Title: Nuoruuden rakkautta
Author: Norris, Frank
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoruuden rakkautta" ***


NUORUUDEN RAKKAUTTA

Kirj.

Frank Norris


Suomentanut

Irene Mendelin



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1923.



I.


Kamiinihyllyn yläpuolella olevan schwarzwaldilaiskellon käki oli
lyönyt yhdeksän, kun Victorine tuli ruokasaliin tuoden tullessaan
kahtia leikatun vesimeloonin, jonka hän pani herra Bessemerin lautasen
viereen. Sitten meni hän ulos portille noutamaan kokoonkäärityn
sunnuntai-aamun sanomalehden, jonka painomuste vielä oli kostea. Kun
hän tuli takaisin sisälle, soitti hän toisen kerran aamiaiselle.

Perhe odotutti itseään. Hän meni silloin huoneen perälle
ulkonema-ikkunan luo ja jäi sinne tuokioksi seisomaan. Näköala oli
ihmeellinen, Bessemerit asuivat Washington-Street-ylänteellä, melkeinpä
kukkulalla, suuren talon kolmannessa kerroksessa. Urakoitsija oli
osoittanut hyvää aistia antaessaan keittiön ja ruokasalin vaihtaa
paikkaa, niin että jälkimmäinen oli pihalle päin. Näistä ikkunoista
näki suurena kaarena San Franciscon lahden ja rannikon Mount
Diablosta yli Oaklandin, Berkeleyn, Sauccliton ja Mount Tamalpaisin
aina Kultaiselle portille, linnoitukselle, merelle, niin, vieläpä —
kirkkaalla säällä — hiekkasärkille saakka.

Victorine seisoi hetken ja katseli tätä veden ja maan valtavaa
näköalaa; sitten kääntyi hän kärsimättömästi äännähtäen.

Sunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainen
oli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puoli
kymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin,
tuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelematta
vähääkään odottaa toisia.

Hän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensa
suojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänen
ryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineen
panivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.

Bessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä
perheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsivät
hänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut.
Vaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämä
hänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitään
siltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hän
harvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. Poikaansa
Howardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja
»kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».

Hän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, ja
hänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö.
Hänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitä
hän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näin
hän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käy
vähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen sen
unhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on?
Minä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei,
tässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»

Hän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaan
kahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen ja
alkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.

Perillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänen
oli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinni
persoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaan
sisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti täyttää
heidän kauan sitten kuolleen äitinsä paikkaa. Hänen valvontansa
alaisena täytyi Howardin joka aamu itse harjata kenkänsä ja muuttaa
paitaa kaksi kertaa viikossa. Hänpä myöskin oli kieltänyt poikaa
sisällä leikkimästä hammaslääkärin pojan kanssa.

Hänen pieni sisarensa oli paljon mukautuvampi. Hän oli kasteessa
saanut nimekseen Albera, mutta kotona käytettiin hänestä Kadetti- tai
Detti-nimeä. Hänestä luontui varmaankin kaunis aika-ihmisenä. Nyt
oli hän toivottomassa murros-ajassa, kahdentoista ja viidentoista
välillä, pitkäsäärinen ja kömpelö kuin varsa. Hän kulki vielä
matalakorkoisissa kengissä. Kun hän sai luvan pukeutua ensimmäiseen
pieneen kureliiviinsä, asteli hän ylt’ympäri äänettömän ihastuneena.
Pienen kureliivin ote hänen hennon vyötäyksensä ympärillä oli kuin
ritarillisen rakastajan syleily ja täytti hänet unelmilla, jotka olivat
yhtä epäkypsät ja epävarmat kuin hänen oma hoikka pieni vartalonsakin.

Kun Detti ja Howard olivat istuutuneet, oli vielä yksi tuoli vapaana —
pöydän päässä vastapäätä herra Bessemeriä.

»Tuleeko teidän sisarenne — eikö neiti Travis tule jo syömään? Eikö
hän ole vielä noussut ylös?» kysyi Victorine Howardilta ja Detiltä ja
piti samalla huolta siitä, että hän sai kerma-astian siirretyksi niin
kauaksi, ettei Howard voinut siihen ylettyä. Hänelle ei milloinkaan
olisi voinut juolahtaa mieleen kysyä herra Bessemeriltä mitään, joka
koski hänen perhettään.

»Kyllä, kyllä, nyt hän tulee heti», vastasivat molemmat lapset yhdestä
suusta. »Tuolla hän on», lisäsi Howard.

Travis Bessemer tuli sisään. San Franciscossakin, jonka naiset
kaikki ovat enemmän tai vähemmän kauniita, täytyi Travista pitää
kaunottarena. Hän oli nuori, mutta miehen keskikokoa, melkein
karkearakenteinen, leveäharteinen, korkearintainen, pyöreä ja
lujakaulainen. Hän säteili terveyttä. Kun hän vain liikutti jalkaa,
vaikutti se huiman elinvoimaiselta, ja hänessä oli jotakin niin
puhdasta ja raikasta, että saattoi luulla hänen juuri tulleen
aallokkoja sukeltamasta tai rantaäyräältä kävelemästä. Tunsi että
hänessä oli ruumiillista ja henkistä voimaa. Hänellä oli täyteläiset
käsivarret, leveät ranteet ja luja sormien ote. Tukka oli niin vaalean
ruskeata, että se oli melkein keltainen. On ehkä parasta sanoa sitä
keltaiseksi — ei kullanväriseksi eikä keltaisen punaiseksi, vaan aivan
yksinkertaisesti rehellisen keltaiseksi. Hänen hipiänsä oli kirkkaan
valkoinen; ainoastaan sileät, vilpoiset posket olivat hurmaavan
punaiset. Leuka oli pyöreä ja hiukan etenevä. Merkillistä kyllä, oli
hänellä jotenkin pienet silmät. Ne olivat pienet, mutta tumman, niin
tumman ruskeat, ja sitten ne elivät ja säkenöivät aivan niinkuin olisi
hän juuri nauramaisillaan tai jo nauranut — kumpaako, oli ihan mahdoton
sanoa. Mutta iloisempaa näkyä ei voinut nähdä kuin nämä ruskeat,
loistavat pienet silmät, joiden loistoa vielä kohotti valkea hipiä ja
keltainen tukka.

Hänestä sai sen vaikutuksen, että hän oli täysin normaali nuori tyttö;
hänessä ei ollut mitään sairaloista, ei jälkeäkään hermostuneisuudesta
eikä rasittumisesta eikä minkäänlaista säröä. Oli mahdotonta uskoa,
että hän voisi syventyä omaan olentoonsa. Oltiin pian selvillä
siitä, ettei hänen henkinen elämänsä ollut miettimistä ja sisäistä
tutkistelemusta. Traviksessa ei ollut mitään tolkutonta. Hänellä ei
ollut päähänpistoja, hän ei ollut oikullinen — alakuloinen toisena
päivänä, ilakoiva toisena. Hän ei ollut mitään muuta kuin kiltti ja
suloinen ja luonnollinen tyttö, ruumiillisesti ja sielullisesti terve,
kunnollinen, voimakas, täynnä itseluottamusta ja hyvänsuopuutta.

Vaikka hän ei vielä ollut pukeutunutkaan kirkkopukuunsa, oli hän
aistikas aina tohveliensa kärkiin asti. Hänen paksu musta hameensa
kahisi värillistä silkkikappaa vasten, ja valkoinen mustajuovainen
puseroliivi oli natisevan jäykkä. Tiukasti ja korkealle kaulan ympäri
kiedottuna oli hänellä leveä valkoinen silkkinauha, samalla kun hän
vyönä — ja se oli hänen oma pieni nokkela keksintönsä, josta hän oli
hyvin ylpeä — käytti jättiläismäistä koiran-kaulahihnaa, parahultaista
Sankt-Bernhardilaiselle.

Hän oli yhtä sirosti rikattu kuin kilpapurjehtija. Ei puuttunut
nuppineulaakaan; ei ollut ainoatakaan saumaa, joka ei laskeutunut
täsmälleen juuri niin kuin sen piti; joka kerta kun hän liikahti, tunsi
kuin aavistaen naisellista tuoksua, osaksi hajuveden, mutta osaksi ja
enin hänen hiustensa, kaulansa, käsivarsiensa, koko hänen viehättävän
olentonsa määräämätöntä, mutta sanomattoman lumoavaa tuoksua. Hän oli
yhdeksäntoistavuotias.

Hän istuutui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla, vaikka hän jakoi
huomiotaan Howardin — joka oli niin hirveän epäkohtelias kuin hän
sunnuntai-aamuisin tapasi olla — ja isän lautasen välillä. Herra
Bessemer saattoi varsin hyvin mennä pöydästä saamatta palastakaan,
ellei hänen suuhunsa suorastaan pantu hedelmiä, kyljystä ja kahvia.

»Isä», sanoi hän niin selvällä painolla, kuin olisi hän puhunut
kuurolle, »kahvi on kyynäspään vieressä, varo ettet kaada sitä kumoon.
Victorine, siirrä isän kuppi vähän kauemmaksi laidalta. Onko se kyllin
väkevää, isä?»

»Mitä? No, niin — kyllä, kyllä», mumisi vanhus ja katseli epävarmasti
ympärilleen. »No, kahvi; kyllä, kiitos!» Ja hän tyhjensi kuppinsa
yhdellä kertaa tietämättä oikeastaan oliko se kahvia vai teetä.
»Luulenpa muuten, että haluan saada kakkua,» mumisi hän partaansa.
»Missä ovat kakut? No, tuollahan ne ovat. Tuoreet kakut eivät sovellu
vatsalleni. Minun pitäisi mieluummin syödä tavallista ranskanleipää.
Luulen, että syön liian paljon. Missä nyt on _minun_ palstani lehdessä?
Minä en voi milloinkaan löytää palstaani. Hän kirjoittaa oivallisia
johtavia, tuo herra Eastman, puolueettomia, vallan ennakkoluulottomia
— ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia.» Hän lopetti puheensa
epäselvästi kuiskaten.

He jatkoivat aamiaistaan, jolloin Travis alati seurasi silmillään
kaikkea mitä tapahtui, ja samalla antoi Victorinelle päivällistä
koskevia määräyksiä. Hän teki sitä paraillaan, kun Detti alkoi huutaa:
»Anna olla!»

»Ja sano sitten Maggielle», jatkoi Travis, »että hän pitää huolen
siitä, että tuo kanaviilokki ei saa liian paljon —»

»A-a-anna oooolla!» vinkui Detti.

»Ja pane sydän erilleen isän varalle. Hän saattaa sen hyvinkin tarvita
— — —»

»A-a-anna oooolla!»

»Puolueettomia ja ennakkoluulottomia», mumisi herra Bessemer,
»voimakkaita ja valtaavia. Tahdon vielä kakun!»

»Isä, kiellä Howardia!»

»Howard?» puuttui Travis asiaan. »Mikä on?»

»Howard ampuu minua meloonin siemenillä», ulisi Detti, »eikä isä sano,
että hän ei saa.»

»Ei, sitä en varmastikaan tehnyt!» selitti Howard. »Minä puristin vain
yhtä sormieni välissä tällä lailla, ja silloin se luiskahti itsestään
tiehensä.»

»Viiden minuutin kuluttua menet minun kanssani ylös ja laitat itsesi
kuntoon pyhäkoulua varten», ilmoitti Travis.

Howard tiesi, että sisaren päätös oli luja kuin persialainen laki,
ja hän laittautui valmiiksi määräajan kuluessa, vaikkakaan ei ilman
vastaväitteitä. Kohta nousi esirippu sunnuntai-aamun tavallista
näytelmää varten: Howardin pukeutuminen sunnuntaikouluun menoa
varten. Joka hetki kuultiin hänen kohottavan äänensä kimakkoihin
valitushuutoihin ja selityksiin. Ei, hänen kätensä olivat kyllin
puhtaat, eikä hän tiennyt minkätähden hänen piti käyttää tuollaista
punaista kaulusliinaa, joka oli kuin vanha rätti, ja voi — voi! hänen
uudet kenkänsä olivat aivan liian ahtaat, ja yhteen hänen varpaistaan
teki niin kipeää, eikä hän tahtonut, ei, hän ei tahtonut muuttaa
paitaa, ei, vaikka häneltä pää poikki pantaisiin. Mutta hänen ei
onnistunut hetkeksikään suututtaa Travista. »Hyvä on», tyytyi Travis
lopulta selittämään, »ensi kerran kun minä näen Minersin pikku tytön,
kerron minä sinun sanoneen, että hän on sinun morsiamesi. Tahdotko nyt
seistä hiljaa, kun minä harjaan hiuksesi?»

Pari minuuttia ennen yhtätoista menivät Travis ja hänen isänsä
kirkkoon. He olivat episkopaleja ja olivat ikimuistoisista ajoista
vuokranneet puoli penkkiä heidän seurakuntansa omistamasta kirkosta
Kalifornia-streetin varrella, ei kaukana kiinalaisesta kaupungista.
Sitten kokoontui perhe taas päivällispöytään, jolloin herra
Bessemer söi kanansydämen — sittenkun Travis kolmasti oli häntä
siitä muistuttanut — ja esitti saarnaa ja papin teologiaa koskevia
huomautuksia puhuen milloin tyttärelleen, milloin itselleen.

Päivällisen jälkeen olivat Howard ja Detti taas yhdessä lastenkamarissa
tavaliisine leikkikaluineen. Travis meni huoneeseensa kirjoittamaan
kirjeitä ja herra Bessemer istuutui ruokasalin ulkonema-ikkunan ääreen
lukeakseen vielä kerran perusteellisesti sanomalehden.

Viiden ajoissa lähti Travis huoneestaan. Oli Victorinen vapaa-ilta.
Travis kattoi pöydän valkoisin korko-ompeluksin somistetulla
jaava-liinalla, jonka pohjalta mitä loistavimmin erottautui hopeainen
kahvikalusto ja hienot hollantilaiset kupit, joista hän oli niin
ylpeä. Sitten sitoi hän esiliinan vyötäröilleen ja meni keittiöön
laittamaan mayonäsia perunasosetta varten, leikkaamaan liikkiöitä ja
auttamaan illallisen valmistamisessa keittäjätärtä, hyvin taitamatonta
irlantilaista tyttöä, joka oli pestattu vain kuukaudeksi, siksi aikaa
kun koko perheen rakastama ja kunnioittama Sing Wo oli poissa.

Kello puoli kuusi joivat he teetä; ruokalista oli kerta kaikkiaan sama:
kylmää liikkiötä, perunasosetta, sianlihaa papujen kera, sokeroituja
hedelmiä ja sitten välttämätön jäävesi.

Victorinen poissa-ollessa palveli Maggie pöydässä ja tunsi olevansa
hyvin tyytymätön sunnuntaihameessaan ja kovitetussa valkoisessa
esiliinassaan. Hän oli niin tilanteen valtaama, että hänen luonnollinen
kömpelyytensä tuli kerrassaan yliluonnolliseksi. Hän asetti
lautaset väärältä puolen ja ojentautui änkyttämällä anteeksipyynnön
sopimattomimmalla hetkellä. Hän pudotti lusikan. Hän läikytti
lattialle jäävettä. Hän käsitteli lautasia ja kuppeja äärimmäisellä
varovaisuudella juuri kuin ne olisivat olleet pommeja. Hän harjasi
leivänmuruset herrasväkensä polville eikä muruslapioon, ja kun hänen
vihdoin viimein oli onnistunut hermostuttaa tyyni Traviskin, katosi hän
käskyä noudattaen keittiöön huokaisten sanomattomasta helpotuksesta.

Äkkiä rämähti sähkökellolaite, ja Howard virnisti Travikselle
paljonpuhuvasti. Detti hyppäsi ylös, ja työnsi tuolinsa paikoilleen
huudahtaen:

»Minä kyllä avaan! Kuuletteko?»

Herra Bessemer tuijotti levottomasti Travikseen.

»Herra Rivers kai tulee. Etkö luule?»

Travis hymyili.

»No niin, on kai sitten parasta — tarkoitan — —» Hän vaikeni äkkiä.

»Ei, miksikä niin?» sanoi Travis. »Ole sinä vain siinä, missä olet,
isä. Sehän olisi aivan turhaa!»

Vanhus istuutui tottelevaisesti takaisin paikalleen.

»Hyvä on, Maggie», sanoi Travis, kun keittäjä riensi esiin. »Mutta
Detti meni jo avaamaan.»

»Ooh!» huudahti Howard ja virnisteli vielä leveämmin. »Ooh!»

»Painappas mieleesi, Howard», sanoi Travis kylmäverisesti, »että sinä
et pyydä herra Riversiltä ainoatakaan äyriä säästölaatikkoosi!»

Herra Bessemer hypähti ylös.

»Onko poika ennen niin tehnyt?» kysyi hän kiivaasti kääntyen Travikseen.

»Hän ei sitä enää tee», sanoi Travis tyynnyttäen. Isä katseli Howardia,
joka vääntelehti tuolillaan.

Sillä välin oli Detti mennä kolistanut portille ja keskustelu katkesi
mainitun nuoren Riversin tullessa sisälle.



II.


Jostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi,
olivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet
mahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset
kielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja
ystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä
hän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen
naapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että
hän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet
länteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi
vieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion
yliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja
oli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San
Franciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden
aputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin
töihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut
istuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein
hengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä
oli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien
suhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia,
niin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko
palokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa
kertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».

Enimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä —
kirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin
kerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina,
sen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla
taas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja
pari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria
kuukaudessa.

Kun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella
portaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen
sateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja
riensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.

Hän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi
— pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen
kasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä
kylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui
hän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin.
Hänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa
liian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka
nousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään,
että sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen
kaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.

Condy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herra
Bessemerin luo:

»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa.
»Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin
näen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää
kuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»

Kun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen
välähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä
ollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.

»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minua _odottanee_?
oli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä
luulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt
väärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä
olenkaan!»

Hän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa
siniraitaisella nenäliinalla.

»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden
lautasen.»

»Ei, ei!» huudahti hän hypähtäen ylös. »Ei tule kysymykseenkään;
sitä en voi sallia! Te voisitte luulla, että se oli harkittua minun
puoleltani.»

Travis ei ollut milläänkään, teki hänelle tilaa vastapäätä lapsia ja
antoi Maggien valmistaa enemmän suklaata.

Sillä aikaa Condy vain moitti itseään.

»Aina sopimattomasti — aina vain tuotan vaivaa, minne tulen. Aina tulen
liian myöhään.»

Hän nousi ja istahti uudestaan, pani sääret ristiin toistensa yli ja
muutti taas heti asentoa, otti korukapineita kamiinihyllyltä ja katseli
niitä, aavistamatta, mitä hän katseli ja lopetti rikkomalla lasin
kellostaan asettaessaan sitä käkikellon mukaan.

»No, kas!» huudahti hän äkkiä. »Mistä te olette saaneet tuon kellon?
Mistä ihmeestä te olette sen saaneet käsiinne? Sitä en ole koskaan
ennen nähnyt. Mistä se on tullut?»

»Schwarzwaldilaiskelloko?» kysyi Travis ja tuijotti häneen. »Condy
Rivers, te olette ollut tässä huoneessa viimeisen puolentoista vuoden
kuluessa vähintäin kaksi kertaa viikossa, eikä muuta kelloa ole
riippunut seinällä kuin tämä.»

Mutta Condy oli jo unohtanut kellon.

»Eikö todellakaan? Eikö todellakaan?» mumisi hän hajamielisesti,
istuessaan taas pöytään.

Herra Bessemer puhui itsekseen: »Se kello käy liian nopeasti. Minä
en saa sitä noudattamaan aikaa. Victorine on hukannut avaimen. Minun
täytyy vetää se ruuviavaimella. Luulen, että minun on otettava vähän
enemmän papuja. Maggie on pannut liian paljon pippuria. Minun on
hankittava uusi avain huomenna.»

»Vai niin! Todellakin!» vastasi Condy Rivers hämillään. Hän tahtoi
mielellään olla kohtelias, mutta hänen oli mahdoton seurata herra
Bessemerin ajatuksen juoksua.

»Ei hän teille puhu», huomautti Travis, alentamatta ääntään.
»Tiedättehän millainen isä on. Hän ei kuule sanaakaan mitä te sanotte.
Minä olen muuten lukenut teidän novellinen tänään _Timesissä_.»

Pari minuuttia myöhemmin, jolloin Travis ja Condy vielä puhuivat
novellista, nousi herra Bessemer.

»Niin, herra Rivers», ilmoitti hän, »luulenpa että minä nyt haluan
sanoa hyvää yötä. Tule, Detti.»

»Niin, ota hänet mukaasi, isä», sanoi Travis. »Muuten nukkuu hän tänne
sohvalle. Howard, osaatko sinä huomiset läksysi?»

Niitä hän ei tietenkään osannut. Detti kerjäsi lupaa saada olla
ylhäällä vähän kauemmin, mutta suostui lopulta seuraamaan isäänsä. He
sanoivat kaikki kolme hyvää yötä Condylle ja vetäytyivät pois, Howard
hiukan viivähtäen kynnyksellä toivoen lanttia, jota hän ei tahtonut
pyytää.

Maggie ilmestyi taas tyhjentämään pöytiä.

»On varmaankin parasta, että siirrymme arkihuoneeseen», sanoi Travis
nousten.

Arkihuone antoi pihalle ja rajoittui pitkään käytävään, joka kulki läpi
koko huoneuston ja josta ovet johtivat kaikkiaan kahdeksaan huoneeseen.

Travis meni Condyn edellä ja sytytti sähkön messinkikruunussa, jonka
lamput olivat kuin himmeänväriset päärynät.

Arkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli
valkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät
olleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista
vaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen
toisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla
lyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli
»suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui
keltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen
nauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.

Piano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa
nurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa
teräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi
terracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa
ja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman
suuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen
oli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu
salaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä;
sitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.

Travis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti
varovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten
alkoivat he jutella.

Hän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina
maanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet
toistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta
se ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut
mitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli
nykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja
piti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti
hän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista,
miten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin
kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli
Traviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen
minuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi
olo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä.
Condy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin
hyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon,
ja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi
kauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi
silmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös
hänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin
pahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime
aikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun
tyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko
he mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko
molemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut
Travista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen
tiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo
häneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista
vuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt
ohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se
oli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä
hänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin
mustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli
samaa.

Condy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja
huomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi
ja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta
kolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä
olleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin»
— vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana
ja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi
kahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien
seurassa.

He olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla
tavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta
teatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai
vieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät
huolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille.
He olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä
mieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä,
joka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta,
voimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon,
suorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.

Mutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen.
Ja kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan
ollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin
täydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja
teepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne,
ei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä
lähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi
kerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi
tietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi
kokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään
kuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne
olivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen,
epäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi,
joka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja
turmeltumaton, voimakas ja nuori.

»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli
kovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»

»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi
henkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.

»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti
päätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja
eilisestä ’Lauantai-illasta’.»

»Suokaa anteeksi, minä en todellakaan kuullut mitä te sanoitte. Elkää
olko pahoillanne. Minä ajattelin — jotakin vallan toista. Kuka oli
juovuksissa?»

Travis oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten kiinnitti hän
niskakamman lujemmin. Ja sitten hän puhui.

»Niin, jos te tahdotte vaivautua kuuntelemaan, niin minä kertaan
mitä sanoin; on nimittäin tosi kysymyksessä, ja minä aion asettua
hyvin jyrkälle kannalle siinä asiassa. Tiedättehän», jatkoi hän,
»mitä ’Lauantai-ilta’ on. Monet nuoret tytöt, jotka eivät vielä ole
seuraelämässä, ovat jäseniä siinä ja sinne tulee myöskin joukko
sellaisia, jotka alkoivat viime vuonna, ja muuten myöskin ne, joilla
on kolme neljä huvikautta takanaan. No niin, siellä on tapana tarjota
punssia; ja te olette itse nähnyt herroja, jotka ovat saaneet liiaksi.»

»Totta on», myönsi Condy. »Tiedän, että niin on aina Carterin laita
ja molempain nuorten Catlinien.»

»Siellä melutaankin joskus? Eikö totta?»

»Kieltämättä. Se on rumaa. Mutta useimmat naiset — _useimmat_, sanon
minä — eivät näy sitä paheksuvan.»

Neiti Bessemer jäykkeni hiukan.

»On sentään pari naista, jotka pitävät sitä loukkaavana», vastasi
hän levollisesti. »Frank Catlin on siksi hyvin kasvatettu, että
hän vetäytyi pois eilen illalla», jatkoi hän, »eikä hänen veljensä
ollut tavallista pahempi, mutta Jack Carter oli varmasti juonut jo
varemmin. Hän oli kovin uupunut — niin kovin», sanoi hän vihaisella
äänenpainolla, »että hän hädin tuskin saattoi pysyä pystyssä. Olette
oikeassa siinä, että useimmat naiset eivät sitä pidä minään. ’Sehän
on vain Johnnie Carter’, sanovat he, ’mitäpä häneltä muuta voi
odottaa?’ Mutta Laurie Flagg — tunnettehan hänet — keskeytti tanssin
hänen kanssaan eilen illalla ja antoi hänen myöskin selvään tietää
minkätähden hän sen teki. Carter luonnollisesti aivan raivostui. Hän
oli kyllin selvä loukkaantuakseen. Ja mitä te luulette hänen sitten
tehneen?»

»Mitä hän teki?» Condy kumartui henkeään pidättäen hänen puoleensa.

»Hän kulki ympäri käytäviä ja pukuhuoneita ja levitteli hävyttömiä
valheita Lauriesta. Hän koetti aivan yksinkertaisesti» — hän pysähtyi
hiukan — »tehdä hänet mahdottomaksi.»

Condy hyppäsi ylös tuolilta. »Sellainen peto, lurjus, sika!» huudahti
hän.

»Minä en osannut odottaakaan», sanoi Travis, »että Carter uskaltaisi
pyytää minua tanssiin —»

»Tekikö hän sen? Uskalsiko hän — — —»

»Antakaa, kun kerron kaiken järjestyksessä», keskeytti Travis. »Se
tapahtui kotiljongin aikana; minä en sentähden ollut ollenkaan siihen
ennakolta valmistautunut. En aavistanut mitään, ennenkun hän seisoi
edessäni ja pyysi minulta galoppaadivalssin. Minulla ei ollut aikaa
ajatella. Tiesin vain että jos kieltäytyisin, saattaisi hän keksiä
minustakin jonkun ilkeän valheen. Minä aivan hämmennyin — en ollut
selvillä mitä tein. Minulla oli sellainen tunne, että edessäni oli
käärme, minun piti varoa, etten sitä ärsyttäisi, jos hänestä mielin
päästä eroon. Niin annoin hänelle valssin.»

Condy istui sanatonna. Sitten nousi hän äkkiä.

»No, niin, katsotaanpas», alkoi hän äkkiä ja pui nyrkkiä, niin että
nikamat natisivat. »Katsotaanpas. Jättäkää asia minun huostaani. Minä
tunnen Carterin. Hän tulee päivällisille, joihin minäkin olen huomenna
kutsuttu; silloin minä —»

»Ei, Condy», sanoi Travis lempeästi, »sitä teidän ei suinkaan pidä.
Teidän ei pidä ryhtyä mihinkään, ja minäpä sanon minkätähden.
Olettakaapa, että te nyt asettaisitte kohtauksen Carterin kanssa — en
tiedä kuinka miehet sellaisessa tapauksessa käyttäytyvät. Niin, siiloin
puhuttaisiin joka klubissa ja sanomalehtitoimistossa, että kaksi
herrasmiestä oli joutunut riitaan erään nuoren naisen takia; ja minun
nimeni vedettäisiin esiin, siitä väitettäisiin ja sitä heitettäisiin
miesryhmästä toiseen, klubista toiseen, ja viimein se tulisi
sanomalehtiin. Sillävälin olisi herra Carter saanut asian kerrotuksi
_omalla_ tavallaan ja lisäämällä siihen uuden pienen valheen, ja
lopulta tulisi kaikki minun niskoilleni ja syykseni. Muistakaa Condy,
että minulla ei ole äitiä, johon turvautuisin, eipä edes vanhempaa
sisartakaan. Ei, meidän ei tule tehdä sille asialle mitään. Se on
sitäpaitsi arvokkaintakin. Minä olen vain omaan itseeni nähden tehnyt
päätöksen.»

»Minkä sitten?»

»Minä en enää mene sinne. Jos sellaista on seura-elämässä, niin minä»
— Travis veti sormenpäällään pienen viivan viereensä sohvaan — »olen
sieltä kerrassaan poissa. En sitä varten» — neiti Bessemer oikaisi taas
itsensä — »että minä pelkäisin Jack Carteria ja hänen matalamielistä
jaaritteluaan, vaan minä en aivan yksinkertaisesti halua seurustella
ihmisten kanssa, jotka suvaitsevat häntä seurassaan. Toiset nuoret
tytöt eivät pidä asiaa niin paheksuttavana, eivätkä monet miehetkään,
paitsi te, Condy. Minä en halua olla ihmisten kanssa, joista on
huvittavaa, että mies esiintyy juovuksissa seurassa. Ja mitä huviin
tulee, niin arvelen voivani keksiä muuta, josta minulla on huvia.
Minäpä alan pyöräillä ja tehdä pitkiä kävelymatkoja ja lukea yhtä ja
toista. Mutta elää seuraelämässä — ei! Vaikkapa se ei muodostuisikaan
niin hauskaksi, niin säilytän ainakin omanarvontuntoni. Minä en missään
tapauksessa halua enää tulla pakotetuksi tanssimaan juopuneen miehen
kanssa. Sellaista nöyryytystä en kärsi enää toista kertaa.»

»Oletan sentään että on paikkoja, joihin te edelleenkin usein tulette»,
väitti Rivers.

Hän pudisti päätään.

»Olen punninnut kaikki ja olen myös puhunut asiasta isän kanssa. Ei
ole mitään keskitietä. Joko — tai. Olen juuri tänään kieltäytynyt
kolmesta kutsusta ensi viikolla ja aion pyytää eron ’Lauantai-illasta’.
Eikä se vain ole se Jack Carterin juttu!» huudahti hän. »Minä olen
väsynyt kaikkeen. Ymmärrättehän Condy», lopetti hän, »etten minä riko
tätä sentähden, että olisin löytänyt tämän tai tuon eiämänpäämäärän
tai muuta sentapaista. Minä aion kyllä huvitella, mutta minä teen sen
omalla tavallani. Jos hyvä tapa vaatii seurustelemaan Jack Carterin
kanssa, niin en minä välitä ’hyvästä tavasta’. Minä koetan tästä
lähtien olla oma itseni, niin hyvin kuin voin. Minä tahdon olla täysin
rehellinen enkä olla sietävinäni ihmisiä ja oloja, joita en voi sietää.
Minä tahdon tehdä sitä mihin minulla on halua — niin kauan kun on
jotakin, jota kunnollinen nuori tyttö voi tehdä. Ymmärrättekö, Condy?»

»Te olette kelpo tyttö», sanoi Condy hiljaa. »Te olette kuin puhtain
kulta, Travis, ja minä — minä rakastan teitä vain sitä enemmän.»

»No», sanoi Travis tehden äkkinäisen liikkeen, »on vielä toinenkin
asia, josta meidän on puhuttava. Me kaksi jätämme kaikki tyhmyydet
sikseen. Meillähän on ollut pieni oivallinen liehittely, ja se oli
kylläkin hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Minä tiedän, että te varsin
hyvin voitte sietää minua, ja te tiedätte, että minä varsin hyvin
siedän teitä, mutta tiedättehän te, että me emme rakasta toisiamme.
Niin, sanottehan te, että te rakastatte minua ja että minä olen ainoa
maailmassa. Sekin kuuluu enemmän leikkiin. Minä osaan leikkiä» —
hänen pienet silmänsä alkoivat vilkkua — »yhtä hyvin kuin te. Mutta
me olemme leikkineet jollakin, joka on liian vakavaa leikiteltäväksi
— eikö teidänkin mielestänne ole niin? Se on epärehellistä, ja,
niinkuin sanoin, tästä lähtien tahdon olla niin rehellinen ja tosi ja
tunnollinen, kuin vain voin.»

»Mutta kuulettehan, että minä rakastan teitä _todella_», väitti Condy
ja vaivautui sanomaan sen oikein vakuuttavasti.

Travis antoi katseensa solua ympäri huonetta, niinkuin etsisi hän
neuvoa. Sitten hän huudahti: »Ah, mitä on minun tehtävä sellaiselle
pojalle! Sillä tehän olette todellisuudessa poika, joka vain on tullut
liian pitkäksi. Kuulkaa, Condy Rivers, katsokaa nyt minua suoraan
silmiin! Uskallatteko väittää, että te todella minua rakastatte. Te
tiedätte mitä minä tarkoitan, kun käytän sitä sanaa. Rakastatteko te
minua?»

»En, sitä en tee!» huudahti hän, ihmeissään, kuin olisi hän tehnyt
havainnon.

»Siinä näette!» sanoi Travis. »En minäkään rakasta teitä!»

He purskahtivat molemmat nauramaan.

»Onneksi meidän ei sitten tarvitse ponnistella näyttääksemme
rakastuneilta», lisäsi Travis. »Nyt ymmärrämme toisemme. Eikö totta?»

»Tämä on hullua, tämä», sanoi Condy koomillisesti huokaisten.

»Mutta eikö näin ole parempi?»

Condy hieroi otsaansa.

»Vastatkaa minulle suoraan», jatkoi Travis. »Nyt on teidän oltava
rehellinen.»

»Niin, luulenpa, että on parempi näin. Kyllä — kyllä, helkkarissa!
Travis, luulenpa, että pidän teistä nyt enemmän kuin koskaan ennen.»

»Ei se tee mitään. Onko se etu vai ei?»

»Mikä?»

»Se ettemme enää ole rakastavinamme toisiamme.»

»Kyllä, varmasti. Kyllä, te olette oikeassa. Samalla hetkellä kun
alan teitä rakastaa, tiedän nimittäin, etten minä voisi pitää teistä
likimainkaan niin paljon.»

Travis ojensi kätensä. »Niinpä se siis on voitto.»

Condy tarttui hänen käteensä. »Niin, se se on.» Mutta kun hän, tapansa
mukaan, aikoi suudella häntä kädelle, veti hän sen äkkiä pois.

»Ei, jättäkää se tekemättä!» sanoi hän vakavasti, voimatta kuitenkaan
olla hymyilemättä. »Ei mitään tyhmyyksiä enää.»

»Ooh, miksikä ei», valitti Condy. »Pitääkö teidän olla noin jyrkkä?
Ette suinkaan te tahdo lakkauttaa näin ikivanhoja ja kunnianarvoisia
tapoja. Tämähän on suoranainen kapina!»

»Ei, teidän majesteettinne», siteerasi Travis ja koetti hymyillä, »tämä
on vallankumous.»



III.


Vaikka maanantai oikeastaan oli The Times’in sunnuntai-lisälehden
toimituksen vapaa päivä, aikoi Condy Rivers kuitenkin saapua
toimistoon hyvissä ajoin seuraavana aamuna. Erityisistä syistä oli
siellä kirjoitettava artikkeli, jossa oli kuvattava suuri hyljelaiva,
joka oli satamassa ja lastasi viljaa vietäväksi Indian nälänhädän
lievittämiseksi, ja Rivers halusi olla iltapäivän vapaana voidakseen
mennä teekutsuille Laurie Flaggin luo.

Mutta kun hän tuli toimistohuoneeseen, joka hänellä oli yhteisenä
pörssi- ja urheiluosastosta huolehtivan aputoimittajan kanssa, ja
istahti pöytänsä ääreen, juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän
nykyoloissa voinut odottaa tapaavansa Travista Flaggin luona.

»No, niin, niin», mumisi hän, »saattaapa olla samantekevä. Hän on
helkkarin ihastuttava tyttö, mutta — voinpa sen yhtä hyvin tunnustaa
— leikki on lopussa. Luonnollisesti en rakasta häntä hituistakaan
enemmän kuin hän minua. Olen tapaava hänet yhä harvemmin ja harvemmin.
Toisin ei voi olla, ja kun joku aika on kulunut, tunnemme tuskin
toisiamme. Tavallaan on se kyllä synti, mutta täytyyhän olla järjen
mukana tällaisissa asioissa... No niin, tuosta hylkeestähän minun
piti kirjoittaa!» Hän soitti kauppakamariin ja sai tietää, että City
of Ewerett, se oli laivan nimi, oli Missions-Steet’illâ. Tämä teki
hänelle mahdolliseksi kirjoittaa kuvauksensa kahdella tavalla. Hän
saattoi joko muodostaa otteen niistä asiaa koskevista painotuotteista,
joita pörssiosastosta huolehtiva toimittaja oli pannut esille hänen
varalleen, tai saattoi hän myöskin itse mennä paikalle, haastatella
kapteenia ja tutkia laivan omasta puolestaan. Ensimmäinen menettelytapa
oli helppo ja vaati vähän aikaa. Toinen oli vaivaloisempi, vaan
päättyisi paljon mieltäkiinnittävämpään kuvaukseen.

Condy punnitsi asiaa pari minuuttia ja päätti sitten mennä laivalle.
Satama ei koskaan ollut ikävystyttävä, ja hän saattoi ehkä saada kuvan
hylkeenpyytäjästä. Äkkiä sukeltautui kirjoituksen aate ilmi hänelle,
tuo lisäksi ajateltava, joka oli antava muistiinpanoille ja kuvaukselle
merkitystä ja viehätystä. Hän oli heti tulessa ja liekissä.

»Siinä se on», huudahti hän.

Hän pani hatun päähänsä niin että ruusuke joutui väärälle puolelle,
pisti muistiinpanokirjan taskuunsa ja oli siinä tuokiossa jo uudestaan
kadulla. Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut
pistäytyä klubiin noutamaan aamupostiansa, niinkuin hänellä oli tapana
tehdä. Hän katsoi kelloaan. Vielä oli viljalti aikaa, ja klubin
huoneusto oli vain kahden katukulmauksen takana. Hän päätti ensin
noutaa kirjeensä ja sitten lukea ne satamaan mennessään.

Condy oli liittynyt San Franciscon taiteilijain, sanomalehtimiesten,
soittajain ja oppineen väen klubiin, joka oli kaupungin vakinaisia
laitoksia ja todellakin kuulu kaikkialla unionissa. Hän oli sen
nuorimpia jäseniä, mutta kaikki tunsivat hänet ja pitivät hänestä, ja
hän oli useamman kerran tuntuvasti lisännyt klubin juhlallisuuksien
hauskuutta.

Hän löysi omassa lokerossaan kirjeen, joka oli heti luettava. Kotelo
oli leimattu erään suuren new-yorkilaisen kustannusliikkeen nimellä,
jolle Condy kuukausi sitten oli lähettänyt novellikokoelman. Hän
meni klubin kadulle päin antavan pyöröikkunan luo ja repi ankaran
jännityksen vallassa kirjeen auki. Se että liike oli kirjoittanut
lähettämättä käsikirjoitusta takaisin, oli hyvä enne. Hän luki
seuraavat rivit:

 H. Condy Rivers, Bohême-klubi San Francisco, Cal.

 Palautamme kunnioittaen tässä postissa käsikirjoituksenne
 novelleihinne, joita emme tällä hetkellä katso voivamme julkaista.
 Mutta meidän on kuitenkin lisättävä, että olemme useissa niissä
 huomanneet hyvin harvinaista lahjakkaisuutta. Mutta nykyään menee
 parhaiten kaupaksi noin 30,000 sanaa sisältävä lyhyt romaani, jossa on
 jännittävä toiminta. Esillä olevasta kokoelmasta päättäen oletamme,
 että Teidän taipumuksenne johtaa siihen suuntaan, ja ehdotamme
 kohteliaimmin Teille, että kirjoittaisitte sellaisen romaanin ja
 lähettäisitte sen meille.

 Nöyrästi kunnioittaen

                                     Riemukustannusosakeyhtiö.
                                             New York.

Condy pisti kirjeen taskuunsa ja vaipui masentuneena tuolille.

»Mitä se hyödyttää? Turhaa vaivaa!» mumisi hän ja tuijotti apeana
kadulle. »Minä sovellun erinomaisesti rivityöhön paikalliseen
sunnuntailehteen, mutta houkkiomaista on minun ajatellakaan muuhun
ryhtymistä.»

Hänen innostuksensa City of Ewerettiin oli kuin poispuhallettu. Se oli
aivan yksinkertaisesti ihan mahdoton aihe. Hänen äsken vielä loistava
»aatteensa» paljastui naurettavaksi, vanhaksi lauseeksi. Ei, hän menisi
virastoon ja kirjoittaa raapustaisi kokoon aiheen niistä leikkeleistä,
joita siellä oli.

Mutta sitten huomasi hän äkkiä tutun olennon, joka hienosti
mustiinpuettuna seisoi vastapäätä olevassa kulmassa odottaen
raitiotievaunua. Se oli Travis Bessemer. Kukaan ei voinut niinkuin
hän pukeutua aistikkaasti ja samalla kuitenkin noudattaa ankarinta
yksinkertaisuutta: musta hame, musta venäläinen pusero, mustahuntuinen
musta englantilainen olkihattu ja valkoiset hansikkaat ja musta
napitus. Itse yksinkertaisuus. »Mutta niin tyylikäs», sanoi Condy
Rivers itselleen, »että siitä suorastaan häikäistyy.» Ja saattoiko
ajatellakaan mitään täydellisempää kuin tämä vartalo? Ja kuinka
kauniisti kuulsikaan hänen keltainen tukkansa harson läpi! Siinä oli
mitä lumoovin sopusointu. Ja komea ryhti ja pään heitto, ja — ei siinä
nyt mikään auttanut: Condyn täytyi mennä sinne juttelemaan hänen
kanssaan.

»Mitä, mitä?» sanoi Travis, kun näytti siltä niinkuin Condy olisi
juossut suoraan häntä vastaan käytävällä. »_Teidän_ tulee mieluummin
laittaa niin, että toimitatte jotakin! Kuljeksia kadulla kello 10
aamupäivällä, mitä se merkitsee?»

»Ei kai se liene — ei, mahdotonta — ja kuitenkin - se on _hän_»,
lausuili Condy. »Niin monen vuoden viertyä.» Ja sitten rupesi hän
puhumaan luonnollisella tavallaan:

»Kas, hyvää päivää T.B.»

»Hyvää päivää, C.R.»

»Minne te olette menossa?»

»Kotiin. Minä olen vain ollut kaupungilla pikimältään saadakseni
banjoni korjatuksi.»

»Jos saan luvan viedä teidät raitiovaunuun, odotatte kai, että minä
maksan konduktöörille?»

»Herra Condy Rivers, olen aikoja sitten luopunut ollenkaan enää
toivomasta, että teillä milloinkaan olisi pikkurahoja.»

»Ah, niin, ne menevät kaikki teatteripiletteihin ja kukkiin ja
konvehteihin eräälle tuttaviini kuuluvalle nuorelle naiselle. Mutta» —
hän heitti häneen tarkoittavan silmäyksen — »ei enempiä tyhmyyksiä nyt!»

Travis nauroi. »Mitä teillä nyt aamusella on tehtävää, Condy?»

He kävelivät Kearney-Streetille päin, kun hän esitti raportin.

»Mutta minkä ihmeen tähden te ette sitten mene alas satamaan katsomaan
laivaa, kun se on ehto kunnollisen kirjoituksen saantiin?»

»Joutavia, mitä hyötyä siitä on? Riemukustannusosakeyhtiö on hyljännyt
minun novellini.»

Travis surkutteli häntä ystävällisesti. Sitten hän äkkiä huudahti:

»Ei, teidän täytyy todellakin mennä alas satamaan! Kuuletteko Condy?
Ja, tiedättekö mitä — ottakaa minut mukaan!»

Se ajatus innostutti Condya: »Suurenmoista! Suurenmoista todellakin!
Mikä siinä olisi esteenä?» Ja tuskin puolituntia sen jälkeen kävelivät
he laiturien ja telakoiden välillä alhaalla satamassa.

Siellä oli lukemattomia laivoja telakoiden loppumattomissa riveissä,
masto kohosi maston yli ja kokkapuu pisti esiin kokkapuun takaa, niin
että katse eksyi aivankuin lehdettömän metsän oksien paljouteen.
Kauempana sulautui tämä massa taklausten kanssa harmaaksi usvaksi
sinistä taivasta vasten. Valtavat laivarungot, vihreät, mustat ja
liuskakiven harmaat, laskeutuivat pitkin rantalaitureita ja ojensivat
hitaasti mahdottomia touvejaan. Niiden sivut aukenivat ja lasti
vieri, aivan niinkuin se olisi ollut sisuksia, ulos rantalaitureille
laatikkojen, vasujen ja paalujen hurjassa epäjärjestyksessä. Niiden
välillä kuhisivat kuin mitkäkin madot merimiehet, makasiiniväki ja
satamatyömiehet. Kokonaisia jonoja kuormavaunuja vieri esiin, raskas
kavioiden kapse rummutti lankkuja vasten. Rautakettingit kalisivat,
eräällä kajuuttaportaalla haukkui muuan laivakoira lakkaamatta, touvit
naksahtelivat, hihnat juoksivat ja väkipyörät kalisivat, rantapalkit
vonkuivat, ähkivät ja taipuivat kaareviksi. Kaikkialla oli touvien,
honkapuiden, maalivärin, maustimien ja kypsien hedelmien, puhtaiden,
raikkaiden rakennushirsien, kahvin, tervan ja pohjaveden hajua, samalla
kun kaikki oli hienon, raittiin merituulen kantamaa ja läpitunkemaa.

Travis oli hurmaantunut. Hän katseli ympärilleen säteilevin silmin ja
hehkuvin poskin. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta.

Ajatelkaahan», hän melkein huusi, »kaikkia niitä paikkoja, joista nämä
laivat ovat tulleet! Ja katsokaa minkä nimisiä ne ovat. Eivätkö ne
ole kauniita? Kaikkia mitä nämä nimet kertovat: _Mary Bake_ Mullista,
_Annandale_ Liverpoolista, _Kaksi sisarta_ Calcuttasta, ja sitten tämä,
jota ne parhaillaan juuri tilkitsevät, _Montevide_ Calloosta; ja tuo
tuolla, se on juuri se, jota me olemme etsimässä, _City of Ewerett_,
San Francisco.»

Se oli jättiläismäinen teräslevysilinteri, joka loikoi ja ahmi sisäänsä
San Joaguin-laakson vehnää, — toisen tuhannen tynnyrinalan sadon
toisensa jälkeen — kaikki aiottu ruuaksi ihmisille, jotka Himalayan
juurella kuljeskelivat kuin luurangot kummallisissa pukineissaan.
Travis ja Condy pujottautuivat veneiden ja vehnäsäkkien, höyryävien
vaunujen ja pyörivien rattaiden lomitse, ja pääsivät vihdoinkin
peräsillalle, jossa muuan merimies pysähdytti heidät. Condy näytti
sanomalehtikorttinsa.

»Minä edustan The Times-lehteä», sanoi hän juhlallisella äänellä, »ja
haluaisin puhutella vartiossa olevaa upseeria.»

Merimies antoi heidän heti mennä.

»Sanomalehden voima», kuiskasi Condy Travikselle heidän mennessä
laivaan.

