Title: Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja
Author: Gerstäcker, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja" ***
MUITA MERISEIKKAILUJA ***



YÖ VALASKALAN SELÄSSÄ JA MUITA MERISEIKKAILUJA

Kirj.

Friedrich Gerstäcker


Mailta ja meriltä N:o 27.

Toimittanut Teuvo Pakkala



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

Yö valaskalan selässä (Friedrich Gerstäcker).
Tarina nykyajalta (Holger Drachmann).
Valtameren jättiläinen (Jonas Lie).



Yö valaskalan selässä.


Englantilainen valaanpyyntilaiva »Harold kuningas» risteili
Kingmills-saariston lähettyvillä päiväntasaajan kohdalla
tavoittelemassa kaskelotteja. [Kaskelotti = mahtavimpia ja
kallisarvoisimpia valaita, ruumis 8—20 metrin pituinen ja hyvin paksu.
Elää päiväntasaajan tienoilla olevissa merissä. Vaarallinen peto.]
Aikomus oli viettää täällä talvikuukaudet ja kevään tullen siirtyä
pohjoiseen pyydystämään jäämeren valaita. Mutta turhaan oli nyt
purjehdittu edestakaisin kuukausimääriä ja kuljettu moneen kertaan
kaikki tunnetut parhaat pyyntivedet. Tähystäjät, joita määrähetkinä
vaihdellen pidettiin mastoissa kaiket päivät tarkastamassa, näkyisikö
valaita, pysyivät vaiti ja mykkinä, ja jos milloin todella kajahti
huuto, ei kukaan enää ottanut uskoakseen sitä. Sellaiset löydöt
olivat näet tähän asti miltei joka kerta osoittautuneet olevan vain
kelpaamattomia miekkavalaita tai pyöriäisparvia, joita ei maksanut
vaivaa ruveta pyydystämään. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti
suojattomalle kannelle, ja hiljainen, puhtaaksi siistitty laiva
pieniksi reivattuine purjeineen vienossa tuulessa näytti siltä, kuin
se olisi risteillyt täällä vain huvin vuoksi, leppoisan mutta hieman
yksitoikkoisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi, vailla muuta tarkoitusta
ja varmempaa määrää.

Laivaväellä on tietysti sellaisenakin aikana työnsä: purjeita
on paikattava, köysistöä, sekä kiinteää että juoksevaa, on
tarkastettava, eivätkä valaanpyynnissä tarvittavat aseetkaan saa
ruostua: veneenohjaajien erityisenä velvollisuutena on pitää ne
kirkkaina ja hyvässä kunnossa. Tynnyrin tekijälläkin on laivassa
työtä valmistaessaan astioita tulevan pyynnin varalle, ja kirvesmies
puuhailee veneiden kimpussa etsien lahoja kohtia ja paikkaillen niitä.
Mutta koko hommassa ei ole eloa, ei oikeata toiminnan henkeä. Kaikesta
huomaa, että miehet, jotka jo kuukausimääriä ovat ajelehtineet merellä
sinne tänne, tekevät työtä ainoastaan päästäkseen vetelehtimästä
joutilaina. Jokainen luo tuontuostakin ikävöivän katseen työstänsä
meren väreilevälle ulapalle erottaakseen mahdollisesti aaltojen
kimalluksen keskeltä valaan puhaltaman suihkun, vaikka tietaäkin
toiveensa turhaksi. Sillä jos sellaista todella olisi näkyvissä, niin
tähystäjän huuto kyllä olisi sen jo aikoja sitten ilmoittanut. —

»Jo puhaltaa!» kajahtaa yhtäkkiä.

Kaikki työ keskeytyy kuin komennosta. Tynnyrintekijä viskaa vasaran
kädestään, puuseppä höylänsä. Kapteeni, joka on makaillut kajuuttansa
sohvalla lukien tai nukkuen, jotenkuten kuluttaakseen aikaa, joka
tällaisessa joutilaassa kuljeksimisessa venyy kamalan pitkäksi, ryntää
rappusia ylös, katsoo tuulen puolelle ja ylös tähystäjään saadakseen
tarkempia tietoja valaasta, joka on ilmestynyt näkyviin.

»Jo puhaltaa!» huutaa mies uudelleen — »puhaltaa — puhaltaa — puhaltaa
—» jatkaa hän verkalleen ja venytellen, kun useita suihkuja perätysten
nousee, ilmoittaen siten kunkin niistä erikseen.

»Missäpäin?» kuuluu kannelta huuto, ja tähystäjän ojennettu käsivarsi
näyttää suunnan. Mutta kovin se viittaa vastatuuleen, ja tulisessa
kiireessä veneenohjaajat huutavat miehistönsä koolle, kukin ehtiäkseen
ensimäisenä vesille, — kunnia, kunnia ennen kaikkea! Pieni vesitynnyri
täytetään; pytty, missä on köysikerä harpuuneja [harpuuni —
valaanpyytäjäin käyttämä väkäkeihäs, joka heitetään (nykyään ammutaan
tykillä) valaan ruumiiseen. Sen varressa on köysi, joka estää saaliin
pääsemästä pakoon] varten, heitetään veneeseen, harpuunit pannaan
paikoilleen, ja vene laskeutuu veteen vipukiekkojen kitistessä. Miehet
seuraavat perässä kavuten alas laivan ulkolaitoja pitkin kuin kissat.
Airot pannaan veteen, ja heti kun harpuunimies eli boats-header
(veneenpäällikkö) on asettunut paikallensa veneen perään, lähdetään
liikkeelle. Lujarakenteisen, kevyen pyyntiveneen terävä keula kääntyy
osoitettuun suuntaan, ja vaahdoten vesi halkeaa molemmille puolille.

Silloin kun valaita ilmestyy tuulen alapuolelle, saattavat laivat
täysin purjein lähestyä niitä jonkun matkan päähän, säikyttämättä
niitä pakosalle, ja ripeästi vesille lasketut veneet pääsevät sitten
purjeillaan hiljaa ja huomaamatta saaliinsa lähelle. Semmoisissa
tapauksissa ajo käykin nopeasti ja varmasti sekä verrattain helposti.
Mutta jos laiva yrittäisi vastatuuleen luovimalla päästä lähelle
valaita, menisi paljon aikaa hukkaan ja kuitenkin perin harvoin
onnistuttaisiin saavuttamaan saalis. Soutaminen on senvuoksi tässä
tapauksessa nopein ja varmin keino, vaikkakin samalla vaivalloisin.
Laiva seuraa jäljellejääneine miehistöineen perässä niin nopeasti
kuin pääsee ottaakseen pyynnin loputtua veneet jälleen huostaansa
ja mahdollisesti saaliiksi saadun valaan kupeelleen hinattavaksi.
»Harold kuninkaan» neljä venettä kiitivät nekin notkuvin airoin suoraan
päin tuulta ja saivat puolituntisen ripeän soudun jälkeen näkyviinsä
ensimäisen »suihkun». Edessä oli nähtävästi useampia valaita, jotka
leikitellen milloin sukelsivat syvyyteen, milloin nousivat pinnalle.
Sinne asti oli heille laivasta osoitettu seipään päähän kiinnitetyllä,
mustaksi maalatulla pyöreällä korilla, minnepäin valaat milloinkin
kääntyivät. Yhden matruusin täytyi näet kaiken aikaa pitää ylhäällä
tuota kauasnäkyvää viittakoria, ja veneet suuntasivat sen mukaan
kulkunsa.

Omituinen jännitys ja kiihko päästä ensimäisenä valaaseen »kiinni»
valtaa tuollaisilla retkillä ei ainoastaan veneenohjaajien ja
harpuunimiesten, vaan koko miehistön mielet. Suurin kunnia tulee
sille veneelle, mistä ensimäinen maaliin osunut ja tehokas heitto
on tehty, ja pyynnin tuloksesta saavat kaikki osansa, kapteenista
laivapoikaan asti. Siksi onkin luonnollista, että miehet ponnistavat
kaikki voimansa, jotteivät jäisi muista jäljelle. Nopeimmat kolme
venettä olivat tälläkin kertaa niin pitkällä, että saattoivat pian
päästä sopivalle heittovälille, kun taas neljäs, jota komensi
nuori, hurjapäinen irlantilainen, jäi miehistönsä epätoivoisista
ponnistuksista huolimatta jälkeen. Kun ensimäisten veneiden ohjaajat
jo valmistautuivat heittämään harpuunin, oli neljäs vene vielä lähes
kaapelinmitan päässä niiden takana. [Kaapelinmitta = merenkulkijain
käyttämä pituusmitta, joka on eri maissa erisuuri (keskimäärin 200
metriä).]

Silloin nousi heidän oikealla puolellaan, tosin vielä pitkän matkan
päässä, yksinäinen suihku ilmaan. Veneet eivät yleensä mielellään
erkane kauas toisistaan, jotteivät hädän tullessa jäisi apua vaille,
mutta heti kun peränpitäjänä seisova nuori irlantilainen huomasi tämän
yksinäisen suihkun, joka osoitti valaita olevan toisaallakin, käänsi
hän silmänräpäyksessä veneensä keulan sinnepäin lähteäkseen ajamaan
toista saalista kuin muut veneet.

Juuri tällöin oli toisissa veneissä niin paljon puuhaa, etteivät niiden
päälliköt joutaneet huomaamaan irlantilaisen aikeita. Mutta soutajat,
jotka istuivat kasvot veneen perään päin ja näkivät kumppaniensa
muuttuneen suunnan, oivalsivat helposti, että toisaallakin oli
saalista, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät yhdestä
kilpailijasta. Sitäpaitsi he olivat lähempänä valaita kuin olivat
aluksi luulleetkaan; nämä näet sukelsivat yhtäkkiä veden alle ja
viipyivät siellä jonkun aikaa, veneiden kiitäessä entistä suuntaansa
minkä airoista läksi, mutta ilmestyivät sitten taas yhtäkkiä pinnalle
tuskin kolmenkymmenen askelen päässä heistä, ja eräs tuli niin lähelle
ensimäistä venettä, että ohjaaja silmänräpäyksessä viskasi harpuuninsa
lujasti sen selkään kiinni. Ennenkuin kymmenen minuuttia oli kulunut,
olivat molemmat muutkin iskeneet saaliinsa, mutta toisen veneen
harpuuni irtautui ja sen saalis painautui syvyyteen. Silloin tämä vene,
joka nyt oli joutunut kauas valasparvesta, seurasi kolmatta venettä,
pyrkien varmuuden vuoksi iskemään harpuuninsa sen saaliiseen, mikä
lopulta onnistuikin. Vangitut valaat uivat täyttä vauhtia pohjoiseen,
vetäen veneitä perässään, niin että aalto kuohui korkeana keulan
molemmin puolin. Vihdoin kolmannen veneen harpuunimies onnistui
syöksemään keihäänsä valaan rintaevän juureen ja antamaan sille
surmanpiston. Ensimäinen vene jatkoi vielä menoa englannin-penikulman
verran, kunnes senkin harpuunimies sai saaliinsa isketyksi hengiltä,
jonka jälkeen vene jäi odottamaan laivaa. Soutamalla olisi ollut
mahdoton hinata tuollaista jättiläisruhoa perässään. Niin kauas he jo
olivat joutuneet laivasta, ettei tämän runkoa enää näkynyt vedenpinnan
yläpuolella, ja hitaasti se läheni heitä luovimalla pyrkien hiljaisessa
tuulessa koillista kohti.

Noissa kolmessa veneessä tähysteltiin nyt, vaikka turhaan, neljättä,
joka oli joutunut aivan näkymättömiin. Joka taholta etsittiin sen
vaaleata purjetta, joka mahdollisesti oli nostetettu. Mutta mitään ei
näkynyt. Miehet kuitenkin lohduttivat itseään sillä, että laivasta
käsin oli joka tapauksessa pidetty venettä silmällä ja että sen kulkema
suunta tiedettiin.

