Title: Luonnon ihmeitä
Author: Joutsen, O. A. (Otto Aleksanteri)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Luonnon ihmeitä" ***


LUONNON IHMEITÄ

Etupäässä englantilaisten lähteiden mukaan sommitellut

O. A. Joutsen


Nuorten kirjasto 1



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1911.



SISÄLLYS:

     Luonnon ihmeet
  1. Helmen elämäkerta
  2. Ilman ihmeitä
  3. Suuri Irlannin hirvi
  4. Jättiläispuita
  5. Ampujakala
  6. Paha maa
  7. Eläviä lamppuja
  8. Koralli
  9. Kangashärkä
 10. Viheriöivä meri
 11. Lentäviä eläimiä
 12. Victoria Regia
 13. Muinaisia jättiläismatelijoita
 14. Erakkorapua haastattelemassa
 15. Kaunis lintu
 16. Kiehuvia lähteitä
 17. Merkillisiä kaloja
 18. Kiviaika
 19. Kameleontti
 20. Kaloja, jotka rakentavat pesiä
 21. Siivetön lintu
 22. Muurahaisten sodankäynti
 23. Käynti Mammuttiluolassa
 24. Kolme ääntä
 25. Mammutti
 26. Kääpiöpuita



Luonnon ihmeet.


Luonto on täynnä ihmeitä. Äärettömän pienet oliot siinä herättävät
ihmetystämme yhtä paljon kuin äärettömän suuretkin. Hämmästys ja ihailu
täyttää mielemme, kun kohotamme katseemme korkeuteen ja koetamme
tarkastaa taivaankappalten lakeja, tahikka kun luomme silmämme alas
maankamaran pieniin matosiin.

Kaikkialla me näemme Jumalan näkymättömän käden, joka yhtäällä
käsittämättömällä hienoudella ja helppoudella herättää kukkasen ja
hyönteisen eloon, ja toisaalla tuhoaa kokonaisia maailmoita tyhjyyden
mitättömyyteen.

Mutta kaikkialla, kadonneitten maailmojen mahtavissa jäännöksissä
samaten kuin jokaisessa tomuhiukkasessa, lukee ajatteleva ihmishenki
suurenmoista kieltä luonnon suuresta raamatusta.

Lapsille ja nuorille, joiden silmät vasta aukenevat näkemään
elämän ihanaa moninaisuutta, tarjotaan näissä vihkosissa lyhyitä,
vaihtelevia lukuja luonnon kirjasta. Niistä huomaa, miten kaikkein
yksinkertaisimmilta näyttävät asiat kätkevät itsessään mitä suurimpia
ihmeitä; ja päinvastoin, kuinka mitä ihmeellisimpiäkin asioita usein
voi selittää luonnollisella tavalla.



1. Helmen elämäkerta.


Syvällä merenpohjassa eli pieni simpukka. Se oli aika sievä olento,
jolla oli suuret ajatukset itsestään, vaikkei se päässytkään paljon
liikkumaan, sillä enimmän aikansa se istui kiini alustassaan. Se joi
merivettä ja söi siinä uiskentelevia näkymättömiä pikku eläimiä; ja
niin se kasvoi isoksi ja lihavaksi, ja sen kuori herätti yleistä
ihailua muissa merenpohjan asukkaissa.

Mutta kerran, sen särpätessä sisäänsä merivettä, tuli sen kuorien
väliin aivan huomaamatta jokin pienoinen esine, hiekkajyvänen tai muu
sellainen, josta ei ollut ollenkaan ravinnoksi, sillä se oli kova eikä
sulanut. Se joutui simpukan ja tämän kuoren väliin, ei hievahtanut
enää paikaltaan ja oli kaikin puolin epämukava, niin että simpukka ei
ollenkaan pitänyt moisesta loisasujasta.

Simpukalla ei ollut käsiä, joilla se olisi saanut tuon kiusan kappaleen
poistetuksi luotaan, vaikka se niin kovin häiritsi ja hermostutti
sitä sekä maatessa että syödessä. Mutta pieni simpukkamme ei siltä
hätäytynyt; se peitti vieraan esineen _helmiemo_ nimisellä aineella,
jota se valmisti ruumiissaan ja jolla se oli kauniisti sisustanut
kuorensa sisäpuolen. Tuota ainetta se erotti kerroksen toisensa perään
tuon kiusallisen hiukkasen ympärille, niin että tämäkin sai kovan,
pyöreän ja kiiltävän kuoren, joka esti sitä vaivaamasta isäntäänsä.

Mutta tämä työ kävi hitaasti ja vei niin pitkän ajan, että simpukka
arveli loppunsa jo lähestyvän. Tuo pieni hiekkajyvänen — tahi mikä
se nyt olikaan — joka oli sille niin paljon harmia tuottanut, näytti
olevan syypää isäntänsä lopulliseen surkeaan kohtaloon. Sillä luomalla
sen ympärille kerroksen toisensa perästä helmiemo-ainetta oli
simpukka siitä tehnyt _helmen_, joka ihmisten mielestä on niin kaunis
ja arvokas, etteivät he paljoksu mitään työtä ja vaivaa sellaisia
hankkiessaan.

Niinpä tapahtui kerran, että veden lävitse ui tumma olento sukeltaen
aina pohjaan saakka, missä simpukka istui kiini alustassaan. Se oli
sukeltaja, joka etsi kalliita helmiä.

Tällä miehellä oli päällään eriskummallinen, lyijylaatoilla raskaaksi
tehty puku ja päässä omituinen, pyöreillä lasiakkunoilla varustettu
kypärä, josta lähti pitkä kumiputki ylös aina veden pinnalle asti.
Yhdessä kädessään hänellä oli sähkölamppu ja toisessa rautainen
raastin, jolla se irroitti poloiset simpukat niiden alustasta. Tuossa
tuokiossa oli simpukkamme kiskaistu irti paikasta, jossa se oli
koko ikänsä elänyt ja kasvanut, ja lennätetty rivakasti ylös veden
pinnalle monien muiden onnettomuustoverien kanssa. Siellä ne nostettiin
odottelevaan veneeseen, ja sukeltaja laskeusi taas meren pohjaan
kokoomaan uusia simpukoita; tällä kertaa hän viipyi siellä kauvemmin
kuin ennen, ja kun hän jälleen kohosi pinnalle, olivat hänen vaatteensa
revityt ja kätensä verissä. Hän oli alhaalla kohdannut julman haikalan,
joka kita ammolla oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja vasta tuiman
taistelun perästä oli hänen onnistunut päästä siltä pakoon.

Vene soudettiin maalle ja simpukat viskattiin rantahiekalle, jossa ne
saivat hitaasti itsestään kuolla. Muutaman ajan kuluttua tuli rannalle
miehiä, jotka veitsillä avasivat simpukkain kuoret ja tutkivat, oliko
niiden sisällä helmiä. Ja aina kun he löysivät ison ja säännöllisesti
kasvaneen helmen, oli heidän ilonsa suuri. Riemuiten he veivät
kalliin saaliinsa pois ja möivät sen satumaisen suuresta hinnasta.
Simpukastamme saatu helmi kulki monien käsien kautta ja kiersi ympäri
avaraa maailmaa, kunnes se viimein joutui koristamaan mahtavan
hallitsijan kruunua ja unohti silloin, että se koskaan oli ollut vain
mitätön hiekanjyvänen, joka oli tullut vaivaamaan pienoista simpukkaa.

Helmiä kalastetaan monin paikoin maailmaa, ja enimmän niitä saadaan
Persian lahdesta ja lähellä Ceylonin saarta. Myöskin meidän köyhässä
Suomessamme tavataan toisinaan helmisimpukoita, varsinkin Karjalan
järvissä ja joissa.



2. Ilman ihmeitä.


Monta, monta vuotta sitten oli eräs Ulloa niminen mies muutamien
ystäväinsä kera noussut aamuvarahin korkealle vuorenhuipulle. Koko
huippu oli vielä sakean sumun peittämä, mutta auringon noustessa
aikoivat usvapilvet hajautua.

Vähitellen ilma selkeni melkein kirkkaaksi ja jälelle jäi vain muutamia
usvapilviä, jotka olivat kerroksittain toinen toisensa päällä niinkuin
suomukset kalan ruumiissa. Vuorelle kiipeejät seisoivat ihaillen tätä
kaunista näkyä; mutta kun Ulloa äkkiä sattui kääntymään ympäri kohti
nousevaa aurinkoa, näki hän oman kuvansa hohtavan ilmassa niin selvästi
kuin kiikarin lävitse katsottuna, ja näytti se olevan kymmenkunnan
metrin päässä hänestä.

Mutta tämä ei vielä ollut kaikkein ihmeellisintä: kuva näytti olevan
keskellä kolminkertaista ympyränkehää, jossa kerrokset olivat sisäkkäin
ja välkkyivät monivärisinä, samalla kun niitä kaikkia ympäröi monin
kerroin suurempi ja ainoastaan yksivärinen kehä.

Jokaisen kolmen sisemmän ympyrän ulkoreuna hohti kauniisti
purppuranpunaisena, sitten seurasi oranssinkeltainen vyö, joka
vähitellen heikkeni oljenkeltaiseksi ja muuttui vihdoin viheriäksi.

Ulloa luonnollisesti hämmästyi kovasti ja katseli ääneti harvinaista
näkyä. Aluksi renkaat eivät olleet säännöllisen pyöreät, vaan pikemmin
soikeat; mutta vähitellen ne yhä pyöristyivät ja kasvoivat kooltaan
sitä mukaa kuin aurinko kohosi korkeammalle. Hän ojensi kätensä
viitatakseen tovereilleen, ja silloin hän näki kuvaisensa tekevän
samalla tapaa; mitä liikkeitä hyvänsä hän teki, niin toisti kuva ne,
pysyen kuitenkin aina ympyräin keskessä.

Tällöin olivat toisetkin seuralaiset kääntyneet ympäri ja huomanneet
tuon eriskummallisen ilmiön; mutta vaikka he kaikki näkivät juuri saman
kuvan, luuli kukin vain yksin sen näkevänsä ilman että toveri mitään
havaitsi. Renkaat pyöristyivät ja kasvoivat auringon yhä korkeammalle
kohotessa, värit alkoivat vaaleta vaalenemistaan ja kuvainen hämärtyä
yhä enemmän varjon tapaiseksi, kunnes koko ilmiö vihdoin katosi
näkyvistä. — Tämä ilmiö on ilmatieteessä tunnettu "_Ulloan ympyrän_"
nimellä.

Ani harvoin on ihmisillä ollut tilaisuutta nähdä kokonainen, ympyrän
muotoinen sateenkaari; mutta kenen onnistuu sellainen nähdä, hän näkee
oman kuvansa sen keskellä. Ranskalainen ilmapurjehtija Tissandier,
joka pallollaan oli kohonnut pilvien yläpuolelle, näki tällaisen
sanomattoman kauniin sateenkaaren sumuisessa ilmassa syvällä allansa,
ja aivan sen keskellä oli pallon kori matkustajineen havaittavissa.

Toinen merkillinen ilmiö tunnetaan "Brockenin aaveen" nimellä. Brocken
on kukkula Saksan Harz-vuoristossa.

Tämä kaunis näky nähdään siellä illalla juuri ennen auringonlaskua.
Tämän vuoriston itäpuolella on melkein aina tiheä ja sumuinen
ilmakerros, joka on niin sakea, että se luo itsestään varjon kuin
mikäkin seinä. Auringon laskiessa länteen kuvastuvat kaikkien läheisten
esineiden varjot tämän tiheän ilmakehän pinnalle. Katselijasta, joka
nousee ylös kukkulan huipulle, näyttää siltä kuin hänen varjonsa,
suunnattomasti suurentuneena, samoin kulkisi pilviröykkiötä vastaan,
mutta niin ei todellisuudessa ole laita — se pysyy rauhallisesti
paikallaan, ja jos hän voisi kävellä kukkulan huipulta suoraan
kuvaistaan kohti, olisi hän hyvin pian päässyt sen taakse.

Kangastus on myöskin yleisesti tunnettu harhakuva. Sitä nähdään Egyptin
hiekka-aavikoilla ja ovat matkustajat kuvailleet sitä seuraavaan
tapaan: Kuljettuaan pitkin polttavan kuumaa hiekkalakeutta, väsyneinä,
janoisina ja viileää yötä odottaen, he äkkiä ovat etäällä näkevinään
välkkyvän vedenpinnan. He ovat kiihkeästi kiirehtäneet kameleitansa
tuota siunattua järveä kohti; mutta heidän edetessään kangastus samaten
etenee heidän silmissään, ja auringon viimein laskiessa taivaanrannan
taa katoaa koko viehättävä harhakuva näkyvistä.

Tämä omituinen ilmiö aiheutuu siitä, että aavikon hiekka kuumentuu
suunnattomasti päivän polttavista säteistä ja ohentaa sitä lähinnä
olevan ilmakerroksen, ja tämä ilmakerros eroaa monessa suhteessa
siitä, joka on vaikkapa vain pari metriä sen yläpuolella — se on aivan
kuin vedenpinta, jonka pinnalla öljyä uiskentelee. Näin ollen taittuu
jossakin taivaalla kulkevan pilven kuva sen pinnalle, näyttäen järveltä
erämaassa, ja kun kylät Egyptissä yleensä ovat rakennetut kunnaille,
kuvastuvat talot ja puut tämän pilven pinnalle edellä kerrotulla
tavalla ja monistuvat heijastajan säännöttömyyden ja epätasaisuuden
takia, niin että ne saavat suuremman ko'on ja eriskummallisemman
ulkomuodon kuin mikä niillä todellisuudessa on.



3. Suuri Irlannin hirvi.


Kauvan, kauvan ennen niiden aikojen alkua, joista historia mitään
tietää, eli maamme päällä oudon näköisiä eläimiä — eläimiä, joita emme
enää missään näe, sillä ne ovat jo ammoin sitten kuolleet sukupuuttoon.
Tahi oikeastaan on epäiltävää osaammeko me puhua mitään "maastamme",
sillä tämän taivaankappaleen, jolla me nyt elämme, on täytynyt ennen
olla vallan toisennäköinen kuin nykyään, niin että meidän olisi
vaikea tuntea sitä omaksemme, jos meillä olisi tilaisuutta nähdä se
muinaisessa tilassaan.

