Title: Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882
Author: Mustakallio, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882" ***
KESäLLä 1882 ***



MATKA JÄÄMEREN RANNALLE KESÄLLÄ 1882

Kirj.

Joh. Mustakallio



Kuopiossa,
Kuopion uudessa kirjapainossa,
1883.



Tosiaankin siinä on perää, kun sanotaan, että matkustukset
kotiseuduilta pois kehittäwät ihmistä, ja erittäinkin, jos matka
on koko kotimaan ulkopuolelle. Toiset näköalat, toiset olosuhteet,
tawat ja katsantokannat tekemät sen, että selwemmästi tulee arwaamaan
oman olonsa, jopa antamaan armon toisellekin. Ainainen asuminen
kotipiirissään totuttaa silmän siihen, mikä on; sen warjopuolia ei näe,
sen hywiä puolia ei arwosta. Kummankin huomaa paremmin eroitettuna
kaikesta, missä ennen on liikkunut.

On tullut tawaksi, että ne, jotka tahtowat maailmata nähdä matkaawat
eteläänpäin ihailemaan luonnon, ihmiskäden ja ihmisneron synnyttämää
suuruutta. Tosi on; sinne on runsaammin herunut luonnon antimia;
siellä on taisteltu ihmiskunnan suuret taistelut »miekoin, auroin,
aattehin.» Mutta ansaitsewat pohjan perätkin katsomista, olot
sielläkin oppimista. Awarain, äärettömäin olojen jylhyys, koko luonnon
kolkkous, joka ei huoli ihmisen uhkauksista panna wiljelewän kätensä
sen päälle, — kannattaa sitäkin käydä katsomassa. Kun istuu sekä
aineellisen että henkisen wiljelyksen helmassa ja nauttii saawutetun
inhimillisen siwistyksen hedelmiä, mukawuudet mukamuuksien meressä, se
tahtoo synnyttää luonnottomia waatimuksia ja kääntää ihmisen nurin,
luonnollisesta luonnottomaksi. Kuinka hywä ja hyödyllistä on silloin
nähdä ja tawata ihmistä, joka ei tiedä koko maailman menosta mitäkään,
ei muusta, kuin siitä turpeesta, jota on hänen allaan, ja siitä
Luojasta, joka wallitsee korkealla hänen päällään!

Pyydän siis lukijaa seuraamaan kertomustani; se onkin paljon
huokeampaa, kuin osaa ottaa matkan waiwoihin.

Suomesta kun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi
matkustaa jotain tietä Wienan merelle, joko eteläisempää Lieksan
tai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me walitsimme
wiimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin
kuwernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja
myös oikeutti waatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuwernöörin
kirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Wenäjän wirastojen kautta oli
matkamme edistyttämistä puoltanut wirkamiehille Murmannin rannikolla,
oli myös muassamme. Ja kun wiimeksi oli Wenäjän ruplat waihetettuina
walmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen
ilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka
eroittawat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hywin
wuorista seutua wiimeisellä taipaleella, ennen kuin tullaan kirkolle,
näkyi jo korkeita wuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötewaara),
joille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia wuorokausia, ja
kahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne owat Hewosenharja
ja Kallioharju; sinne näkymät kaikki Kuusamon korkeimmat waarat,
yksin Nuorunenkin Wenäjän rajalla. Maantien wieruksilla käywät porot
laitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia,
joissa oliwat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt
yhtään olemaan näkywissä.

Kirkolta alkaa wenematka. Sitä on kuusi peninkulmaa monen järwen
yli, joista erinomaisen siewä-saarinen ja -salminen on Muojärwi. Kun
Muosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärwen tyyntä
selkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko
olisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa
selän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja
hupaiselta näyttäwä sille joka Sawon näköaloihin oli tottunut, oli ihan
erilainen, kun sitä waaran kukkulalta katsoi. Kaikkien näiden järwien
rannoilla on taloja, jotka owat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin
ylipäätään Sawossa. Näihin aittoihin, 2,3 p. heinäkuussa, alkoi täällä
näkyä siellä, täällä tähkäpäitä rukiissa, ihankuin Kuopion seuduilla
27, 28, 29 p. toukokuussa. Pihlaja alkoi puhkaista nuppujaan kukiksi.
Wälijärwen talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoiwat.
Kuoringin järweltä on kolme ja puoli peninkulman maataiwal suurelle
Pääjärwelle Wenäjän puolella Oulangan suuhun, jolla wälillä ei ole kuin
yksi pieni talo. Tällä wälillä on tuo Suomen korkein waara Nuorunen,
ottamatta lukuun lapintuntureita. Kuoringin talossa tuumailtiin,
lähtisimmekö nousemaan tuon waaran huipulle, ja kun sen olimme
päättäneet tehdä, ruwettiin taloon yöksi, ettei woimat kesken loppuisi
seuraawan päiwän ponnistuksissa. Aamulla kun lähdettiin liikkeelle,
kantajat muassa, sai kohta koetella, miltä wastamäen nouseminen
tuntuu. Parin neljänneksen perästä poikettiin polulta lähteäksemme
nousemaan Nuoruselle, ja oikaistiin Kariloukahtaman wasemman puolitse.
Siinä oli sankkaa metsää ja leweitä soitakin, waikka maa nousi
nousemistaan, ynnä lampia ja rämepaikkoja. Kun metsän tiheiköstä
tultiin aawemmalle kohdalle, näkyi aina waaran kalju päälaki, mutta
se ei ottanut lähetäkseen; se oli yhäti yhtä kaukana, yhtä korkealla,
taiwaan sinihuntuun werhottuna. Noustiin loiwaa, noustiin jyrkkää
rinnettä, kuuma aurinko selässä, siteiden paahtamat kiwikalliot kaswoin
edessä, hikilöyly kowa. Jo loppui kuuset, sitten männyt, wuorossaan
koiwut; ja kukkulalla ei ollut muuta kaswia, kuin eräs laji wariksen
marjan warsia, ja muuramen kukkia ihan kukkulallakin. Merkillisellä
jyrkkyydellä oli wedetty rajat eri puulajeille, ja taampaa katsoen
rannut näyttiwät ihmeelliseltä. Korkeimpana huippuna oli kiwikallion
särmä, joka nousee pystyyn yli muun pyöreämuotoisen wuorenpään. Sinne
oli noustawa — ja silloin oli ylempänä muuta maailmaa.

Suuri on eroitus mataluuden ja korkeuden wälillä. Mataluus on
arkipäiwäisyyttä, korkeus ylewyyttä. Niin kuin Nuorunen waltawuudessaan
kohotaksen yli maiseman, sen kukkulalle ei kuulu koskien kuohu, ei
laineiden loiske, järwet wain tuolla alhaalla kuin hiiden hinkalossa
huuhtowat sen juuria; niin Nuorusella seisojakin, hän tuntee mielensä
kohoawan yli arkielämän, tuo turhanpäiwäisyys, joka niin usein käärii
hänen intonsa pikku kiusoihin, se on jäänyt jalkain alle; hän on
irti tawallisesta elostaan, wapaa ja auki korkeille tunteille. Hän
katsoo kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, ja yhä etemmäksi tekee
hänen mielensä heittää silmänsä. Mutta unelmiin hän ei jouda, hällä
on todellisuus edessään, tanakka jalansia allaan, joka ei häily.
Itsenäiseksi tuntee hän itsensä, waltamieheksi, johon ei ylety
ihmisten moitokset ja kiitokset. Nuorunen on yksinään taiwaan alla,
on nähnyt wuosituhansien tuulet ja tuiskut, uljasta otsaansa se pitää
yhtä korkealla kuin alussakin, sen korkeus ei kukistu; ei kesän
aurinkoiset yöt, eikä syksyn synkkä pimeys sen waltaa muuttele; ja sen
ikuiset wahtikumppanit, Waltawaara, Iiwaara, Ukonwaara, Possosiiro,
Päänuorunen, jotka kohoawat taiwaan ranteella, seisowat yhtä
yksiwakaisesti ja antamat kunnian hälle.

Näköala Nuoruselle on sangen laaja. Länsipuolella pohjaan- ja
eteläänpäin on toinen toisensa wieressä kaikki ne järwet, joita
myöten Kuusamon kirkolta asti olimme tulleet, ja erittäinkin
Tawajärwi, joka on wuoren juurella, tuuheine saarineen miellyttää
silmää. Idässäpäin etäämpänä wuorelta lewittää laajaa pintaansa
Pääjärwi, Wenäjän Karjalan suurimpia järwiä, ja siintipä wähä
wyöhyke Tuoppajärwen tyyntä selkääkin. Korkeita maita on Pääjärwen
ympärillä, ja sen wuoriset saaret (erittäinkin tuo keskellä selkää
olema Luptshinki, kenties kolmea wertaa suurempi kuin meidän kartat
näyttäwät) koettawat myös kohota ylemmä, waan ne jääwät alhaalle,
kun näkee järwen luoteispuolella huimaaman korkean Päänuorusen
jyrkän wuoripatsaan ylenewän senpuolisten mäkien ylitse. Sen huippu
näyttääkin oleman Nuorusen tasalla, ja eräs mies sanoi sen olewan
korkeamman kuin Nuorusen, mutta lisäsi, kukapa siellä lie käynyt.
Karjalan puoli on samanlaista, kuin Suomen, mäkistä, järwistä,
metsäistä. Pohjassa on näköpiirin rajana Paanajärwen wuoret; järwi
itse on sywässä wuoriseinien wälissa, ettei se sowi näkymään, mutta
takaa yli maiden näkyy tumman sinisenä paksun leipäkakun muotoinen
wuorenpää, joka lienee Pesioiwa tahikka Waatimenoiwa, sillä Lapissa
kyllä 15 peninkulman päähän näkyy tuommoiset korkeat wuoren huiput.
Luoteisessa seisoo lähempänä Kuntiwaara ja etempänä Waltawaarat, kirkon
pohjoispuolella. Yli Kuusamon järwen näkyy ne waarat, joita myöten
maantie tulee kirkolle, ja Muojärwen takaa Iiwaara, jonka harjanteet
lounaista suuntaa kohden nousewat monta wertaa korkeammalle muita
mäkiä. Etelässäpäin näyttää, kuin Ukonwaara lähtisi nousemaan ihan
Kuoringin järwen sywänteestä, ja se on tosiaankin muhkea niinkuin
ukko ainakin. Sen wasemmaltapuolen taaempana nousemat Possosiiro ja
Kiiankuurot. Luulisi, etta tuonlaista näköalaa käwisi useinkin ihmiset
ihantelemassa; niin ei ole laita. Ainoastaan kerranko wai pari sanoi
Kuoringin isäntä, joka oli oppaanamme, käyneensä täällä, waikka oli
ikänsä asunut juurella, ja emäntä tyttärineen (jotka kaikki oliwat
naimisissa kotona) oli sanonut kun kerran käyneensä wuorella; kukapa
pakottaa, arweli hän, rupeaisi yrittämään semmoiselle joutawalle
matkalle. Mutta jumalanmolijat tietäwät panna armon tälle paikalle;
sen näki siitä menijän Karjalan rististä, jota oli pystytetty kallion
ylimmälle mykkylälle. Niitä ei ole monta enää; risti on rapistunut,
lahonnut, eikä taida kotwaan aikaan kukaan ryhtyä sen kohentamiseen.
Siihen aikaan kun Wenäjän hallitus häwitti noita luostarintapaisia
yhdysasunnoita, joita nuo muka harhauskoiset starowierot oliwat
perustaneet, pakeni koko joukko heitä Suomen rajan yli ja asuiwat
jossain yksinäisessä mökissä. He eiwät käy kenenkään luona, eikä kukaan
heidän luonansa. Korkeimpain wuorten huiput owat heidän enimmästi
rakastetut molimispaikat. Kuusamossa on näitä pari enää jälellä, yksi
Hännilän talon lähellä, toinen Tawaniemellä. He eläwät rukouksissa
ja saawat melkoisia rahasummia Pietarista ja muusta Wenäjästä niitä,
joiden edestä rukoilewat ja joilla luultawasti ei ole aikaa itse sitä
tehdä; palkkaawat sentähden miehen sijaansa, jottei possakanteko jäisi
rästiksi.

Nuorusella käy winha tuuli, kylmä kuin talwen wihuri, waikka oli lämmin
päiwä, piti ottaa päällystakkia päälleen taretakseen olla jonkun hetken
kerrallaan kalliolla ja sitte piti kyyristyä kallion taa, johon aurinko
helteästi paistoi. Kukkulalta lähtee wankka polku alaspäin. Outo
luulisi siitä, että täällä käy wäkeä, kuin Aawasaksalla. Mutta se onkin
porojen polku, jonka owat tehneet, kun räkän- (itikan-) aikana nousewat
tuulen henkeen saadakseen lewähtää rauhassa. Semmoista wiisautta
käyttämät porot suurella hyödyllä kaikkialla pohjoismaissa, jossa
syöpäläisten paljous on mahdoton. Lewättyänsä lähtewät he peräkanaa ja
hywällä mielin alas.

Hywällä mielin rupesimme mekin laskeumaan pois, ja semmoisten hetkien
perästä kuiskaa lähtijä korwaaansa: »jos ikäwystyt, ystäwäni, oloihisi,
niin mene korkealle wuorelle.» Wielä kerran Nuorusen koillisnurkalta
heitettyämme silmäyksen etehemme, jossa näkyi Kiwakan mäen kinkama
ja sawu nousewan Siikajärwen koiwikkorannalta, ruwettiin painamaan
alas, ja se ei toki ollut niin waikeata kuin nousu. Siikajärwen talo
mökkineen on ainoa ihmisasunto tällä taipaleella; sinne laskeuttiin
myötämäkeä. Tämä puoli Nuorusta on erinomaisen hyötyisätä koimumetsää,
kun kerran tulee metsärajan alle. Päästiin taloon. Wieraanwaraisuus
on wanhastaan hywä awu Suomessa, jos missä korwen kainalossa wähäkään
mökin hökkeliä on; ja lehmänantiahan kesäisaikana on joka paikassa.
Metsätaiwal Pääjärwelle on waihetellen koiwu- ja petäjä-metsää, suurta
ikiwanhaa sydänmaata, sangen harwassa kohden raadettu huuhdaksi. Oli
erinomaista nähdä kuusikkaita pesäseutujensa ympärillä; ne eiwät olleet
lewottomia, niin kuin Sawossa meno- ja tulomatkallaan, waan istuiwat
aiwan lewollisina yksi siellä, toinen täällä puiden latwoissa ja
sykerteliwät sorakielistä wiserrystänsä. Kun päästiin Kiwokan kohdalle,
näytti se korkealta wuorelta; niin loukeroista ja röykkelikköä oli se,
kuin olisi koralliryhmän nostanut ylös taiwaalle. Siinä on karhuin
pesäpaikat, joissa he saawat nukkua talwiuntansa rauhassa, ja noustuaan
lyödä kesäistä leikkiänsä; eiwät halajakaan ihmisasunnoille, samaten
kuin ihmisetkään eiwät ikäwöi heidän asunnoillensa. Karhu on näet
metsän isäntä, tenhonwoimainen, joka ei pelkää ihmislasten, ei taikoja,
eikä tuuria; kuka sen kanssa tohtisi wäitöksiin ruweta.

Waltakuntain raja ei tee eroitusta; maat, metsät samanlaista,
suomalaista, jota ei ole aikain waiheet woineet muuttaa; mutta kansan
owat ne walitettawasti muuttaneet kuin wieraaksi toinen toiselleen,
että weli ei kättä anna weljelle, eikä sisar sisarelleen. Kun Oulangan
leweää jokea myöten, joka kuulun Paanajärwen wedet laskee Pääjärween,
tulee



Oulangansuun

kylään, niin se tekee suomalaisen aiwan alakuloiseksi. Hän kysyy:
miksi? ja wastaus jääköön kysyjän omaan kätköönsä salaisuutena. Jos
raja on sota-raja, se on eri asia; mutta kun se muuttuu kylän rajaksi,
niin miksi on parin sylen lewyinen aukko niin korkea muuri, ettei
siwistyksen aurinko jaksa paistaa yli! Kylä näyttää niin surkealta,
että luulee muuttuneensa muutamia wuosisatoja taa'päin ajassa, jopa
arwelee näkewänsä jonkun lewäyspaikan, johon tuona suurena muuttoaikana
Altain jylhiltä wuoriseuduilta Euroopaan suomalainen kansanwaellus
yritti uutisasutusta tekemään, mutta jätti huoneet rapistumaan,
jätteet haisemaan haaskain syöjille hywäksi. Käydään sisään, noustaan
etuliiteristä winoja portaita myöten yläkertaan, ensin etehiseen;
siinä on tukehduttawa katku, löyhkä, joka panisi kärsäeläimenkin
sieramet tukkoon; lattialautojen alla on suuret sammiot täysinä yhdeksi
myöhkäksi märänneitä kalansotkuja käymässä, kiehumassa kesähelteen
kuumassa ilmassa. Kiireellä tupaan, tarjotaan kättä, toiset eiwät
tahdo, katsoa wirnottamat wain, kun meillä käsi ojossa, koura auki.
»Saako taipaleella wäsynyt matkamies tsajua talosta?» »No toki, meillä
ei ole lehtiä, waan mennään naapurista noutamaan, pannaan samowaara
kiehumaan.» Tämä hymäntahtoisuus opettaa meille, että tylyys on kaukana
talosta ja oppaamme neuwoo meitä myös, että starowiero ei anna kättä
kenellekään eriuskolaiselle. Talosta sai, mitä wain talossa oli; se
wain heille saattoi hämmennyksen, kun me panimme pyytämällä; olisi
pitänyt wain käskeä, wenäläisten wirkamiesten tapaan; siltä kait
näytti. Eri tawat, eri usko, wieraanwaraisuus yhteinen. Kaikki, jotka
tuliwat »ruotsin pappia» katsomaan, ristiwät ensin itseään owen suussa
ja tuliwat sitte lähemmä hywää päiwää toiwottamaan. Tuli naapurin noin
14 wuotias tyttökin. Ensin hänkin risti itsensä jumalan kuwaa päin ja
meni sitten penkillä istuwia waimoihmisiä terwehtimään, hyppäsi kaulaan
ja likisti ensin yhtä poskeaan ja sitte toista toisen poskia wastaan,
painoi päätään wielä toisen kaswoja wastaan ja wetäysi sitten wielä
taa'päin, teki sywän niiauksen, ja terwehdys oli täysin suoritettu;
sitte wieraita tarkastamaan. Kun samowaara jo höyrysi pöydän päässä,
ryhdyttiin juomaan, sokeri suuhun ja tsajuwetta päälle; muuta tosin
ei, mutta sen tietää matkamies hywäksi. Kolme korkiaa stakanaa
mieheen, ja sitte pihalle raitista ilmaa hengittämään. Sytytettiin
paperossi, wedeltiin sawuja, katseltiin Karjalan huonerakennuksia ja
noita pikkuisia pellon tilkkuja, joissa tiheä ohran oras kaswoi, niin
tulee Wenäjän pappi pitkässä kauhtanassaan, oikasee suoraa minuun ja
sanoo: »oletko sie suomen pappi?» Minä jäin wähä ällistelemään tuosta
yht'äkkisestä ystäwyydestä, enkä heti hoksannutkaan mistä ajasta
olimme lähemmin tuttawat mutta kun näin wirkaweljen pienet silmät niin
weljellisesti tuijottawan harmaiden kulmakarwain takaa, työnnän minäkin
oikeata kättäni wastaan: »olen, mitenkäs sie, pyhä weli, jaksat.»
»Miks'ei pappi tule papin luo.» »No, näytätkö sie meille kirkkosi.»
»Jees!» Astuttiin papin weneesen ja soudettiin yli. Joen rannalla
oli pappila. Se oli samaan tapaan rakennettu, kuin muut talot, wähää
suurempi, hirret täysipyöreinä seinissä. Siihen wei meidät pappi
ensin. Muuta wäkeä ei hänellä ollut, kuin aikaihminen tyttärensä.
Rupesimme kyselemään, kuinka suuri wäkiluku oli seurakunnassa. Se ei
ollut tiedossa. Minkälaista rahwasta owat nämä? Se ei ollut tiedossa.
Minkälaisia kirjoja lukemat papit näin yksinäisissä paikoissa? »Aa,
kirjat owat sakastissa.» Ei, maan itsensä tähden. Se ei ollut tiedossa.
Mutta se oli tiedossa, kuinka monta ruplaa ja kopeikkaa tämä kirkko oli
maksanut, kuinka paljo kellot, messukasukat, jumalanäidit, Pietarit,
Paawalit. Lähdettiin sitä kaikkea katsomaan. Tytär saa käskyn sillä
aikaa panna samowaara kiehumaan. Kirkko oli aiwan uusi, pyöreistä
hirsistä. Kun tultiin kynnyksen yli, ruwettiin suoman astumaan
lattiata pitkin katsomaan sitä kullan kiiltoa ja hopean hohtoa, mikä
peräseinältä säteili wastaan. Mutta pappi jäi owen suulle ristimään
itseänsä, ja mekin (huomattuamme erehdyksemme) kaikessa hiljaisuudessa
wedimme sääremme takaisin, asetuimme kummallekin puolelle ja siinä
seistiin wieraina miehinä siihen, että tämä pappi ei ristimättömin
silmin katsele kirkon pyhyyksiä. Paljo oli todellakin kalleuksia. Aito
kullasta kalkit ja lautaset, pöydät ja kaapit täynnä kullalla kudotuita
kirkonmenon waatekappaleita. Tämän oli lahjoittanut kreiwi Moskowasta,
tuon ruhtinas Pietarista, mitä pajari minkin parselin. Pappi kiittää
ja walittaa: kaikki niin kallista, kaikki niin koreeta, eitä käy kansa
kirkossa, ei ollenkaan. Starowierot eiwät käytä waltion pappia muulloin
kuin pakkotiloissa. Mutta — papin tsaju! Tyhjennettiin 2 takanaa
papissakin; ja silloin tiesi olemansa tsajun juonnin maassa. Pois teki
mieli ja — nukkumaan.

Aamulla tahdottiin ruokaa, kun ei oltu iltasellakaan saatu; tultiin
näet liian myöhään kortteeriin. Sitä ruwettiin heti puuhaamaan.
Halkoja kannettiin tupaan, uuni pantiin lämmitä, ja taikinaa ruwettiin
tekemään. Tämä tosin ei ollut sille mieleen, jolla oli kiire matkalle,
mutta Pääjärwen selälle ei ole nälkäisenä lähteminen. Oulangan naiset
osaamat tehdä hywää kalakukkoa. Se oli mieliruokaa näin kesäisaikana.
Järwimatka oli joutuisaa, soutajat upeat. Siewällä säällä näki
selwään ympäristöt, wasemmalla kädellä oli korkean korkea Päänuorunen
harjanteineen alinomaisena seuraajanamme ja oikealla harmasaarinen
selkä. Matkamme keskiwälillä pistää pohjoisrannalta pitkä ja jyrkkä
hiekkaniemi, jonka päästä saa selwän kuwauksen seudun omituisuuksista.



Niskan

kylän rannalle näkyy wielä 2 peninkulman päähän Oulangansuun kirkko
ja sen walkealta paistawat seinät. Niskassa on ainoastaan 9 taloa, 28
lehmää, 9 hewosta. Sillä aikaa kun uusia soutajia hankitaan käymme
kalmistoa rannalla katsomaan. Korkea, tuuhea taimikko kaswaa hajonneen
kiwiaidan sisällä. Kaiwetun haudan kohta on luotu korkeammaksi ja
tehty ruumiin arkun muotoon, itäpuolisessa päässä Karjalan risti.
Kaikki näytti rapistuneelta. Tästä lähtee meitä wiemään talon wanhus,
pitkä, suora wartaloltaan, kuin Karjalaiset ainakin, ja erään
toisen talon isäntä. Ensin laskettiin leweää wesirikasta Pääkoskea
alas ja sitten Kuntijokea myötäwirtaa. Kun oli lämmin, otti ukko
talwilakkinsa päästään ja laski wiereensä tuhdolle. Ikänsä 70, 80
wuotta oliwat tehneet hänen pitkät hiuksensa harmahtawiksi. »Miksikä
sulla on päälaki keritty?» wanhus ei ole kuulewinansakaan. Sitten
saatiin tietää, että ukko oli kauan ollut jumalanmolijana poissa
kotikylästään. Nyt oli hän palannut jälleen omaistensa luo. Näissä
seuduin on tuommoinen elämänmuutos jokseenkin tawallinen. Tuo keritty
ympyrä oli warjeluskeino, ettei räähkä (synti) niin hewin tarttuisi.
Sen näimme monen muun wanhuksen päässä perästäpäin. Ukko sanoi näillä
seuduin olewan 2 henkeä, jotka osaawat lukea kirjasta, ja praasnikan
13 aamuna lukewat he selwällä äänellä kokoontuneiden kuullen, tietysti
slawoonilaisesta kirjasta, wanhemmat miehet, jotka osaamat wähä
Wenäjätä, ymmärtäwät jotain, nuoremmat ja waimonpuolet eiwät mitään;
joku kuuluu osaawan lyhyesti sanoa Karjalan kielelläkin, mitä kirjasta
luki. — Joki on leweä ja rannat owat jyrkät, mutta ei juuri kallioiset,
kaswawat hyötyisää lehti- ja mänty-metsää; siellä täällä näkyy huuhdan
paikkoja.



Kuntijärwen

kylä, joka on muutamia Wenäjän wirstoja eteläpuolella samannimistä
järweä, ei ole juuri pieni kylä. Siinä on 15 taloa, 36 lehmää, 9
hewosta; peltoihin ei ollut ollenkaan kylmetty ruista, mutta huuhdissa
kuului wähä olewan. Noustiin taloon, joka oli niin kuin kaikki muutkin
oikealla rannalla. Isäntä oli erinomaisen wirkku, kirkassilmäinen,
nuori mies, puhe ja käytös kuin Wiipurin miehillä; renki niinikään. Kun
nälkä käski taloon, pyydettiin ruokaa, ja heti oliwat isännät, emännät
walmiit laittamaan. Mutta tässäpä yhdyttiin tinkapaikkaan. Miehillä
ei ollut kuppia muassa, talossa ei mieronkuppia; ja näin sisämaassa
owat starowierot wielä tarkempia waromaan, ettei toisin-uskowainen
saa heidän ruoka-astioistaan syödä. »No, hywä emäntä, myö meille
rowe ikuiseksi omaisuudeksi.» Emäntä hyppäsi uunin pankolle, sieppaa
tuohisen uunilta ja tarjoaa muille. »Pesepä wielä tämä.» Suurella
kernaudella kiidättää emäntä tuohista nurkkaan wesiastian luo,
hyrskyttää pari, kolme kertaa huuhtomaweden ympäri tuohisen laitoja
ja tuo sen takaisin. Puukko tupesta esille; kyllä sillä liiat lisät
lähtewät laidoista. Siihen sitten ensin maito, monta kupillista
peräkkää, senperästä kalakeitto ja järjestyksessä juomamesi, ja kun
wielä saatiin metson tähkä, kowa ja homehtunut tosin, sille laudalle,
joka penkin ja lawitsan wälille laskettiin ruokapöydäksi, niin jaksoi
taas lähteä matkalle. Kun tuolla suuressa Sawon pääkaupungissa,
Kuopiossa, alkaa kowin halu tehdä ruweta tirkistelemään, onko talrikki
lumiwalkea, onko weitsi ja kahweli kirkas, onko lasi läpi katsottaessa
täplättä, niin jo pitäisi lähteä tänne; täällä oppii paremmille
tawoille.

Tästä kulkee tie Koutajärwelle myös Soukelojärwen kautta, mutta me
läksimme suorempaa tietä Kuukasjärwen kautta. Tässä loppui meiltä
kaikki apu kartoista; sekä Suomen kenraalikartta että Inbergin kartta
on wäärä. Kuukasjärwi ei laske Kuntijärween, waan koillispuoleisten
järwien kautta Koutajärween. Kuntijärwen kylästä

Kuukasjärwen

kylään eli Platonaan, joka on järwen etelärannalla enemmin
länsipuolella on 20 wirstaa, ja järwien wälillä on 4 wirstan lewyinen,
korkea maataiwal, jylhää korpimetsää. Tullessamme aamupuoleen yötä
Platonaan oli kummastuttawaa nähdä, kuinka tarkan huolen Karjalan
waimonpuolet pitäwät päähineestään eli pääkruunustaan, jolle owat
panneet wenäläisen nimen »perwäskä». Maatessaan lattialla tuwassa
(heidän ainoa lämmin suojansa) oli perwäskä löyhdytetty päästä ja oli
aiwan päälaen wieressä tyynyllä. Kun suurella waiwalla ja ryskeellä
saatiin talon wäki hereille, oli waimonpuolten ensimmäinen homma unen
horroksissa hamuilla wuoteellaan, missä perwäskä oli, ettei kukaan
ennättäisi nähdä heidän tuuheata tukkaansa ilman perwäskätä. Muutamilla
oli perwäskä korkea ja moniwärinen, kullan kiiltäwä ja punainen. Ja kun
wielä paniwat punaisen tahi keltaisen huiwin sen päälle ympäri päätä ja
sitoiwat niskaan kiinni, niin se näytti eriskummaiselta; ja kyllä he
näyttiwät semmoisella päätörötyksellä auringon paisteessa soutaessaan
tarkenewan. Aamulla saatiin taas kauan odottaa uunin lämpiämistä,
kalakukon paistumista ja keiton kiehumista, ettei ennätetty sinä
päiwänä etemmä kuin Mossaan 3 peninkulmaa. Leipää tehtiin ja
paistettiin niin kuin ainakin, waikka oli Wenäjän Juhannuspäiwä.
Emäntäwäen ruokaa laittaissa, oli isäntä nurkassa olewan kuwan edessä
ristimässä itseään, ja kun oli joitakuita 10 kertoja saanut täyteen,
siirsi hän yhden helmen wasemmassa kädessään olewassa helminauhassa
alas, posmattaessaan wenäläisiä sanoja, ja katseli pitkät hetket ja
tarkasti palawan rukouksen teon alla meitä ja meidän liikkeitämme.
Platona on toinen kylä tämän järwen rannalla ja siinä on 2 taloa,
4 lehmää ja huuhdassa oli 2 puutaa ruista kylwössä. Kuukasjärwi on
lännestä itäänpäin juoksewa, 25, 30 wirstan pitkä, melkeen joka
paikasta yhtä soikea. Ainoastaan etelä-rannalta pistää kaakkoon päin
leweänlainen lahti, jonka itäpuolella on korkea ja jyrkkä niemi; sen
nimi on Hirwiäniemi. Sen eteläpuolella lahden rannalla on Hirwiäniemen
kylä, jossa sanottiin olewan 8 warakasta taloa; nämä 2 kylää omat
järwen rannalla.

Kun olimme ennen kuulleet että Karjalan tytöt osaamat soreasti laulaa,
kehoitimme järwellä niitä 2 tyttöä, jotka toisen talon isännän
kanssa oliwat lähteneet meitä kyytiin, wirittämään joku laulu matkan
ratoksi; wähän ujostelemisen perästä rupesiwatkin ja kerran alkuun
päästyänsä solui lauluja enemmänkin edestä. Suuri osa oli nähtäwästi
wenäläistä syntyperää, waan muutamat soiwat kait minun korwissani
perisuomalaisilta ja samassa miellyttäwiltä; ne oliwat mollissa. Tytöt
lauloiwat, niinkuin tytär laulaa, jolla on paha äitipuoli.

Kuukasjärwen rannoilla kuuluu olewan Lapinhautoja, maahan kaiwettuja,
seinät kiwestä, waan katto on luultamasti ollut puusta. Erilaiset
näistä owat ne haudat, joilla ennen on poroja pyydetty; ne owat
pitkiä, aina 5 syltä, ja 3 leweitä. Järwen päästä laskee lyhyt koski
Solojärween; (10 wirstaa pitkä) wene wedettiin kannaksen yli. Kun
katseli ympärilleen luontoa ja sen erityisiä kappaleita, niin näytti
siltä, kuin ne olisiwat siinä asussa, jossa ne luojan kädestä lähtiwät;
niin erämaan tapaista on tämä matka, wielä kerran mene taiwallettiin
ja niin oltiin Mossan- eli Nuoto-järwellä, joka myös lewitäksen samaan
suuntaan, ja on yhden kokoinen kuin Kuukasjärwi, noin 1 eli 1 1/2
peninkulman leweä. Kulettiin suoraan yli keskijärwen pohjoisrannalle,
jossa on



Mossan

pogosta (kylä), ainoa koko suuren järwen hedelmällisillä rannoilla.
Yhdessä: talossa on 2, toisessa 4, kolmannessa 1 ja neljännessä 1
lehmä; Yleensä on 34 henkeä, 3 hewosta, 34 lammasta, 84 poroa. Yhden
nelikon oliwat kylwäneet ruista huuhtaan. Kotipeltoihin ei ollut
kylwetty ruista, kuin wähä ohraa wain. Talossa, johon yöksi mentiin, eli
wielä iso-isä ja mummu; sanoiwat olewansa yli 100 wuoden ja näyttiwät
wielä toimen wanhuksilta. Ei kummakaan: tupakkia ei kuuluwissa, wiinaa
ei mailla, mantereilla. Starowierot ei kumpaakaan siedä; ja me wedimme
harwat sawumme aina pihalla; jota kohteliaisuutta Karjalaiset suuresti
ihmetteliwät. Kaukana suuren maailman pahennuksista kun ihminen luonnon
yksinkertaisuudessa elää, niin hän elää kauan. Kun wäki asettui ja
mekin panimme maata, meni mummu uunin taa loukeroonsa, ja minä kuulin
hänen mainitsewan Wapahtajan nimeä. Ei mummulla olut mitään Jumalan
sanan kirjaa, ei, kirkkoa, ei pappia — ja kuitenkin saattoi hän olla
paljoa lähempänä Jumalan waltakuntaa, kuin walistuneessa Suomessa
monen monta, joilla on joka hyllyllä Raamattu, joka sunnuntai Jumaöan
palwelus ja papin neuwot saatawana milloin tahansa.

Kylästä kun kuletaan itään ja koilliseen päin tullaan pienen
Tyllin-joen kautta Lapinjärwelle ja siitä on wene taiwallettawa jyrkkää
ja kiwistä mäkeä alas Paasmajärwelle, josta jokea myöten tullaan
Koutajärwelle, jonne Mossasta sanottiin oleman 25 wirstaa. Koko tämä
matka on erinomaisen synkeämetsäistä. Mossasta alkaa maat Koutaan
päin madaltua; waarat ja kukkulat loppuwat; mutta wielä kohoaa waara
idässä päin, Iiwakka, ja wähä etelämpänä Irenien waara Mossan järwen
eteläpuolella, jotka kumpikin Mossasta lähtijälle owat wiimeiset
hywästi-jättäjät noilta korkeilta alppiseuduilta Kuusamon kirkolta
Mossaan asti.

Irenien waarasta on kansan suussa seuraawa satu: Noin 100 wuotta sitte
tuli sen luo asumaan paennut sotamies, ja löysi wuoresta kultaa, ja
eli hywästi; mutta kun ruwettiin etsimään hänen kulta-kaiwoksiansa,
ja aina Pietarista asti tuli herrat wuorelle, peitti hän kaiwoksensa;
eikä ole sen kowemmin niitä löydetty. Niin, niin; wuoressa on kultaa;
Mossalaiset tarwitsewat kultaa (sen woi syrjäinenkin todistaa); mutta
kunnes saadaan tietää, miten kultaa saisi irti, täytyy mossalaisten
elää kurjan köyhän lailla. »Elä odota, mossalainen, kultaa Irenien
wuoren haltialta, waan ota pois kulta noista niityistä, metsistä
ja maista;» mutta Mossalainen ei tätä puhetta ymmärrä. Wanha ukko
sanoi olewansa toista rotua, kuin Karjalaiset ja Suomalaiset: hänen
ukon ukoista oli joku tullut Moskowasta tänne, mutta pahaksi onneksi
oli kieli muuttunut. Hillitse surusi ukko! jos näillä mailla olisi
semmoista kapinetta, jota kutsutaan »peiliksi», ja sinä kurkistaisit
siihen, niin sanoisi kuwa tuolta kummasta maailmasta lasin toiselta
puolen, ettet sinä »sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan walkeana» ole
isäin isiesi kupeesta wenäläisenä lähtenyt. Mutta siinä woi kyllä olla
totta, kun esi-isisäsi kertoiwat, että heidän tänne tullessaan asui
täällä Lappalaisia, joiden kanssa oltiin hywässä sowussa, mutta kun
suomalaiset sotamiehet retkiään rupesiwat jatkamaan aina tänne asti,
niin he pakeniwat ja rupesiwat waeltamaan ylös pohjaan päin. Nämä
sota-retket owat luultawasti samoja, joista Oulangansuussa kerrottiin;
siellä on käyty peittosotaa (piilo- eli hyökkäys-sotaa), jossa oli
kowasti oteltu, ja nykyään on wielä löydetty wanha miekka, joka niiltä
ajoilta oli maassa ollut kätkettynä. Hellät hy wästit jätimme Mossan
ukolle, kun tiesimme että lähdimme wiimeisestä suomalaisesta talosta
itäänpäin. Kun korkean metsän sisästä jokea soudettiin ja eteemwe
aukeniwat



Koutajärven

aawat wedet, oliwat oudot katseltawat panna pään pyörälle. Lämpimän
ja selwän päiwän paisteessa oli Koudan korkeasaarinen selkä ihan
raswatyynenä, ja pitkäsiipiset kalansyöjät, yksi toistaan kiiltäwämpi,
jopa kalakotkakin, liiteli miettiwässä tyyneydessä sen heijastawalla
pinnalla; poro nosti päätään rannalla ja pitkät pulskat sarwet
nyökkyiwät meille, kun se riipi lehtiä puista ja wäliin pysähtyi
katsomaan meidän matkantekoamme, ruumis pyöreä ja lihawa, kuin
tallisyöttilään, ja talja kiiltäwä, kuin kewätkyyhkysen kaula; —
pohjoinen napapiiri juoksee tästä, ja meistä ei ollut kukaan sen yli
astunut; — kellehän tämä Kouta kaswattaa ikipuitaan, nurminiittyjään
pitkillä rannoillaan ja kalakarjojaan sywissä wesissään, kun tämän
4 peninkulman pitkän ja samanlewyisen järwen luona ei asu ihmisiä,
kuin yhdessä paikassa, 4 mökkiä sen luoteisessa nurkassa; mutta
ennättäähän sitä sittekin ajatella; »laske, perämies, rannalle;
Sawon selkien rannoilla eiwät porot laidunta pidä.» Meidän tuloamme
jäi poro wirkuilla silmillään katsomaan, mutta lähti sitten juosta
hölkyttelemään poispäin metsän piiloon. Palasimme ja souto alkoi
yli 4 peninkulman selän, saaret oliwat kallioiset ja järwen pinta
kuwasti jyrkät rannat kahta korkeammiksi; perämies selwitti: »mi on
wuodessa päiwiä, se on Koudassa saaria, ja 3 lisää.» Luoteisessa
näkyi korkeita wuoria, joiden harjuilla wielä lumi walkeana makasi.
Lähinnä rantaa korkein on Kallakora länsirannalla. Jos Keiteleen
seurakunnan Koutajärvessä on hywät kalat, niin lie tässäkin, näyttiwät
kait kalalokit pulskilta eläjiltä; ja passaisi tosiaankin Kukertajan
kyläläisten täällä rauhassa kukertaa wiinankeitto-kotien ympärillä; ei
tulisi wallesmanni häiritsemään.

