuksen
neuvosta ensin lähtenyt Aleksandriaan. Täällä hän tapasi helposti
sellaisia pappeja, jotka entisen esipappinsa käskystä mielellään
vihkivät kaksi pyhän miehen seuralaista piispoiksi. Heidän avullaan
Baradaeus vuorostaan vihki toisia piispoja Syyrian ja Aasian
tärkeimmissä kaupungeissa. Konstantinopoliin jääneet nimittivät
samoihin aikoihin kaksitoista piispaa Egyptiin ja Tebaan, ja Antiokian
patriarkaksi, joka toimi oli ollut avoinna Severuksen kuoleman jälkeen,
he määräsivät Jakobin ystävän, oppineen ja hurskaan Tellan Sergiuksen.
Sillä tavoin järjestettiin, joskaan ei julkiselta taholta, piispoja
johtamaan uutta kirkkoa, joka sai suuren perustajansa mukaan nimekseen
jakobilainen kirkko. Suosiakseen ystäviensä työtä Teodora oli ovelasti
keksinyt keinoja antaakseen monille heistä julkisia tehtäviä itse
hallitukselta. Sillä tavoin lähetti Justinianus Johanneksen, joka oli
salaa nimitetty Efesoksen piispaksi, Kaariaan, Lyydiaan ja Fryygiaan
taistelemaan siellä pakanuutta vastaan. Johannes suorittikin tehtävänsä
tunnollisesti ja ansaitsi intonsa vuoksi hyvinkin, että häntä
nimitettiin »epäjumalten hävittäjäksi ja pakanoitten vasaraksi», mutta
vielä paremmin hän palveli omaa lahkoaan ja täytti koko hiippakuntansa
kirkoilla ja monofysiittien luostareilla.

Jakob Baradaeukscn apostolintehtävästä oli seurauksena kaksi
patriarkkaa, seitsemänkolmatta piispaa sekä enemmän kuin satatuhatta
virkaansa vihittyä pappia ja diakoonia. Hänen uskonsa sai aikaan
ihmeitä, hän ajoi ulos pahoja henkiä, herätti kuolleita, ennusti
tulevaisuutta, ja hänen maineensa levisi »suloisena tuoksuna» yli koko
maailman, jopa keisarikunnan rajojen ulkopuolellekin. Hänen toimestaan
oli nyt suurin osa itämaita käännetty »Jakobin ja Teodosiuksen uskoon»,
niinkuin hyvällä syyllä sanottiin, ja valtakunnan ulkopuolellakin,
Persiassa, Arabiassa, Abessiiniassa ja Nubiassa, tunnustivat valtavat
seurakunnat monofysiittistä oppia. Teodora, joka oli koko ajan
esiintynyt näitten kaukaisten kristillisten seurakuntien suojelijana
ja työskennellyt koko ikänsä tarmokkaasti monofysiittien hyväksi, voi
olla ylpeä työstään. Se munkki, jonka hän oli kerran unissaan nähnyt
juottavan roomalaisia elämän vedellä, se hurskas erakko, jonka hän oli
kerran ottanut vastaan Konstantinopolissa ja johon hän oli uskonut, oli
suurenmoisella tavalla täyttänyt hänen toiveensa. Kuolinvuoteellaan
saattoi keisarinna, ajatellessaan Jakobin toiminnan yhä lisääntyviä
hedelmiä, pitää uskonnollispoliittista untaan toteutuneena. Se, että
jakobilainen kirkko vielä tänäänkin elää Egyptissä ja Syyriassa, on
yksinomaan Jakob Baradaeuksen ja Teodoran ansiota.



4

PAAVI JA KEISARINNA


Paavi Agapetuksen äkkiä kuollessa vuonna 536 heräsi Teodoran mielessä
rohkea ajatus käyttää hyväkseen paavinistuimen odottamatonta
vapaaksi joutumista. Bysantissa oli jo muutamia vuosia asustanut
paavin lähettiläänä Vigilius niminen diakooni. Hän oli luonteeltaan
kunnianhimoinen ja häikäilemätön, oli syntyisin etevästä
senaattoriperheestä ja oli jo kerran ennen koettanut päästä Pietarin
istuimelle ja siitä syystä antanut Bonifacius II:n valita itsensä
seuraajakseen. Kun hänen oli roomalaisten pappien vastustuksen vuoksi
täytynyt luopua näistä toiveistaan, oli hän kääntynyt bysanttilaisten
puoleen ja käyttänyt valtiollista lähetystehtäväänsä keinotellakseen
taitavasti itsensä Teodoran suosioon. Kun keisarinna, joka oli
raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt taipua Agapetuksen
vaatimuksiin, suunnitteli kostoksi uuden paavin valitsemista oman
mielensä mukaan, halukkaana neuvottelemaan monofysiittien kanssa,
näytti Vigilius, joka oli suosittu henkilö hovissa ja jonka kunnianhimo
näytti olevan varmana takeena hänen mukautuvaisuudestaan, olevan oikea
mies, joka saattoi tässä tapauksessa parhaiten edistää keisarinnan
tarkoituksia.

