Title: Kaksitoista kuukautta
Author: Wester, Ellen
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaksitoista kuukautta" ***


KAKSITOISTA KUUKAUTTA

Kirj.

Ellen Wester


Suomennos



Helsingissä,
Emil Vainio,
1908.



Etsin avarasta maailmasta ystävää, joka tahtoisi minua kuulla, kun
kerron miksi tulin tähän suureen kaupunkiin ja kuinka langat elämäni
kankaassa punoutuivat yhteen täällä.



Tammikuu.


Huoneeni ikkunasta näen pitkän kadun.

Kapeana ja tummana jatkuu se kauas äärettömyyteen. Iltasin säteilee
valoa rivissä olevista heikoista kaasuliekeistä pitkältä eteenpäin,
ja lähimmän ristikadun kulmassa olevaa viheriänharmaata taloa vastaan
näen kiirehtiviä haamuja vilahtavan sivu. — Useimmiten kiiruhtavat ne
arvatenkin kotiinsa, lämpöön ja valoon; toisinaan kävelevät he vitkaan.
Minä tuumin silloin lienevätkö ne kaksi rakastunutta, jotka eivät
huomaa pakkasta, vai raukkoja, joilla ei kotona ole sen lämpimämpää
kuin kadullakaan.

Kuukauden olen ollut tässä suuressa kaupungissa. Täytyyhän sitä
jossakin olla. Olen yksin — isä ja äiti ovat menneet tuntemattomaan
maailmaan. Ainoa veljeni on ottanut itselleen vaimon eikä tarvitse
minua lietensä ääressä eikä maailmassa.

En ole nuori — kohta kolmenkymmenen vuotias, enkä ole kaunis. Minussa
ei ole koskaan ollut tarpeeksi tarmoa hommatakseni itselleni niin
kutsuttua elämän päämäärää, joka kyllä olisi tärkeä ja tarpeellinen
itselleni, mutta yhdentekevä kaikille muille. Taloudellinen asemani on
sellainen, ettei minun ole pakko tehdä ansiotyötä. Tulin suurkaupunkiin
nähdäkseni voisiko siellä elää paremmin elämänsä loppuun. — Minulle oli
sanottu, että naisilla siellä olisi niinkutsutuita harrastuksia.

Asun pienen, hienon mummon luona, jolla on päivänpaisteinen luonne.
Hänellä onkin reseedakukkia ikkunoilla ja vaaleat verhot Vanhoja
mahonkipuisia huonekaluja peittämässä. Vanhanpuoleinen hän on,
hiukan ränstynyt, voidakseen enää muuttua — se johtuu ijästä mutta
hyväsydäminen. Me vietämme hiljaista elämää, kumpikin hoitaen omia
asioitaan.

Hiljaisuuteen olen tottunut — koko elämäni olen viettänyt pienimmässä,
unohtuneimmassa pikkukaupungissa, ja asianhaarat ovat sen tehneet että
nuoruusilo tansseineen, juhlineen ja perhosleikkeineen pojan ja tytön,
nuorukaisen ja neidon kesken, on jäänyt kauaksi minusta.

Siitä asti kun tänne tulin, on ilma kylmennyt kylmenemistään. Jää
ei muodosta vain hienoja kirjauksia raitiovaunujen ja etehisien
ikkunoihin, vaan vankkoja lehtiä ja oksia korkokuvien tapaan. Minä
kaipaan skoonelaista sumuani, joka hiipii kaikkialle nurkkiin ja
soppiin: tahtoisin kuulla raskaitten pisaroin tippumista tai nähdä
niitä tihein helmeilevin rivein puitten alastomina oksilla.

Tuntuu niin tyhjältä ja ikävältä, eikä ainoastaan tyhjältä rakkaitten
vanhusten jälkeen, jotka ovat lepoon menneet.

Yksinäisyys ja vapaus kodin velvollisuuksista ja toimista on herättänyt
tarpeen, joka ennen on ollut syrjäytetty. Minä vaadin, minä vaadin
itselleni jonkun, jota voisin rakastaa ja joka minua rakastaisi. Tämä
on kaiketi sitä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan naimahaluksi
ja joka tehdään pilkanalaiseksi.

»Jumala, anna minulle kärsivällisyyden ihana lahja», rukoilin minä
ensi iltana tänne tultuani, kun seisoin ikkunani ääressä ja katselin
alas kadun sumuisen himmeään äärettömyyteen, ja ajattelin, että
aivan tuon näköisenä oli tulevaisuus edessäni. »Jumala, anna minulle
kärsivällisyyden ihana lahja.»



Helmikuu.


Huoneessani riippuu rokokoopeili, kullatussa, kaareilevassa kehyksessä,
ja peilin alla kullatulla hyllyllä seisoo pieni porsliininen pari,
puuteroittuine irtonaishiuksineen ja rintaröyhelyksineen. Heillä on
sirosti teeskentelevä ryhti — tyttö ottaa povestaan kirjeen ja ojentaa
sitä pojalle ja tämä kumartaa, käsi sydämellään, ja näyttää vakuuttavan
pettämätöntä jumaloimistansa kylliksen ihanuudelle ja sulolle. Tuo
pieni, huolettomasti hymyilevä pari johtaa ajatukset menneisiin
aikoihin jolloin ihmiset — niin kuvittelemille — kulkivat tanssien
elämänsä läpi.

Oliko se kevytmielisyyden vai filosofisen uskalluksen huippu, joka loi
rokokoon hymyilyt ja eriskummaiset koristeet?

Minä haluan heittää luotani kaikki mietiskelyt ja selitysten etsimiset,
tahdon kuin keveästi heittää yltäni talvitamineet: ne painavat harteita
ja käyristävät selän. Niin tekee myöskin mietiskelyn viitta.

Maailmassa on talvi. Koskahan tulee uusi kevät päivänpaisteineen
lämmittämään nuoria taimia? Tai uusi kesä kultaisille
paratiisiomenoineen, joita ei ole kielletty syömästä?

»Minä uskon Herraamme, mutta hän ei tee enää mitään ihmetöitä», sanoo
emäntäni. Siihen päätelmään on hänen elämänfilosofiansa kiteytynyt.

Uskon minäkin Herraamme, mutta tahtoisin lisäksi uskoa, että hän vielä
joskus tekisi ihmetyön. Yhden ainoan pienen ihmetyön ilahuttaakseen
köyhää sieluparkaa!

Sinä päivänä en enää mietiskellyt, vaan lähdin etsimään ystäviä ja
sukulaisia.

Toinen ystävättäristäni on naimisissa, on varakas ja onnellinen,
tavallisen onnellisuuskäsitteen mukaan. Hänen miehensä on virkamies.
Ollen toimessaan koko aamupäivän on hän parhaimmissa tapauksissa
kotosalla jonakuna iltana, muulloin vain päivällistä syödessään — niin,
ja öisin ja tietysti sunnuntaisin! Hänellä on sitäpaitsi pieni tyttö,
joka on terve ja reipas. Mitä ihminen enempää pyytää voi?

Tapaahan sitä näin onnellista perhe-elämää joka päivä ja joka kadulla.
Mitä varten siis ihmetöitä? Tulee olla tyytyväinen.

Toinen ystävättäreni on naimaton, niinkuin minä. Mutta hänen täytyy
tehdä työtä elatuksensa takia ja olla iloinen, niinkauan kuin
tämä työ tuottaa hänelle jokapäiväisen leivän ja viisikymmenisen
säästöön vuodessa. Ja kun hän ei voi enää työskennellä? Kuinka sitten
käy? En tiedä. En tiedä mihin vanhat naimattomat naiset joutuvat.
Sanomalehdissä näkee heidän kuolonilmoituksiaan, mutta missä olivat
he eläissään. Olen varma siitä, että me kaikki olemme tunteneet
jonkun vanhan, työstä kuluneen naisen, joka niin tyyten on maailman
silmistä kadonnut, että kuolemanilmoitus vaan herättää ajatuksen:
»Kas, vieläkö hän eli?» Ja sitten kadutaan lyhyellä ja nopeasti
haihtuvalla katumuksella, ettei olla mitään hänen hyväkseen tehty, tuon
huonosilmäisen, kumaraisen vanhan naisen.

Etsin siis ystäviä ja sukulaisia.

Alapuolella olevassa huoneustossa soitettiin tottumattomin,
harjoittelevin sormin Punaista sarafaania, tuota vanhaa kulunutta,
äärettömän surumielistä säveltä. Se sopi minulle, joka yksinäisenä ja
hämilläni odottelin oven avautumista.

Herrasväki oli kotona ja minut vietiin saliin. Se oli suuri ja siinä
oli uusia huonekaluja, jotka näyttivät käyttämättömiltä. Kauniin,
valkohapsisen ukon kuva, puettuna vuosisadan alkupuolella käytettyyn
pukuun — tunsin hänet hyvin, olihan hän meidän yhteinen isoisämme —
antoi huonolle arvokkuutta.

