Title: Lääkärin uskonto
Author: Browne, Thomas, Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lääkärin uskonto" ***


LÄÄKÄRIN USKONTO

(Religio medici)


Kirj.

SIR THOMAS BROWNE



Kariston klassillinen kirjasto 15



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1921.



Esipuhe.


Edustavaksi suunniteltua klassillisen kirjallisuuden käännösvalikoimaa
toimitettaessa ilmenee käytännössä piankin välttämättömäksi noudattaa
ohjeena parin ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan lausumaa
periaatetta. »Ylimalkaan voi sanoa», huomauttaa Louis de Loménie,
»että kielestä toiseen, kansalta toiselle siirrettäessä on otettava
hyvin suuressa määrin lukuun kirjailijan asema hänen kotimaassansa,
jos mielii välttää harha-arviointia. Jokainen ulkomaalainen, joka
tahtoo nojautua vain omaan käsitykseensä, johtuu helposti oikkuihin.
Kukaan ei ole tietämätön siitä, että La Fontainen ansiokkuus tehoaa
muukalaiseen vähän; epäilemme tokko Bossuetia kovinkaan innokkaasti
ihaillaan meidän rajojemme ulkopuolella; mitä Molièreen tulee, niin
hän on [Saksassa] saanut varsin vähän puolta: asettihan Schlegel hänet
muitta mutkitta Scriben alapuolelle; Goethen mielestä du Bartas oli
omassa maassaan väärintunnettu suuri runoilija, ja vakuutetaanpa olevan
saksalaisia, jotka pitävät herra Capefigueta ranskalaisena Tacituksena.
Juuri Goethen erehtyminen du Bartasista sai Sainte-Beuven huomauttamaan
perin järkevästi, arvostellessaan muukalaisen pätevyyttä: 'Runoilijain
ja kirjailijain aseman määräämisessä on kukin kansa omiensa etumainen
arvostelija.'»

Kaikki käännökset, tunnollisimmat ja luontevammatkin, menettävät
alkuperäisen tehoa kahdesta auttamattomasta syystä: ne eivät kykene
tuomaan mukanansa koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa alkuperäinen
teos on syntynyt ajanhengen ja kansallisluonteen vaikutuksen
alaisena, ja kielten vajava keskinäinen vastaavaisuus ehkäisee
saamasta käännöksessä kunnollisesti esille alkutekstin kenties juuri
sellaisenaan tärkeätä esitystapaa, etenkin milloin tämä huomattavammin
perustuu asianomaisen kielen erikoisuuksiin. Kumpainenkin haitta
saattaa johonkin kuuluisaan teokseen nähden ilmetä niin suureksi, että
kääntäminen ei enää ollenkaan vastaisi tarkoitustaan, ja samoista
syistä ovat monet vanhat hengentuotteet menettäneet asemaansa
kotimaassakin, käyden jälkipolville vieraiksi ja vaikeatajuisiksi,
olojen muuttumisen ja kielen ainaisen kehityksen takia. Mutta näiden
käytännöllisten esteiden rajoissa lienee klassillisen käännössarjan
esitettävä puolueettomasti, mitä kukin maailmankirjallisuuden
huomattava vaihe on luonut suurinta sen kansallisuuden sukupolvien
vakiintuneessa arvostelussa, jolle ne ovat olleet läheisimmät.

Yleensähän sellaiset tuotteet tosin ovatkin tulleet kaikkien
varsinaisten sivistyskansojen tai koko ihmiskunnankin yhteiseksi
omaisuudeksi, mutta kun esim. Euroopan nuorimman sivistysmaan johtava
arvostelu katsoo Ciceron liian vähäpätöiseksi esitellä laajassa
klassillisessa valikoimassa, käy yhäti tarpeellisemmaksi karttaa
tällaisen sarjan suunnittelussa yksilöllisen uudestaanarvioimisen
oikukasta polkua, jota jokainen viitoittelisi eri tavoin, ja pitää
sarjan tarkoituksena olevan näyttää, mitä yleismaailmallinen sivistys
todella esittää edustavimpina lähteinään, tapahtuipa se suuremmalla tai
vähäisemmällä oikeutuksella.

Sir Thomas Brownen nyt suomenkielisenä ilmestyvä pääteos on niitä
maailmankirjallisuuden merkittäviä tuotteita, jotka edellämainituista
kahdesta syystä eivät ole päässeet sulautumaan ihmiskunnan yleiseen
sivistyselämään. Englannin uskonnollinen kehitys on tapahtunut
melkoisesti erillään mannermaan hengellisistä virtauksista, ja
_Lääkärin uskonto_ kuuluu siinä erityiseen vaiheeseen, puritaanisuuden
nousukauteen, esittäen tähän suvaitsemattomuuteen verraten varsin
vapaata ajattelua, joka antoi teokselle suuren alkuvauhtinsa.
Toisekseen sen esitystapa vastaa nykyisen englanninkielen vanhempaa
kehitysjaksoa, jolloin englantilainen proosatyyli ei ollut
latinankielen vastapäättyneen valtakauden jälkeen vielä muodostunut
selkeäksi ja taipuisaksi, oikeinkirjoitus oli epävakainen ja
sanavarasto nykyiseen verraten suuresti toisenlainen sekä latinalla ja
kreikalla vahvasti höystetty.

Kuitenkin on uskonnollisen lääkärin ja mietiskelijän teos — 1600-luvun
alkupuoliskon huomattavin englanninkielinen suorasanainen julkaisu
— yhä edelleen kaikkein etumaisia koko anglosaksilaisen maailman
sivistyselämässä, kuuluen Englannin ja Yhdysvaltain suppeimpiinkin
klassillisiin valikoimiin niinkuin useat muut vuosisatojen pyhittämät
tuotteet, joita sikäläinen eristynyt hengenelämä ei ole saanut
maailmansivistyksessä läheskään niin tunnetuiksi kuin mantereen
johtavat kansallisuudet ovat omia huippusaavutuksiaan kaikkien
kansojen nautittaviksi toimittaneet. Siinä on vain erityinen syy
suomennosvalikoimallemme esittää anglosaksilaisenkin kulttuurin
pääilmennyksistä muuan.

       *       *       *       *       *

Seitsemästoista vuosisata aloittaa Englannin kirjallisuudessa uuden
jakson. Se suurten runoilijain ja draamakirjailijain luomiskausi,
joka antoi loistetta Elisabet-kuningattaren hallitusvuosille, siirtyi
menneisyyteen. Spenser oli kuollut vuosisadan kynnyksellä, sir Philip
Sidney ja ensimmäiset uudenaikaisen näytelmän mestarit Marlowe ja
Greene jo varemmin, ja vaikka Shakespeare ja Drayton sekä useat muutkin
elisabetilaisen kauden kuuluisuudet vielä jonkun vuoden jatkoivat
työtänsä Jaakko-kuninkaan hallitessa, olivat heidän luonnonlaatunsa ja
ihanteensa edellisen kehitysajan edustusta. Vuosisata toi Englantiin
kuten muuallekin Eurooppaan uuden ajatustavan, antoi inhimillisille
harrastuksille ja toimille uuden suunnan, niin erilaisesti kuin tämä
kansallisluonteiden ja -olojen mukaan ilmausikin.

Muuttunutta ajanhenkeä on tosin vaikeampi osoitella vuosisadan
suurimpien englantilaisten kirjailijain teoksissa; Milton ja sir
Thomas Browne kohoavat siksi paljon eroon aikalaisistansa, että
uusi kehitysjakso selkeämmin kuvastuu vähäisempien ja unohtuneiden
kirjoittajien työssä. Nero on oma lakinsa, se toimii toisella tasolla,
sen suuruuteen kuuluu yksilöllisempi riippumattomuus ajankohdasta ja
muusta ympäristöstä, ja tämä seikka onkin luovan työn »klassillisuuden»
peruste. Mutta tuon ajanjakson kirjallisuutta kokonaisuudessaan
tarkastellen havaitsee, että se seitsemännentoista vuosisadan henki,
joka siirtää uudennuksen ja tätä seuranneen ajan tuotannon erityisiksi
päättyneiksi kehitysvaiheiksi, on sävyltään ensi kertaa oleellisesti
nykyaikainen.