Vigiliuksen ja Teodoran ei ollut vaikea tulla tässä asiassa hyvin
toimeen keskenään. Teodora lupasi auttaa Vigiliusta Agapetuksen
seuraajaksi, ja tämä puolestaan lupasi paavina ruveta keisarinnan
nöyräksi aseeksi kirkollisissa asioissa. Kerrottiinpa myöhemmin,
että hän oli korvaukseksi Bysantin kannatuksesta sitoutunut
vieläkin enempään — hänen väitettiin luvanneen kumota Kalkedonin
kirkolliskokouksen päätöksen, asettaa Antimuksen jälleen virkaansa,
ruveta ystävällisiin väleihin monofysiittien johtajien Teodosiuksen ja
Severuksen kanssa sekä täydellisesti kannattaa heidän mielipiteitään.
Niinikään kerrottiin, että Teodora oli vaatimistaan palveluksista
korvaukseksi luovuttanut hänelle suuren rahasumman. Varmaa on,
että Vigilius lähti kiireen kaupalla Roomaan vieden mukanaan
kirjeet Belisariukselle ja tämän puolisolle Antoninalle, sekä että
näissä kirjeissä ilmoitettiin kenraalille niin selvin sanoin hänen
velvollisuutensa, ettei hänelle jäänyt pienintäkään vastaansanomisen
mahdollisuutta. Ilmeisestikin oli Justinianus päättänyt antaa uuden
paavin valitsemisessa puolisolleen täyden vapauden, koska hänen teki
mielensä antaa Teodoralle hyvitystä tämän kärsimästä tappiosta,
ja kenties oli keisari myöskin salaa hyvin tyytyväinen sellaiseen
ratkaisuun, jonka avulla saatiin aikaan sovinto kirkon asioissa
roomalaisen paavikunnan ja itämaitten välillä.

Sillä välin kuin tämä tapahtui Bysantissa, kehittyivät tapaukset
nopeasti ikuisessa kaupungissa. Vaikka Belisarius olikin näihin
aikoihin jo lähtenyt Italiaan, oli Rooma vielä itägoottien vallassa.
Kuningas Teodahad, joka vaistomaisesti käsitti, kuinka tärkeää oli
silloisissa olosuhteissa olla hyvissä väleissä paavikunnan kanssa, oli
kiireessä nimityttänyt Agapetuksen seuraajaksi diakooni Silveriuksen,
jonka hän otaksui kannattavan hankkeitaan. Vigiliuksen saapuessa
Italiaan oli hänen tavoittelemallaan paikalla jo toinen mies, ja
voidakseen nyt Teodoralle antamansa lupauksen mukaan nousta Pietarin
istuimelle täytyi hänen ensin ajaa Silverius väkivallalla siitä pois.
Tämä oli sitäkin vaikeampaa, kun uusi paavi oli Konstantinopolia
miellyttääkseen paikalla kutsunut keisarin sotajoukon ikuiseen
kaupunkiin ja joulukuussa 536 luovuttanut Rooman Belisariukselle.

Vigilius oli kovasti pettynyt toiveissaan, eikä Teodorakaan juuri
ollut tyytyväinen. Viimeksimainittu koetti kuitenkin, koska hänelle
oli yhdentekevää, kenen avulla pääsi tarkoitustensa perille, saavuttaa
Silveriuksen avulla sen, mitä oli toivonut Vigiliukselta, ja siitä
syystä hän koetti suostuttaa Silveriusta lupaamaan, että Antimus saisi
jälleen ruveta hoitamaan patriarkan tointaan. Mutta paavi kielsi sen
jyrkästi. Keisarinna päätti nyt toimia. Belisariukselle lähetettiin
jyrkkä käsky erottaa Silverius ja asettaa hänen tilalleen Vigilius.
Belisarius epäröi tuntien suurta haluttomuutta ruveta tottelemaan
Bysantista tullutta käskyä, mutta Antonina, joka tahtoi miellyttää
keisarinnaa, sai hänet luopumaan epäilyksistään, ja kunnianhimoisen
Vigiliuksen, joka koko ajan painosti kenraalia, väitetään käyttäneen
hyvinkin tepsiviä keinoja hänen taivuttamisekseen. Hän lupasi
Belisariukselle rahaa, ja koska ei muutenkaan ollut aivan vaaratonta
asettua vastustamaan keisarinnan tahtoa, suostui sotapäällikkö lopulta
yhtymään salahankkeeseen onnetonta Silveriusta vastaan.

Juuri näihin aikoihin hyökkäsivät itägootit uudelleen kuningas Vitigeen
käskystä. Valtava sotajoukko alkoi piirittää Roomaa, ja kaupunkia
puolustamassa ei Belisariuksella ollut muuta kuin hädin tuskin
viisituhatta miestä, joitten suojana oli kehnoja linnoitusvalleja.
He saivat sitäpaitsi tehdä työtään tyytymättömien ja nurisevien
kaupunkilaisten keskellä, jotka olivat hyvin kiusaantuneita piirityksen
vaivoista ja joitten joukosta selvästi kuului kavaltajien ääniä.
Kun Belisariukselle sitten näytettiin kirjeitä, jotka paavi muka
oli kirjoittanut ja joissa tämä tarjoutui luovuttamaan goottien
kuninkaalle Asinarian sataman aina omaan asuntoonsa Lateraniin asti,
kiukustui kenraali näistä ensin jonkin verran, mutta ymmärsi sitten
pian, että nämä n.s. todistukset olivat häpeämättömiä väärennyksiä.
Tuntien sääliä uhria kohtaan hän koetti salaa ja yhteisvoimin Antoninan
kanssa vieläkin taivuttaa Silveriusta. Hän ehdotti, että tämä itse
tekisi Teodoralle sellaisia tarjouksia, jotka tähtäsivät samaan
kuin keisarinnan Vigiliukselle esittämät suunnitelmat, jolloin hän
voisi pelastua uhkaavasta vaarasta. Mutta Silverius, joka ajatteli
ennenkaikkea olevansa oikeaoppisuuden vartija, kieltäytyi tällaisesta
jyrkästi. Ja niin kehittyivät tapaukset edelleen.