»Harold kuningas» ei ollut suinkaan mikään nopea purjehtija, ainakaan
vastatuulessa, ja koko iltapäivä kului, ennenkuin se oli päässyt
luovimaan veneille asti ja saanut valaat kiinnitetyksi kummallekin
kyljelleen. Toinen venekunta oli jo aikaisemmin palannut laivaan
ollakseen apuna sen ohjaamisessa. Heti lähetettiin mies kaukoputki
muassaan mastoon ottamaan selkoa siitä, minne neljäs vene oli joutunut
ja oliko silläkin saalista, jossa tapauksessa olisi lähetetty kaikki
veneet sen avuksi hinaamaan valasta laivalle.

»No, Sirrah, missäpäin se on?» huusi kapteeni kannelta, kun
tähänastinen saalis oli tallessa, niin että hän saattoi omistaa
huomiota poissaolevallekin veneelle. »Onko se kaukana täältä?»

»En näe sitä missään, sir!» kuului vastaus, ja mies ryhtyi uudelleen
kiikaroimaan taivaanrantaa kaikilta ilmansuunnilta.

»Pöllö, älä sinä sinne tuulen päälle tuijota, ei se siellä ole!» huusi
kapteeni taas. »Jätä aurinko oikealle ja tähystä tarkasti etelän puolta
— sielläpäin sen täytyy jossakin olla.»

Mies teki työtä käskettyä, mutta katseli niin kauan tuloksetta
kaukoputkellaan, että kapteeni vihdoin menetti malttinsa ja kapusi
vantteja myöten ylös itse tähystämään. Hän alkoi jo käydä levottomaksi
tästä katoamisesta.

»Tuolla suunnalla olin pari kertaa näkevinäni jotakin sellaista, sir»,
sanoi mies kapteenille, joka oli ottanut kiikarin, viitaten kädellään
etelälounaaseen. »Minusta tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin tumma
piste vedessä, mutta kun katsoin tarkemmin, oli se kadonnut.»

»Missä?»

»Tuolla noin, suunnilleen sielläpäin, missä tuo pieni valkoinen pilvi
on, — ehkä vielä hiukan lännempänä.»

Kapteeni tähysti kaukoputkella jonkun aikaa osoitettuun suuntaan,
pudisti sitten päätänsä ja alkoi etsiä muualta. Mutta turhaan hän
viipyi ylhäällä, kunnes aurinko laski taivaanrannan taakse kirkastaen
pienimmätkin esineet selväpiirteisiksi ja helposti erottuviksi. Hän
ei nähnyt jälkeäkään veneestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt tähän
aikaan nostaa purjeensa, sillä tulihan siinä-olijain ymmärtää, että
heitä jo tähysteltiin laivasta kiikarilla, ja valkea purje loistaa
merellä kauas. Ensimäinen harpuunimieskin oli nyt kavunnut mastoon
— varmaan oli veneelle tapahtunut joku onnettomuus, ja väki alkoi
käydä levottomaksi sen johdosta. Mutta harpuunimieskään ei kiikarilla
katsoessaan erottanut mitään veneen tai purjeen tapaista, ja äkkiä
lankeava hämärä, jota näillä leveysasteilla yhtä nopeasti seuraa yö,
teki tähystyksen pian mahdottomaksi.

»Harold kuninkaan» kapteenilla ei ollut valitsemisen varaa sen
suhteen, mitä tässä tapauksessa oli tehtävä. Risteillä edestakaisin
hän ei voinut, sen tekivät mahdottomaksi valaat, jotka oli kiinnitetty
kummallekin kyljelle. Mutta jos hän olisi tietänyt suunnan, minne
ohjata, olisi hän ehkä luopunut saadusta saaliistakin löytääkseen
kadonneet miehensä jälleen. Mutta sitten hän vielä toivoi tapaavansa
heidät tuulen alapuolelta, ja sinnepäin laiva paraikaa ajautuikin,
purjeet tiukalla, pasaatituulen ja päiväntasaajavirran viemänä.
Ellei venettä vielä aamullakaan näkyisi, voisi hän jättää jäljelle
valaanraadot, mikäli niitä ei siihen mennessä ole ehditty yön aikana
nylkeä, kiinnittää niihin lippunsa ja lähteä risteillen etsimään
venettä. Vaikka toivotontahan sellainen kadonneiden veneiden etsintä
oikeastaan on. Meri on niin äärettömän suuri, ja jos miehet todella
olivat kadottaneet veneensä ja uiskentelivat vesivarassa — mistä heidät
löytää? Mutta olihan se kuitenkin tehtävä, jottei tunto soimaisi siitä,
että osa tovereista oli kevytmielisesti jätetty surman suuhun.

Hyvin todennäköistä oli, että haavoitettu valas oli pirstonut veneen
ja ettei miehistö ollut kauan jaksanut uimalla pysyttäytyä veden
pinnalla. Meri tosin oli verrattain tyven, mutta hirvittävä haikala
vainuaa pian isketyn valaan veren. Laivankin ympärillä noita ahnaita
petoja uiskenteli paraikaa kuusi tai seitsemän kappaletta maltittomina
odottaen saaliin paloittelemista ja tuontuostakin syöksähtäen
raatojen kimppuun, saamatta kuitenkaan teräviä hampaitansa pystymään
jättiläishirviön sitkeään nahkaan. Samoin oli niitä kai ilmestynyt
kateissa olevan veneenkin ympärille, ja voi miespoloisia, jos he
aluksen turvaa vailla joutuivat nälkäisten petojen piirittämiksi.

Tosin oli vielä jäljellä sekin mahdollisuus, että vene oli ehyenä,
mutta oli joutunut valaan perässä liian kauas tuulen alle, joten
paluu ei käynyt niinkään pikaisesti; vene on vain pienoinen pilkku
äärettömällä valtamerellä ja voi helposti jäädä huomaamatta
parhaallakin kaukoputkella katsottaessa.

Mutta paluu-suunta oli eksyneillä arvatenkin selvillä, ja jotta he
sen tietäisivät varmasti yön pimeydessäkin, kiinnitettiin keula- ja
päämastcn huippuihin lyhty kumpaankin, jotteivät he pimeässä soutaisi
laivan ohitse. Pimeän tultua sekä puoliyön ja aamuvahdin aikana
kapteeni sitäpaitsi laukaisutti kannella olevat pienet tykit, jotta
niiden paukekin osoittaisi veneelle oikeata suuntaa. Mutta kaikki oli
turhaa. Yö kului, eikä kadonneita kuulunut, ei näkynyt.

Saaliiksi saatujen valaiden paloittelu oli sillävälin täydessä
käynnissä. Silava irroitettiin suurina viiluina ja nostettiin kannelle
erityisten vipulaitosten avulla, jonka jälkeen keittäminen heti
alkoi, jottei aikaa hukattaisi hetkeäkään ja jotta rasva saataisiin
mitä pikimmin talteen, sillä näillä leveysasteilla se on kovin
herkkää pilaantumaan. Suuria tulisoihtuja, joissa polttoaineena oli
valaanrasva, riippui jonkinlaisessa rautavanteista kyhätyssä häkkyrässä
laivan ulkopuolella valaisten hurjannäköistä, vilkasta näytelmää
veripunaisella loimellaan. Jo ennen puoliyötä oli toinen jättiläisvalas
kuorittu, ja raskaalla, jykevällä rasvakoukulla nostettiin kannelle
hirmuisen suuri pää, sitten kun se ensin oli vedessä irroitettu
selkärangasta. Laiva ihan kallistui sen valtavasta painosta.

Päivän koittaessa, kun koko miehistö taas oli ankarassa työssä
toisen valaan kimpussa, lähetettiin jälleen pari harpuunimiestä,
kumpikin varustettuna kaukoputkella, mastoon tähystämään. Turhaan he
tarkastelivat auringon nousuun asti taivaanrantaa joka suunnalta. He
eivät löytäneet niin mitään. Mutta vihdoin ensimäisen harpuunimiehen
silmä keksi tumman pisteen, joka näkyi nyt kirkkaansäihkyvällä
ulapalla. Välimatka oli tosin hyvällekin kiikarille liian pitkä, jotta
mitään yksityiskohtia olisi erottanut, mutta asiasta ilmoitettiin
kuitenkin kapteenille, joka heti kiipesikin ylös. Joka tapauksessa
ui vedessä jotakin, olipa se mitä hyvänsä; mutta se oli liiaksi
tuulen yläpuolella. Laiva oli kai yöllä ajautunut sen ohitse. Toinen
harpuunimies määrättiin lähtemään veneineen ottamaan siitä selkoa.
Ellei se ollutkaan kaivattu vene — sillä veneeltä se ei näyttänyt —
saattoi se olla kuollut valas, jota kannatti käydä katsomassa ja joka
mahdollisesti voi johtaa kadonneitten jäljille, sillä jos se oli heidän
iskemänsä, oli sillä joka tapauksessa laivan harpuuni eli »rauta» vielä
ruumiissaan.

Käsky huudettiin mastosta kannelle, ja muutaman minuutin päästä
laskettiin vesille vene, joka neljän airon kiidättämänä lähti vinhalla
nopeudella siihen suuntaan, jota päämastossa oleva viittakori osoitti.
Mutta kapteeni jäi vielä mastoon pitääkseen kiikarillaan silmällä äsken
löydettyä pistettä, jottei se pääsisi katoamaan, ja nähdäkseen mitä
vene sai aikaan.

Noin puolisen tuntia oli tämä jo kulkenut seuraten ainoastaan laivasta
annettua merkkiä, itse näkemättä edessäpäin mitään. Mutta silloin
keulassa seisova harpuunimies vihdoin luuli erottavansa suoraan
edessään tumman esineen ihan veden pinnassa, Viittakorikin, joka nyt
vedettiin takaisin laivaan, osoitti heidän olevan oikealla suunnalla
Eikä kestänyt kauan, ennenkuin harpuunimies yhtäkkiä kääntyi puolittain
soutajiin päin ja huusi, osoittaen kädellään eteenpäin:

»Vetäkää, pojat, vetäkää minkä jaksatte — tuolla on totisesti ihminen,
joka seisoo lautalla tai veneessä tai jossain sentapaisessa — vetäkää
lujasti, sillä minusta näyttää, että tulemme ihan viime tingassa!»

Sitten hän kajahutti kovaäänisen »hoi!»-huudon, koettaen herättää
vastahuutoa. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Miehet soutivat
kaikin voimin, niin että airot olivat taittua, ja vinhasti läheni
teräväkeulainen, solakka vene kummallista maaliansa vaahdon kohistessa
kokassa.

»Mies siellä on, mies!» huusivat nyt soutajatkin, jotka uteliaina
katsoivat taakseen. »Lempo vieköön silmäni, ellei se ole Patrik!»
mörähti peränpitäjä ojentautuen suoraksi seisomaan perämela kädessä.

»Patrik, jumaliste!» huusi nyt harpuunimieskin. — »Mutta missä toiset
ovat?»

Uudistettu kysymys hävisi yleiseen hämmästyksen huutoon, kun he
lähemmäksi päästyään tunsivat haaksirikkoisessa todellakin neljännen
harpuunimiehen, nuoren irlantilaisen Patrikin, mutta lisäksi näkivät,
ettei hän ollutkaan millään lautalla eikä kaatuneen veneen pohjalla,
vaan kuolleen valaskalan selässä polvillaan. Valas oli painunut
muutaman tuuman vedenpinnan alle. — Vasemman kätensä ympäri mies
oli kietonut köydenpätkän, jonka toinen pää oli kiinni harpuunissa,
mikä vielä oli pedon ruumiissa pystyssä. Vain siten oli hän voinut
pysytellä liukkaalla paikallaan. Oikeassa kädessään oli hänellä
harpuunin varsi, jonka hän oli leikannut köydestä irti ja jota hän
piteli niin kouristuksentapaisesti, ettei tahtonut hellittää siitä
vielä silloinkaan, kun vene laski hänen viereensä ja kaikkien kädet
ojentuivat häntä auttamaan.