Kului kotvanen, ennenkuin kukaan tuli, ja minulla oli hyvää aikaa
ihmetellä, mitä minulla siellä oikeastaan oli tekemistä. Olikohan
tarpeellista, että tunkeuduin perheeseen sentähden, että meillä oli
yhteinen isoisän isä? Nyt olisi heidän pakko teeskennellä minua kohtaan
harrastusta, jota he tietenkään eivät voineet tuntea, ja vastavuoroksi
olisi heillä oikeus kysellä minulta aikeitani, ja arvostella niitä pois
lähdettyäni. Sitten he ehkä katsoisivat velvollisuudekseen kutsua minut
useimmin kotiinsa; tai jolleivät sitä tekisi, tuntisin minä katkeruutta
mielessäni.

Talon rouva tuli, rakastettavana ja armollisena, täsmälleen
parahultasen kylmänä. Ettei hänellä ollut aavistustakaan minusta ja
hommistani, sen soin hänelle anteeksi; vaikkapa hän olikin naimisissa
isäni serkun kanssa.

Hänen miehensä herätti minussa suurempaa harrastusta; häntä pidetään
lahjakkaana ja hän on noussut korkeaan asemaan. Minua huvitti koettaa
keksiä, oliko hän todellakin älykkäämpi kuin useat muut, vai oliko
sattuma tyrkännyt hänet ylöspäin. Mitä ihmiset sanovat, siitä vähin
välitän.

Pidän suurimpana, eittämättömänä oikeutenani, huolimatta siitä, miten
yleinen mielipide arvostelee henkilöitä ja asioita, itse tutkia ja
tuomita, niinkuin parhaaksi näen. Kuitenkin oikeutta noudattamalla ja
jos suinkin mahdollista, pakottamatta käsityskantaani muille. — Tämä
viimeksimainittu on vaikeata.



Maaliskuu.


Olen nyt tottunut elämääni täällä; tunnen joka kukan huoneeni
seinäpaperissa, ja verkkokalvooni on näköala huoneestani painunut niin,
että saatan nähdä sen, kun ummistan silmäni — pitkän, julman pitkän
kadun, joka päättyy usvanharmaaseen etäisyyteen, ja lähinnä minua
poikkikatu ja siinä vanha harmaanvihreä talo oikealla, sama, jonka
ohi kiirehtivät varjot hiipivät iltaisin; ja vasemmalla unohduksiin
jäänyt puutalo, ikkuna päädyssä. Samoin kuin minun ikkunani, avautuu
sekin pieneen ahtaaseen tarhaan päin, jossa valkeat sireenit kukkivat
juhannuksen aikaan, sanoo emäntäni jolla on lupa käydä siellä.

Minä lueskelen ja mietin ja koetan olla joksikin huviksi niille
muutamille ihmisille, joiden kanssa tulen tekemisiin.

Ensiksi emännälleni ja hänen ystävättärilleen, kolmelle vanhalle
naiselle, jotka ovat vähän kuuroja, vähän kankeita jäseniltään ja
kovin kursailevaisia. Kerran viikossa tulevat he whistiä pelaamaan
ja toisinaan olen minäkin mukana pääasiassa sentähden, jotta en
kangistuisi liian suureen itsekkyyteen ja etten kokonaan unohtaisi
kodin pieniä itsensä uhrautumista kysyviä velvollisuuksia.

Mutta olen myöskin ollut suurilla, uudenaikaisilla päivällisillä muiden
ystävätärteni luona.

Siellä oli naisia silkissä ja hepenissä, herroja kunniamerkeissä, ja
tunnustettu kaunotar, joka piti hovia ja oli seuran keskipisteenä.

Ennen oli minulla tapana uneksia olevani kohteliaiden miesten
kunnioituksen esineenä nyt en sitä enää tee. Pöytäkumppanini
osoittikin aivan selvästi, ettei minulla ollut mitään siinä suhteessa
odotettavissa. Hän puhui niin vähän kuin suinkin ja kiinnitti huomionsa
muuten ahkerasti ruokaan.

Toisella puolella istui nuori lääkäri, joka ei myöskään puhunut
monta sanaa kanssani. Mutta minä pidin hänen ulkomuodostaan, hänen
leveästä kaarevasta otsastaan ja terävistä ilottomista silmistään. Ja
kun hän puhui pöytänaisensa kanssa, oli hänen kielensä niin hienosti
sivistynyttä, lausetapansa niin täsmällistä, että se ilahutti herkkää
korvaani. Herkkää sentähden, että olen enemmän lukenut kuin kuullut
puhuttavan.

Vielä herätti eräs henkilö pöydässä harrastustani: vanha tyttö, joka
aivan hiljattain oli mennyt naimisiin korkean virkamiehen kanssa. Tämä
oli punakka, kömpelö, saamaton ja puheli vaan virka-asioistaan: vaimo
näytti kalpealta, lempeältä ja älykkäältä ja katseessa oli jotain
odotuksen tapaista.

Minua huvittaa nähdä hänet toiste ja silloin tarkata, onko hänen
toivonsa pettynyt vai täyttynyt.

Kotimatkalla tulin jutelleeksi pöytänaapurini, lääkärin kanssa. Tulimme
yhtaikaa portaita alas ja meillä oli sama matka, joten hän ei voinut
olla sanomatta jotakin.

Ilmassa oli kevään aavistus, vaikkakin muureilla, kivillä ja pensailla
kimalteli miljoonittain säteileviä pieniä kuurakristalleja, ja me
kävelimme hitaasti eteenpäin yhdessä, sillä hän asui kumma kyllä
ikkunani alla olevan kadun varrella.

Puhuimme hänen tieteestään ja hän arveli, että yksi ainoa
eittämättömästi toteennäytetty tosiasia voitti kymmenet nerokkaasti
keksityt, mutta todistamattomasti tehdyt hypoteesit. Hänen
mielipiteensä ovat ehkä oikeat, mutta siitä huolimatta uskalsin mainita
Michel Servet'in, jonka nero arvasi yhden elintoiminnan salaisuuksista.
Ehkäpä se johtui turhamaisuudesta, että ilmaisin hänelle tietoni
Servet'istä, mutta siinä tapauksessa sain kyllä rangaistukseni, kun
seuralaiseni antoi asiallisen ja käytännöllisen vastauksensa:

»Eihän häntä oikeastaan voida lukea lääkäreihin.»

Kuinka tämä kuului kuivalta!

Hetkistä ennen olisi minulla ollut tuhansia sanoja valmiina, nyt en
keksinyt muuta kuin tämän:

»Mutta hän oli älykäs ja onneton.»

»Täytyykö olla onneton, jotta saisi teidän myötätuntonne osaksensa?»
vastasi hän, ja niin olimme portillani.

Kun laskin ikkunaverhoni alas, välähti pääni läpi ajatus, että nyt
tunnen ainakin yhden, jonka jokapäiväinen tie käypi pitkää, pimeätä
katua pitkin.



Huhtikuu.


Muistelen usein etelämpänä olevaa kotiani, joka sijaitsee ylenevällä
merenrannalla.

Kaukana maalla on multa jo ammoin peittänyt keltaisen sannan, metsää
kasvaa sen päällä tai peittyy se saraheinän sinivihreäin korsien alle.
Mutta kumpujen ylenevät ja alenevat piirteet panevat aavistamaan,
että aallot ennen vanhaan ovat täällä vyöryneet. Näkinkengän kuoret
ja kanervan alla löytyvät hienoksi murentunut santa todistaa, että
meri on muodostanut niin matalat harjut kuin liikkuvat särkätkin
ulkona rannikolla sekä veden partaalla olevat uurteiset kohokkeet,
jossa märkien levien alle kätkeytyy eläviä mereneläviä ja täyttyneitä
simpukoita.

Kuvittelen, että tämä on sitä, mitä ylipäänsä nimitetään kehityskuluksi.

Minä ajattelen ja uneksin aikojen merta. Se lainehtii ja liikkuu
alituiseen: se on kirkas, mutta kumminkin läpinäkymätön, sillä
mikään ihmisellinen silmä ei ole sen syvyyttä mitannut. Mutta niin
kauvan kuin se on aaltoillut, on se kohottanut pinnalle ja mukanaan
pyöritellyt elämän atoomeja, äärettömän pieniä olijoita, joista toisia
nimitetään ihmisiksi. Nousuveden pitkä aalto nostaa heidät olemassaolon
rannalle, ja he pysähtyvät siihen ja edistävät voimansa ja tahtonsa
tomuhiukkasilla sitä rakennustyötä joka aina on käynnissä.

Silloin tällöin on varmaan löytynyt joku suurempi luja keskuspiste,
jonka ympärille tartuntavoiman lait heidät on koonnut. Toisinaan ovat
he myöskin jääneet siihen, mihin ovat pysähtyneet vaan sentähden,
ettei heissä ole ollut kylliksi tarmoa vyöryä eteenpäin. Siis kiinteät
kummut, rajamerkit suvun historiassa, ovat näin muodostuneet; niitten
santajyvästen mielestä, jotka vasta ovat rannalle huuhtoutuneet,
tuntuvat kumpujen rivit ylitsenäkemättömiltä.