Täällä tuli toinen merimies, joka vei heidät merkintäluukulla seisovan
perämiehen luo, joka, hullunkurista kyllä, paraillaan puhdisti
kitukasvuisen geraniumin lehtiä.

Condy selitti asiansa huomauttaen samalla mairittelevasti
laivan uudenaikaisesta rakenteesta. Perämies — vanhanpuoleinen
patriarkkapartainen mies — sulatti sen silmänräpäyksessä ja kutsui
heidät sisälle omaan laivan peräpuolella olevaan kajuuttaansa, niin,
ottipa hän vielä esille telttatuolinkin Travikselle ja harjasi sen
puhtaaksi hihallaan, ennenkun hän työnsi sen esiin.

Sillä välin kun Condy teki hänelle kysymyksiä, katseli Travis lapsen
uteliaisuudella kaikkea mitä kajuutassa oli. Lavitsaa, joka oli kuin
kidutuspenkki, pesupöytää, joka oli kekseliäästi laitettu niin, että
sen saattoi työntää seinän sisään, kun ei sitä tarvittu ja monia
valokuvia, jotka olivat soreasti pistetyt peiliin lasin ja puitteiden
väliin. Siellä oli varsinkin yksi, joka kiinnitti hänen huomiotaan,
vanha daguerreotyyppikuva, joka esitti hyvin kaunista nuorta tyttöä
korkkioran muotoisine kiharoineen ja niskajakauksineen, puolivuosisataa
sitten vallinneen muodin mukaan. Vanha perämies näki, kuinka tarkasti
hän sitä katseli, ja niin pian kun hän oli antanut Condylle tämän
pyytämät tiedot, kääntyi hän Travikseen ja kysyi päätään nyökäyttäen:

»Hän oli kaunis, eikö totta?»’

»Hyvin, hyvin kaunis», vastasi Travis kääntämättä katsettaan kuvasta.

Seurasi äänettömyys.

Sitten sanoi perämies syvästi huokaisten ja katsellen miettiväisesti
eteensä:

»Ja hän oli juuri teidän ikäisenne, neiti, kun minä näin hänet, ja te
muistutatte häntä.»

Condy ja Travis pidättivät henkeään odotuksesta. Täällä tässä
naurettavan epämääräisessä kajuutassa oli äkkiä heidän edessään
romanttinen kertomus — joka oli sekä alkanut että loppunut ennen heidän
syntymistään.

Sitten sanoi Travis hillitysti ja hiljaa:

»Onko hän kuollut?»

»Kyllä, neiti, hän oli kuollut ennenkun minä näin hänet. Toisin sanoen:
voipi olla että hän oli kuollut. Mutta sittenkin kuvittelin minä —,
niin, totta puhuen, niin uskon minä todellakin, että hän vielä elää ja
odottaa minua.» Hän vaikeni hämillään. »Muuten», jatkoi hän ja siveli
partaansa, »muuten en minä tapaa vieraille puhua tästä asiasta, mutta
te olette niin suuresti hänen näköisensä, että minä luulen, että teidän
täytyy saada kuulla tämä kertomus.»

Condy istahti riippuverkon laidalle, ja perämies itse asettui
plyyssituoliin vastapäätä ovea, nojasi kyynäspäillään polviinsa ja
kiinnitti katseensa ulkopuolella kannella olevaan auringontäplään.

»Minä aloitin sukeltajana», sanoi hän, »vieläpä jotakuinkin nuorena.
Olin vain poikanen, tuskin kaksikymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran
ryömin sukeltajapukuun, mutta minä pystyin jo silloin nostamaan 70
leiviskää. Ensimmäisiä retkiäni oli matka Trincomaleehen Ceylonin
rannikolla. Muuan postilaiva oli uponnut pyörremyrskyssä koko
miehistöineen. Kuusi ruumista oli noussut pinnalle ja tuotu maihin,
mutta seitsemäs jäi mereen. Se oli saaren maaherran tytär — kaunis,
nuori yhdeksäntoistavuotias tyttö, josta kaikki ihmiset pitivät.
Lähettivät sanan minulle; minun piti sukeltaa meren pohjaan noutamaan
hänet sieltä. No, minä sukelsin. Laivan hylky oli 100 jalan syvyydessä
— se on jo koko syvyys. Minun täytyi sukeltaa sinne kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla en voinut löytää mitään. Minä nousin taas ylös
pelastuslaivaan ja ilmoitin, etten ollut löytänyt mitään. Siellä oli
joukko väkeä pelastuskomppaniasta ja muutamia Lontoon sanomalehtien
kirjeenvaihtajia. He väittivät, että hän on siellä ja saivat minun
menemään alas toisen kerran. Ja tällä kertaa löysin hänet.»

Perämies oli hetkisen vaiti. »Minun täytyy selittää teille», jatkoi
hän, »että kun joku ruumis ei tule ylös vedenpinnalle, jää se seisomaan
tai istumaan täysin luonnolliseen asentoon, kunnes ulkopuolella olevan
veden virtaus siihen koskettaa. Ja kun se tapahtuu — niin, silloin voi
luulla, että ruumis on elävä; ja vanhoilla sukeltajilla on sellainen
taikausko — ei, se ei ole taikauskoa, minä puolestani olen siitä
vakuutettu — että hukkuneet eivät kuole oikein, ennenkun ne tulevat
ylös, niin että ilma niihin koskettaa. Me arvelemme, että hukkuneet,
niin kauan kun he ovat siellä alhaalla viheriäisessä vedessä, yhä
ovat eläviä — eivät luonnollisestikaan samalla lailla kuin me, mutta
kuitenkin — tämän- tai tuonlaista elämää — jonkinlaista elämää heillä
on; se on aivan varma. Kun toisen kerran tulin alas, löysin oven; minä
luulin sen johtavan liinakaappiin. Mutta se johtikin pieneen hyttiin.
Minä avasin oven. Ja siellä hän oli. Hän istui sohvassa aivan oven
vieressä, hattu päässä ja käsilaukku helmassa, vallan kuin olisi hän
valmis astumaan maihin. Hänen silmänsä olivat aivan auki ja hän katsoi
minuun ja hymyili. Siinä ei ollut mitään kammottavaa ja kummitusmaista.
Hän oli oikein kauniin näköinen. Kun ovi aukeni, alkoi vesi liikehtiä,
hän nousi ja pudotti laukkunsa, mutta tuli hymyillen minua vastaan
ojennetuin käsin.

»Minä vetäydyin äkkiä askeleen taapäin ja istahdin tuolille suuressa
kajuutassa toipuakseni hiukan. Se oli sentään hiukan kuin järkyttänyt
minua. Nyt minun olisi pitänyt ottaa hänet ylös. Mutta minä muutin
mieleni. Hän oli niin kaunis, juuri sellaisena. Mitä hyötyä siitä
olisi, että hänet otettaisiin ylös — tuonne pelastuslaivaan kaikkien
miesten joukkoon — ilma koskettaisi häntä, ja he panisivat hänet maahan
matojen luo. Täällä alhaalla säilyisi hän aina suloisena ja kauniina ja
olisi vain yhdeksäntoistavuotias; ja minä ajattelin, että olin kuullut
vanhojen sukeltajien kertovan, että hukkuneet eivät oikein kuole, kun
he vain saavat jäädä sinne alas. Minähän en ollut muuta kuin poika,
nähkääs, ja silloin on tällaisilla asioilla suuri vaikutusvoima. Minä
annoin siis heille merkin hinata minut ylös. He kysyivät, olinko nähnyt
jotakin, mutta minä vastasin, että en ollut nähnyt. Ja siihen se asia
jäi. He eivät koskaan saaneet laivaa ylös, ja pian olivat ihmiset
unhoittaneet koko tapahtuman.

»Mutta minä en voinut sitä unohtaa. Minä kuljin aina häntä ajatellen,
näin hänet edessäni, sellaisena kuin hän istui siellä alhaalla
kirkkaassa, viheriäisessä vedessä pienessä hytissä ja odotti, että
minä tulisin takaisin ja aukaisisin oven hänelle, mutta hän ei ollut
muuttunut; hän on sama vielä tänä päivänä kuin silloin, kun hän
hymyillen ja ojennetuin käsin tuli minua vastaan. Hän on muuttumattoman
nuori ja terve ja kaunis. En ole nähnyt häntä kuin sen kerran. Mutta
minä sain hänen valokuvansa myöhemmin eräältä trincomaleelaiselta
naiselta, joka oli palvellut maaherran luona sisäkkönä. Oli miten oli,
vaan sen jälkeen en ole välittänyt muista naisista, ja siinä on syy,
minkätähden en koskaan ole mennyt naimisiin.»

»Sen kyllä ymmärrän», huudahti Travis hillityllä äänellä, kun vanhus
vaikeni.

»Sepä oli kaunista; oh, kuinka se olikaan kaunista!» mumisi Condy
haltioissaan.

»No», sanoi perämies nousten seisaalleen ja hieroen polviaan, »nyt
olette kuulleet kertomuksen tuosta kuvasta. Haluatteko juoda lasin
madeiraa, neiti?»

Hän otti esille aito Funchal-merkillä varustetun pullon ja täytti
kolme pientä lasia. Travis siirsi harson kasvoiltaan, ja hän ja Condy
nousivat seisomaan.

»_Hänen_ maljansa!» sanoi Travis vakavana.

»Kiitos, neiti», sanoi perämies, ja he tyhjensivät ääneti lasinsa.

Kun Travis ja Condy menivät alas porraslavaa myöten, tapasivat he
kapteenin menossa laivaan.

»Vai niin, te olette olleet siellä ja puhuneet vanhan Mc Phersonin
kanssa», tervehti hän. »Saitteko haluamianne tietoja?»

»Kyllä, kiitos, vieläpä enemmänkin», vastasi Condy.

»Uskallanpa panna pääni pantiksi, että hän on teille kehrännyt lankaa
tytöstä, joka hukkui Trincomaleessa. Niin, luonnollisesti, tiesinhän
sen. Siinä asiassa on vanha poika kairaa vailla. Hän ei edes _tahdo_
myöntää, että ruumiin aikojen kuluessa on täytynyt hajota. Oiva
merimies, ensiluokan merenkulkija, mutta siinä kohdassa aivoiltaan
pehmennyt.»



IV.


»Siinä vasta kertomus!» huudahti Condy, kun hän Traviksen kanssa astui
maihin. »Sepä vasta on kertomus! Ja se on sellainen, joka valtaa
mielen! Se satuttaa! Antaa hänen istua siellä, eikä sitten milloinkaan
välitä muista.»

»Niin, se oli sitten kerrankin jotakin ihan uutta», yhtyi Travis yhtä
ihastuneena.

»Mutta? Niin, se on suorastaan kuin taivaasta pudonnut! Se on —
tiedättekö mitä, Travis, siitä minä teen novellin, joka painetaan joka
ainoaan sanomalehteen Atlannin ja Tyynenmeren välillä.»

Heidän ajatuksensa askaroivat niin perämiehen kertomuksessa, että he
unohtivat nousta raitiotievaunuun ja menivät jalkaisin Clay-Streetiä
pitkin, puhuen kilpaa, kuinka aihetta olisi käsiteltävä, kuvattava
ja koristettava, niin että se tulisi täyteen oikeuteensa. Condy tuli
iloisesti yllätetyksi nähdessään Traviksen käsittävän luonnoksen yhtä
nopeasti kuin hän itsekin ja että hän oli selvillä sekä siitä mitä oli
jätettävä pois että niistä ratkaisevista kohdista, joita piti korostaa.

»Ja hylkeenpyytäjästä minä myöskin saan kirjoituksen, jota kelpaa
lukea», selitti Condy. Hänen »aatteensa» oli palannut ja sen kanssa
koko hänen työhalunsa.

»Ja katsokaa nyt tätä», sanoi hän ja näytti hänelle
kustannusosakeyhtiön kirjeen. »Kirjaa ne eivät tahdo, mutta katsokaahan
vain kuinka ne kirjoittavat.»

»Hyvin harvinainen kyky», huudahti Travis. »Mutta voitteko enempää
toivoa? Miksi ette antanut minun nähdä sitä ennemmin? Vieläpä
kerrassaan kehoitus kirjoittaa heille jännittävä novelli! Ja _siihen_
te ette ole tyytyväinen? Mutta se on teidän tapaistanne», sanoi hän
harmistuneena. »Te kerrotte koko maailmalle vastoinkäymisiänne ja
mustaatte niissä itseänne, mutta ette hiisku sanaakaan, kun teille
käy hieman hyvin. Onko teillä luonnos tuollaiseen 30,000-sanaiseen
novelliin? Ettekö voisi siihen käyttää sukeltajakertomusta?»

»En, siinä ei ole aihetta kyllin. Minulla ei ole aatteen säentäkään.
En ole koskaan kirjoittanut jännittävää novellia enkä milloinkaan
6,000-sanaista pitempää. Mutta voitte olla varma siitä, että olen
tähystävä siltä varalta, että jotakin ilmaantuisi. Muuten — missä me
nyt olemme, Travis?»

He katsoivat äkkiä ympärilleen — vilkkaan satamaelämän raikkaus
oli kerrassaan kadonnut. He olivat pylväskäytävillä ja ulkonevilla
seinäsolilla varustettujen ahtaiden katujen ja kujien maailmassa.
Mitä kummallisimmat rakennukset, todellinen mehiläispesä ovineen ja
porraskäytävineen, melkein yhtyivät heidän yllään. Siellä täällä kohosi
huomattavan rikkaasti ja komeasti koristettu rakennus. Kaikkialla
oli värejä: vihreää ja keltaista, tulipunaista ja sinistä välähti
silmiin. Tuolla oli ovi, täällä vilahti pöyheä matto tai uudin, valtava
sinooberinpunainen kilpi kullattuine kirjaimineen, jalkaisin kulkija,
joka solui ohi, loistaen kuvakiikarin kaikissa väreissä. Kadun toisella
puolen, toisessa kerroksessa avautui murtunut harmaa sementtinen
pääsivu suureen loggiaan, joka hehkui punaisena ja keltaisena kuin
tulivuoren aukko. Suuria, kirjavia paperilyhtyjä riippui punaisina
ja keltaisina sen katosta ja pitkin kaidepuuta oli messinkisiä,
kuparisia ja sinisiä porsliinikukkaruukkuja ihan vieri vieressä täpösen
täynnä kaikkia mahdollisia vivahduksia olevia keltaisia ja punaisia
tulpaaneja. Kummallisia ääniä väreili ilmassa. Jossakin lähellä
olevassa näkymättömässä seinäsolassa ulvoi ja pauhasi rumpu, huilu ja
joku muu soitin kilpaa toistensa kanssa. Joka puolella kuuli ihmisten
tassuttavan tohveleissa ja juttelevan keskenään pienin, yksitavuisin,
nopeasti laulettavin sanoin, korkealta ylhäältä ja kaikkialta virtasi
santelipuun, käävän, suitsutuksen, öljyn ja salaperäisen ruokahajun
itämaalainen tuoksu.

»Tämä on kiinalaiskaupunki», huudahti Travis. »Minulla ei ollut
aavistustakaan, että olimme tulleet näin kauaksi. Kuulkaa, Condy
Rivers, tiedättekö, paljonko kello on?» Hän osoitti hansikassormellaan
erään rohdoskaupan ovesta sisään, jossa muuan Seth Thomaan pyöreä kello
näytti puolta kolmea.

»Teidän aamiaisenne!» huudahti Condy. »Taivas olkoon minulle
armollinen. Sen olen kokonaan unohtanut.»

»On liian myöhäistä saada aamiaista enää kotona, mutta vähätpä siitä;
minä menen jonnekin juomaan kupillisen teetä.»

»Miksi ette ostaisi pakettia kiinalaista teetä kotiin, kun kerran
olette täällä?»

»Niin tai joisi sitä täällä.»

»Missä?»

»Jossakin täkäläisessä ravintolassa. Niissä ei varmastikaan ole
ainoatakaan sielua tähän aikaan päivästä. Tiedän että he tarjoavat
teetä milloin tahansa. Koettakaammepa sitä, Condy. Eikö se olisi
teidänkin mielestänne mukavaa?»

Condy löi säärtään. »Mukavatako? No, siinä olette oikeassa. Sehän olisi
ihan paratiisillista. Odottakaa hiukan. Ja kuulkaapa kotvan. Tee ei
riitä. Me menemme Kaarney-Streetille tai torille ja ostamme muutamia
keksejä teen kanssa syödäksemme.»

He riensivät takaisin California-torille, joka oli vain pari neliötä
kauempana ja ostivat pussin keksejä ja viipaleen tuoretta juustoa.
Heidän palatessaan takaisin kiinalaiskaupunkiin poikkesi Travis
Kearney-Streetin varrella olevaan musiikkikauppaan noutamaan banjonsa,
joka jo oli korjattu, ja näin kuormitettuina tulivat he takaisin
kiinalaiskaupunkiin. Condya hiukan hävetti kulkea voileipämytty kädessä
kadulla.

»Koetetaanpa nyt löytää tuo ravintola», sanoi Travis, kun he
pyörähtivät Dupond-Streetille kiinalaistungoksessa ja kirjavapukuisten
lasten välissä. Heidän ei tarvinnut kauan hakea.

»Täällä se on!» huudahti Condy äkkiä ja pysähtyi suuren
englantilaisella ja kiinalaisella nimikilvellä varustetun teetalon
eteen. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään, Travis!»

He nousivat leveitä messinkikaidepuilla varustettuja portaita ylimpään
kerrokseen, jossa ravintola sijaitsi. Siellä ei ollut ainoatakaan
ihmistä, niinkuin Travis oli edeltäpäin arvannut. Hän taputti iloisena
hansikoituja käsiään: »Suurenmoista; me saamme pitää tämän kaiken
yksinomaan itseämme varten!»

Ravintola käsitti rakennuksen koko leveyden ja molemmilla sivuillaan
oli sillä seinäsola, toinen Dupont-Streetille ja toinen vanhaan
Plazaan. Taidokkaasti leikatut ja kullatut ebenholtsiset suuret
varjostimet värjättyine lasiruutuineen jakoivat pitkähkön huoneen
kolmeen pienempään, joista he valitsivat taaimmaisen, josta ovi johti
Plazaan päin olevaan seinäsolaan.

Se oli viehättävä. Takanaan heillä oli tuo valtava fantastinen
varjostin, joka kohosi siinä niin ylpeänä ja ihanana
kultakirjauksineen. Edessään oli heillä korkeasta lasiovesta näköala
yli Plazan takana olevien rakennusten kattojen ja niiden takana olevan
sinisen poukaman, jossa laivat olivat ankkuroituina, niin, vieläpä
kauemmaksi aina usvaiseen purppurajuovaiseen Oaklandin rannikkoon.
Oven molemmin puolin oli syvissä komeroissa opiumipolttajia varten
suuret divaanit viltteineen ja patjoineen. Sinisillä seinillä riippui
kohtisuoraan punaisen ja hopean värisinä kiinalaisia sananlaskuja ja
pitkin salia oli pieniä mustapuisia pöytiä ja tuoleja, joihin kuhunkin
oli silailtu pieni, kirjava marmorilevy. Keskellä kattoa liihoitteli
kultakimalteinen kynttiläkruunu suuren pyöreän mahonkipöydän
yläpuolella.

Eikä siellä ollut ainoatakaan sielua, joka olisi voinut heitä häiritä.
Syvällä heidän allaan vanhan Plazan takana kohisi laajana kaarena
uudenaikaisen suurkaupungin kiireinen liike, mutta se tuli niin kaukaa,
että se kuului rauhoittavalta, melkein unettavalta. Lähempänä mumisi
ja kuiskaili kiinalaiskaupunki itämaastaan. Ylhäältä meksikkolaisesta
neliöstä kajahtelivat tällöin tuomiokirkon kellot. Ei ollut ainoatakaan
pilvenhattaraa taivaalla tänä lämpöisenä iltapäivänä.

Condy oli suorastaan hämillään ihastuksesta tästä, niinkuin hän sitä
nimitti, »löydöstään». Hän nousi seisaalleen ja istuutui uudestaan.
Hän meni ulos toiseen huoneeseen ja tuli heti takaisin. Hän veti kaksi
marmori-istuimista ebenholtsituolia pöydän luo. Hän otti hattunsa,
sytytti sikaarinsa ja antoi sen sammua, sytytti sen uudestaan ja
poltti sormensa. Hän aukaisi kaksoisoven ja sulki sen taas, siirsi
pöydän niin että valo lankesi sopivammin ja haalasi sitten Traviksen
ulos parvekkeelle näyttääkseen hänelle espanjalaisen torin ja sen
ympäristöjen historiallisesti mielenkiintoiset »paikat».

»Katso, laiva tuolla Plazan keskellä on Stevensonin muistomerkki, ja
tuolla, missä lipputanko on, piti kenraali Baker muistopuheen Terrylle
— tiedättehän, hänelle, jonka Broderick tappoi kaksintaistelussa. Vai
oliko se Terry, joka tappoi Broderickin? Minä en voi sitä nyt muistaa.
Joka tapauksessa, tuolla suoraan edessäpäin oli mannermaalle menevän
postidiligenssin lähtöpaikka N:o 49:ssä. Ja kullankaivausaikana oli
pelipaikkoja joka talossa täältä torille käsin ja tässäkin. Ja katso,
tuolla kauempana on ruumishuone ja vankila.»

He menivät sisään, ja suuri lihava kiinalainen tarjosi heille Condyn
tilaamaa teetä. Mutta paitsi teetä toi hän paahdettuja manteleita,
hillottuja melooninkuoria, sokeroituja hedelmäsydämiä ja kiinalaisia
pähkinöitä.

Travis leikkasi juuston kuutioiksi Condyn kynäveitsellä ja asetti ne
geometrisiksi kuvioiksi keksille.

»Mutta Condy, kuulkaahan», valitti hän, »miten ihmeessä te ostitte näin
paljon keksejä? Niitähän on yli sata, kokonaisen rykmentin tarpeeksi.
Minkätähden te ette kysynyt minulta?»

»Mitä? Mitä te sanottekaan? Minä en ainakaan sitä tiedä. Mikä kekseissä
vikana? Me teimme paraillaan kauppaa juustolla, ja silloin kysyttiin
minulta montako keksiä halusin. Sitä en todellakaan tiennyt. Pyysin
hänen antamaan minulle neljännesdollarilla.»

»Emmekä me voi mitenkään syödä enempää kuin kymmenen centin edestä. Ooh
Condy, te olette — niin, te olette — mutta olkoon sillään. Tässä on
teidän teenne. Haluaisin tietää maistuuko tuo viheriä piirakas hyvältä?»

Kylläpä maistui; mutta se oli niin imelä, että heidän teensä
melkein tuntui katkeralta. Heidän länsimaisille kitalaelleen olivat
melooninkuoret mauttomia, mutta paahdetut mantelit olivat viehättäviä.
Sitten tuli Condy nielaisseeksi kulauksen teetä niin äkkiä, että hän
sai nikotuksen. Hän hyppi herkeämättä edestakaisin pitkin lattiata
kuin kananpoika ja piipitti, kunnes Travis tuli puolihulluksi ja
hervottomaksi naurusta.

»Niin, niin», huusi Condy harmissaan, »naurakaa te vain! Minä en huomaa
tässä mitään hupaista. Ettekä varmasti tekään silloin, kun teille
itsellenne sellainen sattuu _huik_!»

»Mutta istukaahan toki, mies, taivaan tähden! Te aivan hermostutatte
minut. Se ei noin teistä lähde. Teidän pitää istua hiljaa ja pidättää
henkeänne samalla kun laskette kymmeneen. Kuulkaa, Condy, luulenpa että
riisun harson ja hansikkaat. Luuletteko että se sopii?»

»Tietysti, mitä sillä väliä? Sitten minä sytytän savukkeen. Onko teillä
mitään sitä vastaan, että tupakoin?»

»Mitä teillä on tuolla?»

»Täälläkö? En suinkaanhan vain ole — minä _olen_ siis tupakoinut. Olen
tomppeli. Nyt heitän sen pois.»

Travis tarttui häntä ranteeseen. »Lorua, Condy! Jos se olisi minua
vaivannut, niin olisin sen sanonut.»

»Mutta sehän on loppuun palanut», huomasi hän. »Tarvitsen uuden.»

Kun hän pisti kätensä taskuun ottaakseen savukekotelon, sai hän
käteensä sitomattoman kirjan, jonka hän otti esille ja katseli sitä
jotakuinkin hämillään.

»Kuinka kirja on voinut joutua minun taskuuni?» puheli hän itsekseen
ja rypisteli otsaansa. »Minkätähden kuljetan tätä mukanani? Minä en
todellakaan muista siitä hituistakaan.»

»Mikä kirja se on?»

»Mitä? Mikä kirja?» Hän tuijotti häneen.

Travis koputti pöytään. »Herätkää, Condy! Minä puhun teille», huusi hän.

»Se on ’Elämän kilpajuoksu’», vastasi Condy yhteen hengenvetoon. »Jospa
vain voisin käsittää, mistä sen olen saanut.»

»Mitä se käsittelee? En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan», selitti
Travis.

»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan ’Elämän kilpajuoksusta’?»
huudahti Condy. »Onko se todellakin täyttä totta? Istukaa nyt hiljaa,
niin minä luen jonkun kertomuksen teille, ja heti paikalla. Samantekevä
minkä. Minä avaan umpimähkään. Tässä meillä on muuan — ’Morrowbîe Juken
ihmeellinen ratsastus’. Se on teille näyttävä, mikä kirja tämä on.»

Ja ensimmäisen kerran elämässään joutui Travis Bessemer, tässä
satumaisen kirjavassa kiinalaisessa ravintolassa, tässä kaupungissa
hänen lumoihinsa, tuon silmälaseja käyttävän pienen siirtolaisen, joka
täältä kiireimmittäin pakeni ja jonka laulua meidän täytyy kuunnella ja
jonka pillin mukaan meidän täytyy tanssia, kaikkien, haluammepa sitä
tai emme.

Kertomuksessa Juken ihmeellisestä ratsastuksesta oli muuan kohta, jonka
havaitsemisesta Condy ylpeili. Hänen tietääkseen ei kukaan arvostelija
ollut siitä huomauttanut. Se oli se kohta, jossa Jukes kertoo elävien
kuolleiden kylän luona olevasta väijymäpaikasta, ja huomauttaa että
ympäröivien hiekkakasojen kaltevuudella oli »45 asteen kulma». Jukes
oli insinööri, ja Condysta oli oikea realismin loistonäyte kertoa
vuorten kaltevuudesta tätä teknillistä sanontatapaa käyttäen. Hän
aikoi ensin huomauttaa Travikselle, kuinka erinomainen kohta se oli,
mutta hän muutti lukiessaan äkkiä mieltä. Hän tahtoi nähdä, huomaisiko
Travis sen itse. Se olisi voimakoe hänen huomiokyvystään, sanoi hän
itselleen; melkein hieman suunnaton, kun ottaa huomioon, että ponsi
oli niin harkittu ja taitavankin lukijan ohi helposti luiskahtava. Hän
luki pysähtymättä edelleen, mutta kiihtyvällä jännityksellä sitä mukaa
kun hän läheni ratkaisevaa lausetta. Se tuli, ja hän luki sen panematta
siihen erityistä painoa, niin, pikemminkin melkein huolimattomasti
kiirehtien pelkästä pelosta, että hän muuten auttaisi häntä. Mutta kun
hän jatkoi edelleen, keskeytti Travis hänet, ja hänen pienet silmänsä
säkenöivät innosta ja tarkkaavaisuudesta.

»Aivan niinkuin joku insinööri olisi sen kuvannut. Se on todellakin
hyvä!»

»Hallelujah!» lauloi Condy ja hyväili haltioissaan kirjaa. »Te olette
ainoa laatuanne, Travis!»

»Mitä te oikein tarkoitatte!» kysyi Travis hämmästyneenä.

»En mitään, en ikinä mitään. Se on vain luonnonhistoriallinen
merkillisyys.» Ja antamatta muuta selitystä luki hän kertomuksen
loppuun. Sitten sytytti hän uuden savukkeen ja kaatoi itselleen vielä
kupin teetä, ja luki hänelle »Imrin kotiintulon» ja »Krisjna Mulvaneyn
ihmiseksi tulemisen». Pienen englantilaisen seurakunta voitti tytössä
äkkiä haltioituneen tunnustajan, ja Condy nautti voittoisan apostolin
iloa aukaistessaan tämän tähän asti tuntemattoman runouden maailman
hänen herkälle sielulleen.

»Hän osaa!» huudahti Travis. »Se on jotakin parempaa kuin Maria Corelli
ja herttuatar.»

»Ja ajatelkaahan kuinka paljon hyvää teillä on tallella! Te ette ole
lukenut mitään häneltä varemmin?»

»En palastakaan. Minä en ole lukenut muita novelleja kuin niitä, joita
luemme opistossa.»

»Nyt minä olen saanut siitä kyliäni!» mumisi Condy.

Hänen mielialansa oli ollut yhäti nousemassa elämyksen jälkeen
hylkeenpyytäjälaivalla. Sataman hilpeä elämä, hänen iloiset mietteensä
siitä, miten hän kehittäisi perämiehen kertomusta, kiinalaiskaupunki,
heidän aamiaisensa viehättävä harvinaisuus tässä kiinalaisravintolassa,
säteilevä sää, ja sitten lopulta hänen ilonsa huomatessaan, kuinka
hyvin Travis ymmärsi hänen ihailemaansa ja rakastamaansa Kiplingiä,
kaikki tämä oli saanut hänet lehahtamaan.

»Loistavan ohjelmamme seuraava numero», julisti hän, »on oleva
Banjosefine obligato a-sieas-duurissa, mainion impressaarion Conde
Tin-pani Riversin esittämänä tätä tilaisuutta varten erityisen
sopimuksen nojalla, pan-helleniläisen tanssin kera, jonka esittää
eriskummallinen lapsi miss Travis Bessemer, myöskin tunnette »Baby
Bessien» nimellä.»

»Ettehän vain aio soittaa banjoa täällä?» sanoi Travis, kun Condy alkoi
avata käärettä.

»Hiljaa parvekkeella!» huusi Condy ja ryhtyi panemaan soittokonetta
sopeihin. Sitten jäljitteli hän markkinailveilijäin ammattimaisen
yksitoikkoista kiirettä: Hyvät — naiset — ja — herrat. Teidän
— suosiollisella — luvallanne — olen — esittävä — uuden — ja
väärentämättömän — aito — Caroline-laulun», ja yhteen menoon jatkoi hän
hyrräävän hengästyneesti myötäillen:

    »Käytökseltään tyttöni mun on hieno,
    väri heljä on ja nenän käyrä vieno.»

Hän ei laulanut äänekkäästi, ja tuskinpa banjon hyrinä ja surina kuului
kauemmaksi kuin lähimpään huoneeseen; eikähän siellä ketään ollutkaan,
ja kun hän jatkoi, alkoi myöskin Travis hyräillä tekstiä. Silloin Condy
äkkiä taukosi, pani koneen ylenmäärin varovasti polvilleen ja sanoi
painolla:

»Travis, te olette suloinen ja rakastettava tyttö, ja mitä teiltä
mahdollisesti kauneuteen nähden puuttuu, sen korvaa lämpöinen
sydämenne. Enkä minä myöskään epäile, että te olette vanhalle isällenne
hyvä; mutta — te — ette — osaa — laulaa.»

Travis suuttui tästä avomielisestä lausunnosta, suuttui sitäkin
enemmän, koska hän tiesi, että Condy oli oikeassa. Hänen oli ollut
mahdoton laulaa enemmän kuin 5—6 tahtia eksymättä yhtä moneen
sävellajiin. Hänen äänensä ei itsessään ollut huono, mutta kun hän
uhalla jatkoi laulamistaan, taivutti Condy päänsä taapäin ja päästi
pitkäveteisen surkean koiranulvonnan.

»Niin — niin — niin!» huusi hän ja tempasi banjon Condyn polvilta.
»Ellen osaa laulaa, niin osaan ainakin soittaa paljon paremmin kuin
vissit henkilöt, jotka kuvittelevat osaavansa kaikkea.»

»Niin, nuottien mukaan!» härnäsi Condy, kun Travis soitti varsin
vaikean kappaleen. »Niinkuin kone — niinkuin ensiluokkainen
soittolaatikko.»

»Hiljaa parvekkeella!» vastasi hän keskeyttämättä soittoaan. Sitten
lopetti hän komealla toitotuksella ja kääntyi voitonriemuisena Condyyn
päin. Tämä istui kuin syvään uneen vaipuneena. »Brrr-rr», kuorsasi hän.

»Se on inhoittavaa, Condy. Minä vihaan teitä.»

»Tiedänpä toisia», vastasi hän ylimielisesti.

»Niin, olisittepa vain epäkohtelias.»

»No! Mitä me nyt teemme?» sanoa tokasi Condy. »Jotakin on tehtävä.
Lyömmekö rikki jotakin — vain huvin vuoksi?»

Sitten muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä tummaksi kuin ukkospilvi; hän
karkasi ylös, piteli ohimoitaan ja huokasi epätoivoisena: »Armias
taivas!»

Travis aivan säikähti: »Condy», huusi hän, »mikä teidän on?»

»Tee, tee!» valitti hän; »minunhan piti teelle Laurie Flaggin luo.
Minun olisi pitänyt olla siellä nyt.»

Travis huokasi helpotuksesta:

»Siinäkö kaikki tyyni?»

»Kaikki tyyni!» äyhkäisi Condy. »Vai sanotte te kaikki tyyni!
Kello on nyt yli neljän. Olin todellakin sen kokonaan unhottanut.»
Sitten hän äkkiä vallan tyyntyi ja istuutui taas hiljaisena. »No,
saattaapa se sitä paitsi olla kerrassaan samantekevä. Minä olen ihan
yksinkertaisesti menemättä. Olisiko teidän armonne niin ystävällinen
ja siirtäisi nuo mantelit hieman lähemmäksi minua? — Mutta mehän emme
toimita jumalan luotua sirua!» huudahti hän ja oli taas yhtä riehakas
kuin varemminkin. »Tehkäämme toki jotakin! Mihinkä me ryhtyisimme?
Keksikää jotakin! Emmekö voisi lyödä jotakin rikki?» Yhdellä
harppauksella oli hän pöydällä seisomassa ja lausui hurjin elein:

    »Ja kerranpa unssin[1] ma näin,
    juoks peto tuo yrmyssä päin,
    ja silläpä, nää,
    kuin kissalla pää.
    Nelijalkainen unssi, mi juoks,
    — kas, se juoks,
    nelijalkainen unssi, mi juoks.

    Niin pientäpä nimi on tuo,
    mut joutuisitpa sen luo,
    peto painoltaan
    sata puntaa on vaan,
    ja niin ilkeän sukkela myös
    ja niin ilkeän sukkela myös.»

    [1] Ounce, vanha lääkepaino, unssi. Merkitsee myös pantteri.

»Bravo! Bravo!» huusi Travis ja koputti pöytään.

»Kuule! Kuule! — Ei ketään Brutusta, ei ketään.»

Condy istahti pöydälle ja roikotti sääriään. Mutta seuraavan kahden
minuutin kuluessa heidän syödessään jälellä olevaa juustoa katosi
äkkiä hänen hyvätuulisuutensa. Hän huokasi ja hautasi synkkänä kädet
taskuihin.

»Enemmänkö juustoa?» kysyi Travis.

Hän pudisti päätään ja rypisti otsaansa. »Elkää puhuko minulle
juustosta!»

»Miten on laitanne, Condy? Voitteko pahoin?» kysyi Travis huolestuneena.

Hän ei tahtonut ensin sanoa sanaakaan; kaikkeen mitä Travis kysyi
vastasi hän vain sulkemalla silmänsä ja panemalla päänsä taapäin
samalla merkitsevästi nyökäyttäen.

»Mitä se sitten on? Nyt on teidän todellakin sanottava se minulle!»

»Te ette anna minulle mitään arvoa», mumisi hän. Ja kesti kauan,
ennenkuin hän halusi selittää asian. Ei, ei, Travis ei häntä
hituistakaan kunnioittanut; ei pitänyt hänestä lukua; ei, Travis ei
ottanut häntä vakavalta kannalta.

»Niin, toden totta. Mitä te tarkoitatte? Mitä te nyt taas keksitte,
Condy Rivers?»

»Ah ei, tiedän sen varsin hyvin. Liiankin hyvin. Teette ota minua
vakavalta kannalta. Te ette pidä minusta lukua.»

»Mitä aihetta olen antanut teille sellaiseen luuloon?»

»Tehkää minut yhtä hurmaavasti teidän narriksenne», mumisi hän
traagillisesti.

Travis kävi siitä todellakin pahoilleen ja väitti voimakkaasti häntä
vastaan. Mitä, hehän olivat vain huvitelleet; siinä kaikki. Ja hän oli
ollut aivan yhtä houkkiomainen kuin Condy. Condy iski sanaan kiinni.

»Niin, houkkiomainen; siinä sitä ollaan. Tiesinhän sen. Minä olen
houkkiomainen. Narri, pajatso. — Mutta tänään meillä on ollut
suurenmoista, eikö totta?» lisäsi hän katkerasti virnistäen.

»En tiedä että minulla koskaan olisi ollut parempaa päivää», selitti
Travis korostaen sanojaan, »ja tiedänpä myöskin minkätähden?»

»Minkätähden sitten?»

»Sentähden että me emme ole tehneet mitään tyhmyyksiä. Me olemme
vain olleet omat itsemme, emmekä ole vaivautuneet teeskentelemään
rakastuneita. Jota emme olekaan. Näin teemme uudestaan, Condy, emmekö
teekin? Tuhat kertaa.»

»Mitä?»

»Kuljeskelemme ja löydämme tällaisia pieniä hauskoja paikkoja. Meillä
on ollut loistava päivä tänään, eikö teidänkin mielestänne? Emmekä ole
kertaakaan olleet pulassa siitä mitä meidän pitäisi sanoa.»

»Niinkuin esim. eilen illalla», arvaili Condy.

»Niin, arvelin kyllä että tekin sen huomaisitte. Se tuntui koko lailla
ilkeältä, vai kuinka?»

»Kyllä.»

»Tehdäänpä nyt päätös. Tiedän, että tekin olette siitä tänään iloinnut.
Ettekö ole huvitellut paremmin kuin jos olisitte mennyt teekutsuille?»

»Kyllä, luulenpa todellakin. Minulla ei koskaan ole ollut hauskempaa ja
parempaa päivää?»

»Hyvä, koettakaamme siis järjestää näin tästä lähtien usein. Mutta vain
tovereina. Olemme kokeilleet sillä toisellakin, vaan se ei käynyt.
Olkaa nyt rehellinen: kävikö se?»

»Säkene singahti siitä; niin se oli.»

»No, siis tästä lähtien ei mitään tyhmyyksiä. Vain hyvää toveruutta.»

»Hyvää toveruutta, niin. Ei mitään tyhmyyksiä enää.»

»Samassa silmänräpäyksessä kun te olette olevinanne rakastunut
minuun, on kaikki mennyttä. Eikä ihmekään», sanoi Travis ja veti
hansikkaat käsiinsä. »Me kaksi olemme todellakin merkilliset,
Condy. Yhdeksällekymmenelleyhdeksälle sadasta olisi juttu loppunut
eileniltaiseen »selvittelyyn» — jolloin me tunnustimme, että emme
rakastaneet toisiamme. Useimmat olisivat menneet kukin taholleen; mutta
tässä me nyt olemme ja sovimme hyvästä toveruudesta ja jatkuvasti
huvitellaksemme omalla tavallamme, emmekä välitä hituistakaan tavasta
ja järjestyksestä. Ja me voimme toteuttaa sen. — Kas niin, nyt hän on
taas poissa. Onko hän kuullut sanaakaan puheestani? Condy, mitä te
ajattelette?»

»Blix», mumisi hän ja tuijotti poissaolevasti tyttöön. »Blix — niin,
juuri siltä te näytätte. En tiedä, mutta jotakin sen tapaista kuin Blix
te olette näöltänne. Ettekö te itsekin tunne sitä olevanne», kysyi hän
innokkaasti.

»Blix? Mitä te tarkoitatte?»

Hän löi kämmenellään pöytään. »Oikein osattu!» sanoi hän. »Kuuleehan
sen ihan äänestä, valtoin ja ripeä, hieno ja helakka ja kajahteleva —
kas noin!» Hän näpäytti sormillaan. »Ettekö ymmärrä, mitä tarkoitan?
Blix, se olette te. Te olette aina ollut Blix, mutta minä olen nyt
vasta sen älynnyt. Blix» — hän kuulosti ääntä — »Blix — Blix. Niin, se
on selvää, teidän nimenne on Blix.»

»Blix?» kertasi Travis. »Minkätähden pitää minun olla niineltäni Blix?»

»Niin, miksipä ette olisi?»

»Hyvä, sitten on asia selvä», selitti hän, niinkuin kysymys sillä
olisi ollut ratkaistu. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja he valmistautuivat
menemään.

»Sitokaa tämä minulle, Condy», pyysi hän ja käänsi niskansa Condyyn
päin pitäen harsonsa päistä kiinni. »Ei liian lujalle. Te sidotte liian
lujalle, Condy. Noin jotakuinkin. Elkää nyt vain unohtako tänne mitään
kapineistanne. Olen varma siitä, että te unohdatte jotakin. Olkaa hyvä,
tuossa on savukekotelonne ja kirja ja luonnollisesti banjo.»

Niinkuin salaperäisen vaiston kutsumana näyttäytyi lihava kiinalainen
viereisessä huoneessa. Condy pisti kaksi sormea liivintaskuun ja vaipui
sitten takaisin tuolille huudahtaen tukahutetun kauhistuneesti.

»Oletteko sairas, Condy?» kysyi Blix säikähtyneenä. Hän oli aivan
valkoinen kasvoiltaan.

»Minulla ei ole senttiäkään mukanani», mumisi Condy heikosti. »Minun
viimeinen neljännesdollarini meni noihin inhottaviin kekseihin. Mitä
nyt on tehtävä? Minun on — minun on annettava hänelle kelloni. Niin, se
on ainoa keino.»

Blix otti kylmäverisesti kukkaronsa esille.

»Odotin sitä», sanoi hän alistuneena. »Odotin että niin kävisi ennemmin
tai myöhemmin, olen aina varonut sitä. Paljonko on, John», kysyi hän
kiinalaiselta.

»Puol’ dollaria.»

»En uskalla ikinä enää katsoa silmiinne», vaikeroi Condy. »Minä maksan
sen iltasella. Minä lähetän teille rahat pikalähetin myötä.»

»Silloinpa käyttäytyisitte kuin narri.»

»Ah», huokasi hän, »te nöyryytätte minua; te poljette minut tomuun.»

»Tulkaa nyt, älkääkä olko hassu! Kello lienee yli viiden.»

Ehdittyään kauniilla messinkikaiteella varustettujen portaiden
puoliväliin löi hän äkkiä otsaansa.

»No, mikä nyt on?» kysyi Travis lempeästi.

»Unhotin ne! Olen ne unhottanut!» huudahti hän. »Tiesin kyllä että
unhottaisin jotakin.»

»Te tarkoitatte, että _minä_ tiesin sen?»

Hän riensi ylös, tuli takaisin suuri keksipussi mukanaan ja antoi sen
Traviksen käteen.

»Kas tässä, ottakaa ne nyt. Emmehän me voi antaa niiden jäädä tänne»,
selitti hän totisena. »Se olisi suunnatonta tuhlaamista.» Ja tytön
vastaväitteistä huolimatta pakotti hän tämän ottamaan keksit.

»Ihmettelen», sanoi Blix heidän kulkiessaan pitkin toria
Kearney-Streetille päin; »ihmettelen, kutsuisinko hänet illalliselle.»

»Kenet? Minutko? Se oli vasta ihmeellinen...»

»Ihmettelen keksimmekö jotakin puheenaihetta vielä. Muussa tapauksessa
tulisi tälle päivälle huono loppu.»

»Minä syön joka tapauksessa klubissa, ja minä tahdon saada
kirjoitukseni valmiiksi tänä iltana.»

Blix katseli häntä ilmeisesti huolestuneena.

»Älkää pelatko tänä iltana, Condy!» sanoi hän äkkiä vakavasti.

»Ei maksa vaivaa puhua minulle pelaamisesta. Eihän minulla ole rahoja
millä pelata?»

»Mutta te voitte ehkä saada niitä. Luvatkaa nyt kuitenkin minulle olla
pelaamatta.»

»Kyllä, minä lupaan. Sehän ei voi tulla kysymykseenkään, kun minulla
ei ole rahaa. Ja pitäähän minun sitä paitsi kirjoittaa tuosta
hylkeenpyytäjästä. Tänä iltana syön klubilla ja sitten istahdan
kirjastohuoneeseen ja olen mustekala.»

»Kuulkaa, Condy», sanoi Blix, »tuo sukeltajakertomus on todellakin
liian hyvä Timesiin. Tehkääpä se oikein huolellisesti ja lähettäkää se
New York’ille. Niin, minkätähden ei? Lähettäisitte sen riemujulkaisuun.
Nyt ne ovat kiinnittäneet huomionsa teidän nimeenne, ja olisihan se
kuin alleviivaamista, jos te nyt lähettäisitte niille tuon kertomuksen,
vaikkapa sitä ei otettaisikaan. Ajatelkaa asiaa!»

»Ajatus on hyvä. Minä kyllä sen teen. Minä olen vain pakoitettu
kirjoittamaan sen loma-aikanani. Siitä tulee ylityötä.»

»Välipä sillä? Tehkää se kuitenkin. Ja», lisäsi hän samalla kun
Condy auttoi häntä vaunuun, »älkää nyt vain unhoittako tuota
kolmenkymmenentuhannen sanan pituista jännittävää romaania. Hyvästi,
Condy. Ja kiitos tästä päivästä!»

»Kiitos teille.»

»Eikö meillä ole ollut erinomainen päivä?»

»Meillä ei koskaan ole ollut parempaa. Hyvästi, Blix.» Condy meni
klubiinsa. Kello oli kuuden paikoilla. Hän ojensi vartialle hattunsa ja
kysyi oliko jollakin ollut hänelle asiaa. Kyllä, hra Sargeant oli ollut
siellä pari minuuttia sitten ja olisi halunnut puhua hänen kanssaan.

Edellisenä lauantaina olivat Condy ja Tracy Sargeant sopineet syövänsä
iltasta yhdessä ja sen jälkeen mahdollisesti menevänsä teatteriin.
Kun Condy nyt näki Sargeantin istuvan salissa pyöreän pöydän ääressä
syventyneenä Gil Blasiin, ilostui hän siitä, ettei kumpikaan ollut
seuranpettäjä.

Sargeant otti hänet ylen sydämellisesti vastaan ja ehdotti, että he
joisivat jotakin. Sargeant oli iloinen, hyvin kasvatettu ja kaunis
kolmenkymmenen paikoilla oleva veitikka. Vain silmien alla olevat
pienet pussit ja ohimoilla heikosti kohoutuvat suonet juorusivat, ettei
hän arvatenkaan viettänyt aivan mallikelpoista elämää. Hän käytti
vielä surupukua isänsä äkillisen kuoleman johdosta, joka oli tuottanut
hänelle kuukautisen koron, viisi kertaa niin suuren kuin Condyn
palkka. Kun he istuivat pöydässä, ehdotti Sargeant, että he menisivät
teatteriin.

»En voi tulla; minulla on työtä tänä iltana», vakuutti Condy. .