Siis tuhansia vuosia sitten — jos voisimme siirtyä ajassa niin
paljon taapäin tahi jos meillä olisi sen aikainen maapallon kartta
katseltavanamme — oli maan päällä meriä siellä missä nyt näemme vuoria,
maata missä nyt ulottuu rajaton ulappa, kukkuloita laaksojen paikalla
ja järviä lakeuksien kohdalla; mantereita, joita valtameri nyt erottaa
toisistaan, ei silloin mikään vesi jakanut kahtia. Mutta sinä aikana
oli maan päällä paljon enemmän lunta ja jäätä kuin nykyään.

Ehkäpä moni ihmettelee, kuinka ollenkaan on mahdollista että me
voimme tietää kaikista näistä asioista. Mutta asianlaita on niin,
että vaikkapa meillä ei niiltä ajoilta ole jälellä yhtään ainoata
kirjaa, karttaa tai kuvateosta — silloiset ihmiset olivat näet niin
raa'assa tilassa, että heitä voisi pikemminkin nimittää villeiksi
eläimiksi, eivätkä he osanneet lainkaan kirjoittaa — niin on meille
kuitenkin säilynyt kirja, joka ei ole ihmisten kirjoittama, mutta jonka
lehdet ovat avoinna jokaiselle, joka vaivoista säikkymättä tahtoo
niitä oppia lukemaan. Tämä kirja ei ole kirjoitettu millään helposti
ymmärrettävällä kielellä, mutta se sisältää mitä huvittavimpia ja
opettavimpia asioita: sen sisällyksenä on maapallomme historia.

Oppineet ja älykkäät miehet, jotka ovat tutkineet geologiaa — se
on maapallon historian nimi — ovat saaneet selville, minkälaisia
eläimiä maan päällä on elänyt tuhansia vuosia takaperin. He ovat
löytäneet noiden omituisten, sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita,
hautautuneina maan uumeniin tahikka toisinaan kiveksi kovettuneina.
Muutamista harvoista löytämistään luista he ovat kyenneet rakentamaan
kokonaisia eläimiä ja antamaan meille käsitystä siitä, millaisilta
ne eläessään saattoivat näyttää. Ja erinäisistä merkeistä kallioissa
ja vuorten kupeissa he voivat päätellä, minne asti jää ja lumi noina
etäisinä aikoina ulottui, missä meri ennen lainehti maakamaran päällä
ja missä maa on vajonnut vesien kohtuun.

Monet noista eläimistä olivat erittäin suuria ja jotkut vallan
hirvittävän näköisiä. Ankara mahtoi olla elämä ja toimeentulo
aikojen takaisilla ihmisillä, kun moiset hirviöt samosivat mailla
ja merillä. Mutta korkeampaa järkeänsä käyttäen ihmissuvun onnistui
niistä saavuttaa voitto; suunnattomasta ko'ostaan ja voimistaan
huolimatta ovat jättiläiseläimet kuolleet sukupuuttoon, niin että me
tunnemme niitä vain harvoista museoihin kerätyistä luuston osista ja
tiedemiesten sommittelemista kuvista.

Kauneimpia kaikista näistä maan päältä hävinneistä eläimistä oli
suuri Irlannin hirvi eli jättiläishirvi, kuten sitä myös nimitetään.
Tämä harvinaisen komea eläin oli kolmatta metriä korkea, siis isompi
kookasta hevosta, ja varustettu mitä muhkeimmalla sarviparilla.

Joillakin eläimillä saattoi sarvien väli äärimmäisestä huipusta toiseen
olla yli kolme metriä ja pääkallon paino sarvineen n. 45 kg.

Tämä hirvi näyttää eläneen suurissa laumoissa Irlannissa. Eräästä
pienestä suosta löydettiin yhtenä ainoana kesänä yli 75 pääkalloa, ja
jo aikaisemmin oli siitä monilukuisia kalloja kaivettu.

Ainoastaan uroksilla oli sarvet — siis samoin kuin muilla
peurasuvuilla. Hirvilaumat elivät suurten metsien ulkoreunoilla.

On vaikeata tarkoin määritellä, minä aikoina nämä jättiläishirvet
elivät Irlannissa ja Englannissa ja asuiko näillä saarilla silloin
vielä ihmisiä, vaikka näyttää jotenkin varmalla että ainakin mannermaa
niinä aikakausina oli asuttu. On nimittäin löydetty näiden eläinten
luustoja yhdessä ihmisten valmistamien aseitten kanssa; mutta
mahdotonta on sanoa, ovatko nämä molemmat lajit eläviä olentoja asuneet
yhdessä vuorenonkaloissa vai onko niiden kummankin sinne tulon välillä
saattanut olla pitkiä ajanjaksoja.

Vaikka tätä muhkeata eläintä sanotaankin hirveksi, ei se ollut
lainkaan nykypäivien hirven näköinen. Viimemainittu on paljon rumemman
ja kömpelömmän näköinen, sen turpa on iso ja sarvet leveät. Suuren
Irlannin hirven tieteellinen nimi on Megaceros, joka merkitsee
"isosarvinen" ja on todella sopiva nimi sille.



4. Jättiläispuita.


Noin 60 vuotta takaperin muuan kalifornialainen metsästäjä, joka
ajoi takaa haavoittamaansa karhua, sattui eksymään metsässä ja kulki
umpimähkään eteenpäin, kunnes tapasi edessään suunnattoman suuria
havupuita kasvavan metsikön. Puut kohottivat latvansa huimaavaan
korkeuteen, ja hän jäi seisomaan niiden eteen täynnä ihmetystä ja
pelonalaista kunnioitusta.

Sillä välin karhu, joka arvatenkin oli iloissaan kun sen takaa-ajajan
huomio oli hetkeksi kiintynyt muihin asioihin, käytti tilaisuutta
hyväkseen ja katosi tiehensä, jättäen metsästäjän yksiksensä valtavien
puitten keskeen. Näitä seisoi useita kymmeniä yhdessä ryhmässä,
suurempia kuin mitä ihmissilmä milloinkaan oli nähnyt.

Katseltuaan puita vielä hetken aikaa ja merkittyään huolellisesti
suunnan metsikköön, metsästäjä palasi toveriensa luo ja kertoi heille
näkemistään ihmepuista. Mutta hänen harmikseen nämä kieltäytyivät
uskomasta koko juttua eivätkä edes tahtoneet hänen johdollaan lähteä
katsomaankaan, oliko hänen puheissaan perää; silloin hän päätti käyttää
toista keinoa heitä vakuuttaakseen.

Muutaman päivän perästä hän ehdotti heille uutta karhunajoa, väittäen
keksineensä aivan verekset jäljet. Kun toverit olivat tähän suostuneet
ja seurue lähtenyt matkaan, johdatti hän heidät viekkaasti juuri
jättiläispuumetsikköä kohti. Ennen pitkää he olivat saapuneet paikalle,
ja nyt täytyi ällistyneiden toverien uskoa, ettei hän edellisellä
kerralla ollut pannut lainkaan omiaan.

Uutinen tästä löydöstä levisi tietysti pian laajalle, ja muitakin
samanlaisia metsikköjä löydettiin. Ne ovat tunnetut nimellä
"Kalifornian jättiläispuumetsiköt". Kasvientutkijat ovat puulle
antaneet nimen Sequoia. Suurin puu Calaverasin metsikössä (juuri tuo
ensin löydetty) on yli 100 metriä korkea ja 2 metrin korkeudella 15
metriä ympärimitaten. Muuan toinen, valitettavasti jo kuollut puu, joka
on saanut lempinimen "metsän äiti", on samoin yli 100 metriä korkea ja
yli 20 metriä ympärimitaten.

Eräässä toisessa, Mariposan metsikössä on kokonaista 125 puuta, jotka
kaikki ovat yli 13 metriä ympärimitaten. Ne eivät ole niin pitkät
kuin Calaverasissa tavatut, mutta suhteellisesti paljon paksummat.
Suurin puu on yli 90 metriä korkea; mutta siellä on kaksi puuta,
joiden ympärysmitta juuresta on yli 30 metriä ja 30 metrin korkeudella
2 ½ metriä. Toisen rungon läpi on hakattu tunneli, jonka kautta voi
hyvin ajaa vaunuilla ja kaksivaljakolla; ja toisen ympäriltä otetulla
kaarnarenkaalla on katettu tavallisen kokoinen metsätalo.

Näiden kolmen puun arvellaan olevan yli 1,000 vuotta vanhoja; erään
kaadetun puun vuosirenkaista voi laskea sen olleen kokonaista 2,000
vuoden ikäinen.

Kalifornia ei kuitenkaan ole ainoa seutu maailmassa, joka voi ylpeillä
niin isoista puista. Myöskin Australiassa on moniaita kauniita puita,
vaikka ne ovatkin toisia lajeja kuin edelliset. Jättiläisviikunapuu
huomattiin mitattaessa olevan lähes 50 metriä ympärimitaten.

Victoria-valtion mahtavat Eucalyptus- eli kumipuut kasvavat 80-100
metriä korkeiksi; ja eräs pilviä pitelevä puu tätä lajia laskettiin
sen kaadettua 145 metriä pitkäksi juuresta siihen kohtaan, josta se
kaadettaessa oli mennyt poikki; ja kun puu tällä kohden oli vielä
metrin paksuinen läpimitaten, niin täytyy sen koko pituus otaksua
n. 170 metriksi. Niin korkeita eivät ole maailman korkeimmatkaan
rakennukset (Eiffel-tornia lukuunottamatta), Egyptin pyramiidit ja
Kölnin tuomiokirkko. Nämä suunnattomat puut eivät kasva ryhmissä kuten
Kalifornian jättiläispetäjät; mutta niillä alueilla, missä niitä kasvaa
pitkän matkan päässä toisistaan, on miltei jokainen puu tätä kokoa.



5. Ampujakala.


Kärpänen istahti hetkiseksi virran yli nuokkuvalle lehdelle. "Tässä
olen varmasti turvassa", se arveli itsekseen, "sillä tuskinpa mikään
hirveä kala jaksaa hypähtää näin korkealle, ja sitäpaitsi suojelee
minua tämä lehti jolla istun".

Se rupesi siistimään siipiään hyvin huolellisesti, kiinnittämättä
ollenkaan huomiota siihen mitä alhaalla vedessä tapahtui.

Yhtäkkiä pirahti vesipisara lehdelle lähellä kärpästä. Tämä katsahti
ylös taivaalle. "Mitäs tämä on?" se ihmettelemään, "eihän se näytä
sadepisaralta. Enkä minä näe pilvenhivenettäkään taivaalla."

Räiskis! Vesi kasteli seuraavassa tuokiossa kärpäsen läpimäräksi
ja pudotti sen alas lehdeltä, ja ennenkun se typerryksissään tiesi
mistään, purjehti se jo selällään vedenpinnalla. Vieressä kuului
loisketta kalanevistä — ja nyt oli kärpäsen elämäntarina päättynyt.

"Mikähän siinä oli, että ensimmäinen laukaukseni petti?" tuumiskeli
ampujakala ihmeissään. "Minä alan kai jo tulla vanhaksi ja
huononäköiseksi. En ole vielä koskaan eläissäni ampunut harhaan. Mutta
tavotinpa sen veitikan kuin tavotinkin!"

Ja se lähti katselemaan uutta saalista itselleen.



6. Paha maa.


"Pahaksi maaksi" sanotaan näitä seutuja, koska siellä ei voi elää
maanviljelijä eikä karjanhoitaja. Siellä ei näy puita eikä ruohoa
silmänkantamalla, ja kaikki villit eläimet välttävät sinne tulla.
Päivillä siellä on polttava helle ja öillä jäätävä pakkanen. Maan
pinnalla ei missään näe päilyvää vettä, mutta kuitenkin kulkee mahtava
virta tämän seudun halki.

Se on "kanjoonien maa", ja virta on Kolorado.

Tämä virta on leikannut itselleen uran syvälle maan uumeniin ja
juoksee siellä 2 kilometrin syvyydessä. "Suuri kanjooni" on 300
kilometriä pitkä ja sen uomasta maan pintaan joka paikassa on vähintäin
1 ½ kilometriä. Virta juoksee aluksi kahtena haarana, "Suurena"
ja "Viheriänä Koloradona", jotka yhtyvät leveässä kuilussa, missä
virta kohisee mahtavana koskena. Kuilun reunat kohoavat äkkijyrkkinä
virrasta, ja noin peninkulman matkalla juoksee vesi liki 15 peninkulman
nopeudella tunnissa.

"Usein illan tullen", kertoo eräs matkustaja, "kun aurinko polttaa
hehkuvan punaisena savikenttiä, on kanjooneissa pimeä ja kylmä kuin
maanalisissa vankityrmissä; ja kun kaikkialla muualla maa huokaa
kuivuudesta ja matkustajat yläisillä polttavilla aavikoilla ovat janoon
kuolemaisillaan, vaahtoaa virta jäisen kylmänä äkkijyrkänteissään.
Joillakuilla erittäin kuivina kesinä voi jalkaisin kulkea virran
pohjaa pitkin; mutta kun sitte yhtäkkiä tulee valtavia sadekuuroja,
nousee vesi virrassa 30-40 metriä parissa päivässä ja kasvaa järven
levyiseksi. Kaikki nuo aavikon tapaiset tasangot ovat samalla tapaa
leikeltyjä, eivätkä ihmiset voisi niillä asua edes päivääkään. Kuilujen
pohjalla vallitsee ikuinen pimeys, ja valon vaihdellessa kulkee siellä
merkillisiä suurten linnojen, tuomiokirkkojen, pylväistöjen ja tornien
kuvaisia seinillä, vuoroon näkyen ja vuoroon kadoten..."



7. Eläviä lamppuja.


Kuumien maiden tulikärpänen — joka tosin ei ole mikään kärpänen ja
jolla ei ole tulenkaan kanssa mitään tekemistä — on hyvin hyödyllinen
pikku elävä. Se on kovakuoriainen, jonka päästä säteilee voimallista
valoa. Troopillisten seutujen asukkaat käyttävät sitä lyhtynään ja
lamppunaan. Matkalle lähtevä mies kiinnittää sellaisia kovakuoriaisia
jalkoihinsa tai kenkiinsä, ja naiset tekevät kotiaskareitaan niiden
valolla.