Etäämpänä kasvaa suuria, kuihtuneita puita, elottomia sankareita
ajatusten maailmassa, ja toisia, jotka vain ylimmässä latvassaan
säilyttävät vihertävää oksaa — ajatusta, joka on elänyt halki aikojen,
lähempänä rantaa näkyy kutistuneita, ryhmyisiä runkoja, joiden kasvua
myrskyn vihurit ovat estäneet, ja joiden latvat ovat kehittyneet
yksipuolisesti, niin että ne kaikki viittovat samaan suuntaan; mutta
monilla lähempänä olevilla kummuilla ei idä mitään muuta, kuin kuivaa
rantaolkea ja teräviä korsia.

Kaikilla on kuitenkin samainen alkulähde: pienten santajyvästen
väsymätön työ on luonut ja muodostanut ne kaikki.

Mitä varten ja miksi tätä väsymätöntä työtä vuosituhansien halki?
Taivaaseen asti eivät santajyväset vielä ole päässeet, mutta ne
haluavat varmaankin nousta sinne asti.

Mitä hyödyttää mietiskely? Mitä varten ja miksi? Koskaan en päässyt
pitemmälle.

Ajatuksiltani väsyneenä menin kuukauden viimeisenä päivänä alas
puutarhaan.

Ilma oli lauha ja maa oli niin kostea, että vesi pursui esiin siitä,
mihin jalka vaan tallasi. Pensaitten silmikot paisuivat suurina;
sopessa pilkisteli krookuspäitä esiin, ja nurkassa, minne etelänaurinko
paistoi, kukkivat lumipisarat vihertävän valkeina ja täyteläisinä.

Olin poiminut niitä ja aijoin jälleen palata sisälle, kun ikkuna
lähelläni avautui ja tervehtivä ääni lausui:

»Hyvää iltaa, neiti, teittepä viisaasti, kun tulitte hengittämään vähän
kevätilmaa ahkeran päivätyönne jälkeen.»

Käännyin; siinä oli nuori lääkäri, naapurini ystävättäreni
päivällisiltä. Hän asui siis tuossa unohtuneessa puutalossa, ja hänen
ikkunansa avautui puutarhaan päin. Yhdellä ainoalla askeleella olisi
hän voinut astua ikkunalaudan ylitse ulos.

Kun hän nyt puhutteli minua, tunsin hämmästyksen ohessa kiitollisuutta,
että hän oli viitsinyt huomata minut. Koko pitkän päivän olin istunut
ikkunani ääressä ommellen ja tuumiskellen ja joku oli siis huomannut
minut, oli arvellut, mitä siinä tein ja ehkäpä mitä ajattelinkin. En
osannut mitään vastata, mutta astuin nopeasti pari askelta ja laskin
lumipisareeni hänen ikkunalaudalleen.

»Ovatko nämä kaikki minulle?» kysyi hän, ja äänessä oli hämmästynyt
sointu. »Tuhannet kiitokset. Saanko tulla ulos tarkastamaan
valtakuntaanne?»

Ja ennenkuin ennätin muuta kuin vilahdukselta katsoa häneen
huoneseensa, oli hän hypännyt ulos ja seisoi vierelläni. Näin vaan,
että kaikkialla oli kirjoja, kaikilla pöydillä ja tuoleilla.

»Kuinka paljon teillä on kirjoja!» sanoin minä.

»Niin», vastasi hän. »Ne ovat nyt kerta kaikkiaan minun intohimoni!
Mutta se on kallista — olen varmaankin maksanut enemmän, kuin olisi
pitänyt tyydyttääkseni sitä! Jonakin päivänä saan varmaankin katua!
Intohimoistaan saa aina maksaa!»

Hänen katseensa oli vakava, vaikkakin hän hymyili. Hetkisen kuluttua
jatkoi hän:

»Mitä kiirettä teillä on tänään ollut?»

»Ei mitään», ääntelin minä ja punastuin. — Kuinka olisin voinut kertoa,
että neuloin koruompelua veljenityttären hameeseen? Eikö se hänestä
tuntuisi mitättömältä työltä?

»Ei mitään! — Kuinka naisellinen vastaus», sanoi hän, kohottaen
olkapäitään.

Jos hän vielä olisi kysynyt, niin olisi hän mielellään saanut tietää,
mitä olin ommellut ja mitä sen ohella olin ajatellut, mutta hän
alkoikin puhua puutarhasta, keväästä ja ilmasta ja sitten elämästäni.

»Teillä on varmaankin ikävä?» sanoi hän, mutta silloin minä vain
hymyilin. —

Ikävä! Olinhan elänyt niitten runoilijoitten mukana, joiden teoksia
olin lukenut. Sellaisessa seurassa ei ole ikävätä. — Olin kaipaillut
sielua, joka olisi omani: mutta yksinäisyyttäni ja sydämeni surua
kuvaamaan olivat sanat liian pieniä ja köyhiä.

Hämärä laskeusi harmaana harsona talojen välille, kun erosimme, ja hän
lausui toivomuksenaan, että useimmin kohtaisimme toisemme. Oliko se
vaan lauseparsi? Korviini ei se siltä tuntunut.

Nyt tiedän, kenen lamppu se on, joka palaa niin myöhään illalla. Katu
ei enää ole tyhjä ja autio — mutta pimeys tuolla puolen valonsäteen on
niin musta.



Toukokuu.


Suloinen keväinen kuukausi on takanani; olen saanut puhua ja olen
kuullut eläviä sanoja.

Sen jälkeen, kun tapasimme toisemme puutarhassa, iltana, jolloin
lumipisareet kukkivat, olemme kohdanneet useasti toisemme — tuskin
saatan sanoa, kuinka usein, sillä olen mennyt sinne, kun tiesin hänen
siellä olevan.

Joka päivä en sinne mennyt. Vanhat tarut naisellisuuden velvoituksista
pidättivät minua toisinaan, ja usein esti menoani epäilys
viehättämiskyvystäni. Sellaisina iltoina laskin ikkunaverhot alas ja
sytytin lampun, lukeakseni sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä
minulle. Taikka seisoin kätkössä ikkunani luona odottamassa,
avautuisiko vastapäinen ikkuna ja joku katsoisi, enkö minä jo tulisi.
Aina se ei tapahtunut, mutta kun niin kävi, ilostuin kuin olisin saanut
lahjan, jonka ehkä olin toivonut saavani, mutta jota minulla ei ollut
oikeutta odottaa.

Usein olemme kuitenkin tavanneet ja ennättäneet puhella monenmoisista,
jotta nyt katson häntä ystäväkseni — ja enemmäksikin.

Hän ajattelee selvästi ja terävästi, mutta kylmästi ja hänellä on
kova kohta sydämessään, skeptisismin aiheuttama jäätynyt paikka, joka
synnyttää kylmyyttä ja epäilyä. — Hän lukee, lukee aina; ei saadakseen
tietää, vaan unohtaakseen, tuntuu minusta toisinaan. — Mitä voi hänellä
olla unohtamista? Nuoruuden hullutuksiako? Ei, hän tuntuu eläneen
yksin, lukujenpa hommissa vaan. Jonakuna päivänä saan tietää, mikä
häntä painostaa; toisinaan tuntuu, kuin pyörisi se hänen huulillaan.
Silloin vaikenee hän pitkiksi ajoiksi ja kävelee edestakaisin
käytävällä, siksi kunnes aijon kysyä, mitä se on — enkä ymmärrä,
miks'en kuitenkaan tee sitä.

Se tekee minut kumminkin vähän levottomaksi, vai lieneekö siihen syynä
kevään kuohuva, kuumentava ilma?

Ostin eilen kokonaisen maljakon kalpeita primuloita. — Voipiko löytyä
parempaa, kuin sellainen kukkaisaarre on? En halua niitä yksitellen,
säästeliäissä ja niukoissa annoksissa, kuin pohjolan kesäpäiviä. —
Ei, en huoli ollenkaan tai sitten tahdon tuhlaavan yltäkylläisesti
yhtaikaa. — Kuihtukoot ne sitten ja jääkööt korvaamattomiksi.

»Onnellisempaa on, kun voi tyytyä vähempään», vastasi hän, kun
mainitsin jotain tähän suuntaan, laskiessani maljakon hänen
ikkunallensa.

Olin silloin juuri heittänyt luotani kevään levottomuuden ja vastasin
hänelle ylimielisen iloisesti. —

»Niinpä niin, onhan viisaampaa jakaa kultaa annoksittain, kun kerran
varasto on niin pieni; mutta tahdonpa kerran maljakon täyteen
primuloita ne kuihtuvat, sen kyllä tiedän — mutta minä olen ne
omistanut ja jääköön niiden tuoksu elämäni suloisimmaksi tuoksuksi.»

»On parempi tyytyä vähempään», toisti hän ja katsoi minuun, ei, vaan
ohitseni, kulmat kurtussa ja katse synkkänä.

Sitä katsetta minä en siedä; se nostaa muurin välillemme, se painaa
minut mitättömäksi. Sillä vaikka hetkistä ennen olen tuntenut olevani
lähellä häntä, niin kutistuu sydämeni silloin tuskaisesti sen edessä,
jota en tunne, ja kevätilta muuttuu kylmäksi ja pimeäksi, siksi kunnes
hän jälleen pehmiää ja puhuu.