Mies parka oli kalmankalpea eikä saanut ääntäkään suustansa — vieläpä
hänen katseensakin harhaili villinä ja tuijottavana toverista toiseen,
ikäänkuin hän ei olisi enää tuntenut heitä. Koneentapaisesti hän vain
nousi astuakseen veneeseen, mutta lysähti heti tajuttomana kokoon, kun
tunsi allansa tukevan pohjan. Hän oli viettänyt hirveän yön, ja meidän
on nyt palattava takaisin siihen hetkeen, jolloin hän veneineen jätti
toiset lähteäkseen tavoittamaan laumasta eronnutta yksinäistä valasta.

       *       *       *       *       *

Valas oli noin viidensadan askelen päässä, kun he kääntyivät soutamaan
sitä kohti, ja välimatka lyheni, kun se sukelsi useita kertoja ja
sitten taas verkalleen nousi pinnalle, aavistamatta vihollisten tuloa.
Se kääntyi yhä enemmän tähänastisesta suunnastaan, aikoen mahdollisesti
palata laajassa kaaressa äskeiselle temmellyspaikalleen; mutta sitten
se jälleen muutti suuntaa ja alkoi uida tuulen ja virran mukana suoraan
länttä kohti. Patrik, neljännen veneen harpuunimies, nostatti purjeen,
tuulen käydessä myötäiseksi, voidakseen nopeammin ja äänettömämmin
seurata valasta. Mutta tämäpä — joko sitten omaksi huvikseen tahi
mahdollisesti saatuaan kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihiä
vihollisesta — lisäsi vauhtiansa niin, että vene suotuisasta tuulesta
huolimatta pääsi vain hyvin hitaasti lähestymään. Ja lopulta, kun oli
suurella vaivalla päästy miltei heittovälin päähän, valas yhtäkkiä
sukelsi, ja seuraavassa tuokiossa vene kiiti yli sen paikan, mihin peto
oli uponnut ja missä vesi vielä pyöriskeli häränsilminä.

»Purje alas!» kajahti silloin ripeästi ja varmasti harpuunimiehen
käsky. Pieni raakapuu putosi silmänräpäyksessä, vene hiljensi
vauhtiaan, ja peränpitäjä nousi esimiehensä viittauksesta seisomaan,
harpuuni kohotettuna, ollakseen valmiina heittämään oitis, niin pian
kuin valas jälleen näyttäytyy. Itse hän kyllä epäili onnistumista,
arvellen ettei peto tällä kohtaa nouse pinnalle, ja osoitti kädellään
kauemmaksi eteenpäin, katsoen kysyvästi harpuunimieheen. Mutta tämä,
vaikka oli vuosiltaan nuori, oli kuitenkin vanha valaanpyytäjä,
ja päättäen siitä tavasta, millä valas oli sukeltanut, piti hän
edelleen varmana, että se oli vain hetkeksi pysähtynyt tähän ja että
se pitemmälle sukeltamatta oli pian jälleen nouseva pinnalle. Purje
lepatti velttona mastoa vasten, ja harpuunimies piti vielä kiinni
sen nostoköydestä, ettei hukkaisi hetkeäkään, jos takaa-ajoon olisi
vielä pakko ryhtyä. Sillaikaa miehet, jotka oli kaiken varalta taas
pantu hiljalleen soutamaan, katselivat tarkkaavaisina allansa olevaan
kirkkaaseen veteen, mielessä epävarma toive, että saisivat nähdä veden
alla uiskentelevan pedon ja voisivat sen mukaan määrätä suuntansa.

»Tuolla ui jotakin!» huudahti äkkiä eräs miehistä tukahutetulla,
kauhunsekaisella äänellä. »Tuolla ihan allamme — se nousee!»

»Hst!» varoitti päällikön ääni. »Hiljaa — hiljaa, muuten se pelästyy ja
karkaa! Missä?»

»Tässä ihan — nyt se nousee!» kirkaisi kolme tai neljä ääntä yhtaikaa,
ja miehet tarttuivat vaistomaisesti airoihin.

»Takaisin — huovatkaa — henkenne edestä!» kiljahti samassa
harpuunimieskin, joka laidan yli kumartuneena näki vaaleanvihreän
jättiläisruhon nousevan syvyydestä salaman nopeudella. Hän ymmärsi
hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos merihirviö noustessaan
hiukankin hipaisisi venettä. Miltei samassa silmänräpäyksessä airot
läiskähtivät veteen, mutta vene oli tuskin ehtinyt peräytyä yhden
pituutensa vertaa, kun mahtavan kaskelotti-valaan jättiläiskokoinen,
tylppä pää jo kohosi vedenpinnalle, hirveä, kaltainen kita
puoliavoimena. Samassa se ponnahutti itsensä ilmaan ja syöksyi heti
sen jälkeen huimaa vauhtia eteenpäin, puhaltaen kummallekin puolelleen
paksun usvasuihkun, paetakseen vierasta esinettä, venettä, jonka se
tietysti oli heti nähnyt.

Veneen keulassa seisoi peränpitäjä keihäineen, ihan tuon »rasvavuoren»
yläpuolella, joka suorastaan kohosi hänen jalkainsa alta; mutta
hänen käsivartensa vapisi, eikä hän uskaltanut näin läheltä viskata
keihästään jättiläispetoon, joka yhdellä ainoalla iskulla olisi voinut
lyödä liiskaksi koko venekunnan. »Heitä — heitä, tuhat tulimmaista!»
kiljui Patrik, välittämättä ollenkaan vaarasta ja ajatellen tällä
hetkellä ainoastaan sitä, että saalis oli tuossa miltei käden
ulottuvilla. »Sinähän riivattu päästät sen ihan käsistä!» Ja siepaten
oman keihäänsä näytti hän hurjalla ilolla odottavan hetkeä, jolloin
saisi lennättää terävän raudan pedon rintaevän juureen.

Peränpitäjä epäröi vielä, mutta ainoastaan lyhyen tuokion; sillä jos
hän olisi päästänyt suotuisan tilaisuuden käsistään, olisi ollut
epävarmaa, tokko säikytetty valas olisi enää ensinkään palannut Purje,
jonka harpuunimies oli heti kiskaissut ylös, pullistui tuulesta, ja
vene syöksähti harpuunimiehen ohjaamana täyttä vauhtia pakenevan pedon
perään. Ja samassa suhahti harpuuni nuoren englantilaisen väkevän
käden lennättämättä ja upposi valaan selkään tarttuen kiinni sitkeään
silavaan. Vks-kaks oli purje laskettu alas, airot vedetty sisään ja
peränpitäjä lennähti keulasta paikallensa peräsimen ääreen luovuttaen
keulapaikan harpuunimiehelle, jonka tehtävänä oli antaa valtameren
hirviölle surmanisku. Harpuunimies on näet valaanpyyntiveneessä
ensimäinen johtaja, peränpitäjä toinen. Pyynnin alussa he ovat
vaihtaneet paikkaa tai oikeammin sanoen eivät ole vielä asettuneet
oikeille paikoilleen; sillä harpuunimies ohjaa veneen valaan kupeelle,
mikä kysyy erittäin varmaa ja harjaantunutta kättä, ja peränpitäjä
seisoo silloin keulassa varustettuna köydeliisellä harpuunilla, jolla
peto on ensin iskettävä ja saatava kiinni. Mutta heti kun harpuuni on
tarttunut valaan selkään ja peto siten on tullut vangituksi, asettuu
varsinainen harpuunimies paikallensa veneen keulaan, kädessään keihäs
(oikea heittokeihäs ilman väkäsiä), millä surmanisku on annettava;
keihään täytyy osua juuri rintaevän takana olevaan tummahkoon
syvennykseen, sillä vain siten voidaan tämä mahtava eläin haavoittaa
kuolettavasti.

Köysi, johon harpuuni oli kiinnitetty, purkautui suhisten ulos aukosta,
joka tarkoitusta varten oli tehty veneen keulaan, ja vene syöksyi
huimaa vauhtia eteenpäin sinne tänne vääntelehtivän valaan perässä.
Patrik seisoi nyt keulassa, heittokeihäs koholla, ja miehet lappoivat
kaikin voimin köyttä sisään, vetääkseen pienen aluksensa vangitun pedon
luo, jolle nyt oli annettava surmanpisto.

Vihdoin oli päästy sen kupeelle; Patrik taivuttihe taaksepäin, ja
samalla kun jättiläispedon pyrstö iski veteen aivan heidän vieressään
ja valas otti vauhtia paetakseen vaaraa, suhahti kuolettava teräs
sen pehmeään kylkeen upoten siihen syvälle. Silmät voitonriemusta
välähtäen kiskaisi harpuunimies aseensa takaisin uudistaakseen piston,
mutta samassa valas teki kuolonkamppauksessaan äkillisen ja raivokkaan
käännöksen, niin että syntyi kuohuva ja kihisevä hyökyaalto.

»Sakeaa verta, sakeaa verta!» huusivat miehet riemuiten, mutta
»Takaisin!» kiljaisi harpuunimies. Peränpitäjä viskautui koko
painollaan melaansa vasten ja ponnistautui kauas laidan ulkopuolelle
saadakseen keulan äkkiä kääntymään. Mutta ennenkuin miehet ennättivät
viskata airot hankaimiin, ryntäsi ärsytetty peto, joka nyt näki
vainoojansa ihan edessään, kita auki heitä päin. Se ponnahti korkealle
vedestä, jättiläiskita ammollaan, ja juuri veneen kääntyessä se iski
hampaansa sen keskikohtaan ja puristi leukansa yhteen pirstoen ohuet
lankut ikäänkuin ne olisivat olleet paperia.

Patrik näki vaaran ja oivalsi heti paikalla, mikä heitä uhkasi.
Levollisena ja varmalla kädellä hän kuitenkin vielä singahutti
keihäänsä suoraan vihollisen silmään puhkaisten sen — mutta venettä
hän ei sillä saanut pelastetuksi. Raivoisa peto tuskin enää tunsikaan
uutta haavaansa kuolinkamppailussaan; sakeaa, tummaa verta purskuttaen
ja koston vimman villitsemänä se puri veneen murskaksi, ja tuokion
kuluttua uiskenteli kuohuvassa, verisessä vedessä sekaisin pirstaleita
ja ihmisiä, jotka itsesäilytysvaistonsa ohjaamina haparoivat
laudanpalasia käsiinsä.

Patrik itse oli veteen suistuessaan vaistomaisesti ja
kouristuksentapaisesti tarrautunut köyteen, joka oli kiinnitetty
harpuuniin. Se kietoutui hänen käsivartensa ympäri ja veti hänet
tuokion kuluttua valaan perässä verisen kuohun halki aavalle ulapalle
ja sitten veden alle. Hän olisi ollut hukassa, jos pedon henki olisi
säilynyt muutamia sekunteja kauemmin. Mutta ensimäinen heitto oli ollut
kuolettava; valas kohosi jälleen pinnalle, ui pari pientä kierrosta,
pieksi aaltoja jättimäisillä evillään ja jäi sitten kuolleena
hiljalleen ajelehtimaan veristen aaltojen mukana.

Patrik, joka oli jälleen päässyt ilmaa hengittämään ja tahtomattaan
joutunut kuolleen valaan hinausköyteen, veti sitten ripeästi itsensä
veden pinnalla uiskentelevan jättiläisruhon luo ja tarttuen siinä
vielä pystyssä törröttävään harpuuniin heilautti itsensä valaan
selkään. Samassa kajahti hänen takanaan hurja huuto. Hän kääntyi
kauhistuneena katsomaan — hätähuuto tuntui aivan erityisen kamalalta
ja pöyristyttävältä. Hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä, kun hän
vähän matkan päässä takanaan erotti kahden haikalan tummat selkäevät,
jotka liikkuivat sinne tänne, samalla kun aivan lähellä häntä veden
loiskina ja aaltojen pieksiminen osoittivat paikkaa, missä eräs hänen
tovereistaan taisteli kuolonkamppailuaan kolmannen pedon hirmuisissa
hampaissa.