Kumotakseen kavallusaikeita koskevat huhut, jotka kiertelivät hänen
nimensä ympärillä, Silverius oli muuttanut pois Lateraanipalatsista
ja siirtynyt jälleen Aventinuksen kukkulalle pyhän Sabinan kirkon
läheisyyteen. Täältä Belisarius lähetti noutamaan häntä ja lupasi
poikapuolensa Fotiuksen välityksellä, ettei hänelle tapahtuisi mitään
pahaa. Vaikka paavin lähimmät epäilivätkin kreikkalaisten lupauksia,
lähti hän kuitenkin Pincion palatsiin, ja tämä ensimmäinen kohtaus
sujuikin ilman väkivaltaisuuksia. Viime tingassa Belisarius oli alkanut
epäillä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin esitettiin kenraalille
jälleen syyte paavia vastaan. Tällä kertaa paavi, jonka oli vallannut
pelko ja levottomuus, kieltäytyi aluksi lähtemästä turvapaikakseen
valitsemastaan kirkosta. Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä
Belisariuksen puheille, otti mukaansa suuren seurueen ja jätti asiansa
Jumalan haltuun.

Heti palatsiin tultuaan Silverius joutui eroon seuralaisistaan, joita
ei päästetty ulompia huoneita pitemmälle. Yhdessä Vigiliuksen kanssa
vietiin paavi sisähuoneisiin. Siellä hänen silmiensä eteen avautui
omituinen näky. Eräällä leposohvalla loikoi Antonina veltossa asennossa
kuin valtiatar, joka ottaa vastaan alamaisiaan, ja hänen jalkainsa
juuressa istui Belisarius rakastuneena ja hellänä kuin nöyrä orja, joka
odottaa käskijättärensä määräyksiä.

»Kuulkaapas, paavi», huudahti kenraalin puoliso, »mitä olemme me
ja roomalaiset oikein tehneet teille, koska tahdotte jättää meidät
itägoottien käsiin?»

Ei tiedetä mitä tämän jälkeen puhuttiin, mutta on hyvinkin
tunnettua, mitä sitten tapahtui. Paavilta riistettiin hänen
ulkonaiset arvomerkkinsä ja hänen päälleen pantiin munkin kaapu,
minkä jälkeen eräs Belisariuksen palvelija lähetettiin ilmoittamaan
ulompiin huoneisiin kokoontuneille papeille: »Paavi on erotettu
ja alennettu munkiksi». Yleisen hämmingin vallitessa valittiin
Vigilius jo seuraavana päivänä paaviksi bysanttilaisten mahtikeinojen
vaikutuksesta. Tämä tapahtui maalisk. 29 p. vuonna 537.

Onneton Silverius, jonka Belisarius lähetti Lyykiaan, ei saanut
koskaan enää nähdä ikuista kaupunkia. Hetkisen oli tosin Justinianus
kauhuissaan paavia vastaan tehdystä ilkityöstä tuuminut kunnollisen
oikeudenkäynnin alullepanemista ja paavin asettamista jälleen
istuimelleen, jos hänet olisi huomattu viattomaksi. Teodorasta
välittämättä hän oli käskenyt lähettää Silveriuksen takaisin Roomaan,
ja Vigilius oli jo peloissaan ja levoton seurauksista. Onneksi oli
Antonina saapuvilla. Haluten tapansa mukaan noudattaa Teodoran
toivomuksia hän taivutti Belisariuksen luovuttamaan Vigiliuksen tämän
onnettoman edeltäjän miehille. Karkoitettuna Palmarian saarelle, jossa
hänen ravintonaan oli »murheen leipä ja epätoivon vesi», Silverius
kuoli pian sen jälkeen Vigiliuksen kunnianhimon, Antoninan vehkeilyn ja
Teodoran valtiollisten juonien viattomana uhrina.

Näytti siis siltä, että keisarinnan hankkeet olivat menestyneet. Hän
oli saanut paavinistuimelle miehen, joka kuului samaan uskontokuntaan
kuin hän itsekin. Mutta kun Vigilius oli päässyt kunnollisesti
uuteen asemaansa, muuttikin hän kantaa. Antoninan neuvoista ja
Belisariuksen kehoituksista välittämättä hän koetti kiemurrella
syrjään ja lykätä tuonnemmaksi antamiensa lupauksien täyttämistä.
Hänen vihamiehensä tosin väittävät hänen lopulta antautuneen ja
lähettäneen monofysiittien suurille johtajille Teodosiukselle,
Antimukselle ja Severukselle kirjelmän, jossa hän ilmoitti täysin
yhtyvänsä heidän uskontunnustukseensa. Mutta tämän asiakirjan
oikeaperäisyys on hyvin epäilyttävä, ja ne julkiset uskontunnustukset,
jotka paavi esitti keisarille ja patriarkka Menakselle, kuvastavat
puolestaan ankaraa oikeaoppisuutta. Ulkonaiset olosuhteet muuten
olivat sellaiset, että hänellä oli tarpeeksi tekosyitä, joihin hän
saattoi vedota. Sodan hävittämä Italia oli aivan liian vaarallisessa
asemassa, jotta olisi voinut pitää kovinkaan moitittavana, vaikka
paavi sattuikin unohtamaan uskonnolliset kysymykset syrjemmälle.
Länsimaitten liittyminen kannattamaan Kalkedonin kirkolliskokousta
ja Leo suuren uskontunnustuksen kaava oikeuttivat myöskin sellaisiin
varovaisuustoimenpiteisiin, joita paavi noudatti. Teodorakin
näyttää käsittäneen, kuinka vaarallisia ennenaikaiset askeleet
saattoivat olla, ja luottaen täydellisesti Vigiliukseen hän odotti
aluksi kärsivällisesti otollista hetkeä, jolloin uusi paavi voisi
täyttää lupauksensa. Justinianuksella taas, joka oli jo joutunut
suuresti paavin lähettilään ja uskollisen ystävän Pelagiuksen
vaikutuksen alaiseksi, ei ollut mitään erikoista halua suojella
monofysiittejä. Vigilius saattoi siis ilman varsin suuria vaikeuksia
ja joutumatta riitaan Teodoran kanssa pysyä uskollisena roomalaiselle
oikeaoppisuudelle. Loppujen lopuksi olivat keisarinnan yritykset
sekaantua paavinistuimen asioihin täydellisesti epäonnistuneet kaikista
vehkeilyistä huolimatta.

Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi rankaisematta
sallinut vedettävän itseään nenästä. Hänen suosikkinaan oli ollut
eräs Arsenios niminen mies, joka oli melko huonomaineinen ja kuului
samarialaisten kerettiläiseen lahkoon. Tämän miehen oli keisarinna
tehnyt rikkaaksi, kohottanut senaattoriksi ja vaikutusvaltaiseksi
mieheksi, ja samarialaisten kapinoidessa Palestiinassa oli hän
suopeasti kuunnellut Arsenioksen suunnitelmia kristittyjen
kukistamiseksi. Mutta sen jälkeen oli Arsenios muuttanut toiseen
puolueeseen, kääntynyt kristinuskoon, ottanut kasteen pyhältä
Sabakselta ja puolusti nyt vastakääntyneen hehkuvalla innolla uutta
uskoaan. Aleksandriassa hän koetti miellyttää keisaria työskentelemällä
kaikin voimin Kalkedonista lähteneen vastavaikutuksen hyväksi, jonka
Teodosiuksen seuraaja patriarkka Paulus oli hallituksen avulla
pannut alulle. Teodora tietystikin tunsi häntä kohtaan kaunaa hänen
luopumisensa vuoksi ja antoi hänen hyvinkin selvästi huomata sen.
Monofysiittinen vastustuspuolue sai vakinaisen päämajansa Egyptissä,
ja patriarkan oli tuon tuostakin pakko käydä asioihin kovakouraisesti
käsiksi. Arsenios toimi nyt hyvin innokkaasti. Hän taivutti yliprefekti
Rodonin tutkinnotta ja tuomiotta mestauttamaan erään pääpiispan
vastustajan. Teko oli laiton, ja se harkittu julmuus, jolla se
suoritettiin, herätti yleistä kauhua.

Keisarinna käytti heti tilaisuutta hyväkseen kostaakseen. Arsenios
ja Rodon vangittiin, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin, ja heidän
omaisuutensa takavarikoitiin. Vastaväitteistään huolimatta sekoitettiin
Paulus asiaan, ja Gazan pappeinkokous erotti hänet virasta. Keisarinna
voi olla ylpeä saavutuksistaan — yhdellä iskulla hän oli erottanut
toimesta monofysiiteille vastenmielisen ylipapin, silmäänpistävällä
esimerkillä hän oli näyttänyt, mihin vaaraan virkamiehet joutuivat,
jos he keisarin käskystäkään ajoivat liian innokkaasti oikeaoppisuuden
asioita, sekä lopuksi rangaissut vanhaa ystävää, joka oli pettänyt
hänet. Vigiliuskin sai kokea Teodoran leppymätöntä vihaa sekä huomata,
kuinka varomatonta oli ollut pettää Teodoran toiveet.

Näihin aikoihin monofysiittinen kirkko alkoi järjestyä uudelleen
Teodoran avulla, ja hovin papit rupesivat jo keisarinnaa
miellyttääkseen koettamaan päästä yhteisymmärrykseen eriuskolaisten
kanssa. Erään heistä, Teodorus Askidaksen, joka oli Cesarean piispa,
oli käynyt niin onnellisesti, että hän oli löytänyt Kalkedonin
kirkolliskokouksen hyväksymistä julkaisuista kolme, jotka olivat
nestoriuslaisten harhakäsitysten saastuttamia, ja joitten tekijät
olivat monofysiittien vihattuja vastustajia. Hyvin ylpeänä tästä
keksinnöstään, jonka avulla hän luuli voivansa tehdä kilpailijalleen,
roomalaiselle paavin lähettiläälle Pelagiukselle hyvän kepposen,
Teodorus ilmoitti Justinianukselle asiasta ja imartelemalla keisarin
teologista turhamaisuutta pyysi häntä tarkemmin tutkimaan asiaa.
Sitäpaitsi hän huomautti Justinianukselle, että tässä oli sekä mukava
että erittäin oikeaoppinen keino haihduttaa monofysiittien epäluulot,
sekä että »uudistetun ja puhdistetun» kokouksen päätökset saisivat
epäilemättä osakseen kaikkien hyväksymisen. Justinianus, joka oli
Teodoran vaikutuksesta jälleen ruvennut noudattamaan sovinnollista
politiikkaa, antoi vetää itseään nenästä, ja eriuskolaiset, kaikkein
leppymättömimmätkin, jotka iloitsivat nähdessään Leo suuren työn
joutuvan huonoon valoon, odottivat innokkaasti uutta yhdistävää
uskontunnustuksen kaavaa. »Kolmen luvun kiista» alkoi.