Määriteltynä se merkitsee havaitsemuksen harrastusta, yksityiskohtiin
syventymistä, kiintymystä asiatietoihin, tunteiden ja sieluntoimintain
erittelyä, vapaata vakiintuneiden laitosten ja hallituksen pohdintaa.
Suhtautumisessaan tietoon se on tieteen henkeä, ja tieteellinen
tutkimus — uudenajan historian varsinainen henkinen ilmiö —
polveutuu juuri tältä ajalta, Baronista, Newtonista, Descartesista.
Kirjallisuuteen se suhtautuu arvostelun henkenä, ja Englannissa on
kirjallisuusarvostelu 17. vuosisadan kehitysilmiöitä. Positivinen
luonnonlaatu, realismin kanta, on pääsemässä valtaan kaikkialla.
Kuudestoista vuosisata teki löytöretkiä; seitsemästoista ryhtyi
arvioitsemaan ja selvittelemään kotoutuneita ainehistoaarteita. Ensi
kertaa alettiin englantilaista kirjallisuutta käyttää tosiseikkojen
tallettamisen ja ilmaisemisen välineenä.

Esimerkkinä tästä kirjallisuuden laadun muuttumisesta, sen alan
suuresta laajenemisesta, mainittakoon elämäkerta-teoksien esiintyminen
Englannille uutena kirjallisuudenhaarana, joka siitä asti on siellä
päässyt aivan erikoiseen valtaan, muodostunut koko anglosaksilaiselle
maailmallekin luonteenomaiseksi laajuudeltaan ja saavuttamansa
suosion puolesta. Osittainhan jo Plutarkhos oli uudennuksen aikana
herättänyt harrastusta muinaisten valtiomiesten ja soturien uran
tarkkailuun, mutta ajanhengen herättämä tosiasiaan kaipuu nyt
kannusti kynämiehiä käsittelemään aikalaistensa elämäntoimintaa.
Tältä ajalta polveutuvat varhaisimmat elämäkertateokset tosin —
Plutarkhoksen tavoin — käsittelevät vain toiminnan miehiä, ja kun sir
Fulke Greville kirjoitti lyhyen selostuksen ystävästään sir Philip
Sidneystä, tahtoi hän ikuistaa hovimiehen ja soturin vaiheita, ei
hänen runoilijaolemustansa. Mutta kirjallisuudenkin miehet joutuivat
pian käsiteltäviksi, ja vaikka tämä harrastus heräsi liian myöhään,
tuottaakseen jälkimaailmalle mitään aikalaisesitystä Shakespearesta,
ovat jo runoilijat Herbert ja Donne saaneet oivat kuvauksensa Isaak
Waltonilta. Fuller ja Aubrey, vain kaksi muuta tekijää mainitaksemme,
käyttivät elinaikaisen työteliäisyytensä pienimpienkin asiatietojen
etsimiseen ja merkitsemiseen aikansa kuuluisuuksista ja heidän
lähimmistä edeltäjistään.

Omat muistelmat seurasivat biografisen kirjallisuuden antamaa
esimerkkiä. Cherburyn loordi Herbert ja Newcastlen herttuatar Margaret
antautuivat uuden muodin valtaan kuten monet vähempiarvoisetkin
henkilöt. Peräti tärkeiksi ajan olojen lähdeteoksiksi muodostuivat
tällöin Pepysin ja Evelynin laajat, pikkupiirteiset päiväkirjat.
Niinkuin runoudessa lyriikka — omakohtaisen tunteen ilmaisu —
tuli vallitsevammaksi, hienosäikeisemmäksi ja vilpittömämmäksi,
samoin proosassa kirje, päiväkirja ja autobiografia muodostuivat
kirjallisuudenhaaroina vastaamaan uutta harrastusta, erittelemään
todellisten miesten ja naisten tunteita ja sisäisiä ajatuksia. Ja
tämä subjektivisuuden virtaus se selvästikin on saanut aikaan,
että _Lääkärin uskonto_ on joutunut paperille, vain tekijänsä
oman käsityksen mukaan vain ystäville näytettäviksi yksityisiksi
mietteiksi, mutta ikäänkuin alitajuisena vaikuttimena kaiketi on ollut
käsikirjoituksen laajempikin julkisuus aikaa voittaen, vähitellen
viimeisteltynä.

Siten on sir Thomas Browne saanut rohkaisunsa yksityisen ajattelun
esilletuomiseen, ja sen ajattelun moniseikkainen ala taasen on Baconin
laajasta kaikenkaivelusta johtunutta; aivan vallitsevana ilmenee tämä
vaikutus Brownen muissa teoksissa. Joutuessaan nuorena ylioppilaana
Oxfordiin v. 1623 — hän oli kauppiaan poika Lontoon läheltä ja
syntynyt lokakuun 19 p:nä 1605 — Browne hyvissä varoissa ollen ja
luonteeltaan kaikkia mahdollisia tiedonaloja harrastavana sai erityistä
kannustusta silloisesta luonnontieteellisen tutkimuksen heräämisestä,
johon Francis Baconin _Novum Organum_ antoi suuren virikkeen.
Alunpitäin läpeensä uskonnollisena olemukseltaan ei Browne kylläkään
kyennyt omaksumaan Baconin täydesti kokemusperäistä kantaa luonnon
järjestelmälliseksi tulkitsemiseksi, mutta hänet valtasi baconilainen
havainnontekijä-innostus, kaiken olevaisen utelias tarkkailu, ja
enemmän pelkästä tieteellisestä halusta kuin ammatillisen kehityksen
saavuttamiseksi hän lääketieteen kandidaattina lähti v. 1630 ulkomaille
jatkamaan opintoja Montpellierin, Paduan ja Leydenin yliopistoissa,
jotka silloin olivat tieteellisen tutkimuksen etuvartioita.

Esillä oleva teos sallii meidän nähdä muutamia merkitseviä vilahduksia
noiden kolmen opintovuoden ajalta. Havaitsemme nuoren protestanttisen
lukumiehen, astellessaan toverijoukossa Montpellierin tai Paduan
kaduilla, jo tässä dogmaattisen innon ikävaiheessa kuuntelevan Ave
Maria-soittoa mielenylennyksestä paisuvin sydämin, vieläpä liikutettuna
vuodattavan viljavia kyyneliä jonkin juhlallisen saaton mennessä ohi,
»jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat
joutuneet sopimattomasti pilkkaamaan ja nauramaan». Tai tapaamme hänet
väittelemässä italialaisen lääkärin kanssa, »joka ei voinut oikein
uskoa sielun kuolemattomuutta, koska Galenus näyttää sitä epäilevän».

Leydenissä lääketieteen tohtoriksi sukeutunut tiedemies osoittautuu
siten jotensakin harvinaiseksi luonnonladultaan tällä ammattialalla,
kuten hän itsekin huomauttaa, ja _Lääkärin uskonnossa_ hänen
harras kristillisyytensä, äärimmäinen suvaitsevaisuutensa ja
kaiken ymmärtämiseen pyrkivä myötätuntonsa sekä tieteellinen
luonnontarkkailunsa kuvastuu peräti elävänä ja mielenkiintoisena
kokoomuksena, jossa tuhkatiheään toistensa tielle sulloutuvat
ristiriitaisuudet vaativat asianomaisen ainaista yksityistä tulkintaa
_in casu_. Käsikirjoitus näkyy valmistuneen v. 1635; siihen viittaa
muuan tekijän lausuma silloisista tähtiasennoista, — jollaista
keskiaikaista vaikutusta niinikään alinomaa kohtaamme tämän
uudenaikaisen tieteenedustajan kaikkisulattavassa olemuksessa.

Käsikirjoitus kierteli yhä laajenevassa ystäväpiirissä useita vuosia,
kunnes joku heistä sen luovutti halukkaan kustantajan saaliiksi.
Luvaton painos ilmestyi joulukuussa 1642 niin tärveltyneenä monien
jäljennösten vioista, että tekijälle tuli kiire saada julkisuuteen
oikea teksti heti seuraavan vuoden alussa, hieman kiivaammalla
esipuheella varustettuna kuin näin ylen leppoisalta mieheltä odottaisi,
mutta sen julmistuneempi ei Browne toki ollut tekosesta, kuin että
antoi tämänkin painoksen tuolle samaiselle kustantajalle. Kirjan
maine levisi kuin kulovalkea. Hollannissa julkaistu latinankielinen
käännös (teoksen nimi oli jo alunpitäin latinankielinen, _Religio
medici)_ teki sen tunnetuksi mannermaalla. Ajan ankara dogmatismi ei
luonnollisestikaan voinut sietää Brownen lempeätä myötämielisyyttä
kerettiläisiä ja paavinuskoisia kohtaan, ja peloittavan Alexander
Rossin _Medicus medicatus_ heilutteli jykevää tapparaa _Lääkärin
uskonnon_ hauraassa kudelmassa, sen henkistä sisältöä vahingoittamatta.