Kun he päivällisen jälkeen istuivat kahvia juoden ja sikaareja
poltellen salissa erään ikkunan luona, tuli palvelija ja kosketti
Condyn käsivarteen.

»Herra Echert ja herra Hendrich ja herra George Hands ja joitakuita
muita herroja on pelisalissa ja he haluavat puhutella teitä ja herra
Sargeantia.»

»Ah», sanoi herra Sargeant, »en tiennyt heidän olevan täällä. He ovat
varmasti järjestäneet pienen pelierän. Menemmekö ottamaan siihen osaa,
Condy?»

Condy muisti, että hän oli aivan rahaton.

»Minulla on Matti taskussa, Tracy», selitti hän silmiään räpäyttämättä.
Sargeant ja hän olivat hyviä tuttuja.

»Ei, minä en ota osaa peliin, mutta minä tulen hetkiseksi katsomaan.»

He menivät pelisaliin, jossa ilma oli paksuna kirvelevästä
sikaarihaiusta, ja vain kahisevat jettonit katkaisivat hiljaisuuden.
He pelasivat pokeria. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin istui Condykin
pelaamassa. Sargeant oli lainannut hänelle tarvittavat rahat.

Condy, joka muuten oli niin puhelias ja levoton, oli nyt äkkiä
ikäänkuin kovettunut ja jähmettynyt. Hän istui siinä tuolillaan,
taipumattoman äänettömänä, melkeinpä karskina. Hän oli aina herkkä
kiihoittumaan, ja nyt olivat kaikki hänen sielunkykynsä äärimmilleen
jännitetyt. Hänen hermonsa olivat kuin harpunkielet, kierretyt ja
jännitetyt niin lujalle, että ne ehkä saattoivat murtua, vaan eivät
väristä. Veri poistui hänen poskiltaan, hänen huulensa kävivät
kuiviksi. Kirjoitus, joka hänen piti kirjoittaa, hänen lupauksensa
Blixille, koko tuo hauska ja onnellinen päivä, käsitys ajasta
ja paikasta, kaikki haipui tuon pirullisen, hillittömän kiihkon
tieltä, joka yhdellä otteella oli saanut hänet valtaansa ja nyt
ruoski ja kannusti häntä eteenpäin ja yhä vain eteenpäin yltyvässä
kiihoituksessa. Hänen maailmansa supistui viheriällä veralla
päällystettyyn pyöreään pöytään, muutamaan pinkkaan kolmivärisiä
pelirahoja ja viiteen alati vaihtuvaan korttiin, jotka tulivat ja
menivät ja tulivat taas hänen väsyneiden silmiensä eteen, niinkuin
vaihtuvat väri- ja kuvasikermät kuvakiikarissa. Kello löi yksitoista,
kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yhä vain ajoi intohimo häntä
niinkuin painajainen, se piti vallassaan hänen rasittuneen ruumiinsa ja
kiihoitti hänen peräti kidutettuja aivojaan.

Vihdoinkin kello puoli viisi, jolloin Condy oli täsmälleen siinä mistä
hän oli alkanut, t.s. kun hän ei ollut menettänyt eikä voittanut
mitään, päätettiin yksimielisesti lopettaa, ja pelaajat lähtivät pois.
Condy kulki jalkaisin kotiin hotelliin, jossa hän äitineen asui, ja
hän meni levolle juuri kun ensimmäiset maitorattaat näyttäytyivät ja
sanomalehtipojat tulivat aamulehtineen kadulle ja tarjosivat niitä
huutaen kaupaksi.

Kun hänen rasittuneet silmänsä vihdoinkin sulkeutuivat, alkoi
lopen väsyneiden aivojen kummallinen pikamaalaus verkkokalvolle.
Pikaisessa järjestyksessä pyörivät päivän kuvat hänen sulkeutuneiden
silmiensä mykiöiden läpi. Condy näki taas kuin välähdyksessä kadun
ja Blixin seisovan siellä odottamassa raitiotievaunua. Sitten
seurasi sataman hilpeä ja raikas touhu, vanha perämies kajuutassaan
hylkeenpyytäjälaivalla, kiinalaiskaupunki ja siellä eräässä
rautakalterissa loistava heleänpunainen silkkiruusuke, kullattu
seinäsola, vilahdus viheriäisellä plazalla olevasta Stevensonin
laivasta, Blix, joka soitti banjoa, ihmistyhjä kiinalainen teetalo,
jossa vallitsi viehättävä, taiteellinen hämminki; sitten taas Blix,
joka käänsi niskansa hänelle, että hän sitoisi hänen harsonsa, jota
hän valkoisiin glacehansikkaihin puettujen sormiensa päillä piteli;
ja sitten taas vielä kerran Blix, käyden hänen rinnallaan, pukevassa
mustassa hameessaan, pyöreässä pienessä turbaanihatussa, keltaisine
hiuksineen ja tummine, pienine, vilkkaine silmineen.

Sitten muisti hän äkkiä lupauksen, jonka hän oli antanut tytölle,
että hän olisi sinä iltana pelaamatta. Hän tunsi itsensä aivan
masentuneeksi; tämä muisto ahdisti häntä ja kiusasi häntä. Hän ponnisti
vastaan, vaan ei voinut muuta kuin halveksia itseään. Olihan hän
rikkonut saman hänelle antamansa lupauksen ennenkin — ennen tuota
päivää, jolloin he kävivät kiinalaisessa ravintolassa — tuntematta
mitään tuskaa tuottavaa katumusta. Olivatko he sittenkin tulleet
lähemmäksi toisiaan? Sitä ei uskoisi; olivathan he niin nykyisin
sanoneet hyvästi »tyhmyyksille».

»Se ei ole koskaan ennen minua kiusannut», muniisi Condy kääntäen
pielusta, »se ei ole koskaan ennen minua kiusannut. Minkätähden se
minusta nyt tuntuu niin pahalta. Se kiusaa minua hornan tavalla. Mutta
hän käsitti tuon ’45 asteen kulman»’.



V.


Condy oli jäänyt viikkotyössään jälkeen. Tiistai-aamuna hänet
päänalunen petti, ja hänen täytyi mennä sanomalehtitoimistoon,
sillä hänellä ei ollut sentiäkään taskussa. Hän tuli liian myöhään
ja tapasi latojat hurjan käsikirjoitusnälkäisinä. Toimittaja kysyi
heti oliko kirjoitus hylkeenpyytäjästä valmis, ja Condyn täytyi
luvata valmistaa se puolessa tunnissa. Niin nopeasti ei hän voinut
suorittaa omaa aatettaan, hänen täytyi sentähden kyhätä se kokoon
pörssi-ilmoituksista. Hänen pääasiallisesti suorastaan toisen
kädestä lähtenyt kuvauksensa laivasta ja selontekonsa sen matkasta
oli aivan yksinkertaisesti vain palstan täytettä. Siinä ei ollut
selväpiirteisyyttä eikä pontta. Kuvitusta ei siinä myöskään ollut.
Kirjoitus oli lyhyesti sanoen epäonnistunut.

Parin päivän kuluttua hankki Condy kuitenkin itselleen hyvitystä
tunteellisen näyttelijättären sukkelalla haastattelulla ja arvokkaalla
tutkimuksella »Japanin teollisuuden renessanssista» — joka perustui
tietosanakirjaan ja Lafcadio Hearnin tunnin kestävään tarkastukseen.

Mutta uudelleen ja uudelleen palasivat hänen ajatuksensa
sukeltajajuttuun, ja torstai-iltana, kun hän oli syönyt, meni hän
klubiin ja kätkeytyi kirjaston nurkkapulpetin ääreen, jossa hän
innostuksen puuskassa kirjoitti sen parilla tuhannella sanalla.
Saadakseen oikein kiinni »teknillisistä erityiskohdista», joihin hän
pani niin suurta painoa, turvautui hän taas käsikirjoihin ja käytti
koko joukon erikoisia käänteitä ja kummallisia sanontatapoja. Hän
oli niin ylpeä tuloksesta, ettei hän mitenkään voinut odottaa kunnes
novelli olisi painettu; hänen täytyi heti nähdä mitenkä se vaikutti;
hänen oli saatava kiitosta ja kehoitusta aivan heti. Hän ajatteli
Blixiä.

»Hän keksi painopisteen Morrowbie Juken hietasärkkäkuvauksessa», sanoi
hän itsekseen, ja minuuttia myöhemmin oli hän päättänyt mennä tytön
luokse seuraavana iltana lukemaan kirjoittamansa.

Se oli torstai. Koko viikon oli Blix pysytellyt rauhassa ja ollut
kotona joka ilta; viimeisten kahden vuoden kuluessa oli hänelle näin
sattunut ensimmäisen kerran, joka aamu oli hän auttanut Victorinea
aamuaskareissa, koonnut vuoteet ja pyyhkinyt pölyt; hän oli tehnyt
kauppaa teurastajan rengin ja myymäläpalvelijan kanssa keittiöt ovella
ja tinkinyt vihannesten hinnasta kohteliaasti hymyilevien kiinalaisten
kanssa. Hän oli niin selvillä taloudesta kuin viidestä sormestaan ja
piteli kaiken johdon käsissään. Kun Laurie Flagg keskiviikko-iltana
tuli tiedustamaan hänen vointiaan ja valitti hänen äkillistä
katoamistaan, tapasi hän hänen pareillaan panemassa uudinta ruokasaliin.

Mutta iltapäivät ja illat olivat Blixillä kokonaan vapaasti
käytettävinään. Nämä tunnit, jotka ennen olivat kuluneet
kaikellaisiin seurusteluvelvollisuuksiin ja huveihin, tuntuivat
hänestä riippumattomuusjulistuksensa jälkeisenä viikkona jotakuinkin
pitkiltä. Mutta keskiviikkoiltapäivänä oli kaunis ja lämmin ilma,
ja hän meni puistoon »Kadetin» kanssa. Aivan odottamatta joutui hän
äkkiarvaamatta pienen japanilaisen teetalon edustalle, tai oikeammin
pieneen japanilaiseen puutarhalaitokseen pelkkine leikkikalutaloineen
ja huvihuoneineen, jossa viidellä sentillä saattoi saada teetä
ohukaisten hedelmävohvelien kera. Blix ja Detti menivät sisälle.
Siellä ei ollut vieraita, oli vain pieni japanilainen tarjoilijatyttö.
Detti oli seikkailun vuoksi seitsemännessä taivaassa ja Blix vietti
mitä miellyttävimmin puoli-tuntisen nauttimalla japanilaista teetä
ja murentamalla vohvelia karpeille ja kultakaloille, joita oli aivan
heidän pöytänsä vieressä olevassa lammikossa. Muuan kiinalainen,
näköään kauppapalvelija tai jotain sen tapaista, tuli kiinalaisen
naisen seurassa ja asettui erään pöydän ääreen. Kun nuori japanitar
tuli kysymään mitä he halusivat, kuuli Blix miehen sanovan englannin
kielellä:

»Anna teetä hänelle, nainen.»

»Hänen täytyy puhua englanninkieltä», kuiskasi Blix Detille, »eikö ole
suurenmoista! Huomasitko sitä?»

Kotimatkalla mietiskeli Blix, kuinka hän saisi illan kulumaan.
Oikeastaan olisi hänen pitänyt olla teatterissa muutamain muiden
nuorten kanssa, joiden joukossa oli myös Jack Carter. Silloin tuli hän
äkkiä ajatelleeksi kertomuksia »Morrowbie Jukes», »Imrin kotiintulo»
ja »Krisjna Mulvaney». Sen sijaan että olisi lähtenyt suoraan kotiin
ajoi hän kaupungille ja tuli liian myöhään kotiin illalliselle, mutta
mukanaan oli hänellä Kiplingin »Suorat kertomukset» ja »Monenlaisia
päähänpistoja».

Lähemmä yhdeksän soitettiin ovikelloa. Blix oli paraillaan Suddhoosin
talossa, jossa hän istui yläkerran huoneessa ja värisi kaivertajan
noitakeinojen aiheuttamasta miellyttävästä kauhusta. Kun ovikello
soi, hypähti hän ylös ja katsoi ympärilleen. Condy Rivers se ei
ollut, sen hän kuuli. Keskiviikko-ilta, — niin, sitten se kai kaiken
mahdollisuuden nimessä oli Frank Catlin, joka tuli käynnille. Hän
oli kaunis näyte piirin nuorista miehistä, jonkinlainen hillitty
Jack Carter; hän tapasi käydä joka neljästoista päivä. Hän tekisi
epäilemättä hämäriä viittauksia viime aikoina viettämästään
irstailevasta elämästä ja kertoisi nauttineensa bromkaliumia. Hän
lavertelisi, olisi tuttavallinen ja mainitsisi häntä etunimeltä niin
usein kuin uskaltaisi, puhuisi lauantaisesta kotiljongista ja tekisi
voitavansa saadakseen hänet nauramaan Jack Carterin epäraittiudelle.
Blix tunsi tyypin. Catlin oli vastaleivottu ylioppilas; mutta toiset
nuoret tytöt, niin vieläpä 25—26 vuoden ikäiset naisetkin kehoittivat
ja hemmottelivat näitä nuoria veitikoita; sellainen puute oli oikeista
aikamiehistä.

»Minä en ole kotona, Victorine», sanoi Blix palvelijattarelle, joka
hänen onnistui pysäyttää eteisessä. Ellei se ollut Frank Catlin, niin
oli se joku muu pitkä poika samaa lajia. Blix meni takaisin Suddhoosin
taloon, rouva Hawksbien ja Mulvaneyn luo mielihyvästä keveästi väristen.

»On vain yksi asia, josta olen pahoillani», sanoi hän Condy Riversille,
kun tämä tuli perjantai-iltana, »ja se on se, etten ennemmin ole
päässyt näiden perille.» Sitten piti hän äkkiä kättään silmien edessä,
niinkuin olisi ollut voimakkaan valon sokaisema, ja käänsi päänsä pois.

»Mikä nyt? Mikä teitä vaivaa?» kysyi Condy.

Blix tirkisti varovasti häneen sormiensa lomitse.

»Ooh», kuiskasi hän, »hänellä on tuo hirvittävä, punainen kravatti.»

»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti.
»Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin
huutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.

Blix piteli korviaan.

»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa
teiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia,
niin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika,
mutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan
mahdottomaksi.»

»No, katsokaa tätä huonetta!» huusi Condy — he istuivat arkihuoneessa
— »teidän ei pidä puhua huonosta mausta. Katsokaa näitä oviverhoja. Ne
ovat keltaiset, jumala paratkoon! Katsokaa tuota keltaista ruusuketta
ja tuota sinistä ruusuketta! Ja noita kipsikuvia tuolla! Te saatte
sellaisia kaupanpäällisiksi jokaisesta kilosta teetä, jonka ostatte.
Ja _tuota_. ja _tuota_. ja _tuota_, valitti hän ja huitoi käsillään
kullatuilla väkipyssyillä koristettuun vesijohtoputkeen päin. »Niin,
ja te puhutte taiteesta! Te puhutte mausta! Kullattuja osmankäämejä.
Kullattuja! No niin, miksipä ei?» Hän väänteli käsiään. »Lapset ovat
onnellisia, ja —»

»Hysh!» keskeytti Blix hänet. »Minä kyllä tiedän, että se on rumaa.
Mutta meillä on kerta kaikkiaan ollut näin, enkä minä tahdo siitä enää
enempää kuulla. Menkäämme mieluummin ruokasaliin. Siellä emme ole ennen
istuneet. Emme ole koskaan olleet oikein luonnollisia täällä.»

He menivät ruokasaliin ja siirsivät pari nojatuolia ulkonemaan.
Siellä he sitten istuutuivat ja katselivat ulos. Kaasua ei vielä oltu
sytytetty. Oli liian varhaista vielä, arvelivat he. Noin kymmenen
minuuttia istuivat he ja katselivat ulos ikkunasta päivän kalvetessa.

Suoraan ikkunan alla vietti maa niin äkkijyrkästi, että lähimpäin
talojen katot olivat jotakuinkin heidän jalkojensa tasalla. Heidän
takanaan luisui kaupunki alas lahdelmaa kohti kattojen, reunusten,
kupoolien ja savupiippujen vieremänä puolihämärän sinisessä usvassa,
josta siellä täällä näkyi vasta sytytetyn lyhdyn välähdyksiä. Sitten
tuli lahdelma. Idässä päin saattoivat he nähdä Vuohisaaren ja koko sen
purjealusten laivaston, joka ankkuroi sisemmällä satamansuussa. Mutta
suoraan heidän ikkunansa edessä nousi Alcaratzin saari äkkijyrkkänä
ja uhkarohkeana meren pinnasta linnoituksista muodostettuine
kolminkertaisine kruunuineen.

Katse seurasi tätä näköpiiriä pohjoiseen ja länteen, kunnes se hitaasti
nousten, nousten, nousten äkkiä juoksi suoraan ylös taivasta kohti
Tamalpaisin huipun kera, tuon hiljaisen purppuranvärisen vuoren, joka
aina tuijotti auringon laskua kohti, niinkuin valtava, tähystävä
sfinxi. Sieltä aleni maalinja niinkuin murtuvan aallonharjan ääriviiva,
vaipuen, luisuen alas kohti Kultaista porttia — lasinvihreänä,
vetisenä, pienenä kapeana virtana vanhan linnan alla. Sitten pysähtyi
katse, tai se liiteli vain, ilman tukea ja estettä, yli äärettömän
viheriän pinnan — avonaisen valtameren.

Tällä hetkellä eivät kuitenkaan seudun ääriviivat lumonneet, vaan
sen värit. Se lepäsi tummassa väriloistossa niinkuin tuomiokirkon
huone. Kaikki oli kuin kiedottu purppurausvaan — linnoituksen
matalista viheriäisistä vallirinteistä alkaen aina Mount Diabloon,
vuorijättiläiseen, joka kohotti kumaran selkänsä lahden toisella
puolella olevien matalampien vuoriharjanteiden takaa. Ilma vaaleni
vähitellen. Valovyö lännessä paloi tummaksi hehkuksi, joka heitti
kuparikiillon yli lahdelman syvän sinen. Matalammat vuoriharjanteet
toisella puolen, Diablo ja taaimmaisena Tamalpais, piiloutuivat
sametinharmaisiin ilmahuntuihin. Ääriviivat häipyivät. Ainoastaan
massat säilyivät ja nekin alkoivat sulautua yhteen. Ilma ja maa ja
kaupungin rakennusryhmät yhtyivät. Ainoastaan tumma hehku oli vielä
jäljellä ja halkoi tuon kaikkea saartavan purppuran kultaisella
säilällä.

»Tuolla tulee laiva», sanoi Blix hiljaa.

Nelimastoinen liukui tyvenesti ulos Kultaisesta portista uiden
kullassa ja purppurassa niinkuin varjo punaisine ja viheriäisine
valopilkkuineen. Sitten liukui sen varjokaari sisään ja katosi
linnoituksen varjoon. Punainen valo oli poissa ja suurmasto, koko
laiva. Keskiyöllä olisi se kaukana mantereesta, keinuen Tyvenen meren
yksinäisillä mainingeilla kuun valkoisessa valossa.

Condy ja Blix istuivat hiljaa, liikahtamatta; he pelkäsivät rikkoa
tunnelmaa. Viisi pitkää minuuttia jäivät he näin istumaan ja näkivät
tähtien syttyvän toisen toisensa jälkeen, sillä välin kun suuri, harmaa
yö laskeutui leveänä ja laajana vuorenhuipulta veden pintaan. Heidän
ei tarvinnut keskustella. Heidän äänettömyydessään ei nyt ollut mitään
painostavaa.

Varovaisesti ja pienin tempauksin käänsi Condy päätään ja katsoi
Blixiin. Hän saattoi nähdä hänet vielä. Hän istui taapäin nojaten
kädet helmassa ja kasvot hiukan vinosti ylöspäin. Tavallisuuden mukaan
oli hän mustiin puettu, mutta hänellä oli yllään iltapuku, joka jätti
kaulan ja käsivarret vapaiksi. Leuan ja kaulan piirteissä ja hartioiden
miellyttävässä pyöreydessä oli jotakin tavattoman sopusointuista — jota
mahdollisesti saattoi tulkita sävelin, vaan ei sanoin. Hänen hiuksensa
häämöittivät niinkuin heikosti loistava usva. Hänen silmiensä väriä ja
poskiensa rusoa saattoi vain aavistaa, niinkuin pieniä tähtiä, jotka
katoavat, kun kiinnittää katseensa niihin. Ja Condysta tuntui, että
hänestä virtasi jotakin sanomatonta, jotakin, jota saattoi tajuta vain
mystillisellä kuudennella aistilla ja joka heräsi vain tällaisina
hiljaisina hetkinä. Milloin se oli kuin hillitty valoloiste, milloin
melkein kuin huomaamaton tuoksu, milloin taas kuin näkymätön heilahdus
eetterissä, vaikutus, aistimus vain.

Oli niinkuin hänen raikas suloutensa, hänen puhdas ja kirkas
naisellisuutensa olisi ottanut erikoisen muodon, muodon, jota hänen
tavalliset aistimensa olivat liian karkeat tajuamaan. Vain vissi
epämääräinen hellyys hänessä virtasi ulos kohtaamaan ja vastaanottamaan
tuota näkymätöntä, joka kuitenkin siellä oli; eikä tämä hellyys
koskenut vain häntä, vaan kaikkea hyvää koko maailmassa. Hän oli usein
tuntenut jotakin samantapaista kuullessaan soittoa. Blixin hyvyys
ja kauneus herätti hänessä kaiken sen, mikä hänessä parasta oli,
ajatteli hän. Ja hän oli vain yhdeksäntoistavuotias. Äkkiä paisui hänen
sydämensä, hänen kurkkuaan kuristi ja hänen silmiään kirveli.

»Tiedättekö, Blix, mitä minä toivoisin», sanoi hän melkein kuiskaten;
»toivoisin olevani parempi ihminen kuin olen.»

»Sen toivominen on alku siksi tulemiseen, ettekö usko sitä, Condy?»
vastasi hän ja käänsi käden varassa olevat kasvonsa häneen.

»On ikävää», jatkoi Condy, »että kun todellakin haluaa toimia oikein ja
moitteettomasti ja tuntea hienosti ja ajatella jalosti, ettei siiloin
oma olento ota mukautuakseen sen mukaan. Saattaa kyllä hetkisen luulla
että niin on laita, mutta on niin tavattoman vaikeata pysyttää se!»

»Niin, luonnollisesti, Condy, siinähän se juuri on, että siitä on
pidettävä kiinni. Niin se on, ansaitsee olla hyvä, kun vihdoinkin
tulee siksi; ettekö usko niin olevan? Se on kestävyys, joka tekee
voimakkaaksi niin, että hyvyys on jonkin arvoinen. Mitä hyötyä on
heikon miehen hyvyydestä? Kun hyvyys on parempi kuin itse onkaan?
On oltava yhtä voimakas kuin hyvä. Ne, jotka kykenevät toimittamaan
jotakin hyvyydellään, ovat sitä oikeata lajia. Se on ainakin minun
mielipiteeni.»

»Niin, siinä on perää. Kyllä, siinä on perää.» Ja hetkisen kuluttua hän
sanoi: »Minä pelasin kuitenkin korttia maanantaina, Blix, vaikka olin
luvannut olla pelaamatta.»

Blix oli kauan vaiti. Mutta kun hän vihdoin vastasi, oli hänen äänensä
tyyni. »No niin. Olen iloinen siitä, että kerroitte sen itse minulle.»
Sitten hän lisäsi: »Ettekö voi olla pelaamatta, Condy?»

»Olla pelaamatta? Voin — kyllä, luonnollisesti — ooh, Blix, minä
olen toisinaan täydessä kapinassa itseäni vastaan. Te ette tiedä
millaista se on. Nuori tyttö ei tietenkään voi käsittää mikä vetovoima
pelillä on; se on aivan kuin joku valta. Sen laita ei ole kuin muiden
asiain, niitä voi paremmin — mutta uhkapeliin nähden on minussa kuin
toinen olento, ja se tekee mitä tahtoo kysymättä _minulta_. Mutta
minä ponnistan nyt todellakin. En ole sen jälkeen korttiin koskenut,
vaikka totta totisesti siihen on tilaisuutta ollut. Tämä kortti-asia,
katsokaa, on vain erityinen puoli klubielämää, meidän elämäämme
kaupungissa, niinkuin juominen ja — muut paheet. Jos minä eläisin
toisissa olosuhteissa tai jos minä en olisi missään tekemisissä
täkäläisen seuran kanssa, Sargeantin ja muiden, niin olisi toinen asia;
olisi paljon helpompi, luulen.»

»Mutta miehellä pitäisi olla voimaa olla oma itsensä ja hallita
itseään, olipa hän sitten missä tahansa. Oikea mies, Condy, on
mielestäni paras ja kaunein mitä maailmassa on.»

»Minun mielestäni se on kelpo nainen.»

»Niin, minä katson kai asiaa naisen kannalta, mutta minusta on oikea
mies — mies, joka on voimakas kaikin tavoin — suurin kaikesta mitä on.
Me naiset rakastamme nyt kerta kaikkiaan miehuullista voimaa. Oikealle
miehelle saatamme melkein antaa kaikki anteeksi.»

Condy ei heti vastannut, ja sillä välin sai Blix ajatuksen, joka heti
kypsyi päätökseksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Aurinko oli laskenut;
tunnelma oli häipynyt; he olivat nähtävästi puhuneet asian loppuun.
Blix nousi sytyttämään kaasun. »Tahdotteko luvata minulle jotakin,
Condy?» sanoi hän. »Mutta vain siinä tapauksessa että itse haluatte.
Lupaatteko ilmoittaa minulle joka kerta, kun olette pelannut?»

»Kyllä, sen uskallan teille luvata!» huudahti Condy. »Ja sen lupauksen
pidän.»

»No, luetaanpa nyt sitten tuo kertomus — tai se, mitä teillä on siitä
valmiina.»

He vetivät tuolinsa ruokapöydän luo, jolla oli valkoreunainen sininen
flanelliliina, ja Condy avasi käsikirjoituskäärönsä ja luki mitä hän
oli kirjoittanut. Se miellytti Blixiä, ja hän huomasi, niinkuin Condy
oli arvannut, jokaisen »hyvän kohdan». Hän oli melkein huutamaisillaan
ihastuksesta, kun Blix keskeytti hänet:

»Luulisi melkein, että te itse olette ollut sukeltaja tai ainakin
seurustellut sukeltajain kanssa. Pikku piirteet ovat vaikuttavat;
olette käyttänyt niitä oivallisesti. Mutta kuulkaapa nyt, Condy! Olen
saanut ajatuksen. Saammepa nähdä mitä siitä sanotte. Elkää antako
kertomuksen loppua siihen, että sukeltaja tulee ylös ja jättää tytön
sinne. Se kuuluu myös kertomukseen, luonnollisesti, mutta sitten
pitää hänen tulla takaisin monen vuoden perästä, kun hän jo on vanha
mies. Sen voitte kyllä käsitettäväsi selittää. Antakaa hänen sitten
sukeltaa meren pohjaan vielä kerran katsomaan tyttöä, mutta ei enää
koskaan tulla ylös — mitä? Eikä lukijan tarvitse tietää tuliko hänelle
tapaturma vai jäikö hän vapaaehtoisesti.»

Condy päästi riemuhuudon ja löi polveaan. »Te olette maailman kahdeksas
ihme, Blix! Se on suurenmoista, se on loistavaa! Kuulkaa —», hän
katseli häntä uteliaasti. — »Teidän pitäisi todellakin itse antautua
kirjoittamaan.»

»Se ei juolahda ikinä mieleenikään», sanoi hän päättävästi. »Minä pysyn
laulussani ja olen tyytyväinen siihen. Mutta muistakaa nyt, että ette
anna Timesille kertomusta. Ainakaan ei missään tapauksessa ennenkun
olette kokeeksi käyttänyt sitä tuossa — Riemukustannusliikkeessä.»

»Elkää pelätkö!» äyhkäisi Condy pilkallisesti. »Siitähän tulee parasta
mitä milloinkaan olen kirjoittanut.»

Vähän myöhemmin kysyi hän hiukan arasti: »Onkohan talossa jotakin
syötävää?»

»Minä en ikinä ole nähnyt moista miestä!» huudahti Blix. »Teillä sitten
on aina nälkä.»

»Minusta on mieluista syödä», myönsi hän.

»No niin, hankinpa teille vähän simpukoita mayonnaisissa», ehdotti
Blix, »kelpaako?»

Condy pyöritti silmiään. »Sanotteko simpukoita mayonnaisissa, niinkö?»
Ja hän selitti juhlallisesti: »En ole ikipäivinäni saanut niin monta
simpukkaa, kuin olisin halunnut syödä.»

Blix meni keittiöön laittamaan mayonnaisia, ja Condy meni mukaan. He
söivät simpukkansa siellä yhteen menoon; Condy istuen pesupenkillä
lautanen polvellaan.

Condylla oli tapana temmata itselleen joku ulottuvissa oleva esine ja
tarkastella sitä, niinkuin näytti suuresti mielenkiintoisena, samalla
kun hän jatkoi keskustelua. Tällä kertaa oli se aamulehti, jonka
Victorine oli jättänyt keittiön pöydälle. Hän oli milloin ottanut sen
käteensä, milloin pannut sen pois ja väliajoilla katseineen liukunut
läpi palstojen otsa rypyssä, tietämättä mitä näki. Nyt näkyi hän äkkiä
kiintyvän johonkin ja luki ääneen.

»Yksityistä. Nuori nainen, 31 vuoden vanha, perehtynyt taloustoimiin,
haluaa tutustua kunnioitettavan keski-ikäiseen herraan. Jos
molemminpuolinen mieltymys herää, avioliitto. Vastas merkittynä
_K.D.B._. tämän lehden konttoriin.»

»Hm», huomautti hän, »tässä K.D.B:ssä ei ole mitään arveluttavaa,
hänellä on rohkeutta sanoa itseään nuoreksi 31 vuoden vanhana. Lyönpä
vaikka vetoa, että hän on taitava taloudenhoitajatar. Aivan oikein.
K.D.B. ei ole löytänyt mitä on toivonut, sentâhden tiedustelee hän.»

»Haluaisin tietää», mumisi Blix, »mitä lajia ne ihmiset ovat, jotka
panevat lehtiin tällaisia ilmoituksia. Niinkuin nyt K.D.B., kenen
luulette hänen olevan?»

»Hän ei ole pahimpia», vakuutti Condy. »Minä näen niin monta heistä
tuolla toimistossa. Enimmäkseen ovat he suorasukaisia, käytännöllisiä
ihmisiä, jotka tietävät mitä tekevät; tavallisesti vanhemmanpuoleisia
naisia — noin kolmenkymmenenyhden vaiheilla; nuoruuden hullutukset ja
haaveet heittäneitä — he tahtovat kernaasti saada oman kodin.»

»Lukekaa muutamia vielä», pyysi Blix. Condy jatkoi: »25 vuoden vanha
nuorimies, levollinen ja lemmekäs luonne, hienosti sivistynyt ja
hyvässä asemassa oleva, pyrkii nuoren ja hyvän kasvatuksen saaneen
nuoren naisen tuttavuuteen. Rehelliset tarkoitukset. Mc B. Sanomalehden
konttori.»

»Ei, häntä en voi kärsiä», sanoi Blix. »Hän on liian — liian hienosti
koristeltu, tämä Mc B.»

»Hän ei kai sovi K.B.D:lle, vai kuinka?»

»Hänkö? Hän tekisi hänet hirveän onnettomaksi.»

»Leskimies, kahden lapsen isä, luonteeltaan kodikas, haluaa
kirjevaihtoon kunnollisen, lempeäluonteisen naisen kanssa, joka
suostuisi olemaan äidin sijaisena hänen molemmille lapsilleen.
Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty K.T.I. vastaanotetaan tämän
lehden konttorissa.»

»Siitä ei ole K.D.B:lle, se on selvää», päätti Blix. »Ajatella vain
tuota: ’Avioliitto mahdollinen!’ Se on korskea herra. Hän on varmasti
jo aikoja sitten kuluttanut lapsenkenkänsä. Olen vakuutettu siitä,
että hän tahtoisi saada K.D.B:n lämmittämään sukkansa ja että hän on
suunnattoman kärttyinen ja vaativa. K.T.I. on luonnollisesti lyhennys
sanasta kotityranni. Hänet hyljätään.»

Seuraavat pari kolme ilmoitusta luki Condy itsekseen huolimatta Blixin
huomautuksista.

»Se on alhaisesti teiltä, Condy! Minä tahdon kuulla mitä siellä vielä
on.»

»Kuulkaa!» huudahti Condy. »Tässä on eräs K.D.B:lle sopiva. Kas, ylkä
tulee. Kuulkaa nyt.»

»Nuorimies, kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, raitis ja työteliäs,
ent. merikapteeni, haluaa tutustua kunnioitettuun nuoreen naiseen,
joka kykenee hoitamaan kotia. Avioliitto mahdollinen. Vastaus merkitty
’Kapteeni Jack’ tämän lehden konttoriin.»

»Olen varma siitä, että hänellä on puujalka!» sanoi Blix. »Ettekö voi
nähdä kuinka se pistää rivien välistä esille. Ja hän asuu pienessä
talossa lahdelman rannalla yksin papukaijansa kanssa —»

»Ja valmistaa oivallisen todin joka ilta.»

»Ja polttaa tupakkaa pitkällä liitupiipulla.»

»Hän pureksiikin tupakkaa.»

»Niin, eikö ole ilkeätä, että hän on niin sikamainen. Se vasta haisee!
Mutta K.D.B. saa sen kyllä pian pois.»

»Niin, hän on juuri oikea mies K.D.B.lle.»

»Sallimuksen ohjaus», ratkaisi Blix. »Nuo molemmat ovat luodut toisiaan
varten. Katsokaahan, K.D.B. on taitava talousihminen ja etsii arvoisaa
keski-ikäistä herraa. Kapteeni Jack on arvokas keski-ikäinen herra ja
etsii naista, joka kykenee hoitamaan kotia. Minulla on selvä tunne
siitä, että he sopivat toisilleen. Jos he ymmärtävät omaa parastaan,
niin kirjoittavat he heti toisilleen.»

»Mutta _te_ haluatte olla läsnä, kun he ensi kerran kohtaavat
toisensa», sanoi Condy.

»Emmekö voi laittaa niin, että asia tulee järjestetyksi?» kysyi Blix.
»Meidän täytyy saada ne kaksi viedyksi yhteen; meidän täytyy auttaa
heitä jollakin tavalla.»

Condy löi pöytään ja hyppäsi alas.

»Minä kirjoitan heille!» huusi hän.

»Kirjoitan K.D.B.lle kapteeni Jackin nimessä ja kapteeni Jackille — — —»

»K.D.B:n nimessä», jatkoi Blix haltioituneena päähänpistosta.

»Ja annan kapteenin ehdottaa hänelle ja hänen ehdottaa kapteenille
kohtausta», lisäsi Condy. »Ja sitten menemme me itse myös paikalle ja
katselemme heitä ilman että he aavistavat mitään.»

»Mutta miten me tunnemme heidät. Ja miten he tuntevat toisensa. Nehän
ovat aivan vieraita toisilleen.»

»Annamme heidän käyttää vissiä kukkaa. Niin tehdään aina tällaisissa
tapauksissa. Se on varsin helppoa. Mutta niin pian kuin he alkavat
keskustella, täytyy heidän luonnollisesti huomata, ettei kumpikaan
heistä ole kirjoittanut.»

»Niin, kyllä, mutta siitä he eivät välitä.»

»Ei — hehän juuri haluavat tavata toisiaan. He ovat meille kiitolliset
avunannosta.»

»Siitä tulee suurenmoinen huvinäytelmä!»

»Huvinäytelmä! Siitä tulee kerrassaan draama. Vain sen vuoksi jo, että
me asetamme sen näyttämölle ja että se on totta kaikki tyyni. Pankaamme
se täytäntöön.»

Blix juoksi kamariinsa ja toi sieltä kirjoitusvehkeet. Condy tutki
kriitillisesti kirjoituspaperia.

»Se on liian komeaa, tämä. K.D.B. ei sinä ilmoisna ikänä käyttäisi
irlantilaista palttinapaperia! Kiilloitettu siniraitainen, jossa
on pääskynen kulmassa, on sopivampaa. Nyt kirjoitan minä kapteenin
puolesta ja te kirjoitatte K.D.B:n puolesta.»

»Mutta missä me annamme heidän tavata toisensa?» Tämä oli tärkeä kohta.
He ajattelivat kiinalaista ravintolaa, espanjalaista toria, Lotan
kaivoa, Käsityöläisyhdistyksen kirjastoa, niin, vieläpä katolilaista
tuomiokirkkoakin, mutta he eivät voineet sopia yhdestäkään noista
paikoista.

»Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Lunan ravintolasta?» kysyi
Condy. »Se on sitten hiljainen paikka! Siellä syödään parhaiten
espanjalaiseen tapaan; keskellä latinalaista neliötä; tyven pieni
vanhanaikainen ravintola suuressa kellarissa, säädyllinen kuin hauta.
Minä olen ollut siellä vain kerran. Annamme heidän kohdata toisensa
siellä kello seitsemän iltasella. Siihen aikaan ei siellä ole yhtä
ihmistä. Ravintolassa ei ole suurta liikettä ja se suljetaan kello
kahdeksan, niin että me voimme mennä sinne ja syödä päivällistä kuuden
ajoissa ja olla siellä, kun he tulevat.»

Sitten ryhtyivät he kirjeitä kirjoittamaan.

»Asia on nyt niin», sanoi Condy, »että meidän on saatava kirjeet aivan
luonnollisiksi. On ihmisiä, jotka heti vetäytyvät pois, jos aavistavat
pienintäkään petosta. Teidän on kirjoitettava ei niinkuin _te itse_
tahtoisitte sen kirjoitetuksi, vaan niinkuin hän tahtoisi. Se on
taidetta, jonkinlaista runoilemista, ymmärrättehän. Meidän täytyy
kuvitella määrättyä luonnetta ja antaa ajatusjuoksun ja sanonnan
sopeutua sen mukaan. Minä tarkoitan, että sen on oltava luonnollista.
Tuossa on nyt ensin K.D.B. Hyvä. Hän on ennenkaikkea järjestyksen
ihminen. Hän on arkamaisen tarkka puhtauden ja järjestyksen suhteen
ja mahtava selvästä, virheettömästä ja 'hienosta' kielestään.
On varma, että hän käyttää puolihansikkaita ja on innostunut
ruumiinpoltto-asiaan. Oletetaan. Mitä kapteeni Jackiin tulee, niin
on hänellä hirvittävä bassoääni, tuollainen vov-vov-vov, eikö niin?
Ja mahtavat turpajouhet; ja sitten hän sanoo: 'Vielä kerran!' ja
'Anna hurista!' Hän on syvä-ääninen, suuri mies ja erittäin kohtelias
naisille: Ooh, hän on mies, saakelinmoinen mies, kaunista sukupuolta
kohtaan, tämä kelpo kapteeni.»

Useamman epäonnistuneen yrityksen jälkeen saivat he vihdoinkin
valmiiksi seuraavat kaksi kirjelmää, jotka Condy samana iltana pisti
kirjelaatikkoon:

 »Kapteeni Jackille!

 Suuresti kunnioitettu herra!

 Minä olen suurella myötätunnolla lukenut teidän yksityisen
 ilmoituksenne The Timesissä. Minulle olisi mieluista tehdä lähempää
 tuttavuutta Teidän kanssanne. Osaan lukea rivien lomitse ja olen
 saanut kumoamattoman varmuuden Teidän oikeamielisyydestänne ja
 arvokkuudestanne. Luulen voivani empimättä myöntää Teille suullisen
 keskustelun. Te voitte tavata minut Lunan ravintolassa ensi
 maanantai-iltana täsmälleen kl. 7. Tunnusmerkkinä on minulla kimppu
 valkoisia papinkukkia ja odotan, että Teillä on samanlainen kukka
 nutun pielessä.

 Toivoen että nämä rivit tapaavat Teidät terveenä olen

                                               Teidän nöyrä
                                                _K.D.B._.»


»Neiti K.D.B:lle!

Korkeasti kunnioitettu Neiti!

Teidän kaino ja pidättäytyvä kuvauksenne omasta luonteestanne ja
persoonallisista eduistanne saa minut uskomaan että minä teissä
löytäisin miellyttävän toverin elämän tiellä. Olen pitävä suurena
kunniana ja suosiona, jos Te suvaitsisitte myöntää persoonallisen
kohtauksen. Ensi tulevana maanantaina säntilleen kl. 7 iltasella tulen
Lunan meksikkolaiseen ravintolaan. Nöyrä ja harras toivoni on tavata
Teidät siellä. Se on hiljainen ja säädyllinen paikka. Minulla on
nutunpielessä valkoinen papinkukka ja pyydän Teitä pitämään kädessänne
vihkon samoja kukkasia.

                                 Alati Teidän nöyrin palvelijanne
                                         Kapteeni _Jack_.»

Blix oli niin huvitettu tästä jutusta, että hän vielä kaiken lisäksi
seurasi Condya alas kirjelaatikolle ollakseen oikein varma, että
kirjeet tulivat varmasti lähetetyiksi. Condy voisi unohtaa kaikki
tyyni, heti kun joutui oven ulkopuolelle.

»Kunpa ne nyt vaikuttaisivat», huudahti hän, kun kansi paukahti kiinni
ja kirjeet katosivat. Mutta Condy tunsi itsensä äkkiä kummallisen
alakuloiseksi ja tyytymättömäksi koko asiaan.

»Oi, kunpa emme sentään olisi sitä tehneet! Kunpa emme olisi sitä
tehneet!» huusi hän kauhistuneena. »Nyt olemme hienosti kiinni.»

Yhä pahojen aavistusten painamana seurasi hän Blixiä takaisin tämän
ovelle, jossa hän sanoi hyvää yötä.

Blix ei mennyt heti levolle vaan poikkesi isänsä luo, jonka hän tapasi
paraillaan täydessä työssä korjaamassa schwarzwaldilaiskelloa, jonka
hän oli purkanut sadoiksi kappaleiksi väittäen siinä olevan jonkun vian
— se edisti.

Blix istahti matolle hänen eteensä. »Kuules, isä,» sanoi hän, »silloin
kun sinä 60-luvulla ensin tulit tänne ja kaivoit kultaa, pelasitko
silloin pookeria?»

»Minäkö? Pelasin totta totisesti. Siihen aikaan ei meillä ollut muuta
millä olisimme huvitelleet.»

»Tahtoisitko opettaa minulle sitä?»

»Haluatko sinä sitä oppia?»

Herra Bessemer pani kellon esiliinaansa ja tuijotti tyttäreensä. Mutta
Blix selitti hänelle syynsä.



VI.


Lauantaina oli Blix aikonut mennä pitkälle kävelyretkelle
linnoitukselle päin. Mutta kun hän aamiaispöydässä paraillaan tuumaili
ottaako mukaansa Howardin vai Dettenin, vaiko ehkä mieluummin jonkun
Kiplingin kirjoista, tuli pikalähetti tuoden kirjeen Condylta.

»Kaikki on menetetty», kirjoitti tämä. »Minä olen saanut
ptomaimnyrkytyksen eilen iltaisesta simpukkamayonnaisista ja saan maata
vähintäin neljätoista päivää. Minulla on ollut kauhea yö. Ettekö voisi
pistäytyä täysihoitolassa iltapäivän kuluessa? Silloin on äiti kotona.»

»Ptomainmyrkytys!» Sehän on kauheaa. Tohtori oli siis ollut siellä!
Blix päätti siirtää kävelyretken ja heti mennä rouva Riversin luo
kuulemaan kuinka Condy voi.

Hän meni portaita alas jo kymmenen ajoissa — ja siellä tapasi hän
Condyn nousemassa portaita ylös, pyöräilypuvussa ja savuke suussa.

»Olen yhdentoista dollarin omistaja!» huusi tämä hilpeästi hänelle.

»Minä luulin teillä olevan ptomainmyrkytyksen!» vastasi Blix
harmistuneena.

»Joutavia! Niin, tohtori sanoi; hän puhuu kukkaronsa puolesta. Se
olikin vain jonkinlaista vatsatautia; nyt se on ohi. Minä olen terve
kuin kala — ja minulla on yksitoista dollaria taskussa. Menkäämme ulos
nauttimaan elämästä.»

»Eikö teidän ole mentävä toimistoon?»

»Siellä ei kukaan minua odota, luulinhan että tulisin sairaaksi;
soitin siis sinne, ja he sanoivat, ettei se tee mitään; he saattoivat
hyvin selviytyä ilman minua. Minulla on yksitoista dollaria taskussa
ja meillä on kolme säteilevän ihanaa vapaapäivää käytettävänämme:
lauantai, sunnuntai ja maanantai! Mitä me teemme? Mitä meidän on
tehtävä tullaksemme pelastetuiksi? Meidän avioliittosuunnitelmamme
ei ole toteutettavissa ennen maanantaita. Sinne on vielä pitkälti.
Teemmekö retken kiinalaiskaupunkiin, ravintolaan vai satamaanko
uudestaan? Voimme ehkä saada perämiehen kutsumaan meidät aamiaiselle
hylkeenpyytäjälaivaan. Tai» — Condy huomasi erään kalakauppiaan, joka
juuri pyörähti kulmasta vaunuineen — »voimmehan mennä kalastamaan.»

»Niin, simpukoita esimerkiksi.»

Mutta Condy jatkoi: »Lähtekäämme kalastamaan, Blix.»

»Minne?»

»En tiedä. Missä muut ihmiset täällä ympäristöllä kalastavat. Ainakin
sinne, missä on vettä.»

»Onko mahdollista?» kysyi Blix mitä suurimmalla kummastuksella. »Minä
olen aina luullut, että te kalastatte takapihalla tai mahdollisesti
arkihuoneessa.»

»Olkaa nyt kiltti!» sanoi Condy. »Te nyt sitten aina pilailette.
Malttakaas kun mietin — malttakaas...» Hän rypisti otsaansa ja pyyhkäsi
hiuksensa ylös. Sitten löi hän polveensa.

»Tulkaa nyt!» huudahti hän. »Nyt sen keksin!» Hän oli jo puolivälissä
portaita, kun Blix kutsui hänet takaisin.

»Jättäkää se minun huolekseni», pyysi Condy hartaasti. »Luottakaa vain
minuun — tai eikö teitä haluta?» kysyi hän loukkaantuneena.

»Haluta! — Kyllä, sen taivas tietäköön. Mutta —»

»Hyvä, tulkaa sitten!»

He nousivat kaupungin alapäähän menevään raitiovaunuun.

»Minulla on pari haljennutta merenruoko-ongenvapaa», selitti Condy,
sillävälin kun he pikajunan nopeudella luisuivat alas jyrkkää
Washington-Streetiâ. »Siitä on monta vuotta kun niitä viimeksi käytin —
siihen aikaan me vielä asuimme idässä. Mutta se on käsin tehtyä työtä,
ensiluokkaista. Muut osat vehkeistä puuttuvat, mutta sitä parempi.
Varustusten tulee olla sitä mukaa kuin kalastammekin.»

»Kuinka niin?»

»En itsekään vielä tiedä, mutta pian minä sen selville saan.»

