Title: Isien töitä : Piirteitä suurmiestemme elämästä
Author: Tela, M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isien töitä : Piirteitä suurmiestemme elämästä" ***


ISIEN TÖITÄ

Piirteitä suurmiestemme elämästä


Kirj.

M. TELA



Kotikasvatusyhdistyksen kotiopintokirja II



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.



SISÄLTÖ:

Alkulause.
Mikael Agricola.
Juhana Gezelius.
Henrik Gabriel Porthan.
Uno Cygnaeus.
Elias Lönnrot.
Juhana Vilhelm Snellman.
Johan Ludvig Runeberg.
Sakari Topelius.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.



Alkulause.


»Niin kauan kuin kansassa on rakkautta historiaansa, muinaisaikaan,
jonka se on elänyt, niin kauan on olemassa toivo sen tulevaisuudesta.
Semmoinen rakkaus on syntyessään varma todistus kansan valveutuvasta
itsetajunnasta, samoin kuin sen pysyminen todistaa, että tämä
tajunta ei ole kadonnut, että kansan henkiset voimat vielä eivät ole
tyhjentyneet.»

J.V. Snellman.

Nuoriso on ylimielinen. Se halveksii kaikkea vanhaa. Kansansa
historiasta se tietää sangen vähän. Miehiä, jotka ovat vieneet tätä
kansaa eteenpäin, joiden työn varassa suomalaisten kansallistunto on
syntynyt, jotka ovat laskeneet pohjan sivistyksellemme, näitä miehiä,
kansansa suurmiehiä, se ei tunne.

Näin valitetaan meidän päivinämme.

Jos nämä valitukset ovat vähäiseltä osaltaankaan tosia, on nykyinen
asiaintila jyrkässä ristiriidassa edellä olevien Snellmanin sanojen
kanssa. Sellaisesta tilasta on päästävä. Isiemme töihin meidän on
tutustuttava. Heidän töissään näkyvät selvimmin suuntaviivat, joita
kansamme elämä on noudattanut. Vain tutustumalla menneisyyteen,
tutkimalla vaiheita, mitkä ovat johtaneet kansamme nykyiseen asemaansa,
voidaan valita tie, jota nyt on seurattava.

       *       *       *       *       *

Auttaakseen vanhempia, jotka ovat huolissaan nuoren väkensä
käyttäytymisestä ja tulevaisuudesta, auttaakseen kaikkia niitä,
joiden sydämellä on nuorison ja sen kautta koko kansan menestyminen,
Kotikasvatusyhdistys on nyt tahtonut kotiopintotyössään luettavaksi
ottaa aineen, joka olisi omiaan elvyttämään kunnioitusta vanhempia
kohtaan, herättämään rakkautta kansan suuriin johtajiin ja koko maan
historiaan.

Nuorisolle pitäisi sellaisen lukemisen olla mieluisinta. Mikä voisi
sitä enemmän innostaa, kuin kertomus suurten miesten jalosta elämästä,
jonka ainoana tarkotuksena ja voimakkaana kiihottajana on ollut
kansan onni, maan paras. Onhan nuorisolla, moitittakoon sitä kuinka
huonoksi tahansa, sittenkin hyvät hetkensä, jolloin se haaveilee työstä
toisten hyväksi, uhrautumisesta toisten onneksi. Tällaisesta työstä ja
uhrautumisesta tulee heidän nähdä kauniita ja kehoittavia esimerkkejä.
Suurten miesten työt ovat kenties liian suuria seurattaviksi.
Esimerkiksi kelpaavia ja helpommin jäljiteltäviä töitä ovat tehneet
lukemattomat Suomen miehet ja naiset, joista historia ei kerro, jotka
eivät ole saavuttaneet huomattavaa yhteiskunnallista asemaa, mutta
jotka kelvollisuudellaan ja lukuisuudellaan ovat kansamme kulkua
määrättyyn suuntaan vieneet. On mahdotonta kertoa kaikista heistä. Sen
vuoksi tässä rajoitutaan kertomaan vain kansamme suurimmista, jotka
vuorenhuippuina kohoavat menneisyydestä, selväpiirteisinä näkyvät
vuosisatojen takaa ja yhä vielä vaikuttavat elämäämme.

Lukija kysynee, eikö suurmiehistämme ollut tarpeeksi paljon kirjoitettu
ennen? Miksi ei tyydytty vanhoihin hyviin elämäkertoihin ja otettu
niitä luettaviksi? Onhan meillä erinomainen Kansanvalistusseuran
elämäkertasarja, K.J. Gummerus Osakeyhtiön »Historiallinen lukukirja,
Suomen historia elämäkertoina», on mainiot teokset Agricolan, U.
Cygnaeuksen, Snellmanin ja Topeliuksen elämästä; miksi eivät nämä
kelvanneet?

Kotiopintotyöhön olivat nämä kaikki liian suuria ja kalliita.
Täytyi saada suppea esitys, johon olisi koottu piirteitä useimpien
huomattavimpien historiamme henkilöiden elämästä. Tämä esitys oli
lisäksi saatava niin helposti ymmärrettäväksi kuin mahdollista.
Päähuomiota ei ollut kiinnitettävä eri henkilöiden elämänvaiheisiin,
vaan itse siihen työhön, jonka kautta he ovat tulleet suuriksi ja
muistettaviksi.

Tämä tehtävä semmoisenaan oli allekirjoittaneelle, jonka huoleksi
Kotikasvatusyhdistys kirjan valmistamisen antoi, liian vaikea. Siksi
käsillä oleva kirja ei pyrikään tarjoamaan mitään uutta. Mitä siinä on,
se on kaikki otettua ylempänä mainituista arvokkaista elämäkerroista,
joten tämän kirjan kaikki mahdolliset hyvät puolet ovat niiden
kirjoittajien ansiota. Mikä tässä kirjassa on puutteellista, missä
tärkeitä seikkoja on jäänyt sanomatta, missä vähemmin tärkeätä on
kerrottu, siitä syytettäköön yksin allekirjoittanutta.

Käytän tässä tilaisuutta lausuakseni suuret kiitokseni
seminaarinjohtaja K. Raitiolle ja opettaja V. Sippolalle, jotka
ovat lukeneet käsikirjoituksen ja tehneet arvokkaita korjauksia ja
huomautuksia, ja jotka muutenkin ovat minua työssä auttaneet.

Erikoisesti on minun kiitettävä opettaja V. Sippolaa, joka on kokonaan
kirjoittanut ja tähän kirjaan käytettäväksi jättänyt luvun »Yrjö Sakari
Yrjö-Koskinen».

Toivon, että kirja mahdollisine heikkouksineenkin edes jossain määrin
täyttäisi tarkotuksensa, mihin Kotikasvatusyhdistys, edellä kerrotun
mukaan, sillä on tahtonut pyrkiä.

Helsingissä syyskuulla 1915.

TEKIJÄ.



MIKAEL AGRICOLA.


Jos satumme asumaan kaupungissa, näemme ja kuulemme ehkä useammista
tapahtumista kuin kaukana maalla eläissämme. Mutta vaikka liikkuisimme
kuinka ahkeraan ulkona, emme tiedä kaikkea, mitä kaupungissa
tapahtuu. Vasta kun otamme käteemme sanomalehden, pääsemme muutamalla
silmäyksellä selville siitä. Ja näin on asianlaita vielä suuremmassa
määrässä, jos tahdomme tietää, mitä kauempana tapahtuu. Meidän täytyy
turvautua sanomalehtiin ja kirjoihin. Tosin voimme matkustaa ja omin
silmin tutustua erilaisiin oloihin, mutta se vaatii paljon rahaa, jota
meillä useimmilla ei ole.

Mieliessämme tunkeutua asioihin syvemmälle on meidän luettava erilaista
kirjallisuutta, milloin tieteellistä, milloin kaunokirjallista,
kulloinkin asian mukaan. Painettu sana on paras oppaamme aina. Ja
menneeseen aikaan kulkeissamme se on ainoa tie. Sinne emme voi
matkustaa, emme, vaikka olisimme rikkaitakin. Meidän on pakosta
turvauduttava kirjallisuuteen, joka kertoo, mitä kunakin aikana
tiedettiin ja taidettiin, miten elettiin, kuinka toimeen tultiin.

Lähtiessämme näin tutkimaan muinaisia aikoja, tulemme pian huomaamaan,
että mitä kauemmas taaksepäin ajassa menemme, sitä harvemmiksi käyvät
kirjat ja sanomalehdet. Ensimäisen suomalaisen sanomalehden näytenumero
ilmestyi vasta 1775. Nämä »Suomalaiset Tieto Sanomat» ilmestyivät vain
yhden vuoden (1776). Lähes puoli vuosisataa myöhemmin vasta näki toinen
suomalainen sanomalehti »Turun viikkosanomia» päivän valon v. 1820.
Vanhempina aikoina ei suomalaisia lehtiä ollut laisinkaan.

Kuinka ihmiset sitten elivät? Mistä he tiesivät, mitä maailmassa
tapahtui?

Ei silloin voitu maailman menoa niin seuratakaan kuin nyt. Suupuheina
kulki niihin aikoihin tieto paikasta toiseen. Jos toiselta
paikkakunnalta tuli ihmisiä, olivat he tervetulleita jokaiseen taloon:
saatiinhan heiltä kuulla uutisia. Varsinkin pääkaupungista maaseudulle
tullut sai kertomasta päästyäänkin yhä uudelleen toistaa, mitä sinne
kuului. Oppineet, ylioppilaat ja maisterit opiskelivat usein ulkomaiden
yliopistoissa. Heidän sekä muissa maissa kulkeneiden merimiesten
kertomusten avulla voitiin seurata tapahtumain kulkua suuressa
maailmassa.

Painettuja kirjoja tapaamme koko joukon vanhemmilta ajoilta kuin
sanomalehtiä. Mennessämme yhä kauemmas muinaisuuteen tulemme aikoihin,
jolloin ei suomenkielellä niitäkään ollut. Mahtoi silloin elämä olla
outoa! Ei tarvinnut silloin lukea, takoa katkismusta, historiaa,
kielioppia, maantietoa. Ei tarvinnut edes oppia lukemaan, ei tarvinnut
tuntea ainoatakaan kirjainta, joiden painaminen kovaan päähän nyt usein
on hirveän vaikeata. Ei tarvinnut tavallisen ihmisen istua vuosikausia
koulunpenkillä eikä kiusautua moninaisten tietojen päähän ajamisella.
— Kouluja kyllä oli, vaikka sangen vähän, mutta niissä luettiin kaikki
yksinomaan latinankielellä, eikä niissä yleensä käynyt rahvaan lapsia,
eipä kaikkien herrainkaan pojat, tytöt eivät laisinkaan.

»Mutta», kysytte, »kuinka selviydyttiin rippikoulusta ja kuinka
laulettiin virsiä kirkossa, kun ei kirjoja ollut?»

Siihen aikaan ei rippikoulua pidettykään. Ja koko kirkonmeno oli
toisellaista kuin se nyt on Suomessa. Seurakunta seisoi vain mykkänä
koko ajan ja kuunteli sekä katsoi, mitä kirkossa tapahtui. Papin
puheestakaan se ei paljon selvää saanut, sillä jumalanpalvelus tapahtui
pääasiassa latinankielellä. Kansa vain kumarteli kirkossa olevia pyhäin
kuvia, veti sieraimiinsa pyhää savua, polvistui joskus rukoukseen,
teki ristinmerkin kun kuuli mainittavan Jumalan, Neitsyt Maarian tai
jonkun pyhimyksen nimen ja sillä hyvä. Uskontoa koskevista asioista ei
kansa paljon tietänyt. Suomeksi luettiin kirkoissa 1400-luvun lopulla
ja 1500-luvun alussa vain Isämeidän ja Ave Marian (Neitsyt Maarian)
rukoukset, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat sekä esivallan
kuulutukset. Perin harvoin lie saarnoja pidetty suomenkielellä.

Puheessa suomenkieltä näinä aikoina käyttivät, paitsi suomenkielistä
kansaa, papit ja virkamiehet suurimmaksi osaksi. Vain aatelisissa lie
ollut sellaisia, jotka kotikielenään käyttivät ruotsia. Kirjoituksessa
suomenkieltä jo hiukan aletaan käyttää. Asiakirjoissa, joita esim.
tuomioitten johdosta kirjoitettiin, tavataan suomeakin joitakuita
sanoja ja lauseita. Mutta, kuten sanottu, kirjoja ei tällä kielellä
vielä ollut yhtään.

Mutta sitten, 1500-luvulla, tuli uskonpuhdistuksen aika. Saksasta
levisi uusia uskonnollisia aatteita Suomeen asti, ja Ruotsin kuningas
ja valtiopäivät asettuivat myöskin uuden n.s. Lutheruksen opin
kannalle. Suomessa sitä ensimäisenä saarnasi Pietari Särkilahti,
joka Saksassa käydessään oli siihen innostunut. Tuntuvammin ihmisiin
vaikuttaakseen, ja osottaakseen jyrkästi luopuneensa katolisen kirkon
määräyksistä, hän teki sellaistakin, mitä ei yksikään pappi Suomessa
siihen asti ollut tehnyt: hän meni naimisiin. Tämä rohkea mies vaikutti
Turussa siihen aikaan, kun sinne tuli nuori Mikael Agricola, joka
sittemmin pani uskonpuhdistuksen Suomessa lopullisesti toimeen.

Uskonpuhdistuksen piiriin joutuneiden kansojen elämään vaikutti
uskonnon muuttaminen erittäin edullisesti. Se nim. useissa
tapauksissa pani alulle kansankielisen kirjallisuuden viljelemisen.
Uskonpuhdistajain ensimäisiä vaatimuksia oli, että piti tehdä kullekin
ihmiselle mahdolliseksi tutustua ilman välittäjiä kristillisen
uskonelämän ainoaan alkuperäiseen ohjeeseen, raamattuun. Se taas
kävi päinsä vain siten, että raamattu toimitettiin kansan omalle
kielelle ja että kansa opetettiin sitä lukemaan. Kun näin päästiin
alkuun kansankielen käyttämisessä kirjallisuudessa, laajeni sen käyttö
vähitellen. Muitakin kirjoja ruvettiin kunkin kansan omalla kielellä
kirjoittamaan. Siten luotiin korkeamman kansansivistyksen paras tuki,
kansalliskirjallisuus.

Samat seuraukset oli uskonpuhdistuksella Suomessakin. Jumalanpalvelus
muutettiin omakieliseksi, ja koko seurakunta otti virsissä ja messuissa
osaa sen suoritukseen ja saarna tuli sen pääosaksi. Raamattua alettiin
kääntää suomeksi, suomalaiset saivat oman kirjakielensä, jolla
vähitellen on versonut ja kasvanut rikas kirjallisuus.

       *       *       *       *       *

Mikael Agricola syntyi jonakin vuosista 1508—1512 Torsbyn kylässä
Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Hänen isänsä oli siellä köyhä
kalastaja. Mikael pääsi sitten kouluun Viipuriin. Siellä hän ehti
jossain määrin tutustua Itä-Suomessa puhuttuun murteeseen. Oltuaan
jonkun aikaa Viipurissa, siirtyi hän opettajansa mukana Turkuun, kun
tämä sai siellä viran piispa Martti Skytten sihteerinä. Agricola pääsi
piispan kirjuriksi. Kun piispan sihteeri jonkun vuoden kuluttua kuoli,
sai Agricola, joka sitä ennen oli vihitty papiksi, hänen virkansa.

Turkuun tultuaan ehti Agricola kuulla Pietari Särkilahden saarnoja,
vaikka tämä kuoli jo pari vuotta hänen tulonsa jälkeen. Särkilahden
voimakkaat puheet vaikuttivat niin, että Agricola yhtyi täydestä
sydämestään hänen oppejaan kannattamaan. Tultuaan sitten piispan
sihteeriksi hän sai erinomaisen tilaisuuden uuden opin levittämiseen
kulkiessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla. Tällöin siis jo alkoi
Agricolan vaikutus uskonpuhdistuksen hyväksi.

Piispa oli myöskin uuden opin ystäviä, vaikka hän ei suorastaan
ryhtynytkään vanhaa kaatamaan. Jo keskiajalla oli Suomen piispoilla
ollut tapana kustantaa erityisen lahjakkaita nuoria miehiä ulkomaiden
yliopistoihin. Siellä saamainsa perinpohjaisten tietojen kautta he
kasvoivat kykeneviksi johtamaan kirkon elämää kotimaassa. Martti Skytte
lähetti myöskin opiskelijoita ulkomaille. Niitä onnellisia nuoria
miehiä, jotka saivat käyttää hyväkseen piispan avuliaisuutta, oli myös
Mikael Agricola. Piispa lähetti hänet Wittenbergin yliopistoon Saksaan,
siis juuri sinne, missä suuret uskonpuhdistajat Luther ja Melankton
itse opettivat.

Ruotsissa oli näihin aikoihin jo tehty paljon uskonpuhdistuksen
hyväksi. Katolisuuden johtomiehet olivat pyytäneet kuningasta
kieltämään uusien väärien oppien saarnaamisen. Kuningas, mainio
Kustaa I Vaasa, ei siihen suostunut, ja säädyt päättivät että
»Jumalan sanaa oli kaikkialla valtakunnassa puhtaasti saarnattava»
ja että puheet väärästä opista olivat turhia huhuja. Kuningas koetti
kaikin tavoin auttaa uuden opin levenemistä, se kun oli sopiva hänen
valtiollisillekin harrastuksilleen. Niinpä hän kirjoitti myöskin
piispa Skyttelle, kehottaen häntä edistämään uskonpuhdistuksen asiaa.
Tässä suhteessa oli tärkeää saada pappien valmistus uuden opin miesten
käsiin. Siksi nimitettiin rehtoriksi Turun kouluun, jossa pappimme
saivat kasvatuksensa, piispan Wittenbergissä kouluuttamia miehiä.

Tähän virkaan joutui Agricolakin, kun hän Wittenbergissä maisterin
arvon saatuaan 1539 palasi Suomeen. Yhdeksän vuotta hän oli koulun
rehtorina. Sillä aikaa ehti hän istuttaa uutta oppia moneen nuoreen
mieleen. Mutta hän joutui vähän huonoihin väleihin kuninkaan kanssa ja
menetti rehtorinvirkansa.

Koulut olivat siihen 'aikaan yksinomaan pappien valmistamista varten.
Vaatimattoman papin tai ylhäisemmän kirkonmiehen asema oli jokaisen
koululaisen päämääränä. Kunniana tai suosiona ei pidetty, jos kesken
koulunkäynnin joku kutsuttiin hallituksen palvelukseen, sihteeriksi
tai joksikin muuksi ala-arvoiseksi virkamieheksi. Mutta kun hallitus
antoi koulun rehtorille määräyksen, että niin ja niin monta etevintä
»teiniä» l. oppilasta oli hallituksen käytettäväksi lähetettävä, ei
siinä useimmiten auttanut muu kuin totteleminen. Agricola ei tällaisia
määräyksiä tahtonut mitenkään noudattaa. Se sai kerrankin kuninkaan
kirjoittamaan hänelle m.m.: »Tämä ihmetyttää meitä sangen paljon;
emmekä tiedä tokko te ja muut tahdotte pätevänä pitää, mitä me teille
käskemme ja määräämme. Sentähden on nyt meidän tahtomme ja käskymme,
että tätäkin asiata täydellisesti ajattelette ja hankitte meille
kaksi tai kolme sopivaa henkilöä mainittuihin virkoihin (kuninkaan
kansliaan tai tilikamariin), koskapa olemme hyvin kuulleet, että
sellaisia Jumalan kiitos kyllä on tarjolla koulussa. Ellei se tapahdu,
silloin on meidän pakko tehdä jotakin muuta asiassa, ettekä te siitä
saisi paljonkaan suosiota ja kiitosta. Sitä noudattakaa!» Vieläkään
ei Agricola käskyä totellut. Joskus rehtorit antoivat mahdollisimman
aikaiseen vihkiä papiksi nuoret miehet, joita tällainen vaara uhkasi.
Pappeina heidän ei enää tarvinnut virkamiehiksi mennä.

1548 kuningas nimitti koulun rehtoriksi toisen miehen Agricolan sitä
laisinkaan odottamatta. Tämä lienee johtunut osaksi siitä syystä,
että Agricola tarvitsi aikaa muihin toimiinsa, kun hän oli piispan
apulaisena, ja ehkä osaksi kuninkaan epäsuosiosta. Hänen tulonsa
lienevät vähentyneet, ja olivat ne ennen piispan virkaan astumista 150
tynnyriä ruista, 57 tynnyriä ohria, 19 tynnyriä kauroja, vähän vehnää
ja herneitä sekä 84 leiviskää voita.

Hänen taloudellinen asemansa kuitenkin parani, kun hänet v. 1554
nimitettiin Turun piispaksi Martti Skytten kuoleman jälkeen (1550),
vaikkeivät piispan tulot olleetkaan yhtä suuret kuin ennen, kun Suomi
tällöin jaettiin kahteen hiippakuntaan, Paavali Juustenin tullessa
Viipurin piispaksi, ja kun Kustaa Vaasa muutenkin oli vähentänyt
toimillaan hengenmiesten tuloja. Piispan tehtäviä hän oli saanut hoitaa
jo Skytten vanhuuden aikana tämän apulaisena, ja hänen kuoltuaan
Agricola oli ollut sijaispiispana.

Nyt Agricola oli saanut aseman, jossa täydellä todella voi ruveta
ajamaan uskonpuhdistuksen vaatimia uudistuksia. Siihen suuntaan hän
olikin jo kauan tehnyt työtä.

Helppoa ei ollut kaikkien uskonnollisten menojen uudelleen
järjestäminen. Papisto oli tottunut työskentelemään katolisissa
tavoissaan, samoin seurakunnat olivat tottuneet kunnioittamaan
katolisia menoja. Nyt oli kaikki saatava toiseen asuun. Mutta ei
ollut valmiita käsikirjoja, joita olisi voitu pappien noudatettavaksi
määrätä. Ei ollut virsikirjoja seurakuntaa varten, ei yleensä
mitään kirjoja, joita olisi suomenkielisessä luterilaisessa
jumalanpalveluksessa tarvittu. Eihän suomen kielellä ollut mitään
muutakaan kirjallisuutta, ei ainoatakaan kappaletta. Joitakuita
suomalaisia rukouksia olivat, kuten jo edellä mainittiin, papit ennen
kirkoissa käsin kirjoitetuista papereista lukeneet, siinä kaikki.

Näitä vastuksia Agricola ei säikähtänyt. Vaikkei kirjoja ennen suomen
kielellä ollut, oli niitä nyt tehtävä, kirjoitettava, muista kielistä
käännettävä. Suurin ja tärkein tehtävä olisi ohut kääntää suomeksi
raamattu. Siten olisi tullut toteutetuksi yksi uuden opin tärkeimpiä
periaatteita: jokainen olisi voinut itse tutustua uskonsa perusteisiin.
Mutta toisia kiireellisempiä töitä oli ensin suoritettava. Eihän
kansa kuitenkaan olisi kyennyt raamattua käyttämään, kun se ei
osannut lukea. Siksi oli ensimäiseksi kirjoitettava aapinen oppaaksi
lukuharjoituksiin. Ja niinpä ilmestyikin »_Abckiria_» luultavasti
1542. Aakkosten lisäksi on siinä kymmenet käskyt, uskonkappaleet,
Isämeidän rukous, enkelien tervehdys Maarialle sekä kasteen-, ripin ja
alttarinsakramentit.

Seuraavan hänen kirjoistaan arvellaan olleen katkismuksen. Mutta kun
sitä ei ole säilynyt meidän päiviimme, ei asiasta olla varmoja.

Sen jälkeen hän julkaisi _Rucouskirian_. Se on suuri ja sisältörikas
kirja. Aluksi siinä on almanakka, kaikellaisia hyödyllisiä neuvoja,
sananlaskuja, luettelo paratiisin iloista ja helvetin piinoista,
otteita eri evankeliumeista, sitten neuvoja papeille, joille hän m. m.
sanoo:

    »se on sangen heiy Pappi,
    ioca waan etzi watzans tarpet.
    Ja eij catzo HERRAS caria,
    jakain Opin Wijna maria
    Quin Reeskan Nahan ja Lihan wie
    ja sijtt eij Lauma wartioijtze.

    Se on sangen häijy pappi
    joka vaan etsii vatsansa tarpeita
    eikä kaitse Herransa karjaa,
    jakain opin viinamarjaa, joka rieskan, nahan ja lihan vie
    ja sitten ei laumaa vartioitse.

Mutta seurakuntalaiset saavat myös osansa. Heidän on omantuntonsa
rauhan vuoksi maksettava papeille palkat, sillä näiden jakama oppi on
hyvä, kirkas, kallis kuin nisun jyvä. Ennen annettiin papeille rahaa,
vaikka oppi oli huono, nyt useille tuskin ryysy palkaksi jää. Kaiken
tämän jälkeen vasta tulee kirjan pääsisältö, rukoukset.

Suurin Agricolan kirjallisista töistä on Uuden Testamentin suomennos.
Hän oli alkanut sen jo Saksassa ollessaan. Valmiiksi hän oli
suomennoksen saanut aapisen ilmestyessä. Mutta hän ei voinut sitä
julaista rahan puutteessa. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirjapainoa.
Painatustyöt täytyi suorittaa Tukholmassa. Sinne voitiin kulkea
ainoastaan avoveden aikana, talvella ei ollut mitään yhteyttä Ruotsin
kanssa. Ei ollut myöskään kustannusliikkeitä, vaan Agricola sai
painattaa kirjat omalla kustannuksellaan. Painatustyötä valvomaan oli
kustannettava Suomesta mies Tukholmaan. Vihdoin 1548 ilmestyi _Se Wsi
Testamenti_. Agricolan käännös oli niin hyvä, että meidän päiviimme
asti on se ollut pohjana uusille U. Testamentin painoksille.

Muut Agricolan teokset ovat: _Käsikiria Castesta ia muista
Christikunnan menoista; Messu eli Herran Echtolinen; Se meiden
HERRAN Jesusen Cristusen Pina, ylesnousemus ja taivaisen Astumus,
niste Neliest Euangelisterist coghottu; Davidin Psaltari; Weisut
ja Ennustoxet Mosesen Laista ja Prophetista Wloshaetut_ sekä
_Ne Prophetat Haggaj, Sacharja, Maleachi_. Käsikirjan ja Messun
ilmestyttyä, kun Rukouskirja ja U. Testamentti entuudestaan olivat
olemassa, kävi mahdolliseksi järjestää jumalanpalvelus luterilaiseen
tapaan. Mutta vielä puuttuivat suomalaiset virret. Niitä koetti
Agricola itse sepittää. Jonkun virren hän sai kokoon, mutta niitä ei
tullut riittävästi jumalanpalveluksissa käytettäväksi. Latinan- ja
ruotsinkielisiä virsiä täytyi määrätä kirkoissa laulettavaksi. Siten
saatiin seurakunta edes jotenkuten ottamaan osaa jumalanpalvelukseen,
jossa sillä ennen ei ollut mitään tehtävää.

Näitä suuria muistoja lukuunottamatta on Agricolan elämästä ja toimista
säilynyt sangen vähän tietoja. Virkansa hän hoiti säännöllisesti tehden
tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin. Eräällä matkallaan hän m.m.
kävi Naantalin luostarissa, joka säilyi katolisuuden viimeisimpinä
turvapaikkoina. Siellä mainitaan vielä 1575 olleen nunnia, jotka
pyysivät apua Ruotsin katolismieliseltä kuningattarelta Katariinalta.

Seuraavana vuonna kuningas Juhana III:n käskystä luostarin rakennuksia
vielä korjattiin.

Mutta tämän viimeisenkin luostarin asukkaiden oli täytynyt jo
Agricolan aikana luopua monista katolisista tavoistaan. Vuonna 1591
kuoli viimeinen nunna, joten katolinen luostarilaitos silloin oli
täydellisesti hävinnyt.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elämään, näki sen monessa
paikassa uskovan yhtä paljon loitsujen, taikojen ja uhrien voimaan
kuin papin saarnoihin, näki sen rukouksia kuuntelevan ja kirkossa
käyvän, mutta samalla vanhoja haltijoitaan ja jumaliaan lepyttelevän
ja erilaisiin toimiin niitä avukseen pyytävän. Hän on tuntenut jonkun
verran suomalaista kansanrunouttakin, koska hänellä Psalttarin
esipuheessa on pitkä luettelo suomalaisten epäjumalista. Ja monin
paikoin selityksissään, joilla hän varusti kääntämänsä osat raamatusta,
hän varottaa uskomasta noitiin, velhoihin ja loitsijoihin.

Surukseen hän huomasi, kuinka vähän kansa vielä oli perehtynyt
kristinopin alkeisiin. Eräässä matkoiltaan lähettämässään kirjeessä hän
valittaa, että rahvaassa löytyy tuskin ketään, joka osaisi Isämeidän,
puhumattakaan uskontunnustuksesta, käskyistä ja muista kristillisistä
kappaleista. Ja hän ehdottaa Savonlinnan käskynhaltijalle, jolle kirje
oli osotettu, että tämä antaisi kappalaisten ja nimismiesten sekä
muiden siihen pystyvien opettaa taloissa katkismusta, jotta rahvas
saisi halun käydä kirkossa, oppisi paremmin Isämeidän-rukouksen j.n.e.
Täten näyttää Agricola muiden uskonpuhdistajain tapaan ajatelleen
jonkinmoista kouluopetusta rahvaallekin.

Muuten hän jo aikaisemmin Rukouskirjan johdannossa ehdottaa kouluja
perustettavaksi kaupunkeihin. Siitä olisi hyötyä sekä seurakunnille
että valtiolle. Kouluja tulisi olla kumpaakin sukupuolta varten ja
varsinkin kirjurikouluja. Siten saataisiin kirjoitustaitoisia nuoria
miehiä hallitusvirastoihin, eikä niihin tarvitsisi kutsua nuorisoa
oppikouluista eikä siten keskeyttää heidän lukujaan. Nämä Agricolan
ajatukset eivät toteutuneet vielä hänen aikanaan. Joka tapauksessa
näemme hänen jo ymmärtäneen kansansivistyksen arvon.

Piispana Agricola ei saanut kauan olla. Venäjän ja Suomen välillä
oli aina kaikellaisia rajariitoja. Milloin tehtiin ryöstö- ja
hävitysretkiä miltäkin puolelta. Hallitusmiehillä oli melkein
lakkaamatta neuvotteluja niiden johdosta. Niinpä määräsi kuningas
kerran Agricolankin lähetystöön, jonka tuli mennä Moskovaan
rauhanneuvotteluihin. Sieltä palatessaan hän jo matkalla kuoli 1557
Kyrönniemellä Kuolemanjärven (silloin Uudenkirkon) pitäjässä. Hänen
kuolinpaikkaansa on Koiviston nuorisoseura pystyttänyt yksinkertaisen
kiven. Viipuriin, jonka vanhaan tuomiokirkkoon Agricola haudattiin,
pystytettiin 1908 laulujuhlilla, jolloin oli kulunut 400 vuotta hänen
syntymästään, uuden kirkon eteen muistopatsas, johon on piirretty hänen
omat sanansa:

    »Kylle se cwle Somen kielen,
    ioca ymmerdä Caikein mielen.»

Helppoa ei ollut Agricolan työ hänen taivuttaessaan suomenkieltä
kirjoitukseen. Kansan kielestä ei ollut aina mahdollista löytää
vastineita käsitteille, joita käännettävissä kirjoissa oli. Yhtä suuria
vaikeuksia tuotti kirjainten valitseminen eri äänteiden merkiksi,
varsinkin sellaisten äänteiden, joita muissa kielissä ei ole. Sanan yö
esim. hän kirjoittaa öö, käymään on kieumeen j.n.e. Kaikki vaikeudet
hän kuitenkin voitti. Perustuksena sanoja ja lausetapoja valitessaan
sekä sanoja taivuttaessaan hänellä on Turun seudun murre. Sen hän
parhaiten tunsi, kun hän siellä vietti suurimman osan elämästään. Mutta
lisänä hän käytti myöskin Viipurin murretta, pannen siten jo alun
kehitykselle, jonka mukaan kirjakielemme on rakentunut sekä Länsi-
että Itä-Suomen murteille. Miksi hän käytti etupäässä Varsinais-Suomen
kieltä, siihen hän itse antaa selityksen sanomalla, että sen mukaan on
koko maa saanut nimensä, se tuli ensimäiseksi kristityksi, siellä on
piispanistuin ja maan pääkirkko. Toisten murteiden käyttämisestä hän
sanoo: »Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden
kielet, puhet ja sanat tehen siselotetud» (nim. U. Testamenttiin).

Kun nyt Agricolan kieltä luemme, tuntuu se meistä kankealta.
Oudonnäköiseksi sen tekevät monet puhtaasti ulkonaiset seikat: ks:n
asemasta hän käytti x:ää, w:tä u:n, u:ta v:n asemasta, k:n hän
usein kirjoitti c:llä, pitkän ääntiön yhdellä kirjaimella j.n.e.
Moittia meidän ei silti sovi. Olihan hänen työnsä uutisviljelijän
korvenraivausta. Hänen hakkaamansa aukea ei voinut olla niin sileä
kuin pellot, joita on viljelty satoja vuosia, joita me nyt astumme.
Meidän päinvastoin täytyy ihmetellä, että hän on niinkin pitkälle
päässyt, että hän on löytänyt niinkin paljon rikkauksia suomenkielestä,
jota jotkut ovat väittäneet mahdottomaksi käyttää kirjakielenä vielä
satoja vuosia myöhemmin. Mikael Agricola on antanut meille kalleimman,
pysyvimmän lahjan, mitä ajatella voimme: kirjakielemme. Niin kauan
kuin suomalaiset pysyvät suomalaisina, on suomenkieli käytännössä.
Hänen lahjansa ei kulu, ei häviä. Vuosi vuodelta se vain kasvaa,
tulee rikkaammaksi jokaisesta uudesta tavasta, jolla voimme lausua
ajatuksemme, tunteemme ilmaista.

Kirjakielestä sai kansamme parhaan yhdistäjän, lujimman siteen eri
heimojen välille. Kansallisen sivistyksen, saattaapa sanoa kansallisen
elämän, Suomen kansan suomalaisena pysymisen ensimäinen edellytys ja
perustus laskettiin Agricolan työn kautta.

Mikael Agricolaa, joka tämän suurtyön on tehnyt, on meidän kiittäminen
siitä, että nyt saamme omalla kielellämme lukea, omalla kielellämme
saamme hankkia itsellemme tietoa, hengen valoa.



JUHANA GEZELIUS

vanhempi ja nuorempi.


Helmikuulla 1915 oli kulunut 300 vuotta Juhana Gezelius vanhemman
syntymästä. Kuka hän oli ja mitä hän teki, koska satojen vuosien
kuluttua vielä puhutaan hänestä ja muistellaan häntä?

Hän ja hänen samanniminen poikansa olivat kumpikin Turun piispoina,
isä vuodesta 1664 ja hänen kuolemansa jälkeen poika vuosina 1690—1718.
Vaikka vanhempi Gezelius oli talonpoikaisesta kodista lähtöisin ja
omalla tarmollaan korkeaan asemaansa noussut, ei se vielä olisi
riittävä syy lukea häntä Suomen muistettavien miesten joukkoon. Emme
me kunnioittaen muistele kaikkia niitä, jotka rahvaan keskuudesta
lähteneinä ovat raivanneet itselleen tien suuriin virkoihin. Ja
nuorempi Gezelius oli piispan poika. Ei siis ollut ihme, että hänkin
pääsi piispaksi. Emme siis häntäkään sen johdosta erityisemmin muista.
Mikä on sitten syy heitä näin pitkien aikojen kuluttua muistaa?

Tutustukaamme pääpiirteissään heidän työhönsä, silloin heidän
muistettava merkityksensä meille selvenee.



Sivistysolomme ennen Gezeliusten aikoja.


Agricola oli luonut alun suomalaiselle kirjallisuudelle. Koko raamattu
saatiin suomeksi sitä varten asetetun komitean toimesta v. 1642. Oli
myöskin olemassa katkismus, samoin virsikirja ja postilla. Olipa
valtakunnan lakiakin jo yritetty suomentaa. Kirkollista elämää ja
hartauden harjoituksia varten oli siis olemassa tarpeellisimmat kirjat.
Mutta niitä käytettiin hyvin vähän. Kirjain kustantaminen ei niihin
aikoihin olisi ollut laisinkaan kannattavaa liiketointa. Agricola jo
valittaa, että vaikka kirjoja suurella vaivalla toimitettiin, ei niitä
luettu. Oppineita ihmisiä, jotka kirjoja olisivat voineet käyttää, oli
sangen vähän. Kansa taas yleensä ei osannut lukea. Mistä sitä olisi
opittu? Maalla ei ollut kouluja. Vanhemmat myöskään eivät voineet
opettaa lapsiaan lukemaan, kun he itsekään eivät olleet lukutaitoisia.

Kristinopin pääkohtiin kyllä oli tutustuttu. 1600-luvun alkupuolella
oli kirkossakäynti tehty pakolliseksi. Joka oli poissa kirkosta kolmena
pyhänä perätysten, sai sakkoja tai rangaistiin häntä julkiripillä.
Kun kirkossa ahkerasti käytiin, ja kun jumalanpalvelus toimitettiin
kansan omalla kielellä, ymmärrettiin siellä pidetyt saarnat, ja
joka pyhä toistuvat rukoukset jäivät vähitellen mieleen. Piispan-
ja rovastintarkastuksissa kuulusteltiin kristinopin taitoa. Pyhinä
täytyi siis pitää korvat auki, jos näissä tarkastuksissa haluttiin
jotain osata. Lutherin vähä-katkismus oli osattava ulkoa, muuten ei
päästy naimisiin. Vihkimistä ja siis katkismuksen kuulustelua ei voitu
mitenkään kiertää, sillä siviiliavioliittoa ei siihen aikaan tunnettu.
Siihenpä sitten rahvaan oppi melkein supistuikin.

Kirkko valvoi siihen aikaan yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen
noudattamista paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Ja komento oli
ankara. Jos esim. söi tai tupakoi aamulla ennen ehtoolliskirkkoon
menoa, saatettiin pistää jalkapuuhun istumaan. Siveellisyysrikoksista
tavattu pantiin seisomaan alasti kirkon ovelle kaiken kansan
nähtäväksi. Julkiset nuhteet, sakot, ruoskiminen ja vankeus
olivat alati käytettyjä rangaistuksia. Saattoipa rangaistus uhata
kotihartausharjoitusten laiminlyömisestäkin.

Rahvas siis yleensä ei vielä osannut lukea. Mutta oli siinä
suhteessa kuitenkin jo yritetty muutosta. Maaseudulla oli jo pari
kolme koulua rahvaan lapsille. Olipa lukutaitoa muutenkin koetettu
rahvaaseen levittää. Gezeliusten lähin edeltäjä piispanvirassa kehuu
saaneensa kansan yleisesti lukutaitoiseksi pohjoisella Pohjanmaalla,
Ahvenanmaalla ja muutamin paikoin Turun saaristossa. Muualla lie
lukutaito ollut sangen vähäinen vanhemman Gezeliuksen tullessa
piispaksi.



Gezeliusten suunnitelmia.


Kun Juhana Gezelius vanhempi tuli piispaksi, käytti hän kansan
kurissa pitämiseksi samoja keinoja kuin edeltäjänsäkin. Mutta kansan
opettamiseen käytetyt keinot olivat hänen mielestään riittämättömiä.
Hän näki selvästi, että kehittyäkseen kansa tarvitsi muutakin kuin
ulkoa opittuja kristinopin alkeita ja rangaistuksia tai estämistä
erilaisista hairahduksista. Kansan sivistystä täytyi nostaa. Sitävarten
täytyi kansa saada lukutaitoiseksi. Sille tuli saada kouluja. Oli
käytettävä kaikki keinot, oli saatava kaikki mahdolliset voimat
sivistystyöhön. Mutta vaikka sellaisia keinoja ja voimia näytti olevan
vähän, sai piispa näkyviä tuloksia aikaan. Ja kun hänen työtään tuli
jatkamaan hänen poikansa, ja kun he siten samoja päämääriä tavotellen
saivat ohjata Suomen sivistyselämää yli puolen vuosisadan, ehdittiin
vähilläkin voimilla saada suurta aikaan. Piispat olivat tarmokkaita
miehiä. Missä vain tilaisuutta oli, siellä he tarttuivat asioihin
käsiksi ja veivät ne toivomaansa suuntaan.

Mitä keinoja sitten piispoilla oli käytettävänään kansan lukutaitoa ja
sivistystä kohottaakseen?



Lukkarinkoulu.


Miksi ei laitettu kansakouluja, sanotte. Kyllä Gezelius niitä
olisi laittanut, mutta ei ollut päteviä opettajia. Eikä maassa
ollut ainoatakaan seminaaria, joka olisi niitä voinut valmistaa.
Kuitenkin piispa ryhtyi puuhaamaan kouluja, vaikka niitä ei voitu
ajatella samallaisiksi kuin meidän kansakoulumme nyt ovat, ei niin
monipuolisella ohjelmalla toimiviksi. Etupäässä sisäluku, suotuisissa
tapauksissa myös kirjoitus ja laskento, siinä aineet, joita piti
opetettaman suunnitelluissa kouluissa. Mutta mistä ottaa opettajat
tällaisiinkaan kouluihin?

Joka seurakunnassa oli lukkari. Ne olivat kouluttamattomia miehiä.
Heidän joukossaan oli vielä sellaisiakin, jotka eivät edes osanneet
lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Enemmistö heistä lienee
kuitenkin ollut kirjantaitoista väkeä. Nyt määrättiin, ettei lukkariksi
saanut valita kirjantaitamatonta henkilöä. Ja lukkarit saivat
tehtäväkseen lasten opettamisen. Näin saatiin ainakin yksi koulu
joka pitäjään, sillä kaikkien seurakuntien lukkarit tulisivat jonkun
ajan kuluttua olemaan luku- ja kirjoitustaitoisia ja siis pystyviä
jotenkuten muitakin opettamaan.

Luonnollisesti lukkarinkouluun eivät voineet tulla pitäjän kaikki
lapset. Ne eivät olisi mahtuneet mihinkään. Lähinnä lukkaria olevista
taloista voivat tulla useimmat, mutta kaukaisemmista kylistä tulivat
vain teräväpäisimmät lukkarin luo. Opittuaan siellä lukemaan voivat he
sitten kotikylissään opettaa toisia lapsia. Tällä tavalla oli kaikilla
halukkailla mahdollista oppia lukemisen suuri taito.

Pitäjät siihen aikaan olivat suuria. Kun kaukaisimmilta perukoilta
oli vaikea kustantaa lukkarin kouluun muutamiakaan, käskettiin
lukkari pitämään koulua eri puolilla pitäjää. Koulujen tullessa
näin kiertäviksi ne eivät voineet toimia kauan samoilla paikoilla.
Kirjoituksen ja laskennon opetus jäi sangen vähään, jos siihen
laisinkaan ehdittiin huomiota kiinnittää. Mutta lukemaan opittiin
ja se oli pääasia. Lukkarien lisäksi käytettiin opettajina entisiä
ylioppilaita, teinejä y.m. lukutaitoisia henkilöitä.



Katkismussaarnat.


Gezeliukset saattoivat papitkin suoranaiseen työhön kansan
opettamiseksi. Kirkoissa määrättiin pidettäväksi n.s.
katkismussaarnoja, jollaisia jonkun verran vieläkin pidetään. Niissä
seurakuntalaisille selitettiin kristinopin alkeita ja niiden yhteydessä
tutkittiin, mitä tuloksia koulussa ja kotona lukemalla oli saatu.
Kuulusteluun tuli jokaisen seurakuntalaisen vuoroon tulla.

Monin verroin tehokkaammaksi lukutaidon edistäjäksi tulivat



Lukukinkerit


eli kylänluvut. Niillähän on merkityksensä vielä meidänkin päivinämme,
vaikka kouluja alkaa olla joka kylässä. Noina kaukaisina aikoina
oli niillä lukkarinkoulujen rinnalla erittäin suuri tehtävä. Niissä
kuulusteltiin sekä vanhempia ihmisiä että varsinkin lapsia, ja ne
olivat siten tehokkaana kotona tapahtuvan opetuksen valvomiskeinona.
Kinkeritilaisuuteen ei ollut hyvä mennä, jos luettavat osat
katkismuksesta eivät olleet tarpeeksi selvillä, puhumattakaan
siitä, jos sisältä lukiessa kirjaimet pyrkivät menemään sekaisin.
Jos kuulustelijana oli ankara pappi, kyllä silloin kuuli kunniansa
sekä lapsi että hänen vanhempansa. Niskasta tai tukasta nurkkaan
taluttaminen ja luuta silmillä seisottaminen olivat usein käytettyjä
rangaistuksia. Mutta näin julkisesti nuhteleminen ja häpeällisen
rangaistuksen kärsiminen toisten läsnä ollessa lisäsi ihmeteltävässä
määrässä asianomaisten ahkeruutta ja kirkasti heidän ymmärrystään.



Rippikoulu


on myös saanut alkunsa Gezeliusten ajoilta, vaikka säädökset
siitä annettiin vasta 1740 Turun ja 1774 Porvoon hiippakunnassa.
Lukukinkerien vaikutuksen täydentämiseksi se oli paikallaan.
Kinkereillä määrätyt rangaistukset kärsivät toiset urhoollisesti
joka vuosi, toiset taas karkasivat koko tilaisuudesta, ja kirjaimet
pysyivät vuodesta toiseen outoina koukeroina sekä kristinopin alkeet
käsittämättömänä, pimeänä maailmana. Ennen kuin nuoret ihmiset otettiin
täysi-ikäisten seurakuntalaisten joukkoon ja ennen kuin he pääsivät
ensimäiselle herranehtoolliselle, määrättiin, että pappien tuli kutsua
luokseen heidät ja kuulustella heidän kristinopin- ja lukutaitoaan.
Näin täytyi niidenkin, joiden oli siihen asti onnistunut paeta kirjaa,
tulla ainakin yrittämään lukemaan. Rippikoulua ei voinut mitenkään
välttää, jollei aina tahtonut pysyä lasten kirjoissa. Jotkut koettivat
lykätä sitä toistaiseksi mahdollisimman kauan. Se kävi päinsä niin
kauan, kunnes rupesi tekemään mieli naimisiin. Muistamme Aleksis
Kiven mainiosta »Seitsemän veljestä» kertomuksesta, kuinka Jukolan
veljeksetkin olivat visusti karttaneet kirjaa. Mutta kun Männistön
Venla oli saanut poikain sydämet liikehtimään, silloin pojat kaikki
marssivat aapiset kourassa lukkarinkouluun, vaikka siellä olikin
tukkapölly yhtämittaisena virvokkeena tavauksen lomassa.



Pappien toiminta ja valmistus.


Paljon oli Gezeliuksilla vaivaa, ennenkuin näin pitkälle päästiin.
He saivat lähettää monta kiertokirjettä ja matkustaa ahkerasti
tarkastamassa, että papit todella tekivät voitavansa seurakuntalaisten
opettamiseksi. Monet papit olivat itsekin sangen vähätietoisia. Sen
jälkeen kuin yliopisto oli perustettu, pappien valmistus oli kyllä
tullut paremmaksi. Koulua käymättömiä heidän joukossaan ei enää liene
ollut, kuten ennen, jolloin kerrotaan tapahtuneen sellaistakin, että
ylhäisen miehen tallirenki vihittiin papiksi. Mutta sellaisia, jotka
eivät olleet yliopistossa opiskelleet, oli Gezelius vanhemman piispaksi
tullessa kyllä pappeina. Paljon neuvoja ja opastusta saivat piispat
papeillekin antaa. He vaativat, että pappien tuli jatkaa opinnoitaan
vielä virassa ollessaankin. Apulaiset ja kappalaiset lukivat
kirkkoherrojen ja rovastien johdolla, ja kun piispa kävi tarkastuksilla
tahi kun pidettiin pappeinkokous, silloin he saivat näyttää, mitä
olivat ehtineet oppia.

Piispat eivät tyytyneet ohjaamaan ainoastaan valmiita pappeja, vaan
tahtoivat järjestää pappien valmistuksen entistä tehokkaammaksi. Sitä
varten järjestettiin uudelleen koulujen opetus ja perustettiin monia
uusia kouluja. Yliopiston sijaiskanslereina heillä oli tilaisuus
tarttua asiainmenoon yliopistossakin ja valvoa, mitä vaatimuksia
papeiksi aikoville asetettiin. Koulun ja kirkon elämään he voivat
näin tuntuvasti vaikuttaa, kun he olivat myöskin lainsäätäjäin
asemassa. Voimassa oleva kirkkolaki oli sangen puutteellinen ja
hallituksen suostumuksella he julkaisivat kirkkoa ja koulua koskevia
järjestyssääntöjä, joita lakina oli noudatettava.

Vielä riitti Gezeliuksilta aikaa



Kirjalliseen toimintaan.


Koulujen opetusta haittasi ainainen kirjojen puute. Ulkomailta niitä
voitiin jonkun verran hankkia, mutta ne olivat tavattoman kalliita.
Gezelius vanhempi kirjoitti uusia oppikirjoja. Niiden sekä entisten
oppikirjain painattamista varten perustettiin kirjapaino. Kirjapainon
tarpeeksi laitettiin paperitehdas. Näin tulivat kirjat paljon
halvemmiksi kuin ennen ulkomailta tilatessa. Ja tämä kaikki piispan
toimeliaisuutta! Kumpikin piispa kirjoitti oppineita väitöskirjoja
[Etempänä selitys väitöskirjasta.] yliopistoa varten. Suurin
Gezeliuksen kirjallinen työ oli uusi, monilla selityksillä varustettu
raamatun painos, jonka kirjoittamiseen nuorempi Gezelius käytti vapaat
aikansa 40 vuoden kuluessa — se oli suunnaton työ. Jonkun verran he
siinä käyttivät muidenkin oppineiden apua. Kansan kesken enin tunnettu
on Gezelius vanhemman toimittama katkismus »Yxi paras lasten tavara».
Siitä toimitettiin yhä uusia painoksia noin 200 vuoden aikana. —
Kysykääpä isältänne ja äidiltänne, eivätkö hekin muista nuoruudessaan
lukeneensa »Lasten parasta tavaraa».



Saavutuksia.