Tällöin oli Browne jo toiminut muutamia vuosia lääkärinä Norwichissa,
jossa hän sitten viettikin koko ikänsä, hyvissä varoissa ja menestyen
ammatissaan. Hän oli myös mennyt naimisiin v. 1641, ja hänen
esikoisteoksessaan lausuttu lievä halveksuminen siitä »alhaisesta ja
joutavasta liitynnästä» ei näy estäneen Thomas ja Dorothy Brownea
hyvin onnellisesta avioelämästä. Brownen käsitys naisesta ja tämän
asemasta oli tosiaan yhtä jyrkästi miehinen kuin Miltoninkin, joskin
omalaatuiseen tapaan ilmaistu; hänestäkin mies oli »koko maailma ja
Jumalan henkäys, nainen miehen kylkiluu ja koukero kappale». Tuon hän
kirjoitti poikamiehenä ollessaan, mutta vielä neljän vuoden avioelämän
jälkeen tapaamme hänet _Pseudodoxia epidemica eli Tutkistelua yleisistä
erhetyksistä_ nimisessä teoksessaan ihmettelemässä, mitä Jumala
oikein tarkoitti luodessaan Eevan Aatamille »avuksi». Hänen arvelunsa
mukaan tässä voitiin ainoastaan määrätä ihmiskunta lisääntymään
sukupuolisesti, »sillä mitä kaikkeen muuhun apuun tulee, olisi ollut
parempi tehdä toinen mies».

On selvää, että Browne, joka mietiskeleväisissä harrastuksissaan
osoittaa varsin haaveksivaa mielenlaatua, ei yksityisessä elämässään
ollut vaarallisen romanttinen. Hänelle oli mielikuvituksensa helliminen
salaperäisillä asioilla rakasta, ja hurmaantuneesti hän _Lääkärin
uskonnon_ toisen osan alkusivuilla pohtii ystävyyden mysteriaa, yhtä
sielua kahdessa ruumiissa; mutta nähtävästi rakkaus ja ystävyys olivat
hänellä vain vivahduksia siitä yleislaatuisesta sydämellisyydestä,
jota hän ulotti kaikkiin aistivan elämän muotoihin, »paholaista» ja
»joukkoa» lukuunottamatta, sulkien myötätuntonsa piiriin espanjalaisen
ja juutalaisen, kansallistunteen sitä ystävällisyyttä lainkaan
heikentämättä, ja asettuen leppoisaan lähimmäissuhteeseen kyykäärmeen
ja korpisammakon kanssa. Sellainen luonnonlaatu ei voinut tuottaa
elämänuralle sitä taistelun vaiherikkautta, joka monille on ajallisen
olon pääviehäkkeenä, vaan turvallisen ja tyvenen sopusoinnun. Ja
pelkästään tätä olikin Brownen maallinen vaellus loppuun asti, vaikka
se osui myrskyiseen aikaan.

Puoluekuohunta ja kansalaissodat eivät häirinneet hänen rauhaisaa
aherteluaan; »valloituksen rummutuksessa ja töminässä» — hänen
useinmainittua lauselmaansa käyttääksemme — hänellä oli »hiljainen
leponsa», sillä parlamenttipuolue piti alusta saakka vankasti
hallussaan koko Norfolkia, ja vakaasti kuningasmielisenäkin Browne
oli mitä »käytännöllisin» puoluemies. Hänen kirjoittelussaan ilmenee
tuskin ainoatakaan viittausta politiikkaan. Kamppailun ensimmäisenä
riehumiskautena hän _Lääkärin uskonnossa_ tulkitsi maailmalle leppeän
kristillisyytensä, joka sävyltään — ellei pääsisällykseltään — oli
peräti kaukana silloin taistelevista oppisuunnista. Kuninkaallisuuden
asian ollessa sortumassa hän jälleen ilmestyi esille tekemään
tiettäväksi, mihin tuloksiin oli johtunut tutkimuksissaan
phoiniks-linnun ja griipin tosiperäisyydestä, laulaako joutsen ennen
kuolemaansa ja ovatko mäyrän oikeanpuoliset ja vasemmat koivet yhtä
pitkät _(Pseudodoxia epidemica 1646)_. Kun Cromwellin kuolema vihdoin
antoi toiveita kuningasvallan »riemukkaasta palautuksesta», niin
Browne — oltuaan ääneti koko kansanvaltakauden — lausui painavat
sanansa mietiskelevissä tutkielmissa hautaus-uurnista _(Hydriotaphia
1658)_ ja »yrttien erinomaisesta rinnastuksesta» (_Kyroksen
puutarha_, samassa niteessä), molemmat yhtä majesteetillisen loitolla
ajankohdan intohimoista ja puoluetemmellyksistä kuin itse _Kadotettu
paratiisi_, — jonka tekijä silti antoi myös osuutensa valtiolliseen
kiihkokirjallisuuteen. Neljäkolmatta vuotta Browne sitten eleli
edelleen Norwichin johtavana kansalaisena, kuuluisana, äveriäänä,
kasvattaen eteviksi kansalaisiksi liudan poikia ja hyviin naimisiin
joutuvia tyttäriä. Paikkakunnalla käydessään kuningas aateloitsi
hänet v. 1671. Olemukseltaan yksinkertaisen, hilpeän ja hiljaisen
mietiskelijän elämä päättyi hänen 77. syntymäpäivänään, 1682.

       *       *       *       *       *

Noin rauhaisaa ja sopusointuista elämää viettäneet kynänkäyttäjät
ovat harvoin niin erillisiä ja yksinäisiä ajattelussaan. Ei voi sanoa
Brownen ainoankaan teoksen kuvastavan tai suoranaisessa johtumisessa
ilmaisevan mitään vallitsevaa kantaa, mitään voimaantullutta
mietiskelyn järjestelmää tai erityistä kirjallista perintöä.
Hänen innokas anglikaanisuutensakin oli — kuten Hobbesin teoria
itsevaltiudesta — liian yksilöllisesti muovaeltua ajattelijan
omalaatuisissa aivoissa, vastatakseen mitään ennenlausuttua
uskonnollista maailmankäsitystä. Brownen mietiskelyn varsinaiseksi
mielenkiintoisuudeksi jää tuo uskonnollisen vakaumuksen ja tieteilevän
järjen omituinen kokoomus, odottamattoman sopusointuinen tulos,
näköjään saavutettu ilman kumpaisenkaan älyllisen virtauksen väkinäistä
työntymistä pois uomastaan; ne ikäänkuin pujottelehtivat toistensa
lomitse erivärisinä lankoina, luoden loistokkaan kudoksen.

Sekä hänen uskontonsa että tieteilynsä juontuu samasta juuresta —
herkästä ja kuvitusrikkaasta myötätunnosta kaiken olevaisen muotoja
kohtaan; etäinen houkuttelee tätä, erikoinen herättää sen huomiota,
ihmeellinen lumoaa. Tällainen luonne ei ole terävän arvostelijan, ja
Brownen älyllisyys oli aina pikemmin palvelemassa hänen luonnonlaatunsa
tarpeita ja sysäyksiä kuin tarkistamassa niiden tuloksia. Hyödyllinen
ja hommakas palvelija, väsymätön etsimään mielenkiintoista tietoutta,
kiitäen maitten ja merten yli mahtavan ja kiihkeän mielikuvituksen
käskystä, ja aina valmis isäntänsä virkistäviksi voimisteluhetkiksi
tarttumaan harjoitusmiekkaan, säveästi ottaakseen itselleen häviön.
»Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin», huudahtaa Browne
jonkinlaisessa epikurolaisessa ihastelussa, »koettaa älyni avulla
tutkia kolminaisuuden monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin
saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla
merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta:
Se on varmaa, koska se on mahdotonta.» Brownesta voisi sanoa —
huomauttaa C.H. Herford — että hän ajatteli mielikuvituksellaan, niin
voimakkaita ovat sen näkemykset hänen uskonsa sisällön määräämisessä.
Ajatuspitoinen vertaus kutakuinkin valloittaa häneltä hyväksymyksen
milloin hyvänsä. Jumalan kuvaannollinen esittäminen ympyränä, jonka
keskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään, miellyttää häntä enemmän
kuin mitkään jumaluusoppineiden metafyysilliset määritelmät. Eikä
mikään mystikon tai platonikon haavelma turhaan vedonnut sir Thomas
Browneen. Ihminen oli kaikkeuden pienoismaailma; näkyväinen maailma
näkymättömän kuva; ja rahvaanomaisessa kapakkasoitannossa, joka
ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, hän juhlallista ihastusta
tuntien keksii hieroglyfisen ja verhotun opetuksen koko maailman
olemuksesta — sellaisen sävelmän korvalle kuin koko maailma oikein
käsitettynä tarjoisi ymmärrykselle, — aistittavan ilmauksen siitä
sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.