Mutta kun me sinä iltana erosimme — kun tähdet harvakseen taivaalla
tuikkivat ja kostea maa tuoksui — sanoi hän hiljaa — ilta oli niin
juhlallisen kaunis, että me koko viime hetken olimme puhelleet
hiljaisin äänin:

»Kiitos, että tulette tänne alas; te olette hyvä», ja sitten suuteli
hän kättäni, jota omassaan piteli.

Ja kun pääsin huoneeseeni, täytyi minun hetkisen itkeä, osaksi
ilosta, osaksi säälistä omaa itseäni kohtaan, kun saatoin uskoa, että
hänen suutelonsa tarkoitti muuta kuin hyvän miehen kunnioittavaa
kiitollisuutta naisen ystävällisyydestä.

Primulat tuoksuivat; tähdet tuikkivat ja välkkyivät rauhattomina, uni
ei ollut koskaan tulla.



Kesäkuu


On riemuitsevan ihanaa kesäisessä kuussa, kun sireenit tuoksuvat ja
ilma on lauha ja aurinko viipyy viipymistään eikä halua sammua ja uinua.

On riemuitsevan ihanaa, kun koko maailma on laskeutunut usvaisten,
loistavien pilvien joukkoon, niin että vain pieni kolkka maastamme
kohoaa siitä esiin — jos vaan löytyy kaksi ihmistä, jotka pitävät
toisistaan niin täysin, etteivät välitä menneisyyden yhteenliittyvästä
perspektiivistä eikä tulevaisuuden koleasta sarastuksesta, vaan elävät
aurinkoisessa, suloisessa nykyisyydessä.

_Nyt_ me rakastamme toisiamme; _nyt_ omaamme toisemme; _nyt_ olemme
nuoria, voimakkaita tunteissamme, rohkeita mieleltämme. Nykyisyyden
hetket välkkyvät niin voimakkain loistein etteivät ne kalpene vanhuuden
etäisimpinäkään päivinä.

Olen polvistunut hurmaavasta kiitollisuudesta siksi, että hän on
sanonut rakastavansa minua, siksi, että hän on käyttänyt juuri tätä
suurta sanaa, jonka edestä itse ajatuskin väistyy kuin sitovan valon
edestä, ja jota väreilevät huulet vain kuiskien lausuvat; jonka edessä
me vaistomaisesti suljemme silmämme, siksi että katsettamme, jota
taivaan salama häikäsee, samalla kohtaa intohimon tuli.

Kun kesäillat pitenivät, istuimme mekin kauvemmin keskustellen.

Olimme molemmat yksin maailmassa. Emäntäni oli matkustanut pois
ja hänen vanha palvelijansa lähti joka päivä, annettuaan minulle
päivällistä, tyttärensä luokse, toiseen kaupunginosaan. Hän oli iloinen
saadessaan mennä, ja minun puolestani sai hän niin mielellään, niin
mielellään olla poissa.

Pienen puutarhatilkun ympärillä törröttivät talot liidutuin, sokein
ikkunasilmin; minun ikkunani ainoastaan oli puhdas ja avonainen ja
hänen ikkunansa oli osaksi kirjojen peitossa.

Koko päivän työskentelin ja uneksin — uneksin ja harmittelin
hulluuttani, kun rakastin. — Mutta iltasin tuli hän luokseni ja kertoi
päivänsä kokemuksista, ja unelmat ja harmit katosivat ja jälelle jäi
ihana tieto siitä, että nykyhetki oli minun.

Oli niin helppoa puhella ensi aikoina, ajatukset tulivat niin
täyteläisen rikkaina. Mutta vähitellen kävivät välihetket pitkiksi ja
painostaviksi. Alussa olivat ne olleet niin valoisia kuin varhainen
ilta, mutta nyt kun ne kestivät kauvemmin, pysähtyivät ajatukseni, ja
hänen katseensa kävi synkäksi ja miettiväksi.

Pieni oka painautuu sydämeeni ja pistää, kun muistan, että _minä_
välihetken katkaisin sinä iltana, jolloin sireenit tuoksuivat
väkevämmin kuin muulloin ja ilma oli lämmin.

»Sanokaa minulle,» virkoin nopeasti, kun pitkä vaitiolo oli nostanut
hänen kasvoilleen tumman ilmeen. »Miksi olette niin synkän näköinen?
Sanokaa se minulle? Olemmehan ystävät?»

Sanani herättivät myrskyn, jonka hillitsemätöntä vauhtia en olisi
odottanut.

»Ystävät?» sanoi hän hiljaisella tukahutetulla äänellä. »Ei! Emme
koskaan ystäviä! Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!»

Hän veti minut tiukasti luoksensa ja aivan kuin hurmaantuneena omista
sanoistaan, toisti hän ne lukemattomat kerrat, kietoen käsivartensa
lujasti hartiani ympäri ja painaen huulensa poskilleni.

Päivät, jotka seurasivat, eivät olleet pitkiä. Aamusta iltaan
suunnittelin vastaista yhteiselämäämme. Kuinka voisin varjella
itseäni ja häntä tottumuksen velvollisuudelta? Kuinka suojelisinkaan
yhdyselämäämme? Me työskentelisimme kumpikin tahollamme ja kun
hän tulisi kotiin, väsyneenä ja liikutettuna vaikeuksista, joita
hän maailmassa kohtaisi, kertoisi minun syleilyni hänelle, että
minun luonani löytyi sydänrauhaa ja lempeyttä, minun luonani kodin
lämmittävää, tyynnyttävää lepoa.

Joka aamu sain häneltä kirjeen:

»Tulethan illalla alas, niinkuin ennenkin, rakkaani?» — Ja minä tulin.

Eikö minun olisi pitänyt niin tehdä? Onko hän voittanut minut liian
helposti? En tiedä; sen tiedän vaan, etten ole voinut enkä tahtonut
toimia toisin. Hän yksin hallitsee sydäntäni; en tahdo teeskennellä en
ole sitä hänelle sanonut, mutta olen tullut hänen luoksensa penkille,
sireenipensaston juurelle.

Ja hän on sanonut, ettei kukaan ole ollut niin hyvä hänelle, kuin minä;
ettei kukaan nainen ole niin suloinen, niin viisas kuin minä, ja ennen
kaikkea, että hän rakastaa minua.

Hymyillen olen ajatellut, että samoja sanoja lausuvat kaikki miehet
naisille, joita he ihailevat, mutta hymyilyn ohessa on jonkinlainen
mielipahakin tuntunut.

»Sinä olet viisaampi, kuin muut naiset: sinä et ole toisten naisten
kaltainen», sanovat he ja ilmaisevat vaan täten, kuinka ala-arvoisina
he ylipäänsä naisia pitävät.

Mutta turhamainen sydän iloitsee kuitenkin jokaisesta hellästä sanasta.

Ja kuitenkaan ei parhain ole sanoissa: se on äänen sävyssä, katseessa,
siinä selittämättömässä, joka meitä ympäröitsee ja joka minulle sanoo,
että ainakin tänä hetkenä olen hänelle kaikki.

Naisten tapaan kysyn, kun hän kauvan on istunut ääneti, käsi
ympärilläni:

»Mitä ajattelet? Minuako? Kaikkeako?» ja saan aina saman vastauksen:

»En ajattele mitään, tunnen vaan. Tunnen olentosi läheisyyttä, tuota
suloisuutta, että me kaksi olemme yhdessä.»

Ja minä saatan vain painaa pääni hänen rintaansa ja tuntea, että
maailma ei voi minulle suurempaa onnea tarjota.

Maljakkoni on täynnä primuloita; älkööt ne liian pian kuihtuko!



Heinäkuu.


Kaksikymmentä pitkää kesäpäivää häiritsemättömässä onnessa! Eikö minun
tule olla iloinen, että elämä on tarjonnut niin paljon?

Kun kaksikymmentä päivää on kulunut, täytyy meidän erota; hänen pitää
matkustaa.

Hänellä ei ole isää, ei äitiä eikä sisaruksia. Sen verran tiedän, vaan
en muuta hänen elämänsä ulkonaisista piirteistä. Minä aavistan hänen
mielipiteitään monissa asioissa, luulen, että hänellä on järkähtämätön
tahto, mutta itse asiassa en tunne miestä, jota rakastan.

Hän sitävastoin — ah, hän saa tietää jokaisen ajatuksen sielussani,
minulla ei ole mitään salattavaa enkä ole mitään salannut. Hän on
herrani. Hän sanoo toisinaan, että olen arka ja kylmä, ja se on totta;
mutta sekin johtuu toivosta olla hänelle mieleen. Hän ei haluaisi, että
antaisin hyväilyjä tai hyviä sanojakaan enemmän, kuin mitä hän haluaisi.

Siinä suhteessa on hän sellaisen miehekkyyden perikuva, joka itse
tahtoo tahtoa, eikä hän siis vastaa haaveellisia kuvittelultani.

Olin nimittäin kuvitellut miestä, joka ymmärtäisi ja ehkäpä myöskin
heltyisi siitä, että nainen antaisi hänelle enemmän rakkautta, kuin
mitä hän pyytäisi, mutta sellainen mies ei ole armaani.