Gezeliusten huolenpito ja järjestämiskyky ulottui kaikille
sivistyselämän aloille. He olivat asettaneet pyrkimyksekseen
kansansivistyksen nostamisen, lukutaidon levittämisen, ja se
onnistui heille tavattoman suuressa määrässä. Me, jotka nyt elämme
onnellisempina aikoina, emme oikein edes ymmärrä kaikkia vaikeuksia,
mitä heillä oli voitettavanaan. Ajatelkaamme: ei ollut opettajia,
ei mahdollisuuksia erikoisten kansanopettajain valmistamiseen, ei
tarpeeksi kirjoja, ei kirjapainoa, nuorempi väki lukutaitoista vain
muutamissa pitäjissä — ja Gezelius nuoremman kuollessa voi sanoa
lukutaidon olleen melko yleisen koko maassa. He saivat koko kansan
liikkeelle, saivat sen käyttämään kirjaa. Siihen tarvittiin melkein
kaikkien oppia saaneiden myötävaikutusta. Ja me näemme kuinka sitä
varten yliopistoon vievät koulut ja itse akatemia järjestetään pappien
pätevämpää valmistusta silmällä pitäen, näemme maan koko papiston
pitävän lukukinkereitä ja rippikouluja ja ahkeroivan lukutaidon
juurruttamiseksi kansaan, ja lukkarien kouluissaan opettavan aakkosia,
ja kaikkea tätä ohjaavat piispat kiertokirjeillä, tarkastusmatkoilla
ja pappeinkokouksilla tarkasti valvoen, että jokainen täyttää
velvollisuutensa, ja rangaisten laiminlyönnit, olipa syyllisenä köyhä
tai rikas, talonpoika tai pappi.

Saavutettu lukutaito oli useimmissa tapauksissa koneellinen. Tunnettiin
kyllä kirjaimet, saatiin kokoon sanat, opittiin katkismus ulkoa,
lasketeltiin pysähtymättä kysymykset ja vastaukset, niiden sisältöä
käsittämättä. Etevimmät vain lienevät pystyneet todella lukemaan
siten, että myöskin ymmärsivät lukemansa. Mutta joka tapauksessa oli
saatu pohja paremmalle lukutaidolle. Aikaa myöten se kehittyi. Monena
raskaana aikana sen jälkeen on kansamme saanut lukutaitonsa kautta
itselleen uutta uskoa, on saanut lohdutusta suruihinsa ja kysymyksiinsä
postilloista ja muista kirjoista, mutta ennen kaikkea raamatusta.

Gezeliusten työ suomalaisen rahvaan hyväksi sitäkin kunnioitettavampaa,
kun he itse olivat ruotsinmaalaisia. Vanhempi Gezelius oli syntynyt
talonpoikaisessa kodissa Ruotsissa. Nuorempi syntyi Tartossa isän
ollessa sikäläisen yliopiston professorina. Mutta nämä miehet
ymmärsivät antaa arvon tässä maassa suomenkielelle. Kerrotaanpa
nuoremman Gezeliuksen asettuneen jyrkästi vastustamaan jonkun
ruotsalaisen tekemää ehdotusta, että suomenkielen käyttö olisi
kiellettävä ja että jumalanpalveluksetkin olisi pidettävä ruotsiksi.

Paljosta olemme Gezeliuksille kiitollisuuden velassa Heidän
ponnistustensa kautta saavutettu lukutaito on ollut lujana pohjana
kansalliselle sivistykselle, kun myöhemmin tuli kansallisen heräämisen
aika. Olisiko nuori kansallinen sivistyksemme mitenkään voinut raivata
itselleen tietä niin nopeasti, olisivatko aikamme uudet virtaukset
ja aatteet sellaisella voimalla vallanneet kansamme pohjimmaisetkin
kerrokset, ellei kirjantaito olisi ollut joka miehen hallussa?

Gezeliukset ovat jättäneet meille suuren perinnön Meidän
velvollisuutemme on voimiemme mukaan kartuttaa sitä, käyttää lukutaitoa
oman henkemme kehittämiseksi ja jalostamiseksi, joka oli Gezeliustenkin
moninaisten toimien lopullisena tarkoituksena. Onpa meillä siis syytä
näitä miehiä kunnioituksella ja kiitollisuudella muistella.



HENRIK GABRIEL PORTHAN

Suomen historian isä.


Kuinka on ymmärrettävä Porthanille annettu nimi »Suomen historian isä»?
Eikö siihen asti Suomen historiasta tiedetty mitään? Vai eikö Suomen
kansalla ennen hänen aikojaan historiaa ollutkaan?

Porthanin aikalaisten ja häntä ennen eläneiden ihmisten käsitys Suomen
historiasta oli hyvin hämärä, kaikellaisiin arveluihin ja satuihin
perustuva. Lisäksi se aika, jolloin kansamme oli ollut toisten
vallanalaisuudesta vapaa ja itsenäinen, oli niin kaukana, ettei siitä
ollut mitään tietoja. Mitä kohtaloita kansamme oli elänyt nykyisille
asumapaikoilleen tullessaan, kuinka suuri osa suomalaisilla oli
Novgorodin valtakunnan perustamisessa, oliko muinaisuudessa kenties
joitakin valtiomuodostumia, joita suomalaiset yksin olisivat luoneet
ja hallinneet, ovat kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole varmaa
vastausta. Sitä, mitä nyt näistä ajoista tiedämme, eivät varemman
ajan tutkijat kyenneet selville saamaan, he eivät osanneet hyväkseen
käyttää lähteitä, joiden avulla myöhemmin on voitu luoda jonkun
verran valoa kaukaiseen muinaisuuteemme: kieltä ja sen rakennetta,
kansanrunoja, muitten kansojen vanhoja aikakirjoja, erilaisia esineitä
ja tarvekaluja, joita silloin tällöin löydetään milloin vähemmin,
milloin täydellisemmin säilyneinä. — Sittemmin suomalaiset joutuivat
naapureittensa, ruotsalaisten ja venäläisten, vallanalaisuuteen.
Varsinkin sinä aikana, jonka maamme oli Ruotsin vallan alla, kulki
meidän kansamme valtiollinen elämä rinnan ruotsalaisten kanssa ja
Ruotsin nimissä, niin että siltä ajalta ei katsottu mitään erityistä
Suomen historiaa olevankaan. Jotkut ennen Porthania kyllä Suomen
kansan historiasta puhuivat ja kirjoittivat, mutta useimmissa
tapauksissa heidän väitteensä perustuivat taruihin, olettamuksiin ja
mielikuvitukseen, eivätkä tosiasioihin. Porthan oli ensimäinen, joka
laski vankan tieteellisen pohjan Suomen historiantutkimukselle ja siksi
hän on ansainnut historiamme isän kunnianimen.

Voidaksemme ymmärtää Porthanin työn arvoa, sitä perinpohjaisuutta
ja tarkkanäköisyyttä, mikä hänellä oli aikalaisiinsa verrattuna, on
meidän luotava silmäys siihen minkälainen oli suomalaisten käsitys
historiastaan ja mikä oli:



Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa.


Ison vihan aika (1700—1721) jätti pysyvät jäljet Suomen elämään.
Sen hävitys uudistui osaksi pikku vihan (1741—1743) kautta. Maa oli
kurjuuteen asti köyhtynyt, asukasluku vähentynyt. Ja mikä meidän
kannaltamme surullisinta, Suomen merkitys Ruotsin rinnalla oli käynyt
entistä vähäisemmäksi. Jo ennen isoa vihaa oli Suomeen tullut paljon
ruotsalaisia virkamiehiä, ei ainoastaan ruotsinkielisiä, vaan Ruotsista
kotoisin olevia. Ruotsin hallituksen pyrkimyksenä oli ruotsalaistuttaa
maatamme mikäli mahdollista, ja ensimäisiä keinoja oli ruotsalaisten
virkamiesten tänne lähettäminen. Turun yliopistossa opiskeli samoin
paljon ruotsalaisia ylioppilaita, yliopiston alkuaikoina sellaisia
oli enemmistö. Osa heistä jäi tänne papeiksi tai virkamiehiksi. Oli
luonnollista, etteivät he tehneet suurta eroa Suomen ja Ruotsin
välillä, olihan edellinen vain osa heidän isänmaastaan, Svean
valtakunnasta, samoin kuin mikä muu ruotsalainen maakunta tahansa. Ison
vihan aikana pakenivat virkamiehet ja monet papit, sekä suomalais-
että ruotsalaissyntyiset, Ruotsiin. Kun he sieltä vuosien kuluttua
palasivat, olivat he, kuka enemmän kuka vähemmän täydellisesti
ruotsalaistuneet sekä kieleltään että mieleltään. Ruotsi oli nyt
suomalaistenkin »isänmaa», ruotsalaiset olivat heidän veljiään
j.n.e. Se, että Suomessa rahvaan kieli oli »vähän» toisellainen kuin
ruotsinkieli, ei paljon merkinnyt. Olivathan nämä kielet monessa
suhteessa toisilleen hyvin »läheisiä», sillä niissä oli paljon samoja
sanoja: katu oli ruotsissa gata, tori torg j.n.e. Oli melkein täysi syy
pitää suomalaisia ja ruotsalaisia samana kansana!

Suomen sivistyneessä säädyssä alkaa ilmetä suoranaista halveksimista
suomenkielistä rahvasta kohtaan, siitä koetettiin irtautua kaikin
keinoin. Ei edes nimi saanut olla muistuttamassa suomalaista alkuperää,
ei nim. olisi voinut pitää itseään täysin samanarvoisena jonkun hienon
ruotsalaisen kanssa, jos nimi olisi ollut karkealta kalskahtava
suomalainen. Ellei se jo koulussa ollut muutettu latinalaiseksi tai
kreikkalaiseksi, otettiin nyt ruotsalainen »hieno» nimi. Eivätkä nimiä
muuttaneet ainoastaan virkamiehet, aateliset ja papit, kaupunkien
porvareistakin tulee täysverisiä ruotsalaisia, kun päästään kömpelöstä
suomalaisesta nimestä. Ruotsalaiset upseerit muuttivat muitta mutkitta
suomalaisten ruotusotilaiden nimet ruotsalaisiksi, joten ruotsalaiset
nimet rahvaankin keskuudessa tulivat tavallisiksi. Menipä tämä
ruotsalaisuuden ihailu niin pitkälle, että suomalaiset talonpojat
opettivat lapsilleen ruotsia kätkyestä pitäen, jos vain luulivat
varojensa sallivan kasvattaa heistä »parempia ihmisiä».

Näissäkin oloissa jotkut uskalsivat ajatella itsenäisemmin, uskalsivat
pitää toiveensa ja mielikuvansa suomalaisina. He iloitsivat,
jos virkoihin nimitettiin suomalaisia. Ja he koettivat osottaa
kanssaihmisilleen, ettei tarvinnut hävetä, vaikka olikin suomalainen.
Rohkaistakseen suomalaisuuden ystäviä koettivat jotkut todistella, että
suomalaisilla oli loistava menneisyys, että kansamme muinoin asumat
maat olivat avarat, sen kuninkaat suuret ja mahtavat. Tällaisista
historioitsijoista ja isänmaan ystävistä oli huomatuin:



Taneli Juslenius.


Koska hänellä epäilemättä oli suuri vaikutus Porthanin harrastusten
suuntautumiseen oman maan olojen ja historian tutkimiseen, on tässä
kerrottava muutamia piirteitä hänenkin elämästään ja toimistaan.

Tämä suuri suomalaisuuden esitaistelija oli papin poika, lahjakas ja
terävä. Hän ei ollut täyttänyt vielä 15 vuotta kun tuli ylioppilaaksi.
Sen jälkeen hän sai itse huolehtia toimeentulostaan ollen
merimiehenäkin ja monessa paikassa kotiopettajana, m.m. piispa Gezelius
nuoremman perheessä. Pääsi sittemmin filosofian, pyhäin kielten,
s.o. heprean ja kreikan, ja lopulta jumaluusopin professoriksi.
Valittiin kaksi kertaa Turun piispaksi, jälkimäisellä kertaa yhtaikaa
myöskin Porvoon piispaksi, ja Porvooseen hänet omasta pyynnöstään
nimitettiinkin. Ison vihan aikana hän pakeni Ruotsiin, samoin pikku
vihan tullessa. Vaikka hän joutui koko loppuikänsä olemaan Ruotsissa,
Skaran piispana, ei hän kuitenkaan Suomea unohtanut eikä työtä
suomalaisten arvoon kohottamiseksi. Siellä hän sai valmiiksi suurimman
kirjallisen työnsä, suomalais-latinalais-ruotsalaisen sanakirjan
_»Suomalaisen Sana-Lugun Coetus»_. Sen hän kirjoitti ulkomaalaisille
helpotukseksi suomenkieltä oppiessa. Kun he tutustuisivat tähän
halveksittuun kieleemme ja suomalaisten kirjoihin, näkisivät he, että
suomalaiset ovat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin. Hän muisti piispa
Gezeliuksen sanat »kaikkien kielten pitää tunnustaman Jumalaa», jotka
piispa oli lausunut vastaukseksi suomalaisten ruotsalaistuttamista
suosittelevalle henkilölle. Nämä sanat olivat saaneet hänen rakkautensa
suomenkieleen liekehtimään entistä voimakkaammin. Ja hän tahtoi
voimainsa mukaan kohottaa suomenkielen ja suomalaisten mainetta
vastapainoksi häväisijäin ja pilkkaajain puheille. Ruotsista käsin hän
toimitti suomalaiseen asuun myöskin Svebeliuksen katkismuksen, jota
Suomessa käytettiin aina viime vuosisadan lopulle asti. Skaran piispana
hän kuolikin 1752.

Jo nuorena ylioppilaana ollessaan Juslenius julkaisi kirjan _Vanha ja
uusi Turku_ (Ahoa vetus et nova), jota aikanaan pidettiin erittäin
oppineena, ja jolla Juslenius saavutti suuren kuuluisuuden. Tämä
kirja aukaisi myös hänelle tien korkeimpiin opillisiin virkoihin.
Se on Turun historia ja kuvaus sen ajan Turun elämästä, oloista,
asemasta ja hallinnosta. Samalla kirja sisältää kuvauksen koko Suomen
kansan elämästä ja menneistä vaiheista. Tälle teokselle hän kirjoitti
jatkoksi kirjan _Suomalaisten puolustus_, latinankielellä samoinkuin
edellisenkin, kuten ajan tapa oppineilta ihmisiltä vaati. Jälkimäisen
kirjan loppusanoiksi hän kirjoitti: »Minä en huoli muusta, kuin
että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna toki saan kuulua
mainehikkaaseen kansaan.»

Ja todella mainehikkaaksi hän kansamme kuvasi. Hänen palava
isänmaanrakkautensa ja tarkoituksellinen halu puolustaa suomalaisia
esti häntä näkemästä varjopuolia laisinkaan. Järvirikas maamme on
kaunis. Eikä koko maailmassa ole vertoja Ruissalon ihanuudelle.
Turun kaupunki on samoin kaunis, sen satama maailman parhaimpia ja
tuomiokirkon voittaa mahtavuudessa vain kenties Upsalan kirkko. Kansa
on hyvinvoipa, maa viljava, teollisuuden tuotteet erinomaiset.

Historiamme on loistava! Vertailtuaan suomenkieltä kreikkaan ja
hepreaan, oli Juslenius monien muiden tavalla löytävinään niin paljon
yhtäläisyyksiä näistä kielistä, että voi päätellä kansamme olevan
sukua Jumalan valitun Israelin sekä kaikkien kunnioittaman Kreikan
kansan kanssa. Näin ollen eivät ulkomaalaiset mitenkään saattaneet
suomalaisia halveksia. Kreikan ja suomenkielen yhtäläisyyttä todisti
esim. sana axgos (akros). Jos sen lukee takaperin, tulee suomalainen
sana Sorkka! Selvästihän se todisti kielten sukulaisuutta, vaikka
tämä sana kreikankielessä merkitsikin huippua, päätä. Samantapaisilla
esimerkeillä todisteltiin suomenkielien sukulaisuutta hepreaan.

_Suomalaisten historia_ ulottui Jusleniuksen mukaan ajassa taakse päin
vedenpaisumukseen asti. Sen jälkeen johti Japhetin poika Magog heidät
Suomeen, johon he kuninkaansa asuinpaikaksi perustivat Turun kaupungin.
Komeata on siellä ollut elämä, sillä eräässä kansanrunossa kerrotaan
kosioretkelle lähteneen nuorukaisen varustuksista, että

    »Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
    Caicki muut hopian hohdit.»

Ikivanha oli tässä kaupungissa koulu, ikivanhaa tieteiden viljeleminen
suomalaisten keskuudessa. Kerrottiinhan muinaisten roomalaisten saaneen
alun tieteilleen Skandinaaviasta; skandinaavilaiset olivat vuorostaan
saaneet kimmeriläisiltä, ja Juslenius päättelee niiden olleen
kemiläisiä — siis selviä suomalaisia. Viime kädessä saavat roomalaiset
siten olla tieteistään kiitollisia suomalaisille.

Näin suurenmoinen oli kansamme muinaisuus. Mutta sitten ruotsalaiset
valloittivat maamme ja hävittivät kaiken, mikä puhui suomalaisten
omaperäisestä sivistyksestä, koska olivat kateellisia sen
Suomelle tuottamasta kunniasta ja koska he toivoivat suomalaisten
kansallistunnon siten tyyten kuihtuvan ja häipyvän.

Vaikka tällaisille kirjoituksille meidän päivinämme ainoastaan
hymyillään, oli niillä aikanaan tärkeä tehtävä. Ne nim. synnyttivät
suomalaisista piireistä lähteneissä oppineissa harrastusta kaikkeen
suomalaiseen. Entistä useamman huomio kiintyy kansanrunouteen,
suomenkieleen, oman maan historiaan, kotoisiin oloihin ja elämään.
Se henki, Suomi-rakkaus, joka vallitsi näissä kirjoituksissa ja
kirjoittajien kodeissa, ei voinut olla laajemmalti vaikuttamatta,
sytyttämättä, huolimatta siitä että nämä lietsojat itsekin joskus
olivat epätoivoisia Suomen kohtalosta. Niinpä huudahtaa Juslenius
kerran: »Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!» Sellainen
katkeruus oli mielen vallannut. Mutta kaiken pohjalla eli sittenkin
toivo, että suomenkieli, joka siihen asti oli jäänyt hävittämättä,
»armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin».

Tämän Jusleniuksen perheessä vallitsevan hengen jotenkin välittömän
vaikutuksen alaiseksi joutui m.m. Henrik Gabriel Porthan.



Porthanin lapsuus ja nuoruus.


Porthan syntyi 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina.
Hänen äitinsä oli Taneli Jusleniuksen veljen tytär. Ja kun isä
sairastui pojan vielä pienenä ollessa, joutui nuori Henrik Gabriel
enojensa holhottavaksi ja kasvatettavaksi. Siten Porthan jo nuoresta
pitäen joutui Jusleniusten harrastusten piiriin.

Nämä enot olivat niin varakkaita, että voivat hankkia Porthanille
kotiopetusta. Siihen aikaan koulut eivät olleet aivan hyvässä
huudossa, ja kuka vain voi, valmistautui kotiopettajain johdolla
ylioppilastutkintoon. Ainoastaan köyhät rahvaan lapset istuivat
ahtaissa, ummehtuneissa ja epäterveellisissä kouluhuoneissa
hermostuneiden ja ärtyisien opettajien komennettavina. Niin tuli
Porthan ylioppilaaksi 15 vuoden vanhana. Pääaineikseen hän yliopistossa
valitsi filosofian, historian ja roomalaisen (latinalaisen)
kirjallisuuden. Ahkerasti hän luki ja muutamien vuosien kuluttua
suoritti monen monet aineet, jotka siihen aikaan vaadittiin maisterin
tutkinnossa.



Porthanin virkatoimet.


Antamalla yksityisopetusta hankki Porthan itselleen toimeentulon. Parin
vuoden kuluttua hänet kyllä nimitettiin roomalaisen kirjallisuuden
dosentiksi yliopistoon, mutta kun tämä virka oli palkaton, oli hänen
huolehdittava sen lisäksi elatuksestaan entiseen tapaan. Eivätkä asiat
muuttuneet tuloihin nähden vielä sittenkään, kun hän sai yliopiston
kirjastonhoitajan apulaisen toimen. Palkkaa hän pääsi nauttimaan
vasta 1772, jolloin hänet nimitettiin vakinaiseksi yliopiston
kirjastonhoitajaksi. Suomalaisen kirjallisuuden professorina Porthan
oli vuodesta 1777. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti 1804.

Siinä Porthanin elämän ulkonaiset puitteet. Ne eivät ole ihmeellisemmät
kuin monen muun tavallisenkaan ihmisen. Mutta näissä puitteissa
suoritettu elämäntyö oli niin monipuolista, niin rikasta, Suomen
historian tutkimuksessa eritoten niin uusia uria aukomaa, että hänen
nimensä tulee historiassamme aina säilymään kunnioitetuimpien joukossa
huolimatta siitä, ettei hän ollut Jusleniuksen tavoin toisia sytyttävä,
vaan teki hiljaista, sitkeätä työtä.



Porthan kirjastonhoitajana.


Kirjastonhoitajan virkaan nimitys oli Porthanille hyvin mieluinen
tapahtuma. Siihen aikaan olivat kirjat vielä kalliita ja niitä oli
vaikea hankkia. Päästyään virkamieheksi kirjastoon, hänellä oli
käytettävänään kaikki sen varastot. Nyt hän voi lukea mielin määrin.
Ja hänen tehtävänsä oli myöskin uusien kirjojen hankkiminen. Se ei
ollutkaan siihen aikaan niin helppoa kuin meidän päivinämme. Ei ollut
koko maassa kirjakauppaa, joka olisi välittänyt kirjoja ulkomailta.
Ruotsalaisten kauppiaiden välityksellä niitä ostettiin, ja suomalaiset
merenkulkijat sitten kuljettivat ne Turkuun. Kun suomalaisia matkusti
ulkomaille, tilattiin kirjoja usein heidän mukanaan. Omassa maassa oli
vain yksi kirjapaino Turussa ja sen tuotteet etupäässä yliopistollisia
väitöskirjoja, niin ettei niiden hankkimisessa vaivaa ollut. Enemmän
puuhaa kysyttiin kaikellaisia vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja
asiakirjoja kootessa. Kun joku oppinut kuoli, perilliset tavallisesti
möivät hänen kirjavaransa huutokaupalla. Sellaisista tilaisuuksista
ostettiin yliopistonkin kirjastoon paljon. Vielä Porthan kirjoitteli
tutuilleen ympäri maan ja sai heiltä arvokkaampia keneltä vähemmän
arvokkaita lisiä kirjastoon. Niin uuttera oli Porthan kirjoja
kootessaan, että hänen aikanaan kirjasto laajeni kolminkertaiseksi,
käsittäen hänen erotessaan virasta noin 10,000 nidettä.

Järjestellessään kirjoja hän tutustui tarkoin koko kirjaston sisältöön.
Siellä oli monia harvinaisia teoksia ja asiapapereita, joita ei missään
muualla ollut. Ne olivat ainoita todistajia tapahtumista, joista ne
kertoivat. Kun tällaiset asiakirjat puhuivat oman maamme oloista,
olivat ne sangen mielenkiintoisia Porthanille. Mitä enemmän niitä
kirjastoon karttuisi, sitä enemmän valoa ne loisivat kansan menneisiin
vaiheisiin. Siksi Porthan koki kirjastoon koota kaikkea sellaista,
millä oli historiallista arvoa.

Penkoessaan kirjaston aarteita Porthania huvitti myöskin saada tietää,
millä tavalla mikin kirja oli yliopiston kirjastoon tullut, oliko se
lahjoitettu tai ostettu, keneltä se oli saatu, paljonko siitä oli
maksettu j.n.e. Näiden tutkimusten tuloksena hän kirjoitti _Turun
akatemian kirjaston historian_, kertoen siinä kirjaston vaiheista,
kuinka se oli saanut alkunsa ja miten aikojen kuluessa kasvanut.

Näin oli Porthanista tullut



Historian tutkija.


Mielenkiinto, jota vanhojen kirjojen penkominen kirjastossa tuotti, ei
ollut ainoa vaikutin siihen, että Porthan yhä enemmän rupesi siirtymään
historian alalle. Tutustuminen Taneli Jusleniuksen töihin ja oleskelu
hänen suomalaistensa parissa herätti hänessä halun tutustua Suomen
historiaan ja kansan elämään. Joutuipa hän perinpohjaisuutensa vuoksi
varsinaisessa opetustyössäänkin tutkimaan historiallisia seikkoja.
Roomalaisen kirjallisuuden professorina ei historia olisi kuulunut
hänen aineisiinsa, mutta eri asioista puhuessaan hän aina tuli
niiden historialliseenkin puoleen. Yliopiston opettajilla ei ollut
niin tarkkaa ainejakoa, mistä kukin luennoi, kuin meidän päivinämme.
Pidettynä opettajana sai Porthan esitelmöidä monista aineista. Mutta
puhuipa hän mistä aineista tahansa, hän ei tyytynyt ainoastaan
selittämään jotain opillista kysymystä, ei ainoastaan puolustamaan
tai kumoamaan oppineitten käsillä olevasta kysymyksestä esittämiä
väitteitä, vaan hän aina kertoi myös, mitenkä tuollaiseen väitteeseen
johtava katsantotapa oli syntynyt. Kun asioita täten tottui katselemaan
siinä valossa, missä ne aikalaisilleen olivat esiintyneet, vältettiin
ehkä monta kiireellistä, ylimalkaista ja harkitsematonta tuomiota.
Omana ohjeenaan hän piti viisasta epäilyä. Ei saa uskoa mitään todeksi
ensi kuulemalta, varsinkin jos se on hyvin outoa ja kummallista. Yhtä
vähän saa sitä heti väittää valheeksi. Ensin on tutkittava asia kaikin
puolin ja johtopäätös siitä tehtävä vasta sitten, kun on asiastaan
aivan varma. Näin hän välttyi monista erehdyksistä, joihin esim. hänen
edeltäjänsä historiantutkimuksessa niin helposti lankesivat.

Muistelkaamme vain Jusleniuksen tapaa käsitellä historiaa. Hän
tahtoi todistaa suomalaisten menneisyyden mahdollisimman suureksi ja
loistavaksi. Kirjoituksissaan hän toi esille vain ne seikat, jotka
tukivat tätä hänen pyrkimystään. Mainitsematta hän jätti sellaiset
seikat, jotka eivät esittäneet suomalaisia samassa miellyttävässä
valossa, hakiessaan tukea suurille luuloilleen, hän ei laisinkaan
mennyt arvostelemaan, minkä verran hänen käyttämänsä lähteet pitivät
paikkansa. Jos jossain vanhassa kirjassa oli jokin väite, hän
uskoi sen ilman muuta todeksi, vaikka tuo väite olisi ollut pelkän
mielikuvituksen luoma. Ja johtopäätökset, joita hän eri lähteistä
saamiensa tietojen ja omien havaintojensa nojalla teki, olivat
ylen hataria ja mielivaltaisia. Voidaanko muuta sanoa esim. hänen
päätelmistään suomalaisten vanhasta sivistyksestä. Samalla kannalla
kuin Juslenius olivat muut tutkijat aivan Porthanin aikoihin asti.

Porthan menetteli aivan toisin ryhtyessään historialisiin
tutkimuksiinsa. Hän ei uskonut jossain kirjassa esitettyä tietoa
umpimähkään, vaan halusi nähdä, mistä asianomainen kirjoittaja oli
tietonsa saanut. Milloin nämä kirjoittajat eivät maininneet käyttämiään
tietolähteitä, oli tutkittava heitä vanhempien kirjailijain teoksia,
olisiko niissä ehkä jotain kysymyksessä olevasta asiasta. Jos taas
lähde oli mainittu, oli tarkastettava, esittikö kirjoittaja väitteensä
oikein, vai oliko hän kertonut vain omia arvelultaan ja niiden tueksi
maininnut toisenkin tutkijan olleen hänen kanssaan yhtä mieltä,
tai oliko kirjoittaja kenties tahallaan tahi taitamattomuudessaan
vääristellyt asioita, saadakseen ne sopusointuun omille
tarkoituksilleen. Kun näin oli vihdoin päästy selville lähteistä,
joita kyseessä oleva kirjoittaja oli käyttänyt, oli taas tutkittava,
mistä nämä vanhemmat kirjailijat olivat tietonsa saaneet. Niin täytyi
tunkeutua yhä kauemmas ja syvemmälle lähteisiin, kunnes tultiin
alkuperäisiin asiapapereihin k.o. tapahtuman ajoilta, josta juuri oli
selvyys saatava, Silloin vasta voitiin olla aivan varmoja asiasta. Aina
ei luonnollisesti voitu näin pitkälle päästä: tarkastettavia lähteitä
ja asiakirjoja ei voitu mitenkään saada käsille tai niitä ei kenties
enää ollut olemassakaan.

Tällainen tutkimustapa antoi hyviä tuloksia. Huomattiin, että
monet hyvinkin kuuluisat oppineet olivat esittäneet asiat aivan
mielivaltaisesti. Samoin kuin useiden muiden kansojen täytyi uuden
tutkimuksen valossa luopua suurista entisyyskuvitelmistaan, niin kävi
suomalaistenkin. Porthanin edeltäjäin kauniit luulot ja todistelut
osotettiin perättömiksi ja koko historiamme joutui aivan uuteen valoon.
Mutta tämä tutkimustapa vaati harjoittajiltaan työtä suunnattoman
paljon. Ei tiedetty, missä mahdollisissa paikoissa oli tuntemattomia
kirjoja ja tutkimattomia asiapapereita. Täydellisen kuvan saamiseksi
menneistä vaiheista olisi pitänyt tutkia kaikki kirjastot, joista
ehkä löytyisi haettuja kirjoja, kaikkien virastojen vanhat arkistot,
lukemattomien talojen vinnit ja aitat, joihin oli joutavana romuna
heitetty vanhoja kirjoja ja papereita.

Oivaltaen suuren merkityksen, mikä vanhoilla kirjoilla ja
käsikirjoituksilla on historiantutkimukselle, ymmärrämme hyvin
Porthanin innon koota kaikkea sellaista. Kokoilutyöhön hän lienee
saanut kehotuksia jo nuorena ylioppilaana, jolloin hän tuli piispa
Mennanderin tuttavuuteen. Piispa oli koonnut kansanrunoja, vanhoja
kirjoja, käsikirjoituksia ja muinaisjäännöksiä ja kehotti nuorempia
samallaiseen työhön. Ja kuten olemme nähneet, tässä työssä Porthan
olikin hyvin uuttera. Häntä auttoivat monet muut tieteen ystävät.
Paitsi kotimaasta saatiin kirjoja ja erilaisia asiapapereita
ulkomailta, Ruotsista, jopa Italiasta asti. Vatikaanista, paavin
asunnosta Roomasta, saatiin paljon bullia eli paavien kirjeitä, jotka
luovat valoa Ruotsin ja siis myös Suomen katolisen ajan elämään.
Matkustipa Porthan vartavasten Tukholmaan tutkimaan sikäläisiä
kirjastoja ja niiden aarteita. Sieltä hän löysikin Turun tuomiokirkon
»mustan kirjan». Kun tätä ei voitu antaa kirjastosta pois, tuli
Porthanin toimittaa siitä jäljennös itselleen. Tähän »mustaan kirjaan»
oli vuosisatain kuluessa kirjoitettu muistiin Suomen katolisen kirkon
tapahtumia, joten se sisältää erinomaisen tietovaraston maamme oloista
keski-ajalla. Sen avulla voi Porthan oikaista monta siihen asti
vallinnutta väärinkäsitystä ja lisätä monta unhoon jäänyttä seikkaa.

Keräämiensä lähteitten nojalla julkaisi Porthan sitten lukemattomia
pienempiä ja suurempia Suomen ja osaksi myöskin Ruotsin historiaa
käsitteleviä kirjoituksia. Yhtenäistä, järjestettyä Suomen historiaa
hän ei ehtinyt kokoon panna ainesvaraston suunnattoman runsauden
vuoksi, ja myöskin siksi, ettei sellaista historiantutkimusta ennen
Suomessa oltu harjoitettu. Etukäteen hän ei tietänyt, minkä arvoisia
lähdekirjat olivat. Kaikki oli hänen tarkasti läpikäytävä. Eri
lähteistä saadut tiedot oli toisiinsa verrattava ja tarkistettava.
Lähteitten tutkiminen täten ja julkaiseminen sellaisenaan vaati jo
tavattomasti työtä ja aikaa.

Suurin ja tärkein Porthanin historiallisista julkaisuista on Paavali
Juustenin piispainkronikka, jonka hän varusti selityksillä ja sadoilla
historiallisilla todisteilla. Kuten muistamme, oli Juusten Viipurin
piispa ja Agricolan aikalainen. Hän kirjoitti luettelon Suomen
piispoista alkaen kristinuskon maahan tuomisesta ja päättyen omaan
aikaansa — alkuosa kirjasta oli olemassa ennen Juustenia, se oli
vähitellen syntynyt vuosisatain kuluessa. Lyhyesti siinä kerrottiin
joka piispan toimista, kirkon elämästä ja kulloinkin sattuneista
merkillisimmistä tapahtumista. Se oli tavallaan _Suomen ensimäinen
historia_. Nyt Porthan ryhtyi tätä kirjaa uudelleen julkaisemaan. Siinä
olevia tietoja tarkistaessaan ja kunkin piispan ajan lisäselityksillä
valaistessaan hänelle oli verrattomaksi avuksi jo mainittu Turun
tuomiokirkon musta kirja. Piispainkronikan kirjoittajat, Juusten niiden
mukana, olivat menetelleet muiden aikansa historioitsijain tavoin. He
esittivät kaikki tapahtumat siten, kuin luulivat niiden tapahtuneen,
ottamatta tarkemmin selvää, oliko asia niin vai ei. Mustaan kirjaan
oli aikoinaan kopioitu kaikki Turun tuomiokapituliin tulleet ja sieltä
lähetetyt kirjeet ja asiakirjat. Ja ne antoivat erittäin selvän
kuvan aikansa elämästä. Tämän mukaan Porthan korjaili Juustenin
kronikkaa. Aina hän ei voinut päättää, mikä esitetyistä tiedonannoista
oli oikea, tai olivatko kaikki vääriä. Silloin hän esitti nämä eri
tiedot, mainiten mitä perustuksia milläkin väitteellä on tukena,
mutta jättää lopullisesti ratkaisematta, kuinka asia todellisuudessa
oli. Näin tunnontarkasti läpikäyden koko teoksen hän julkaisi sen
56 väitöskirjana, laskien siten tukevan perustan Suomen keski-ajan
historian tuntemiselle.

 [Tässä on ohimennen selitettävä, mikä väitöskirja on.

 Kun meidän päivinämme tahdotaan yliopistossa saada tohtorin arvo, on
 ensin suoritettava kandidaatti- (maisteri-) ja lisensiaattitutkinto.
 Sen jälkeen on asianomaisen kirjoitettava omintakeinen laajempi
 tieteellinen tutkimus l. väitöskirja jostain aineesta ja painatettava
 se omalla kustannuksellaan. Tämä tutkimus esitetään sitten julkisesti
 yliopistolla n.s. väitöstilaisuudessa. Etukäteen on joku tämän
 alan tuntija saanut tutustua teokseen ja väitöstilaisuudessa hän
 tekee muistutuksia siinä mahdollisesti olevista virheistä tai
 epätyydyttävästä aineen käsittelytavasta, esiintyy vastaväittäjänä.
 Kirjoittaja saa puolustaa teostaan parhaan vointinsa mukaan.
 Kuulijoillakin on oikeus ottaa osaa tähän keskusteluun. Joskus tällöin
 saattaa syntyä vilkas väittely, jossa kummaltakin puolelta käydään
 kovakouraisesti kiinni vastapuolen mielipiteisiin.

 Porthanin aikoina oli maisterin tutkintoa varten kirjoitettava kaksi
 väitöskirjaa latinankielellä ja samalla kielellä niitä julkisesti
 puolustettava. Ylioppilaat, joilla latinankieli ei läheskään aina
 ollut hallussaan täydellisesti, vihasivat ja pelkäsivät väittäjäisiä,
 mutta kun niitä ei voinut kiertää, täytyi väitellä. Kun siihen
 aikaan oli sangen vaikea kustantaa kirjoja niiden — varsinkin
 tieteellisten — pienen menekin vuoksi, tuli vähitellen tavaksi, että
 professorit julkaisivat omien tutkimustensa tulokset ylioppilaiden
 väitöskirjoissa. Tiedemiehet joko itse suorastaan kirjoittivatkin
 nämä väitöskirjat, tahi antoivat ylioppilaiden ne kirjoittaa ja
 itse sitten korjasivat kirjoitukset. Kirjan alkuun vain pantiin
 joku lyhyt lauselma, jota ylioppilas sai väittäjäisissä puolustaa.
 Kun ylioppilaiden oli nämä väitöskirjat omalla kustannuksellaan
 painatettava, saatiin siten julaistuksi arvokkaita tieteellisiä
 tutkimuksia, jotka muuten olisivat jääneet tutkijansa salaisuudeksi
 tai olisivat ehkä jälkimaailmallekin säilyneet vain hänen
 käsikirjoituksissaan. Tällä menettelytavalla oli vielä sekin etu,
 että hyvä opettaja saattoi innostaa oppilaitaan siihen tieteelliseen
 työhön, jota hän itse tällä tavalla harjoitti.

 Näin, tällaisina väitöskirjoina julkaisi Porthan suurimman osan
 tutkimustensa tuloksista.]

Piispainkronikka on ollut myöhemmille tutkijoille verrattomana
lähteenä. Nuorempien tutkijain järjesteltäväksi lähdekokoelmaksi
Porthan sen aikoikin. Sangen paljon on hän sen lisäksi julaissut muita
lähteitä väitöskirjoina sekä Turussa ilmestyneen sanomalehden kautta.



Suomenkielen tutkija.


Etevinten ulkolaisten tutkijain tavalla huomasi Porthan, että kansojen
menneistä vaiheista voi saada selvää multain teitä kuin kirjoitettuja
lähteitä käyttämällä. Eikä kirjoituksia kaikkein vanhimmilta ajoilta
laisinkaan ole olemassakaan. Silloin täytyi turvautua muihin keinoihin.
Eri kansoilla saattoi olla samallaisia tapoja, heidän pakanuuden
aikuiset uskonnolliset käsityksensä voivat olla yhdenmukaiset,
yhtäläisyyttä saattoi havaita myöskin heidän käyttämissään
tarvekaluissa, ajoneuvoissa, vaatetuksessa j.n.e. Nämä seikat olivat
todisteina siitä, että nämä kansat olivat jollain tavalla toisilleen
sukua, niin että ne olivat kenties muinoin olleet naapureina,
läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, joten yhdenmukaisuutta heidän
elämässään ja tavoissaan syntyi. Ja verrattomana lähteenä kansojen
kaukaisinta historiaa tutkittaessa on _kieli_.

Jos suomenkielestä poisti kaikki sanat, jotka oli ruotsalaisilta
lainattu, jäivät jälelle sanat, jotka suomalaiset tunsivat ja joita he
käyttivät jo pakanuuden aikana. Ruotsalaisia sanoja oppivat suomalaiset
suuremmassa määrässä tuntemaan vasta sen jälkeen kuin ruotsalaiset
tulivat tänne tuomaan kristinoppia ja valloittamaan maata, sekä kun
heitä sittemmin siirtyi rannikkoseuduille vakinaisiksi asukkaiksi ja
virkamiehiksi ympäri maan. Kun tutkittiin pakanuuden aikuisia sanoja,
nähtiin, mitä viljelystapoja, työkaluja, ajoneuvoja suomalaiset silloin
käyttivät, minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen sekä perhe-elämänsä
j.n.e.

Niinpä Porthan päätteli, ettei suomalaisilla tähän maahan tullessaan
ollut lujaa valtiojärjestystä, ei kaupunkeja, ei monellaisia
virkamiehiä. Että kaupunkeja syntyi vasta ruotsalaisten maahan tulon
jälkeen, sitä todistivat sanat, joilla nimitettiin kaupunkia, sen osia
ja siellä tavattavia ihmisiä, ja jotka oli ruotsinkielestä suoraan
otettu kaupunki, ruotsin köping: markkinat ruots. marknad, katu, tori
y.m. Suomalaiset elivät savupirteissä, viljelivät ohraa ja nisua,
kävivät metsästelemässä ja sotaretkillä aseinaan nuija, keihäs, jousi
ja miekka, pistäytyivätpä meren rannalla asuvat joskus ryöstöretkillä
vieraille maille, Porthan sai siten suomalaisten vanhemmasta
historiasta koko lailla toisen kuvan kuin hänen edeltäjänsä.

Porthan oli koonnut itselleen tietoja Suomen eri murteista. Hän
aikoi toimittaa suomen kieliopin ja oli siksi tutustunut murteisiin,
joita puhuttiin Suomen ulkopuolella, Inkerissä, Aunuksessa, Virossa.
Aikoipa hän valmistaa suuren suomalaisen sanakirjan, jossa osottaisi,
mitkä sanat ovat alkuperäisiä suomalaisia, mitkä muista kielistä
lainattuja. Hän tunsi suomen kaukaisempiakin sukukieliä, lappia ja
unkaria. Kuinka laajaksi hän tutkimuksensa suunnitteli, osottaa se,
että hän oli hankkinut itselleen sanaluetteloja mordvan, vogulin ja
ostjakin kielistä ja mainitsee, että suomenkielen sukulaisuussuhteiden
täydelleen selville saamiseksi pitäisi tutkia myöskin samojeedien,
turkin ja mongoolien kielet. Vertailuja oli hän tehnyt suomen ja
venäjän, gootin ja liettualais-lättiläisten kielten välillä.

Vaikka Porthan ei ehtinytkään toteuttaa kaikkia näitä laajoja
suunnitelmia, osotti hän kuitenkin uran, jolle suomenkielentutkimuksen
tuli suuntautua. Hän oli kielitutkimuksillaan voinut suuressa määrässä
valaista Suomen vanhinta historiaa. Paitsi sitä että hän antoi
kuvauksen suomalaisten pakanuuden-aikuisesta elämästä, hän lausui
käsityksenään, että suomalaiset ennen tähän maahan tuloa asuivat
Venäjällä Kaspianmereltä Suomenlahden rannoille asti ulottuvalla
alueella. Asuuhan näillä mailla vieläkin suomalaisten sukua olevia
kansanryhmiä. Venäjältä tulivat esi-isämme Suomeen paljoa myöhemmin
kuin siihen asti yleensä oli otaksuttu ja valtasivat täällä aluksi
meren rannat, karkottaen tieltään lappalaiset.



Kansanrunojen kerääjänä ja tutkijana.


Porthanin suuri kokoomis- ja tutkimisinto ulottui kansanrunoihinkin.
Ohimennen on tullut jo mainituksi Jusleniuksen harrastuksesta
kansanrunoihin. Porthanin aikoina olivat sangen monet keränneet
kansanrunoja. Liikkuessaan pitäjäläistensä luona, tulivat papit usein
näkemään, että kansa taisi omituisia runoja, lauluja ja loitsuja.
Luonnollisesti monesti sellaisesta kansaa nuhdeltiin, sillä olihan se
merkki vanhasta, yhä vielä levinneestä pakanuudesta ja taikuudesta.
Mutta jotkut papit ja virkamiehet sekä oppineet, jotka liikkuivat
kansan parissa virkamatkoilla tai sen elämään tutustumassa ja sitä
valistamassa, älysivät, että runot sisälsivät muutakin kuin taikauskoa.
Runot olivat kauniita, sananlaskut erittäin sattuvia. Suomenkieli,
jota monet niin halveksivat, soi näissä runoissa kauniisti, milloin
iloisena helisten, milloin synkkänä pauhaten, aina taipuisana
ilmaisemaan kaikkia mielentiloja. Tämä runojen kauneus, sananlaskujen
syvämietteisyys, arvoitusten sukkeluus todisti korkeiksi kansan
henkiset kyvyt, lämmitti ja innosti niihin tutustuneita ja sai
monen oppineen herran, papin, virkamiehen ja yliopiston opettajan
huvikseen keräämään niitä. Jo lapsena lienee Porthan kuullut runoja
synnyinseuduillaan, samoin myöhemmin käydessään tervehtimässä sairasta
isäänsä. Innostuttuaan sittemmin enemmän suomalaisuuden asialle hän
rupesi runoja keräämään. Sitä varten hän itse matkusti jonkun verran.
Laulajat eivät kuitenkaan tahtoneet tietojaan vieraalle ilman muuta
ladella. He pelkäsivät osaksi joutuvansa niistä edesvastuuseen, osaksi
että taiat menettäisivät voimansa, kun niitä syyttä rupeaisi laulamaan.
Ja visusti he vaikenivat, jos huomasivat, että heidän esityksiään
ruvettiin panemaan paperille. Humalaisina ollessaan he vasta päästivät
kielensä irralleen ja pelkäämättä lauloivat kaikki varastonsa. Enemmän
runoja Porthan lie saanut kokoon siten, että hän kirjoitti maaseudun
papeille, kenellä vaan arveli runoja olevan, ja pyysi niitä itselleen.

Väitöskirjoina hän julkaisi tutkimuksensa _Suomalaisesta runoudesta_,
jonka hän toimitti eri tahoilta saamiensa tietojen mukaan. Tämä
tutkimus oli tavallaan lähellä hänen varsinaista työtään yliopistossa,
jossa hänen tuli selitellä lakeja, joita latinankielinen runous
noudatti. Samalla tavalla tuli nyt tutkituksi suomalainen kansanrunous.
Muodostelemiaan sääntöjä hän valaisee lukuisilla esimerkeillä
kansanrunoista, joista muutamat hänen käsissään paisuivat hyvin
pitkiksi. Hän oli nim. yhdistellyt eri paikoista tavatuista, samaa
aihetta käsittelevistä, mutta hiukan eri tavalla lauletuista
runoista, n.s. toisinnoista, parhaita säkeitä yhtenäisiksi runoiksi.
Tähän menettelyyn hänelle antoi aihetta luulo, että runot alkuisin
muodostivat täydellisiä, yhdenjaksoisia esityksiä, mutta ihmiset, jotka
niitä lauloivat, olivat ne huonosti oppineet, ja niistä kukin lauloi
mitä muisti. Hänen tehtävänsä oli nyt näistä hajanaisista runoista
koota ja uudelleen muodostaa alkuperäisiä. Näin hän siis jo oli
tavallaan sillä tiellä, joka vei Lönnrotin Kalevalan kokoonpanoon.

Tutkimus »Suomalaisesta runoudesta oli julaistu etupäässä ohjeeksi
niille, jotka harrastivat runoilemista suomeksi. Oli tapana
ristiäisissä, häissä, hautajaisissa ja muissa sentapaisissa
tilaisuuksissa juhlallistuttaa tapaus runolla. Milloin suomeksi
kirjoitettiin, käytettiin kansanrunoissa tavattavaa vanhaa suomalaista
runomittaa, vaikka usein hyvin virheellisesti.

Porthanille kansanrunot olivat lähteenä historiallisillekin
tutkimuksille. Varsin selvänä kuvastui loitsuissa ja muissa runoissa
muinaisten suomalaisten uskonnollinen elämä, heidän käsityksensä
jumalista ja henkiolennoista. Tätä asiaa käsittelevät kokoelmansa hän
luovutti erään toisen miehen käytettäväksi, joka kirjoitti väitöskirjan
»Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta».
Väitöskirjalla _Suomalaisten noituuden luonteesta_ koettaa Porthan
osottaa, että monet mahdottomat tarut, joita kansa tosina kertoi, ja
joihin sivistyneetkin uskoivat, olivat tänne kulkeutuneet katolisena
aikana munkkien mukana toisista maista. Suomalaisia oli turhaa syyttää
noituudesta ja taikuudesta enemmän kuin muitakaan kansoja. Taikauskoon
ja taikuuteen nähden Porthan oli erittäin valistuneella kannalla.
Ihmisten tietomäärän lisääntyminen oli omiaan vähentämään taikauskoa,
oli hänen käsityksensä. Kirjoittipa hän asiasta kirjasen _Luonnontiedon
vaikutus taikauskon vähentymiseen_.



Porthan opettajana. Suhde ylioppilaisiin.


Porthan oli koko sydämellään antautunut työhönsä. Paitsi virallisia
luentoja yliopistolla, hän piti monen monista aineista luentoja
kotonaan. Tieteelle ja ylioppilaille hän voikin uhrata koko elämänsä.
Ei edes perhe häntä millään tavalla näistä toimista vetänyt pois, sillä
hän oli vanhapoika. Kerran hän tosin oli mennyt kihloihin, mutta kun
hänen morsiamensa kuoli, ei hän uudelleen sellaisiin hommiin ryhtynyt.
Ylioppilaat olivat hänen luonaan melkein kuin kotonaan. Muutamia
heistä aina asui hänen luonaan ja heidän lukujaan ja edistymistään hän
tarkasti seurasi ja ohjasi.

Puhuipa Porthan mistä aineesta tahansa, aina hänellä oli runsaasti
kuulijoita. Hänen luentonsa olivat niin havainnollisia, niin täynnä
esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä, niin mielenkiintoisia, etteivät
ylioppilaat malttaneet niiltä pois jäädä. Siellä juurtui heihin sama
tarkkuus, jota Porthan tutkimuksissaan ja arvosteluissaan käytti.
Hajaantuessaan yliopistosta erilaisiin virkatoimiin veivät he mukanaan
sen rakkauden kotimaahan ja omaan kansaan, joka elähytti heidän suurta
opettajaansa. Ja he tahtoivat kukin kohdaltaan olla mukana työssä
kansan valistamiseksi, sen elämänehtojen parantamiseksi, sen orastavan
sivistyksen vaalimiseksi.

Porthanin opetus ei tarkottanut ainoastaan hänen oppilastensa
tietojen kartuttamista aineissa, joiden opettaminen kuului hänen
velvollisuuksiinsa. Hän tahtoi antaa heille neuvoja ja ohjeita
mahdollisimman moniin tilanteisiin elämän varrella. Kun suurin osa
hänen oppilaitaan oli papiksi aikovia, selitti hän heille, kuinka
saarnoja oli valmistettava, kuinka ne oli esitettävä, miten sanat
lausuttava j.n.e. Tavallinen saarnojen vika siihen aikaan oli se,
että ne kieleltään olivat kovin ruotsinvoittoisia, kun papit osasivat
huonosti suomea — onhan meidänkin päivinämme vielä muutamissa
supisuomalaisissa seuduissa pappeja, joiden kotikielenä on ruotsi,
ja jotka siksi saarnoissaan käyttävät huonoa suomenkieltä. Porthanin
opetus oli tässäkin suhteessa perinpohjaista. Asiasta hän julkaisi
väitöskirjan Vähäinen suomalaisten saarnain historia. Siinä hän
lausuu m. m.: »Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää
puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen silti käsittävät.»

Hänen opetuksensa käytännöllisyydestä mainittakoon toisena esimerkkinä,
että hän neuvoi, kuinka kirjeitä oli kirjoitettava, kuinka leveäksi
oli jätettävä paperin tyhjä yläreuna, mihin kohtaan oli merkittävä
päivämäärä ja kuinka oli puhuteltava henkilöä, jolle kirjoitettiin.
Siihen aikaan tämä oli tärkeää, sillä ei ollut sanomalehtiä, ei ollut
puhelinta, ei ollut rautateitä, joten voitiin matkustaa hyvin vähän,
kirjeellisesti olivat ihmiset sangen paljon tekemisissä toistensa
kanssa.