Hän vei hänet Market-Streetin varrella olevaan kaupungin hienoimpaan
urheilutarpeiden kauppaan. Siellä oli kokonainen maailma sellaisenaan
täynnä kiusauksia, joita oli mahdoton vastustaa. Pitkiä rivejä
metsästyskiväärejä, joiden kaksoispiiput muistuttivat urkujenpiippuja;
suuria nippuja ongenvapoja, forellia ja lohia ja ahvenia varten;
kiukkuisia eri kaliberia olevia revolvereja aina Arizona-ratsuväen
44 millimetrin miehentappajiin; metsästyspuukkoja ja tikareja ja
miekkasimia, solevia kuin teräsruoskat; Winchester-kiväärit seisoivat
kärsivällisesti riveissä kaapeissaan ja odottivat puolitorkuksissa
vissiä komentohuutoa; niillä oli karski vastauksensa valmiina. Siellä
oli parvittain kummallisia kaikenvärisiä ja -vivahteisia kärpäsiä,
ruskeita, harmaita ja mustia, harmaanruskeita, harmaanmustia, joissa
siellä täällä oli loistavan punainen täplä; teloja siimoineen,
sormenpaksuisiksi punottuja sätkyttelevän kampelan vedestä vetämistä
varten tai vaaleanviheriöitä hämähäkin verkkoja, jonka hyvin
kasvanut rautakala helposti voisi repiä. Koukkuja, taljoja, painoja,
kielukkeita, tuulaimia, panoksia, kranaatteja, kaikkia urheilijaa
houkuttelevia tavaroita, jotka tuovat mieleen yksinäiset kalliotörmät,
hirven vesipaikat suolakorvessa, tunturivedet ja pienen peltopyyn maat
ja autiot suot, joissa vain siellä täällä vilisee puro tai vilahtaa
lammikko kylmänä harmaata syystaivasta vasten.

Muuan kauppa-apulainen tuli heidän luokseen, ja Condy ilmoitti mitä hän
halusi.

»Minä aion lähteä kalalle — me aiomme lähteä kalalle. Pitäisi olla
sellainen paikka, johon voisimme lähteä ja palata takaisin samana
päivänä, ja jossa on kunnollisesti täysin kasvaneita kaloja — ei
poikasia.»

Nyt seurasi viehättävä puolituntinen; rakastettavampaa kauppa-apulaista
ei ole koskaan ollut olemassa. Oli aivan kuin hänen elämänsä ainoana
päämääränä olisi ollut, että Condy ja Blix pääsisivät kalastamaan
ja saisivat hyvän saaliin. Kansa sai odottaa hänen aprikoidessaan,
tehdessään ehdotuksia, antaessaan hyviä neuvoja ja pohtiessaan
mahdollisuuksia. Hän sanoi heille minne heidän oli ohjattava tiensä,
millä junalla heidän piti palata kotiin ja kenen puoleen heidän
oli käännyttävä siellä. He eivät voineet päästä matkaan ennenkun
maanantaiaamuna, mutta he olisivat taas takaisin ennen tuota
kohtalokasta klo 7 ip.

»Kysykää vain herra Richardsonia», sanoi kauppa-apulainen, »minä annan
teille korttini. Hän saa teidät kyllä sijoitetuksi. Saattaa käydä niin,
että siitä paikasta, joka tänään on A numero 1, ei huomenna voi ottaa
ainoatakaan kalaa.»

Condy antoi Blixille sysäyksen, kun heidän opastajansa meni noutamaan
käyntikorttinsa.

»Kuulitteko te?» kuiskasi hän. »Ei sanota pyydystää kalaa, vaan _ottaa_
se; se on teknillinen sanonta.»

Sitten ostivat he vehkeensä: pari halpaa telaa ja siimoja kielukkeineen
ja kohoineen, valikoiman kärpäsiä rakastettavan kauppa-apulaisen
neuvon mukaan ja pienen, sievän vihreäksi maalatun tinalaatikon, jonka
kannessa oli oivallinen kullattu nieriäinen, suolattuja peltovariksia
sisältävän kulhon lisäksi, joita kärpästen ohella oli käytettävä
varasyöttinä. Peltovarikset piti Blixin ostaa asuntonsa lähellä
olevasta pienestä kalakellarista.

»Mutta», sanoi kauppa-apulainen, »teillä pitää olla lupa kalastaa
siinä järvessä. Oletteko te suhteissa vesitoimistoihin? Teillä on ehkä
osakkeita yhtiössä?»

Condy vaaleni, ja Blix veti henkeään. He katsoivat toisiinsa. Siinä he
nyt olivat.

»Niin, niin», sanoi tämä ylevä olento, joka seisoi paitahihasillaan
tiskin takana, »voittehan nyt koettaa. Ja ellei käy, niin tulkaa vain
minun luokseni; kyllä me teidät jonnekin saamme sijoitetuksi. Mutta
San Andreas-järvi on ollut hyvässä huudossa viime viikkojen kuluessa
— sieltä on otettu muutamia tavattoman suuria lohenmulloja. Olisipa
ikävä, jos ette te pääsisi sinne.»

Nyt riippui kaikki tuosta luvasta. Vasta kun koko retkisuunnitelma
huojui, ymmärsivät Condy ja Blix oikein kuinka korkealle he olivat
toiveensa jännittäneet.

»Kyllä se onnistuu», sanoi heidän ystävänsä tyynnyttäen. »Olisipa
helkkari, ellette voisi saada sitä sille kortille. Jos saatte
otetuksi oikean lohenmullon, niin ilmoittakaa minulle, niin panen
sen sanomalehteen. Minä toimitan ’Metsästys ja kalastuspalstaa’ The
Pressissä», lisäsi hän niskaansa nykäisten.

Iltapäivällä, kun Blix istui kotona suuressa odotuksen jännityksessä,
sai hän Condyltä uuden sähkösanoman: »Tilanne selvä. Rajaton lupa.
Elkää unhoittako peltovariksia!»

Oli tarkoitus että Condy tulisi sunnuntai-iltapäivänä sopimaan asiasta
lopullisesti Blixin kanssa. Mutta kävikin niin, että hän näyttäytyi jo
lauantai-iltana.

Hän oli istunut kerhon kirjastossa ja kirjoittanut uutta loppua
sukeltajakertomukseensa, ja juuri kun hän oli valmis, tuli Sargeant.

»Heipä hei, vanha poika, istutko sinä täällä ihan ypöyksinäsi. Tule
mukaan saamaan savuke. Hendrich ja Hands tulevat tänne tunnin kuluttua.
He pyysivät, että minä koettaisin saada sinut käsiini.»

Condy liikahti hermostuneesti tuolilla. Hän ymmärsi mikä tarkoitus oli.
Hänellä oli kyllin rahaa tänä iltana, ja vihamies oli silmänräpäyksessä
valpas. Kannukset kylkeen ja ruoskaa selkään. Siinä seisoi Sargeant,
klubimestari, hyvin säilynyt kolmikymmenvuotias, kieltämättä
hieman kyynikko, mutta sukkela veitikka joka tapauksessa ja Condyn
hyvä ystävä. Mutta sielunsa silmillä näki Condy edessään nuoren,
yhdeksäntoistavuotiaan tytön, puoleksi lapsen, puoleksi naisen; näki
kuinka hyvä hän oli, näki vilaukselta hänen naisellisen hienoutensa,
kauneutensa ja voimansa. »Mihin kelpaa heikon miehen hyvyys?» oli hän
sanonut ja katsonut häneen.

»Arvelen, että voimme järjestää pienen pelikunnan täällä tänä iltana»,
ilmoitti Sargeant hyvänsävyisesti hymyillen.

Condy puri huultaan. »Minä tulen pian», sanoi hän. »Odota hetkinen».
Hän juoksi portinvartijan luo ja sai lähetetyksi pikaviestin Blixille —
kolmannen sinä päivänä:

»Saanko tulla heti? On tärkeä asia. Lähettäkää minulle pari sanaa
tuojan mukana!»

Kolmen neljännestunnin kuluttua oli hänellä Blixin vastaus ja hän
juoksi portaita alas samassa kun Hendrich Ja Hands nousivat hissiin.

Nyt istui Condy Bessemerin ruokasalin ulkonemassa ja selitti Blixille
minkä tähden hän oli tullut.

»Teitte oikein!» sanoi hän. »Te olette aina tervetullut ja milloin
tahansa, kun te — kun te huomaatte sen tarpeelliseksi.»

»Toisinaan menen niin pitkälle, Blix», tunnusti hän alakuloisena ja
syvällä itsensähalveksimisella, »että kun en voi saada ketään pelaamaan
kanssani, niin asetun minä pelaamaan kuviteltujen pelitoverien kanssa
ja seurustelen heidän kanssaan saadakseni vain pitää kortteja sormieni
välissä ja kuulla niiden kahisevan. Hyi! Minä häpeän itseäni.»

Sunnuntaina tuli Condy illalliselle tapansa mukaan. Illallisen jälkeen,
perheen hajaannuttua ja Victorinen mentyä pois, ryhtyivät he kalaretken
valmistushommiin. Blix täytti eväsvasun; voileipiä, »premie-liikkiötä»,
niinkuin Condy tapasi sanoa, kovaksi keitettyjä munia, oliivimuhennosta
ja pullo punaviiniä.

Condy riisui nuttunsa ja askaroi hermostuneesti kalastustarpeiden
kanssa, purki siimat puolista ja keri ne vapoihin, kiinnitti polot
ja sitoi kärpäset kielukkeisiin koko ajan polttaen savukettaan ja
kasvoillaan ylen ankara ilme. Hänen onnistui sotkea siimat, saada
koukut pöytäliinaan, pudottaa melkein näkymättömät silkkirihmat
lattialle ja kiinnittää polot kielukkeisiin, sen sijaan että olisi
kiinnittänyt ne siimoihin. Lopulta täytyi hänen pyytää Blixiä avuksi;
tämä selvitti siimat kärsivällisyydellä, joka tuntui Condystä melkein
yliluonnolliselta.

Kello yhdeksän ajoissa kysyi tyttö häneltä painokkaasti: »Tiedättekö
kuinka varhain meidän on noustava ylös, jos mielimme saada kahvia ja
ehtiä seitsemän junalla? Viimeistään neljännestä vailla kuusi; ja
teidän täytyy nousta vielä varemmin, sillä teillä on pitempi matka.
Te voitte kernaasti tulla tänne ja murkinoida — mutta — kuuletteko te
— kuuletteko ollenkaan? — teidän on oltava täällä puoli seitsemältä.
_Kuuletteko_, Condy? Sitten menemme yhdessä asemalle. Elkää vain
unhottako ottaa vapoja mukaan!»

»Minä pukeudun pyöräilypukuuni!» selitti Condy, »ja otan sellaisen
kaulaliinan kuin golfpelaajat pitävät.»

»Ei», selitti Blix, »sitä en tahdo. Teidän on pukeuduttava huonoimpiin
vaatteisiinne, mutta pitäkää sentään huoli siitä, että näytätte
jotakuinkin arvokkaalta. Mehän aiomme mennä paluumatkalla Lunaan,
ettekö muista. Ja menkää nyt kotiin ja pankaa levolle. Ei ole liian
varhaista, kun teidän on noustava kello kuusi.»

Condy ei tullut liian myöhään seuraavana aamuna, niinkuin Blix oli
pelännyt. Hän tuli päinvastoin aivan naurettavan liian varhain.
Merkillistä kyllä oli hän muistanut ottaa ongenvavat mukaansa, mutta
hän värisi hermostuneena. Syödä hän ei voinut».

»Me myöhästymme junasta», selitti hän joka hetki. »Olen aivan varma
siitä, että me myöhästymme. Katsokaa kelloa, Blix! Nyt meidän pitäisi
jo olla matkalla. Tulkaa nyt. Ette te tarvitse enempää kahvia. Onko
teillä kaikki mukana? Ovatko kääröt korissa? Hyvä! Entä kärpäset, Blix!
Voi kauhistus, jos te unohdatte kärpäset.»

Hätäilemisellään sai hän Blixin asemalle puoli tuntia liian varhain.
Juna ei vielä ollut esillä ja pilettiluukku oli suljettu.

»Sitähän minä sanoin, Condy», huokasi Blix ja vaipui istumaan
odotussalin penkille. »Enkö sitä sanonut?»

»Ei», vastasi hän suoraan ilmaan ja katseli hermostuneesti ympärilleen.
»Me emme ole tulleet hituistakaan liian varhain — nyt voimme olla
hiukan levollisia. Haluaisin tietää miltä asemasillalta tuo juna
lähtee. Haluaisin tietää pysähtyykö se San Brunolla. Kuinka pitkä matka
mahtaa olla San Brunolta San Andreas-järvelle? Kunhan ei vain alkaisi
sataa, Blix. — Olemme unohtaneet peltovarikset!!»

»Ei, sitä _me emme ole_. Istukaahan nyt. Tässä peltovarikset ovat.
Kohta minä alan ulista hermostumisesta, Condy. Te aivan tuhoatte minut.»

Kolme neljännestä sen jälkeen oli juna vienyt heidät San Brunoon, joka
ei ollut muuta kuin maantiemajatalo, jossa kaupunkilaiset, jotka olivat
tulleet sorsia ampumaan ja huvikseen kalastamaan, pitivät päämajaansa.
Tänään oli se kuitenkin Blixin ja Condyn hoteissa kokonaan. Ja kaikki
ihmiset olivat tänään niin tavattoman herttaisia. Vieläpä tuo korkea
herrakin pilettiluukulla San Franciscossa oli alentunut toivottamaan
heille hyvää kalaonnea. Junailija oli ollut ylen suopea. Junan
kuljettaja oli omassa korkeassa persoonassaan tullut heidän luokseen,
jotta he viittä minuuttia varemmin saisivat tietää, että heidän
seuraavalla asemalla oli mentävä junasta. Ja San Brunossa valjasti
isäntä itse hevosen ja kyyditsi heidät järvelle luvaten vielä tulla
noutamaankin heidät Richardsonilta hyvissä ajoin ennen iltajunan lähtöä.

»Ja hän pyysi vain puoli dollaria molemmilta retkiltä», kuiskasi Condy
Blixille heidän ajaa vieriessä eteenpäin.

Seutu oli ihana. Kello oli tuskin kahdeksaa vielä, eikä ilma ollut
vielä menettänyt ensimmäisen sarastuksen eloisaa raikkautta. Molemmin
puolin tietä kohosi maisema paljaiden, harmaanvihreiden, harvasti
tammipuita kasvavien mäki-rinteiden muodostamina pitkähköinä aaltoina
vaaleansinisen taivaan alla. Tuntui karjan hajua, ja pari kertaa
kuulivat he näkymättömän leivosen livertelevän yläilmoissa. Kaikkialla
vallitsi hiljaisuus. Vanhoissa kevytkieseissä ja ripeässä hevosessa
oli viehättävä tallin ja silojen haju; ja silloin tällöin tuntui makea
ruohon ja lehtien tuoksu. Oli verrattoman ihanaa saada siemaista
keuhkoihinsa tämän raikkaan ja rauhallisen aamun ilmaa. Heidän nuoret
sydämensä aivan hypähtelivät. Blixin posket punastuivat, ja hänen
pienet, tummanruskeat silmänsä aivan kuin säkenöivät tyytyväisyyttä.

»Täälläpä vasta on kaunista, Condy», huudahti hän. »Niin, tuntuupa
melkein kuin kasvaisin», selitti hän totisena. »Voisinpa nostaa
maailman tällaisena aamuna.»

Sitten tulivat he järven rannalle ja löysivät Richardsonin talon,
hänen, jolle kuului järven valvonta. Reipas hevonen lönkytti taas
kotiin, ja Blix ja Condy kävivät nyt käsiksi juhlan vakavaan puoleen.
Ei ollut laisinkaan tarpeellista näyttää Richardsonille myymälän
rakastettavan kauppa-apulaisen antamaa korttia. Vanha yankee, jonka
rohkea ja kuiva huumori muodosti omituisen vastakohdan tälle juhlivalle
aamuhetkelle, oli itse personoitu huolenpitäväisyys. Hän valitsi
heille parhaimman venheen, lainasi heille oman ankkurinsa — kappaleen
rautatiekiskoa — osotti heille tarkasti sen kohdan vastaisella
rannalla, josta viimeksi oli »otettu» suuri lohi, ja hän meni polvia
myöten veteen voidakseen oikein työntää veneen vesille.

Condy tarttui airoihin. Blix istahti perätuhdolle ja alkoi järjestää
ongenvapoja ja kiinnittää siimoja. Hän pani omin käsin syötit
koukkuihin — suolatuista peltovariksista — ja yhdeksän ajoissa olivat
he jo ankkuroineet eräälle paikalle noin 24 jalkaa maasta ja kalastivat
Richardsonin neuvoa noudattaen »vähän ulompana kaislikon reunaa.»

»Vaikkapa ei kertaakaan nykäisisi», sanoi Condy ja antoi siiman liukua,
»niin voimme varsin oivallisesti huvitella. Katsokaa vain» — hän
viittasi kädellään — »eikö täällä ole suurenmoista?»

He olivat aivan yksin. Oli vielä varhainen aamupäivä.

Järvi leveni länteen ja etelään, eikä sen sileällä silkinharmaalla
pinnalla näkynyt pienintäkään väreilyä. Vain idässä, jossa aurinko
juuri pilkisti esiin jotenkin korkean harjun olan takaa, leimahteli
se häikäisevässä timanttivälkkeessä. Ylt'ympäri veden ja taivaan
välillä oli maa vaipunut sunnuntailepoon. Kaukana ’Richardsonin talon
tuolla puolen kuului koira haukkuvan. Ääni kantautui niin heikkona ja
hentona heille. Silloin tällöin kohoutui vene hiljalleen ja hillitysti
loiskahtaen. Lähimmän rannan tiheissä lumimarjapensasviidakoissa
kutsuivat ja maanittelivat räkättirastaat niin ystävällisesti toisiaan;
keltainen perhonen leijaili yksikseen eksyneenä heidän yllään, ja
hoikat siniset sudenkorennot tulivat ja istahtivat heidän siimoilleen
ja vavoilleen ja taivuttivat ruumiinsa takapuolen ylöspäin.

Paikaltaan keulasta katseli Condy Blixiä. Hän istui pidellen molemmin
käsin ongenvapaa, hän oli kokonaan kiintynyt pitämään silmällä kohoa.
Huolimatta vanhasta leningistä, johon hän tätä retkeä varten oli
pukeutunut, oli hän yhtä sorea kuin ennenkin. Hänen pyöreä, voimakas
kaulansa oli nytkin kiedottu johonkin pehmeään valkoiseen, ja suuri
koiran kaulanauha kiersi tiiviisti hänen voimakasta vyötäystään.
Keltaiset hiukset saarsivat ilmavana säteikkönä valkoista otsaa ja
vienosti rusottavia poskia, ja kolmannenkymmenennen kerran ihaili Condy
ruskeita silmiä vaikuttavana vastakohtana valkoiselle silkkinauhalle,
keltaisille hiuksille, valkoiselle hipiälle ja poskien hienolle rusolle.

Kului tunti. Kului toinen.

»Täällä ei ole kaloja», mumisi Condy ja veti siiman ylös katsoakseen
syöttiä. Mutta hänen siinä askaroidessaan kärpästen kanssa huudahti
Blix äkkiä:

»Minun — käy — onkeen — Condy!»

Condy katsoi ylös; Blixin ongenvavassa tuntui tempaus; vielä kerran
ja sitten taas kerran. Sitten taipui vapa äkkiä, tela pyöri, siima
pingottui ja viilsi suoraan läpi veden.

»Nyt te saatte sen! Nyt te saatte sen!» huusi Condy vavisten kiihkosta.
»Se on komea lohi!»

Blix nousi ja kääri siimaa telalle minkä kerkesi, tempovan ja tanssivan
vavan, pää painettuna vyötä vasten. Äkkiä oikeni vapa taas ikäänkuin
vapautuneena kovasta puristuksesta, ja siima liukui äkkiä yhä
loitommaksi venheestä.

»Se pääsi irti!» huusi Blix.

»Oletteko mieletön? Nyt se hyppää. Pitäkää varanne!»

Ja nyt olivat he molemmat jännityksestä vavisten todistajina
lohenmullon mitä piristyttävimpiin hyppäyksiin. Läpi kupla- ja
vaahtopilven hyppäsi se sinisestä vedestä ylös harmaaseen ilmaan
säteilevin suomuksin ja levitetyin evin, siinä oli hopeanhohdetta,
käyräsapelin välähdystä läpi harmaan usvan ja loisketta ja kohinaa,
levottomien äänten surinaa, joka äkkiä rikkoi näiden tiimojen
rauhallisen levon.

»Pitäkää nyt varanne!» kuiskasi Condy yhteen puristettujen hampaiden
välistä. »Kerikää nopeasti telalle, kun se lähenee, ja antakaa liukua,
kun se tekee liian voimakasta vastarintaa.»

Blix hengitti kiivaasti, hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä
säkenöivät.

»Ooh», huohotti hän, »minä niin pelkään, että se pääsee minulta
karkuun. Katsokaa nyt!» huusi hän, kun lohenmullo lähti kiitämään kohti
pohjaa ja taivutti vapaa, niin että sen kärki joutui veden alle. »Se
pääsee minulta irti, Condy! Olen varma siitä. Ottakaa te mieluummin
tämä vapa.»

»En hinnalla millään! Olkaa vain rauhallinen! No, se on taas poissa.
Tämä vasta on _urheilua_.

Metrin toisensa jälkeen keri Blix siimaa telalle, kunnes he näkivät
vilahdukselta lohenmullon sivut vihreän veden läpi. Hän veti sen
lähemmä. Nyt se näkyi selvään, ui yhdensuuntaisesti veneen kanssa.
Suu oli sepposen seljällään, koukku kärpäsineen oli tarttunut sen
alaleukaan; he näkivät pyrstöevän punaiset, väräjävät hetaleet. Kala
oli hiukan litteä sivuilta, vatsa lumivalkoinen. Se oli melkein niin
pitkä kuin Condyn kyynärvarsi.

»Onpa se kaunis! Eikö olekin?» muniisi Condy. »Olkaa nyt oikein
varovainen. Vetäkää se veneen laitaan, niin että minä yletyn siihen.
Hyvin varovaisesti, Blix. Jos se rimpuilee, niin antakaa siiman liukua.»

Kaksi kertaa ponnahti lohenmullo loitommaksi venheen varjon
pelästyttämänä ja kaksi kertaa lauloi ja surisi pyörä niinkuin
kalistin, kun Blix heitti siiman höllälle. Mutta kolmannen kerran
tuli se pinnalle ja kääntyi hitaasti kyljelleen, valkoinen vatsa ja
punainen evä vedessä. Sen kidukset aukenivat ja sulkeutuivat Se oli
väsynyt. Ja kolmannen kerran veti Blix sen varovaisesti laitaa vasten.
Condy kumartui ja työnsi käsivartensa veteen hartiata myöten, tarttui
kahdella sormella levitettyihin kiduksiin ja heilahdutti sen venheeseen.

Heidän ihastuksensa oli aivan lapsellista. Condy hoilasi kuin intiaani
ja heilutti hattua ilmassa. Blix sai tuskin sanaa suustaan. Hän seisoi
hiukset hajalla ja kädet nyrkissä ja sai kyyneleet silmiinsä pelkästä
lauenneesta jännityksestä. He puristivat toistensa käsiä; he puhuivat
hurjasti toistensa suuhun; he rummuttivat istuimia; he nauroivat omaa
hullutustaan; he katselivat lohenmulloa joka puolelta, koettivat arvata
sen painoa ja muistuttivat toisilleen taistelun yksityiskohtia.

»Eikö ollutkin suurenmoinen näky, kun se hyppäsi yli vedenpinnan?»

»Kyllä. Entä kun minä huomasin, että onkeeni kävi! Se tuli niin
arvaamatta; minä melkein pelästyin. En ole ikipäivinäni ennen ollut
niin onnellinen», huudahti Blix, »kuin juuri sillä hetkellä. Niin,
ajatelkaas, Condy, että kävi hyvin!»

»Eikö olekin huiman eriskummallista?»

»Kyllä, tämä on parempaa kuin viisi o’clock-tee-kutsua, tanssiaisia ja
päivällistä, eikö olekin?»

»Kuulkaapas, Blix, kuinka vanhoja me oikeastaan olemme?»

»Samantekevä kuinka vanhoja me olemme, mutta olenpa varma siitä, että
lohenmullo painaa kaksi leiviskää.»

Kun he vihdoinkin olivat tyyntyneet, jatkoivat he taas kalastamista.
Ennenkun he osasivat arvatakaan, oli kello jo kaksitoista. Puoli yhden
ajoissa oli Blix saanut kolme lohenmulloa, mutta ne olivat pienempiä
kuin ensimmäinen. Condyn onkea ei ollut kertaakaan nykäissyt. Kello
yksi soutivat he maihin ja söivät aamiaista tuuhean tammen suojassa
pienessä lumimarjapensaista muodostetussa pyöröteatterissa.

Ei milloinkaan ollut ateria maistunut niin herkulliselta. Mitä sillä
väliä, vaikka viini oli laimeaa ja keitetyt oliivit härskiintyneitä!
Vähätpä siitä, että koviksi keitetyille munille varattu suola oli
levinnyt yli »premie-liikkiön»? Ja että munat olivat liian vähän
kiehuneet ja että he olivat unhottaneet korkkiruuvin? He eivät
voineet muuta kuin tuntea olevansa seitsemännessä taivaassa ilosta ja
reippaudesta. Vain todellinen onnettomuus olisi voinut pilata heidän
hyvän tuulensa.

Mutta kun he olivat lopettaneet aterian ja Blix oli pakannut haarukat
ja lusikat, sanoi hän Condylle, joka makasi seljällään ja tupsuutteli
sikariaan:

»No, Condy, mitä arvelette, emmekö pelaa pientä erää korttia?»

Condy hukkasi sikaarin, hyppäsi ylös ja harjasi kuivat lehdet
kaulastaan. Blix oli ottanut korttipakan mukaan ja neljä rullaa
silkkipaperiin käärittyjä markkoja. Condy tuijotti häneen
hämmästyksestä sanattomana.

»Emmekö?» toisti hän hymyillen ja katsoi häneen.

»Mutta Blix!» huudahti hän, yhä yhtä ihmeissään. »Mitä te tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan mitä sanon. Minä haluaisin kernaasti pelata pienen erän
teidän kanssanne.»

»Ei, kiitoksia», epäsi hän melkein kylmästi.

»Kuulkaahan nyt, Condy», alkoi Blix. Ja huolimatta hänen voimakkaista
vastaväitteistään ja selityksistään ja kissaviekööstään piti hän
hänelle mitä suurimmalla tyyneydellä viisi minuuttia kestävän esitelmän.

»Minä en pyydä, että teidän on lakattava pelaamasta», sanoi hän
lopuksi, »minä pyydän vain, jos se teitä tyydyttää, kun te huomaatte,
että olette pakoitettu siihen — kun ette voi olla sitä tekemättä,
tarkoitan — että te tulette ja pelaatte minun kanssani sen sijaan että
menisitte klubiin pelaamaan.»

»Mutta sehän on järjetöntä, sehän on aivan suunnatonta. Minua inhottaa
nähdä nuorten tyttöjen pelaavan hasardipeliä — saati sitten _teidän_!

»Ei suinkaan se ole minulle pahempaa kuin teille — ja keiden muiden
kanssa luulette, että minä petaisin? Mutta te luulette kai, että minä
pelaan niin huonosti, ettei teillä voi olla siitä mitään huvia?» sanoi
hän hilpeästi. »Sekö siinä on esteenä? Mutta siinäpä erehdytte; saatte
sen pian nähdä. Kyllä minä pelata osaan — olinpa sitten oppinut sen
miten tahansa?»

»Niin — mutta, Blix. Te ette tiedä kuinka usein me pelaamme, minä ja ne
muut. Melkeinpä joka... te ette tiedä kuinka usein me korttia lyömme.»

»Condy — milloin tahansa, kun te vain haluatte pelata korttia ja
tahdotte pelata _minun_ kanssani, heitän minä kaiken muun sikseen ja
olen heti valmis.»

»Mutta minkä tähden?»

»Sentähden, että luulen, että ehkä te siten pelaisitte harvemmin ja
vähitellen, ehkä — mutta sitä en nyt huoli ajatella. _Minä_ haluan
pelata; tyytykää nyt siihen. Mutta luvatkaa, että ette petaa kenenkään
muun kanssa — sanotaanpa puoleen vuoteen.»

Asia päättyi siihen, että Condy häpesi ja antoi hänelle sanansa.

»Pyh!» pilkkasi Condy, »mistäpä te pookeria osaisitte? Parasta lienee,
että pelaamme mustaa pekkaa tai kasinoa.»

Blix oli antanut ja jakanut pelirahat.

»Saattoseurueita ja valtteja pyydetään _heti_», ilmoitti hän
kylmäverisesti.

Se sattui Condyyn kuin pistos. Sitten vilkasi hän syrjäsilmällä häneen
ja otti korttinsa.

»Teidän on alotettava.»

»Minä panen viisi.»

»Viisikö? Hyvä! Kuinka monta korttia?»

»Minä otan kaksi.»

»Minä panen viisi lisää.»

Blix silmäili korttejaan. Sitten sanoi hän yhtä kylmäverisesti kuin
äskenkin:

»Viisi yhden lisäksi. Niinpä panen viisi.»

»Viisi parempaa.»

»Ja viisi parempaa taas.»

»Nakatkaa!»

»Täysi käsi. Ässiä ja kymppejä», sanoi Blix ja järjesti korttinsa.

»Nepä vasta kortit!» mumisi Condy, kun Blix kokosi pelimarkkojaan.

Tuntia myöhemmin oli Blix voittanut koko Condyn kassan, lähemmä viisi
dollaria.

»Nyt taukoamme ja menemme taas kalastamaan; teemmekö niin.»

Condy suostui ja Blix laski voittonsa.

»Te olette minulle velkaa seitsemän ja puoli dollaria, Condy.»

Condy hymyili.

»Hyvä», sanoi hän leikillisesti, »minä lähetän teille sille summalle
asetetun shekin.»

Mutta sen pani Blix kovin pahakseen.

»Niin ette kohtelisi ketään ystävistänne klubissa!» huudahti hän.
»Niin ette sanoisi heille, ja niinpä ei ole oikein, että sanotte niin
minulle. Antakaapa tänne nyt ne seitsemän ja puoli dollaria, Condy.
Teidän ei pidä pelata toisella tavalla minun kanssani kuin muiden. Minä
olisin kyllä maksanut teille, jos olisin menettänyt.»

»Niin, mutta minulla on vain yhdeksän dollaria. Kuka sitten suorittaa
paluupiletit ja illallisen Lunassa?»

»Sen teen minä.»

»Niin, mutta — minulla ei ole varaa menettää noita rahoja.»

»Sitten ei teidän olisi pitänyt antautua pelaamaan. Teillä oli samat
mahdollisuudet kuin minullakin. Saanko rahani, Condy?»

»Te suorastaan nylette minut.»

»Saanko minä rahani, vai enkö niitä saa?»

»No, ottakaa ne sitten!»

Blix pisti rahat kukkaroonsa, nousi ylös ja harjasi hameensa.

»Niin, niin», sanoi hän, »kun nyt olemme suoriutuneet huvista,
nimittäin korttipelistä, niin ryhtykäämme siis taas totisiin
tehtäviimme, nimittäin pyytämään, ei — 'ottamaan' kaikki järvessä
olevat lohenmullot.»

Kun kello oli viisi, veti Condy ylös kiskonkappaleen ja souti järven
yli takaisin Richardsonin taloon. Blix saattoi merkitä muistiin kuusi
lohenmulloa, mutta Condyllä oli ollut ihan naurettavan huono onni.

»Voin varsin hyvin seisoa ongenvapa kädessä niin kauan kuin kuka
tahansa, mutta minä tahtoisin niin vietävän mielelläni saada
tilaisuuden vaihtaa täkyä ainakin kerran toisinaan. Minun onkeani ei
ole kertaakaan nykäisty, ei koko päivänä edes kertaakaan hipaistu.
No, olipa hyvä, että te saitte tuon suuren lohenmullon, Blix, sen
ensimmäisen, tarkoitan. Noiden viiden minuutin takia kannatti jo tehdä
tämä retki. Mutta kaikki tyyni on onnistunut hyvin. Tänne tulemme tästä
lähin kerran viikossa.»

Ja sitten oli heillä vielä, juuri kun he astuivat maihin Richardsonin
talon kohdalla, pieni seikkailu, joka aivan kuin kruunasi koko päivän.
Kahden kiven välisessä lätäkössä näkivät he pienen, kirjavan käärmeen,
joka ei juuri ollut lyijykynää paksumpi, ja se yritti juuri paraillaan
niellä pientä viheriäistä sammakkoa. Sillä oli siitä hirveä vaiva;
he seisoivat ainakin kymmenen minuuttia ja nauttivat jännittävästä
pienestä näytelmästä, joka kuitenkin päättyi onnellisesti uhrin pakoon
ja hyveen voittoon.

»Sitä me juuri tarvitsimme», sanoi Blix, kun he kömpivät ylös vanhoihin
kääseihin ajaakseen asemalle. »Se teki päivän täydelliseksi.»

He saapuivat kaupunkiin hämärissä ja lähettivät kalansa, ongenvapansa
ja muut vehkeensä kotiin Bessemerille pikalähetillä, joka samalla vei
pari selittävää riviä Blixiltä hänen isälleen.

»Nyt kiireimmiten Lunalle ja avioliittosuunnitelmiimme», sanoi Condy.



VII.


Lunan meksikolaisella ravintolalla ei ole mitään osoitetta. Se ei
sijaitse minkään vissin kadun varrella, eikä missään erityisessä
kulmassa. Eivätpä edes päävieraat voineet antaa tietoa sen paikasta,
kun sitä heiltä kysyi. Se on vain »tuolla toisella puolella», »ei
varsin kaukana tuomiokirkosta, tiedättehän.» Jos menee sitä etsimään,
niin saattaa sen löytää, mutta aivan mahdotonta on opastaa sinne
muita. Sinne _voi_ tulla kiinalaiskaupungin kautta. Viimeiseltä
ahtaalta kadulta, jossa katunaiset oleilevat, tullaan meksikolaisen
kaupunginosan laidalle, ja kun sitten käy suoraan sinne minne nenä
osoittaa yhtä tai kahta katua, alati tiukasti tähystäen molemmin
puolin, niin ei voi välttyä tulemasta suoraan Lunaan. Se on paikka,
jota täytyy etsiä, mutta jonka aina löytää.

Tänä maanantai-iltana saapuivat Blix ja Condy Lunaan neljännestä vailla
seitsemän. Condy oli eksynyt. He olivat otattaneet kummallisimpia
katuja ylös ja alas ja olivat aivan epätoivon partaalla, kun Blix äkkiä
huomasi kilven lähimmässä kulmassa.

Niinkuin Condy oli ennustanutkin, saivat he koko ravintolan
käytettäväkseen. He sijoittuivat sisähuoneeseen, jossa oli peili ja
kuusi tuolia ja komeat valkoisesta akutinkankaasta tehdyt oviverhot,
ja isäntä, joka noudatti nimeä Richard tai Riccardo, miten milloinkin
soveltui, alkoi tarjoilla »meksikkolaista illallista» juhlallisen menon
mukaan. Syödessään pitivät he koko ajan ovea silmällä, ja kun pavut
tulivat pöydälle, hätkähtivät molemmat ja vaihtoivat nopean katseen.

Jotensakin vauhdikkaasti astui sisään mies, jonka takin rintapielessä
oli kaksi vuohensilmäkukkaa, ja asettui lähimmän pöydän ääreen.

Condy ähkyi hillitystä jännityksestä.

»Se on hän», kuiskasi hän, »se on kapteeni Jack!»

He tarkastivat salavihkaa vasta tullutta vierasta ja sopivat siitä,
että hän oli pettymys. Ollakseen ent. merikapteeni oli hän tavattoman
arkipäiväisen näköinen. Hän oli punatukkainen, oli nuorempi kuin he
olivat luulleet ja mikä pahinta, hän oli auttamattomasti halpa.

»Poloinen K.D.B.!» huokasi Blix ja pudisti päätään. »Pelkäänpä, ettei
siitä tule mitään hänen kanssaan. Mutta onhan mahdollista, että hän
on parempi kuin miltä näyttää. Saattaa sattua, että punatukkaisilla
ihmisillä on hyvä sydän.»

»Ne ovat tunneihmisiä», sinkahutti Condy.

Samassa tuli vielä toinen mies sisälle. Hänkin istahti erään lähellä
olevan pöydän ääreen. Hänkin tilasi »meksikkolaisen illallisen.»
Hänelläkin oli nutun rintamuksessa vuohensilmäkukkanen.

»Kuolema ja helvetti», läähätti Condy kalveten. Blix vaipui avuttomana
kokoon kädet helmassa. He tuijottivat vallan hämillään toisiaan.

»Sepä oli hieno juttu», sanoi Condy ja kävi muka kiireesti käsiksi
curryyn, joka hänellä oli edessään. Mutta Blix työnsi lautasen sivulle.

»Mikä on tarkoitus?» kuiskasi Condy yli pöydän. »Mikä tarkoitus taivaan
nimessä on tällä?»

»On vain yksi mahdollinen selitys», sanoi Blix. »Toinen miehistä
on kapteeni ja toinen on vain satunnaisuus. Kuka tahansa voi käydä
vuohensilmäkukka napinlävessä. Se meidän olisi pitänyt ottaa huomioon.»

»Niin, ajatelkaas, jos nyt K.D.B. tulee!»

»Vastatullut muistuttaa ulkonäöltään enin kapteenia.» Tämä oli
lyhyenläntä, leveähartiainen, neljänkymmenen korvilla oleva mies;
hänellä oli pienet, harmahtavat viikset, ja hänessä oli todellakin
jotakin »raitista ja työteliästä». Mutta mitään ratkaisevaa eroitusta
ei näillä kahdella ollut; punatukkainen saattoi varsin hyvin olla
entinen kapteeni, ja hän oli varmasti yli kolmenkymmenen viiden.

»Kumpi heistä se on? Millä ihmeen tavalla saamme sen selville? Kun
vain jollakin lailla saisimme tietää kumpi heistä on tilapäinen,
voisimme ehkä myöskin keksiä keinon miten pääsisimme hänestä eroon. Sen
olemme velkaa K.D.B:lle, Condy. Se on aivan yksinkertaisesti meidän
velvollisuutemme. Meidän alotteestamme on hän täällä tai tulossa tänne,
meidän tulee vointimme mukaan häntä auttaa. Ja hän voi tulla milloin
tahansa. Paljonko kello on?»

»Viisi minuuttia yli seitsemän. Mutta luulisinpä, että oikea —
kapteeni — tulisi hyvin hämilleen, jos hän näkisi toisen kavaljeerin
vuohensilmäkukkineen. Mutta katsokaas, näyttääkö kumpikaan heistä
olevan hämillään? Ei laisinkaan; mitä? Kapteeni katsoa _mulkoilisi_
hieman kilpailijaansa, luulisin.»

He katselivat taas pitkän aikaa salavihkaa miehiä.

»Ei», sanoi Blix hiljaa, »sitä ei voi sanoa. Kumpikaan heistä ei juuri
mulkoile. Mutta kuulkaahan, Condy» — kuiskasi hän — »punatukkaisen
hattu on tuolilla hänen takanaan sisäpuoli ylöspäin. Ettekö voisi
nousta katsomaan mitä siinä on luettavana?»

»Mitä se hyödyttäisi?»

»Kyllä, saisi tietää hänen nimikirjaimensa, tarkoitan. Tai ehkäpä koko
hänen nimensä; se saattaa varsin hyvin olla hatussa. Ainakin voitte
katsoa, onko sinne merkitty ’kapteeni’.»

Condy nousi, oli noutavinaan tulitikun naapuripöydällä olevasta
rikotusta ja kiinnikitatusta porsliinialustasta ja sai samalla
tilaisuuden tutkia hattua sisältä päin. Blix saattoi tuskin hengittää
jännitykseltä. Sitten tuli Condy takaisin ja istuutui.

»Vain nimikirjaimet», kuiskasi hän, »W.A.J.» J:hän voi vallan hyvin
merkitä Jack, mutta se voi myöskin merkitä Johan tai Jeremias tai
Josua, ja hän voipi reilusti olla kapteeni, vaikka ei sitä hatussa ole
mainittu. Olemme yhä yhtä viisaita.»

»Ja K.D.B. voi tulla millä hetkellä tahansa. Hän on ehkä jo ollutkin
täällä ja kurkistanut ikkunasta sisään, ja sitten on hän mennyt pois,
kun näki _kaksi_ miestä, joilla kummallakin oli vuohensilmäkukkanen
napinlävessä. Se olisi hänen tapaistaan. Mitä meidän on tehtävä?»

»Odottakaapa hiukan», mumisi Condy. »Minulla on keino. Minä kyllä saan
selville kapteenin. Voitteko nähdä tuon taulun seinällä?»

Blix seurasi hänen katseensa suuntaa. Taulu oli oivallinen värillinen
kivipiirros, joka esitti täysin purjein smaragdinvihreitä aaltoja
halkovaa luotsilaivaa.

»Tuotako kuunaria te tarkoitatte?» kysyi Blix.

»Sitä juuri, tuota kuunaria. Mutta kuulkaahan nyt. Te kysytte minulta
kovalla äänellä, mikä laiva se on, ja kun minä vastaan, pidätte te
silmällä kumpaakin miestä.»

»Minkä tähden? Mitä teillä on mielessä?»

»Se kyllä käy ilmi. Tehkää nyt niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa
hukata.»

Blix kumartui hiukan taapäin ja yskäsi. Sitten sanoi hän: »Tuollapa on
kaunis laiva seinällä! Näettekö sen? Eikö se ole soma? Mutta voitteko
te sanoa minulle minkä lajin laivoja se on?»

Condy kääntyi ympäri ja katsoi laivaa tuntijan ilmeellä.

Sitten sanoi hän varmasti:

»Se on soima.»

Condyn ei tarvinnut odottaa Blixin merkinantoa. Asia oli
silmänräpäyksessä selvä. Hänen kovalla äänellä annettuaan vastauksensa
heitti punatukkainen vain pikaisen silmäyksen kivipiirrokseen ja jatkoi
taas enchellados’taan. Mutta tummapartainen seurasi Condyn katsetta,
tarkasti taulua ja nauroi pilkallisesti. Kuulivatpa he hänen vielä
mumisevan partaansa:

»Itse te voitte olla soima!»

»Siinä on kapteeni», kuiskasi Condy, niin pian kuin toinen kääntyi pois
katsottuaan häntä ensin musertavan halveksivasti.

Heillä oli vaikea hillitä iloisuuttaan, mutta he kävivät heti taas
totisiksi, kun Blix potkasi Condya pöydän alla ja mumisi:

»Nyt katsoo hän kelloaan, kapteeni, K.D.B. ei ole vielä täällä, mutta
punatukkainen häiritsijä on yhä jälellä. Meidän pitää toimittaa hänet
tieltä pois. Keksikää jotakin!»

»Mitäpä sitten? Voitte olla varma siitä, ettei hän mene ennenkun on
ateriansa päättänyt. Jos hän istuu täällä, kun K.D.B. tulee, niin on
kaikki menetetty. K.D.B. menee heti. Hän ei edes tule sisälle.»

»Niin, se on hirveätä. Sellainen pettymys. Ja minä olin niin iloinnut
siitä, että saisin viedä ne molemmat yhteen. Ja kapteeni Jack on
todellakin hieno mies.»

»Sen voi nähdä puolella silmällä», kuiskasi Condy. »Toinen on oikea
turilas.»

»Niin, hän on kuin mikäkin kuritushuonekokelas. Hän joutuu kyllä sinne
ennemmin tai myöhemmin.»

»Niin, hänellä jo ehkä onkin joku konnantyö tekeillä; eipä sitä
niin tarkkaan tiedä. Tämä meksikkolaisneliö on juuri sopiva paikka
sellaisille asioimisille. Lyönpä vetoa, että hän tietää, missä hän voi
miehiään tavata.»

»Ehkäpä. Mutta tuolla hän yhä vain istuu, ja se on pahinta mitä hän
tällä hetkellä voi tehdä. Hän häiritsee noiden molempain kohtausta, hän
tuhoaa kokonaisen romaanin. Ehkä tekee hän ne molemmat onnettomiksi
koko elämän ajaksi. Se on hyvin luultavaa. Ajatelkaa, että voisi käydä
niin. Tämäpä on melkein katastroofi.»

»_Emmekö_ sitten voi päästä hänestä?»

»Kyllä», kuiskasi Blix äkkiä ja värisi mielenliikutuksesta. »On _yksi_
keino, jos vain uskallamme. Se auttaisi, ja vaikkapa se ei auttaisi,
niin ei hän kuitenkaan koskaan saa tietää mitä me olemme tehneet, eikä
voi meitä edes epäillä. Ooh, mutta me emme uskalla.»

»Mitä herran nimessä te ajattelette, Blix?»

»Ei, se ei käy. Me emme voi sitä tehdä. Mutta se voisi — — —»

»K.D.B. voi tulla tuosta ovesta sisälle millä sekunnilla tahansa.»

»Minä en melkein uskalla, mutta... lainatkaa minulle lyijykynä, Condy.»
Hän kirjoitti pari riviä ruokalistan selkäpuolelle, hänen kätensä
vapisi kuin haavanlehti, kun hän ojensi hänelle kirjoituksensa.

»Lähettäkää punatukkaiselle tämä sähkösanoma. Pari taloa täältä on
lennätinkonttori, värikaupan vieressä. Huomasin sen, kun tulimme tänne.
Hatussahan näitte hänen nimikirjaimensa: W.J.A., Lunan ravintola, se
riittää.»

»No sepä vasta», mumisi Condy, kun hän näki mitä Blix oli kirjoittanut.

»Uskallatteko?» kysyi Blix vähän hermostuneesti väristen.

»Kyllä, vaikkapa ei siitä mitään tulosta olisikaan — emme siltä joudu
vaaralle alttiiksi.»

»Ja K.D.B. tulee joka minuutti lähemmäksi.»

»Mutta meneekö hän? Meneekö hän heti? Siinä kysymys.»

»Sitä kannattaa koettaa. Parin minuutin kuluttua olette täällä taas.
Niin kauan uskallan vallan hyvin olla yksin täällä. Kiiruhtakaa, Condy!
Tahdotteko mennä vai ettekö tahdo?»

Condy otti hattunsa.

»Antakaa minulle vähän rahaa», sanoi hän, »te voititte kaikki mitä
minulla oli.»

Pari minuuttia myöhemmin palasi hän takaisin. He istuivat ja toukkivat
vihanneksiaan sydän kurkussa, eivätkä uskaltaneet katsoakaan ylös
lautasilta. Condy oli jännityksestä melkein kipeä ja oli vähällä lyödä
kumoon sifonin, kun sähkösanoman tuoja astui etuhuoneeseen. Hän ja
isäntä keskustelivat hiljaa pöydänteen yli. Sitten sukelsi Richard
valkoisten uudin-oviverhojen välitse sähkösanoma kädessä ja sen tuojan
seuratessa hänen kantapäillään.

Hän tunsi nähtävästi punatukkaisen, sillä hän ohjasi suoraan hänen
luokseen ja sanoi:

»Arvatenkin teille, herra Atkins?»

Hän ojensi hänelle sähkösanoman ja vetäytyi takaisin. Punatukkainen
allekirjoitti kuitin; tuoja meni.

Blix ja Condy kuuli paperia revittävän; nyt aukaisi punatukkainen
sähkösanoman.