Brownen »ajattelu mielikuvituksella» merkitsee tietysti, että hänen
pääansionsa kuuluu kirjallisuuteen, ei filosofiaan. Vielä vähemmin
se kuuluu tieteeseen, jonka edustajaksi hän kuitenkin erityisemmin
asettui myöhemmissä teoksissaan. _Lääkärin uskonnon_ tekijä on paljon
edellä ajastaan vapaamielisessä inhimillisyydessään, vaikka hän ei
esim. katsonutkaan voivansa yhtyä noitien olemassaolon epäilijöihin,
mutta _Yleisten erhetysten_ uuras tutkistelija käytteli Baconin ohjeita
liian herkkäuskoisena, joskin hän ikäänkuin täpärästi johtuu siihen
vakaumukseen, että phoiniks on satua.

Mutta niinpä onkin Browne aikalaisistaan ainoa, josta voi varmasti
sanoa, että hän piti tärkeämpänä lausumisen tapaa kuin sisältöä.
Hän on englantilaisen kirjallisuuden ensimmäinen harkitseva ja
tietoinen tyyliniekka, hänen kirjoittelunsa ei ole raskasta ja
teennäistä tietojen tarjontaa, se nostattaa mieleen enemmän kuin
sanoina ilmaisee. Vaikka hän hyvinkin laajalti omistaa huomiotansa
vähäpätöisille tai turhanaikaisille seikoille, kykenee hänen pirteä
luontonsa luomaan kaikelle mielenkiintoisuutta, usein pelkällä
herttaisesti kuvastuvalla inhimillisyydellään, kun hän esim.
viattomasti ihailee vaatimattomuuttansa ja luetellen henkisiä
saavutuksiaan on ylpeydelle yhtä vihainen kuin muuan meidän
kansalaisemme tyhmyydelle, — ja merkitsevämmistä aiheista hänen
useinkin jäyhä ja pedanttinen esitystapansa saattaa kohota vakavan ja
juhlallisen kaunopuheisuuden tasolle. Hänellä on ollut suuri vaikutus
sellaisiin _essein_ mestareihin kuin Charles Lambiin ja Coleridgeen,
Stevensonin _Virginibus puerisque_ noudattaa hänen käsittelylaatuaan,
ja nykypäivien lukuisat anglosaksilaiset pakinateokset kuuluvat
norwichilaisen lääkärin koulukuntaan.

Nuori kirkonmies, jolle _Lääkärin uskonnon_ vaikea siirtäminen
suomenkieliseen asuun oli uskottu, temmattiin keskuudestamme ennen
kuin hän ehti viimeistellä työnsä. Käännös on sittemmin tarkistettu
alkutekstin mukaan.

V. H.-A.



ENSIMMÄINEN OSA.


Mitä uskontooni tulee, niin on kyllä useitakin asianhaaroja, jotka
voisivat ihmisille vakuuttaa, ettei minulla lainkaan ole uskontoa.
Onhan sen puute ammattikuntani yleisesti tunnettu pahennus, ja
lisäksi tulee opintojeni luontainen suunta sekä välinpitämätön tapani
käsitellä uskonnollisia asioita, minä kun en kiivaasti puolusta yhtä
enkä niin yleisen tavan mukaan kiihkeästi ja jyrkästi vastusta toista.
Mutta sittenkin uskallan ottaa itselleni kristityn kunnianarvoisan
nimen. Eipä sillä, että saisin tuosta arvonimestä kiittää pelkästään
kastemaljaa ja kasvatustani enempää kuin ympäristöäkään, jossa olen
syntynyt. Sillä vaikka olenkin kasvatettu joko hyväksymään periaatteet,
joita vanhempani istuttivat mitään aavistamattomaan tajuntaani, tai
sitten suostumaan maassani vallitsevaan uskontoon, olen kuitenkin
kypsyneemmällä iällä ja arvostelukykyni varmistuttua nähnyt ja
tutkinut kaikkea, ja sen johdosta huomaan sekä jumalallisen armon
periaatteitten että oman järkeni päätelmien nojalla olevani velvollinen
omaksumaan vain tuon nimen. Eikä liioin siihen kiintymiseni saata
minua niin unhottamaan sitä yleistä myötätuntoisuutta, jonka olen
velkapää ihmisyydelle, että esimerkiksi pikemmin vihaisin kuin säälisin
turkkilaisia, uskottomia ja — mikä vielä pahempi — juutalaisia; tyydyn
mieluummin iloitsemaan onnellisesta asemastani kuin kiroamaan niitä,
jotka kieltäytyvät omaksumasta kristityn kunniakasta nimitystä.

Mutta kristityn nimi on käynyt liian yleiseksi ilmaisemaan
uskoamme, koska uskonnonkin alalla on rajaviivansa, yhtä hyvin kuin
maantieteessä, ja jokainen maa eroaa, paitsi lakiensa ja rajojensa,
myöskin opinkappaltensa ja uskonsääntöjensä puolesta toisista.
Senpä vuoksi, ilmaistakseni tarkemmin kantani, mainitsen kuuluvani
reformeerattuun, uuteen uskontoon, jossa minulle ei ole muuta
epämieluista kuin nimi. Sitä samaa uskoa Vapahtajamme opetti, apostolit
levittivät, sen isät hyväksyivät ja marttyyrit vahvistivat. Mutta
ruhtinaitten pimeät suunnitelmat, samoin kuin pääpappien kunnianhimo
ja ahneus sekä lisäksi aikojen surkea rappeutuminen tärveli ja
huononsi sitä niin, että se menettäneenä alkuperäisen kauneutensa
tarvitsi nykyajan huolellisia ja helliä käsiä palauttamaan sen
alkuperäiseen eheyteensä. Sen perustajan alhainen ja syrjäytetty asema
ja vähäpätöiset välikappaleet, joilla hän melkein kuin sattumalta
pani niin hyvän työn alkuun, täyttää minut ihailulla, samalla kun se
vastustajissamme herättää ylenkatsetta ja vihaa, jota häpeämättömät
pakanat myöskin ensin purkivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan
vastaan.

Kuitenkaan en ole siten tutustunut noihin edellämainittuihin asioihin
enempää kuin niiden edustajiinkaan, että olisin asettunut jyrkästi
sotakannalle heitä vastaan. Hehän ovat mieluummin purjehtineet
lahonneella aluksellansa kuin olisivat tuoneet sen telakkaan
korjattavaksi; he ovat summakaupassa säilyttäneet kaikki, poistamatta
mitään, ja itsepäisesti pysyvät sellaisina kuin ovat, pikemmin kuin
palaisivat sille kannalle, millä alunpitäin ovat olleet. Me olemme
uudistaneet uskomme heistä lähtien, mutta emme heitä vastaan, sillä
lukuunottamatta sopimattomia sanoja ja loukkaavia nimityksiä, jotka
erottavat vain tunteitamme, mutta ei asiaamme, meillä on yhteinen nimi,
yhteinen usko ja yhteinen uskomme perustus.