Ylioppilaiden menestymisessä askartelivat Porthanin ajatukset
useimmiten. Uutterasti hän korjasi heidän kirjoituksiaan ja osotti
aiheita, joita kirjoituksissa voi käytellä. Hän tavallisimmin oli
ylioppilaiden kirjoitusten puolustajana väitöstilaisuuksissa.
Maisterinvihkijäisten lähestyessä varsinkin hänen työtaakkansa
kasvoi. Jokainen tahtoi valmistua vihkijäisiin ja silloin kysyttiin
professorin avuliaisuutta. Porthan itse kertoo, että hänen silloin
täytyi tavattoman ahkerasti väitellä, »ja vielä kaikesta, mitä voi
tietää. Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi kovaa jättää nuorukaiset,
jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa». Vaikka
vanhuus häntä alkoi vaivata, vaikka hän joskus oli aivan sairas, ei
hän silloinkaan voinut olla auttamatta ylioppilaita. Työtä hän ei
voinut jättää, vaikka toisetkin häntä siihen kehoittivat. Eräälle
ystävälleen, joka surkuttelee häntä monien töitten tähden, hän
vastaa, ettei työ häntä paljon rasita, että siihenkin tottuu ja
jatkaa: »Schalberg, joka ei tee mitään, ei silti ole terve. Useimmat
toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne sielua
paljon kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta
kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko, kuinka vaikeata poikain on
saada praesestä» (s. o. opastajaa väitöskirjan teossa ja puolustajaa
väitöstilaisuudessa). »Poikiaan» auttaessa Porthan ei väsynyt.

Tuttavallisesti hän seurusteli ylioppilaiden kanssa. Osakuntalaisensa
hän tunsi kaikki. Hän neuvoi ja ohjaili heitä kuin omia poikiaan.
Auttoipa rahallakin tarvittaessa. Monet hänen luonaan asuneista
muistelivat kaipauksella tätä aikaa kiittäen hyvää opettajaansa.
Useista hänen oppilaistaan tuli sangen eteviä työntekijöitä eri
aloille. Heidän kauttaan hänen tavaton oppineisuutensa, hänen laajat
tietonsa ja hänen erinomainen opettajataitonsa, jolla hän innosti
oppilaitaan, tulivat pitkiksi ajoiksi hyödyttämään isänmaata.



Yhteiskunnallinen toimihenkilö.


Porthan ei ollut ainoastaan tiedemies. Hän otti osaa myöskin
yhteiskunnalliseen elämään.

Porthanin miehuuden aikaa kutsutaan historiassa »valistuksen ajaksi».
Oppineet ihmiset tekivät voitavansa valistaakseen kansaa. He näkivät
maaseudulla liikkuessaan, miten talonpoikain maanviljelys oli huonoa,
kuinka heidän asuntonsa ja muut suojansa olivat huonosti rakennettuja,
kuinka ihmisiä laumottain kuoli kulkutauteihin, mitenkä laiskuus ja
juoppous tekivät ihmisistä köyhiä ja kurjia ja kuinka taikausko saattoi
heidät naurettaviksi. Mutta kun tämä kansa oli useille oppineille
läheinen, kun suurin osa papistosta ja paljon muistakin oppineista oli
kansan keskuudesta lähtöisin, kun sen kieli oli heidän äidinkielensä,
sen tavat heille tuttuja, tahtoivat he jotain tehdä kansan hyväksi.
Tietoa, oppia, valistusta oli kansalle annettava. Sille oli neuvottava
parempia viljelystapoja, se oli saatava pitämään parempaa huolta
terveydestään, se oli saatava luopumaan taikauskostaan, laiskuudestaan,
kaikista pahoista tavoistaan. Ei olisi ihmisillä silloin puutetta, ei
onnettomuutta.

Mutta ennen kuin papit, lääkärit ja muut virkamiehet pystyisivät kansaa
oikealla tavalla valistamaan, oli heidän itsensä saatava paljon oppia,
tuli tarkoin tutustua kansan elämään, sen ajatustapoihin. Sitä varten
perusti Porthan ystäviensä kanssa Turkuun »_Aurora_»- [= »Aamurusko»-]
seuran. Siihen liittyi yliopiston opettajia, upseereja, hienoa Turun
väkeä, pappeja ja aatelisia kauempaa maaseudultakin. Seurassa tuli sen
jäsenten tottua hienoon käytökseen, siellä luettiin ääneen kynäniekkain
sepittämiä runoja ja kertomuksia. Tämän seuran piti muodostua kaikkien
hyvien ja henkevien harrastusten keskustaksi. Ohjelmaan kuului myöskin
Suomen historian, maantiedon, kansanrunojen, elinkeinojen sekä tapojen
tutkiminen ja selostaminen. Varsinkin tämä isänmaallinen puoli oli
omiaan kasvattamaan seuran jäseniä valistustyöhön ja siksi se oli
Porthanin sydämellä.

V. 1771 seura rupesi julkaisemaan omaa lehteä, jolle annettiin
nimeksi »Erään turkulaisen seuran toimittamia sanomia» (Tidningar
utgifna af ett sällskap i Åbo). Se oli ruotsinkielinen. Kuinka se
olisi voinutkaan olla suomalainen! Sillä sen tarkoitus oli juuri
puhua sivistyneelle yleisölle, ja sivistynyt yleisö oli siihen aikaan
ruotsalaistuneempi kuin koskaan ennen. Tälle maan sivistyneelle väestön
osalle siinä tarjottiin henkistä ravintoa huvittavilla kirjoituksilla
ja mietteillä, siinä selosteltiin tapahtumia muualta maailmasta ja
sen avulla koetettiin tutustuttaa sivistyneitä oman maan kansaan,
luontoon ja historiaan. Lehdessä julkaisi Porthan monia historiallisia
tutkimuksiaan ja asiakirjoja. Kun tämä tieteellinen puoli rupesi
lukijain mielestä saamaan kovin paljon tilaa lehdessä, kyllästyivät
he siihen pian. Sellainen isänmaallisuus oli heistä liian ikävää. He
odottivat lehdeltä enemmän hauskoja kaunokirjallisia pätkiä. Mutta
kun Porthan arvosteli sellaisia, samoin kuin seuralle jätettyjä
tieteellisiä kirjoituksia, kovin ankarasti, korjaillen niitä mielensä
ja makunsa mukaan, loukkaantuivat monet kynäniekat ja lakkasivat
lähettämästä sepustuksiaan. Näin jäi toimitus melkein kokonaan
Porthanin niskoille.

Seuran kokouksiin rupesi samoin osanotto laimenemaan. Sen ohjelma oli
liian kuivaa ja tieteellistä iloista seuraa etsiville. Kun sitten
Porthan meni opintomatkalle ulkomaille, kuoli sekä seura että lehti.
Myöhemmin Porthan rupesi uudelleen julkaisemaan lehteä kirjoittaen
siihen itse Ja pyytäen muilta omaa maata koskevia maantieteellisiä ja
historiallisia kuvauksia.

Suomen maantieteestä olivat käsitykset niihin aikoihin hyvin hämärät.
Porthan koetti luoda valoa siihenkin. Hän matkusteli paljon. Melkein
joka kesä hän oli matkalla jollain suunnalla. Rautateitä ei ollut.
Hevosella täytyi kulkea, milloin ei vesiteitä voinut käyttää, vaikka
olisi ollut mentävä maan laidasta toiseen. Turun lehteen hän kirjoitti
näkemiään ja kokemiaan sekä laati erääseen Ruotsissa ilmestyneeseen
maantieteeseen Suomea koskevan osan.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elinkeinoihin eri seuduilla.
Siksi hän voi terveesti ja terävästi arvostella ja suunnitella
toimenpiteitä, joihin ryhdyttiin maan taloudellisen tilan nostamiseksi.
Kirjoittipa hän lehteensä »Mietteitä Suomen viljelemisestä», niin
kaukana kuin tämä aine olikin latinankielen opettajan tehtävistä.
Siihen aikaan oli hankkeilla koskenperkaustöitä, ja mietteissään hän
lausuu järkeviä ajatuksia siitä, miten työ olisi suoritettava. Kun
1797 perustettiin Suomen Talousseura, tuli Porthan siihen jäseneksi,
olipa vähän aikaa sen puheenjohtajanakin. Kuinka uudenaikaisia
hänen taloudelliset mielipiteensä olivat, näemme m.m. siitä, että
hän suositteli käytettäväksi kotimaista kahvia, jota piti valmistaa
perunoista. Käytännöllistä taloudellista kykyään hän sai osottaa
yliopiston maatilojen hoidosta huolehtimalla. Hänen kerrotaan hyvin
katsoneen alustalaistenkin etuja, ettei heitä liiaksi rasitettu.



Työteliäisyys.


Ihmettelemme, mitenkä Porthan kaikkeen tähän ehti. Minkä verran työtä
hänellä säännöllisissä oloissa oli, siitä kertoo hän itse: »Minä
luennoin julkisia luentojani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia
luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko
ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilaiden
kirjoituksia samoina päivinä klo 7:stä aamulla kello kahteentoista.
Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ennättävän. Tarvitsemme
sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua
olisi oppeinemme kokonaan pois muodista) sekä puuhataksemme muissa
kirjallisissa töissä.» Kun hänellä tämän lisäksi oli pari kertaa
yliopiston rehtorin toimi, tutkinnot, väitöstilaisuudet, kun hän
kerran viikossa luki ylioppilaille ulkomailta tilaamiaan sanomalehtiä
pitääkseen heitä aikansa tasalla, ja kun hänellä oli sangen monia
yhteiskunnallisia toimia, ei joutenoloon aikaa jäänyt. Mutta vain tämä
äärimmäinen ahkeruus ja tavaton työkyky selittävät meille, kuinka yksi
ihminen ehti niin paljon aikaan saada.

       *       *       *       *       *

Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston
kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla
tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin
kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti
kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti
pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja
maisterinvihkijäisiin.

Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella
äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin
Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston
opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä,
jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan
keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia
tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen
sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi
tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta.
Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin.
Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä
ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon
ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi
ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen
yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme
hyväksi.

Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut.
Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle
antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei
kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin,
jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen
arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli
olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän
myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren
rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa
menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle
pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien,
jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa
latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä
kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka
sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen
historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että
se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli
hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen.
Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta
Porthanin kuoltua:

»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat
meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä,
olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo,
joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä,
johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»



UNO CYGNAEUS

Suomen kansakoulun isä.


Hevonen juoksee hiljalleen. Kulkunen kilisee ja reki vierii liukkaasti.
On ajettu toista penikulmaa näkemättä yhtäkään asumusta. Metsää on
tien kahden puolen yhä, milloin pitkiä petäjiä kasvavaa, milloin
matalaksi ja raiskatuksi alenevaa. Näin ajaessamme aukenee yhtäkkiä
eteemme lumipeittoisia niittyjä ja peltoja. Olemme tulleet pieneen,
pitäjän laidassa olevaan kylään. Pienet talot ja mökit ovat hajallaan
siellä täällä. Aivan tien vierellä on vasta rakennettu, suuri ja
uhkea koulutalo. Lähes penikulman matka oli ennen ollut koululle.
Monen oli silloin ollut pakko jättää koulunsa kesken. Toiset eivät
olleet päässeet alkamaankaan. Nyt oli saatu koulu, oikea kansakoulu
omaan kylään. Työtä se oli vaatinut, puuhaa ja uhrauksia. Mutta sitä
suurempia toiveita kylän väki oli siihen kiinnittänyt. Heidänkin
lapsensa pääsisivät samaan asemaan kuin keskipitäjäläisten. He saisivat
tietoja, nousisi koko kylän elämä. Koulu oli täynnä nuorempia ja
vanhempia lapsia.

Sadat pitäjät saamme kulkea, tuhannet kylät käydä, aina tavantakaa
kohtaamme saman näyn: kaukaisissa syrjäkylissä uusia kouluja,
keskuspaikoissa vanhoja — missä vanha ei ole saanut vielä väistyä uuden
suuremman tieltä. Ei ole pitäjää, jossa ei olisi koulua. Nouseepa
useiden maaseutupitäjien kansakoulujen luku moniin kymmeniin.

Aina ei ole näin ollut. Viime vuosisadan puolivälissä ei koko maassa
ollut kuin joku kiinteä kansakoulu, eikä näistäkään ainoakaan sellainen
kuin meillä nyt on. Ei ollut opettajaseminaareja, eikä ollut monella
edes selvää käsitystä siitä, millaisen kansakoulun tulisi olla.



Kansakoulu päivänkysymykseksi.


Kansansivistyskysymykseen alettiin kuitenkin viime vuosisadan
keskivaiheilla kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sanomalehtiin
kirjoitettiin kansakouluasiasta ja valistuksen ystävät keskustelivat
siitä. Jopa hallitus asetti komitean miettimään keinoja uskonnollisen
kansansivistyksen edistämiseksi. Komitean työt kuitenkin keskeytyivät
alkaneen itämaisen sodan vuoksi. Mielipiteet siitä, minkälaiseksi
kansakoulu olisi saatava, eivät vielä olleet ehtineet kypsyä eivätkä
vakiintua. Olihan nyt kysymys asiasta, jonka suhteen kokemukset
ulkomaillakin vielä olivat sangen vähäiset.

Sittemmin asia lähti uudelle tolalle, kun keisari Aleksanteri II 1856
käski senaatin valmistamaan ehdotuksen, mitenkä kansansivistystä
tarkoittavien koulujen järjestämistä maalaiskunnissa olisi autettava.
Senaatti käski aluksi tuomiokapituleja antamaan asiasta lausunnon.
Niiden käsitys kansansivistyslaitoksista oli hyvin vaatimaton. Ne
olisivat tyytyneet parannettuun lukkarinkouluun, jonkinmoiseen
kehittyneempään muotoon sitä koulua, minkä jo Gezeliukset järjestivät.
Lapsissa oli vielä paljon sellaisia, jotka eivät osanneet tyydyttävästi
lukea rippikouluun pyrkiessään. Heiltä olivat kenties vanhemmat
kuolleet, tahi, vaikka elivätkin, eivät osanneet lukea tai lukemista
opettaa. Näitä piti nyt lukkarien ruveta opettamaan lukemaan, jotta
he voisivat jotenkuten seurata opetusta rippikoulussa. Uskontoa,
luvunlaskua ja kirjoitusta tuli lukkarien myös opettaa kaikille
lapsille. Lukkarinkoulussa piti lasten vielä harjaantua lukemansa
ymmärtämään. Kaikkea tätä ajateltiin rippikoulua silmällä pitäen.

Kun tuomiokapitulien lausunnot olivat saapuneet, kehoitettiin
kansansivistystä harrastavia ihmisiä lausumaan niistä arvostelunsa.
Useiden toisten lausuntojen mukana jätti myös _Uno Cygnaeus_ omansa,
jonka päällekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut:



»Hajanaisia mietteitä Suomeen aiotusta kansakoulusta».


Lainaamme tähän muutamia kohtia näistä »mietteistä», nähdäksemme, mitä
Cygnaeus kansakoululta vaati, minkälaiseksi hän sen suunnitteli.

»En katso tarpeelliseksi koettaa erityisesti kumota kunnianarv.
tuomiokapitulien alamaisia ehdotuksia, koska kunn. tuomiokapitulit
minun mielestäni kaikki yhteisesti ovat osottaneet käsittävänsä
kansakoulun tarkoituksen aivan nurjasti ja yksipuolisesti, kun
näet ovat tahtoneet tehdä sen ainoastaan rippikoulun valmistavaksi
laitokseksi.

Ihan päinvastoin minun mielestäni kansakoulun tarkoituksena tulee
olla, että se edistämällä _todellista_ lukutaitoa yhteiskunnan
alempien luokkien keskuudessa saattaa niin sanotun _huonomman_
kansan tilaisuuteen omistamaan itselleen yleistä kansalaissivistystä
ja kehittämään niitä luonnonlahjoja ja kykyjä, jotka Herra on
itsekullekin antanut — mikä tähän asti on ollut niin sanotun paremman
kansan erikoisoikeutena. Jos näin käsittää kansakoulun tarkoituksen,
on selvää, ettei opetus siinä saa olla ainoastaan ulkoläksyjen
pänttäämistä aapiskirjasta, katkismuksesta tai jostain maantieteen tai
m.s. oppikirjasta sekä kirjoittamisen ja luvunlaskun opettamista, vaan
sen tulee pyrkiä opettamaan lasta etsimään ja tuntemaan Jumalaa Hänen
ilmestyksestään luonnossa, historiassa ja pyhässä raamatussa. Sentähden
pitää kansakoulun ensi sijassa pyrkiä opettamaan lasta _lukemaan_
luonnontieteellisiä, raamatun- ja maailmanhistoriallisia lukukirjoja
sekä pyhää raamattua. (Huom. _Lukemisella_ ei pidä ymmärtää tavallista
ajatuksetonta sanojen syytämistä, vaan siihen kuuluu välimerkkien
tarkka vaarinottaminen ja oikea korostus, joka tuskin voi tapahtua,
ellei se, joka lukee, ajattele ja käsitä, mitä hän lukee.)»

Ja edelleen hän on sitä mieltä, että ennenkuin mihinkään muihin puuhiin
ryhdytään, olisi joitakuita asiantuntijoita lähetettävä ulkomaille
tutkimaan, millä tavalla kansakoululaitos siellä on järjestetty ja
minkälaisia kokemuksia siellä on saatu. Näiden kokemusten mukaan olisi
perustettava seminaari keskelle maata, esim. Jyväskylään. Kun seminaari
olisi toiminut 2—3 vuotta, olisi aika ryhtyä järjestämään kansakouluja.
Niiden ylin valvonta olisi jätettävä erikoiselle kouluylihallitukselle
eikä tuomiokapituleille tai papistolle. Kunnille olisi jätettävä
vapaus perustaa itsellensä koulu tai olla ilman. »Aiotun seminaarin
tulisi olla jaettuna kahteen osastoon, toinen nais-, toinen
miesopettajiston valmistamista varten.» »Yhteydessä seminaarin kanssa
pitäisi olla mallikoulu tyttöjä ja poikia varten.» »Opetuskielenä
seminaarissa ja mallikoulussa pitäisi välttämättä suomenkielen
oleman. Kansakoulunopettajia saattaa maamme verrattain vähälukuisia
umpiruotsinkielisiä seurakuntia varten valmistaa samassa laitoksessa,
sillä kun arvattavasti useat oppilaat puhuvat ruotsia äidinkielenään,
saattavat he vaikeudetta opettaa tällä kielellä, vaikka ovatkin itse
harjoittaneet opintojansa suomeksi, mutta ei päinvastoin.»

Naisille kasvattajina Cygnaeus antaa erittäin suuren arvon. »Jos on
kieltämätön totuus, että lapsen ruumiillinen ja sielullinen hoito
pienokaisaikana etupäässä kuuluu äidille ja että ne havainnot, mitkä
lapsi kymmenenteen ikävuoteen asti vastaanottaa, jäävät syvimmin
mieleen ja määräävät sen suunnan koko elämän ajaksi, niin ei myöskään
saa kieltää, että, kun kysymys on kansansivistyksestä, _etupäässä_
pitää koettaa toimia naisen sivistyksen hyväksi.»

Kansakoulua ei Cygnaeuksen mielestä saanut ajatella paikaksi,
jossa annettaisiin vain tietoja. Ruumiillisesta hyvinvoinnista ja
kehittymisestä siellä tuli myös huolehtia voimistelun kautta. Ohjelmaan
oli otettava lisäksi käsitöitä, jotta oppilaissa kehittyisi kaikilla
aloilla tarvittava kätevyys.

Näin Cygnaeus. Hallitus sai kahdeksantoista muuta lausuntoa, mutta
Cygnaeuksen suunnitelmia pidettiin parhaimpina ja täydellisimpinä.
Hänelle annettiin siitä syystä stipendi, jolla hän voi matkustaa
ulkomaille tutkimaan sikäläisiä kansakouluoloja. Toisin sanoen
Cygnaeuksen ehdotuksia ruvettiin heti käytännössä toteuttamaan.

       *       *       *       *       *

Kuka oli tämä Cygnaeus, joka oli niin paljon miettinyt
kansakoulukysymystä, joka kykeni niin perinpohjaisen ehdotuksen
kansakouluasiassa tekemään? Kuinka hän oli tullut niin paljon
tutkineeksi kasvatuskysymyksiä ja tullut niissä tuloksiin, jotka osalta
vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, osalta vasta aivan äskettäin ovat
heränneet ikäänkuin uusina totuuksina suuren maailmankin kasvattajain
keskuudessa?



Cygnaeuksen nuoruus ja tutustuminen kasvatusoppiin.


Uno Cygnaeus oli pappi. Jättäessään mietteensä senaattiin hän asui
Pietarissa, oli siellä Marian suomalaisen kirkkokoulun johtajana,
tämän kirkon ylläpitämien koulujen tarkastajana sekä Pietarin eri
oppilaitoksissa olevien Suomalaisten uskonnonopettajana. Hän oli jo
tällöin iäkäs mies.

Uno Cygnaeus oli lääninrahastonhoitajan poika Hämeenlinnasta, syntynyt
1810. Vaikka isä kuoli pojan ollessa vasta 8 v. vanha, pääsi hän
kuitenkin kouluun. Aluksi ei edistys siellä ollut kehuttava. Mutta kun
hänen työhalunsa sitten heräsi, oli menestys varma. Hänen työtarmoaan
kuvaavat hyvin hänen elintapansa. Talossa, jossa hän asui, pidettiin
kestikievaria. Illoin siellä aina oli paljon vieraita, melua ja
hälinää, niin ettei läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään. Mutta
kun hän tahtoi tehdä työtä, pani hän maata jo klo 1/2 6 seuduissa
iltapäivällä voidakseen nousta ylös jo klo 1/2 1 tai 1 yöllä, jolloin
talossa kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Nyt ei häntä mikään
häirinnyt, ei myöskään mikään houkutellut ulos. Hän luki ja edistyi
ihmeteltävän hyvin.

Suoritettuaan ylioppilastutkinnon, hän epäröi kauan, mitä ruveta
lukemaan, mille alalle elämänsä suunnata. Hän kävi kuuntelemassa
milloin mitäkin luentoa, päättäen vihdoin ruveta lääkäriksi. Siinä
mielessä hän lueskeli muutamia vuosia. Mutta aineeseensa hän ei voinut
innostua. Kun tämän lisäksi hänelle rahansaanti oli niukanpuolista
lääkärin pitkää uraa varten, päätti hän muuttaa alaa ja niin Cygnaeus
rupesi lukemaan jumaluusoppia. Ja papiksi hänet vihittiin 1837.

Niissä toimissa, joihin hän nyt joutui, hän oli paljon tekemisissä
rahvaan kanssa. Hän tuli hyvin läheltä näkemään, miten tietämättömyys
rehoitti kaikkialla. Viipurin kirkkoherran apulaisena ollessaan — se
oli hänen ensimäinen virkansa — hän sai pitää rippikoulua suomalaisen
seurakunnan tytöille. Siitä hän itse kertoo:

»Eräänä maanantaina sain rippikouluun vastaanottaa 160 tyttöä, jotka
_seuraavaksi sunnuntaiksi_ piti valmistettamaan H. p. ehtoolliselle
laskettavaksi. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä tietänyt,
mihin toimiin piti ryhtyä. Minun käsitykseni kansansivistyksestä ja
rippikoulusta olivat niin ylen suuret ja epäkäytännölliset kuin suinkin
saartoivat. Tämmöisellä mielialalla rupesin koettelemaan lapsien
sisälukua, ja kun heidän taitonsa ei tyydyttänyt edes vähimpiäkään
vaatimuksia, ryhdyin siihen keinoon, että ensimäisenä päivänä
valikoitsin joukosta huonoimmat ja erotin koulusta kaikkiansa noin 100
lasta. Tämä teko herätti hämmästystä, joka ensin ilmeni nurkumisena
sekä virkakumppanieni että vanhempien puolelta. Seuraavana päivänä
pantiin taas pari kymmenkuntaa menemään, ja sitten alkoi varsinainen
lukeminen. Alotin raamatunhistorialla, joka siihen asti ei koskaan
ollut kysymykseen tullut ja siitä syystä oli lapsille -— joitakin
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — aivan uutta. Kun tiistaina ja
keskiviikkona olin hirveissä tuskissa reutonut raamatunhistorian
kaikkein tärkeimpäin paikkain läpi, alkoi Lutherin pienen katkismuksen
kyseleminen tahi oikeammin selittäminen. Hyvin harvat lapsista
osasivat tehdä selvää yhdestä ainoastakaan lauseesta, jos kohta mitä
suurimmalla näppäryydellä lukea lopottivatkin kysymyksen ja vastauksen
yhteen jonoon. Minun levottomuuteni ja tuskani kasvoi tunti tunnilta.
Hikoilin kuin päiväläinen auringon helteessä, mutta pitkitin aamusta
varhain myöhäiseen iltaan niin paksussa ilmassa, että se olisi voinut
tukehduttaa koko joukkiomme. Lapset ihmettelivät sitä, ettei 'Lasten
paras tavara’ (Gezeliuksen katkismus) ensinkään tullut kysymykseen,
ja että luettiin ainoastaan Lutherin pientä katkismusta, jonka he jo
aikoja sitten olivat lukeneet ja omasta mielestään osasivat niinkuin
viisi sormeansa. Aika kului lauvantain puolipäivään, jolloin päätös
oli annettava, kutka ja miten monta ripille laskettaisiin. Minä menin
kirkkoherran, tohtori Ottelinin luo, ja ilmoitin hänelle arveluni
ja huoleni, lopettaen sillä, etten hyvällä omallatunnolla saattanut
ripille laskettaviksi esittää useampaa kuin 38 — —.»

Vaikka Cygnaeus näennäisesti esiintyi näin jyrkkänä ja kovana, oli
hän syvästi myötätuntoinen vähäosaisia ja ruumiillista työtä tekeviä
kohtaan. Jo pikkupoikana hän oli usein kulkenut isänsä kanssa
käsityöläisten toimia katselemassa. Oli käynyt rakennuspaikoilla,
pajoissa. Oli mieltynyt heidän töihinsä, oli oppinut pitämään näistä
ihmisistä. Mutta sitten ylioppilasaikoina, iloisessa Helsingin
elämässä, kuten hän itse kertoo, kaikki sellainen unohtui. Hänen
vanha myötätuntonsa vähäosaisia kohtaan heräsi kuitenkin heti hänen
jouduttuaan nyt työssään alituiseen kanssakäymiseen rahvaan kanssa.
Mutta hän ei toistaiseksi keksinyt mitään keinoa auttaakseen sitä
kurjuudesta ja tietämättömyydestä.

Vastaiseen opettajatoimeen Cygnaeus sai kokemusta jo
ylioppilasaikanaan, jolloin hänen elatuksensa ansaitakseen tuli antaa
yksityistä opetusta. Viipurissa hän oli vähän aikaa yksityisenä
opettajana eräässä koulussa ja mieltyi suuresti siihen toimeen.
Kokonaan opettajaksi hän ei kuitenkaan vielä päässyt siirtymään.
Kohtalo vei hänet kauas pois omasta maasta, Silkan saarelle
Pohjois-Amerikan läntisimmälle rannalle. Tämä osa Amerikaa, kaukainen
Alaska, kuului näet siihen aikaan vielä Venäjälle ja sinne, Venäjän
luterilaisten alamaisten papiksi, lähti Cygnaeus, asettuen asumaan,
kuten sanottu, Sitkaan.

Siellä olostaan hän kertoo:

»Kun jokapäiväisessä seurustelussa tulin näkemään mitä erilaisimmalla
sivistysasteella olevia ihmisolentoja, alhaisimmalla, melkein tykkänään
eläimen kannalla olevista muutamiin yksityisiin asti, joilla oli
kaikkein hienoin salonkisivistys, niin minussa heräsi se ajatus,
että _kasvatuksella_ kodista alkaen koko koulu- eli kehitysiän
läpi on ääretön merkitys.» — Tätä ajatusta hän sitten yksinäisillä
kävelyretkillään pohti ja yhä enemmän sijaa sai hänen mielessään
kansanopetuksen suuri aate.

Tärkeimmäksi valmistuskaudeksi suureen tehtäväänsä Cygnaeukselle
tuli olo Pietarissa. Oltuaan vähän aikaa ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherran apulaisena hän tuli ylempänä mainittuun virkaan,
suomalaisen kirkkokoulun johtajaksi. Tämä koulu oli siihen aikaan vain
poikia varten. Hän puuhasi siihen lisäksi tyttökoulun, valmistavan
pienten lasten koulun sekä Pietarissa oleville lukuisille suomalaisille
lapsille sunnuntaikoulun.

Näissä toimissa hän tutustui tarkoin koko Suomen kansan sivistystasoon.
Pietariin tulvaili väkeä Suomen kaikista osista ansiotöihin. Cygnaeus
itse kertoo, että kaikenkarvaisia keinottelijoita kulki ympäri maan
hankkimassa pietarilaisille käsityöläismestareille oppipoikia luvaten
heille loistavaa tulevaisuutta. »Näin uskotellen houkuteltiin pian
lapsia reki tahi rattaat täyteen, viekoteltiinpa usein matkarahaakin
köyhiltä vanhemmilta, jotka olivat iloisia, kun heidän lapsilleen
muka toimitettiin loistava tulevaisuus tai kun ainakin pääsivät heitä
ruokkimasta ja vaatettamasta. Tällä tavalla Pietarin työpajat tulivat
täyteen Suomen lapsia, joiden asema todellakin oli sydäntäsärkevä.
Kiitettävinä poikkeuksina tosin olivat käsityöläisistä ne, jotka
pitivät oppipoikiansa hyvin, vieläpä erittäin hyvin, mutta yleensä oli
lapsiraukkain tila sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa kurja.
Valitettavasti laahattiin tähän suurkaupunkiin sellaisiakin, jotka
viskattiin suoraan paheitten luoliin ja niissä tavallisesti hukkuivat
kurjuuteen.»

Tämän väestön tila oli siis kaikkea muuta kuin kehuttavaa. Sen elämää
tarkastellessa täytyi taaskin huomata, mikä merkitys kasvatuksella on
ihmisten elämään.

Pietarissa Cygnaeus oli kaksitoista vuotta. Sen ajan kuluessa
hän ehti täydellisesti perehtyä käytännölliseen opettajatoimeen.
Lisäksi hän tutustui suuriin aatteisiin, jotka ulkomailla raivasivat
itselleen tietä kansansivistyksen vainiolla. Pietarissa asui eteviä
saksalaisia kasvatusopin tutkijoita ja koulumiehiä. Seurustellessaan
heidän kanssaan ja lukiessaan parhainta kasvatuskirjallisuutta
Cygnaeus vakiintui vähitellen mielipiteissään, mitä päämääriä
kansansivistystyölle pitäisi asettaa ja kuinka työ näiden päämäärien
saavuttamiseksi oli käytännössä järjestettävä.

       *       *       *       *       *

Kaikki nämä tiedot ja kokemukset sai Cygnaeus käyttää kansansa hyväksi,
kun hänet, kuten aikaisemmin on kerrottu, kansakouluasiasta antamansa
lausunnon nojalla hallituksen toimesta lähetettiin ulkomaille asioihin
vielä täydellisemmin perehtymään.



Cygnaeus ulkomailla.


Ennenkuin Cygnaeus lähti ulkomaille, hän teki laveita matkoja
Suomessa. Hän tahtoi ensin hankkia tietoja »paikallisista oloista joka
pitäjässä, minkälainen esim. rahvaan mieliala eri paikkakunnilla on
koulujen perustamiseen katsoen». Samalla hän tahtoi papiston kautta
valmistaa maaperää kansakouluille suotuisaksi. Papiston tuli tehdä
seurakuntalaisilleen selväksi, että koulujen hyöty tulisi olemaan niin
suuri, että niiden vuoksi kannattaisi tehdä rahallisiakin uhrauksia.
Että tämä valmisteleminen oli tarpeen, sen ymmärrämme kaikki. Kuinka
paljon vielä nytkin saa monin paikoin tehdä työtä, ennen kuin kunnat
myöntävät tarpeeksi varoja uusien koulujen perustamiseen! Ja monet
yksityisen kannatuksen varassa olevat koulut kituvat surkeasti varojen
puutteessa.

Ulkomaamatka suuntautui ensin Ruotsiin, jossa sikäläisten koulumiesten
sanojen mukaan Cygnaeuksella ei ollut mitään opittavaa. Asiat eivät
siellä siihen aikaan olleet vielä paljoa paremmalla kannalla kuin
Suomessakaan. Tanskan kansakoululaitos Cygnaeuksen mielestä oli jo
korkeammalla, mutta siitäkään ei voinut paljon odottaa, koska siltäkin
puuttui vielä yhtenäinen johto.

Saksassa hän jo näki paljon uutta. Näki käytännössä toteutettuna
aatteita, joihin hän Pietarissa oli kirjallisesti tutustunut. M.m.
hän kävi Hampurin lastentarhassa, jossa valmistettiin opettajattaria
muihin lastentarhoihin. Niihin hän innostui kovasti siksi, että
niissä kasvatus tapahtui työn ja toiminnan kautta. Omistaen nämä
Fröbel-nimisen kasvatustieteilijän ajatukset n.s. työn periaatteesta
Cygnaeus sanoo kasvatuksen pääperusteita olevan, »että lapsi on
pidettävä alinomaisessa toimessa. Tämän toimen tulee tapahtua leikin
muodossa, niin että se lapsessa herättää riemua ja mielihyvää». Hän
itse oli työteliäs, taitava käsistään ja sellaisiksi hän tahtoi
lapsiakin. Itsestään hän kertoo:

»Jo nuoresta saakka minulla oli erityinen halu ja taipumus käsityöhön,
varsinkin puusepän ja suutarin toimiin; sorvaamisessakin olin kauniilla
alulla. Muistan m.m. kuinka jo, ennenkuin kouluunkaan tulin, olin
tehnyt resoreilla varustetut nelipyöräiset rattaat, jotka herättivät
paljon huomiota, samoin valanut kanuunan ja tehnyt siihen lavetit
y.m. Tämä mielihaluni käsitöihin oli seurauksena siitä, että isä
vainaja usein puhui yleisen kätevyyden hyödystä ja usein vei minut
käsityöläisten pajoihin, kysellen ja selitellen sekä aineksista että
valmistustavasta.»

Luonnollisesti hän näin ollen ihaili lastentarhoja ja suositteli niiden
käyttämiä työtapoja. »Lapsille on vain harvoin annettava valmiita
leikkikaluja, sen sijaan aineksia niihin. Näitä leikkikalujen aineksia
— — — käyttämällä kehittyvät lapsen aistimet ja henkiset elimet, kun
lapsi oppii omissa pikkutöissään antamaan näkyvää, käsinkoskettavaa
muotoa mielikuvilleen ja ajatuksilleen.» — — — »Kaikki nämä erilaiset
käsityöt, sovitettuina lasten ikään ja vaihdellen liikeleikkien kanssa,
edistävät ruumiin- ja sielunvoimien samanaikaista kehitystä. Varsinkin
ne edistävät _muoto_- ja _kaunoaistia_ sekä _muodostavan, keksivän_
kyvyn varttumista ja tekevät _käden_ uskomattoman _joustavaksi_ ja
_taipuisaksi_, mitkä ominaisuudet edistyneemmällä iällä tulevat
arvaamattoman hyödyllisiksi jokaiselle, mutta etenkin varsinaiselle
käsityöläiselle ja teknillisellä uralla.»

Saksan kansakouluissa ja seminaareissa hän ei kuitenkaan tavannut
toteutettuina näitä kasvatusihanteita. Koulujen järjestys oli kyllä
erinomainen, niiden opettajat työteliäitä ja kyvykkäitä, mutta
semmoisinaan hän ei voinut niitä pitää malliksi kelpaavina, koska
niissä ei pidetty tarpeeksi huolta ruumiillisesta kasvatuksesta, ja
koska niissä ei ollut tarkoituksenmukaisesti järjestettyä ruumiillista
työtä.

_Sveitsistä_ Cygnaeus löysi mielestänsä parhaat koulut. Olihan tämä maa
voimakkainten kansansivistysvaatimusten synnyinseutu ja kokeilupaikka.
Wettingenin seminaariin varsinkin hän mieltyi. Kun hän sitten järjesti
Jyväskylän seminaarin, oli tämä laitos ennen muita mallina.



Ehdotuksia seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi.


Palattuaan kotimaahan ja jätettyhän senaattiin kertomuksen matkastaan
Uno Cygnaeus kohta sen jälkeen sai tehtäväkseen laatia täydellisen
ehdotuksen seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi. Se oli suuri
työ. Suunnilleen vuoden kuluttua Cygnaeus sai sen valmiiksi. Hänen
ehdotustaan tarkastamaan asetettiin taas komitea. Aluksi se asettui
jyrkästi vastustamaan Cygnaeusta. Ilman tarkastusta se päätti tappaa
koko ehdotuksen, johon Cygnaeus oli uhrannut niin paljon työtä ja
vaivaa ja jonka hän parhaan kykynsä mukaan oli tehnyt. Komitea halusi
valmistaa aivan uuden ehdotuksen. Sitä tehdessään vasta se kävi läpi
Cygnaeuksen ehdotukset. Ne joutuivat sittenkin pohjaksi uudelle
ehdotukselle, vaikka se tulikin olemaan monessa suhteessa poikkeava
Cygnaeuksen kannasta. Cygnaeus oli ehdottanut, että kansakoulu tulisi
kaikkien kansankerrosten _yhteiseksi pohjakouluksi_. Se ei komitean
mielestä käynyt mitenkään päinsä. Kansakoulusta piti tulla vain rahvaan
koulu. Ei komitea liioin ollut yhtä mieltä Cygnaeuksen kanssa käsityön
arvosta kansakoulussa, ei ruumiillisen kasvatuksen tärkeydestä eikä
naissuvun sivistyksen tarpeellisuudesta.

Sanomalehdissä asettuivat samoin Cygnaeusta vastaan monet etevät
miehet. Niiden seikkain lisäksi, joihin nähden komitea oli eri mieltä
Cygnaeuksen kanssa, koetettiin osottaa, että Cygnaeuksen ehdotusten
toteuttaminen olisi tullut liian kalliiksi, ettei käynyt päinsä se,
että seminaarin oppilaat asuisivat seminaarilla; että oli aivan
mahdotonta sovittaa samaan seminaariin nais- ja miesoppilaita j.n.e.
Syytetyinpä Cygnaeusta suorastaan harhaoppisuudesta, jota vastaan oli
jyrkästi asetuttava.

Cygnaeus vastaili sanomalehtikirjoituksiin, puolustellen kantaansa.
Annettiinpa hänelle tilaisuus lausua mielipiteensä komitean
mietinnöstäkin. Lausunnossaan hän sanoo iloitsevansa siitä, että
komitea oli niinkin paljon seurannut hänen ehdotustaan, että se niinkin
monissa kohdissa oli voinut häneen yhtyä, ja puolustaa voimakkaasti
ajatuksiaan kysymyksissä, joista komitea on ollut eri mieltä hänen
kanssaan.

Näiden monien selvittelyjen jälkeenkään senaatti ei vielä tehnyt
asiassa lopullista päätöstä, vaan jätti sen lepäämään pariksi vuodeksi,
jotta yleisö ehtisi asiaan tutustua ja lausua siitä mielipiteensä.



Seminaari perustetaan.


Jotta asiassa olisi päästy johonkin alkuun, päätti senaatti
väliaikaisesti avata (1863) Jyväskylään seminaarin nais- ja
miesopettajien valmistamista varten. Sen johtajaksi nimitettiin Uno
Cygnaeus. Hänet määrättiin myöskin kansakoulujen ylitarkastajaksi. Nyt
vihdoinkin Cygnaeus pääsi käytännössä toteuttamaan suuria aikeitaan ja
suunnitelmiaan, pääsi järjestämään ensimäisen seminaarimme.

Seminaarissa oli valmistettava hyviä opettajia, sillä »pääehto
ja varmin vakuus kasvatukseen on opettajan persoonallisuudessa.
Oivallisimmat lait, mukavimmat opetuskaavat ja opetustavat, parhaat
oppikirjat eivät vielä tee koulua hyväksi; ne ovat kyllä toivottavia,
jopa välttämättömiäkin apukeinoja, mutta henkeä, oikeaa voimaa ne eivät
voi kouluun synnyttää».

»Kun kunnollisen kansakoulunopettajan toiminta on niin vaikuttava
ja vaatimukset hänen suhteensa niin suuret, ei kansakoulunopettajan
valmistuslaitos saa olla läksynlukukoulu, jossa opettajat muutamina
tunteina päivästä kuulustelevat oppilaiden kotona oppimia läksyjä,
vaan sen tulee olla kasvatuslaitos, jossa oppilaat esimerkin ja tavan
voimalla harjoitetaan vakavaan, tosikristilliseen elämänkäsitykseen,
vireään ja uutteraan työhön, laitos, jossa tuleva kansakoulunopettaja
saa harjoitusta kaikissa maamiehelle tarpeellisissa askareissa ja
opettajatar, pitämällä nuorempia ja vanhempia lapsia äidillisessä
hoidossa, oppii luonnonmukaisella tavalla kasvattamaan ja johdattamaan
niitä!»

Siinä periaatteita, joiden mukaan Cygnaeus työnsä suunnitteli.
Seminaarin kurssi tuli olemaan nelivuotinen. Näin pitkä aika oli
tarpeen, jotta seminaarin valmistamat opettajat olisivat toimeensa
täysin pystyviä. Ohjelma oli laaja. Monen monien tietoaineiden lisäksi
tulivat käsityöt pakolliseksi aineeksi; missään muualla ei sellaista
ollut. Seminaarin yhteyteen perustettiin mallikansakoulu, jossa
seminaarin oppilaat saivat käytännöllistä harjoitusta opettajatoimeen.
Vaikka kustannukset näin suuresta laitoksesta tulivatkin olemaan
suuret, ei niitä saanut pelätä. Varoja täytyi saada opettajain
valmistamiseen, niitä täytyi saada kansakoululaitosta varten, sillä se
tulisi kyllä nostamaan kansan taloudellistakin hyvinvointia. Cygnaeus
sanoo asiasta:

»Vaikka kansamme köyhyys on useampain tekijäin aikaansaama, täytynee
kuitenkin myöntää, että pääsyynä siihen on tietämättömyys, puuttuva
toimeliaisuus, saamattomuus ja laiskuus, kelvoton ajan tuhlaus sekä
meidän maassamme vallitseva suunnaton epäsuhde toiselta puolen
ylellisen elämän ja nautinnonhimon sekä toiselta puolen työvireyden ja
tuotantovoimain välillä. Näitten köyhyyteemme yhteisesti vaikuttavain
tekijäin vähennykseksi on koululaitoksemme yleensä ja etenkin
opettajasivistykseen nähden uuteen järjestykseen saateltava sekä
varsinkin ajan- ja tarkoituksenmukaisia kansakouluja perustettava
ja tämän tarkoituksen hyväksi täytyy maamme ponnistaa viimeisetkin
voimansa. — — — Kaikki muut toimet yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi
ovat isommaksi tahi vähemmäksi osaksi syrjäkeinoja, jotka vaikuttavat
peräti veltosti, niin kauan kuin kansallisen varallisuuden oikea
elämänlähde, työvireys ja työkyky, siveellisen ja jumalisen
mielenlaadun ohessa jää kehittämättä.»

Seminaaria järjestäessään Cygnaeuksella oli apunaan eteviä opettajia
ja opettajattaria. Vähän ennen seminaarin perustamista oli hänen
ehdotuksestaan valtion varoilla lähetetty ulkomaille miehiä sekä naisia
tutustumaan ulkomaiden parhaisiin seminaareihin ja kansakouluihin
ja etenkin niiden opetustapoihin eri aineissa. Niin pääsi seminaari
kokeneiden opettajien johdolla heti hyvään vauhtiin. Cygnaeus oli koko
talon sieluna ja innolla teki jokainen opettaja uutta työtään.



Kansakoululaitos kasvaa.


Näin väliaikaisten asetusten varassa toimi seminaari 3 vuotta. Vasta
v. 1866 julaistiin korkeimmassa paikassa hyväksytty kansakouluasetus,
jossa Cygnaeuksen tärkeimmät periaatteet ja samalla joukko
tarkastuskomiteankin ehdotuksia oli huomioon otettu.

Neljän vuoden kuluttua seminaarin avaamisesta pääsivät laitoksesta
ensimäiset opettajat ja opettajattaret. Joitakuita kansakouluja oli
jo sitäkin ennen olemassa, mutta vasta sen jälkeen kun seminaarista
rupesi säännöllisesti tulemaan uusia opettajia, voitiin kansakouluja
ruveta suuremmassa määrässä perustamaan. Kunta toisensa jälkeen laittoi
itselleen koulun. Niitä ei siihen pakotettu, sillä ajateltiin, että
koulut tulisivat kansalle vastenmielisiksi, jos kunnat velvoitettaisiin
niitä perustamaan ja rakentamaan. Cygnaeus kyllä oli suunnitellut
jonkunlaista koulupakkoa. Hän olisi tahtonut, että jokainen, jolla vain
on tilaisuutta, velvoitettaisiin käymään kansakoulu, ennenkuin hänet
otettaisiin rippikouluun. Samoin, että sakoilla pakotettaisiin kaikki
koulun läheisyydessä asuvat vanhemmat panemaan lapsensa kouluun. Mutta
nämä hänen ehdotuksensa eivät saaneet hyväksymistä osakseen.

Koulujen lukumäärä kasvoi niin nopeasti ja opettajain tarve samalla,
että Cygnaeuksen eläessä perustettiin ja hän itse toimeensa vihki kolme
uutta seminaaria, nim. Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn ruotsalaiset
seminaarit, joista edellinen oli yksinomaan naisia, jälkimäinen miehiä
varten, ja Kymölän (Sortavalan) suomalaisen seminaarin kumpaakin
sukupuolta varten (v. 1880). Ilokseen Cygnaeus sai huomata, että
vastustus, joka oli ollut melkoisen suuri hänen suunnitelmiaan kohtaan,
vähitellen talttui. Kansakoulu sai yhä uusia ystäviä ja kannattajia.
Vanhoilla päivillään Cygnaeus sai nähdä kansakouluverkon ulottuvan yli
koko maan.

Kun kansakoulujen lukumäärä näin lisääntyi, vaati niiden tarkastaminen
yhä enemmän aikaa. Seminaarin johtajan virka täytyi Cygnaeuksen
jättää. Hän muutti v. 1870 Jyväskylästä Helsinkiin, astuen
kansakoulujen ylitarkastajana vasta perustetun kouluylihallituksen
jäseneksi. Hänen elämänsä loppu kului rauhallisesti virkatehtävissä
kouluylihallituksessa ja tarkastusmatkoilla. Tavattomalla hartaudella
ja uutteruudella hän edelleen yhä huolehti seminaarien ja kansakoulujen
edistymistä. Kuolema tapasi hänet virkeänä ja työteliäänä 1888
Helsingissä.



Suomen kansakoulun isä.


Täydellä syyllä on tämä nimi Uno Cygnaeukselle annettu. Vaikka
hänen aikanaan jo alettiin melko yleisesti puhua kansakoulun
tarpeellisuudesta, eivät monet käsittäneet kansakoulun tehtäviä
ja merkitystä laisinkaan niin syvästi kuin hän. Kun hän sitten
suunnitelmansa esitti, sai hän kokea niin paljon vastustusta, että
moni muu olisi sen edessä jo lannistunut. Vuosikymmeniä sai hän
tehdä sitkeätä työtä, sai taistella ajan ennakkoluuloja, vieläpä
vaikutusvaltaisimmissa asemissa olevia ihmisiä vastaan, ennen kuin hän
voitolle pääsi. Mutta hänen työnsä tulokset olivat niin suuret, sen
vaikutus koko kansan henkiseen elämään niin tuntuva, että vastustajat
muuttuivat vähitellen ystäviksi.

Meitä ihmetyttää se ennakkoluulottomuus ja laajanäköisyys, mikä ilmeni
Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmissa. Eihän vielä meidänkään päivinämme
ole toteutettu kaikki ne päämäärät, joita hän kansakoululle asetti, ei
vieläkään ole kansakoulumme niin täydellinen kaikissa suhteissa kuin
millaiseksi hän sen ajatteli ja suunnitteli.

Mutta kansakoululaitoksemme on joka tapauksessa terveen kehityksen
tiellä, jolle Cygnaeus sen johti. Kansakoulun oppiaineita ja työtapoja
yhä kehitetään elämän tarpeita vastaaviksi. Jos me näin saamme
kansakoulun aina pidetyksi ajan vaatimusten tasalla, silloin toteutuu
Cygnaeuksen toivo, mikä ilmenee seuraavissa hänen sanoissaan:

»Jos asia saataisiin toimeen ja meidän kansamme vihdoin viimeinkin
saisi tarkoituksenmukaisesti järjestetyn kansakoulun, niin toivon säde
taas pilkistäisi uhkaavien pilvien välistä; sillä minun mielipiteeni
on, että korkeampi sivistys _itse kansan_, ei vain muutamien sen
yksityisten jäsenten omaisuutena saattaa mahdollisesti pelastaa
kansamme vaarasta, että se tulisi niinkuin monet muut niellyksi,
ja säilyttää sille aseman kansakuntien joukossa. Joka, niinkuin
allekirjoittanut, on kaksi vuosikymmentä seisonut etuvartijain rivissä
ja avoimin silmin nähnyt uhkaavan vaaran, se ei enää saata suloisesti
nukkua kuvittelujen uneen, niinkuin ehkä monikin hyvä isänmaanystävä
rauhallisessa kodissaan nyt tekee. Mitä suurinta ponnistusta, työtä,
taistelua henkisellä alalla vaaditaan Suomen kansalta, jotta se saisi
nauttia olemassaolon onnea.»



ELIAS LÖNNROT.


Karjalan mailla tapaa vielä yhden ja toisen sellaisen, joka osaa
laulaa vanhoja runoja. Ennen on laulutaito ollut paljon yleisempi,
laulumaat laajemmat. Kasvava sivistys on kansan vanhoista runoistaan
vieroittanut. Katsoivatpa jotkut entisaikaan muka puhtaan kristinopin
nimessä velvollisuudekseen suorastaan vainota kansanrunoja niiden
pakanallisen hengen vuoksi. Mutta ennen näitä aikoja ja siellä, missä
kristinusko ei tunkeutunut kovin syvälle eikä pystynyt kokonaan
muuttamaan kansan elämänkäsitystä, runotaito oli tietojen mittana,
henkisen kehittyneisyyden merkkinä, arvon ja vallan tuojana.
Muistakaamme vain, millä ihastuksella ja kunnioituksella Kalevala
kertoo Väinämöisestä, suurimmasta tietäjästä, parhaasta laulajasta,
koko Kalevan kansan johtajasta.