Kului kymmenen sekuntia, kului viisitoista, kului kaksikymmentä. Oli
aivan hiljaista. Condy uskalsi salavihkaa vilkaista punatukkaisen
kuvaa peilissä. Tämä tutki sähkösanomaa rypistetyin otsin. Hän pisti
sen taskuunsa ja kiskaisi sen taas kiivaasti sieltä. Hän unohti
»meksikkolaisen illallisensa» ja hengitti raskaasti. Hän oli suuresti
järkytetty; sen huomasi varsin hyvin. Äkkiä näytti hänet valtaavan
ilkeä tuska. Hän nousi ylös, otti hattunsa, painoi sen silmilleen,
lennätti puoli dollaria pöydälle ja meni pitkin askelin ulos
ravintolasta.

Mitä tämä sähkösanoma sitten sisälsi? Mitä Blix oli kirjoittanut? Vain
tämän:

»_Kaikki tullut ilmi. Pakene heti_!»

Vaikka he kuinka ahkeraan sen jälkeen kuljeskelivat kaupungilla,
punatukkaista eivät Blix ja Condy koskaan enää tavanneet! Eikä häntä
myöskään enää näkynyt Lunan ravintolassa, jossa hän kuitenkin oli
ollut vakituinen vieras. Hän katosi. Hän tuli niellyksi. He olivat
nähneet hänen jättävän ravintolan. Niin. Oliko hän myöskin jättänyt
koko neliön? Oliko hän paennut kaupungista, valtiosta, ehkä koko
Yhdysvalloista? Minkä ruumiin punatukkaisen kuormassa olivat nuo viisi
sanaa herättäneet kuolleista ja kutsuneet päivänvaloon? Olivatko
he säikyttäneet hänet elinijäksi pakenemaan tuntemattoman kostajan
kättä — tehneet hänestä uuden vaeltavan juutalaisen? Mikähän oli se
kauhea arvoitus, jota he olivat hipaisseet tuossa vaatimattomassa
pienessä esikaupunkiravintolassa. Minkähän salaperäisen oven he olivat
aukaisseet; minkähän punatukkaisen hirviön he olivat kutsuneet esille?
Olivatko he tehneet tyhjäksi konnantyön, tukahuttaneet salaliiton,
estäneet rikoksen? Sitä eivät he koskaan saaneet tietää. Vain yksi asia
oli vanna. Punatukkaisella miehellä oli ollut entisyys.

Sillä välin solui minuutti minuutin perästä ilman että K.D.B.
näyttäytyi. Kapteeni Jack kävi nähtävästi kärsimättömäksi ja
hermostuneeksi. Hän oli nyt ehtinyt meksikkolaiseen naukkuun, jonka
nimi on mescal. Hän oli jo melkein lopettamaisillaan ateriansa. Joka
silmänräpäys katsoi hän kelloaan ja vilkasi ovelle. Kello oli jo
kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.

»Saattepa nähdä, että punatukkainen sittenkin on kaikki tuhonnut»,
sanoi Blix hiljaa. »K.D.B. on nähnyt heidät molemmat istumassa täällä
ja alkanut pelätä.»

»Voimmehan lähettää kapteenille sähkösanoman häneltä», ehdoitti Condy.
»Minä olen nyt valmis vaikka mihin.»

»Mitä se sisältäisi?»

»Että hän on saanut esteen, luonnollisesti. Ehdottaa uutta kohtausta.»

»Kapteeni loukkaantuisi. Hän ei ikimaailmassa suostuisi uuteen
kohtaukseen. Merikapteenit ovat ylen lyhytnokkaisia, niinkuin tiedätte.»

Richard toi heille samassa kahvia ja kirsikkalikööriä ja Condy opetti
Blixiä sulattamaan sokeripalasta ja imellyttämään kahvia siirapilla.
Mutta he tulivat narratuiksi. Kapteeni oli valmis lähtemään. K.D.B. oli
ilmeisesti pitänyt häntä narrinaan.

Sitten esiintyi hän äkkiä.

He huomasivat heti, että se oli hän. Katuovi avattiin ripeästi
ja suljettiin taas, ja kapteeni Jack oli tuossa tuokiossa vallan
valveillaan. Hän teki salaman nopeasti käsittämättömän manööverin.
Ennenkun ovi oli sulkeutunut, pyyhkäsi hän kädellään napinreikää ja
repi pois vuohensilmäkukkasen.

Se oli aivan vaistomainen teko; sen ymmärsi Blix samassa kun hän sen
näki. Entinen kapteeni ei ollut tehnyt sitä harkinnan perusteella.
Hän ei ollut nähnyt tulijan kasvoja. Hän ei ollut näyttäytynyt
etuhuoneessa, eikä ollut edes ehtinyt sulkea ovea jälkeensä. Mutta
samalla sekunnilla kun kapteeni oli vilahdukselta nähnyt kimpun
valkoisia päivänkakkaroita hänen vyössään, oli hän tuntenut olevansa
pakoitettu salaamaan kuka hän oli, tietämättä itsekään minkätähden.

»Hän pelkää», kuiskasi Blix. »Luulenpa että hän todellakin pelkää.
Miehet ovat oikeita tomppeleja!»

Sillä välin oli K.D.B:llä, tuolla kauan kaivatulla, josta niin paljon
oli väitelty, joka oli juonien saartama ja paljon diplomatian esine,
ylen hienot sotatemput, hänellä oli se haka, jonka ympärillä niin monet
suunnitelmat pyörivät, hänellä oli monien ristiriitaisten harrastusten
myrskykeskus, oli se pilvenpatsas, joka ikiajoiksi oli pyörteisiinsä
imenyt punatukkaisen sydämen ilon — K.D.B. oli tullut huoneeseen, jossa
meidän persoonamme istuivat.

»Mutta — hänhän on _kaunis_!» pääsi Blixiltä puoleksi tukahdutettu
huudahdus, ikäänkuin olisi hän odottanut hirvittävän vanhaa naista.

K.D.B. oli paremman palvelustytön näköinen, ja oli todellakin varsin
sievä puvussaan. Hän oli solakka, pienenlainen ja hänellä oli virkeät
silmät ja päättävä suu. Hänen koko olennossaan oli täydellisen
mielentyyneyden leima; hän näytti hyvin ymmärtävältä ja taipuvalta.
Blix oli varma siitä, että hän oli niitä, jotka eivät anna minkään
häiritä eikä kiihoittaa itseään. Hän oli rauhallinen, ei sillä, ettei
hänellä olisi ollut intohimoja, vaan sentähden, että hän halveksi
antautua niiden valtaan. Rauhallinen, ei niinkuin nilviäinen, vaan
niinkuin täysikasvuinen, kontemplatiivinen kissa.

Tyynesti istahti hän nurkkapöydän ääreen, tyynesti riisui hän
hansikkaansa ja harsonsa ja tyynesti tarkasti hän huonetta ja niitä
kolmea, jotka siinä istuivat.

Condy ja Blix tuijottivat kahvikuppeihinsa, niinkuin syyllisyydestään
tietoiset liittolaiset, mutta katsoivat ylös, kun kapteenin pöydästä
kuului kalinaa. Siellä putosi kuppi permannolle.

Kapteeni Jack oli räjähtämäisillään. Tähän asti oli hän käyttäytynyt
niinkuin sivistynyt ja vakaantunut vanhanpuoleinen herra, joka
hallitsi tilannetta ja itseään. K.D.B:n tulo oli nähtävästi tuottanut
hänelle lievän hulluuden. Hän nieli ja hikoili, hänen kauluksensa
vaivasi häntä, hän vääntelihe ja kääntelihe tuolillaan. Hän mittasi
sylkylaatikkoa uhkaavalla katseellaan. Hän ryki niin että lasit
kilisivät. Hän siveli partaansa. Hän hikoili yhä vain entistä enemmän;
hän äyhki ja vaahtosi, ja hänet tavotti äkkiä mieletön halu nauraa.
Vain kerran uskalsi hän katsoa K.D.B:tä, joka istui ja ruoti kalaansa,
ollen täydellisesti tasapainossa; kun hän kohtasi hänen katseensa,
pudotti hän etikkapullon ja pippurirasian lattialle. Hän käyttäytyi
aivan samalla lailla kuin suuri koiranpenikka, joka makaa samassa
huoneessa kuin järkähtämätön kotikissa torkuksissa uuninkomerossa.

»Hänen pitäisi saada selkäänsä», kuiskasi Blix, jonka kärsivällisyys
oli loppumaisillaan. »Kuvitteleeko hän, että _hänen_ pitää ottaa
ensimmäinen askel?»

»Ooh — mr!» jyrisi kapteeni ja rykäisi kahdennenkymmenennen kerran,
samalla kun hän punoi viiksiään ja kätki sitten tummanpunaiset kasvonsa
tavattoman suureen nenäliinaan.

Kului viisi minuttia. Hän istui yhä vain paikallaan. Silloin tällöin
tarkasti K.D.B. häntä tyynellä mielenkiinnolla ja jatkoi sitten taas
sirosti kalansa käsittelyä.

»Luuletteko, että hän tietää, että se on hän, nyt kun hän on ottanut
pois vuohensilmäkukan?» kuiskasi Condy.

»Kyllä, siitä saatte olla varma! Luuletteko, ettei naisilla ole silmiä
päässä. He eivät onneksi ole niin höperöjä kuin miehet tapaavat olla.
Ellei hän uskoisi, että se on hän, menisi hän tiehensä. Ja katso,
kuinka hän on kaunis, Condy! Hänen pitäisi kiittää luojaansa, sitä
hänen pitäisi. Ajatelkaahan vain, kuinka hirvittävä hän olisi voinut
olla! Hän ei näytä olevan kolmenkymmenenyhden vuoden vanha.»

»No, niin», vastasi Condy, »kun hän itse sanoo olevansa
kolmekymmentäyksi-vuotias, voitte lyödä vetoa siitä, että _nuorempi_
hän ei ole. Se on yhtä varma kuin amen kirkossa.»

»Joka tapauksessa on huvittavaa nähdä minkälaisia ihmisiä ne ovat,
jotka laittavat lehtiin avioliitto-ilmoituksia», sanoi Blix. »Minä olen
aina luullut, että ne ovat hirvittäviä ihmisiä.»

»Niin, siinä nyt näette», vastasi Condy. »Sanoinhan minä, että te
erehdytte. Mutta saattaahan olla, että meitä onni on erityisesti
suosinut. Tämä on joka tapauksessa kyliäkin kunnioitettava.»

»Se on selvää. Mutta minkätähden ei hän jo ryhdy asiaan, tuo kapteeni.»
Blix oli aivan alakuloinen. »Minkätähden istuu hän tuossa kuin maalattu
pukki?»

»Hän odottaa, että me menemme», sanoi Condy. »Siitä olen vakuutettu.
Siitä ei tule mitään niinkauan kuin me olemme täällä. Menkäämme ja
antakaamme heille tilaisuus siihen. Kun he jäävät kahden, _täytyy_
toisen heistä sanoa jotakin. Muuten eivät he kestä. Heistä on tuntuva
siltä, niinkuin he olisivat yksin asumattomalla saarella.»

»Niin, mutta meidänhän piti sitä katsella», väitti Blix.

»Emmehän me missään tapauksessa saata kuulla mitä he sanovat.»

»Sitten emme koskaan saa tietää kuinka käy — tai kuka avaa tulen.»

»Sen tekee K.D.B.», väitti Condy.

»Ei ikinä!» kuiskasi Blix loukkaantuneena.

»Minäpä sanon teille jotakin. Me voimme mennä ja sitten tulemme
takaisin viiden minuutin kuluttua. Minä unohdan keppini.»

»Sen te kaiketi muutenkin tekisitte», pilaili Blix.

He sopivat siitä, että se oli paras keino. Sitten kokosivat he
kapineensa, ja Condy jätti keppinsä riippumaan vaatenaulakkoon.

Richardin tavattomaksi hämmästykseksi astui Blix etuhuoneessa olevan
pöydänteen luo ja maksoi laskun. Mutta kun heidän piti mennä pysähdytti
Condy hänet.

»Te unohdatte tarjoilijan», sanoi hän ankarasti Richardin myhäillessä
ja kumarrellessa. »Viisikymmentä senttiä on pienin määrä minkä voitte
antaa hänelle.» Richard esteli, vaan Condy pysyi lujana. Puoli dollaria
juomarahoiksi.

»_Aateluus velvoittaa_», selitti hän arvokkaasti.

He menivät tuomiokirkon ohi ja seisoivat hetkisen ja kuuntelivat,
kun tornikello löi kahdeksan. Sitten tulivat he ajatelleeksi, että
ravintola suljetaan siihen aikaan ja kiiruhtivat sinne takaisin. He
tulivat sisälle ja katselivat huolestuneina ympärilleen.

»Mahdoinkohan minä unohtaa keppini tänne?» sanoi Condy kääntyen
Richardin puoleen, joka seisoi pöydänteen takana ja riisui
esiliinaansa. Richard ei ollut sitä nähnyt.

»Ehkäpä minä jätin sen tuonne sisälle, missä me istuimme», sanoi Condy
ja riensi sisähuoneeseen Blixin seuraamana. Hän löysi varsin oikein
keppinsä ja tuli ja näytti sen Richardille.

»Niin, se oli siellä», sanoi hän. »Minä unohdan aina tämän kepin.»

»Tervetuloa vastakinl» sanoi Richard ja piti kumartaen oven auki heille.

Ulkona käytävällä puristivat Blix ja Condy toistensa käsiä molemmin
puolin onnitellen toisiaan ponnistustensa kauniista tuloksesta.
Sisähuoneessa olivat he nähneet avioliittokokelaittensa istuvan saman
pöydän ääressä kimppu pahoin rutistettuja vuohensilmäkukkia välillään
ja vakavasti keskustellen tekevän tuttavuutta toistensa kanssa.

Blix huokasi syvästi helpotuksesta ja tyytyväisyydestä!

»Vihdoinkin ovat sitten K.D.B. ja kapteeni Jack löytäneet toisensa.»



VIII.


»Mutta», lisäsi hän, kun he lähtivät menemään, »nyt emme koskaan saa
tietää kuka heistä ensiksi puhui.»

Condy tunsi jo omantunnon soimauksia.

»Ei sitä koskaan tiedä, ei sitä koskaan tiedä», mumisi hän
huolestuneena. »Olemme ehkä tehneet kerrassaan mielettömän työn.
Otaksukaa, että he tulevat onnettomiksi avioliitossaan! Toivoisin,
että me emme olisi sitä tehneet. Minä olen siitä pahoillani. Me olemme
pelanneet shakkia elävillä ihmisillä. Meillä on hirvittävä edesvastuu.
Otaksukaa, että se päättyy siihen, että hän murhaa hänet.»

»Lorua ja tyhmyyksiä, Condy! Ja sitä paitsi, jos olemme tehneet
pahaa avioliittokokelaillemme, niin olemme me sen sijaan tehneet
punatukkaiselle hyvää. Kuka tietää, te olette ehkä tuolla
sähkösanomalla estänyt rikoksentekijän — tekemästä murhaa.»

Condy ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan sähkösanoman vaikutusta.

»Paetkaa heti», kertasi hän. »Hän pakenee kyllä minkä kerkiää. Kaikki
tullut ilmi! Antaisin halusta puoli dollaria —».

»Jos teillä vain olisi.»

»Niin, jos minulla vain olisi — saadakseni tietää mitä se oli, jonka me
saimme ilmi.»

Äkkiä tarttui Blix hänen käsivarteensa.

»Tuolla ne ovat, Condy.»

»Kutka? Kutka siellä ovat?»

»Kapteeni ja K.D.B.»

»Ah — niin, luonnollisesti. Heidän oli pakko lähteä, poloisten.
Ravintola suljetaan kello kahdeksan.»

Blix ja Condy olivat hiljalleen kulkeneet käytävää kohti
Pacific-Streetia, nyt saavuttivat K.D.B. ja hänen kavaljeerinsa heidät.
Sivumennen kuulivat he kapteenin sanovan: — »hypähtää ylös tietenkin ja
sanoo: Siitä tuli kansainvälinen asia! Se mursi —».

Loppu hukkui ohi-rämiseväin kuormarattaiden aikaansaamaan meluun.

»Hän kertoo hänelle paraillaan seikkailujaan!» huusi Blix. »Onpa
oivallista! Othello ja Desdeinona. Nyt he ovat päässeet oikein
vauhtiin.»

»Seuratkaamme heitä!» huudahti Condy.

»Seurata heitä? — Niin — mutta eikö se olisi jotakuinkin — sopimatonta?»

»Ei, ei meille. Kun me kerran olemme ottaneet ohjataksemme heidän
kohtaloaan, on meidän sitä edelleenkin tehtävä.»

He laskivat uhrinsa kappaleen matkaa edelle ja seurasivat sitten heitä.
Ei ollut syytä pelkoon, että heidät huomattaisiin. Kapteeni ja K.D.B.
näkivät vain toisensa. Kulkipa K.D.B. jo kapteenin kanssa käsikoukkua.

»Ne sopivat todellakin toisilleen», sanoi Blix. »Minnekähän he nyt
menevät? Toiseen ravintolaanko?»

Sitä he eivät tehneet. Blix ja Condy seurasivat heitä
Washington-torille, sinne, missä tuo suuri penikulmapatsas ja
lipputanko ovat; siellä pysähtyivät K.D.B. ja hänen seuraajansa
tavallisella yksityisellä portilla pari taloa ohi venäläisen
kirkon ylösalaisin käännettyine ilmapallotornineen. He juttelivat
vielä hetkisen toistensa kanssa; sitten sanoivat he hyvää yötä, ja
K.D.B. meni sisälle kapteenin seisoessa kunnioittavasti kumarrellen
hattu kädessä. Sitten hän oikaisihe, pani ylpeänä hatun rennosti
takaraivolle, katseli taloa ylhäältä alas asti ja meni iloisesti
viheltäen torin yli.

»Hyvin arkipäiväistä, täysin kunnioitettavaa», hyväksyi Blix, ja Condy
veti helpotuksen huokauksen.

»Niin», sanoi hän, »olisi voinut käydä pahemmin.»

»Me emme kaiketikaan koskaan enää näe avioliittokokelaitamme», sanoi
Blix, »eivätkä he edes aavistakaan, että meitä on olemassa, mutta mepä
sittenkin olemme sen järjestäneet. Sitten saavat he itse kirjoittaa
romaanin valmiiksi. Minä olen sitä mieltä, että olemme tehneet hyvän
päivätyön. Ja niinpä on meidän nyt huolehdittava siitä, että itse
tulemme kotiin. Huomaan, että olen hirveän väsynyt. Millainen päivä
meillä onkaan ollut!»

Kun he saapuivat Washington-vuoren huipulle, oli kaikki verhottu
sumuun, joka on San Franciscon vanha eroittamaton seuralainen. Se
vetelehti ja ajelehti kaikkialla. Asfaltti oli kuin kiillotettua
mustaapuuta. Talot näkyivät vain epäselvinä pilvijoukkoina molemmin
puolin katua. Palmu- ja eucalyptuslehdistä valui kosteus melkein
sateena. Kaukaa valtamereltä ulvoi sumutorvi kuin vihainen sonni.

       *       *       *       *       *

Condy oli aikonut antaa sukeltajakertomukselleen nimen »Muuan
vedenalainen romaani», mutta sen nimen oli Blix hyljännyt.

»Se muistuttaa liian paljon vesivärireklaamia», sanoi hän. »Sen nimellä
pitää olla aivan toinen ryhti. Teillä on taipumusta komeilemiseen,
Condy; te ette voi pysähtyä oikeaan aikaan. Mutta minua ilahduttaa,
että te olette tauonnut käyttämästä pilkullisia kaulaliinoja ja että te
olette hankkinut itsellenne valkoisia paitoja vaaleanpunaisten tilalle;
se osoittaa, että teillä on kehittymismahdollisuuksia.»

»Niin — kyllä», sanoi hän. »Minusta ne vaikuttavat levollisemmilta.»
Aivan niinkuin se olisi ollut hänen omaa keksintöään. Blix antoi hänen
olla siinä uskossa.

Lopuksi romaani sai nimen: »Kuoleman voitto», ja siitä tuli oivallinen.
Condyssa oli siksi paljon synnynnäistä kirjailijaa, että hän kyllä
itse tiesi, milloin hän oli saanut aikaan jotakin todellakin etevää.
Kun konekirjoittaja palautti kertomuksen selvän painon kirkastamana
ja vahvistamana, luki Condy sen uudestaan ja joutui itse aivan
haltioihinsa. Sillä oli aito sointu.

»Se kelpaa!» sanoi hän luettuaan viimeisen ponnen. »Se on maalinsa
saavuttanut. Hyljätköön vain kernaasti sen joka ikinen, jos haluavat.
Mutta sitä ei vain voida mitättömäksi tehdä.»

Mutta siihenpä sitten Condyn innostus häipyi. Sammunut oli tulinen
kauneuden kaipuu, joka oli häntä työssä kannustanut. Hän oli
tyytyväinen työhönsä. Hän oli kirjoittanut hyvän kertomuksen ja
sillä hyvä. Oli tietenkin tarkoitus lähettää se itään päin —
Riemukustannusliikkeelle — huomenna — tai ylihuomenna — jolloinkin
viikon varrella. Käsikirjoituksen lähettäminen veisi vähintäin puolisen
tuntia. Hänen oli ostettava postimerkit palauttamista varten, hänen
piti kirjoittaa kirje, hänellä piti myös olla suuri kotelo, ja sitten
oli välttämättömästi hankittava tarkka osoite. Juuri sillä hetkellä oli
hänellä lehdessä työtä. Romaanin lähettäminen siirtyi päivästä toiseen.
Se ei enää paljoakaan hänen mieltään kiinnittänyt. Sitä paitsi selvisi
hänelle myöskin, että hänellä oli muuta ajateltavaa.

Oli ollut varsin helppoa luvata Blixille olla pelaamatta klubissa
hänen seurapiiriinsä kuuluvien toisten nuorten miesten kanssa, mutta
jos lupaaminen on helppoa, on pitäminen vaivaloista. »Tämä on aivan
hornamaista», sanoi hän itselleen. Monta kertaa oli hän ensimmäisten
neljäntoista päivän kuluessa sopimuksen jälkeen turvautunut Bessemerien
pieneen huoneustoon Washington-vuorella. Ja Blix oli aina ottanut hänet
sillä tavalla vastaan, niinkuin kaikki tyyni olisi ollut erinomaisen
hauskaa heidän yhteisen huvinsa vuoksi. Kortit esille. Mutta hän
ymmärsi varsin hyvin, mikä taistelu hänen oli kestettävä ja kuinka
vaikea hänen oli pysyä poissa klubin hiljaisessa huoneessa olevasta
vihreästä pöydästä ja paitahihasillaan siellä olevista tovereista. Hän
pani toivonsa siihen aikaan, jolloin Condy kokonaan taukoisi pelaamasta
hänenkin kanssaan. Mutta hän oli liian käytännöllinen ja ymmärtäväinen
tyttö odottaakseen että monivuotinen tapa talttuisi viikossa tai
parissa. Siihen vaadittiin aikaa. Toisinaan tunsi hän itsensä hieman
epävarmaksi siitä oliko menettelytapa moraalisesti oikeutettu. Mutta
nyt, kun Condy tässä suhteessa oli kokonaan jäänyt hänen varaansa,
pelasi hän 2—3 iltaa viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia
kerrallaan. Varemmin oli hän melkein joka ilta ollut tavattavissa
klubin pelipöydässä, vieläpä pitkälle yli sydänyön.

Condy oli ilmoittanut Sargeantille, että hän oli »kääntynyt» uhkapeliin
nähden, ja että hän tulisi kieltäytymään pelistä ainakin pari
kuukautta. Sargeant oli liian hyvin kasvatettu ollakseen tunkeileva,
eikä hän sen koommin koskaan puhunut eristä, kun Condy oli saapuvilla,
toiset seurustelupiiriin kuuluvat olivat yhtä hienotunteisia, ja vaikka
he ensi alussa vähän pilailivat hänen poisjäämisestään, jättivät
he ennen pitkää asian sikseen. Condy mietti mielessään, että joka
tapauksessa oli olemassa monta hyvää ihmistä. Ne olivat nähtävästi
kaikki sopineet siitä, että helpottaisivat asian hänelle ja hän kirosi
itseään hulttiona.

Eräänä tiistai-iltana lähempänä seitsemää, vähän aikaa kalaretken
ja avioliittosuunnitelman jälkeen, oli Condy kotonaan ja pukeutui
päivälliskutsuja varten. Sargeantin sisar oli kutsunut hänet
nuorisopäivällisille yliopistoklubille. Ja sitten oli hän itselleen ja
vierailleen tilannut aition eräässä kaupungin teatterissa, jossa muuan
amatööriseurue antoi näytännön hyväntekeväisyystarkoitusta varten.
Mutta kun hän nyt siinä seisoi siistien paidannappejaan vanhalla
hammasharjalla, sattui hänen katseensa Laurie Flaggin käsialalla
kirjoitettuun kirjelippuun, joka oli hänen kirjoituspöydällään ja oli
ollut siinä siitä asti, kun se kymmenen päivää sitten siihen tuli.
Condy jähmettyi kauhusta, lennätti hammasharjan nurkkaan ja vaipui
voihkien tuolille istumaan. Neiti Flagg oli kutsunut samasta syystä
ja samalla ohjelmalla, ja hän muisti nyt myöskin ottaneensa kutsun
vastaan; sillä kertaa oli hän aivan unohtanut, että hän töiden takia
oli estetty menemästä. Nyt oli liian myöhäistä oikaista erehdystä. Hän
ei voinut mennä toisen nuoren naisen luo loukkaamatta toista.

»No niin, niin, olenpa sitten menemättä; sillä se asia on selvä»,
ilmoitti hän lujalla äänellä seinälle. »Minä lähetän heille
sähkösanoman ja sanon olevani kipeä taikka että minulla on työtä
toimituksessa, ja sitten — niin, kuolema ja kidutus! Minä menen
tervehtimään Blixiä. Me voimme lukea jotakin yhdessä ja sitten itse
laittaa ruokaa keittiössä.»

Niin pian kun tämä ajatus sukeltautui hänelle, tuli hän säteilevän
iloiselle tuulelle; siinä ei ollut mitään arvelemista. Hänen
sydämeltään putosi kuin kivi. Eikä hän sitä paitsi olisi kovinkaan
kauan viihtynyt kummassakaan noista toisista paikoista. »Siellä
pitää istua paidan rintamus jäykkänä kuin lauta», murisi hän, »ja
olla kaulaliinan vaivaamana, samalla kun hymyilee koko naamallaan
ja juttelee tyhjää nuoren naisen kanssa, jonka sukunimeäkään ei voi
muistaa! Huvittaako se ehkä minua? Oliko minulla siitä mitään hyötyä?
Antaako se minulle aatteita? Eipä suinkaan! Minkätähden sitten menisin
sinne? Niin, _minä_ en sitä tiedä.»

Puhuessaan itsekseen oli hän potkaissut kiiltonahkakengät jaloistaan,
kiskaissut lattialle mustat housut ja keventynein mielin ottanut
esille sheviottipukunsa. »Ooh, oikeinpa tekee hyvää!» nyökytti hän
tyytyväisenä, vaihtaessaan jäykän seurustelupuvun mukavaan arkipukuun.

Hän suorastaan nautti siitä, että sai ylleen pehmeän, sinisen paidan ja
keltaiset kävelykengät.

»Mutta punaiset ruusukkeet ovat olleet ja menneet», ilmoitti hän
sitoessaan mustaa silkki-»klubi»-liinaa peilin edessä. »Siinä hän oli
oikeassa.» Hän pisti savukekotelon taskuunsa, otti hansikkaat ja kepin,
pani hatun päähänsä ja lähti menemään Bessemerille iloisen odotuksen
vallassa, jota hän ei moneen päivään ollut kokenut.

Blix oli kyllä nähnyt hänen tulevan, sillä hän aukaisi itse hänelle
oven, mutta hänen päähänsä pälkähti äkkiä kohdella häntä niinkuin
kulkukauppiasta tai kirjasten myyjää.

»Ei, kiitos», sanoi hän ylimielisesti nenä pystyssä, samalla kun hän
piteli ovea. »Ei, kiitoksia, tänään emme osta mitään. Meillä on Abraham
Lincolnin elämäkerta. Emme tilaa loistoteoksia. Meillä on huono aisti
täällä, meillä on ruusukkeita arkihuoneessa. ’Suurten miesten äitejä?’
Ei, kiitos!»

Mutta Condy oli nähnyt pari nuorta naista alempana portailla ja vastasi
nyt kovalla, vihaisella äänellä:

»Niin, suonette anteeksi, mutta me emme iänkaiken voi odottaa vuokraa.
Minä olen vain vuokrankantaja eikä minulla ole mitään tekemistä
korjausten kanssa. Teillä on kolmen kuukauden vuokra maksamatta; se
teidän on ensin maksettava, sitten voipi kyllä...»

Blix veti hänet sisään ja paukahutti oven kiinni.

»Mutta _Rivers_!» huusi hän hehkuvin poskin. »Ne olivat meidän
naapureitamme. He saattoivat kuulla joka sanan. Mitä he ajattelevat?»

»Vähätpä siitä! He saavat mieluummin luulla, että minä olen
vuokrankantaja kuin kirjojen kaupustelija. Ja _te_ aloititte — hyvää
iltaa, neiti!»

»Hyvää — iltaa — herra!»

Niin iloisesti alkoi Condyn pieni iltatervehdys. Jatko muodostui melko
vakavammaksi. Aterian jälkeen luki Blix ääneen Riversin istuessa ja
polttaessa savukkeita ulkonemassa. Mutta heti kun alkoi pimetä, pani
hän pois kirjan, ja he asettuivat tavallisille paikoilleen ikkunan
ääreen katsomaan kuinka aurinko meni mailleen yli kultaisen portin.

Oli niin lämmin, että he saattoivat pitää pari ikkunaa avoinna, ja
kauan istuivat he hämärässä kuunnellen kaupungin melua. Vähitellen
se vaimeni ja oli lopulta vain kuin hillitty murina tai suhiseva
ääni, joka nousi ja laski kuin nukkuvan jättiläiseläimen hengitys.
Puolipimeässä näkyi Condyn savuke vain hehkuvana pisteenä. Savu
ajelehti ulos avoimesta ikkunasta pitkähköinä sinisinä pilvinä. Blix
nojautui hänen käsivarteensa ja käsi pyöreän, lujan leuan alla katseli
hän alas pimenevää kaupunkia. Hän istui niin lähellä Condya, että tämä
varsin hyvin saattoi tuntea hänen vaatteittensa, hiustensa, kaulansa,
koko hänen nuoren naisellisuutensa heikon, hurmaavan tuoksun. Siinä
missä hän istui, saattoi hän nähdä hänen päänsä ja hartiansa varjokuvan
avonaisen ikkunan hiestynyttä kultakuvastinta vasten, valkoisen otsan
kaarron ja paksut keltaiset hiukset valuen aaltoilevina laineina hänen
ohimoiltaan ja korviltaan, kuulakkaat, kukoistavat posket, säihkyvät,
pienet, tummanruskeat silmät ja lujan, punaisen suun, jonka piirteitä
vielä leuan alla oleva käsi lujensi. Hänellä oli nytkin tapansa mukaan
leveä, valkoinen atlassinauha kiinteästi solmittuna pyöreän, voimakkaan
kaulansa ympäri; mutta atlassin ja pienen ruusunpunaisen korvalehden
väliltä vilahti kolmikulmainen kaistale valkoista ihoa kaulan ja
posken vaiheella; ja Condy aavisti, että se olisi untuvaa pehmeämpi,
sileämpi silkkiä, lämpöinen ja raikas ja tuoksuva kuin vastakypsynyt
omena. Ja Condy uneksi, että hänellä oli lupa kumartua hänen puoleensa
ja suudella tuota hänen kaulansa tai poskensa pientä täplää; ja häntä
hämmästytti, että se ajatus äkkiä valtasi hänet niin, että hänen täytyi
hengittää syvästi ja että vieno väristys kävi hänen lävitsensä aina
sormenpäihin asti. Ja sitten kulki ajatus edelleen. Mitenkä mahtaisi
olla, ellei hänen tarvitsisi peljätä torjumista, vaan voisi ojentaa
käsivartensa ja kietoa sen hänen lujan, pyöreän vyötäisensä ympäri ja
vetää hänet tiukasti puoleensa, niin että hän saisi hänen pehmeän ja
viileän poskensa omaansa vasten, voisi haudata kasvonsa noiden hiusten
unimaailmaan ja sitten nostaa nuo kasvot omiaan vasten — nuo kasvot,
joiden lujan, tyynen suun huulet paisuivat niin suloisesti — kaunis hän
oli ja armas ja vain yhdeksäntoistavuotias — ja niin ...

»Kuulkaa, sanokaa — emmekö — emmekö lukisi vielä vähäisen. Meidän
täytyy — täytyy tehdä jotakin!»

Se sattui kuin pistos Blixiin.

»Ooh, Condy, kuinka te säikytitte minut! Ei, kuulkaahan, minulla on
jotakin teille puhuttavaa; on jotakin, jonka tahdon teille kertoa.
Isällä ja minulla on ollut pari pitkää ja vakavaa keskustelua sen
jälkeen, kun te viimeksi olitte täällä. Ajatelkaa, minä olen saanut
luvan matkustaa pois.»

»Mitä ihmettä!» Condy hypähti ylös. »Mihin taivaan nimessä te aiotte
lähteä? Koska se tapahtuu? Minkätähden te lähdette?»

»New Yorkiin opiskelemaan lääketiedettä.»

Condy oli hetken vaiti. Sitten teki hän liikkeen kuin poistaakseen
hänet.

»No, sepä kaunista!» huusi hän. »Kadotkaa te vain! Elkää ollenkaan
välittäkö minusta. Lähdette New Yorkiin — opiskelemaan lääketiedettä —
niinkö sanotte? Siinä on se tuki, minkä maailma antaa; turhia seikkoja,
tietenkin. Te lähdette kaiketikin kotiin päivällisille joka päivä?»

Sitten alkoi Blix selittää asiaa. Kävi selville että hänellä oli kaksi
tätiä; toinen leski, toinen naimaton. Leski, rouva Kihm, asui New
Yorkissa, hän oli rikas ja hänellä oli vissejä mielipiteitä naisen
»hyödyllisyyspiiristä». Toinen, neiti Bessemer, oli vanha, pieni, 50
vaiheella oleva nainen, joka kulki vain nimellä täti Dodd. Hän asui
tuossa vähemmän tunnetussa kaupunginosassa, jonka nimi on »Missionen».
Hänellä oli siellä pieni kartano.

Condy sai nyt tietää, että rouva Kihm pari vuotta aikaisemmin oli
viettänyt muutamia talvikuukausia täällä rannikolla ja suuresti
mieltynyt Blixiin. Jo silloin oli hän herra Bessemerille tarjoutunut
ottamaan Blixin mukaansa New Yorkiin antaakseen hänen oppia yhtä ja
toista, mutta silloin ei vanhus ollut siihen suostunut. Nyt näytti
siltä, että hän oli uudistanut tarjouksensa.

»Hän on oikein erinomainen vanha nainen», sanoi Blix, »hänessä ei ole
merkkiäkään naisasianaisesta, niinkuin luulette, mutta muuten hän
on oivallisempi kuin useimmat miehet. Hän hoitaa itse omaisuuttaan.
Viime kuussa kirjoitti hän useampia kirjeitä isälle ja pyysi, että hän
antaisi minun tulla sinne kolmeksi, neljäksi vuodeksi. Hänellä ei ole
lapsia eikä ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole vähintäkään huvitettu
seuraelämästä, niin että hän tuntee kai olevansa hieman yksinäinen.
Jos minun on opiskeltava siellä, ei isän mieleen juolahdakaan antaa
sen käydä täti Kihmin kustannuksella, käsitättehän sen. Enkä minä
siinä tapauksessa lähtisikään. Mutta minä’ voin asua hänen luonaan ja
olla siellä kuin kotonani samalla kun opiskelen jotakin — opiskelen
lääketiedettä.»

»Mutta minkä ihmeen takia teidän välttämättömästi! pitää lukea
lääkärintutkintoa varten?» huudahti Condy. »Niinkuin te olisitte
pakoitettu ansaitsemaan leipänne.»

»Tiedän kyllä, ettei minun sitä tarvitse tehdä. Mutta minkätähden
ei minulla saisi olla oma työni niinkuin miehillä — niinkuin teillä
esimerkiksi? Voitteko sanoa minulle sen? Minusta oli se myöskin
eriskummallinen ajatus, kun se ensikerran valahti mieleeni, mutta
sitten tulin ajatelleeksi lähemmin asiaa, ja nyt tiedän, että se tekisi
minut _onnelliseksi_. Minä tahdon tehdä työtäni, ei sentähden että olen
siihen pakoitettu, vaan sentähden että se minua huvittaa. Te tiedätte,
Condy, etten minä ole vähintäkään emansipoitu ja minä inhoan miesmäisiä
naisia yhtä perusteellisesti kuin tekin.»

»Niin, mutta opiskelemaan juur; lääketiedettä, Blix! Te ette tiedä mitä
puhutte.»

»Kyliä, varmasti. On olemassa lääketieteellinen naisyliopisto New
Yorkissa. Se on parhaimpia maassa. Täti Kihm on lähettänyt minulle
prospektin. Minä en uneksikaan harjoittelemista, ymmärrättehän,
ainakaan en sitä tätä nykyä ajattele. Mutta täytyyhän ihmisellä
olla jotakin tekemistä; ja tottahan sitten on parempi opiskella
lääketiedettä kuin soittaa pianoa, opiskella ranskaa, kuunnella
kirjallisuusluentoja ja olla Browning-yhdistyksen jäsen. Tuskin
voin sietää sellaisia nuoria tyttöjä. Ja katsokaas miten edulliset
ehdot minulla on; täti on tavattoman kiltti. Ajatelkaas, hän sanoo,
että minä saan ajaa yliopistoon ja sieltä takaisin joka päivä hänen
kuomuvaunuissaan, ja sitten saan nähdä New Yorkin; vain asumalla
sellaisessa suurkaupungissa voipi oppia paljon.»

»Te olette oikeassa, se on hyvin edullista teille», myönsi Condy. »Ja
minua miellyttää ajatus että te antaudutte opiskelemaan. Te olette kuin
luotu siihen, ja te tulette vieläkin paremmaksi kuin olette.»

Kun Blix huomasi hänen olevan sävyisän, sanoi hän:

»Niin, ja se onkin jo päätetty. Isä ja minä kirjoitimme eilen illalla.»

»Milloin te matkustatte?»

»Tammikuun ensimmäisellä viikolla.»

»Vai niin, sinne on vielä aikaa. Mutta kuka täyttää teidän paikkanne
täällä. Kuinka kumman tavalla teidän isänne voi selviytyä ilman teitä?
Entä Detten ja Howard?»

»Täti Dodd tulee hoitamaan taloutta.»

»Tämä tuli hiukan yllätyksenä», sanoi Condy. »Mutta se on suuri asia,
Blix, ja minä iloitsen suuresti teidän puolestanne. Teidän uranne
on samalla viitoitettu. Kun teidän tätinne pitää niin paljon teistä
eikä hänellä itsellään ole lapsia, tekee hän luonnollisesti teidät
perillisekseen — ehkäpä hän heti lahjoittaa vissin määrän teille.
Ja te menette naimisiin jonkun pomon kanssa New Yorkissa ja olette
'fashionables news' ennenkun arvaattekaan.»

»Mitä te nyt loruatte!» torui Blix. »Ei, minä lähden sinne aivan
yksinkertaisesti opiskelemaan lääketiedettä. Te ette tiedä kuinka se
ajatus minua ilahduttaa. Minä olen jo ostanut muutamia ensi lukuvuonna
tarvittavia kirjoja ja lukenut osan niistä. Te ette ehkä sitä usko,
Condy, mutta se on todellakin vielä parempaa kuin Kipling.»

»Kunpa minäkin pääsisin New Yorkiin!» mumisi Condy mieli mustana.

Blix unohti silmänräpäyksessä oman onnensa.

»Niin, kunpa te pääsisitte!» huudahti hän. »Te olette aivan liian
hyvä tuolle sunnuntain lisälehdelle. Sen te tiedätte itse yhtä hyvin
kuin minä, ja minä olen kuullut monen muun sanovan samaa, kun he
ovat lukeneet teidän kertomuksianne. Täällä saatatte mennä samaa
menoa 20 vuotta, ja mitä te sillä voitatte? Istutte sunnuntailehden
aputoimittajana niinkuin nytkin! Ja pahinta on, että te kai lopulta
laskeudutte lepoon siinä mielessä, ettette te muuhun kelpaakaan. Mutta
teistä voipi tulla suuri kirjailija. Siitä olen varma. Minä uskon
teihin; Condy, ehdottomasti. Mutta niinkauan kuin tyydytte olemaan
täällä päivätyöiäisenä, ei teistä voi tulla muuta kuin kirjallinen
päivätyöläinen. Teidän täytyy murtautua eteenpäin ja laittaa, että pian
pääsette täältä pois. Tiedän että teillä kyllä on täällä huvia, mutta
on paljon, joka on parempaa kuin Kuvitteleminen — se on ajan pitkään
liian pientä. Päättäkääpä lähteä itäänpäin ja jättää kaikki sen varaan.
Te tahdotte sinne kernaasti, sen tiedän, mutta se ei riitä, että
kernaasti tahtoo. Innostus ilman tarmoa ei riitä. Innostusta teillä on,
Condy; tarvitsette ja teillä täytyy myöskin olla tarmoa. Teidän täytyy
oppia kieltäytymään monesta hauskasta asiasta; teidän täytyy tehdä
se ehdottomasti järkkymätön päätös, että te lähdette itään ja sitten
vain purra hampaat yhteen ja panna päätös täytäntöön. Ooh, sanonpa
sen teille, minä rakastan ja ihailen miestä, joka voi tehdä suuren
päätöksen ja panna sen täytäntöön.»

Condy oli istunut ja katsellut häntä kun hän puhui, katsellut hänen
säkenöiviä, mustanruskeita silmiään, hänen hehkuvia poskiaan ja pieniä
käsiä, jotka puristautuivat pyöreiksi, vaaleanpunaisiksi nyrkeiksi.

»Se on suurenmoista, Blix», huudahti hän. »Te olette kelpo tyttö! Te
voitte tehdä kuolleen eläväksi. Te olette niitä naisia, jotka luovat
miehiä. Nainen, joka tukee miestä, sellainen te olette. Te saatte
hänet kyllä ojasta ja viedyksi virran mukaan. On päivänselvää»,
jatkoi hän hetkisen kuluttua, »on päivänselvää, että minun pitäisi
lähteä New Yorkiin. Mutta olettakaa nyt, että minä lähden sinne,
Blix — mitä sitte? Minulla ei ole rahoja korkoja kasvamassa eikä
myöskään rikasta tätiä. Ellen saisi jotakin tointa — ja tuskinpa
sitä saisin ensimmäisinä 3—4 kuukautena — millä minä sillä aikaa
eläisin? Mitä poloinen pieni lintu tekisi? Minä olen köyhä nuori mies,
Bessemer, ja minulla on tapana syödä aina joskus toisinaan. Ei, ainoa
mahdollisuuteni on, että joku aikakauslehti tai kustannusyhtiö tai kuka
tahansa minut 'keksii' ja tekee minulle toisen tai toisen tarjouksen.»

»Niin, ja sittenhän teillä on Riemukustannusliike. Se on osoittanut
mielenkiintoa teihin, Condy. Sitä teidän on pidettävä yllä ja
toimittava niin, ettei se tule unohtumaan. Oletteko lähettänyt
kustannusliikkeelle 'Kuoleman voiton'?»

Seuraavana aamuna istui Condy täysihoitolassa kahvin ja pehmeiksi
keitettyjen munien ääressä ja tunsi olevansa niin kummallisen
alakuloinen ja pettynyt tietämättä oikein miksi. Hän ei välittänyt
mistään. Sanomalehti oli ikävä. Hänellä ei ollut hiventäkään halua
työhön, ja miten lie ollut auringonkaan laita tänä aamuna? Toimistoon
mennessään näki hän, ettei taivaalla ollut pilvenhattaraa, ja kuitenkin
oli kaikki niin kerrassaan loistotonta. Hän istahti kirjoituspöytänsä
ääreen ja tarttui työhönsä, mutta käsikirjoitusta siitä vain ei ottanut
tullakseen. Urheilutoimittaja kiusasi häntä hassuilla sukkeluuksillaan.
Hän saattoi aivan raivostua nähdessään selän miehestä, joka istui
ja leikkeli sanomalehtiä. Juoksupoika oli personoitu vaatimus
jumalanpilkkaamiseen. Condyssä ei ollut mitään elonvoimaa tänä
aamuna, ei vauhtia, ei jälkeäkään hänen tavallisesta elämänilostaan.
Ja sitä mukaa kuin tunnit kuluivat kävi hänen olonsa yhä pahemmaksi;
aamiaisella klubissa ei ruoka maistunut miltään; myöskin tupakka oli
menettänyt vetovoimansa.

Iltapäivä oli yhtä ainoaa pitkää ikävää. Joka puolitunti heitti hän
kynän pois ollen täydellisesti kykenemätön muodostamaan yksijaksoista
lausetta; hän pisti kädet taskuihin ja tuijotti surullisena ulos
ikkunasta yli kattojen — yli tuon rumien, likaisten, tympäisevien
kattojen muodostaman erämaan, joka levittäytyi hänen allaan. Hän ikävöi
ilonpitoa, huvitusta, jännitystä! Oli joka tapauksessa jotakin, jota
hän halusi koko sydämellään, koko sielullaan, mutta mitä se oikeastaan
oli, sitä hän ei itse tiennyt. Jokin, jonka hän vielä eilen oli
omistanut, oli hänet tänään jättänyt, ja hän tiesi, ettei hän saisi
sitä takaisin huomenna eikä ylihuomenna eikä myöskään ylihuomenen
jälkeen. Mikä se oli? Hän ei voinut sitä sanoa. Kerran hän jo luuli,
että hän oli tulemaisillaan kipeäksi. Condyn äiti ei ollut kotona
sinä iltana, ja hän meni klubiin syömään päivällistä toivoen siellä
tapaavansa jonkun, jonka hän sitten saisi mukaansa teatteriin. Sargeant
tuli hänen luokseen, kun hän jo oli ehtinyt kahviin ja savukkeeseen,
mutta hän ei halunnut mennä teatteriin.

»Te olette ehkä sopineet kortin peluusta tänä iltana?» kysyi Condy.

»Saattaa kyllä olla niin», myönteli toinen.

»Luulenpa, että minäkin otan pienen osakkeen tänä iltana», sanoi Condy.
»Minulla on ollut kohmelo koko päivän, ja tarvitsen jotakin, millä sen
hälvennän.»

»Minä en suinkaan tahdo johtaa teitä kiusaukseen», sanoi Sargeant.

»Ei tee mitään!» vakuutti Condy. »Aikani on jo jotakuinkin mennyt
umpeen.»

Tuntia myöhemmin, juuri kun hänen yhdessä Sargeantin ja toisten seuraan
kuuluvien nuorten miesten kanssa piti mennä ylös portaita pelisaliin,
ojensi tarjoilija Condylle kirjelipun. Kaupunginlähetti,. joka sen
juuri oli tuonut, seisoi ja odotti vastausta. Se oli Blixiltä. Hän
kirjoitti:

»Eikö teitä haluta tulla pelaamaan korttierää minun kanssani tänä
iltana? On jo enemmän kuin viikko viimeisestä.»