Neljän wirstan taiwal eroittaa Koudan koillisemman lahdelman merestä.
Kun päästiin rannalle ja noustiin Huppowan waaralle, aukeni aawa Wienan
meri eteemme ja jalkaimme juuressa oli



Näseen

suuri kaupunki, johon Mossasta nyt sanoiwat olewan 60 wirstaa, mutta
edellisille matkustajille oliwat sanoneet 50. Kun marssittiin weräjästä
sisään, tultiin kaupungin waltakadulle (muita ei juuri olekaan).
Joka talolla on pytingin ja kadun wälillä tunkio; ties milloin
niihin lie wiimeksi koskettu! Kirkko oli weräjän, Näseen kaupungin
tulliportin wieressä, maalaamaton, pieni, nokinen ulkopuoleltakin; on
toki Temmeskirkko koko linna tämän rinnalla. Mennään kestikiewariin,
noustaan portaita ylös etehiseen, siinä on owi heti wasemmalle puolelle
matkustaja huoneesen ja oikealle – en sano, mihin huoneesen; mutta se
ulkonee ja on harwoista laudoista kokoon kyhätty; ja pihalla ei huoli
edes tupakkia polttaen seistä, oikeanpuolimaisen owen takana on owi
asunta-tupaan. Emäntä ei tahtonut antaa meille mitään. Karjalatar oli
hän, ja onni oli hänet korottanut niin, että oli päässyt wenäläisen
kanssa naimisiin; nyt hän ei enää muka ymmärtänytkään tuota kurjaa
karjalan kieltä. Ei tohtinut jalallaan astua siihen huoneesen, jossa
»Ruotsin pakanat» haltioiwat, ja tekiwät itse ruokansa, juomansa;
pilkisti wähä owen raosta ja kiljasi; »ei saa kuppia pitää pöydällä.»
»Pakanat» kiidättiwät kuppia akkuna-laudalle, tekiwät itse wuoteensa
j.n.e.; niin että emännänki sydä jo lauhtui ennen lähtöämme; hän sanoi
luulleensa meitä pahemmiksikin ihmisiksi. Sitä siiwoa, mikä tätä
kylää waiwaa, ei saata ajatella, wielä wähemmin ihmisten nähtäwäksi
kirjoittaa; nähdä sitä saattaa; mutta »waiwainen kaikki kokee.»
Näseessä sanottiin olewan 40 taloa, 30 lehmää, 9 hewosta. Iloisella
mielellä astuttiin seuraawana aamuna suureen wenheesen ja heitettiin
Näseen kaupunki selkämme taa. Kun lahdesta ulos pääsee, näkee meren
kaikessa laajuudessaan; kaakkoon päin ei näy maata, aukea aapa wain
niin kauas kuin silmä kantaa; ja edessä owat Kannanlahden toisella
puolen korkeat wuoren harjut lumipeittoneen, joka aniharwana kesänä
sulaa pois. Meri on aiwan tyyni ja päiwä kuuma. Ensimmältään on
ihastuttawaa katsella tätä luonnon suuruutta, kun istuu weneen kopin
katolla, waan wiimein käy se yksitoikkoiseksi, kun 4 on aina yhtä ja
samaa. Wiiwyimmekin näillä 3 peninkulmalla kello 6, 7:sta aamulla
kello 5:teen j.p. Kojun sisässä oli wiileämpi ja siellä on poron
taljoista tehty wuode. Eräs wenäläinen ruununmiehen palwelija, joka
meidän mukanamme matkusti Kuolaan ruununrahoja nostamaan, maata lojotti
myötäänsä kojun sisässä; häntä näköalat eiwät huwittaneet. Kun yhdessä
oltiin kojussa, arwelin: mitenkähän tuon miehen kanssa osaisi haastella
ja kuulla tämänpuolisista oloista; mutta wenäjän miehen kanssa näkyy
saattawan puhella, waikkei osaa sanaakaan hänen kieltään; sen huomasin
tämän miehen kohdalta; hän osasi wenäjän kielen, minä kaikki muut
kielet ja kanssapuhe sujui oiwallisesti. Kojuun sowimme kaikki 4
kyydittäwää hywästi maata; mutta olon teki ahtaaksi tuo karjalattarien
alinomainen laulaminen. Wenäläiset ottawat soutajiksi Karjalan
waimonpuolia, jotka owat kielensä ja syntynsä tähden ylönkatsotuita,
sekä sentähden huokeapalkkaisempia, kuin wenäläiset. Niillä onkin
siitä syystä orjan olo, ja pitäwät itsekin, että heidän suurin
onnettomuutensa on etteiwät ole wenäläisiä. He koettelewat kumminkin
oppia wenäjän kieltä ja wenäläisiä renkutuksia. Tuota monotoonista,
wenäjän-sanaista ja nuottista lauluaan pitiwät suonessa melkein koko
matkan. Orjia, orjan oloja, orjan menoja — sitä on surkea nähdä. Nyt
osasin panna arwoa sisämaan laululle. Jos tohtisin sanoa, oli se
tunteellista, tämä lähellä kansallista paatumista; kenties tuntui näin
senki tähden, kun nämä ruikuttiwat sitä surkeata kohtaloaan, että
oliwat karjalaisia syntyperäsin, ja niin mielellään sanoiwat rupeawansa
wenättäriksi; tuolla ei niin. — Hylkeitä näkyi usein merellä; olipa
muuan peluukakin näkywissä. Sitä katsoo mielellään, joka ei ole ennen
pohjoisilla wesillä liikkunut. Se oli niin kiiltäwän walkea, kuin
kosken walkein waahto tahi maito, jonkatähden sitä owat ruwenneet
suomeksi kutsumaan maitowalaaksi; »beluga» on sen wenäläinen nimi.
Kun meri rupeaa näyttämään otuksiaan, niin lie owat ihmeellisempiä,
kuin sisiilampien eläwät. Kun tyynen meren pinnan alta puikahtaa
ylös tuommoinen 7,8 kyynäränpituinen lumiwalkea tynnöri lappeelleen,
niin se on oudolle kummallinen näky; on, kuin jääwuoriaan meren
sywyydet rupeisiwat nostamaan päiwän paistetta ihailemaan. Merimatkan
loppupuolella soudettiin pohjoisrantaa pitkin korkeiden mäkien
juurella, joiden lumet eiwät jäähdyttäneet auringon säteiden kuumuutta.
Niin tultiin perille.



Kannanlahti

on pieni, likainen, luonnonihanalle paikalle rakennettu kaupunki
kuohuwan kosken suussa kahden wuorenkukkulan juurella ja aawa meren
selkä korkeine saarineen, joista moni on paljas, etelässä päin. Siinä
on 70 taloa, 50 lehmää, 5 hewosta ja 70 á 90 poroa. Porot owat näin
wähiin huwenneet sentähden että on ruwennut sikiämään paljo susia,
jotka erittäinkin kesäisaikana tekewät suuria wahinkoja, ja myös lappi
tappaa roswon tawalla. Hewosia täällä ei tarwita, kun halot iwedetäiin
kotiin suurilla koirilla.

Niin korkeajalkaisia lehmiä en ollut ennen nähnyt kuin täällä. Se
kuuluu olewan jotain Arkangelinrotua. Tyytywäisinä käydä roikkuwat ne
katuja pitkin, yhtä tyytywäisinä kuin porokin, joka teki perjakoille
seuraa; eikä »perjakan luut romahtaneet», kun karja jyrkkää mäkeä
laskeutui alas kosken rannalle juomaan saiwowettä. Kun mentiin
kestikiewariin, jota oli kaupungin rikkain talo, säikäytti meitä se
uutinen, ettei kaupungissa ollut leipää, ennenkuin tamppi (norjaksi:
damp-skib, höyrylaiwa) tulisi Arkangelista ja toisi jauhoja. Minä
koettelin selittää isännän sijaiselle, kuinka tärkeätä meille oli saada
liepuska ewääksi juuri tästä kaupungista, kun näillä 23 peninkulmalla
Kuolaan asti, ei yhtään leiwänsaanti-paikkaa ollut, waan ei tämä
mies ymmärtänyt minun wenäjän kieltäni; mutta kun tuli lyseolainen
matkatowerini awuksi, alkoi asia selwetä, ja kun wielä maisteri tuli
lisäksi (3 meitä matkustajia olikin), niin asia selweni ihan selwaksi,
ja lähti, kun lähtikin 2 leipää, wenäjän limppua, lupaan huomis-aamuksi.

Kun oli lauantai-ilta 8/7 käytiin kirkossakin, joka on kaupungin
pohjoispuolella; wanha kirkko on kosken wasemmalla puolella. Se oli
sawustunut mustaksi, kuin sisäänlämpiäwä pirtti; mutta hartaita
kumartelijoita siellä oli, joista monella ulkonäöstäkin arwaten
oli täysi tosi edessä; siellä oli myös kestikiewarin emäntä, joka
tänä kesänä oli jäänyt leskeksi pienten lastensa kanssa. Jumala
suokoon heille walkeuden. Sieltä käytiin sille mäelle, joka kohoaa
luoteista kohden kaupungin yli ja jossa hautausmaan kaikki haudat ja
ristit oliwat karjan jaloissa. Mäelle näkee kaupungin ylitse, kuinka
_Niwanjoki_ suurella kiireellä työntää runsaita ja wuolaita wesiään
kalliolohkareiden wälitse alaspäin ja kun kosken kapeassa suussa sen
riehuwat kuohut owat wiime kerran panneet wähäiset woimansa liikkeelle
puhaltawat ne äärettömän meren syliin ja ne rauhattomat aallot waipuwat
niin rauhalliseen lepoon, ettei käy wäreitäkään meren tyynellä selällä.
Ja illan selwä ilma kantoi tuolta kaukaa korwiimme tutut säwelet —
säwelet allien laulusta. Ensin wienommin se alkoi, kuin »alta selwien
wesien» sitte kiihtyi kiihtymistään ja kun nuo tuhannet satakuntaiset
köörit nostiwat heleän soittonsa kimeimmälleen, wärisiwät ihastuksesta
kaikki Kannanlahden awarat ilmat; mutta korkeimmaltaan putosi laulu ja
waipui taas meren sywyyteen ja allit jäiwät pää pystyssä katsomaan:
»eikö herää Ahti aaltojen kuningas». Mutta Ahti nukkui sikeää unta,
ja allit alottiwat alusta; laulu soi ensin lempeältä, kuin meren
lauhkeat tuulen liekot kuuman pään ympäri ja kaswoi taas wäkewäksi
herätys-huudoksi kaikille silmänkantawille katsomaan ylös; taas laulu
nukkui pois, ja tyynenä kuin ennenkin käänteli allit päitään luodon
rantaa kohti: joko nostawat Wellamon neidot puhtaita hartioitaan karin
puhtaiden kallioin wierellä. Mutta kaikki Ahtolan kansa nukkui sikeää
unta, niin että allien sieti wielä heläyttää kerran ja kaksi. Kun
kewät wasta taas lewiää näitten Ahtolan takamaille, kokoontuwat myös
yhtä lukuisat alli-parwet samallaisiin laulajaisiin; minä kewännä on
kuulijoita, minä ei, ja heidän mielistään ei ollut huoli. Laulu on aina
sama. Wellamon wesiä on Wienankin wedet.

Aamulla, sitte kun oli tsaju juotu, joka on illoin ja aamuin aina
muistettawa työ, tehtiin ewäswarustukset. Noiden limppuin lisäksi
saatiin woita, suolatonta, sulatettua ja sitte hyytynyttä, niinkuin
Wenäjällä usein woita säiytetään. Teelehtiä ja sokeria pantiin mukaan
myös. Kantajat kun tuliwat, oli heillä semmoiset kanto-aseet, kuin on
tiilin kantajilla tawallisesti selässä, ainoastaan hennommista puista
ja werkko puiden wälissä selkää wasten. Niihin ruwettiin latomaan
päällekkäin rippujamme. 2 kantajaa oli meillä. Ja kun wenyi toiselle
kantajalle, Karjalan miehelle, takka niin korkeaksi, että ylettyi
ristiluista takaraiwoihin, kysyttiin, tokko tuo kuorma nousee Niwan
rinnettä 12 wenäjän wirstaa wastamäkeä, ei mies wastannut mitään,
naurahtihan wain ja pyörähti takka selässä polkka-askelilla ympäri
kammaria. Kun lähdettiin kaupungista, oli karjaa paimentamassa
waimonpuoli, joka terwehti meitä suomeksi, ja kun rupesimme kyselemään,
onko muitakin suomalaisia täällä, sanoi hän niitä olewan muutamia
miehiä ja muutamia waimonpuolia kesätöissä. Hän oli itse Kuusamosta
täällä henkeänsä elättämässä. Nyt heitettiin selkämme taa Wenäjän
alue ja edessämme oli laaja Lappi, ja erittäinkin sitä nähdäksemme
olimme walinneet tämän waiwaloisen tien. Kannanlahdesta Kuolaan kulkee
postitie ja se on porrastettu, jossa wähänkin on räme-paikkoja; 4
weistettyä hirttä wierekkäin ja poikkipuilla naulatut yhteen; sitä
kulkee kuin lattiaa; ja wälistä on wirstottain yhtä ja samaa porrasta;
tämmöisellä tiellä kulkee turwallisena, kun näkee ihmiskäden jälkiä.
Kannanlahdesta kulkee polku Niwajoen törmiä, ainoastaan wälistä
oikaisee joen mutkia. Yhtämittaistn koskea on koko 12 wirstaa ja kohina
kuulu aina korwissa koko wälin, waikka joki on näkymättömissäkin;
se kiertää wälistä kallion jyrkkäyksien seinusten taatse, wälistä
pauhaa sywässä uurteessa jyrkkien seinusten wälissä, josta sen
kuohuin ottelu kallioiden kanssa nostaa matkamiehen korwiin Manalan
wirran pyörteiden jyrinän. Kaikki tämä tien seutu, joki rantoineen,
on wielä sywä laakso, itäpuolella korkea Rautawaara, länsipuolella
matalampi wuoren wiete, jonka yläpuolella on yläinen tasanko. Tie
kulkee länsi-rantaa ja muutamain wirstain päässä joen polweuksessa on
reunan äpräällä pyöreä töyräs, josta pitkin laaksoa alaspäin näkyi
aukko kirkasta merta ja laakson pohjassa puotteli Niwa wesiään kuin
rappusia myöten alas, mutta putousten harjain päällitse kuin katsoi
aiwan loppuun näkyi Kannanlahden wanhan kirkon torni keskellä wäylää
ja alimman kosken aallot näyttiwät pyyhkiwän sen hartioita. Korkeata
petäjä-ja kuusi-metsää kaswaa maa; ainoastaan wuorten kukkulat
owat paljaat. Wirsta numerot oliwat puun runkoon leikatut. Tämän
metsätaipaleen perästä alkoiwat maat tulla tasaisemmiksi ja pienen
järwen yli kulettiin weneellä. Sitä sanoiwat plossaksi eli suwannoksi,
mutta ei se erittäin suwanto ollut, sillä wirta käwi niin kowa, ettei
sauwomallakaan wälistä tahdottu päästä ylös. Semmoisissa paikoin
kala asuu; ja heitettiin uistin weneen perään. Ei wiipynytkään, kun
jo emä-harjus saatiin wetää weneesen, ja kohta toinenkin. Pyydystä
ihmetteliwät miehet, ja toiwoiwat: »anna hywä Jumala kolmaskin, niin
saataisiin mekin osa keitosta.» Tuskin sanottu, ja heidän onnekseen
nousi wielä kirkas-siwuinen harjus; miehet kopristiwat kowemmin
airon ja sestan päätä, kun oli Sassheikassa kala-keitto tiedossa.
Suuremman järwen yli wielä soudettuamme, tultiin taipalelle, joka
ylettyy Imanteron rantaan. Maa nousee nousemistaan, siksi kun lopulla
muodostaa harjun, joka pudottaa järwen rantaan. Purojen warsilla kaswaa
siellä, täällä juhannuskukkia (trollius) ja astuessaan porraspuita
ei malta olla laskeumatta niiden ihanaa hajua nauttimaan; kuta
harwempia wirwoitus-lähteitä näissä maissa on, sen kalliimmiksi ne
arwaa; ja kuka on matkamies, joka ei hetkeksi istahtaisi tarjotun
tilaisuuden lauhkeata iloa ammentamaan, niinkuin olisi matkan
perillä, waikka tietää olewansa matkan warrella. Taas kun lähtee
eteenpäin, tuntee kädestään tuon taitetun kukkasen tutun hajun ja
näkee metsän muuttuwan matalaksi männiköksi, niin joutaa ajatella
itseään ja pientä wäsymystään; on wain olemassa, kun sillä kohdalla
elämätä sattuu olemaan. Mutta kun männiköstä pyörähtää harjulle,
niin awautuu eteen ihan uusi maailma, ei ennen nähty, ei aawistettu.
Suuren Imanteron oikeanpuolitse ja korkeain rantawuorien päällitse
astuu silmiin Umbtekin lumiwalkeat tunturit. Jolla ennen ei lie ollut
onnea nähdä Alppien lumiwuorien seutuja, sen polwet täytyy wapista
näin majesteetillisen luonnon taulun edessä. Niinpaljo kuin näkyi
tuntureista yli wiheriäin wuorien, oli se kaikki peitetty lumella,
ei semmoisella, kuin nähtiin Kuusamon, Koutajärwen ja Kannanlahden
wuorilla, joka oli osaksi sulanut ja näytti waalakalta kewätlumelta,
waan semmoiselta, kuin on sydäntalwella pyryn perästä pakkasella, mikä
hohtaa ja kimaltelee, kun joskus harwinaiset auringon säteet sille
loistoa suo; ja kun tuiskun tuuliaispäät jossain kujassa tahi solassa
rupeawat pyörimään, niin ne rakentawat kinokset eriskummallisiin
muotoihin: missä on seinä sisäänpäin onteloksi kowerrettu ja hienon
räystään päältä lähtee wahwa lumiwalli nousemaan, jota seisoo kowassa,
waikka näyttää puuttuwan perustusta: missä taas on nietoksen alapuoli
ylöspäin pyöreäksi silitetty ja sen päälle huolettomasti lengolleen
nakattu käyrä ja ohut harja, niinkuin tuulen pullistama weneen purje;
toiste katkaisee tuuli juoksewan lumiharjun yhtä jyrkkää ja luopi
sen teräwän yläsärmän sarwen tyngelle, mikä on aiwan keskitekoisen
näköistä. Jos näitä kummallisia nietosten muodostuksia ajattelet
tuhatwertaisesti suurennetuiksi ja nostetuiksi jonkun korkean wuoren
takaa taiwaan lakia kohden, niin saat jonkunmoisen kuwan Umbtekin
tuntureista. Kun taiwaan kansi oli selwä ja sininen, jota wasten nämät
näkyiwät, niin pohjan sini enensi lumiwuorien kuumottawaa, puhdasta
walkeutta. Mutta ne eiwät ainoastaan kuumottaneet, ne loistiwatkin.
Kun aurinko paistoi länsiluoteesta tuntureille ja niiltä heijastuwat
säteet koillis-idästä sattuiwat Sassheikan harjulle, niin tunturien
itsekullakin kupeella oli eri wäriin wiwahtawa hohteensa, sinertäwä,
punertawa, kellertawa. Kun kaikki tämä yhtä haawaa aukiaa matkustajan
eteen, niin se tekee wäkewän waikutuksen. Jos sopisi ottaa lapsellinen
wertaus, niin sanoisin, etta tämä oli jotakin semmoista, kuin lassa
tuntee joulupuun ääressä, kun pitkän odotuksen perästä owet awataan
ja kynnyksen yli saa astua siihen huoneesen, jossa sytytetty joulupuu
loistaa niin kirkkaalla walolla, että se tuntuu lapsen sydämen
sisimpään.

Kun tuntureista luo katseensa alempaan maisemaan, on se aiwan
asumatonta, kenties näyttäisi se kolkoltakin, ellei olisi kowin kaunis
päiwänpaiste: wuoria wuorien wieressä, alemmat peitetyt tummalla
hawupuumetsällä, ylemmät kaljupäät; Imanteron eteläselät owat tyyninä
wuorien wälissä, saaria on siellä täällä, lehtipuurannoilla koristetut
muutamat, ja onpa koiwurannikoita paikan kussakin mannermaalla myös.
Muutamien salmien kautta näkyy pohjoisselkiäkin wähä, ja sinnepäin
on selkää etemmä kuin silmä kantaa. Länteenpäin Akkolan lapin selkiä
näkemästä estää Sere-tunturi, joka on ensimäisellä suurella niemellä
Sassheikasta länteen. Selkien yli auringon alta näkyy Monshe-tunturit,
jotka Umbtekin tunturien perästä owat korkeimmat Lapin niemellä,
lumiharjalla nekin, waan niiden loisto oli edellisiin nähden kuin kuun
auringon suhteen.

Tässä kumminkaan ei saa liian kauan luonnon näköaloja ihaella,
sillä muut owat jo menneet majalle. Mäen alla järwen rannalla on
lappalais-kota, joka ensinäkemälle sekin on outoa, mutta wielä oudompaa
on nähdä itse Lappalaiset kodan ympärillä. He hyöriwät ja pyöriwät,
juoksuttawat kapineita kotaan ja kodasta pois, ja kaiken tämän alla
porpattawat he niin sukkelaan ja kowasti, että se kuului harjulle
kummalliselta rätinältä. Lapsetkin liehuimat niin yhtä totisina, että
tuli ajattelemaan: »eiköhän ole loitsimistyö tuossa paraimmallaan;
kukaties minkä Turjan lappalainen tekee, jos wäärällä ajalla seuraan
sortuu; wanhastaanhan Lapin taika-mahti on aina mainittawa.» Mutta
rohkeutensa saa kumminkin karkaistuksi, kun nuo, näet, owat niin
ihmeellisesti pientä kansaa, kainaloihin tawallista miestä; ja
hätätilassa — onhan loitsuja muillakin! Oli miten oli; mutta sen
ystäwällisempää kohtelua kuin Lappalaisissa, tapaa harwoin. Tuskin sain
kysyneeksi, oliko tälle kodalle tullut wieraita matkustajia, kun jo
juoksu potkassa miehet lähtiwät käsi suorana osoittamaan sitä kruunun
rakentamaa pientä tupaa, joka oli kodan wieressä ja jossa matkatowerit
oliwat. Jokaisessa pysäyspaikassa Lapissa on kruunu rakennuttanut
matkustajia warten semmoisen pienen tuwan, jossa, kun on itikat
sawustettu pois, saattaa lewähtää ja takassa ruokansa keittää, jolla
sitä nimittäin muassaan on. Tätä tupaa eiwät Lappalaiset ollenkaan
käytä, waan asuwat kodassaan tuwan wieressä. Kun tämä oli ensimäinen
lappalaiskota matkallamme, käytiin sen sisässä tarkastamassa; se on
kuin pistekota Sawon mökkilöissä; owen suusta perään juoksee rinnakkaa
kaksi hirttä kyynärän werran, wähä waille, toisistaan paljaan maan
päällä, ja niiden kanssa ristiin, oikealta wasemmalle puolelle juoksee
samalla tawalla kaksi hirttä saman werran toisistaan. Keskelle kotaa
jää siis nelisnurkkainen paikka hirsien wäliin; se on liesi, siinä on
padat ja kahwipannu, jotka rippuwat witjoilla kattohirrestä. Katto
on auki, mutta sateen ja kylmän ilman aikana pannaan siihen tukku
päälle, jos nimittäin joskus tuli liedestä sammutetaan. Lappalainen
tahtoo kumminkin tulen pitää wireellä melkeen aina niin päiwällä kuin
yölläkin; hän mielellään ratokseen katsoo liekin leimuamista ja sitä
eloisuutta minkä palaminen tuo myötänsä; se herättää hänen mielessänsä
hiljaista huwitusta, ja luulenpa suurempaakin kuin kesäyön hohto tahi
talwisten rewontulien taiwaan lewyinen palo; ja kuka sen on sanonut,
että pieni tuli padan alla ei woi olla yhtä mieluinen katsella,
kuin suuri tuli taiwaan alla, kunhan silmä on oikea. Lappalainen
on walistusta rakastawa, ja pitkät ajat jaksaa hän polwet ristissä
allaan istua lattialla tahi oikeammin maan päällä lieden ääressä, eikä
pitkästy aikojaan. Tästä kumminkaan ei pidä kenenkään ajatteleman, että
hän on perusluonteeltaan alakuloinen ja synkkämielinen; ei suinkaan.
Lappalainen on hetken lapsi ja jos ei jonakuna silmänräpäyksenä ole
mitään mieltä painawaa, on hän iloinen kuin lapsi. Sen tulimme kyllä
näkemään matkallamme eteenpäin. Kun Sassheikan asujamilla oli wene
walmis ja tuo ensimäinen toimeliaisuuden puuska oli kulunut ohitse,
tuliwat he jälleen lystille tuulelle. Ollessaan heidän parissaan,
käy usein oikein kateeksi, kun he jonkin joutawille pikku seikoille
saattawat alinomaa ihan sydämen pohjasta nauraa, joka teeskentelemätön
iloisuus wiepi mukanaan muassa olijankin, waikkei hän olisikaan
lappalaissukua, muistamaan ainoastaan nykyistä ohi lentäwää hetkistä.
Mutta semmoista kewytluontoisuutta tarmitsewat todellakin Lappalaiset,
warsinkin Wenäjän puolella, sillä harwassa on niitä, joilla on tulewan
päimän waroja takanaan; he syöwät kun saawat ja pitäwät paastoja sillä
wälin; ja näitä ylimääräisiä wahinko-paastoja taitaa useimmalle sattua
tuon tuostakin. Tuo tapa elää kuin taiwaan linnut on syrjäisestä
kamalata ajatella; kesällä se mennee mukina; wetää kaloja järwestä;
mutta talwella — se on waikeampi käsittää. Imanteran lappalaiset
sanoiwat, että kun alkaa ruoka loppua, niin aina sattuu joku kyydittäwä
tulemaan, jolta kyytipalkan saa ja sitten saattaa ostaa ruokaa. Heiltä
on porot häwinneet hywin wähiin, usealla ei ole niitä ensinkään. Lie
sekin syy heidän köyhyyteensä. Sassheikassa näin ihmeekseni muutamia
lampaita, ja eräissä muissakin kodissa oli niitä pari kolme. Niinkuin
Lappalaiset yleisesti, oliwat Sassheikankin lappalaiset erittäin
lyhytkaswuisia. Mutta he owat kestäwiä ja kowia soutumiehiä. Se
huomattiin, kun lähettiin



Imanteron

yli 10 peninkulmaa pitkää järweä soutamaan. Kulettiin joku
puolipeninkulmaa saarien wälitse, niin tultiin aukealle selälle, johon
taas sopi näyttäytymään koko seudun luonnon suuruus. Jo wetten ja
wuorten yli lepäsi (ainoastaan Lapissa, luulemma, tawattawa) mieluinen
ilman kirkkaus ja eläwyys, joka yhä yleni sitä myöten kuin aurinko
aleni. Ja puoliyön hetki, joka pitäisi eroittaa päiwän päiwästä, oli
yhä päiwää ja päiwän paiste eli uupumatonna wuorimetsäin oksilla ja
tunturilumen wäreilewillä kinoksilla. Oli niinkuin unennäköä, waan ei
kumminkaan ollut unennäköä. Sen näin awosilmin, että Heinäkuun 9 päiwä
ei loppunut yöhön, sillä päiwä unhotti mennä lewolle. Rajaa eli merkkiä
rajoitukseen wuorokausien wälillä oli meillä kuitenkin wähä. Rannan
wuoriloista oli eräs, joka pisti huippuaan auringon kaswoin eteen, ja
säteet loppuiwat hetkeksi meidän weneestämme. Mutta kun ympärillään
näki tuon tyynen ihanuuden, joka järwen pinnalta hiljaa hiipi laaksojen
tummuuteen ja laaksoista nousi wuorien waloisille kylille ja wuorilta
tunturien loistawille kukkuloille, oli niinkuin kesäinen päiwänlaskun
aika iltaruskoneen joskus selwällä säällä Sawon siniwesillä; eli
ei niin, waan niinkuin aamun koin ennustama päiwännousu kirkkaalle
taiwaalle kotimetsän takaa; eli ei niinkään, waan jos näkisit
iltaruskon yli aamunkoin ja yhdistäisit illan kauneuden ja aamun
ihanuuden syntymäseutusi armaan taiwaan alla; semmoinen on Imanteron
juhannus-yö.

Nämä rantamaat saattaisiwat olla asuttujakin; sitä kait osoitti
kaswillisuuden runsaus ja hyötyisyys rannikoilla; waan olojen tällään
ollessa ei taida nykyinen tila parantua. Etupäässä karjanhoito
luultawasti menestyisi ja elättäisi melkoiset kylät järwien luona.
Imantero on wanhastaan maailmassa tunnettu järwi. Monen kansan se lie
nähnyt tulewan isännäkseen ja taas muuttawan majaa; joka sen wiimeksi
perii, se sen wiljellee.

       *       *       *       *       *

Aamulämpimän wiileällä ilmalla on suurella selällä kummallinen, oma
waikutuksensa. Jo uupui Lappalaisen wikkelä kieli ja hiljaisuus
laskeutui wenekunnan yli. Weneen pohjaan poron taljoista mukawasti
tehty pehmeä wuode weti joutilasna istujan puoleensa, ja miesten
silmät alkoiwat totella sitä kätkyen soudatusta, jossa wene tasaisten
aironwetojen kautta myötäänsä oli. Niin minä hullausin lähtemään
Umbtekin tunturille katsomaan sitä maalimaa, joka sinne mahtuisi
näkymään. Oli pikku mökki wuoren juurella punaiseksi maalattu ja
aitauksen sisäpuolella oli mies waimoneen. Päätin kysyä tietä,
lähenen porttia, rykäsin, että kurkustani pääsisiwät irti kaikki ne
wenäläiset sanat, joita siellä wain mahdollisesti woisi löytyä, ja sain
puserretuksi: gdä... gdä...; silloin mies wirkkaa: »mitä te tahdotte»,
ja minä jäin miestä katsomaan silmiin ja huomasin, ettei ollutkaan
sitä rotua joksi luulin. Heidän seurassaan oli nousu waaratta, waikka
oli waiwaloinenkin. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmin näkyi
Pohjolan aukeita aloja. Jo kukkulalle päästessä oli se onhea näky,
kun kaikille maille oli laskeutunut sumu, jonka läpi wesien, wuorien
kuwat haamoittiwat, ja jota wihurit pyörille kääriwät. Mutta sumu lähti
pakenemaan pois pohjan tuntemattomille perille. Ja kukkulan alatse
lensiwät wuosisadat kuin pilwen hattarat ja wuosituhannet wyöryiwät
kuin wäkewät ukkosen pilwet. Kun jäljetkin olitwat pois lakaistut,
walkeniwat maat ja niiden wiljelykset seisowat loistossaan. Loipa
silmänsä pohjoseen päin, niin siellä oli järwen rannoilla kylä kylän
takana ja yksin jäämeren rannikoltakin siinti kylät, suuret kylät
ja suuret rakennukset; taikkapa katsoi etelään, niin ei olisi lukua
löytänyt sille asuntojen paljoudelle, eikä nimitystä niille laitosten
moninaisille lajeille, joita silmä näki maat olewan täynnä yli Wienan
meriwesien ja Aunuksen sisäjärwien. Ja ne tiet ja se wilkas liike
korkeasta pohjosesta sywään etelään; ja se yhdenlaisuus, samannäköisyys
rakennuksissa ja ihmisissä korkeasta Pohjosesta sywään etelään; minä
ihmettelin. Mutta kun oppaani sen näki, kysyi hän: »kuka te olette.»
»Minä olen Suomen waltion waroilla lähetetty papin wirkaa tekemään
tuolla rannalla olewille suomalaisille.» Hän tarkasti minua yläältä
alas ja alaalta ylös, niin että minusta alkoi tuntua hywin kamalalta;
ja sanoi: »ei suinkaan, onhan siellä papit.» Minä heti lewittämään
papereitani ja selitän: »tässä on Suomen Kenraalikuwernöörin kirje,
joka sanoo asiani.» Kun mies yhä niin pitkään katsoo minua silmiin,
ahdisti sydäntäni, ja harmissani lisäsin tiukasti: »kyllä tästä on
ruotsalainen käännös Kuopion Tuomiokapitulissa.» Silloin mies oikaisi
wartalonsa, kääntyi werkalleen selin minuun, nakkasi peukalonsa yli
oikean olkansa ja lausui matalalla äänellä waimolleen: »tuo kulkee
wenäjän papereilla, joista kuuluu olewan ruotsalaisia käännöksiä.»
Minusta tuntui niinkuin joku olisi kaatanut wilua wettä päälleni ja
samassa heräsin, kun makuulta istualleni hyppäsin poron taljalla ja
huomasin, että olin käsiwarteni heittänyt weneen laidan ulkopuolelle,
ja se oli Imanteron wiileitä wesiä wiilettänyt.

Seuraawan pysäyspaikan nimeä en tiedä miten kirjoittaisin, lapiksiko
wai wenäjäksi, waiko karjalan nimityksen mukaan. Koska olen weli
karjalaiselle, sanon ma karjalaisittain: Jokostrowa. Siinä oli kaksi
lapinasuntoa. Asujamet köyhiä, iloisia, puheliaita. Yksi karjalatar oli
joutunut tänne Lappiin naimisiin ja jäätyänsä leskeksi oli ruwennut
tähän taloon piiaksi. Hän ja talon emäntä, joka, mikä hänkin lie ollut,
kun oli pitkä, hoikka ja rotewa kuin karjalan nainen, ehkä sanoi
olewansa lappalaissukua, nämä osasiwat, jaksoiwat ja wiitsiwät laulua
pitää äänessä koko seuraaman taipaleen, waikka oli Kuuma päiwä ja hiki
walui soutajilta wirtana otsasta. Laulut olimat enimmäkseen wenäläisiä;
ainoastaan jotkut taisiwat olla lappalais-sanaisia, wai lienewätkö
olleet sekakielisiä, siltä minusta kuulusti. Näissä wiimemainituissa
oli nuotti surkea ja siihen kuului semmoisia äänen puserruksia, kuin
joku itkettyään ääneen sitte rupeaa nikottelemaan. Tämä oli wiime
kerta kun saatiin lapin laulua kuulla, ja kylliksi se olikin jo
korwiamme koetellut. Niinkuin soutajilla, oli meilläkin lämmin, niin
että istuimme paitahihaisilla; mutta kuin arwaamatta sattui nostamaan
silmänsä oikealle rannalle ja sieltä kylmät lumikinokset tunturin
kupeilta wastasiwat silmiin, niin wilun wäristykset käwiwät ruumiin
läpi; sen tekee tottumus, kun nimittäin jo lapsuudesta ruumiimme oli
luonnolliseksi sen kokenut, että sitä pitää wilustaa kinosten keskellä.
Siitä myös olen wakuutettu, ettei kukaan soutajista tätä tuntenut
itsessään; heistä oli se ikäänkuin tiedottomasti luonnollista, että
saattaa hiostuttaakin waikka suuren kinoksen alla, kunhan aurinko
säteitään antaa. Sitä uutta me nyt opimme. Umbtekin mahdottomien lumien
ja iljanteiden alla oli korkein ja kaunein kesälämmin.