Runojen, loitsujen, laulujen, sananlaskujen ja arvoitusten oppimisessa
ja käyttämisessä esi-isämme harjoittivat henkisiä kykyjään. Lapsesta
pitäen niitä opittiin. Äidit lauloivat lasta liekuttaessaan ja uneen
tuudittaessaan, siinä ensimäiset sävelet korvaan jäivät. Laululla
lyhensivät miehet aikansa pitkinä iltoina, lauluilla tehtiin
muistettaviksi kaikki juhlahetket. Sananlaskuilla ja arvoituksilla
oli nuorten leikeissä tärkeä sija. Ja milloin suurempiin yrityksiin
ryhdyttiin, silloin haltijoita luvuilla lepyteltiin, ei yksin uhreilla
suostuteltu. Loitsuilla ja manauksilla karkoitettiin taudit ja tehtiin
vaarattomiksi viholliset.

Esi-isäimme elämä ei ollut suinkaan yhtämittaista raatamista ja
vaivannäköä leipäpalan hankkimiseksi, tai rehkimistä syömingeissä ja
juomingeissa, ei, vaan he kaipasivat ja etsivät tyydykkeitä myöskin
henkiselle puolelleen, tunne-elämälleen. Siksi he niin rakastivat
laulua, siksi he niin mielellään kuuntelivat soittoa. Kun Väinämöinen
soitti hauen leukaluusta tekemäänsä kannelta, noudattivat kaikki hänen
kutsuansa:

    »Tulkohonpa kuulemahan,
    ku ei liene ennen kuullut
    iloa ikirunojen,
    kajahusta kanteloisen!»

Eivätkä tulleet ainoastaan ihmiset, kaikki haltijat, metsän eläimet,
linnut ja kalatkin kokoontuivat Väinämöisen ympärille. Hänen soittonsa
oli niin sydämiin menevää, ettei kukaan sitä kuunnellessaan voinut
kyyneliään pidättää:

    »Itki nuoret, itki vanhat,
    itki miehet naimattomat,
    itki nainehet urohot,
    itki pojat puol’ikäiset,
    sekä pojat, jotta neiet,
    jotta pienet piikasetki.»

Se oli soittoa, se.

Melkein vielä suurempaa ja mahtavampaa oli Väinämöisen laulu, kun hän
joutui kilpasille Joukahaisen kanssa:

    »Lauloi vanha Väinämöinen,
    järvet läikkyi, maa järisi,
    vuoret vaskiset vapisi,
    paaet vahvat paukahteli,
    kalliot kaheksi lenti,
    kivet rannoilla rakoili.»

Runoissa, lauluissa ja soitossa ilmaisivat suomalaiset mielialansa. Ja
vaikutteille he olivat herkät. Itse luonto, Suomen kaunis luonto antoi
heidän tunne-elämälleen paljon sisältöä, muotoa ja väriä. He ymmärsivät
aaltojen loiskeen, tuulen äänen, lintujen kielen. Varsinkin käen
kukunta saa tunteet liikkeelle:

    »Elköhön emo poloinen
    kauan kuunnelko käkeä;
    kun käki kukahtelevi,
    niin syän sykähtelevi,
    itku silmähän tulevi,
    ve’et poskille valuvi.»

Sivistyneet ihmiset oppivat vain vähitellen ymmärtämään tätä
kauneusmaailmaa, joka teki kansan elämän niin rikkaaksi, oppivat vain
vähitellen panemaan arvoa kansanrunouteen. Ja huomattava on se seikka,
että kirjallisuutemme merkkimiehet eri aikakausina ovat kukin tavallaan
myönteisesti suhtautuneet siihen. Johan Agricola jonkun verran tunsi,
jopa itsekin käytti kansanrunoutta, esim. sananlaskuja, Juslenius
siihen innostui ja Porthan sen johdosta kirjoitti tutkimuksia.
Kansanrunouden harrastus leveni ja yhä uusia ihmisiä innostui sitä
keräämään, m.m. Sakari Topeliuksen isä. Tämä innostus tarttui Elias
Lönnrotiinkin. Hän on, kuten tiedämme, saavuttanut kansanrunouden
kerääjänä ja julkaisijana, ennen kaikkea Kalevalan kokoonpanijana
kuolemattoman nimen, on tehnyt itsensä kaikkien rakastamaksi ja
kunnioittamaksi. Siksi hänen elämäänsä ja työhönsä tutustukaamme.



Paikkarin torppa


Oletteko käyneet Paikkarin torpassa Sammatissa, Uudellamaalla? Se on
Lönnrotin syntymäpaikka. Jos milloin pääsette matkustamaan, käykää
siellä. Maksaa vaivan nähdä Lohjan ja Karjalohjan järvimaisemat sekä
Sammatin metsäiset seudut. Ja varmasti tulevat vaivanne palkituiksi,
kun näette ne tanhuat, joilla Lönnrot on pienenä poikana leikkinyt,
puut, joiden oksilla hän on istunut ja lukenut — hänen kerrotaan
usein kiivenneen puuhun lukemaan saadakseen olla rauhassa —, rannan,
jossa hän on uinut, mäet, joita hän on suksillaan laskenut, kankaat,
joita hän on sadat kerrat kävellyt ja hiihtänyt, tuvan, jossa hän on
ensimäiset päivänsä viettänyt.

Tässä torpassa syntyi Lönnrot 1802. Hänen isänsä oli räätäli, ja perhe
oli suurilukuinen ja köyhä. Ei siellä lapsia hemmoteltu. Pieni Eliaskin
sai käydä kerjuulla joskus, kun leipä loppui kotoa. Kerjääminen ei
liene kenestäkään mieluista. Eliaasta se oli erittäin vaikeaa, kun hän
oli kovin ujo luonteeltaan.

Muistamme edellisestä, ettei siihen aikaan vielä ollut kansakouluja.
Lukemaan opetettiin lapset kotona. Eliasta ei tarvinnut opettaa
laisinkaan. Kun hän kuuli ja katseli vanhemman veljensä lukuja,
oppi hän samalla sen taidon jo 5 vuoden ikäisenä. Ja lukeminen tuli
sen jälkeen hänen mielityökseen. Kasvettuaan vähän hänen tuli oppia
käyttämään neulaa ja auttamaan isää. Mutta joutoaikoinaan hän usein
luki. Tietysti hän myöskin leikki, ui, laski mäkiä ja hiihti, kuten
muutkin pojat. Urheilua hän rakasti niin, että hän vielä vanhoilla
päivillään oli hyvä hiihtäjä ja uimari.



Elias pääsee koulutielle.


Eliaan lukuhalu kasvoi yhä. Hänen rupesi tekemään mielensä päästä
kouluun. Mutta mitenkä köyhä poika sinne pääsisi? Isä ei tahtonut
kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hyvä räätäli piti pojasta tuleman.
Ja sen taidon hän kyllä oppikin, mutta kun hänen mielensä teki
toisaanne, ei työ tahtonut oikein luistaa. Vanhin veli rupesi silloin
puhumaan hänen puolestaan arvellen, että pojan pitäisi antaa lukea, kun
sen työnteosta ei kuitenkaan jälkeä näy. Niin tuli Elias kouluun.

Jos meidän päivinämme joku kerran pääsee kouluun, vanhemmat tai
holhoojat pitävät hänestä huolen ainakin alkuvuosina. Lönnrotin aikoina
saivat useimmat köyhät koulupojat tulla toimeen melkein omin neuvoin
alusta pitäen. Niinpä hänkin. Se oli vaatimatonta elämää, jollaista
nykyisin aniharvoin edes yksinkertaisin työmies tyytyisi viettämään,
varsinkaan kaupunkipaikoissa. Täysihoidosta ei ollut puhettakaan, vaan
hän eli omissa ruuissaan. Koulukaupunkiin tullessaan hän toi evästä
mukanaan, pääasiallisesti leipää ja vähän palvattua lihaa; kotoaan hän
sai silloin tällöin lisää. Hyvillä päivillä siinä ei suinkaan eletty.
Joskus sai poika kokonaan paastota, kun leipäkin loppui. Kirjoja
hänellä ei ollut varaa ostaa. Tovereiltaan hänen oli lainattava ja
luettava, Silläaikaa kun he söivät. Mutta terävän muistinsa avulla hän
silti edistyi hyvin.

Monta kertaa täytyi Eliaksen keskeyttää koulunsa. Loppuivat
varat, loppuivat eväät. Silloin oli mentävä kotiin ja istuttava
neulomaan. Eräskin tällainen keskeytys oli kaksi vuotta pitkä. Ja
ennenkuin uudelleen pääsi kouluun, oli hankittava varoja. Hän kulki
naapuripitäjissä laulaen ihmisille kuten teinit ennen. Vaikeaa oli näin
toisten ihmisten apuun turvautua, mutta ei ollut mitään muuta keinoa.
Isältään oppimiaan virsiä hän lauloi ja talosta toiseen kulki. Muuan
matka antoi 6 tynnyriä viljaa. Sellaisilla eväillä kelpasi taas lähteä
kouluun.

Koulunkäynnin ollessa näin vaikeaa otti hän mielellään vastaan tarjotun
oppilaan paikan Hämeenlinnan apteekissa. Hän pääsi siellä joidenkuiden
varakkaiden henkilöiden suosioon ja sai heidän avustuksellaan jatkaa
lukujaan. Niihin hän käytti kaikki joutoaikansa. Hän oli yhtä ahkera
lukija kuin ennen isän apulaisenakin ollessaan. Täten hän edistyi
niin hyvin, että vaivatta suoritti ylioppilastutkinnon. Yliopiston
nimikirjaan hän kirjoitti nimensä lokakuussa 1822 — muutamia päiviä
sitä ennen olivat tulleet ylioppilaiksi myöskin Juhana Vilhelm Snellman
ja Johan Ludvig Runeberg, nuo miehet, joiden nimet näkee niin usein
mainittavan Lönnrotin nimen rinnalla.



Ylioppilaana.


Nyt oli jo pitkälle päästy. Ken on ollut Helsingissä katsomassa,
kun nuoria miehiä ja naisia tulee yliopistolta valkolakit ensi
kerran päässä, se on nähnyt pilviä tavottelevan ilon leviävän tuosta
joukosta, täyttävän kaikkien ystävien ja tuttujen mielet, tempaavan
mukaansa oudotkin ihmiset. Sillä tavalla riemuitsevat ne, jotka ovat
lukeneet hyvinkin suotuisissa oloissa, useimmat ainakin vapaina
leipähuolista kaiken kouluaikansa. Lönnrotin ilon täytyi olla monin
verroin suuremman, sillä olivathan nyt täyttyneet toiveet, joita hän
kerjuupussi olalla kulkiessaan, lukujen tavantakaa keskeytyessä, ei
liene rohjennut aina unissakaan toteutuviksi uskoa.

Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Edelleen hän oli köyhä
ja opiskelu yliopistossa oli kallista. Kotiopettajana hän ansaitsi
elatuksensa, kuten monet muut ylioppilaat niinä aikoina. Hänen
toimintansa kotiopettajana tuli hänelle erittäin hyödylliseksi.
Hän sattui pääsemään hienosti sivistyneeseen professori Törngrenin
perheeseen. Siellä hän tutustui aikansa etevimpiin miehiin, joilla oli
yleviä isänmaallisia harrastuksia. Törngrenin perheessä seurustelevat
miehet saivat vedetyksi Lönnrotinkin harrastustensa piiriin. Näistä
miehistä oli huomatuimpia apulaisprofessori Reinhold von Becker. Hän
opasti Lönnrotia tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta käsitteleviä
kirjoituksia. Sellaisiin aineisiin oli Lönnrot jo Hämeenlinnassa
ollessaan tutustunut Beckerin toimittamain »Turun Viikkosanomain»
kautta. Nyt hän tutki siihen asti koottuja ja tunnettuja kansanrunoja
ja viehättyi niihin niin, että hän niiden mukaan kirjoitti
kandidaattitutkintoon tarvittavan väitöskirjan Väinämöisestä. Miksi
Lönnrot ei valinnut kansanrunoutta ja sitä lähellä olevia aineita
edelleen yliopistollisten lukujensa aiheeksi, on tuntematonta.
Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän rupesi lukemaan lääketiedettä,
vaikka tällöinkin uhrasi loma-aikansa kansanrunojen kokoamiseen ja
järjestelemiseen. Opintonsa hän lopetti kymmenen vuotta ylioppilaaksi
tulonsa jälkeen saaden silloin lääketieteen ja kirurgian tohtorin
arvon, käsitellen tohtorinväitöskirjassaankin kansanrunoudesta saatuja
aiheita — sen nimi oli Suomalaisten loihtulääkinnästä.



Lääkärinä.


Aluksi oli Lönnrot lääkärinä Oulussa, mutta muutti sieltä pian
Kajaaniin. Vaikka hän nyt toimikin lääkärinä, oli hänen mielensä
sittenkin kiinni kansanrunoissa. Kajaani oli lähellä parhaita
laulumaita, siksi hän sinne mielellään meni.

Lääkärinä Lönnrot oli pidetty. Hän esiintyi aina vaatimattomana,
puvultaan kansanmiehen tapaisena, kaikille ystävällisenä ja
kohteliaana. Luottamuksella kansa sen vuoksi hänen puoleensa
kääntyi. Monissa muissa paikoissa lääkäreiden kalleus oli pakottanut
kansanihmiset taudeissaan koettamaan saunaa, tervaa, viinaa, taikoja,
ja kaiken maailman puoskareita, ennenkuin lääkäriin mennään.
Lönnrotilla eli Lentruutilla, kuten kansa häntä Kajaanissa nimitti,
oli niin halpa taksa, ettei se ketään pelottanut. 5 tai 10 kopekkaa
varakkaammilta ihmisiltä ja köyhille neuvot ilmaiseksi. Hän oli näet
piirilääkäri ja sai palkkaa valtiolta, joten katsoi voivansa tyytyä
näin halpaan »taksaan» potilailta.



Suomenkielen professorina.


Ajatelkaa, lääkäristä tulee suomenkielen professori! Jos mies on
ollut seppänä 50:n ikäiseksi ja sitten meille kerrottaisiin hänestä
tulleen etevän räätälin, pitäisimme sitä mahdottomana. Vanhan lääkärin
muuttuminen kielitieteen professoriksi tuntuu ensi kuulemalta vieläkin
mahdottomammalta. Ja kuitenkin nimitettiin lääketieteen ja kirurgian
tohtori Lönnrot v. 1853 suomenkielen professoriksi yliopistoon.

Nimitys saa selityksensä, kun muistamme, että Lönnrot jo ennen
lääketieteellisiin opintoihin ryhtymistä oli tutustunut ja innostunut
kansanrunoihin ja suomenkieleen, siihen kieleen, jolla näitä runoja
laulettiin. Lääkärinä ollessaan hän teki lukuisia runonkeräysmatkoja,
jopa varsinaisia kielitieteellisiä tutkimusretkiä suomenkielen ja
sen läheisimpien sukulaisten alueella. Suomenkielen ja sen eri
murteet hän tunsi perinpohjin, hän oli perehtynyt matkoillaan viron,
vatjan, vepsän, lapin kieliin — kaikki tämä vaikutti sen että hän
vihdoin, monen empimisen jälkeen, haki ja nimitettiin suomenkielen
professoriksi. Sitä oli yleisesti toivottu ja ylioppilaat ottivat hänet
riemulla vastaan.

Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty
yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä _Matias Aleksanteri Castrén_ oli
ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme.
Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten
tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen,
viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien,
samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut
valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka
oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen
tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin
virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna,
tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana.
Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi
osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan
päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia
itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme
kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten
ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja
aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen:
meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa
etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin
uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»

Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle
vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut
Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten,
että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja
sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi
huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.

Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan
kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t



Vanhoilla päivillään


eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän
ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä,
suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut
enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti
merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin.
»Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu
muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi
työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla
juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.

Nyt tarkastelkaamme hiukan hänen töitään.



Kalevalan synty.


Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin
kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön
häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari
Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä
myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen
kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita
kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet
olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.

Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella,
Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan
surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja.
Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi
yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.

Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan
parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla
herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy
selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa,
keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa —
sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti
pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin
näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin
hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli
koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä
silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille
ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein
yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään
vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen
pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana
kulkea.

Tämä Lönnrotin ensimäinen varsinainen runonkeräysmatka kävi eteläisen
Hämeen ja Savon kautta Karjalaan Laatokan rannoille asti, sieltä
pohjoiseen Nurmekseen, Kuopioon ja sieltä vihdoin Laukkoon. Runoja
kertyi kokolailla. Kesälahdella hän tapasi erinomaisen laulajan Juhana
Kainulaisen, jonka runoja sai kirjoittaa kolmatta päivää. Muistamme,
millä keinoin Porthan sai laulajat purkamaan salaisuutensa. Lönnrot
sai tietoniekat esittämään runonsa siten, että hän itse luki heille
ennen saamiansa runoja. Se aukasi ujonkin suun, ja niin kertyi runoja,
lauluja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja, häävirsiä, sanoja.

Mihin tarkoitukseen Lönnrot näitä runoja sitten kokosi? Niitähän useat
pitivät joutavina loruina, toiset, kuten jo on mainittu, katsoivat
niitä kansassa säilyneiksi pakanuuden jätteiksi, joita käyttämästä ja
muistamasta kansaa oli ankarasti varotettava. Ei niiden kauneuttakaan
käsitetty.

Lönnrot piti niitä tärkeinä ennenkaikkea sen vuoksi, että niistä
näki Suomen kansan esi-isien elon ja olon: Niissä kuvastui kansan
uskonnollinen käsitys, sen tunne-elämä, sen pyrkimykset ja aatteet,
niissä kerrottiin myös sen jokapäiväisistä töistä ja toimista. Suurten
tietäjäin ja sankarien ylistetyt ominaisuudet olivat ihanteita, joita
suomalaiset itselleen asettivat. Runoja oli koottava, painettava
ja levitettävä kansan luettavaksi, jotta se näkisi niissä oman
muinaisuutensa, oppisi niissä tuntemaan omaa itseään ja antamaan noille
vanhoille runoillensa arvoa. Kenties pystyisivät nämä runot herättämään
jonkunlaista kansallista innostusta. Sivistyneet, jotka harrastivat
suomenkielen asiaa, oppisivat niistä puhdasta, oikeaa ja kaunista
kieltä. Kaikki tämä voisi sitten olla pohjana uudelle kansalliselle
sivistykselle. Näin ajatteli Lönnrot.

Saamiaan runoja hän ei tahtonut painattaa aivan semmoisina, kuin oli
kansan suusta kuullut. Niistä olivat ainoastaan harvat yhdenjaksoisia,
pitempiä runoja. Useimmat olivat lyhyitä sirpaleita, jotka eivät
olleet missään yhteydessä toistensa kanssa. Toisinaan taas samasta
aiheesta oli useampia, vain hiukan toisistaan poikkeavia runoja, n.s.
toisintoja, joita kaikkia ei kannattanut painattaa, kun jonkunlaisen
kuvan asiasta voi saada yhdestäkin. Kuvatakseen esitettävän asian
perinpohjin hän yhdisti useampia toisintoja, otti kustakin sopivimmat
säkeet ja laittoi niistä yhden pitemmän runon. Uusia säkeitä hän ei
tehnyt eikä niiden sisältöä millään tavalla muuttanut, hiukan vain
korjaili niiden oikeinkirjoitusta yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi,
koska eri paikoissa samat sanat lausuttiin eri tavalla. Näin
muokkaamansa runot hän julkaisi vihkoina nimeltä »_Kantele_ taikka
Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja». Omalla
kustannuksellaan hänen oli vihot julkisuuteen toimitettava. Neljä
vihkoa ilmestyi sillä tavalla. Mutta kun ne tuottivat tappiota, oli
työ siihen keskeytettävä. Niin vähäinen oli yleisön harrastus asiaan.
Silloin tulivat avuksi hänen ystävänsä, jotka yhdessä hänen kanssaan
perustivat (1831) _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_, joka aikoi vasta
kustantaa hänen kansanrunokokoelmansa.

Lönnrot voi näin ollen työtä jatkaa. Ennenkuin oli saanut
lääkärilukunsa loppuun, hän teki vielä matkan, nyt, kuten
edelliselläkin kerralla, päämääränä Vienan Karjala. Mutta sinne hän
ei päässyt vieläkään. Kuusamosta hänet kutsuttiin koleralääkäriksi
Helsinkiin, sillä tämä rutto oli alkanut maassa raivota. Seuraavalla
kerralla vasta hän pääsi rajan taa, mutta ei tällöinkään osunut
parhaille laulumaille. Pian hän sitten, tultuaan nimitetyksi
piirilääkäriksi Kajaaniin, asettui vakinaisesti runoalueiden
läheisyyteen. Itsessään ei Kajaani ollut mikään hauska paikka. Mutta
runosaaliille oli paikka hyvä. Virkamatkoillaan hän tapasi aina
jonkun runopätkän, laulun, arvoituksen ja Kajaanin markkinoille tuli
väkeä hyvinkin kaukaa, joukossa runolaulajiakin. Heitä hän laulatti,
heiltä hän kyseli selityksiä outoihin sanoihin, joita hän keräämissään
runoissa tapasi. Ja heiltä hän kuuli kaukaisilla seuduilla asuvista
runolaulajista, joita hän sitten matkoille päästyään saattoi etsiä ja
laulattaa.

Runoja oli Lönnrotille kertynyt melkoisesti. Ne hän aikoi julaista
samantapaisissa vihoissa kuin »Kantele» ennen. Sitä varten hän rupesi
järjestelemään runoja. Tällöin hän huomasi, että monissa runoissa
puhuttiin samoista taruhenkilöistä, milloin Väinämöisestä, milloin
Ilmarisesta, milloin Lemminkäisestä. Niistähän voi jokaisesta saada
enemmän tai vähemmän täydellisen esityksen. Ensi työkseen hän rupesi
sovittamaan yhteen Lemminkäisestä kertovia runoja. Kun työ oli
tehty, oli saatu koko kaunis tulos: 825 säettä pitkä runoelma. Tästä
innostuneena hän aikoi heti sovitella yhteen Väinämöistä ja Ilmarista
käsittelevät toisinnot. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä,
hän pääsi käymään parhaille runomaille Vienan lääniin. Vuokkiniemen
Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi erittäin hyvää runolaulajaa: Ontrei
Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Nämä lauloivat hänelle niin pitkiä
ja täydellisiä runoja, että hän katui, ettei jo ennen ollut näille
maille mennyt. Paitsi sitä, että Kieleväinen lauloi runoja, hän kertoi
suorasanaisesti yhtä ja toista Väinämöisestä. Näin Lönnrot sai entistä
elävämmän käsityksen siitä, minkälaiseksi Väinämöinen oli kuviteltava.
Tätä sankaria koskevia runoja hän sai niin paljon, että järjestettyään
ja soviteltuaan ne niistä syntyi 1721 säettä pitkä runo.

Eri sankarien kuvauksia näin kootessaan hän tuli huomaamaan, etteivät
ne ole toisistaan jyrkästi erotettuja, vaan esim. Väinämöistä
käsittelevissä runoissa puhutaan Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.n.e.
Kun jossain runossa kerrottiin jokin Lemminkäisen teko, mainittiin
toisessa runossa Väinämöinen, Ilmarinen tai joku muu sankari saman
teon suorittajaksi. Kaikki runot kuuluivat siis tavallaan yhteen,
olivat osia samasta kokonaisuudesta, vaikka eri runolaulajat, jotka
tätä kokonaisuutta eivät täysin tunteneet, koska kenenkään muistin
varassa ei voinut niin paljon runoja pysyä, taisivatkin ainoastaan
vähäisiä osia siitä ja itse lisäillen siihen, mitä eivät muistaneet,
sotkivatkin asioita sekaisin. Lönnrot käsitti nyt tehtäväkseen sovittaa
hajanaiset, näennäisesti hyvinkin erilaiset ja ristiriitaisia ajatuksia
sisältävät runot niin yhteen, että niistä jälleen syntyisi kokonaisuus.
Kauan jo oli tämä ajatus hänen mielessään kytenyt hämäränä. Viimeisen
keräysmatkan runsas saalis ja Vaassila Kieleväisen kertomukset olivat
tätä ajatusta paljon kirkastaneet ja täynnä intoa hän nyt ryhtyi sitä
toteuttamaan. Syntyisi kenties samallainen suomalaisen kansallishengen
luoma kuin oli kreikkalaisilla ja joillakuilla muilla kansoilla. Niin
järjesti hän kaikki sankareita käsittelevät runot yhteen ja niistä
muodostui ensimäinen Kalevala-laitos »_Runokokous Väinämöisestä_»,
joka sisälsi kokonaista 16 runoa. Sitä ei painettu. Hän lähetti kyllä
sen Kirjallisuuden Seuralle, mutta pyysi samalla, että painattaminen
lykättäisiin siksi, kunnes hän vielä kävisi Vuokkiniemessä kuulemassa
sellaisten runolaulajain tietoja, joita hän edellisellä matkallaan ei
ollut tavannut.

Uudella matkallaan hän sai kuulla Arhippa Perttusta, suurinta
runolaulajaa. Lönnrotin kertomuksen mukaan tämä »ukko oli silloin
80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa.
Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen
kirjoittamisella. — — — Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut
ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi
hänen kanssaan melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan.»

Niin kertyi taas paljon runoja. Ne oli sovitettava entisten joukkoon
»Runokokoukseen». Vähäinen ei ollutkaan työ, sillä uusista runoista
teos paisui toisen verran laajemmaksi. Lähes vuoden kuluttua,
_helmi k. 28 p. 1835_, valmistui käsikirjoitus, jonka nimeksi nyt
pantiin »_Kalevala_ taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan
muinaisista ajoista». Se sisältää 32 runoa. Entinen nimi, »Runokokous
Väinämöisestä» oli hyljättävä, koska runojen sisältönä ja aiheena
ei suinkaan ollut yksinomaan Väinämöinen. Näin syntyi meidän »Vanha
Kalevalamme» ja sen muistoksi vietetään nytkin helmikuun 28 päivää
Kalevalan päivänä koko maassa.

Nykyinen käytännössä oleva »Uusi Kalevala» ilmestyi 1849. Kun »Vanha
Kalevala» oli valmistunut, ei Lönnrot siihen työtänsä jättänyt, vaikka
hänen siihen asti tekemänsä työ jo oli tehnyt hänestä »suuren». Hän
teki vielä useita pitkiä matkoja keräten lisää runoja, arvoituksia,
sananlaskuja, loitsuja ja sanoja. Saipa hän nuorempia miehiä auttamaan
itseään. Eräs heistä, joka oli hänellä apuna sanakirjan teossa, osui
uusille rikkaille runoalueille. Ilomantsista hän tapasi erittäin
taitavan runolaulajan Simana Sissosen, jolta hän sai useita kymmeniä
uusia runoja. Inkerinmaalta hän sai myöskin paljon ennen tuntemattomia,
varsin arvokkaita runojaksoja. Täten Lönnrotille kertyi niin paljon
uusia runoja, että kävi mahdolliseksi muodostaa Kalevalasta entistä
paljoa suurempi laitos. Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan hän menetteli
vielä vapaammin kuin edellistä laitosta toimittaessaan. Virheelliset
säkeet hän korjasi, kertovaisten runojen väliin hän pisti entistä
useampia loitsuja, laulurunoja ja sananlaskuja, tehden näin Kalevalan
entistä väririkkäämmäksi ja kauniimmaksi. Kalevala tuli siten eriämään
siitä muodosta, joka runoilla oli kansan niitä laulaessa. Mutta
sittenkin Kalevala on kokonaan kansanhengen tuotetta. Lönnrot ei ole
pannut siihen omaansa muuta kuin sinne tänne jonkun yhdistävän säkeen,
sellaisen kuin »Sanoi vanha Väinämöinen», »Siitä tuon sanoiksi virkki»,
saadakseen kertomuksen yhtenäisesti juoksemaan. Hän on vain järjestänyt
eri tahoilta kuulemiaan runoja samalla tavalla kuin tekivät kaikki
runolaulajat. Sellaisena runolaulajana hän itseään pitikin. Erotus
muiden runolaulajain ja hänen välillään oli vain se, että hän taisi
paljon enemmän runoja kuin muut, hänen kun ei tarvinnut turvautua yksin
muistiinsa, vaan hän kirjoitti paperille kaikki kuulemansa runot.

Jos runot olisi kaikkine toisintoineen julaistu alkuperäisinä, olisi
kirjalla ollut suurempi tieteellinen arvo, mutta viehätys, minkä nyt
sitä lukiessamme saamme, olisi siltä suureksi osaksi puuttunut. Hän
tahtoi kirjasta ennenkaikkea semmoisen, että kaikki sitä mielellään
lukisivat. Silloin vain sillä olisi arvoa kansankirjana. Kaikkien
toisintojen julkaisemista ei siihen aikaan voitu ajatellakaan. Ilmankin
»Uusi Kalevala» tuli sisältämään 50 runoa, niissä 22,795 säettä. Ajan
kirjalliseen harrastukseen nähden se oli suuri yritys. Vasta meidän
päivinämme suunnitellaan kaikkien tähän asti koottujen toisintojen
painattamista ja kertyy niitä noin 1 miljoona säettä — se on tutkijoita
varten, tavallinen ihminen ei sellaisella teoksella tee mitään, eikä
moni sitä voisi hankkiakaan, sillä sen hinta on 400 mk.

Näin valmistui Kalevala. Se on merkkitapaus Suomen kansan historiassa.
Jos jokin suuri runoilija olisi luonut sellaisen mahtavan teoksen,
jossa kuvataan kansan elämää niin sattuvasti, olisi se ihmettelyä
herättävä tapahtuma. Paljoa ihmeellisempi on Kalevalan syntyminen. Tätä
pitkän pitkää, monta sataa kirjan sivua käsittävää kertomarunoa ei ole
kirjoittanut mikään runoilija, vaan sen luomisessa on ollut osallisena
koko Suomen kansa. Itse kansa on sen runoillut. Kalevalan runot on
koottu etupäässä Venäjän Karjalasta ja Itä-Suomesta. Mutta aikaisemmin
on runoja osattu muuallakin. Polvesta polveen kulki runotaito, paikasta
toiseen leveni. Yksityiskohdat runoissa ovat aina vähän kerrallaan
muuttuneet, mutta perusaiheet ovat jotenkin samoina säilyneet. Näin
ovat aikojen kuluessa runoihin antaneet aiheita kaikki heimot, koko
kansa on niihin henkensä pannut.

Siksi Kalevalassa ilmenee koko suomalaisen kansanhengen omituisuus.
Siinä kuvastuu suomalaisten sisällinen maailma, heidän uskontonsa ja
elämänsä. Siinä esitetään selvästi ja kauniin värein kaikki se, mikä
suomalaista ympäröi jokapäiväisissä oloissa tai juhlahetkinä: Suomen
kaunis luonto, hänen asumuksensa ja muut rakennuksensa, kotielämänsä,
kulkuneuvonsa, taloustarpeensa, pukunsa, tapansa, työkalunsa, aseensa.
Sanalla sanoen, koko kansan elämä ja tavat kuvataan siinä ilmielävinä.
Ne perusominaisuudet, joita oli Kalevalan henkilöillä, ovat vieläkin
vallitsevina suomalaisessa kansanluonteessa, niin että sieltä opimme
tuntemaan itseämmekin alkuperäisyydessämme.

Sellaisia kertomarunoja kuin Kalevala ei ole monella kansalla. Kun
Kalevalaa käännettiin muille kielille ja oppineet siihen tutustuivat,
herätti se ihastusta kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Sellaista
oli halveksittuna, korvessa köyhänä elävä Suomen kansa kätköissään
luonut. Nähtiin kuinka ylevissä ajatuksissa tämä kansa oli askarrellut,
millaista kauneutta se kaikkialla näki.

Käännösten kautta tutustui Kalevalaan myöskin maamme sivistynyt
ruotsinkielinen väki. Kalevala lähensi sitä varmasti paljon
suomalaiseen kansaan ja avasi monen silmät näkemään maan suomalaisessa
väestössä muutakin kuin halveksittavaa ja tietämätöntä joukkoa.
Kalevalan kauneus herätti monessa heistä rakkauden siihen kansaan, joka
oli Kalevalan luonut. Siten Kalevala teki samaa suomalaiskansallista
herätystyötä, jota Snellman voimakkailla kirjoituksillaan saarnasi ja
jota Runeberg teoksillaan edisti.

Kalevalan ilmestyminen kohotti suuresti suomalaisten arvoa ja nosti
jokaisen suomalaisuuden ystävän päätä. Kalevala osotti, että Suomen
kansalla oli paljon hengenaarteita. Tuomalla ne päivän valoon,
kehittämällä henkisiä kykyjään yhä edelleen, se voi Kalevalan lisäksi
tuoda vielä paljon muuta maailman yhteiseen sivistysaartehistoon, tuoda
sinne sellaista, mitä muilla kansoilla ei ollut. Se, että suomalaisilla
oli Kalevalassaan tarjottavana lisiä maailman sivistykseen, nosti
paljon heidän itsetuntoaan ja arvoaan. Tämän kansan ei tarvinnut aina
ja yksinomaan lainata toisten sivistystä, sitä jäljitellä ja sillä
elää, sekin voi jotain antaa, sekin voi luoda jotain omintakeista ja
itsenäistä.

Nyt me tiedämme kuinka hedelmällisesti Kalevala on vaikuttanut koko
sivistyselämäämme. Puhumatta laisinkaan sen merkityksestä kansalliselle
heräämiselle ja sitä tietä ilmenevästä välillisestä vaikutuksesta,
tarvitsee vain mainita, kuinka äärettömän paljon kirjakielemme,
sivistyksemme tulkki, on rikastunut Kalevalasta, joka toi kirjakielen
käytettäväksi rikkaan varaston uusia sanoja, lausetapoja ja sanakuvia.
Tässä suhteessa se on edelleen ehtymättömänä lähteenä. Monia
suomalaisia taiteilijoita on Kalevala innostanut luovaan työhön. Niinpä
sen henkilöitä ja tapahtumia ovat kuvanneet suurimmat taiteilijamme,
kirjailijat, maalarit, kuvanveistäjät, säveltäjät.

Kalevala on ollut ja on yhä edelleen suomalaisen kansallistunnon ylpeys
ja lujin kulmakivi suomalaisen sivistyksen rakennustyössä. Ja Kalevala
on kantanut Suomen nimeä kauimmas ulkomaille.



Muita kansan suusta koottuja teoksia.


Runonkeräysmatkoilla liikkuessaan Lönnrot sai paljon muitakin runoja
kuin kertovaisia, jotka hän oli sovittanut Kalevalaan. Varsinkin
_laulurunoja_ kertyi runsaasti. Näitä viimeksi mainittuja kootakseen
Lönnrot teki pari erikoista matkaakin. Tulokset hän sitten järjesti
kokoelmaksi nimeltä »_Kanteletar_, elikkä Suomen Kansan Vanhoja lauluja
ja virsiä». Nämä laulut kuvastavat herkimmällä tavalla suomalaisten
tunne-elämän liikehtimistä ja väreilemistä. Milloin ne kertovat
laulajainsa ilomielestä, milloin sydänsurusta, milloin suurista tai
vähäisistä huolista; äiti niitä laulellen pienokaisensa uneen tuudittaa
tai rakastunut nuorukainen niillä ikäväänsä viihdyttää. Mikä niiden
sisältönä kulloinkin lienee, aina ne soivat yhtä vienosti, aina
tulkiten kansan sielun parhaita, kauneimpia ominaisuuksia. Laulakaamme:

    »Ikävät on illat pitkät,
    apiat on aamuseni,
    ikävät on yötkin mulla,
    ajat kaikki katkerimmat»,

ja tuntuu siltä kuin ikävä omaan sieluumme pyrkisi, kaiho mielemme
täyttäisi. Laulujen tunnelma on niin välitön, että tullessamme
kosketuksiin sen kanssa joudumme sen valtaan.

Kanteletarta järjestäessään Lönnrotin ei tarvinnut useampia lauluja
yhteen sovittaa saadakseen niistä täydellisempiä. Tällaisesta
yhdistelemisestä eivät laulut olisi parantuneet hiukkaakaan.
Päinvastoin ne olisivat menettäneet luonnollisen välittömyytensä ja
viehätyksensä. Lönnrot itse sanoikin, että »ei yksikään kukka ole
arempi vierasta koskemista suhteen kuin kansanlaulut». Millaisina kansa
ne lauloi, sellaisina ne oli julaistava.

Kansan suusta kuuli Lönnrot vielä lukemattoman määrän sananlaskuja.
Ne hän julkaisi yhdessä paksuna kirjana _Suomen Kansan Sananlaskuja_.
Tämä kokoelma sisältää yli 7 tuhatta sananlaskua. _Suomen Kansan
arvoituksia_ hän kokosi ja julkaisi enemmän kuin puolitoista tuhatta.
Vielä julkaisi hän _Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja_, joista
myöskin tuli paksu kirja.



Sanomalehtimies.


Ihmeelliseltä tuntuu, mihin kaikkeen Lönnrot ehti. Hän hoiti
lääkärinvirkaansa, saaden tosin ajoittain virkavapautta, teki pitkän
pitkiä runonkeräysmatkoja, vuosikausien uutteruutta vaativina töinä
järjesti ja julkaisi keräyksensä ja sen ohessa toimitti sanomalehtiä.
Hänen ensimäinen lehtiyrityksensä oli _Mehiläinen_. Vaikka se
ilmestyi ainoastaan kerran kuussa, antoi se kyllin puuhaa, kun lehti
painettiin Oulussa ja hän itse asui Kajaanissa ja posti näiden
kaupunkien välillä kulki siihen aikaan kerran viikossa. Lehdessä
Lönnrot tarjosi helppotajuista ja herättävää lukemista kansalle.
Mutta tilaajia oli lehdellä vähän. Tilausmaksuista kertyi suunnilleen
puolet lehden painatus- ja lähetyskustannuksista. Selvää rahallista
tappiota se tuotti noin 350 ruplaa vuodessa ja toimitustyö jäi kokonaan
palkitsematta. Näin vaikeista oloista huolimatta Lönnrot jatkoi lehden
toimittamista, kunnes rettelöt viranomaisten ja lehden painajan välillä
pakottivat lopettamaan työn. Jonkun ajan kuluttua Lönnrot ryhtyi
uudestaan julkaisemaan sitä painattaen lehden Helsingissä, mutta
tilaajain vähälukuisuuden vuoksi lakkasi se tälläkin kertaa pian.

Oltuaan tehokkaasti avustamassa kansallista sivistystä palvelevaa
aikakauskirjaa _Suomi_, hän perusti Snellmanin kanssa Kuopioon
_Kirjallisuuslehden_ (Litteraturblad), kun Snellmanin siihen asti
toimittama lehti »Saima» oli lakkautettu. Ystävälleen tahtoi L. olla
avuksi.

Kun 1850 oli annettu kielto käyttää suomenkieltä muissa kuin
uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä tarkoittavissa
kirjoituksissa, lamautti se suomalaisen sivistyksen ystävät kokonaan.
Lönnrot yksin uskalsi rohkeasti työhön käydä. Taloudellista hyötyä
voi kansalle tuottaa monellaisia asioita koskevilla neuvoilla. Niinpä
hän ryhtyi julkaisemaan Oulun Viikko-Sanomia. Ja vaikka sensuuri
oli tavattoman ankara, mielivaltainen ja pikkumainen, ei hän siitä
valitellut. Päinvastoin: »kaukana meistä olkoon näitten sanomain
suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä ei muka olisi
taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla
tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan
kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen,
semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain
paranemiseksi.» Ei etsinyt se mies itselleen puolustusta toisten
moittimisesta. Kelpaisipa meidän päiviemme sanomalehtimiesten ottaa
esimerkkiä.



Opettavaisia kirjoja.


Kansan parasta aina katsovana Lönnrot koetti antaa kansalle hyödyllisiä
neuvoja. Mutta ollen erittäin hyväntahtoinen hän ei asettunut jyrkästi
kansan katsantotapoja vastaan, jolloin hänen neuvonsa olisivat
herättäneet epäluottamusta. Kansan käyttämät puoskarit ja poppamiehet
»katsoivat» aineet, joita he antoivat taudin karkoittamiseksi,
rakkauden nostattamiseksi tai muuhun sellaiseen tarkoitukseen. Kun
Lönnrot määräsi lääkkeitä sairaille, kysyttiin häneltäkin, oliko hän
»katsonut» voiteet. Hän silloin selitti »katsovansa» niitä kotona
isomman määrän yhdellä kertaa. Näin Lönnrot sai annetuksi oikeita
neuvoja ja niihin uskottiin ja niitä seurattiin. Siksipä hänen kirjansa
_Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ tuli erittäin suosituksi.
Myöhemmin hän kirjoitti vielä aiheesta »Minkätähden kuolee Suomessa
niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa».

Kajaanin ympäristö on köyhää seutua. Viime kesänä siellä syötiin
pettuleipää ja niin kai tehdään tälläkin hetkellä. Lönnrotin aikoina
kato ja nälkä olivat vieläkin tavallisempia. Matkoillaan hän näki
kansan surkeuden ja toimitti suomeksi »Gustava Schartaun Hyväntahtoisia
neuvoja katovuosina». Samoille nälkämaille lähetti hallitus hänet
kerran Helsingistä neuvomaan kadon kohtaamalle ja hädänalaiselle
rahvaalle, kuinka jäkälästä voi paistaa leipää. Jotta hänen neuvonsa
jäisivät pysyväisiksi, hän julkaisi neuvonsa pienenä kirjasena.



Suomenkielen tutkija ja kirjakielen rikastuttaja ja vakaannuttuja.


Sen lisäksi, mitä ennen on sanottu Lönnrotista suomenkielen tutkijana,
mainittakoon, että hän julkaisi tieteellisiä kirjoituksia Suomen
sukulaiskielistä vepsästä ja Inarin Lapin murteesta. Hän oli todella
kielimies. Vieläpä niin suuressa määrässä, että häntä on sanottu
Castréniin asti etevimmäksi suomenkielen tutkijaksi. Muu kuin kielimies
ei olisi voinut suorittaa sellaista jättiläistyötä kuin suuren
_Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan_ valmistaminen oli. Millainen
kielentuntija Lönnrot oli, ei vielä käy selville, jos sanotaan, että
hänen sanakirjassaan oli 160,000 sanaa. Jonkunlaisen käsityksen tästä
sanarikkaudesta saamme, kun vertaamme tätä sanojen paljoutta omaan
sanavarastoomme. Jokapäiväisessä puheessa käytämme muutamia satoja eri
sanoja. Rikaskielisimmätkin meistä käyttävät ja tuntevat vain muutamia
tuhansia. Hänen kirjassaan on sanoja kymmeniä kertoja enemmän! Tämän
mahtavan kielemme varaston järjestäminen vaatikin Lönnrotilta jonkun
hetken joka päivä 17 vuoden aikana.

Kirjakieltä hän rikastutti monella tavalla. Perehtyneenä suomenkielen
kaikkiin päämurteisiin hän toi kirjakielen käytettäväksi eri
murteitten rikkaat sana- ja lausevarastot. Kun suomenkieltä
ruvettiin kirjoituksessa enemmän viljelemään, tarvittiin kaikilla
sivistyselämän eri aloilla uusia sanoja, aivan uusia, jollaisia ei
missään murteessakaan ollut. Silloin Lönnrot teki uusia sanoja. Hänen
esimerkkinsä ja menestyksensä innosti toisiakin menettelemään samoin.
Näin uudistettu kirjakielemme on sittemmin päässyt niin kehittymään,
että omintakeisten sivistyssanojen runsaudessa sillä lie vertoja
harvassa muussa kielessä. Uusien sanojensa käytön hän pani alulle
ennen mainituissa kirjoissaan ja suomentamalla kreikkalaisia runoja,
Runebergin lauluja, Kauppakaaren ja Maakaaren, Lainopillisen käsikirjan
y.m. Lönnrotin kielitaitoa tarvittiin _Suomalaista Virsikirjaakin_
valmistettaessa. Hän oli muita pätevämpi valvomaan virsien kielellistä
asua ja virsikirjakomitean töissä innostuneena hän itse sepitti
joitakuita ja mukaili sekä suomeksi käänsi muutamia satoja virsiä.
Erikoisesti mainitsemista ansaitsee, että kun Suomi sai oman rahan,
Lönnrot risti sen, hän antoi nimen »markalle» ja »pennille».

Hänen aikoihinsa asti suomen kirjakieli oli täynnä muukalaisuuksia,
eritoten ruotsinkielestä lainattuja, tai paremmin sanoen väännettyjä
sanoja ja lausetapoja. Lönnrotin kirjallinen tuotanto, eritoten
sanakirja, on johtanut suureen puhdistustyöhön tässä suhteessa, niin
että muukalaisuudet sekä sanavarastossa että lausetavoissa vähitellen
ovat tulleet karsituiksi pois.

Minkälaista oli Lönnrotin kirjoituksissaan käyttämä kieli, siitä
olemme jo nähneet eräitä esimerkkejä. Lainaamme tähän vielä muutaman
lauseen hänen sanojaan, jotka hän kirjoitti oltuaan vasta vähän
aikaa Kajaanissa: »Ja valitettava asia on se, etten saata ja ennätä
ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni
tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka’ulla, jotka jo ovat
täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä
päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja
muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti
ennättänyt kysyäkkään.» Tästä näemme, että hänen oikeinkirjoituksensa
ja kielenkäyttönsä poikkeaa hiukan nykyisestä. Se ei ole ihmeellistä,
kun muistamme, että noiden rivien kirjoittamisesta on kulunut enemmän
kuin 80 vuotta, ja että kieli — niin oma kielemme kuin kaikki muutkin —
kehittyy ja muuttuu lakkaamatta.

Supi suomalaisena miehenä Lönnrot jos kukaan osasi jo lapsuudesta asti
käyttää suomenkieltä yhtä hyvin ja paremminkin kuin hänen aikalaisensa
yleensä. Mutta kun hän oli saanut kouluopetuksensa ruotsiksi, hän
arveli osaavansa käyttää sitä kieltä varmemmin kirjoituksessa.
Koko hänen toimintansahan muodostui sittemmin työskentelyksi juuri
suomenkielisen kirjallisuuden alalla, perehdyttäen hänet yhä syvemmin
sekä sen tieteellisiin että käytännöllisiin puoliin. Täten hänestä
kehittyi suomalaisen kirjakielen luoja, sen taitava suunnittelija,
vaikka hän tosin ei itse itseään sellaisena pitänyt, vaan arveli
nuorempien kirjailijain kielenkäyttöä omaansa paremmaksi. Tämä oli sitä
kainoutta ja vaatimattomuutta, joka oli yleensä Lönnrotin luonteen
peruspiirteenä.

Vähän oli kirjakieltämme ennen Lönnrotia viljelty. Ja mikä
pahinta, niihin aikoihin monet suomenkielen harrastajat olivat
ruvenneet käyttämään kirjoituksessa kotipaikkojensa murteita. Jos
asiat olisivat saaneet pysyvästi siihen suuntaan kehittyä, olisi
kaikille suomalaisille yhteisen kirjakielen käynyt niin ja näin.
Se taas olisi ollut arvaamattomaksi vahingoksi juuri heräävälle
suomalaiselle kansallistunnolle. Mikä olisi pystynyt lujittamaan
kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ellei sillä olisi ollut yhteistä
kieltä? Ja suurimmaksi osaksi Lönnrotin ansioksi on laskettava, että
kirjakielemme pelastui hajaantumiselta. Siihen asti oli kirjakieli
perustunut pääasiassa länsi-suomalaisille murteille. Kalevala,
Kanteletar, Sananlaskut, Sanakirja sisälsivät äärettömän varaston
itäsuomalaisia sanoja ja lausetapoja. Kirjoituksissaan hän osasi
erinomaisen hyvin sovittaa vanhaan kirjakieleen näitä uusia varastoja
ja muotoja. Tämä Lönnrotin uudistettu kieli pääsi vähitellen yleiseen
käytäntöön. Niin vaatimaton käsitys kuin Lönnrotilla onkin itsestään
kielimiehenä, hänen menettelynsä pakotti vähitellen murteitten puolesta
kiivailijat vaikenemaan, joten kirjakielemme pääsi kehittymään
nykyiseen suuntaansa, niin ettei siinä mikään murre ole yksin vallalla,
vaan kaikki murteet ovat saaneet antaa siihen parhaat sanansa ja
sattuvimmat lausetapansa. Tämä oli suureksi hyödyksi kirjakielellemme,
jota nyt yhtä hyvin ymmärretään maan kaikissa osissa.

Lönnrot vaati suomenkielelle täyttä kelpoisuutta ruotsin rinnalla
virka- ja oikeuskieleksi. Hallituksen asettamassa komiteassa, jossa
asiaa pohdittiin, ihmeteltiin, että hänkin vaati suomenkielen pääsyä
valtaan niin äkkiä. Lönnrot oli selittänyt, ettei hän vaatinut
sitä äkkiä, »vaan en myös», sanoi hän, »salli, ettei pääse ikinä».
Suomalaisen kansallisuuden herääminen oli hänelle kallis asia. Se
taas oli riippuvainen suomenkielen oikeuksista. Siksi hän eräässä
puheessaan lausui m.m. että luulisi »selväksi, ettei nykyistä Suomen
kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkieltä», ja edelleen: »Tyhjiä
ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä
olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme
asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä
toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa
vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki
haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten
lukuun kuulua.» Mikään riitapukari ja puoluemies hän ei kuitenkaan
ollut, vaan teki hiljaisuudessa suurta työtänsä suomenkielen hyväksi.



Raittiusharrastuksia.


Kajaanissa juotiin. Juotiin oikein vahvasti. Missäpä silloin ei
niin olisi tehty! Auttaakseen pahimpia juoppoja Lönnrot perusti
Kajaaniin raittiusseuran. Hän valmisti seuralle säännöt, joiden mukaan
jäseniltä ei vaadittu ehdotonta raittiutta — sellaista liikettä ei
siihen aikaan vielä tunnettukaan —, mutta tarkkaa kohtuutta oli
noudatettava. Kerrotaan, että suuria juoppoja liittyi seuraan, mutta
kun Lönnrotilla oli paljon muita puuhia, ei hän joutanut pitämään
huolta seurasta, ja se nukkui vähitellen. Myöhemmin hän käänsi ja
mukaili pari raittiuskertomustakin, _Kolme päivää Sairion kylässä_ ja
_Vilho Linterin historia_, ja julkaisi ne Raittiuden Ystäväin Seuran
toimituksissa.



Lönnrot ihmisenä.