»Kuinka hän saattoi sen tietää?» ajatteli Condy itsekseen. »Kuinka hän
saattoi tämän arvata?» Ääneen hän sanoi: »Minä en »ikävä kyllä» voikaan
tulla mukaan. Pikaviesti päätoimittajalta. Jotakin pikatyötä.»

Ensi kerran sitten eilisillan tunsi Condy elonvoimiensa huojuvan
hänen mennessään Washington-Street-ylängölle. Mutta vaikka hänellä ja
Blixillä sinä iltana oli hauskempi kuin heillä yhdessä oli pitkään
aikaan ollut, yllätti hänet taas sama nimetön ja muodoton tuska melkein
samalla hetkellä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä. Ja sitä jatkui koko
viikon, se huomaantui hänen työssään. Hänen työnsä tuloksena oli, että
toimitussihteeri hylkäsi kolme hänen artikkeleistaan.

»Emme me voi täyttää sanomalehteä tuollaisella pödyllä», oli
toimitussihteeri sanonut »Ettekö voi antaa meille novellia?»

»Kyllä toki; minulla on jotakin siihen malliin, jonka varsin mielellään
voitte saada, jos suvaitsette sen painattaa», vastasi Condy epätoivon
syvästä alhosta.

»Kuoleman voitto» julkaistiin The Times-lehden seuraavassa
sunnuntainumerossa lehden piirtäjän kuvittamana. Mutta kukaan ei
kiinnittänyt siihen huomiota.

Ennenkun Condy sinä iltana paneutui levolle, oli hän lukenut sen vielä
viimeisen kerran.

»Se on aivan yksinkertaisesti epäonnistunut», mumisi hän surullisesti
itsekseen heittäessään sanomalehden luotaan. »Se on pelkkää pötyä.
Haluaisinpa tietää mitä Blix sanoo. Minä en ole edes nuuskasiemauksen
veroinen. Mutta minä haluaisin kuitenkin tietää, minkätähden häntä niin
haluttaa lähteä New Yorkiin.»



IX.


Muuan Union Streetin vanhanaikaisista sähkölläkäyvistä
raitiotievaunuista ulkosivulla olevine mataline mukavine rahineen
jätti Blixin ja Condyn aivan linnan kenttävallin sisäpuolelle. Vartia,
joka raitiotien loppupäässä kulki ja keikaroi Jörgensen-kauluksessaan,
neuvoi Condylle tietä. Ja sitten meni Condy Blixin kera pitkää
puistotietä viheriäisten holvien alle.

Ilma ei olisi voinut olla kauniimpi. Oli viikon vapaapäivä,
maanantai-aamu kymmenen ajoissa. Ilma ei ollut kylmä eikä lämmin,
se huokui vain leppoisesti ruoholta ja raikkaasti mereltä.
Vaaleansinertävällä taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä. Heidän
oikealla puolellaan jonkun matkan päässä oli lahti niin sinisenä
kuin indigo. Näytti siltä kuin Alcatraziin olisi vain lyhyt matka;
ja tuolla taaempana nosti Tamalpais valtavan, viheriän, punasen ja
purppuranvärisen pyramiidinsä vedestä, koko joukon korkeammalle kuin
pienet rannikkovuoret, ja katseli länteen yli aavan meren.

Kenttävalli oli semmoisenaan hauska. Upseerien puistomajat olivat
tarpeeksi samanlaiset ja marssivat säännöllisissä kolonneissa
kuin aito sotilasesikunta. Tavattoman suuret parakit muistuttivat
opistojen makuusaleja; ylt'ympäri avoimissa ovissa istui sotamiehiä
paitahihasillaan puhdistaen satuloita ja valjaita, samalla kun he
viheltelivät jotakin säveltä tai polttivat lyhyttä piippua. Täällä
paraatipaikalla seisoi muuan sotilas, joka oli riisunut nuttunsa ja
liivinsä ja krokettinuijalla lähetti puolelle tusinalle tovereistaan
toisen nopean tai hitaan kuulan toisensa jälkeen. Tallien luona
harjasivat he hevosia, jotka seisoivat pitkissä riveissä ja olivat
kaikki samanlaisia väriltään. Nuori luutnantti solui hiljaa ohi
polkupyörällään. Muuan upseeri tuli ulos kuistin ovesta asenutun
napit auki ja piippunysä hampaissa. Pitkin polkuja oli pysty- tai
vaakasuorassa mustaksi maalattuja kanuunankuulia pitkissä riveissä,
ja mörssäreitä ja muuta vanhaa, kelpaamatonta tykistöä oli pantu
pystyyn kulmauksiin kuin siipimiehiä ainakin. Jonkun verran kauempana
törähytteli merkinantotorvi teräviä toitotuksiaan.

Blix ja Condy olivat suunnitelleet pitkän retken täksi päiväksi.
Heidän piti mennä läpi linnan kenttävallin, ohi upseeripaviljonkien
ja parakkien ja edelleen Kultaisen portin luona olevalle vanhalle
linnoitukselle. Siellä he poikkeisivat sivulle ja seuraisivat
rannikkotietä kappaleen matkaa ja sitten he menisivät sisämaahan päin,
kulkisivat yli vuorien vajaan puoli neljännespenikulmaa tullakseen
lopulta kaupunkiin ja raitiotielinjoille takaisin. Condy oli tiukasti
ollut sitä mieltä, että pyöräilypuku oli tähän tilaisuuteen sopivin, ja
sitä paitsi oli hänellä pieni käsilaukku, jossa oli pari jalkineita,
sanoi hän.

Ja Blix oli tänä aamuna ihana kuin ruusu, kokonaan mustiin puettu,
lukuunottamatta välttämätöntä valkoista silkkinauhaa, joka kietoutui
tiukasti ja korkeasti hänen kaulansa ympäri. St. Bernhardin-kaulanauha
täytti tehtävänsä vyönä. Hänellä ei nyt ollut harsoa, ja keltaiset
hiukset liehuivat hänen heleillä poskillaan. Hän kulki siinä hänen
rinnallaan askelin, jotka olivat yhtä lujat ja varmat kuin hänenkin, ja
hän heilutteli pyöreitä voimakkaita käsivarsiaan. Hänen pienet ruskeat
silmänsä loistivat hyväntuulisuudesta ja terveydestä ja pelkästä
raikkaasta ruumiillisesta nautinnosta, että oli olemassa tällaisena
puhtaana ja kirkkaana ja varhaisena aamuna täällä ulkona länsimeren
rannikolla. Hän puhui melkein herkeämättä. Tuskinpa hänen suunsa
oli sekuntiakaan hiljaa. Hän jutteli kauniista ilmasta, sotilaiden
uudesta lystillisestä tallilakista, viheriäisestä nurmiturpeesta
kenttävallilla, pienestä hautausmaasta, jonka ohi he menivät
parakkileirin takana, kaminista, jonka he näkivät, ja viiriäisestä,
jonka he molemmat kuulivat piipattavan ja raksuttavan pensaikossa.

Condy kulki ääneti hänen rinnallaan, ääneti, vaan ei vähemmän
onnellisena, ja poltteli piippuaan ja tähysteli silloin tällöin suurta
laivaa, nelimastoista, jota hinattiin ulos Kultaiselle portille. Koko
ajan katselivat he ympärilleen, ja joka hetki keksivät he jotakin
mielenkiintoista, josta heidän täytyi toisilleen huomauttaa.

»Kas tuolla, Blix!»

»Mutta, Condy, näettekö tuota?»

He olivat pian sivuuttaneet leirin pienoiskaupungin ja suuntasivat
kulkunsa edelleen parakkien ja vanhan punaisen linnoituksen välillä
olevan matalan hiekkapankin läpi.

»Katsokaas, Condy», sanoi Blix, »mikä rakennus tuolla on lahdelman
rannalla — tuo lipputankoinen?»

»Otaksun, että se on pelastusasema.»

»Emmekö voisi mennä sinne sitä katsomaan — se olisi varsin hupaista.»

»Loistava ajatus», huudahti Condy.

Asemalle ei ollut pitkä matka. Heidän piti vain hyppiä kehnoa
rantatietä alas linnoitukselle ja kahlata pari sataa metriä läpi
hiekkariuttojen. Condy avasi veräjän pensasaidassa, joka ympäröi pientä
kaksikerroksista taloa, ja sieltä kuului ulvovien ja haukkuvien koirien
valtava, hornamainen kuoro.

Kun sitten oli sisällä, niin huomasi, että paikalla oli omituinen
vetovoima. Simpukankuorien reunustama muurikivinen käytävä vei
lahdelmalle antavalle ovelle; molemmin puolin oli siellä pienille
hyvinhoidetuille nurmikoille asetettu 7—8 mullalla täytettyä, vanhaa,
kirjavaksi maalattua venosta, joissa verenpisarat, pelargonit ja
resedat kukkivat. Pari kissaa lojuili päivää paistattaen kumpikin
ikkunalaudallaan. Ylempänä jonkinlaisella parvekkeella astuskeli kaksi
miehistöön kuuluvaa edes takaisin, aivan kuin he olisivat kulkeneet
laivankannella. Siellä täällä paistoi aurinko esineisiin, jotka olivat
punaista kuparia tai kiiltävää messinkiä; vähän kauempana rannalla
oli pelastusveneen vaja telaratoineen portista suoraan veteen. Condy
koputti rohkeasti ovea. Se, joka avasi, oli — kapteeni Jack.

Kapteeni Jack eikä kukaan muu. Mutta hän esiintyi nyt sinisessä,
kudotussa nutussa ja virkatakissa.

Se oli heille aivan odottamaton yllätys, niinkuin äkillinen
näyttämömuutos teatterissa. Ovelle koputtaminen oli luonut aivan uuden
tilanteen. He seisoivat hetkisen aivan kuin kivettyneinä; he seisoivat
siinä kynnyksellä ja tuijottivat avoimin suin ja silmät selällään
heidän omaa äkisti esille sukeltautuvaa avioliittokokelastaan. Condy
oli suorastaan sanaton. Se oli Blix, joka lopulta pelasti tilanteen.

»Me kuljimme juuri tästä ohi — olemme jalkamatkalla», selitti hän, »ja
sitten saimme sellaisen halun nähdä pelastusasemaa. Kävisikö se päinsä?
Voisimmeko saada luvan katsoa sitä?»

»Kyllä, kernaasti», vastasi kapteeni varsin kohteliaasti. »Tulkaa vain
sisälle. Tämä on juuri tänään avoinna katsojille. Te olette tulleet
täsmälleen. — Täällä on niin harvoin kävijöitä», lisäsi hän.

Sillä aikaa kun Condy kirjoitti heidän nimensä vieraskirjaan, onnistui
hänen vaihettaa pikainen silmäys Blixin kanssa. Oli selvää, että
kapteeni ei heitä tuntenut. Tilanne selveni itsestään, niin, näytti
sukeutuvan varsin lupaavaksi. Eikähän sitä paitsi tekisikään mitään,
vaikka kapteeni muistaisikin, että hän oli nähnyt heidät ennen.

»Ei, meillä ei ole monta kävijää», jatkoi kapteeni viedessään heidät
kapeaa, hiekoitettua käytävää alas venevajaan. »Tämä on hiljainen
asema, tämä. Ihmiset eivät usein osu tälle tielle, ja harvoinpa
myöskin sattuu, että meidän on mentävä veneellä vesille. Mehän olemme
täällä sisäpuolella, ymmärrättehän, eikä meillä enimmäkseen ole mitään
tekemistä, paitsi veden korkeimmillaan ollessa, kun ne siellä Cliff
Housessa eivät voi saada venettään vesille. Me emme siis juuri usein
mene vesille, vaan jos menemme, niin voitte olla vakuutettuja siitä,
että me menemme täysin purjein.»

»Minun nimeni on Rivers», sanoi Condy, »ja tämä on neiti Bessemer. Me
olemme kumpikin kaupungista.»

»Minua ilahduttaa tutustua teihin, herra Rivers, minulla on kunnia,
neiti», sanoi hän ja paljasti päänsä. »Minun nimeni on Hoskins, mutta
te voitte kernaasti sanoa minua kapteeni Jackiksi. Olen niin tottunut
siihen nimeen, että tuskin tottelen toista. Siispä, neiti Bessemer,
tässä näette pelastusveneen. Se pysyy pinnalla aallokoissa, eikä voi
kaatua eikä upota, ja jos sanoisin kuinka monta tuhatta se on maksanut,
niin te ette uskoisi minua.»

Condy ja Blix viettivät puoli tuntia varsin hauskasti venevajassa
kapteeni Jackin selittäessä ja kuvaillessa kaikellaista ja kertoessa
karilleajotapauksia ja eriskummallisia pelastus-kaskuja, niin että he,
lasten lailla, tuskin uskalsivat hengittää jännityksestä.

Condy älysi pian, että hän täällä oli löytänyt jotakin sellaista, josta
kirjailijat niin usein puhuvat, mutta jota he niin harvoin tapaavat ja
jota he paremman nimen puutteessa sanovat »tyypiksi.»

Kapteeni Jack oli ollut kaikkialla ja nähnyt kaikellaista ja kokenut
enimmäkseen kaikki mikä on kokemisen arvoista ja sen lisäksi vielä
koko joukon sellaista, josta hänen mieluummin olisi pitänyt pysyä
erillään. Mutta muutamissa asioissa oli kapteeni ilmeisesti aivan
yhtä moraaliton kuin vastasyntynyt lapsi. Hänellä ei nähtävästi
ollut hituistakaan omantunnonvaivoja siitä, että oli salakuljettanut
kiinalaisia Canadasta rajan yli kolmenkymmenen dollarin maksusta
hiuspiiskalta, jossa toimessa hänellä oli apulaisena maailmankuulun
amerikalaisen teologin tuhlaajapoika. Kelvottomien kiväärien vienti
Perun kapinallisille oli liikeasia, jota hänen täytyi valittaen
muistella, mutta vain sentähden, että se rengas oli murtunut, joka
jonkun aikaa oli antautunut sitä asiaa ajamaan. Erään vissin kuunarin
yksityinen takavarikointi Callaosin satamassa oli juttu semmoisenaan,
samalla kun merileijonannahkojen ryöstäminen kohnenkymmenentuhannen
dollarin arvosta venäläiseltä kauppapaikalta Alaskassa pääasiallisesti
sokeriputkirommin avulla — myöskin oli kiitettävä teko.

Hän oli syntynyt, kertoi hän, Winchesterissâ Englannissa ja —
luvalla sanoen — kasvatettu hengellistä säätyä varten. Hän oli
jonkun aikaa ollut kuoripoikana Winchesterin tuomiokirkossa,
mutta sitten oli hän jo keskenkasvuisena poikana mennyt merille.
Hän oli ollut veneenkuljettajana New Bedfordista kotoisin
olevalla valaanpyytäjälaivalla, ja vain kuudentoista ikäisenä
harppunoinut ensimmäisen valaansa. Hän oli ollut merirosvona
Chilen puolella. Hän oli ollut jääluotsina eräässä pohjoisnavan
puoleisessa pelastusretkikunnassa; hän oli harjoittanut hainpyyntiä
Magdalena-lahdessa kiinalaisen miehistön kanssa, joka oli melkein
murhaamaisillaan hänet; hän oli ollut syvänvedensukeltaja ja
saanut rumpukalvonsa siinä työssä halki, niin että hän nyt saattoi
tupruttaa tupakansavua korvistaan; hän oli joutunut haaksirikkoon
Gilbert-saarilla, tapellut Etelä-Kalifornian saarien alku-asukkaiden
kanssa; myynyt samppanjaa — joka oli valmistettu rintasokerista,
kuohupulverista ja rusinamehusta — korealaisille, ollut ajurina
Rannalla William Evert Gladstonen istuessa ajurinrattaissa. Mutta
ennen muita hän muisteli ja kuvasi ilolla ja ylpeydellä sitä kertaa,
jolloin hän oli neekerilaulajien impressariona, jolloin hän vuokratussa
virkapuvussa uneksi Cunard-laivan ryöstämistä ja rumpumajurina marssi
Sakramenton pääkatua torvensoittajiensa seuraamana.

»Seurueen primadonna», sanoi hän, »oli malmirumpua lyövä nainen. Me
olimme juhlineet Storktonissa, ja sitten antoi hän minulle timanttinsa
vietäväksi tamppiin. Minä tein työtä pyydettyä, mutta jäihän niitä
vähän riippumaan sormienkin väliin, ja minä lähdin puikahtamaan San
Franciscoon. Voittepa murskata kalloni, ellei hän tullut jälkeeni;
tuo helkkarin gongongi tapasi minut eräänä kauniina päivänä aivan
Basch-Streetilla olevan teatterin edustalla ja antoi minulle aika
sivalluksen ratsuruoskallaan. Niin, ajatelkaas vain» — ja sitten hän
hymyili, niinkuin se olisi ollut lystillisintä leikkiä maailmassa.»

»Mutta», uskalsi Blix kysyä, »eikö teistä nyt tunnu täällä hiukan
ikävältä? Täällä on kai teistä hyvin yksinäistä. Luulisipa, että te
tarvitsisitte täällä jonkun, joka pitäisi teille seuraa ja laittaisi
teille ruokaa ja niin edes päin.»

Mutta Condy ei välittänyt Blixin diplomatiasta; hän ei ajatellut muuta
kuin aiheita ja meni eteenpäin toista latua.

»Niin», sanoi hän, »myöskin minusta tuntuu, että täällä olisi jotenkin
yksitoikkoista teille, joka olette tottunut niin työteliääseen elämään.
Kuinka on pälkähtänyt päähänne antautua tähän toimeen?»

»Niin, katsokaahan», — kapteeni nojautui molemmat kädet housuntaskuissa
pelastusveneen sileään, valkoiseen keulaan — »minä olen hiukan
kallellani nykyään — olin joutunut jupakkaan Meksikossa, Libertadissa;
ja siitä nousi sellainen äläkkä, niin että mielestäni asian täytyi
saada rauhaa painuakseen ensin vähän unhotukseen. Sillä tavalla se
kävi, näette.»

Condy ja Blix muistivat elämyksensä valaanpyytäjän perämiehen kanssa
ja olivat heti pelkkänä korvana. Blix istuutui kirstulle, joka oli
pohja pilviin päin käännettynä, kumartui eteenpäin kyynäspäät polvien
varassa ja katseli herkeämättä kapteenia mielenkiinnosta ja odotuksesta
loistavin silmin. Condy seisoi hänen vieressään ja poltteli savukkeen
toisensa jälkeen, samalla kun hänen sormensa kapteenin kertoessa elivät
jännityksestä ja tarkkuudesta. Kirjailija hänessä oli vallan valveilla.

Ja täällä, tällä syrjäisellä pelastusasemalla, jossa lahdelman lempeät
laineet loiskuttivat rantaan niin lähellä, että he kuulivat joka
loiskeen, ja jossa tuntui maalin- ja köyden- ja rannalla olevan päivän
kuivaaman ruskolevänhajua, täällä kuuli nyt Blix ensimmäisen kerran
kertomuksen »Viranomaisista huolimatta».

Kapteeni Jack alkoi ensin kertoa elämyksiään Seattlessa Washingtonissa
keltakuumeen aikana. Hän oli ensin rahastonhoitajana eräässä
ravintolassa, jonka päivittäinen puhdas tulo oli yli 800 dollaria.
Sitten kuoli omistaja äkkiä, ja hän, kapteeni Jack, jäi edelleen
hoitamaan ravintolaa, kunnes pesä tulisi selvitetyksi ja perilliset
kutsuttaisiin saapuville. Mutta vallitsevan sekasorron ja kiihoituksen
aikana ei pesää selvitetty, ja kun ei ketään perillistä ilmoittautunut,
otti hän itse haltuunsa koko laitoksen, maksoi verot, teki
sopimuskirjat ja kirjoitti laskuja, kunnes hän itse piti koko liikkeen
suunnattomine tuloineen omana laillisena omaisuutenaan; ja kun sitten
eräänä kauniina päivänä koko talo paloi perustuksiaan myöten, oli
hänellä puhdasta voittoa 24,000 dollaria.

Siihen aikaan oli sillä paikkakunnalla omituinen klubi, jota sanottiin
»Maanpakolaisiksi». Sen useimmat jäsenet olivat hyvien perheiden
»nuorempia poikia» Englannista ja Britannian Canadasta, ihmisiä,
joilla oli enemmän tai vähemmän himmeä menneisyys, ihmisiä, jotka
olivat kotimaan onneksi ja tyynnyttääkseen asianomaisia siirtyneet
ulkomaille — onnenetsijöitä, pelaajia, huimapäitä, maankiertäjiä,
ihmisiä ylimyksellisine, niin, korkeimpaan aatelistoon kuuluvine
nimineen, jotka täällä liikkuivat salanimellä. Täällä hän tapasi
Billy Ishamin, joka kuului klubin johtokuntaan, tyhmänrohkean,
häikäilemättömän ja epäkäytännöllisen miehen. Heidän tuttavuutensa
sukeutui ystävyydeksi; kapteeni Jackin 24,000 dollarilla panivat
he alulle suuren kaappausyhtiönsä, sen jälkeen kun he olivat
San Franciscossa pitäneet välttämättömän kokouksen kapinallisten
asiamiehen, señora Estradon, kanssa. Kaiken tämän kertoi kapteeni eikä
unohtanut syrjäseikkaakaan, joka koski señoran käyntikorttia, jonka hän
oli repinyt kahtia ja antanut Ishamille toisen puolen. Sitten kertoi
hän heidän varustuksistaan ja rikkilyödystä sekstantista, joka aiheutti
kaikki heidän onnettomuutensa sekä heidän matkastaan yhtiökokoukseen
eräällä Panama-laivalla.

»Sielun surma!» jatkoi kapteeni Jack, »olisittepa nähnyt Billy Ishamin
laivassa, tuossa taikinatiinuntapaisessa matkustajahöyrylaivassa.
Riittäköön kun sanon, että hän pani eloa sääriin keulasta perään asti.
Siellä laivassa oli saarnastuoli, jonka oli määrä mennä johonkin
kappeliin Mazatlanissa, ja tuo saarnastuoli oli tungettu peräkannelle.
No, Billy oli kokenut useampia hulluuksia elämässään, ja m.m. oli hän
myöskin ollut näyttelijä. Gaston Maundevilleksi sanoi hän itseään ja
oli ylettömän korskea Shakespearen teosten taidostaan ja kyvystään
tulkita mitä niissä oli luettavana rivien välissä. Minä en ikinä unohda
sitä päivää, jolloin hän piti Portian puheen meille. Me olimme juuri
kääntöpiirin alla, ja oli hehkuvan kuuma. Oli enimmäkseen vain miehiä
laivassa, ja me makasimme yltympäri kannella yöpukineissa, silloin
Billy — Gaston Maundeville — punasen valkojuovainen röijy yllään kömpi
tuohon suuremmoiseen saarnastuoliin kädessään laivan kirjastosta
peräisin oleva Shakespearen teos ja esitti meille:

    »Ei laupeuden luonto ole pakko,
    se tihkuu taivaasta kuin sade leuto.»

»Minä olin halkeamaisillani naurusta. Siunatkoon, kuinka me
virnistelimme hänelle! Ja jota enemmän me virnistelimme, ja jota
enemmän me pilkkasimme häntä, sitä vakavammaksi ja hurjemmaksi hän
tuli. Hän sanoi, että hän tulkitsi mitä oli rivien välissä.»

Myöskin kertoi kapteeni koko tuon hurjan ja hullun jutun taistelusta
ja rakkaudesta, merirosvouksesta ja salaliitoista; mandolinit
näpähtelivät, veitset välkähteliväf, valat ja sonetit risteilivät;
valunut viini sekaantui valuneeseen vereen. Hän kertoi Ishamin ja
meksikkolaisen luutnantin kaksintaistelusta, jonka kuluessa he
vasemman käden ranteista yhteen sidottuina seisoivat ja pistelivät
toisiaan puukoilla; kolmekymmenlyönnistä pikimustassa pimeydessä
tullipakkahuoneen kellarissa; señora Estradan rakkaudesta Ishamiin; ja
koko tuon teoksessa »Viranomaisista huolimatta» äkkiä esiin vierivän ja
äkkijyrkästi vaihtuvan toiminnan.

Lopulta iskivät Blixin pienet silmät ihan säkeniä; Condyn posket
hehkuivat; hänen kätensä olivat kylmät, ja hän vaihtoi yhtenään asentoa
niinkuin kiihtynyt, puhdasrotuinen hevonen.

»Suuri Jumala, millainen kertomus!» hän melkein kuiskasi.

Blix huokaisi pitkän, vapisevan henkäyksen, istahti mukavammin
kirstulle ja katsoi ympärilleen, niinkuin olisi hänet vasta unesta
herätetty.

»Niin, kyllä», sanoi kapteeni ja kiersi itselleen savukkeen, »se oli
ihana aika. Käykääpä tuolla pitkin Keski-Amerikan rannikkoa olevissa
syrjäisissä tasavalloissa, niin saattepa nähdä, siellä sitä saa kokea.
Siinä on henki ja elämä kysymyksessä saada etusormi koukistetuksi
oikeaan aikaan; mitä tehdään, se tehdään perinpohjin. Jos vihataan
jotakuta, niin lojutaan valveilla koko yö ja purraan pielusta,
vain sitä varten että muistettaisiin kuinka perusteellisesti häntä
vihataan; ja jos rakastetaan naista — niin, suuri Jumala, kuinka häntä
rakastetaankaan!»

»Mutta — mutta», huomautti Condy, »minä en voi käsittää kuinka te
sellaisten elämysten jälkeen voitte harrastaa mitään muuta.»

»Minä en ole vielä kuollut enkä haudattu», vastasi kapteeni. »Arvelen
voivani keksiä toisen tai toisen tavan huvitellakseni vielä kerran.»

»Kuinka voitte mukautua odottamaan yhtä ainoatakaan minuuttia?» kysyi
Blix henkeään pidättäen. »Minkä tähden te ette heti hanki laivaa ja
lähde uusille seikkailuille huomispäivänä?»

»Ooh, se ei käy niin helposti nykyään», sanoi kapteeni ja puhalsi
savukkeen haiun ulos korvista. »Siihen on montakin syytä. Muun muassa
sentähden, että olen vasta viettänyt häitä.»



X.


»Häi-häitä!» haukotti Condy ja vaipui hieman kokoon. Blix hypähti ylös.

»Oletteko te vasta viettänyt _häitä_? kertasi hän vähän säikähtyneenä.
»Ei — ei — no — sepä vasta oli hauskaa!»

»Niin, niin», änkytti Condy. »Sehän oli hauskaa. Onneksi olkoon!»

»Tulkaa kanssani sisälle — tulkaa kanssani», sanoi kapteeni hauskasti,
»niin minä esittelen teidät vaimolleni. Meidän häämme olivat viime
sunnuntaina.»

»Ooh, kiitos, paljon kiitoksia — tulemme kernaasti — se on meistä
erinomaisen hauskaa», vakuuttivat molemmat salaliittolaiset
kuumeentapaisella sydämellisyydellä.

»Hän on vietävän sievä, pieni nainen», selitti kapteeni ja sulki portin
heidän jälkeensä. Sitten kulki hän edellä hiekoitettua käytävää ylös
asemalle.

»Sen kyllä uskon», vastasi Blix. Kapteeni Jackin leveän seljän takana
lähetti hän Condylle kehoittavan silmäyksen ja antoi hänelle tarmokkaan
sysäyksen käsivarrellaan saadakseen hänet taas tolalleen; Condy oli
aivan pyörällä; hän tuijotti tylsästi kapteenin niskaa ja hymyili
houkkamaisesti.

»Taivaan tähden, Condy!» onnistui hänen kuiskata. Sitten olivat he
eteisessä.

Onneksi saivat he minuutin tai pari tointuakseen, ennenkun he tulivat
sisään. Kapteeni Jack vei heidät jonkinlaiseen arkihuoneen ja konttorin
välillä olevaan suojaan ja pyysi heidät istumaan:

»Olkaa nyt niinkuin kotonanne, niin minä käyn noutamassa vaimoni.»

Niin pian kuin kapteeni Jack oli oven takana, kääntyivät he toistensa
puoleen.

»Noh!»

»Noh!»

»Nyt me olemme kiikissä!»

»Niin, ja siitä on nyt selviydyttävä, Condy. Olkaa vain niin
luonnollinen kuin mahdollista, niin ei ole mitään hätää.»

»Mutta olettakaa, että hän tuntee meidät!»

»Noh, entä sitten? Mutta kuinka he _voisivat_ tietää, että me olemme
kirjoittaneet heidän kirjeensä?»

»Hysh, Blix, elkää puhuko niin ääneen!»

»Luuletteko heidän epäilevän jotakin?»

»Nyt he tulevat.»

»Olkaa kylmä, tyyni ja hillitty, Condy! Niin kaikki t käy hyvin.»

»Olettakaahan, että se ei ole K.D.B.»

Mutta se oli hän. Ja hän tunsi heidät heti. Hän ja kapteeni, joka
nauroi koko naamallaan, tulivat sisälle keittiön puolelta, K.D.B.
sirossa, sinisessä karttuunihameessa ja esiliinassa, joka oli
puhtauden, tärkkäyksen ja silityksen todellinen ihmenäyte.

»Kas tässä, Kitty!» huudahti kapteeni Jack, uudestaan selittämättömän
iloisuuden valtaamana. »Tämä nuori pari on tullut tänne katsomaan
paikkaa, ja minä tahdoin että sinä saisit tervehtiä heitä. Herra Rivers
— tämä on minun vaimoni, Kitty, ja — anteeksi — neiti — minä en voi
oikein muistaa teidän nimeänne.»

»Bessemer», sanoivat Condy ja Blix yhtä aikaa.

»Ooh», huudahti K.D..B. »Tehän istuitte ravintolassa tuona iltana —
niin, niin, — olen varma siitä, että olen teidät ennen nähnyt.» Hän
kääntyi toisesta toiseen ja punastui yhä enemmän.

»Aivan oikein, Lunan ravintolassa varmaan?» kysyi Condy epätoivon
uljuudella. »Olenpa minäkin sitä hiukan muistavinani.»

»Niin, eikö kapteenikin ollut siellä?» uskalsi Blix kysyä.

»Minä muistan, että unohdin keppini», jatkoi Condy. »Minun täytyi
palata sitä noutamaan, ja juuri kun olin poistumaisillani, olin
huomaavinani, että te molemmat istuitte yhdessä oven lähellä olevan
pöydän ääressä.»

Hänestä oli viisainta, että hän oli ollut näkevinään heidät vasta
silloin.

»Kyllä, niin oli», vastasi K.D.B. tahdikkaasti, »me tapaamme syödä
siellä maanantaisin.»

Blix oletti, että K.D.B. mieluummin tahtoi päästä tilannetta lähemmin
selittämästä, ja päätti suoda hänelle mahdollisuuden vaihtaa ainetta.

»Siellä on hyvää ruokaa», sanoi hän.

»Niin, minä puolestani en voi sanoa, että ihailen espanjalaista
keittotaitoa», vastasi K.D.B., joka unohti, että he söivät siellä joka
maanantai. »Tavallinen amerikalainen on kyllin hyvää minulle.»

Äkkiä kääntyi kapteeni Jack Condyn puoleen: »Ooh», sanoi hän,
»silloinpa te olitte se, joka sanoi taulun esittämää kuunaria soimaksi.»

»Niin, eikö se sitten ollut soima», kysyi Condy viattomasti.

»Itse voitte olla soima», sanoa läimähytti kapteeni. »Se oli kuunari,
se se oli, ja se oli selvä kuin tuo pihtipieli tuossa.»

Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin oli tulikoe kestetty, ja Blix
ja Condy hengittivät keveämmin jatkaessaan taas kulkuaan. Kapteeni
ja K.D.B. olivat molemmat saattaneet heidät veräjälle ja hartaasti
kehoittaneet heitä »pistäytymään sisälle seuraavalla kerralla, kun he
kulkivat tätä tietä.»

»He ovat naimisissa!» ähki Condy ja kätki päänsä käsiinsä. »Ja se on
meidän syymme. Sitä ei saa koskaan enää tekemättömäksi.»

»No, välikö tuolla?» selitti Blix hieman loukkaantuneena. »Minun
mielestäni ei siinä ole vähintäkään huomauttamisen varaa. Voittehan
nähdä, että kapteeni on rakastunut häneen ja K.D.B. kapteeniin. Minä en
voi ymmärtää, että meillä tässä asiassa on mitään kaduttavaa.»

»Niin, mutta — niin äkkiä!» kuiskasi Condy aivan masentuneena. »Se on
se, joka on niin kauheata — niin äkkiä se on käynyt.»

»Se osoittaa vain kuinka rakastunein he ovat ja kuinka — ja kuinka
mielellään he ovat — mukautuneet toisiinsa. Ei, se asia on aivan
niinkuin sen olla pitää.»

»He näyttivät todellakin siltä, niinkuin he voisivat meistä pitää.»

»Siihen heillä onkin syytä — jos he tietäisivät. Ellei meitä olisi
ollut, eivät he ikinä olisi toisiaan löytäneet».

»Ja kumpikin pyysi meitä tulemaan heitä uudestaan tervehtimään,
panitteko te sen merkille? Menkäämme sinne toisenkin kerran, Blix.»
Condy oli taas äkkiä aivan ilostunut. »Eikö meidän teidänkin
mielestänne ole niin tehtävä?»

»Kyllä, luonnollisesti. Olisi hyvin hauska mennä vierailulle heidän
luokseen — oppia heitä oikein tuntemaan!»

»Saattaahan varsin hyvin tapahtua, että he pyytävät meitä jäämään
päivälliselle jonkun kerran.»

»Niin, ja ajatelkaa sitten niitä kertomuksia, joita hän voi kertoa!
Siinä on jotakin teille».

He joutuivat molemmin puolin haltioihinsa näistä mahdollisuuksista,
puhuivat äänekkäästi yhtä aikaa ja tarkastivat yksityisiä kohtia
kapteenin kertomuksissa.

»Ajatella vain!» huudahti Condy — »ajatella vain Billy Ishamia
puna-valkojuovaisessa yöpuvussaan lukien Shakespearea saarnastuolista
laivassa toisten maatessa ja virnistäessä hänelle ja nauraessa minkä
jaksavat. Se vasta on kohtaus, mitä? On kuin näkisi sen ilmielävänä.»

»Eikö hän mahtanut keksiäkin yhtä ja toista? Hänellä ei näkynyt olevan
selvää käsitystä hyvästä ja pahasta. Se saattoi varsin hyvin olla
valetta kaikki tyyni.»

»Niin, entä sitten?» sanoi Condy.

Ja niin kulkivat he siellä tuona ihanana, kirkkaana aamupäivänä
pitkin mannermaan läntistä rannikkoa, nuorina ja elinvoimaisina
molemmat, ja Tyvenmeri, maailmankaupan tie, keinuili heidän, edessään
savupilareineen ja suolainen meri-ilma tuli pehmeästi aalloten ja
täytti heidän keuhkonsa. Nuorina, voimakkaina ja terveinä kulkivat he
siellä, mieli kuohuvan täynnä toimintaa ja seikkailuja, kaappauksia ja
merirosvousta, toisiaan risteileviä ajatuksia, lennossa ja nelistäen
läpi voimakkaan, rehevän elämän, halki todellisuuden rajattomasti
romantisen maailman. Ja aavistamatta sitä lainkaan, olivat he
itse puhdasta romantiikkaa. Epäilyksellä, vanhojen viisaudella ja
käsityksellä kaiken katoavaisuudesta ei ollut mitään sijaa siinä
maailmassa, jossa he kulkivat. Heillä oli vielä kuvittelunsa, heidän
aistinsa olivat tarkat, heidän vastaanottavaisuutensa elävä. Elämän
yksinkertainen juoksu, rodun leveät ja voimalliset tunteet liikkuivat
heissä. Heidän astuntansa oli täynnä joustavaa voimaa, he kulkivat alas
valtamerelle päin, tuskinpa he ajattelivat tai punnitsivat; he olivat
kuin kaksi kaunista, ystävällistä eläintä. He antautuivat kokonaan
hetken vaikutteihin; he eivät ajatelleet, he tunsivat. Heidän älynsä
nukahti; he näkivät, he kuulivat, he huomasivat suolaisen meren ja
touvien ja vesilätäköissä kasvavan lihavan, mausterikkaan krassin
hajun; he kylvettivät poskensa purjetuulessa ja hengittivät sitä
puoleksi avoimin suin ja laajennein sieraimin. Oli ihanaa elää; joka
tiima oli uutta autuasta huumausta. Se tosiasia, että meri oli sininen,
riitti saamaan heidät haltioihinsa. Pelkkä hengittäminen oli juhlaa.
He iloitsivat nuoruudestaan; ja kaikki oli nuorta heidän kanssaan —
päivä oli nuori, ja maa oli nuori, se sivistys, johon he kuuluivat,
se joka toimi täällä tämän leveän mannermaan viheriäisellä läntisellä
reunuksella, myöskin se oli uuden rodun kohisevan, punaisen veren
vaikutuksesta nuori ja reipas ja kapinallinen.

Vieläpä Condy unohti tai oikeammin halveksi tänä päivänä yhdistää
ja järjestää kapteenin ryövärijuttuja novellinmuotoon. Meren ja
viheriäisten riuttojen ja Blixin rusottavien poskien katseleminen,
hänen keltaisten hiustensa liehunta hänen silmillään ja suullaan
oli parempaa kuin ajattelu. Elämä oli parempi kuin kirjallisuus.
Oli parempi elää kuin lukea. Elävä ihminen oli enemmän arvoinen
kuin kymmenentuhatta kuollutta Shakespearenlaista runoilijaa, teko
enemmän arvoinen kuin ajatus. Niin, vain rakastaa Blixiä, olla hänen
seurassaan, nähdä kuinka kauniisti hänen poskensa hehkuvat, tietää
hänen olevan niin lähellä, silloin tällöin töykätä hänen kyynäspäätään,
oli parempi kuin parhain romaani, kaunein kirja, minkä hän milloinkaan
saattoi toivoa saavansa kirjoitetuksi. Elämä oli kirjallisuutta
parempi, ja rakkaus oli elämän kruunu. Rakastaa Blixiä ja pitää hänet
lähellään - minkä muun puolesta sitä eläisi? Voiko hän milloinkaan
ajatellakaan mahdolliseksi, että hän löytäisi mitään niin kaunista ja
armasta ja rakasta kuin tämä yhdeksäntoistavuotias tyttö.

Äkillinen loiskahdus sai Condyn takaisin todellisuuteen. Mitä hän kulki
ja uneksi? Mitä hän kulki ja kuvitteli? Rakastaa Blixiä? Rakastiko hän
Blixiä? Niin, _luonnollisesti_ rakasti hän häntä — rakasti häntä niin,
että pelkkä ajatus siitä sai hänet haukkomaan henkeänsä ja täytti hänen
sydämensä oudolla hellyydentunteella, niin pehmeällä ja kuitenkin niin
voimakkaalla, ettei sille ollut sanoja eikä ilmaisumuotoja. Rakastiko
hän tyttöä? Kyllä, luonnollisesti rakasti hän Blixiä. Hän oli, itse
siitä tietämättä, rakastanut häntä jo kauan. Hän oli rakastanut
häntä tuona päivänä järvellä ja tuona unohtumattomana iltapäivänä
kiinalaisessa teehuoneessa; kaikkina noina pitkinä, hiljaisina
iltoina ruokasalin ikkunan ääressä, jossa he istuivat ja katselivat
hämärän läpi kaupungin yli; kaikkina noina iltoina oli hän rakastanut
häntä. Viimeisten kuukausien aikana oli joka päivä ollut täynnä hänen
rakkauttaan.

Minkäpä takia hän muuten olisi näin onnellinen? Mikäpä muu hänet
vähitellen oli eroittanut tuosta mutkikkaasta seura-elämästä, jota
sellainen mies kuin Sargeant edusti? Mikäpä muu oli auttanut häntä
hitaasti päästämään irti pauloja, joilla tuo huono ja vahingollinen
tapa oli pitänyt hänet kiinni? Mikäpä muu oli herättänyt hänen
kunnianhimonsa? Mikäpä muu se oli, joka nyt karkasi hänen tähän asti
vapaasti liehuneen innostuksensa päättäväisyyteen ja toimintavoimaan?
Tytöllä ei aina ollut ollut sellaista vaikutusvaltaa häneen. Siihen
aikaan, jolloin he vain huvittelivat yhdessä seuraelämässä ja
näkivät toisensa seurustelutavan mukaisesti kerran viikossa, ei asia
ollut niin, vaikka heillä kyllä oli ollut olevinaan yhtä ja toista
ylijäämäksi toisilleen. Hän muisti sen illan, jolloin Blix oli tehnyt
pikaisen lopun niistä ajoista ja kuinka hän silloin heti oli mielessään
ajatellut, että kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän sittenkään
ollut häntä koskaan oikein tuntenut. Mutta sitten oli kaikki tullut
toisenlaiseksi sen viehättävän uuden elämän kautta, jota he elivät. Hän
oli nyt elänyt. Hän oli oppinut tuntemaan hänet sellaisena kuin hän
oli, hänen sydämellisen hyvyytensä, rehellisen mielenlaatunsa, kuinka
hän halveksi kaikkea teeskentelyä, hänen toverillisuutensa ja hänen
järkkymättömän hyvälaatuisuutensa. Ja päivä päivältä, hiukan silloin ja
hiukan tällöin, oli hänen rakkautensa häneen kasvanut, niin tasaisesti,
niin hiljaa, ettei hän itse ollut huomannut sitä ennenkun nyt — nyt,
kun se äkkiä oli puhjennut täydessä kauneudessa ja voimassa, niinkuin
kukka, jonka tuoksu äkkiä tunkeutuu koko hänen elämäänsä ja koko hänen
maailmaansa suloudellaan.

Puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet pelastusaseman,
tulivat Blix ja Condy vanhalle linnoitukselle, joka ahavoituneine,
punaisine muurineen seisoi autiona ja unhotettuna Kultaisen portin
suulla. He kääntyivät kulmasta, ja siellä vieritti Tyvenmeri sinisiä,
monivivahteisia aaltojaan rajattomasti, ikuisesti yli maapallon, yli
maailman olan, ilman ainuttakaan purjetta näkyvissä, katkeamattomana
kaarena taivaanrannasta taivaanrantaan.

He kulkivat nyt rannikkoa, milloin vanhaa aaltojen uurtamaa osaa
kukkuloiden alla, milloin alhaalla eturannalla, jossa he hyppäsivät
kiveltä kivelle tai juoksivat pitkin vedenrajaa kiinteillä valkoisilla
hiekkariutoilla.

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt koko rannikolla. Maan puolella
kohoutuivat korkeat rinteet paljaina tai nurmipeittoisina kohti
taivasta, ja siellä täällä työntyivät ne ihan ulos veteen suurine
haljenneine ja rapeutuneine, märästä mustine kallionlohkareineen,
joiden juuria saartoi polvenkorkuinen, kuohuva vaahto. Ilma oli
täynnä aallokkojen pitkäveteistä jylinää, ja silloin tällöin tuli
merilintuja yksitellen ja parvissa kuppuroiden niiden yllä kimakasti
huutaen. Hylkykappaleita solui edes takaisin aaltojen mukana, ja
kokospähkinänkuoria, jotka olivat kuin suuria, ruskeita, kiskaistusta
kaarnasta tehtyjä maljoja, oli kasottain kallioiden juurella ja niiden
välisissä kuopissa. He löysivät maneetin — läpinäkyvän limaisen massan;
ja kerran osui heidän silmiinsä hyljekoira ärjy-aallon pohjassa; he
näkivät sen siloisen ja kiiltävän pään ja sen pingoitetut turpajouhet
ja kuulivat sen käheästi sähisevän haukunnan, kun se pitkin rantaa ajoi
takaa kalaa.

Blix ei antanut Condyn vähintäkään auttaa itseään. Hän oli yhtä reipas
ja voimakas kuin Condy ja ryömi kalliolta kalliolle ja yli vedenrajassa
olevien pilaantuneiden ajopuiden, nopsana ja joustavana kuin nuori
poika. Hän vaipui liejuun kengänvarsia myöten, sai naarmuja käsiinsä
ja hameensa rikkirevityksi, niin, vieläpä hän nyrjäytti jalkansakin,
mutta hänen pienet silmänsä säteilivät yhtä pirteästi; hänen poskensa
rusottivat yhtä viehättävästi. Ja taukoamatta hän jutteli kaikesta mitä
näki, samantekevää oli, kuunteliko Condy vai ei. Milloin oli siinä
hullunkurinen kappale ruskolevää, milloin lokkiparvi, joka kinaili
kalasta, milloin purppuranvärinen meritähti, milloin tavattoman suuri
ärjy-aalto. Hänen valtava elonvoimansa tempasi hänet mukaansa. Hän oli
pelkkää elämää päästä kantapäähän, kaikkine aistineen aivan hereillä,
värisevän herkkä kaikille vaikutelmille.

»Nouskaamme tästä ylös ja levätkäämme hetkinen», ehdotti Condy.

He jättivät rannan ja kipusivat ylös rinnettä sellaisella kohdalla,
jossa esiinpistävä töyry antoi suojaa; siellä tapasivat he polun, joka
vei heidät alas pieneen, tyyneen vuorenkattilaan, jonka sivuilla kasvoi
mustikanvarsia.

Täällä he istahtivat. Blix asettui vanhalle puunjuurelle mielihyvästä
huokaisten, ja Condy oikasihe pitkäkseen vastatäytetty piippu
hampaissaan ja niska pientä käsilaukkua vasten, jota hän koko päivän
oli niin uskollisesti kantanut. Sitten kävi Blix äkkiä hiljaiseksi;
ja kauan istuivat he siinä kumpikin äänettöminä katsellen valtavia
viheriäisiä vuoria, jotka viettivät alas mereen, pitkin rantaa kuohuvia
ärjy-aaltoja, rikkimurskaantuneita kallioita, ääretöntä merenpintaa ja
näköalaa yli vanhan linnoituksen Kultaisen portin suulle.

»Voisimmepa olla sata penikulmaa kaupungista, siitä päättäen mitä
me nyt näemme. Emmekö voisikin, Condy?» sanoi Blix viimein. »Ja te
ette voi tietää, kuinka _nälkä_ minulla on. Nyt on varmaankin jo
päivällisaika.»

Vastaukseksi nousi Condy hyvin arvokkaasti ylös, aukaisi ihailtavalla
huolimattomuudella käsilaukun ja otti sieltä esille, kenkien asemesta,
ensin kokonaisen pullon punaviiniä, sitten kinkkuvoileipiä, voipaperiin
käärittyinä, tölkin keitettyjä oliiveja, suuren pussin suolatuita
manteleita, kaksi pientä lasia, romaanin ja huuliharpun.

Blix melkein huusi ihastuksesta, löi polviaan ja keinui edestakaisin
puunjuurellaan.

»Ei, Condy, oletteko te todellakin pitänyt huolta _aamiaisesta_ —
siinäpä vasta on hienoja kenkiä! Ja te muistitte, että oliivit ovat
minun lempiruokani! Ja sitten vielä kirjakin, katsoppa vain! Mikä se
on? ’Seitsemän valtamerta’. Ei, tämäpä on parasta, missä minä olen
ollut mukana. Mutta tuo huuliharppu — mitä varten se on?»