Senpävuoksi en tunne mitään epäröintiä seurustelussani ja eläessäni
heidän kanssaan, käydessäni heidän kirkoissaan, silloin kun ei ole
omaa, tai rukoillessani joko heidän kanssaan tai heidän puolestaan. En
ole milloinkaan voinut nähdä mitään järkeä noissa monissa säännöissä,
jotka kieltävät Israelin lapsia saastuttamasta itseään pakanain
jumalanpalveluksessa, me kun olemme kaikki kristittyjä eivätkä meitä
erota sellaiset törkeät jumalattomuuden ilmaukset, jotka voisivat
saastuttaa rukouksiamme tai niitä paikkoja, joissa rukoilemme. Miksikä
ei siis vakautunut uskonnollinen tunne saattaisi kunnioittaa Luojaansa
missä hyvänsä, erittäinkin sellaisissa paikoissa, jotka ovat hänen
palvelukseensa pyhitetyt? Jos _heidän_ jumalanpalveluksensa siellä
häntä loukkaa, saattaa _minun_ hartauteni olla hänelle mieliksi; jos
_he_ häpäisevät pyhäkköä, saattaa _minun_ hartauteni sitä pyhittää.
Vihkivesi ja ristiinnaulitun kuva, jotka ovat niin vaarallisia
rahvaalle, eivät petä minun arvostelukykyäni eivätkä saata harhaan
johtaa hartauttani.

Minä olen, sen tunnustan, luonnostani taipuva siihen, mitä harhaan
joutunut intoilu nimittää _taikauskoksi_. Myönnän keskustelutapani
yleensä olevan jäykkää ja käytökseni ankaraa, vieläpä joskus juroakin;
kuitenkin tahdon hartautta harjoittaessani osoittaa mieltäni sekä
polvistumalla että ottamalla hatun päästäni ja muutenkin osoittamalla
noita ulkonaisia ja havaittavia liikkeitä, jotka saattavat ilmaista tai
edistää näkymätöntä hartauttani.

Mieluummin vioitan omaa kättäni kuin kirkkoa enkä tahallani häpäise
minkään pyhimyksen tai marttyyrin nimeä. Ristiinnaulitun kuvan
nähdessäni voin olla muistamatta hattuani kohottaa, mutta tuskin
olla ajattelematta tai muistamatta vapahtajaani. En voi nauraa
pyhiinvaeltajien hyödyttömille retkille, vaan pikemmin sääliä heitä,
enkä tuomita munkkien viheliäistä elämää, sillä vaikka he ovatkin
harhaan johtuneita käytöksessään, on siinä jotakin hartautta sittenkin.
En ole milloinkaan voinut kuulla Ave-Maria-kellon soivan tuntematta
mielen ylennystä, enkä voi liioin väittää, että kun _he_ yhdessä
kohdassa erehtyvät, _minulla_ olisi oikeus erehtyä vieläkin enemmän
jäädessäni mykkänä heitä halveksimaan. Senpä vuoksi, kun he omistivat
hartaudenharjoituksensa _Marialle_, osoitin minä rukoukseni _Jumalalle_
ja oikaisin heidän rukouksessaan esiintyvän erehdyksen, osoittamalla
omani oikeaan.

Juhlallisen kulkueen nähdessäni olen itkenyt liikutuksesta viljavia
kyyneliä, jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen
sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti vihastumaan ja nauramaan.
Onhan kieltämättä sekä Kreikan että Rooman, niin hyvin kuin Afrikankin,
kirkoissa juhlallisia muotoja ja menoja, joita viisaammat hurskaat
saattavat kristillisellä tavalla käyttää. Meidän ei tarvitse tuomita
niitä itsestään pahaksi, vaan ainoastaan taikauskoisuuden aiheuttamiksi
houkuttelukeinoiksi ja syöteiksi noille tietämättömille, jotka
katsovat kieroon totuuden kasvoihin eivätkä epävakaisuudessaan saata
pysyä hyveen ahtaassa pisteessä ja keskuksessa, kallistumatta tai
horjumatta ympärystään päin. Samoin kuin on ollut monta uudistajaa,
on myöskin ollut monta uudistusta, sillä jokaisella maalla on omat
tapansa ja menetelmänsä, riippuen kansallisista harrastuksista,
yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmastosta. Muutamissa
tapauksissa on uudistus tapahtunut ankarasti ja äärimmäisyyksiin
saakka ulottuen; toisissa rauhallisesti ja kohtuullisesti, niin että
yhteistä omaa ei ole hajoitettu, vaan on hellävaroin jaettu ja jätetty
kunniallisen sovinnon mahdollisuus. Sellaistapa rauhalliset mielet
toivovatkin, ja odottavat ajan vaiheiden ja Jumalan armon sen saavankin
toimeen. Sekin mielipide, joka tarkastelee nykyisiä vastakohtia noiden
kahden äärimmäisyyden välillä tunteissa ja harrastuksissa, saattaa yhtä
hyvillä toiveilla odottaa niidenkin yhteen sulautumista.

Mutta käydäkseni lähemmäksi itseäni ja liikkuakseni rajoitetummassa
piirissä, ei ole muuta kirkkoa, joka jokaisessa kohdassa niin sointuisi
tuntooni ja jonka uskonkappaleet, järjestys ja tavat tuntuisivat niin
järkeen soveltuvilta ja niin sanoakseni minun erikoiseen hartauteeni
soveltuvilta, kuin se, johon kuulun, Englannin kirkko. Senpä uskoon
olen vannoutunut ja senvuoksi tunnen olevani kaksinkertaisesti
velvoitettu hyväksymään sen opinkappaleet ja koettamaan noudattaa sen
säädöksiä. Mitä sen ulkopuolella on vähäarvoisempia asioita, noudatan
niitä oman yksityisen järkeni sääntöjen mukaan tai riippuen hartauteni
kulloinkin sattuvasta mielialasta, enkä usko jotakin asiaa senvuoksi,
että Luther sen hyväksyi, tai hylkää toista sen vuoksi, että Kalvin on
sen tuominnut. En tuomitse kaikkea, mitä Tridentin kokous päätti, enkä
liioin hyväksy kaikkia Dorthin synoodin päätöksiä.

Lyhyesti sanoen: siinä, mistä raamattu on vaiti, on kirkko tekstinäni;
mistä taas raamattu puhuu, siinä on jälkimäinen vain apunani
selittämään. Missä taas kumpikin on yhtä vaitelias, en käy etsimään
uskolleni ohjeita Roomasta enempää kuin Genevestäkään, vaan noudatan
oman järkeni neuvoja.

Vastustajamme ovat häpeäkseen aivan väärin väittäneet, niinkuin me
itsekin olemme törkeästi erehtyneet, että uskontomme juontaisi alkunsa
Henrik VIII:sta, joka, vaikka hän irtautuikin paavista, ei siltä
luopunut Rooman uskonnosta eikä saanut aikaan mitään muuta kuin mitä
hänen omat edeltäjänsä olivat toivoneet ja kokeilleet menneinä aikoina
ja mitä Venetsian valtio olisi saattanut yrittää meidän päivinämme.
Mutta yhtä kiittämätöntä on _meidän_ käydä jatkamaan Rooman piispan
ivapuheita ja häpäiseviä herjauksia, sillä häntäkin kohtaan, koska
hän on maallinen ruhtinas, olemme velvolliset käyttämään soveliasta
puhetapaa. Tunnustanhan tosin välillämme olevan kiihkon syytä: hänen
toimestaan olen kirkonkiroukseen langetettu, ja _harhaoppisen_
nimitys on lievintä, mitä hän minusta sanoo. — Mikään korva ei
sentään ole milloinkaan kuullut minun nimittävän häntä puolestani
_Antikristukseksi, synninihmiseksi_ tai _Baabelin portoksi_. Rakkauden
tapa on kärsiä kostamatta. Saarnatuolissa usein käytetyt pilkkapuheet
ja herjaukset saattavat hyvin tehota jokapäiväisiin ihmisiin, joiden
korvat ovat herkempiä puhetulvalle kuin logiikalle; ne eivät kuitenkaan
millään tavoin vahvista ajattelevampien uskovaisten uskoa, nämä kun
tietävät, että hyvää asiaa ei edistetä kiihkolla, vaan se kyllä pitää
puolensa rauhallisessa väittelyssäkin.