Vaikka Lönnrot saavutti kunniaa, kohosi yhteiskunnan korkeimmille
portaille, ei hän unohtanut koti-torppaansa eikä sukulaisiansa siellä.
Hän kirjoittaa: »Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen
ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin
ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja
mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta
onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,
kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä
tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä!
Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin
Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. — — —
Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä
jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet,
järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin
ymmärrän,» _Hän rakasti kotiseutuaan_.

Vanhemmistaan hän piti hyvää huolta. He asuivat hänen luonaan, hänen
omistamassaan talossa lähellä Kajaania. Samoin asui hänen luonaan pari
veljeä jonkun aikaa. Veljensä poikia hän kouluutti, yhden papiksi asti.
Muita sukulaisiaan hän samalla tavalla auttoi koulutielle, toimitti
heille työpaikkoja ja koetti heistä huolehtia parhaansa mukaan.

Ennen on jo mainittu Lönnrotin työteliäisyydestä. Tässä palattakoon
vielä hänen ahkeruuteensa. Jouten hän ei osannut eikä tahtonut olla.
Kun hän asui maalla ja sairaitten vastaanottotunti oli kaupungissa,
oli hänellä kummassakin paikassa eri työnsä, jotta voi aina jonkun
rivin kirjoittaa, milloin vapaata aikaa tuli. Matkoilla ollessa
hänellä oli aina työ mukana. Jos milloin piti odottaa soutumiestä tai
kyytipoikaa, kun tämä haki ja valjasti hevosen, silloin hän kaivoi
laukustaan paperit esille ja ryhtyi kirjoittamaan. Kerrotaanpa hänen
ahkeruutensa olleen niin suuren, että hän »ystäviensä seuraankin ottaa
työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on
iloinen». Tällainen ahkeruus vain tekikin mahdolliseksi sen, että hän
ehti suorittaa suunnattomat työnsä.

Ruumiillistakaan työtä hän ei pelännyt. Niinpä hän eräänä kesänä
Laukossa ansaitsi 200 taaleria kuokkimalla. Suuri joukko kartanossa
ollutta herrasväkeä oli ryhtynyt työhön, toiset väsyivät ennen pitkää,
Lönnrot yksin jaksoi sellaistakin työtä tehdä työnä, ei vain vähän
aikaa leikkiä.

Räätälintaitoaan hän myös osasi käyttää läpi koko ikänsä. Laukossa
ollessaan hän kerran leikkasi itselleen päällystakin ja kun siitä tuli
kovin hyvä, kartanon rengit tulivat sen jälkeen kaikki leikkuuttamaan
takkinsa hänellä. —- Kerran taas Arkangelissa hän oli Castrénin kanssa
menossa kuvernöörin luo. Matkalla koira repäisi hänen juhlahousunsa.
Silloin oli palattava asuntoon, jossa Lönnrot paikkasi housut, kuten
taitava räätäli ainakin.

Lönnrot oli tavattoman vaatimaton. Töistään hän kertoo: »Kun tulin
piirilääkäriksi tänne (Kajaaniin) laulujen lievemaille, sillä ei
nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska
taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli
vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja
ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se
rupesi minua miellyttämään ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän
se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä
enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani
Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut
Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia
ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.» — Mies ei
ylvästellyt.

Kotioloissa hän oli kuin kansan mies ainakin. Hän oli kova kahvinjuoja,
ankara tupakkamies ja löylyn rakastaja. Itse hän usein laittoi
vuoteensa, parsi sukkansa, pesi nenäliinansa, korjasi kenkänsä ja
vaatteensa, sitoi kirjoja, hän jutteli palvelusväen kanssa töistä
kuten talon isäntä ainakin. Kun hän sitten kulki tuohivirsut tahi
lapikkaat jalassa, kulunut takki yllä, kukapa olisi voinut luulla häntä
professoriksi tai kunnianarvoisaksi kanslianeuvokseksi. Sen vuoksi
sattuikin ihmisille, jotka häntä eivät tunteneet, tavantakaa erehdyksiä.

»Pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja
pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa
nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina
makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille.»

»Joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu
johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä
tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle
ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa
kunniapaikalle pöydän päähän.»

Kestikievariin oli ilmoitettu, että kanslianeuvos Lönnrot tulisi sinne
pian ja matkustaisi edelleen, ja oli pyydetty varaamaan hänelle hevonen
ja hyvät ajoneuvot. Siellä laitetaan kaikki valmiiksi. Kun Lönnrot
sitten tulee ja pyytää hevosta, luvataan se hänelle, mutta ei annettu
parempia rattaita, vaan selitetään, että ne on tilattu kanslianeuvos
Lönnrotille. Tämä ei korjannut toisten erehdystä, vaan lähtee ajamaan
huonommilla. Hetken kuluttua tulee toinen matkustaja ja pyytää hevosta.
Hänelle selitettiin, että heillä kyllä oli hevonen, mutta sitä ei voitu
antaa, koska se oli tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Silloin vieras
sanoi Lönnrotin jo tulleen, vastaan, joten he voivat huoletta antaa
hänelle hevosen. Talon väki nyt päivittelemään, etteivät he voineet
uskoa sellaista ukkoa niin suureksi herraksi.

Ja hyväntahtoinen oli Lönnrot. Mielellään hän auttoi, missä näki apua
tarvittavan. Jos suinkin oli mahdollista, hän menetteli niinkuin toiset
tahtoivat. Hän sai jäädä varjoon ja huomaamattomaksi, se ei merkinnyt
mitään.

Hänen jalomielistä avuliaisuuttaan kuvaa muuan tapaus. Lönnrot oli
saanut tyttäriltään uuden takin ja he kehottivat häntä antamaan vanhan
takkinsa ruotiukolle. Hän arveli itse kyllä voivansa pitää vanhaa
takkia ja antoi ukolle uuden, koska vanhan ja kuluneen antaminen olisi
muka ollut kovin alentavaa tälle.

Hänen avuliaisuudestaan sai nauttia koko Sammatti. Kuntalaisia hän
auttoi neuvoilla, hän puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa, hän kustansi
monta neitosta seminaariin. Vaimonsa ja tyttäriensä kuoleman johdosta
hän lahjoitti rahoja kansakoulun perustamiseen, koulurakennuksen
laajentamiseen, vaivaisille, kirkolle, lahjoittipa kirkkoon
alttaritaulun. Kun Sammatissa ei ollut pappia, hankki Lönnrot itselleen
saarnaluvan ja toimitti jumalanpalveluksia, ja hänen toimestaan
Sammatti sittemmin sai oman papin. Kaikin tavoin hän koetti nostaa
kotipitäjänsä elämää.

Vieläpä hän testamentissaankin muisti Sammattia. Hänestä näytti
lastenkasvatus siellä olevan huono, ja hankkiakseen pitäjäläisilleen
mahdollisuuksia saada siinä suhteessa hyviä tietoja, hän määräsi
summan emäntäkoulun perustamiseksi. Ja vielä tälläkin hetkellä toimii
Sammatissa »Elias Lönnrotin emännyyskoulu».

Sellainen oli Elias Lönnrot.

       *       *       *       *       *

Kolme nimeä, Lönnrot, Snellman ja Runeberg rinnastetaan aina.
Yhtaikaa he kyntivät, kukin oman vakonsa. Samaan aikaan suorittivat
he elämäntyönsä. He ohjasivat Suomen kansan elämän uusille urille.
Tapahtui suuri kansallinen ja valtiollinen herääminen, isänmaa,
Suomen kansa tulivat entistä paljoa merkitsevämmiksi sanoiksi. Eikä
tässä herätystyössä Lönnrotin ansio suinkaan ollut vähin. Salokylien
kätköistä hän toi Suomen kansalle sen oman hengen, sen tulevan
sivistyksen ytimen, antoi perustuksen vasta luotavien hengentuotteitten
omintakeisuudelle.

Lönnrot oli onnellinen siinä suhteessa, että hän jo eläissään sai
tuntea kansalaistensa kiitollisuutta ja kunnioitusta suurista töistään.
Moni muu ansiokas, koko kansan elämään voimakkaasti vaikuttava henki
on eläissään jäänyt huomaamattomaksi, jopa saanut osakseen vihaa
ja vastustusta teoista, joiden suuri arvo on huomattu vasta hänen
kuolemansa jälkeen, jolloin pystytetyt muistomerkit eivät enää ole
häntä eteenpäin kannustamassa. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
täytti 50 vuotta, vietettiin tapahtumaa suurilla juhlallisuuksilla.
Tietysti Lönnrotin yhtenä seuran perustajista olisi pitänyt olla
juhlilla mukana. Mutta kun hän siellä pelkäsi joutuvansa yleisen
huomion esineeksi, lähti hän juhlia karkuun Kajaaniin asti. Hänen
suureksi harmikseen oli hänen kunniakseen kuitenkin järjestetty juhlat
Kuopioon sekä Kajaaniin, vieläpä paluumatkalla Ouluun, Vaasaan ja
Turkuun.

Täyttäessään 80 vuotta hän ei enää voinut välttää yleistä juhlimista.
Helsingissä pidettiin hänen kunniakseen suuret kansalaisjuhlat,
monen monet lähetystöt kävivät häntä tervehtimässä, hän sai kukkia,
seppeleitä, albumeja, lähettipä itse kenraalikuvernööri vanhukselle
kunniatervehdyksensä. Sanomalehdet julkaisivat juhlanumeroja, ilmestyi
juhla-albumeja, ympäri koko maan juhlittiin silloin. Niin yksimielinen
ja jakamaton oli hänelle osotettu kunnioitus.

Lönnrot oli suuri töissään, hän oli esikuvaksi kelpaava yksityisessä
elämässään. Hän oli aito suomalaisen miehen perikuva, suomalaisuuden
suurmiehistä suurin. Kansalleen hän on tuonut sen omat, parhaat
luomat, ikiaarteet lahjoittanut. Siksi on hänen patsaansa Helsingissä
ainaisiksi ajoiksi todistamassa hänestä: »Sain sanat salasta julki.»



JUHANA VILHELM SNELLMAN.


Juhana Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa 12 p. toukok. 1806.
Vanhempiensa mukana tuli sittemmin Kokkolaan. Kävi koulua Oulussa
ja tuli ylioppilaaksi Turkuun 1822. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän
suoritti kandidaattitutkinnon ja jatkettuaan opintojaan tuli neljä
vuotta myöhemmin nimitetyksi filosofian dosentiksi, palkattomaksi
opettajaksi yliopistoon. Matkusteli sittemmin muutamia vuosia
ulkomailla opiskellen yhä edelleen. Palattuaan sieltä hän tuli Kuopioon
yläalkeiskoulun rehtoriksi. Toimitti Kuopiossa muutamia sanomalehtiä.
Siirtyi Helsinkiin toivoen saavansa professorin viran, mutta joutui
erääseen liikkeeseen konttoriapulaiseksi, sillä jollain täytyi elää.
Nimitettiin 1856 siveysopin ja »tieteitten järjestelmän» professoriksi,
1863 senaattoriksi. Oli Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä. Kuoli
Kirkkonummella 4 p. heinäk. 1881.

Tässä Snellmanin elämänpuitteet kaikessa lyhykäisyydessä. Näiden
puitteiden sisällä on suoritettu suunnaton työ isänmaan hyväksi,
suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi ennen muuta.



Suomen olot viime vuosisadan alkupuolella.


Minkälaisiksi olivat olot Suomessa kehittyneet Ruotsin vallan
viimeisinä aikoina, sitä on aikaisemmin kuvattu. Sama olotila jatkui
v. 1809 jälkeenkin. Mitä Suomessa oli sivistynyttä, kaikki se oli
umpiruotsalaista. Yliopisto oli ruotsalainen, opetuskieli kouluissa
oli ruotsi, virkamiesten, yleensä kaikkien sivistyneitten puhekielenä
oli ruotsi, se oli virastojen, se oli tuomio-istuimien kieli. Ja tämä
sivistynyt sääty pysyi jyrkästi erillään suomalaisesta kansasta.
Suomenkieltä se ei taitanut, ei edes halunnut osata. Olisihan ollut
häpeäksi sivistyneelle ihmiselle puhua samoin kuin tietämätön ja
raaka kansa. Jos suomalainen talonpoika oli tähän asiaintilaan
tyytymätön, minkäpä sille voi. Oppikoon ruotsia! Jos hän joskus saikin
syyttömästi kärsiä, kun tuomari ei kunnollisesti ymmärtänyt hänen
kieltään, syyttäköön omaa taitamattomuuttaan, arvelivat nämä herrat.
Jos hän saikin kuluttaa vähiä rahojaan käännättämällä tarvitsemiaan
asiakirjoja ruotsista suomeksi tai kirjoituttamalla asiakirjojaan
vieraalla kielellä, ja jos tällöin kaikenkarvaiset kirjurit tekivätkin
hänelle kepposia, ei se herroja surettanut. Jos suomalaisen
opintielle pyrkiessä tulikin ensi työksi suurella vaivalla perehtyä
ruotsinkieleen, oli se, väitettiin, vain siunaukseksi hänelle, kun hän
siten pääsi osalliseksi suuresta germaanisesta sivistyksestä, jonka
välittäjänä suomalaisille oli juuri ruotsinkieli. Jos tällä tavalla
suomalaisia ruotsalaistui, ei se ollut vahingoksi. Päinvastoin. Hekin
pääsivät nyt sivistyneitten joukkoon.

Kaikkea tätä sai suomalainen väestö, sikäli kuin pystyi asioita
arvostelemaan, tyynesti kestää. Mitäpä se olisi voinut tehdä asian
auttamiseksi?

Huolimatta sivistyneen säätymme itsetietoisuudesta ja suuresta
paremmuuden tunteesta suomalaisten rinnalla, oli sivistyselämämme
hyvin kuollutta maan tultua yhdistetyksi Venäjään. Ennen oli yhteys
ja osanotto Ruotsin elämään pitänyt harrastuksia vireillä täällä.
Nyt ei enää ollut sellaista yhteyttä. Maamme sivistyselämä oli nyt
riippuva yksinomaan tämän maan omista miehistä. Mutta kaikkien
työtä lamautti epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tulevaisuus oli
muodostuva. Niiden lupausten ja vakuutusten merkitystä, joita oli
annettu Porvoon valtiopäivillä kummaltakin puolelta, ei vielä oikein
käsitetty. Pelättiin, ettei olisi mitään hyvää odotettavissa,
kun maa oli yhdistetty niin suuren ja mahtavan kanssa. Maamme
johtavat miehet arvelivat, että oli parasta pysyä niin hiljaa kuin
mahdollista. Jos täällä ei tapahtuisi mitään, ei Venäjän taholta
silloin olisi syytä asioihimme sekaantua. Saataisiin elää rauhassa.
Ja viranomaisemme pitivät hyvän huolen siitä, että tämä rauha oli
kaikin puolin häiritsemätön. Niin kuin asiat olivat, niin tuli
niiden pysyäkin. Mistään uudistuksista ei saanut olla puhettakaan.
Uudistusten toivominen olisi merkinnyt tyytymättömyyttä vanhaan. Mutta
vanhasta, olevista oloista ei saanut lausua minkäänlaista arvostelua,
sillä sehän olisi ollut hallituksen, olevista oloista huolehtijan,
moittimista. Hallitusta vastaan lausuttu moite voitiin taas katsoa
vallankumoukselliseksi aikeeksi, joten täysi hiljaisuus ja tyytyväisyys
oli ainoa oikea elämistäpä.

Tällaiset olivat Suomen olot, kun Snellman alkoi vaikutuksensa. Sen
ehtona oli hänen edellä käynyt kehityksensä ja siihen on meidän ensin
tutustuttava.



Nuoruus.


Kerrotaan, että Snellmanin esi-isillä olisi ollut suomalainen sukunimi
Virkkunen. Sitä ei ole saatu sitovasti todistetuksi. Joka tapauksessa
he olivat suomalaisia, olipa heidän nimensä mikä hyvänsä. Snellmanin
isä oli merimies. Opintielle hän oli aikonut, oli tullut ylioppilaaksi,
lukenut sitten filosofiaa, mutta joutui lopullisesti elämään
merimiehenä. Perhe asui Snellmanin syntyessä Tukholmassa. Mutta kun
sitten Suomi erotettiin Ruotsista, siirtyi perhe Suomeen, jossa nuori
Juhana Vilhelm pantiin kouluun. Oppineena miehenä tahtoi isä antaa
tietoja pojalleenkin.

Tällöin jo ilmeni pojan luontainen tarmo ja terävyys. Lukeminen oli
hänelle helppoa. Koulunkäynti ei ollut rasitukseksi. Hän oli jo silloin
toveripiirinsä etunenässä. Täti, jonka luona hän koulukaupungissa
asui, huomasi myöskin hänen kykynsä ja arveli, ettei poika keskitielle
jää, kehittyköön sitten hyvään tai huonoon suuntaan: »Jos sinusta
tulee hyvä, niin sinusta tulee erittäin kunnollinen mies, mutta
päinvastaisessa tapauksessa tulee sinusta täysi roisto.»

Tultuaan ylioppilaaksi Snellman rupesi lukemaan jumaluusoppia. Hänen
oli valittava ala, jolla mahdollisimman pian pääsisi ansaitsemaan,
sillä varattomuus ei olisi sallinut ryhtyä kovin pitkäaikaisiin
lukuihin. Pari vuotta askarreltuaan papin tutkintoon valmistuakseen
hän jätti sen homman ja antautui kokonaan opiskelemaan filosofiaa,
tiedettä, joka koettaa tutkia ihmisen, hänen henkensä ja kaiken
olevaisen syvimpiä perusteita. Hän ei voinut enää vastustaa
mieltymystään tähän aineeseen, johon hän oli tutustunut jonkun verran
jo isänsä avulla hänen kirjoistaan.

Opintoaika piteni näin kovasti. Mutta sitä ei auttanut surra,
tiedonhalu, tutkimisinto oli tullut niin suureksi. Elatuksensa hän
sai hankkia kotiopettajana, kuten kaikki varattomat ylioppilaat niinä
aikoina. Tämä työ puolestaan viivytti lukujen loppuun saattamista.
Mutta toiselta puolen seurustelu erilaisten ihmisten kanssa vuosien
kuluessa laajensi nuoren miehen kokemuksia ja näköpiiriä. Varsin
merkitseväksi tässä suhteessa muodostui n.s.



Lauantaiseura,


johon kokoontui läheisessä toveruudessa eläviä ylioppilaita ja
maistereita keskustelemaan heitä kaikkia innostavista asioista. Ei
ole harvinaista, että ylioppilaiden keskeiset seurat ovat paikkoja,
joissa nuoret keskustelevat isänmaata koskevista asioista. Ei myöskään
ole kovin harvinaista, että nuoret tällaisissa keskusteluissa saavat
herätyksen ja innostuksen työhön, jolla voivat parhaiten isänmaata
hyödyttää ja joka kokonaan määrää heidän vastaisen elämänsä suunnan.
Mutta sellaista kuin Lauantaiseura ei ole koskaan ollut toista, ei
jäsenten myöhemmin saavuttamaan kuuluisuuteen eikä seuran herättävään
vaikutukseen nähden. Paitsi Snellmania kuului seuraan Lönnrot,
Runeberg, Topelius, mainio kielentutkija M.A. Castrén, monia muita
mainitsematta.

Seuran tärkeimpänä henkilönä lienee ollut Snellman. Hän antoi ja hän
sai monia herätteitä tässä joukossa. Huomattuaan Suomen sivistyselämän
kuolleisuuden he eivät voineet sille ummistaa silmiään. Eikä sensuuri
eivätkä viranomaiset voineet estää heitä saamasta tietoonsa, mitä
muualla maailmassa tapahtui. Heille ei jäänyt tuntemattomaksi
kansallisuusaate, joka muualla raivasi itselleen tietä päästäkseen
määräämään kansojen kohtaloista. Suomessakin oli kansa, suomalainen
kansallisuus, saatava herätetyksi, oli saatava oikeuksia sen kielelle,
oli saatava sille sivistystä ja saatava sitä kansan omalla kielellä:
suomeksi. Silloin saisi Suomen kansa oman, suomalaisen sivistyneen
luokan. Oppinut ei kansan silmissä enää olisi vieras, muukalainen,
herra, joka kansan hyvästä olisi kokonaan välinpitämätön. Ja silloin,
vasta silloin voisi Suomen suomalainen kansa turvallisena katsoa
tulevaisuuteensa.

Lauantaiseuran nuoret jäsenet tahtoivat näin palvella koko kansaa,
eikä vain käyttää hyväkseen sivistyneen ruotsalaisen luokan
etuoikeutettua asemaa päästä virkoihin ja huolettomille päiville. Mutta
he tiesivät, ettei pelkällä innostuksella pitkälle päästä. Siksi he
tekivät ahkerasti työtä hankkiakseen itselleen tietoja ja kykyjä ja
saavuttaakseen siten suuret päämääränsä. Ja nyt me tiedämme, että he
onnistuivat aikeissaan.



Snellman on vaarallinen mies.


Suoritettuaan tutkintonsa ja valmistettuaan väitöskirjan Snellman
nimitettiin dosentiksi yliopistoon. Hän oli mies, joka järkähtämättä
teki mitä oikeana piti. Hän ilmoitti kerran pitävänsä luentoja
akateemisen vapauden todellisesta luonteesta. Se oli yliopiston
rehtorin mielestä aivan mahdotonta. Vapaus — huh, sehän oli hirveätä!
Vapaudesta ei saanut hiiskahtaakaan ja nyt tämä maisteri aikoi
yliopistolla julkisesti luennoida vapaudesta ylioppilaille, jotka
muutenkin ottivat silloin tällöin itselleen liikoja vapauksia. Rehtori
kielsi puhumasta semmoisesta aineesta. Snellman valitti rehtorin
kiellosta yliopiston konsistorioon. Ei apua. Hän uudisti pyyntönsä
saada puhua ilmoittamastaan aineesta, mutta ei saanut vastaustakaan.
Ja ettei hän tekisi asiaa julkiseksi, kiellettiin asiasta syntyneiden
pöytäkirjojen painattaminen. Lisäksi varakansleri kutsutti hänet
luokseen ja uhkasi karkoituksella Siperiaan. Asiasta ilmoitettiin
kenraalikuvernöörille, uhattiinpa se saattaa itse keisarin tietoon.
Snellman koetti painattaa luentonsa, mutta sen esti sensuuri.

Hyvän huolen pitivät vallassa-olijat siitä, ettei ilmoille päässyt
mitään vaarallista.

Mutta Snellman ei ottanut parantuakseen. Hän joutui uusiin rettelöihin
yliopiston viranomaisten kanssa. Ylioppilaissa oli silloin tällöin
ilmennyt vallattomuutta, jopa suoranaista tottelemattomuutta.
Parhaaksi keinoksi heidän vastarintansa ja uppiniskaisuutensa
taivuttamiseksi arveltiin ylioppilasyhdistysten, osakuntien, jakamista
pienemmiksi. Aikaisemmin oli jaettu kahtia suuri Viipurilainen
osakunta ja nyt jaettiin Pohjalainen, jonka v.t. kuraattorina Snellman
oli ollut aikaisemmin. Kun uudet osakunnat, Eteläpohjalainen ja
Pohjoispohjalainen, eivät itse valinneet kuraattorejaan, mihin heillä
asetusten mukaan oli oikeus, määrättiin Snellman Pohjoispohjalaisten
kuraattoriksi. Hän kieltäytyi selittäen syyksi, että osakunnilla oli
oikeus itse valita kuraattorinsa. Seurasi nuhteita ja varoituksia,
joista ei ollut mitään apua, ja lopulta häntä vastaan nostettiin syyte
virkavirheestä. Konsistorio määräsi hänet erotettavaksi puoleksi
vuodeksi dosentintoimesta ja menettämään yliopistosta saamansa apurahan
ja hovioikeus, johon oli vedottu, tuomitsi hänet 100 taalarin sakkoon,
vastaava 24 päivän vankeutta vedellä ja leivällä.

Asian päätyttyä näin, Snellman lähti ulkomaille, aluksi Ruotsiin.



Ulkomailla.


Ruotsissa oli Snellmanilla tuttuja, sillä siellä hän oli käynyt
pikimmältään jo ennenkin. Tunnettu oli myöskin hänen toimintansa
tiedemiehenä ja alottelevana sanomalehtimiehenä. Vuotta ennen lähtöään
hän oli Suomessa julaissut muutamia numeroita aikakauskirjaa »_Espanjan
kärpänen_» ruotsiksi. Kun Espanjan kärpänen puree, tuntuu se kipeältä.
Ottamalla lehdelleen tällaisen nimen hän jo sillä tahtoi osottaa, että
hän siinä aikoi lujasti iskeä sivistyselämämme arkoihin puoliin. Lehden
kirjoitukset herättivät siksi toisaalla suurta ihastusta, toisaalla
vihaa.

Kun nyt Snellman tuli Ruotsiin, vetivät hänen ystävänsä siellä kohta
hänet kirjallisiin töihin ja yhteiskunnalliseen elämään. Se olikin
Ruotsissa paljon vilkkaampaa kuin Suomessa. Tosin sielläkin sensuuri
oli kova, sanomalehtiä lakkautettiin tuontuostakin, nostettiin
painokanteita, määrättiin ankaria rangaistuksia, mutta tällä ei
oltu saatu elämää niin tukahdutetuksi ja hiljaiseksi kuin Suomessa.
Päinvastoin ankarat toimenpiteet aiheuttivat vastalauseita ja
melskeitä yleisön puolelta. Suuri yleisö, talonpoikainen rahvaskin,
seurasi siellä jo maan asioita, se jo luki sanomalehtiä. Se voi
sen tehdä, sillä sivistynyt sääty ja sanomalehdet käyttivät samaa
kieltä kuin sekin. Toisin siis kuin Suomessa. Oli sen vuoksi
luonnollista, että Snellmania suuresti viehätti päästä sanomaan sanansa
yhteiskunnallisista, valtiollisista ja sivistyskysymyksistä ja hän
kirjoitti ahkerasti nuorten ruotsalaisten kirjailijain sanomalehteen
»Frejaan». Hän kirjoitti siihen tapansa mukaan suoria sanoja, jotka
nostattivat häntä vastaan vihaisia kirjoituksia ja henkilökohtaisia
parjauksia, toisaalta uusia ystäviä.

Mutta teki hän siellä vakavampaakin työtä. Pääasiallisesti
tieteellisten opintojen vuoksi matkalle lähdettyään hän tutki
uutterasti filosofiaa ja julkaisi tieteellisen teoksen »Akatemisista
opinnoista» ja jatkon teokseensa »Filosoofinen alkeiskurssi».
Sitten hän kirjoitti novellin »_Sopii_» jatkoksi erään ruotsalaisen
samannimiselle kirjalle. Tämä ruotsalainen kirjailija oli koettanut
todistella, ettei avioelämässä tarvita mitään muuta sidettä kuin
rakkaus. Jos rakkaus loppuu, saa asianomaisten yhdyselämäkin katketa.
Ja hän kertoo kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka tällä tavalla olivat
alkaneet elämänsä papin heitä yhteen vihkimättä. Samassa talossa
he asuivat, mutta kummallakin oli oma taloutensa, omat tulonsa ja
menonsa, joista toisen ei tarvinnut mitään tietää. Kun tähän teokseen
ilmestyi jatko, luultiin yleisesti, että kirjailija itse oli siinä
tahtonut kumota edellisessä osassa esittämänsä näkökannan. Vasta
vähitellen selveni, että sen olikin kirjoittanut Snellman. Hän
kuvasi, mitenkä noiden ihmisten elämä edelleen kehittyi. He eivät
olleet ottaneet kantaakseen niitä velvollisuuksia, joita yhteiskunta
avioliittoon meneville asettaa. Heitä eivät sitoneet yhteiskunnalle sen
viranomaisten välityksellä annetut lupaukset, eikä heillä siis ollut
mitään ulkoapäin tulevaa velvoitusta huolenpitoon toinen toisestaan
ja lapsistaan. Kun sitten mies joutui asumaan kaukana vaimostaan, ei
hänen velvollisuudentuntonsa, jota ei tukenut mikään ulkonainen side,
ollutkaan kyllin luja. Vaimo ja lapset jäivät kurjuuteen. Mutta yhä
surkeammaksi kävi miehen omakin elämä, samoin kuin toisen naisen, jonka
hän oli sitonut itseensä yhtä löyhillä perusteilla. Kun hän sitten
huomasi kaiken kurjuuden ja onnettomuuden, jota hän oli ympärilleen
levittänyt, oli ainoa keino päästä sen painosta jättää elämä.

Snellman oli sitä mieltä, että ihminen ei voi löytää onneaan
yhteiskunnan ja sen lakien ulkopuolella. Ensi katsannolta tosin
tuntuu siltä kuin lait ainoastaan rajoittaisivat hänen vapauttaan.
Mutta itse asiassa ne suojelevat häntä asettamalla esteitä toisten
mielivallalle, joka saattaisi tulla hänenkin vahingokseen. Ihmisen on
vain sovellettava tahtonsa ja tekonsa lakien, s.o. yhteiskunnan etujen
mukaiseksi, silloin hän on vapaa. Tällöin tietysti edellytetään, ettei
laki ole kuollut kirjain, vaan laki, »joka elää yhteiskunnassa, se on:
jota yhteiskunnan jäsenet pitävät kunniassa ja noudattavat».

Ruotsista Snellman meni Tanskaan, Saksaan ja Sveitsiin. Hän pääsi
näkemään erilaista sivistystä, erilaisia oloja, tutustui eteviin
tiedemiehiin ja niin kokosi matkalta tavattoman paljon uusia
kokemuksia. Ettei hän siellä kulkenut vain levätäkseen, ihaillakseen
kauniita maisemia ja nauttiakseen, siitä on todistuksena hänen matkan
jälkeen kirjoittamansa teos »_Saksanmaa_, kuvauksia ja arvosteluja
matkalta». Terävällä silmällä hän katseli ja arvostellen kirjoitti
sikäläisestä yhteiskunnallisesta ja kirkollisesta elämästä, taloudesta,
kulkuneuvoista, taiteesta y.m. Tieteellisten tutkimustensa tuloksena
hän Saksassa ollessaan julkaisi saksankielellä filosoofisen teoksen
»_Personallisuusaatteen kehittyminen_», mikä teos tuotti hänelle
alallaan Pohjoismaiden etevimmän tiedemiehen maineen.

Matkallakin ollessaan hän oli usein kirjoittanut Freja-lehteen ja
palattuaan Tukholmaan hän jälleen liittyi sen toimittajiin taaskin
herättäen huomiota kirjoituksillaan. Mutta tieteellisiin töihin hän
aina ehti. Nyt hän kirjoitti ruotsiksi suuren tieteellisen teoksensa
»_Valtio-oppi_». Teos tunnustettiin mestarilliseksi, ankaran
vakaumuksen ja työn tulokseksi. Mutta vanhoillisille se ei täysin
kelvannut, sillä olevien olojen loukkaamattomuuden ja muuttumattomuuden
kannalle hän ei voinut asettua. Eivät liioin antaneet hyväksymystään
vapaamieliset, niin lujia velvollisuuksia hän asetti jokaiselle
yhteiskunnan jäsenelle perheeseen ja valtioon nähden.

Snellmanin mieli paloi jo kotimaahan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä
kehoittivat häntä jäämään Ruotsiin sanoen, että hän jotenkin varmaan
ennen pitkää saisi professorinpaikan jossakin heidän yliopistossaan.
Mutta Snellman ei antanut näiden houkutusten voittaa itseään. Vaikka
hänen oli ollut puoli pakko lähteä Suomesta, vaikka hän tiesi, ettei
häntä siellä ystävällisesti vastaan otettaisi, tahtoi hän sittenkin
sinne mennä. Hän tiesi, miten paljon Suomen kansalta puuttui ja hänen
rakkautensa siihen velvoitti häntä omalta osaltaan tuomaan apunsa
kansalleen. Minkälaiseksi hän oli kansan tilan huomannut, näkyy
kirjeestä, jonka hän aikaisemmin kirjoitti Suomeen eräälle ystävälleen.

Tässä kirjeessään hän sanoo, että »meidän isänmaaraukkamme on
vuosisatoja vanhan epä-itsenäisyyden takia joutunut sille kannalle,
ettei siinä ole mitään isänmaanrakkautta; sillä sivistynyt osa
(ruotsalainen) ei vähintäkään välitä sivistymättömän (suomalaisen)
henkisestä ja aineellisesta edistyksestä». Kansan enemmistö on
pitkällisen sorron johdosta kääntynyt vain sisäänpäin eikä se
osaa ajatella mahdolliseksikaan parempaa tilaa. »Ei suurta kansan
enemmistöä koskaan voida kohottaa, niin kauvan kuin lainsäädäntö- ja
opetuskieli on ruotsi. Siksipä ei voinekaan löytyä isänmaan ystäviä
sivistyneiden joukossa; sillä näiden täytyy lähteä kansakunnasta,
ei välinpitämättömästä vieraasta rodusta.» Jos asiat saavat jatkua
tällaisina, on Suomen kansa tuomittu kuolemaan. »Sivistyksen voima on
sen ainoa pelastus.» Omaksi tehtäväkseen hän tämän johdosta käsitti
huutaa kaikkiin ilmansuuntiin, että näin todella olivat asiat. Ja sitä
huutamaan hän nyt Suomeen palasi.



Kuopioon.


Hänen tuli saada jotain työtä elääkseen. Yliopistoon hän olisi
mielellään tullut, mutta sinne oli tie suljettu. Konsistoriossa
pidettiin häntä edelleen »valtaistuimen ja alttarin» vihollisena,
vallankumouksellisena, jota ei mitenkään ollut päästettävä ylioppilaita
villitsemään. Hän tarjoutui erään sanomalehden toimitukseen. Siellä
pelättiin lehden hänen tähtensä joutuvan rettelöihin ja evättiin.
Lopulta hän sai paikan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Vallanpitäjät
olivat tyytyväisiä. Vaarallinen mies oli kuin maanpakoon ajettu,
sillä olihan hän nyt kaukana sydänmaassa, korpien keskellä, josta ei
suurikaan huuto herrojen rauhaa häiritsisi.



»Saima».


Mutta Snellman ei kuluttanut aikaansa Kuopiossa vain koulun
johtamisessa. Hän alkoi v. 1844 julaista uutta ruotsinkielistä,
kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä »_Saima_». Se oli todella
»huutavan ääni korvessa». Sillä tavalla ei Suomessa oltu sanomalehteä
ennen toimitettu. Kirjoituksissa käsitellyistä aiheista ei oltu ennen
julkisesti keskusteltu. Ja vaikka muissa lehdissä puhuttiin samoistakin
asioista, ei niissä kirjoitettu samalla tavalla kuin »Saimassa».
Niin pirteitä, niin arvostelevia, niin ivallisia ja niin leikillisiä
kirjoituksia kuin Snellmanin kynästä lähti, ei oltu totuttu näkemään.
Siksi lehti sai tilaajia ja uteliaisuudella sitä aina odotettiin. Jo
lehden ensimäisessä numerossa, kirjoituksessa, jolla lehteä yleisölle
tarjottiin, oli pisteliäitä sanoja sivistyneitten harrastuksista:

»Ja sitä paitsi saattaa Saima yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä
vakuuttaa — — — hyödyttävänsä ja huvittavansa, tarjoovansa
samalla valaisevaa ja viehättävää lukemista, suosivansa varsinkin
isänmaallisuutta j.n.e., sillä hän tietää, että kunnioitettu yleisö ei
missään tapauksessa ota hänen vakuutuksiaan todeksi, koska yleisö yhtä
vähän kuin Saimakaan osaa vieraalla kielellä sanoa, mitä isänmaallisuus
oikeastaan on, koska yleisö muuten on jo ennestäänkin valistunut ja
koska ainoastaan kortinpeluu on viehättävää.»

Saiman tärkein merkitys on kansallisuuskysymyksen selvittely.
Sivistyneelle säädylle siinä Snellman puhui, mitä kansallisuus
on ja mikä oli tämän sivistyneen säädyn velvollisuus kansallista
sivistystyötä kohtaan. Snellman sanoo, että »sivistys, joka ei ole
kansallinen, ei voi myöskään olla totinen, yleisinhimillinen sivistys.
Se on silloin ainoastaan ulkonaista tottumusta, samankaltainen kuin
apinan tai koiran kouluutus. Sellainen sivistys ei voi saavuttaa mitään
harrastusta kansakunnassa, siltä puuttuu kaikki itsenäisyys, kaikki
kehittymisvoima. Ja kansan, joka ei koskaan pääse sen korkeampaan
sivistykseen, täytyy itsensä kukistua ja hävitä kansakuntana olemasta».
»Mutta itsenäisen sivistyksen jossakin kansassa täytyy tulla ilmi sen
omalla kielellä.» Siksi kansakunnan kielen täytyy olla kirjallisuuden
kielenä, koulujen opetuskielenä. »Koetetaan kai ehkäistä tämän
sovittamista meidän oloihimme tuolla väitteellä: ruotsihan on maassamme
sivistyneiden äidinkielenä.» Kuinka he voisivat kirjoittaa suomeksi?
Ja toiselta puolen he, sivistyneet, ovat ainoat, jotka pystyvät
kirjallisuutta luomaan. Tässä ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko
nämä sivistyneet, kuten usein tapahtuu, pitävät itseään suomalaisina,
joten he, käyttämällä ruotsia, tunnustavat olevansa vieraan sivistyksen
ja vieraan kielen orjia, ja silloin on tämä ies poistettava; tahi he
väittävät ruotsalaista sivistystä ja ruotsinkieltä omikseen, jolloin he
kokonaan luopuvat suomalaisesta kansallisuudesta, sanoi Snellman.

Nyt me tiedämme, että tämän perusteen mukaan jako sivistyneissämme
tapahtuikin. Toiset myönsivät olevansa suomalaisia ja rupesivat
palvelemaan suomalaista sivistystä, ajamaan suomalaisen kansan
pyrkimyksiä. Toiset sanoivat olevansa ruotsalaisia ja joutuivat usein
taistelemaan kynsin hampain suomalaisten sivistyspyrkimyksiä vastaan.
Snellmanin kirjoitukset olivat niin voimakkaita, niin vaativia ja niin
vaikuttavia, että ne pakottivat ihmiset ajattelemaan ja määräämään
kantansa.

Hän kirjoitti kansakoulusta, lastenkasvatuksesta, naisen sivistyksestä,
hän käsitteli monen monia yhteiskunnallisia ja taloudellisia
kysymyksiä: hän suositti maatilojen jakamista perillisten kesken,
ettei yhden jäädessä maan haltijaksi syntyisi niin paljon useimmiten
köyhyyteen vajoavia irtolaisia; hän puhui siitä huolettomuudesta,
johon kruunun viljamakasiinit kasvattivat väestöä, kun he luottivat
niistä hädän tullessa viljaa saavansa; hän todisteli Saimaan kanavan
hyödyllisyyttä, kun hallitus oli päättänyt sen rakentaa, tehden samalla
melkein valtiorikokseksi katsotun teon mainitsemalla, että säädyt
saattaisivat myöntää siihen varoja — hän puhui siis valtiopäivistä,
joista yleensä ei uskallettu hiiskuakaan, vaikka niiden kokoontumista
toivottiinkin; hän puhui merivakuutus- ja suonviljelysyhdistyksestä,
palovakuutusyhtiöstä, höyrylaivaliikenteen edistämisen
tarpeellisuudesta, köyhäinhoidon parantamisesta j.n.e. Kaikki nämä ovat
asioita, joiden käsittelemistä nyt pidetään jokaisen hyvän sanomalehden
velvollisuutena. Mutta siihen aikaan oli toisin. Snellmania syytettiin
itserakkaaksi ja röyhkeäksi, kun hän luuli olevansa oikea mies kaikkia
arvostelemaan ja opettamaan. Hän oli vallanhimoinen kansanyllyttäjä,
joka oli saatava kukistetuksi. Snellman oli arvostellut erään komitean
laatimaa ehdotusta metsälaiksi ja esittänyt siitä eriäviä mielipiteitä.
Taloustieteen professori, joka oli ollut jäsenenä komiteassa, kimmastui
siitä kovasti ja syytti Snellmania hallituksen loukkaamisesta, koska
komitea oli hallituksen asettama.

Sensuuri häntä ahdisti, vallanpitäjät hän oli nostattanut vastaansa
ja toisten sanomalehtien kanssa hän oli lakkaamattomassa kynäsodassa.
Hän ruoski ja ravisteli niitä, sai siten nekin elävämmiksi ja
vilkkaammiksi. Ihmisten oli kiinnittäminen yhä suurempi huomio siihen,
mitä sanomalehdet sanoivat. Näin tuli sanomalehdistöstä _valta_, jonka
arvoa ei ollut vähäksyttävä. Siihen asti sanomalehdillä Suomessa oli
ollut tuskin mitään merkitystä.

Ainainen sotakannalla olo kävi kuitenkin raskaaksi, kun oli taisteltava
yksin kaikkia vastaan saamatta tukea mistään päin. Hänen lähimmät
ystävänsäkin ainoastaan varoittivat häntä esiintymästä liian rohkeasti
ja pilaamasta sillä asiaansa ja ajamasta karille elämäänsä. He
kyllä toivoivat kaikkea menestystä hänen aatteilleen, mutta eivät
ymmärtäneet, miksi niitä oli ajettava sellaisella jyrkkyydellä, jota
Snellman käytti. Hän vastaa heille:

»Minä alan väitteellä: raukkamaisesti kätkee itseltään totuuden se,
joka tahtoo luulotella, että sorretun kansan kansallistunne saattaa
koskaan herätä itsetietoisuuteen, ryhtymättä tositeossa vastustukseen.
— Nyt on onnemme onnettomuudessa se, että Suomen kansan kansallista
itsetietoisuutta painaa etusijassa toinen valta kuin se, joka sitoo
sen poliittista itsenäisyyttä. Vaikka tämä valta olisikin yhdessä
kädessä, niin ei olisi sittenkään muuta keinoa kuin tappion tai voiton
uhalla yrittää, se on uskaltaa. Mutta vieraalla sivistyksellä on toinen
alkuperä, ja vastustus sitä vastaan on näennäisesti kirjallisuuden
yksinomainen asia! Lykkää toistaiseksi! Mutta silloin tulee kyllä aika,
jolloin molemmat vallat ovat yksi, ja vastustus toista vastaan on
avonainen kapina toistakin vastaan.» Ei siis sopinut mitään vaatimuksia
lykätä, vaan oli iskettävä lujasti.



Maamiehen ystävä.


Snellman vaati sivistyneeltä säädyltä työtä suomalaisen rahvaan
hyväksi. Itse hän kulki edellä esimerkkiä osottaen. Samaan aikaan
Saiman kanssa toimitti hän suomenkielistä lehteä »_Maamiehen ystävä_».
Sillä hän tahtoi herättää ja kasvattaa suomalaista talonpoikaista
väkeä. Se ei ollut tottunut seuraamaan maan asioita. Mitä herrat
tekivät, sen se sai hyvänään pitää. Alempia virkamiehiä, nimismiestä
ja pappia, se saattoi moittia, mutta maaherra oli sille jo pieni
jumala, jonka tekoja ei sopinut arvostella. Talonpoika oli opetettava
katselemaan ympärilleen, näkemään kauemmas kuin omaan ja lähimpään
naapuripitäjään. Hänet oli opetettava lukemaan muutakin kuin
katkismusta ja virsikirjaa. Ja »Maamiehen ystävä» sai heti suuren
lukijakunnan — todistus suomalaisen rahvaan luku- ja tiedonhalusta
— ja moni kansanmies sai siitä ensimäiset tietonsa. Mainittakoon
muutamia aiheita, joista »Maamiehen ystävä» lukijoilleen kertoi:
Mitkä suomalaiset ovat, selostus suomalaisten lähimmistä sukulaisista
ja entisistä asuinpaikoista; Suomen Kirjallisuuden Seurasta; Mikä
tieto vanhoilla suomalaisilla oli Jumalasta; Kuinka viisas mies
lapsensa kasvattaa; Kertomus Kristinopin levittämisestä Suomen maassa;
ulkomaiden uutisia y. m. Näytteeksi Snellmanin käyttämästä kielestä
ja osotteeksi siitä, kuinka hauskasti ja helposti ymmärrettävästi hän
osasi kirjoittaa, lainataan tähän muutamia rivejä »Maamiehen ystävän»
ulkomaan osastosta:

»_Englannin_ maassa hallitteepi drotninki _Viktoria_, joka ei vielä ole
25 vuotta vanha, vaikka jo on puoli seitsemättä vuotta hallituksessa
ollut. Mutta se onkin siinä maakunnassa tapana, että herrainpäivissä
tuumaellaan kuinka hallitteman pitää, ja kuningas taikka drotninki
panee sitten päällysmiehiä (ministereitä), jotka näihin tuumiin
tyytyvät, valtakunnan hallituksesta vaaria pitämään. Mainitun
drotninkin aviomies ei oo kuninkaana, mutta kututaan kuninkaalliseksi
korkeudeksi. — — Englannin drotningilla esimerkiksi on omiin
tarpeisiinsa vuodessa paljon enemmän rahaa, kuin koko Suomenmaassa
kruunulle maksetaan. Ei taida siis löytyä toista naitavaa semmosta,
kuin oli tämä neitonen aikonaan. Mutta eipä keksineet Kuopionkaan
pitäjän pohatat mennä Englantiin kosimaan. Ja ei he vastakaan tule
tietämään, missä löytyy rikkaita tyttäriä, koska ei koko Kuopion
pitäjässä usiampia kuin kaksi miestä ole ostanut tätä »Maamiehen
Ystävätä». Isot viisaat muka nämät Kuopion pitäjän miehet ovatkin,
ettei heille enään ole tarve oppia mitään.»

Lehti ilmestyi kerran viikossa. Snellman ei kuitenkaan ottanut osaa sen
toimitukseen kauan. Kun hän oli saanut lehden elämään, täytyi hänen
lukuisien muiden töittensä vuoksi jättää se toisten hoidettavaksi.
Mutta merkityksensä lehdellä oli sittenkin. Se itse aukasi monelle
talonpojalle avaramman maailman ja se sai lukuisia suomalaisia lehtiä
seuraajikseen. Sen jälkeen ei enää ole ollut aikaa, jolloin ei yhtäkään
suomalaista sanomalehteä olisi ollut olemassa.



Saima lakkautetaan.


Snellman taisteli edelleen Saimansa kanssa, puhui suoraan mitä
ajatteli. Vastustajain taholla selitettiin hänen parhaatkin
vaikuttimensa huonoiksi. »Snellman on tekeytynyt liiallisen
fennomaniian (suomalaiskiihkon) ensimäiseksi äänenkannattajaksi ja
siten saattanut nuorison mielet levottomiksi. Jos joku luulee sen
tapahtuneen pelkästä isänmaanrakkaudesta, hän erehtyy. Hän tahtoi panna
soimaan sävelen, jolla Saima pääsisi vauhtiin, ja sitten tuli halu
aina olla oikeassa, sydämmetön ja järjetön riidanhimo, halu esiintyä
mahdikkaana, marttyyrinä j.n.e., sanalla sanoen kaikenlaisia motiiveja
paitsi todella puhtaita.» Vallassaolijat olivat usein keskustelleet
lehden lakkauttamisesta. Sitä peläten hänen ystävänsä kehoittivatkin
häntä varovaisuuteen sanoen, että saavuttaakseen päämääränsä hänen
ennen kaikkea tulisi pitää huoli siitä, että Saima saa elää. Mutta
ei tahtonut Snellman tinkiä vakaumuksestaan. Minkä hän kerran piti
oikeana, sen hän lausui. Mitä olisi merkinnyt joku lievä sana, silloin
kun vastustajat tahtoivat suomalaisilta kieltää olemassaolon oikeuden,
kielen, jopa isänmaan esim. seuraavalla sepustuksella:

»Suomalaiset muodostavat kyllä yhtenäisen väestön, mutta ne eivät
muodosta kansaa, koska heillä ei ole historiaa. Hanhet puhuvat kyllä
kaikki samaa kieltä, mutta ne eivät muodosta kansaa, eivät edes
metsähanhet, jotka kuitenkin ovat itsenäisiä. — — Suomi sivistyksen ja
kirjallisuuden kielenä ei voi synnyttää muuta kuin aapiskirjallisuutta.
— — Vielä ei ole enemmistön kieli missään maassa, ei edes itsenäisessä,
kyennyt tunkemaan pois sivistyksen elävää kieltä. Minä epäilen siis,
onnistuuko koe Suomessa ensi kerran. — — Tosin seuraa kansan aatteesta,
että kullakin kansalla pitää olla isänmaa, ja että sen siellä tulee
puhua omaa kieltänsä. Tämä on sääntö, mutta jos kansa kerran on
menettänyt jommankumman niistä, niin on epävarmaa, saako mainittu
kansa ne jälleen tai voiko se ne saada.» Tällainen puhe vaati jyrkkää
vastustusta.

Ja Saima lakkautettiinkin ilmestyttyään lähes kolme vuotta. Lehden
viimeisessä numerossa kirjoittaa Snellman esiintymisestään: »Niiden
kohtien joukossa, joista (Saimaa) on moitittu, on mainittava lausetavan
ankaruus, josta on luultavasti syystäkin lausuttu paheksumista tätä
lehteä kohtaan. Se saattaa johtua asianhaaroista, joita yksilö ei aina
jaksa voittaa. Elinolot saattavat huomaamatta painaa sen ankaruuden
ihmisen mieleen, niin että hänestä tuntuu kohtuulliselta sellainen
esiytyminen, jota toiset, tasaisemmissa oloissa kehittyneet katsovat
liian ankaraksi.»

Lehden lakkauttamisella ei Snellmania kuitenkaan saatu vaikenemaan.
Lönnrot sai luvan julkaista ja Snellman ryhtyi toimittamaan uutta
lehteä muutaman kuukauden kuluttua Saiman lakkauttamisesta. Se,
»_Kirjallisuuslehti_ yleistä kansalaissivistystä varten», oli myös
ruotsinkielinen, mutta kirjoitti Snellman siihen joskus suomeksikin.
Siinä hän kirjoitti etupäässä arvosteluja koti- ja ulkomaisesta
kirjallisuudesta, mutta käytti jokaista sopivaa tilaisuutta puhuakseen
kirjoissa käsiteltyjen asiain yhteydessä päivän kysymyksistä. Tätä
lehteä Snellman toimitti Kuopiossa-olonsa ajan ja myöhemmin vielä noin
yhdeksän vuotta, oltuaan välillä irti sanomalehtipuuhista sensuurin
rettelöimisiin kyllästyneenä.



Helsinkiin.