»Soitettavaksi. Te ehkä luulitte sitä ruuviavaimeksi?» Blix tärisi
ihastuksesta hänen tyhmän sukkeluutensa takia, ja Condy lisäsi ylpeästi:

»Huomatkaa, että minä itse olen kaiken järjestänyt!»

»Sen kyllä huomaa: suuret paksut perunat kuorineen, kinkku paksuina
viipaleina niiden välissä ja sitten olitte totta tosiaan levittänyt
voita leivälle.» Mutta siitä he eivät välittäneet. He söivät
kuninkaallisen aterian, vieläpä Blix otti hattunsakin päästään ja
ripusti sen vieressään olevaan pensaaseen. Mutta luonnollisesti oli
Condy unohtanut korkkioran. Ponnistaessaan epätoivoisesti saadakseen
punaviinipullon korkin kaivetuksi ylös taittoi hän taskuveitsensä
molemmat terät ja oli jo toivottomana heittää koko avaamisen kesken,
kun Blix kärsimättömästi otti pullon ja etusormellaan työnsi korkin
alas.

»Viiniä, soittoa, juhla-ateria ja runoutta», sanoi Condy. »Me laukeamme
suureen ylellisyyteen niinkuin Sardanapalus.»

Mutta Condy oli itse äkkiä joutunut sellaiseen onnen ilmapiiriin,
jonka vertaista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän rakasti Blixiä.
Hän rakasti häntä sentähden, että hän oli niin aito, niin säteilevän
terve ja voimakas; hän rakasti häntä, koska Blix piti samasta kuin
hän, siksi, että he katsoivat olemassa-oloa samalta näkökannalta,
inhosivat teeskentelyä ja teennäisyyttä, iloitsivat kaikesta suorasta,
rehellisestä ja luonnollisesta. Hän rakasti tyttöä sentähden, että
tämä piti hänen kirjoistaan, pani arvoa samoille piirteille niissä
kuin hänkin ja moitti sitä mitä hänkin paheksui. Hän rakasti tyttöä
sentähden, että tämä oli yhdeksäntoistavuotias ja sentähden, että
tämä oli niin nuori ja turmeltumaton ja saattoi iloita sinisestä
merestä ja kauniista aamusta. Hän rakasti tyttöä hänen kauneutensa,
hänen keltaisten hiustensa pehmeyden, hänen kaarevan, valkean
otsansa ja hänen pienten tummanruskeiden silmiensä takia, silmien,
jotka aina näyttivät siltä kuin hän juuri olisi nauramaisillaan tai
olisi nauranut; hän rakasti tyttöä hänen lujan suunsa ja leukansa,
hänen korkeaan valkoiseen atlassinauhaan kiedotun pyöreän kaulansa
takia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämän käsivarret olivat
voimakkaat ja kaunismuotoiset ja että hän pyöreällä vyötäröllään
käytti suurta koirankaulanauhaa, ja sentähden, että hänen melkein joka
pienimmästäkin liikkeestään lähti tuo tuskin huomattava mutta lumoava
naisellisuuden tuoksu, tuo tuoksu, joka osaksi johtui hajuvedestä,
mutta kuitenkin enimmäkseen oli hänen suunsa, hänen hiustensa, hänen
kaulansa, hänen käsivarsiensa ja koko hänen miellyttävän olentonsa
hienoa, määräämätöntä ja sanomattoman tenhoavaa aroomia. Ja hän
rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli se mikä hän oli, että hän
oli Blix, sen äärettömän suloisen voiman takia, joka hänestä lähti
näinä hiljaisina hetkinä, kun hän tunsi hänen olevan niin lähellä, ja
jonkinlainen nimetön ja arvoituksellinen kuudes aisti heräsi hänessä
ja kertoi hänelle kuinka hyvä, ystävällinen ja puhdas ja naisellinen
hän oli; ja tuo epämääräinen hellyyden tunne etsi häntä, hellyys, joka
ei kohdistunut ainoastaan häneen, vaan kaikkeen hyvään maailmassa; ja
hänen oman luonteensa jaloimmat puolet tulivat esille ja vaativat olla
hänessä olevan parhaimman kanssa samalla tasolla.

Hän katseli tyttöä salaa, kun tämä istui tuossa hänen vieressään,
keltaiset hiukset lainehtien ja liehuen otsan ympärillä, kädet helmassa
merelle miettiväisenä katsellen avoimin silmin.

Hän oli sanonut, ettei hän rakastanut häntä. Condy muisti sen hyvin.
Se oli hänen vilpitön ajatuksensa; hän ei rakastanut häntä. Se aihe
oli kerta kaikkiaan karkoitettu heidän väliltään. Ja juuri sentähden
oli heidän toveruutensa näinä viimeisinä kolmena neljänä kuukautena
ollut niin viehättävä. Hän piti häntä hyvänä ystävänä. Hän oli
muuttumattomasti sama kuin sillä kerralla, mutta hän — niin, hänelle
oli maailma tullut ihan uudeksi tänään! Niin, siihen määrään rakasti
hän häntä, niin rakkaaksi oli hän käynyt hänelle, että kun hän vain
ajatteli häntä, paisui ja hypähteli sydän hänen rinnassaan.

Mutta kaikki tämä täytyi hänen pitää omana tietonaan. Jos hän sanoisi
jotakin, antaisi tytön tietää kuinka syvästi hän tätä rakasti, olisi
kaikki tuhottu, tuossa tuokiossa olisi heidän toveruutensa lopussa.
Siitä he olivat molemmat selvillä; he olivat koettaneet tuota toista,
se ei käynyt. Rakastavina olivat he saaneet tarpeeksi toisistaan;
tovereina olivat he sopineet mainiosti yhteen, ollen kokonaan ja
esteettömästi onnellisia.

Condy puri hampaansa yhteen. Se oli kylläkin kovaa. Hänen oli
valittava, joko tehdä loppu heidän viehättävästä toveruudestaan tai
myöskin varoa millään tavalla ilmaisemasta rakkauttaan, pakoittaa ja
vallita sitä, ja tehdä se samalla, kun joka hermo hänessä värisi kuin
viulunkieli jousen alla. Ei ollut hänen luonteenlaatunsa mukaista
rakastaa hiljaa ja rauhallisesti tai etäältä; hän tahtoi tuntea hänen
käsiään, hänen viileää, pehmeää poskeansa ja hengittää hänen hiustensa
tuoksua, tuntea hänen huulensa omiaan vasten ja peittää kasvonsa hänen
helmaansa.

»Mikä teidän on, Condy?».

Blix katseli häntä levottomasti.

»Minkätähden te rypistätte otsaanne niin ankarasti ja puristatte
kätenne nyrkkiin. Te olette myöskin kalpea. Onko jotakin hullusti?»

Hän heitti Blixiin nopean silmäyksen ja hillitsi itsensä.

»Tämäpä on hauska, pieni soppi, tämä», sanoi hän. »Mutta kuulkaahan,
Blix, kuinka pitkä aika on siihen, kun te matkustatte?»

»Huomisesta kuusi viikkoa.»

»Ja sitten olette te poissa neljä vuotta — neljä vuotta! Kenties te
ette koskaan palaja. Kuka tietää mitä voi tapahtua neljän vuoden
kuluessa. Missä se hullu huuliharppu on?»

Huuliharppu oli täynnä leivänmurusia ja muuta sellaista. Condy ei
voinut sillä soittaa. Kaikki hänen vaivansa palkittiin vain suhisevalla
äänellä, kuolemankorahduksilla, surkealla ulvonnalla. Hän heitti sen
mereen.

»No missä sitten on se hullu kirja?» sanoi hän. »Te istutte sen päällä,
Blix, kas tässä, lukekaa nyt ääneen. Avatkaa vain kirja miltä kohdalta
tahansa.»

»Ei, se on teidän tehtävä.»

»Eipä suinkaan, enkö minä kenties ole jo tehnyt tarpeeksi? Enkö minä
_ostanut_. kirjan ja huolehtinut ruuasta, enkö minä laittanut voileivät
ja maksanut raitiovaunun? Tämä retki tulee maksamaan liki pitäen 3
dollaria, ennenkun me olemme kotona. Tiedättekö mitä; vähin mitä te
voitte tehdä, on että luette hiukan ääneen minulle. Mutta voimmehan
lyödä siitä arpaa.»

Condy onki taskustaan kymmensenttisen ja Blix otti neljännesdollarin
kukkarostaan.

»Heittäkää minun puolestani», pyysi hän.

Condy heitti ja sai kruunun. Kun hän otti kirjan, sanoi Blix:

»Sen, jolla on niin tavattoman huono onni kuin teillä, on melkein
mieletöntä pelata uhkapeliä. Minä en ole vielä koskaan pelannut yhtään
erää pokeria teidän kanssanne voittamatta joka shillinkiä, joka teillä
oli taskussa.»

»Niin! Mutta mitä teette kaikilla noilla rahoilla?»

»Annan niiden luistaa», vastasi hän ylimielisesti, »hansikkaihin,
harsoihin ja hattuneuloihin — kaikenmoiseen.»

Mutta Condy saattoi kuulla, ettei ollut totta, mitä Blix sanoi.

Runsaan tunnin istui Condy nyt ja luki ääneen hänelle teoksesta
»Seitsemän valtamerta», tuulen suhistessa hiljaa yli valtavain,
paljaiden särkkien ja leikkiessä suopursun lehtien ja suurien
mustikkamarjapensaiden kanssa kuiluissa, ja ärjy-aaltojen tullessa
jylisten ja vetäytyessä taas kalisten takaisin yli rantaäyrään siellä
alhaalla ja vesilintujen lennellessä heidän yllään.

Blix kuunteli tarkkaavaisesti, mutta Condyn olisi ollut mahdoton
selostaa sitä mitä hän juuri oli lukenut. Parempi oli elää kuin
lukea; elämä oli kirjallisuutta arvokkaampi, ja hänen uudessa, vasta
keksimässään rakkaudessa oli hänelle runoutta kylliksi. Hän jatkoi
lukemistaan, ettei hän voisi katsoa Blixiin ja sanoa enemmän kuin
tahtoi. Liki liippasi toisinaan, ettei hän keskeyttänyt lukemistaan
ja puhunut suutaan puhtaaksi toisen petollisen minän valtaamana,
huolimatta lujasta tahdostaan. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut
niin onnellinen, vaan ei myöskään niin onneton. Hän alkoi livetä
sanoihin ja hyppiä yli kokonaisten rivien ja lauseiden, niin, käänsipä
hän pari lehteäkin kerrallaan.

»Sepä oli komea rivi», huudahti Blix.

»Mikä rivi? Mistä te puhutte? Kuulkaa, Blix, tätä päivää emme saa
koskaan unohtaa. Luvatkaamme, kävi miten kävi ja olimmepa missä
tahansa, että aina kirjoitamme toisillemme tänä päivämääränä. Onko tämä
lupaus?»

»Kyllä, minä lupaan. Ja nyt — — —»

»Minä lupaan sen kaikesta sydämestäni. Ei, te voitte olla aivan varma,
minä en sitä unohda, en -- -- Niin kuin sanottu, tämä on lupaus.
Tänäänhän minä olen... Blix, minne tuo merkillinen kirja joutui?»

»Condy.»

»Niin, se otettiin minulta pois. Te istutte kaiketikin taas sen päällä.
Mutta viisi kirjasta! Lähdemme ehkä mieluummin nyt.»

»Siitä tulee pitkä kävely ennenkun olemme kotona. Eikö liene parasta
että syömme Lunassa?»

»Te olette pahin tuhlari minkä tunnen. Luuletteko te minua
koronkiskuriksi. Minulla ei ole enään kuin kolmeneljännesdollaria
jälellä. Paljonko teillä on?»

Blixillä oli kukkarossaan 35 centtiä, ja he pohtivat rahallista asemaa
hyvin perusteellisesti. Se riitti kahdelle raitiovaunupiletteihin ja
»meksikkolaiseen illalliseen», ja sitten jäi vielä 10 centtiä yli.

»Richardille», sanoi Blix.

»Sikaariksi minulle», sanoi Condy.

»Te saitte minut antamaan hänelle puoli dollaria. Se oli vähin minkä
saatoin antaa, sanoitte te — aateluus velvoittaa.»

»No, siinä sen nyt itse näette; minä en voi antaa hänelle vain 10
centtiä. Minä sanon vain, että me olemme puhtaaksi kynityt täksi
päiväksi.»

He lähtivät menemään, ei samaa tietä, vaan yli törmien ja sitten
suoraan poikki avonaisen, viheriän niityn, joka komeili sinisine
kurjenmiekkoineen, valkoisine heliotrooppeineen, keltaisine
unikkoineen ja orvokkeineen siellä täällä. Sitten tulivat he eräälle
kenttävallitielle, joka oli punainen ja tasainen kuin kamarin lattia.
Ja eräässä kulmassa, jossa tie teki jyrkän käänteen kohti kaupunkia,
pysähtyivät he hetkiseksi ja katselivat taakseen ihanata näköalaa,
valtamerta, puolikuunmuotoista maisemaa ja sitten etualalla aaltoilevia
vuoria, jotka ulottuivat alas rantaan ja olivat aivan täpö täynnä
metsäkukkia.

Neljännestunnin kuluttua olivat he golfradalla.

»Me menemme suoraan yli», sanoi Condy, »ja otamme ensimäisen
raitiovaunun toisella puolen.»

He menivät tieltä ja oikaisivat suoraan yli radan, Condy piippu
suussa. Mutta samassa kun he kulkivat ohi pitkän eucalyptuspuu-rivin
sen paikan läheisyydessä, mistä pallopeli aletaan, kuulivat he äkkiä
varoitushuudon:

»Pitäkää varanne siellä!»

Condy ja Blix katsoivat äkkiä ylös, ja siellä eräässä ryhmässä, ei
kymmentä kyynärää heistä, näkivät he nuoren Sargeantin ja hänen
sisarensa ja pari muuta heidän piiriinsä kuuluvaa nuorta naista sekä
Jack Carterin puettuina homespuniin ja polvihousuihin, lyhyihin
soreihin golfnuttuihin ja skotlantilaisiin kauluksiin, täydessä
touhussa lyöntinuijineen.



XI.


Kun kello klubin kirjastossa löi kaksitoista, pani Condy kynän pois,
työnsi tiheästi kirjoitetut arkit kauemmaksi pöydällä ja nojautui
taapäin tuolissaan kädet painettuina väsyneitä silmiä vasten. Hän
istui kirjoituspulpetin ääressä salin perällä viheriäisen japanilaisen
varjostimen suojassa. Hän oli paitahihasillaan, tukka pörröllään,
sormet musteessa, jotakuinkin kalpea.

Hän oli kirjoittanut herkeämättä koko illan. Kolme lukua
»Viranomaisista huolimatta» oli valmiina, ja nyt oli hän paraillaan
kirjoittamassa neljättä. Päivää sen jälkeen, kun he olivat tehneet
retken linnoitukselle — hänen uuden olentonsa eriskummallisena
syntymäpäivänä — oli hänelle äkkiä valjennut, että kapteenin kertomus
kullankaivajaravintolasta, »Maanpakolaiset»-nimisestä klubista
ja kaappausretkestä juuri olisi se jännittävä romaani, josta
Riemukustannusliike oli puhunut. Hän oli heti käynyt siihen käsiksi,
täynnä innostusta, ja hammasta purren oli hän luvannut itselleen,
ettei häneltä tulisi puuttumaan tarmoa. Hänen täytyi suorittaa tämä
työ vapaa-aikanaan, toisin sanoen hänen täytyi käyttää illat siihen.
Ja niin hän oli tehnytkin. Nyt oli hän kohta jo istunut viikon
kirjoituspöytänsä ääressä tässä klubin tyvenessä komerossa joka ilta
kello kahdeksan ja sitkeästi jatkanut työtään sydänyöhön asti.

Kaksi ensimäistä lukua oli syntynyt kuin itsestään — niiden
kirjoittaminen oli oikeaa nautintoa. Kolmas tuotti enemmän vaivaa,
toiminta hämmentyi, toinen piirre vastusti toista. Billy Isham
kieltäytyi itsepintaisesti asettumasta sille huomatulle paikalle, johon
Condy oli hänet määrännyt; ja nyt, neljännen luvun alussa, oli Condy
vihdoinkin perinpohjin tutustunut niihin määrättömiin vaikeuksiin,
niihin toivottomiin mutkikkaisuuksiin, masentaviin keksintöihin, joita
joka vaiheessa ilmeni, voittamattomiin esteisiin, kidutuksiin, vaivaan,
aivojen kulutukseen ja kalvaviin huoliin, joista ei kukaan suurempien
teosten tekijä säästy.

Kirjoittaa lyhyt kertomus alun pitäen näkyvissä olevine päämäärineen
oli helppo asia verrattuna siihen, että graani graanilta, atoomi
atoomilta rakentaa luonnosta teoksen »Viranomaisista huolimatta».
Condy oli pian selvillä siitä, ettei hänellä ollut käytettävänä kuin
yksi keino. Hän ei saisi ollenkaan ajatella kertomuksen päättämistä
— tuota kaukaista ja korkeaa päämäärää — vaan hänen piti luoda teos
luku luvulta, niin, lause lauseelta; puristaa se väkisin esiin, niin
sanoakseni; ajaa kynä eteenpäin rivistä riviin, tuntuipa työ kuinka
raskaalta tahansa; hänen tuli tyytyä siihen, että silloin tällöin sai
luvun valmiiksi; hänen piti olla työssä tunti tunnin, minuutti minuutin
jälkeen, takoa sitä kylmästi, veriin syöpyneen ankarasti ja kestävästi
niinkuin kaleriorja, jota ruoska uhkaa.

Toisinaan ajoi kertomus kiveen, suorastaan kuin uhalla. Oli
fyysillisesti mahdotonta kirjoittaa sanaakaan enään; hänen aivonsa
eivät sitä sallineet. Condy saattoi istua kokonaisen tunnin ja
enemmänkin ja tuijottaa puoleksi valmiita sivua, pureksia kynsiä, repiä
tukkaa, kastaa kynää mustetolppoon, rajoittaa koko maailmansa tähän
paperiarkkiin — mutta yhtä vähän se auttoi.

Hänellä ei ollut pienintäkään nautintoa työstä. Niin pian kun
joku luonne oli kiintynyt hänen mieleensä, joku kohtaus piirtynyt
hänen mielikuvitukseensa, oli myöskin luonne menettänyt uutuuden
viehätyksensä, kohtaus ensimmäisen mielijohteen raikkauden, ennenkun
hän oli kirjoittanut sanaakaan. Sitten täytyi hänen tavattomalla
vaivalla, melkein yliluonnollisella kärsivällisyydellä hitaasti
rakentaa suunnitelmaansa, jonka ääriviivat olivat näyttäytyneet niin
selvästi hänelle haihtuvassa aivovalossa. Kaikki oli ahertamista,
kovaa, vastenmielistä ja väsyttävää ahertamista; eivät mitkään kauniit
korulauseet, ei mikään väärä »luomisen ilon» ajatus voinut järkyttää
tätä tosiseikkaa. »Minkätähden», mumisi hän ja nousi ylös taittaen
käsikirjoituksen ja ottaen takin ylleen, »minkätähden teen minä niin?
Niin, _minä_ en sitä tiedä.»

Ei ollut epäilemistäkään, että Condy kolme kuukautta varemmin heti
olisi heittänyt sikseen tämän vastenmielisen ja vaivaloisen homman.
Mutta Blix oli tehnyt hänestä toisen miehen. Äkillinen miehuudenvoima
oli alkanut kehittyä Condyssä. Voimakas tunne oli puistanut häntä, hän
oli alkanut nähdä ja tuntea elämän vakavan, enemmän todellisen ja ehkä
myöskin ankaramman puolen. Blix oli antanut hänelle enemmän lyijyä
taian alle, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ollut enää juuri sama
nulikkamainen poika, joka kolme kuukautta sitten oli »tehnyt itsensä
narriksi» kiinalaisessa teetalossa.

Kun Condy tuli kadulle, oli viimeinen raitiovaunu mennyt. Hän meni
jalkaisin kotiin, ja heittäytyi vuoteelle ajattelemisesta väsyneenä,
lamautunein hermoin ja sellaisin tuntein kuin olisi hänen verensä
kerääntynyt aivoihin. Hän huomasi, että häntä rasitti näin työskennellä
myöhään yöhön kokopäiväisen kirjoittamisen jälkeen.

Sekä tämä väsymys että seurusteleminen Blixin kanssa oli vähitellen
vetänyt Condyn pois hänen vanhasta piiristään. Hän kieltäytyi toisesta
iltakutsusta toisen jälkeen, ja kun hän ennen oli tavannut syödä
aamiaista klubilla yhdessä Sargeantin tai Handsin kanssa, niin oli hän
nyt tottunut syömään aamiaista Blixin luona Washington-Streetillä ja
viettämään lomansa keskipäivällä hänen seurassaan.

Condyn karkaamista pohdittiin usein tuossa hänen entisessä
tuttavallisessa klubiseurassaan, ja sattumalta tuli asia taas esille
eräänä iltapäivänä, kun Jack Carter oli klubissa George Handsin
vieraana. Hands, Carter ja Eckert istuivat erään ikkunan ääressä
poltellen sikaareja ja juoden likööriä päivällisen jälkeen.

»Kuulkaahan!» sanoi äkkiä Eckert, »kuka on tuo nuori nainen tuolla
toisella puolen katua — joka juuri nyt menee turkkurin ikkunan ohi?
Olen varma siitä, että olen nähnyt hänet ennen jossakin. Eikö teistä
kukaan tiedä kuka hän on?»

»Kyllä, eikö se ole neiti Bessemer?» sanoi Hands ja kumartui eteenpäin
katsomaan. »Hän on turkasen kaunis, sitä hän on!»

»Kyllä, se on Travis Bessemer», vakuutti Jack Carter. Vähän myöhemmin
hän lisäsi: »On vahinko tyttöä.»

»Vahinko... mitä?» kysyi Eckert.

Carter kohautti olkapäitään.

»Niin, _minä_ en tiedä mitään. Mutta mistä johtunee, että paremmat
perheet ovat lakanneet seurustelemasta hänen kanssaan. Ennenhän hän oli
aina mukana.»

»Niin, nyt muistan, minä en todellakaan ole nähnyt häntä enää tänä
huvikautena», sanoi Eckert. »Mutta minä olen kuullut, että hän
itse vetäytyi pois seuraelämästä, hänen piti lähteä itään päin —
opiskelemaan lääketiedettä, luullakseni.»

»Sehän on vanha asia», huomautti Carter hymyillen, »että heti kun joku
nainen on suljettu pois seurasta, alkaa hän etsiä työalaa elämässä
vakavasti ja niin poispäin.»

»Mitä te sillä tarkoitatte?» murisi George Hands. »Travis Bessemeriä ei
ole suljettu pois seurasta.»

»Sitä en ole sanonutkaan», vastasi Carter, »vaan hän on antanut
ihmisille jota kuinkin paljon puheen aihetta viime aikoina. Joka
tapauksessa on varomatonta, että hän niin paljon juoksee Riversin
kanssa. Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa, mutta siitä puhutaan.
Minä satuin itse yhteen heidän kanssaan eräässä pensaikossa tuolla
radalla viime — —-»

»Niin», pisti Sargeant väliin ja nojautui Carterin tuolin selustaan,
»aivan niin. Minä näin, että te olitte hänelle vain tyhjää ilmaa. —
Olisittepa vain ollut siellä», jatkoi hän hilpeästi ja kääntyi toisten
puoleen. »Siinä meni teiltä hukkaan pieni sievä kohtaus. Rivers ja
neiti Bessemer olivat tehneet kiertoretken kenttävalleille — siellä
kuuluu muuten olevan suurenmoista kävellä, sanoo sisareni; hän ja Dick
Forsythe tapaavat olla siellä aamukävelyllä joka lauantai — noo, Rivers
ja neiti Bessemer juoksivat aivan odottamatta eteemme. Me olimme kaikki
puetut uusimman golfmuodin mukaan, ja arvaan että muistutimme enemmän
myymäläikkunoiden näytenukkeja kuin ihmisiä, jotka olivat ulkona
urheilemassa. Rivers ja neiti Bessemer sitävastoin olivat kunnollisesti
olleet jalkamatkalla; he näyttivät kulkeneen ainakin neljä penikulmaa
aamupuhteella, ja he olivat vanhoissa vaatteissaan, pölyisinä ja
tahriintuneina.

»Eipä olisi todellakaan ollut ihme, jos neiti Bessemer, joka on niin
nuori, olisi tullut hieman hämilleen osuessaan äkkiä niin loistavan
hienoon seuraan kuin meidän. Mutta ei merkkiäkään siitä, että hän
olisi joutunut tasapainosta. Hän nyökkäsi sisarelleni ja minulle,
totta tosiaan, niinkuin olisi hän istunut vaunuissa neljä hevosta
edessä ja niinkuin olisi ollut juuri Redfernin ja Virotin valmistamissa
pukineissa. Se osoittaa kulttuuria, näette. Eikä hän edes unohtanut
antaa tälle meidän kiltille pikku Carterillemme kelpo läksytystä,
sentähden että Carter juovuspäissään oli häntä kohtaan tunkeileva
eräänä iltana tanssiaisissa. Eikö olekin totuuden kanssa yhtäpitävää
— Johnni? Johnni meni hänen luokseen tuolla radalla ja ojensi hänelle
kätensä: ’Ei, kas hyvää päivää, neiti Bessemer! Mistä ihmeestä te
tulette? — Siitä on kauan, kun teidät viimeksi näin.’ Johon hän
vastasi: ’Mikäli minä tiedän, ette sen koommin kuin tanssimme yhdessä,
herra Carter', ja sitten katsoi hän hänen kättään, niinkuin hän ei
olisi käsittänyt, mitä sillä siinä oli tekemistä.

»Pikku Johnni änkytti ja punastui ja peräytyi heti kiireimmän kautta.
Ja siinä hän teki viisaasti, sillä Rivers oli alkanut saada höyryn
nousemaan. Ei, se tyttölapsi on oikeata lajia, sen _minä_ takaan, ja
minun sisareni aikoo pitää kutsut hänen kunniakseen, heti kun neiti
Bessemer vain suostuu ottamaan kutsut vastaan. Mutta nyt, kun Johnni
sanoo, että hänet on suljettu pois seurasta, on kai viisainta, että
sisareni vielä harkitsee asiaa.»

»Minä en sanonut että hänet on suljettu pois», väitti Carter. »Sanon
vain, että hänen pitäisi olla vähän varovaisempi.»

Sargeant siirsi sikaarin toiseen suupieleen ja nipisti kiinni toisen
silmänsä välttääkseen sikaarinhaikua.

»Sitä voisi sanoa useammasta», vastasi hän.

»Kylläpä käytätte suurta suuta minua vastaan?» kiivaili Carter.

»Menkää hornaan, Johnni! Emmekö ota jotakin juotavaa?»

Saman viikon perjantai-iltana istuutui Condy tavalliseen aikaan
yksityistyöhönsä. Mutta hänellä oli ollut kova päivä toimituksessa ja
aivot olivat kankeat kuin väsynyt hevonen. Puolessa tunnissa ei hän
saanut lausettakaan kirjoitetuksi.

»Arvelin olevan parasta antaa työn levätä tänä ainoana iltana», selitti
hän Blixille kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun he istuivat
pienessä ruokahuoneessa, »niin sujuu huomenna paremmin. Katsotaanpa nyt
mitä te pidätte viimeisestä luvusta.»

Blix oli ihastunut tähän »Viranomaisista huolimatta». Condy oli antanut
hänelle viittauksia pääpiirteistä ja lukenut hänelle luvun toisensa
jälkeen sitä myöten, kun hän sai ne valmiiksi.

»Se on parasta mitä te milloinkaan olette kirjoittanut, Condy, ja
sen te kaiketi itsekin tiedätte. Siinä on arvattavasti virheitä,
mutta niistä minä en hituistakaan välitä. Itse toiminta se
on, joka kiinnittää mieltä. Ken on lukenut ensimmäisen luvun
kullankaivajakapakasta ja Maanpakolaisten klubista, tahtoo kyllä
jatkaa. Te luotte paraillaan tulevaa mestariteostanne, ja te onnistutte
siinä myöskin.»

»Se on tuo samanaikainen sanomalehteen kirjoittaminen, joka tekee
minusta pelkän töhrijän. Te ette voi aavistaakaan miltä tuntuu ryhtyä
taas iltasella kirjoittamaan, kun on koko päivän kirjoittanut.»

»Niin, kunpa te vain pääsisitte tuosta sanomalehdestä eroon», sanoi
Blix. »Te käytätte parhaat vuotenne ammattityöhön, ja nyt se vielä
päälle päätteeksi haittaa teidän runoilemistanne. Minä olen varma
siitä, että kertomuksenne siitä kostuisi, jos te pääsisitte vapaaksi
sanomalehtiahertelusta. Ettekö te ole itsekin samaa mieltä?»

»Kyllä, te olette aivan oikeassa. Työni sujuisi varmasti paremmin»,
vastasi hän. »Mutta ne eivät tahdo antaa minulle lomaa. Minä kyselin
sitä toissapäivänä toimittajalta. Ei, minä olen pakoitettu suorittamaan
kummankin työn yhtä aikaa.»

»Emme huoli nyt puhua asioista. Te tarvitsette lepoa. Haluatteko pelata
erän pokeria?»

He pelasivat tunnin verran, ja Condy hävisi tapansa nuukaan. Hänen
huono onnensa oli kerrassaan hämmästyttävä. Kahden viimeksi kuluneen
kuukauden aikana oli hän pelannut pokeria Blixin kanssa kolme neljä
kertaa viikossa, ja joka kerta oli Blix voittanut.

Hän oli nyt oppinut pelaamaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin Condy.
Hän saattoi melkein joka kerta sanoa, milloin Condyllä oli hyvät
kortit kädessä, samalla kun hän säläsi oman asemansa läpäisemättömän
välinpitämättömin ilmein.

»Montako haluatte ostaa?» kysyi Condy ja väisteli. »Minä seison.»

»Sepä vasta —» vastasi hän hämmästyneenä. »Minä otan kolme.» »Passi»,
jatkoi Blix kylmäverisesti.

»Hyvä. Katsotaanpa — minä panen viisi.»

»Kaksikymmentä lisää.»

Condy tarkasti korttinsa, pani ne pois ja otti ne taas käteensä. Sitten
hän heitti pöydälle kaksi korkeaa ristikorttia.

»Ei», sanoi hän, »niitä en pelaa. Mutta mitä teillä on? Katsotaanpa
vain huvin vuoksi.»

Blix levitti korttinsa pöydälle.

»Teillähän ei ole rahtuakaan!» huudahti Condy. »Olisihan minun pitänyt
se tietää. Mutta tuossa hävisi viimeinen dollarini. Lainatkaa minulle
50 centtiä, Blix.»

Blix pudisti päätään.

»Sellainen pieni saituri!» sanoi Condy harmistuneena. »Te saatte
takaisin koko summan.»

»Minkätähden lainaisin teille rahaa pelataksenne minun kanssani? Ette
saa minulta hituistakaan. Sitä paitsi ei minua haluta enää pelata.
Lopettakaamme mieluummin.»

»Minä melkein haluan lopettaa toden teolla, lopettaa pelaamisen
teidänkin kanssanne.»

Blixiltä pääsi pieni ilonhuudahdus.

»Haluatteko todellakin, Condy? Luuletteko voivanne jättää? Voitteko
kokonaan luopua korteista? Niin ettette koskaan enää pelaa rahoista?
Ooh, kuinka se minua ilahduttaisi! Mutta antakaa olla sillään,
ellette ole aivan varma asiastanne. Mielestäni olisi parempi, että te
pelaisitte joka ilta klubissa kuin, että te rikkoisitte lupauksenne.»

Condy oli vaiti, istui miettiväisenä ja puri etusormenniveltä.

»Punnitkaa asia kahteen kertaan, Condy», pyysi Blix hartaasti,
»muistakaa se aina.»

»On toinen asia nyt. — Travis — kolme kuukautta sitten en olisi voinut
vastata mistään. Silloin oli minun vaikeampi olla sitä tekemättä,
mutta nyt, niin, nyt on kaikki tyyni muuttunut. Minä tiedän nyt, että
ilahduttaisin teitä, Blix!»

»En tiedä mitään, joka minua enemmän ilahduttaisi, Condy.»

Hän ojensi hänelle kätensä.

»Se on siis päätetty», sanoi hän tyyneesti. »En koskaan enää pelaa
uhkapeliä, Blix.»

Blix puristi hänen kättään; sitten hypähti hän ylös, keräsi
mielihyvästä huokaisten kortit ja heitti ne kamiiniin.

»Ooh, kuinka olen iloinen siitä, että tämä on ohi», huudahti hän
loistavin silmin. »Minä olen koko ajan ollut tästä pitävinäni, mutta
se on ollut minusta niin vastenmielistä. Te ette voi arvata, kuinka
vastenmielistä se on minusta ollut! Mikä siinä miehiä viehättää niin,
että he voivat sen takia valvoa yökaudet, käy yli minun ymmärrykseni.
Onko se todellakin täyttä totta, Condy, että te ette enää milloinkaan
pelaa uhkapeliä? Niin, tällä kertaa tiedän, että se on teidän
puoleltanne täyttä totta. Minä olen niin onnellinen, että tuskin voin
olla laulamatta!»

»Taivaan tähden, älkää sitä tehkö», huusi hän reippaasti. »Te olette
kaunis ja rakastettava tyttö, Blix, vaikkapa teitä ei voisikaan juuri
sanoa kaunottareksi, ja te —»

»Ooh, elkää nyt hassutelko!» pilaili Blix. »Te lupaatte sen?»

»Kunniasanallani.»

»Kiitos, sitten olen levollinen», sanoi hän.

Mutta vaikka Condy oli täällä karkoittaakseen ajatuksiaan kirjasta,
ei hän voinut olla ajattelematta sitä, se seurasi häntä, kirjoittipa
hän sitten tahi ei. Eikäpä hän muuten olisi ollutkaan se synnynnäinen
kirjailija, joka hän kuitenkin oli. Ennen viimeistä pistettä ei hänellä
voinut olla lepoa eikä hetkenkään rauhaa. Hän ei voinut muuta ajatella
eikä muusta puhua kuin siitä. Kaikki hänen ajatuksensa, huomionsa ja
mielikuvansa kerääntyivät taukoamatta tämän yhden pisteen ympärille.

Kun he nyt istuivat ulkonemassa ja näkivät kuun nousevan,
työskentelivät hänen aivonsa yhä sillä ainehistolla, joka niillä oli.
Äkkiä hän sanoi:

»Minun täytyy todellakin pitää huolta siitä, että saan siinä kerrotuksi
jostakin salaisesta aarteesta. Mitä jännittävää on romaanissa, ellei
siinä ole joku salainen aarre? Ooh, Blix, jos vain saisin kirjoittaa
sitä herkeämättä. Se on tavattoman hyvä aihe. On melkein synti
antaa mitään siitä mennä pilalle. Se olisi viimeisteltävä hienoksi,
ymmärrättehän.»

»Condy», sanoi Blix ja katsoi häntä tiukasti, »mikä teidät oikeastaan
sitoo The Timesiin? Ettekö voisi palata takaisin toimeenne, jos
ottaisitte lomaa niin pitkäksi aikaa, kun tarvitsette kirjaa varten?
Ettekö voisi saada sitä valmiiksi kuukaudessa, jos teillä ei olisi
muuta tehtävää? Otaksukaa, että te ottaisitte kuukauden loman — eikö
lehti voi pitää paikkaa teille niin kauan?»

»Kyllä, luulenpa melkein, mutta pahinta on, että minä en ole
milloinkaan pannut säästöön centtiäkään palkastani. Kun minä lopetan,
niin loppuvat minun tuloni, ja millä ihmeellä minä sitten elän? Mitä te
haette? Tulitikkujako? Tässä on tulitikkuja.»

Blix seisoi ja sormieli kaapin luona. Sitten hän kääntyi päin ja
työnsi laatikon kiinni nojautumalla sitä vastaan. Käsissään piti hän
hollantilaista porsliinista sokeriastiaa. Hän tuli pöydän luo ja
tyhjensi sen sisällön siniselle pöytäliinalle — 2—3 kultarahaa, noin 15
dollaria hopeassa ja kourallisen pientä rahaa.

Vastaamatta Condyn moniin ihmetteleviin kysymyksiin, laski hän rahat ja
järjesti ne pieniksi tapuleiksi: kultaa, hopeaa, nikkeliä.

»35 ja 7 siihen on 42», mumisi hän ja laski sormillaan. »Ja 6 on 48, ja
10 on 58, ja 10 on 68, ja sitten 10, 20, 30 ja 25 pikkurahoina.»

Hän työnsi koko kasan Condylle.

»Olkaa hyvä», sanoi hän, »tässä on se, jolla teidän on elettävä.»

Condy tuijotti häneen. »Millä minun on elettävä», mumisi Condy.

»Niin, sillä te kai voitte tulla toimeen kuukauden?»

»Mistä te olette saanut kaikki nämä rahat? Kenen ne ovat?»

»Ne ovat teidän omia rahojanne, Condy. Te olette itse lainannut ne
minulle, ja nythän ne tulevat hyvään tarpeeseen.»

»Olenko minä lainannut teille rahaa?»

»Kyllä, ne ovat ne rahat, jotka minä olen voittanut teiltä
pokerpelissä. Te ette luullut siitä kertyvän tällaista summaa?»

»Huh! Ei juolahda mieleenikään kajota niihin», huudahti hän ja veti
kätensä pois kuin olisi sitä polttanut.

»Kyllä, teidän pitää ottaa ne, Condy», sanoi hän varmasti. »Minä olen
säästänyt nämä rahat teille, joka pennin aina ensimmäisestä kerrasta
asti kun palasimme järven rannalle. Ja minun tarkoitukseni on koko ajan
ollut se, että te saatte ne takaisin sinä päivänä, jolloin päätätte
olla kokonaan pelaamatta.»

»Mutta mitä järkeä siinä on!» vastusteli hän kädet syvällä taskuissa
ja tumman punaisena kasvoiltaan. »Se on — se on ihan mieletöntä, Blix!
Kuinka se saattoi mieleenne juolahtaa? Minä en tahdo kuulla sanaakaan
enää siitä asiasta. Minä en halua kajota senttiinkään näistä rahoista.
Mutta, Blix, te olette — te olette — paras nainen minkä tiedän. Te
olette nainen, joka sopii _miehelle_, se te olette.» Hän puri hampaansa
yhteen. »Teistä tulisi sille miehelle, jota te rakastaisitte, paras
sotatoveri, jonka hän voisi saada. Te veisitte häntä eteenpäin ja
pitäisitte hänet pystyssä, kunnes viimeinen panos olisi ammuttu. Minä
voisin tehdä mitä tahansa, jos teidänlaisenne nainen pitäisi minusta.
Ooh, Blix, minä — te ette aavista — —» hän yskäsi ja vaikeni äkkiä.

»Teidän tulee ja pitää ottaa rahat», vastasi hän, »ne ovat teidän
rahojanne. Ellette te niitä ota, teette te minusta pelaajan, aivan
yksinkertaisesti, Condy. Ei olisi koskaan juolahtanut mieleenikään
pelata teidän kanssanne, jos minä olisin aikonut pitää penninkään
teidän rahoistanne. Alusta alkaen oli tarkoitukseni säilyttää rahat
teille, ja teidän piti saada ne takaisin heti kun te päätitte olla
pelaamatta. Ja juuri nyt on teillä rahan tarve. Te voitte ottaa lomaa
sanomalehdestä. Te ette mitenkään voi saada romaanista kunnollista,
kun teidän samalla täytyy huolehtia palstan täytteestä. Ettekö te
tiedä, kuinka kernaasti minä soisin että 'Viranomaisista huolimatta'
onnistuisi. Minä uskon teihin, Condy. Olen varma siitä, että te saatte
aikaan jotakin oikein arvokasta, kun vain saatte työrauhaa.»

»Mutta te ja minä olemme pelanneet kuin mies miestä vastaan», huusi
Condy. »Miltä näyttäisi, jos esim. Sargeant tulisi ja haluaisi antaa
minulle takaisin ne rahat, jotka hän on minulta voittanut. Enkö olisi
vaivainen, jos ottaisin ne vastaan?»

»Niin, mutta asia onkin juuri niin — että me emme ole pelanneet kuin
mies miestä vastaan. Silloinhan minä en olisi ollut peluria parempi.
Minä antauduin siihen sentähden että arvelin, että se kenties olisi
sopiva keino saada teidät luopumaan tuosta tavasta. Muutenhan olisi
ollut suorastaan hävytöntä pelata teidän kanssanne, kun tiesin kuinka
pelinhimoinen te olitte ja kuinka vaarallista se oli teille. Ettekö voi
sitä ymmärtää? Ja nyt on tulos se, että te olette tauonnut pelaamasta
ja että teillä on rahoja riittävästi, niin että voitte ottaa lomaa ja
kirjoittaa romaaninne valmiiksi. Riemukustannusliike on nimenomaan
kehoittanut teitä kirjoittamaan jännittävän romaanin; te olette
keksinyt oivallisen aiheen; te olette oikea mies sitä käsittelemään,
ja nyt teillä on varoja, että voitte heittäytyä vapaaksi ja tehdä sen.
— Condy!» — huudahti hän äkkiä, »ettekö voi nähdä mikä etu teillä
on? Eikö teissä ole niin paljon suurta miestä, että te voitte nähdä
edun, kun se on aivan edessänne? Luuletteko te sitä paitsi, että minä
haluaisin ottaa rahoja teiltä? Ettekö te sitten voi käsittää, että te
loukkaatte minua, kun kieltäydytte vastaanottamasta näitä rahoja, jotka
ovat teidän? Siltä minusta tuntuu. Se teidän täytyy ymmärtää. Jos te
välitätte rahtusen verran minusta, niin ottakaa rahat!» — —

       *       *       *       *       *

Condyn toimittaja pisti kynän korvan taa ja katseli häntä silmälasien
yli.

»No hyvä, Rivers», sanoi hän, »niin se nyt on. Te teette luonnollisesti
omassa asiassanne mielenne mukaan. Jos jäätte meille, on kaikki
hyvin. Mutta minä voin yhtä hyvin sanoa teille suoraan, että minä en
luule voivani ottaa tänne toista miestä kuukauden ajaksi tekemään
teidän työtänne ja sitten ajaa häntä ovelle. Minä en mielelläni teitä
menetä, mutta jos teillä lomanne aikana on tilaisuus päästä toiseen
sanomalehteen, en minä puolestani halua sitä estää.»

»Te tarkoitatte siis, että minulla on hyvin vähän mahdollisuutta alkaa
täällä uudestaan, jos otan lomaa?»

»Kyllä, sitä tarkoitan.»

Tuli äänettömyys. Condy viipyi; sitten hän nousi.

»Otan sen vastuulleni», selitti hän.

Samana iltana kertoi hän Blixille kuinka oli käynyt.

»Nyt on taistelu edessä, Blix.»



XII.


Mutta pitikö Blix hänestä?

Kaksikymmentä kertaa päivässä teki Condy tämän kysymyksen itselleen;
kun hän istui piiloisessa paikassaan klubissa, japanilaisen suojustimen
takana; kun hän meni kaupungin läpi työhönsä; kun hän istui hänen
luonaan Bessemerin pienessä ruokasalissa ja näki kaupungin lepäävän
tuolla alhaalla usvaisessa puolihämyssä tai säteilevässä iltaruskon
valossa. Kaksikymmentä kertaa päivässä tuli hän ratkaisevaan,
kielteiseen tulokseen ja alkoi taas kysellä uudestaan. Yli sen
tosiasian, että Blix oli huvitellut hänen seurassaan näinä viimeisinä
kuukausina, ei Condy voinut löytää merkkiäkään kehotukseen. Muuten
osoittivat jäljet pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Hän ei epäröinyt
hituistakaan jättää häntä ja lähteä New Yorkiin, ehkäpä ainaiseksi.
Vajaan kuukauden jälkeen olisi heidän toverillinen seurustelunsa
lopussa, eikä hän tietenkään näkisi häntä koskaan enään.

Hän ei uskaltanut antaa hänen tietää miten hänen laitansa oli, että hän
vihdoinkin oli alkanut rakastaa häntä toden teolla, ettei siinä nyt
enää ollut mitään teennäistä. Selitys tekisi lopun heidän »parhaimmasta
ajastaan», ennenkun hän vielä matkustaisikaan. Mutta joka päivä ja
tunti, kun he olivat yhdessä, oli hänen yhä vaikeampi hillitä itseään.

Nämä sisäiset taistelut ja se juurtunut kestävyys, jolla hän antautui
työhönsä, painoivat Condyn olentoon uuden leiman. Blix oli opettanut
hänen olemaan luja, ja nyt kehittyi hän nopeasti vissiin vakavuuteen ja
päättäväisyyteen, vissiin _voimaan_, jota hän ei ennen ollut tuntenut.

Antaisiko hän Blixin lähteä pois, unohtaa hänet ehkäpä ainiaaksi,
tietämättä mitä hän merkitsi hänelle? Päättäisikö hän puhua, ennenkun
Blix matkusti? Condy ei ollut siitä selvillä? Ne olivat kysymyksiä,
jotka asianhaarat saivat ratkaista. Hän ei sanoisi mitään, ellei hän
saisi varmuutta siitä, että Blix piti hänestä; ja jos hän piti, antaisi
hän kyllä itse hänelle vihjauksen, viittauksen, että nyt pitäisi hänen
puhua. Mutta päivät vierivät; Blixin lähtöaika tempautui yhä lähemmäksi
ja lähemmäksi; eikä hän antanut hänelle pienintäkään merkkiä.

Hänen rakkautensa Blixiin ja kirja — näihin kahteen asiaan
keskittyi nyt koko hänen elämänsä. Vähitellen sai »Viranomaisista
huolimatta» kiinteämmän muodon. Kullankaivajain ravintola ja
Maanpakolaisten klubi oli jo valmis, Billy Isham alkoi jo työntyä
etualalle, kaappausretkikunta ja señora Estrada (kahtia revittyine
käyntikortteineen) olivat esitetyt, ja retkikunta oli valmis
puikahtamaan merelle. Mutta siinä tuli eteen uusi pulma.

»Todellisuudessahan ei minulla ole vähintäkään käsitystä meriasioista»,
tunnusti Condy eräänä päivänä, kun hän puhui Blixin kanssa. Kun Billy
Ishamin on komennettava kaapparikuunaria, on minun pakko tietää mikä
kuunari on. Ainakin pitää minun olla tietävinäni se. Enkä minä tunne
merimieskieltä, ainakaan en sitä todellista. Minä en ikinä usko, että
oikean merimiehen päähän pälkähtäisi sanoa: 'Vielä kerran' tai 'Anna
pudota siihen.' Meidän on mentävä tervehtimään kapteenia ja keräämään
useampia teknillisiä termejä.»

Tämä manööveri onnistui mainiosti. Kapteeni Jack oli tulta ja liekkiä
heti kun Condy ja Blix kertoivat hänelle mistä oli kysymys.

»Vai niin, panetteko te Billy Ishamin kirjaan? Sepä oli, piru vie,
ajatus, joka voi heittää kaiken muun varjoon! Minä olen aina sanonut,
että Billy tarvitsi vain miehen pilettiluukulle ja näyttäjän, ja hän on
varmasti yhtä hyvä kuin kokonainen eläinnäyttely.»