No niin, hänen tulisi matkustaa, ja minä olisin sillä aikaa
sukulaisissani maalla. — Mieluimmin olisin minä jäänyt huoneeseeni
ja puutarhaani; mutta, kuinka yksinäinen ihminen onkaan, aina pitää
arkimaailma lukemattomilla kahlehtivilla tempuilla hänestä kiinni, ja
minä läksin, jottei kukaan kummeksisi miksi yksin olisin kaupungin
pölyssä.

Mutta päivät olivat pitkät, yöt pitemmät ja epäilyksien katkeroittamat.

Muistelin nyt, että kaikkien niitten hellien sanojen joukossa, joita
hän minulle oli sanonut, ei milloinkaan ollut pienintäkään viittausta
yhteisestä tulevaisuudestamme. — Alituista hellyyttä, sydämellistä
rakkautta, mutta tämä aina vaan nykyhetkeksi, ja se sai alussa minunkin
uskomaan että tämä oli kaikki.

Itkin pitkinä, valoisina kesäöinä, jolloin epäluulo ja luottamus
keskenään kamppailivat, ja väsynein ajatuksin nukahdin aamupuoleen,
alkaakseni seuraavana iltana kamppailuni uudelleen.

Kun erosimme, olimme sopineet, että kymmenen päivän päästä tapaisimme
toisemme jälleen sopessamme, joka minulle oli paratiisin yrttitarha,
siksi että me kaksi olimme yksin siellä. Ja me kohtasimme toisemme,
mutta kuinka?

Hänen otsansa oli poimuissa, huulet puserretut kapeaksi viivaksi ja
katse oli ilman lämpöä. Ja minä tiesin itsestäni, että epäluulo väijyi
silmissäni, jotka eivät uskaltaneet kohdata hänen katsettaan.

Pitkän aikaa seisoimme ääneti vastatusten, sitten kiedoin itkien käteni
hänen kaulaansa ja painoin pääni hänen rintaansa. — Hän ei kysynyt,
miksi itkin, puristi minua vain rintaansa, silitti tukkaani ja kuiskasi
yksinäisiä, helliä sanoja.

Mutta tämän kohtaamisen jälkeen tiesin ja tunsin minä, että hän soljui
pois luotani — pian — ja ettei minulla olisi oikeutta eikä tahtoa
pidättää häntä. — Ja tieto tästä kypsytti myöskin erään päätöksen
minussa.

Niistä käsityksistä, joita kasvatus oli minuun istuttanut n.k.
naisellisesta arvokkuudesta, olin jo osittain vapautunut, ja
viimeisenkin kiinnipitämisen halun itkin pois hänen sylissään.

En koskaan vaatisi porvarillisia oikeuksia rakkauteni vastineeksi! Sen
tulisi olla vapaan lahjan. Eihän rakastaminen ole ainoastaan puoleensa
vetämistä, vaan myöskin uskollisuudessa pysymistä! Jollei hän tätä
ymmärtäisi, pitäisi minun koettaa olla suvaitsevainen — niinkuin sitä
tulee olla rakasta ystävää kohtaan, jolla on toinen usko.

Keskikesän ja purppuranpunaisten ruusujen kuukauden viime päivinä
oli ilma tukahuttava ja kuuma; pian loppuisi tuoksu ja lämpö. Hänen
katseensa etsi minun katsettani arkana ja kysyvänä, ja minä tunsin,
kuinka hän taisteli irroittaakseen minut sydämestään ja elämästään. Hän
kyllä tulisi taistelussa voittamaan, sen tiesin, ja ääni minussa huusi:
»Miksi, miksi?» Mutta mitään kysymystä ei tullut huulieni yli, köyhän
ylpeänä vaikenin.

Nyt tapahtui aina, kun iltasin erosimme, että hän kiitti minua
hyvyydestäni (hän ei olisi sitä tehnyt, jos hän olisi katsonut
itsellään olevan oikeutta siihen) ja hän pidätti minua ja sanoi hyvää
yötänsä niin hellästi — — toivoinpa melkein, että olisin ollut hänelle
vähemmän rakas. Hänen olisi silloin ollut helpompi sanoa eroa tuottavat
sanansa.

Mutta hetkiseksi vain saatoin kohota niin epäitsekkäisiin mietelmiin;
seuraavana hetkenä katsoin lohdutukseksi sitä, että hän piti minusta
juuri niin intohimoisesti, kuin hän piti.

Kun nyt kirjoittelen tätä, muistelen kaihomielin erästä tapausta, joka
säilyy elämäni kultaisimpana muistona.

Ensi kertaa oli hän kanssani meillä ja minun huoneessani. En tiedä mikä
häneen niin vaikutti, kun hän katseli ympärilleen siellä, mutta hänet
valtasi liikutus, jota hän ei voinut hillitä.

Hän oli polvillaan edessäni, tarttui minuun kylmin, vapisevin käsin,
huulten lausuessa katkonaisia, pyytävää rakkautta, rukoilevaa valitusta
ja vakuutuksia sisältäviä sanoja.

Olen ylpeä, että hän rakastaa minua juuri niin, mutta minuun koski ja
minua pelotti nähdä väkevää heikkona ja että hän niin oli unohtanut
kaiken muun maailmassa, paitsi minut ja tunteensa. — Ja vapisevalla
säälillä annoin hänelle sen ainoan, mitä saatoin antaa — viileitä,
arkoja hyväilyjä, tyynnyttääkseni hänen rajusti liikutettua mieltänsä.



Elokuu.


Niin tuli emäntäni kotiin, ja hillitseminen, johon hänen läsnäolonsa
meidät pakotti, oli hyvä meille molemmille.

Seurasi nyt muutaman viikon rauha, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo
— henkilön, joka lempeänä ja hiljaisesti, mutta eräänlaisella
uteliaalla mielenkiinnolla tarkkasi meitä — sai meidät palauttamaan
ensi aikojemme puheliaan ystävyyssuhteemme, jonka hauskuutta nyt enensi
tieto siitä, että sanojen takana piili niin paljon sydämellisyyttä ja
yksimielisyyttä.

Kumminkaan en tuskin tunniksikaan unohtanut, että isku sattuisi,
eroamisen raskas portti tulisi sulkeutumaan välillemme.

Eikä hänkään sitä unohtanut. — Jos hän näinä päivinä puhuikin paljon
enemmän, kuin mitä tapansa oli juodessaan kanssamme teetä puutarhassa
iltaisin, niin tapahtui se sen vuoksi, että hän tahtoi antaa minulle
mukaani — erottuamme — niin paljon kuin suinkin olemustaan muistoksi.

Vaikeata oli pidättää kysymystä: »Kuinka kauan?» joka piili jokaisessa
väreilevässä sydämeni tykinnässä, mutta minä kestin sen, ja nykyisyys,
tuo kiitävä, tuskinpa olemassa-oleva, koska se on jo poissa, kun siihen
yrittää tarttua, sai suoda minulle harhaonnensa.



Elokuun lopussa.


Tänään on elämäni sammunut, onneni murskaantunut! Hän on matkustanut ja
tuntuu, kuin kaikki tunteeni olisivat kuoleentuneet ja jäätyneet.

Pääni on kylmä ja selvä. Muistan hänen jokaisen sanansa, niinkuin en
koskaan ennen ole voinut muistaa ja jonka vuoksi en ole voinutkaan
antaa minkäänlaista kokonaiskuvaa keskusteluistamme.

Päivällisaikaan sain häneltä kirjeen, lyhyen, niinkuin ennenkin.

»Tule alas puutarhaan kello neljä. Minun täytyy puhua kanssasi. Rakas
lapseni, voinetko antaa anteeksi?»

En tiedä miten aika kului. — Luulenpa polvillani rukoilleeni Jumalaa
auttamaan itseäni ja muistan, että kyyneleeni vuotivat herkeämättä ja
ilman nyyhkytyksiä.

Varmaankin olin kalpea, kun hänet kohtasin, sillä kun hän näki minut,
peitti hän kädellään hetkeksi silmänsä, kuin tahtoisi hän karttaa
tuskallista näkyä. — Sitten syleili hän minua ja suuteli. Hänen
huulensa olivat kylmät; kuoleentunut oli kaikki ihanuus, joka meitä oli
lämmittänyt; oli niin kuolonhiljaista ympärillämme.

Ja sitten alkoi hän puhua. Hänen äänensä tuntui pakotetulta ja sanat
tulivat lyhyinä ja katkonaisina.

»Työni täällä on päättynyt.» sanoi hän. »Minun tulee matkustaa —
matkustan tänä iltana.»

»Matkustatko?» kysyin minä. Kesken syvintä hiljaisuutta kuulin
juoksevan veden ääntä, se lirisi ja kohisi korvissani ja pauhun takaa
kuului oma ääneni heikosti etäältä.

Ääretön minuutti kului, ennenkuin hän vastasi. — Niin, kuinka se oli
hänelle vaikeata, mutta kieleni ei totellut tahtoani antaakseni sanan
lohdutukseksi.

»Sinä et voi minua seurata — — olen sidottu toiseen» — — Hän vei minut
sireenimajan penkille, missä niin usein olimme istuneet. Pidellen
jääkylmää kättäni omassaan puhui hän nopeasti: »Sinä et voi sitä
ymmärtää, mutta niin se on — olen usein aikonut puhua tästä — — — jo
aikaa sitten — mutta en ole voinut. — Minä rakastan sinua.»