Vaikka Snellman tekikin uutterasti työtä Kuopiossa, ei hän sittenkään
viihtynyt siellä. Se oli liian köyhä henkisistä harrastuksista, joita
hän elääkseen tarvitsi. Yliopistossa oli auki filosofian professorin
virka. Snellman haki sitä, mutta ei saanut. Ehdokkaiden joukossa hän
kyllä oli ensimäisellä sijalla, mutta kaikista ystävien ponnistuksista
huolimatta hänet syrjäytettiin. Joku ystävistä oli ehdottanut, että
hän kävisi kumarrusmatkalla Pietarissa. Siihen hän taas ei mitenkään
voinut suostua. Vastoinkäymisen hän ei kuitenkaan antanut mieltään
masentaa. »Saattaahan hetkeksi tuntua katkeralta, kun näin tuntuvasti
muistutetaan, että elämme yhteiskunnassa, jossa hyvä tahto ja uuttera
työ yleisen hyvän puolesta ei kelpaa. Mutta ajatus, että se on ollut
maailman tavallisin meno, ja että se on ollut suurtenkin sankarien
kohtalo, se saattaa ihmisen nöyrtymään vaatimuksissaan.» Näin
lohdutteli Snellman itseään.

Hänen kuitenkin täytyi päästä pois kaukaisesta sydänmaasta,
Kuopiosta, ja hän muutti perheineen Helsinkiin. Sinne perustettavaan
kauppaopistoon oli hänen mieli päästä johtajaksi. Mutta nyt
vallanpitäjät näyttivät, ettei ollut hyvä asettua heitä vastaan.
Opiston perustamiseen annettiin lupa sillä nimenomaisella ehdolla,
että Snellman ei tule sen johtajaksi. Samoin hallituksen kekseliäitten
määräysten kautta Snellman syrjäytettiin silloin juuri perustetun
merivakuutusyhtiön toimitusjohtajan paikasta. Snellman oli jo aivan
neuvoton, millä elää.

Hallituskin tunnusti Snellmanin kyvykkääksi mieheksi. Mutta hän oli
ollut hallitusta vastaan ja johtanut sanomalehtien kautta yleistä
mielipidettäkin siihen suuntaan. Jos tämä mies nyt saataisiin
hallituksen palvelukseen, mikä erinomainen hyöty siitä olisikaan!
Päästäisiin kiusallisesta rauhanhäiritsijästä ja hänen kykynsä tulisi
käytetyksi maan parhaaksi — katsoohan viisas hallitus aina maan
parasta. Snellmanille tarjottiin työtä virallisen lehden toimittajana,
paikkaa kenraalikuvernöörin kansliassa. Siihen loukkuun oli Snellman
liian viisas menemään.

Mutta mitä nyt tehdä? Ei ollut virkaa, ei ollut leipää. Hänelle
tarjottiin ja hän haki — näissä oloissa sen hyvin ymmärtää — filosofian
professorin virkaa Lundin yliopistossa Ruotsissa. Mutta peläten,
että, jos hän sinne menisi, hän ei enää voisikaan palata Suomeen, hän
peruutti hakemuksensa. Hän tahtoi jäädä kotimaahan tekemään työtä sen
hyväksi. Mitä hän voisi tehdä, kun ei ollut edes työtä elatukseksi,
näytti hyvin hämärältä. Suoranaiselta puutteelta ja nälältä hän
pelastui, kun kauppaneuvos Borgström otti hänet konttoriinsa työhön.



Professori.


Näinä aikoina oli taantumus Suomessa mahtavimmillaan.
Suomalais-kansalliset ja siis myös Snellmanin pyrkimykset olivat
ahtaammalla kuin koskaan ennen. 1850 julaistiin suomalaisille
harrastuksille surmaniskuksi aiottu sensuuriasetus, joka kielsi
suomenkielen käytön muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia
kysymyksiä käsittelevissä kirjoituksissa. Ja kamalinta oli, että tämän
kotoisen taantumuksen etupäässä ja varsinaisessa johdossa ei ollut
mikään maatamme ulkoa päin kiristävä »yhdenmukaisuus»-aate, joka on
meidän ajallemme tuttu, vaan kotimaiset miehet senaatissa, miehet,
jotka pitivät itseään myös suomalaisina. — Silloinen hallitsija,
Nikolai I, oli tosin taantumusmielinen, mutta ilman senaatin omaa halua
ei sellaista asetusta olisi tullut.

Mutta tulivat uudet ajat. Keisari Nikolai I kuoli ja valtaistuimelle
nousi jalo Aleksanteri II. Samaan aikaan käyty sota ja tämä
hallitsijanmuutos käänsi koko Venäjän sisäisen elämän uuteen suuntaan.
Vapaammat ajat koittivat Suomellekin. Senaattiin ja maamme muihin
korkeimpiin virkoihin tuli uusia miehiä ja ne ymmärsivät myöskin
Snellmanin työn arvon. Niinpä yliopiston varakansleri kehotti
Snellmania kirjoittamaan hänen, varakanslerin, nimessä keisarille,
että yliopistoon tarvittaisiin opettaja, jonka neuvot suorastaan
olisi tarkotettu herättämään nuorisossa vakaumuksellista halua
hyviin tapoihin ja ahkeruuteen. Jotta virka näyttäisi mahdollisimman
viattomalta, ehdotettiin uudelle opettajalle »siveysopin ja tiedetten
järjestelmän» professorin nimeä. Tässä nimessä ei saanut tulla näkyviin
sana filosofia, koska Venäjän kaikissa yliopistoissa oli edellisinä
vuosina lakkautettu filosofian professorien virat. Korkeimmassa
paikassa hyväksyttiin ehdotus ja tähän virkaan nimitettiin Snellman
monien virkamiesten salahankkeiden, juonien ja keisarille asti
kanneltujen panettelujen rauetessa tyhjiin. Ylioppilaat ottivat
Snellmanin riemuiten vastaan. Mutta Snellmanin tie ei ollut vielä sileä.

Hän oli nyt päässyt työhön, johon hän alunpitäen oli valmistautunut.
Hän sai istuttaa nuorukaisiin samaa totuudenrakkautta ja
velvollisuudentuntoa, joka ohjasi hänen omaakin elämäänsä. Mutta
edelleen tuli hänen voimakkaasti taistella ajamainsa asiain puolesta.
Vaatipa yleinen asema häntä esiintymään tavalla, jonka monet selittivät
hallituksen mielistelemiseksi. Suomessa oli joissain piireissä
lausuttu mielipiteitä, joissa ilmeni tyytymättömyyttä ja halveksumista
Venäjän valtaa kohtaan ja viittauksia siihen suuntaan, että parempi
olisi ollut olo Ruotsin vallan alla. Näistä mielipiteenilmauksista
saivat lisäyllykettä Ruotsin sanomalehdet, jotka muutenkin olivat
sitä mieltä, että itämaisen sodan aikana Ruotsin olisi tullut koettaa
valloittaa takaisin Suomi. Ja uskoteltiin, että se olisi ollut hyvin
helppoa. Suomessa muka olivat olot kurjan kurjat, joten suomalaiset
yleisesti olivat tyytymättömiä Venäjään, valmiit nousemaan kapinaan
ja yhtymään Ruotsiin, kun vain merkki annettaisiin. Omankin maamme
nuorissa miehissä, varsinkin täältä Ruotsiin muuttaneissa, oli
sellaisia, jotka olivat mukana näitä uskomattomia juttuja laatimassa.
Näitä sanomalehtikirjoituksia koottiin kirjasiksi ja niitä levitettiin
Suomeen ja tieto niistä joutui keisarille asti. Suomessa tietenkään ei
valmisteltu mitään kapinaannousua, selvänä todistuksena siitä olivat
tapahtumat sodan aikana: kun englantilaiset tulivat pommittamaan ja
hävittämään rannikoltamme, eivät he missään saaneet asukkailta apua
eikä ystävällisyyttä, päinvastoin monessa paikassa heitä ammuskeltiin.
Mutta levitetyt jutut saattoivat kuitenkin herättää hallitsijassa
epäluuloa. Tämän ikävän asiaintilan sai Snellman hälvennetyksi
kirjoittamalla sanomalehteen voimakkaita kirjoituksia, joissa hän
osoitti, mistä nuo ilkeät jutut olivat kotoisin, ja lausui tuomionsa
niistä sekä niiden kirjoittajista, jotka ajattelemattomilla teoillaan
voivat aiheuttaa maalle vaikka minkälaisia vaurioita. Snellmanin
vaikutusvalta yleiseen mielipiteeseen ja hänen sanojensa merkitys oli
tähän aikaan jo niin suuri, että hänen kirjoituksensa sillä kertaa
poistivat vaaran.

Hän oli tehnyt maalleen arvaamattoman palveluksen. Mutta hänen
vastustajansa julkaisivat sekä Suomen että Ruotsin lehdissä
kirjoituksia, joissa hänet leimattiin onnenonkijaksi, joka oli
esiintynyt mieliksi vallanpitäjille saadakseen heidän suosionsa.
Hän oli muka kieltänyt kaikki entiset oppinsa ja ryhtynyt ajamaan
hallituksen pyyteitä. Todellisuudessa hän ei ollut luopunut kannastaan
vähääkään. Hän oli aina ollut jyrkkä laillisuuden puolustaja, joka
ei voinut hyväksyä minkäänlaista lain halveksimista. Jos hallituksen
suhde häneen olikin muuttunut, oli se tapahtunut vain siitä syystä,
että hallituksessa olevat miehet oppivat vähitellen paremmin tuntemaan
hänet. He näkivät, että vaikka hän lujasti vaatikin parannusta
epäkohtiin, hän ei silti ollut mikään vallankumouksellinen, vaan
laillisten olojen kannattaja.

Snellman oli rohkea. Hän kirjoitti lehteensä asioista, joista siihen
saakka ei oltu sallittu puhua julkisuudessa. Niinpä eräs kirjoitus
sisälsi selonteon Suomen valtiovelasta. Toisessa kirjoituksessa
oli taas viittaus säätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuudesta. Oli
puhe suunnitelluista rautateistä ja Snellman sanoi, että niiden
rakentamiseen tarvittava laina vaati säätyjen takausta. Se seikka,
että Snellman sai näin puhua, lie johtunut hallituksen muuttuneesta
suhteesta häneen. Ettei hän suosiota tavotellut, sitä osottaa
hänen aikaisempi kirjoituksensa rautatieasiassa. Hän nim. asettui
jyrkästi vastustamaan valtiovarain toimituskunnan päällikköä,
joka oli ehdottanut ensimäisen rautatien sotilaallisista syistä
rakennettavaksi Pietarista Turkuun. Snellmanin suunnitelmana oli:
rautateiden kautta on yhdistettävä sisämaa meren rannikkoon,
järvet mereen. Kansallisonnettomuus olisi minkään muun perusohjeen
käyttäminen. Snellmanin kanta voitti. Hänen suunnitelmansa on myöhemmin
täydellisesti toteutettu.

Maamme olot kirkastuivat yhä. Keisari käski senaatin valmistamaan
selonteon asioista, jotka välttämättä vaativat säätyjen hyväksymistä.
Tässä oli siis selvä lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta. Suuri
myönnytys maallemme oli myöskin oman rahan — hopeamarkan ja pennin
saaminen (1860), vaikkakin toistaiseksi Suomessa käypien Venäjän
seteleiden pakkokurssi teki rahamuutoksesta johtuvat edut vähäisiksi.
Myöhemmin vasta saatiin rahalaitoksemme kokonaan riippumattomaksi
Venäjän rahasta. Mutta valtiopäiväin kokoonkutsuminen lykkäytyi yhä
tuonnemmaksi. Ja monien mielestä näytti siltä, kuin se siirtyisi
aivan epämääräiseen tulevaisuuteen, jopa siltä, ettei valtiopäiviä
kutsuttaisi koskaan, sillä annettiin julistus, joka määräsi kunkin
säädyn valitsemaan 12 edustajaa valiokuntaan, joka tarkastaisi sille
jätettävät asetusehdotukset maan olojen tilapäiseksi järjestämiseksi,
kunnes valtiopäivät voitaisiin kutsua kokoon. Tämä oli surullinen
pettymys kaikille. Tulisivatko valtiopäiväin tehtävät kokonaan
siirtymään valiokunnalle? Osa senaattia pani vastalauseen tässä
ilmennyttä perustuslain loukkausta vastaan ja yleisö oli kovin
kiihtynyt ja levoton. Ne, jotka olivat olleet myötävaikuttamassa
julistuksen syntyyn, huomasivat erehtyneensä ja pyysivät hallitsijaa
peruuttamaan koko valiokunnan. Jalomielisesti hän antoikin selityksen,
että valiokunta ainoastaan tulisi tekemään ehdotuksia, jotka
lopullisesti käsiteltäisiin pian kokoonkutsuttavilla valtiopäivillä.
Mutta tähän eivät tyytyneet kaikki äänet: toiset vaativat, että
oli kieltäydyttävä valitsemasta jäseniä valiokuntaan, toiset, että
vaalitilaisuuksissa oli pantava vastalause, koska valiokunta oli
laiton. Nyt tarttui Snellman asiaan. Hänkin oli hyvin ymmärtänyt
vaaran, minkä valiokunnan kokoontuminen täyttämään alkuperäisessä
julistuksessa sille annettuja tehtäviä olisi voinut maalle tuottaa.
Mutta kun asia kerran oli korjattu, kun oli nimenomaan selitetty, että
valiokunnan käsittelemät asiat joutuisivat säätyjen ratkaistavaksi,
ei hänen mielestään ollut mitään syytä vastustaa valiokunnan
kokoontumista. Hän kirjoitti ankaria sanoja niitä vastaan, jotka
kehoittivat kieltäytymään vaaleista, ja todisteli, että ainoa järkevä
menettely oli luottamuksella suhtautua valiokuntaan. Jos niin tehdään,
voidaan olla varmoja valtiopäiväin pikaisesta saamisesta, muuten oli
kaikki epävarmaa. Ja valiokunta kokoontui 1862, täytti tehtävänsä, ja
jo seuraavana vuonna, 1863, kutsuttiin koolle valtiopäivät.

Taas olivat Snellmanin neuvot osottautuneet oikeiksi. Mutta aivan
hurjina hyökkäsivät hänen vastustajansa hänen kimppuunsa. Ylhäisten
suosion tavottelussa hän muka oli mennyt niin pitkälle, että,
hyväksymällä perustuslainvastaisen valiokunnan, oli kieltänyt maan
valtiollisten oikeuksien olemassaolon. Taistelu, johon hän tällöin
joutui, tuotti hänelle niin paljon katkeruutta, että muistot siitä
säilyivät hänen elämänsä loppuun asti.

Korkeissa piireissä tultiin yhä enemmän vakuutetuiksi Snellmanin
suurista kyvyistä ja nähtiin selvästi, että hän johti maan yleistä
mielipidettä. Hänet oli siksi saatava maan asiain johtoon. Hänelle
tarjottiin virka senaatissa kansliatoimituskunnan päällikön apulaisena.
Snellman kieltäytyi. Hänelle oli rakas toimensa yliopistossa, hän oli
täysin riippumaton sanomalehtimiehenä. Jos hän nyt ankarain kiistojensa
jälkeen menisi senaattiin, pidettäisiin sitä todistuksena siitä, että
hän oli niin jyrkkänä esiintynyt toivoen siitä palkkion saavansa.
Hänelle tarjottiin saman toimituskunnan päällikön virkaa, mutta yhäkin
hän kieltäytyi. Vasta kun hänen ystävänsä valtiovaraintoimituskunnan
päällikkö sairastui ja sitä virkaa tarjottiin hänelle, suostui hän.

Vuosikymmeniä aikaisemmin, Snellmanin lähtiessä Ruotsista Suomeen,
sanoivat hänen ystävänsä hänelle: »Joko sinut siellä hirtetään tai
nimitetään senaattoriksi.» Tämä ennustus toteutui. Snellmanista, jota
oli pidetty kansankiihottajana ja kumouksellisena, tuli senaatin jäsen.



Senaattorina.


Hänen ensimäisiä merkittävimpiä töitään senaattorina ollessa oli
hallitsijan valtaistuinpuheen suunnitteleminen valtiopäiväin avajaisia
varten. Tärkeimpiä kohtia tässä puheessa oli lupaus valtiopäivien
määräajoittain kokoonkutsumisesta. Se oli perustuslaillisen elämän
edellytys. Se oli kaikkien isänmaanystäväin harras toivo, joka nyt
toteutui. Vähemmin muistettavia eivät ole sanat, jotka keisari itse
puheeseen kirjoitti: »Ei mikään teko minun puoleltani ole voinut
häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan
välillä. Olkoon yhä edelleen, niinkuin tähänkin asti, tämä luottamus
sen lujan sovun takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja
uskolliseen kansaan.»



Kieliasetus.


Senaattorina Snellman sai laajan vaikutusvallan. Oli luonnollista,
että hän käytti kaikkia tilaisuuksia niiden aatteiden toteuttamiseksi,
joiden puolesta hän ennenkin oli taistellut. Niinpä hän sai suuren
voiton suomalaisuuden asialle. Kaksi eri kertaa oli talonpoikaisia
lähetystöjä käynyt Pietarissa hallitsijan puheilla pyytämässä, että
suomenkieli otettaisiin käytäntöön virastoissa. Talonpoikainen
suomalainen väestö oli aina tuntenut vääryyden, mikä kielioloissamme
vallitsi. Silloin tällöin ilmestyi jonkun kansanmiehen kyhäämä
pilkka- tai valitusruno, jossa kuvattiin talonpojan surkea asema
ruotsinkielisten herrain kanssa asioihin jouduttuaan. Mihinkään
varsinaisiin toimenpiteisiin asiansa auttamiseksi he eivät olleet
ennen ryhtyneet. Mutta Snellmanin ja toisten nuorempien suomalaisten
sanomalehtimiesten ja suomalaisuuden ystäväin toiminta oli herättänyt
suomalaisen rahvaan entistä selvemmin tajuamaan sorretun asemansa ja
vaatimaan siihen parannuksia. Keisari otti lähetystöt suosiollisesti
vastaan luvaten tehdä asian hyväksi, minkä olosuhteet sallivat.

Snellman ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus hänenkin ryhtyä
asiaan. Tavallista virallista tietä mennen siitä ei olisi
tullut mitään. Snellman itse kirjoittaa: »Suomenkielen asia oli
jätetty senaatille, joka kuulusteli hovioikeuksia, kuvernöörejä,
maistraatteja, konsistoreja y.m., y.m. Suuret paljoudet lausuntoja
oli saapunut, enimmät täynnä »parantumattomien estelyjä».
Varalääninsihteerirahjukset, jotka huonosti kirjoittivat ruotsia,
olivat selitelleet vastustamattomat mielipiteensä siitä, mikä vaara
uhkasi heidän korkeata sivistystänsä.» Senaatin herrat olivat
tietysti samalla kannalla. Oli siis käytettävä toista tietä. Kaikki
ruotsinmieliset lehdet selittivät, että kielikysymys oli puhtaasti
hallinnollinen asia, jonka kanssa säädyillä ei ollut mitään
tekemistä. He nimittäin pelkäsivät, että valtiopäiville saattaisi
tulla paljon suomenmielisiä, joten kielikysymys siellä voisi tulla
ratkaistuksi heidän eduilleen aivan vastakkaisesti. Mutta hallituksen
ruotsinmielisyyteen he luottivat. Kun asia yleisesti tunnustettiin
hallinnolliseksi, oli Snellmanin siis hankittava keisarillinen asetus,
joka takaisi suomenkielelle joitain oikeuksia. Hänellä oli korkeita
tuttavia, jotka hän sai asiaansa ajamaan. Hänen päämääränsä oli selvä:
suomi oli tehtävä oikeuden ja virastojen kieleksi. »Valtion palvelijat
ovat kansan. Niiden mukavuus ei saa estää jälkimäisen oikeutettujen
tarpeiden tyydyttämistä. Eikä se ole valtion palvelijain, vaan kansan
tyytyväisyys, joka kannattaa maata ja valtakuntaa; ei edellisen vaan
jälkimäisen uskollisuus, jolle hallitsija saattaa rakentaa. Jos kansa
pysyy lujana, täytyy sen virkamiesten enemmittä mutkitta mukaantua.»

Pietarissa valmistettiin asetusehdotus, mutta siinä ei oltu näin
jyrkkiä. Säädettiin että, mikäli asia koski »nimenomaan suomalaista
väestöä», suomenkieli tulisi olemaan yhtä oikeutettu ruotsinkielen
kanssa. Suomalaisia asiakirjoja piti heti saada jättää virastoihin ja
tuomioistuimiin. 20 vuoden kuluessa oli asiat niin kehitettävä, että
viimeistään v. 1883 kaikki virastot olivat velvollisia myöskin antamaan
suomalaisille suomenkielisiä asiakirjoja. Maan virallisena kielenä
tulisi kuitenkin pysymään ruotsi.

Keisari tuli tarkastamaan sotaväkeä Parolaan ja siellä Snellman pääsi
hänen puheilleen. Hämeenlinnassa allekirjoitettiin sitten käskykirje,
tässä kerrotun sisältöisenä, ja julaistiin 1 p. elok. 1863. Senaatin
toimeksi jäi käskykirjeen käytäntöön sovelluttaminen. Kaikki tiesivät,
että se kyllä synnyttää hidastelua, kahnausta, verukkeita, mutta siitä
huolimatta vallitsi maassa tavaton riemu.



Painovapauslain puolesta.


Snellman oli saanut taistella sensuuria vastaan vuosikymmeniä. Kun
ei ollut mitään lakia siitä, mikä oli luvallista kirjoittaa, mikä
ei, kun laissa ei ollut mitään määräyksiä, mihin toimenpiteisiin
oli ryhdyttävä niitä vastaan, jotka käyttivät väärin sanaa, riippui
kaikki sensuurista, mielivallasta. Snellman tahtoi näin ollen jättää
kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen painovapauslaiksi. Kovasti
oli hänellä puuhaa, ennenkuin sellainen saatiin. Mutta saatiin
se lopultakin. Säädyt hyväksyivät sen ja laki astui voimaan 1865
pysyäkseen vain seuraaviin valtiopäiviin asti. Niille annettiin
asiasta uusi esitys, muutamissa kohdissa ankarampi kuin edellinen.
Se oli ehdotettu pysyväksi voimassa taas seuraaviin valtiopäiviin
asti. Säädyt tekivät pieniä muutoksia esitykseen ja vaativat, että
se pysyisi voimassa, »kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä
painovapauslaki on tullut julistetuksi». Snellman, joka oli korotettu
aatelissäätyyn ja siis otti osaa valtiopäiviin, koetti vakuuttaa
säädyille, että jos näin meneteltäisiin, hallitsija ei tulisi
asetusta hyväksymään. »Säädyt vaativat hänen Majesteettiaan kaikkea
tulevaisuutta varten luopumaan oikeudestaan yksin säätää painolakeja,
jota oikeutta maan kaikki hallitsijat aina v:sta 1772 ovat nauttineet
ja käyttäneet.» Tässä vaatimuksessa pysyen jäätäisiin taas sensuurin
varaan. Mutta ei auttanut mikään. Säädyt pysyivät mielipiteissään,
laki raukesi ja paino-olomme jäivät sensuurista yksin riippuviksi.
Painovapauslaki, vaikka kuinka huono ja puutteellinen, olisi taannut
joka tapauksessa oikeudellisen tutkinnon, jossa syytetty olisi saanut
puolustautua. Snellmania ei kuultu ja niin jäätiin ilman lakia.



Rahaolojen parannus.


Erittäin suuriarvoisen työn suoritti Snellman senaatissa saattaessaan
loppuun rahanmuutoksen. Vaikka oma raha jo olikin saatu, olivat olot
hyvin sekavat. Venäjän setelit ja ala-arvoinen kupari- ja hopearaha
olivat täällä käypiä. Rahanmuutoksen kautta toivottiin olojen
vakaantuvan, mutta ala-arvoisen venäläisen rahan tulvaaminen Suomen
pankkiin, joka ei saanut sitä vaihdetuksi Venäjällä täysiarvoiseen
hopearahaan, vaikutti sen, että Suomen pankin täytyi kieltäytyä
vaihtamasta hopeaan, joka silloin oli rahakantamme perustus, omiakin
seteleitään, joiden arvo siitä syystä laski. Venäjän ala-arvoisesta
rahasta piti päästä irti.

Snellman ryhtyi puuhiin. Hän esitti asian keisarille, puhui Venäjän
ministereille siitä, kirjoitti suonomalehtiin, voittaakseen
venäläisen yleisön myöntymyksen asialle, mutta sittenkin pelättiin
»separatismia», valtiollista eristäytymishalua. Asema oli hyvin
vaikea. Parannusta odotellessa Suomen pankin täytyi supistaa
lainausliikkeensä mahdollisimman vähään, koska sen täytyi kerätä
varastoon metallirahaa voidakseen täydestä arvosta lunastaa setelinsä.
Kun pankista ei saatu luottoa, joutuivat siitä kärsimään monet,
tekivätpä jotkut vararikkojakin. Säädyt olivat menneet takaukseen
hypoteekkiyhdistykselle ulkomaisen lainan saamiseksi sille. Yhdistys
oli puolestaan sitoutunut tallettamaan Suomen pankkiin lainastaan
8 miljoonaa markkaa hopeaa, millä summalla piti säätämän aikaan
muutos rahaoloissa. Mutta yhdistys voi käyttää hyväkseen lainaa
vain siinä tapauksessa, että parannus todella tapahtui. Siihen
luottaen oli hypoteekkiyhdistys ottanut lainan ja luovuttanut siitä
Suomen pankille sovitun summan. Mutta vieläkään ei saatu Pietarista
lopullista suostumusta. Kotimaassakin oli miehiä, niiden etunenässä
kenraalikuvernööri, jotka vastustivat koko puuhaa. Snellman sai
ponnistaa kaikki voimansa. Vakavat tappiot uhkasivat joka taholla,
hypoteekkiyhdistys joutuisi häviöön j.n.e., jos ratkaisu vielä
viipyisi. Snellmanin täytyi lopulta ehdottaa, että säilytettäisiin
edelleen Venäjän täysiarvoisen hopearahan kelpoisuus Suomessa, jolloin
Suomen raha tulisi olemaan vain kuin alaosa valtakunnan rahasta,
markka olisi täsmälleen neljäs osa ruplasta. Kiellettyjä olisivat vain
venäläiset setelit ja ala-arvoiset metallirahat. Pitkän odotuksen
jälkeen tuli vihdoin keisarin suostumus ja 8 p. marrask. 1866 annettiin
julistus, jossa määrättiin, että metalliraha, hopea, oli siitä lähtien
oleva ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Mutta voi! Siinä oli
lisäys, jonka johdosta hän valittaa, ettei hänelle »ollut mikään
hupainen päivä se, jolloin reformi julistettiin saarnastuolista».
Edelleenkin oli valtion rahastot velvoitettu ottamaan vastaan Venäjän
ala-arvoista hopearahaa rajattomasti. Snellman sai ryhtyä edelleen
puuhaan. Ja niin saatiin muutamien viikkojen kuluttua uusi asetus,
jossa venäläisen ala-arvoisen rahan pakollinen vastaanottaminen yhdessä
maksussa rajoitettiin 2 markkaan 50 penniin ja vihdoin kolmisen
kuukauden kuluttua poistettiin kokonaan tämän rahan pakollinen
vastaanotto.

Näin vihdoinkin saatiin maan raha-asiat vakavalle pohjalle. Alettiin
yleisesti tunnustaa Snellmanin suuret ansiot rahanmuutoksen
toimeenpanossa ja siitä osotettiin hänelle kiitollisuutta adresseilla
ja muilla tavoin.



Taistelu nälkää vastaan.


Raskaita vuosia sattui Snellmanin senaattoriaikana. Silloin olivat
suuret katovuodet 1865—67. Varsinkin 1867 oli huono. 1865 vuoden
kadon aiheuttama köyhyys tuntui vielä kaikkialla. Talvi kesti melkein
kesäkuuhun asti. Eläimet kärsivät rehun puutetta ja karjaa oli
vähennettävä. Kesällä jo sattui muutamia halloja ja syyskuussa tuli
niin ankara halla, että se vei viljat melkein koko maasta. Kylmän
kevään tähden oli viljain kasvu niin myöhäinen, ettei ruiskaan ollut
ehtinyt kypsyä. Seuraavana talvena täytyi ihmisten joukottain lähteä
liikkeelle, varsinkin maan pohjois- ja itäosista, leipää etsimään.
Laumottain ihmisiä kuoli nälkään ja kylmään ja niihin kulkutauteihin,
joita kuljeskelevat joukot mukanaan levittivät.

Nyt oli valtiovarain päälliköllä työtä. Täytyi hankkia rahaa
suunnattoman kurjuuden ja hädän lieventämiseksi. Oli ostettava viljaa
ja järjestettävä sen jakaminen. Oli hankittava työtä puutteeseen
joutuneille. Seuraavan kevään kylvöihin täytyi varata siementä. Rahoja
ei ollut kuitenkaan rajattomasti käytettävänä, 7 miljoonaa vain, summa,
joka kuitenkin silloin vastasi valtion puolen vuoden tuloja. Tehtävä
oli niin vastuunalainen, että se painoi raskaana taakkana Snellmania ja
usein hänen täytyi kysyä itseltään, menettelikö hän oikein. Niinpä hän
kirjoitti m.m.: »Jos tämä summa olisi käytetty yksinomaan nääntyvien
ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä
olisi silloin kaikki olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein?
En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.» Jälkimaailma on vastannut.
Jos kaikki varat olisi käytetty hädän hetkellä, ei kansa siemenviljan
puutteessa olisi päässyt hyvänkään vuoden tullessa toipumaan.
Snellmanin oikean menettelyn vuoksi päästiin jo lähimpinä seuraavina
vuosina elämän alkuun ja kärsimysten jäljet alkoivat peittyä.

       *       *       *       *       *

Valtiovarain tila oli kovasti kärsinyt katovuosien aikana. Menot
olivat kovasti kasvaneet uhrauksista, joita oli tehtävä yleisen hädän
lieventämiseksi, ja samaan aikaan kaikki tulot olivat supistuneet.
Snellmanin asema oli kovin vaikea. Tätä vaikeutta lisäsi vielä uusi
kenraalikuvernööri, Adlerberg, jonka kanssa hän joutui kireisiin
väleihin. Adlerberg tahtoi kiihkeästi rakennettavaksi rautatien
Riihimäeltä Pietariin, muka hätäapu-työnä katovuoden johdosta
työttömälle rahvaalle. Snellman varotti keräämästä nälän näännyttämiä
ihmisiä laajoilta aloilta yksille paikoille ja piti tarpeellisena
kiinnittää vähemmän velkarahoja rautatiehen heti ensi rakennusvuotena
kuin kenraalikuvernööri vaati. Saadakseen tuon itsepäisen Suomen
valtion silloisen rahastonhoitajan pois tieltään, pakotti
kenraalikuvernööri Snellmanin pyytämään virkaeron 1868. Näin palkittiin
mies, joka oli isänmaalleen tehnyt niin monta suurta palvelusta.



Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä.


Erottuaan senaatista Snellman ei jäänyt toimettomaksi, vaikka hänen
ikänsä — hän oli silloin jo 62 v. vanha — ja suorittamansa työt
olisivat hänet oikeuttaneet vanhan lepoon. Hypoteekkiyhdistys, jonka
avulla osaksi oli saatu aikaan rahauudistus, oli joutunut melkein
häviön partaalle. Suuri joukko sen velallisista oli kykenemättömiä
täyttämään sitoumuksiaan. Lainoja täytyi sanoa irti ja myytävistä
taloista oli yhdistyksen ollut pakko huutaa itselleen tähän aikaan noin
500 eri tilaa. Asiain ollessa tällä kannalla valittiin Snellman heti
senaatista erottuansa hypoteekkiyhdistyksen esimieheksi. Hänen kykyynsä
luotettiin ja häneltä toivottiin pelastusta.

Snellman taas ryhtyi työhön ominaisella tarmollaan ja sai vähän
kerrallaan tämän maanviljelijöille niin tärkeän luottolaitoksen
raha-asiat paranemaan. Yhdistyksen lainausliike, joka oli välillä
täytynyt kokonaan lakkauttaa, voi taas jatkua, se kykeni säännöllisesti
suorittamaan korkonsa ja täyttämään sitoumuksensa. Kun asiat oli saatu
näin muuttumaan, katsoi hypoteekkiyhdistys tulevansa toimeen ilman
häntä, eikä häntä enää 1881 valittu esimieheksi.



Suomalaisen kirjallisuuden Seurassa.


Snellman oli ollut mukana perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden
seuraa. Vuosina 1870—1874 oli hän seuran esimiehenä. Tällöin hän jo sai
nähdä hedelmiä työstään. Hän oli niin paljon kirjoittanut suomalaisen
kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä suomenkieliselle
sivistykselle. Nyt suomalainen kirjallisuus jo alkoi versoa, ja
Kirjallisuuden seuralla oli siinä suuri ansio. Hänen esimiehyytensä
aikana seura julkaisi ajan vaatimuksia vastaavan Suomen maantieteen ja
uuden kirjallisuusluettelon, oppikirjoja, joilla koetettiin hyödyttää
alkavaa suomalaista teollisuutta, käännöksiä etevästä ulkolaisesta
kaunokirjallisuudesta ja paljon muuta.

Seuran vuosikokouksessa pitämässään puheessa Snellman lausui: »Se
on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansain vaiheitten jaksossa
kirjallisuus tavallisesti on kukkeimmillaan. Pienten kansain elämäkerta
on kyllä hyvin eriluontoinen. Mutta jos silmällemme mainioimpain
kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa
kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista,
vaan että päinvastoin tämä valta ei näytä mahdolliselta, ennenkuin
kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä.»
— — — »Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää
olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi,
ennenkuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöjensä
perille.»

Siksi oli ahkeroitava suomalaisenkin kirjallisuuden kehittämiseksi.



Suomalaisuuden puolesta.


Suomalaisuuden puolesta sai Snellman taistella elämänsä loppuun asti.
Seuraavat tapahtumat antoivat siihen erikoista aihetta.

Opetuslaitoksemme oli saanut oman ylihallituksen. Ennen oli huolenpito
kouluista ollut tuomiokapitulien tehtävä. Koska kouluylihallituksen
jäsenet tuli nimittämään hallitus, oli mahdollista, ettei aina
pidetty silmällä kasvatuksellista puolta, vaan että annettaisiin
henkilöitä ylihallitukseen valitessa poliittisten seikkain vaikuttaa.
Tätä vaaraa kuvaili Snellman: »Kun opetuslaitosta hallitsee milloin
diplomaatti (valtiomies), milloin kenraali, milloin juristi (lakimies)
j.n.e., silloin on sukupolvet pelastuksetta annettu eksperimenttien
(kokeilujen) ja, mikä pahempi on, poliittisten tarkoitusten valtaan.
Hirveätä on ajatellakin, mutta sittenkin on tosiasia semmoinen, että
monasti kysymys oikeasta keinosta, millä lapsi ja nuorukainen on
saatettava tietämiseen ja hyveeseen, on muuttunut kysymykseksi, millä
saataisiin tottelevia välikappaleita jonkun yksityisen tahi jonkun
puolueen itsekkäitä hankkeita varten.»

Kävikin niin onnettomasti, että kouluylihallituksen ensimäiseksi
esimieheksi nimitettiin kenraali. Sama mies oli aikaisemmin päässyt
yliopiston sijaiskansleriksi ja oli hän siellä herättänyt toimillaan
yleistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Ja muihin oppilaitoksiin
nähden hänen toimenpiteensä olivat kaikkea muuta kuin toivottuja:
venäjänkielen oppimäärää oli kouluissa tuntuvasti lisättävä ja
suomalaisuuden harrastukset, suomalaisten, kenraalin omain sanain
mukaan »hirveän roistojoukon», pyyteet oli tyyten tukahdutettava.

Valtiopäivät koettivat nyt saada hänen puuhiaan estetyksi. Snellman
puhui ja nyt hänen puheensa kelpasi niillekin, jotka muulloin olivat
hänen kiivaita vastustajiaan. Kaikki säädyt yhtyivät anomukseen,
että ne saisivat ottaa osaa koululain säätämiseen, joten voitaisiin
onnettomuuksia välttää ja jollainen oikeus säädyillä oli ollut jo
kauvan ruotsinvallankin aikoina. Mutta kenraali piti kiirettä. Senaatti
valmisti hänen ehdotustensa mukaan koulujärjestyksen ja se julaistiin,
ennenkuin säätyjen anomus ehti tulla hallitsijan kuuluvillekaan.

Suomalaisten pyrintöjen vastustamisessa kouluylihallitus sai
luonnollisesti lämmintä kannatusta ruotsalaisiltamme. Helsingin
normaalikouluun oli saatu suomalainen osasto. Sellainen oli saatava
pois pääkaupungista maan sivistystä uhkaamasta. Normaalikoulun
suomalainen osasto muutettiin Hämeenlinnaan, jolloin sikäläinen
ruotsalainen koulu muutettiin suomalaiseksi. Sorto synnyttää aina
vastustusta ja sortotoimenpiteillä on usein aivan vastakkainen
vaikutus kuin mihin niillä on pyritty. Niin kävi nytkin. Suomalaiset
keräsivät pian 200,000 mk., joilla perustettiin uusi suomalainen koulu
Helsinkiin, joten yhden entisen sijalle saatiin kaksi uutta suomalaista
koulua.

Kouluylihallituksen suomalaisten koulujen vastustaminen antoi
Snellmanille aiheen kirjoitukseen »Mielipiteitä suomenkielisten
oppikoulujen tarpeesta». Kertomuksessaan oli ylihallitus m.m.
maininnut, että useampia suomenkielisiä oppikouluja voitaisiin
perustaa ja yleensä suomenkieli saattaa korkeampaan asemaan vasta
sitten, kun suomalainen kirjallisuus pystyisi näyttämään useita ajan
vaatimuksia vastaavia alkuperäisiä teoksia. Snellman kirjoittaa tämän
johdosta: »Mutta kenenkä ajatuksen juoksu lie niin nurinkurinen,
että hän ensiksi vaatii kansalta täydellistä kirjallisuutta ja vasta
sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden tekijät
voivat saavuttaa tähän tarvittavan sivistyksen? Tätä päättelyä ei
voi puolustaa sillä, että suomalaiset kirjailijat kyllä voisivat
saavuttaa tarpeellisen sivistyksen kouluissa, joissa ruotsi on
opetuskielenä. Sillä kirjailijoita voitaisiin silloin yhtä hyvin tilata
Saksasta ja Ranskasta. Sen vähän suomen kielioppia y.m., jota meidän
ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, voisivat he helposti oppia
parissa kuukaudessa.» »Mutta sivistyneiden lukijain joukossa — — — ei
varmaankaan ole ketään siksi taitamatonta ja ajattelematonta, että hän
kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta, ellei
sillä ole kouluja ja tämä kieli sen opetuskielenä.»

Näytti siltä kuin 1863 vuoden kieliasetus, jonka puuhaamisella
Snellman oli alkanut valtiollisen toimintansa senaatissa, ei
mitenkään olisi oloihin vaikuttanut. Kaksi vuosikymmentä, jotka oli
määrätty suomenkielen täysiin oikeuksiinsa pääsön valmistamisajaksi,
olivat loppuun kulumassa, eikä hallitus ollut tehnyt juuri mitään
suomenkielen aseman parantamiseksi virastoissa. Se ei ollut vaatinut
virkamiehiltä yhä suurempaa suomenkielen taitoa eikä velvoittanut heitä
virastoista papereita antaessaan noudattamaan kielen suhteen sääntöjä,
joihin heidän muutaman vuoden kuluttua oli kuitenkin pakko alistua.
Valtiopäivillä nousi kieliasiassa oikea myrsky. Suomalaiset olisivat
tahtoneet entisen hallinnollisen asetuksen sijalle säätyjen hyväksymän
lain, jolla suomenkieli määrättäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa.
Snellman puhui säädyssään myöskin tähän suuntaan, mutta asia raukesi,
kun toiselta puolelta katsottiin kielikysymyksen olevan hallinnollisen
asian.

Snellmanin asema näihin aikoihin oli koko lailla toinen kuin hänen
tullessaan senaattiin tai hänen alkaessaan julkisen taistelunsa
suomenkielen hyväksi sanomalehtien kautta. Silloin hän taisteli
yksin. Nyt oli kokonainen puolue suomalaisuuden asiaa ajamassa. Mutta
hänen vastustajansakin, ruotsinmieliset, olivat järjestyneet lujaksi
puolueeksi, jonka valta ei meidänkään päivinämme ole vähäinen. Hän
oli toivonut, että koko kansamme voisi yhtyä suomalaista henkeä
ja suomalaista sivistystä eteenpäin viemään. Hän oli toivonut,
että ruotsalainen sivistynyt säätymme olisi vapaaehtoisesti
omistanut suomenkielen, koska, kuten hän lausui sanomalehdistön
satavuotisjuhlassa 1871, »se on tukala seikka, kun samassa maassa
on asujamia, jotka puhuvat eri kieltä ja siten joutuvat toisilleen
vieraiksi. Se on tukalaa, mutta kahta tukalampaa on, kun, kuten meidän
maassamme, korkeimmin sivistynyt osa kansasta puhuu toista kieltä,
kansan suuri paljous toista. Syvät rivit ne voiton perivät. Ajatelkoon
jokainen, ken voittoa toivoo ja sen hyväksi työskentelee, miten hän on
saapa äänensä syvien rivien kuuluviin.»

Samaa yhdistämistä tarkoitti hän puheessaan, jonka hän piti hänen
kunniakseen vietetyssä kansalaisjuhlassa täyttäessään 75 vuotta. »Jos
Te, arvoisat isät, joiden kieli oikeastaan on ruotsi, jos tarkkaatte
näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voitte
siitä myös oppia, että se suomalaisuuden liike, jota ette oikein
tajua, on pääsevä voitolle. Ei ole inhimillistä voimaa, joka kykenee
sitä estämään, ja ainoastaan sen pohjalle voidaan perustaa luja Suomi,
Suomi, joka toivoo kestävänsä tulevaisuudessakin. Jos Te, armaat äidit,
jalot naiset, jos Te voitte tämän tajuta ja edeltä nähdä että näin
on käyvä, varjelkoon silloin Jumala Teitä lastenne poviin kylvämästä
eripuraisuutta, joka koko heidän iäkseen saattaa heidät sotaan sitä
vastaan, jota he mielellään soisivat rakastavansa: isänmaatansa, syystä
että heidät on varhain talutettu puolueohjelman polulle, eivätkä arvele
voivansa rakastaa maatansa sillä tiellä kuin kansa tahtoo, jonka tahdon
alle meidän kuitenkin kaikkien täytyy taipua.»

Ei ollut hänen syynsä, ettei kansastamme tullut niin yksimielinen kuin
oli syy toivoa. Hän tiesi, että tulevaisuus oli tuova Suomen kansalle
kovia päiviä, mutta hän toivoi, ettei vaikeus tulisi, »ennenkuin tuo
suuri uudistus on tapahtunut, ennenkuin se täällä kohtaa yksimielisen
kansan».

       *       *       *       *       *

Parhaankin työmiehen voimat loppuvat kerran. Snellman oli tehnyt työtä,
hän oli kestänyt raskaita päiviä, hän oli taistellut koko miehuutensa
ajan, rohkeasti taistellut sen puolesta, mitä hän oikeana ja hyvänä
piti. Hänen voimansa olivat kuluneet ja kuolema saapui heinäk. 4 p.
1881.

Hänen haudallaan puhui Topelius sanoen m.m.: »Ja missä hän taisteli,
siellä hän ryntäsi esiin vakuutuksen voimalla, totuuden varmuudella
ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt iskiessään tahi
saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet, että tässä
panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen tahdon takana sykki lempein
sydän. Kun tuntuivat iskut tuon käsivarren, joka näytti tahtovan maahan
musertaa kaiken, mikä hänen tiellään oli, silloin moni ei tietänyt,
että se oli hänen tapansa oikeutta rakastaa, hän ei itse käsittänyt,
että sitä kävi toisin ymmärtäminen. Nuoriso sen oivalsi; se ymmärsi
häntä. Mutta hautaan lasketun soturin uurnaan, eikä taistelun kilpiin,
piirtää jälkimaailma puolueettoman tuomionsa.»

Eläissään sai Snellman, kuten eri asiain yhteydessä on tullut
mainituksi, vastustajainsa taholta usein mitä epäoikeutetuimpaa
kohtelua. Hänen väitettiin toimivan alhaisimmista vaikuttimista. Ei
myönnetty arvoa hänen suurimmillekaan teoilleen. Tämä vastustajain
taholta tullut häväisy ja puolueellinen arvostelu oli kyllä katkera.
Mutta se ei sittenkään liene ollut raskainta kestää, sillä tiesihän hän
itse etsivänsä totuutta, oikeutta ja isänmaan parasta. Vaikeampi lienee
ollut kestää, milloin eivät ystävätkään hänen tekojaan ymmärtäneet,
kieltelivät, estelivät, kehottivat järkevyyteen. Olihan hänkin ihminen,
tarvitsihan hänkin toisten ymmärtämystä, kaipasi tunnustusta siitä,
että menetteli oikein.

Jos hän ei olisi saanut osakseen muuta kuin vastustusta, ei hän
sellaista taistelua kaikkia vastaan olisi koko elämää voinut kestää.

Sai hän eläissään tunnustustakin. Toimiessaan yliopistossa ja
ylioppilaiden keskuudessa aivan nuorena hän sai osakseen ihailua
taipumattomana vapauden ja oikeuden puolustajana. Tiedemiehenä
kunnioitettiin häntä kaikkialla ulkomaillakin. Häntä kiitettiin
kirjailijana. Hänen palattuaan ulkomailta ja alettuaan julkisen
toimintansa täällä, kasvoi kasvamistaan se joukko, joka katseli häneen
luottaen ja paljon odottaen. Varsinkin ylioppilasnuoriso osotti hänelle
kunnioitustaan. Ylioppilaat kävivät säännöllisesti häntä laululla
tervehtimässä Vilhelmin päivänä ja yhtä säännöllisesti Snellman
palkitsi heidät puheella.

Mutta sai hän virallisempaakin tunnustusta. Valtiopäivillä 1872 oli
talonpoikaissäädyssä puhe Snellmanin senaattorikaudesta ja eräs
valtiopäivämies lausui: »Tällä ajalla ovat suoritetut ne suurenmoiset
avustustoimet, joita 1867 vuoden kato teki välttämättömiksi. Tällä
ajalla on rahareformikin saatu aikaan; tästä ja muusta pyydän saada
lausua syvän kiitollisuuteni ja kunnioitukseni senaattori Johan Vilhelm
Snellmanille.» Ja koko sääty yhtyi lausuntoon, että »senaattori
Snellmanin oikeus kansan tunnustukseen ei ole supistettava».
Kunnianosotus oli hänen korottamisensa aatelissäätyyn. Ilmeinen
tunnustus hänen kyvyilleen oli vihdoin se, että hänelle, niin monelta
taholta ja niin monista syistä ahdistetulle miehelle, tarjottiin
senaattorinpaikka. Ennen on jo mainittu suuresta kansalaisjuhlasta,
joka hänen kunniakseen pidettiin v. 1881.

Jälkimaailman tuomio Snellmanista alkaa olla yksimielinen. Hän on
suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi taistellut ja tehnyt
enemmän kuin kukaan muu. Ja kun on selvää, että vasta kansalliseen
itsetietoisuuteen heränneenä Suomen kansalla on elämismahdollisuuksia,
ei Snellmanille suurinkaan arvonanto ole liikaa. Mitä hän on tehnyt
suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, ei voi kukaan unohtaa
eikä kieltää, yhtä vähän kuin sitä, mitä hän on tehnyt tämän maan
taloudellisen elämän vakaannuttamiseksi ja nostamiseksi. Minkälainen
olisikaan maamme taloudellinen tila, jos se pitemmäksi ajaksi tai
pysyvästi olisi jäänyt riippumaan Venäjän rahan ylen vaihtelevasta
kurssista? Ja kysyä sopii, minkälainen olisi henkinen elämämme ja
sivistyksemme, jollei se olisi tuekseen saanut vankkaa taloudellista
pohjaa. Snellman teroitti mieliin taloudellisen vaurastumisen ja
varsinkin teollisuuden merkitystä kansallisuuden tukena. Rautateittemme
suunnittelu ja toimet saada Kirjallisuuden seuran avulla suomalaista
teknillistä kirjallisuutta olivat käytännöllisiä tuloksia tässä
suhteessa. Kuinka selvänäköinen hän tässäkin asiassa oli, huomaamme
hyvin, kun näemme, että parhaillaan käytävässä suuressa sodassa
kansojen parhaana voimana on kukoistava teollisuus. Snellman uskoi
oikeuden ja järjellisyyden maailmaa hallitsevaan voimaan ja hän opetti
kansalleen, että samat voimat olivat perheen, yhteiskunnan ja valtion
perustuksia, ja että jokaisen yksilön, joka tahtoi olla hyödyksi
isänmaalleen, tuli nämä perusteet asettaa toimintansa ohjeeksi, tuli
ehdottomasti täyttää velvollisuutensa perheessä ja yhteiskunnassa, tuli
ehdottomasti noudattaa lakia.

Yhä vielä on hän opettajamme.

Talonpoikaissääty on kiitokseksi hänen työstään asettanut kiven hänen
haudalleen Helsinkiin. Kuopioon, kaupunkiin, jossa hän alotti laajalle
vaikuttavan työnsä, on pystytetty hänen rintakuvansa puistikkoon
lähelle tuomiokirkkoa. Ja piakkoin pystytetään suuri muistopatsas
Helsinkiin Suomen pankin ja säätytalon eteen. Nämä ovat kauniita
merkkejä kansan kiitollisuudesta suurmiehelleen. Mutta paremmin, vielä
kauniimmin voimme hänelle kiitollisuuttamme osottaa kulkemalla tietä,
jonka hän on kansalleen ja kansalaisilleen viittonut.



JOHAN LUDVIG RUNEBERG.


Käsitteet isänmaa ja kansa, isänmaassa asuva kansa, kuuluvat niin
läheisesti yhteen, että toista ei voi ajatella ilman toista. Jos
ihminen asuu sellaisen kansan keskuudessa, johon hän ei ole yhdistetty
sukulaisuuden, veren ja yhteisten kohtaloiden siteillä, tuntuu tyhjältä
puheelta, jos hän sanoo isänmaakseen aluetta, jolla tämä kansa elää.
Vasta omistamalla tuon kansan tavat, kunnioittaen sen menneitä
vaiheita, sen yhteiskunnallista ja valtiollista elämää, rakastamalla
sitä ja ottamalla osaa kaikkiin sen vaiheisiin hän ikäänkuin sulautuu
yhteen sen kanssa ja silloin hän ja hänen lapsensa voivat syystä puhua
isänmaastaan ja kansastaan.