Nyt pääsi Teodora viimeinkin käsiksi Vigiliukseen. Paavia pyydettiin
vahvistamaan se julistus, jossa keisari lausui hylkäävän tuomionsa
noista rikollisista kirjoituksista, ja taivuttaakseen hänet tähän
Justinianus käytti aika kovakouraisia keinoja. V. 545 marrask. 22 p.,
kun paavi toimitti messua pyhän Cecilian kirkossa, piirittivät sotilaat
sen äkkiä, ja keisarin sihteeri astui pyhäkköön ilmoittaen paaville,
että tämän oli viipymättä seurattava häntä. Vigilius vangittiin ja
vietiin kiireesti alukseen, joka odotti aivan lähellä Tiberillä.
Tällä välin kokoontui valtava kansanjoukko rannalle. Ne uskovaiset,
jotka olivat seuranneet paavia, päästivät valitushuutoja ja anoivat
siunausta. Alukselta Vigilius siunasi heitä, ja kaikki vastasivat amen.

Tällä välin kiirehti keisarin edustaja lähtöä, ja pian alkoi alus
lipua jokea alas. Nyt alkoi äkkiä kuulua toisenlaisiakin huutoja.
Kansanjoukko, jossa oli monta paavin vihollista, alkoi syytää hänelle
solvauksia, samalla kun laivalle satoi kiviä ja heittoaseita.

»Kuolema sinulle!» huusi rahvas, »tuho sinut periköön! Olet tuonut
onnettomuutta roomalaisille — käyköön sinun huonosti minne joutunetkin!»

Vihdoin oli laiva, jota virta kuljetti mukanaan, päässyt niin kauas,
ettei näitä solvauksia enää kuulunut. Vigilius saapui Portoon ja
matkusti sieltä laivalla Syrakusaan.

Yleensä pidettiin tätä teatterikeikausta pääasiassa Teodoran
järjestämänä, ja väitettiin hänen toimeenpanneen koko paavin ryöstön.
Hän oli kirjoittanut lähettiläälleen: »Sinun on vangittava Vigilius
missä tahansa hänet löydätkin, kun se ei vain tapahdu Pyhän Pietarin
kirkossa, ja tuotava hänet meidän luoksemme. Muuten sinut, elävän
Jumalan nimessä, nyljetään elävältä».

Kuinka näiden juttujen todenperäisyyden laita lieneekin, joka
tapauksessa näytti siltä, ettei paavi, joka epäilemättä pelkäsi
pettämänsä keisarinnan kostoa ja joka sitäpaitsi oli hyvin vähän
halukas joutumaan kolmen luvun kiistan »teologiseen ampiaispesään»,
erikoisemmin jouduttanut Konstantinopoliin saapumistaan. Hän nimittäin
tuli sinne vasta neljätoista kuukautta myöhemmin tammik. 25 p. vuonna
547, mutta koska hänellä oli tällä välin ollut hyvää aikaa sekä
tuumia asiaa että koota uutta rohkeutta, ja koska hän tunsi koko
länsimaitten vastustuksen antavan tukea itselleen, hän esitti nyt
sellaisia mielipiteitä, jotka poikkesivat kokonaan hovin odottamista.
Samoin kuin ennen Agapetus oli kohdellut Antimusta, kieltäytyi nyt
Vigiliuskin rupeamasta yhteyteen patriarkka Menaksen kanssa ja
julisti hänet muitta mutkitta pannaan kaikkien kannattajiensa kanssa.
Pian Vigilius kuitenkin muuttui taipuisammaksi. Kiusaantuneena
aikaisemmin antamiensa sitoumusten ajattelemisesta, horjuen keisarin
itsepintaisuuden ja Teodoran tarmokkaan painostuksen alaisena sekä
tuntien muuten mielihyvää sen kohteliaisuuden vuoksi, joka tuli
hänen osakseen Bysantin hovin teologien taholta, hän suostui lopulta
pitämään mahdollisena noiden kolmen luvun pannaan julistamista. Jo
kesäkuussa hän teki sovinnon patriarkan kanssa ollakseen sillä tavoin
mieliksi keisarinnalle, ja pian sen jälkeen hän meni vielä askeleen
pitemmälle. Hänelle väitettiin, että hän voisi kirkolliskokousta
loukkaamatta kirota nuo kolme lukua, ja pian hän ei itsekään ollut
oikein varma, oliko hän oikeassa vai ei. Kaikista uhkauksista
huolimatta hän kieltäytyi kuitenkin jyrkästi allekirjoittamasta
keisarillista julistusta, koska hänen mielestään apostoli Pietarin
seuraajan ei sopinut käyttää valtaansa vain yksinkertaisesti keisarin
päätösten vahvistamiseksi uskonnon asioissa; mutta keisarin ja
ministerien läsnäollessa hän sitoutui muodollisesti kiroamaan nuo
kolme lukua ja takuuksi lupauksestaan jätti Justinianukselle ja
Teodoralle nimikirjoituksellaan varustetut nimenomaiset selitykset.
Ja hyvin ylpeänä siitä, että oli tällä tavoin ratkaissut hankalan
kiistakysymyksen, ihastuneena siitä, että oli osannut selvittää niin
vaikean pulman, ja tyytyväisenä ajatuksesta, että hänen viisautensa
oli osannut jälleen rakentaa rauhan kirkossa, hän vaimensi jyrkästi
kaikki neuvonantajansa, jotka esittivät vastalauseensa, ja julkaisi
tuomionsa pääsiäisenä v. 548. Tunnustamalla siinä muodollisesti
Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen oikeaksi hän kirosi siitä
huolimatta nuo kolme rikollista kirjailijaa ja heidän kirjoituksensa.
Tämä oli Teodoran viimeinen voitto. Kuolinvuoteellaan hän saattoi
paavin nöyryytystä ja monofysiittisen kirkon kasvavaa valtaa ajatellen
iloita siitä, että oli kostanut vuoden 536 tappionsa, rangaissut
Vigiliusta hänen petoksestaan sekä sitkeydellään ja voimallaan auttanut
onnellisesti voittoon sen uskontopolitiikan, jonka puolesta hän oli
aina taistellut.