En ole milloinkaan voinut loukkaantua keneenkään mielipiteitten
eroavaisuuksien vuoksi enkä suuttua siitä, että jonkun arvostelu ei ole
soveltunut siihen käsitykseen, jota ehkä en itsekään muutaman päivän
perästä enää hyväksyisi. Minulla ei ole neronlahjaa väitelläkseni
uskonnosta, ja usein olen pitänyt viisaimpana välttää sellaisia
väittelyitä, erittäinkin ollessani epäedullisessa asemassa tai milloin
totuus saattaisi kärsiä minun heikon puolustukseni vuoksi. Siinä, missä
tarvitsemme opetusta, on hyödyllistä väitellä itseämme etevämpien
kanssa; jos taas on tarvis lujentaa ja varmistaa mielipiteitämme, on
parempi väitellä sellaisten kanssa, joiden arvostelukyky on omaamme
heikompi, jotta heidän mielipiteistänsä helpommin saatu voitto
kohottaisi ja varmistaisi omaa mielipidettämme.

Ei jokamies ole sovelias totuuden puolesta taistelemaan eikä
kelvollinen ottamaan taisteluhansikasta vanhurskauden asiassa. Monet,
jotka eivät näitä periaatteita tunne ja jotka ajattelematta kiivailevat
totuuden puolesta, ovat liian äkkipikaisesti ahdistaneet Erehdyksen
joukkoja ja itse joutuneet Totuuden vihollisten saaliiksi. Voi yhtä
täydellisesti omistaa totuuden kuin pitää hallussaan kaupunkia ja silti
joutua antautumaan, minkä vuoksi on parempi omistaa se rauhassa kuin
saattaa se taistelussa vaaraan. Senpä vuoksi, jos mieleeni joitakin
epäilyksiä sattuu, unhotan tai ainakin siirrän ne tuonnemmaksi, kunnes
varmistuneempi arvosteluni ja miehekkäämmät järkisyyni kykenevät ne
voittamaan. Pidän näet jokaisen omaa järkeä hänen parhaana oppaanaan,
joka saadessaan rauhassa toimia keksii keinon, millä katkaista ne
siteet, joilla valheen viekkaus on kahlehtinut heikomman ja horjuvan
arvostelukykymme.

Filosofian kannalta, jolloin totuus näyttää kaksinaamaiselta, ei
kukaan ole eriskummaisempi kuin minä itse, mutta uskonnon asioissa
pysyn mielelläni selvällä tiellä. Ja vaikkakaan en sokeasti, niin
kuitenkin nöyrästi uskoen seuraan kirkon suurta ratasta, jonka vetämänä
liikun, enkä säilytä itselleni mitään omaa liikuntavapautta aivojeni
ahtaammassa piirissä. Siten en jätä mitään tilaa harhakäsityksille,
oppiriidoille ja erehdyksille, ja tällä hetkellä saattanenkin totuutta
loukkaamatta sanoa olevani kaikesta niiden tartunnasta vapaa. Täytyyhän
minun tunnustaa, että aikaisempiin opintoihini sekoittui pari kolme
harhakäsitystä, jotka eivät olleet viime vuosisadoilta kotoisin, vaan
vanhoja ja unohdettuja, niitä, joita ainoastaan minun kaltaiseni
säännöttömyyksiin johtuvat yltiöpäät jälleen päivänvaloon tuovat.
Harhaopit eivät näet häviä esittäjiensä mukana, vaan ovat Arethusa-joen
tapaisia, joka jossakin paikassa maahan hävittyään jälleen puhkeaa
esille toisessa paikassa.

Yleinen kirkolliskokous ei kykene tykkänään tuhoamaan edes yhtä
ainoata harhaoppia, joskin se voi sen siksi hetkeksi sysätä syrjään.
Sillä ajan kierto ja olojen muutokset tuovat sen uudelleen esille,
jolloin se taas kukoistaa, kunnes jälleen tuomitaan. Käypi aivan
kuin sielunvaelluksessa, jos sielu siirtyisi ihmisestä toiseen:
jonkun ajan kuluttua mielipiteet jälleen löytävät henkilöitä ja
mieliä, samankaltaisia kuin nekin, jotka ensiksi herättivät ne eloon.
Saadaksemme jälleen nähdä itsemme, ei meidän tarvitse odottaa Platon
vuotta [jolloin kaikki asiat palaavat entiselleen], sillä ei kukaan
ihminen ole pelkkä itsensä. On ollut monta Diogenesta ja yhtä monta
Timonia, vaikka perin harvoja sen nimisiä; ihmiset eletään uudelleen
ja maailma on samanlainen kuin se oli muinaisinakin aikoina. Joskaan
ei silloin ollut olemassa jonkun ihmisen kaksoisolentoa, on myöhemmin
ollut semmoisia, jotka ovat niin sanoaksemme kuin hänen uudelleen
henkiin herännyt minuutensa.

Ensimmäinen noista harhakäsityksistäni oli se arabialaisten esittämä,
että ihmisten sielut häviävät heidän ruumiittensa mukana, mutta tulevat
viimeisenä päivänä jälleen herätettäviksi. Eipä sillä, että olisin
täysin käsittänyt sielun kuolevaisuutta, mutta jos sellainen olisi
mahdollista (mitä seikkaa filosofia ei ole vääräksi väittänyt, vaikka
kylläkin usko) ja molemmat yhdessä menisivät hautaan, säilytin siitä
kuitenkin saman käsityksen kuin mikä meillä kaikilla on ruumiista,
että se näet on nouseva jälleen. Sehän olisikin mitättömän luontomme
mukaista, jos nukkuisimme pimeydessä viimeiseen herätyskäskyyn
saakka. Vakavasti ajatellessani omaa arvottomuuttani peräydyin
vaatimasta mitään etuoikeutta sielulleni. Jos vaan sain lopuksikin
olla Vapahtajani seurassa, saatoin kärsivällisesti tyytyä olemaan
olemattomana melkeinpä ikuisuuteen asti.

Toinen harhakäsitys oli Origineen opettama, että Jumala ei ole
leppymätön vihassaan, vaan määrätyn ajan kuluttua vapauttaa tuomitut
sielut kidutuksesta. Tähän erehdykseen jouduin miettiessäni vakavasti
yhtä Jumalan suurista ominaisuuksista: Hänen laupeuttansa. Tuudittelin
itseäni siihen ajatukseen, koska en huomannut siinä mitään pahaa,
jotapaitsi se oli omiansa käännyttämään minut takaisin äärimmäisestä
epätoivosta, johon synkkämieliset ja mietiskelevät luonteet liiankin
helposti joutuvat.

On kolmaskin harhakäsitys, jota en milloinkaan varsinaisesti
kannattanut enkä noudattanut, mutta jonka usein olisin toivonut
olevan sopusoinnussa totuuden kanssa, loukkaamatta uskontoani, ja
se on rukoileminen kuolleitten puolesta. Olin siihen taipuvainen
jonkinlaisesta hyvänsuonnista, jolloin tuskin voin pidättää rukoustani
ystävän puolesta hautauskellojen soidessa tai nähdä hänen ruumistansa
kohottamatta esirukousta hänen sielunsa puolesta. Ajattelin, että
vainaja täten on kauniisti jälkimaailman muistissa, paljon ylevämmin
kuin historiassa.

Noista mielipiteistä en milloinkaan itsepäisesti pitänyt kiinni
enkä liioin yrittänyt ketään houkutella omaan uskooni, enpä edes
niinkään paljoa, että olisin ilmaissut niitä tai väitellyt niistä
läheisimmänkään ystävän kanssa. Minä en siis levittänyt sellaisia
käsityksiä toisille enkä niitä vahvistanut omassakaan mielessäni, vaan
annoin niiden pysyä vireillä omalla voimallansa, lisäämättä uutta
polttoainetta, joten ne huomaamatta itsestänsä sammuivat.

Niinpä nämä mielipiteet, vaikka ovatkin laillisissa kokouksissa
tuomitut, eivät olleet minussa mitään harhaoppeja, vaan pelkästään
erehdyksiä ja ymmärrykseni yksinkertaisia hairahduksia, joihin ei
liittynyt tahtoni turmeltumista. Ei ainoastaan turmeltunut ymmärrys,
vaan myöskin sairaalloiset tunteet on niillä, jotka eivät voi harrastaa
mitään erikoisasiaa joutumatta harhaoppiin tai esittää jotakin
käsitystä, muodostamatta samalla lahkokuntaa. Siinähän oli Luciferin
ensimäisen lankeemuksen kataluus, että hän ei tyytynyt vain yksinään
kulkemaan harhateillä, vaan viekoitteli puolelleen legioonittain
henkiä, ja tämän kokemuksensa mukaisesti hän kiusasi vain Eevaa, hyvin
ymmärtäen synnin kyvyn tarttua muihin ja sen, että yhden eksyttäminen
merkitsi hiljaisuudessa ja johdonmukaisesti heidän molempain
pettämistään.