       *       *       *       *       *

Suomen tultua yhdistetyksi Venäjään oli maamme sivistyneen ruotsalaisen
säädyn asema omituinen. He, ruotsalaiset, olivat tottuneet pitämään
isänmaanaan Ruotsia. Nyt Suomi oli Ruotsista erotettu. Niiden
isänmaana, jotka pysyvästi jäivät Suomeen, ei Ruotsi enää voinut olla.
Mutta toiselta puolen nämä sivistyneet eivät katsoneet kuuluvansa
Suomen suomalaiseen kansaan. He päinvastoin sitä halveksivat. Oliko
heillä näin ollen isänmaata? Oli, sillä he itse sanoivat Suomea
isänmaakseen. Mutta käsitys isänmaasta, isänmaan kuva oli heillä hyvin
hämäränä, koska heidän suhteensa kansaan ei ollut oikea.

Johan Ludvig Runebergin tehtäväksi tuli kirkastaa isänmaan kuva
sivistyneelle väestöllemme ja näyttää sille, että Suomen kansa ansaitsi
sen rakkauden. Tällä tavalla Runebergkin otti osaa siihen suureen
kansalliseen herätystyöhön, jota Lönnrot ja eritoten Snellman ajoi.



Lapsuus ja nuoruus.


Johan Ludvig Runeberg syntyi 5 p. helmik. 1804 Pietarsaaressa. Isä oli
merikapteeni ja koti verrattain köyhä. Mutta kuitenkin siellä luettiin
kirjallisuutta. Isä oli aikoinaan ollut ylioppilaana Turussa, joten
sivistysharrastukset kodissa eivät olleet vieraat. Poika pantiin aluksi
pikkulastenkouluun kotikaupunkiin ja sitten hän siirtyi Ouluun, jossa
asui setänsä luona. Sedän perhe oli ylen hieno. Siellä täytyi pojan
oppia uusia tapoja, toisellaisia kuin mihin hän oli kotona tottunut.
Kotona oli häntä kutsuttu Janneksi, mutta sekään ei kelvannut, vaan
hän sai hienommalta kuulostavan Ludvigin nimekseen. Pari vuotta
siellä oltuaan hän pääsi Vaasaan jatkamaan koulunkäyntiään ja tuli
ylioppilaaksi Turkuun jotenkin yhtaikaa Lönnrotin ja Snellmanin kanssa
1822.

Aivan pikkulapsena Runeberg oli sairas ja kivulloinen, mutta kun
hän ennätti vähän kasvaa, tuli hänestä erinomaisen terve ja reipas.
Kouluajastaan hän lienee kuluttanut suuremman osan leikkeihin toverien
parissa kuin kirjojen ääressä. Reippaus ja rohkeus, jotka ovat meren
rannikolla asuvan väestön yleisiä ominaisuuksia, tulivat hänenkin
luonteensa piirteiksi.

Koulupoikana ollessaan hän jo tutustui moniin runoilijoihin. Tällöin jo
hän alkoi itsekin kirjoitella runoja. Jotkut hänen lukemistaan runoista
olivat sellaisia, että hän arveli voivansa kirjoittaa samallaisia
tai parempiakin. Hänen ensimäiset säilyneet runonsa, sanotaan, eivät
kuitenkaan osottaneet, että hänestä kerran tulisi koko Pohjoismaiden
kuuluisin runoilija.

Ylioppilaaksi tultuaan täytyi hänenkin elääkseen ruveta
kotiopettajaksi. Niin kauan kuin isä oli terve, ei hänen, yhtä vähän
kuin muunkaan perheen, tarvinnut kärsiä puutetta. Mutta isän tultua
sairaaksi, ennen pojan koulunkäynnin loppua, oli perheen toimeentulo jo
kovin vaikea. Näin ollen ei nuori Ludvig ylioppilaaksi tultuaan voinut
saada kotoaan varoja. Mutta kotiopettajana hän joutui olemaan hienoissa
ja sivistyneissä perheissä ja se oli luonnollisesti erittäin kehittävää
hänelle.

Enimmän vaikutteita lie Runeberg saanut jouduttuaan kotiopettajaksi
Saarijärvelle ja Ruovedelle. Hän oli syntynyt ja kasvanut
ruotsalaisella rannikkoseudulla. Kansastaan hän tunsi vain tällä
rannikolla asuvan väestön. Eikä maankaan tuntemus ollut suurempi.
Nyt hän pääsi sisämaahan. Hänelle avautui aivan toisenlainen luonto.
Pohjanmaan tasankojen sijasta tuli Saarijärven ja Ruoveden mitä kaunein
ja vaihtelevin luonto: ihania järviä ja niiden välillä ja ympärillä
komeata metsää kasvavia harjuja. Rannikon tuulten ja myrskyjen sijasta,
sen asukkaiden virkeän toimeliaisuuden asemesta oli nyt sisämaan tyyni
rauha, äärettömien salomaiden syvä hiljaisuus ja asukkaiden melkein
saamattomuudelta näyttävä rauhallisuus. Ja hän, meren rannalla elänyt,
ei ainoastaan täydellisesti mukautunut uuteen ympäristöönsä, vaan tämä
ympäristö kokonaan voitti hänen rakkautensa. Sisämaan luonnon kauneutta
hän useimmiten runoissaan laulaa. Ja sisämaan suomalaista rahvasta,
joka ensi katsannolta näyttää niin itseensä sulkeutuneelta ja kylmältä,
jopa karkeatekoiselta, hän kuvaa sellaisella antaumuksella ja lämmöllä,
että vielä tänäkin päivänä se lukijan mielen hellyttää.

Runeberg oli ennenkin ihaillut luontoa. Hän rakasti eläimiä,
kesytti ja hoiteli pikkulintuja. Saarijärvellä ja Ruovedellä
hänellä oli tilaisuutta mielinmäärin nauttia suuresta luonnosta.
Metsästysretkillään hän samosi kaukaisia korpia, souti monen lahden
pohjukkaan. Näillä retkillään hän usein poikkesi johonkin taloon,
kaukaiseen torppaan tai yksinäiseen mökkiin. Ja niissä hän tapasi
ihmisiä, joihin hänen täytyi mieltyä. Päältä he kyllä näyttivät
jöröiltä, jäykiltä, mutta pohjaltaan olivat sydämellistä, suoraa ja
rehtiä väkeä. He olivat sellaisia, jollaiseksi hän sitten Saarijärven
Paavon kuvasi: vaatimattomia, vähään tyytyväisiä, mutta sitkeitä, joita
ei mikään vastoinkäyminen saanut masennetuksi.

Siellä hän joutui myöskin välittömään kosketukseen sotamuistojen
kanssa. Hän tapasi siellä upseereja, jotka itse tai joiden sukulaiset
olivat olleet 1808—1809 vuoden sodassa mukana. Hän tapasi siellä nekin
miehet, joista sitten tuli hänen runoissaan »Vänrikki Stool».

Saarijärvellä ja Ruovedellä olostaan Runeberg itse kirjoittaa: »Minulle
näiden vuosien muisto on unohtumattoman kallis. Koska itse olen
maahan asettuneiden ruotsalaisten jälkeläinen, niin olen kuvitellut
suomalaisen sisäiseltä olemukseltaan siksi, miltä hän minusta ulkoapäin
näytti, kun hän joskus tuli tavaroineen syntymäkaupunkiini: kuinka
toisenlaiseksi hänet huomasinkaan hänen kodissaan ja tarkemmin katsoen.
Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehekäs kärsivällisyys,
synnynnäinen selvä elämän sisäisten suhteiden ymmärtäminen olivat niitä
ominaisuuksia, joita hänessä tapasin ja joita vain heikosti olen voinut
kuvailuyrityksissäni esittää.»

Säästettyhän siellä vähän rahaa Runeberg palasi Turkuun jatkamaan
lukujaan ja suoritti tutkintonsa, tullen maisteriksi 1827. Hän oli
lukenut varsinkin muinaiskreikkalaista kirjallisuutta. Tutustuminen
kreikkalaisten sivistykseen, heidän tapoihinsa ja heidän elämäänsä
vaikutti suuresti hänen omaan maailmankatsomukseensa. Elämä,
tämä maallinen elämä oli valoisa. Sitä ja maallisia tehtäviä ei
saanut halveksia, vaan oli niille täysi arvo annettava. Ylevästä
kreikkalaisesta runoudesta sai hän aiheita ja esikuvia omaan
runoilijatyöhönsä. Se selvensi hänelle päämääriä, joita hänen tulisi
tavotella, sillä oman aikansa ruotsalainen runous ei häntä tyydyttänyt.



Helsingissä olo.


Kun Turku paloi, muutettiin yliopisto Helsinkiin. Runeberg siirtyi
myös sinne. Hän jatkoi opiskeluaan ja tutkimuksiaan aikoen jäädä
pysyvästi yliopistoon. Hänet nimitettiinkin »kaunopuheisuuden», s.o.
latinankielen ja kirjallisuuden, dosentiksi. Mutta siitä ei hänelle
tullut palkkaa. Elääkseen hänen täytyi hankkia itselleen kaikellaisia
pieniä töitä: yliopiston konsistoorissa hän sai vähäpalkkaisen toimen,
ja edelleen hänellä oli yksityisoppilaita, joiden lukujen opastamisella
hän saattoi vähän ansaita.

Näihin aikoihin perustettiin »Lauantaiseura», josta ennen jo on
kerrottu. Henkevä seurustelu toisten etevien nuorten miesten kanssa
oli omansa kehittämään ja antamaan vakavuutta seuran jäsenten
pyrkimyksille. Tässä seurassa lausuttiin Suomalaisen kirjallisuuden
seuran syntysanat, ja tämän seuran jäsenten toimesta perustettiin
Helsingin yksityinen lyseo, jossa sitten Runebergkin oli opettajana.

Hän sai olla myöskin sanomalehtimiehenä. Hän toimitti Helsingin
Aamulehteä (Helsingfors Morgonblad) ja kirjoitti siihen huomiota
herättäneet arvostelunsa Ruotsin kirjallisuudesta.

Tällä tavalla hän ansaitsi sen verran, että juuri toimeen tuli.
Näinä aikoina hän meni naimisiinkin. Eläminen oli alotettava hyvin
vaatimattomasti. »Vuokrattiin kaksi pientä huonetta, joissa vasta
oli ollut puusepänverstas. Omin käsin morsian paperoitsi ja maalasi
seinät ja katot, osti sitten vanhoja huonekaluja, joita veljensä
kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla päällysti
huonekalut, ja niin tulivat huoneet vallan hauskoiksi.» Näin puuhasivat
he, vaikka morsian oli arkkipiispan veljentytär ja sulhanen opettajana
yliopistossa. Myöhemmin he vuokrasivat itselleen suuremman huoneuston
ja pitivät luonaan täyshoitolaisia.

Niukoilla tuloilla eläminen Helsingissä kävi kuitenkin ajan pitkään
raskaaksi. Runeberg oli toivonut saavansa pysyväisen viran yliopistossa
ja hän oli tehnyt paljon työtä valmistuakseen siihen. Hän ei kuitenkaan
saanut sitä, vaikka tunnustettiinkin kilpailijaansa pätevämmäksi, sillä
häntä pidettiin nuorisolle vaarallisena kiihkoilijana. Jonkun vuoden
kuluttua hän siitä syystä siirtyi:



Porvooseen


lukion lehtoriksi. Porvoo oli pieni kaupunki, koulussa vallitsi huono
järjestys, niin ettei paikka ollut erittäin houkutteleva. Mutta
siellä oli kuitenkin vakinaiset tulot, jotka takasivat huolettoman
toimeentulon.

Helsingistä hän ei lähtenyt mielellään. Hän oli tottunut ottamaan
osaa ylioppilaiden rientoihin ja asumaan pääkaupungissa. Mutta meidän
nähdäksemme Porvooseen muutto oli onni. Helsingin levottomassa elämässä
hän kenties ei olisi saanut omistetuksi runoilutyölleen niin paljon
aikaa kuin Porvoossa.

Koulutyönsä Porvoossa Runeberg teki mallikelpoisesti. Vaikka koulussa
vallitsi aivan ilmeinen kurittomuus, ei hänen tunneillaan juuri
kujeiltu. Hän oli tarvittaessa ankara, mutta osasi myöskin tepsivällä
leikillä antaa ojennusta laiminlyömisestä tai vallattomuudesta. »Kerran
tunnilla näpäytteli eräs poika teräskieliä, jotka oli pingoittanut
pöytää vastaan. Samalla tunnilla sattui toinen poika, joka kävi
tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensinmainitun määräsi
Runeberg 'soittamaan’ kielillään ja jälkimäinen sai tanssia, jotta
toverit näkisivät, että he olivat oppineet 'edes jotakin’.»

Runeberg sai tilaisuuden saattaa koulun elämän järjestykseen, kun
hänet pian valittiin koulun rehtoriksi. Aluksi, kouluun tultuaan, hän
joutui useiden opettajatoveriensa epäsuosioon, vaatimalla ankaraa
järjestyksenpitoa, johon he eivät olleet tottuneet. Mutta tämä vaali
osotti, että hän silloin jo oli saavuttanut suosiota.

Tässä koulussa hän oli opettajana 20 vuotta, jolloin hän
täysinpalvelleena otti eron virasta aikoen koko loppuikänsä käyttää
kirjailijatyöhön. Mutta kuuden vuoden kuluttua tapasi onnettomuus
hänet: eräällä metsästys retkellä hän sai halvauksen, joka kytki hänet
vuoteeseen enemmäksi kuin kolmeksitoista elämänsä viimeiseksi vuodeksi.
Ne olivat pitkiä kärsimysten vuosia, mutta hän vietti ne tavattomalla
kärsivällisyydellä. Toukok. 6 p. 1877 kuolema toi hänelle levon.

Hänet haudattiin Porvooseen ja hautajaisissa olivat läsnä kaikki
säädyt, jotka silloin olivat koolla Helsingissä, paljon ystäviä,
tovereita, oppilaita, osoittamassa kunnioitustaan suurelle runoilijalle.



Runebergin teoksia.


Pääkaupungissa oleskellessaan Runeberg asui jonkun aikaa Snellmanin
kanssa. Asuinkumppalina oli hänellä myöskin sittemmin mainio puhuja ja
yliopiston opettaja Fr. Cygnaeus. Tämän kirjojen joukosta hän kerran
tapasi saksankielelle käännetyn vihon serbialaisia kansanlauluja, jotka
kuvailivat turkkilaisten orjuuttamien serbialaisten raskasta asemaa.
Nämä laulut viehättivät häntä siinä määrässä, että hän alkoi jäljitellä
niitä. Mutta aiheet, joita hän näissä runoissaan käsitteli, olivat
suomalaisia. Hänen ensimäiset runonsa eivät olleet erikoisen loistavia.
Vähitellen kehittyi hänen kykynsä, ja hänen miehuusvuosinaan syntyivät
hänen parhaat teoksensa.

Ensimäinen Runebergin runovihko ilmestyi 1830. Se sisälsin, m.m.
hänen serbialaisten kansanlaulujen vaikutuksesta syntyneet lyhyet
tunnelmakuvauksensa ja oli osotuksena siitä, että runoilija oli elänyt
lähellä suomalaista kansaa. Kokoelman yhtenä runona oli _Saarijärven
Paavo_, jonka kaikki hyvin tunnemme.

Seuraavana vuonna Runeberg sai runollaan _Hauta Perhossa_ pienen
palkinnon Ruotsin akatemialta. Tämä oli kyllä runoilijalle suuri
tunnustus, mutta kotimainen yleisö ei vielä osottanut erikoista
suosiotaan, vaikka pian ilmestyivät _Hirvenhiihtäjät_, mikä teos niin
erinomaisella tavalla kuvaa suomalaisen rahvaan elämää, sen suruja, sen
ilonaiheita. Kirja meni huonosti kaupaksi.

Ei ymmärretty Runebergia. Moitittiin, että hän valitsee liian
jokapäiväisiä ja karkeita aiheita, että hänen kuvauksensa ovat
kummallisia, vailla oikeata runollisuutta, koska hän sanoo asian
yksinkertaisesti, aivan niin kuin se on. Ihmiset olivat tottuneet
kirjoista lukemaan vain kaunista ja hienoa: kirjojen henkilöt olivat
niinä aikoina kaikki ylhäisiä, kauniita, he elivät loistavasti,
söivät ylellisesti, asuivat palatseissa, pukeutuivat silkkiin ja
samettiin, kullan hohdetta oli joka puolella, ja tavoiltaan he olivat
aivan enkelimäisiä. Näiden hyvien ihmisten vastakohtana oli tietysti
joitakuita huonoja, köyhiä, likaisia ja rumia, mutta ne tavallisesti
häipyivät siihen suureen loistoon, jonka kirja levitti lukijan eteen
kuvaamalla varsinaisia sankareitaan. Oli siis luonnollista, etteivät
Runebergin teokset kelvanneet, koska hän kertoi talonpojista,
ruotiukoista ja kerjäläisistä; kuvasi tavallista metsää, ei ihania
puistoja; saattoi laulaa metsälammesta ja lähteensilmästä, kun lukijain
mielestä keinotekoiset lammet, kesyt joutsenet ja koreiksi maalatut
ruuhet olisivat olleet monin verroin kiitollisempia kuvausaiheita.
Ja mikä vielä pahempi, Runeberg ei käyttänyt sellaista kieltä kuin
muodissa olevat kirjailijat. Jos hän tahtoi kuvata kaunista tyttöä, hän
sanoi yksinkertaisesti, että se oli kaunis, että hänellä oli punaiset
posket ja kirkkaat silmät, kun hänen, ollakseen muodinmukainen,
olisi pitänyt sanoa, että tuon ihanan immen kultaiset kutrit
liehuivat vienossa tuulessa — kuin kirkkaimmat tähdet yön tummalta
taivaalta loistivat hänen silmänsä — niiden lumoavaa voimaa ei
yksikään kuolevainen olisi voinut vastustaa — kuin vanhan ja kokeneen
puutarhurin huolellisen käden hoitamat kukat hohtivat hänen hienot,
ruusuiset poskensa!

Vasta vähitellen muuttui yleisön maku. Runeberg pysyi kannallaan.
Hän sanoo, että »runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa
tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää
maailman. Runous ei korjaile luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se
on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja
maailman kauneutta. — — — — Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta
runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen
ylevyydessä.»

Runeberg tahtoi käydä todellisuuden pohjalla, siksi hän ei
kuvauksissaan liioittele. Hän ei luota kiiltävään kuoreen, vaan hän
tahtoo nähdä, mitä on kuoren alla. Ylhäinen asema, rikkaus, loisto
semmoisenaan ei kelpaa aiheeksi hänen kuvauksilleen. Hän tahtoo löytää
sieltäkin ihmisen, pelkän ihmisen, kaikista koruista vapaan, ja
tarkastelee häntä semmoisenaan. Ja siitä syystä, että hän osaa nähdä
kuorta syvemmälle, osaa nähdä kaiken sen alle, millä ihminen itsensä
verhoo, hän löytää hyvää ja kaunista sieltäkin, missä sivistyksen,
vallan ja rikkauden omistajat eivät uskoneet mitään hyvää olevan. Hän
löytää kauniita piirteitä, jaloutta, uhrautuvaisuutta, uskoa hyvään
kansan keskuudesta, köyhien ja alhaisten joukosta. Ihmiset, olivatpa he
missä asemassa tahansa, ovat yhtä arvokkaita hänen kuvatakseen. Siksi
hän puhuu rinnakkain kerjäläisestä Aarosta, talonpojista Matista ja
Pietarista ja kartanonomistajasta, herrasta.

Runeberg tunsi kansan. Kun hän vietti kesänsä maalla lähellä Porvoota,
oli hän yhtä hyvä ystävä seudun suutareille ja räätäleille kuin
herrasväellekin. Siitä häntä moitittiin ja kysyttiin, kuinka hän viitsi
seurustella sellaisten ihmisten kanssa. Kerrotaan hänen vastanneen,
ettei ollut niin huonoa ihmistä, jolta hän ei olisi voinut jotain
oppia. Hän rakasti kansaa.

Tämä rakkaus ilmeni siinäkin, että hän, köyhä mies, lahjoitti kaikki
tulot, joita hän sai seuraavasta runovihosta, Pohjois-Suomen kadon
kohtaamien seutujen hätääkärsivälle väestölle. »Hauta Perhossa»
ilmestyi tässä runokokoelmassa.

Kun Kalevala sitten ilmestyi, lausui Runeberg siitä ihastuksensa. Se
oli hänen mielestään kreikkalaisten kansanrunojen arvoinen. Ja hän
käänsi siitä osia ruotsiksi. Nämä suomalaiset kansanrunot vaikuttivat
myöskin hänen herkkään sieluunsa, niin että hän myöhemmin kuvauksissaan
tapaili samaa sävyä, mikä niissä on niin viehättävää. Hänen suurta
isänmaanrakkauttaan Kalevala vielä paisutti. Tämä rakkaus sai kauniin
ilmaisumuodon _Pilven Veikossa_, jonka hän julkaisi toimittamassaan
lehdessä, ja joka myöhemmin liitettiin Vänrikki Stoolin tarinoihin.

Ensimäinen Runebergin teos, joka heti saavutti yleisen mieltymyksen,
oli runoelma _Hanna_. Siinä kerrotaan pappilan nuoresta tyttärestä,
jonka isä tahtoisi antaa vanhalle ja rikkaalle nimismiehelle. Mutta
taloon tulee tytön veljen ystävä, nuori ja köyhä ylioppilas. Häneen
rakastuu tyttö, eikä isä tahdo vastustaa nuorten liittoa. Kaikki tässä
runoelmassa on kaunista ja kukkivaa ja sen henkilöt ovat piiristä,
jonka kaikki lukijat tunsivat. Siksi se sai suosiota, siksi sitä
ymmärrettiin. Ja sanottiin, että se tuli pitkiksi ajoiksi nuorten
mieluisimmaksi päänaluskirjaksi.

Runeberg kirjoitti »Vanhan puutarhurin kirjeitä» herännäisyyttä
vastaan. Hänen mielestään heränneitten käsitys elämästä oli liian
synkkä ja yksipuolinen, maallisen ilon halveksiminen epäoikeutettua.
Näiden kirjoitusten johdosta häntä syytettiin pakanuudesta,
pakanallisten kreikkalaisten elämänkäsityksen liiallisesta
ylistämisestä. Hän vastaa, että maailma ei ole ainoastaan surun ja
murheen laakso, että elämässä ja maailmassa on äärettömän paljon hyvää,
ja että kaikki on niin valoisaa juuri siitä syystä, että Kristus on
voittanut maailmassa olevan pahan. Tieto siitä, että paha on voitettu,
antoi hänen valoisalle uskolleen varmuuden, jota ilman ei olisi voinut
kestää kaikkia elämän ristiriitoja. Tämä luja ja valoisa käsitys
ilmenee kaikkialla hänen runoudessaankin.

_Joulu-ilta_ on kuvaus sota-ajalta. Surullista on elämä
herraskartanossa. Talon vanha rouva itkee tyttärensä kanssa, jonka
mies, kapteeni, on kutsuttu sotapalvelukseensa. Majuri, talon herra,
on ärtynyt naisten ainaisista valituksista. Ainoa, joka on säilyttänyt
hilpeytensä ja iloisuutensa, on talon nuorin tytär, joka lohduttavana
enkelinä kulkee jokaisen luona. Joulu-illaksi on taloon kutsuttu
isännän vanha asekumppani, Pistol, jonka ainoa poika on myös sodassa.
Hänellekin riittää lohdutuksen sanoja nuorelta tyttäreltä. Sodasta
palasi kapteeni. Mutta ei tullut Pistolin poika. Kapteeni oli kertonut
hänen kaatuneen. Kuullessaan uutisen vavahtaa mies, kyynel tulee
silmännurkkaan. Mutta kohta hän tyyntyy. Rauhaan on päässyt poika ja
hän itse on jo vanha. Sen vähän ajan, mikä hänellä vielä on elettävänä,
hän kyllä tulee toimeen jotenkuten.

Sama kärsivällisyys, sama tyyneys ja kestävyys, jotka olivat
Saarijärven Paavolle ominaisia, ilmenevät tässäkin. Tulkoon
onnettomuus, olkoon elämä raskasta, murheeseen ei vaivuta, vaan aina
säilytetään tyytyväisyys ja luottamus tulevaisuuteen. Se oli Runebergin
valoisa käsitys kansastaan.

Vaikka Runeberg yleensä kuvailikin omaa kansaansa, käytti hän joskus
vieraitakin aiheita. _Nadeschda_ on tarina venäläisestä orjatytöstä,
jonka kärsimyksistä rikas elämä kertoo suuresta luonteen jaloudesta.

_Kuningas Fjalar_ on kertova runo. Fjalar, viikingiajan kuningas, on
maineensa kukkuloilla. Hän on valloittanut paljon maita ja kukistanut
kansoja. Hän vannoo valan, että hänen elämänsä loppu on kuluva
rauhallisesti, hän ei uusia sotia aiota. Mutta ihminen ei tiedä, mitä
tulevaisuus tuo mukanaan. Liian paljon luottaa itseensä se, joka
vannoo elävänsä tuntemattoman tulevaisuuden jollain suunnittelemallaan
tavalla. Tietäjä tuli ja ennusti, että suuri onnettomuus on häntä
kohtaava. Hänen poikansa on ottava vaimokseen oman sisarensa. Fjalar
kuningas tahtoo tehdä tyhjäksi tämän ennustuksen käskemällä heittämään
mereen tyttärensä. Mutta tytär pelastuu ja, joutuu kaukaiseen maahan
kuningas Morannalin kasvattityttäreksi. Hän kasvaa siellä ja tulee
kauniiksi, niin kauniiksi, että maine siitä leviää kaikkialle. Fjalarin
pojasta on vuosien vieriessä varttunut, uljas soturi. Hänenkin
kuuluviinsa tulee Morannalin tyttären kauneus. Hän lähtee sotaretkelle,
voittaa Morannalin joukot ja vie hänen tyttärensä vaimokseen. He elävät
onnellisina, kunnes tyttö kertoo, ettei hän olekaan Morannalin tytär,
vaan jonkun tuntemattoman lapsi, joka kerran löydettiin aalloista
Fjalar kuninkaan linnan luota. Silloin tietää poika, kuka hänen
vaimonsa on. Toteutunut on tietäjän ennustus. Fjalarin tytär tahtoi
kuolla. Ja hänen veljensä tuli ilmoittamaan onnettomuudesta isälle
ja pisti sen jälkeen itsensä kuoliaaksi. Kuninkaan täytyi tunnustaa
jumalat itseään voimakkaammiksi.

Runebergin suurimpia runoteoksia on kreikkalaisen näytelmärunouden
henkeen laadittu murhenäytelmä _Salaminin kuninkaat_. Se valmistui
vasta juuri ennen hänen halvautumistaan, mutta alun hän siihen oli
kirjoittanut lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Tämäkin teos asettaa ihmisen tekojen ojennusnuoraksi jumalien tahdon.
Oikeuden tulee heidän tahtonsa mukaan olla ihmisten kaikkien laitosten
ja tekojen perustuksena. Ken ei noudata oikeutta, ei voi menestyä.

Leiokritos on vääryydellä anastanut Salaminin kruunun. Sen laillinen
perijä elää Vieraassa maassa ja Leiokritos pelkää hänen mahdollisesti
palaavan. Omalle pojalleen hän tahtoo kruunun säilyttää. Siksi hän
on ankara ja koettaa tukahduttaa kansasta kaiken toivonkin laillisen
hallitsijan Eyrysakeen palaamisesta. Hänen poikansa Leontes pelkää
myöskin Eyrysakeen tuloa. Hän on jalo ja oikeudentuntoinen. Onko
hänen taisteltava oikeuden vaiko isänsä puolesta? Tapahtuu rannalla
haaksirikko. Leontes pelastaa sieltä miehen: se on Eyrysakes. Leontes
tekee päätöksensä, hän tahtoo taistella Eyrysakeen oikeuden puolesta.
Kun taistelussa luonnollisesti kaikki miekat ja keihäät tulevat
tavottamaan Eyrysakesta, ottaa Leontes hänen pukunsa saadakseen kaikki
iskut suuntautumaan itseensä, jotta Eyrysakes säästyisi ja voisi olla
varma laillisen oikeutensa takaisin voittamisesta. Ja niin tapahtuu,
että Leiokritos taistelussa surmaa oman poikansa. Täyttyy jumalien
tahto, oikeus pääsee voitolle.

Ennen Salaminin kuninkaiden valmistumista Runeberg julkaisi sarjan
pieniä laulurunoja nimellä _Pieni kohtalo_. Kanteletar oli juuri
ilmestynyt. Ruotsinnosten kautta tutustui hän siihen. Sen kauneus
viehätti häntä niin, että hän koetti omissa lauluissaan saada esille
saman tunnelman, joka kansanlauluissa oli vallitsevana. Ja sanotaankin,
että juuri näissä runoissaan hän on päässyt lähimmäksi kansanrunoutta.

Monet Runebergin lauluista ovat kaikille tuttuja. Niitä osataan yhtä
yleisesti kuin kansanlaulujakin. »Joutsenen» säveliä esim. kuulee usein
ja »Sua lähde kaunis katselen» on muuttunut kansanlauluksi. Runeberg
pääsi min lähelle sitä tunnepiiriä, jossa kansa elää, ja osasi sen niin
hyvin tulkita.

Mutta enimmin on hän Suomen kansaan vaikuttanut luomalla _Maamme_
laulun ja _Vänrikki Stoolin tarinat_. V. 1848 jouluksi ilmestyi
edellinen osa »tarinoita» ja 1860 jälkimäinen. Maamme laulun Runeberg
liitti Vänrikki Stoolin tarinoihin, mutta se esitettiin ensi
kerran Runebergin omalla sävelellä jo 1846 ja nykyisellä Paciuksen
sävellyksellä ylioppilaitten kevätjuhlassa 1848. Kansallislaulunamme se
on tulkinnut kaikkien suomalaisten isänmaalliset tunteet, rakkauden,
joka tätä maata ja tätä kansaa kohtaan asuu jokaisen sydämessä.
Tuhansissa juhlissa on se mieliä innostanut, tuhannesti se on
kehottanut työhön tämän maan parhaaksi.

Vänrikki Stoolin tarinain sisältöä ei tässä tarvitse kertoa. Jokainen
ne tuntee. Suomen sodan muistoja niissä Runeberg kertoo. Hän oli
itse pikku poikana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin. Ylioppilaana hän oli
kuullut monia sotamuistoja ja, kuten jo edellä mainittiin, Ruovedellä
ja Kurussa tavannut vanhoja sotureita, joilta hän kuuli paljon
sotatarinoita. Sellaisia sotavanhuksia olivat esim. vänrikit Polviander
ja Pelander, joita kumpaakin hän on käyttänyt aineksina »Vänrikki
Stoolin» persoonaa luodessaan. Ja vihdoin hän oli saanut paljon
aiheita Montgomeryn sotahistoriasta. Kaikki nämä eri tahoilta tulleet
vaikutteet sulivat hänen mielessään yhteen kauniiksi kuvaksi Suomen
sodan sankareista.

Raskaat olivat silloin ajat. Snellmanin Saima oli lakkautettu. Sensuuri
oli valpas ja monta vaikeutta oli voitettava, ennenkuin saatiin lupa
Vänrikki Stoolin tarinain painattamiseen. Mutta näinä raskaina aikoina
»tarinat» olivat omiaan luomaan miehin uutta rohkeutta ja uskoa.
Osia runoista tunnettiin etukäteen ja yleisö odotti jännittyneenä
koko sarjan ilmestymistä. Kun teosta vihdoin ruvettiin saamaan
kirjakaupoista, oli niissä ensi päivinä suorastaan tungos. »Sitä
päivää, jona Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda
senaikuiset. — Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme ja kuinka
sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme
kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!»

Sillä tavalla vaikuttivat Runebergin runot kansalliseen heräämiseen.
Niiden kautta oppi sivistynyt väkemme rakastamaan kansaa. Suomalaisen
nimeä sen ei enää tarvinnut hävetä. Ei enää tarvinnut etsiä sukulaisia
meren toiselta puolelta. Oman kansan historiassa oli kyllin
kunniakkaita lukuja, jotta voi tätä kansaa ja sen menneisyyttä omanaan
pitää.

Runeberg jo erottaa selvästi toisistaan suomalaissyntyiset ja
Ruotsista kotoisin olevat. Klingsporia hän sanoo muukalaiseksi, joka
ei ymmärtänyt tämän maan tapoja eikä kieltä. Mutta kun hän kerran
oli nähnyt tämän maan, olisi hänen pitänyt innostua sitä paremmin
puvustamaan. Niin ihanaksi R. kuvaa tämän maan, ettei sitä olisi luullut
kenenkään voivan olla rakastamatta.

Runebergin haudalla puhui Snellman m.m.: »Mutta hän asutti myös
maatamme henkilöillä semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä
tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin
ylevinä he näyttäytyivät. — Semmoinen se Saarijärven talonpoika,
joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan,
joka kasvun antaa, käskee vaimoansa: pane puoleksi pettua leipään ja
anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; — semmoiset ne
sotilaat, jotka maatansa puolustaen vuodattivat verensä sen kasteeksi,
tietämättä että heille annettaisiin urhoin nimi ja kunnioitus, täyttäen
vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereille niinkuin
muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohti niinkuin merimies tuulen
ja aaltojen pauhinaan — —.»

Voimakkaasti vaikuttivat Vänrikki Stoolin tarinat heti ilmestyttyään
n.s. sivistyneisiin. Mutta tämä teos ei jäänyt yksin heidän
omaisuudekseen. Kun se käännettiin suomeksi — Runeberg kirjoitti aina
ruotsiksi —, on se ollut yhtä arvokas kaikille suomalaisille. Mikä
poika ei tahtoisi olla yhtä sankarillinen kuin »Sven Tuuva», vaikka
tämä olikin hengenlahjoiltaan köyhä! Mikä tyttö ei tahtoisi »torpan
tytön» lailla mieluummin uhrata rakkaimpansa, kuin hänet itselleen
säästää isänmaata pettämällä! »Tämä teos on ehkä voimakkaammin
kuin mikään muu kirjallinen tuote vaikuttanut suomalaiseen
kansallistuntoon», on »tarinoista» sanottu. Ja tämän iki-ihanan kuvan
isänmaastaan ja kansastaan on Runeberg voinut luoda, koska, kuten hän
sanoo: »olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka urhoollisesti
ovat taistelleet isänmaani puolesta, olivatpa he sitten korkeammassa
tai alemmassa asemassa.»

Runeberg sai osakseen paljon tunnustusta. Monet ulkomaiset seurat
kutsuivat hänet kunniajäsenekseen, Ruotsin akatemia antoi hänelle
suurimman kunnianosotuksensa, kultamitalin, Venäjän keisari antoi
hänelle professorin arvonimen, ulkomaalaiset oppineet ja kirjailijat
kävivät Suomessa matkustaessaan aina Porvoossa häntä tervehtimässä
ja hänen merkkipäivinään käytiin häntä laululla kunnioittamassa.
Porvooseen ja Helsinkiin on hänelle pystytetty muistopatsaat. Talon,
jossa hän Porvoossa ollessaan asui, on valtio ostanut ja säilytetään
sitä siinä kunnossa, missä se oli hänen eläissään. Kun oli kulunut
100 vuotta hänen syntymästään, silloin vietettiin ympäri maan suuria
juhlia, ja säännöllisesti joka vuosi hänen syntymäpäiväänsä, helmikuun
5 päivää, pidetään juhlapäivänä.

Runeberg elää aina kansallislaulumme luojana, Vänrikki Stoolin tärinäin
kertojana ja sen rakkauden sytyttäjänä tuhansiin rintoihin, jonka
esineenä on Suomen maa ja kansa.



SAKARI TOPELIUS.

Setä Topelius.


Meille kaikille hyvin tunnetun _Maamme-kirjan_ ensimäisellä sivulla on
»Aamulaulu»:

    »    Tuhanten rantain partahilla
        Heräjä, armas synnyinmaa!
        Heräjä, taivaan rantehilla
        Jo aamun koitto leimuaa!
        Ikävä yös’ on haihtuva
        Ja valon riemu voittava.
        Tuhanten rantain partahilla
        Heräjä, armas synnyinmaa!»

Saman kirjan toisena lukuna on »Koti», joka alkaa näin:

»Tämä kirja kertoo Suomesta! Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on
Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri
kotimme.

Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa
maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unohtaa. Siellä olen
kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä?
Enkö taloa ja tupaa muistaisi? Kaikki on siellä niin perin tuttua
minulle. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen
niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean
loistossa olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen
maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en
eksyisi, en yön pimeydessäkään.»

Niin kauan kuin pikku poikina ja tyttöinä elämme kotona, vanhempiemme
turvissa, niin kauan kuin emme ole olleet kotoa poissa pitempää aikaa,
ei koti kokonaisuudessaan erikoisemmin ajatuksiamme kiinnitä. Tunnemme
sen kyllä jokaista nurkkaa, jokaista eläintä, jokaista pikku esinettä
myöten. Olkoon kotimme kuinka hyvä tahansa, pidettäköön meistä siellä
kuinka hellää huolta hyvänsä, emme vielä pieninä osaa sille täyttä
arvoa antaa.

Vasta kun joudumme pois kotoamme, silloin me tunnemme, mitä se on
meille ollut ja mitä se meille vieläkin on. Alamme esim. koulumme,
joudumme joka päivä joksikin ajaksi uuteen ympäristöön, uusien toverien
pariin. Pääsemme tällöin näkemään elämää muualla, huomaamme kuinka
vähän se voi meille tarjota, ja silloin me oivallamme kotimme arvon.
Koti-ikävä, kodin kaipuu on tietysti sitä suurempi, mitä enemmän eroon
siitä joudumme.

Kun tällöin luetaan koulussa luku »Koti» Maamme-kirjasta, ei se voi
olla mieltä lämmittämättä. Koti, köyhä ja kurjakin, on jokaiselle
rakas. Ja kun samalla sanotaan, että isänmaa on meidän suuri kotimme,
ymmärtää sen lapsikin. Isänmaata tahtoo hän rakastaa kuin omaa kotiaan,
vaikka käsitys isänmaasta, sen suuruudesta, kansasta, sen lukumäärästä
ja maan ja kansan asemasta onkin vielä hämärä. Mutta vaistomaisesti
hän tuntee, että se antaa hänelle suojaa kuin isä kotona, se tuo onnen
kuin äidin syli. Ja täydestä sydämestään hän laulaa »heräjä, armas
synnyinmaa!» vaikka hän vielä ei oikein tiedä, mihin sen pitäisi herätä.

Kuka osaa sanoakaan, kuinka monessa nuoressa sydämessä Maamme-kirja
on herättänyt ensimäisen rakkauden tähän maahan ja kansaan? Eikä tämä
kirja ainoastaan herätä päämäärättömiä tunteita, vaan se myöskin sanoo,
kuinka tätä maata on rakastettava. Muistamme samasta Maamme-kirjasta
kertomuksen Autiosta ja Päiviöstä, jotka kumpikin saivat maakappaleen
viljeltäväkseen, Autio hedelmällisiä viljavainioita ja kauniita metsiä,
Päiviö vain suota ja hedelmätöntä maata. Autio kaatoi ja poltti metsät,
kylvi siementä tuhkaan ja leikkasi siitä viljan toisensa jälkeen,
kunnes oli kaiken mehun maasta imenyt. Samaten riisti hän järvet
tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi ajaksi
rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa,
tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi ja maa jäi
autioksi.

»Päiviö ajatteli: tämä maa on karkeata ja hedelmätöntä, tahdon sen
tehdä hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät
ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivaloista, monien
kärsimysten ja puutosten alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin
palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat
hedelmällisen tilan perinnökseen, ja maa kukoisti.»

»Päiviö ajatteli jälkeen tulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa
hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniaa,
jonka ohessa hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain
hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.»

»Tee siis, niinkuin teki Päiviö.» »Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen
nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.»

Me emme saa ajatella ainoastaan omaa hyvinvointiamme. Työmme on meidän
koetettava tehdä niin, että siitä olisi hyötyä muillekin.

Ja milloin isänmaa on vaarassa, silloin on empimättä uhrattava kaikki
sen edestä. Ei sovi ajatella, että onhan muitakin, menkööt he. Ei,
vaan arvelematta, kyselemättä, muita ja muiden toimia odottamatta
on tehtävä, minkä ikinä voi. Isänmaan edestä täytyy uskaltaa kuolla
joka hetki. Tämän opetuksen saamme kertomuksessa »Hädän hetkenä» niin
vakuuttavasti, niin viehättävästi, että olemme valmiit noudattamaan
sen kehotusta: »kun se ääni kutsuu, kun isänmaa sinua tarvitsee, älä
epäile, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi
tähden.»

Kun edelleen luemme Maamme-kirjaa, löydämme sieltä monta kaunista
runoa, paljon, paljon kertomuksia maamme kauniista luonnosta, sen
eläimistä, kasveista, suomalaisten alkuperästä, sukulaisista,
kansanrunoista, elinkeinoista, muistettavista miehistä, historiasta,
niin että isänmaamme kuva piirtyy eteemme yhä selvemmin ja selvemmin.
Jokainen kertomus, jonka siitä luemme, lisää rakkauttamme tämän
maan menneisiin vaiheisiin, kunnioitustamme sen suuriin miehiin,
kiintymystämme tähän kauniiseen maahan.

Maamme-kirjan, tämän kalliin aarteen, jota sadat tuhannet kädet ovat
kuluttaneet ja joka vieläkin on koulujemme paras lukukirja, sen on
kirjoittanut _Sakari Topelius_.

Sama Sakari Topelius on kirjoittanut myöskin toisen kouluissamme
käytetyn erinomaisen lukukirjan _Luonnonkirjan_, joka herättää halua
suuren luonnon ilmiöiden tarkkaamiseen.

Ja hänen kynästään on lähtenyt äärettömän monta ihanaa satua ja
kertomusta. Tokkopa lie maassamme monta ihmistä, joka ei olisi saanut
käsiinsä Topeliuksen _Lukemisia lapsille_, tai ainakin lukenut
joitakuita hänen satujaan ja kertomuksiaan. Toisissa niissä on aiheena
sama hehkuva isänmaanrakkaus, sama ylevä henki, joka on Maamme-kirja
tehnyt kuolemattomaksi, toisissa Topelius panee nuorten tavoteltavaksi
yleensä ihmisen hyviä ominaisuuksia, jaloutta, uhrautuvaisuutta,
itsensä kieltämistä, anteeksiantoa, kiitollisuutta, nöyryyttä,
ja osottaa, miten huonosti ihmisen käy, jos hänet on kasvatettu
hemmoteltuna, jos hän on itsekäs, ylpeä, tottelematon, ilkeä, julma tai
minkä pahan tavan vallassa hyvänsä.

Kauniimpia satuja, mitä Topelius on kirjoittanut, on »Koivu ja tähti».
Se on saduntapainen kertomus ison vihan surullisilta ajoilta, jolloin
maa hävitettiin, jolloin paljon ihmisiä piiloutui korpiin paleltuen ja
nääntyen nälkään siellä, jolloin toisia pakeni Ruotsiin, ja jolloin
monia vietiin vangiksi Venäjälle. Useita perheitä silloin hajaantui,
niin että vanhemmat eivät tietäneet, mihin heidän lapsensa joutuivat,
eivät tietäneet lapset mitään vanhemmistaan, ei tuntenut veli sisarensa
kohtaloa.

Kaksi lasta, veli ja sisar, oli myös joutunut kauas vieraalle maalle.
Useita vuosia he siellä elivät. Ainoa muisto kodista, jossa he
olivat varhaisimman lapsuutensa viettäneet, oli koivu, joka kasvoi
pihalla, ja tähti, joka illoin loisti koivun lehvien lomitse. He eivät
tietäneet sen paikan nimeä, missä heidän kotinsa oli, eivät tietäneet,
elivätkö siellä vielä isä ja äiti. Mutta ikävä heidän oli sinne. Mitä
suuremmiksi he kasvoivat, sitä voimakkaammaksi tuli koti-ikävä. Eikä
sitä poistanut paksu leipä, ei ehyet vaatteet, ei ystävällinen kohtelu.
Kotiin teki mieli. Ja eräänä yönä, kun toiset nukkuivat, he lähtivät
vaeltamaan kotiaan kohti. Sen he tiesivät, että luoteessa oli heidän
kotimaansa, ja sinne he pyrkivät. Oli astuttava kymmeniä penikulmia
kymmenien penikulmien jälkeen. Kun tuli tienhaara, eivätkä he tietäneet
kumpaa tietä oli mentävä, kuulivat he kahden pienen linnun laulavan
toisen tien varrella. Samallaista laulua olivat he ennen kuulleet
kotipihalla. Siksi he lähtivät lintujen osottamaa tietä. Toista vuotta
kesti heidän matkansa. He milloin söivät marjoja tien ohesta ja
nukkuivat taivasalla, milloin saivat suojan jossain talossa. Linnut
lensivät yhä heidän edellään puusta toiseen tietä osottaen. Vihdoin
he näkivät koivun kotipihalla. Oli helluntai. Valoisana kesä-iltana
ei näkynyt kuin yksi tähti taivaalla. Se loisti koivun lehvien läpi.
Lapset itkivät ilosta. He kuulivat puhetta tuvasta. He tunsivat isänsä
ja äitinsä äänen, kun nämä keskustelivat kadonneista lapsistaan. He
astuivat tupaan. »Noin suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme,
jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme», sanoo isä. Ja sanomaton
ilo täytti kaikkien, sekä vanhempien että lasten mielen, kun lapset
ilmoittivat keitä he olivat. Lapset saivat kertoa kaikki kohtalonsa
ja vaiheensa. Lopuksi isä sanoi: »Te etsitte koivua; — se merkitsi
isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä
koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; — se merkitsi iäistä elämää.
Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!»

Yhtä lämpimiä, yhtä mieleenpainuvia ovat monet muut sadut. Ja kaikki ne
on käsitelty samalla herttaisella tavalla, jota lapset ymmärtävät ja
johon he mieltyvät.

Sakari Topelius oli lasten kirjailija, satujen kirjoittaja niin mainio,
että hänet luetaan tässä suhteessa maailman etevinten joukkoon, ellei
häntä ole aivan ensimäisenä pidettävä. Hänen teoksiaan on käännetty
useille sivistyskielille ja kaikkialla ne ovat saavuttaneet yhtä suuren
suosion. Suurempaa iloa ei lapsille voidakaan valmistaa kuin antamalla
heille _Setä Topeliuksen_ satuja.



Välskärin kertomukset ja muita teoksia.


Topelius ei kirjoittanut ainoastaan lapsille. Hän oli kauan Helsingissä
ilmestyneen sanomalehden »Helsingfors Tidningar» toimittajana.
Tähän lehteen hän kirjoitteli kaikenlaisista asioista, ja halulla
niitä luettiin, sillä hän osasi aina pukea sanottavansa hauskaan ja
miellyttävään muotoon. Yhteiskunnallisia kysymyksiä hän ei kuitenkaan
käsitellyt niin rohkeasti kuin Snellman Saimassaan, joten Snellman
sai aihetta monta kertaa kirjoittaa Topeliusta vastaan. Topelius
ei ollut sellainen jyrkkä, taisteleva luonne kuin Snellman. Mutta
isänmaanrakkaus ja isänmaan sorronalainen tila sai kuitenkin hänetkin
monasti lausumaan jyrkkiä sanoja, vaikka peitetyssä muodossa. Niinpä
hän kirjoitti voimakkaan runon _Jäänlähtö Oulunjoesta_. Kun hän siinä
kuvaa jäiden kasaantumista joen uomaan estämään sen vapaata kulkua,
jolloin vesi levenee laajoille aloille seutua hävittäen, ja kun vesi
lopulta hirveällä voimalla särkee jäisen padon ja kuohuu yhtä vapaana
kuin ennenkin, silloin lukijat ymmärsivät hänen puhuvan koko maan
surullisesta tilasta ja lausuvan toivonsa ja uskonsa vapauden voittoon.

Kun näin oli totuttu lukemaan ajatuksia rivien välistä, epäili sensuuri
joskus Topeliusta silloinkin, kun hän ei ollut runoillansa tarkottanut
kerrassaan mitään muuta, kuin mitä niissä oli suoraan sanottu.

Hän kirjoitti lehteään varten novellejakin. _Talvi-iltain tarinoita_,
joita nytkin niin paljon luetaan, on alkuaan ilmestynyt hänen
lehdessään. Hän oli lukenut ja tutkinut historiaa ja sieltä hän valitsi
novelliensa aiheet.

Huomatuin ja suurin hänen historiallisista romaaneistaan on
Välskärin kertomukset, joka sekin oli hänen lehdessään. Tämä teos
on kirjastojemme eniten lainattuja kirjoja. Missä tämä kirja on
saatavissa, tokko siellä he montakaan ihmistä, joka ei olisi lukenut
sitä.

Suomen ollessa yhdistettynä Ruotsiin olivat suomalaiset mukana kaikissa
Ruotsin käymissä sodissa. Suomalaisten apu oli usein aivan ratkaisevaa
laatua, mutta kunnia Ruotsin suuruudesta, sen voitokkaista sodista
ja monista loistavista taisteluista tuli yksinomaan ruotsalaisille.
Jotkut historiankirjoittajat kyllä mainitsivat ohimennen, että
olihan suomalaisia mukana, mutta siihen kaikki supistui. »Välskärin
kertomuksissa» esitetään ennen kaikkea suomalaisten osuutta Ruotsin
historiaan. Ja suomalaisille lukijoille oli juuri se tärkeää. Se heitä
innostutti. Sotatapahtumien rinnalla kuvataan useissa paikoin laajalti
tapahtumia ja oloja omassa maassa, mikä seikka myöskin oli omiaan
kiinnittämään suomalaisten lukijain mieltä.

»Välskärin kertomukset» herättivät loistavalla esityksellään
kaikkialla myötätuntoa omaan kansaan, sen historiaan ja vaiheisiin.
Siten nekin osaltaan tulivat vaikuttamaan erittäin voimakkaasti
suomalaiskansallisen herätyksen hyväksi.

Topeliukselle antoivat Välskärin kertomukset aiheen myöskin oopperaan
[ooppera on näytelmä, jossa ei käytetä tavallista puhetta, vaan kaikki
esitetään laulaen] _Kaarlo kuninkaan metsästys_ ja näytelmään _Regina
von Emmeritz_, joka on yleisön enimmin suosimia näytelmäkappaleita.
Pienempiä näytelmiä, varsinkin lapsille, hän on kirjoittanut suuren
määrän.