Kirkko ei ole koskaan antanut Teodoralle anteeksi Silveriuksen
väkivaltaista erottamista, hänen monofysismiä kohtaan osoittamaansa
uskollisuutta eikä niitä väkivaltaisia voimakeinoja, joita hän käytti
tyydyttääkseen kostonhimoaan kirkon miehiä vastaan ja joita käytettiin
erittäin pontevalla tavalla Vigiliusta vastaan. Onpa häntä syytetty
todellisten rikostensa lisäksi monista muistakin asioista, joista häntä
ei oikeutta myöten voida panna vastuuseen, esimerkiksi siitä tylystä
kohtelusta, joka tuli Vigiliuksen osaksi, mutta joka todistettavasti
tapahtui vasta Teodoran kuoltua. Vuosisadan toisensa perästä ovat
kirkkohistorian kirjoittajat solvanneet ja kironneet hänen nimeään, ja
melkein naurettavaa on se kiivaus, jolla muutamat heistä kuvailevat
Justinianuksen puolisoa »toisena Eevana, joka otti liian nöyrästi
opetusta käärmeeltä, uutena Delilana, uutena Herodiaana, joka janosi
pyhien miesten verta, helvetin tyttärenä, joka oli täynnä saatanan
henkeä ja paholaisen myrkkyä ja himoitsi raivoten sen liiton repimistä,
joka oli lunastettu marttyyrien ja tunnustajien verellä».

Teodora ansaitsee saada toisenlaisen arvostelun kuin tämä turha
sanatulva on. Koettaessaan toteuttaa toiveitaan hän osoitti
epäilemättä liian suurta kiihkoa, liian suurta väkivaltaisuutta,
liian harkitsematonta ja leppymätöntä kostonhimoa, liian kylmäveristä
julmuutta. Mutta sen ohella hänessä ilmeni myöskin erinomaisia lahjoja
— miehekästä lujatahtoisuutta, selvää valtion etujen käsittämistä
ja loistavaa ja suurenmoista valtiomieslahjakkuutta. Hän oli sitkeä
pyrkimyksissään, uskollinen ystävilleen, ja se monimutkainen
politiikka, jota hän pakotti puolisonsa noudattamaan uskonnollisissa
kysymyksissä, oli Justinianuksen epäröinnistä ja horjuvaisuudesta
huolimatta kaikin puolin keisarin arvoinen.



5

TEODORAN KUOLEMA


Kesäk. 29 p. v. 548 Teodora kuoli syöpään verraten pitkän sairauden
jälkeen.

Kunnioittaakseen keisarinna vainajan hautajaisia kokoontui
hänen ympärilleen Pyhään palatsiin suuri joukko hovimiehiä ja
arvohenkilöitä. Tricliniumissa lepäsi juhlamenojen vaatimusten
mukaisesti keisarinnan palsamoitu ruumis. Hän makasi kultaisella
vuoteella puettuna purppuraviittaan, diadeemi päässä ja punaiset kengät
jalassa. Verhoamattomiin kasvoihin ei kuolema ollut vielä painanut
leimaansa. Hän oli vain vähän tavallista kalpeampi ja näytti vaipuneen
rauhalliseen uneen. Suuren korokkeen ympärillä, jolla säteilivät
kalleimmat kruununjalokivet, paloi pylväitten päässä tuhansittain
hopeisia ja kultaisia soihtuja, yhä tihenevään ilmaan kohosivat
vahakynttiläin liekkien lomitse arabialaisten hyväinhajujen lehahdukset
ja palsamoimisaineitten raskas tuoksu. Vainajan jalkapäässä itkivät
eunukit, orjat ja keisarillisen palatsin kaikki naiset suuriäänisesti.

Viimeisen kerran vaelsi koko Bysantti juhlallisena kulkueena kuolleen
hallitsijattarensa ohitse. Patriarkka Menas kirkon palveluksessa
olevien lukemattomien pappien seuraamana, paavi Vigilius, saattueenaan
piispoja ja munkkeja, surupukuiset senaattorit, ylimykset, virkamiehet,
korkeat sotilashenkilöt, koko lauma palatsin ja hallituksen
virkamiehiä, sen jälkeen pitkä rivi naisia, vöin koristettuja
patriisittaria ja prefektien, konsulien, kvestorien, ylimysten ja
skolasterien puolisoita, hovinaisia ja palvelijattaria. Kaikki
tulivat arvonsa mukaisessa järjestyksessä esiintuomaan keisarinnalle
viimeisen kunnianosoituksensa. Pitkän juhlakulkueen loppupäässä tulivat
keisarillisen perheen jäsenet ja Justinianus itse, joka aivan kylpi
kyynelissä murtuneena sen menetyksen painosta, jota hän täydellä
syyllä piti korvaamattomana. Sille naiselle, jota hän oli jumaloinut,
hän toi nyt viimeisenä lahjana ja viimeisenä muistona kallisarvoisia
koristuksia, upeita kultakirjailuin ja jalokivin koristettuja kankaita,
kaikki surupukuun kuuluvat varusteet, joitten oli määrä seurata
vainajaa hautaan viimeisenä heijastuksena kaikesta siitä loistosta
ja komeudesta, jota hän oli niin suuresti rakastanut elämässään. Ja
sulkien vainajan ruumiin syliinsä iäkäs keisari kuiskasi kyynelten
vieriessä silmistä viimeiset jäähyväisensä puolisolleen.