»Sinä — rakastat — minua?» Kuivat huuleni antoivat sanoilleni kovemman
soinnun, kuin mitä tahdoin, mutta en voinut niitä pidättää.

»Niin, minä rakastan sinua,» toisti hän. »Luuletko sinä, että janoinen
mies, jolla on vaivalloinen tie edessään, voisi olla juomatta tien
ohessa olevasta lähteestä vaan siitä syystä, että pelkäisi sen
hämmentyvän? Sinä tulit vastaani niin terveenä ja älykkäänä; minun
täytyi virkistää itseäni sinun raittiilla olemuksellasi, en voinut
muuta. — Tahdon kertoa sinulle kappaleen äärettömän tavallista
historiaa, tuomitse minut sitten. Tiedät, että olen yksin, köyhä olen
aina ollut. Vähäinen omaisuuteni riitti tuskinpa ensi lukuvuosiksikaan.
— Asuin erään lesken luona, jolla oli yksi ainoa tytär. Heidän
hyvyyttään yksinäistä kohtaan täytyy minun aina kiitollisuudella
tunnustaa.

»Siitä on nyt kuhmut seitsemän vuotta, jolloin kiitollisuudesta, jota
silloin luulin rakastumiseksi, sidoin tyttären kohtalon omaani.»

Hän vaikeni. En voinut vielä mitään sanoa, kehotin vaan
päännyökkäyksellä häntä jatkamaan.

»Pian huomasin, miten asian laita oli,» jatkoi hän, »mutta hän oli
saanut sanani; en tuntenut vetovoimaa kehenkään toiseen naiseen,
ennenkuin sinä laskit lumipisarasi ikkunanlaudalleni ja sitten
empimättä lahjoitit seurasi minulle kevätiltaisin.»

»Sinun olisi pitänyt sanoa se minulle silloin.» ääntelin minä, »olisi
ollut helppoa alussa.» — Voi miten oli vaikeata puhua: minun täytyi
työntää tavut yksitellen.

»Luuletko, että meille olisi käynyt toisin silloin?» vastasi hän, »minä
en sitä usko — vaan kyllä vaikeammaksi tuskat myöskin sinulle — ja
sitäpaitsi unohdin minä hänet ja kaiken muun, siksi kunnes — kunnes. —
Muistatko sitä päivää, jolloin sanoin sinulle, ettemme koskaan voisi
olla ystäviä?»

— — Vedin käteni hänen kädestään eikä hän yrittänyt saada sitä
takaisin. Hetkisen istuimme molemmat ääneti; sitten nöyrryin tomuun
asti.

»Ja tahdotko nyt lähteä takaisin hänen luokseen? Täytyykö sinun
täytyykö sinun jättää minut?»

Hän kumarsi päätään syvästi, kun hän vastasi:

»Hän on saanut sanani — hän ei ymmärrä, että tahdon päästä vapaaksi
— hän on odottanut seitsemän vuotta. — Älä katso minuun.» jatkoi hän
kiihkeästi, en voi kestää katsettasi.

»Kaikki on niin sietämättömän häpeällistä, niin äitelän jokapäiväistä
— hän on antanut minulle rahaa lukujani varten — kirjojani varten,
jotka olivat ainoa intohimoni, ennenkuin löysin sinut. Minun täytyy ne
maksaa.»

Toisen kerran oli hän polvillaan jalkojeni juuressa; ensi kerran
intohimon ihanassa huumauksessa; toisen kerran katumuksen tekijänä, pää
sylissäni, jotta peittyisi häpeän puna.

Ja toisen kerran olin voimaton.

Intohimon harkitsemattomaan pyyntöön en tahtonut suostua; polttavaa
häpeätä en voinut lieventää. Nyt, niinkuin silloinkin, saatoin vaan
hiljaa sivellä hänen tukkaansa ja poskeansa ja säälien odottaa, kunnes
mielenkuohu asettuisi.

Kesti kauvan, ennenkuin hän nosti päätään. Yhäti polvillaan, sanoi hän
sitten:

»Sinä tiedät nyt että menen kurjuutta kohti. Voitko antaa minulle
anteeksi, että anastin itselleni muutamia onnellisia sekunteja?»

En voinut vastata, sillä juuri silloin olisi vastaukseni tullut
katkeraksi, nuhtelevaksi. Ja mitä se olisi hyödyttänyt? Hänen
päätöstään ei vastaukseni kumminkaan koskaan voisi muuttaa.

Hän nousi.

»Kohta on aika erota ja minä pyydän sinua vaan muistamaan —». Ääni
petti, mutta hetkisen kuluttua jatkoi hän: »pyydän sinua muistamaan,
että olet ollut minulle rakkain maailmassa. Sinä et ole voinut käsittää
tunteitani, niin luulen, sinä olet aina ollut kylmä ja hillitty. —
Minun lohdutukseni on, että ehkäpä sinä pian unohdat —»

Tätä en voinut kestää, kohotin vastustaen käteni ja kuiskasin:

»En ole tätä ansainnut; se on hirveätä.»

Hänelle varmaankin selvisi, että hän oli tehnyt vääryyttä minulle, ja
hän näki, kuinka kärsin, sillä äkkiä oli hän taas luonani ja painoi
pääni hellästi niinkuin ennenkin povelleen.

»Ei, ei», sanoi hän, suudellen minua nopeasti, »olin luonnoton, sinä
olet aina ollut vaan hyvä, eikä minulla ole oikeutta sanoa muuta kuin
anteeksi ja taas anteeksi.»

Kirkonkello löi viisi kumeata lyöntiä, ja me ponnahdimme pelästyneinä
erillemme.

Hän astui askeleen taapäin ja sanoi jäykästi:

»Minun täytyy mennä: vaadin liikoja, kun pyysin, että nyt jo voisit
antaa minulle anteeksi. — Mutta sano minulle ystävällinen sana ennen
kuin eroamme —». Äänensä oli tuskallinen. »Anna minun viedä mukaani
toisellainen muisto jäähyväisistämme — En saata nähdä kalpeita
kasvojasi ja jähmettynyttä ilmettä sinun ennen niin lempeissä
silmissäsi — —»

Silloin katosi sekä heikkouteni että arkuuteni. Kärsimysten synnyttämä
innostus pelasti minut hetken tuskista. Kiedoin käteni hänen kaulaansa
ja suutelin monta kertaa hänen rakkaita, älykkäitä silmiään, jotka
sulkeutuivat suudelmistani.

»Mitä sanoisin?» kuiskasin hiljaa. »Minä rakastan sinua, minä rakastan
sinua —»

Sinä hetkenä olisin melkein voinut toivottaa hänelle valoisata elämää,
mutta sehän olisi ollut pilaa.

»Mene nyt,» lisäsin minä, »nyt saatan antaa sinun mennä.»

Hän suuteli, sanaakaan sanomatta, käsiäni ja meni.

Tulin huoneeseeni. Tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi kohdannut
jotakuta toista, niin vähän minä tunsin. Ja vielä nytkin tätä
kirjoittaessani, kun uusi päivä on koittanut, en tajua itsestäni
enempää, kuin jos olisin täysin jäätynyt.

Kaikki on niin kylmää, selkeätä ja läpinäkyvän tyhjää — — Ei löydy niin
mitään koko avarassa maailmassa.



Syyskuu.


Minulle on sanottu, että on olemassa hermo, joka on niin tärkeä, että
pieninkin kosketus siihen tuottaa häiriötä elimistön toimintaan, ja jos
se joutuu kovaan puserrukseen, taukoo sydän lyömästä, keuhkot elämää
tuottavaa ilmaa imemästä. Katse käy sameaksi ja aivot työskentelevät
umpimähkään.

Niin oli minun laitani monta päivää hänen lähtönsä jälkeen.

Voi niitä pitkiä, mustia öitä, jolloin katkera epätoivo ahdisti
sydäntä, jolloin kyyneleet vaan polttivat, tuottamatta apua.

Puhutaan kyynelten lohdusta, kyynelten virkistyksestä.

Sillä tarkoitettanee — kyyneleitä, millä kuollutta itketään.

Mutta ken suree sitä, joka on poispyyhitty, hävitetty omasta elämästä,
hänelle ei löydy katkerampaa tuskaa kuin yksinäiset kuumat kyyneleet,
jotka polttavat ja kuivettavat mielen ja kärventävät tyysten kaikki
hyvät tunteet.

Vasta aamulla vaivuin hetkiseksi raskaaseen horrostilaan ja koko
päivänä oli vainen yksi ainoa valoisampi hetki.

Kun heräsin, en ensin tiennyt muuta kuin että aurinko paistoi ja kukkia
oli maljakossa.

Mutta seuraavassa hetkessä tuli tuska taas painostavana ja siitä oli
mahdoton päästä — ja se lamautti kokonaan toimintatahtoni.

Ja päivät olivat niin pitkiä, pitkiä!

On niin väsyttävää kärsiä, väsyttävää tuntea; niin sanomattoman
väsyttävää kaihota ja kummeksia, kun vastausta ei kuulu ja kaiho ei
mitään auta.