Kuten korppikotkat joka haaralta kokoontuvat kuolevan eläimen
ympärille, niin nousevat syvyydestä haikalat äkkiä ja odottamatta
uimarin tuhoksi, ja mihin ne kerran ovat iskeneet kiinni, se pysyy
niiden omana ja sen ne pitävät kuin rautaisissa pihdeissä pyöriskellen
vinhasti ympäri.

Siellä täällä ajelehti vielä joku poloinen haaksirikkoinen joko
tarrautuneena veneenpirstaleihin tai airo kädessä pysytellen pinnalla;
mutta vain kolme oli enää hengissä kaikista niistä voimakkaista,
elämänhaluisista miehistä, jotka vielä muutama minuutti sitten olivat
rohkeasti ja uhmaten katsoneet vaaraa silmiin, ja meren hyeenat
raivosivat heidän keskuudessaan. Mitä auttoi siinä voimaton nyrkinisku,
mitä vihlova epätoivon huuto — se oli vain suloista soitantoa noiden
kylmien, hirmuisten, kissansilmäisten, jättiläisvoimaisten petojen
korville, ja verinen vaahto, joka hetken kuluttua uiskenteli meren
pinnalla, oli poloisten käärinliinana ja haudan osoittajana.

»Tämä on hirveää!» voihkasi Patrik, joka töin tuskin jaksoi pysytellä
häntä vielä suojelevan valaanruumiin päällä. — »Hirveää on kuolla
näin, saamatta apua mistään!» — Ja silmä etsi epätoivoisena pelastavaa
laivaa, joka risteili kaukana, kaukana taivaanrannalla, lähestyen
toisia veneitä. Ja jospa siellä toverit häntä kaipaavatkin ja etsivät,
ja jos he, kun eivät enää löydä venettä kaukoputkella, risteilevät
täällä vaikka päiväkausia — mitä se häntä auttoi? — Hänellä oli enää
aikaa vain jokunen tunti, ehkä ainoastaan muutama minuutti, ja hänen
pyövelinsä ilakoivat hänen ympärillään, milloin poukahtaen ilmaan,
milloin sukeltaen veden alle. Ne olivat vastikään saaneet tyydyttää
hurjaa himoansa, mutta se himo oli sammumaton.

Kauhuissaan hän peitti silmänsä kädellään, miltei unohtaen oman
vaaransa, päästäkseen vain näkemästä toveriensa kuolinkamppailua
— samaa kohtaloa, joka häntä itseänsä odotti. Mutta veden sihinä
ja polskahtelu hänen ympärillään pakotti hänet lopulta kuitenkin
ajattelemaan omaa pelastustaan tai ainakin viivyttämään tuhon tuloa
valmistaakseen edes jotakin tilaa avun saapumisen mahdollisuudelle.
Itsesäilytysvaisto turvautuu viime hetkeen saakka oljenkorteenkin.

Valaan selässä oleva harpuuni, jonka hän varmuuden vuoksi painoi vielä
syvemmälle, oli tukena, jonka avulla hän saattoi pysytellä liukkaalla,
sileällä pinnalla luisumatta veteen. Pari kertaa hän tosin oli
ajatellut kaivaa raudan irti, käyttääkseen sitä puolustusaseena ahnaita
haikaloja vastaan, mutta oli lopulta kuitenkin luopunut siitä tuumasta.
Sillä jos aallot olisivat huuhtaisseet hänet valaan selästä veteen,
olisi teräväkin ase ollut riittämätön turva nopeaa haita vastaan, joka
hyökäten milloin Hiiltäkin suunnalta olisi viimein kuitenkin saanut
uhrinsa kiinni ja mahdollisesti isketyistä haavoistakin huolimatta
vienyt hänet muassaan syvyyteen.

Mutta yhden asian hän saattoi tehdä. Harpuunin varsi, lyhyt, jykevä,
parin tuuman paksuinen tammiseiväs, oli vielä terässä kiinni. Hän
irroitti sen ja katkaisi sen toisessa päässä olevan köyden vyössään
olevalla lyhyellä veitsellä, jommoinen kaikilla merimiehillä on
aina mukanaan. Sitten hän solmittuaan köyden harpuunirautaan kiinni
kääräisi sen vasemman kätensä ympäri, saadakseen varmemman tuen,
ja tarttui iloisen itseluottamuksen täyttämänä oikealla kädellään
tukevaan seipääseen, asettuen hammasta purren ja uudestaan elpyneellä
rohkeudella odottamaan vihollisen ensi hyökkäystä. Sitä sai kuitenkin
varrota verrattain kauan.

Haikalat olivat toistaiseksi kylläisiä, ja vain leikitellen ne
uiskentelivat veren punaamissa aalloissa himoitsematta uutta saalista.
Veren seassa uiskennellessa niiden vainukin tylsistyi, ja monta kertaa
ne koettivat, vaikka turhaan, tarttua hampaillaan valaan liukkaaseen,
leveään ruumiiseen; tavoittelivatpa ne laiskasti ja veltosti veneen
pirstaleita ja airojakin, joita ajelehti vedessä, pitivät puupalasta
hetken ajan kidassaan tai työntelivät sitä edellään pyöreällä,
lapiomaisella yläleuallaan.

Onneksi oli jotenkin tyven; vain itäpasaati nostatti pieniä laineita,
joissa valaan ruho hiljalleen keinui ylös ja alas. Haikalat eivät
olleet vielä tulleet niin lähelle, että olisivat nähneet miehen, tai
jos olivatkin nähneet, niin eivät välittäneet hänestä, ja hän toivoi jo
mahdollisesti saavansa olla rauhassa paikallaan, kunnes laiva tulisi
pelastamaan hänet tahi edes lähettäisi veneen. Mutta missä laiva
oli? — Hyvä Jumala, ei pelastuksen toivoakaan vielä pitkään aikaan;
sillä näinkin pitkältä matkalta merimiehen silmä erotti, että laiva
kulki hänestä poispäin, pyrkien vastatuuleen. Toiset veneet olivat jo
palanneet, ja kun valaat oli kiinnitetty laivan syrjiin, ei enää ollut
mahdollista ruveta häntä etsimään.

Aurinko paistoi tulikuumasti hänen päälaelleen, ja hänen kielensä
tarttui kitalakeen kiinni. Vettä! Vilpoisat laineet kostuttivat hänen
jalkojaan, ja näinkö sitten kuitenkin täytyi tässä nääntyä? Hän
laskeutui polvilleen ja pesi otsansa, ohimonsa, silmänsä ja huulensa
saadakseen viileyttä hehkuvassa helteessä. Suojellakseen päätänsä
polttavilta auringonsäteiltä solmi hän sen peitteeksi nenäliinansa,
sillä haaksirikossa hän oli kadottanut lakkinsakin.

Mutta tämä liikunto nähtävästi kiinnitti erään haikalan huomion
häneen; vaikka peto olikin ylen kylläinen, ei se kuitenkaan voinut
hillitä raateluhimoaan. Kun mies kohotti päänsä, näki hän, että eräs
kaikkein suurimmista ympärillä risteilevistä tummista selkäevistä
lähestyi häntä ripeällä vauhdilla. Hän ennätti tuskin suoristautua ja
kohottaa aseensa lyöntiin, kun noin kolmentoista jalan pituinen venkale
jo syöksähti suoraan häntä kohden ja yritti nousevan aallon mukana
ponnahtaa valaan selkään temmatakseen sieilä-olijan alas. Mutta vaaran
keralla palasi merimieheen entinen reipas, huimapäinen rohkeus. Raskas
harpuuninvarsi oikeassa kädessä ja tukiköysi vasemman käden ympäri
kierrettynä hän läimäytti vedestä esiinpistäytyvää petoa päähän niin
vimmatun voimakkaasti ja taitavasti, että hai puoli pyörryksissä luisui
takaisin ja upposi, ennenkuin hän ehti iskeä uudelleen. Mutta melu,
loiske ja lyönti oli houkutellut toiset pedot paikalle, ja vaikkeivät
ne kohta suorastaan hyökänneetkään urhean ihmislapsen kimppuun, joka
uskalsi niitä uhmata niiden omassa elementissä, uiskentelivat ne
kuitenkin hänen ympärillään yhä pienenevässä kehässä ja tulivat pari
kertaa niinkin lähelle, että hän sai tukevalla seipäällään kolhaistuksi
niitä kiduksien yläpuolelle ja siten annetuksi pienen muistutuksen
vastaisen varalle. Mutta hai on ahnaan uppiniskainen otus, ja vaikka
sitä pahoinkin haavoittaisi, palaa se yhä uudelleen vainuamansa saaliin
luo, niin kauan kuin voimia vähänkin on jäljellä. Niinpä tässäkin.
Kerran toisensa jälkeen sai raskas seiväs huomauttaa pedoille, ettei
tässä ollut mitään niitä varten, ei ainakaan niin kauan kuin nuori
irlantilainen vielä tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan
nälkää ja janoa, polttavaa auringonpaistetta ja kauhean vaaran
synnyttämää lakkaamatonta hermojännitystä vastaan.

Entä laiva? — Sieltäpäin ei ollut pelastuksen toivoa. Yhä alemmaksi
laski aurinko, ja ylen kaukana oli vielä laiva välkkyvine purjeineen.
Mutta ympärillä uiskentelevat pedot kävivät yhä himokkaammiksi ja
koettivat tuontuostakin, vaikka turhaan, iskeä hampaansa valaan
sitkeään nahkaan. Ja kun tähdet idässä syttyivät ja vähitellen
levisivät yli koko taivaankannen, näki hän niiden loistavien säteiden
väreilevän fosforivälkkeisessä vedessä, haikalain uiskennellessa hänen
ympärillään yhä ahtaammassa kehässä. Yön tulo lisäsi hänen asemansa
vaarallisuutta.

Hyvin hän tunsi laivansa merkkilyhdyt, jotka oli kadonneita
varten ripustettu mastoihin. Kun tuli pilkkopimeä, näki hän myös
rasvasoihtujen punaisen loimon, vieläpä raaninkeitto-uunienkin himmeän
valohohteen, joka heijastui piukoitetuista purjeista. Mutta mitä se
häntä auttoi? Miten hän olisi saattanut toivoa, että hänet laivasta
huomattaisiin sysimustassa yössä ja että hänet voitaisiin pelastaa ja
vapauttaa hirveästä asemastaan? Ja oliko ihmisvoimilla mahdollista
kestää tätä kauheutta huomisaamuun asti? Hän jaksoi tuskin enää
pysytellä jaloillaan ja etsi vähäistä lepoa edes siitä, että laskeutui
polvilleen kummalliselle lautalleen minuutin ajaksi tai niin kauaksi
kuin pedot kulloinkin jättivät hänet rauhaan. Koettipa hän kerran
— vain yhden ainoan kerran — oikaista itsensä pitkäkseenkin veden
peittämälle alustalle. Turha toivo! Kiusanhenget eivät antaneet hänelle
rauhaa, ja läheltä piti, etteivät ne yllättäneet häntä, tarttuneet
kiinni ja temmanneet alas ja kuolemaan. Ahnain niistä, eräs nuori
kala, tuskin enemmän kuin kahdeksan jalan mittainen, iski kerran
harpuuniinkin, jonka takana hän seisoi, ja piti siitä hampaillaan
kiinni, kunnes takaisin loiskahtava aalto jätti sen melkein kuivalle
valaan selkään. Mutta silloin Patrikin harpuuninvarsi kumahtikin niin
lujasti häijyläisen kalloon, että peto huumaantuneena luiskahti alas,
käänsi valkoisen vatsansa ylöspäin ja upposi. Mutta toisia tuli sen
sijalle. Välkkyvä juova, jonka ne jättivät jälkeensä mustaan veteen,
ilmaisi niiden tulon ja kehotti onnetonta joka kerta olemaan varuillaan
ja torjumaan hyökkäyksen.