»Me aiomme lähettää sen New Yorkiin ja saada sen painetuksi, heti kun
se on valmis», sanoi Blix.

»Hyvä, siitä tulee ensiluokkaista luettavaa, neiti; se on nimi, johon
kyllä kiinnitetään huomiota: ’Viranomaisista huolimatta’.»

Joka keskiviikko ja sunnuntai-iltapäivänä tulivat Blix ja Condy
pelastusasemalle. Kapteeni otti heidät vastaan puettuna virkatakkiin ja
siniseen kudottuun nuttuun ja vei heidät sisälle sievään kotiinsa.

»No kuinka käy kertomuksen?» tapasi hän kysyä.

Sitten luki Condy uusimman luvun hänelle kapteenin kävellessä
edestakaisin lattialla tuimasti rypistynein kulmakarvoin ja sikaari
suussa tarkaten joka sanaa. Condy kertoi historian ensimmäisessä
persoonassa ja antoi Billy Ishamin toverin kuvailla niitä kohtauksia
ja tapauksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Condy kutsui tätä
sankariaan nimellä »Barke Cassowan», nimi, josta hän oli jotensakin
ylpeä. Mutta siihen ei kapteeni laisinkaan tahtonut suostua. Sankari
Cassowan oli hänelle aivan yksinkertaisesti »kafftin».

»Nooh», saattoi Condy sanoa muistikirja kädessään, »nyt olemme tulleet
Mazatlaniin, kapteeni. Sitten meidän pitäisi saada seuraavaan lukuun
vähän järjestystä.»

»Niin, kyllä, minä tulen mukaan», tapasi kapteeni silloin sanoa, heti
asiaa harrastaen. »Odottakaa vain kunnes saan jalkineet riisutuksi.
Minä ajattelen helpommin, kun olen kengittä», ja kun hän sitten oli
työntänyt kengät jaloistaan, tapasi hän mielellään kulkea edes takaisin
sukkasilla samalla kun hän yhä rajummin tuprutteli sikaaria, ja kun hän
lämpeni kertomuksesta, puhalsi hän savun ulos molemmista korvistaan ja
huitoi hurjasti ilmaa hehkuvin kasvoin ja säkenöivin silmin.

»No, katsotaanpa nyt. Ensimmäinen minkä 'kafftin' tekee tultuaan
Mazatlaniin, on tietysti se, että hän ilmoittaa tulonsa señora
Estradalle — sähköteitse, ymmärrettävästi; ja kuulkaa, se on tapahtuva
merkkikielellä.»

»Mitä?»

»Te voitte laskea kolme kirjainta oikeasta. Jos teidän esim. on
kirjoitettava parkki, niin aloitatte te s:llä, joka on kolmas kirjain
p:n jälkeen. Sitten tulee a:n tilalle d, ja r-kirjaimen sijaan u, k on
n ja i on l. Te kirjoitatte siis parkki: sdunal; ja kun señora Estrada
saa sähkösanoman, tietää hän, että hänen on luettava kolme kirjainta
_taapäin_ koko ajan. Salakirjoitus yzzol esim. merkitsee tuuli. Lukekaa
vain kolme kirjainta taapäin u, z, z, o, l:stä, niin saatte tuuli. Te
voitte laittaa kokonaisen ketjun tuollaisista sähkösanomista, vain sitä
varten että ne näyttäisivät luonnollisilta. Mitä arvelette?»

»Se on suurenmoista», mumisi Condy ja teki muistiinpanoja.

»Sitten pitää kafftinilla ja Billy Ishamilla olla miehistöä. Ja
kafftin ostaa kuusipykälikön Mazatlanista — sen kuusipykälikön,
tiedättehän, joka joutui epäkuntoon ja pilasi kaiken. Tai, ei, älkää
ottako kuusipykälikköä, ottakaa mieluummin neljäkkö — vanhanaikainen
mustapuinen neljäkkö. Antakaa Billyn ostaa se, sentähden että se on
niin halpa.»

»Kuinka se joutui epäkuntoon, kapteeni?» kysyi Blix.

»Eikö olisi hyvä saada siihen teknillinen erityisseikka, Condy?»

»Kyllä, katsokaa, kafftinin ja Billyn onnistuu saada sellainen
kuunari, jossa on tilaa niin vähän, että heidän täytyy valmistaa
ruoka kajuutassa. Kvadrantti on hyllyllä kamiinin yläpuolella ja
paisuu lämmössä, niin että kun kafftin ottaa merkin, joutuu hän 50
neljännespenikulmaa pois reitiltä ja syöksee maihin siellä, missä
hallituksen joukot odottavat häntä.»

»Sitten on vielä toinen kohta, kapteeni», sanoi Condy. »Me haluaisimme
kernaasti sovittaa tähän myöskin jonkun salatun aarteen. Ettekö voi
keksiä jotakin uutta siihen suuntaan, jotakin, joka ei ole aivan
nukkavierua? Minä en voi enää käyttää tuota vanhaa juttua maahan
kaivetusta rahalippaasta. Pitäkää huoli siitä, että hän pääsee jonkin
jäljille, joka on omaisuuden veroinen — jotakin uutta.»

»Kyllä, tosiaan. Hyvä ajatus», vastasi kapteeni ja astui permannon
poikki jättäen sukistaan suuria jälkiä, »malttakaahan kun hiukan
ajattelen.» Hän repi tukkaansa ja alkoi: »Meidän on saatava jotakin
uutta ja merkillistä, jotakin, jota ei ennen ole kuvattu. Niin, no nyt
saatte kuulla! Nyt olen siitä selvillä! Antakaa kafftinin saada vihiä
pienestä virtakuunarista, joka on uponnut kaksitoistasataa vuotta
ennen hänen aikaansa jossakin Etelä-Ameriikan suuressa virrassa tulvan
aikana — jotakin sinne päin olen itse kuullut kerrottavan. Kuunari meni
pohjaan ja hautautui hiekkaan ja liejuun, noin 20 jalan syvyyteen, ja
sitten on virta — tiedättehän kyllä kuinka noiden suurten virtojen
laita on — muuttanut väylää sillä kohdalla, ja kuunari makaa maalla,
t.s. 20 jalkaa maan alla, mutta rakennusaineiltaan yhtä terveenä kuin
sinä päivänä, jolloin se laskettiin vesille.»

»Hyvä!»

»Hyvä! Laittakaa niin että se upposi lastineen, joka käsitti 500
laatikkoa whiskyâ, prima tavaraa, 7,000 litranpulloa korkittua
ja lakattua, aivan ilmanpitävästi. No eihän kafftin ole eilen
syntynyt, eikä myöskään Billy Isham. Ah ei, niillä on sentään vähin
järjentapaistakin! He osaavat laskea. Tuo whisky on maannut ja
kerrostunut kaikessa rauhassa kaksitoista sataa vuotta. Minkä arvoisia
luulette te 7,000 sellaista ja sen ikäistä pulloa olevan? Kaksikymmentä
dollaria pullo on kai kohtuullinen hinta, olkaa hyvä! Siinä on aarre!
Kafftin ja Billy Ishamin on vain kaivettava hiekkaa kahdenkymmenen
jalan syvyyteen ja tuotava ylös 100,000 dollaria —_jos he voivat löytää
kuunarin_.

Blix löi ilosta huudahtaen kätensä yhteen; Condy läimäytti polveensa ja
huusi:

»Se on, surma soikoon, yhtä hyvä kuin London Doddin opiumilaiva! Te
olette kautta sieluni oikea aarre, kapteeni, kertomuksia kokoavalle
miehelle.»

K.D.B. ei myöskään ollut itsenäisiä harrastuksia vailla. Hän ympäröi
itsensä kuin jonkunlaisella arvokkaisuuden varustuksella, eikä
milloinkaan ottanut mitään muuten kuin pitämällä kolme sormea suunsa
edessä. Hän oli jonkun aikaa »lukenut puvussa», kertoi hän.

»Lukenut puvussa?»

»Niin. Lukenut mainioiden kirjailijain teoksia puettuina niinkuin
niissä kuvatut henkilöt. Siitä maksettiin hyvin, ja minulla oli hyvin
hieno yleisö. Minä tapasin esittää Browningin ’Seinäsolassa' ja
’Laskan’ samana iltana, ja onnistuin aina. Ensin esitin ’Seinäsolassa’
Ludvig viidennentoista aikuisessa hameessa siihen kuuluvine
valehiuksineen, ja alta päin olin puettu kuin nais-cowboy. Kun
’Seinäsolassa’ oli loppunut, menin minä sivuhuoneeseen, riisuin hameen
ja peruukin ja esiinnyin sitten Laskana ukkonen taustanani. Se oli
minun näytelmistöni voimakkaimpia mahtivaikutuksia, ja yleisö tapasi
aina huutaa minut esille näytöksen jälkeen.»

Silloin nyökäytti kapteeni hämmästyneenä päätään ja mumisi:

»Se oli suurenmoista; se oli suurenmoista!»

Blix ja Condy huomasivat pian että K.D.B. heidän vierailukäynneillään
aina sai tilaisuutta huvittaa heitä puhumalla leveästi ja laajasti
pitkissä keskusteluissa erilaisista aineista. Ensimmäisellä
kerralla heittäytyi hän puhumaan alpeista, seuraavana sunnuntaina
bakteorologiasta; seuraavana keskiviikkona kristalleista, ja kun he
seuraavan kerran tulivat asemalle, täytyi Condyn ja Blixin sulattaa
tavattoman pitkä esitelmä Tanskan kuningaskunnan synnystä, sen
historiasta ja kehityksestä läpi aikojen. Condy oli kuin pilvistä
pudonnut.

»En ole ikinä moista nähnyt», sanoi hän, »tätäpä vasta voipi sanoa
kasvatukseksi. Luulenpa, suoraan sanoen, että hän tietää kaikki!»

»Viranomaisista huolimatta» edistyi hyvin, mutta kun Condy kerran
oli uskaltanut ryhtyä käsittelemään teknillistä merenkulkua koskevia
asioita, täytyi hänen alituisesti turvautua kapteeniin, jotta hän
ei ajaisi karille. Hän oli jossakin merikertomuksessa tavannut
sanan »ulkolaitalankku» ja yhteydestä, missä sitä oli käytetty, oli
hän tullut siihen käsitykseen, että se oli joku laivan rakennuksen
teknillinen osa. Ja niin oli hän eräänä heikkona hetkenä kirjoittanut,
että hänen kuunarinsa nimi oli maalattu komeilla kultaisilla
kirjaimilla sen ulkolaitalankkuihin.

»Mitä ulkolaitalankut ovat, Condy?» oli Blix kysynyt, kun hän luki
luvun hänelle.

»Ne ovat ne, joihin laivan nimi maalataan», selitti Condy räpäyttämättä
silmää. »Minä en sitä niin tarkkaan tiedä, vaan minusta se sointuu
hyvin.»

Seuraavana päivänä luki hän saman luvun kapteenille, kun tämä äkkiä
keskeytti hänet huudahtaen kuin vaikean ruumiillisen tuskan valtaamana.

»Mitä se on? Lukekaa se vielä kerran!» pyysi hän.

»Kun he olivat vain pari veneen pituutta siitä», luki Condy,
»saattoivat he eroittaa kuunarin nimen, joka oli maalattu komeilla
kultaisilla kirjaimilla ulkolaitalankkuihin.»

»Taivas!» ähki kapteeni ja löi otsaansa. Sitten hän huusi: »Tuo
ulkolaitalankku! Tuo ulkolaitalankku! Ettekö te tiedä, että
ulkolaitalankku on se, joka on lähinnä ylhäällä laivan anturassa? Te
tarkoitatte peräpeililankkua, ettekä ulkolaitalankkua. Sepä oli, surma
soikoon, vaikea takaheitto!»

He jäivät sinne ja söivät tällä kertaa yhdessä perheen kanssa, jonka
jälkeen K.D.B. puolen tunnin ajan huvitti heitä Elefantinen luona
tehdyillä tieteellisillä kaivaustöillä. Olisi voinut luulla, että hän
itse oli ollut siellä. Mutta kun hän siirtyi linnoitustieteeseen, ei
Blix enää kauemmin voinut hillitä itseään:

»On todellakin ihailtavaa kaikki tuo, mitä te tiedätte ja olette
lukenut. _Kuinka_ on teillä ollut aikaa opiskella kaikkea?»

»Täytyyhän sitä olla jonkinlaista sivistystä», vastasi K.D.B. pukevan
kainosti.

Sillä välin oli Condy huomannut puoleksi täytetyn kirjahyllyn
vastapäätä olevalla seinällä, ja hänelle juolahti äkkiä aatos mieleen.
Hän kirjoitti muistikirjansa lehteen: »Koeta hänen tietojaan G:ssä ja
H:ssa» ja hän piti sitä niin, että vain Blix saattoi sen nähdä. Mutta
Blix ei ymmärtänyt hituistakaan, ja Condy käytti sen vuoksi ensimmäistä
tarjoutuvaa tilaisuutta ja kääntyi ent. pukutaiteilijattaren puoleen
tehden seuraavan viattoman huomautuksen:

»Kuulkaahan, koska linnoituksista on puhe, rouva Hoskins, eikö
Gibraltar todellakin ole suuremmoinen kallio?»

»Onko se kallio?» huudahti tämä hämmästyneenä. »Minä olen aina luullut,
että se on saari.»

»Ei, se on kallio, ja siinä on linnoitus, tiedättehän, linna
jotakuinkin samanlainen kuin Heidelbergin vanha linna. Oletteko
milloinkaan kuullut tai lukenut jotakin Heidelbergin yliopistosta?»

Mutta nyt ei K.D.B. tiennyt kerrassaan mitään. Hän oli aivan
tietämätön Gibraltarin ja Heidelbergin suhteen, samoin ei hän tiennyt
inokulatsionista, Japanista ja Kosciuskosta mitään. H:hon asti oli hän
aivan varma, mutta tämän kirjaimen toisella puolella oli ihan pelkkää
pimeyttä.

»Mutta miten tämä on ymmärrettävä, Condy?» kysyi Blix, kun he jäivät
yksin.

»Minulla on omat ajatukseni asiasta», vastasi hän, tukehtumaisillaan
naurusta, »odottakaa vain sunnuntaihin, niin saamme nähdä. Minä kyllä
tiedoitan sen teille. Minä uskallan panna dollarin senttiä vastaan,
että sunnuntaina on K.D.B:llä tarjottavana meille jotakin, joka alkaa
'i':llä.»

Ja niin kävikin. Hän puhui »välillisestä veroituksesta».

»Katsokaa, tiesinhän minä sen!» riemuitsi Condy, kun hän ja Blix olivat
kotimatkalla. »Hän on ehtinyt läpi As-Bal, Bal-Cis j.n.e., hän on jo
ahertanut läpi Cis-Dan ja Dan-Eva. Nyt hän paraillaan opiskelee Hav-Kin
ja sillä tavalla on hänellä koko vyyhti valmiina X, Y, Å, ÄA ja Ö-kin.»

»Tietosanakirjastako?»

»Niin, varmasti. Eipä ollut ihme, että hän ei tiennyt mitään, kun tuli
kysymykseen Gibraltar. Hän ei silloin vielä ollut ehtinyt G:hen.»

»Hän lukee siis tietosanakirjaa?»

»Kyllä, ja hän saa sen vihottain. Ettekö sitä huomaa? Hän lukee
sieltä laveammat kirjoitukset ja laskettelee ne meille muistista.
Tietää jotakin ja sitten voida siitä puhua, on hänen mielestään
kultuuria. 'Jonkinlaista sivistystähän pitää olla’. Muistatteko, kun
hän sanoi sen. Meidän avioliittokokelaamme näkyvät olevan todellisia
kultakaivoksia.»

Se oli ihana, unohtumaton kuukausi heille molemmille. Keskellä elämän
kuohuntaa olivat he yhtä yksin kuin autiolla saarella. Blix oli
perinpohjaisen harkinnan jälkeen eronnut seuraelämästä, joka oli käynyt
hänelle vastenmieliseksi. Condy oli vähitellen liukunut sekä mies- että
naistuttaviensa piiristä; ja nyt seurasivat he toisiaan, nuo kaksi,
elivät pienessä maailmassa, jonka he itse olivat itselleen rakentaneet;
onnellisina toistensa seurassa nauttivat he nykyisyydestä eivätkä muuta
toivoneet kuin saada muilta rauhassa hoitaa omia asioitaan.

He tapasivat joka päivä toisensa. Kello yhdeksästä kolmeen kirjoitteli
Condy kirjaansa, mutta joka ilta tapasi Blix hänet tutussa
pienessä ruokasalissa. Torstai- ja sunnuntai-iltapäivisin menivät,
he pelastusasemalle, ja muina päivinä retkeilivät he kaupungin
etäisimmissä osissa.

Noin kolme viikkoa ennen uutta vuotta istui Condy eräänä päivänä kahden
ajoissa paitahihasillaan klubissa tavallisessa nurkassaan varjostimen
takana, ja kirjoitti minkä kerkesi puoleksi pureskeltu sikaarinpätkä
hampaiden välissä. Hänen kyynäspäänsä kohdalla lepäsi käsikirjoitus,
aivan suorakulmaisena järkäleenä. Viime viikon aikana oli työ sujunut
niin helposti, että hän sekä sitä ihmetteli että siitä iloitsi.

Viimein kastoi hän kynän, levitti kyynäspäät sivulle, tempasi pöydän
lähemmä ja kirjoitti ripeällä loppuheilahduksella viimeisen rivin
kirjaan, heitti sitten äkkiä kynän pois ja kuivasi sen imupaperilla,
niinkuin olisi se ollut valmiin teoksen viimeinen ratkaiseva vahvistus.

»Noo», mumisi hän yhteen puristetuin huulin, »nyt olen saanut _sinut_
valmiiksi.»

Samana päivänä luki hän loppuluvun Blixille, ja tämä auttoi häntä
koteloimaan käsikirjoituksen pikalähetystä varten. Hän vaati lujasti,
että se oli lähetettävä samana päivänä ja kirjoitti itse osoitteen
kuoreen.

Sitten menivät he yhdessä pakettipostikonttoriin ja »Viranomaisista
huolimatta» lähetettiin matkalle yli mannermaan.



XIII.


Vieri viikko; vieri vielä toinenkin. Vuoden loppu läheni. Kymmenen
päivän kuluttua olisi Blix poissa. Täti Kihmiltä oli tullut kirje
ja kirjeen kera lahjana hänen veljentyttärelleen hienon hieno
mustanahkainen matkaopas täynnä hiottuja pulloja, ebenholtsiharjoja ja
kilpikonnakampoja. Blixin piti matkustaa tammikuun toisena päivänä.

Mutta hänen ei ollut helppo jättää kotia. Hän ei ollut koskaan varemmin
ollut poissa, hän ei ollut koskaan ollut poissa isänsä luota muuta
kuin korkeintaan viikon, eikä myöskään Howardin ja Dettenin luota.
Hänellä oli epämääräinen kauhun ja apean mielen tunne ajatellessaan
tuota Atlannin valtameren rannalla olevaa jättiläiskaupunkia ja sen
suurenmoista ja valtavaa elämää, jossa kansakunnan sydän sykähteli. Hän
ei tuntenut siellä ainoatakaan ihmistä paitsi täti Kihmin. Se olisi
uusi olemisto, johon hän menisi, elämä täynnä työtä ja opiskelua,
ankarampi vaatimuksissaan kuin mikään muu, jota hän varemmin oli
kokenut. Isänsä, ystävänsä, kotinsa — kaikki oli hänen jätettävä.
Eipä ollut ihme, että Blix tunsi joutuvansa hämilleen, kun hänen
odotettavissaan oli mullistus, jolla oli tällainen ulottuvaisuus. Mutta
vaikka kyyneleet silloin tällöin vierivätkin, ei niitä kukaan saanut
nähdä. Rohkeudella, joka oli hänelle ominaista, näki Blix vanhan vuoden
viimeisten päivien vierivän ohi ja uuden vuoden ja sen mukana uuden
elämän tulevan yhä lähemmäksi.

Condyllä sitä vastoin oli suorastaan paha olla. Nämä kolme
eriskummallista kuukautta olivat nyt ohi. Blixin piti lähteä. Vajaan
viikon kuluttua olisi hän poissa. Hän olisi nähnyt hänet viimeisen
kerran. Entä sitten? Hän kuvitteli kuinka hän — kun hän olisi sanonut
Blixille hyvästi ja juna katoaisi kauaksi savupilveen, kääntyisi
takaisin ja kulkisi kohti sitä elämää, joka taas alkaisi hänelle, ja
tarttuisi taas totuttuun työhönsä. Silloin ei olisi paljon odotettavaa;
hän ei näkisi Blixiä iltapäivisin eikä istuisi hänen luonaan iltasin
Bessemerien pienessä salissa katsellen yli kaupungin ja lahdelman;
hän ei aamuisin heräisi varmana siitä, että ennenkun aurinko on
laskenut, olisi hän taas nähnyt hänet, ollut hänen kanssaan, kuullut
hänen äänensä soinnun. Koituvat kuukaudet tulisivat pitkäksi tuskaksi,
pitkäksi, ankaraksi ja ilottomaksi elämäksi ja raatamiseksi ilman
häntä. Millä tavalla viettäisi hän ensimmäisen illan, kun hän oli
yksin? Eikä Blix hänestä pitänyt. Vihdoinkin oli hän siitä varma. Eikä
hänelle suotu sitäkään laihaa lohdutusta, että olisi tiennyt hänenkin
olevan onnettoman. Blix ei ollut häntä koskaan rakastanut eikä myöskään
tulisi sitä koskaan tekemään. Hän piti häntä vain hyvänä ystävänä ja
toverina, siinä kaikki. Condyllä oli liian selvä äly antaakseen itseään
narrata siinä kohdassa. Nyt oli aika hänen lähteä, eikä hän ollut
antanut hänen huomata mitään, eikä ollut antanut hänelle pienintäkään
viittausta.

Viimeiset päivät vierivät. Blix oli pakannut matkalaatikkonsa,
varannut makuupaikan, ostanut piletin. He kävivät hyvästelemässä
vanhoja paikkoja, jotka olivat tulleet heille niin tutuiksi —
kiinalaiskaupunkia, kultaista seinäsolaa, satamaa, San Andreas järveä,
Sähkölennätinmäkeä, Lunaa — olivat sanoneet hyvästi Richardille ja
vanhalle Richardsonille. Viimeiseksi olivat he säästäneet K.D.B:n ja
kapteenin. Blixin piti lähteä tammikuun 2 p:nä. Uudenvuoden päivänä
piti hänen ja Condyn vielä kerran käydä pelastusasemalla ja sieltä
pitkin rannikkoa mustikanvarsia kasvavan pienen kehäkaltaan ympäri
— jossa he olivat keskenään sopineet, että he aina kirjoittaisivat
toisilleen ensimmäisen siellä käyntinsä vuosipäivänä — ja sitten vielä
viimeisen kerran nousta vuorille ja oikaista yli lentohiekkakenttien
takaisin kaupunkiin.

Tuli sitten vanhan vuoden viimeinen päivä, viimeisen edellinen, jona
he saivat olla yhdessä. He käyttivät sen pitkään retkeilyyn meren
puolella, seurasivat linnoitusta aina Meiggin veistämölle. He tulivat
illalliseksi kotiin, ja kun he olivat syöneet ja toiset olivat menneet,
istuutuivat he ulkonemaan odottamaan uutta vuotta.

Heidän istuessaan ja katsellessaan ulos, sytytti iltataivas ikkunan
toisensa jälkeen hehkumaan, kunnes koko tämä puoli kaupunkia ikäänkuin
katseli heitä tuhansin punaisin silmin. Lukemattomia ikkunoita,
loppumaton verkko katuja ja puistoteitä, mutta kaikki autioita.
Tähän aikaan olivat kadut tyhjät, ja niin ne olisivat aamun koittoon
asti. Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä; ihmiskasvoja ei näkynyt
ainoassakaan noista tuhansista hehkuvista ikkunoista; ei ainoakaan
askel keskeyttänyt asfalttikatujen hiljaisuutta.

Ilta, vanhan vuoden viimeinen, oli kaunis. Heille näkymättömän kuun
valkoinen, kuulas valo leveni laajalti ja kirkkaasti yli kaupungin sitä
myöten kuin auringonvalo vaaleni. Oli niin lämmin, että saattoi pitää
ikkunan auki, ja yli kolme tuntia istuivat Condy ja Blix ja katselivat
alas yli kaupungin vuoden kiiriessä. Silloin tällöin tunsivat he
poskiaan sivelevän keveän vihurin, joka toi puutarhoista puiden ja
kukkien tuoksua ja viehättävän heikon, pienen tuulahduksen valtamereltä
tuolta kaukaa niemekkeiden takaa.

Näkyi tähden lento.

He näkivät sen molemmat paikaltaan. Condy ei ollut liikahtanut
viimeisen neljännestunnin aikana.

»Se oli suurenmoista», sanoi hän hiljaa. »Blix teidän pitää kirjoittaa
— meidän täytyy usein kirjoittaa toisillemme.»

»Niin», vastasi tyttö, »me emme saa unhoittaa toisiamme; sillä meillä
on ollut liian hyvä yhdessä.»

»Neljä vuotta on pitkä aika», jatkoi hän. »Neljässä vuodessa voi paljon
tapahtua. Haluaisinpa tietää, missä olen neljän vuoden kuluttua. Meillä
on ollut hyvä, niinkauan kuin tätä on kestänyt, Blix.»

»Niin, niin on.»

Hän istui leuka käden varassa ja kuun valo loisti hänen pienissä,
ruskeissa silmissään.

Siis, nyt hän menettäisi tytön. Hän oli nyt huomannut rakastavansa
häntä rajattomasti ja tunsi sentähden eronhetkellä sitä katkerampaa
tuskaa. Mitä hänestä tulisi, kun Blix oli poissa. Mihinkä hän
ryhtyisi täyttääkseen sen rajattoman tyhjyyden, jonka Blix jättäisi
jälkeensä? Eikö hän koskaan saisi tietää mitä hän hänelle oli? Miksi
ei sanoa, miksi ei tunnustaa, että hän rakasti häntä? Ei, Condy tiesi,
ettei Blix rakastanut häntä; hänen oli siis vaiettava. Hänen täytyi
pusertaa salaisuutensa itseään vasten niinkuin spartalainen poika
varastamansa ketun, puripa se häntä kuinka paljon tahansa. Hän ja
Blix olivat eläneet kokonaista kaksi kuukautta mitä ihmeellisimmässä,
puhtaimmassa onnessa olematta siitä juuri tietoisemmat kuin kaksi
suurta ja tervettä poikaa. Saattaa nyt tuota hankalaa ja häiritsevää
elementtiä, rakkautta — vastaamatonta rakkautta tietenkin — heidän
välilleen, olisi hulluutta. Blix antaisi hänen tietää, aivan
avonaisesti ja rehellisesti, ettei hän rakasta häntä, ja koko heidän
ihana toveruutensa päättyisi kohtaukseen. Ennen kaikkea toivoi Condy,
että hän Blixin lähdettyä voisi muistella näitä kuukausia ilman että
niihin sekaantui ainoatakaan soraääntä. Jos Blixin muisto oli ainoa
minkä hän hänestä sai pitää, niin tahtoi hän myös saada tämän muiston
samentumattomana.

Rakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut;
juuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi
säilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut
viisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies.
Vieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien
välillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi.
Ei, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi
unohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin
hiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella
vastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan
päin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.

Condy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa
kannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja
etsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix
nousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun
ja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen
siihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt,
seisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa,
toisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat
kuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten
sanoi hän tyyneesti:

»No, Condy?»

»No, Blix!»

»Niin, no?» toisti hän.

»Blix!» huudahti Condy.

»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin
pitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette
ollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin
kätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että
nainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään;
minä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»

»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy
aivan kuin hengästyneenä.

»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua
rakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te
olette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että
se voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet
olla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä —
tuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut,
vaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina
tuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen
minä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne.
Tuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te
sanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon
nytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minä
_tiedän_, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän
sanoi tuon _tiedän_ ja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen
silmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän.
»Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»

»Blix, rakastatko sinä sitten minua?»

Condy oli noussut, hän hengitti kiivaasti, savukkeen oli hän
sinkahuttanut pois, hänen kätensä aukenivat ja sulkeutuivat
hermostuneesti.

»Oi rakkahin pieni Blix, rakastatko sinä siis minua?»

He seisoivat tuokion siellä puolipimeässä ja katselivat toisiaan;
heidän sydämensä sykkivät ankarasti ja he saattoivat tuskin hengittää
tällä kiivaan jännityksen hetkellä. Täällä, tässä huoneessa, korkealla
kaupungin yläpuolella, oli muuan aalto saavuttanut korkeuspisteensä,
kaksi ihmistä seisoi äkkiä elämänsä ratkaisevassa käänteessä. Se
silmänräpäys, joka oli ollut valmistuksen alaisena näinä kahtena viime
kuukautena, näinä kahtena viimeisenä vuotena, kahtena viimeisenä
vuosisatana, katso, se oli tullut!

»Rakastatko sinä minua todellakin, Blix?»

Äkkiä oli uusi vuosi. Jossakin läheisyydessä alkoi soivien
kirkonkellojen kuoro juhlallisen laulunsa.

He kuulivat sen, he kaksi kuulivat sen, kun he seisoivat siellä
kasvot kasvoja vastaan ja katselivat toisiaan silmiin, tuo kysymys
vielä vastaamatta heidän välillään, tuo kysymys, joka oli putkahtanut
esille juuri vuoden vaihteessa. — Oli vielä vanha vuosi, kun Condy
kysymyksensä teki. Sillä aikaa, kun Blix viivytti vastausta, oli uusi
vuosi tullut. Ja hän oli vielä vaiti, samalla kun ilma värisi ja paisui
kaupungin tuhatkielisestä kohinasta. Mutta vain silmänräpäyksen.
Sitten meni hän aivan hänen eteensä ja pani molemmat kätensä hänen
hartioilleen.

»Hyvää uutta vuotta, sinä rakastettuni!» sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden päivänä, viimeisenä päivänä, jonka he saivat olla yhdessä,
tekivät Blix ja Condy »retkensä», niinkuin he sitä nimittivät,
pelastusasemalle, Kultaiselle portille, vanhan linnoituksen toisella
puolella olevalle merenrannalle, alastomille, ruohon vihreille ja
kukkien kaunistamille vuorille ja hiekkasärkille ja golf-radan
vihreälle, tasaiselle kentälle. Blixillä oli ollut kiire sälyttäessään
viimeisiä tavaroitaan, ja he eivät päässeet lähtemään ennenkun lähemmä
kaksi.

»No sepä!» huudahti kapteeni Jack kuultuaan, että Blix tuli
jäähyväisille. »Sepä kävi äkkiä, neiti Bessemer; halloo, Kitty, tulehan
tänne, niin saat kuulla. Neiti Bessemer on jäähyväiskäynnillä; lähtee
huomenna New-Yorkiin.»

»Me tulemme teitä todellakin kaipaamaan, neiti», sanoi K.D.B.,
joka tuli huoneeseen keitettyjen vihannesten väkevän, läpitunkevan
tuoksun ympäröimänä. »New York — se se vasta kaupunki on! Se oli
ensin Manhattan nimeltään, niinkuin tiedätte, ja on hollantilaisten
perustama.»

K.D.B. oli nähtävästi ehtinyt N-kirjaimeen.

Blix käytti hienointa sotajuontaan saadakseen keskustelun johdetuksi
entisen laivakapteenin ja entisen pukutaiteilijattaren ensimmäiseen
kohtaukseen, mutta siitä ei ollut apua. Heidän avioliittokokelaansa
olivat ehkä hiukan hämillään ajatellessaan nyt »yksityisiä»
ilmoituksiaan, eivätkä Blix ja Condy koskaan saisi kuulla heidän omaa
esitystään kohtauksesta Lunan meksikolaisessa ravintolassa. Kapteeni
Jack oli huomattavan halukas vaihettamaan keskusteluainetta.

»No, miten on kirjan laita?» kysyi kapteeni äkkiä Condyltä. »Mitähän
nuo kustantajaherrat siellä idässä arvelevat kafftinista ja Billy
Ishamista ja tuosta whisky-kuunarista?»

Condy oli juuri samana päivänä aamusella saanut käsikirjoituksensa
palautetuksi ja samalla kirjeen Riemukustannusliikkeeltä.

»Niin», vastasi hän, »asia ei ole aivan sillä kannalla kuin te
luulette. Minä olen saanut kirjan takaisin.»

»Sepä hittoa!» huudahti kapteeni. »No, se oli teille pettymys? Vai
kuinka?»

»Ooh», ehätti Blix selittämään, »me emme suinkaan ole menettäneet
rohkeuttamme. Me lähetämme sen heti taas matkalle.»

Sitten hyvästeli hän heitä.

»Luulenpa melkein, että te ette enää tapaa minua täällä, kun tulette
takaisin, neiti», sanoi kapteeni veräjällä, käsivarsi K.D.B:nsä
vyötäyksellä. »Minä olen taas alkanut rakentaa suunnitelmia. Te
tiedätte ehkä», lisäsi hän tuttavallisesti kuiskaten, »että kaikki
Californian kaivokset lähettävät kultaharkkojaan ja karikkeitaan
Selbyn sulatuslaitoksiin kerran viikossa? Se on sitä, että ensin ne
lähettävät ne San Franciscoon, ja sitten ne lähetetään Selbyhyn joka
keskiviikko-ilta pienellä Monticelli-nimisellä höyrylaivalla. Nuo
harkot ovat puoleksi kultaa ja puoleksi hopeaa, yhteen sulatettuina;
ne ovat laatikossa ja se laatikko peränpitäjänhytin alla, etupuolella.
Kuinka suuren luulette noiden harkkojen arvon olevan rahassa?
Sanonpa sen teille: viimeisen edellisellä viikolla oli niiden arvo
780,000 dollaria. Hyvä, nyt on niin, että minulla on merikartta
Vallejoa ympäröivästä lahdesta. Itse satamansuu ei ole vaarallinen,
mutta siellä on muutamia liejumatalikkoja, jotka pistäytyvät
kolmeneljännespenikulmaa maasta. Siellä on vettä kylliksi sellaiselle
kuin Whitehall, vaan ei — hm, esimerkiksi vartiolaivalle. Pari reipasta
vekkulia ja sumuinen yö — no, minä nyt tietenkään en ole sellaisissa
hommissa mukana, mutta joka tapauksessa, siinä sopisi kepponen tehdä,
eikö totta?»

»Teidän ei pidä uskoa sanaakaan siitä niitä hän puhuu, neiti», tokasi
K.D.B., »hän vain kerskailee.»

»Minä luulen, että teidän suunnitelmanne estää Cunard-laivaa on
kylläkin hyvä», sanoi Condy — »ja helppo suorittaa. Teidänhän ei
tarvitse muuta kuin asettua sen tielle ja vetää hätälippu tankoon. Niin
olisi se varmasti pakoitettu panemaan pakin.»

»Niin, niin kyllä, olen itsekin ajatellut tuota, mutta kuulkaahan nyt;
mikäpä estäisi sitä seuraamasta kuunaria, kun tavarat on saatu laivaan,
vain seuraamasta vanavedessä ja katsomasta missä noustaan maihin.»

»Mutta sellaisella laivallahan on valtion kanssa tehty sopimus, joka
velvoittaa sen kuljettamaan postia meren yli», väitti Condy. »Se sitoo
sen. Ja siitä syystä on teidän jätettävä posti laivaan. Sitä te ette
saa ottaa; niin kauan kun sillä on Valtioiden posti laivassa, on se
pakoitettu jatkamaan matkaansa.»

Kapteeni löi kämmenellään veräjän pylvästä.

»Saakeli soikoon! Se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni!»



XIV.


Blix ja Condy jatkoivat kulkuaan; yhä edelleen kapeaa tietä pitkin
rantaniittyjä ja soita, jotka sijaitsivat pelastusaseman ja Kultaisen
portin välillä; yhä edelleen itse Kultaiselle portille ja vanhan
linnoituksen ahavoituneiden muurien ulkopuolelle aina valtameren
rannalle ja sen lujille, valkoisille hiekkariutoille ja korkeiksi
kasautuneille vierinkiviharjanteille, missä ärjyaalto pauhasi ja vaahto
lakkaamatta sähisi.

Kaukana maailmasta, täällä Tyvenen meren rannalla, viettivät he
uuden vuoden ensimmäistä päivää. Ylen määrin onnelliset he olivat ja
toisilleen kaikki kaikessa. Condy ei uhrannut pienintäkään ajatusta
huomispäivälle, jolloin hänen oli otettava jäähyväiset Blixiltä. Se
oli kerta kaikkiaan jotakin, joka ei ollut ajateltavissa, se oli
ulkopuolella mahdollisuuksien rajan, että tämä matkustaisi pois, että
he kaksi eroaisivat. Ja sitäpaitsi: suru aikanaan! Vielä oli huomiseen
kaksikymmentäneljä tuntia. Nykyisyys oli kylliksi.

Se hellittämättömyys, jolla he pitivät kiinni silmänräpäyksestä,
heidän haltioitumisensa siitä, että saivat elää vain nykyhetkessä, oli
aikaansaanut varsin omituisen suhteen heidän välillään.

Heidän molemminpuolisessa rakkaudessaan ei ollut mitään
avioliittoajatusta; he iloitsivat niin paljon yhdessäolostaan,
etteivät he tulleet ajatelleeksikaan tulevaisuutta. He rakastivat
toisiaan, siinä kaikki. He eivät nähneet tulevaisuutta pitemmälle
kuin seuraavaan päivään, ja senkin vain varkain ja vain nähdäkseen
tämän päivän onnellisuuden kaksin kerroin loistavana tulevan eron
tummaa taustaa vasten. Blix matkustaisi; hän ja Condy eivät näkisi
toisiaan aivan pian. Ajatus avioliitosta — sen vastuunalaisuuksineen,
sen velvollisuuksineen, sen juhlallisuuksineen, sen tuntemattomine
huolineen ja monine vakavine puolineen, sen välttämättömine
pettymyksineen — oli heille pikemminkin hieman vastenmielinen. Tähän
asti oli heidän herttainen onnensa ollut ilman tahraa ja vikaa. He
olivat iloinneet rajattomasti pienistä asioista. Olisi yhtä hyvä
antaa seikkailun päättyä tähän kaikessa alkuperäisessä suloudessaan,
ainoankaan katkeran hetken sitä sumentamatta, ainoankaan pettymyksen
sitä pimentämättä, aivan pilvettömänä. Kuinka heidän sittemmin
kävisikin, niin voisivat he kuitenkin muistissa iloita siitä, että he
ainakin kerran ovat tunteneet puhdasta ja epäitsekästä hellyyttä, joka,
nuorena, tahrattomana ja melkeinpä sukupuoliaatosta vailla, oli tullut
ja käynyt heidän, täysikasvuisten, elämän kynnykselle. Tämä oli päätös,
sen he molemmat käsittivät. Ja he iloitsivat siitä, että niin piti
olla. He eivät puhuneet enää toisilleen kirjoittamisestakaan.

Vielä kerran tulivat he tuohon mustikanvarsia ja sänkeä kasvavaan
pieneen puoliympyrään, joka sijaitsi rannan ja ylimmän törmän
keskivaiheella, ja istuivat siellä kauan aikaa ja katsoivat alas yli
pitkähköjen, viheriäisten aallokkojen, jotka lakkaamatta tulivat
vierien kohti rantaa ja siellä raskaan, viheriän veden ja soluvan
vaahdon räjähdyksestä taittuivat. Ja katse seurasi niiden leveitä
kolonneja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi merelle, kunnes yksityiset
viivat sulautuivat yhteen valtavaksi, viheriäksi, alati vaihettelevaksi
massaksi, joka houkutteli silmää yhä edemmäksi, aina taivaanrannan
terävään, hienosti kaareutuvaan ääriviivaan.

Se ei ollut yksityiskohtien maalausta. Siinä oli vain laaja merenpinta,
sinisen taivaan suunnaton syvyys ja maan alastomat, viheliäiset
rinteet — olemassa-olomuodot kolmessa mahdottoman suuressa koossa,
muuttumattomina ikuisista ajoista asti. Tämä ei ollut typerien
tuumattujen eikä pikkumaisen harkinnan paikka. Tietämättään kuulosteli
mieli taaempaa noita leveitä ja yksinkertaisia perustunteita, rodun
perusvaistoja. Maan ja ilman ja veden valtava paikallisuus toi mukanaan
ystävällisen, mutta tavattoman voimantunteen — voiman, samanlaisen kuin
elementtien oma, raikas, mestaroimaton, uusi ja nuori voima. Siinä oli
jotakin huumaavaa; aavistus jostakin hauskasta, jostakin virkistävästä,
joka salpasi henkeä; tunne jostakin suuresta, jostakin salaisesta,
niin, niinkuin olisi taas tuntenut ja nähnyt inhimillisen, luonnollisen
elämän ja sen alkuperäiset ehdot, nuo vastustamattomat, muuttumattomat
ja lannistumattomat; elämän, ikivanhan kuin meri, äärettömän kuin
mittaamaton maailman avaruus.

Condy ja Blix istuivat hiljaa kuunnellen ja katsellen ja huomioita
tehden; he eivät ajatelleet, he tunsivat, niin että he hehkuivat
ja vapisivat siitä. Hämärästi huomasivat he hetken merkityksen.
Molempien sydänten koskemattoman hiljaisessa, syvässä syvyydessä oli
jotakin, joka nousi ja nousi lähemmä tietoisuutta ja päivän valoa.
Meiltä puuttuu sanoja niille asioille, meillä ei ole nimeä sille
mysteriolle, joka luo sillan miehen ja naisen välillä olevan kuilun yli
— sille mysteriolle, jolla ei ole mitään tekemistä heidän keskinäisen
rakkautensa kanssa, mutta joka on jotakin parempaa kuin rakkaus,
jotakin eriskummallista, joka aivan yksinkertaisesti tapahtuu.

Päivä päättyi. Aurinko meni mailleen. Silloin nousi Blix.

»Meidän olisi pitänyt mennä aikaa sitten», sanoi hän. He riensivät
kohti korkeuksia, ja Condy sanoi:

»Minulla on mitä merkillisin tunne siitä, että minä jollakin tavalla
olen istunut ja nukkunut silmät auki. Kuinka se auringonlasku oli
komea! Minusta tuntuu, että joka minuutti on kuin kokonainen elämä.
Ooh, Blix, onko mitään maailmassa, jota voi verrata siihen, että
rakastaa toisiaan, niinkuin me kaksi?»

He olivat nyt sivuuttaneet ensimmäisen töyryn ja menivät suoraan
yli ilmavan, avonaisen tasangon, jota siniset iriskukat ja villit
heliotroopit tähtipilvinä verhosivat. Blix veti Condyn käsivarren
vyötäykselleen ja pani poskensa hänen olalleen pienellä, lempeällä
liikkeellä.

»Oi, niin, kuulehan», sanoi hän, »minä rakastan sinua, rakastan
sinua koko sydämestäni ja myös ainiaan, sen tiedän. Aina näihin
kolmeen, neljään viime päivään asti olen ollut lapsi — oikea lapsi,
oma ystäväni, en juuri mikään vakava lapsi, pelkään; minä ikäänkuin
en välittänyt muusta kuin siitä, mikä tapahtui aivan lähelläni —
ymmärrätkö mitä tarkoitan? Mutta senjälkeen kun huomasin kuinka paljon
sinua rakastin ja ymmärsin, että myöskin sinä rakastat minua — niin,
silloin oli kaikki muuttunut. Minä olen itse muuttunut. Minä iloitsen
nyt asioista, joista en ikinä ennen ole uneksinutkaan voivani iloita,
ja minä tunnen itseni ikäänkuin _suuremmaksi_, ymmärrätkö? — ja
voimakkaammaksi ja paljon vakavammaksi. Aivan äsken vielä olin vain
nuori tyttö, mutta nyt, kun rakastan sinua, Condy, luulen, että minä —
äkkiä ja itse sitä tietämättä — olen tullut naiseksi!»

Vieno väristys puistatti häntä, kun hän tämän sanoi. Hän pysähtyi,
kietoi käsivarret hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taapäin, puoleksi
suljetuin silmin, samalla kun hänen tuuhea tukkansa aaltoili yli
otsan. Koko hänen olentonsa huokui tuota suloista, raikasta tuoksua,
joka tuli hänen vaatteistaan, hänen kaulastaan, hänen käsivarsistaan,
hänen hiuksistaan, hänen suustaan — tuo eloisa, melkein taivaallinen
naisellinen tuoksu, joka oli osa häntä itseään.

»Sinä rakastat minua, Condy, rakastathan? Niinkuin minäkin sinua
rakastan?»

Kaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi
vain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän
sulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän
kuiskasi niin hiljaa — hiljaa:

»Condy, minä rakastan sinua!»

»Minä rakastan sinua, Blix.»

Ja he suutelivat toisiaan, tällä kertaa suulle.

Mutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja
maailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema;
merenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas
yhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he
yhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin
uudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja
heidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää
ollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä
muistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui
heitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.

Aivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka
säteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava
sävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat.
Kun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa
sädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että he _olivat toistensa omat_
ainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi
heidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän
onneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni
elämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että
se värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä
ei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku.
Koko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla
ja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä
syventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies
ja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta,
kukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta,
sitä oli uusi vuosi antanut heille.

       *       *       *       *       *

»Nyt on meidän sitten hyvästeltävä?» sanoi Blix.

»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen
uudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme
olemmekin, me kaksi emme koskaan, _emme koskaan_ hyvästele toisiamme.»

»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman
ruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme,
ei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä
Tyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta
suoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkin _me kaksi_.»

»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan
pitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»

»Niin kauan kun me rakastamme toisiamme, ei _aikakaan_ voi meitä
eroittaa.»

»Mitä sinä itket, pikku Blixie?» kysyi Condy pyyhkien hänen poskiaan.

»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni»,
vastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi
ja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen
taskustasi nenäliinan mukana.»

Kun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman
kirjeenkuorella.

»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät
takaisin», selitti hän.

»Mitä he sitten kirjoittavat?»

»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa
nyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:

 »Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän
 romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän
 konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä.
 Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne,
 ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän
 kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta
 julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.

 Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja
 arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme
 täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule,
 että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään
 vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne,
 oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.

 Kunnioittavimmin

                                         Riemukustannusliike,
                                              New-York.»

He katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua;
hänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus.
Tämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui
tehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.

»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla
levollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»

He eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa
sanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla
tämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat
olleet iloisemmat kuin koskaan ennen.

Ehkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi.
He alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä
merkitsi heille lopettamista ja johdantoa.

Se oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman
silmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka
mahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken
mitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen
vaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan
hehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa
ja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka
avautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja
huoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa
ei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi;
heidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa,
josta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän
iltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän
rauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille
elämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku
alkoi menettää loistoaan.

Vielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja
suuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa
kansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli
ankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota
heidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä,
herätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni
olotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä
tulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä;
myöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille,
työtä ja kasvaneen maailman.

Tuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin
he eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen
puutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet
rakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä
kohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän
takanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä
ja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi
tuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi
häntä, valoi häneen rohkeutta.

»Hyvää uutta vuotta, Condy», sanoi hän.

»Niin», vastasi hän, »oikein onnellista uutta vuotta, Blix!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoruuden rakkautta" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.