Taipaleen keskipaikoilla pistää itärannalta selälle matala
hiekka-särkkä, joka näytti etempää aiwan paljaalta, mutta kun noustiin
sen niemelle ja astuttiin sen wähäiselle penkereelle, juoksi sen
keskitse pitkinpuolin kostea alanne, ja siinä kaswoi monenlaisia
outoja, jotenkin suuria kukkia, joita emme ennen olleet nähneet; niistä
oli komein eräs wallmo-(unikukka-) laji, heleän keltanen, joka kaswaa
Lapin wuorilla, mutta näkyy olostuwan täällä alaallakin, sillä paljo
niitä oli ja hyötyisiä. Loppupuolella taiwalta näkyi itärannalta lapin
asunto. Sen nimen sanoiwat oleman Kunarjeka ja se on nykyään autioksi
jätetty. Keskiwälillä on Rikkataiwal, myös itärannalla. Seuraawa
stantsia on Rasnawoloka, pienen lahdelman perukassa, länsi rannalla.
Rannat owat korkeat ja lehtoiset. Talon kartanolta kun niiden mäkien
wälitse, jotka omat kummankin puolen lahden suussa, katsoo selälle ja
näkee sen saaret ja niemisen itärannan wiheriän metsän ynnä walkeat
tunturit sen ylä puolella, niin se on kaunis näköala. Tähän oli
Lappalaisia kokoontunut koko joukko yhteen kalastamaan ja he oliwat
enemmin pyhäpuwussa, kuin meidän entiset soutajat oliwat olleet. Minä
en tiedä tekeekö Lappalainen yhtä arwollisen terwehdyksen arkipuwussa
kuin pyhäpuwussa, mutta terwehtiwät kait nyt Rasnawololaiset meidän
soutajia niin juhlallisilla menoilla, että sitä sieti katsella;
ja waimothan ne näissä loistaa aina, olipa pohjoisnawan taikka
päiwäntasaajan alla. Pitäisi käyttää ranskalaista sanaa, jos tahtoisi
sanoa, kuinka sirosti nuo lapin tyttäret kumarsiwat ja niiasiwat
meidän emännän edessä, sitte kun oli tawalliset suutelemiset puolelle
ja toiselle järjestyksessä toimitettu. Ei isäntämiestäkään näyttänyt
wäsymys waiwaawan, kun hän puuttui muiden seuraan, waikka oli soutanut
yhtä mittaa wähillä pysäyksillä lähes 8 peninkulmaa. Hän sattui olemaan
sassheikassa ja lähti sieltä soutamaan, ensin kotiinsa ja sitte tänne.
Lappalaisten seura-elämä on sangen wilkasta. Näilläkin oli paljo
sanomista toisilleen ja wikkelällä kielellä he toiwat ajatuksensa ilmi;
ainoastaan waimonpuolien oli pitäyminen wähä hiljempina ja muutenkin
takapuolella. Wasta käsin emme tulleet niinkään tilaisuuteen lähemmin
nähdä tämän pienen kansan pientä seurustelua suuren luonnon keskellä.

Samanlaisessa kojuweneessä lähettiin tästäkin eteenpäin, ja muutaman
tahi puolentoista peninkulman perästä tultiin Imanteron pohjoispäähän.
Siinä oli autioksi jätetty lappalaiskoto, jossa isäntämme, kyytimies,
sanoi syntyneensä. Harwat owat ihmisasunnot Imanteron ympärillä ja
niistäkin muutamat autiot. Nämä Lappalaiset arweliwat, että kenties
15 perhettä asuu järwen ympärillä. Noustuamme wastamaata jonkun
matkaa ja päästyämme mäen päälle heitimme hywästit suurelle Imanteron
järwelle, joka meille oli paljo uutta nähtäwää tarjonnut. Jo alkoi
lumitunturitkin jäädä jälelle päin, sitte kun koko järwi-matkan oliwat
kohdallamme kulkeneet. Pieni Pieresjarer (järmi) mentiin yli, ja sen
pohjoispuolella on kaitanen ja matala taiwal, joka eroittaa Jäämereen
juoksewat wedet Wienanmereen juoksewista. Kuollajärwen itärannalla on
Maanselkä, stantsia, jolla ei taida olla muuta nimeä kun tämä selwästi
perisuomalainen. Siinä maattiin yötä eli paremmin sanoakseni maattiin
päiwää, kun ei sattunut yötä olemaan lepoajaksi; eikä juuri paljo
maattukaan, sillä tässä keskiyön auringon maassa piti unenkin paeta
silmistä, kun näki keskiyön auringon terän waeltawan, säteilewänä ja
lämmittäwänä kuin ainakin, päiwättömän pohjosen taiwaalla laskupaikasta
yli nousupaikkaan. Tiesiwät sääsketkin, ettei tämmöinen yö ole lewoksi
heille suotu. Kulettuamme yli Kuollajärwen (Kuollejaurin) suurenlaisen
selän näkyi wielä wiimeisen kerran sinisen tummana (kun aurinko oli
itä-etelässä), walkeawiiwaisena Umbtek warjoinensa. Kuollajärwen
pohjoispuolella on jotenkin korkea wuori, joka sitte seuraa matkamiestä
muutamia peninkulmia. Sen nimi on lapiksi Koado aiwentsh ja wenäjäksi
sanoiwat sitä mashowa tunder'iksi. Kuollajärwestä on 10 wirstan
taiwal Pullijawriin eli Puolajärween, josta wielä on pieni järwi
ennenkuin tullaan wiimeiseen stantsiaan Kitsaan, joka on somalla
paikalla erään haarajoen suussa suuren Kuolan (eli Kuollan, miten
lie oikein kirjoittaa) joen warrella. Tässä oli myös Karjalan miehiä
meren rannalle kalaan ja suurempien jokien suuhun simpukan pyyntiin
menemässä. Kuolan joessa, esm. joku peninkulma ennenkuin joki wuonoon
laskee, on hywä simpukan pyyntipaikka; siinä sanoi joku miehistä
ennenkin olleensa pyynnissä ja ansainneensa hywät päiwäpalkat. Sen
mukaan kuin käsitin, lieneekin täällä parempi helmien löyntipailka,
kuin esm. Pohjanmaan jokiloissa. Meitä seurasi semmoinen onnellinen
sattumus, että joka stantsiassa oli joku karjalainen, jonka kanssa
saattoi haastella omalla kielellään, niin että olisimme tulleet toimeen
osaamatta sanaakaan wenäjän kieltä, jos tuota ei paljo osattukaan.
Kun Kitsasta tullaan Kuolaan, jossa ruuan saanti tietysti on kuin
kaupungissa konsanaan, jaettiin tähteet Kannanlahden limpuista Kitsan
asukkaille, ja ilosta säteiliwät Lapin lasten silmät, kun woihin
kastettua selwää ruisleipää saiwat maistella. Ulkonaiset rasitukset ja
ylönkatse kenties myös hallitsewain kansain puolelta omat waiwuttaneet
nämä Lappalaiset kurjaan tilaan. Eiwät he taida pitääkään itseään
muitten ihmisten weroisina.

Wiimeisellä taipaleella on enin käwelymatkaa koko matkalla
Kannanlahdesta Kuolaan, 18 wirstaa alussa ja 3 wirstaa lopussa, sillä
wälin 15 wirstaa wenematkaa. Lappalaisia lähti meille kantomiehiksi,
ja karjalan miehiä lähti mukaan. Kello jo oli ennättänyt kymmeniin
illalla ennenkuin jouduimme taipaleelle. Ensin Kitsasta on pitkä ja
jyrkkä wastamäki, jota kesti nousta lähes pari tuntia, mutta tie oli
hywä ja karjalan miehistä mainio astuja oli asettunut etukynteen;
siten matka joutui. Wähää ennen kl. 12 oltiin waaran päällä ja
saatiin päiwäpaisteessa ruweta laskeumaan. Kirkas olikin ilma,
puut yhä harweniwat, niin että aurinko sopi myötäänsä hellittämään
wasten naamaa. Eillimäiset kiirehtiwät kulkuaan, me puitimme
perästä ja Lappalaiset alkoiwat etemmä ja etemmä jäädä jälkeen.
Lewähdyspaikoissa kaikki taas kokouttiin yhteen. Maa oli korkeata
ylänköä loiwan wietteisiä mäkiä täynnä, mutta kumminkin märkää rämettä
yltäänsä, paitsi mäen kukkulat. Kummallakin puolella oli korkeita
waaroja, joiden juurella harwaa mäntymetsää näkyi, pohjoispuolella
puut pienempiä ja kituliaampia, etäällä toisistaan, eteläpuolella
hyötyisemmät ja tiheämmässä. Puuraja luetaan kulkewan halki Turjan
niemen kaakosta Kuolaan. Tästä sai jo jommoisenkin kuwan pohjoisen
Lapin luonnosta, ja minä katselin sitä tarkoin kun luulin tämän olewan
ainoan kerran kun tulisimme kulkemaan sisämaiden läpi. Laaksopaikoissa
astuessamme sileitä porraspuita kuului wasemmalta puolelta Kuolan
joen kowien koskien pauhaaminen wälistä etempää wälistä lähempää.
Puolitoista peninkulmaa saimme sitte weneellä laskea myötäwirtaa
jokea. Rannoilla kaswoi pientä lehtimetsää. Kaupungin yläpuolella
olewien koskien tähden noustiin taas maalle joen wasemmalle rannalle
ja päästyämme tämän päälle aukeni eteemme puista paljas ylänkö, jonka
pohjois-reunaa rajoittiwat wuoriselänteet walkeilla lumiharjuilla.
Matkamies katsoo pitkään, kun kuulee ettei kaupunkiin ole kuin 3
wirstaa ja näkee edessään aawan aukean, joka näyttää kohoawan merta
kohden korkeiksi waaroiksi, mutta yhtäkkiä ratkiaa maa ja hän näkee
jalkainsa edessä sywän sileän alangon, hiekka-niemekkeen Kuolan joen
ja Tuulomajoen wälillä, jolla lakealla kentällä sijaitsee Kuolan
kaupunki. Mäeltä katsoen näyttää kaupunki, wiheriän nurmikentän
pohjois-ja koillis-nurkassa, hywin wähäpätöiseltä, ainoastaan nuo
2 kirkkoa, suurempi kiwestä ja walkeaksi siwuttu, pienempi puusta,
keltaiseksi maalattu wanha rakennus pienellä saarella kaupungin
kupeella, kohottawat wähä sen ulkonäköä; mutta kaupunkia ei katsoja
juuri tarkkaakaan, sillä sen asema ja ympäristö wetäwät toko hänen
huomionsa sen ulkopuolelle. Koski itäpuolella ja Tuuloman leweä wirta
luoteispuolella antawat kaupungille wähä wirkeyttä, mutta muuten on
se jyrkkäin, jylhäin wuoriseinämien kolossa, eikä suinkaan silmä
löydä wiheriän puun tapaista, katsoi minne tahansa. Koillisesta
wain näkyy korkean salmensolan kautta wähä wäljempää, nimittäin
wuonon selkää. Päästessämme perille oli kello jo 6 aamulla ja siinä
luulossa, että nyt kaikki maamatkat oliwat lopussa ja me niinkuin
entisetkin murmannilaiselle rannikolle matkustawaiset pääsimme meritse
eteenpäin kulkemaan, rupesimme mielihywällä lewolle kestikiewarin
jotenkin siistissä huoneessa. Lie unet maistuneet lappalaiselle
kantomiehellemmekin, sillä oman sanansa mukaan ei hän ollut nukkunut
sitte sunnuntai-aamun ja nyt oli jo keskiwiikko-aamu.

Heti puolisten jälkeen kokoontuimat seudun suomalaiset huoneesemme,
jossa pidettiin tawalliset papilliset toimitukset; niistä ynnä jokaisen
paikan wäkiluwusta antawat loppuun liitetyt luettelot tarkemman selwän.
Suomalaiset oliwat haudanneet kuolleensa wanhan kirkon saarelle,
jonne piti hieruan (laskuweden) aikana kahlata wirran poikki. Hautoja
lukiessa ja ihmisjoukon seistessä karttui sinne niin suuri sääskien
paljous, että se oli tosi-waiwaksi paikalla asujillekin, mitä sitte
tottumattomalle wasta tulleelle. Mutta niin hupainen kuin tämä päiwä
oli, kun sain ruweta wartonaiseen toimeeni, jota warten olen tullut
näille pohjan perille, niin ikäwä oli seuraawa päiwä, sillä wenäläinen
kyyditsijä Kuolassa, ruunun palkkaama, kieltäytyi antamasta wenekyytiä.
Tästä kuletaan nimittäin suurilla weneillä 8 peninkulmaa meritse
Jeretiikaan, joka on kauppa-paikka saarella Uuramuonon suussa, ja
siitä 2 peninkulmaa Uuran kylään. Pitkällisten keskusteluin perästä
suostui wiimein wenäläinen antamaan meille oppaan maitse; ja meidän
piti antautua tuolle tiettömälle kolkolle 6 peninkulman taipaleelle
jalkaisin waeltamaan. Iloisia muistia mulla siis ei ole Kuolasta.
Kestikiewarissakaan ei saanut mitään ruokaa. Ensin täytyi kupetsasta
käydä aineet ostamassa ja sitte rupesi emäntä toki keittämään; ja
niin saatiin kuitenkin kunnon ryynipuuro. Maitoa saa Kuolassa myös.
Lehmiä on noin 30—40, ja niin suuria ja pitkäkoipisia lehmiä en ole
koskaan nähnyt. Kentällä ja kosken partailla näkyi olewan kyllä
ruohoa, 1 hewonen kuului kaupungissa myös olewan. Katsellessamme
karjaa rannalla huomasimme siellä pikku mökkiä eli niinkuin ensin
luulimme huwihuoneita, mutta kun kurkistimme akkunasta sisään näimme
niiden olewan kappelia, joissa oli jumalankuwia nurkissa. Semmoisiksi
huoneiksi oliwat ne meistä kowin kehnoja; mutta maassa maan tawalla.

2 suomalaista lähti meille kantomiehilsi Uuraan. Alkutaimal kulettiin
pienellä meneellä. Joku peninkulma kaupungista supistuu wuono salmeksi,
jonka länsipuoli on korkea kallioseinä. Sen ra'oissa ja ulkonewilla
pankoilla pesii ja asuu suuret joukot kaikenlaisia wesilintuja,
kalalokkia, tiiroja y.m., joista erittäinkin ensinmainitut owat
toisenlaisia kuin sisämaissa. Myötäänsä kantoiwat emät pitkissä
jonoissa kaloja korkeihin pesiinsä, ja pojat rääkyiwät, niin että
kalliot soiwat. Mutta tiirat oliwat oppineet kummallisiksi loisiksi;
tähystiwät milloin wesilintu toi kalaa pesäänsä, ja heti kuin emä oli
lähtenyt toista hakemaan, lensiwät he lähelle poikain päälle rääkyen,
ja kun nämä ojensiwat kaulansa ja suu auki nostiwat päänsä pystyyn
luullen emän tulewan, tekiwät nuo ilkiwaltaiset tiirat mestarillisen
pyöräyksen alaspäin, sieppasiwat kalan poikain edestä suuhunsa
ja puikahtiwat waiti pois. Linnuilla on meressä ruokaa ja asunto
rauhallinen näissä ihmisistä köyhissä maissa; sentähden ne wiljehtiwät
niin hywästi ja enenewät mahdottoman suuriin määriin. Kuuluwat
Kuolalaiset joskus koetelleen päästä lintujen pesille. Eras wenäläinen
nuorukainen oli wuoren päältä laskeunut nuoraa myöten kallioseinän
siwulle munia kootakseen pesistä, waan nuora oli kallion teräwiä särmiä
wastaan hankautunut niin etta oli katkennut, poika parka pudonnut alas
kuolijaaksi. Sitten ei sanota koetellun enää häiritä lintukarjoja tällä
paikalla. Mutta waikka kyllä on paljo lintuja tassa, niin että se kyllä
kummaksi käy sille, joka on nähnyt ainoastaan Suomen lintuparwet, ei se
kumminkaan ollut sinnepäinkään, mitä nähtiin aawan meren rannalla.

Kuolan wuonon kummallakin rannalla oli lapinkotia, 2 länsi- ja 1
itärannalla meidän näkemiämme; ne oliwat suuren turpeen kaltaisia,
ja kyyristyen täytyy niihin sisään mennä. Purjehdittuamme lähes
pari peninkulmaa pantiin maalle erään nykyisin aution, pienen,
hirsistä tehdyn mökin luona, ja siitä oli alettawa tuo wähintäänkin
4 peninkulmaa pitkä maataiwal. Mökin luona laittauttiin reilaan. Se
oli merkillisellä paikalla, sillä ympärillä oli puita. Lahdelman
pohjoisranta oli korkea ja siten suojeltu pohjatuulilta; lisäksi oli
se multamaata ja sillä kaswoi tawallisen pitkiä koiwuja, jotka oliwat
kewät-wihannossaan; jopa pistihen koiwikosta ujosti esiin tuomikin;
se oli wasta puhkaissut kukkansa auki ja lewitti suloista tuoksuansa
pitkin tyyniperää rantaa. Sisempänä lahdenperässä oli toisiakin ja
tekiwät samaa wirkaa. Nähtiinpä pihlajiakin; ne oliwat nupussa ja
odottiwat lämpimän lisää. Tuota katsellessaan luuli olewansa kewään
alussa; ja pohjoislapin kewät olikin nyt kohta paraillaan; mutta meille
se oli jo kolmas: ensimäinen Kuopiossa, toinen Kuusamossa, kolmas
Kuolassa; kotoa lähtiessämme oli kewät jo ohitse, ja tuomen ja pihlajan
kukinta loppunut; mutta aiwan alku-tuoreudessaan kohtasi meitä kewät
taas Kuusamon wuoriseuduilla, ja ihmeeksemme saimme ihailla wielä
kerran kewäimen suloutta täällä kylmyyden kotipaikoilla. Mutta tähän
täytyikin meidän jättää kewäimen yksin suloinensa iloa pitämään; tästä
ylöspäin, siellä on maita, jossa ei kewään, ei kesän kauneutta näy.
Jyrkän rannan-törmän päältä alkaa 2 tahi 3 wirstan wastamaa wetistä
rämettä, jossa siellä, täällä puroja myöten wesi laskee wuorilta
mereen, mutta enimmittäin waluu se sammalikon läpi joka paikasta,
ja ainoastaan näkywien kallion kylkien kohdalla se juoksee pikku
koskina. Tämmöistä maata noustessaan wuorille tietää olewansa työssä;
waiwannäköä ei Lapissa wältä kukaan; pitää kaiken woimansa perästä
polkaista rahkasammaleesen kuoppa siksi kuin kowa wastaa kantapäätä;
siitä tun wetää jalkansa ylös, on selwittelemistä, ettei takerru
waiwaiskoiwu-warpuihin, jotka owat tiheät kuin pajupehkot puroin
warsilla; ja taas, kun on pujotellut saappaansa läpi warwikon, pitää
työntää jalkansa lähes polwiin asti sammaleesen, ennenkuin kykenee
toista nostamaan. Wähän wäliä istuu mielellään mättäälle lewähtämän,
ja ikäwällä katsoo wuoren kukkulalle, jossa on kowempi maa astua;
ainoastaan lyhyttä peuran jäkälää on someroisen maan-kamaran päällä;
sanotaan »mäen welkansa maksawan;» luulossa että saa ruweta myötämäkiä
laskemaan, astutaan mäen päälle; mutta se toiwo peräti petti; heti
takana ensimäisen on toinen kahta korkeampi wuori, jolle taas
kiipeämään. Ne notkelmat, jotta wuoren korkeilta syrjiltä juoksewat
alas sywiin laaksoihin, oliwat lunta täynnä; ja kun saapas liukahteli
luisulla hangella, hirwitti katsoa alas, sillä sywyyden hämärään
pohjaan olisi ollut kamala wauhti laskea mäkeä. Lumijuowain wälillä on
sulaa kalliota ja karkeata someromaata wuorotellen; sitä on hywä astua,
kun saa pikkuisen matkan päässä lewähtää. Mereen päin wiettäwällä
puolella ei olekaan niin paljo sääskiä, kuin sisämaassa, jonkatähden
saa rauhassa lewähtää, ja se ei ole wähä etu. Päästiin wuorelle. Sen
kukkulalla käwi läpitunkewa wiima jäämereltä, joka liiaksikin ankarasti
kuiwasi hien ruumiilta. Mutta helposti lensiwät tuuliaispäät tunturien
päällitse; raittiit ne oliwat, ja helppo oli hengittää. Wälistä puski
tuuli niin että piti ottaa lakkinsa käteen, sillä waikea olisi käydä
noutamassa, jos wihuri keweän kesälakin siirtäisi toiselle tunturille.
Waikka täältä kylmyydestä pois päästäkseen mielellään kiirehtii
eteenpäin, pitää kumminkin siksi kestää seistä, että saa katsotuksi
tämän kolkon ilman alan autiot seudut. Niinkauas kuin silmä kantaa,
on mäkiä mäkien wieressä tällä tunturi-ylängöllä, kaikki kaljuja,
ei puuta, ei pensasta, ei edes pieniä kaswin warsiakaan ole; niin
puhtaaksi on pohjostuuli porottanut nämä maat. Kaikille ilman suunnille
on pelkkää autioutta, ääretöntä paljasta ja karkeata wuoristoa, jossa
ei elämän merkkiä näy. Tämän ympäristön keskellä ymmärtää, kuinka
totta sanoo, kun Kalewala puhuu »Lapin raukoista rajoista.» Kuolan
wuono oli jo jäänyt niin kallioiden lomaan, ettei sitä näkynyt, mutta
sisäjärwiä näkyi useita, suuriakin ja saarisia, mutta lintua ei nähty
koko matkalla yht'ainoata, ei wesilintua eikä kalalokkia; josta woi
arwata, etta järwet owat jolo kalattomia taikka luultawammasti hywin
wähä-kalaisia. Ennenkuin tästä lähdetään tunturia alas laskeumaan,
kysytään oppaalta: »minnepäin ruwetaan nyt painamaan.» Hän tirkistelee
kipeillä silmillään ja osoittaa erästä kaukana siintäwää wuoren
yppylää: »tuolla on puoliwäli.» »Puoliwälikö!» urahtaa yksi ja toinen
meistä yksiwakaisella äänellä; mutta wenäläinen nyökyttää päätään ja
sanoo: da, da. Me silloin huomasimme ettemme olleet wäärin ymmärtäneet;
ja meidän täytyi antaa puoliwälin olla niin kaukana, kun sitä ei woitu
siirtää lähemmäksi. Alaspäin oli huokea astua, siksi kun tultiin taas
rämeille; niillä kaswoi pikku mäntyjäkin eteläpuolella mäkien rinteitä;
mutta kitulijaita ja surkeita ne oliwat. Rämeiden poikki päästyään, saa
taas waaroja nousta ja waaroja laskea. Somimmat paikat oliwat pienet
mäkiharjanteet järwien wälillä. Eräässä kohden oli wasemmalla puolen
olewan järwen pinta melkeen harjun tasalla, mutta oikeanpuolimainen
järwi oli sywän ja jyrkän mäen alla laakson pohjassa wuorien wälissä,
eikä minkäänlaista yhteyttä ollut näiden järwien wälillä, waikka harja
oli jotenkin kaitanen. Toisien järrwien siwu kun mentiin, täytyi
kiweltä kiwelle hyppimällä kulkea yli kuohuwien koskien, mutta ne eiwät
muodostaneet mitään jokia, maan ryntäsiwät järwestä järween mistä
kallion kolosta milloinkin, niinkuin täydestä maljasta wesi läikähtää
yli laidan mistä kohti sattuu. Ajattelin, ettei suinkaan sinä ilmoisna
ikänä ihmisjalka ole näitä maita kahlannut; ja niinpä taisi ollakin,
sillä oppaamme rupesi meitä kierrättelemään niin kummallisia teitä
järwiä pitkin ja soita poikki aina wain sinne, missä korkeinta mäen
kukkulaa oli. Minä jo luulin että hän tekee meille harmia siitä kun
minä suota rämpiessäni heitin takkini hänen taakkansa päälle, josta hän
tuntui kowasti suuttuwan ja äisteli mulle jotakin, jota en ymmärtänyt.
Minä kun en muuta osannut, sanoin: harasho, ja heittäysin pitkälleni
lewähtämään; mutta siitäkös tulistui wenäjän mies, tuppasi takkini
takkansa koloihin ja sytöi sillä wauhdilla, että olisin tawallisissa
oloissa surkutellut takki-riepuani, mutta nyt mielelläni siitä erosin,
tuli mihin tuli; se olikin painanut kauan hartioitani kuin raskaskin
kuorma; siihen äreään puheesen, jota mies takkaansa laitellessaan
piti, en walitettawasti saattanut mitään lauhduketta antaa; ja kun
en muuta osannut, sanoin mättäältä jolla selälläni makasin: harasho;
silloin ei takka paljo painanut, kun mies wiskasi sen selkäänsä ja
pahaa porinata pitäen lähti astua wiuhkaisemaan, että »töppöset
löyhki», niinkuin sanotaan; kantajammekin nostiwat päätään: »joko
se lähti». Ei muu auttanut, kuin kesken lewähdyksen ylös ja polkea
perästä. Miehet selittiwät että wenäjän mies sitä nurkui, että hänelle
pannaan kantamista, waikk'ei hän muuta kuin opastamista warten ollut
isäntänsä käskystä tänne lähtenyt. Me käskimme miesten tulkita, että
hän saa kantamisestaan meiltä maksun, ja rauha oli jälleen rakennettu.
Kumminkin näytti hänen käytöksensä perästäpäin oudolta; ja meillä käwi
jo salaisesti ne ajatukset, että oppaamme kenties karkaa kotiinsa
tältä waiwaloiselta taipaleelta. Kantajamme pitiwät toisia epäluuloja
oppaastamme, ja kun hän yhdellä mäellä kysyi: »näkeekö kukaan täällä
jossakin pienempää kiweä suuremman päälle nostettuna», niin wirkkoiwat
hekin, että he jo ammoisen aikaa owat katsastaneet, että taitaa opas
joutaa pois wiralta. Erottiin jokainen eri suunnille etsimään kiweä
kiwen päältä. Jonkun ajan perästä löytyikin semmoinen tien mutta, ja
nyt opaskin sanoi tuntewansa seudun, ja korjasi äsköisen osoituksensa
puoliwälin tunturista; oikea tunturi, meidän kulettawa, olikin
wasemmalle kädelle siitä, mikä ensin oikeaksi luultiin; mutta yhtä
kaukana se oli sekin. »Onko tuo nyt oikea tunturi», »da, da» wastaa
wenäläinen; »sitte kaikki pahat tuulet pois, ja marssitaan eteenpäin».
Oppaan silmät wettä keitti, kun tähysteli noita kiwiä kiwien päältä;
mutta katosi meiltäkin kaikki pahat epäluulot, niin uuras tien urkkija
oli hän. Ja kun näimme ne kengän hieromat, mitkä oliwat jaloissansa, ja
ne waate-repaleet, joilla koki kipeitään peitellä, niin käwi mies-parka
meille sääliksi.

Kuta etemmäksi päästiin, sitä hitaammaksi käwi matkanteko; noustessamme
puoliwälitunturin päälle, ei tahtonut wasen jalka jaksaa oikean
rinnalle, eikä oikea edelle wasemmasta. Tunturin päällä suuren
kiwen takana otettiin pitkä lepo; se olikin tositarpeesen. Näköala
tällekin tunturille on kolkkoa; laaksoin pohjissa olewia puita ei
näy. Göthe, Saksan runoilija, kuuluu sanoneen Neapelin näköalasta:
»joka on nähnyt Neapelin, ei woi tulla onnettomaksi». Yhtä hywästi
saattaisi sanoa: »joka on nähnyt Lapin raukkoja rajoja, ei woi tulla
onnelliseksi;» niin kolkon ja kylmän kuwan ne jättäwät katsojan
mieleen. Mutta kun me ajattelemme seudun kolkkoutta, näkyy ihmispäitä
wilkkuwan wieressä olewan tunturin harjun takaa; ne hääliwät edes
ta'as; pilkistäwät kiwen takaa ja katoawat. Me jo rupesimme lukemaan,
kuiuka monta meitä on; »6 miestä!» ei Lapissa sen suurempaa sotajoukkoa
tarwitse — ja me makaisimme tyynesti. Ei kaukaakaan, kun jo wetäypi
3 kolttalappalaista meidän tunturillemme, awopäin ja säikähtyneenä.
He oliwat lähisen tunturin huipulta katsoneet kauan, mitä liikettä se
oli, kun me kiwen takana makailimme ja kääntelimme ruumistamme, ja
tulleet siihen päätökseen että me olimme karhuja. Laukkunsa, lakkinsa
ja muut kapineensa heittiwät tunturille ja tuliwat nyt tarkemmin
asiaa tutkimaan meidän luoksemme. Huomattuansa meidät matkamiehiksi
tuliwat tietä kysymään. Kolttalaiset eiwät nimittäin olleet ennen
käyneet tätä tietä, tiesiwät wain missäpäin Kuola on, ja oliwat
lähteneet sitä suuntaa tunturien yli waeltamaan; oikeassa oliwatkin,
mutta siinä erehtyiwät, kun luuliwat Kuolan olewan sen tunturin alla,
jolla me lewähdimme, ja kun me ilmoitimme heille, että he owat wasta
puoliwälissä Kuolan wuonon lahteen, josta wielä saawat kierrellä
wuonon rantoja pari peninkulmaa, ennenkuin saapuwat kaupunkiin, niin
suurilla silmillä katsoiwat pitkään toinen toiseensa; lähtiwät sitte
noutamaan rippujaan ja pitkittiwät matkaansa. Sanoiwatko nuo totta,
wai oliwat roswoamis-matkoilla, niinkuin yleisesti kolttalaisilla
tapana on, sitä emme tienneet, mutta meidän kantomiehemme wakuuttiwat,
että semmoinen kolttalainen on; kunhan saa wähänkään suunnan tietää
jonnekin, niin kyllä hän osaa sinne, tunturit owat hälle tuttuja,
ei hän niille eksy. Kolttalappalaiset, eräs lappalaissuku, jotka
owat kaikki wenäläiskreikkalaista uskoa ja suurempikaswuisia, kuin
tawalliset lappalaiset, owat ylönkatsotut joka paikassa; luulenma
juuri epärehellisyytensä wuoksi. Meidän lewähdyspaikastamme lounaasen
päin joku matka on tawallinen koiwumetsä, jossa on peuransyöttöpaikka
talwella; se on ainoa metsikkö tällä tunturi taipaleella
(lukuunottamatta Uuran wuonon koiwikkoa) ja on puoliwälissä, kun suoraa
tietä talwella ajetaan Uurasta Kuolaan, 6 peninkulmaa. Wirkistyneinä
lähdettiin eteenpäin. Matka oli samanlaista alinomaista nousemista ja
laskeumista. Sen uuden löydön teimme kuitenkin, että waaroilla kaswoi
pieni kukka; nimeä en tiedä; se wiwahti paljo neilika-lajiin. Nähtiin
tunturi-metsäkanojakin, jotka juosten, lentäen pyöriwät edessämme ja
surkealla äänellään walittiwat olemistaan, mutta laaksoihin eiwät
lähteneet, palasiwat korkeille tuntureilleen; siellä oli heillä
kumminkin hywä olla. Wastahakoisesti ja pelkotunteilla mekin tällä
matkan loppupuoliskolla lähestyimme laaksoin pohjia; kyllä meillä jo
oli ollut tekemistä noiden pohjoisimpain maitten kiusantekijöiden
kanssa, mutta nyt wasta meille pula tuli. Sitä sääskien paljoutta,
mitä oli tyynissä laaksoissa, on mahdoton toiselle selittää tahi
uskottawaksi saattaa. Meillä oli niistä tosi waiwa. Ilma oli niin
kuuma, ettei käwellessään jaksanut minkäänlaista liina-bashlik'ia
taikka harsowaatetta pitää kaswoillaan, ja tunkeutuiwat ne niidenkin
läpi jos jostakin reiästä. Kun sääskiä on niin paljo ja syötäwiä
ihmisiä niin erittäin wähä, niin ehdättäwät edelliset toinen toisensa
kilwan ihmisraukkain niskaan, eiwätkä huoli huiskuttamisesta ja
pieksämisestä mitään, waan töytääwät suoraan ihoon ja pistäwät samassa
nahan läpi. Näin parhaaksi koetella suojella ainoastaan kaswojani ja
heittää niska ja kädet aiwan alttiiksi. Tuskalla saattoi pelastaa
silmänsä, sieramensa ja korwansa tukkoon joutumasta; myötäänsä
piti pyhkiå nenäliinalla sitä syöpäläisten siiwoa silmiltään pois;
kuolleita oli kuin tahasta ja yhä utakammasti toista tuli; missä wain
wähänkään lehtimetsää ja lätäkköpaikkaa oli, sieltä niitä sawupilwinä
pemahti wastaan. Pysäyspaikoissa sai parhaiten rauhassa olla, jos
päälllyspaidan eli liinapaidan weti korwiensa yli ja rupesi pitkälleen
kaswot mätästä wasten. Muuten on näissä taisteluissa syöpäläisiä
wastaan paras neuwo ajatella: wähät muusta, kunhan hengissä pysyy.
Sittekuin oli kylään tultu, sanoiwat Uuralaiset, ettei tänä kesänä
paljo sääskiä ollut, waan kun on ollut pitkälliset tyyneet, silloin
niitä paljo on; notkopaikoissa ei silloin saata kukaan olla. Siihen me
emme osanneet mitään wirkkaa.

Keskiyön aikoihin noustiin wuoriseudun wiimeiselle korkealle
tunturille, jolle näkyy aawa meri niemineen, saarineen. Oli kuinka
myrskyinen ja julma tahansa, etäälle se wain näyttää tyyneltä ja
miellyttäwältä, kun päiwä takaa paistaa. Sentähden oli meistäkin,
niinkuin jo olisi oltu muun maailman yhteydessä erillään erämaan
kolkkoudesta, kun meri nähtiin. Kuta lähemmä matkan päätä päästiin,
sitä enemmin oli lehtipuuta ja joitakuita wirstoja wuonon perästä on
tawallista pientä koiwikkoa, josta jo alkoi polku wetää taloihin.
Keweniwät jalat, kun pääsiwät polun päälle, eikä kenenkään mieli tehnyt
lewähtämään; uteliaalla toimeliaisuudella hiipi toinen toisestaan siwu,
ja rantamäen koiwikosta astuttiin ulos; silloin näkiwät silmämme ensi
kerran suomalaisen uutisasutuksen jäämeren rannalla. Montakertaa olin
kotonani ajatellut, minkähänlaiset kansalaistemme asumasiat mahtanewat
olla noilla kaukaisilla perukoilla; waeltaissamme kauwan wallan
wieraista omista olipa jo muistissamme melkeen solahtanut tuonnemmaksi,
minkälainen suomalaisen talo onkaan; ja ainakin arwellen suomalaisten
ihan eri lailla asuwan täällä korkeassa pohjaisessa kuin kotonaan,
kiinnitin silmäni heidän taloihinsa, jotka waloisan aamuyön tyyneydessä
pitiwät hiljaista yölepoansa meidän edessämme; mikä sywästi ilahuttawa
näky oli toki tuo, kun huomasimme talossa 2 pientä tupaa wastakkaa
ja wälillä porstuan, johon on kartanolta owi portaineen, kartanon
toisella puolella pienen nawetan ja kodan, huomasimme huoneiden
ympärillä semmoisen siisteyden ja puhtauden, joka meidän matkamme
warrella oli jäänyt Suomeen, näimme pystöaidan, joku ympäröi pihan ja
pienen nurminiityn; kun wielä tiesimme nyt astuwamme kansalaistemme
katon alle, jossa tarjotaan kättä, puhetta ja ruokaa semmoista kuin
syntymämaalla, niin woi jokainen arwata miten lämpimillä tunteilla me
nousimme



Saaniwuonon

Juhana Petter Lyhytniemen owea kolkuttamaan. Wanhat owat aina
warullaan; heti heräsikin isännän äiti ja tuli kysymään tulijoista;
mutta kun kuuli, kuinka kaukaa tällä kerralla oliwat wieraat, meni
hän emäntätä herättämään; ja yhtäkkiä olikin tupa järjestyksessä; ja
me heti sisään, kun lukko aukeni. Isännät owat kaikki tähän aikaan
kesässä kalassa. Me tiesimme, että tässä talossa ei tarwitse itse
tehdä wuodettaan, niinkuin matkalla tähän asti, ja sanoimme: »älkää
nyt, emäntä, ruwetko muuhun puuhaan, waan laittakaa meille wuode,
että pääsemme lewolle». »Kahwi on heti walmista», arweli emäntä ja
kiirehti toiseen tupaan, mutta meistä ei kukaan yrittänytkään emäntää
kieltämään, sitä juomaa ei oltu nähtykään sittekuin Kuusamossa, ja
jos yksi ja toinenkin, niin taisi joku maisterimies meistä olla
erittäinkin kahwin rakastajia miehiä. Hywällä mielellähän me joimme
kahwit. Sitte kerrottiin emännälle äsköinen kehoitus, wäsymys oli
näet käskijä; »tee-wesi on heti walmista;» silloin ei katsottukaan
toisiimme niin hymysuin, kuin äsken; mutta emännän hywä tahto loisti
hänen silmistänsä, ja mielelläänhän tekee toiselle mieliksi, kun niin
wähällä woipi. Tuskin oli teet saatu loppuun, kun emäntä kantaa pöytään
tuoreita loistawia wiilipyttyjä ja kowaa keltaista woita, walmistaa
ruokapöydän, niin kunnollisen, ettei semmoista oltu nähty sittekuin
Kuusamossa; eikä yksikään meistä yrittänytkään kieltämään; käski nälkä
pöytään, waikka wäsymys wuoteesen; mutta tuon ruuan ääressä olikin
ruokahalu semmoinen, ettei mokomaa — sittekuin Kuusamossa. Ja kun
emäntäkin wähä asettui liehumasti, että saatiin ruweta haastelemaan,
kuultiin että hänkin oli Kuusamosta, ja hänen miehensä ja anoppinsa
ja lapsensa, kaikki, kaikki oliwat Kuusamosta, ja kuinka tänne oliwat
Kuusamosta tulleet, siitä olisimme tarkastikin saaneet kuulla,
jos olisimme jaksaneet, mutta kun emme jaksaneet, täytyi se jäädä
wastaiseksi; mutta heti kun se oli lykätty wastaiseksi, ummistui meidän
silmämme ja ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä liikkui wielä lämpimät
kiitollisuuden tunteet Kuusamolaisten ystäwällisyydestä wäsyneessä
mielessämme, ja sitte waiwuimme semmoiseen makiaan uneen, ettei mokomaa
— — sittekuin Kuusamossa.