En uskaltanut katsoa hänen ikkunaansa. Kerran yritin, ja vieläkin
kauhistun muistellessani hurjia ajatuksiani elämiseni mahdottomuudesta
ja sitä tuskaa, joka painoi minut maahan rukoilemaan ihme-työtä, jota
ennen leikilläni olin sanonut toivovani, mutta jota nyt en kuitenkaan
uskonut tapahtuvaksi.

Toisinaan olen sydämessäni äärettömän katkera häntä kohtaan, joka
anasti itselleen rakkauteni ja sitten jätti minut.

Vaan en kauvaa. Kesken kurjuutta tunnen selvästi, kuinka on parempi
tuhlaten lahjoittaa pois olemuksensa parhaan aarteen, kuin ettei
koskaan tulisikaan tilaisuuteen lahjoittamaan.

Kurja kiusaus hiipii myöskin usein mieleeni. — Olisihan voinut tarjota
hänelle ne rahat — jotka hän oli velkaa sille toiselle — Parempi mikä
hyvänsä, kuin olla ilman häntä. Parempi jos olisin rukoillut häntä,
ettei hän jättäisi minua, olisin kiusannut, houkutellut häntä, olisin
antanut hänelle kaikki, silloin olisi hänen ollut pakko jäädä luokseni.

Mutta kun hän kertoi minulle kohtalostansa, ei pälkähtänyt mieleenikään
ostaa hänet vapaaksi, ja se vaisto oli oikea.

Rahavelka olisi kyllä voinut tulla korvatuksi, mutta seitsemän vuoden
uskollista hellyyttä ja kärsivällistä luottavaa odotusta ei koskaan
voisi kullalla maksaa.

Kysymykset ja mietteet risteilevät yksitoikkoisessa kiertokulussa. Minä
alan ja lopetan samalla tavalla, päivät pääksytysten.

Hän ei rakasta tuota toista; minun kanssani olisi hän voinut tulla
onnelliseksi, ajattelen ensin — mutta sitten:

Onko kenelläkään oikeutta tulla onnelliseksi rikotun lupauksen kautta?

Voipiko sitä tullakaan onnelliseksi, kun saavuttaa onnensa toisen onnen
kustannuksella? Ei, mutta nyt olen minä onneton, tuo toinen saavuttaa
onnensa minun ja hänen kustannuksella. Voipiko siis tuo toinenkaan
tulla onnelliseksi?

Eikö hänen olisi pitänyt esittää asia hänelle ja antaa hänen päättää? —
— Ei, ei, seitsemän vuoden uskollisuus ja miehen sana painavat toisessa
vaakalaudassa, minun onneni toisessa, ja se ei voi nousta niitten
tasalle.

Sydämeni lemmitty, tee niinkuin muutkin. Syö, juo, tee velvollisuutesi,
ajattele vähän äläkä tunne mitään; toimita lapsia itsellesi ja kuole!

Ja kuitenkaan en saata muuta luulla, kuin että sinä vuosien vieriessä
jäät yhä enemmän yksin. Minä näen sinut yksin lukuhuoneessasi; älykkäät
silmäsi ovat väsyneet ja sinä nojaat pääsi kättäsi vasten.

Ehkä muistelet minua joskus, sillä unohtaa et sinä minua voi, olen
siksi paljon rakastanut sinua.

Tiedän kyllä, että suruni kerran tyyntyy, ehkä piankin; tiedän, että
ihminen unohtaa jo ennenkuin tahtookaan. Tiedän, että elämä tuo
mukanaan monenlaisia velvollisuuksia, monenlaisia hommia, kunnes
vanhuuden tautinen hämäryys viimein päättyy lepoon.

Tiedän edelleen, että monet, jotka ovat tulleet yhteen rakkaudesta,
eroavat vihassa ja että vieläkin useammat pysyvät yhdessä tottumuksesta
ja veltosta välinpitämättömyydestä. Tiedän, kuinka vähän aikaa lemmen
intohimo kestää, tiedän sen; tiedän tuon kaiken; — mutta mitä se
auttaa, kun tunteet ovat nuorekkaat ja haavaa kirveltää?



Lokakuu.


Huokausten kuukausi.

Sade pärskyi ikkunoihin ja virtasi ränneistä ja katoilta; ei
ainoatakaan häiritsevää auringonsädettä näkynyt leikkimässä lattian
valkeilla laudoilla. — Olen ollut sairas ja emäntäni on hoitanut minua
näppärän keijukaisen tavoin. Aavistiko hän syyn tautiini, sitä en
tiedä: emme puhuneet siitä. Julkisesti kutsuttiin sitä influensaksi.

Olen jälleen ollut pystyssä muutaman päivän. — Puutarhan viimeinen
kukka on lasissa vierelläni: se on märkä ja paleltunut orvokki, jossa
enää on tuskin mitään jälellä kesäistä tuoksua ja eloa.

Eilen menin päättävästi ikkunaan. Vastapäätä olivat uutimet lasketut
alas, kukaan ei siellä asunut. Näin edessäni tuon tyhjän huoneen, ilman
kirjoja, ilman papereita, huonekalut jäykästi seiniä myöten — ilman
häntä!

Kyyneleeni vuotivat, mutta en enää rukoillut saada häntä jälleen nähdä,
en enää rukoillut onnea.

Huolimatta toiveista, haluista ja kaipuista kulkee elämä säädettyä
rataa. Se oli minun kohtaloni, että hänen tiensä koskettaisi minun
tietäni.

En viipynyt kauvaa ikkunan ääressä, vaan menin takaisin nojatuoliini
pesän luo, jossa tuli räiskyi ja lämmitti. Kirkas liekki tervehti
minua niin lämpimästi tullessani ikkunan kylmyydestä, ja ensi kertaa
kesän jälkeen tunsin vähäistä mielihyvän tunnetta. Se oli vaan heikko
heijastus häviämättömästä elämänhalusta, joka intohimossa nousee
huippuunsa ja joka ei sammu, ennenkuin sielun ja ruumiin tuskat ovat
hävittäneet kaikki fyysilliset voimat.

Päivemmällä tuli minua tervehtimään naimisissa oleva ystävättäreni ja
nuori rouva, jolla oli odottava katse.

Ystävättäreni tukeva kukkeus muistutti daaliata, jonka säännöllinen,
kehittynyt kukanterä on porvarillisen hyvinvoinnin perikuva. Hän
säälitteli minua, sanoi että näytin kalpealta ja että lepäsin niin
heikkona tuolissani. Ilahuttaaksensa minua kertoi hän hullunkurisia
tapauksia kodistaan ja lastenkamarista.

Toinen istui aivan ääneti vieressä; hänellä ei ollut sellaisia
kokemuksia, ja kun katsoin häneen, huomasin, että odottavaa katsetta ei
enää ollutkaan, vaan että silmät sumenivat, kun tuli lastenkamarista
puhe. Hän oli siis toivonut lasta — niin, niin, — — olihan se kyllä
parasta, mutta aivan samaa en tosin ajatellut, kun ensikerran hänet
näin.

Raikkaan lumen tuoksu tuli toisen nuoren iloisen naisen mukana huoneeni
riutuvaan ilmastoon. Se sai minut väsyneesti kummastelemaan, kannattiko
todella kärsiä niin paljon, kun voisi ottaa sattumalta itselleen miehen
ja tulla tyytyväiseksi, niinkuin hän. — Voisihan siis elämä muodostua
siedettäväksi kylläkin, jos vaan ottaisi sen, mitä tarjolla oli, eikä
antaisi niin paljon, että itse köyhtyisi.

Voipiko minusta koskaan tulla niin maailman viisasta?

En tiedä.



Marraskuu.


Emäntäni, täti Agnetan luona on vieras ja juuri tänään on hän
kukitetuin lausein sanonut minulle, että tuo vieras sopisi niin hyvin
mieheksi minulle — minulle, joka tänään olen sanomalehdestä lukenut
kihlausilmotuksen, jossa armaani nimi oli toisen rinnalla —! Voi sinua,
elämän surkea komediia!

Nyt tahtoo täti Agneta olla regissöörinäni ja järjestää minulle sen
onnen, jota kaipaan. Luulenpa, että hän ihan tarkoituksella on pyytänyt
kunnon veljenpoikansa luoksensa siksi aikaa, kun tämä oleskelee täällä
puhumassa lääkäreitten kanssa huonoista pää- ja käsivarsihermoistaan.

Hän on ollut täällä jo parisen viikkoa, on tyyni ja hiljainen
keski-ikäinen virkamies, silmät surumielisen hyväntahtoiset. —
Keskinkertainen mitä lukuihin ja matkustuksiin tulee. — Kun hän on
tunnin kuluttanut lääkärin odotushuoneessa ja sitten viisi minuuttia
saanut sähköä, käyttää hän loput aikaansa huvittaaksensa itseänsä ja
meitä, perusteellisesti ja raskaasti, sillä sellainen hän on.

Aina kun emme seuraa häntä ulos, jää tuo kunnon pormestari kotiin ja
pitää meille uskollisesti seuraa.