Tunti tunnin perästä kului tässä hirveässä kamppailussa elämän ja
kuoleman välillä. Mutta uusi toivo heräsi miehessä, kun laiva läheni ja
hän kuuli selvästi tykinlaukauksen kajahtavan. Nyt hän saattoi erottaa
jo kannenkin, vieläpä ihmisetkin, jotka tulen valossa liikkuivat
edestakaisin. »Hoi — hoi — hoi!» kajahti hänen hurja, epätoivoinen
huutonsa tovereille, jotka häntä huomaamatta olivat ajautumaisillaan
hänen ohitseen. »Hoi, hoi!»

Taas syntyi ankara taistelu elämästä ja kuolemasta, sillä kalat
hyökkäsivät ihmisäänen houkuttelemina joka puolelta häntä kohti.
Yltympäri piirtelivät niiden tummat selät vedenpintaa. Tuontuostakin
sattui hänen iskunsa maaliin; sitkeäpuisen seipään pää oli jo
ruhjoutunut epätoivoisista iskuista — iskuista, jotka olisivat saaneet
härän pyörtymään, mutta jotka haikalaan vaikuttivat harvoin enempää
kuin että vähäksi aikaa karkoittivat sen.

Ja laiva? — Tuossa se kulki, miltei äänenkantaman päässä. Taas pamahti
tykinlaukaus, ja hän käytti sitä seurannutta hiljaisuutta päästääkseen
uuden, vihlovan hätähuudon. Noin lähellä oli pelastus ja kuitenkin niin
saavuttamattomissa! Tuuli puhalsi sieltäpäin; niin selvään kuin hän
kuulikin tykinlaukaukset, vieläpä silloin tällöin luuli erottavansa
jonkun yksityisen ihmisäänenkin kannelta, oli hänen oman huutonsa
kuitenkin mahdoton kantaa sinne asti. Vain viholliset hänen ympärillään
se teki yhä valppaammiksi ja himokkaammiksi, ja niiden hyökkäykset
laajenivat laajenemistaan. — Tähän asti oli pelastuksentoivo pitänyt
yllä hänen voimiaan ja rohkeuttaan — nyt ne menivät aivan lamaan, kun
hän näki laivan ajautuvan ohitseen eikä voinut millään tavalla ilmaista
lähellä-oloaan. Ainoastaan kouristuksentapainen, miltei tajuton
itsesäilytysvaisto sai hänet vielä viimeisiin voimiin, viimeiseen
hengenvetoon asti puolustautumaan ahnaiden petojen hyökkäyksiä vastaan.

Niin kului yö. Eteläisellä taivaalla loistava Risti-tähdistö kääntyi
hitaasti, hitaasti lanteen päin, ja kaukana idässä alkoi aamu sarastaa.
Hän näki sen vielä — näki auringon nousevan merestä, erotti jälleen
laivansa ääripiirteet, solakat mastot ja piukoitetut purjeet, tahtoi
vielä viimeisen kerran yrittää antaa tietoa itsestään ja koetti
riisua paidan yltään liehuttaakseen sitä, jotta tähystäjä sen näkisi
mastostaan, — mutta ei jaksanut enää. Jäsenet olivat jäykät ja
turtuneet, ääntäkään ei enää lähtenyt kurkusta, heikkoa korinaa vain.
Silmiä poltti, päätä huimasi, ja uusi, hurja aatos välähti hänen
mielessään kuin virvatuli aavalla merellä ja tuntui karkoittavan kaikki
avun ja pelastuksen ajatukset, kaiken toivon ja selvänäköisyyden.

Hän alkoi etsiä ympärillään yhä vieläkin väsymättä uiskentelevien
haikalojen joukosta erästä, jonka kimppuun aikoi viskautua ja
jonka aikoi surmata terävällä, lyhyellä puukollaan, samalla kun
itse heittäytyisi kuolemaan. Se oli, tuo samainen hai, ahdistanut
häntä herkeämättä, antamatta hetkenkään lepoa; yhä uudelleen se oli
hyökännyt, vaikka oli joka kerta saanut tukevasta seipäästä iskun, niin
että oli täytynyt peräytyä. Se oli ahnain koko joukosta, ja sille hän
tahtoi verisesti kostaa.

Mutta hänen voimansa uupuivat; hirvittävä henkinen ja ruumiillinen
jännitys uhkasi lannistaa hänet. Päivännousun jälkeen eivät haikalat
enää suorastaan ahdistaneet häntä hyökkäyksillään, sillä olihan hän
joka tapauksessa varma saalis, mutta eivät ne myöskään poistuneet
surmatun valaan lähettyviltä. Hän oli vaipunut polvilleen ja seurasi
puolittain tajuttomasti katseillaan tummien, uhkaavien selkäevien
liikkeitä. Laivan hän oli jo kokonaan unohtanut. —

Pelastavasta veneestä kajahtanut äänekäs huuto vasta havahdutti hänet
huumauksesta. Hän näki veneen, mutta näytti tuskin käsittävän, mikä sen
tarkoitus oli ja missä hän itse oikeastaan oli. Mutta hän oikaisihe
kuitenkin vielä kerran — tunsi olevansa toisten käsien tukemana, kuuli
ystävällisiä, sydämellisiä, rohkaisevia sanoja ja lysähti tiedottomana
veneen pohjalle.

Harpuunimies oli tosin saanut sellaisen määräyksen, että jos hän
saavuttaa laivasta nähdyn tumman pisteen ja löytää kuolleen valaskalan,
tulee hänen antaa merkki liehuttamalla mukaan otettua valkoista lippua
ja sitten jäädä paikalle odottamaan, kunnes toiset veneet ehtivät hänen
avukseen saalista hinaamaan. Mutta eiväthän he olleet aavistaneet, että
löytäisivät valaan selästä puolikuolleen toverinsa. Siksi hän kyllä
antoi sovitun merkin, mutta kiinnitti sitten lipun valaan ruumiiseen,
jotta toiset veneet osaisivat paikalle, ja läksi kiireimmän kautta
soutamaan takaisin laivalle viedäkseen pelastetun miehen sinne.

Kolme haikalaa, jotka eivät tahtoneet näin helpolla luopua varmaksi
luullusta saaliistaan, lähti seuraamaan venettä, ja harpuunimies,
joka hyvin käsitti, kuinka ne olivat toveri parkaa hätyytelleet ja
kiduttaneet, surmasi ne yksitellen heittokeihäällään.



Tarina nykyajalta.

Holger Drachmannin mukaan.


Eräänä päivänä kävelin hietikolla Skagenin pohjoisrannalla. Ilma oli
sumuinen, niin että majakkatornin huippua tuskin erotti. Se kohosi
kuin suunnaton masto harmaanvalkoisten hietaharjanteitten yläpuolelle.
Pitkin ranta-matalikkoa virui hajallaan laivahylyn pirstaleita;
ulompana murtuivat tyrskyt hietasärkkiin meuruten kuin kaukainen
karjalauma marskimaalla. Se saattoi olla lähenevän myrskyn enne, mutta
myös laantuneen jälkisoitto.

Rannalla, jota vesi nuoleksi pitkinä, valkeina kielekkeinä, seisoi
muutamia miehiä.

He tuijottivat kaikki yhteen kohti ja näyttivät syventyneen jonkun
esineen tarkastamiseen.

Astuin luokse ja tervehdin. He vastasivat lyhyesti tervehdykseeni ja
jatkoivat arvelujansa.

»Kuollut se kai on», virkkoi luotsi Ole Kristoffersen painellen lyhyen
piippunsa sisällystä sormellaan.

»Se on vielä nuori mies», huomautti kalastaja Sören Kappelborg. —
»Sillä taitaa olla ihan uudet saappaat?» tuumi Jens Taneren itsekseen
pureskellen miettiväisenä mälliänsä. — »Se näyttää ruotsalaiselta»,
virkahti puheen lopuksi Hans Lauritsen ja kahlasi muutamia askelia
veteen tuodakseen esineen maalle.

Nämä Skagenin miehet olivat vanhoja tuttujani.

Esine oli rantaan ajautunut ruumis, nimetön ja koditon tuntematon,
jolla ei ollut yllään monta vaatekappaletta.

Väkeä tuli lisää. Tuntematon kannettiin pois, ja ruumiinkatselmus
pantiin toimeen. Rantavouti ja tohtorikin tulivat paikalle. Tuntematon
ei näyttänyt kauan maanneen vedessä. Hänellä oli nuorekkaat, miltei
miellyttävät kasvot. Otsassa oli suuri kuhmu.

»Onko hän kuollut äkkiä?» kysyin minä osaaottavasti.

»Hm — ettäkö äkkiä —?» murahti rantavouti kääntäen ruumiin toiselle
kyljelle. »Vaatteina mitä lie ryysyjä...»

Eräs toinen arveli, että mies oli saanut ohimoonsa iskun ja sen
johdosta suistunut laivasta mereen.

Lääkäri aukaisi virallisesti vainajan silmäluomet ja paineli
silmämunaa. Hän muistutti minusta pikkupoikia, jotka leikkivät suurilla
turskanpäillä.

»Olipa tässäkin muka syytä juoksuttaa minua tänne. Näkeehän jokainen,
että mies on kuollut kuin kivi.»

Sen pituinen se ruumispuhe, minkä vainaja sai osakseen.

Tämä tapaus osoitti minulle, kuinka mutkattomasti tällaiset asiat
Skagenilla toimitetaan. Kaikki ovat Herralle kuoleman velkaa. Tänään se
voi tavata sinut, huomenna minut, ja siksi on parasta olla sitä kovin
paljon ajattelematta.

Kun toisella kertaa tapasin skagenilaiset tuttuni, puuttui yksi heistä,
Hans Lauritsen.

»Minne Hans on joutunut?» kysyin.

Luotsi Ole Kristoffersen paineli tapansa mukaan piipunpesän sisällystä
alemmaksi ja teki varsipuolella merkitsevän liikkeen merelle päin.

»Niinkö!» sanoin minä. »Sinnekö on jäänyt?»

»Hän on turskain tykönä, jotka syövät lihat hänen luistansa», vastasi
luotsi ja pyysi tulitikkua.

»Miten se kävi?» kysyin.

»Viime syksynä se tapahtui, kun olimme kuutolia ulkona. [Kuutto =
pienehkö purjealus, jota käytetään rannikkoliikenteessä.] Aalto
pyyhkäisi hänet kannelta, ja me muut kolme makasimme kolmisenkymmentä
tuntia kuuton pohjalla mullin-mallin. Ettekö ole kuullut sitä juttua?»

En ollut, ja hän kertoi pyynnöstäni sen.

»Niinkuin sanottu — ja luulin, että olitte jo itse siitä kuullut
tai lukenut — teimme silloin kuutolla pienen matkan. Viime vuonna
päiväntasauksen aikaan, syyskuun 27:ntenä, aikaisin aamulla huomasimme
kuuton, jolla oli hätälippu mastossa. Oli juuri siksi valoisa, että
saatoimme nähdä, miten se siellä myllersi; sillä hietasärkän edustalla
kävi jo ankara aallokko, vaikkei oikeata myrskyä vielä ollutkaan.

’Kova matka noin pienelle kuntoile’, sanoin minä Sören Kappelborgille,
joka seisoi aivan vieressäni. ’Mitähän sillä on lastina?’

’Se on eri asia’, sanoi Sören. ’Mutta siellä on jotain hullusti;
näetkö, että lippu on puolimastossa?’

’Niinpä näkyy. Onkohan laivuri pudonnut mereen? Mutta olisihan silti
hauska tietää mitä siinä on.’

’Olisipa niinkin’, vastasi Sören. ’Minä soudan Jens Tanerenin kanssa
sinne kuulemaan miten asiat ovat.’

Hän ja Jens ja muutamat muut ottivat veneen ja soutivat sinne. Me
näimme, että he ankkuroivat kuuton ja käänsivät sen päin tuulta. Sitten
he palasivat laivurin ja hänen matruusinsa kanssa maalle.