Jo edeltä puolenpäiwää kello 10 aikana herätettiin meidät sillä
ilmiannolla, että jos mieli tänä pänä Uuraan, niin oli nyt hieruan
aikana mentäwä, ennenkuin ulli-wesi (nousuwesi) peittää wuonon perän
leweät lietteet. Meren rannalla woi näit jo ennakolta tietää, milloin
wesi on wähimmillään. Se nousee 6 1/2 tuntia ja laskee 6 1/2 tuntia;
jos hieruan aika tänään on 9 aikana e.p.p., niin se on huomenna kl.
10 ja ylihuomenna kl. 11, j.n.e. aina 1 tuntia myöhemmin. Sentähden
piti meidän tuo pikku 3 wirstaa matka tehdä ennen puoltapäiwää,
ellemme tahtoneet ruweta kiertämään poluttomia rantatörmiä. Ja pitkiin
käwelemisiin ei tehnyt mieli, sittekuin olimme kulkeneet tuon waikean
wiime taipaleen; noin 12 aikana olimme edellisenä päiwänä lähteneet
Kuolasta ja kl. 3 aamulla tultiin Saaniwuonoon. Oli merkillistä että
tämä 14 päiwä Heinäkuuta oli juuri se päiwä, jonka seuduissa olin jo
kotoa kirjoittanut tulewani Uuraan, jos terwennä pysyisin. Saaniwuonon
länsirannalla ja joen wasemmalla puolen on Lyhytniemen talo; ne muut
3 suomalaista ja 1 karjalainen owat wuonon itärannalla. Joki laskee
wuonoon Saanijärwestä, johon pienempi Lastajärwi etelästä laskee. Uuran
wuono on paljoa suurempi kuin Saaniwuono, ja kummallista on kuinka pian
sen hiekkalietteet kuiwawat heti weden laskun perästä, niin että niitä
saattaa kuiwin jaloin käwellä; tuskin jalkopohjakaan kastuu. Kuiwanakin
ollessa asuu hiekkapohjassa eräs pikku, wikkelä kala, Pisanki, teräwä
kuin äimä; ja aiwan kuin mato kaiwaa se tien itselleen mullassa.
Lietteet kuwastawat walkeammilta luin owatkaan noita tummia ja korkeita
kallioseiniä wastaan, jotka owat wuonon ympärillä.



Uuran

kylästä oli samaten kaikki mieswäki kalassa, mutta heti tultuamme
lähti pari henkeä pienellä weneellä wiemään merelle sanaa tulostamme.
Minulle oli jo tilattu walmiiksi kortteeri eräässä talossa Uura-joen
suussa. Kaikki kylän talot, joista suurin osa on hirsistä rakennettu,
ainoastaan muutamat turpeista, owat asetetut joen wasemmalle puolen
pitkin rantaa, kenties 3 wirstan matkalle joen suusta ylöspäin; yksi
lappalainen talo, Wilkis-oiwi, on oikealla puolen jokea joensuussa
ja toinen suomalainen talo, joka on ylinnä joen warrella, on samaten
oikealla rannalla. Joessa on koskia ja siitä saadaan muutamia
lohi-lajia; tawataanpa wälistä made ja haukikin joen suussa; muuten
on niissä järwissä, joista Uurajoki laskee, niinkuin muissakin
pohjoislapin järwissä ahwen, hauki ja muutamia lohikaloja. Uurajärwessä
ei kuulu tawatun särkeä, eikä siikaa; waikka ne löytywät Tuuloman
järwissä. Löytyy rääpyskin Imanterossa ja sen pohjoispuolella olewissa
järwissä. Näistä maajärwien kaloista eiwät suomalaiset, niinkuin
muutkin rannan asukkaat, paljo hyödy. Pyytäwät joskus loma-aikana,
kun merikalastus joudattaa, ja laittawat lapsensa ja waimonpuolensa
pyytämään, että saisiwat wälistä maistaa sitä kalaa johon owat Suomessa
tottuneet, sillä kaikella merenkalalla on omituinen ihwinen maku, joka
warsinkin wastatulleen suuhun maistuu hywin oudolta. Merikalastusta
warten oiwat Suomalaiset tänne tulleet ja siitä he eläwät. Sitä
ruwetaan Maarian päiwältä kewäällä ja pitkitetään Juhannukseen,
jolloin tullaan kotiin joksikuksi wiikoksi tahi pariksi; sitte taas
mennään merelle ja wiiwytään Elokuun alkupuolelle ja keskipaikoille,
jolloin woi kalastuksen pitää jo loppuneena, waikka yksi ja toinen
pitkittää yhä edelleen, sillä merestä saattaa kalastaa milloin tahansa,
kunhan ei erinomaista saalista aina halua. Kala, joka on kaikkein
paras pyydettewä, on turska, jonka pyytäjät jo merellä heti saannin
perästä myöwät wenäläisille kauppijoille, tahi wiewät norjalaisille
maakauppijaille tällä murmannilaisella rannikolla tahi sitte wiewät
suoraan Wuoreijaan (Wardö'hön,) tahikka Wesisaareen (Wadsö'hön)
kaupan. Turska kuiwataan pitkissä jälleissä eli toisin sanoen orsilla
paljaan taiwaan alla. Turskan hinta on kolmekertaa suurempi kuin
muiden kalain, waikka itse kala tuorenna ei ole niinkään makea kuin
muut kalat. Kun on oikein hywä turskan saanti, niin on tapahtuuut,
etta mies päiwässä ansaitsee 160 kruunua. Mutta toisinaan taas saawat
kalastajat tehdä turhaa työtä päiwittäin, wiikottain. Turska syö
nimittäin pientä lota-kalaa, ja jos lota-parwit eiwät jostakin syystä
ajau rantaan päin, niin turskakin asuu yksi siellä, toinen täällä.
Helposti kalastaja huomaa, milloin lota-parwi lähestyy, sillä sitä
seuraa toisetkin wiholliset kwin turskat, jotka eiwät kalastajan
silmään pistä, nimittäin kajawat, pitäen sitä suurempaa ääntä, kuta
suurempi on heidän ruoka-alansa. Minnepäin kajawat wetäywät, sinne
rientää kalastajakin weneineen. Kalastajain pitää aina olla wartiolla,
wuorotellen toinen toisensa perästä, merkitä lintuin lento-suuntia,
koetella ongellaan eli koukullaan, oli sää mikä tahansa, tahi aika mikä
tahansa. Jos kaloja ei kuulu missään, makaawat muut kajuutassa, yksi
on main kokeilla. Ohilullewiltakin kysytään missäpäin kaloja olisi
nähty enemmältä; ja sitä myöten mennään wälistä Ruijan rannalle, toisen
kerran Kalasaarennon (niinkuin kartoilla on kirjoitettu) rannikolle,
jopa Kiltinäänkin asti Kuolawuonon itäpuolella. Paitsi tätä alinomaista
huolta on kalastajalla jokapäiwäinen pelko äkkimyrskyn nousemisesta.
Liikuttaissansa koukkuaan weneen laidalla pälyy hän joka suunnalle
pitkin meren pintaa, missä sattuisi hawaitsemaan mustan wäreen käywän
wenettä kohti; silloin kysytään näppäryyttä panna purjeet kokoon,
ankkurit järjestykseen ja peränpitimet reilaan, sillä tuuliaispää
ei odota kauan, kun kerran tulossa on, ennenkuin jo tupruaa weneen
ympärillä ja raiwoon nostaa weden ja ilman; joka wene silloin ei ole
walmis tuulta wastustumaan, se pyörähtää kumoon auttamattomasti. Tämä
ainainen huoli ja epäwakaisuus kaiken puolesta tekee tunnokkaamman
miehen koko elämän sangen lewottomaksi, ja hänen päänsä harmaaksi
ennen aikaa. Muuten on kyllä löyhä työ miehillä, ja moni arwelikin,
selittäessään meille olojaan meren rannalla: »mitenhän käwisikään,
jos pitäisi ruweta maatyötä tekemään!» Toiselta puolen walittiwat
epäterweelliseksi ja ruumista jähmeyttäwäksi tuota elantojärjestystä,
kesällä walwoa päiwät päästään ja yöt lisäksi, ja talwella maata päiwät
päästään ja yöt lisäksi. Jos pimeän aikana juuri käwisikin laatuun
toimittaa jotain käsityötä, niin eiwät he sitä rupea tekewään; wähä
korjailewat weneitään; ne tahtowat he hywät ja hywät ne näkyiwät
melkeen wähillä poikkeuksilla olewankin; sillä lähteä huonolla weneellä
aawalle merelle, jossa äkkipikaa usein tyynestäkin wihurit nostawat
myrskyn, on sama kuin mennä tapposen tahallaan surman suuhun. Wahinko
wain että useammat suomalaiset sinne lähteneistä owat warattomia,
etteiwät jaksa hankkia itselleen omaa wenettä, mutta jos werrataan
nykyaikaa jo kuluneihin, esim. muuankaan tahi pari kymmenkunta wuotta
taa'päin, niin huomataan suuri edistys. Muutamilla warakkailla on 2
jopa 3:kin wenettä, ja wähempikin warainen, joka on jaksanut talon
hommata itselleen, pyrkii pyrkimälläkin hankkimaan lisäksi wenettä,
joskohta ei kokonaista jaksi, niin kumminkin puolet weneestä, ja
toinen pienen talon mies ottaa toiset puolet tehdäkseen. Nämä
weneet eiwät näet olekaan sitä kokoa kuin sisäjärwien soutuweneet,
waan suuria, tawallisen lankku-lotjan kokoisia, joita woisi kutsua
jollakin laiwanimityksellä. Suurimmat weneistä owat kaksimastoisia ja
niitä kutsutaan Ruijan kielellä »lysterbåtiksi»; niitä on harwalla
suomalaisella. Useimmalla on wähä pienempää kokoa wene, joka on
yksimastoinen, ja kutsutaan »fembörding» josta meikäläiset owat
ottaneet niitä kutsuakseen »wämpööriiksi»; se on sopiwin kala-wene
merellä. Wielä on myös monella »otrinki,» joka on pienin merellä
kulkewista weneistä; se on muuten rakennukselleen wämpöörin kaltainen.
Kaikissa näissä on perässä kajuuta, jossa on rautauuni, 2,3 reikäinen,
pannuineen, patoineen, ja penkit owat naulatut seiniin ympäriinsä.
Koko talous on matkassa. Weneessä on tawallisesti. 4 miestä, joista
yksi on weneen omistaja, kapteeni, ja toiset 3 osamiehiä saaliisen.
Kalat jaetaan sopimuksen mukaan, kenties enimmästi niin että wene saa
puolet ja toinen puoli jaetaan tasan 4 miehelle. Jako tietysti on
toisellainen, jos jollakin on osa weneessä, tahi jos joku on toisen
työssä, tahi pidetään huonompana työmiehenä. Kowin huonoja työmiehiä
sinne ei toki tulekaan, sillä se on kaikille tietty asia, että joka
näillä mailla ei itse elätä henkeään, kuolkoon; ei auta täällä
asetusten nojalla ruweta suurella suulla waatiwaan itselleen laillista
waiwais-eläkettä; ja jos joku tapaturman kautta työhön kykenemättömäksi
tullut sai hywiltä ihmisiltä köyhän apua, kyllä se tiesi toisten
armosta eläwänsä.

Toinen kala, jota suomalaiset myös pyytäwät, waikka wähemmässä
määrässä kuin turskaa, on saita. Se kala liikkuu weden pinnalla, kun
on pyydettäwissä, ja ui suurissa parwissa. Se syö nimittäin pientä
ewällistä eläwätä, jota kutsuiwat kalaksi, waikt'eiwitt tienneet
nimeä; se pieni eläwä on eräs molluski-laji, joka nousee weden
pinnalle wälistä. Saita-nuotta on nelis-nurkkuinen, kuin huiwi, noin
15—22 syltä kanttiinsa, joka nurkkaan sidotaan köysi 40—50 syltä
pitkä. Kun huomataan saidan olewan liikkeellä, wiedään tämä nuotta
eteen, lasketaan weden pinnan alle ja odotetaan siksikuin saitaparwi
on uinut päälle, silloin wiskataan kiwiä parwen keskelle, ja saita
on sentapainen etta wähästäkin melskeestä säikähdyttyänsä, menee
pohjaan suoraan kwin kiwi. Kuin kala weden pinnalta on painunut nuotan
päälle, soudetaan weneet yhteen ja nuotasta tehdään pussi, jonka
pohjassa saitaparwi kiehuu. Muita kaloja ei näin tukussa saada, eikä
saata pyytääkään. Jos Jäämeren kummallisia kaloja tahtoisin mainita,
niin ottaisin esimerkiksi Kunttipillarin (pikku horkkelin), jolla on
monisarwinen pää ja rintaewät leweät kuin siiwet; se on lentokalan
näköön; eräs toinen on tuo ilettäwän ruma Ronkeksi (wilukala), joka on
limainen ja täynnä kuhmuja, niinkuin olisi isossa rokossa.

Pian leweni sana tulostani merellä, ja miehet alkoiwat kokoontua
wähitellen kylään. Tosin en ketään ollut ennen nähnyt, mutta kyllä
he oliwat tutut, jopa toinen toistaan tutummat. Kuulumiset kysyttiin
ja selitettiin, kuuden wuoden kuulumiset. Kuka oli käskenyt sanoa
terweisiä Kuusamosta, kuka Pudasjärweltä, Oulusta, Näseestä; ne tuliwat
kaikki perille, ja kait oliwat yhtä lämpimiä, waikk'ei puoliakaan
nimenomaan muistettu. »Johan se kuuluu kuolleen, Snellmankin, joka
meitä täällä käwi opettamassa.» »Ei, sen nimellistä on monta Suomessa,
ja se Snellman, joka on kuollut, oli senaattori, ja suuri Suomen
kansallisuuden puollustaja, jonka tähden hänen kuolemansa on kuulunut
tänne asti.» »Wai wielä se Snellman elää joka käwi täällä», wirkkoiwat
emännät penkiltä, »entäs se kirktoherr Thauwon». Oli heillä muistissa
pappein wiime käynnit ja heidän innokkaista kyselemisistänsä olisi
outokin ymmärtänyt, että Murmannin rannikon suomalaisille on se juhlia,
kun Suomesta lähetetään sinne pappi. Siellä on käynyt Iin nykyinen
kirkkoherra Johan Fredrik Thauwon Kuolajärweltä talwella 1870 ja
Polangalta kesillä 1871, 1872, 1873 ja 1874; ja myös Muhoksen nykyinen
kirkkoherra Gustaf Adolf Snellman Pudasjärweltä kesällä 1876, jonka
perästä ei pappia Suomesta ollut siellä käynyt.

Rippikoulussa oli 3 lapinlastakin; ryhdyin oppimaan tuota lapsellista
kieltä, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin Norjan kieli ruotsin
taitawalle; wanha tulkki Abram Arpela oli kyllä apuna, mutta ei hänkään
osannut lausua noita waikeita kurkku-ääniä niinkuin lapset; niiltä se
sujui luontewusti. Hankaluutta lapinkielessä tekee se, kun Norjalaiset
owat kääntäneet ja painaneet heidän kirjansa, ja kirjoittaneet
kirjaimet oman kielensä mukaan. Jos suomalainen oppinut olisi
kirjoittanut heidän katkismuksensa, niin se olisi lappalaisellekin
helpompi oppia. Mutta jos oli haluakin saada wähä oppia tätä kieltä
esim. Luth. wäh. katkismuksen, niin ei ollut aikaa. Aamusta iltaan oli
asiamiehiä kylästä ja ympärillä olewista taloista ja kodista. Uuran yöt
oliwat sitte niin kauniit, että unonen wasta myöhään, eli sanoakseni,
warhain wasta aamulla tohti astua pikku kamariimme, joka oli pohjoista
kohden ja pikku akkunallaan tarkasti kokoili yön auringon miedot
säteet peräseinälle; ja ainoastaan sen wähäisen hetken, kun aurinko
siwuutti korkean wuoren kukkulan, joka oli meistä pohjaan päin, oli
tuo ystäwällinen päiwän paiste matalalta peräseinältämme poissa, waan
se saapui kohta jälleen ja toi muassaan muistot kaukaa Sawon salmien
rannoilta niistä nukkujista, joiden lapsuuden wiattomuus lepää heidän
kaswoillansa, niinkuin puhdas, läpipuhdas päiwänpaiste.

Tawallisissa oloissa maataan pitkään aamusella. Jos 7 ja 8 wälillä
lähtee kylään käwelemään, niin ei näe ketään liikkeellä; kaikki
on yöunessaan; wasta 9 aikana ja wähää ennen alkaa wäki nousta.
Miehillä ei ole juuri mitään tekemistäkään kotona; »mutta mitäs
waimonpuolet tekewät kun olette itse kalassa», kysyin eräältä
isännältä; »juowat kahwia ja käywät kylässä», kuului lyhyt wastaus,
ja liki mailleenpa taisi sattuukin; olkoon kumminkin kaukana tässä
ruweta moittimis-lauseita heistä latelemaan; olot tekewät ihmisen
mukaiseksensa; mutta nyt kun suomalaiset owat hankkineet itselleen
lehmiä, lampaita, on emännillä niiden hoitamisessa ja ruuan
kokoamisessa koko työpaikka; joen warsilta kootaan heiniä, talon
ympärille lannoitetaan pikku niitty, jopa pikku pottumaakin, peuran
jäkäliä kankailta nyhdetään ja pannaan suuriin kokoihin, tuodaan
kotiinkin kesällä, turskan päitä kuiwataan, joita keitetään sitte
jäkälien kanssa hywiksi hauteiksi lehmille. Näissä töissä tietysti
miehet auttawat, kun owat kotona, ja erittäinkin syyspuoleen owat
he kyllä kotona. Willoista tehdään päällyswaatteita ja sukkia, muut
pito-waatteet ostetaan. On waimowäellä siis työtä, ja kun lukuun
otetaan se seikka wielä, että meren rannalle on waeltanut enempi
miehenpuolia kuin waimonpuolia, jonka wuoksi siellä on olemassa puute
waimonpuolisista ihmisistä ja moni mies, waikka todellakin haluaisi
ruweta perhe-elämään, näkee kumminkin täytywänsä olla sitä wailla,
ellei lähde Suomesta noutamaan waimoa itselleen, mikä tietysti tulisi
sangen kalliiksi — kun tämä waimowäen harwalukuisuus tiedetään
tosiasiaksi, niin arwaa myös, että heillä on sitä enemmän työtä
kyläpaikoissa, joissa monta tarwitsee heidän apuansa leipomisessa,
ruuan laittamisessa, waatteen korjaamisessa j.n.e.

Uuran ympärillä on petoeläimiäkin, karhuja ja susia. Uuran joen suusta
pari wenäjän wirstaa ylöspäin oli karhu wähää ennen meidän tuloamme
repinyt pahasti yhtä isäntää, joka oli witaksia mennyt hakemaan. Yksi
sormi oli kädessä aiwan poikki ja toisia oli pureskeltu. Sudet tekewät
lampaissa paljo häwiötä. Yhdestä talosta oliwat niinikään wähää ennen
tuloamme tappaneet 7 lammasta. Ympäristöllä on jäniksiäkin, jotka
syöwät heinäsuowat ja jäkäläko'ot kylän reunalla. Lappalaiset pyytäwät
kettuja, ampumalla ja muulla pyyntikeinolla. Wahinkoa tekemät myös
porot, kun laumoissa laskeuwat sisätuntureilta meren rannalle. Yksin
kartanon ympärilläolewaa heinääkin ja muun kaswin warsia on waikea
niiltä warjella; niitetty heinä pannaan sentähden korkeille pylwäille
kuiwamaan ja säilymään poroilta. Pyydettäwää riistaa owat wielä
tawalliset ja tunturi-metsäkanat. Suomalainen ei aikaansa tuhraa näiden
metsästämiseen; rauhassa hältä sa lappalainen ja kolttalainen wallita
tunturien aawoja ylämaita, niinkuin he wuosisatoja jo ennen owat
tehneet. Kalastukseen on suomalainen kyllä omiaan, ja kun hän rikkaan
meren köyhälle rannalle saapuu, katsoo hän ensi työkseen ympärilleen,
missä wakaan jalansian keksisi; hän rakentaa mökin itselleen, jos ei
muusta, niin maan turpeista; se on hänen kotinsa, johon hän meren
epäwakaisilta ilmoilta tulee lewon pitoon, niinkuin ennen kotimökkiinsä
Suomen salolla. Sitte on hänelle mieleen yhteis-elämä; yhden mökin
wiereen nousee toinen, ja kolmas; ja niin syntyy kylä. Mutta se on
hänelle wastenmielistä, kun ei ole yhteis-elämälle mitään lakia;
kaswaneena lakien suojelemassa yhteiskunnassa, kaipaa hän sywästi
laillista järjestystä ja sen walwojia; tässä on Murmannin rannikon
Suomalaisten kipein kohta. Sitä walittiwatkin jok'ainoassa kylässä.
Keskinäisille riidoille ei löydy mitään ratkaisijaa; mutta jos tämä
puute olisikin jotakuinkin kärsittäwissä, niin on suurin se, ettei
löydy tuomaria eri kansallisuuksien wälillä, erittäinkin wenäläisten ja
muiden. Wenäjän wirkamiehiä on tosin, mutta ne owat kaukana Kuolassa,
ja eiwät ymmärrä muuta kuin wenäjää. Näistäkin puhuttiin samaa, mitä
ylipäätään wirkamiehistä Wenäjällä, mutta sen puheen perää en tietysti
takaa. En ole mikään yleinen kanteen nostaja; ainoastaan »relata
resero» niinkuin wanhat Romalaiset sanoiwat, s.o. kerron toisten
kertomia.

Pohjois-wenäläiset owat wiime aikoina ruwenneet pitämään näitä
meren rannikoita yksinomaisena alusmaanaan; katsowat sentähden
karsaalla silmällä suomalaisia, jotka uutis-asukkaina eli
»kolonisteina», niinkuin niitä nimitetään, perustawat kyliä kylien
perästä Murmannilaiselle rannikolle; tekewät kaikenkaltaista kiusaa
suomalaisille estääkseen heitä waurastumasta; leikkelewät weneen
köydet poikki, jos joku suomalainen tulee heidän satamaansa kaloja
myömään; nakkelemat kiwiä saitaparwiin, jos näkewät suomalaisten sitä
nuottansa päälle odottawan, mainitsemattakaan pieniä löylytyksiä
ja selkäsaunoja, jotka siellä niinkuin muuallakin maksetaan, jos
jaksetaan, samassa rahassa. Kuuluu joku suomalainen näistä tehneen
suullisen walituksen kuwernöörillekin ja siihen saaneen tuon wiisaan
wastauksen: »antakaa takaisin»; se on tietty: kuka aawalla merellä
pystyy polisinwirkaa toimittamaan, ja se wenäläinen wahti-jahti, joka
sitä warten on rakennettu, oleilee Wuoreijassa, eikä näy kuin ihmeeksi
kalastus-wesillä. Maat, meret owat keisarin; ja kun suomalaiset
pitäwät itseään yhtä hywinä keisarin alamaisina kuin wenäläisetkin,
eiwätkä luowu oikeuksistaan, niin siitä syntyy riita. Mutta olisiwat
suomalaiset jo aikaa näiltä rannoilta muuttaneet pois, ellei Korkea
Esiwalta olisi ruwennut heitä semmoisella huolenpidolla auttamaan, jota
ei kyllin saata kiittää. Korkeilta wirkamiehiltä on sangen usein tullut
kowia kieltoja alhaisille wirkamiehille ja wenäläisille kalastajille,
ettei harwalukuisia suomalaisia saa polkea. Hallitus on myös luwannut
200 ruplaa sille, jota hankkii itselleen oman kalaweneen, waikka tätä
rakennusapua ei ole saaneet ulos räntteriasta useammat, kuin pari kolme
suomalaista, jotka owat olleet wähä (niinkuin sanotaan) herrasmiehiä.
Stanowoi panee kaikenlaisia esteitä awunsaamiseen, ja hänen
puoltosanattansa ei rahaa anneta. Saa aluksi panna 50 ruplaa likoon,
eikä sittekään tiedä, tokko raha-apu lähtee, waikka wene jo olisi
puoleksi walmis; ei ole kumma, jos harwat ryhtyiwät rahan pyyntiin.
Kyläjärjeslys ja weronkanto on samanlainen kuin Wenäjällä; joku isäntä
walitaan joka kylässä 3:ksi wuodeksi päätösten toimeenpanijaksi;
hän on staarosta, meidän nimityksen mukaan lautakunnan esimies, jos
semmoista olisi joka kylässä. Hän kokoo kylän miehiltä werorahat
ja wie räntteriaan. Koko kylälle pannaan joku rahasumma weroa, ja
warojaan ja kalastusonneaan myöten maksaa itsekukin osan siitä
kylän miesten suostumuksen tahi weroituksen mukaan. Suomalaisissa
kylissä ei ole 25 wuoteen ollut henkikirjoitusta, waan wuosittain
maksetaan sen henkiluwun mukaan, mikä oli olemassa neljännes-wuosisata
takaperin; kaikki siitä nuoremmat owat wapaat ja moni maksaa weroa,
joka aikaa sitten on wirunut »alla selwien wesien, päällä mustien
mutien», mutta »maassa maan tawalla», Wenäjällähän »kuolleet sielut»
owat kirjoissa eläwitten keskellä. Wero, joka kyläkunnille suuruuden
mukaan on määrätty, on sangen pieni; mutta sotapalweluksessa pitää
suomalaistenkin nuorukaisten käydä, jotka owat asewelwollisuus-iässä.
Erään lesken poika Puumangista oli ollut Turkin sodassa ja saatuansa
luwan palata kotia oli päässyt Arkangeliin asti, mutta kuollut tautiin
siellä. Wenäjän mallin mukaan on suomalaisilla kylilläkin »prawlenia»
eli kylän esiwalta. Uurasta, Laatsiwuonosta ja Kakkarista walitaan yksi
mies (staarosta), toinen kylistä, jotka owat Tsipnawolokasta Puumankiin
asti, ja kolmas mies Petsamosta. Tästä näiden miesten oikeudesta saa
wedota stanowoihin (wallesmanniin), sitte isprawnikaan (kaupungin
pormestariin), ja yhä ylemmä kuwernööriin, mutta se tosiaankaan ei
kannata, sillä asia wiipyy wirastoissa wuosikausia ja wiimein hukkuu
kokonaan. Se minkä kylän miehet päättäwät, se on laki, ensimäisessä
ja wiimeisessä kädessä, ja sen walwojina owat sen tekijät. Kuinka
suuri puute on oikeuden walwojista osoittaa seuraawa surkia tapaus:
kaksi wenekunta kalasaarennon kohdalla rupesi huonona saaliin aikana
alkukesästä wierailemaan toisissaan; juowuttuaan löi eräs Sellberg
toista miestä, Juntusta, joka muistutti muutaman kymmenen kruunun
saamistaan edelliseltä, puukolla rintaan kuoleman haawan. Toiset
pakoittiwat Sellbergin wiemään toweriaan paatilla Potshein lasarettiin:
mutta irti pääsi Sellberg kumminkin ja oleili wielä 2 wiikkoa samoilla
seuduin, siksi kuin asiasta ruwettiin tarkemmin kysymään; silloin lähti
Sellberg Ruijan puolelle ja heti Wenäjän wirkamiesten kirjeet perässä
pyynnöllä: ottakaa kiinni; mutta sitäkö Sellberg odottamaan, oikaisi
Amerikaan.

Uuran kylässä on rukoushuoneen kehä. Eräs mies otti sen urakalla
rakentaakseen, mutta saatuaan rahat, heitti huoneen keskoiseksi
ja muutti Amerikaan. Kattolaudatkin oliwat jo hankitut walmiiksi.
Kirkonkokouksessa 22/7 päättiwät kylänmiehet kattaa rakennuksensa,
mutta jos se siitä walmistuu, se on epätiedossa; erinomaisen hywä
asia olisi kyläläisille, että saisiwat huoneen, jossa sopisi
kokoomua pyhinä ja joskus arkinakin. Yhteinen sopu on wälttämatön
tämmöisille uutis-asutuksille, ja yhteiset kokoukset sitä synnyttäwät
ja ylläpitäwät. Miten liekään naapurien wäli silloin tällöin,
wieraanwaraisuus on aina kuitenkin pysywäinen. Kulkiessani kylän
taloissa huomasin myös puhtauden ja siisteyden olewan hywäksi
tawaksi otetun joka mökkiin; ja maidon hoidossa owat suomalaiset
norjalaisista edellä. Suuremmissa taloissa on wiisin, kuusin lehmiä
ja samat werrat lampaita, joku ylikin. Loinenkin pyytää haalia kokoon
sen werran waroja, että jaksaa lehmän lunastaa itselleen. Elukat
hoidetaan hywästi. Laidunmaat eiwät ole sen suuremmat kuin kartanoiden
ympäristöt; ja suitsut palawat melkeen sammumatta wuorokauden ympäri.
Tuo suitsun teko onkin hywä ja tehohtewa sääskien karkoituskeino. Jos
rupeaa johonkin wuolu-tai weisto-työhön, niin tekaisee suitsun, ja
rauhassa saa olla. Kun kylään wihittiin kirkkomaa tyynenä pyhililtana
23/7 niin olisi wäkijoukon ollut sangen waikea seista ulkona, mutta
yhtäkkiä rupesi joka ryhmän wierestä makea sawu nousta tupruamaan
ilmaan, ja tuulen henkeä oli siksi että se leimautti willistä tuota
hywilnhajuista turwe-suitsutusta wasten kaswoja, ja sääskipilwet
hajosiwat pois silmiltä. Kun tämä wiimeinen toimitus oli tehty, olin
walmis kylästä lähtemään. Mutta kun katsoin wuouolle, wirtasiwat
wiimeiset Ullin wedet rannoilta pois ja hiekka jäi walkeana paistamaan.
Sanotaan ettei mikään niin pian kuiwa kuin kyynel, waan wielä siitäkin
kiireemmin kuiwawat Uuran lietteet ja tekeywät kuiwiksi tantereiksi,
niinkuin ei koskaan laineet olisi loiskuneet niiden päällä. Kuuden
tunnin perästä on taas wesi ylimmällään ja silloin me lähdimme kl.
12 yöllä, heitettyämme ystäwälliset hywästit rannalla seisowille
Uuralaisille. Toiwottawa wain olisi että tämä ranta rupeisi tuntumaan
heistä kotirannalta, koska se kerran heidän omasta walinnastaan on
siksi tullut. Wuonolla oli aiwan tyyni ja otrinkia piti airoilla wetää
eteenpäin. Siinä jouti katselemaan peluukaa (maitowalasta), joka
walkeata kylkeään nosti ilman lämpimyyttä nauttimaan, eikä kukaan näin
wuonon sisässä sitä häirinnytkään, jonka tähden se nutkuikin niin
siki, ettei liikahtanut waikka meidän wene kulki lähitse. Uurawuonon
rarmat owat ihan jyrkkiä ja korkeita kallioseiniä, joilla ei mitään
wihantata näy muuta kuin jossakin laaksopaikassa muutamia kukan warsia
ja itärannalla muutamassa kohden koiwun wesoja; mutta turhaan etsin
täällä nähdäkseni mäntyä, niinkuin Kuolan wuonon itä-rannalla olin
yhden nähnyt. Wesillä pistää myös mielellään kätensä ewäsnyyttyynkin;
siellä on toista tusinaa semmoisia leipäjuustoja, joita ei koko
Suomessa osata tehdä muualla kuin Pohjanmaalla; ne muistuttawat Uuran
emäntäin hywäntahtoisuutta; mutta se niissä on wikana, ettei niitä
saata säilyttää ollenkaan; pitää kohta syödä. Jo oli lappalainenkin
oppinut syömään Pohjanmaan juustoja, wieläpä kehui makeiksi. Nähdessään
meren loistawan pinnan ja yön waloisuuden tulee ajattelemaan, että
tosiaankin kaikkein wähin näissä seuduin sopii kesällä tuo kohta
wirsikirjassamme, kun »rukoukset merellä» ja »matkustawaisten
rukoukset» puhuwat »pimiästä yöstä» ja sen »kauhistuksista», mutta
niiden tekijä ei lienekään asunut jäämeren rannalla. Uurawuonon
suussa on suuri Salim-saari ja sen itäpuolella tuo ennen mainittu
Jeretiikan pieni saari, jossa on kauppa-paikkakin. Ohimennen en
saata olla mainitsematta, että asiantuntijat sanowat wiimemainitun
eteläpuolella olewan mitä paraan sataman, kuin woi löytyä, sota-ja
kauppalaiwoille. Sinne ei sowi mitkään tuulet, sillä kaikki rannat
owat korkeita ja mannermaan wieressä on wielä 5 pientä saarta, jotka
salmissakin murtawat jäämeren tuimat aallot, jos myrsky on kowakin.
Laiwasataman sisäpuolella olisi wielä mainio wenesatama, jossa
weneet kuuluwat pysywän eheinä, jospa löydettyinä yhteen. Tämä olisi
siis hywä kauppalan tahi kaupungin paikka. Ja satama on kyllin sywä
suurimmillekin laiwoille, ja kyllin lawea tuhansille. Seutu on lisäksi
parempia kalastuspaikkoja rannikolla.

Meidän matkamme kääntyi tästä länteenpäin, ja wähän kulettuamme merta
noustiin merkilliselle Einaniemelle. Se pistää ulos mereen; niemen
kärki on korkea kallio-möhkäle, ja sen takana on kaunis nurmikannas,
joka kaswaa runsaasti kukkia; kannaksen mannerpuolella on taas korkea
kallio-wuori. Tämä kannas on aina ollut ihmisten asuntopaikka; tälle
muuttiwat suomalaisetkin muutamaksi talweksi, ennenkuin Uuraan
perustiwat kotinsa. Sitä ennen oli tässä asunut lappalaisia ja niiden
kotien perustukset huomasi selwästi. Mutta ennen lappalaisia oli tässä
asunut toinen, wieras kansa, joka teki asuntonsa kokonaan pyöreistä
kiwistä. Kannaksella näkyi wähä haamua semmoisesta kiwikodasta, mutta
warmasti sitä ei olisi saattanut sanoa asumapaikan raunioksi; mutta
wähän matkaa lounaasen on pikku lahti, jonka perässä on loiwa rinne
paljaista pyöreistä kiwistä; lähellä rantaa on kiwikossa sywä hauta
noin kolmea syltä pitkä ja kahta leweä muodoltaan pyöreäpäinen,
jonka selwästi näkee ihmiskäden tekemäksi, waikka seinät owat aiwan
lewinneet alas; sen ympärillä on 4 pienempää hautaa, joiden seinät owat
samaten lewällään. Semmoisia kotia pyöreistä, päänkokoisista kiwistä
eiwät lappalaiset kuulu milloinkaan tehneen, sanottiin warmaksi; ja
lappalaiset itse sanowat, että se kansa, joka tuommoisissa kodissa
asui, pakeni pois heidän näille rannoille tullessa. Minä panin
arweluun, että olisikohan tuo tarun kansa woinut olla samojedeja,
waan siitä en yritäkään sen enempätä sanomaan. Totena pidin, että
oltiin toisen kansan asumasiojen ääressä, kuin lappalaisten. Nämä
rauuiot oliwat kukaties kuinka monen wuosisadan takaa nyt todistamassa
tekijäinsä katoawaisuudesta.