Intiassa niitä käytetään myöskin tukan ja puvun koristeina, jolloin
näitä pieniä eläinparkoja neuloilla kiinnitetään harsokappaleisiin.
Suurina juhlapäivinä hindut eivät korista niillä ainoastaan
vaatteitansa, vaan hevostensakin valjaat, ja illan pimeässä ne hohtavat
ja kimaltelevat kalliiden jalokivien tavoin.

Kiinan lamppukärpänen on läheistä sukua edelliselle, mutta muodoltaan
ja väriltään jonkin verran erilainen.

"Sepät" Länsi-Intian saarilla ovat ehkä suurimmat ja loistavimmat
tällaisista kovakuoriaisista. Tähtikirkkaina öinä on nurmi täynnä
tuhansia pieniä lamppuja, jotka hiljaa liikehdellessään näyttävät
vilkkuvan aivan tähtien tavoin; puut ja pensaat samoin kuhajavat
niitä, ja kun ne salaman nopeudella lentelevät edestakaisin näiden
välillä, niin syntyy sanomattoman kaunis kuvitelma tähtilennoista ja
ilotulituksesta.

Kiiltomato on yleinen kovakuoriainen vanhassa maailmassa. Meillä
Suomessakin tunnetaan sen lempeä valo, joka hohtaa ruohikoista ja
teiden varsilta. Uroksella on siivet ja erinomaiset isot silmät;
naaraksella sen sijaan ei ole siipiä ollenkaan ja muistuttaa se
ulkonäöltään paljon toukkaa. Sen toukatkin levittävät valoa, vaikkei
niin suuressa määrässä kuin täysikasvuiset hyönteiset. Ne syövät
etanoita ja kätkeytyvät niiden kuoriin, sittenkun ovat pistäneet
suuhunsa oikeat isännät. Eräissä lajeissa kiiltomatosia loistaa vain
siivetön naaras; toisissa lajeissa on kummallakin sukupuolella tämä
ominaisuus.

Tätä pimeässä-loistamiskykyä ei ole voitu tarkoin selittää. Ennen
luultiin sen johtuvan jonkin aineen hitaasta palamisesta, jota nämä
hyönteiset ruumiistaan erittäisivät, mutta nykyään sen otaksutaan
olevan hermojen toimintaa; samalla tapaa kuin sähköankerias ja
torpeedokala kykenevät muuntamaan hermovoimaansa sähköisyydeksi,
muuntavat tulikärpäset ja kiiltomadot sen valoksi. On myöskin
otaksuttu, että eri sukupuolet tämän valon avulla löytävät toisensa, ja
että se voi myös olla varjeluskeino niiden pahimpia vihollisia lintuja
vastaan, koska nämä pelkäävät käydä sellaisen saaliin kimppuun, joka
levittää itsestään niin salaperäistä valoa.



8. Koralli.


Kuumien ilmanalain merissä työskentelee lukematon joukko pieniä
rakennusmestareita, jotka suorittavat rakennustöitä paljon valtavampia
kuin ovat ihmiskätten luomat. Eteläisten merien suurten saarien
edustalle kohoo välistä ihmetyttävän nopeasti pitkiä kaririuttoja,
tehden vaarallisiksi kulkureitit, joita merimiehet ennen kyntivät
täysin purjein. Toisin paikoin syntyy ihmeellisiä, aivan pyöreitä
saaria, jotka keskelleen sulkevat tyynen suvannon, kuitenkin niin että
nämä sisäjärvet ovat aukon kanssa yhteydessä ympäröivän meren kanssa.
Näille ympyränkehän muotoisille saarille viskaavat aallot leviä ja
muita vesikasveja, jotka vähitellen mätänevät mullaksi; laineilla
ajelehtaa rantaan kaukaisista seuduista tulleita kokospähkinöitä ja
muita siemeniä, jotka alkavat itää tuossa mullassa. Ja niin on keskelle
rannatonta, myrskyävää merenulappaa syntynyt kaunoinen saari tyynine
sisäjärvineen, todellinen pieni paratiisi, jonne linnut osaavat tiensä
ja vihdoin ihminenkin.

Nämä riutat ja saaret ovat kalkkiutuneita polyyppien runkoja ja niiden
rakennusmestarit ovat heikkoja, mitättömiä eläimiä, useinkin niin
pieniä että niitä näkee vain suurennuslasin avulla. Polyyppirungot
ovat kovat kuin kiintein marmori, ja samoin kuin tälle voi niillekin
hiomalla antaa mitä hienoimman kiillon. Kun sellaisen nostaa vedestä
— missä sitä tavataan vain hyvin syvillä kohdilla — muistuttaa se
ulkomuodoltaan pientä pensaskasvia varsineen ja haaroineen; ja jos
rungon leikkaa poikki, näkee siinä pyöreitä renkaita aivan kuin monissa
kasveissa. Haarat ovat pehmeän, ruusunpunaisen kaarnan peittämät ja
niissä huomaa siellä täällä pieniä reikiä. Jokaisessa sellaisessa
reiässä asustaa yksi korallin rakennusmestareista. Ne ovat pienoisia
polyyppeja, jotka ovat vallan pienten, sieväin, valkoisten kukkien
näköisiä ja joiden keskestä lähtee kahdeksan karvareunaista kukkalehteä.

Korallien omituinen kiinteys ja ulkomuoto saivat aikaan sen, että
tarvittiin enemmän kuin 2,000 vuotta ennenkun päästiin selville niiden
oikeasta olemuksesta. Korallin tavaton kovuus sekä kaunis väri ja
kiilto, minkä se hiottaessa sai, antoivat vanhan ajan kansoille — jotka
jo sitä käyttivät koristuksenaan — aihetta siihen luuloon, että se oli
kivennäisainetta. Mutta jo roomalaiset ja kreikkalaiset päättelivät
korallin kasvimaisesta ulkomuodosta, että se oli jokin merenpohjassa
kasvava pensaslaji; sen kovuuden arveltiin johtuvan siitä, että se
irtikiskaistuna yhtäkkiä kivettyi veden pinnalle ja ilman yhteyteen
tultuaan. Tämä mielipide sitten vallitsi pitkät ajat, ja sitä vahvisti
vielä se huomio, että kun polyypinhaaroja heti niiden merenpohjasta
nostamisen jälkeen pantiin meriveteen, niin pinnalla olevat nuppumaiset
kohokkeet levisivät auki ja paljastivat nuo pienet vaikeat tähtimäiset
kukat. Vasta noin parisataa vuotta takaperin saatiin selville, että
näissä "kukissa" ei ollut mitään kukkien tärkeimpiä osia, heteitä
ja emiä, vaan että ne olivat pieniä eläimiä, polyyppejä. Samaten
huomattiin vastoin tuota kivettymisluuloa, että koralli merenpohjassa
ollessaan oli aivan yhtä kova kuin kauniiksi koristeeksi valmistettuna.

Näitä polyyppirakennuksia on lukuisimmin Etelämeressä, missä ne toisin
paikoin muodostavat Alppien pituisia merenalaisia vuorijonoja. Tyynessä
valtameressä olevain suurten korallisaarten luku nousee 300:taan, jotka
yhteensä peittävät n. 50,000 neliökilometrin suuruisen pinta-alan.
Uuden Kaledonian edustalle korallit ovat rakentaneet mereen 600
kilometrin ja Australian koillista rannikkoa pitkin 1,500 kilometrin
pituisen vallin. "Nämä riutat muodostavat yhdessä jättiläisrakennuksen,
jonka rinnalla Babylonin muurit ja Egyptin pyramiidit ovat vain lasten
leikkikaluja", sanoo eräs kirjoittaja. "Ja nämä polyyppirakennukset
ovat suoritetut keskellä valtameren kuohuja ja raivoisia myrskyjä,
jotka tekevät niin pian lopun ihmisten valtaisimmistakin luomista.".

Nuo ihmeelliset pikku eläimet, jotka ovat ilman käsiä ja jalkoja
ja joiden elintoimintaa välittää vain suu ja vatsa, syövät silmin
näkymättömiä eläinjäännöksiä, joita on kaikkialla aalloissa. Siten ne
pitävät merta puhtaana sitä saastuttavista aineksista.

Paitsi koristuksiin käytetään korallia Punaisen meren ja Intian meren
rannikoilla sekä eräillä Tyynen meren saarilla rakennusaineeksikin.
Siitä voi murtaa 8-10:kin metrin pituisia lohkareita, ja niistä
rakennetut asumukset helottavat auringon paisteessa kuin mitkäkin
satulinnat.



9. Kangashärkä.


Ihmeellinen on hyönteisten muodonvaihdos. Monesti melkein näkymättömän
pienestä siemenmunasta kasvaa madon tai tuhatjalkaisen näköinen toukka,
joka usein on raateleva peto vertaistensa kesken. Kun se aikansa
on tässä muodossa vaeltanut, erittää se ympärilleen kuoren ja elää
siinä kotelona liikkumatta ja ravintoakaan etsimättä ja valmistelee
salaperäistä muutosta itsessään.

Jonakin kauniina päivänä se vihdoin rikkoo vankilansa ja
lentää kesäiseen päivänpaisteeseen kultasiipisenä perhosena,
metallinhohtoisena korentona tahi uutterana mehiläisenä. Toukan ja
täysin kehittyneen hyönteisen ulkomuodossa ja elämäntavoissa on
suunnaton ero. Ruma lehtimato söi tuoreita lehtiä, mutta kullalta ja
siniseltä hohtavana perhosena se kuolisi tällä ruoalla nälkään, sillä
saatuaan loistavat siipensä se tarvitsee hienompaa ravintoa ja elää
nyt vain kukkien herkullisesta hunajasta. Kaikissa komeissa väreissä
kimaltelevat kovakuoriaiset eivät enää tuntisi inhottavaa maan alla
elävää mustaa matoa entiseksi muodokseen. Taivaankaaren väreissä
helottava sudenkorento eli toukkana järvien ja nevojen mudassa; mutta
kun sen aika on tullut, kiipeää se ruovonkorrelle, luo päältään
kiduksilla varustetun vesipukunsa ja purkaa auki hartioihinsa kasvaneet
kimaltelevat siivet, joilla se kohoaa lentoon. Jos sen väkisin panisi
entiseen elementtiinsä, hukkuisi se surkeasti.

Eräs toinen korento — joka muuten on aivan sudenkorennon näköinen —
ei toukkana ollessaan elä vedessä, vaan hiekassa ja päivänpaisteessa.
Tämä toukka on tunnettu "kangashärkä", jota monissa vieraissa kielissä
sanotaan muurahaisleijonaksi. Se on pelottava ja viekas peto, jonka
pyytämiskeino on erittäin mieltäkiinnittävä.

Se kaivaa satimensa kuivimpaan ja hienoimpaan hiekkaan mitä löytää.
Kuoppa on suppilonmuotoinen ja mitä siroimmin sorvattu. Kaivaessaan
härkämme käyttää ainoastaan päätään ja niskalihaksiaan. Se asettuu
keskelle valitsemaansa alaa ja panee sarvillaan päänsä päälle muutamia
hiekkajyväsiä, jotka se sitten nakkaa äkkinäisellä nykähdyksellä
ylöspäin; ja tämä liike uudistuu niin sukkelaan, että hiekkajyväset
lentävät yhtenäisenä suihkeena.

Kun kuopan sivut ovat tulleet niin luisuiksi ja sileiksi, ettei
mikään hyönteinen pääse kiipeämään niitä ylöspäin, kaivautuu toukka
kuopan pohjalle, niin että siitä näkyy vain uhkaavat leuvat, jotka
selkoselälleen avattuina odottavat saalista.

Hiekkakankaalla juoksee ahkera muurahainen etsien tikkuja pesänsä
rakennusaineiksi. Se tulee arvaamattaan kuopan reunalle, ja joko
varomattomuudessaan tai pelkästä uteliaisuudesta sattuu se kurkistamaan
liian pitkälle reunan yli. Silloin pettää sen jalat ja se luisuu
auttamattomasti kaltevaa reunaa alaspäin. Se koettaa pitää vastaan
ja haraa jalkansa hiekkaan, mutta tämä antaa perään ja se putoo alas
kuopan pohjaan, missä vihollisen peljättävät leuvat rutistavat sen
kuoliaaksi ja imevät kuiviin.

Välistä sattuu isompikin eläin eksymään tähän satimeen. Se tekee
tavattomia ponnistuksia päästäkseen reunaa pitkin jälleen ylös. Mutta
"härkä" nakkaa niskallaan taukoamatta hiekkaa sen päälle, niin että
se typertyneenä viimein painuu pohjaan. Sen kohtalo on sama kuin
edellisenkin — kangashärkä ei anna armoa kellekään.

Mutta jos tuo pikku peto jättäisi kaikki tappamainsa hyönteisten
jäännökset kuoppaan, tulisi tästä inhottava ruumishuone ja se
täyttyisikin pian. Sen vuoksi asukkaan täytyy keksiä keino ateriainsa
jätteiden pois saattamiseksi. Joka kerta kun se on pyytänyt ja imenyt
saaliin kuiviin, sijoittaa se kuolleen raadon niskallensa ja heittää
sen voimakkaalla viskauksella ilmaan, niin että se tavallisesti putoo
kauvas kuopan reunasta. Tällä tavoin eivät tulevat uhritkaan joudu
lainkaan epäilemään kuopan vaarallisuutta.



10. Viheriöivä meri.


Kulkiessaan ensi kerran Atlannin yli Kristoffer Kolumbus eräänä
aamuna herätessään hieroi ihmetellen silmiään, kun huomasi laivojensa
joutuneen keskelle viheriöivää nurmikenttää — siltä se ainakin näytti.
Niin pitkältä kuin silmä kantoi, peitti merenpintaa kellertävän viheriä
kasvullisuus. Tuuli oli kevyt, missään ei näkynyt lintuja, jotka
olisivat tietäneet maata olevan lähellä, eikä moista kasvullisuuden
runsautta voitu millään tavoin selittää.

Merimiehet joutuivat kauhun valtaan; he sanoivat että Jumala tahtoi
täten näyttää vihaansa Kolumbukselle, koska tämä yritti tutkia hänen
salaisuuksiaan, ja oli jättänyt hänet miehineen saatanan valtaan, joka
nyt ylläpiti koko matkan sellaista tuulta että heidän oli mahdotonta
enää palata Espanjaan ja johdatti heidän laivansa matalikoille ja tähän
merkilliseen ruohikkoon, missä he tulisivat toivottomasti menehtymään.