Keisarin viittauksesta nostavat keisarilliset ruumiinkantajat paarit,
ja ylin juhlamenojen ohjaaja lähestyy vainajaa lausuen kolme kertaa
kuuluvalla äänellä kirkkokäsikirjan sanat: »Lähde täältä, keisarinna.
Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Ja paarien
takana järjestyy viimeisen kerran keisarillinen juhlakulkue palatsin
kaarikaton alla ja lähtee liikkeelle. Ulkona odottaa surupukuinen
kansanjoukko kulkueen saapumista; porteilla, pengermillä ja talojen
ikkunoissa nyyhkyttävät naiset hiukset hajallaan tai päästävät
äänekkäitä valitushuutoja. Kultahiekalla peitetyiltä ja kankailla
verhotuilta kaduilta nousee pyhä savu sakeina pilvinä ilmaan, ja
kansanjoukkojen keskitse, jotka odottavat jännittyneinä komeaa
näkyä, vaeltaa hitaasti valtava ruumissaatto. Pappien pyhät laulut
ja neitojen virrenveisuu sekaantuu surunvalituksiin, hopeatorvien
säveliin ja joukkojen vuorohuutoihin. Tuhannet soihdut valaisevat
välkkyvää kulkuetta, ja pitkää Mesekatua, Konstantinuksen torin poikki
ja Kapitoliumin kautta vaeltaa koko hovi vihkiäkseen Teodoran Pyhien
apostolien kirkossa viimeiseen uneen.

Basilikassa pidetään juhlallinen kuolinmessu, ja taas huutaa
juhlamenojen ohjaaja vainajalle: »Lähde lepoosi, keisarinna.
Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Sen jälkeen
otetaan pois kultainen diadeemi ja sijalle pannaan pieni purppuraside.
Lopuksi lasketaan kulta-arkku, jossa on keisarinnan ruumis, suureen
Hirapoliin vihreästä marmorista valmistettuun arkkuun, jonka Teodora
itse on aikoinaan tuottanut tuosta idän Saint-Denisistä. Hitaasti
hajaantuu kansanjoukko, ja murtunut Justinianus palaa hoveineen autioon
palatsiin.

Kun maaseudulla saatiin kuulla uutinen pelätyn keisarinnan kuolemasta,
palasi rohkeus ja toivo kaikkien niitten sydämeen, jotka olivat
joutuneet kärsimään hänen vuokseen. Johannes Kappadokialainen
tuli takaisin Konstantinopoliin ja kuvitteli voivansa saavuttaa
uudelleen Justinianuksen suosion. Artabanus hylkäsi sen puolison,
jonka Teodora oli pakosta työntänyt hänelle, ja luuli sopivan
hetken tulleen salaliiton solmiamiseen keisaria vastaan. Germanos
ja hänen poikansa otaksuivat iloisen toivehikkaina otollisen ajan
koittaneen pelastua siitä epäsuosiosta, jossa he olivat saaneet niin
kauan virua. Antoninakin, Teodoran suosikki ja ystävätär, unohti
hyväntekijättärensä ja koetti toisin keinoin turvata asemansa. Kaikista
tuntui siltä, että keisarinnan kuolema pakostakin toi mukanaan
sekä valtiollisissa että uskonnollisissa asioissa vastavirtauksen,
ja oikeaoppiset, jotka punoivat juoniaan keisarin ympäristössä,
pyytelivät jo häntä ryhtymään uusiin ja ankaroihin toimenpiteisiin
monofysiittejä vastaan, jotka levottomuus oli kerrassaan lamaannuttanut
heidän korkean suojelijattarensa kuollessa. Puhuttiin jo siitä,
että Pyhä palatsi oli puhdistettava niistä munkeista, jotka olivat
jo liian kauan läsnäolollaan häpäisseet Hormisdaksen palatsia.
Koetettiin jo kiihoittaa keisaria, nyt kun keisarinna oli kuollut,
pakottamaan väkivoimalla Kalkedonin uskontunnustuksen kannattajiksi
nuo kerettiläiset, jotka olivat petollisesti keinotelleet itsensä
keisarinnan suosioon ja uskaltaneet asettua vastustamaan keisarin
käskyjä.

Ei oltu otettu laskuihin sitä syvää rakkautta, jota Justinianus
tunsi Teodoraa kohtaan, ei myöskään sitä pitkäaikaista tottumusta,
joka oli opettanut hänet noudattamaan puolisonsa neuvoja, eikä
sitä toimenpidettä, että Teodora oli ennen kuolemaansa esittänyt
puolisolleen hartaimmat toivomuksensa ja laskenut hänen sydämelleen
kaikki ne, jotka olivat rakastaneet keisarinnaa ja palvelleet häntä
uskollisesti. »Innokkaasti haluten», niinkuin eräs aikalainen
sanoo, »noudattaa joka asiassa puolisonsa toivomuksia hänen
kuolemansakin jälkeen» keisari pysyi horjumattoman uskollisena niille
neuvonantajille, joilla Teodora oli ympäröinyt hänet, ja sille
politiikalle, jonka hän oli viitoittanut. Johannes Kappadokialainen
sai jäädä epäsuosioon kaikista ponnistuksistaan huolimatta, Belisarius
pysyi aina epäiltävänä henkilönä loistavista urotöistään huolimatta,
Petrus Barsemes ja Narses olivat edelleenkin keisarin suosikkeja ja
Antonina nautti vieläkin hänen luottamustaan Teodoran ystävyyden
muistoksi. Germanos ja hänen poikansa tosin pääsivät uudelleen keisarin
suosioon, mutta keisariperheen ruhtinaista oli vanhan keisarin suurin
suosikki kuropalaatti Justinus, jolle Teodora oli naittanut sisarensa
tyttären ja jonka hän oli määrännyt kruununperilliseksi.