Miehillä oli nähtävästi vaikea matka takanaan, ja molemmat, sekä
laivuri että matruusi, olivat niin väsyksissä, etteivät jaksaneet
pitemmälle.

Laivuri tahtoi nyt miehiä viemään kuuton matalikkojen taitse
Frederikshavniin, ja kun oli siinä hetkinen keskusteltu asiasta,
lupauduin minä laivan kuljettajaksi, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren
ja Hans Lauritsen lähtisivät mukaan miehistöksi.

Mennessäni kotiin öljytakkia hakemaan näin, että ilmapuntari laski
laskemistaan. Taivaskaan ei ollut kirkas, niin että saimme siis
varustautua ottamaan vastaan myrskyä.

No niin, ajattelin minä, on tässä ennenkin kestetty yhtä ja toista,
niin jotta eiköhän kestetä nytkin.

Sitä ne toisetkin arvelivat, ja me läksimme kuuttoon sanottuamme
hyvästit laivurille ja hänen matruusilleen, jotka olivatkin siksi
sairaan ja viheliäisen näköiset, että hyvällä syyllä voivat uskoa
aluksensa toisten huostaan.

Tulimme laivaan tuossa yhdeksän tienoissa aamulla. Minä halusin odottaa
ja katsella, millaiseksi ilma tästä oikein otti muodostuakseen, ja
niinpä me pysyimme siinä ja annoimme aluksen riuhtoa ankkuria, kunnes
kello tuli yksitoista. Silloin ankkuriketju katkesi.

’Se meni sen tien!’ sanoi Sören, joka oli vikkelin miehistä. ’Nyt ei
kai muuta kuin purjeet ylös ja luovimaan!’

Nostimme pikku purjeet ja annoimme mennä pitkin rannikkoa puolipäivään
asti. Sitten keitimme kahvia ja söimme kukin pari voileipää. Se oli
ensimäinen ja viimeinen ateria, minkä me siinä kuutossa nautimme.

’Jopa myllertää pahasti!’ sanoi Jens Taneren, nuorin joukosta. Hän oli
aluksen kovasta keikkumisesta tullut merikipeäksi. Skagerrakin aallot
eivät olekaan, jukoliste, mitään leikintekoa. Mutta muuten poika teki
tehtävänsä niinkuin muutkin.

Panimme isoonpurjeeseen kolme reiviä ja fokkiin yhden.

’Pienet on purjeet!’ sanoin minä. ’Mutta vielä pienemmiksi ne tulevat,
saatte nähdä.’

Koetimme painautua oman maan puoleen, jottemme olisi joutuneet liian
lähelle Ruotsin rannikkoa. Raskaita tuulenpuuskia ajeli pitkin merta,
taivas kävi pikimustaksi, ja aallot yltyivät niin korkeiksi, ettei
meillä hetken kuluttua ollut öljytakeistamme huolimatta ainuttakaan
kuivaa paikkaa koko ruumiissa.

’Vielä tästä pahempaakin tulee’, sanoin minä.

Ja tulikin.

Iltapäivällä raivosi kerrassaan hirmumyrsky, ja tuuli vei meiltä
fokkipurjeen mennessään. Reivasimme isonpurjeen niin, että siitä
muodostui kolmio.

Liivarin otimme irti ja koetimme sovittaa sitä fokin sijaan. Kappaleen
matkaa saimmekin sitä paikoilleen, mutta nyt oli tullut pilkkopimeä
ja meidän täytyi alituisesti pelätä, että aallot pyyhkäisisivät
keulavantaalla seisovan miehen mereen. Me olimme kaikki enemmän veden
alla kuin päällä. Panimme parastamme, ja Sören ja Hans pureutuivat
purjeeseen kiinni kuin kissat. Ja lopulla saimme kuin saimmekin
liivarin puolittain ylös, mutta se oli tuskin ennättänyt saada tuulta,
kun se jo pamahtaen lensi kauas pois.

’Se meni sen tieni’ sanoi Sören.

Nyt olimme ilman kokkapurjetta, ja se on kehnoa seilaamista, kuten
kai tiedätte. Oli säkkipimeä; me erotimme ainoastaan hyökyaaltojen
väikkeen, kun ne syöksyivät ylitsemme niinkuin Simson filistealaisten
kimppuun. Me ajauduimme taaksepäin, ja minun täytyi ohjata länttä
kohden, jotta olisimme pysyneet erillämme Ruotsin rannikosta, sillä
pahin, mikä meille voi sattua, oli se, että töksähtäisimme siihen
kiinni.

Oli, kuten sanottu, tullut pikimusta pimeys. Meillä oli edessämme pitkä
yö; hirmumyrsky raivosi, ja me istuimme takapurjeen kappaleen kanssa
yksin pienessä kuutossa, joka oli jo ottanut sisäänsä niin paljon
vettä, että meidän täytyi ryhtyä pumppuamaan. Hyökyaalto toisensa
perästä loiskahti ylitsemme; edestämme pimeydestä kuului räiskettä ja
pauhinaa, ja pian olivat aallot lakaisseet tuulenpuolelta kaiken, mitä
siellä oli pystyssä seisovaa. Minä peilasin juuri Skagenin majakan noin
viiden penikulman päässä kaakossa, ja Hans ja Sören istuivat takanani
paukutellen käsiänsä lämpimikseen, kun taas Jens Taneren makasi
kajuutassa, sillä poika parkaa vaivasi kamala merikipu. Silloin tulee
hyökyaalto ja murtuu takanamme kahtia.

’Ruori alas!’ karjaisee Sören. Ja minä väännän ruorin tiukkaan alas,
mutta silloin oli aalto jo päällämme. Se pyyhkäisi kajuutankannen
ikäänkuin miehen päästä hatun, ja me kuulimme, miten vesi syöksyi
kajuuttaan.

Jens ponnahti ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän unohti koko merikivun
ja huusi, että kuutto uppoaa.

Sitä se tosin ei tällä kertaa tehnyt. Me saimme pelastetuksi
kajuutankannen, joka uiskenteli meressä, ja panimme sen takaisin
paikalleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi. ’

Pumppuaminen ei muuten ole hullumpaa työtä. Siinä lämpiää sormet, ja se
pitää mielen virkeänä.

Puoliyön tienoissa näimme purjelaivan, joka tulla porhalsi takaapäin
ihan meitä kohden. Me puhalsimme sumutorveen varoittaaksemme sitä,
mutta emme saaneet mitään vastausta. Se lasketti tuulen alta meidän
ohitsemme niin läheltä, että erotimme sen rungon ja taklauksen ja
näimme, että se oli kuunari. Niin, selvä jumalan ihme, ettei se ajanut
meidän ylitsemme.

Panimme pumput taas käyntiin ja olimme saaneet kuuton jotakuinkin
tyhjäksi, kun minä jätin peräsimen Hans Lauritsenille ja pistäysin
Sörenin kanssa kajuuttaan sytyttämään piipun ja saamaan jotain
sydämenvahvistusta lämpimikseni. Jens oli taas makuulla ja kamppaili
meritaudin kynsissä.

Meidän lähtiessämme virkkoi Hans peräsimen äärestä:

’Olisi hauska tietää mitä kello on. Yö on pitkä ja pimeä; tuntuu, kuin
se ei ottaisi ollenkaan loppuakseen!’

Ne olivat viimeiset sanat, mitä kuulimme hänen suustaan.

Päästyämme kajuuttaan seisoin minä hajasäärin ladaten piippuani. Jens
makasi kirstupenkillä, ja Sören istuutui hänen viereensä ja raapaisi
tulitikulla valkeaa.

’Mitäs sulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä ja pyysin tulta.

Juuri kun tulitikku oli syttynyt palamaan, kuulimme ylhäältä kannelta
hyökyaallon jysähdyksen.

’Jos se tämän kestää, niin kestää enemmänkin’, huusin minä, sillä se
oli raskain hyökyaallon jysähdys, minkä muistin ikinä kuulleeni.

Ja samassa silmänräpäyksessä tulitikku sammui ja me sätkimme kaikki
mullin-mallin yhtenä rykelmänä pimeässä ja vedessä pää alaspäin ja
koivet pystyssä.

Sören oli ensimäinen, jolta lähti sana suusta:

’Kuutto on ylösalaisin. Nyt ollaan elävältä haudatut.’

Päästyämme vihdoin pystyyn seisoimme vedessä rintaa myöten. Minä
kysyin, missä Jens oli, mutta hän ei vastannut.

Sitten kumarruin ja haparoin vedessä ympärilleni ja huomasin, että hän
oli tarrautunut kajuuttakaappiin kiinni.

Niin me seisoimme kotvan aikaa, ja joku meistä rukoili palasen
isämeitää, toinen puhui jotain kotiväestään ja minä puolestani tuumin,
että nyt sitä hukutaan, pojat.

Mutta silloin juolahti Sören Kappelborgin mieleen, että
kajuutanpohjassa piti olla luukku niinkuin tällaisissa aluksissa
tavallisesti oli. Hän kopeloi ympärilleen ja löysikin kellarinluukun,
joka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päämme päällä,
kuutto kun oli kumollaan, pohja ylöspäin.

’Kunpa nyt olisi jotain, millä saisi murretuksi sen auki!’ sanoi hän.

Minä tuin häntä, ja hän kumartui veteen ja löysi hetken kuluttua
puupalasen, jossa oli suuri naula. Sillä hän sai luukun auki, ja me
huomasimme, että kohta tuli parempi olo.

Sitten ryhdyimme ensi työksemme auttamaan Jensiä, joka oli tarrautunut
kaappiin kiinni keikkuen milloin sen yläpuolella, milloin alapuolella
ja ollen melkein hukkumaisillaan. Me kuulimme, kuinka hän pulikoi
vedessä sinne tänne, ja suolaisen veden säihkyssä erotimme silloin
tällöin hänen hahmonsa. Sören huusi hänelle käskien häntä hellittämään
kaapista ja rohkaisemaan itsensä, mutta kun tästä ei ollut apua ja kun
Jens yhä vain pysyi viheliäisessä ja avuttomassa tilassaan pidellen
kiinni kaapistaan, niin Sören läimäytti häntä pari kertaa kunnollisesti
käsivarsille ja jaloille sanoen, että riitti kai tässä jo se, että
Hans Lauritsen oli hukkunut, niin ettei hänen, Jensin, pitänyt siinä
maata ja läkähtyä kuin sika tynnyrissä. Sillä tavoin hän sai Jensin
jaloilleen, ja sitten minä kapusin Sörenin avulla luukusta ylös ja
koetin parhaani mukaan sijoittua mukavasti kellarikoloon.

Varsin mukavaa ei siinä kuitenkaan ollut, se täytynee sanoa. Hädin
tuskin mahduin kyyryssä istumaan kölin alle, kun pistin pääni polvien
väliin ja vedin raajani koukkuun. Sain tehdä ruumiistani linkkuveitsen
tapaisen kapineen. Mutta molemmilla toisilla ei ollut senkään vertaa
tilaa.

Sören ryömi minun jäljessäni ylös. Hän pisti päänsä ja yläruumiinsa
molempien takimmaisten kaaripuiden väliin; toinen jalkansa oli hänellä
muassaan ylhäällä, toinen riippui alhaalla kajuutassa. Erityisen mukava
ei hänen asentonsa ollut, mutta pahinta oli, että hänen päänsä täytyi
maata kajuutanpohjalla, joka oli tältä puolen täynnä naulankärkiä
kuin mikäkin häkilä. Sentähden hänen täytyi pitää toinen käsivartensa
ikäänkuin tyynynä, estääkseen kasvojaan saamasta naulanpistoja joka
kerta, kun kaatunut kuutto heilahteli aalloilla. Hän arveli maanneensa
pehmeämmälläkin alustalla elämässään.