Kolumbus antoi laskea luotauslangan ja huomasi meren näillä paikoin
suunnattoman syväksi — niin syväksi ettei lanka ollenkaan käynyt
pohjaan; tuon tuostakin toimitettiin uusia luotauksia, mutta vesi
tuntui pohjattomalta. Päivä päivältä he purjehtivat hitaasti eteenpäin
uiskentelevain leväröykkiöiden läpi; kunnes vihdoin näkivät selvän
ulapan siintävän edessään ja laiva, merimiesten rajattomaksi iloksi,
pääsi jälleen avoimeen veteen.

Aina siitä päivästä lähtien — ja tiesi kuinka monta vuosisataa ennen
sitä — on tämä ihmeellinen viheriöivä meri ollut olemassa. Se on
tunnettu Sargasso-meren nimellä ja sijaitsee Azorien, Kanarian saarten
ja Viheriän niemen välillä. Sen syvyys on vielä tutkimaton, ja sen
pintaa peittää ijäti viheriä leväkerros, joka on niin tiheä että
nykyaikaistenkin alusten on hyvin vaikea päästä sen läpi kulkemaan.
Höyrylaivat mieluimmin välttävät sitä, koska levät kääriytyvät
niiden potkurien ja siipien ympärille ja pysäyttävät siten kulun,
mutta purjealusten on matkallaan Kapiin tai Länsi-Intiaan tahi
Etelä-Amerikkaan pakko kulkea sen läpi.

Tämä meri on enimmäkseen aivan tyyni — vain ani harvoin tuima myrsky
sen pintaa röyheltää ja kiskoo leviä irti pohjasta. Mutta tavallisesti
keinuu sen viheriä pinta yhtä rauhallisena ja salaperäisenä kuin
Kolumbuksen ensi kerran keksiessä sen.



11. Lentäviä eläimiä.


Lentävillä eläimillä me tavallisesti ymmärrämme lintuja ja hyönteisiä,
jotka sitä tarkoitusta varten muodostuneilla siivilään pysyvät ilmassa
ja pääsevät liikkumaan eteenpäin. Mutta luonnossa on muitakin eläimiä,
joilla tosin ei ole varsinaisia siipiä ja jotka siis eivät sanan
oikeassa merkityksessä "lennä", mutta jotka siltä pääsevät ilmassa
kulkemaan melkoisia matkoja.

Sellaisia eläimiä ovat _siipioravat, lentävät apinat_ ja _lentävät
sisiliskot_ eli draakot.

Kaikilla niillä on etu- ja takaraajojen välillä oleva nahka venynyt
leveäksi, koossa ollen poimulliseksi kalvoksi. Puusta puuhun
hyppiessään ne levittävät jalkansa haralleen, ja silloin tämä
nahkakalvo tulee jonkinmoiseksi laskinvarjoksi eli lentokoneen
siiveksi, jonka avulla ne pääsevät liitämään ilmassa sangen pitkiäkin
matkoja. Mutta kuten sanottu, siipi se ei ole eikä sitä liikuteta ylös
ja alas siiven tavoin. Ja lentokin on vain liitämistä, ilma kannattaa
levitettyä lentonahkaa samalla tapaa kuin paperileijaa.

Siipioravan koti on Etu- ja Taka-Intiassa, mutta tavataan sitä jotenkin
yleisesti muuallakin, m.m.

Suomessakin. Se on hyvin sievä pikku eläin, jolla on isot, ulospistävät
silmät ja tuuhea häntä kuten tavallisella oravalla. Se on tavallisesti
mustan-harmaa yläpuolelta ja vaaleampi rinnasta ja vatsan alta. Se
rakentaa pesänsä puunkoloihin ja lähtee niistä öisin ulos hakemaan
ruokaansa, jona ovat hedelmät ja siemenet. Lentävä apina on puoliapina
ja kuuluu Madagaskarin maki-apinoihin.

Ulkomuodoltaan se on jotenkin samallainen kuin edellinen, mutta sillä
on lentokalvo takajalkojen ja hännän välilläkin. Se syö hyönteisiä,
joita se ajaa takaa lentäen puusta toiseen. Sen sanotaan voivan yhtä
menoa liitää 60-70:kin metriä.

Lentävät sisiliskot ovat todellisia pieniä sisiliskoja, joita tavataan
Intian aarniometsissä ja saarilla. Ne ovat muuten tavallisten
sisiliskojen näköisiä, paitsi että niiden ruumiin kupeilla on ihopoimu,
jota suoraan sivuille päin kasvaneet kylkiluut levittävät, kannattaen
eläintä paperileijan tavoin ilmassa. Suuntaa se ohjaa hännällään,
joka on muuta ruumista paljon pitempi. Eläimen nahka on hyvin
loistavanvärinen, niin että se varjosta yht'äkkiä valoon tullessaan
säteilee kuin jalokivikoriste. Tämä seikka ynnä sen merkillinen
ulkomuoto ja elintapa ovat antaneet kansan mielikuvitukselle aihetta
kutsua sitä draakoksi eli louhikäärmeeksi, se kun pienoiskoossa muka
muistuttaa tärinäin julmia siivekkäitä louhikäärmeitä, jotka vartioivat
kätkettyjä aarteita ja vangittuja prinsessoja. — Tämä omituinen pikku
eläin kiipee hyvin sukkelaan puitten runkoja ylös, ja tarpeeksi
korkealle päästyään se heittäytyy "siipiensä" varaan tavoittaakseen
hyönteisiä, joista se elää.



12. Victoria Regia.


"Oli tammikuun 1 päivä, kun me kestettyämme sanomattomia vaikeuksia,
joilla luonto näytti tahtovan estää matkaamme Berbice-virtaa ylöspäin,
saavuimme erääseen poukamaan, jossa virta laajeni järventapaiseksi
tyynivetiseksi suvannoksi. Tämän eteläpäässä herättivät eräänlaiset
esineet minun huomiotani. Kauvempata oli mahdoton arvata mitä ne
oikeastaan olivat; mutta melottuamme kanooteillamme lähemmäksi
havaitsin sanomattomaksi hämmästyksekseni niiden olevan —
kasvitieteellisen ihmeen.

"Nyt olivat kaikki vaivat ja harmit unohdetut. Minä tunsin itseni taas
kasvientutkijaksi sormenpäitä myöten. Vedenpinnalla kellui suunnaton
lehti, noin 2 metriä läpimitaten, pinta nahkea ja varustettu leveällä
ylöspäin kääntyvällä reunalla, yläpuoli vaalean vihreä ja alapuoli
kirkkaan tulipunainen. Ja aivan jättiläis-lehden veroinen oli kasvin
ihmeellinen kukkakin, jonka muodostivat satamäärät, lumivalkeasta
ruusunpunaiseen vaihtelevat terälehdet. Tyyni vedenpinta oli aivan
täynnä näitä ihania kukkia, ja meloessani yhden luota toiselle keksin
aina uutta ihailtavaa."

Näin kirjoittaa kasvientutkija _Schomburgk_, joka v. 1837 ensimmäiseksi
keksi _Victoria Regian_ Brittiläisessä Guyanassa Etelä-Amerikassa.
Kaksitoista vuotta myöhemmin sitä voitiin jo menestyksellä kasvattaa
useissa Europan etevimmissä kasvihuoneissa, ja nykyään sellainen on
m.m. Helsingin yliopistonkin kasvitieteellisessä puutarhassa.

On kokeiltu, suuriako painoja tämän majesteetillisen kasvin lehti voi
kannattaa. Ensin pantiin lapsi istumaan eräälle suurimmista lehdistä,
ja se kantoi lapsen yhtä helposti kuin perhosen. Sitten kävi puutarhuri
makaamaan lehdelle, eikä se näyttänyt painuvan paljon ollenkaan. Painoa
lisättiin asteettain, kunnes kokeista kävi selville että lehdelle voi
latoa kolmen tavallisen kokoisen miehen painon, ennenkun se rupesi
vähitellen painumaan veteen. Tällainen lehti vaatii vankan kannan; se
kasvaakin virran pohjasta 6—7 metrin korkeuteen ja jakautuu lehden
alapinnalla monilukuisiksi jänteviksi suoniksi, jotka jättiläissormien
tavoin kannattavat varsinaista lehtilevyä, Kuuman ilmanalan vesilinnut
ja kahlaajat lepäävät mielellään näillä luonnon niille tarjoamilla
lautoilla.



13. Muinaisia jättiläismatelijoita.


Ammoisina aikoina, jolloin nykyisiä kivihiili kerroksia muodostaneet
saniaiset ja kortteet ylenivät palmujen tapaisina jättiläispuina
maamme pinnalla outojen merien ja nevojen rannoilla, kuhisivat niiden
muodostamat aarniometsät ja suunnattomat suot täynnä omituisen näköisiä
matelijoita, jotka kooltaan olivat meidän nykyisiin sisiliskoihimme
samassa suhteessa kuin äskenmainitut puut meidän saniais- ja
kortekasveihimme.

Sarvilisko (_Ceratosaurus_) oli 12—15 metriä korkea, siis 2—3 kertaa
isompi kuin nykyinen norsu. Sen ulkomuoto — sarveis-kilpimäistä
nahkaa lukuunottamatta — muistutti kengurua; etujalat, olivat pienet,
mutta takajalat valtaisen isot, ja niillä eläin hyppelikin pystyssä
asennossa, nojautuen levätessään mahtavaan pyrstöönsä. Iso kita oli
täynnä hirveitä krokotiilinhampaita; niistä päättäen se siis oli
lihansyöjä ja vaarallinen vihollinen muille sen ajan eläimille, joiden
kimppuun se iski hypäten niinkuin nykyajan jalopeura tai tiikeri.
Mikään älykäs eläin ei tämä peto kuitenkaan ollut, sillä sen nykyisin
löydetyssä pääkallossa oli aivoilla perin pienoinen tila.

Samaan luokkaan kuin edellinen kuului pyrstölisko _(Stegosaurus_),
jolla myöskin oli jättiläisruumis, mutta pieni pää. Sen mahtava
puolustusase oli rivi pitkin koko selkää kulkevia sarveisliuskoja,
jotka varmaankin pysyttelivät edellisen pedon kunnioitettavan
välimatkan päässä siitä. Valtavalla pyrstöllään se myöskin kykeni
puolustautumaan noitten alku-aikojen raatelijoita vastaan. — Nykyistä
sarvikuonoa muistutti ulkomuodoltaan kolmisarvilisko (_Triceratops_)
paljon enemmän kuin kylmäveristä matelijaa; ainoastaan sen
krokotiilinpyrstön näköinen häntä vie sen jälkimmäiseen luokkaan. Sekin
oli kahta vertaa isompi nykyajan norsua.

Edellä mainitut eläimet olivat etupäässä maaeläimiä — saalistaan
ne kyllä osasivat tavoittaa vedessäkin. Vesieläimiä yksinomaan
olivat sitävastoin kalalisko (_Ichtyosaurus_)  ja joutsenlisko
(_Plesiosaurus_), jotka olivat räpyläjaloilla varustetut. Kalaliskolla
oli — kuten sen nimikin osottaa — kalanmuotoinen ruumis, mutta sen
avara kita oli kuin krokotiilin ja siinä oli satamäärin hirvittäviä
hampaita. Sen silmät olivat isot kuin viilipytyt ja voivat nähtävästi
loistaa pimeässäkin. — Joutsenliskolla, jonka ruumis muistutti
hyljettä, oli pitkä notkea kaula, joka päättyi pienoiseen päähän.
Yhdessä edellisen kanssa se oli vesien hallitsija.

Peräti omituinen eläin oli lentolisko (_Pterodactylus_), joka myös oli
matelija, mutta varustettu yökönsiivillä ja edusti täten alkuaikojen
lintumaailmaa. Sen pääkin muistutti linnunnokkaa, mutta suu oli
täynnä teräviä hampaita. Sen siipien väli nousi 8 metriin, siis
runsaasti toista vertaa suuremmaksi kuin isoimman nykyajan linnun,
kondoorikotkan. Se oli yhtä hyvin kotonaan kaikissa alkuaineissa:
se lensi kuin lintu, ui ja sukelsi kuin kala ja mateli ja kiipeili
puissa niin kuin joku maaelävä. Sellaisena se oli pelottava vihollinen
toisille sen aikaisille eläimille.

Kuinka näistä rumista ja hirvittävistä pedoista on saatu mitään tietää,
koska niiden elämisaika on laskettu olevan tuhansia ja kymmentuhansia
vuosia takaperin? Eräissä vuoristoissa, nimenomaan Ranskan ja Sweitsin
Jura-vuorissa sekä Wyomingissa Pohjois-Amerikassa on hyvin vanhoista
maakerroksista kaivettu esiin näiden muinaisten jättiläismatelijain
luita, jotka suuruudellaan ovat nykyajan ihmisiä hämmästyttäneet.
Niistä ovat tiedemiehet panneet kokoon kokonaisia luurankoja; ja
päätellen samoista maakerroksista löydetyistä eläin- ja kasvijätteistä
ovat he voineet suunnitella todenmukaisilta näyttäviä arveluja näiden
eläinten ulkomuodosta ja elintavoista. Sitä aikakautta geologiassa eli
maapallon historiassa, jolloin tällaiset matelijat olivat luomakunnan
herroina, onkin ensinmainitun löytöpaikan mukaan ruvettu kutsumaan
_Jura-kaudeksi_.



14. Erakkorapua haastattelemassa.


Meriäyriäinen oli aikalailla hermostunut, sillä se tiesi itsellään
olevan jotenkin ikävän tehtävän toimitettavana; se oli kuullut
koko joukon juttuja siitä herrasmiehestä, jota sen nyt oli käytävä
haastattelemaan, eikä mikään niistä ollut tehnyt siihen rohkaisevaa
vaikutusta. Mutta jokainen hra Hummerin — "_Merenalaisen päivälehden_"
päätoimittajan — antama käsky oli sitova, siitä ei päässyt millään
mutkilla pois kiemurtelemaan.

Meriäyriäinen oli nimittäin saanut toimekseen käydä haastattelemassa
muuatta hra Erakkorapua, jonka piti asuman jossakin Vellamonneidon
ravintolan läheisyydessä; mutta tultuaan tuon sille muuten jotenkin
tutun virkistyspaikan luo ei se nähnyt ympärillään muuta kuin
Merivuokkoja ja Putkimatoja niin pitkältä kuin merenpohjaa erotti.