On jo mainittu pari Topeliuksen runoa. Runoilijana hän oli erittäin
pidetty, ja hänen laulujaan rakastetaan vieläkin. Mainitsemme niistä
esimerkiksi vain »Sylvian laulut», joiden joukossa moniaat laulut ovat
hienointa, mitä Suomen ihanasta luonnosta milloinkaan on runoiltu,
»Hankoniemen silmän»: »Ken olet armas tähti, mi kauas merehen...», ja
edellä mainitun »Jäänlähtö Oulunjoesta». Hänen runonsa ovat kieleltään
kauniita, niin kauniita, ettei kukaan muu ole ruotsinkieltä samalla
tavalla käyttänyt, seikka, mikä tekee niiden suomeksi kääntämisen hyvin
vaikeaksi, ja sisällykseltään ne ovat korkeisiin päämääriin kehottavia.
Useissa niissä on lämmin uskonnollinen perussävy, toiset tulkitsevat
isänmaallisuutta, toisissa on vallitsevana piirteenä uhrautuvaisuus,
itsensä kieltäminen. Kaikki hänen runonsa ovat rikastunnelmaisia ja
hengeltään yleviä ja puhtaita. _Kanervankukkia, Uusia lehtiä_ ja
_Kanervia_ on nimenä hänen runokokoelmillaan.

Topelius oli läpeensä uskonnollinen. Se käy ilmi hänen useimmista
kirjoituksistaan, mutta varsinkin hänen elämänkysymyksiä koskevista
mietteistään, jotka hän kirjoitti vanhoilla päivillään, ja jotka on
julaistu nimellä _Lehtisiä mietekirjastani_. Siinä hän oli aikonut
käsitellä useita silloin kaikkien mieltä kiinnittäviä päivänkysymyksiä,
kuten painovapautta y.m., mutta vanhuuden heikkous ja sairaus
pakottivat hänet supistamaan kirjoituksensa melkein yksinomaan
uskonnollisiin kysymyksiin.

Topeliuksen kirjallisista töistä on vielä mainittava, että hän otti
osaa ruotsalaisen virsikirjakomitean työhön, valmistaen useita virsiä,
joista pari on otettu suomalaiseenkin virsikirjaan — numerot 114 ja 126.



Topeliuksen elämänvaiheita.


Sakari Topelius syntyi 1818 Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä,
Sakari Topelius vanhempi, oli piirilääkärinä. Suvun alkuperäinen
kotipaikka on Pohjanmaalla ja nimi suomalainen Toppila tai Toppela.
Vanhin tunnettu Topeliuksen kanta-isä asui Oulussa, jossa hän oli
aluksi puotipalvelijana ja sittemmin itsenäisenä kauppiaana. Hänen
poikansa liitti nimeensä vieraan päätteen kirjoittaen sen Toppelius.
Tämä oli 1600-luvulla. Hän ja hänen jälkeläisensä olivat vaatimattomia
tullikirjureita ja tullipalvelijoita, mutta olivat kuitenkin jo
»säätyläisiä», joille ajan käsityksen mukaan ei sopinut suomalainen
nimi. Ja heistä tuli samallaisia ruotsalaisia kuin monista muista
puhtaasti suomalaisten sukujen jälkeläisistä, kun he avioliittojen
kautta joutuivat sukulaisuussuhteisiin ruotsinkieltä käyttävien kanssa.
Mutta isän puolelta säilyi suku kuitenkin niin suomalaisena, että
Sakari Topeliuksen isoisän äidinkielenä oli suomi, ja kun hän joskus
kirjoitteli runoja, käytti hän milloin suomea, milloin ruotsia.

Topeliuksen isästä on mainittu Lönnrotin yhteydessä. Hän oli innostunut
keräämään suomalaisia kansanrunoja. Hänen esimerkkinsä vaikutti
Lönnrotiin, ja häneltä Lönnrot saikin tiedon, missä päin olivat parhaat
runoalueet. Mutta hänen kotikielenään oli ruotsi ja se tuli runoilija
Sakari Topeliuksenkin äidinkieleksi.

Sakari Topelius kasvoi erittäin suotuisissa oloissa. Vanhemmat pitivät
hänestä hellää huolta, eikä hänen tarvinnut sivistyksensä hankkimiseksi
ja eteenpäin päästäkseen ponnistella sillä tavalla kuin joidenkuiden
toisten suurmiestemme. Äiti oli sivistynyt nainen, jolla oli vilkas
mielikuvitus ja joka kertoi pojalle paljon satuja. Siitä lienee
lähtöisin Topeliuksen rakkaus satuihin. Äiti istutti häneen myöskin
syvän uskonnollisuuden, joka kesti läpi koko hänen elämänsä. Topelius
olikin jo viidenkymmenen ikäinen äitinsä kuollessa.

Isä oli suuri luonnon ystävä ja opetti pojankin sitä rakastamaan
ja tarkkaamaan. Poikansa huviksi ja häntä opettaakseen hän teki
luonnontieteellisiä kokeita, ja näiltä ajoilta asti lienevät
»Luonnonkirjan» ensimäiset aiheet. Hän toivoi, että hänen poikansa
myöskin oppisi suomea, ja sitä varten hän lähetti nuoren Zachen, kuten
poikaa kotona nimitettiin, kouluun Ouluun, joka oli hyvin suomalainen
kaupunki. Mutta kun tovereitten ja koulun kielenä oli ruotsi, ei hän
ehtinyt suomea kunnollisesti oppia. Isän huolenpito loppuikin pian,
sillä hän kuoli pojan ollessa vasta kolmetoista vuotta vanha. Sen
jälkeen siirtyi Zache Helsinkiin. Oltuaan Runebergin yksityisenä
oppilaana hän suoritti ylioppilastutkinnon viidentoista ikäisenä.
Suomea hän yritti vielä oppia maisterina ollessaan, mutta heikoksi jäi
lopultakin hänen suomenkielentaitonsa.

Kouluvuodet Oulussa rikastuttivat suuresti hänen mielikuvitustaan.
Hän asui siellä setänsä luona, ja samassa talossa oli hänen tätiensä
hoidettavana kaupungin lainakirjasto, josta hän sai ottaa romaaneja
luettavakseen mielin määrin.

Ylioppilaaksi tultuaan hän luki edelleen Runebergin johdolla. Hänestä
piti tulla lääkäri isänsä tavoin. Siinä mielessä hän lueskeli seitsemän
vuotta. Mutta suoritettuaan maisterintutkinnon, hän tuli yhä enemmän
vakuutetuksi siitä, ettei lääkärintoimi ollut hänen alansa. Historiaan
hän mieltyi yhä enemmän. Hän itse kertoi, ettei hän koulussa siitä
aineesta paljonkaan välittänyt, niin kuivat olivat oppikirjat ja
niin kuollutta historian opetus. Vasta Runeberg hänelle selvitti,
mitä historia oikeastaan oli. Yliopistossa opiskelu venyi pitkäksi.
Hänen nuoruutensa ja kodin varat sen sallivat. Oleskelu etevässä
toveripiirissä vaikutti paljon hänen kehittymiseensä. Siihen aikaan
toimi Snellman pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa, jonka jäsen
Topelius oli. Runeberg, jonka luona hän kauan asui, oli myöskin lähellä
ylioppilaita. Ja Topeliuksen lähempiä tovereita oli Lauri Stenbäck,
herännäisyyden suurmies. Herännäisyyden piiriin joutuivat niinä aikoina
monet ylioppilaat. Vaikka Topelius oli niin uskonnollinen, että hän
kerran jo aikoi ruveta papiksi, ei hän kuitenkaan voinut heränneisiin
yhtyä pitäen heidän maailmankäsitystään liian ahtaana, kun runouskin
heidän mielestään oli »hienoa myrkkyä hengelle». Näinä aikoina Topelius
kirjoitti monta kaunista uskonnollista runoa.

Runebergiä hän ihaili tavattomasti ja oli ylen onnellinen päästessään
hänen kanssaan lähempään tuttavuuteen juhlassa, jota vietettiin
Runebergin kunniaksi hänen muuttaessaan Porvooseen.

Topelius oli suuresti suosittu tovereittensa keskuudessa. Hän oli
osakuntansa kirjastonhoitajana ja virkaatekevänä kuraattorina
eli puheenjohtajana sillä ajalla, jolloin tämän viran vakinainen
haltija M.A. Castrén oli matkoilla. Tästä toimesta erotessaan hän sai
ylioppilailta kultakellon, jossa oli suomalainen omistuskirjoitus
»Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/11 1843».

V. 1841 Topelius meni »Helsingfors Tidningar»- lehden toimitukseen.
Hän oli siihen asti elänyt kotoaan saamillaan varoilla. Nyt hän piti
itseään kyllin vanhana ryhtyäkseen elättämään itseään. Lehti ilmestyi
kahdesti viikossa »puuropäivinä keskiviikkona ja lauantaina klo
12». Tätä lehteä hän toimitti 19 vuotta. Ja sen mukaan alkoi hänen
varsinainen kirjailijatoimensa.

Topelius kuvaa runoissaan aluksi useimmiten uskonnollisia tunteita,
velvollisuutta ja muita inhimillisiä hyveitä, mutta vähitellen voittaa
isänmaa yhä enemmän alaa sekä hänen runoissaan että suorasanaisissa
kirjoituksissaan. Voimakkaimmin tähän suuntaan vaikutti käynti
Ruotsissa. Hän oli ihaillut Ruotsin entistä suuruutta, sen sankareita
ja kuvitellut, että elämä siellä vastaisi historian suuruutta. Mutta
hänen pettymyksensä oli täydellinen. Entistä sankariutta hän ei
tavannut mistään. Elämä oli kovin kevyttä. »Kaunis Tukholma tanssi
silkkikengillä sankarin haudalla». Ruotsinmielisyys hävisi hänestä
kokonaan, ja suomalainen kansallisuusaate valtasi hänet. Matkan jälkeen
kirjoittamassaan maisterinvihkijäisrunossa hän laulaa yhdestä kansasta,
yhdestä maasta, yhdestä kielestä ja jatkaa, että nämä tunnussanat
omistaen Lönnrot kokosi kansanrunoja, näitä sanoja kuunnellen tutki
Castrén suomalaisten kaukaisia sukulaisia.

Suurempaa kansallismielisyyttä ei voida ajatella.

Tällä kannalla hän ei kuitenkaan pysynyt. Hän ei asettunut lujasti
suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien riviin, vaan tahtoi
asettua taistelevien puolueiden väliin, opettaen että kummallakin
Suomen kansallisuudella, sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla, oli
yhtä suuri oikeus elää ja »mitä kieltä puhuttaneenkin, on täällä
ainoastaan yksi kansa, jolla on isänmaata kohtaan yksi sydän». Vaikka
hän siis pysyikin syrjässä suoranaisesta kansallisuustaistelusta,
vaikuttivat hänen isänmaalliset runonsa ja historialliset
kirjoituksensa, kuten aikaisemmin on mainittu, sitä enemmän
herättävästi.

Samalla kun hän toimitti lehteään, hän yhä luki ja tutki varsinkin
historiaa ja saavutti tohtorin arvon. Hän oli jonkun ajan opettajana
Helsingin lyseossa ja haki sitten lehtorinvirkaa Vaasan kymnaasissa,
päästäkseen vakinaiseen työhön. Jos tämä aie olisi saanut toteutua,
on vaikea sanoa, minkälaiseksi olisi muodostunut Topeliuksen
kirjailijatyö. Hänen ystävänsä ainakaan eivät pitäneet sitä suotavana
ja he saivat vaikutetuksi asioihin niin paljon, että Topelius
nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi 1854 —
virkaan, joka oli perustettukin juuri häntä varten. Näin hän voi
jäädä Helsinkiin. Myöhemmin hänet nimitettiin Suomen, Venäjän ja
Pohjoismaiden historian professoriksi, minkä viran hän taas vaihtoi
yleisen historian professorin virkaan. Tällöin hän jo oli palvellut
yliopistoa, jonka rehtorinakin hän oli, niin kauan, että parin vuoden
kuluttua, 1878, hän pyynnöstään sai virkaeron täysin palvelleena, ja
samalla hänelle annettiin valtioneuvoksen arvonimi.

Topelius oli äärettömän hyväsydäminen. Hän oli rakkauden saarnaaja.
Tällä rakkauden pohjalla hän tahtoi tehdä työtä. Lapsille varsinkin hän
tahtoi osottaa rakkauttaan. Lasten kasvatukseen ja koulukysymykseen hän
uhrasi paljon huomiota. Hän ei ollut tyytyväinen, että koulu kasvatti
vain älyä, antoi vain tietoja, mutta pani liian vähän painoa lasten
siveelliseen kehittymiseen, siihen, että lapsista kasvaisi hyviä
ihmisiä. Hän sanoi, että jokaisen koulun ovella pitäisi olla kirjoitus
_Täällä kasvaa lapsia Jumalan valtakuntaa varten_. Tätä tunnuslausetta
noudattaen vasta koulu olisi sitä, mitä sen tulisi olla.

Hänen rakkautensa ulottui eläimiin asti. Siitä ovat todistuksena hänen
eläinsuojeluspuuhansa. Hän perusti lapsia varten yhdistyksiä, joissa
heitä opetettiin rakastamaan pikkulintuja. Hän oli hyväntekeväisyyttä
harjoittavan naisyhdistyksen sihteerinä j.n.e. Koko hänen
Helsingissä-olonsa aika oli erittäin virkeää toimeliaisuutta.

Erottuaan yliopistosta hän muutti loppu-iäkseen asumaan _Koivuniemeen_
Östersundomin pitäjään Uudellamaalla. Tämän kauniin paikan lepoa
ja rauhaa hän sai nauttia lähes kaksi vuosikymmentä. Tämä aika on
hänen suuruutensa aikaa. Sanomalehtimiehenä hän oli ehtinyt voittaa
yleisön suosion täydellisesti. Yliopistomiehenä hän oli saanut
opettajatoveriensa luottamuksen ja ylioppilaiden kunnioituksen
osakseen. Runoilijana ja kirjailijana häntä ihailtiin kaikkialla ja
jännityksellä aina odotettiin, mitä uutta Koivuniemestä tulisi.

Oli ollut aika, jolloin monet henkilöt syyttivät Topeliusta melkein
suoraan isänmaan kavaltamisesta. Täällä oli sellaisia, jotka
haaveilivat Suomen yhdistämistä takaisin Ruotsiin. Kun sitten tuli
Itämainen sota ja englantilaiset hävittivät meidän rantojamme,
kirjoitti Topelius paheksuvansa moista menettelyä. Tästä syystä
alettiin häntä parjata, että hänet muka oli lahjottu venäläisillä
rahoilla ja hän siksi näin esiintyi. Se aika oli Topeliukselle ylen
katkera, mutta hän ei voinut ruveta puolustelemaan itseään, koska
silloin kenties olisi ryhdytty ahdistelemaan hänen parjaajiaan.
Halpamainen epäluulo, jonka laatuista on moniaiden muidenkin
suurmiestemme osaksi tullut, haihtui vähitellen, ja yhä kasvavalla
ihailulla luettiin hänen teoksiaan. Ja yhä suuremmalla kunnioituksella
keräännyttiin hänen ympärilleen, milloin hän Koivuniemestään tuli
Helsinkiin.

Hänen miehuutensa aika oli myöskin toisten suurmiestemme
toimintakautta. Nuorempana miehenä jäi Topelius aluksi jonkun verran
varjoon heidän suuruutensa rinnalla. Mutta kuitenkin jo hänen oma
aikansa käsitti, että hänkin oli yksi meidän suurmiehiämme ja että
hänen työnsä oli kansamme kehitykselle tavattoman suuriarvoinen.
Hänen täyttäessään seitsemänkymmentä vuotta ja samoin, kun hän oli
saavuttanut kahdeksankymmenen iän, pidettiin hänen kunniakseen
Helsingissä kauniita juhlia, joissa Suomen kansan kiitollisuus
rakastettua runoilijaa kohtaan lämpimänä ja vilpittömänä puhkesi ilmi.

Viimeisen juhlan jälkeen hän ei enää kauan elänytkään. Tyynesti ja
rauhallisesti vaipui hän muutamaa viikkoa myöhemmin haudan lepoon v.
1898.

Mutta hänen työnsä elää yhä. Ne vaikutteet, joita hänen aikalaisensa
saivat hänen historiallisista novelleistaan ja hänen monen monista
näytelmistään ja lyyrillisistä runoistaan, uusiutuvat joka kerta,
kun hänen teoksiaan luetaan tai katsellaan hänen näytelmiään.
Kansakoululapsetkin tunsivat Setä Topeliuksen, kun hän käveli Helsingin
kaduilla tai tuli kouluun lapsia tervehtimään, ja ilon humahdus kävi
aina läpi koko lapsijoukon. Nyt hän ei enää tule luoksemme sillä
tavalla. Mutta hänen saduissaan, Luonnonkirjassa ja Maamme-kirjassa
tapaamme hänet yhtä lämpimänä, yhtä sydämellisenä ja yhtä hyviä
opetuksia antavana. Tuohan jokainen satu, jokainen kertomus mieleemme
jotain hyvää, johon meidän tulee pyrkiä. Ja tällä tavalla vaikuttaa
Topelius yhä edelleen koko kansan suurena kasvattajana.

Hänen neuvojaan kuunnellaan varakkaimmissa kodeissa, niitä noudatetaan
köyhimmissä majoissa. Kaikkialla luetaan hänen kirjojaan. Ja kun hän
lapsille kirjoitti, hän tunsi työnsä vastuunalaisuuden. Pienet lukijat
olivat herkkiä. Niille täytyi saada mahdollisimman hyvää. Maamme kirjaa
hän valmisteli 19 vuotta, mikä osaltaan osottaa, kuinka tärkeänä hän
tätä työtä piti. »Lapsille ei paraskaan ole kyllin hyvää», oli hänellä
tapana sanoa.

Hän itse puhuu työstään:

»Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, palvelijasi
kuulee!.. Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnön
avulla on turhaan koettanut ratkaista, vuosikausien turhat vaivat
kantavat odottamattoman hedelmän...»

Hänen onnistui hyvin täyttää käsky: kirjoita. Hänen kirjansa ovat
täynnä ylevää ja jaloa henkeä, joka on tunkeutunut miljooniin sydämiin
herättäen siellä siunausrikkaita ajatuksia, ajatuksia, jotka meitä
lapsina viehättävät, jotka kehottavat meitä täysi-ikäisinä työhön
isänmaan hyväksi.

Kiitokseksi siitä, mitä hän on kansalleen antanut, pystytettiin hänelle
muistopatsas Vaasaan keväällä 1915.



YRJÖ SAKARI YRJÖ-KOSKINFN.


Se mies, jolla oli tämä meille suomalaisille niin tuttu ja muistettava
nimi, oli huomattavin kaikista niistä miehistä, jotka Johan Vilhelm
Snellmanin rinnalla ja hänen työnsä jatkajina ovat tehneet työtä
suomalaisen kansallisuusaatteen hyväksi. Tälle aatteelle hän omisti
koko pitkän elämänsä kaikki voimat. Hän rakensi ja toteutti sen, minkä
Snellman suunnitteli ja pani alulle. Ja hän, jos joku, sai tämän
aatteen edestä seisoa tulessa ja kestää vastustajain ankarimmat iskut
ja vihanpurkaukset.

Paljon yhtäläisyyttä on näiden molempien miesten elämänjuoksullakin.
Yrjö-Koskinenkin oli syntyisin Pohjanmaalta ja vanhaa pappissukua.
Tuli maisteriksi ja tohtoriksi sekä oppikoulun opettajaksi,
kuten Snellmankin, samoin yliopiston opettajaksi ja lopulta myös
senaattoriksi, arvokkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan toimeen,
mihin Suomen mies voi yhteiskunnassamme yletä. Mutta kun Snellman
senaattorina joutui virkansa puolesta taloudellisten ja raha-asiain
johtoon, sai Yrjö-Koskinen senaattorina johtaakseen maamme
koululaitoksen kehitystä. Molemmille näille miehille on yhteistä
vielä sekin, että heiltä riitti aikaa ja harrastusta varsinaisten
virkatointensa ohella mitä moninaisimmille aloille kansallisen
kehityksen hyväksi, eikä ainoastaan valtiollisella alalla, vaan myös
kansan pohjakerrosten aineellisen vaurastumisen kohottamiseksi. Sen
he tekivät pääasiassa vaikuttavien sanomalehtikirjoitusten kautta,
mutta myös valtiopäivä- ja hallitusmiehinä. Yrjö-Koskinen oli 24
vuotta nuorempi kuin Snellman. Hän syntyi nimittäin 1830, jouluk.
10 p. Vaasassa, jossa isä, tohtori Georg Jakob Forsman, oli silloin
oppikoulun opettajana, vaikka 15 vuotta myöhemmin tuli Hämeenkyrön
kirkkoherraksi. Isän kaimaksi ristittiin tämä esikoinen, Georg
Zachariakseksi, ja virallisena sukunimenään hän kantoi tuota laajaa
ja maassamme niin arvossapidettyä Forsman-nimeä aina vuoteen 1882,
jolloin aateloituna otti sukunimekseen sen nimen, jolla hän jo
20-vuotiaasta oli merkinnyt kaikki kirjansa ja kirjoituksensa (paria
virallista väitöskirjaa lukematta) ja jolla nimellä puolen vuosisadan
aikana oli Suomen suomalaiselle väestölle rakas ja omainen kaiku, ja
jonka rinnalla virallinen Forsman-nimi oli joutunut yleisön tajunnassa
miltei tuntemattomaksi, nimen _Yrjö-Koskinen_. [Suuressa nimenmuutossa,
joka Snellmanin satavuotispäivän kunniaksi 12 p. toukok. 1906 pantiin
toimeen, ottivat muut Forsman-sukuiset suomalaiseksi nimekseen
Koskimies.]

Yrjö-Koskisella oli rikkaat luonnonlahjat. Tämän synnynnäisen
lahjakkuuden rinnalla oli hänessä jo nuoresta pitäen huomattavissa
tavattoman suuri tarmo ja työkyky sekä pyrkimys käyttää lahjansa
ja voimansa aatteellisten rientojen palvelukseen. Kun näihin
ominaisuuksiin vielä liittyi perinpohjaisuus kaikissa töissä ja
toimissa sekä ihailtava horjumattomuus ja sitkeys suurten päämäärien
tavoittelemisessa, tuli hänestä todella mies, jota Suomen kansa
silloin erityisemmin tarvitsi ja jota ilman ehkä vieläkin monet
niistä saavutuksista, joista suomenkielinen kansa viime vuosisadan
loppupuoliskolla sai iloita, olisivat jääneet saavuttamatta.

Se herätyshuuto suomalaisen kansallistunteen ja suomenkielen
kohottamiseksi, minkä Snellman niin valtavasti oli Suomen sivistyneiden
korviin kajahuttanut, löysi nuoressa Yrjö-Koskisessa voimakkaan
vastakaiun. Hän ymmärsi heti Snellmanin aatteiden suuren, isänmaallisen
merkityksen. Ja se Snellmanin vaatimus, että Suomen sivistyneen
säädyn tuli muuttua kieleltään suomalaiseksi, oli Yrjö-Koskiselle
niin selvä ja velvoittava, että hän heti päätti sen omalta kohdaltaan
toteuttaa. Vaikka hän oli kasvanut ruotsinkielisessä kodissa eikä
osannut suomenkieltä, käsitti hän pyhäksi velvollisuudekseen sitä
opetella ja sillä kielellä vastedeskin isänmaataan ja kansaansa
palvella. Tällaisen päätöksen toteuttamiseen tarvittiin todella
Yrjö-Koskisen lujaluontoisuutta, tarmoa ja sitkeyttä, sillä siinä
ei kysytty ainoastaan hyvää kykyä vaikean kielen oppimiseen, vaan
vielä enemmän kaikkien niiden perinnäistapojen ja katsantokantojen
polkemista, jotka sivistyneessä säätyluokassamme siihen aikaan suomen-
ja ruotsinkieleen nähden vallitsivat. Mutta Yrjö-Koskinen ei ollut
tällöin yleisen tavan ja ennakkoluulon orja, enemmän kuin muulloinkaan,
milloin hänen oli totuuden ja vakaumuksensa puolesta taisteltava. Ja
hän onnistui niin hyvin, että hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan
kirjoitti suomenkielellä kirjan nimeltä _Kertomus Hämeenkyrön
pitäjästä_, jonka kirjoittamisessa siis kotiseutuharrastus ja hänen
vastainen tutkimusalansa, isänmaan historia, olivat yhdistyneinä
suomenkielen harrastukseen. Pohjalainen osakunta palkitsi tämän
20-vuotiaan nuorukaisen kirjan, ja se päätettiin julaista Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran »Suomi»-sarjassa. Mutta juuri samana vuonna,
1850, oli julaistu asetus, että suomenkielellä ei saisi julaista muuta
kuin hengellisiä ja taloudellisia kirjoja, eikä tämä kirja kuulunut
kumpaankaan. Se pitää siis kääntää ruotsiksi, sanoivat kaikki.
»Ei, sitä ei käännetä miksikään siitä mikä se on», sanoi tekijä
vääjäämättömänä, ja kaikkien ihmeeksi se ilmestyi kuin ilmestyikin
toisena vuonna (1852) suomeksi Pietarista saadun luvan nojalla, ollen
siten ensimäinen julkaisu, joka rikkoi tuon halpamielisesti suomalaisen
kirjallisuuden tukahuttamiseksi julkaistun asetuksen. Tästä sai
Yrjö-Koskinen sen suuriarvoisen kokemuksen, että virkavaltaa vastaan
suomen kielen hyväksi taistellessa ei saa vaatimuksistaan tinkiä
vähääkään. Ja niin alkoivat Yrjö-Koskinen ja monet muut harjoittaa
tämän kiellon ylitsekäymistä yhtenään, kunnes asetuksen toimeenpanijain
täytyi se luonnottomana ja vääränä peräyttää.

Yrjö-Koskisesta tuli sitten historian tohtori suomeksi kirjoitetulla
väitöskirjalla ja opettaja samassa Vaasan lukiossa, jossa itse oli
käynyt. Samaan aikaan meni hän naimisiin Hämeenkyrön nimismiehen
tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa. Ja uuden parin kodissa
tuli kun tulikin perhekieleksi suomi, vaikka kummankin oma äidinkieli
oli ollut ruotsi. Tämä siihen aikaan ennen kuulumaton tapaus lennätti
nuoren tohtori Forsmanin, »sen Yrjö-Koskisen, joka suomalaisia
kirjoja kirjoittaa», nimen kuuluksi maan sivistyneitten perheitten
keskuudessa, joissa siitä lausuttiin arvosteluja puoleen ja toiseen.
Mutta seurauksena oli, että vähitellen jotkut muutkin perheet alkoivat
seurata esimerkkiä.

Samanlaista horjumatonta uskollisuutta periaatettaan kohtaan osoitti
Yrjö-Koskinen siinä, että hän myöhemmin, jo yliopiston professorina
Helsingissä ollessaan, lähetti vanhimman poikansa, sen aikuisten
huonojen liikeneuvojen vallitessa, Jyväskylään saakka lukioon, koska
se oli ainoa oppikoulu koko maassa, missä suomeksi opetettiin, eikä
hän tahtonut käyttää ruotsinkielisiä oppikouluja, vaikka niitä olisi
Helsingissä ollut useampiakin. Tätä esimerkkiä sitten monet muutkin
noudattivat.

Sama lujuus ilmeni hänessä, kun hän julkaisi professorin virkaa varten
väitöskirjansa taaskin suomeksi, aiheuttaen tällä teollaan ensi kerran
huomattavan kielikiistan yliopiston virkanimityksissä, jota sitten on
riittänyt ja edelleen näkyy riittävän sivu meidän päiviemme. Tosin tätä
oli jo ennustettu; »Snellman ja kaikki järkevät ihmiset neuvoivat minua
kirjoittamaan väitöskirjani ruotsiksi. Se oli seinälle puhuttu», sanoo
Yrjö-Koskinen itse muistiinpanoissaan.

Snellman ajoi kansallisuuskysymyksessä lähinnä sitä suuntaa, että
Suomen silloisen ruotsiapuhuvan herrasluokan eli sivistyneen säädyn
olisi riisuttava päältään tuo vanhentunut ja uusissa oloissa entistään
käymättömämpi ruotsinkielinen pukunsa ja esiinnyttävä uusien
olojen vaatimassa supisuomalaisessa asussa: s.o. käytettävä suomea
sekä virka- että perhekielenä. Sillä Snellmanin käsityksen mukaan
herrasluokan perinnäinen sivistyspääoma jo itsestään oli niin suuri,
että varsinaiseen kansaan kuuluvain oli sitä ensi polvissa vaikea
saavuttaa, ja siitä syystä hän esim. suosi kaksikielisiä kouluja,
niissä kun herrasluokan pojat oppisivat tarpeeksi suomea ja siten muka
vähitellen suomalaistuisivat. Niin paljon kuin Snellmanin puheessa
sivistysperinnöstä ylimalkaan onkin totta, katseli Yrjö-Koskinen
nuorempana ja käytännöllisenä miehenä Suomen oloja silmällä pitäen tätä
asiaa toisessa ja nähdäksemme myöskin tosiasiallisemmassa valossa.
Hänen mielestään oli suomea puhuva rahvas kokonaisuudessaan nostettava
sivistykseen ja arvoon ja ennen kaikkea _sen omasta keskuudesta_
oli kohoava se uusi sivistynyt sääty, joka oli muodostava uuden
suomalaisen Suomen, suomalaisen ylimpiä tieteen ja hallinnon istuimia
myöten. »Se oli hänen harrastustensa alku ja loppu», lausuu tästä
hänen elämäkertansa kirjoittaja. Ja tästä hänen kansanvaltaisesta
katsantokannastaan johtui ennen muuta hänen valtiollinen kantansa sekä
koulu- ja muut valistusharrastuksensa ja kirjallinen toimintansa. Tämä
se pakotti Yrjö-Koskisen esim. ensimäisten ja innokkaimpien joukossa
puuhaamaan kansalle kansankirjastoja kotiopintojen ohjaamiseksi, ja
sen katsantokannan hedelmä on sekin, että Suomessa ehkä suuremmassa
määrässä kuin missään muussa Europan maassa varsinaisen rahvaan lapset,
yksinpä monien mökkiläisten ja pienipalkkaisten päiväläisten ja muiden
vähäväkisten pojat ovat päässeet kulkemaan suomenkielisten oppikoulujen
kautta korkeimmille opinahjoille ja siten yhteiskunnan huomattaviksi ja
hyödyllisiksi jäseniksi.

On jo edellä sanottu että hänen pääaineensa oli isänmaan historia.
Ensimäinen huomattavampi julkaisu siltä alalta oli _Nuijasota, sen syyt
ja seuraukset_, joka yhä edelleen on todellinen merkkiteos alallaan.
Sen jälkeen seurasi useita erikoisjulkaisuja Suomen historian alalta,
m.m. esitelmä _Yrjö Mauno Sprengtportenista ja Suomen itsenäisyydestä_,
joka kosketellen arkaa ja väittelynalaista asiaa nosti paljon
hälinää ja vastustusta. Mutta sitten vasta elämä nousi, kun 1869—72
ilmestyi »_Suomen kansan historia_ vanhimmista ajoista nykyaikaan
asti». Suomessa oli sitä mukaa, kuin suomalaisuuden harrastukset
elpyivät, kehittynyt myöskin niitä vastustava puolue. Snellmania ja
hänen aikalaisiaan sanottiin »fennomaaneiksi» (»suomikiihkoisiksi»),
mutta Yrjö-Koskista ja hänen aikalaisiaan, joiden käsitettiin
vielä häikäilemättömämmin ajavan suomalaisuuden asiaa, ruvettiin
nimittämään »jung-fennomaaneiksi» (nuor-suomikiihkoisiksi). Samoin
oli ruotsalaisesta alkuaan »liberaaleiksi» (vapaamielisiksi) itseään
nimittävästä puolueesta eronnut jyrkkä »viikinkien» ryhmä, joka,
kuten nimestäkin jo voi päättää, piti itseään täällä Ruotsinmaan
siirtolaisina ja jonkunlaisina ruotsalaisen sivistyksen etuvartijoina.
Näiden viikinkien taholta nyt käytiin kiivaasti Yrjö-Koskisen ja
hänen Suomen historiansa kimppuun, koska siinä oli asiat esitetty
suomalaisten eikä ruotsinmaalaisten näkökulman mukaan. Kun tästä
laajasta kirjasta otettiin lyhennetty laitos kansakoulujen
oppikirjaksi, _kielsi_ ruotsalaisten vallassa oleva kotimainen
hallituksemme sitä kouluissa käyttämästä. Tästä seurasi suuri innostus
koko maassa, ostettiin sekä suuren että pienen historian painokset
loppuun, kerättiin 10,000 mk:n kunnialahja, jolla ostettiin oppikirjan
kustannus-oikeus, ja Yrjö-Koskisen nimi tuli yhä tutummaksi jokaisessa
aikaansa seuraavassa suomalaisessa — ja ilmeisesti myös ruotsalaisessa
— kodissa.

Mutta ei se ollut ainoastaan tuo ulkoa päin tullut Yrjö-Koskiseen ja
hänen Suomen historiaansa kohdistunut, vaikka tietysti suomalaista
kansallishenkeä tähtäävä sorto ja häväistys, joka sai sen ajan
suomalaiset intoihinsa, vaan myös sisäinen riemu siitä, että tässä
kirjassa kumoamattomasti todistettiin Suomen kansalla olleen ja
edelleen olevan itsenäinen historia ja asema kansojen joukossa.
Itse Snellman vanhus piti siitä ylioppilaille innostuneen puheen,
jossa hän m.m. lausui, että »näinä päivinä on meidän maalle yksi sen
isänmaallisimpia miehiä antanut lahjan, joka on todella lohdutuksen
lahja». Ja Paavo Cajander puhkesi laulamaan:

    »Ja alat, joita peitti unheen laineet,
    Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen.
    Ja kansan onnen vaiheet, työt ja maineet
    Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
    Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
    Nyt Suomalaiseks itsensä; ja kansa
    Täys’ikäisyyden valtakirjan saa.»

»Suomen kansan historian» kirjoittaminen oli jo yksinään sellainen
suurtyö kauvaskantavan merkityksensä tähden, että sellaisia vaan
harvoin suoritetaan kansain elämässä, ja sen suorittaja on ansainnut
paikan kansansa muistettavimpien miesten joukossa.

Saadaksemme täydellisemmän kuvan Yrjö-Koskisen elämäntyöstä, tulisi
meidän kiinnittää erityistä huomiota hänen laajaan vaikutukseensa
ahkerana sanomalehtikirjailijana. Sillä alalla on hän Snellmanin
rinnalla ilman vertaistaan Suomessa. Näissä kidutuksissaan kosketteli
hän kaikkia päivän tärkeitä kysymyksiä eri aloilta, koulu- ja
sivistyskysymyksiä, kirkollisia, kunnallisia, taloudellisia asioita
y.m. ja teki sen aina itsenäiseltä kannalta ja perinpohjaisella
asiantuntemuksella. Erityisemmin huomattavia olivat tietysti
ne kirjoitukset, joissa hän taisteli suomenkielen oikeuksien,
suomenkielisten koulujen ja yleensä suomalaisen sivistyksen puolesta.
Hänen kirjoitustapansa ei yleensä ollut lennokasta tai häikäisevää,
mutta sitä enemmän tarkoin mietittyä, asiallista ja sattuvaa, jopa
kirvelevän sattuvaa. Ei ollut hyvä löyhillä perusteilla antautua hänen
kanssaan väittelyihin. Ja ruotsinmieliset vastustajat saivat kyllä
monasti häneltä masentavia ja järkyttäviä iskuja. Tämän vuoksi ja koko
lujan, horjumattoman persoonansa ja tietorikkautensa vuoksi oli hän
sillä taholla suorastaan pelätty ja vihattu vastustaja. Suomalaisuuden
harrastajat sitävastoin oppivat hänessä näkemään aatteidensa jalon
ja pelkäämättömän tulkin, pyrintöjensä voimakkaan tienraivaajan,
puolueensa taatun johtajan, joka kaikilla aloilla, valtiopäivillä,
sanomalehdissä ja missä vain tilaisuutta oli, valppaasti ja taitavasti
ajoi suomalaisen kansan etuja.

Vähitellen alkoi taistelu suomalaisuuden puolesta kantaa hedelmiä.
Ruotsinmielisten valta-asema alkoi horjua. Paha reikä tuli sen
muureihin itse senaatissakin, joka siihen asti oli ollut yksinomaan
ruotsinmielisistä kokoonpantu. Tapahtui nimittäin v. 1882
kenraalikuvernöörin vaihdos. Hermostunut ja etenkin suomenmielisyydelle
ärtynyt kreivi Adlerberg väistyi kenraalikuvernöörin virasta ja
hänen tilalleen tuli maltillinen kreivi Heiden. Samaan aikaan
tapahtui senaatin valtaluvan uudistus, jolloin kiivaimmat
ruotsalaisuuden edustajat sieltä saivat väistyä ja valtiopäivillä
erityisesti kunnostautuneet yliopiston opettajat Yrjö-Koskinen ja
Leo Mechelin astuivat sijaan. Yrjö-Koskinen senaatissa ja lisäksi
vielä aatelissäätyyn korotettuna! Mikä kauhistava, jopa kerrassaan
uskomaton uutinen oli se ruotsinmielisillemme! Asema näytti sitä
hirveämmältä, kun se suomenkielen asetus, minkä Snellman oli
saanut aikaan 1863, oli nyt 20-vuotisen valmistusajan kuluttua
seuraavana vuonna 1883 astuva voimaan, eikä tällä valmistusajalla
oltu tehty mitään asian edistämiseksi ja muutoksen helpottamiseksi.
Ja nyt oli itse Yrjö-Koskinen senaatissa sitä toimeenpanemassa,
hän, joka sekä sanomalehdissä että valtiopäivillä oli johtanut
tyytymättömyyden osotuksia kieliasetuksen myöntämän valmistusajan
laiminlyömisestä. Kaikki kuitenkin järjestyi verraten hyvästi tunnetun
»paikalliskieliperiaatteen» pohjalla.

Aluksi tuli Yrjö-Koskinen senaatissa verraten vähäpätöisen
Kamaritoimituskunnan päälliköksi, mutta pani heti toimeen
metrijärjestelmän käytäntöönottamisen ja useita muita uudistuksia.
Kolmen vuoden päästä tuli hänestä kirkollisasiain toimituskunnan, siis
myös koululaitoksen, ylin päällikkö, jossa toimessa hän sitten oli
eroonsa asti eli 14 vuotta.

Yrjö-Koskisen osallisuus maamme koulu-asiain käsittelyssä oli kuitenkin
alkanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, kuten olemme jo edellä
viitanneet. Kun 1856 ruvettiin innokkaan suomalaisuuden ystävän,
piirilääkäri Schildt’in (Kilpisen) johdolla puuhaamaan Jyväskylään
oppikoulua, jossa opetuskielenä olisi suomi, ensimäistä sellaista koko
maahan, mutta kun alkoi kuulua huhuja, että koulusta vallanpitäjät
tekevätkin ruotsinkielisen, julkaisi Yrjö-Koskinen 1857 Suomettaressa
voimakkaan kirjoituksen, jonka hän päättää ytimekkäällä tavallaan:
»Suomenkielinen yläalkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua.»
Koulusta tuli kuitenkin aluksi kaksikielinen, koska valtaluokan
mielestä se oli oiva keino kasvattaa suomalaisistakin ruotsalaisia
ja siis lujentaa ruotsalaisuuden valtaa ja taas monen suomenmielisen
mielestä se oli ainoa keino saada virkamieskunta oppimaan suomea ja
siis suomalaistumaan.

Mutta Jyväskylän koulu vähin erin suomalaistui kokonaan, ja se näytti
suomenkielisen opetuksen ylimalkaan olevan mahdollista ja kehoitti
muuallakin perustamaan aluksi samanlaisia kouluja. Niinpä Tampereelle
ja Joensuuhun anottiin perustettavaksi kaksikielisiä kouluja, mutta
kotimainen ruotsinmielinen hallitus ne epäsi, kun sitävastoin
kenraalikuvernööri oli tamperelaisten anomusten puolella ja keisari
ratkaisi asian koulun hyväksi.

Ensimäisillä valtiopäivillä 1863—64 tuli koulukysymys monella tavoin
esiin ja siinä sivussa suomenkielen asia. Nyt oli Snellman jo
senaatissa ja hänen vaikutuksestaan tuli 1865 voimaan uusi asetus,
jossa koulujen kaksikielisyyttä terotettiin ja jossa m.m. sanottiin,
että »Suomen Senaatin Talous-Osastolle kuuluu järjestänsä säätää
useampain aineiden opettamisesta oppilaitoksissa suomenkielellä».

Jospa senaatissa olisikin istunut pelkkiä Snellmaneja, niin epäilemättä
se olisi piankin laajassa mitassa käyttänyt sille myönnettyä oikeutta
säätää yhä useampien aineiden opettamista suomeksi, mutta niin ei
käynytkään. Päin vastoin kukistui Snellman itsekin pois senaatista, ja
sen jälkeen seurasi kouluasioissa surkea takatalvi. Senaatti joutui
kiihkoruotsinmielisten johdettavaksi ja peittelemättä lausuttiin sekä
hallituksen että ruotsinmielisten piirissä, että äsken mainittu asetus
koulujen kielestä oli vaan paperilla. Ja pian kiihtyi vastenmielisyys
suomenkieltä kohtaan varsinaiseksi kouluvainoksi. Helsingin
normaalilyseon suomalaiset rinnakkaisluokat päätti senaatti lopettaa;
keisari ei siihen kuitenkaan suostunut. Sen sijaan, kuten ennen
kerrottu, ne siirrettiin Hämeenlinnaan, ettei Helsinkiin olisi jäänyt
ainoatakaan suomenkielistä koulua. Mutta suomenmieliset keräsivät
200,000 mk., jolla perustettiin yksityinen »Helsingin Suomalainen
Alkeisopisto» ja rakennettiin sille oma talokin — sama, jossa nyt
sijaitsee kouluylihallitus. Ja kun mitään uusia suomenkielisiä kouluja
ei valtion varoilla perustettu, syntyi useita muita »yksityislyseoita»
ympäri Suomen kansan karttuisan käden tukemina ja ylläpitäminä. Se
oli kyllä tavallaan raskasta, mutta myös nuorekkaan innostuksen
aikaa, jonka etupäässä joukon johtajana kulki Yrjö-Koskinen ja hänen
johtamansa »fennomaaninen» puolue.

Ja nyt, tuskin vuosikymmenen kuluttua kiihkeimmän koulutaistelun
päivistä istui Yrjö-Koskinen itse senaatissa. Hän sai nyt tilaisuuden
koululaitoksen ylimpänä johtajana viedä nuo kipeät koulukysymykset
terveeseen ja Suomen kansalle suotuisaan päätökseen. Suomenkieliset
yksityislyseot otettiin vähitellen valtion huostaan; uusia lyseoita ja
tyttökouluja perustettiin; ahtaiden ja sopimattomien koulurakennusten
sijalle hankittiin uusia ajanmukaisia. Kuinka ripeä edistys koulualalla
nyt tapahtui, osoittaa muun muassa se seikka, että Yrjö-Koskisen
senaattoriksi tulosta hänen eroonsa asti oppilasmäärä yksin yliopistoon
vievissä oppikouluissa lisääntyi 3731:stä 7389:ään eli enemmän kuin
kaksinkertaisesti, ja että viimeksi mainitusta lukumäärästä 4243 oli
suomenkielisten koulujen oppilaita. Mutta sen lisäksi oli perustettu
pienemmille paikkakunnille alempia kouluja, jotka nyt on muodostettu
n.s. keskikouluiksi tai kasvaneet täydellisiksi yliopistoon johtaviksi
kouluiksi. Voimme painaa muistiin, että Yrjö-Koskisen senaattori-aikana
valtion ylläpitämien suomenkielisten oppikoulujen luku _kasvoi
nelinkertaiseksi_, mutta ruotsinkielisten koulujen luku vähän väheni
sen johdosta, että supisuomalaisilla paikkakunnilla niistä loppuivat
oppilaat niin pian kun suomalainen koulu syntyi rinnalle. Myöhempinä
vuosina on kehitys jatkunut samaan suuntaan, jopa siinä määrässä, että
monen mielestä ylioppilaita alkaa tulla liiaksikin, joten oppikoulujen
järjestäminen valmistamaan maan nuorisoa enemmän käytännön aloille kuin
tähän asti on käynyt polttavaksi ajankysymykseksi.

Myöskin kansakoulun kehityksestä muisti Yrjö-Koskinen huolehtia,
vaikka tällä alalla ei olekaan koskaan ollut kielikiista kysymyksessä.
Sitävastoin oli olemassa tuntuva epäkohta siinä, että monessa seudussa
oli kansakouluja liian harvassa, joten lukuisilla pienillä lapsilla
oli liian pitkät koulumatkat tai ei voitu ajatellakaan heitä kouluun,
eivätkä kunnat suostuneet suosiolla perustamaan kouluja näitä
syrjäkylien lapsia varten. Senaattoriaikansa aivan viimeisinä vuosina
harrasti Yrjö-Koskinen sellaisen lain aikaansaamista, että kun jollakin
paikkakunnalla on 30 kansakouluikäistä lasta ja kuntaa pyydetään
sille paikkakunnalle perustamaan koulu, on kunta siihen velvollinen.
V. 1898 vahvistettiinkin sellainen laki, ehkä viime hetkessä, koska
pian sen jälkeen valtiollisissa oloissamme tapahtui suuria muutoksia
ja mahdollisuudet kansakoululaitoksenkin kehittämiseen melkoisesti
pienenivät. Nyt sitä vastoin tämän »kouluvelvollisuuslain» kautta
on kansanvalistus saatu juurtumaan sangen paljon laajemmalle kuin
ilman sitä olisi ollut mahdollista, ja vähitellen voitanee meidänkin
maassamme ruveta toimeenpanemaan »oppivelvollisuuslakia», jollainen
muissakin sivistysmaissa on, eli että jokaisen terveen lapsen on
käytävä kansakoulu lävitse, ellei hän muulla tavalla hanki itselleen
vastaavaa sivistystä.

Samoin kuin Snellman, joutui Yrjö-Koskinenkin pois senaatista
erimielisyyden takia, ero vaan oli siinä, että Snellmanin kukisti
kenraalikuvernööri, Yrjö-Koskisen uusi puoluejako, joka muodostui
uuden kenraalikuvernöörin johtaman venäläistyttämistyön johdosta. Tämä
näet oli saanut korkeimmalta taholta hankituksi Suomen perustuslakeja
rajoittavan asetuksen, joka senaatin piti julaista kuten asetukset
ylimalkaan. Kiihtymys oli sen johdosta koko maassa tavattoman suuri.
Monilta tahoilta vaadittiin, että tuota uutta asetusta perustuslakien
vastaisena ei ollenkaan julkaistaisi. Senaatti oli kuitenkin sitä
mieltä, että sen velvollisuus oli se julkaista. Erimielisyyttä oli
vaan olemassa sen johdosta, oliko julkaiseminen tapahtuva ennen, kuin
oli korkeimpaan paikkaan tehty esitys sen perustuslainvastaisuudesta,
vai vasta sen jälkeen. Edellinen mielipide, jota myös Yrjö-Koskinen
kannatti, pääsi voitolle, ja asetus, tuo kuuluisa _helmikuun 15
p:n manifesti_ (vuodelta 1899) julkaistiin, jonka jälkeen senaatti
Hallitsijalle esitti sen poikkeavaisuuden perustuslaeistamme.
Hallitsevassa mielten kiihtymyksessä ja siinä epätietoisuudessa, johon
valtiolliseen asemaamme nähden oli tuon manifestin johdosta jouduttu,
pääsivät puolueintohimot entistä enemmän valloilleen. Kun ruotsalainen
puolue miltei kokonaisuudessaan kuului julkaisemista vastustavaan
puolueeseen, nosti se etupäässä vanhaan vastustajaansa Yrjö-Koskiseen
tähdätyn myrskyn, jonka vertaista ei ole ikinä vielä Suomessa ollut
ja joka lopulta monesti esiintyi mieskohtaisena häväistyksenä
tuota ansiokasta ja arvossa pidettyä vanhusta vastaan. Kun hänen
puoluelaisikseen jääneetkään eivät rohjenneet häntä kylliksi tukea tänä
vaikeana aikana ja varsinkin kun hän näki, miten monet suomalaisenkin
oppikoulun käyneistä kansalaisista, huolimatta Yrjö-Koskisen entisistä
ansioista suomalaisen kansanhengen nostajana, yhtyivät vastustajiin, ei
jaksanut tuo ennen niin sitkeä mies enää kestää, vaan otti eron.

Neljä vuotta vielä erinomaisella pirteydellä harrastettuaan kirjallisia
toimia ja valppaasti seurattuaan isänmaan yhä synkistyvää kohtaloa
kuoli hän 13 p. marraskuuta 1903 lähes 73 vuoden ikäisenä. Hänen
hautajaisensa muodostuivat suurenmoisimmaksi kunnianosoitukseksi, mitä
tähän asti on maassamme omia kansalaisia kohtaan julki tuotu.

Olemme vielä liian lähellä helmikuun manifestin aikaa voidaksemme
tasapuolisesti arvostella silloisen kotimaisen hallituksemme menettelyä
siinä asiassa. Mitä Yrjö-Koskiseen tulee, on hän varmastikin menetellyt
omantuntonsa ja parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta että hän on
oikein ja hyvin menetellyt lähes puolen vuosisadan ajan kestävän
työpäivänsä kuluessa suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi,
suomalaisen sivistyselämän peruskivien laskijana, suomenkielisen
koululaitoksen kehittäjänä, siitä olemme varmaan yksimieliset.
Ruotsikiihkoiset hänessä kyllä näkivät ankarimman vastustajansa ja
syyttivät häntä kylmästi harkitsevaksi valtiomieheksi, jolla ei ollut
mitään herkempiä tunteita. Me suomalaiset emme saata yhtyä tällaiseen
arvosteluun, kun me tiedämme, mitä kaikkea hän sai kestää ja kokea
ruotsinmielisten taholta suomalaisuuden puolesta taistellessaan. Ei
sitä kylmällä järjellä kukaan viitsisi eikä jaksaisi tehdä, vaan juuri
tunteen ja syvän rakkauden siinä täytyi olla voiman antajana. Ja se
rakkaus kohdistui sorrettuun ja niin henkisessä kuin aineellisessa
köyhyydessä elävään Suomen kansaan, etenkin juuri sen vähäväkisten
nostamiseen, eikä hyvinvoipaan, etujaan kyllin valvovaan virkamies- ja
säätyläisluokkaan.

Eikä ole sitä suomalaista, joka ei osaisi laulaa ja laulaessaan
täyttyä samasta isänmaallisesta tunteesta, mitä Yrjö-Koskinen tunsi
sepittäessään jo nuoruusvuosinaan laulunsa »Honkaen keskellä», jossa
hän sanoo:

    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
    Honkaen humina ja luonto muu;
    Itse en sydäntäni hillitä taida,
    Riemusta soikohon raikas suu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isien töitä : Piirteitä suurmiestemme elämästä" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.