Toisinaan iltasin, kun päivä on huvituksissa kulunut, olen ihmetellyt
itseäni, että olen voinut laskea leikkiä ja nauraa. Olen hävennyt sitä
puhtaasti eläimellistä elämänhalua, joka kiiltoa nostaa silmiin ja
ruusuja poskille. — Mutta syvimmällä syvyydessä piilee kuitenkin oma
todellinen minäni, joka suree ja katselee väsyneen halveksivasti ja
veltolla hämmästyksellä tuota vale-iloa.



Joulukuu.


Kummallinen maailma!

Hiljattain näin armaani naimailmotuksen — purin hampaani yhteen ja
tukehutin tuskanhuudon. Ja samana päivänä kysyi minulta toinen mies,
tahdonko ruveta hänen vaimoksensa!

Vähää ennen joulua olin lukenut, että rakastettuni oli nimitetty
sairashuoneen lääkäriksi pieneen, kaukana olevaan seutuun, ja nyt vei
hän vaimonsa kotiinsa.

Tuntui surkealta ja häpeälliseltä seurata hänen elämänsä tapauksia
aivan samalla tavalla, kuin muut saattoivat sen tehdä, ja kun käteeni
rutistin sanomalehden, minä melkein halveksin häntä ja tuntui hyvältä
ja helpottavalta olla katkera ja kova.

En tahtonut häntä muistella; en hetkeäkään ajatella, että hän nyt
palkitsisi tuon alttiin sielun seitsemänvuotista uskollisuutta.

Kuumeen polttaessa suoniani ehdotin, että päivä kulutettaisiin
huvituksissa — iloissa.

Teimme ensin rekiretken; sitten tarjosi pormestari päivällistä
shampanjan kera — ei sovi keski-ikäisen naima-aikeissa olevan
ruotsalaisen tyytyä vähempään — ja sitten joimme kahvia ja kuuntelimme
musiikkia kullatussa kahvilassa ja tulimme kotiin myöhään hämärissä.

Olisimme päättäneet päivän eräässä teatterissa, mutta täti Agneta
ei jaksanut enää ja uskoi, että me toisetkin voisimme paremmin, jos
joisimme teetä kotona rauhassa.

Tuli oli sammunut vieraskamarin pesässä; punainen hiillos henki vielä
lämpöä ja heikkoa valoa. Huoneessa tuntui hyasintin ja kielon tuoksua
ja kodin lämmin, hauska ilma lehahti meitä vastaan.

Istuuduin korkeaselkäiseen iso-isäntuoliin. Täti Agneta tipsutti
keittiöön ja pormestari käveli edestakaisin lattialla.

»Te olette ollut niin iloinen tänään, neiti», sanoi hän pysähtyen ja
laski kätensä tuolini selustalle. »Minulle on ollut mieluista nähdä
teitä sellaisena. — Ensi aikoina olitte niin kalpea ja hiljainen. Mutta
olittehan ollut sairas?»

»Niin, olin ollut sairas.» vastasin hajamielisesti. Ehkäpä hehkui
palanut roihu toisessakin kodissa illanhämyssä? Ehkä oli ilma sielläkin
hellä ja lämmin? Ei, ei ajatella, ei ajatella!

Pakotin itseni kuuntelemaan pormestaria, joka seisoi puhellen hiukan
pitemmältä ilostaan, nähdessään minut iloisena ja sitten yksinäisestä
kodistaan, ja kuinka hän tulisi meitä kaipaamaan. Ja kuinka olikaan,
kysyi hän minulta enkö voisi päättää tulla sulostuttamaan tätä
yksinäistä kotia.

»Ymmärrän kyllä hyvin, ettette te koskaan voi tuntea minua kohtaan
sitä kuin minä teitä», jatkoi hän lämpimämmällä äänellä, »ja mielessäni
välkähti, että tekisin viisaasti, jos vastaanottaisin hänen rehellisen
kätensä, sillä minä — minä rakastan teitä.»

Tuo sana koski minuun, en saattanut sitä kuulla, ja minä ojensin käteni
estääkseni sen toistamista.

Mutta tämän käsitti kosijani kehoitukseksi, hän kumartui lähemmäksi
minua ja hänen silmiinsä syttyi äkkiä tuli, joka samalla sammui, mutta
joka kertoi minulle, että minua hän pyysi ja tahtoi omistaa eikä vaimoa
noin vain ylimalkaan.

Tätä en ennen tullut ajatelleeksi: taikka olin ajatellut, niinkuin sitä
koneellisesti ja kylmästi ajattelee kaikenlaisia kohtauksia — en ollut
tuntenut sitä. — Mutta samalla kuin tunsin sen, tiesin myöskin, ettei
hän koskaan voisi saada sitä, mitä pyysi.

Huuliani, joita yhden ainoan lemmensuutelot olivat pyhittäneet, ei
saanut toinen koskettaa.

Kauvas häipyivät arkionnen unelmat ja kotoiset hauskuudet hänen
rinnallaan. Minua tympäisi tuo kunnon mies ja hänen lempivä
katseensa. — Mitäpä voisi hän minulle tarjota? Ei hän voinut saada
verenpisaraakaan minussa liikkeelle.

Siirsin tuolini kauvemmaksi ja aloin, hämilläni ja änkyttäen, outoa
työtä, rukkasten antamista.

Ja tein sen niin huonosti, että pormestari katsoi vastaajan syyt
mitättömiksi ja täydensi omaa puhettaan.

Hän kävi kaunopuheiseksi ja innokkaaksi ja puhui itsensä lämpimäksi,
mutta lämpöä minä vähimmin halusin.

Viimein täytyi minun sanoa hänelle, että aivan hiljattain olin
rakastanut, toista niin, kuin minulle oli mahdollista ja etten vielä
voinut kuvitellakaan voivani antaa toiselle hituistakaan siitä
mieltymyksestä, jota vaimon tulisi tuntea miestänsä kohtaan.

Sanan »vielä» pistin lauseeseen kohteliaisuudesta häntä kohtaan, mutta
hän tarttui siihen, kuin olisi se ollut pääasia puheessani.

»Emme puhu siitä nyt sen pitemmältä.» sanoi hän, »minä voin odottaa.
Te olette minulle niin rakas. — Kesän puoleen tulen uudelleen, teen
kysymykseni vielä kerran ja toivon ajan auttavan minua.»

Luulen, että hän piti aikaa korkeampana oikeuspaikkana, jossa jutut
hitaasti päätettiin. Herra pormestari »kävi kuninkaissa» kosimisensa
kanssa. Kuningas Aika parantavalla voimallaan varmaan päättäisi asian
hänen edukseen.

Seuraavana päivänä matkusti hän hallitsemaan kaupunkiansa ja koska täti
Agneta näytti vähemmän pettyneeltä, kuin mitä luulin, otaksun minä,
että hän oli tehnyt toivehikkaan aikateoriiansa tädillekin selväksi.

Keskusteluamme emme uusineet. Vähää ennenkuin hän matkusti, täti
Agnetan hyväntahtoisesti kadottua, sanoi hän vainen:

»Luvatkaa minulle, armas, kalpea lapsi, että toisinaan muistelette
minua, joka tästä päivästä alkaen, siihen asti, kunnes kesä-aurinko
paistaa, joka päivä tahdon ajatella sitä hetkeä, jolloin taasen saan
pyytää onneani.»

Hän suuteli kättäni monta kertaa ja painoi sitä rintaansa vasten
nöyrällä hellyydellä, joka ei mitään pyytänyt, vaan ainoasi antoi. — Ja
siilon houkutteli hänen hellyytensä minua eikä tympäissyt.

Mutta ei, en tahdo antaa pelkurimaisen suojaa, turvaa ja kotia
kaipaavan tunteen houkutella itseäni. Se ei kumminkaan koskaan voisi
korvata sitä, mitä vainen yksi voipi antaa.

       *       *       *       *       *

Ajatukset liikkuvat vyöryävässä sekasorrossa nyt, kun teen
tilinpäätökseni vuoden viimeisenä päivänä.

Kirkas ja kylmä on talviyö, kalpeita ovat kuvat niistä ihmisistä,
joita olen kohdannut — nyt kun ne kulkevat sisäisen katseeni sivu.
Hänelläkin, jota rakastan, on harso silmillä, mutta lempeni elää.

Vieläkin saatan tuntea autuaan väreilevän tunteen hänen syleilyssään;
vieläkin saatan kuulla sydämellisen sävyn hänen äänessään. »Rakastaa
sinua enemmän kuin kaikkia muita — se ei olisi paljon!» sanoi hän
kerran.

Kun kesäinen onni oli täysinäinen, hallitsin minä ihanaa nykyisyyttä.
Nyt hallitsee ajatukseni ihanaa menneisyyttä, jota ei mikään maailmassa
voi riistää minulta pois. Koskaan ei muistojeni onni saata kuolla,
rakkauteni ei koskaan muuttua tavaksi.

Ja minä olen elänyt, sillä olen tuntenut, tuntenut niin, että sydän on
ollut haljeta ilosta ja surusta.

Maljani on täysi muistojen primuloita, jotka eivät koskaan kuihdu.

Loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kaksitoista kuukautta" ***