Meriäyriäinen oli juuri lähtemäisillään tiehensä ilmottaakseen
esimiehelleen tehtävänsä epäonnistumisesta, kun se yhtäkkiä huomasi
erään Merivuokoista hiljakseen matavan lähemmäksi; ja tarkemmin
tulokasta tähystellessään se huomasi tämän ratsastavan ison
simpukankuoren selässä, jonka aukosta pari hirvittäviä saksia pisti
esiin. Siinähän lähestyi haastateltava henkilö omassa korkeassa
persoonassaan!

"Hyvää huomenta!" sanoi Meriäyriäinen kohteliaasti. "Voitteko
lahjoittaa minulle pari minuuttia kallisarvoisesta ajastanne, minä..."

"Kukas te olette?" ärähti Erakkorapu töykeästi. "Mitä teillä on täällä
tekemistä? Kelpaatteko edes syötäväksi? Minä en vielä ole murkinoinut."

Meriäyriäinen kiiruhti selittämään, että hän oli sangen huonosti sulava
aamiaispala ja että oli saapunut hra Hummerin käskystä hankkimaan
joitakin tietoja hra Erakkoravun elämästä, mitkä voisivat huvittaa
"_Merenalaisen päivälehden_" lukijoita. Hyväksi onneksi tämä selitys
näytti miellyttävän Erakkorapua, joka alavasti pyysi haastattelijaa
käymään lähemmäksi, jotta voitaisiin pakista hiukan tuttavallisemmin.

"Ah, kiitän nöyrimmästi", vastasi Meriäyriäinen kiireesti, "mutta
minä kuulen aivan mainiosti tältäkin paikalta." Hänestä tuntui
turvallisemmalta olla jonkun matkan päässä isännän edestakaisin
heiluvista saksista. "Onko tuo teidän ensimmäinen ja ainoa asuntonne?"

"Eikä suinkaan", sanoi Erakkorapu, "ollessani nuorempi en asunut näin
tilavasti. Tällaisten toisten rakentamain asumusten hankaluutena on se
seikka, etteivät ne kasva yhtä mukaa asukkaan kanssa. Minä oikeastaan
vihaan muuttamista, sillä siitä on niin paljon haittoja."

"Haittoja?" huudahti Meriäyriäinen, tehden kiireesti muistiinpanoja.
"Mitä haittoja muuttamisesta on?"

"Ei ainoastaan haittoja, vaan vaarojakin", vastasi Erakkorapu. "Nähkääs
— tahi oikeastaan te ette voi sitä nähdä — se osa ruumiistani, joka
on tämän huoneeni sisällä, on aivan paljas ja turvaton; jos minun nyt
pitää muuttaa, niin teen sen osan alttiiksi vihamiesteni hyökkäyksille,
ja aina on semmoisia heittiöitä pitämässä varansa, siitä saatte olla
varma."

"Olen aivan ihmeissäni", vakuutti Meriäyriäinen, vaikkei ollut lainkaan
ihmeissään.

"Niin on asianlaita. Mutta kun istun turvassa huoneessani, niin en
pelkää mitään. Sitäpaitsi on minulla ystäviäkin."

"Tietysti", sanoi haastattelija, "saanko kuulla keitä?"

"No, ensinnäkin tämä Merivuokko tässä katollani. Hauska toveri, eikö
totta. Se on ylimmäinen ystäväni, josta on minulle yhtä paljon apua
kuin hänelle minusta."

"Suokaa anteeksi", keskeytti Meriäyriäinen, "minä en oikein huomaa
millä tapaa?"

"Kas, minä hankin sille ruokaa ja se taas tavallaan suojelee minua.
Te itse esimerkiksi ette voinut heti keksiä minua, eikö totta, ja
samaten on kaikkien vihamiesteni laita — tämä ystäväni peittää minut
heidän näkösältään, ja siten se helpottaa minulle myöskin saaliini
hankkimisen, ymmärrättekös?"

"Ky—kyllä", sopersi Meriäyriäinen, väistyen sukkelaan vähän
kauvemmaksi, "käsitän sen täydellisesti."

"Odottakaas, siinä ei vielä ole kaikki. Haluttaako teitä koskettaa
tuntosarvellanne vähän tämän ystäväni käsivarsia? Eikö — no, se olikin
viisainta. Nähkääs, ystäväni iho on täynnä poltinkarvoja, joiden
tunnustaminen kyllä kaduttaa vierasta, joka käy liian nenäkkääksi.
Täten me kaiken kaikkiaan olemme toisillemme molemminpuoliseksi avuksi:
se kun ei itse pääse kulkemaan, niin minä kuljetan sitä ravinnon luo;
se taas kätkee minut ja suojelee minua ylivoimaisilta vihollisiltani.
Sen vuoksi kun minä muutan majaa, otan sen kauniisti saksillani irti ja
istutan uuden tupani katolle."

"Mainiota!" huudahti Meriäyriäinen, kirjoittaen vireästi
muistikirjaansa. "Entä pitävätkö kaikki heimolaisenne täten
Merivuokkoja vuokralaisinaan?"

"Oh ei", vastasi Erakkorapu; "maku meillä on erilainen. Jotkut meistä
vetäytyvät aivan paljaina ja turvattomina merilevämetsään, ja niiden
loppu on tavallisesti huono. Tuolla taas muuan veitikka elää ystävänä
Putkimatojen parissa. Perin kehno ja alhainen maku, sen minä sanon!"

"Oh hoh, vai sen te sanotte!" kuului jyreä ääni Putkimatojen seasta.
"Kukapa välittää rahtuakaan siitä, mitä teidänlaisenne henkilö sanoo,
sen haluaisin tietää. Käykääs tänne, junkkari, niin siistin vähän
saksianne."

Ensimmäinen Erakkorapu ei näyttänyt haluttomalta noudattamaan kutsua,
ja pian olivat molemmat tuimassa käsirysyssä keskenään. Nähtyään
ettei haastattelua enää käynyt jatkaminen ja että hänen itsensä oli
turvallisempi poistua, lähti Meriäyriäinen kiireesti toimistoon
kirjoittamaan saamiaan uutisia lehteen.



15. Kaunis lintu.


Lieneeköhän sattumus vaiko syvällinen tarkotus siinä, että
kaunisäänisillä laululinnuilla on enimmäkseen vaatimaton, yksivärinen
höyhenpuku, kun taas monet laulunlahjasta osattomat linnut upeilevat
sateenkaaren värejä ja jalokivien loistoa muistuttavissa puvuissa?
Kuumien maiden aarniometsät hohtavat kultapilkkuina kiiltävistä,
äänettömistä kolibreista ja toinen toistaan koreammista, järjettömästi
lepertelevistä papukaijoista; pohjoisten maiden metsiköt ja vainiot
sen sijaan heläjävät harmaitten leivosten ja peipposten suloäänisistä
laulajaisista. Tuntuu siltä kuin puutoksen yhdessä kohdassa korvaisi
runsaus toisessa.

Kauneimpia ja merkillisimpiä kaikista linnuista on Australian
_lyyralintu_. Se on saanut nimensä siitä, että sen pyrstö on vallan
vanhain kreikkalaisten lyyrasoittimen muotoinen. Vaikkei tämä lintu,
yhtä vähän kuin useimmat muutkaan troopillisen ilmanalan linnut, osaa
laulaa, on se sensijaan mainio matkija. Se tekee mielellään pesänsä
uutisasukkaan majan läheisyyteen ja on pian oppinut matkimaan kaikkia
ympäristössään kuuluvia ääniä. Se osaa jäljitellä kukon kiekumista,
kanojen kaakatusta, koirien haukuntaa ja ulvomista, sahan sihinää,
kirveen iskuja, hevosparven kavioitten töminätä ja häränajajain
kehotushuutoja.

Linnut elävät tavallisesti parittain. Ääntäessään — sillä
"laulamiseksi" sitä ei voi sanoa — ne levittävät ihanan pyrstönsä
pystyyn ja räpistelevät siivillään. Tätä ne tekevät aamuin ja illoin
ja enemmän kesällä kuin talvella. Ruumis niillä on vähän kyyhkysen
ruumista isompi. Lyyralintu elää hyönteisistä ja madoista ja tekee
pesänsä jyrkkien kallioitten rotkoihin, joihin vihollisten on vaikea
päästä. Komea pyrstö kuuluu vain urospuolelle, naarakset ovat ruskeita
ja tavallisen näköisiä. Uroksen ruumis on myös ruskea, mutta molemmissa
mahtavissa pyrstöhöyhenissä on vuorotellen vaaleita ja tummia juovia
ja kupu on punertava. Vasta neljäntenä ikävuotenaan urospuolinen
lyyralintu on kehittynyt täydelliseen komeuteensa.



16. Kiehuvia lähteitä.


Uuden Seelannin pohjois-saari on luonnon ihmemaita. Vaikka siellä ei
enää ole toimivia tulivuoria, on kiehuvien ja kuumaa vettä korkealle
suihkuttavien lähteiden luku niin suuri, että monissa piirikunnissa
on kullakin huonekunnalla oma lähteensä. Täten on onnellisella
maorikansalla aina kuumaa vettä tarjona. Lähteitä käytetäänkin
monellaisiin taloudellisiin tarkotuksiin. Sanotaan että lampaanlapa
kiehuu tuossa tuokiossa geysirin veteen pantuna. Vesi sisältää
kuitenkin niin paljon kivennäisaineksia, varsinkin rikkiä, ettei
liha taitane olla aivan suussa sulavaa. Luuvaloa ja muita tauteja
sairastavat henkilöt saavat lähteissä kylpemällä terveytensä takaisin.

Kuuluisimpia Uuden Seelannin lähteistä on _Waimangu_ eli "Musta vesi".
Se alkoi toimia 1900 ja lakkasi jälleen toimimasta 1905. Sen on luultu
olevan seurauksena vuoden 1886 hirvittävästä maanjäristyksestä, joka
muutti saarten muodon aivan toiseksi. Kiihkeimmän toimintansa aikana
se heitti ilmaan yli 1 ½ kilometrin korkuisen höyrypatsaan, (joten sen
sisällä olevan vesipatsaankin täytyi olla tavattoman korkea), joka
näkyi lähes 3 peninkulman päähän.

_Wairoan_ geysirin Whakarewarewassa voi keinotekoisesti saada
toimimaan, vaikka se itse olisikin lepotilassa. Tätä usein tehdään
matkailijoille mieliksi. Lähde on levossa niin kauvan kun veden
paino sen aukossa on suurempi, kuin että maanalaiset kaasut voisivat
sen voittaa. Mutta liuvottamalla lähteeseen saippuaa — kolme kankia
sanotaan riittävän — muuttuu vesi muutamassa minuutissa vaahdoksi ja
alkaa kuohua, sen vastustus on murrettu ja saippuavaahtoinen vesi
viskautuu 50 metrin korkeuteen.



17. Merkillisiä kaloja.


Meren äänettömien asukkaiden joukossa on monta eriskummallista kalaa,
joista sisäjärvien rannoilla asuvilla ihmisillä ei ole aavistustakaan.
Meren tiikerin, julman haikalan suvussa on muuan laji, jonka turpa on
muodostunut merkilliseksi vasarannäköiseksi ulottimeksi ja joka siitä
syystä on saanut nimen _vasara-hai_. Silmät sillä sijaitsevat kummankin
vasarapuoliskon päässä. Luonteeltaan se on yhtä saaliinhimoinen kuin
silopäinen sukulaisensa sinihai, mutta sen törkeänruma ulkomuoto tekee
sen vielä pelottavamman näköiseksi.

Kuuman ilmanalan merien pinnalla uiskentelee eräänlaisia
hullunkuriselta näyttäviä kaloja, jotka voivat täyttää itsensä
ilmalla ja nousta sen avulla pinnalle päivää paistattamaan.
Sellaisia on _pallokala_, joka uiskentelee ylösalaisin kumollaan. —
Toinen on _aurinkokala_, jota paljon pyydetään sen täten velttona
auringonpaisteessa ajelehtiessa. Veneeseen nostettuna sen sanotaan
röhkivän kuin sika. Merimiehet pitävät kauniin ilman merkkinä, kun
tapaavat tämän kalan makaamassa kyljellään. Aurinkokalat eivät ole
mitään pienen pikkuruisia meren eläjiä, sillä ne kasvavat lähes 3
metriä pitkiksi ja yli 3 metriä korkeiksi, joten ne ovat kuin pieniä
ilmapalloja ilman matkustajakotia.

_Papukaijakala_ hohtaa yhtä korean-värisenä kuin ne linnut, joiden
mukaan niitä nimitetään, ja niiden suukin on papukaijan nokkaa
muistuttava. — Hyödyllistä virkaa toimittaa _kuukala_. Uiskennellessaan
valtameren pinnalla se tarjoaa suunnattomalla rungollaan tervetulleen
lepopaikan kalalokeille ja muille merilinnuille, jotka yhtä kärkkäästi
kuin resuiset katupojat, jotka mielellään ottavat ilmaisen kyydin
ajurivaunujen takana, istahtavat tämän merihirviön selkään vaivatta
eteenpäin purjehtiakseen. Se kasvaa 3—4 metrin mittaiseksi ja on aivan
pyöreä kuin pallo.

Lämpimien merien vesissä elää sievä pikkukala, jonka pää ja eturuumis
hyvin muistuttaa hevosen päätä ja kaulaa ja jota sen johdosta sanotaan
_merihevoseksi_. Mutta enempi yhtäläisyys loppuu kuitenkin tähän. Tämä
kala on ruskean-vihertävä väriltään eikä sitä ole sen vuoksi helppo
huomata niissä tummissa vesissä, joissa se elää. Tavallisesti se seisoo
pystyssä, kuono vähän alanojossa ja pitkä, evätön pyrstö kääriytyneenä
jonkun leväkasvin ympäri. — Kaloja ei yleensä pidetä erittäin viisaina,
mutta poikkeuksen tekee _ampujakala_, joka perin merkillisellä ja
älykkäällä tavalla pyydystää ruokansa. Uida meloskellen Itä-Intian
rannikkojen kahilikkoa kasvavissa vesissä se alati tähystelee sellaisia
hyönteisiä, joiden on tapana istua vesikasvien lehdillä. Huomattuaan
saaliinsa "pyssynkantaman" päässä se ampuu suustaan vesisuihkun
niin voimakkaasti, että hyönteiset typertyneinä kellistyvät alas
vedenpinnalle ja siitä kalan avoimeen kitaan. Kaikenlaiset hyönteiset
ovat sille yhtä tervetulleita, yhtä hyvin ahkera mehiläinen kuin
kevytmielinen sudenkorento.