Kun kannaksen alawalta nurmikentältä lähdettiin nousemaan mannermaan
wuorikalliolle, pistäytyi metsäeläin eräälle ulkonewalle nurkalle
katsomaan alas meidän tuloamme, ja minä ihmettelin, että täälläkin oli
jotain wuohilajia tyhjillä kallioilla kiipeilemässä; mutta kun tultiin
yläälle, näin että se oli poro, ja aika poro olikin, waikka wuoren alle
niin pieneltä näytti; se juosta hölkytteli meidän ympärillämme ja ihra
hyllyi lautasella. Kalliotörmän päälle oli suuri ja ihana näköala; aamu
oli kirkas ja meri raswatyyni. Laiwoja seisoi siellä, täällä; millä
oli purje päällä, mikä oli jo ottanut purjeen alas. Etäältä muutamien
peninkulmain päästä nähtiin tulewan suuren kaksimastoisen höyrylaiwan,
ja soutajat oliwat heti walmiit antamaan tietää, että Arkangelin
kuwernööri ajaa laiwallaan tarkastusmatkalle Kalasaarennon rannoille.
Nähtiin, että laiwa tulee Jeretuukasta ja aikoo Potsheihin; sen musta
sawu eroaa jyrkästi taiwaan karwen selwyydestä. Tämmöisellä ilmalla
saa myös selwän kuwan Jäämeren rannasta. Kaukaa idästä näkyy Kiltinän
jyrkkä ranta, ja koko ranta siitä asti on yhtämittaista kallioseinää;
samallaista on länteenpäin, ja luoteisesta näkyy Kalasaarennon
(eli Karabellan niemen) yhtä korkeat ja, jos mahdollista, wielä
jyrkemmät rantakalliot. Jos meri mahtawuudessaan näyttää wäkewältä ja
raiwoon syttyneenä tahtookin wäkiwaltaa tehdä, niin wahwat sillä on
rantawarustuksetkin, jotka woiwat sen tuimimmillekin puskuille sanoa:
tähän asti, eikä etemmä.

Jäämeren wesi on kirkasta; monen sylen sywyydestä näkee pohjan.
Einoniemen seuduilla katseltiin sitä kauan. Kallion seinä, jonka
ilma weden pinnan yläpuolella on tehnyt rumemmaksi, on pinnan alla
siniseltä, harmaalta ja walkealta loistawa; se on wiiwakas ja täpläkäs,
puhdas kuin taiwaankansi. Harwassa kaswaa pohjassa merikasweja, jotka
lewittäwät lehtiään niinkuin säteitä keskipisteestä; kun näitä on
suurempia ja pienempiä, antawat ne meren pohjalle niin kauniin näön,
ettei marmori-pöytä kukka-buketteineen saata wertoja wetää. Meidän
kulkumme käwi aiwan hitaasti; soudettiin siwu Ara-wuonon suun ja sitte
Kassi-wuonon, ja wasta jälkeen puolenpäiwän päästiin



Kakkarin

kylään, joka on Laatsiwuonon suussa itärannalla. Ainoastaan muutamia
aikaihmisiä oli lasten kanssa kotona. Siitä lähetettiin sana merelle
läheisyyteen, jossa oli kalastajia, että tulisiwat kotiin, mutta
kalastajissa olikin wain wuonon perästä miehiä, jotka parilla
wämpöörillä tuliwat Kakkariin ja hankkiwat meille ruokaa, sillä talojen
emäntä-wäkikin sattui olemaan poissa. Tämä kylä on korkean wuoriseinän
eteläpuolella aiwan rannalla. Wenäjän Karjalaisia asuu kahdessa
talossa, joissa oli muutamia wenäläisiäkin. Toista wuotta taapäin
oli tässä kylässä tapahtunut se tapaturma, että Joh. Abr. Arpela
(Uuran ukko Arpelan poika) oli laittanut 12 wuotiaan poikansa jäkäliä
keräämään taloin wieressä olewille wuorille, ja tuo oli liukahtanut
eräältä kalliokulmalta ja putosi alas kuoliaaksi.

Kylään näkyy Muotkawuonon suuri selkä luoteisesta, mutta wieressä
olewat korkeat kalliot estäwät aawan meren näkymästä. Kun tämä
kylä on wuonon suussa, johon pian mereltä sopii pistäytä, on se
tawallinen kalastajain ja kalanostajien käyntipaikka. Nytkin oli
siinä wiikkokausia eräs wenäläinen turskan-ostaja laiwa majaillut.
Matka wuonon perään oli aiwan hidasta kulkea tyynen aikana suurella
wämpöörillä, waikka oli miehiä panna joka airon nenään kaksittainkin.
Kumpikin ranta on korkeata kiwiwuorta ja hywin mutkaista. Joku hylje
olisi saatu ampua, mutta pyssyt oliwat kajuutassa, ja kun niitä miehet
rupesiwat esiin kiirehtimään, sukelsi hylje pois ja pääsi johonkin
kiwen louteroon piiloon. Jo oli yö ennättänyt kulua puoliwäliin,
ennenkuin päästiin



Laatsiwuonon

kylään, joka on Laatsi-joen (eli niinkuin toiset lausuwat Läätsinjoen)
suun itäpuolella. Kuonon perukka on samanlaista aukeata lietettä,
kuin Uurassakin. Tämä kylä on wasta 5 wuoden wanha, ja sentähden se
onkin ulkonäöltään surkeampi kuin mikään muu kylä jossa käwin; kaikki
tuwat turpeista, ja niinkuin yhtä yökortteeria warten kyhätyt. Mutta
noustaan lietteeltä rantatörmän päälle; silloin awautuu eteen sangen
awara kenttämaa, josta saisi hywääkin niittyä, jos olot olisiwat
toisenlaiset. Mutta kun maanwiljelijä (jos semmoista nimitystä
saa käyttää näillä mailla) tietää, että se heinämaa, jonka hän on
walmistanut, kenties piankin tapahtumassa weronlaskussa, tulee toisen
omaksi, niin ei hän saata tosi työtä uhrata niityn tekoon; muuten maa
on Laatsiwuonon perässä hywää, ja sisäänpäin mannermaahan se kaswaa
jokaisen täällä tawattawan puulajin, niinkuin koiwun, lepän, pihlajan
j.n.e. (petäjätä ei löydy). Kun astuu tupaan, hämmästyy nähdessään
sitä siisteyttä, mikä noiden ulkoapäin rumain asuntojen sisällä on.
Emäntäwäki katsoi suurilla silmillä, mikä miehille oli tullut, kun
päiwää ennen oliwat kotoa lähteneet kuukauden kalastus- matkalle
walmistettiin ewäin, ja nyt yhtäkkiä miehissä palasiwat kotiin. Erehdys
tuli pian korjatuksi, ja sana wieraan tulosta kulki nopeasti kotien
ympäri. Se tupa, johon me menimme oli sisältä wuorattu halaistuilla
koiwurangoilla, jotka seisoiwat pystyssä ja joista kupera puoli oli
lyöty turpeiden sisään. Tupa oli myös jotenkin korkea; se näytti sangen
siewältä, ettei suinkaan olisi luullut olewan tuwassa turwekatossa ja
turweseinäisessä. Paitsi siisteyttä asui tuon turwekaton alla myös
erinomainen ystäwällisyys wierasta kohtaan, joka kohtelu ainoastansa
sen kautta tuli surumielisyydellä sekoitetuksi, että kaikki asujumet
näyttiwät muuttamalla jalalla asuwan; kuka aikoi ensi syksynä,
kuka ensi kesänä tuohon kulta-maahan Amerikaan, joka kohta nielee
pohjois-Suomen parhaat työwoimat kultaiseen suuhunsa. Tuommoinen
kansanwaelluksen kiihko, kun se kerran leimahtaa liikkuwan pohjalaisen
mielessä palamaan, sitä ei pidätä mikään, ei kerrassaan mikään;
Ameriikaan, mahtuuhan sinne miestä ja kukapa hukkuneiden haudoilta
huutaa!

Hywän toimeentulon woisi Laatsilainen hankkia itselleen toimella ja
työllä, waan kun hän aikoo ja aikoo pois, eikä perehdy paikoilleen,
niin »aika kuluu arwellessa.» Seuraawan päiwän j.p.p. puhalsi
raittiisti lounaasta ja paluumatka Kakkariin, sama taiwal, jota
päiwää ennen olimme kl. 5—12 kitkuttaneet, meni nyt wähemmässä kuin
kolmessa kwartissa. Kakkarissa wielä pistäyttiin; oli mnutamia
lapsia kastettawia. Heti aiottiin sitte matkaa pitkittää, kun oli
erittäin sopiwa, perintakainen tuuli, mutta nuo lappalaiset, ne
eiwät milloinkaan joudu muiden mukaan; me muut olimme weneillä,
Lassi Orhufwud jäi taloonsa myötään etsimään. Wähän perästä tultiin
sanomaan, niinkuin me weneiltä kyllä näimmekin, että Kassiwuonon
wanha mummu tulee tapaamaan pappia. Se oli lappalais-Lassin ansio
että mummu parka ennätti ajoissa perille. Mummu oli pitkän ikänsä
asunut Kassiiwuonon mökissä, eikä osannut ollenkaan muuta kieltä kuin
lappia; hänen lastenlapsensa kuljettuwat hänet nyt Kakkariin. Sitte
lähettiin taas weneille, mutta Lassi kuhnustelee wielä kotona; nyt
olisi Lassiparka saanut kowat torat, ettei nämä ajat olisi olleet
hänelle niin erinomaisen merkilliset; hältä oli 2 pikku tytärtä
pantu kasteesen ja nyt mentiin wihkimään wanhinta tytärtään (eli
tytärlentämää), wähemmästäkin joutuu lappalainen hämminkiin. Muuten on
se wikana toko lappalais-suwussa, että heiltä ei tahdo lähdöstä tulla
mitään. Harwoin pääsee lappalainen liikkeelle, ennenkuin lähtöpäiwän
illalla yötä wasten; (kewät-talwesta onkin helpompi porolle juosta
yöllä, kuin päiwällä). Oli yö kuin pimeä tahansa, ei hän eksymistä
pelkää; nuo aawat tunturit owat hälle aiwan tutut. Ihmeistä ihme oli
(sanoiwat he) se, kun Vilkisoiwin ukko eksyi wiime kewännä tuntureille
ja sinne kuoli; kenties oli joku äkki tauti kohdannut häntä matkalla.
Tultuansa istui Lassi wuori-penkille, eikä ollut milläänkään, mutta
älä wedä purjetta ylös wielä, jos kuinkin tuuli houkutteleisi; Lassi
kaiwaa tupakkimassinsa esiin, pistää piippu-nykeröisen täyteen ja
katseltuaan taiwaan ilmoja ja tuulen perukoita käänteleksen tulta
ottamaan tulitikulla; mutta heti kun sawukattila suussa pääsi
suitsuamaan, kopristi Lassi peränpitimestä; ja se otto näytti niinkuin
miehellä olisi ollut kiire. Pian tottelikin wene, kun summaton suuri
purje pingoitettiin täyteen kokoonsa tuulta kokoamaan; ja se lensi
meren aaltojen harjoja, ettei suinkaan höyrylaiwojen olisi tarwinnut
yrittääkään sen rinnalle. Miehistä oli tuulta ihan parahiksi, minusta
oli wähä liiaksi; raittiin ilon se raitis wauhti nosti jokaisen
rintaan; nuo kulut owatkin mitä paraimpia huiweja.

Tultiin noin keskipaikoille Muotkawuonoa, ja tuuli wähä lauhtui; niin
rupesi kuulumaan suhauksia niinkuin kanuunan laukauksia, joita kaiku
rantakallioilta niin yhtä mittaa kertoo, että siitä syntyy yksi pitkä
jymisewä säwel. Minä ajattelin, että joku osa wenäjän laiwastoa lienee
Tsipna Wolokan niemen takana ampumaharjoituksissa, niinkuin wälistä
kuuluu tekewän; mutta kuin ne suhaukset kuuluiwat niin erinomaisen
oudoilta, etten ollut ikänä moista musiikin kuullut, hyppäsin weneen
laidalle ja pitelin mastoköysistä kiinni. Tuossa oli tawattoman kumma
näky. Wesisäteitä ruiskusi ylös weden pinnalta, ja pian kuului tuo outo
suhaus perästä. Ne näkyiwät kaukaa wasemmasta puolen wuonon perästä,
niinkuin edestämmekin ja aawalta mereltä samoten. Wene riensi lähemmä,
ja jo alkoi näkyä tuon maailman suurimman eläwän, walaan, selkää ja
päätä. Sen kulku merellä on erittäin arwollista ja juhlallista. Se
nostaa mahdottoman awarata ruumistansa noin puolitiehen harwastellen ja
niin wakawasti kuin olisi höyrykoneet tuon kolossin alla. Aallot, jotta
heitteliwät meidän wämpööriämme eiwät wähintäkään heilauttaneet walaita.

Minä katselin noita jättiläis-elukoita, niitä jotka oliwat lähempänä,
ja niitä jotka kaukaa meren aapaa pitkin suoraa suuntaansa pitiwät
Muotkawuouon äyriäisparweille. Walasten nousu ja lasku, kun ensin
turpansa kohottawat wedestä ylös ja sitte ruiskureiästään puhaltawat
wesipatsaan ilmaan ja heti imasewat ilmaa röhisewällä äänellä sisäänsä,
ja jonkun minuutin ajan näyttäwät suurta selkäänsä, jonka perästä taas
waipuwat kauaksi aikaa weden alle — se on niin wakaata ja turwallista,
että luulisi heidän tietäwän, ettei kukaan woimassa ja suuruudessa
woi heidän kanssansa käydä kilpailemaan. Walaita oli monta yhtaikaa
liikkeessä meidän ympärillämme; mutta erittäinkin yhtä minä seurasin
silmilläni, joka wuonon perästä ui pitkin meihin päin. Laskin että, jos
se pitää samaa wauhtiaan ja meidän weneemme taas menee kulkuaan, niin
tultaisiin jotenkin likekkää risteyspaikassa. Se piti yhtäsuoraa hotua
ja oli noin määrälleen 5 minuutia weden alla, ennenkuin aina nosti
ruumistansa joksikuksi minuutiksi aalloista yli, ja sen sileä selkä
kimalteli auringon paisteessa jo etäällä. Tultuaan lähemmä wenettämme
katosi se kauaksi aikaa, ja minä katselin ympäri merta mihin se joutui;
silloin yhtäkkiä nostaa se turpaansa weneen wierestä, ainoastaan
jotakuta 10 syltä meistä; se oli koko hirwiö nähdä; tiedottomasti
puristuiwat kynteni köysiin, ja minä olin huutamaisillani kumppanilleni
weneen pohjassa katsoa nyt ylös, kun se samassa suhautti emäpylwään
wettä sieramestaan, niin että waarat wastasiwat rannoilta. Totta se
tuli suoraa sywyydestä, koska työnsi päänsä pystysuoraan ilmaan; kun
oli särpäissyt merestä henkeä, niin että lihakset lotisiwat sieramen
ympärillä, alkoi se paneutua mahalleen ja ihraiset siwut pullottiwat
pyöreinä kuin laiwan kupeet ja työnsiwät wedet pois tieltä. Wilahti
pieni silmä wielä mennessään aaltoihin ja pää painui kosken kohinalla
meren wäljiin alawesihin, mutta leweä pyrstö-ewä kohosi wuorostaan
ilmaan, teki hitaan heiluuksen toiselle syrjälle ja upotessuun weden
pintaan antoi semmoisen potkauksen hywästiksi, että waahtona aallot
kuohuiwat ympärillä. Otus oli kadonnut, ja meidän weneemme rupesi
kiikkumaan niillä laineilla, joita sen wiimeinen hännän lyönti pani
kulkemaan tuulisella merellä, niin kowa hyöky lewisi tuon jättillään
liikunnosta. Sen enempää ei sitä näkynyt, ei kuulunut.

Weneemme kiiti eteenpäin. Saarennon kaakkoisnurkan ympäri, jossa on
kaksi lintupahtaa eli korkeaa ja jyrkkää kallioseinää kaikenlaisten
merilintujen pesiä täynnä, oli purjehdittawa Tsipna Wolokan niemeen
saarennon koillisimmassa nurkassa. Kuta lähemmä tultiin, sen selwemmin
näkyiwät lintupahtain ylhäiset pankot, pesäreiät ja rotkot. Tultuamme
niiden alle noin pari, kolme wirstaa rannasta, ja juuri kun wene
paraikaa lensi kuin luistinjäällä, herkesi yhtäkkiä tuuli tahi
sanoakseni alkoi tuulla joka neljältä ilmansuunnalta, niin että se löi
mielenkin hämilleen. Suuri purje yläältä alas asti wapisi kuin haawan
lehti, työnsi wälistä eteenpäin wälistä taapäin, toiselle ja toiselle
syrjälle. Siihenkin tottui pian ja katsoi tuulen wehkeitä tyynesti. Se
laimeni kohta ja meren hitaiset aallot rupesiwat meitä tuudittamaan
kätkyessämme. Tuommoisessa tyynessä kiikkumisessa lyö meri pian,
eli, niinkuin meillä sanotaan, saa matkustaja meritaudin. Mutta tätä
oloaan ei tarwinnut kauan aprikoida, sillä yhtä haawaa nostiwat kaikki
lintupahtain asujamet äärettömän rääkynän ja pemahtiwat lentoon; täytyi
repäistä silmänsä selälleen, ja paksu pilwi wyöryi wenettämme kohti
niin moniäänisellä huudolla, ettei siitä Saimaanrannoilla woi luoda
itselleen mitään kaukaista ajatustakaan. Tuon kirkuwan lauman säwelet
täyttiwät ilman ja hyppiwät aaltojen harjalla pitkin selkämerta; ja
kun sen suhina ja siipien winkuminen wetäysi päälle ja ympäri, luuli
olewansa hengen waarassa. Waan mitä wielä! lintu tuli poikineen
kysymään: mistä kaukaa nämä wieraat owat? Liiteteikse, laateleikse,
katsoi kokan ja perän puolelta, jopa maston nenästäkin; ja kun näki,
että me olimme Kuopiosta kotoisin, niin kysyminen lakkasi. Tuo sankko
parwi hälweni ja sinitaiwaan selwyys pääsi taas silmään. Hiljaisesti
lähti itsekukin istumasijoilleen. Päästyänsä wuoren pankkoloille
ojensiwat he jalkansa suoraksi, lewittiwät siipensä täysipitkiksi
ja peittiwät niillä sitte kirkkaat kupeensa. Tyytywäisinä jäiwät he
istumaan, he kun oliwat kotona. Ei kuitenkaan ihan kaikki jättäneet
meitä. Moniaita kalalokkia ja tiiroja jäi kaareilemaan ympärillemme.
Noillekin on pohjolan kirkkaudesta ylettynyt osansa. Rinta oli
walkea, niin walkea ja kirkas kuin aamun koi, ja puhdas, puhtaampi
kuin pesty willa; mutta päiwä painui mailleen, ja nämäkin lähtiwät
kotiin, ojensiwat jalkansa pitäwälle permannolle, lewittiwät siipensä
oikosuoraksi ja sowitteliwat hitaasti pitkin kylkiä; ja kun kaikki oli
paikoillaan, jäiwät he tyytywäisinä istumaan tutuille asuinsijoilleen.
Mutta walkea rinta heijasti auringon jäähywäissäteet ihmisen silmään;
»kuinka monta, kuinka monta kirkasta kesää pitäisi minun antaa
jäämeren wiileäin aalloin huuhtoa rintaani, ennenkuin se tulisi yhtä
kirkkaaksi kuin sinun. Sulla on tukewa jalansija; kun myrskyn nousua
pilwien tummuus ennustaa, pistäyt sinä kallion rakoon; sen seiniä ei
rajuilma murra, ei, waikka se ampuisi suoraan pohjoisnawasta.» Päiwä
ummisti silmänsä, waan ainoasti pikkuruiseksi hetkeä, ja ainoasti
silmänräpäyksen ajan ennätti pohjan yötä ihaella, kun päiwä jo taas
awasi silmänsä ja walo wuosi meren pintaa pitkin.

Lähetessämme karabellan kauppapaikkaa, joka on mereen pistäwällä
niemellä, huomasimme eriskummallisesti muodostuneen wuoren seinän,
joka niinkuin muukin ranta, oli äkkijyrkkä mereen. Kiwettyneitä
sawikerroksia, toinen mustempi, toinen harmaampi; oli päällekkäin
monta, jotka muodostiwat puolikuun, kupera puoli alaspäin; kerrokset
oliwat yhtä tasaisia ja niin säännöllisiä kuin sisäkkäin piirretyt
ympyrät, joiden yläpuoli olisi pois pyhitty. Semmoisia kuwioita oli
kolme wieretysten ja keskimäinen oli keskeltä ontto ja näytti aiwan
ihmiskäden tekemältä laiwan warwilta kaukaa. Tämmöistä monikerroksista
wuorta on ennen luultawasti ollut ulohtaammalle mereen, waan aallot ja
meriwirrat owat sen syöneet poikki ja silittäneet seinän, että se on
kuin weistetty. Karabellan siwu purjehdittiin, ja noustiin Anikieff
(eli Oneka) nimiselle saarelle, joka on juuri Tsipna Wolokan niemen
ulkopuolella eteläänpäin. Koko saari on pehmeätä kiweä, johon wesi on
tehnyt monenlaisia leikkauksia ja sywänteitä. Pienet rantakiwet owat
kuluneet pyöreiksi ja omat siewän näköisiä; niistä muutamia kuljetimme
kotiin asti. Eräässä kohti oli saaren päässä kiwikallio aiwan tasanen
ja sileä kuin lattia ja siihen oli hakattu nimiä täyteen 15 sataluwun
loppupuolelta meidän aikaamme asti. Siinä oli wanhimmat hollantilaisia
nimiä, sitte norjalaisia, ranskalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia,
suomalaisia, wenäläisiä, j.n.e. Mitään historiallisesti uutta eiwät
pohjoismerien retkien tutkijat sano näistä saatawan, mutta hupaista
oli nähdä noita kolmen wuosisadan wanhoja nimiä ja siitä nuorempia
joka ajalta, jotka kokiwat olla toinen toistaan sirommasti hakatut.
Kalliot omat liuskakiwiä, joiden lewyjen wäliin wesi oli syönyt sywät
uurteet. Siitä olisi taulukiweä saanut. Saari on jotenkin korkea, että
ole aiwan pienikään, mutta kumminkin kuuluu myrskyllä meren aallot
yli hyökäisewän, ja wesi pärskyy yli sen wenäjän ristin, joka on mäen
kukkulalle pystytetty.

Aamupuoleen yötä 26/7 tultiin



Tsipna Wolokan

eli Potshein kauppapaikkaan, jossa asuu myös ruijalaisia kalastajia
ja työmiehiä. Hywäntahtoisesti antoi meille yösijan erään ruijalaisen
warakkaan kauppiaan (joka itse sattui olemaan poissa) rouwa komeasti
hirsistä rakennetun pytinkinsä yläkerrassa. Kaikki tuwat ja muutkin
huoneet oliwat hirsistä tehdyt ja punamullalla maalatut. Tämä oli aiwan
kuin eurooualaisen simistyksen pesäpaikka siihen nähden mitä kyliä olin
äsken kulkenut! Pikkuisen matkan päähän taloista oli tehty täydellinen
ja siewä wenäläinen kirkko, waikk'ei yhtä ainoata wenäläistä löydy
kylässä. Mutta kalastusaikana on täällä kyllä wenäjän miehiä, jotka
joskus kuuluwat pääsewän kirkossa käymään. Kuolasta käy täällä pappi.
Kylä on auki kaikille tuulille, enempi kuin mikään muu kylä rannikolla;
sentähden kuuluukin talwi olewan lewoton ilmain puolesta. Näköala
on ainoastaan merta ja merta joka suunnalle; lounaasta wain näkywät
saarennon kiwikalliot, aiwan paljaina ja raunion tapaisina. Kylän luona
on kumminkin nurminiittyä jotenkin paljo, erittäinkin edellämainitulla
kauppiaalla. Kartanoniityllä käwi hänen muhkea ja koristettu
ajoporonsa laitumella, ja hywä olikin ruokamaa sillä. Potaatia oli
myös kylwetty erääsen pieneen pellon tilkkuun, ja joskus kuuluu sen
kylwö menestywänkin. Tämän niemen kohdalla tuntuwatkin myrskyt kaikessa
woimassaan, ja näissä on moni mies kowan kokenut. Mainittawin wiime
aikain rajuilmoista on eräs, joka muutamia wuosia sitten raiwosi näillä
seuduin (muistaakseni Huhtikuun keskellä 1878). Kaikkiaan arwellaan
tämän niemen ympärillä noin 90 wämpööriä ja 25 laiwaa joutuneen
haaksirikkoon sinä päiwänä. Muutamat oliwat kumminkin woineet pitää
aluksensa aawalla merellä, ett'eiwät ne särkyneet rantoja wasten.
Harwoin kuuluu se alus jääwän eheäksi, joka sortuu lähelle rantaa, ja
harwoin pelastuu semmoisen aluksen miehet. Jos alus sattuu kalliorantaa
wasten pieksää tuuli yksin mastoja lankkupuutkin pirstaleiksi teräwiä
kiwinurkkia wastaan; mutta yhtä wähän on pelastusta odottaminen, jos
sattuu hietarantakin wastaan; hyökyaallot wyörywät kauhealla wauhdilla
rantaa ylöspäin, ja aallon harjalta putoo wesi julmalla woimalla suoraa
maahan aallon etupuolella sen wyöryessä rantatörmälle, niin että siinä
wene ja ihmisruumis musertuu; wielä lisäksi käy eteenpäin ryntääwäin
hyökyaaltojen alati wäkewä wirta takaisin mereen pohjaa myöten, joka
nielee eläwänä senkin, ken mahdollisesti olisi eheänä päässyt aallon
runteluista. Monta suomalaista wenettä olikin silloin miehineen
päiwineen joutunut hukkaan; ainoastaan puoliwäliin toistakymmentä
ruumista löydettiin sitten tyynen tultua rannoilta. Mutta monta
wenettä, joissa oli ripeitä suomen miehiä, säilyikin, kun jaksoiwat
pysytelläitä ulohtaammalla. Eräät meidän kyytimiehistämme sanoiwat
päässeensä suurella waiwalla Onekan saaren taakse ja siellä pitäneet
koko jumalan-ilman ajan sääpitoa. Toisesta ukkokääpiöstä kertoiwat myös
soman tarinan. Siikanne oli juuri wiskaamaisillaan wenettä muruiksi
wasten kalliosenää, kun ukko weneen laidalta potkaisee itsensä ylös ja
saa kourillaan eräästä kallionraosta kiinni; aalto hyrskäisee takaisin
ja ukko jää monen sylen korkeuteen riippumaan kynsistään; mutta hän ei
odota jouden toista yritystä; sillaikaa kun wähemmät waahtopää-aallot
ajelewat toisiaan hänen allansa ja puskiwat itsensä kuolijaaksi
kallion rintaan, tirkistelee hän yläpuolelleen, arwellen, eiköön
tuolla mahtaisi löytyä jotain kowerrusta kiwiseinässä, johon kohta
saattaisi kyntensä sowitella; kun oli keksinyt koloa wähä, jäi hän
tyynesti kaswot selkänsä yli odottamaan, milloin toinen siikanne löisi
kuohunsa hänen selkäänsä. Kun se kohinalla lähestyy ja lyödä tuppaa
takapuolille ukkoa, tietää hänkin heittää kyntensä kalliosta irti ja
hypähtää weden wallassa pitkin kalliota ylöspäin, siksi että taas saa
kourillaan puristetuksi siitä särmästä, jonka oli jo ennen itselleen
katsonut; siihen ukko taas riippumaan kuin yölepakko räystään alla, ja
kolmatta siikannetta wuottaissa walitsee hän uuden kiwenraon sopiwan
matkan päässä ylöspäin. Mutta jo olisi ukko erehtynyt laskuissaan,
jos wähänkään tuuli lauhtuisi ja kolmas siikanne ei olisi kiiwaampi
kahta ensimäistä. Sitä ukko miettii ja kaswot olkansa yli katsastelee
hän meren tytärten kamalaa leikkiä allaan suitsummassa sywänteessä.
Älä huoli! jo waeltaa selältä mahdoton kirjapää aalto niin äkäisessä
raiwossa, kuin aikoisi kiwikalliosta läpi, ja sen siikanne kiskaisee
ukon äreästi ilmaan, että hänen täytyy lyömällä lyödä koukut merimiehen
sormensa kallioon kiinni, ettei tohinassa alas tulisi nykäistyksi. Jo
jäi Ahti, aaltojen kuningas, yhtä ukkoa waille. Päästyänsä kolmannesta
siikanteesta, tiesi utto pääsneensä weden wallasta. Hiljakseen
kimusi hän pitkin kallion rakoa ja sai jalkansa eräälle ullonewalle
pankolle, jonne sitte hilasi ruumiinsa perästä. Siitä neuwotteli hän
itsensä wuoren päälle, käydä kupitti taloon ja pääsi piimätuopin
ääreen; silloin täytyi muistin tuosta kiusallisesta tapauksesta, kun
meriwesi läpi waatteiden kasteli, jopa oli lähes hengen päälle käydä,
wäistyä syrjään, wielä wähä pitkällään tuwan lämpimässä, ja waatteet
wähäkuimahtawat, niin maailma on taas kohdallaan.

Tässä kylässä saimme ensi kerran tutustua norjalaisten kanssa. He
owat todellakin walistunutta kansaa, ja mitä koulusiwistykseen tulee,
etewimpiä kaikista tämän meren rannan asujamista; mutta juoppous
on heissä yhtä tawallista kuin muissakin. Keskustellessani heidän
kanssansa kysyin, tokko selwästi ymmärsiwät minun ruotsalaista
puhettani; ja kaikki sanat sanoiwat tajuawansa. Norjalaiset
owat häissäkin yksiwakaiset ja tosi-puheet syntywät heiltä ihan
kuin itsestänsä. Tämän kylän asukkaat tuntuiwat olewan hywissä
waroissa. Norjalaiset näillä rannoilla korkeassa Pohjosessa
lämmittäwät huoneitaan samaten kuin kansalaisensa aiwan etelässäkin,
rautakamiineilla, jotka useimmittain owat niin sirosti tehdyt,
että luulisi niitä kaapeiksi läpi kowerrettuine owineen, ainoasti
koristukseksi seinän wiereen pannuiksi. Semmoinen kamiini antaa
erittäin kuiwan lämpimän ja jäähtyy heti kuin halot taikka turpeet,
joita enimmittäin täällä poltetaan, owat sammuneet. Sentähden onkin
tapana, että se joka wiimeksi menee maata, työntää jonkun pölkyn pään
tai terwaskannon (jos tuota on ollut woimaa hankkimaan) yöksi palaa
kituuttamaan, ja joka ensiksi nousee aamulla lisää poltto-ainetta
uuniin. Kylmä sittekin ahdistaisi, mutta tawallisesti maataan kahden
pehmeän höyhen-polsterin wälissä, jotka jos makuu-huone on kowin kylmä
ensin lämmitetään jollain tawalla, ja sitte aika kyydillä hypätään
niiden wäliin, heti kun on watteet riisuttu päältään. Kowin kylmä
toki tassa kylässä ei ole ilma edes talwisydännätään, korkeintaan ja
ani harwoin 14° cels., niinkuin ne sanoiwat joilla oli lämpömittari.
Kesällä miten he maannewat, en osaa ymmärtää; wesilikomärkiinä kait
minä yöllä heräsin patjojen wälissä, otin entisen tapani ja rupesin
palttooni alle; mutta tolkun keino tuo talwella mahtaa olla lyykistyä
wärisewin jäsenin höyhen-untuwain sisään, jossa on kuin uunilinnun
poika pesässään. Ennenkuin tällä kertaa eroan norjalaisista,
täytyy minun heille, erittäinkin äsken mainitun kauppiaan rouwalle
kiitokseksi, ja miksei myös meille itsellemme opiksi, mieleeni
johdattaa sitä kiitettäwää yksinkertaisuutta, mikä heillä on iltaruuan
laitossa. Rouwa kantoi pienen puurokupin pöytään minun sijalleni ja
toisen kumppanini sijalle, sitte maitoastian kummankin kupin eteen ja
lusikan wäliin. Tulimme wähä hämillemme, kun rouwa jo käski syömään —
pöydällähän ei ollut kuin puuro, maito ja yksi ase! Ja tun ystäwällinen
rouma awosydämmisesti teki pyyntönsä, arwelimme: kukahan Sawon rikkaan
talon rouwista noin ujostelematta pyytäisi herraswieraita tuommoiseen
iltapöytään.

Seuraawa päiwä oli niin tuulinen, etteiwäit tohtineet lähteä
meitä kyytiin weneellä; siis jalkapatikassa 2 1/2 à 3 peninkulmaa
wuorien yli Sopuskaan; Lassi ju wasta saatu wäwypoikunsa, rotewa
norjalainen, oppaiksi. Kylästä wähän matkan päässä on paikka, jossa
kaksintaistelussa sankari Onekan täytyi heittää henkensä. Tämä sadun
uros oli kauan pitänyt rannikon kalastajia weronalaisina. Joka syksy
ilmestyi hän — mistä lie tullutkaan — saatawiaan kokoamaan; ja
onneton se, jolta weromäärästä wähäkään puuttui. Tapansa mukaan tuli
hän kerran tähän kylään saamaan kala-osuutensa. Silloin astuu eräs
suikkapoika (semmoinen joka täkykaloja koukkuihin pistelee) esiin
ja sanoo: »mikä weroherra sinä olet meiltä weroa kiskomaan.» Sitä
julmuutta, kun Oneka yltyi suuttuman! »tulepa tänne tanterelle, kyllä
minä sinusta teen selwän.» Mutta kun he tappelutanterella seisoiwat
wastatusten, suureni suikkapoika turpeaksi sankariksi hänkin; ja
se kaksintaislelu, joka tuossa syntyi oli semmoista paininlyöntiä,
että katsojia peloitti; kiwiä sinkoili maasta ympäri kuin tomua, ja
sywiä kuoppia kaiwoimat kantapäät kiwimaahan. Mutta Oneta sortui
alle ja pääsi hengestään, nimen main jätti saarelle, joka on paikan
kohdalla meressä. Siitä päiwin ei ole nämä seudut olleet yksityisen
weronkiskojan ryöstettäwinä. Kuinka kauan aikaa tuosta tapauksesta nyt
on, sitä ei tiedetä, mutta niin sanoi Lassi, että ijänikuiset wanhat
esi-isät jo puhuiwat tuosta tappelusta niinkuin hywin wanhasta asiasta
ja tositapauksesta.