Jens Taneren ei päässyt niinkään ylös kuin me toiset. Hänen
täytyi myötäänsä seisoa rintaan saakka vedessä, pää ja käsivarret
permantoaukossa. Mutta sen sijaan hän saattoi liikutella jalkojaan,
ja sitä hän tekikin, kun alkoi tulla vilu. Alustana oli hänellä
kaakeliuuni, joka oli kuuton kaatuessa mennyt nurin ja vierähtänyt ihan
kellarinluukun alapuolelle, ikäänkuin itse olisimme sen vartavasten
siihen asettaneet. Merikipua hän ei enää sanottavasti tuntenut. Ei hän
ainakaan puhunut siitä.

Yleensä emme puhuneet paljoa. Alussa Sören kyllä lausuili yhtä ja
toista, mutta se kai tapahtui ikäänkuin lystin vuoksi.

’Täällä haisee niin peevelisti!’ sanoi hän sitten.

Siinä hän oli oikeassa. Kellari oli täynnä kaikenlaista törkyä.
Olisimme ehkä tukehtuneetkin sinne, mutta kun laivahylky keikkui
ankarasti, saimme uutta ilmaa joka kerta, kun se vaipui alas, sillä
aina kun peräkansi painui veteen, puristui ilma meidän komeroomme niin
kovalla voimalla, että melkein lennätti meidät sijoiltamme, ja kun perä
jälleen kohosi, imeytyi ilma pois ikäänkuin uunin kautta, niin että
tuskin saimme hengitetyksi.

Siinä me sitten kyyrötimme koko yön, kunnes arvelimme, että piti olla
jo tiistai-aamupäivä.

’Mitä sinulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä.

’Tuossahan menettelee’, vastasi hän.

’Mitä sinä ajattelet, Jens?’ kysyin taas.

’Enköhän minä tässä oikeastaan ajattele setääni, joka on siellä kotona,
vanhaa Ole Gaihedeä. Sillä äijällä oli tapana maata kaikki talvet
sängyssään sian vieressä, että elukan olisi hyvä olla. Toivoisin
melkein olevani se sika.’

’Ka miksei’, vastasin minä. ’Paremmatkin olot voisi olla kuin mitä
meillä tässä. Mutta voisipa olla pahemmatkin. Me edes elämme vielä.’

’Vielä, niin!’ vastasi Sören.

’Mitä sinä ajattelet, Sören?’ kysyin minä.

’Ajattelen, että olisi hyvä, jos voisin riisua saappaan!. Jalassa ne
eivät minua kuitenkaan paljoa hyödytä. Paremmin voisin käyttää niitä
naamani ja käsieni alustana, sillä naulat pistelevät niin tuhannen
peijakkaasti.’

Minä autoin häntä saappaiden riisumisessa. Se oli kova työ, mutta
vihdoin saimme ne jalasta ja asetimme ne hänen päänalusekseen.

’Kas, se auttoi!’ sanoi hän.

Sitten kului taas puolikymmentä tuntia, ja arvelumme mukaan piti olla
jo aikoja sitten iltapäivä. Silloin kysyin Söreniltä:

’Onko sinun nälkä, Sören?’

’Ei’, vastasi hän.

’Entä jano?’

’Ei’, vastasi hän.

Pian sen jälkeen tuntui sysäys.

’Sinäkö se olit, Sören?’ kysyin minä.

’En. Laiva se jysähti.’

’Sitten se on ajautunut karille’, sanoin minä. ’Me olemme siis Ruotsin
puolella.’

’Ah, Jumala meitä auttakoon!’ sanoi Jens.

’Niin, saamme nyt nähdä, tokko hän tahtoo auttaa’, sanoin minä. ’Jos
hän voi, niin kyllä kai hän sen tekee, mutta on siinä helkkarinmoinen
työ!’

Samassa laivahylkymme karahti kolme kertaa perätysten lujasti kiveen,
ja silloin Sören kirkaisi ensimäisen kerran, sillä naulankärjet
tunkivat syvälle lihaan.

Toisella kerralla kuulimme maston ja kokkapuun katkeavan. Kolmannella
kerralla arvatenkin kansi kolahti kiveen.

Luettuani nuo kolme sysäystä ja huomattuani, että olimme jälleen
joutuneet syville vesille, sanoin:

’Eiköhän tämä ollut Punakari? Kun pääsemme sen ohi, tulemme
Hornösva-karille, ja siihen me luultavasti jäämme kiinni.’

’Se olisi hyvä’, sanoi Jens.

Samassa koko peräpuoli sukelsi veden alle ja ilma tiivistyi niin, että
me puristuimme melkein litteiksi.

Luulimme, että laiva hajoaisi, ja valmistauduimme jo siihen, että
pelastus olisi tuiki mahdoton. Emme tohtineet hiiskahtaakaan, pitelimme
vain kiinni toisistamme. Silloin hylky jälleen nousi, ja sitten seurasi
perätysten kuusi jysähdystä, jonka jälkeen olimme taas uimavedellä.

’Peijakas!’ sadatteli Sören.

’Älä kiroa!’ sanoin minä. ’Sillä nyt saamme nähdä —’

Tuskin olin sen sanonut, kun karahdimme viimeisen kerran karille ja
jäimme siihen.

’Se on Hornösva-kari!’ sanoin minä.

Mutta silloin lastiruuma, joka oli rikkonut kajuuttaosan, kun laiva
viimeisen kerran törmäsi kivelle, luisui perään päin. Sörenin
toinen sääri joutui puristukseen ja oli vähällä musertua peräkaarta
vasten. Hänellä ei ollut voimaa vetää sitä pois, mutta minä sain
housunlahkeesta kiinni ja kiskaisin jalan ylös. Ja tätä en olisi voinut
tehdä, jos hänellä olisi ollut vielä saappaat jalassa, sillä silloin
korot olisivat jääneet lankkujen väliin, niin ettei jalkaa olisi saanut
paikaltaan liikutetuksi. Ja siitä sen näkee, että on hyvä riisua
saappaansa ajoissa.

Oli tiistai-ilta, auringonlaskun aika. Kun huomasimme, että oltiin
vahvasti karilla, menivät Sören ja Jens puolikannen etusyrjää myöten
alas ja huusivat haljenneen peräpeilin kautta apua.

’Vastaako siellä kuka?’ kysyin minä heiltä.

Ei vastannut, ilmoittivat he. Mutta mahdotonta olikin kuulla mitään,
sillä irtaimet kappaleet pitivät hylyn sisässä hirveätä ryminää ja
katkennut masto, joka vielä oli köysistössä kiinni hylyn kupeella,
kolisteli ulkopuolella. Ja sitäpaitsi aallot myötäänsä löivät
kallioiden yli.

’Siitä ei tule mitään!’ arvelin minä. ’Täytyy toivoa, että pysymme
tässä kiinni huomisaamuun asti ja ettemme siihen mennessä ole
paleltuneet kuoliaaksi.’

Sören oli toista mieltä. Hän tahtoi ryömiä ulos kalliolle huutamaan
apua, koska sanoi arvelevansa, että lähitienoilla oli veneitä.

’Ruotsalaiset ovat kai nähneet meidät’, sanoi hän. ’Niillähän on silmät
kuin marakatilla.’

Mutta minä hartaasti pyysin häntä jäämään.

’Kun olemme näin kauan pysyneet yhdessä’, sanoin, ’niin pysytään vielä
tämä yökin. Sinä olet meistä vahvin; me saatamme tarvita sinun voimiasi
päästäksemme huomisaamuna tästä ruumisarkusta ulos. Jos sinä nyt menet
kalliolle, niin joudut ihan suotta meren saaliiksi, niin totta kuin
minä olen luotsi Ole Kristoffersen Skagenilta.’

Silloin Sören ja Jens ryömivät takaisin sisään. Mutta nyt, kun Sören
oli saanut oikoa raajojaan, ei hän enää voinut kestää entistä asentoaan
poikkiteloin kaaripuitten päällä, naulankärjet päänaluksena. Siksi hän
meni alas puolikannelle ja seisoi siellä koko yön vedessä, joka ulottui
lähelle polvia.

Minä jäin kyyryksissä istumaan siihen missä olin. Tunsin, että jos nyt
tästä nousen, niin en pysty enää asettumaan entiselle paikalleni, jos
tulee tarvis. Sillä olin jotakuinkin yhtä pehmeä kuin mätä nauris.

Niin kului tämäkin yö. Mutta nyt emme enää kyselleet toisiltamme mitä
kukin ajatteli. Jens Taneren vain alkoi aamupuoleen höpistä jotain
kotona olevista omaisistaan, ikäänkuin unissaan puhuen. Hän väitti
kuulleensa ulkoa jonkun ’Petter Andersin’ huudon, joka muka oli
johtanut hänet sellaisiin ajatuksiin.

Heti sen jälkeen hän kiljaisi:

’Vesi nousee, kuutto uppoaa!’

’Se on vale!’ sanoi Sören. Ja sitten hän pyydysti käsiinsä laudan, joka
uiskenteli kajuutassa, ja pisti sen ulos perästä hylyn alle. Hän näki
silloin, että vedessä oli vielä merisäihkyä ja että siis oli vielä yö.
Ja sitten me ymmärsimme, että olimme joutuneet tyvenille vesille ja
että vesi nousi eikä kuutto uponnut.

Me huusimme kaikki yhtaikaa apua niin lujasti kuin jaksoimme, mutta
vastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli
puristuksesta miltei puolikuollut ja naulankärkien pistelemä ja repimä,
ettei hän enää jaksanut kestää niitä kovia tuskia, joita hänellä oli
kaikissa jäsenissään. Nyt sai mennä syteen tai saveen, mutta hän tahtoi
koettaa päästä ulos, niin kauan kuin voimia vielä riitti siihen.

Minä kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän vastasi kieltävästi ja
samaten Jens.

Silloin Sören tarttui minua käteen ja minä Jensiä ja me kahlasimme
varovasti peräkannen aukkoa kohden. Siellä Sören vartoi hetkeä,
jolloin vesi juoksi ulos, kumartui hylyn alle ja onnistui tarttumaan
peräsimeen, ennenkuin vesi jälleen virtasi sisään. Sieltä hän ryömi
laivan kölille.

’Mitä näet, Sören?’ huusin minä hänelle.

’Näen majakkatulen!’

’Millaisen tulen?’ kysyin minä.

’Punaisen ja valkoisen!’

’Hyvä on!’ sanoin minä.

Sitten kuulin hänen mylvivän apua, ja minusta tuntui, kuin olisi
etäältä kuulunut vastaus.

’Nyt sieltä tulee’, sanoin minä Jensille, joka seisoi vieressäni.

’Jo on aikakin!’

Jäseneni vapisivat vilusta, samoin Jensin.

Mutta se seikka, että ihmisiä oli lähellä, merkitsi jo edullista
käännettä.

Sören oli laivahylkymme köliltä huomannut ruotsalaisia veneitä
ja huutanut lähinnä olevaa avuksi. Kun kalastaja, joka oli juuri
sovittelemassa painolastia veneeseensä, kuuli ihmisäänen laivasta, jota
kaikki olivat pitäneet ’kuolleena’, säikähti hän niin pahanpäiväisesti,
että pudotti raskaan painolastikiven aluksensa pohjalle ja oli vähällä
saada aikaan uuden haaksirikon.

’Peijakas, ettekö näe, että täällä on tanskalaisia kalastajia
Skagenilta!’ huusi Sören.

Sitten hän astui taas veteen hylyn perään, piti vasemmalla kädellään
kiinni peräsimestä ja veti oikealla ensin minut ja sitten Jensin ulos.
Sitten meidät korjattiin veneisiin ja me tulimme miehistön kanssa
Fjellbackan kalastajakylään. Kovin ne ihmiset olivat kilttejä meille,
se minun täytyy sanoa, — vaikka tulimmekin sinne vain kaatuneen kuuton
alustakomerossa —»

       *       *       *       *       *

Minä kiitin kertojaa ja kysyin, eikö matkasta ollut mitään haitallista
seurausta hänelle tai hänen tovereilleen.