Valtamerilaivojen matkustajat näkevät usein ihmeekseen eräitten kalojen
lentävän ylös laivankannelle. Näitä kutsutaankin _lentokaloiksi_. On
otaksuttu niiden tällä tavalla tahtovan pelastua niitä takaa-ajavien
delfiinien eli pyöriäisten saaliinhimolta; toiset taas arvelevat niiden
lentelevän vain huvikseen. Niiden rintaevät ovat kasvaneet erinomaisen
pitkiksi, joten ne voivat käyttää niitä kuten linnut siipiään. Niiden
on laskettu voivan lentää lähes 200 metriä ja voivan pysyä ilmassa
puolen minuutin ajan. Ne tavallisesti lentävät noin metrin korkeudella
vedenpinnasta, ja monesti näkee tuhansittain tällaisia kaloja kohoavan
ilmaan yhtä aikaa.

Jotkut toiset kalat voivat kävellä maalla, jopa kiivetä puihinkin.
Muuan tällainen _kiipijäkala_ vangittiin kerran palmunrungolta noin
1 ½ metrin korkeudessa vedenpinnasta; se oli juuri kiipeämässä aika
nopeasti pyrstönsä ja piikkieväinsä avulla vielä korkeammalle. Sen
pään sisäpuolella on omituinen elin, joka muistuttaa kiheräkaalin
lehteä, ja kalan otaksutaan voivan siinä säilyttää vettä niin paljon
kuin se tarvitsee hengittääkseen kävelymatkoillaan kuivassa ilmassa. —
Toinen omituinen kala on _imukala_, joka päässään olevalla imulevyllä
voi imeytyä kiini isompain kalojen ruumiiseen. Sen sanotaan myöskin
hidastuttavan laivojen kulkua, ne kun suurissa joukoissa imeytyvät
kiini niiden kupeisiin ja siten lisäävät niiden hankausta vedessä.
Japanilaiset käyttävät niitä kalastukseenkin siten, että kiinnittävät
pitkän nuoran niiden pyrstöön ja päästävät ne veteen muiden kalojen
joukkoon; täällä ne pian valitsevat uhrinsa ja imeytyvät kiini siihen,
jolloin kalastaja vetää ylös kummankin, irroittaa pyydetyn kalan
veneeseen ja päästää imukalan uutta saalista kokemaan.

Alinomaa keksitään uusia kalamuotoja valtamerten syvyyksistä,
Eriskummallisimpia kaikista kaloista on eräs Atlannin valtamerestä
tavattu, jonka syvien merten eläimistön tutkijana tunnettu Monakon
ruhtinas eräällä tutkimusmatkallaan nosti merenpohjasta. Se on aivan
pieni kala, jolla on kokoonsa nähden tavattoman suuri suu ja isot,
tuijottavat silmät. Mutta kenties merkillisintä siinä on kaksi riviä
loistavia pilkkuja kummallakin kupeella, jotka hohtavat fosforimaisella
valolla. Sitä voisi sen takia kutsua meren tulikärpäseksi tahi
kiiltomadoksi, mutta harvinaisen ruman ulkomuotonsa takia sitä on
ruvettu nimittämään _Pikku paholaiseksi_. Sen tieteellinen nimi on
_Photostomias Guerni_.



18. Kiviaika.


Kun ennen vanhaan maasta tavattiin nuolenkärjen tai kirveenterän
muotoisia piikiven palasia, luultiin niitä kauvan tavallisiksi "luonnon"
esineiksi, s.o. etteivät ne lainkaan olleet ihmisten valmistamia;
jotkut luulivat niiden ukkosilmalla pudonneen taivaalta ja kutsuivat
niitä sen vuoksi "ukonvaajoiksi"; toiset luulivat keijukaisten ja
muun sellaisen haltijaväen olleen niiden seppinä ja sanoivat niitä
"keijukaiskirveiksi".

Älykkäät ja oppineet miehet ovat kuitenkin huolellisesti tarkastelleet
näitä karkean näköisiä kivipalasia ja ovat päätelleet niiden olevan
ihmiskätten valmistamia. Ja todella onkin niiden huomattu olevan
ikivanhoina aikoina eläneiden ihmispolvien tarvekaluja tai sellaisten
osia.

Tutkijat ovat päässeet selville siitä, että jokaisen kansan historia
jakautuu kolmeen suureen ajanjaksoon — kiviaikaan, jolloin ihmisten
aseet ja työkalut tehtiin kivestä; pronssiaikaan, jolloin ne
valmistettiin pronssimetallista eli vasken ja tinan sekoituksesta; ja
rauta-aikaan, jolloin tätä metalleista kestävintä ja käytännöllisintä
ruvettiin käyttämään. Puhuessa esim. kiviajasta ei sillä
välttämättömästi tarvitse tarkottaa mitään määrättyä vuosisataisjaksoa
menneisyydessä, sillä jotkut kansat — esim. pohjoisten napaseutujen
eskimot ja monet kuuman ilmanalan villikansat — elävät vieläkin
kiviajassaan.

Europan kansat sen sijaan ovat jo ammoisina aikoina sivuuttaneet
tämän ajanjakson historiassaan. Se oli aika, jolloin maanosassamme
eli monellaisia eläimiä, jotka sittemmin ovat hävinneet tykkänään
sukupuuttoon, kuten esim. luolajalopeura, luolakarhu, sapelihampainen
tiikeri, mammutti ja hirviösarvikuono, joita sen ajan ihmiset pyysivät
ja paloittelivat kivisillä aseillaan.

Paljon kiviaseita ja niiden kappaleita on löydetty, jotka ovat
peräisin tältä ajalta. Vanhemmat niistä ovat paljon kömpelötekoisempia
kuin myöhemmät, joten valmistustaidossa ja kätevyydessä voi huomata
asteettaista kehittymistä; vanhemmat sen lisäksi ovat yksinomaan
piikivestä, kun nuoremmat sitävastoin ovat tehdyt monista muistakin
kivilajeista.

Kun piikivimöhkälettä isketään määrätyllä tavalla, niin lohkeaa se
kappaleiksi, jotka jo sellaisinaan tahi hyvin vähällä hiomisella
kelpaavat veitsiksi, raastimiksi j.n.e. Tällaisia olivatkin kiviaseet
vanhimmassa muodossaan; joissakin tapauksissa ne ovat muovaillut kielen
tai mantelin muotoon; onpa niille toisinaan annettu soikiomainen
veitsen muoto, jonka syrjät on erittäin huolellisesti hiottu teräviksi.

Myöhemmin kuitenkin kiviaseiden laatu parani; ihmisten kekseliäisyys
ilmeisesti yhä lisäytyi. Kirveitä, tapparoita, sahoja, talttoja ja
peitsiä näiltä ajoilta on löydetty. Muitakin kiviaineita kuin piitä
on niihin käytetty, ja kiviterä tuli yhä huolellisemmin hiotuksi ja
kiinnitetyksi puuvarteen.

Sen ajan ihmiset asuivat kuten silloiset petoeläimetkin luolissa, ja
näistä luolista ovat useimmat kivikauden muinaisjäännökset löydetyt.
Eräässä ranskalaisessa luolassa löydettiin harvinaisen suuri kokoeima
luita, joiden joukossa oli maapallon tiettävästi vanhin kuvapiirros.
Tuntuu tosin omituiselta puhua kuvasta luulöydön yhteydessä, mutta tämä
kuva on tosiaankin luuhun veistetty.

Tämän ikivanhan aikakauden taiteilijalla ei ollut käytettävänään
sivellintä eikä kynää, ei paperia eikä liinakangasta; hän sai tulla
toimeen sillä ainesvarastolla mikä hänellä oli, kaivertaessaan luuhun
mammutin tahi alkuhevosen kuvan. Yllä olevassa kuvassa nähdään
silloisen poroeläimen piirteet.

Kivikauden jätteitä on löydetty muualtakin kuin luolista; parhaita
löytöpaikkoja ovat olleet ruokailupaikkain jätteet Ruotsin ja varsinkin
Tanskan rannikoilla, n.s. "kjökken-möddingit". Nämä ovat suunnattoman
laajoja raakku- y.m. hylkytunkioita. Senaikaisilla ihmisillä ei ollut
samoja siisteyden-käsityksiä kuin nykypäiväin eläjillä, he viskasivat
tyhjentämäinsä simpukkain ja muiden merieläinten kuoret syrjään, missä
näistä karttui vähitellen aikojen kuluessa korkeita kasoja, joita
penkoen meidän aikamme tutkijat voivat tehdä päättelyjään kivikauden
ihmisten elintavoista. Samallaista siivotonta syöntitapaa on huomattu
monilla nykyajankin villeillä kansoilla.

Omituista on ajatella, että nuo muinaisten aikojen ihmiset ovat
kadonneet jäljettömiin, jättämättä muita näkyviä muistoja itsestään
kuin suuria tunkioita ateriainsa jäännöksistä.



19. Kameleontti.


"Se pitää aina päänsä pystyssä ja suunsa ammollaan, ja se on ainoa
eläin, joka saa ravintonsa, ei ruuasta eikä juomasta, vaan ilmasta
yksinomaan."

Tällainen oli vanhain kirjailijain mielipide kameleontista; mutta
tarpeetonta lienee sanoa, että he erehtyivät tämän eläimen ravinnon
suhteen, sillä pelkästä ilmasta se ei sentään elä.

Kameleontti on kuitenkin siksi omituinen eläin, että helposti voi
käsittää vanhain kirjailijain erehdyksen; sitä tarkastellessa on kyllä
taipuvainen asettamaan sen eri osastoon matelijain luokassa. Se on
hyvin hidas liikkeissään; ja aluksi tuntuu vaikealta uskoa että sen
ravintona ovat hyönteiset, sillä miten voi tämä kuhnija oikeastaan
pyydystää sukkelia ja siivillä varustettuja hyönteisiä?

Mutta vaikka tämä ystävämme itse onkin hidasliikkeinen, on sillä
sukkela apukeino kielessään. Se on vallan eriskummallinen kieli — eläin
voi sitä venyttää omaa kokoaan pitemmäksi, ja se on ontto ja päässään
varustettu imuelimellä. Kameleontin silmätkin ovat ainokaiset laatuaan,
sillä ne voivat liikkua aivan toisistaan riippumatta; milloin oikea
silmä tähystää sinitaivasta, tuijottaa toinen jäykästi maahan.

Kameleontin merkillisin ominaisuus on kuitenkin sen värivaihtelu. Sen
istuessa varjoisessa kohdassa on sitä vaikea erottaa, sillä se on yhtä
harmaa ja väritön kuin sitä ympäröivä varjo; mutta annappa auringon
paistaa sen päälle, niin välkkyy se sinervänviheriäisenä ja on sillä
ruumiissaan ruskeita tai punaisia pilkkuja. Silloin se näyttää aivan
samallaiselta kuin oksa jolla se istuu.

Kameleontin veri ei ole punaista vaan melkein sinistä, ja sen ihossa
on kaksi värikerrosta, heleänkeltainen ja tumman-ruskea, joiden
kohoamisesta pinnalle ja sekoittumisesta toisiinsa tuo merkillinen
värivaihtelu riippuu. Eräs tämän eläimen luonnetta ja elintapoja
tarkastellut henkilö kertoo niistä seuraavasti:

"Kun suuri algerialainen kameleonttini huomaa lähistössään käärmeen,
pullistaa se äkkiä ruumiinsa, heiluttelee itseään edestakaisin tahi käy
nopeasti käärmettä kohti, avaten samalla ison suunsa selko selälleen
ja päästäen viheltävän äänen. Yhtä haavaa näiden liikkeiden kanssa sen
ruumis vähitellen vaihtaa väriään ja peittyy pienillä tummanruskeilla
pilkuilla. Omituista on nähdä, että samallaiset pelon oireet näkyvät
sisiliskon tahi puusammakon ilmautuessa. Hullunkurisinta kuitenkin oli
huomata samaa hermostumista eläimen nähdessä lapseni nuken; arvatenkin
tämän kiiltävät silmät herättivät kameleontissa kauhua, se kun luuli
nukkea eläväksi olennoksi."

Monellaisia hauskoja kokeita on tehty kameleontin värivaihdoksen
suhteen; se pantiin esim. värilliseen päivänvaloon, niin että punaista
valoa lankesi sen eturuumiille ja sinistä takaruumiille. Silloin
näytti sen ruumis jakautuneen kahteen eriväriseen puoliskoon: etuosa
hohti vaalean-viheriänä ja punaisilla pilkuilla, mutta takapuoli
tumman-viheriänä.

Jos kameleontti kävelee pitkin tiiliaitaa, jonka tiilet ovat
eriväriset, niin muuttaa se väriään tiilien mukaan.

Kameleontin toinen puoli on aina erilainen kuin sen toinen puoli. Sen
vuoksi me nimitämmekin kameleontiksi ihmistä, joka tavantakaa vaihtaa
luonnettaan.



20. Kaloja, jotka rakentavat pesiä.


Rautakala-pariskunta oli kovassa puuhassa. Isä Rautakala hankki kokoon
ruovonpalasia ja pieniä mutamöykkyjä, ja valittuaan sopivan paikan
pienessä pohjakolossa hän rupesi perustamaan pesää.

Äiti Rautakala ei ottanut osaa rakennushommiin; se tyytyi vain
rauhallisesti katselemaan puolisonsa toimia sekä silloin tällöin
haukkaamaan pieniä mätihiukkasia, jotka sattuivat tulemaan suun
seutuville; sillä oli näet aina tavaton ruokahalu.

Isä Rautakala työskenteli tällävälin voimainsa takaa; saatuaan
perustuksen valmiiksi, muurasi se seinät ja kattoi lopuksi pesän,
käyttäen savena suustansa valuvaa limaa; sivulle se jätti pienen
oviaukon, josta voi kulkea sisälle ja ulos. Se oli erittäin sievän
näköinen ja taitava kala ja samalla mitä pelottavin vihollinen; sillä
vaikka pienikin, ei se arkaillut ketään. Piikit sen selässä olivat
ankaria aseita.