Me kuljimme meren rantaa, sileätä enimmästi kuiwaa maata, jota paikka
paikoin kaswoi lyhyttä kanerwaa ja märemmissä kohden sammalta. Tässä
nousee ranta merestä tasaisesti, muodostaen loiwan rinteen, ylös
wuorille, jotka täyttäwät niemen sisämaan; niiden kukkulat oliwat
wasemmalla puolellamme ja meri oikealla. Me oikaisimme suoraan ja
niemekkeet jäiwät meistä etäälle ja hywin alhaalle, ja näyttiwät
olewan mustan-tumman merenpinnan tasalla; walkea juowa eroitti niiden
harmaan somerohiekan meren wäristä; se oli waahtoa, kun aallot
puhkesiwat rantoja wasten. Niemen nenissä, jossa sattui kiwikalliota
olemaan, oli juowa paksumpi, niinkuin kerä, ja tarkasti katsoessa
woi eroittaa, miten waahto wälistä pärskyi kallioista ulos merelle,
mutta ainoastaan joskus jaksoi tuuliainen tuoda korwaan kai'un tuosta,
kun joku wäkewä siikanne paiskasi wetiset woimansa kallion otsaan.
Kun niemistä katsoi ulommaksi, näkyi sieltä wettä ja wettä wain, ja
läpitunkewa tuuli käwi sieltä ruumiisen. Sieti olla waatetta päällä,
mutta olikin sitä kantajillamme; norjalainen sanoi käywänsä kesät läpi
talwiwaatteissa, kelpo ketineet olikin hänellä: tawallinen willapaita,
pumpulipaita, paksu willa-röijy, wahwat liiwit ja merimiehen paksu
takki kokowillawuorineen. Loppupuolella matkaa, kun ilma lämpeni,
nousi häneltä hiki selästä laukun-nahkaan. Yksi puro eli joki oli
matkallamme. Se oli kaiwanut uran itselleen kiwikallioon; rannat oliwat
useassa kohden kuin hakatut seinät, jonka tähden puroa ei huomannut
ennen kuin se juuri pöllähti eleen. Kuljettiin wähän matkaa, niin sanoo
norjalainen: »tässä se nyt on Karabellan niemen metsä.» Me katsoimme
ympärillemme ja etemmäksikin; sitte miehen silmiin, mutta hän ei
näyttänyt leikkiä laskewalta. »Missä se on?» »Tuossa edessämme;» ja
todellakin päästyämme pienen mäen alle huomasimme pensastoa; mutta
erehdys! Se on koiwikkoa, 2, 3 sylen pituista koiwumetsää; miehen
polwen paksuiset maitowalkeat koiwun rungot kiiltäwät lehtien wälistä.
Ihmeellistä! ne oliwat kaswaneet pitkin maata ja tuuhealehtiset oksat
rehoittiwat kummallakin, puolella; lehdetkin oliwat melkein yhtäsuuret
kuin etelämpänä. Juuresta oli runko sangen paksu, waan oheni sitte
melkeen heti ja käyränä mutkitteli se yhtä paksuna muutamia syliä noin
kyynärän werran maasta. Tosi metsää se oli. Sawossa luullaan, että
metsän pitää pystysuoraan kohdalleen kaswaa; kuka sen on sanonut! Jos
se woi kaswaa suoraan maan sisään, sitä minä en tiedä, enkä ole nähnyt,
mutta sen olen nähnyt, että metsä kaswaa ihan pitkin maata. Karabellan
metsä oli alaltaan noin tawallisen pihan kokoinen ja oli näöltään
etempää niinkuin heitetty rasi meillä. Woipi arwata syynkin tuohon
koiwujen wiisaasen käytökseen: jos ne nostaisiwat latwansa pystyyn,
niin kyllä pohjoinen osaisi kohti ja tukistaisi lakkapäät paljaiksi,
mutta nyt se huristaa yli, eikä hoksaakaan, että alempana olisi ollut
syötäwää; on myös meren puolella wähä kinnarin kynnystä, josta se
kiireissään kimpoaa toiselle harjulle. Kaikilla an keinonsa pettää
wainoojansa. Mutta muutamia kukkalajia kaswoi ihan pohjoisrannalla.
Erästä kaunista, walkeata kukkaa, joka oli muodoltaan kuin metsätähti
ja muuramen kukkaa wähä suurempi, kaswoi suuret aukot aiwan walkeana;
se oli omituista nähdä noin korkeassa pohjasessa. Matkan puoliwälissä,
wähä päälle, tultiin wuoren pyöreälle harjalle, jonne näkyi wielä
Tsipna Wolokan kyla ja Sopiskan kyla edessämme, kuin myöskin korkea
kallioniemi saarennon luoteisnurkassa, joka niemi pistää ulos
Muotkawuonoon sen pohjoisrannalta ja jakaa wuonon sisä-ja ulko-osaan.
Sopuskan kylän takaa näkyiwät mustat, korkeat Karpinkalliot, jotka
laskewat mereen. Jotenkin selwän kuwan sai tästä katsoen koko saarennon
muodosta ja luonnosta; sen sisäosat owat paljaita ja autioita
mykkelikkömaita, joissa porot kuuluwat paikan kussakin löytäwän ruokaa,
ja karhut löytäwät tien sinne poroin perässä. Astuessamme myötämaata
kylään, joutaa pitää puhetta, syödä Uuran juustojäännöksiä j.n.e.,
sillä mitään erinomaista ei ole katseltawana, kun rantakin on etäällä
mäkien takana ja sisäwuorien tyhjiä kupeita ei jaksa enempätä katsella.
»Käwihän teillä kuwernöörikin.» »Joo, laski komean laiwansa rannan luo,
jossa wäki juhlawaatteissa oli wastassa, nousi paatilla rantaan, astui
ylös mäelle, jossa minä seisoin ja käski minun opastaa itseään maata
myöten Sopuskaan. Minä pyysin wain saada pistäytä mökissäni ewästä
ottamassa ja panemassa wähä parempaa waatetta päälleni. Hän kielsi sen
ja niin lähdettiin astumaan muut herrat muassa; laiwa ajoi meritse
Sopuskaan. Hywästi jaksoiwat herrat kulkea, waan hitaastihan sitä
mentiinkin. Sopuskassa oli wäki rannalla odottamassa, jos kuwernööri
tahtoisi jotain kysäistä, waan hän nosti ainoastaan lakkiansa, astui
paattiin ja nousi laiwaan. Waitokuwassa oli hän antanut soutaa itseään
paatissa ympäri lahden rantoja myöten; silloin oli yö. Sen perästä meni
hän Arkangeliin.» »Eikö hän mitään tiedustellut kolonistain oloista?»
— Norjalainen astui niin pitkiä askelia, että minun täytyi panna
hölkkäjuoksu pysyäkseni wähäkään rinnalla.



Sopuska

on pieni kylä; siinä ei ole monta taloa; ne owat erään pienen lahden
pohjassa. Kylässä on ainoastaan norjalaisia taloja; meidät wietiin
kauppiaan luo, jonka emäntä oli suomalaista syntyperää ja osasi
suomea, waikka hän meidän mielestämme sitä wähä kainosteli, eli
(liekölupa sanoa) häpesi. Piika talossa oli Kuusamosta, ja erään
toisen talon nuori emäntä. Wiimemainittu oli muutamia wuosia sitte
tullut naiduksi talon pojalle, ja sinä päiwänä kun me olimme kylässä,
käwi hän rippikoulun, tuli konfirmeeratuksi, kuulutettiin 3 kertaa
julkisessa jumalanpalweluksessa miehensä kanssa, käwi ensiripillä, tuli
wihityksi ja kirkotelluksi, ja 2 lastansa kastettiin. Kelle teistä,
Samon emännät, on niin paljo yhtenä päitwänä tapahtunut!! Sopuskan
norjalaiset tuntuiwat minusta olewan myös hywissä waroissa, niinkuin
Tsipna Wolokankin. Karppi eli Skarpi wuonossa taitaa olla köyhemmän
puoleisia norjalaisia. Paljo oli turskia kuiwamassa sillä kauppiaalla,
jonka luona olimme kortteeria; niin awaroita jälliä emme tulleet
näkemään muualla kuin Waitokuwassa. Kaikki talot oliwat hirsistä,
ja kauppiaan talo kaksinkertainen keskeltä, jossa me yläkerrassa
taas saimme maata; yö oli jotenkin kylmä ja norjan patjat tuliwat
hywään tarpeesen. Kylään sattui tulemaan 2 puumankilaista, joiden
wämpöörissä meille sopi lähteä Waitokuwaan. Puolisten aikana lähdettiin
risteilemään ja muutamien luowien perästä päästiin lahdelmasta merelle
ja annettiin mennä suoraa pohjoista kohden, että päästäisiin sitte
toisella käännöksellä perille, mutta ei tahtonut wedellä eteenpäin.
Wiimein laskettiin niin ulos merelle että oltiin rannasta noin kolmisen
peninkulmaa, mutta silloin loppui tuuli ja wene rupesi yhdessä kohden
tuutimaan ylös ja alas aaltojen päällä ja wälissä, joiden harjat ja
laaksot oliwat niin sanoakseni raswatyyniä. Jo rupesi meri lyömään
ja weri tuntui ikäänkuin myrkytettynä kiertelewän ympäri pään ja
watsan. Piti rohkaista mielensä. Keksin toimen: »tuokaa, miehet,
esiin kaikki koukut ja kääntimet.» Ruwettiin oikeen innolla meren
karjaa ahdistelemaan; kyllä miehet wähin nauruun suutansa wetiwät, ja
annettuansa koukut rihmoinensa meille meniwät kajuutaan. Mitäpä me
siitä; pääasia oli, että meillä oli jotain harrasta touhua. Onki mereen
ja rihma sen puuhaarukan päälle, joka oli weneenlaitaan pystytetty
ja jossa oli haarojen wälissä pikku kiekka rihmaa warten; sitte
kaikesta woimasta »jaakaamaan,» se on: nykäisemään kowasti rihmasta,
että koukku yhtäkkiä hyppää ylöspäin. Sitä tehtiin joku 5 minuutia,
rukkaset käsissä, ja jo alkoi tottumattomille tulla aika wari. »Jo
wähä nykäisi.» »Nostakaa heti ylös kala.» Minä lapan nuoraa kotwan
aitaa; tietäähän sen, kun on noin 150 à 200 kyynärää. Nousee turska
sywistä pesistään, kaunis kala; kitusistaan oli se kiinni. »Nyt sopii
tuoretta kalaa ruweta keittämään, pata siis tulelle.» Mutta ei mikään
kala-keitto ole niin hywä kuin hyyskän liha ja turskan maksa yhdessä.

Turska antoi palasen mahapaitaansa; se koukkkuun ja koukku taas
mereen kalaa noutamaan; kenties sattuisi hyyssä; sitte saataisiin
merimiehen kalakeitto. Eipä aikaakaan, kun kumppanini keulassa rupeaa
kalaa wetämään ylös. Pätkähti hyyssä weneen pohjaan; kirkkaat kupeet
paistawat kuin siialla. Kala oli toista kyynärää pitkä. Saatiin wielä
turska mieheen. Joka ei tahto panna koukkuun turskan mahanahkaa,
saattaa kyllä onkia sitä ilmankin; kun onki sattuu kalaparween, niin
kyllä se johonkin nykäistessä tarttuu kiinni, ja teräwä wäkä nostaa
kalan waikka häntäpuolesta. Woi saada jonkun mielenkuwauksen siitä
wilkkaasta liikkeestä, mikä mahtaa olla wesimaailmassa pohjoisessa,
kun tulee kokemaan tätä kalain paljoutta, josta ihmiset eläwät. Kun
Homerus, ennenmuinoinen runoruhtinas, lauloi merestä, sanoi hän aina
»tuo hedelmätön meri»; silloin löi ukko kiween, mutta »torkkuu joskus
mainio Homeruskin» arweli jo Horatius ja jäämeren kalastajana minä
lisään: se on tosi.

Sitte seurasi wielä yksi noita unohtumattomasti kauniita pohjan
kesäöitä, mutta se oli wiimeinen, ja kenties se sentähden olikin niin
ylenmäärin ihana. Ilmat rupesiwat tästä lähtien sateisiksi.

Aamupuoleen noussut perintakainen tuuli wei meidät wähään aikaan



Waitokuwan

kylään, jonka talot omat ympäri, ei ainoastaan itäisellä puolella,
waan myös läntisellä, melkoisen wuonon (Aidewuodna.) Niemekkeet, jotka
pistäwät ulos mereen owat paljasta kalliota; siellä täällä on ilmi
karia ja matalassa wuonossa kiwiä; edessä aawa meri — semmoinen on
näköala tästä kylästä. Myötäänsä kulkee siwuitse weneitä, purje-ja
höyrylaiwoja; ei paikat ihmisettömiä ole milloinkaan. Juuri sentähden,
että tämä kylä on kaikkein kansallisuuksien yhtymä paikka sekä kaupan
että muun puolesta, luulen myös siweyden olewan huonolla pohjalla;
semmoinen maine kait kylällä oli. Wuonon länsirannalla asuu kylän
pienempi kauppijas, selwä suomalainen, ja perässä suuremman kaupan
pitäjä, norjalainen, jota sanottiin rikkaaksi; kenties, koskapa hänessä
samppaniaakin liikuteltiin meidän siellä ollessa; sitä ei olisi luullut
noilla seuduin maalimata. Hänellä oli warsin awarat jällit punaiseksi
maalatun kartanonsa takana. Ne oliwat täynnä halotuita turskia, jotka
oliwat kuiwamassa auringonpaisteessa. Sydötään 2 seiwästä wierekkään
maahan, nenät ristiin, ja niiden päälle orsi. Orsia orsien wieressä
on tuhansia, laajat tasangot aiwan täynnä; jaturskia, joita parittain
hännästä yhteen sidotaan ja heitetään orrelle, on kymmeniä joka orrella
riippumassa. Luulisi ettei kaloja muualla maalimassa olekaan, kun näkee
tätä kalan siiwoa; niin paljolta ne näyttäwät. Kyllä nämä kauppijaat
ruokkiwatkin monta miestä yli koko Europan, erittäinkin Wenäjällä.
Arkangelin ja Pietarin kautta tulewat turskat Kuopioon.

Ympäri wuonon on rannoilla tasaista maata, jota kyllä, kun tämä on
wanha kylä, näkyi tehdyn niityksikin; mutta alaan nähden pitäisi sen
elättää enempikin kuin jonkun kymmenkunnan lehmää, mikä kylässä on.
Taitaapa täälläkin olla niin, että kuta kunnollisempi mies, sitä
warakkaampi, ja päin wastoin; tämä tietysti yleisesti sanottu ja
monilla poikkeuksilla. Ainoastaan muutamia turwetupia on kylässä,
kaikki muut oliwat hirsistä ja hywässä reilassa. Tässäki kylässä täytyi
admitteerata ja wihkiä eräs mies yhtä haawaa; hän oli aiwan huono
lukija, mutta sanottiin olewan muuten kelpo miehen. Hun mielellään
lupasi tulla rippikouluun, kunhan ensin tulisi wihityksi waimonsa
kanssa, joka siitä syystä ei woinut odottaa, että oli lapsiwuoteesen
lankeewa. He wihittiinkin; ennestään oli heillä jo yksi lapsi. Mies
sitte oli uskollisesti rippikoulussa Puumangissa.

Tästä on wain 4 wirstaa yli niemen etelään päin toiseen kylään, wälillä
on korkeanlainen hietaharju, jolle näkyy kumpikin kylä ja aawa meri
lännestä yli paljaan niemen. Koko taiwal kylästä kylään on karkeata
hiekka-maata, joka kaswaa lyhyttä jäkälää ja kanerwata, kalliota ei ole
matkan warrella.



Kerwana.

Puolet taloista owat turpeista, ja toisetkin owat uutismökin, näköisiä.
Asukkaat owat niin kutsutuita »hihhuleita» eli oman nimityksensä mukaan
wain »kristityitä» ja erittäin ystäwällisiä wierasta kohtaan.

Tämän kylän ympärille saisi myös niittyä paljon enempi kuin mitä on
huoneiden ympärille tehty. Karjaa näillä on melkeen sama werta kuin
Waitokuwalaisilla.



Puumanki

(eli Pummanki) on suurin ju wäkirikkain kylä koko rannikolla (sen
mukaan kuin minulle wäkiluwun sanoiwat; liekö tuo oikein, en tietä).
Kun Kerwanasta tulee Puumankiin, jota walia on lähes puolitoista
peninkulmaa, näkyy oikealla kädellä korkeanlaiset kalliowuoret aina
niemen nenään asti, edessä on tasanko, jonka pieni puro leikkaa halki,
ja wasemmalla on lyhyt ja korkeanpuoleinen someroharju-niemi, jonka
taakse rantaa wetäypi ja muodostaa sielläkin hywän sataman. Puron
länsipuolella on talo hirsistä, 2 tupaa wastakkaa ja kamari wälissä,
jossa me asuimme sen aikaa tuin olimme kylässä. Wieressä länteen
päin on muutamia turwe-tupia nawetoineen, kotineen. Meren rannasta
näihin taloihin saattaa olla 1/3 wirstaa. Tästä lähdetään kaakkoon
päinsuoruun sisäsatamata kohden, kun aiotaan pääkylään, johon on
kortteeritalostamme toista wirstaa. Talot owat puron warrella ja
sataman rannalla joku, sillä puro tekee polwen lähelle satamata. Suurin
osa taloista on turpeista, waan sangen siistiä sisältä ja suurilla
akkunoilla warustetut. Potaatimaata oli monella ja lehdet oliwat
erittäin suuria ja kirkkaita; odotettiin hywää potaatiwuotta, mutta ei
sitä monta kappaa ollut kylmässäkään. Heinämaatkin talojen ympärillä ja
puron warsilla oliwat erittäin kaswawia. Sitä kenttää, joka oli kylän
osien wälillä, käytettiin laitumeksi, ja siinä näki joka päiwä, kun
aina kulki pääkylään kortteeristaan, koko karjan, monta kymmentä lehmää
suuria lihawia ja hywin hoidetuita, käywän ruokamaalla. Saattuisiwat
kyläläiset pitää enempikin lehmiä ja lampaita sillä heidän on
suurimmaksi osaksi 2 Haanö eli Lunni-saarta, jossa kaswaa hywä heinä,
mutta he wiewät wenelastittain heiniä Wesisaareen ja Wuoreijaan (Wardö)
ja saawat hywän hinnan. Asukkaat owat hywästi toimeen tulewia ja suurin
syy siihen on että kylässä wietetään siweätä elämätä kaikin puolin.
Heidän seuransa tuntuukin sentähden aiwan kodikkaalta ja tutulta. Jos
kuka kysyisi minulta Puumankilaisista, niin minä heitä kiittäisin.
»Melkeen kaikki owat kuusamolaisia ja n.k. Kristityitä.» Warjellakseen
omaisuuttansa warkauksista oliwat Puumunkilaiset, kun kylä alkoi
suureta, päättäneet antaa miehissä sille selkään, joka warastaa.
Jo tuli kesällä muuan maanmies muka kalaa merestä ottamaan, waan
erehtyi ottamaan maalla toisen omaa; isäntämiehet nuhtelemaan, »waan
näyttäkääpä toteen» sanoo mies niinkuin ainakin Suomessa; ei auttanut
nyt juridiika; maha penkkiä wasten ja selkänahka muokkaan; mutta
osaisikin mies heti, mistä tie lähtee Ameriikaan. Seuraawana kesänä
tulee samantapainen mies; isännät taas käyttäwät wähä kättä pitempää ja
opettawat, mikä on Puumangin peruslaki. Ei sekään kalan pyytäjä tuohon
lakiin tyytynyt; Amerika peri senkin.

Kylän hautuumaa on pääkylästä pohjaan päin niemen nenässä. Harwoin
täällä saa keski-ikäisiä miehiä haudata; ne nielee meri; joku sattuu
ajautumaan sitte rannalle ja pääsee wihittyyn multaan.

Elokuun alussa oli wielä muutamia kuumia päiwiä; teki mieli rannalle;
pannaan waatteet luisulla ruunalla noille kauniille, kirjawille
kiwille, jotka owat meriwirrassa ulliweden aikana; outo ei muistakaan,
waan sukeltaa niinkuin Kallaweden aaltoihin ja silmiä rupeaa
karwastelemaan; se wesi on suolaisempata kuin Suomen lahdessa, eikä
siinä tee mieli kuin pistäytyä wain, sillä se ei ole paljoa lämpimämpää
kuin taiwellakaan. Mutta rannalla seisoessaan hiottaa, niin lämmin on
ilma ja aurinko kuuma. Siellä pitäisi olla Wisbyn kylpylaitos, jossa
kuulutaan potilaita totutettuwan auringonkylpyyn. Mutta äläpä mene
ajatuksillasi kauas, jo rupeaa meriwirta waatteita huuhtomaan kiweltä
pois. Ne kaapataan kainaloon ja siirrytään ylemmäksi, ja wähän hetken
päästä taas ylemmäksi, sillä kun meri nousee, niin siinä ei auta muu
kuin pakeneminen, waikka olisi koko waltakunnan sotajoukko wastassa. On
se meri julma joskus, mutta on se wirkistäwäkin. Kun täällä on kuuma,
ei kärsi kättä panna terwattua lautaa wasten, eikä jalkaa tummalle
kiwelle.

Toista wiikkoa oltuamme kylässä, sanottiin ystäwälliset hywästit
kyläläisille ja kortteerimme isännälle, joka kenties lukijalle on
tuttu Thauwonin kertomuksesta Kirjallisessa Kuukauslehdessä wuodelta
1870, ja astuttiin wämpööriin purjehtiaksemme 12 peninkulmaa meren
yli Wesisaareen. Tuuli käwi koillisesta, ensin laimeammasti, sitte
ankarammusti. Niin paljo alle tuulen emme woineet laskea, että olisimme
käyneet Lunnisaarissa, joilla kumppanini kerran oli wiikon kuluessa
käynyt. Ne owat olleet aina mainittawat lintusaaret. Lunnilinnut
kaiwawat pesänsä mahan, ja reikiä on tasaisella ranta-kentällä pitkin
saarta niin tiheässä että tuskin saattaa astua polkaisematta pesän
reiälle. Linnut eiwät pelkää pesissään, maan pieksäwät nokallaan, jos
tahtoo heitä kiinni ottaa; nokka on syrjiltä litteä ja teräwä niinkuin
kirween terä. Niitä on niin paljo, että kun ne lentäwät pois pesistään,
taikka palajawat takaisin, niin tahtowat ihan pahki sattua ihmiseen.
Kun linnut illoin, aamuin ja myös puolenpäiwän aikana owat menneet
pesiinsä, lewitetään reikäin suulle merkot, joihin linnut takertuwat;
sillä lailla niitä käydään pyytämässä. Munia tietysti kewäällä myös
käydään kokoamassa. Sekä munat että itse linnut omat hywiä ruuaksi.
Tässä en woi olla mainitsematta erästä pyyntitapaa, jota sanoiwat myös
käytettäwän, waikka se kuuluu kummalta. Höyheniensä tähden pyydetään
kalalokkia ja tiiroja, joita näillä rannoilla on niin mahdottoman
paljo. Mies paneutuu selälleen ja lewittää lakanan yltäänsä päällensä;
päänsä yli hän pitää lakanan reunasta kiinni, panee kalan rintansa
päälle ja kun lintu tulee kalaa ottamaan, paiskaa hän käsillään lakanan
yhtäkkiä päälle; lintu on loukussa, niskat poikki; ja toista odottamaan
lewitetään lakana jälleen. Tämä lintuin paljous tekee nuo kallioiset
ja someroiset rannat eläwiksi, muuten ne olisiwatkin kuolleet kuin
häwitetyt rauniot.

Jota kerta tuin wämpöörimme merellä nousi aallon harjalle näimme paljo
weneitä ja laiwoja, jotka kulkiwat mikä minnekin, mutta ei mistä olisi
hädässä ollut apua. Me olimme tällä matkalla hukkua.



Wesisaari

on siewä kaupunki ja rakennukset omat aiwan wanhan aikuiseen malliin
rakennetut, useat 2 ju 3 kertaisia; kaikki puurakennuksia. Muutamain
kartanoin sisässä seinnnwieruksilla oli ryytimaan kukkia istutettu ja
ne kaswoiwat aiwan loistawasti. Kaupungissa on myös wesijohtolaitos
niinkuin suurissa kaupungeissa. Useammalla talolla kaupungin pääosassa
on johto kotiin ja turun lähellä on pieni maja, jossa wesi torwesta
juoksee yöt päiwät alas; siinä käwi lappalaista lakkimassa. Sattui
olemaan joku merkkipäiwä lappalaisille ja ne oliwat kaupunkiin tulleet
kuin markkinoille. Ne oliwat koreat, kirjawat kiireestä kantapäähän,
ja huojuen kummallekin puolelle kätkyen lailla kulkiwat he katuja
ylös ja alas. Pitkä wiitta sinisestä werasta reunustettu kelta-ja
puna-wärillä oli useammalla. Ukot ja akat oliwat juowuksissa melkeen
kaikki, ju moni makasi tainnoksissa lautatapulien wälissä rannalla.
Mutta mitä en ennen ollut nähnyt, ainoastaan lukenut Castrénin
matkakertomuksista, näin nyt. Paraimmassa humala-ilossa riehuwat ukot
ja akat meniwät nukkuneiden tykö, wäänsiwät suun auki ja kaasiwat
sisään tulijuomaa, etteiwät näet nuo heikot, jotka oliwat riemusta pois
uupuneet tiedottomiksi, jäisi osattomiksi nautinnosta; tarkoitus oli
muka hywä, ja ahmatasti nieliwät nukkuneet, silmät pikkuisen raollaan,
kurkkutorwesta alas lisää humalaa, koettiwat wetää suupieliään nauruun
kiitoksen osoitukseksi ja sitte kuorsasiwat kuin kuolewaiset. Katselin
sitte nuorempaa wäkeä; harwat nuorukaiset oliwat wähä päissään,
tyttylöistä ei ketään, ja heidän käytöksensä oli niin erittäin siiwoa,
kohteliasta ja sironsiewistettyä, että ajatukset kohta meniwät
Imanteron lappalaisiin. Lappalainen kuuluu jo ennakolta määrääwän,
kuinka monta poron wasua hän myö kiiltäwään kultaan, joka pannaan
kätköön, ja kuinka monta hän myö wiinaan, joka on loppuun juotawa; ja
siitä on tietysti rippuwa, kuinka kauan hän wiipyy kaupungissa, mutta
heti kun kauppias on wiimeisen tipan antanut, ja se on onnellisesti
kallistettu kurkkuun, lähtee lappalainen kotiansa.

Nämä Norjan lappalaiset owat ylipäätään warakkaita; monta on 4,000
poron isäntää, ja jos arwataan poron hinta 20 kruunuksi, joka on alin
määrä, niin on heidän omaisuutensa 80,000 kruunun arwoinen. Mutta panee
waltio heidän osakseen hywän weronkin. Tawallinen weromäärä on 120
kruunua miestä kohden, joka on 16 wuottta täyttänyt ja siitä alle ja
yli miten mies on; mutta waltio on myös ottanut tehdäkseen pystöaitaa
monia peninkulmia porojen kuljetusta ja koossa pysymistä warten. Waikka
lappalaisilla siis on korkeat werot, on heillä niin monta etua myös,
että heidän ei käy nurkuminen; kaikki maakin katsotaan lappalaisen
omaksi, jossa norjalainen ja suomalainen loisena majailee ja erityisten
sääntöjen kautta saa lunastaa itselleen pieniä tilkkuja talon paikaksi
ja heinämaaksi sen ympärille. Suurten taisteluin ja koetuksien perästä
on Norjan waltiopäiwillä päästy tämmöisen, wieraankin katsoen sangen
järkewän lain wakawalle pohjalle. Lappalaiset eiwät enää saata sanoa,
että heitä ahdistetaan omassa maassansa.

Tästä kaupungin pää-osasta, jossa on suuria ja rikkaita kauppapuoteja,
wuonon suuhun päin on suomalaisten kaupungin osa, joka jo ulkoa-päinkin
nähden on köyhempi. Suomalainen wäestö on kuitenkin lukuisampi ja yhä
kaswaa suuressa määrässä. Puolen toista kymmentä wuotta takaperin oli
wäkiluku Wesisaaressa 500 norjalaista ja wähä yli 700 suomalaista,
mutta nyt on jo suomalaisia 1,500 henkeä, jota wastaan norjalaisia
on entinen määrä. Kaikki wirkamiehet owat kuitenkin norjalaisia,
ja ne erittäinkin katsowat karsaalla silmällä suomalaisen wäeston
myötäistä karttumista. Suomalaiset puolestaan pitäwät kowasti kiinni
kansallisuudestansa, ja se into käy wuosi wuodelta kiiwaammaksi. Sanoi
eräs kauppias, että jos suomalainen poikanulikka tulee jotain ostamaan,
eikä saa suomalaista puhetta takaisin, niin hän menee heti paikalla
tiehensä. Kaikki lapset, pojat ja tytöt, osaawat norjan kieltä, sillä
kouluja ei ole muita kuin norjankielisiä ja joka lapsen täytyy käydä
koulussa, mutta omasta kielestään he niin tarkan huolen pitäwät, että
joka kauppiaan täytyy, saadakseen tawaralleen menekkiä kaupungin
suuren enemmistön seassa, oppia itse ja katsoa että puotipalwelijat
osaawat suomen kielen. Mitä hirweätä boykottaamista eli wääryyttä maan
siwistyneitä kohtaan! »Mutta mitkähän oliwat ne ylioppilaat tai nuoret
maisterit, jotka tuommoista suomikiihkoa heritteliwät?» Niin, niin!
mutta nyt ollaan wapaassa Norjassa. On kuitenkin kaikella wapaudella
rajansa; waikka matkustawan suomalaisen tekisi mieli kehahtaa, jopa
kuiskata joku kehoituksen sana kansalaisensa korwaan, niin — — muista,
muista! nyt ollaan wieraassa waltakunnassa, jonka sisällisiin oloihin
ei ole lupa Suomen alamaisen sekautua; saat pitää silmää auki, mutta
suu kiinni!

Niitä riitoja, jotka waltiopäiwämies-waaleissa owat ympäri koko Norjan
syntyneet, on täälläkin ollut, ja Suomalaiset owat olleet kuninkaan
puolella, sillä esiwalta suo oikeuden heille, waan wirkamiehet, kuta
alhaisemmat, sitä äkäisemmästi koettawat polkea heitä. Kirkkoherra on
heillä hywä; hän pitää suomalaisenkin jumalan-palweluksen jota pyhä,
waikk'ei osaa suomea puhella. Heillä on kiwikirkko, sangen kaunis, 2
korkealla kaakeliuunilla lämmitettäwä, erittäin mukawa ja korkealla
paikalla, josta näkyy koko kaupunki alapuolella ja heti takana leweä
Warenkiwuono, jonka eteläranta kuumotti korkeana niinkuin leweä
siniwiiwa. Norjan korkeilta rantawuorilta on aina wapaa, awara näköala;
se on opettanut norjalaisen wapaaksi. Kun on tullut ylös Jäämeren
rannalle sitä tietä kuin me, ja saapuu sitte Norjaan, niin on kuin
kaikki kahleet laukiaisi, kun haastelee niin wapaan, kerrassaan omalla
pohjalla seisowaisen miehen kanssa kuin norjalainen on. Jos wenäläinen
on wapaan miehen weroisista alimmainen, niin on norjalainen ylimmäinen;
suomalainen keskimäinen. Juoppoutta owat norjalaiset koettaneet sillä
tawalla estää että owat korottaneet wäkewäin juomain tullin hywin
kalliiksi. Semmoiset juomat owat täällä 3 kertaa kalliimmat kuin
kylissä murmannilaisella rannikolla, jossa ne niinkuin muukin tawara
owat ihan tullittomia. Raittius-seuroja on täälläkin olemassa; ne owat
paljo hywää waikuttaneet; niille tilasiwat myös Suomesta suomalaista
raittiuslehteä.

Kaupungin kohdalla on pieni saari, jolla on walastehdas, 2
kertainen lautarakennus. Yksi walas oli juuri nyt nyljettäwänä ja
walmistettawana. Kalleinta on siinä raswa, jota käytetään moniin
tarpeisin. Lihaa syöwät kurjimmat köyhät; se on karkeasyistä; muuten
jauhetaan se, niinkuin kaikki luukin, niityille ja pelloille höystöksi.
Walas on kallis kala; suuri on 4,000 á 5,000 kruunun arwoinen, ja
joka semmoisen eläwän raadon löytää, kun se itse joko ammuttuna tahi
muuten innoissaan rannalle työntäypi, taikka waakina (miekkawalas)
sen hierualle ajaa, se mies saa wähällä työllä suuren rahasumman.
Uuralaiset kuuluiwat wiikkautta jälkeen minun lähtöni Kiltinän rannalta
löytäneen aika walaan raadon. Tehtaan alla meressä oli 3 suurta raatoa
huuhtoutumassa ja haisemassa. Ei ole ihme, että tuommoiset walastamppia
lennättäwät jälessään niinkuin kaarnawenettä; niin mahdottoman awaroita
ne oliwat. Woi olla tosi, mitä eräs kyytimieheni merellä kertoi
mulle. Hän oli wämpöörissä kalastamassa eräänä kauniina kesäiltana
ulohtaalla merellä; niin tulee walastamppi täydessä höyrywoiman
kulussa ja sihtailee erästä aika suurta walasta, joka uiskenteli hänen
onkimapaikan tienoilla. Jo laukaisi kerran kanuuuallaan ja sattuikin
kohti, harppuunan wäkä otti kowasti raswaiseen lihaan, mutta tulipommi,
joka aina on laulauksen etunenässä, ei räjähtänytkään walaan ruumiin
sisässä; jos nimittäin tulikuula räjähtäessään saa silpoa eläwän
sisus-osat yhdeksi myrskäksi, niin se tietysti silmänräpäyksessä
kuolee, sidotaan tampin kupeelle ja wiedään Wesisaareen. Mies sanoi,
että kun walas lähti pökäisemään ulos merelle, niin korkeat aallot
kuohuiwat kummankin puolen ja tamppi tuuti kuin kätkyt siinä uurteessa,
jonka walas oli edeltäpäin mennen kyntänyt meren pintaan; eikä kauan
wiipynytkään, kuin wain siinti enää menijöitä; ja ne katosiwat. 12
tunnin perästä, aamulla noin 6 aikana, näkee hän enemmin lännestä
päin walaan taas tulewan ja tamppi perässä, walas ryystää wetää
henkeä itseensä ja kun joskus puhaltaa wesipylwään ilmaan, niin se
oli punainen tuin weri. Päästessään juuri samaan paikkaan, josta
lähti, puhaltaa se wiimeisen werisäteen päiwänpaisteesen ja kellistyy
kuoliaaksi sillä paikalla, jonka itse oli walinnut. Mutta miehet
kuin muurahaiset nyt hakkaamaan, waikka oli yö tainnut olla pitkä
malaan wapaassa kyydissä; joka on woitolla wuorossaan, eihän se
säästä; ja walaan lämmin weri tulwasi niistä lähteistä, jotka eiwät
jo olleet kuiwaneet, sillä runsaudella pitkin merta, että ympärys
punaisena ruskotti. Sääliksi käy walaita nykyaikaan; niillä kauheilla
murha-aseilla, joita nyky-ajan nero on keksinyt, kun wainoa käydään,
niin ei kestä monta wuosikymmentä, ennenkuin näiltä meriltä nuo jalot,
mahtawat eläimet owat lopen kaikki. Aina 25 sylen pituisiksi woiwat ne
kaswaa, sanottiin mulle.

Walastamppia kuuluu täällä olewan lopulle toista kymmentä, ja ne
kun käywät pitkin rantoja paukkamassa paraan kalastuksen aikana, ei
ole kumma, että turskan saanti käy huonoksi, niinkuin joka kylässä
walitettiin. Walittiwat suomalaiset myös, että norjalaiset kiireissään
perkkaawat kalat merellä ja heittäwät suoskut mereen, ja turska syö
niitä yhdessä kohden, eikä silloin tule pyydyksiin, wielä sanoiwat
senkin oleman wälistä wastuksena, kun Huippuwuorilta ja Nowaja
semljasta tulee hylkeitä niin joukossa, että niitä on kuin kantoja
halmeella; ne lewittäwät semmoisen hajun, että kala pakenee pois.

Ilma on täällä niinkuin murmannilaisellakin rannikolla sangen lauhaa
yli wuoden. Keskilämpö Wuoreijassa esm. näin: Tammik. —6, Helmik. —5,
Maalisk. —3, Huhtik. —1, Touk. +1, Kes. +4, Hein. +6, Elok. +7, Syysk.
+4, Lokat, +1, Marrask. —2, Joulut. —4, kaikki C°. Wesi on kesällä
wähintään +8 ja talmella +2. Rantakiwetkään eiwät jäädy aawan meren
luona, ainoastaan sywimpäin wuonojen perukat jäätywät pariksi, kolmeksi
kuukaudeksi. Lämmin Golf-wirta, joka kuumasta ilman alasta läpi
waltameren liikkuu tänne asti, tekee nämä paikat niin lauhamaisiksi.

Täältä olisi mukala matka kotiin: tampilla Trondhjemiin, siitä
rautatietä; mutta jäisi Suomenlappi näkemättä. Sentähden istauttiin
taus meriulukseen. Rannalle jäiwät uudet tuttawamme, eräs
suomalais-norjalainen kauppias ja eräs dosentti kaswitieteessä, joka
oli Kristianiasta lähtenyt tutkimusmatkoille; tuuli tempasi meidät
merelle ja lennettiin kuin siwilla Näätämömöwuonon suuhun. Kewyt ja
siro olikin Otrinkimme, maalattu punaisella ja sinisellä ulkopuolelta;
se oli halkoja tuonut kaupunkiin. Merelle näyttäwät wuononsuut
omituisilta; ne owat sywiä porttia jyrkässä kallioseinässä, joista
pääsee wettä myöten Lapin korkeain wuorien sisusosiin, mutta päästyänsä
lähemmä näkee portin laajenewan, ja siellä on awarat wedet takanakin.
Näätämöwuonon suussa tuli pysäys; tuuli loppui ja kallion rinteellä
oli pikku mökki; se oli ihan kuin sattumoiltaan, että miehet osusiwat
siihen; rupesi satamaan lisäksi. Miehet sysäsiwät paatin wesille ja
käwiwät katon alle. Taisi olla tutut paikat, siltä tuntuiwat ne äänet,
jotka sateen läpi pääsiwät weneelle. Muutamain tuntien perästä tuliwat
miehet hoippuen tuosta rommin myymälästä paljasta kallion kylkeä
alas ja pääsiwät onnellisesti paattiin ja niin otrinkiimme. Wanha
lappalaisukko, joka lakittomin päin oli tehnyt koko markkinamatkansa,
wetäysi porontaljaturkkineen, — kinttaineen, — housuineen ja
kallokkaineen kajuuttaan, jossa ennenkin oli maannut; siellä on niin
lämmin, kuin saunassa; myötäinen tuli uunissa. Toinen mies, otringin
omistaja, lapin ukon wäwyksi tulewa suomalainen, joka ikänsä oli etelä
Warengin pitäjässä asunut, weti purjeen ylös, mutta matka ei kulunut;
yö oli kohta puolessa, sade kiihtyi ja alkoi walua nahkatakin läpi ihoa
pitkin; jo tohti joku meistä pistää päänsä kajuutan owesta sisään; »en
tee tuota toista kertaa» arweli, kun taas sai meri-ilmaa hengittää.
Haju oli kauheata! kajuutata ei oltu pesty, sittekuin se lie tehty, ja
perässä olija ukkokääpä haisi pahemmin kuin walaan raato Wesisaaressa.
Mutta wiime yö oli walwottu merellä, koko päiwä oli juostu Wesisaaren
sisässä ja ympärillä, uni teki wäkinäisyyttä. Astuttiin kynnyksen
yli kajuuttaan, siellä käwi wilinä hämärässä; nuo pitkäsääriset,
mustat pikkueläwät hyppeliwät puolelta toiselle ja penkiltä penkille;
niillähän lystit oli; ei lupin peuratkaan niin wikkelöitä ole. Mutta
pitkin penkkiä perästä owen suuhun waeltaa laumottain hitailla ja
wakawilla askelilla noita harmaita, mataloita purijoita, ja missa rakoa
on seinässä irwistämässä, se on täynnä sekin punatakkisia wuottajia,
jotka werimaha takanaan tarkastelewat raon alareunalta, tokko wieraita
sattuisi penkille tulemaan — — »Ei, minä en sowi näille markkinoille;»
astuttiin ulos. Muttu taiwas ei armahda; se kaataa wettä kuin saawista,
ja joka kerta kuin pää nyykähtää rinnalle osaawat sateen kuurot niskaan
semmoisella wauhdilla, että säikähtää torkkuja. Yökylmälin pitää liki
ja wärisyttää jäseniä. Mutta kajuutassa olisi niin lämmin, niin lämmin!
Ei muuta, kuin silmät, sieramet tukkoon ja tulisessa, sokeassa wimmassa
wiskata ruumisriepunsa owesta sisään kajuutan penkille ja — heti
nukkumaan. Wähän wäliä, joka kerta kuin oltiin läkähtymässä, pantiin
suu owelle, haukattiin raitista ilmaa ja — heti nukkumaan. Kunhan henki
pysyy, wähät muusta. Tämmöinen oli yön wirka tahi jotakin sinnepäin;
merimiehillähän on kaikissa maissa lupa liioitella, enkä tiedä, tokkopa
se lie Norjan wupuussu laissakaan kielletty; loppulitwiiki wain oli,
että kyllä miehistä kainous katosi.