Että harhakäsityksiä oli ilmestyvä, sitähän jo Kristus ennusti,
mutta että vanhat harhakäsitykset poistettaisiin, siitä meillä ei
ole mitään ennustusta. Ja että harhakäsityksiä täytyy olla, se ei
toteudu ainoastaan meidän kirkossamme, vaan kaikissa muissakin. Ja
harhaoppien joukossa tulee olemaan niistäkin poikkeavia harhaoppeja.
Areiolaisethan eivät ainoastaan eronneet kirkostansa, vaan olivat
erimielisiä keskenäänkin. Ne, jotka ovat taipuvaisia erimielisyyteen
ja luonnostansa aina uutta etsivät, eivät tietystikään sovellu
yhteiselämään eivätkä liioin milloinkaan tyydy yhden yhdyskunnan
järjestykseen ja hallintoon. Siitä syystä he erottuaan toisista
liittyvät keskenäänkin vain heikosti yhteen eivätkä edes tyydy
kirkkonsa yleiseen hajoittamiseen tai jaoitteluun, vaan jakautuvat
sitten itse melkeinpä aivan atomeihin saakka.

Totta on, että erinäiset ihmiset eivät ole milloinkaan olleet
vapaita eriskummaisista mielipiteistä ja käsityksistä. He ovat aina
säilyttäneet jotakin oman kirkkonsa tai minkä tahansa muun kirkon
käsityksen ohella ja yksityiseenkään täysin mukautumatta. Mutta terve
arvostelukyky saattaa näin menetellä herättämättä pahennusta tai
joutumatta harhaoppeihin, sillä onhan, kaikkien kirkolliskokouksien
päätöksistä ja koulukuntien määritelmistä huolimatta, vielä monta
koskematonta ja mieleenjohtumatonta asiaa, joita rehellinen järki
huoleti voi vapaasti käsitellä silti ollen loitolla kaiken harhaopin
piiristä.

Mitä sitten tulee noihin jumaluuden siivekkäihin salaisuuksiin ja
uskonnon hienoimpiin vivahduksiin, jotka ovat suistaneet pätevämpien
päiden aivoja saranoiltaan, eivät ne milloinkaan ole minun ajuani
pingoittaneet. Minun nähdäkseni ei reipas usko havaitse uskonnossa
kylliksi mahdottomuuksia; meidän uskontomme syvimmät salaisuudet eivät
ole ainoastaan saaneet valaistustansa, vaan myöskin virikettänsä
päätelmien ja järjen voimasta. Minä vaivun mielelläni jonkin
salaisuuden tutkimiseen, seuraamaan järkeäni huippukohtaan asti.
Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin koettaa älyni avulla tutkia
kolminaisuuden, Kristuksen lihaantulemisen ja kuolleistanousemisen
monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja
kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella,
jonka olen oppinut Tertullianukselta: _Certum est, quia impossibile
est_ [Se on varmaa, koska se on mahdotonta]. Minä tahdon harjoittaa
uskoani vaikeimmassa kohdassa, sillä tavallisten ja näkyväisten
asioiden hyväksyminen ei ole uskoa, vaan opiskelua.

Muutamat uskovat paremmin nähtyänsä Kristuksen haudan; ja kun he ovat
nähneet Punaisen meren, eivät he epäile sen ylitse kulkemisen ihmettä.
Minä sitävastoin onnittelen itseäni ja olen kiitollinen siitä, etten
elänyt ihmetekojen päivinä enkä ole milloinkaan nähnyt Kristusta
enempää kuin hänen opetuslapsiaankaan. En olisi tahtonut olla noiden
israelilaisten mukana, jotka kulkivat Punaisen meren yli, enkä yksikään
Kristuksen potilaista, joille hän ihmeitänsä teki, sillä uskoni olisi
silloin ollut kuin pakolla minuun pantua enkä silloin olisi voinut
iloita siitä suuremmasta siunauksesta, joka on luvattu niille, jotka
uskovat, vaikka eivät näe. Onhan helppo ja pakko uskoa sitä, mitä
silmämme ja aistimme ovat tutkineet. Minä uskon, että hän oli kuollut
ja haudattu ja nousi kuolleista jälleen, ja toivon mieluummin saavani
nähdä hänet kunniassaan kuin katsella häntä hautakappelissaan tai
haudassaan. Eikä siinä olekaan paljoa uskomista; meillä kun on järki,
on tämä uskokin historian ansiota. Ne vain omistivat rohkean ja
ylevän uskon, jotka elivät ennen hänen tulemistaan, jotka saattoivat
epäselvien ennustuksien ja salaperäisten esikuvien nojalla uskoa ja
odottaa näköjään mahdottomia asioita toteutuviksi.

On totta, että kaikessa lujassa uskossa on terävyytensä tai
yksinkertaisella vertauksella sanoaksemme _miekkansa_. Mutta näissä
hämärissä kysymyksissä minä mieluummin käytän samaa vertaussanaa kuin
apostoli käyttää, nimittäin _kilpeä_, jonka suojassa ymmärtääkseni
voi varovainen taistelija säilyä koskemattomana. Siitä alkaen, kun
opin käsittämään, ettemme mitään tiedä, on järkeni ollut taipuvaisempi
uskonalaisuuteen, ja nyt tyydyn ajattelemaan jotakin salaisuutta,
vaatimatta tarkempaa määritelmää, hyväksyen helpomman ylimalkaisen
kuvauksen. Hermes-jumalasta esitetty allegorinen selitys miellyttää
minua verrattomasti enemmän kuin kaikki jumaluusoppineitten
metafyysilliset määritelmät. Missä en voi tyydyttää järkeni
vaatimuksia, siinä mielelläni annan mielikuvitukseni vapaasti
liikehtiä. Yhtä hyvin saattaisin täysin asianmukaisena hyväksyä
väitteen, että _anima est angelus hominis, est corpus Dei_ [sielu on
ihmisen enkeli, Jumalan ruumis] kuin ilmeisenä seikkana, että _Lux est
umbra Dei_ [valo on Jumalan varjo].

Siinä, missä on järjellemme liian syvä hämäryys, on hyvä tyytyä
kuvauksiin, mukailuihin ja ylimalkaiseen hahmoitteluun. Sillä
osoittaessamme järjellemme, kuinka kykenemätön se on selittämään
luonnon näkyviä, ilmeisiä ilmiöitä, se käy nöyremmäksi ja
alistuvaisemmaksi suhteessaan uskon salaisuuksiin. Näin minä opetan
vastahakoista ja kesytöntä järkeäni kumartumaan uskon viehätykseen.
Uskon, että oli jo olemassa puu, jonka hedelmistä onnettomat
esivanhempani maistoivat, vaikka samassa luvussa, jossa Jumala
kieltää siitä syömästä, nimenomaan sanotaan, että maassa ei vielä
kasvanut kasveja, _sillä Jumala ei vielä ollut antanut sataa maan
päälle_. Lisäksi uskon, että käärme (jos se on kirjaimellisesti niin
ymmärrettävä) muotonsa ja rakenteensa takia ryömi vatsallansa jo ennen
kuin se kirottiin.

Minusta se koetus tyttöjen neitsyyden toteamiseksi, jonka Jumala
määräsi israelilaisille, on sangen epävarma. Kokemus ja historia
opettavat, etteivät ainoastaan monet yksityiset naiset, vaan vieläpä
kokonaiset kansakunnat ovat vapautuneet lasten synnyttämiseen
liittyvästä kirouksesta, jonka Jumala näyttää määränneen koko
ihmissuvulle. Siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä on totta,
vaikka tosin järkeni saattaisi vakuuttaa minun olevan väärässä. Tätä
en suinkaan pidä alhaisena puolena uskoa, jos uskomme asian, joka ei
ainoastaan ole järkemme yläpuolella, vaan vieläpä sitä vastaankin ja
aistimiemme todistusten kanssa ristiriidassa.