Heti kun talo oli tullut valmiiksi, sai äiti Rautakala kohteliaan
käskyn käydä sisään, minkä tämä tekikin vähän aikaa kursailtuaan. Se
laski pesään mätimunansa — sieviä pikku hiukkasia, eivät unikukan
siemeniä isompia — ja sitten se koputti vastapäiseen seinään aukon,
josta ui tiehensä. "Hän ei joutanut hoitamaan munia", sanoi se, "sillä
hänellä oli yllin kyllin muutakin työtä; mutta jos isä Rautakala
ottaisi niistä huolehtiakseen — niin olkaa hyvä vain!"

Isä Rautakalalla ei ollut mitään sitä vastaan; se tarkasteli
huolellisesti mätikasaa, siirsi sen turvalliseen nurkkaan ja liikutteli
sitten eviään edestakaisin, niin että raikas vesivirta alinomaa kulki
pesän lävitse ja kallisarvoisten mätimunien yli. Sitten se rupesi
vartioimaan niitä.

Voisi luulla ettei kenkään olisi välittänyt vähääkään noista
mitättömistä pikku hiukkasista, mutta isä Rautakala tiesi asian
paremmin. Se oli varma siitä, että pesän ulkopuolella uiskenteli
paljon ahnaita kaloja väjymässä hänen aarrettaan; ja pianpa hän saikin
puolustaa sitä paria vihollista vastaan, jotka tulla törmäsivät
oviaukoille katselemaan oliko sisällä mitään syötävää.

Isä Rautakala karkotti ne tuimasti takaisin, iskien niitä vasten
kasvoja ja liikutellen uhkaavasti eväsiään. Joka päivä sillä oli
kestettävänä hirvittävä taistelu kotinsa ja sen aarteen puolesta;
ja surullista on sanoa, että sen karkottamien ahnaiden vihollisten
joukossa oli myös äiti Rautakala itse!

Tämä luonnoton äiti, joka ei ainoastaan ollut hylännyt lapsiaan
ja jättänyt ne yksinomaan puolisonsa hoivaan, näytti olevan yhtä
himokas kuin toisetkin käymään pesän kimppuun ja syömään suuhunsa sen
sisällyksen. Isä Rautakala piti kuitenkin tarkasti silmällä uskottoman
aviopuolisonsa toimia ja suojeli kotiaan sen epäilyttäviltä hellyyden
osotuksilta.

Säännölliseen aikaan munat kuoriutuivat; ja voisipa luulla että isän
huolet silloin jo olisivat olleet lopussa. Mutta niin ei ollut laita:
nuoret kalat tarvitsevat yhtä paljon jolleivät enemmänkin hoitoa kuin
munat. Ne ovat pieniä heikkoja olentoja, jotka tuskin vielä ollenkaan
kykenevät uimaan. Isä Rautakala oli toimessaan innokkaampi kuin koskaan
ennen: se ui pienokaisparvensa ympäri, ja jos joku niistä erehtyi
menemään liian pitkälle, toi isä sen suussaan takaisin.

Vihdoin viimein nuoret kalat olivat kasvaneet niin suuriksi, että
kykenivät itse pitämään huolen itsestänsä; ja silloin pääsi isä vihdoin
rauhaan.

Rautakala ei ole ainoa kala, joka rakentaa pesiä; sillä on sukulaisia,
_kivikala_ ja _merihärkä_, jotka samoin elävät sekä makeassa että
suolaisessa vedessä. Niillä on myöskin isien tehtävänä varjella
hautuvia munia ja hoitaa poikasia. — Kaukaisten maiden virroissa ja
merissä elää muitakin pesiä rakentavia kaloja, niin kuin _hassarkala_
Etelä-Amerikan joissa, jonka kummatkin sukupuolet osottavat
vanhemmanhellyyttä, ja _gourami_, jota tavataan Javassa, Borneossa ja
Sumatrassa.



21. Siivetön lintu.


Uuden Seelannin ihmemaassa on tavattu lintu, jolle tiedemiehet ovat
antaneet nimen _Apteryx_, mikä merkitsee siivetöntä. Maanasukkaat
kutsuvat sitä kivi'ksi, linnun äänen mukaan. Tosin ei ole vallan totta
että se aivan siivetön olisi, mutta sen siipityngät ovat niin peräti
pienet ettei se niitä voi ollenkaan käyttää, ja sen ohessa ovat ne niin
höyhenten peitossa ettei niitä näykään.

Kivi kuuluu samaan ryhmään kuin Afrikan kamelikurki ja sen
australialainen serkku emu-lintu ja on ikävä kyllä kuolemaisillaan
sukupuuttoon. Maan asukkaat, maorit, pyydystävät sitä tulisoihtujen
valossa — se näet samoin kuin meidän huuhkajamme liikkuu vain öisin
— sen höyhenten takia, ja sen lihaa himoitsevat kullankaivajain ja
uudisasukkaiden kissat, jotka täällä ovat käyneet villeiksi kuin
metsänpedot. Tällainen lintu, jonka siivet eivät sitä kannata, käyttää
sen sijaan jalkojaan; ja kivi onkin, kuten sen serkku kamelikurki,
erinomainen juoksija. Sen elintavat ovat hyvin yksinkertaiset. Se
nukkuu päivin ja etsii öisin ruokaansa. Se elää etupäässä madoista ja
toukista, joita etsii pitkällä nokallaan, työntäen tämän väliin maahan
aina juurta myöten. Matoa se ei tempaa ylös äkillisellä nykäisyllä,
vaan hyvin hitaasti ja varovaisesti, aivan kuin mairitellen. Kertomus,
että se voimakkailla jaloillaan potkii maata pyrynä tieltään matojen
kimppuun päästäkseen, ei ole totta, yhtä vähän kuin että se niillä
kykenisi potkaisemaan koiran kuoliaaksi. Päivällä häirittynä se
haukottelee ja siristelee silmiään aivan kuin kesken untaan herätetty
ihminen. Se on aivan viaton ja hyödyllinen lintu, ja surkeata on että
sellainen on tuomittu perikatoon.



22. Muurahaisten sodankäynti.


Pienten, heikkojen hyönteistenkin keskuudessa voi vallita väkeviä
intohimoja. Ahkeruudestaan ja älykkäisyydestään kiitetyt muurahaiset
ovat sotaisimpia ja nautinnonhimoisimpia ryövärejä mitä koko
luomakunnassa tavataan. Tyydyttääkseen vihaansa ja saaliinhimoaan
ne käyvät keskenään mitä tuimimpia sotia; ja nautinnonhimoaan
ja mukavuuttaan tyydyttääkseen ne panevat toimeen varsinaisia
orjainmetsästyksiä.

Kauvan aikaa oltiin huomattu, että jotkut muurahaislajit sotaretkillään
kantoivat suussaan toisia muurahaisia, mutta syytä siihen ei tiedetty,
Muuan luonnontutkija vihdoin paljasti salaisuuden. Hän keksi näet,
että nämä hyönteiset yhteiskuntaansa hyödyttääkseen käyvät oikeita
partioretkiä hankkiakseen itselleen väkisin orjia. Päästäkseen itse
hyville päiville ne tarvitsevat itselleen palvelevan yhteiskuntaluokan,
joka ryövätään jonkin uutteran muurahaislajin keskuudesta.

Pahimpia orjainmetsästäjiä mitä tunnetaan on _punainen_ eli n.s.
"amatsoonimuurahainen". Se käy niin usein sotia, että milloin hyvänsä
voi sen nähdä tällaisessa toimessa.

Kun punainen muurahainen lähtee orjia ryöstämään, niin noudattaa se
mitä älykkäintä sotasuunnitelmaa. Ryöstöretki alotetaan aina yön
tullessa. Heti kun "amatsoonit" ovat tulleet ulos asunnoistaan,
asettuvat ne sulettuihin riveihin ja sotajoukko suuntaa kulkunsa sitä
muurahaiskekoa kohti, joka yhteisessä sotaneuvottelussa on päätetty
ryöstettäväksi. Turhaan koettavat jälkimmäisen soturit tukkia pesänsä
sisäänkäytäviä; kaikista niiden ponnistuksista huolimatta tunkeutuvat
viholliset aina linnoituksen sydämmeen ja nuuskivat kaikki suojat
valitakseen uhrinsa: toukat ja kotelot. Ne työmuurahaiset, jotka
koettavat estää ryöstöä, paiskataan yksinkertaisesti syrjään, mutta
vihollinen ei huoli ottaa niitä mukaansa, sillä se tietää että ne
tuskin alistuisivat orjan iestä kantamaan. Se tahtoo ainoastaan nuoria
yksilöjä, joita se voi mielin määrin kasvattaa palvelijoikseen. Kun
vieras keko on perusteellisesti ryövätty, ottaa kukin valloittaja
varovaisesti toukan tai kotelon pihtiensä väliin ja varustautuu
kotimatkalle. Ne jotka eivät ole voineet löytää toukkia eikä koteloita,
ottavat kaatuneitten vihollisten silvotulta ruumiita käytettäväksi
kotona ravinnoksi. Saaliilla kuormitettu sotajoukko lähtee sitten
marssimaan kotiin samassa järjestyksessä kuin oli tullutkin, muodostaen
toisinaan aina 40-50 metrin pituisiakin jonoja. Ryövärien asunnossa
alkavat siellä ennestään löytyvät orjat antaa uusille vangeille mitä
hellintä hoitoa. Ne antavat niille ravintoa, siistivät niitä ja
lämmittävät niiden kylmentyneitä ruumiita.

Muurahaisyhteiskunnissa, jotka pitävät orjia, tulevat isännät kumminkin
pian itse riippuvaan asemaan. Niin pian kun ne ovat tuoneet saaliinsa
kotikekoon, rupeavat ne etsimään lepoa sodan rasituksista laiskuuden
nautinnoissa. Mutta tällä tapaa ne pian heikontuvat ja joutuvat
itse vuorostaan orjuuden ikeen alle. Niiden riippuvaisuus orjistaan
on niin suuri, että jos jälkimmäiset riistetään niiltä pois, niin
kukistuu hyvin pian koko yhteiskunta puutteeseen ja toimettomuuteen.
Ryövärit näet kammovat kaikkea kotityötä ja osaavat vain tapella.
Jos yhteiskunnan jostain syystä on pakko jättää vanha asuntonsa ja
rakentaa uusi, niin on tämä työ tykkänään orjain tehtävä, jopa täytyy
näiden saksiensa välissä kantaa isäntänsä uuteen asuntoon. Näin syvälle
saattaa sortamishalu ja nautinnonhimo vajottaa viisaat muurahaisetkin.



23. Käynti Mammuttiluoiassa.


Kun korkeat vuoriselänteet ammoisina aikoina maanalaisen tulen
vaikutuksesta kohosivat ilmaan, syntyi niiden kupeille usein syviä ja
kiemurtelevia rotkoja ja luolia. Kenties laajin kaikista tunnetuista
luolista maan päällä on kuuluisa Mammuttiluola Amerikan Yhdysvaltain
Kentucky-valtiossa. Se on vielä verraten vähän tunnettu, ja sen
sisään ollaan tunkeuduttu vasta n. 4-5 peninkulmaa. Sisäänkäytävä on
ahdas ja matala, mutta kuljettua jonkun matkaa tulisoihdun valossa
pitkin maanalaista käytävää muuttuu näyttämö, ja mitä vaihtelevimpia
ja suurenmoisimpia näköaloja avautuu katsojan silmäin eteen. Välistä
nähdään tarumaisia tippukivisaleja, joita kannattavat tuhannet
erimuotoiset pylväät ja koristavat lasinkuultavat haavemaiset patsaat;
toisin paikoin näkee ihmeellisiä temppeleitä, jotka tulisoihtujen
väräjävässä valossa hohtavat jalokivien hehkussa.

Tässä synkässä sokkelossa on kullakin paikalla oma nimensä ja
historiansa. Muuatta niistä kutsutaan "aavekammioksi", koska se
tavattiin täynnä ihmisluurankoja, jotka arvatenkin olivat tätä
Amerikan osaa muinoin vallinneiden intiaaniheimojen. Mitähän kolkkoja
murhenäytelmiä tässä paikassa aikoinaan lienee tapahtunutkaan!
Toisaalla tarjoutuu vielä valtavampi nähtävä, nim. "jättiläiskirkko",
jonka tavaton suuruus täyttää katsojan ihmetyksellä. Sitä verhoo
ikuinen pimeys, ja huolimatta saattajien sytyttämien nuotioiden valosta
ei silmä saata erottaa kupuholvin huippua, joka kohoo n. 150 metrin
korkeuteen katsojan pään päällä.

Etempänä vyöryttelee Styx-virta (Tuonelan joki) mustia vesiään hämäräin
holvien alitse, joista riippuu alaspäin lukemattomia kallionjärkäleitä.
Tässä maanalaisessa virrassa, jota myöten kuletaan veneellä, elää eräs
hyvin omituinen kalalaji, Cyprinodon, jonka sanotaan olevan aivan
sokea ja jonka todella täytyy sitä ollakin, sillä mitäpä se tekisi
silmillä tässä vedessä, johon ei milloinkaan päivän valo pilkistä?

Yhä kauvempana tässä suunnattomassa, jokien, koskien ja maanalaisten
lampien halkomassa luolassa katsoja ihmeekseen kohtaa avaran
vedenpinnan, jolla hitaasti liukuu muutamia veneitä, kokassaan
tulisoihdut, joiden hämärä kumotus häipyy utumaiseen etäisyyteen,
voimatta valaista järven rantoja ja kalliotöyräitä. Tämä tumma ja
liikkumaton vesiuoma on saanut nimen "kuollut meri".

Kuten useimmissa muissa maapallon suurissa luolamuodostuksissa on
Mammuttiluolassakin muutamia kuiluja, jotka tuntuvat olevan aivan
pohjattomia. Oppaat viskaavat niihin palavia aineita, jotka kierrellen
kaarrellen putoavat alaspäin katsojan mielestä tavattoman pitkän ajan
ja vihdoin sammuvat tiellään, ennenkun ovat päässeet pohjaan saakka.