Uskonnollisissa kysymyksissä Justinianus noudatti yhtä uskollisesti
Teodoran ohjeita. Kun keisarillisen palatsin naisten rakennuksesta
tavattiin vanha patriarkka Antimus, jonka Teodora oli kätkenyt sinne,
otti keisari suurenmoisesti vastaan tuon kerettiläisen papin, ja
yleiseksi hämmästykseksi nähtiin, että monofysiittien pääjohtajat
Antimus, Pietari Apamealainen ja Teodosius Aleksandrialainen otettiin
ystävinä vastaan palatsissa, ja keisarin tiedettiin yhdessä heidän
kanssaan koettavan keksiä keinoja rauhan rakentamiseksi kirkon
asioissa. Viimeiseen elinpäiväänsä asti Justinianus ponnisteli
toteuttaakseen sitä sovintopolitiikkaa, josta Teodora oli uneksinut.
Vigiliuksen, joka oli vangittu ja jonka oli ollut pakko paeta, täytyi
lopultakin taipua kiroamaan ne kolme lukua, jotka sitten yleinen
kirkolliskokous vuonna 553 juhlallisesti julisti pannaan.

Justinianus ei koskaan unohtanut sitä viehättävää olentoa, sitä
viisasta ja voimakasta auttajaa, jonka kohtalo oli suonut hänen
tavata. Hänen vuokseen tahtoi keisari pidättää palveluksessaan
kaikki ne, jotka olivat olleet lähellä häntä, ja uskollisesti hän
säilytti puolisonsa muiston viimeiseen päiväänsä asti. Vielä monta
vuotta myöhemmin oli hänellä tapana, tahtoessaan vannoa jotakin
oikein juhlallisesti, esittää valansa Teodoran nimeen, ja ken halusi
miellyttää Justinianusta, sanoi Teodoraa »suureksi, viisaaksi ja
kauniiksi keisarinnaksi», joka oltuaan eläessään puolisonsa uskollinen
apulainen rukoili nyt hänen puolestaan Jumalaa iankaikkisuudessa.

Myöntää täytyy, että tämä jumalointi oli jossakin määrin liioiteltua.
Tanssijatar Teodoralle ei luonto ollut suonut erikoisen paljon
niitä hyveitä, jotka vievät suoraa päätä paratiisiin. Keisarinna
Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta monta vikaa ja pahetta,
jotka tekivät hänet hyvin vähän soveliaaksi pyhimyksen kehää varten.
Mutta eräs piirre ansaitsee erikoista huomiota — nimittäin se, että
tällä poikkeuksellisen kunnianhimoisella ruhtinattarella, joka
valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta kuitenkin aina pysyi naisena,
oli — vieläpä aivan kuolemaansa saakka — lumoavan ja hurmaavan
viehätysvoiman verraton taikamahti.



Viiteselitykset:


[1] Etevä kreikkal. historiankirjoittaja, joka eli 6:nnella
vuosisadalla j.Kr.; oli Belisariuksen sihteerinä tämän sotaretkillä.
Kuoli Konstantinopolissa n. v. 562. Kirjoittanut 8 kirjaa käsittävän
historian Justinianuksen aikaisista sodista, selostuksen Justinianuksen
teettämistä rakennuksista sekä Salaiset muistelmat (Anecdota)
nimisen teoksen, jossa hän kuvailee hyvin liioitellusti ja räikeästi
Justinianuksen ja Teodoran elämää ja hallitusta.

[2] Rohkenen kehoittaa lukijaa, joka haluaa tarkemmin tutustua
yksityiskohtiin tai Teodoran aikakauteen kokonaisuudessaan, perehtymään
julkaisemaani suureen teokseen _Justinien et la civilisation byzantine
au sixième siècle_ (Paris, Leroux, 1902).

[3] Perintöruhtinaan ja kanssahallitsijan arvonimi.

[4] Roomalaista tunikkaa muistuttava pitkä valkeahihallinen
päällyspuku, jota ensin käyttivät vain Rooman keisarit
Diocletianuksesta alkaen.

[5] Persian kuningas; oli Persian hallitsijana samaan aikaan kuin
Justinianus Itä-Rooman.

[6] Teoderikin kuoltua tuli Länsi-Rooman hallituksen johtoon hänen
tyttärensä Amalasvinta. Hän meni naimisiin orpanansa Teodahadin kanssa
ehdolla, että saisi pitää hallitsijavallan. Kavala Teodahad vangitutti
kuitenkin hänet ja murhautti pian sen jälkeen v. 535.

[7] Muinais-kreikk. kaupunki Marmarameren etelärannalla.

[8] Koston jumalatar.

[9] Koska onnettomuus ei ole minulle tuntematon, voin olla onnettomille
avuksi.

[10] Piispan virkapukuun kuuluva valkoinen, kapea, hartioita renkaan
muotoisena ympäröivä, edestä ja takaa lyhyen matkaa alas riippuva
vaate, johon on kudottu mustia ristejä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Teodora: tanssijatar ja keisarinna" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.