»Eipä erityistä!» vastasi hän. »Sitä näet ollaan sentään tottuneita
monenlaiseen, joskaan ei ihan sellaiseen. Pahimmin kävi Hans
Lauritsenille; mutta ei kai hänenkään nyt ole sen pahempi olla kuin
meidän kaikkien kerran on. Herra ottaa kunnon kalastajan hyvästi
vastaan! Se on meidän uskomme täällä Skagenilla.»



Valtameren jättiläinen.

Jonas Lie’n mukaan.


Valaanpyyntilaivassa paukkuivat uuninovet auki ja kiinni; höyrypannuja
kuumennettiin lisää, ja savu tuprusi mustana torvesta.

Oli ilmoitettu: »Valas näkyvissä!»

Kaukana näköpiirin rajalla valas tuontuostakin kohotti tumman,
jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.

Se tuli yhä selvemmin näkyviin...

Saattoi arvata, missä kohdin se milloinkin ilmaantui pinnalle, ja
suihku nousi sen pärskyessä ikäänkuin voimakkaasta höyrykoneesta.

Noin tunnin kuluttua laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja sen
suusta singahti harpuuni käsivarrenpaksuisine touveineen niin rajulla
vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se
hankauksesta syttyisi tuleen.

Valas hypähti ilmaan, kun harpuunin rautakynsi oikeni ja tarttui
väkäsineen kiinni; se oli sattunut ihan evärustoon.

Ruijan rannikko oli viivasuoraan oikealla viiden neljänneksen päässä,
kun ajo alkoi, ja kulku jatkui sitten vähentymättömällä vauhdilla ja
tiukoin touvein luodetta kohden aavalle ulapalle koko iltapäivän.

Höyrylaiva laahautui valaan perässä kuohun ja pärskeen halki huolimatta
siitä, että sen lähes 40-hevosvoimainen kone kävi takaperin ja
vastatuuli puski levitettyyn keulapurjeeseen. Jättiläiseläin oli tyyten
uuvutettava, jos mieli odottaa sen antautumista.

Se oli pitkäruumiinen, laiha, villi uurteisvalas, jonka hurjia voimia
nyt saatiin kokea.

Maa katosi näkyvistä. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskevan
auringon keltainen loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi ennallaan.
Touvi pistihe vinosti mereen ja pieksi tuontuostakin kappaleen matkaa
edelläpäin aallonharjoja; veden pärskettä sateli myötäänsä kannelle, ja
keula kaivautui syvälle kuohuihin.

Ei ajatustakaan levolle-pääsystä sinä yönä!

Eikä vielä puolipäivän tienoissa seuraavanakaan päivänä mitään
muutosta. Laiva laahautui yhä eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat
veden sisässä.

Tämä kulku näytti voivan jatkua aina Jäämeren tuntemattomille
ulapoille, ennenkuin oli toivoa jättiläisen masentumisesta.

Kului jälleen pitkä iltapäivä ja ilta, — menipä sitkeä, viheliäinen
yökin, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja
perämies vuorottelivat vahdinpidossa komentosillalla.

Oli laahauduttu valaan perässä neljäkymmentäviisi tuntia — lähes kaksi
vuorokautta!

Juuri kun kokki toi aamukahvia kolmannen päivä vahdin aikana, katkesi
touvi ja laiva menetti harpuuninsa ja sen mukana kuusitoista kyynärää
rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt sukelsi
valaan keralla syvyyteen. — — —

Samana vuonna, vain joitakin viikkoja myöhemmin, kertoivat
sanomalehdet, että suunnattoman iso valas oli nähty jossakin pienessä,
ahtaassa vuononhaarassa Norjan rannikolla satasen penikulmaa edellä
kerrotun tapahtuman paikalta.

Ja se oli käyttäytynyt kerrassaan merkillisellä tavalla — liikkunut
koko ajan omituisen järkähtämättömällä säännöllisyydellä edestakaisin
niin matalassa vedessä, että ihan näytti siltä, kuin se olisi hangannut
vatsaansa pohjakiviin.

Miten se oli joutunut sinne?... Kaiketi eksynyt ajaessaan sillejä
takaa — tai tuurakalaa — tahi rautasampea tai miekkavalasta — jotka
kaksi eläintä kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa miltei yhtä
salamyhkäisinä kuin Näkki tai merikäärme.

Valaskalan, näkeminen herätti aika hälinän paikkakunnalla; sana
lennätettiin talosta taloon, ja väkeä kokoontui läheisille särkille ja
luodoille.

Vahinko, ettei ollut harpuuneja eikä muita pyydyksiä näin uhkean
vieraan varalle.

Ja siksi paikkakuntalaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa,
sotilaskiväärit ja vanhat pii- ja nallilukkoiset tussarit nauloistaan
ja nurkista. Syntyi yleinen maaliinammunta jättiläiseläimen maleksiessa
edelleenkin rauhallisena matalikkoja pitkin — yhäti samaan tapaan
hankaillen itseänsä ja joutumatta vähääkään suunniltaan luodeista,
jotka kaivoivat reikiä sen jalanpaksuisen rasvan peittämään selkään ja
kupeisiin.

Katkerasti tuntien voimattomuutensa näkivät pyydystäjät kaiken tuon
rikkauden — satoja tynnyreitä raania ja jos mitä hyvää — uiskentelevan
tuossa ihan silmäin edessä ja kuitenkin saavuttamattomana.

Valas oli saanut ainakin kaksisataa rihlapyssyn luotia silavaansa,
ennenkuin se kyllästyi moiseen kohteluun ja — kiirehtimättä — lähti
uida vengottamaan takaisin meren ulapalle. — — —

Ja jossakin puolen sadan penikulman päässä etelämpänä rahvas
myöhemmin samana vuonna pyydysti jättimäisen jäämeren-valaan, yli
seitsemänkymmenen jalan pituisen. Kova siinä oli temmellys karien
keskessä, ennenkuin sellainen hirviö saatiin nujerretuksi.

Valas oli näet sielläkin kulkeutunut niin kauas ja matalalle, ettei
pakoveden aikana päässyt enää takaisin.

Valtavan suuri uurteisvalas makasi rannalla nyljettäväksi hinattuna,
elottomana ja puoleksi kyljellään, uurteinen, vaaleanvihreänkellahtava
vatsa täynnä jos jonkinlaisia naarmuja, repeämiä ja haavoja, ja pää —
pienten aivojen suhteettoman iso kajuutta — kuolleena ammottaen, suu
täynnä hetuloita ja suurena kuin ranta-aitan puolisko. Eräs köysistä
oli sidottu sen puoleksi koholla olevaan, vielä vedessä viruvaan
jättiläispyrstöön, joka muistutti vaitamerihöyrylaivan potkuria.

Tarinat ottelusta ja sen jännittävistä yksityiskohdista säilyvät kauan
sikäläisen rahvaan keskuudessa. Valaan mahtavia, kyynäränpaksuisia
selkänikamia nähdään paikkakunnalla tukipatsaina vajannurkkain alla ja
valtavat karkealuiset alaleuat jossakin kakskymmenjalkaisina lankkuina.

Erityisesti ihmeteltiin kaikkia niitä rihlaluoteja, jotka olivat
tunkeutuneet syvälle rasvakerroksen läpi. Ja vieläkin enemmän sitä,
että valaan toisessa turvonneessa, tulehtuneessa evälihaksessa oli
kiinni uudenaikainen harpuuni, jonka varressa laahasi kuusitoista
kyynärää rautaketjua ja kaksi sen vertaa touvia.

       *       *       *       *       *

— — Neljäkymmentäviisi tuntia oli valas laahannut perässään raskasta
höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja
aaltoja, jokaisella valtavan pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen
voiman. Hurjassa kuoleman tuskassa tykyttävä jättiläissydän lähetti
lämmintä, kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Ja joka
kerta, kun eläin pistäytyi ylös hengittämään, kävi vesisuihku yhä
verisemmäksi; pienet, ylöspäinkääntyneet silmät, jotka ovat aivan
lähellä suupieliä eivätkä ole juuri härän silmiä suuremmat, muuttuivat
kahdeksi veren täyttämäksi punaiseksi reiäksi eläimen kiskoessa
äärimmäisillä ponnistuksilla harpuunikoukkua ja höyrylaivaa ulapalle —
yhä loitommaksi ulapalle...

Ja se kiskoi kiskomistaan vuorokauden — ja lisäksi päivän — ja vielä
pitkän, pimeän yön synkässä syvyydessä — kuoleman kynsi ruumiissaan.

Silloin se tuntee yhtäkkiä — ollessaan hirmuisimman kauhun vallassa —
että taakka on tiposen tiessään — poissa — keventynyt...

Ehkä se silloin on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon tuostakin
hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti värähyttäen suuren
ruumiinsa lihaksia; — levännyt siinä kuoleman-väsyneenä ainakin
vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää
henkeä, jolloin sen rasvahiukkaset ovat vähitellen kokoontuneet veteen
ja tehneet sen pinnan tyveneksi, ikäänkuin aaltoja olisi uudenaikaiseen
tapaan tyynnytetty öljyllä.

Se on maannut ja vain tuntenut itsensä keventyneeksi, — aluksi
silloin tällöin liikahuttanut eviään tai pyrstöään päästäkseen siitä
varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.

Solakka, sorja, pitkulainen ruumis on salaman nopeudella kiitänyt halki
tummanvihreän syvyyden. Eläin on ikäänkuin iloiten nuolennopeudestaan
taivaltanut tuotapikaa uskomattoman määrän penikulmia. Se on imenyt
tynnyrittäin napameren jodinpitoista, hyönteisiä vilisevää vettä
hetulainsa välitse ja ruiskuttanut sitä kiihkeällä elämänhalulla
ilmaan, ryhtyen jälleen sillinajoon.

Vapauduttuaan höyrylaivan suunnattomasta painosta on se aluksi tuskin
tuntenutkaan harpuunia, tuota evälihaksen alla olevaa kiusankappaletta.
Lähinnä on se vain tuntenut itsensä onnelliseksi päästyään savuavasta,
kauheasta vihollisestaan, joka puhkui ja vaahtosi vedenpinnalla
kouristaen rautakynnellään sen ruumista. Valaan vaisto on tuntenut
sen kuten haavan, joka jälleen alkaa vihoitella. Ja vasta vähitellen,
sen telmiessä meressä, alkoi harpuunin kouristus tuntua pistävältä ja
kipeältä.

Ja tuska lisääntyi lisääntymistään — viikkojen vieriessä... Haavan
tulehtuminen on kiihdyttänyt eläimen raivoon — saanut sen ryntäämään
huikeita matkoja, satoja penikulmia pitkin merta — pohjoiseen jäitä
kohden, Novaja Semljan ja Jan Mainin äärille, Fär-saarille etelään...
Alituisessa levottomuudessaan ja koettaen päästä kärsimyksistään on se
jättänyt napameren syvänteet ja mennyt matalan Pohjanmeren särkille
— ja vihdoin epätoivon tuskassa laskettanut Norjan rannikolle läpi
kaitaisten salmien, joihin sen turvallisuuden vaisto muuten olisi
kieltänyt sitä menemästä, vaikka edessä olisi ollut kuinka houkutteleva
silliparvi.

Ja ahtaassa vuonossa se yhtämittaa kihnutti itseään edestakaisin
puolisen päivää pitkin matalikkoja... lakkaamatta; tarvittiin
kaksisataa rihlaluotia, ennenkuin se jälleen kääntyi ulapalle.

Se on koettanut — tämä on tietysti vain arvelu — hankaamalla poistaa
ruumiistaan harpuunin rautaketjuineen.

Ja seuraava epätoivoinen yritys vapautua rautakynnestä vei jättiläisen
myöhemmin samana vuonna surman suuhun eteläisillä rantasärkillä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yö valaskalan selässä ja muita meriseikkailuja" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.