24. Kolme ääntä.


_Ensimmäinen ääni._

Minut tunnetaan kaikkialla maan päällä. Lukemattomia vuosia olen
vyöryttänyt mahtavia vesiäni, ja ihmiset ovat matkustaneet tuhansien
peninkulmain päästä näkemään minua ja kuulemaan minun ääntäni. Minä
olen hevosenkengän muotoinen, ja voin nähdä pienen pikkuruisia
höyryveneitä tulevan minua niin lähelle kuin uskaltavat, kannellaan
uteliaita ihmisiä, jotka ovat tulleet minua katsomaan. Minä sallin
heidän tulla enkä tee heille mitään pahaa, mutta minä en suvaitse
kenenkään rankaisematta leikitellä minun kanssani. Kerran koetti eräs
kuuluisa uija seurata juoksuani alaspäin, mutta häntä ei sitten enää
elossa nähty.

Minun veteni putoavat viidenkymmenen metrin korkeudelta, ja putouksen
alla käyvät hirvittävät hyrskyt ja syntyy kaunis sateenkaari.

Monia vuosia sitten eräs ranskalainen pappi minut keksi ja kirjoitti
minusta seuraavasti: "Ontario ja Erie-järvien välillä on suunnaton
ja hirvittävä vesiputous, jonka vertaista ei löydy maan päällä. Tämän
ihmeellisen putouksen muodostaa kaksi väkevää ristikkäin kulkevaa
vesivirtaa, ja jakautuu se kahteen osaan, joiden välille jää pitkin
putouksen rintaa kulkeva saari. Tästä putouksesta kulkevat vedet
ryöppyävät ja kiehuvat hirvittävällä tavalla ja pitävät pauhinaa, joka
voittaa ukkosenkin jylinän. Kun tuuli käy etelästä, voi pauhun kuulla
lähes 75 kilometrin päähän."

Minä olen vesiputousten kuningatar, sillä minulla ei ole vertaistani
maailmassa — minä olen kuuluisa Niagara.


_Toinen ääni:_

Minä olen "jylisevä sauhu". Olen kahta vertaa leveämpi ja kahta vertaa
korkeampi kuin Niagara; ja kaukaisessa Afrikassa on kotini. Vetteni
suihku saa maat ympärilläni viheriöimään ja metsän puut pukeutumaan
juhla-asuunsa koko juoksuni matkan.

Vuosisatoja ja tuhansia eivät valkoiset miehet minua tunteneet, mutta
kerran tuli suuri tutkimusretkeilijä, (David Livingstone) joka virtaa
alas purjehtiessaan näki peninkulmien päästä sakeita sauhuja, mitkä
näyttivät nousevan joistakin suunnattomista ruohoaavikon paloista.
Näitä sauhuja oli viisi, ja kun tuuli niitä paisutti, näyttivät niiden
huiput sekautuvan pilviin. Alhaalta ne olivat valkeat, mutta ylempänä
tummentuivat mustiksi kuin sakea savu. Ja ilman täytti syvä, kumiseva
jylinä, joka kuului yhtä kauvas kuin sauhu voitiin nähdä. Valkoinen
mies tuli lähemmäksi, ja hän näki minut — "jylisevän sauhun!"

Pudottuaan alas näistä jyrkistä koskista veteni juoksevat liki 7
peninkulman matkan syvän kanavan pohjalla, ja ken niitä tahtoo nähdä,
saa laskeutua pitkäkseen kuilun reunalle ja katsella alas jyrkkien
kallioiden yli. Joitakuita vuosia sitten tuli taas valkoisia miehiä,
jotka hinasivat rannalleni köysiä ja vipukoneita — he tahtoivat
rakentaa rautaisen sillan kuilun yli putouksen alapuolella. Tuhannet
vuodet olin ollut vapaa herrani, ja minä nauroin noille miekkosille,
jotka halusivat säilyttää ikeen niskoilleni; mutta minä en tuntenut
valkoisen miehen älykkäisyyttä ja taitoa. Monia kuukausia he
ponnistelivat ja voittivat paljon vaikeuksia, ja vihdoin oli silta
valmis, yhtenä maailman ihmeistä.

Minä olen Victoria-putous Zambesi-virrassa!


_Kolmas ääni:_

Minun kotini on Kaliforniassa, missä minä sisarusteni kanssa asustan
suurenmoisessa laaksossa.

Muuan sisarputouksista lankee alas 313 metrin korkeudesta,
peittyen suloiseen sumuhuntuun; mutta on toinen, jonka korkeus on
kokonaista 873 metriä — siis paljon, paljon enemmän kuin Niagaran ja
Victoria-putouksen, mutta se ei ole läheskään niin leveä eikä syvä kuin
nämä. Leveys on vain 5 metriä, ja ennenkun vesi on ennättänyt pohjaan,
on se tässä suunnattomassa hyppäyksessään suurimmaksi osaksi haihtunut
usvana ilmaan.

Eräs toinen sisaruksista saa juurellaan koristuksekseen huikaisevan
kirkkaita sateenkaaria, jotka muodostavat täydellisiä ympyröitä.

Laakso, jossa minut löydettiin, on maailman ihmeellisimpiä; kaikkialla
kohoaa jylhiä kalliotöyräitä, jotka katsojassa herättävät samalla
kertaa kauhua ja ihastusta.

Minä olen Nevada-putous, ja minä asun Yosemiittilaaksossa.



25. Mammutti.


Enemmän kuin sata vuotta sitten sattui Pohjois-Siperiassa, että
kun muuan sikäläinen heimopäällikkö miehineen oli etsimässä
norsunluuta erään joen rantamilla, kohtasi häntä ihmeellinen näky.
Keskellä jäätä, siihen kiini kangistuneena, seisoi norsuntapainen
eläin, 3 metriä korkea ja yli 5 metriä pitkä sekä varustettu
suunnattomilla torahampailla, jotka olivat n. 3 metrin pituiset
ja käyristyneet taaksepäin. Päinvastoin kuin norsu, oli tämä eläin
karvainen; pitkä, paikoin musta, paikoin punertava karva peitti sen
ruumista.

Viisi vuotta päällikkö katseli tuota merkillistä eläintä, joka oli
muuttunut jäälohkareeksi jäitten keskellä, ja odotteli että sen vankila
sulaisi. Tämän ajan kuluttua jää vähitellen sulikin ja mammutti sillä
se oli sen nimi — esiytyi vapaana hämmästyneiden alkuasukkaiden silmäin
edessä. Mutta pian nämä tointuivat ällistyksestään ja rupesivat
hävittämään kummitusta: torahampaat katkaistiin ja myytiin ja väki
koirineen herkutteli sen lihalla.

Onneksi tuli kuitenkin sanoma tästä löydöstä erään luonnontutkijan
korviin, joka saapui paikalle ja kokosi luut ja karvojen jätteet sekä
osti torahampaat takaisin siltä henkilöltä, jonka haltuun ne olivat
joutuneet. Sitten vei hän nämä aarteensa Pietarin museoon.

Lähes puolen sataa vuotta myöhemmin oli muuan insinööri kartoitustöissä
samoilla seuduilla. Hän nousi miehineen maihin ja katseli vuolasta
virtaa, joka kohisi ohitse merta kohti, vieden muassaan suuria
jääröykkiöitä sekä multa- ja mutalohkareita.

Äkkiä he huomasivat vedessä ison tumman esineen — se oli taas mammutti!
Tuhansia vuosia sitten se oli mahtanut tallustella nevalla, joka
ei jaksanut kannattaa sen tavatonta painoa; kykenemättä selviämään
pulasta oli se vajonnut yhä syvemmälle ja saanut kuolemansa. Sitte
tuli jääkauden ankara pakkanen, joka oli jäädyttänyt koko suunnattoman
suoseudun ja kaikki mitä siinä eli ja oli, niin että mammutti oli
säilynyt jäätyneessä tilassa arvaamattomat ajanjaksot, kunnes vesi nyt
vihdoin oli tuonut sen jälleen päivänvaloon.

Insinööri käski miestensä kiinnittää köysiä jättiläisen kaulaan ja
vitjat sen torahampaiden ympärille; mutta eläimen takajalat olivat niin
painuneet virran pohjaan, että heidän täytyi jäädä odottamaan kunnes
vesi irrottaisi sen tykkänään.

Sitte vihdoinkin saatiin hevosten ja köysien avulla raskas ruumis
hinatuksi rannalle.

Torahampaat sahattiin poikki, ja sitte alkoi eläimen nylkeminen. Mutta
silloin, heidän paraikaa ollessaan tässä työssä, huomattiin äkkiä
että maa, jolla he seisoivat, alkoi vajota. He säntäsivät veneillensä
ja onnistuivat nipin näpin pelastumaan niihin; mutta katsellessaan
harvinaista saalistansa he saivat mielikarvaudekseen nähdä, että
väkevät aallot olivat nielaisseet sen mukaansa.

Mammutti oli nykypäiväin norsua paljon suurempi ja oli hyvin varustettu
elämään kylmässäkin ilmanalassa. Se eli ylipäänsä sellaisissa
seuduissa, missä virrat säännöllisesti tulvivat ja missä löytyi paljon
soita; on otaksuttu että se usein joutui laineitten saaliiksi ja
hukkui. Edelleen täytyy olettaa, että noiden ammoisten aikojen ihmiset
sitä mielellään metsästelivät; vaikka pyynti silloisilla alkuperäisillä
aseilla oli erinomaisen vaarallista, oli saalis sitä suuriarvoisempi,
sen lihalla kun kokonainen heimokunta voi elää monet ajat.

Mammutin syömähampaat olivat jykevämmät kuin norsun, ja se söi
järeämpää ruokaa; erään viimeisimmäksi löydetyn eläimen vatsassa
tavattiin männyn- ja kuusenhavuja ja pureskeltuja käpyjä.

Samaan aikaan, jolloin mammutti kierteli Europaa (joka silloin oli
muodostukseltaan hyvin toisellainen kuin nykyään), eli täällä muitakin
outoja eläimiä: suunnaton, "sapelihampainen" tiikeri, villakarvainen
sarvikuono, jättiläislaiskiainen, jättiläishyeena ja monenlaisia
karhuja. Kaikkien näiden luurankoja on löydetty ja usein samoista
paikoista kuin ihmisten valmistamia piikiviaseita, niin että tiedämme
ihmissuvun ja näiden kadonneiden jättiläiseläinten silloin jakaneen
maan keskenään.



26. Kääpiöpuita.


Japanissa ja myöskin Kiinassa on tapana kasvattaa kaikenlaisia
kääpiöpuita keskeyttämällä mahlan juoksu nuorissa taimissa. Muuan
Japanissa matkustellut englantilainen kasvientutkija kertoo siitä:
"Koska japanilaisten talojen ja myymälöiden alakerta on avoin edestä
ja takaa, voin katuja kulkeissani tuon tuostakin vilkaista heidän
sieviin pikku puutarhoihinsa; ja huomatessani jonkun toisia paremmaksi
en suinkaan laiminlyönyt käydä sitä lähemmältä tarkastamassa. Monet
näistä puutarhoista ovat erittäin pienet, jotkut tuskin europalaista
ruokasalia suuremmat; mutta niiden pinta on saatu vaihtelevaksi
pienillä turvepenkereillä, joille on istutettu omituisiin muotoihin
leikeltyjä kääpiöpuita, sekä pienoislammikoilla, joissa kulta- ja
hopeakalat pulahtelevat."

Hän huomasi näissä peukaloisen-puutarhoissa kasvavan mäntyjä, azaleoja,
sananjalkoja ja monenlaisia bambulajeja.

Jos nämä harvinaiset puut ovat kasvatetut vesasta — mikä on
tavallisinta — kierretään niiden runko jo taimena mitä merkillisimpiin
muotoihin; tämä tietysti tyrehyttää mahlan juoksun ja saa aikaan,
että sivuhaaroja putkahtaa esiin juuri niistä kohdista, joista niitä
toivotaan kasvavan. Yksipuoliseksi kasvaneella kääpiöpuulla ei katsota
olevan suurtakaan arvoa, sen täytyy olla tasasuhtainen.

Jos niitä taas kasvatetaan siemenestä, niin valitaan kaikkein pieninten
puiden pienimmät siemenet; nuorille taimille annetaan mahdollisimman
vähän vettä, ja sitä mukaa kuin uusia oksia tulee, tukahutetaan niiden
kasvu kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Tulokset ovatkin aivan erinomaisia, vaikka niitä ei voi juuri kauniiksi
sanoa. Eräs kääpiöpetäjä, jonka ikä tiedetään ainakin sadaksi vuodeksi,
kasvaa laatikossa, jonka läpimitta on ½ metriä, ja on sen oma korkeus
ainoastaan 1 ½ metriä. Myöskin hedelmäpuita kasvatetaan samalla tapaa,
ja monessa japanilaisessa kodissa näkee appelsiinipuita, jotka ovat
ainoastaan 15 sm korkuisia ja kantavat kirsikan kokoisia hedelmiä.

Merkillisimpiä ilmiöitä tämän oudon tarhuritaiteen alalla oli —
kertoo edellämainittu matkustajamme — pienoinen, ainoastaan 2 ½ sm
läpimitaten ja 7 ½ sm korkea ruukku, jossa kasvoi mänty, bamburuoko ja
luumupuu, viimemainittu täydessä kukassa. Tämän harvinaisen puutarhan
hinta oli 2,500 mk.

Luonnollisesti valitaan näin surkealla tavalla kidutettaviksi vain
sellaiset kasvit, jotka voivat tulla toimeen mitä epäsuotuisimmissa
olosuhteissa. Ne kaikki totutetaan mitä niukimpaan ravintoon, niin että
ne juuri voivat elää. Ja sen ohessa niitä leikellään ja taivutetaan
mitä monimutkaisimmalla tavalla, niin että ne kadottavat tykkänään
luonnollisen muotonsa ja muistuttavat kurjia rujokkaita, valoa, ilmaa
ja ravintoa vailla kasvaneita ihmisparkoja.

On otaksuttu että Japanin ilmanala on erityisen suotuisa tällaiselle
puutarhuritoimelle; ja totta onkin, etteivät Europassa tehdyt kokeet
ole tuottaneet juuri mitään sentapaisia tuloksia. Suunnatonta
kärsivällisyyttä ja taitoa siihen tarvitaan, ja epäilemättä juuri
japanilaisilla ja kiinalaisilla on ennen muita nämä ominaisuudet.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Luonnon ihmeitä" ***