Aamulla 9/8 herkesi satamasta ja päiwäkin pilkisteli pilwien lomasta.
Me kiirehdimme ulos ja kömpi ukko Joonikin perästä. Hän oli iloinen
ja wiaton kuin lapsi; rupesi selittämään, miten hywä on talwella
olla poron paimenessa: makaa lumihangessa ja yöksi heitäksen kiwen
syrjään; siellä on parempi kuin huoneissa. Heillä onkin silloin kahdet
talwipeskit, kuhdet kallokkaat, ja niin poispäin. Wähät ewäät taitaakin
hukka saada lappalaisilta, koska ryntäypi suomalaisten päälle, niinkuin
kertoiwat että hukka oli Muotkassa syönyt lampaat ja porot hywin wähiin.

Näätämönwuonossa on kummankin puolen korkeat jyrkät kalliorannat.
Siellä täällä on kiwijalan raunioita, joita nämäkin lappalaiset
sanoiwat muun kansan asuntojen jäännöksiksi. Semmoisia oli myös
Sopuskan ja Potshein wälillä.

Ristiwuonon eteläpuolella poikkeuttiin lappalaismökkiin. Kota oli
turpeilla seinustettu, katto auki. Eukko keitti heti kahwit; sitä
näkyi heillä olewan, waikka tämä oli surkein ihmisasunto, minkä me
koko matkallamme näimme. Mutta jokapäimäinen leipänsä on heillä
kyllä mahtanut olla, sillä meidän istuessamme tulee pyöreänaamuisia,
punaposkisia poikia toinen toisensa perästä mökkiin, ryyppääwät
kahwikupin suuhunsa, wetäwät loukosta piimäpytyn luttiahirrelle ju
syöwät sen puheella ju naurulla höystäen; ei lapin lapsiltakaan
puhetta puutu; mutta leipää ei ollut kuin nimeksi. Owen suussa
oikealla puolella oli parsi, jossa talon lehmä talwella asuu; meistä
näytti, että se asuu siinä kesälläkin. Wähän matkan päässä oli toinen
kota samallainen; ja pitkin wuonon rantoja oli kotia tuon tuostakin.
Näätämöjoen suussa owat rannat, rinteet ja jokeen pistäwät, paljaat
niemekkeet puhdasta hiekkaa. Joki on leweä suusta, paikoin lähes
wenäjän wirstan. Päästiin Mikkolaan, jonne sanoiwat Wesisaaresta
olewan 5 peninkulmaa (suoraan 4). Joen warrella oli monta muutakin
suomalaista taloa, maan Mikkola on warakkain ja kauppatalo. Tästä oli
kyyti otettawa Kyrön kylään, Inarin eteläpuolella, noin 16 peninkulmaa,
sillä sekä Jankilan Kalle, metsäwahti, että Kettumatti tiettiin olewan
heinänteossa kaukana kotoansa. Kylästä tuli yksi mies. Kuusamolainen
synnynnältään, ja entinen kyytimiehemme lähti toiseksi; tämä sanoi
soutawansa, kun oli kotinsa saanut ankkuriin ukko Joonin kodan kohdalle
wuonon itäpuolella; hän tarkoitti otrinkiaan; muuta kotia hällä ei
ollut, ja siinä hän asui kesät, talwet.

Mikkolasta kuljetaan wähän matkaa pientä koiwumetsää ja tullaan sitte
Näätämöjoelle, joka on jommoinenkin wirta weden paljoudeltaan. Sen
wasemmalla rannalla on pikku taloja ja kulkupaikasta wähä ylempänä
on pauhaawa putous, suurin seudun koskista. Joelta lähtee osattama
polku luodetta kohden; tuhannet suomalaiset, jotka wuosittain kulkewat
merellä kalassa, owat tehneet sen tasaiseksi Ensin hiekkakangasta,
jota kenties ennen muinoin on ollut meren pohjana. Se ylettyy jyrkkään
törmään, jota wastaan kenties aallot owat käyneet ja nostaneet
irtonaisen hiekan korkeaksi rantaharjuksi, josta wielä joku matka on
kuiwaa hietamaata, siksi kuin alkaa maa muuttua kiwiseksi ja nousee
nousemistaan ylöspäin. Pieniä paljaita kallioita yli kulkiessa täytyy
tarkasti katsoa, missä askeleen jälkiä tuntuu, muuten eksyy. Astuttiin
jonkun tunnin matka; jo oli petäjä kalliolla kaswamassa, mutta se
oli jäänyt matalaksi, kituliaaksi, sylen korkuiseksi; pohjaistuulet
owat siitä kulkeneet sisämaihin ja wieneet latwakerkkäin mehut
muassaan, mutta leweydelleen se oli kaswanut ja jäänyt tasalatwaksi
jo pituutensa puolitiessä. Parin peninkulman päässä on Suomen raja.
(Kenraali-kartta on tässä aiwan wäärä.) Outo ei olisi sitä eroittunut,
sillä siinä oli wain pientä lehtimetsää eli pensastoa. 2 neljänneksen
perästä piti meidän tulla Jankilan Kallen taloon, metsäwahtiin, mutta
ne neljännekset oliwat pitkiä; lie lappalainen niitä kewätporolla
mitannut. Tämä lopputaiwal oli enimmästään lyhyttä mäntymetsää,
joka kaswoi kuiwalla kankaalla. Kahlattiin leweän, sorapohjaisen
Pakanajoen yli ja oltiin talossa. Tuntui tutulta tämä talo; se on
ruunun rakentama metsäwahdin torppa: tupa, kamari, wieläpä saunakin.
Tässä tapasi meitä 14 nuorta miestä pohjois-Suomesta ja 2 karjalaista.
He oliwat Wesisaaressa odottaneet joukon lisää, mutta kun oliwat
saaneet kuulla meidän lähdöstä, oliwat he kiiruhtaneet perästä
päästäkseen huokeammasta maksusta Inarin yli, joka matka aina kuuluu
tulewan werrattain kalliiksi. Kahdenkymmenin miehin lähdettiin nyt
matkaa tekemään iltapuoleen Elok. 10 p:nä. Toisellainen into oli nyt
taipaleella muassa kuin ennen. Tietäähän sen, kun on käynyt raittiilla
merellä ja palajaa kotiin pari, kolme, jopa jollakin joskus kuusikin
sataa kruunua lakkarissa, eikä muuta tässä mailmassa huolittawaa,
kunhan laukku selässä pysyy, niin silloin ei paljo mieltä paina nuo
pari tai puolikolmatta wuosikymmentä, jotka owat sattuneet iästä pois
lohkiamaan. Ja kun lopulleen kaksikymmentä ylimielistä suuta yhteen
ääneen nauruun rehahti, niin se tuntui niin riemastuttawan »Lapin
raukkoja rajoja» ja kylmiä kallioita, että hekin yltyiwät päästämään
ihan saman säwelen.

Matka Suolisjärwen päähän (3 penink.) on louhikko-wuoria ja pieniä
järwiä täynnä; suurin on Tuulijärwi, jonka itäpuolitse polku kulkee;
sen rantakallioille näkyi Wainowetojärwen selkää, jonka järwen
sanoiwat suuremmaksi Tuulijärweä. Polku käy monessa kohden kaitaisia
harjuja pitkin järwet kummankin puolen, ja tarjoo siten sangen
usein miellyttäwiä näköaloja waikka metsä on kuiwettuneen näköistä.
Yösydäntä maattiin nuotiotulen ääressä. Ei ollut wähä hämmästys, kun
aamupuoleen heräsin ja näin, että joku miehistä keittää kahwipunnulla
kahwia, toinen teetä. Laukussa oli miehillä sokeriakin. Suolisjärwelle
päästyämme rupesiwat pojat rakentamaan majoja metsään. Kirwes heilui,
puita kaatui, sammalia nousi maasta kuin pölyä. »En minä tähän rupea
asumaan;» »joka menee, se menköön;» niin lähdin lewotonna rantaan.
Huomasinhan minäkin, että tuuli oli kowa ja wastainen, eikä ollut
ajattelemistakaan tällä tuulella selälle lähteä. Kyröläisten weneitä
oli 2 rannalla, toinen kantoi noin 20, toinen 50 henkeä. Lupa oli ottaa
mikä tahansa. Kun oli wähän aikaa katseltu, kuinka tuimasti aallot
löiwät wasten rantaa, ja tarkasteltu sitä pylwästä, jonka »lantalaiset»
(Suomesta kulkewat kalastajat) joutessaan oliwat kiwistä rakentaneet
wenewalkaman wiereen, mentiin ikäwämielin metsämajoille. Ilma rupesi
sateiseksi. Meille tehtiin weneiden purjeista mukawa teltta. Me olimme
waiti, mutta nuo lantalaiset eiwät tahtoneet puheen wuoroa saada toinen
toisiltaan. Kusti selitti: kolmisen wuotta takaperin päästiin niinikään
tänne, etelä puhalsi ja tuo selkä kuohui walkeassa waahdessa, 2 wiikkoa
hierottiin mätästä kyljellään ja kahdet ewäät haettiin Näätämöstä,
kaksi miestä kerrallaan, mutta ha, ha, ha — on päiwiä Lapissa. Pekka
pitkitti: oli meiltäkin toinen wiikto lukkoon mennä, kun eräänä syksynä
tässä odotettiin wenettä soutamaan Inarin takaa. Ja kolmas, neljäs,
wiides säesti, kuinka monta kertaa tässä on miesjoukko ruwennut wenettä
tekemään, waan kesken työn on aina sattunut wene tulemaan, jossa owat
päässeet järwen yli. Kerran oli wene ollut aiwan walmistumassa ja
miehet oliwat kehuneet omin neuwoin osaawansa kulkea lapin lammit,
mutta siinä samassa oli ko'okas wene purjehtinut rantaan, ja oliwat
kehujatkin nähneet sen olewan toista kuin heidän jykertämänsä;
murskaksi oliwat lyöneet lähes walmiin kalun. Harwapuheinen
Rietrikkikin sanoi tässä toista wiikkoa pitäneensä säänpitoa. Siinä
oli meille lohdutusta. Minä käänsime toiselle syrjälle ja imin sawuja
sikarin päästä; — tawallisesti siis 2 wiikkoa, arwelin minä. Koko se
perjantaipäiwä kului hywin hitaasti, paksut pilwet tihmoiwat wettä
leweäin oksain wälitse purjeelle, jonka läpi pärskyi pisaroita kirjan
lehdillekin, mutta raskas tuuli kulki kiireesti pohjaiseen ja huokui
raskaasti sen hongan latwassa, jonka alla telttamme oli. Sitte seurasi
synkeä yö, joka kului wielä hitaammasti. Unonen pysyi etäällä ja äreitä
ääniä tuli erään hongan juurelta; siellä oli öhkän walwomassa puolet
miehistä. Joka kerta kuin kortti oli lyöty kannon päähän, syntyi riita,
mikä se on; kaikki hyppäsiwilt seisalleen ja kiljuiwat karkeita sanoja;
wetäistiin lakin alla tikulla tuli ja miehet istahtiwat; mutta kannon
pää oli yhtä pimeä wastakin ja saattoi samat rettelöt.

Suurella waiwalla sain miehet aamulla lähtemään liikkeelle, mutta
kun kerran tuliwat suureen weneesen, soutiwat he kuin hullut; olikin
kowanlainen wastatuuli. Suolisjärwi on jyrkkärantainen. Pienen,
2 wenepituutta leweän kannaksen yli wedettiin wene ja soudettiin
Suoliswuonon keskipaikoille, jossa oli wanhastaan kahwinkeittopaikka.
Käytiin sitte Kettumatissa ewäiden haussa, mutta ei ollut ketään
kotona. Hän on lappalainen kauppias. Talossa on tupa ja perässä
tapetseerattu kammari, jossa oli suomalainen Uusi Testamentti. Lehmi-ja
lammas-nawetta oli myös. Tässä kääntyi tuuli; ju nuo wallattomat
nuorukaiset pitiwät koko purjetta yläällä, waikka puhalsi, että wene
oli usein mennä silmälleen aallon sisään. Ei wiipynytkään monta tuntia,
ennenkuin oltiin perillä. Tällä matkalla saimme nähdä, kuinka hywästi
meidän kyytimiehemme, kuusamolainen, osasi tuulessa perää pitää, ja
toinen kyytimies purjenuoraa hallita. Weskoniemen talot oliwat huonon
näköisiä. Asukkaat kuuluwat oleman puoleksi lappalaisia, puoleksi
suomalaisia. Iwalo- (eli niinkuiu täällä aina sanotaan Iiwwalo-)joen
suu on monihaarainen ja kaikki rannat owat erinomaisia heinäniittyjä,
mutta työmoimain wähyys taitaa tehdä, että heinä jää korjaamatta. Heti
kun tulee eteläpuolelle Inarin, näkee korkeita kuusia, jotka koko
seudun kaunistawat, ja noita lempilintuja, pääskysiä, joita koko kesänä
ei oltu nähty, sittekuin Lappiin tultiin. Kun lisäksi rannoilla nähtiin
lentelewän rantapääskysiä, karjasirkkuja j.n.e. ja nuo tuttuun tapaan
rakennetut talot seisoiwat edessämme, niin nyt wasta tuntui, että
oltiin oikein Suomessa.



Kyrön

kylä on werrattain suuresti rakennettu, suuret tuwat wastakkaa ja
kammarit wälissä. Koppelon talossa oltiin yötä. Wene oli siitä, weneen
hyyry oli 40 kruunua ja kyytimiesten palkka 60 kruunua. Tästä on 3
neljännestä pääkylään, josta taas 3 Törmäseen. Kyröläiset owat puhtaita
suomalaisia. Kertomus heidän tulosta tänne on tämä: sotamies-ottoa
pakoon tuli tänne ensin Heikki niminen mies Isostakyröstä; sitte
tuli tänne Tuomas Kittilästä, ja wielä Mauno Peltowuomasta. Niistä
owat kyröläiset polweutuneet; Koppelon isännän isän isä oli sanotun
Heikin poika. Kylän wanhain miestin muistin aikaan wielä Lappalaiset
pelkäsiwät heitä, mutta nyt eiwät enää. Naimisliittoja ei kuitenkaan
koskaan tapahdu heidän ja Lappalaisten wälillä. Lappalaiset alkawat jo
yhä enemmin pitää lehmiä, niinkuin näkewät suomalaisten tekewän.

Törmäsissä erosi meistä 6 miestä kullan kaiwuun Kultalaan; sieltä
meneekin oikea kyytitie etelään, mutta me päätimme lähteä toisten
miesten kanssa suoraan Lapintunturien yli Mutemian kylään, jonne
lasketaan olewan 8 (kartan mukaan suoraan 6 1/2) peninkulmaa. Pari
peninkulmaa on polkua; maa nousee nousemistaan. Alajoen yli kahlattiin,
wesi wirtasi yli polwista; joilla ei ollut kuin pitkät saapaswarret
kuin meillä kastuiwat ja kaasiwat wedet pois saappaistaan toisella
rannalla. Hongikkoa ja kuusikkoa on siksikuin tullaan tunturien alle.
Kuuset, männyt, koiwut jopa waiwaiskoiwutkin jätetään taaksemme ja
tuntureilla on kuiwa sora, jonka päällä paikoin kaswaa jäkälää ja
marjan warsia. Jäkälä-maat täällä oliwat harmaampia ja paljo rupempia
kuin Inarin pohjoispuolella. Siellä ne oliwat kirkkaan hopeankarwaiset,
hohtawat kuin kewät-hanki ja niin eheät kuin ei poron jalka olisi
niitä koskaan tallannut; täällä murenneen näköisiä, mullan kanssa
sekoitettuja ja lyhytkaswuisia. Jo ensimäisille, matalammille
tuntureille näkyi, kuinka selkätunturien harjanteet juoksewat kaukaa
lännestä ja pakenewat kauas itään. Niille päästessä saa ihmetellä
Lapin tunturi-maailmaa. Kun päiwä oli selwä näkyi, mitä näkyä
saattoi: tunturi-harjuja, -kukkuloita, etäiset sinertäwiä, läheiset
harmaita, ja lomista siintiwät alhaiset metsäseudut wiheriänsinisenä.
Kiwikallioita ei ylhäällä näy, eikä erinomaisempia jyrkkäyksiä; kaikki
on pyöreämuotoista, yksin notkelmatkin laaksoin pohjassa. Edestämme
kuumotti yli taiwaan rannan Nattastentunturien kaksi pyöreäpäistä
ypälettä; ne oliwat meille merkkinä, sittekuin polku loppui; ja kun
kerran merkitsimme komppassissa, missäpäin ne oliwat, niin mikä hätä
oli osatessa. Kirkkaalla päiwällä ja pilwien pysyessä yläällä on
tunturia hupainen käwellä, waan sumu-ilmassa ja pilwien sisässä on
tätä taiwalta ikäwä astua. Tuntureilla tuntui ilma erittäin puhtaalta
ja raittiilta, ja astuminen oli helppoa, waikka miehet kiirehtiwät,
kaikilla takka selässä; jääwää ei odotettu; »joka ei jaksa, se
jääköön», tuon tiesi itsekukin. Puolen peninkulman päässä aina
lewähdettiin ja joskus kahwi keitettiin. Yö joutui ja taiwaan sini
tummeni yhtä mustaksi kuin lähitunturien kupeet; kohdattiin kaatunut
honka, jolle tehtiin nuotio; sillä oli ennenkin yötä pidetty, kukaties
kuinka monta kertaa. Joku syli, toista hakuttiin taas hongasta;
niitä pitää säästäen käyttää, sillä niitä on harwassa keskitunturien
mataloissa laaksoissa. Mielellään paloi terwas ja lewitti pimeään yöhön
lämmittäwiä liekkiä joka haaralle, ja joka haaralla makasikin wäsyneitä
miehiä, jotka ani harwoin käänsiwät toista syrjää tulelle; ainoastaan
2 oli, jotta usein pyöriwät lämpimillä jäkälillä, eiwätkä sietäneet
semmoista paistamista kuin muut; kutka ne oliwat, arwannee lukija. Kun
yhtä puolta kuumensi, niin toista kylmensi, siitä wuoroin wääntäminen
oikeata ja wasenta kylkeä. Yö oli hiljainen kuin haudassa, waikka
suinkaan emme olleet alapuolella ihmisliikettä. Mina en ole koskaan
haudassa yötä maannut, mutta jos siellä on yhtä hiljainen kuin täällä,
lähellä pilwien teitä, niin siellä on hywin hiljainen; joku toukka
sielläkin liikahtanee. Ainoastaan joskus weti joku wäsyneistä sywän
huokauksen, niin hartaan ja yksitotisen kuin koto elämänsä ja olentonsa
rippuisi siitä yhdestä hengenwedosta; tuntureilla ylettyi tuota luojan
luomaa ilmaa jokaiselle meistä kahdestatoista; hän sai sitä mielin
määrin rintaansa ja tyytyi. Warowasti ja hiljaisesti riemuitsiwat
liekitkin, ympäri terwashonkaa, etteiwät herättäisi unta tarwitsewia,
mutta ei he raskineet leikkiään lopettaa koko yönä, niin kauan kuin
wähäkään oli jälellä, jonka kanssa he osasiwat pitää tuota tuskin
kuuluwaa rätinäänsä.

Syysyö oli ohi mennyt ja päiwän kajo tuntui taiwaalla, niin että woi
eroittaa tunturien huiput taiwaan tummalla kannella; silloin läksi
12 miestä nuotiolta nukkumasta, 10 kuorma selässä, 2 ilman. Mutta
10 miestä eiwät uskoneet 2 miehen 2 komppassia, ja niin lähtiwät
he Nattastentunturia siwu ajamaan wasemman puolitse. Tunturien
eteläjuurilta lähtee pieniä koiwumetsä-harjuja, toinen toisensa
wieressä, jotka kaikki uppoawat aawoihin jänkiin tunturien wieressä.
Niitä poikki kulettiin ylös ja alas, tehtiin 3 neljänneksen mutka,
kunnes eräältä kukkulalta nähtiin Nattaset oikealta kädeltä; sitte
lähdettiin kohti painamaan. Ruualla woimat wahwistuiwat. Meillä oli
wielä jälellä ne 2 leipää, jotka kantomiehen säkissä oliwat sattuneet
aiwan selkää wasten ja oliwat litkuiset selkahiestä; ensimäisessä
lähteessä lähti ihmimaku suusta. Lähettiin Nattasia, mutta wielä oli
neljänneksen lewyinen wetelä jänkä yli mentäwä. Otettiin ensiksikin
lewot syötyämme Sitte lähdettiin porkkaamaan. Muutamia satoja syliä
meni hywästi, kun kiirettä piti. Mutta kun seisoin hyllywällä mättäällä
ja näin, miten leweät aulakkeet juoksiwat pitkin suota, silkka wesi
pohjattoman liejun päällä, jo sanoin: »ei tullut mitään yli menosta»
»On tästä ennenkin poikki päästy», sanoi mies, joka sattui wiereen;
»niin, lentäwä lintu;» »jopa kaksijalka ihminen», wirkkoi mies. Yksi
koetteli yhdestä, toinen toisesta paikasta; joku juoksi ensimäisenä,
toiset heti tohtiwat perästä. Aulakkein toisella puolella on mätäsriwi,
joka pienenä harjuna seuraa aulakkeiden suuntaa. Se on keltaissaan
wasta kypsyneitä, mehukkaita lakkoja; niitä ehdättiwät kaikki
nokkimaan. Joka ensin sai kyllänsä, rupesi katsomaan kulku-kohtaa,
käwi kaukana ja palasi taas takaisin; pääsi jostakin poikki ja rupesi
toisella mätäspenkerellä lakkoja syömään, niinkuin ei mikään asia
maailmassa häneen koskisi. Mikä tuli paremmin, mitä pahemmin perässä;
ei suinkaan kukaan puolella silmäyksellä wilkaissut toisiin, pääsewätkö
he, wai jääwät. Tuo oli tosisuostumus lantalaisilla: joka ei jaksa,
se jääköön. Laukattiin yli kauheasti hyllywäin liejujuomien ja oltiin
pelossa; syötiin lakkoja penkereillä ja oltiin ihankuin kotona. Paha
paikka oli keskisuolla. Kusti aikoi rennosti sen kulkea, juoksi kuin
hurja aulakkeelle ja upposi wyötäryksiään myöten mutaan, rypi, ryömi
tai miten lie huppuroinut, mutta pääsi yli, hyppäsi tasakäpälässä
penkerelle, kirosi, löi käsiwartensa hajalleen, että rapa roiskui
ympäri — ja rupesi lakkoja syömään. Kaikessa hiljaisuudessa kysäisin
wierimäiseltäni: »pääseeköön tästä yli», ja tuo kirkaisi: »hätäkö —
nuorilla miehillä — tässä walmiissa maailmassa!» »No, walmis kait se
on tästä kohti», mukisin itsekseni ja rupesin lakkoja syömään. Miten
lie yli päästykään, waan minä ihmettelin, että meitä oli 12, kun oltiin
suon poikki ja otettiin hywät unet.

En jaksanut odottaa unen loppua, läksin polulle, joka kulkee
Nattastentunturien wälitse, ja nousin oikeanpuolimaiselle kukkulalle.
Aukesi awara näköala: Sompiojärwi wuoren juurella, äärettömät jängät
oikealle ja wasemalle, niillä pieniä mäkiä, ja korkeammat wuoret
rajoittawat kaukana näköalan. Wasemmalta näkyi yli muiden wuorien
ymmyrpyoreänä Sallantunturi Kuolajärwen kirkon tuolta puolen; on
kummastuttawa, että niin selwään tunturi woi näkyä 15 peninkulman
takaa. Silmä tahtoo tunturin läheisyydestä lentää kohtisuoraa
näköalan ulkorajoille; nuo aawat tyhjät jängät eiwät woi huomiota
kiinnittää. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa niissäkin waihetusta;
siellä, täällä tulee näkywiin joku mutka noista Lapin lukuisista
wirroisia, ja silmä ei uuwu etsiessään tuommoista loistopaikkaa
jänkien keskeltä. Noita wuoria, jotka oikealta siintiwät melkein
yhtä kaukaa, kuin Sallantunturi, eiwät miehet tienneet nimittää.
Takana oli noiden puuttomain tunturien wahwa wuorijakso, joiden yli
olimme waeltaneet. Nattastentunturit owat pelkkää kiweä, suuria
kalliolohkareita alapuolella ja pienempää kiweä kuta ylemmä nousee.
Kiwet owat mustanharmaita ja kukkulat näyttäwät sentähden tulessa
palaneilta. Kun kengän pohja oli soilla pehmeäksi wettynyt, heltyi
jalka kiweltä kiwelle hyppiessä. Mutta ei olekaan enää, kuin lyhyt
peninkulma Sompiojärwen rannalle, johon käwelymatka loppui. Se taiwal
on kaunista koiwumetsää. Walkamassa on kaikkine wärkkineen walmiiksi
tehtyjä weneitä, suurempia ja pienempiä, wartta wasten lantalaisille
myötäwäksi. Sompiojärwi on aiwan matala ja mutapohjainen, rannatkin
owat wetelää rämettä ja kaswawat runsaasti lakkoja. Harwat owat
lappalaisen kesäherkut, mutta hywät. Lakat owat suuria, läpikuultawia
ja niin mehuisia, etta tuskin hyppisillä suuhun saapi; niille ei
koskaan kyllästy. Juuri olimme wiimeisiä miehiä odottaissamme
ennättäneet heittäytä weneen kokkateljolle nukkumaan, kun syntyi
yhtäkkinen huuto ja räiske walkamaan laskewan puron warrella. Hyppäsin
ylös katsomaan, mitä metelin-wäki näin ihmisettömillä mailla tuommoista
sotahuutoa nostaa. Näin, kuinka parwi lappalaispoikia juosta wilistiwät
pensastossa ja kiwien yli toistakymmentä koiraa muassa; he oliwat
lymystään karanneet esiin ja ajoiwat nyt pikkulintusia, jotka maata
myöten lensiwät pakoon. Täta metsästystä katsoessani, näin muutamia
lappalaiskotia olewan puron warrella metsässä. Ne oliwat kesäkotia ja
turpeilla ulkoa seinustetut. Kaikki miehet sinne saamaan kalakeittoa
ja jos muuta syötäwää kodossa löytyisi. Kotia oli 3, yksi suurempi
ja kaksi pienempää. Kylä oli wäkirikas. Suuressa kodassa asui 3
perekuntaa: wanha isäntä waimoneen ja 4 lasta, nuori isäntä, edellisen
poika, waimoneen ja 2 lasta, sekä loinen waimoneen, jolla muistaakseni
oli yksi lapsi. Koiria, pieniä, pystökorwaisia ja tupsuhäntäisiä, oli
8 samassa kodassa, ensimäisen joukon 4, toisen 2, ja kolmannen 2.
Muitten kotien wäkilukua ja koirakarjaa en tullut lukeneeksi. Astutaan
suuren kodan edustalle; siinä on likainen siiwo, joka panee arwelemaan,
ruwetako ruokaa pyytämään, waiko ei. Kumminkin,

    »— Ei saapa sijaa kaho,
    maata kuolewa walihe»;

tartuttiin kallistuneen owen ripaan ja astuttiin sisään.

19 wuotias wanhin tytär, pyöreämuotoinen ja punainen kuin puolukka,
on juuri leipää tekemässä. Istuu kodan perässä, sekoittaa kuiwia
jauhoja weteen pienessä purtilossa, ottaa kourallisen taikinaa, panee
suureen wisakuppiin ja rupeaa taikinaa litistelemään nyrkillään
ympäri pyöreän kupin pohjaa ja laitoja, niin että siitä syntyy ohut
lewy, joka kupista warowasti nostetaan lieden päällä rippumaan pataan
paistumaan. Hetken perästä on leipä paistunut ja walmis; se oi'otaan
ja pannaan syötäwäksi. Suomen emännät eiwät leipää niin yhtäkkiä saa
walmiiksi. Toinen pata oli myös tulella, jossa keitettiin siikoja
meille. Sillä lailla saimme kelpo atrian, jonka söimme hirrellä majan
ulkopuolella. Mutta meidän wierailumme ei ollut mielä loppunut.
Nousi mustat ukkosen pilwet ja rupesi rankasti satamaan. Kaikki
missä henki lie ollut syöksyi sateesta sisään semmoisen suojan,
jossa ei ollut kattoa, ja se yhteentörmäys oli kamala: koirat
winkuiwat jaloissa, lapset huusimat koirain alla, miehet tiuskuiwat
waroittawalla äreydellä, kun wierasten aikana juletaan tuommoista
hälinää pitää, mutta akat kaatattiwat toimessa, kun nuo koiran
penikat kaatawat lapset ja polkewat silmille. Mutta tätä kaikkea ei
saattanut pakanakaan olla häpeemättä, wähin talon haltiat, isännät.
Ihan wierasten tähden katsoi emä-isäntä welwollisuudekseen suuttua ja
poika-isäntä näki isänsä silmistä yritettäwät hankkeet ja tahtoi olla
niissä osallinen, eikä loinenkaan tahtonut olla muita huonompi; ja
kun nuo kolmikannassa sydäntyiwät koira-parwia kiinni saamaan, niin
siinä hilske käwi; mikä makasi lattialla, sitä niskasta, mikä pakeni
seinänwieruksille, sitä etujalasta, takukäpälästä, mikä oli poron
taljan alle pääsemässä, sitä hännästä; ukko heilautti kerran olkansa
yli ja paiskasi pentua owea wasten, niin että se oli owen muassaan
wiedä, kun niin ylenmääräisellä kiireellä ja wonkumisella pihalle
joutui; toiset laitettiin syytämällä perästä ja kaikki jäiwät selkä
koukussa ulisemaan owen taa. Tyytywäisinä laskeutuiwat miehet makuulle,
ja nyt wasta huomattiin, kuinka kowasti satoi. Useammasta paikoin wuosi
kodan seinät. Siirryin tuossa noin 3 1/2 sylen pituisessa ja 2 1/2
sylen lewyisessä pistekodassa paitasta paikkaan, kunues isäntä käski
minut peräseinän wiereen eräälle taljalle; siihen ei satanut, mutta
siinä kihisi noita tuskallisia pikku eläwiä, joihin ei kowimmallakaan
kylmälisloisuudella saattanut tottua. Mutta ihmisten maatessa tuumiwat
koirat, että saamme kait mekin sadetta pitää kodassa semmoisen katon
alla, jota ei ole olemassakaan. Jo yksi aukaisi turwallaan owen ja
puikahti sisään; samassa silmänräpäyksessä toinen, kolmas j.n.e aina
kahdeksanteen. Heti päästessään sisään puisteli ensimäinen koira kaikki
sateen kuurot selästään pois, jotta pärskyi wesi ympäri seiniä, ja
samassa silmänräpäyksessä rupesi samaan toimeen toinen, kolmas j.n.e.
aina kahdeksanteen asti. Mutta kun isäntä näki, että sisällä satoi
tiukemmasti kuin ulkona, nosteli hän hartioitaan ja suuttui ja häpesi;
häpesi, ettei noilla pennuilla ollut wieraskoreutta hituakaan; suuttui,
kun nuo hiiden hurtat eiwät pysyneet ihmisistä erillään. Minä katsoin
ukon wehkeitä ja huomasin, kuinka tuimasti silmä katsoi; ja minä
pelkäsin, sillä minä näin, että nyt tulee wiimeinen kahakka pahemmaksi,
kuin ensimäinen. Tietäähän tuon, kun koirat winkuin ja wonkuin oliwat
kyydityt pihalle, tuliwat ne samaa tietä takaisin ja kasteliwat kaikki.
Akat puuttuiwat peliin ja poron wartijat saiwat maata rauhassa, johon
oliwat kyyristyneet. Pilwi olikin jo mennyt ohitse ja meidän miehet
lähtiwät lappalaisten kanssa walkamalle weneen hinnasta sopimaan.
Lappalainen pitää koiraansa hyiwästi, niinkuin lasta; se on hälle
suureksi awuksi talwella poron paimentamistyössä; ilman niitä ei hän
woisi porokarjaansa pitää koossa, ja silloin hukka ne kohta raatelisi.

Kesällä ei ole lappalaisilla mitään tekemistä; waimonpuolet walmistawat
ruuan, mutta miesten takana owat kaikki ruuau aineet, ja usein
keittäwättin miehet; puita he eiwät hanki, se on waimonpnolten tehtäwä.
Näillä ei ollut lehmiä, eikä ainoatakaan siementä maahan kylwetty.
Kysyin emännältä, eikö tuo epäwakainen elanto käy ikäwäksi, ja hän
alkoi awosydämmisesti selittää, että kun hän kulkee suomalaisten
talojen siwu ja näkee, kuinka waimot saawat asua lämpimässä
tuwassa yhdessä kohden kesät, talwet, ja käydä pihan nawetassa
lehmiä lypsämässä, eikä tarwitse tuiskussa ja pakkasessa kahlaella
lumihangessa ympäri tuntureita, niin nousee usein mieleen harras halu
saada asua taloissa niinkuin suomalaisetkin, mutta tämä ei ole heille
sallittu; lappalaiset owat luodut waeltamaan ympäri, ja tätä Luojan
määräystä ei saa kukaan hyljätä. Waikka eukko piti puheensa sangen
synkällä mielellä, kaikui siitä sama ajatus kuin Ap.T. 17 luk. 26 w.:
Jumala on tehnyt kaiken ihmisten sukukunnan yhdestä werestä kaiken maan
piirin päälle asumaan, ja määräsi aiwotut ajat, ja heidän asumisensa
rajat. Tämän luennon perästä ajattelin: lappalaiswaimo on yhtä
ymmärtäwäinen, kuin hänen suomalaiset sisarensa, miehet sekoittawat
usein pois selwän asian. Kotaan kokoontui joukko keskenkaswuisia ja
pieniä lapsia. Heillä oli kaikilla takki wähä polwien alle, kaitaiset
housut, joiden lahkeet oliwat käännetyt kallokkaiden suun sisään.
Useimmilla oliwat nämä waatteet poron nahasta, josta oli karwa ajettu
pois. Wyö oli wyötärysten ympärillä ja siinä tuppipuukko. Lakki oli
waatteesta. Minun nähdäkseni oli yhdet waatteet pojilla ja tytöillä,
jonkatähden minä käännyin emäntään kysyen, mitkä näistä oliwat poikia,
mitkä tyttöjä. Se herätti imelän naurun koko wäkijoukossa, jota sydämen
pohjasta otettiin toisen ja kolmannenkin kerran. Eukot ja lapset oliwat
ihmeissään ja kaikkein kaswoissa woi lukea kysymyksen: mistähän tuo on,
joka ei osaa eroittaa miehenpuolia waimonpuolista. Kumminkin odotin
wastausta, ja emäntä sanoi matalalla äänellä kohentaessaan kekäleitä
kahwipannun alle: miehenpuolillahan on aina wyö nahasta, waimonpuolilla
neulottu, särmäkäs lakki miehillä, pyöreä tytöillä. Sain tietä asian
ja olipa kumma, etten tuota huomannut. Wanhat waimot kääräisewät usein
huiwin ympäri pään, niin että siitä syntyy pyöreä lakki tawallaan
siitäkin. Sitä paitsi on waimoin lakki useimmittain neulottu. Nämä owat
eteläisimmät lappalaiset.

Kun wene oli walittu, lähdettiin soutamaan Sompion samaskaista wettä ja
puolen yön aikaan tultiin kylään oltuamme lähes 2 wuorokautta waikealla
taipaleella



Mutenia

on köyhä kylä ja kartanot huonompia kuin Kyrössä. Mitkä meistä
näyttiwät mukawilta, oliwat rankiset; pitkin sänkyä pannaan kattoon
orsi, josta rippuu harsonkaltainen waate ympäri koko wuoteen; sinne
eiwät osaa sääsket, ja siellä saa maata aiwan rauhassa. Rankiset owat
hywä keksintö noissa sääskien rasittamissa maissa. Sekä Sompiojoen
että Riestojoen warret owat niin erinomaisia heinämaita, että luulisi
suuremmankin kylän niistä rikastuwan kuin Mutenian 4 köyhää taloa;
mutta hitaus työhön taitaa miehiä waiwata; siltä kait näytti; kun me
16/8 kello 11 e.p.p. lähdimme matkalle, eiwät heinämiehet olleet wielä
käyneet niityllä; »kuka sinne näin warain kiirehtii:» sanoi isäntä.
Suurella heinän kaswawalla suolla mutkittelee Sompiojoki niin, että
kotwan aikaa soudettuamme tulimme usein melkeen samoille paikoille,
joissa jo äsken olimme olleet. Kuinka paljo joet mutkittelewat, woi
siitäkin arwata, että wenematka Muteninsta Lokkaan on 6 peninkulmaa,
mutta kartalla suoraan mitaten ainoastaan 2 1/2. Se oli päiwän matka,
Rieston kylässä käytiin puolisella. Kaikissa taloissa saa matkamies
huokeasta hinnasta niin erinomaisen hywää wiilipiimää, että harwoin
muussa Suomessa niin hywää saa. Siisteys taloissa on täällä jo
wanhastaan arwossa pidetty awu. Riestojoen suupuolella alkawat nuo
aawat jängät, joista ei silmä ääriä eroita; ne kallistuwat etelään,
niin että wirta käy joessa, ja weneestäkin huomaa, kuinka paljo
alempana maat edessäpäin owat; jokiloita laskee aina kuin myötämäkeä.
Lokan seuduilta alkawat kosket. Niissä oli huima meno. Ei kukaan
miehistä ollut ennen näitä koskia laskenut, ja waikka Muteniassa oli
puhe, että pahimmissa koskissa otettaisiin laskumies, niin se jäi
tekemättä koko matkalla. Muutamat miehistä oliwat olleet weneessä
kerran tai kaksi, kun tuntijat oliwat koskia laskeneet kuluneina
wuosina, mutta useat oliwat silloin nukkuneet. Kuka sattui perään, se
wiiletti alas koskesta. Leweän, pitkän melan oliwat miehet tehneet
suuresta kuusesta joen rannalla, ja siihen täytyi usein toisen miehen
hypätä awuksi, kun laskumies yksinään ei sillä jaksanut suurta, 25
hengen wetämää wenettämme hallita. Wälistä ehdottelin, että joku
käwisi rantaa myöten katsomassa, missä wäylä koskessa kulkee; sitä
ei ollut kukaan kuulewinaankaan. Suwantowesissä puolet miehistä
soutawat, toiset nukkuwat, mutta kun kosken kohina edestä kuuluu,
käskee perämies: joka aironpäähän mies ja soutu tulinen! Joka airotta
jää, se pitkittää uniaan, mutta kosken niskassa puistetaan nukkuwia
niskasta ja ärjäistään korwaan: nouse ylös hengen lähtöäsi katsomaan!
Jouten istujain päät tuijottawat pystyssä, sillä kosken kuohut pitäwät
julmaa jyminää jawalkeassa waahdessa kiuhuu keskikohta ja kumpikin
ranta. Neuwojat owat aina wiisaammat kuin työssä olija. Istujat
joutawat nähdä, kuinka wihaisesti aallot menettä nakkelewat, yksi
huutaa: »tuolla wäylä kulkee»; toinen hakkaa kädellään wasemmalle ja
tiuskaa: »laske, tolwana, harjawettä;» kolmas taas pieksää oikealle
ja on kiiwas: »täällähän wahwa wesi, tästähän waltawedet puotoawat».
Minä kuulin joka sanan, waikka koski pauhasi ylen kowasti, ja katsoin
perämieheen, jonka jaloissa istuin. Hän seisoi turwallisena melan
ponnessa, eikä ollut tietäkseenkään, että weneessä ketään on paitsi
hän, katsoi wakaasti eteensä silmiään räpäyttämättä; olipahan niinkuin
olisi kaukaa tulipaloa katsonut. Ennenkuin kukaan ennätti ruweta
riitelemään, miks'ei häntä totella, oltiin jo kosken alla ja wene
luisti sileää wirtaa alas. Heti toiset soutamaan, toiset makaamaan,
siksi kuin taas kuuluu kosken jymeä ääni. Jos rokonarpinen Iiwana,
karjalainen, wanha mies, sattui perään, niinkuin tawallisinta oli,
niin täytyi weneen totella hänen wankkain käsiwartensa ponnistuksia,
waikta kuinka wäkewästi aallot olisiwat heilutelleet wenettä, ja häntä
ei wähän wähääkään koskeneet wiitteloimiset ja holina weneen pohjasta.
Hän Karjalan koskissa oli oppinut laskemaan. Usein oli kokan edessä
peloittawa paasi, jonka ympärillä wesi raiwosi, waan Iiwana liikautti
wähä keulaa puoleen, ja kun wirta hyökäisi pois kiwen kupeesta,
tyrkkäsi se weneen wäylälle, ettei laitakaan raapaissut kallion särmää.
Joskus tulin minäkin taitepaikassa, kun alus näytti teräwälle kalliolle
juuri räiskähtäwän, kowasti ajattelemaan: »taisi tulla tuho;» »uusi
wene, wanhat kiwet», wirktoi Iiwana tuimasti, kun kiwen nurkka laitaa
jyysti ja wene solahti putouksen alle. Mutta kerran tuli Iiwanalle
erehdys: laskettiin Tanhuan alapuolella koskea ja keskellä oli korkea
kiwi, jonka kummankin puolitse wahwa wesi näytti kulkewan putouksesta
alas; Iiwana antoi mennä wilistää wasemmalta puolen; wene hyppäsi
alas ja rasahti niin pahalla äänellä melkein kulwalle somerokarille,
että sen luuli muruiksi särkywän, mutta ennenkuin Iiwana ennätti
kättään melasta irti päästää, oliwat jo nuo rajuintoiset soutajat
wenettä wäylälle wetämässä, he ryskyttiwät weneriepua pitkin kiwikkoa
sitä iilakkaa, että hampaat lotisiwat wastakkaa weneessä istujilla;
sitte hyppäsiwät teljoille ja soutiwat tuhatta hullummasti; wirran
wesi juosta tillitti halkeimista sisään arweluttawalla wauhdilla,
mutta olihan noita joutilaita ruweta wiskaimeen käsiksi. Perästäpäin
jokainen näki, että wäylä kulki tuon karkean kiwen oikealta puolen,
ja wasemmalta puolen wirtasi wesi leweänä erään harjun yli ja hajosi
siitä joka haaralle tasaista somero-pohjaa myöten, jolle weneemme
wiskautui kiireimmässä kulussa ollessaan. Mutta waikka wene oli rikki,
eiwät kosket olleet lopussa; eiwät miehet siitä huolineet, nukkuiwat
wuorotellen suwannot ja kosken niskassa huihkasiwat lähtiessään;
waan wene ratai joka aallon kohdalla sangen surkealla äänellä. Siinä
oli joka koskessa päätään kaupalla; mutta kun tuon päättömän joukon
päättömään kulkuun tottui, niin istui tyynenä, arwelihan: onko minun
pääni kalliimpi kuin muiden?

Tätä wenematkaa kesti 3 päiwää ja puoli yötä. Toinen päiwämatka oli
Lokasta Tanhuaan. Tälle taipaleelle näkyiwät wielä Nattaset. Lokassa
owat kartanot kunnossa ja työnteko woimassa. Kylästä on Uopajaan eli
(niinkuin kartta sanoo) Wuopajanniemen lounaisnurkkaan 2 peninkulmaa;
siitä lähtiwät muut jalan Tanhuaan, ainoastaan 5 miestä weneesen.
Luiron joki palajaa siinä takaisin ja tekee suuren mutkan pohjaiseen;
sillä 7 peninkulman taipaleella on neljättäkymmentä koskea, joista
kowin on Ylköngäs. Maamatkaa on 3 peninkulmaa, enimmittäin wetelää
suota, joka painuu jalan alla pahemmin kuin ohut syys-jää. Eräältä
mäeltä näki, missä asti joki mutkitteli, sen rannoilla kaswaa korkeata
kuusimetsää, joka mustantummana juowana kiertelee sinne, tänne
awaralla jängällä. Jo 7 aikana tuliwat wenemiehet Tanhuaan, waikka
noin 1 seuduilla Uopajasta lähtiwät. Wähän yläpuolella taloa oli
2 weneessään asumassa englantilainen, joka jo kolmatta wuotta oli
ollut Lapin luontoa tutkimassa; mies oli wanhanpuoleinen ja, niinkuin
englantilaiset ainakin, pysyi omissa tuumissaan, karttoi ihmisiä,
eikä ollut koko kesänä talossa yötä ollut. Tanhuasta on Luiron kylään
6 peninkulmaa, jolla wälillä on 12 koskea, kowin kaikista Alaköngäs,
jossa sauwoimet käsissä seisoiwat soutamattomat miehet odottaen,
milloin raihnainen weneresumme kiwelle karahtaisi. Se päästiin
hengissä ja nyt oltiin selwillä wesillä. Luirossa oli jo eräällä
talolla 10 kappaa ruista kylwössä, josta odottiwat parempaa satoa,
kuin miesmuistiin oli tullut. Koko Luiron joen warrella oli kesäinen
myrsky kaatanut noita kauniita rantakuusia joukottain leweään wirtaan.
Luiron ja Kitisjoen haarauksessa on korkea, wiheriä niemi, jolla kaswaa
korkeata koiwumetsää; se on kauuis paikka. Luirosta on Kemijärwen
kirkolle 6 peninkulmaa. Kemijoen warrella on pulskia kartanoita ja
kauniita peltoja. Kansa täällä on koreammassa puwussa, kuin esim.
Sawossa. Matkallani huomasin, että waimonpuolet, nuoretkin, tupakoiwat.
Ja kun Kemijärwen tyttäret kirkon mäellä käwelewat, moni silkissä
sihisten, suussa suuri, summaton suuri, kulunut wisakoppa, jossa on 2
tuuman pituinen, reiällinen puu-patukka wartena, niin se on lystikäs
näky.

Pappilassa erosimme, lantalaiset ja me. Suurin osa heistä, 6
miestä, pitkittiwät matkaa weneellä Kemijärwen yli ja sitte maitse
kotipitäjäänsä, Kuusamoon, ja yhä wenäjän Karjalaan 2 heistä. Kättä
lyötiin ja hywässä sowussa hywästit heitettiin. Kun loppu on hywä, on
kaikki hywä.

Kemijänweltä wetää selwä maantie Kuopioon, 62 peninkulmaa. Tuntui
ensimältään oudolta ajaa maantiellä, kun saattoi olla wakuutettu siitä,
ettei se petä eikä eksy. Waiwaloiselta matkalta palatessaan, tietää
arwostaa niitä etuja, joita edistynyt wiljelys on kotiseuduilleen
tuonut. Mutta Jäämeren rantalaisille ja Lapin yksinkertaiselle kansalle
toiwoo heissä käynyt tosi onnea ja menestystä.

Loppu.



 Kertomus kesällä 1882 waltiowaroilla tehdystä matkasta
 Muurmannilaiselle rannikolle Jäämeren luona papillisilla toimilla
 tekemään siellä olewille ewankelis-lutherilaisille Suomalaisille
 palwelusta.

                                          (Senaatiin annettu).

Sittekun allekirjoittaja oli Kuopion Tuomiokapitulilta saanut
määräyksen tähän toimeen, piti jo ajoissa antaa tulosta ilmoitus
Suomalaisille, joiden tykö oli lähteminen. Maaliskuussa kirjoitin
Uuran, Waitokuwan ja Puumangin kyliin saapuwani ensin mainittuun
kylään Heinäkuun keskipaikoilla. Suomen Kenraalikuwernööri oli myös
suosiollisesti ottanut kirjoittaaksensa Arkangelin kuwernöörille,
että hän alempain wirkamiestensä kautta kysymyksessä olewalla
rannikolla olisi awullinen antamaan tietoa asiasta Suomalaisille,
jotka kalastus-retkillään usein kulkewat monia kymmeniä peninkulmia
kotipaikoiltaan.

Lähdettyäni matkalle Kesäkuun 23 päiwänä matkustin Kuusamon rajalta
Pääjärwen, Kuukasjärwen ja Kontajärwen kautta Näseesen (Knäsja),
jonne saawuin Heinäkuun 7 päiwä. Siellä asui suurimmassa köyhyydessä
kaksi parikuntaa, joista toinen oli yli 10 wuotta ollut wihkimättä,
eiwätkä nykyään tulleet wihityiksi, kun ei heillä ollut minkäänlaisia
todistuksia esteettömyyteensä. Heidän kaksi nuorinta lasta kastettiin,
joista wanhempi oli lähes 6 wuotias. Näillä wierailla, mailla panewat
kumminkin wanhemmat lapsensa heti syntymisen jälkeen hätäkasteesen,
jonka wuoksi tässä kertomuksessa, niinkuin tätä ennen tehdyissä
kertomuksissakin tämänlaisesta matkasta, on lyhimmittäin käytetty
sanaa »kastettiin», waikka oikeammin pitäisi olla, että kaste
konfirmeerattiin eli wahwistettiin.

Kannanlahdessa oli myös muutamia Suomalaisia, niinkuin monessa
muussakin pikku-kaupungissa ja kylässä kuului olewan; mutta kun eiwät
he tulostani olleet saaneet tietoa, oliwat he ulkotöissä.

Kuolan kaupunkiin Muurmannilaisella rannikolla, saawuin Heinäkuun 12
päiwä. 2 lasta kastettiin. 1 parikunta wihittiin. 6 henkeä haudattiin
wenäläisten wanhaan hautuu-maahan. Jumalan palwelus Herran Ehtoollisen
kanssa ja illalla Raamatun selitys pidettiin. Rippiwäkeä oli 7 henkeä.
Wäkiluwusta jn asukasten syntymäpaikoista antaa myötä-liitetty
tilastollinen lasku itsekuittin kylän kohdalta tiedon.

Uuran kylään tulin 14 päiwä. Seuraawana päiwänä pidettiin lukukinkerit.
Lasten lukutaito oli parempi, kuin olin odottanutkaan näin omaan
nojaansa heitetyssä uutis-asutuksessa. Puolet lapsista luki
tyydyttäwästi, toiset puolet wälttäwästi, harwat huonosti. Kolmantena
Rukouspäiwänä ja Kristuksen kirkastamis-sunnuntaina pidettiin
Jumalanpalwelus ja Herran Ehtoollinen. 15 päiwästä 23 päiwään ennen
mainittua kuukautta oli rippikoulu, ja joka päiwä kello 6 iltapuolella
pidettiin Raamatun selitys. 23 päiwänä iltapuolella wihittiin hautuumaa
kylälle. Rippikoulu-lapsia oli 10, 3 poikaa jn 2 tytärtä suomalaisia,
3 tytärtä lappalaisin ja 1 poika ja 1 tytär norjalaisia, näistä
muut admitteerattiin paitsi 1 lappalaistyttö, jonka sisäluku oli
huono. Lappalaisille rupesi hywätttahtoisesti tulkiksi eräs entinen
koulumestari, joka ennenkin oli ollut samassa toimessa ja osasi
hywästi Suomen, Lapin ja Norjan kielet. Rippiwäkeä oli 85 henkeä,
johon on luettu myös lähimmistä yksityis-taloista ja kota-asunnoista
tulleet Suomalaiset ja Lappalaiset, tietysti ewankelis-lutherilaisesta
uskoutunnustuksesta. 32 lasta kastettiin. 4 parikuntaa wihittiin,
2 suomalaista ja 1 lappalainen, ynnä 1 sekaparikunta, mies
ewankelis-lutherilainen suomalainen ja waimo Wenäjän karjalainen
kreikkalais-wenäläistä uskoa. 32 ruumista haudattiin. Saami-wuono
on pari wenäjän wirstaa itäpuolella Uura-wuonosta ja sen asukkaat
hautaawat ruumiinsa Uuran hautuu-maahan, toiwat myös kastettawat
lapsensa Uuraan. Uura-wuonon länsipuolella on ensin lähes peninkulman
päässä Areskuwa ja sitten Kassiwuono. Niiden kotien Lappalaiset tuliwat
myös Uuraan. Uura on wanhin kylä kaikista suomalaisista kylistä tällä
aawikolla.

Täältä kuljin meritse Laatsiwuonoon, jossa ei ennen ollut pappia
käynyt, kun wasta 5 wuotta sitten uutis-asukkaat tänne muuttiwat.
Kylä on wuonon perukassa, ja kutsutaan norjaksi Lidsafjord. 25 päiwä
pidettiin Jumalanpalwelus ja Herran Ehtoollinen. Lasten luku oli
wälttäwä. 1 parikunta olisi ollut wihittäwä, muun sulhanen oli huonon
lukunsa tähden lähtenyt pappia pakoon. 5 lasta kastettiin. Rippi-wäkeä
oli 17 henkeä. 8 lapsi-ruumista haudattiin.

Kakkarin kylässä, joku on Laatsiwuonon suussa, pidettiin seuraawana
päiwänä Raamatun-selitys ja Herran Ehtoollinen, johon oli ilmoittanut
itseänsä 5 henkeä. Lasten luku oli huononpuoleinen. Kylässä on myös 2
wenäläis-karjalaista taloa.

Muotkawuonon poikki purjehdittuamme tulin Tsipna Wolokan norjalaiseen
kylään, jossa työmiehinä oli 2 miestä ja 3 waimonpuolta, sekä
naimisissa norjalaisen kalastajan kanssa 1 waimo suomalaisia, ynnä
myös 1 lappalaiswaimo emäntänä norjalaisessa talossa. Näille pidettiin
suomalainen Raamatun-selitys ja Herran Ehtoollinen. Rippi-wieraita oli
6. Mainittu lappalainen nainen wihittiin norjalaiseen kalastajaan.
2 lasta kastettiin. 3 merimiehen ruumiit haudattiin. Sitä paitse
pidettiin, niinkuin ennenkin on tawallista ollut, ruotsalainen
Jumalanpalwelus ja muut papilliset toimet Norjalaisille, sillä Norjasta
ei täällä käy milloinkaan pappia.

Sopuska oli pieni norjalainen kylä Tsipna Wolokan ja Waitokuwan
wälillä. Täällä oli suomalaisia 1 piika ja 1 norjalaisen talon emäntä,
joka nyt, 20 wuoden wanhana, tyydyttäwällä luwulla admitteerattiin
Herran Ehtoolliselle, kuulutettiin, wihittiin, kirkoteltiin, ja hänen 2
lasta kastettiin. Norjalaisille pidettiin papilliset toimet.

Waitokuwassa oli Suomalaisia ja Norjalaisia kenties puoleksi
kumpiakin. Täällä pidettiin 29 päiwä tawalliset papilliset toimet.
Lasten luku oli wälttäwä. Yksi mies, jonka waimo oli lapsi-wuoteesen
lankeemassa, täytyi, waikka sangen huonolla luwun-jäljellä oli, tulla
admitteeratuksi Herran Ehtoolliselle ja wihityksi awioliittoon; hän oli
kumminkin sitte rippikoulussa Puumangissa. Rippiwäkeä oli 14 henkeä.
5 lasta kastettiin. 13 ruumista haudattiin. Täällä on myös tawallista
pitää Norjalaisille erittäin papilliset toimet. Kun tämä kylä on
höyrylaiwa-ja muun meriliikkeen warrella, on täällä paheita enempi
kuin muissa kylissä. Irstaisuus turmelee paljon näillä ilman laitta
olewilla syrjä-seuduilla perheelliset olot; mutta suurin ja pahin
turmio on koko rannikolla juoppous; kun kesällä ansaitut rahat on pantu
rommiin, saa koko perhe talwis-ajan kitua köyhydessä; ja kun tämä heti
seuraawa rangaistus aina käsittää perheellisen, on monella täysi tosi
uskonnon awulla parantua, kunhan wain useemmin olisi tilaisuutta Armon
wälikappalten nautitsemiseen.

Sunnuntaina 30 päiwä pidettiin Kerwanassa Jumalanpalwelus ja Herran
Ehtoollinen, sittekun Launutai-iltana oli ollut rippiwäen kirjoitus
ja Raamatun selitys. Lasten luku oli tyydyttäwällä kannalla. Kun
Waitokuwalaisia oli myös tänne tullut oli rippiwäkeä 30 henkeä.

Samana Sunnuntaina tultiin Puamankiin, joka on suurin ja siistin
kylä koko rannikolla; esimerkiksi juoppoutta ei huomaa täällä, johon
mahtaa suureksi osaksi olla syynä se asia, että kyläläiset kuuluwat
laestaoiolaiseen uskon-suuntaan. Sunnuntai-iltana, niinkuin jokapäiwä
kello 6 ilta-puolella, pidettiin Raamatun selitys ja rippikoulun alku,
ja seuraawana päiwänä lukukinkerit. Lasten lukutaito oli tyydyttäwä.
Kun Muotkan kylä on Puumankia lähellä, olin antanut sanan, että he
tulisiwat tänne asioitansa toimittamaan. Näistä ja edellä mainituista
kylistä aina Tsipna Wolokaan asti oli tullut rippikouluun 15 poikaa
ja 9 tytärtä, nimittäin 9 poikaa ja 7 tytärtä suomalaisia, 3 poikaa
ja 2 tytärtä norjalaisia ja 3 lappalais-poikaa, jotka kaikki tuliwat
admitteeratuiksi. Muotkan lapsia kastettiin 13; ruumiita haudattiin 6;
rippiwäkeä oli 19. Puumangin lapsia kastettiin 31; ruumiita haudattiin
40; ja rippiwäkeä oli 146, johon kuuluu myös ulohtaammaltakin tulleita
sekä Suomalaisia että Lappalaisia. Lauantai-iltana 5 päiwä Elokuuta
pidettiin rippilasten päästö, ja Sunnuntaina jumalanpalwelus Herran
Ehtoollisen kanssa ja illalla wiimeinen Raamatun selitys. Useampana
arkipäiwänäkin pidettiin Herran Ehtoollista, kun tuli etempänä
asuwaisia sitä warten luokseni, erittäinkin Lappalaisia.

Maanantaina 7 päiwänä iltapuolella lähdin kotiapäin Wesisaaren,
Näätämöwuonon kautta, Inarin järwen ylitse Kyrön kylään, jossa, kun oli
Sunnuntaipäiwä 13 päiwä, pidettiin Jumalanpalwelus; wielä eteenpäin
Sompiojärwen kautta Luiron ja Kitis-jokia myöten Kemijärwelle. Kotiin
saawuin Elokuun 26 päiwä.

Mitä ylipäätään papillisiin toimiin täällä tulee, ei aina woi
parhaimmalla tahdollakaan seurata Suomen lakeja, sillä suuri osa
asukkaista on täällä syntynyt ja elänyt, eikä siis woi mitenkään
omistaa kirjallisia todistuksia maineestaan, esteettömyydestään
awioliittoon j.n.e., kun eiwät ole missään kirjoilla. Wenäjän
wirkamiehet ottawat kirjoihinsa asewelwolliset, eiwät muita. Ainoa
wirkamies, joka käy heitä, niin sanoakseni, hoitamassa, on Suomesta
lähetety pappi; jonkatähden sitä suurella ikäwällä aina odotetaan.
Tässä katsonkin welwollisuudekseni konstateerata sitä erinomaista
ystäwällisyyttä ja sydämmellisyyttä, jolla pappia näillä seuduin
kohdellaan, ja lopuksi ilmaista sen kaikkein asukasten hartaan
toiwotuksen, että Suomen Waltio warsinkin kerran wuodessa tahtoisi
kustantaa papin matkustuksen näiden oman onnensa nojaan jätettyin
kansalaisten luo. Sywemmillä ja lewottomammilla tunteilla kuin kutkaan
muut Suomalaiset odottawat he tuon kysymyksessä olewan Jäämeren
rannikkopalasen luowutuksen ratkaisemista; pyytäwät kumminkin, käwi
tuo asia, miten käwi, sillä hartaudella, mikä woi syntyä ainoastaan
järjestetyn yhteiskunnan ulkopuolelle muuttaneen sydämessä, saada pysyä
Suomen Esiwallan muistissa.

Leppäwirroilla, Joulukuun 28 päiwä 1882

                                                    Joh. Schwartzberg.
                                                    pöyreä pöysti



Statistisia tietoja Suomalaisista ja Lappalaisista Muurmannilaisella
rannikolla Jäämeren luona, jokta kuuluwat ewankelis-luterilaiseen
uskontunnustukseen, tehdyt matkalla sinne kesällä 1882. (Senaatiin
annettu)


  Lapsia kastettu. miespuolta / waimonpuolta
  Kuolassa. . . . . . . . . — / 2
  Uurassa ja Saaniwuonossa. 17 / 15
  Laatsiwuonossa. . . . . . 2 / 3
  Tsipna Wolokassa. . . . . — / 2
  Sopuskassa. . . . . . . . — / 2
  Waitokuwassa. . . . . . . 5 / 3
  Kerwanassa. . . . . . . . 3 / 2
  Muotkassa . . . . . . . . 4 / 9
  Puumangissa . . . . . . . 19 / 12
  Kakkarissa. . . . . . . . 3 / 3
  Summma. . . . . . . . . 53 / 53 = 106



  Pariskuntia wihitty.

  Kuolassa . . . . 1  suomalaisia kumpikin
  Uurassa. . . . . 3  d:o  d:o
  d:o. . . . . . . 1  lappalaiset kumpikin
  d:o. . . . . . . 1  suomalainen ja wenäläinen
  Tsipna Wolokassa.1  norjalainen ja lappalainen
  Sopuskassa. . . .1  norjalainen ja suomalainen
  Waitokuwassa. . .1  suomalaisia kumpikin
  Summa. .  . . . .8



  Haudattu.
  Alle 15 wuotta miesp / waimp. / summa alla

  Kuolassa . . . .  1 / 2
  Uurassa . . . . . 4 / 14
  Laatsiwuonossa. . 5 / 3
  Kakkarissa. . . . 1 / 1
  Tsipna Wolokassa. — / —
  Waitokuwassa. . . 2 / 1
  Muotkassa . . . . 2 / 3
  Puumangissa . . . 16 / 12
  [Yhteensä]. . . . 31 / 36


  Yli 15 wuotta: miesp/ waimp./ summa [alle/ yli 15 v.]

  Kuolassa . . . .  2 / 1 = 6
  Uurassa . . . . . 8 / 6 = 32
  Laatsiwuonossa. . — / — = 8
  Kakkarissa. . . . — / — = 2
  Tsipna Wolokassa. 3 / — = 3
  Waitokuwassa. . . 9 / 1 = 13
  Muotkassa . . . . 1 / — = 6
  Puumangissa . . . 7/ 15 = 40
  [Yhteensä]. . . . 30 / 13 = 110



  Kommunikantteja.

  Kuolassa . . . .  7.
  Uurassa . . . . . 85.
  Laatsiwuonossa. . 17.
  Kakkarissa. . . . 5.
  Tsipna Wolokassa. 6.
  Sopuskassa. . . . 2.
  Waitokuwassa. . . 14.
  Kerwanassa. . . . 30.
  Muotkassa . . . . 19.
  Puumangissa . . . 146.
  [Yhteensä]. . . . 331.



  Rippikoulun käyneitä.

  Suomalaisia miesp. / waimp.
  Uuraassa. . . . 3 / 2
  Puumangissa . . 8 / 7
  Admitteerattu ilman koulua
  Sopuskassa. . . — / 1
  Waitokuwassa. . 1 / —
  Summa . . . . .12 / 10

  Lappalaisia miesp./ waimp.
  Uurassa. . . . — / 3
  Puumangissa . . 3 / —
  Admitteerattu ilman koulua
  Sopuskassa. . . —/—
  Waitokuwassa. . —/—
  Summa . . . . . 3 / 3

  Norjalaisia miesp./ waimp.
  Uuraassa. . . . 1 / 1
  Puumangissa . . 3 / 2
  Admitteerattu ilman koulua
  Sopuskassa. . . —/ —
  Waitokuwassa. . —/ —
  Summa . . . . .4 / 3

  Summa miesp./ waimp.
  Uuraassa. . . 4 / 6
  Puumangissa. 14 / 9
  Admitteerattu ilman koulua
  Sopuskassa. . . — / 1
  Waitokuwassa. . 1 / —
  Summa . . . . 19 / 16 = 35

  Muist. yksi lappalainen tyttö ei admitteerattu



  Wäkiluku

  Talollisia:   Taloja / miesp./ waimp.

  Kuolassa. . . . .  — /— /—
  Saaniwuonossa . . 4 / 12 / 9
  Uurassa . . . . .21 / 56 /50
  Laatsiwuonossa. .7 / 14 / 17
  Kakkarissa. . . .4 / 9 / 6
  Tsipna Wolokassa.— / — / 1
  Sopuskassa. . . .— / — / 1
  Waitokuwassa. . .12 / 22 / 20
  Kerwanassa. . . .8 / 20 / 15
  Muotkassa . . . .10 / 23 / 24
  Puumangissa . . .30 / 77 / 73
  Summa . . . . . .96 taloa /
  233 miesp / 216 waimp. = 449


  hyyryläsiä: miesp./ waimp.

  Kuolassa. . . . .9 / 11
  Saaniwuonossa . .12 / 6
  Uurassa . . . . .24 / 20
  Laatsiwuonossa. .3 / 3
  Kakkarissa. . . .— / —
  Tsipna Wolokassa.2 / 3
  Sopuskassa. . . .— / 1
  Waitokuwassa. . .2 / 5
  Kerwanassa. . . .1 / 2
  Muotkassa . . . .1 / 1
  Puumangissa . . .40 / 30
  Summa . . . . . .94 / 82 = 176
  S:ma. . . .  449 + 176 = 625


  Lappalaisia:
  Taloja / miesp./ waimp.

  Areskuwassa, Kassiwuonossa
  ja Uurassa. . . . 4 / 12 / 15
  Kakkarissa. . . . 1 / 2 / 2
  Tsipna Wolokassa. — / — / 1
  Mattimuotkasassa ja
  Muotkassa . . . . 5 / 13 / 11
  Summa . . . . . 10 taloa/
  27 miesp / 29 waimp. = 56


  hyyryläsiä: miesp./ waimp.

  Areskuwassa, Kassiwuonossa
  ja Uurassa. . . . 3 / 4
  Kakkarissa. . . . — / —
  Tsipna Wolokassa. — / —
  Mattimuotkasassa ja
  Muotkassa . . . . — / —
  Summa . . . . . . 3 / 4 = 7
  S:ma. . . . .56 + 7 = 63



  Syntymäpaikat

  Kuolassa:      perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita . . 2 / 4 / 6
  Pudasjärveltä tulleita. 1 / 2 / 2
  Kiannalta tulleita. . . 1 / 3 / 3
  Summa . . . . . . . . . 4 perheitä/
  9 miesp. / 11 waimp. = 20

  Saaniwuonossa:   perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita . . 3 / 10 / 6
  Paawolasta tulleita . . 1 / 3 / 2
  Haukiputaalta tulleita. 1 / 1 / 1
  Norjan kautta tulleita. 3 / 7 / 5
  Wenäjän Karjalan kautta
  tulleita. . . . . . . . 1 / 3 / 1
  Summa . . . . . . . . .9 perheitä /
  24 miesp. / 15 waimp. = 39.

  Uuraassa:    perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita . . 10 / 23 / 18
  Iistä tulleita. . . . . 1 / 2 / 3
  Lohtajasta tulleita . . 3 / 9 / 7
  Torniosta tulleita. . . 2 / 6 / 3
  Sodankylästä tulleita . 8 / 21 / 22
  Kemistä tulleita. . . . 2 / 6 / 5
  Oulusta tulleita. . . . 2 / 4 / 3
  Norjan kautta tulleita. 5 / 8 / 10
  Summa . . . . . . . . 33 perheitä /
  80 miesp. / 70 waimp. = 150.

  Laatsiwuonossa:  perheitä/ miesp./ waimp.
  Muoniosta tulleita.. 2 / 4 / 3
  Kiannalta tulleita.. 3 / 5 / 6
  Kuusamosta tulleita. 2 / 4 / 5
  Kemistä tulleita. . . 3 / 4 / 6
  Summa . . . . . . . 10 perheitä /
  17 miesp. / 20 waimp. = 37.

  Kakkarissa:    perheitä/ miesp./ waimp.
  Norjan kautta tulleita 4 / 9 / 6 = 15.

  Tsipna Wolokassa: perheitä/ miesp./ waimp.
  Norjan kautta tulleita — / 2 / 4 = 6

  Sopuskassa: perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita — /— / 2 = 2

  Waitokuwassa:  perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita. . .5 / 8 / 6
  Simosta tulleita . . . .2 / 7 / 5
  Kuolajärweltä tulleita .1 / — / 2
  Kemistä tulleita . . . .4 / 3 / 8
  Utajärweltä tulleita . .1 / 2 / 1
  Rowaniemestä tulleita. .2 / 2 / 3
  Torniosta tulleita . . .1 / 1 /—
  Kontiolahdesta tulleita.1 / 1 /—
  Summa. . . . . . . . .17 perheitä /
  24 miesp. / 25 waimp. = 49.

  Kerwanassa: perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita. . .4 / 8 / 7
  Iistä tulleita . . . . .2 / 4 / 2
  Simosta tulleita . . . .1 / 4 / 3
  Pulkkilasta tulleita . .1 / 2 /—
  Norjan kautta tulleita .3 / 3 / 5
  Summa. . . . . . . . . 11 perheitä /
  21 miesp. / 17 waimp. = 38.

  Muotkassa: perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita. .3 / 4 / 7
  Rowaniemestä tulleita.1 / 2 / 6
  Iistä tulleita . . . .1 / 2 / 1
  Kiannalta tulleita . .1 / 4 / 2
  Kuhmosta tulleita. . .2 / 5 / 4
  Kemistä tulleita . . .1 / 3 / 3
  Lumijoelta tulleita. .1 / 4 / 2
  Summa. . . . . . . .10 perheitä /
  24 miesp. / 25 waimp. = 49.

  Puumangissa: perheitä/ miesp./ waimp.
  Kuusamosta tulleita . 39 / 77 / 69
  Pulkkilasta tulleita. .1 / 4 /3
  Kemistä tulleita. . . .1 / 4 / 2
  Muoniosta tulleita. . .2 / 3 / 4
  Kuhmosta tulleita . . .7 / 17 / 10
  Kiannalta tulleita. . .6 / 8 / 14
  Kuiwaniemestä tulleita.2 / 4 / 1
  Summa . . . . . . . . 58 perheitä /
  117 miesp. / 163 waimp. = 220.

  Summa summarum. . . . .327 miesp. / 298 waimp. = 625



Eri seurakunnista tulleitten summat.

  . . . . . . . miesp./ waimp/ summat.

  Kuusamosta tulleet 138 / 126 = 264
  Kiannalta. . . . . 20 / 25 =  45
  Kemistä. . . . . . 20 / 24 = 44
  Sodankylästä . . . 21 / 22 = 43
  Kuhmosta . . . . . 22 / 14 = 36
  Simosta. . . . . . 11 / 8 = 19
  Lohtajasta . . . . 9 / 7 = 16
  Iistä. . . . . . . 9 / 5 = 14
  Rowaniemestä . . . 4 / 9 = 13
  Torniosta. . . . . 7 / 3 = 10
  Pudasjärweltä. . . 2 / 2 = 4
  Oulusta. . . . . . 4 / 3 = 7
  Paawolasta . . . . 3 / 2 = 5
  Haukiputaalta. . . 1 / 1 = 2
  Muoniosta. . . . . 7 / 7 = 14
  Kuolajärweltä. . . — / 2 = 2
  Utajärweltä. . . . 2 / 1 = 3
  Pulkkilasta. . . . 6 / 3 = 9
  Lumijoelta . . . . 4 / 2 = 6
  Kuiwaniemestä. . . 4 / 1 = 5
  Kontiolahdesta . . 1 / — = 1
  Norjan kautta. . . 29 / 30 = 59
  Wenäjän Karjal.
  kautta tull. . . . 3 / 1 = 4

  [Summa] . . . .327 / 298 = 625

  Lappalaiset owat
  Norjan kautta tulleet. 30 / 33 = 63


Muistutus. Norjan kautta tulleiksi kutsutaan niitä, jotka Norjaan
muuttaneista Suomen alamaisista owat syntyneet Norjassa, mutta eiwät
norjalaistuneet.

Kaiken kaikkiaan on siis Muurmannilaisella rannikolla 688 henkeä, jotka
ewankelis-lutherilasen papin apua tarwitsewat. Tästä summasta saattaa
olla poissa joku kymmenkunta lappalaista, jotka asuwat sisämaissa ja
Petsamowuonon seutuwilla.

Leppäwirroilla Joulukuun 28 päiwä 1882. Joh. Schwatzberg.

       *       *       *       *       *

Lukijan pyydetään hywäntahtoisesti itse lukiessansa oikasemaan ne monet
korehtuuriwirheet, joita on jäänyt tähän kirjaseen. Syynä wirheiden
jäämiseen niin lukuisesti on se, että kirja on ylipainoksena otettu
sanomalehti-latomuksesta ilman tarkemman korehtuurin lukemista.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Matka Jäämeren rannalle kesällä 1882" ***