Sulkeutuessani yksinäisyyteen mielikuvituksessani

           (neque enim cum porticus aut me
    lectulus accepit, desum mihi),

muistan etten sittenkään ole yksinäni, enkä siis unohda mietiskellä
Jumalaa ja hänen ominaisuuksiansa, etenkin noita kahta valtavaa
ominaisuutta: viisautta ja iankaikkisuutta. Toisella niistä virkistän
ymmärrystäni, toisella taas sitä tyrmistytän. Sillä kuka voi puhua
iankaikkisuudesta, joutumatta virheeseen syypääksi, tai ajatella sitä
hurmautumatta? Aikaa voimme käsittää; sehän on vain viittä päivää
vanhempi kuin me itse, ja sen kohtalo on sama kuin maailman. Mutta jos
on palattava taaksepäin niin pitkälle, että pääsisimme havaitsemaan
alun, tai jos yritämme päästä niin rajattomasti eteenpäin, että
näkisimme lopun, kun kerran vakuutamme, ettei kumpaakaan ole, panee
se järkeni Paavalin järjen tavoin pysähtymään. Minun filosofiani ei
uskalla väittää, että enkelitkään siihen pystyisivät. Jumala ei ole
tehnyt yhtään luotuansa kykeneväksi häntä käsittämään; se jää hänen
oman olemuksensa etuoikeudeksi. _Minä olen se mikä olen_ oli hänen oma
määritelmänsä, jonka hän antoi Moosekselle, ja se oli lyhyt, omansa
hämmentämään kuolevaista, joka uskalsi kysyä Jumalalta tai pyytää
selitystä, mikä hän oli. Hänpä todella vain on, kaikki muut ovat olleet
ja tulevat olemaan.

Mutta iankaikkisuudessa ei ole mitään eroa aikamuotojen välillä ja
siitä syystä tuo kauhea sana _predestinatio_ [edeltämääräys], joka
on vaivannut niin monta heikkoa päätä käsittämään ja monta viisainta
yrittämään sitä selittää, ei ole Jumalan kannalta mitään edeltäpäin
tietävää tulevaisen kohtalon määräämistä, vaan hänen jo täyttyneen
tahtonsa lopullinen ilmaus samalla hetkellä kuin hän asian päättikin.
Sillä hänen iankaikkisuutensa kannalta, joka on jaksoihin jakautumaton
ja sisältää kaikki alusta loppuun saakka, on viimeinen pasuuna jo
soinut, tuomitut jo liekeissä ja siunatut Aabrahamin helmaan päässeet.
Pietari puhuu vaatimattomasti sanoessaan, että _tuhannen vuotta Jumalan
edessä on kuin yksi päivä_, sillä puhuaksemme filosofin tavoin ne
ajanhetket, jotka muodostavat tuhannen vuotta, eivät Jumalan edessä
ole edes hetkeäkään. Se, mikä meille on vielä tulevaa, on hänen
iankaikkisuutensa kannalta jo nykyistä, sillä hänen koko olevaisuutensa
on yksi ainoa pysyvä kokonaisuus, jossa ei ole jatkuvaisuutta, ei osia,
ei vaihtelua eikä jakautumista.

Mitään muuta Jumalan ominaisuutta ei ole, joka enemmän lisäisi
kolminaisuuden salaisuuden pulmaa, — jossa, vaikkakin suhteellisesti
puhumme Isästä ja Pojasta, emme kuitenkaan voi myöntää toiselle mitään
vanhemmuutta. Minua ihmetyttää, kuinka Aristoteles saattoi pitää
maailmaa iankaikkisena tai kuinka hän voi sovittaa toisiinsa kaksi
iankaikkisuutta. Hänen vertauksensa kolmiosta, joka sisältyy neliöön,
saattaa jotenkin valaista sielumme kolminaista olemusta ja tämä taas
Jumalan kolmiyhteyttä, sillä meissä ei ole kolmea sielua, vaan sielujen
kolminaisuus. Meissä on näet, jollei kolmea eri sielua, kuitenkin
toisistaan eroavia sielun kykyjä, jotka voivat olla ja todella ovatkin
erillään eri olioissa, mutta meissä ovat niin yhdistetyt, että
niistä tulee yhden ainoan sielun olemus. Jos yksi sielu olisi niin
täydellinen, että se elähyttäisi kolmea eri ruumista, olisi siinä jo
pikku kolminaisuus: ajatellaanpa nimenomaan kolme olemusta, jotka eivät
ole eroitetut toisistaan ymmärryksensä puolesta, vaan todellisuudessa
kuuluvat sen yhtenäisyyteen, niin siinä on täydellinen kolminaisuus.

Usein olen ihmetellyt Pythagoraan salaperäisiä ajatuksia ja numeroiden
salaista taikaa. Varoitus, että _kavahtaisimme filosofiaa_, on neuvo,
jota ei ole noudatettava liian laveassa merkityksessä, sillä luonnon
moninaisuudessa on asioita, joiden otsaan on merkitty (vaikka tosin
ei suurilla kirjaimilla, niin ainakin pikakirjoituksella ja lyhyillä
merkeillä) joitakin piirteitä jumalallisuudesta, jotka viisaammille
riittävät tulisoihduiksi tiedon sokkeloluolissa ja arvostelukykyisille
uskovaisille askelmiksi, heidän päästäkseen kiipeämään jumaluuden
korkeimmille huipuille. Ankarammat filosofi-koulukunnat eivät
milloinkaan saata minua pilkanteollansa hylkäämään sitä Hermeen
filosofista käsitystä, että tämä näkyväinen maailma on vain
näkymättömän kuva, jossa, niinkuin konsanaan muotokuvassa, asiat
eivät ole todellisessa, vaan kuvaannollisessa hahmossaan, ja niinkuin
jäljitellään todellisempiakin olioita tuossa näkymättömässä tehtaassa.

Toinen Jumalan ominaisuus, jonka tutkimisella virkistän hurskauttani,
on hänen viisautensa, jonka ajattelemisessa tunnen itseni onnelliseksi.
Pelkästään tätä mietiskellessäni en kadu, että olen saanut
oppisivistystä. Se etu, joka minulla siinä on tavallisten ihmisten
rinnalla, ja se tyytyväisyys ja onnellisuus, jonka siitä saan, on
runsas korvaus vaivannäöistäni, olkoonpa ollut niiden aiheena mikä
tiedon ala hyvänsä. Viisaus on Jumalan ihanin ominaisuus. Kukaan
ihminen ei voi sitä saavuttaa, ja kuitenkin Salomo oli mieluinen
Jumalalle, toivoessaan itselleen viisautta.

Jumala on viisas, koska hän tietää kaikki asiat, ja nämä hän
tietää, koska on ne itse tehnyt, mutta hänen suurin tietonsa on sen
käsittäminen, mitä hän ei ole tehnyt, nimittäin _itsensä_. Ja tämä on
myöskin ihmisen suurin tieto.

Senvuoksi pidän kunniassa omaa ammattiani ja otan vastaan neuvoja,
vieläpä itse paholaiselta. Jos hän olisi paratiisissa esittänyt sitä,
mitä hän esitti Delfoissa, tuntisimme paremmin itsemme emmekä pelkäisi
niin oppia tuntemaan _häntä_.

Minä tiedän, että Jumala on viisas ja ihmeellinen kaikessa, mitä
tajuamme, mutta verrattomasti ihmeellisempi siinä, mitä emme käsitä.
Sillä me näemme hänet vain välillisesti, kuin heijastuksena tai
varjona. Ymmärryksemme on hämärämpi kuin Mooseksen silmä, emmekä tiedä
mitään hänen jumaluutensa toisista tai alemmista puolista. Siitä
syystä hänen teittensä sokkeloihin kurkisteleminen ei ole ainoastaan
hulluutta ihmisessä, vaan julkeutta yksinpä enkeleiden puolelta. Hekin
ovat, kuten me, hänen palvelijoitansa eivätkä hänen senaattoreitaan:
hänellä ei ole muuta kuin kolminaisuuden salaperäinen neuvosto, jossa,
vaikka siinä onkin kolme persoonaa, on vain yksi tahto ratkaisemassa
ja määräämässä ilman vastaväitteitä. Sitäpaitsi hän ei tarvitse
neuvonantajia: hänen toimensa eivät johdu harkinnasta, sillä hänen
viisautensa tietysti tietää, mikä on parasta. Hänen älynsä on aina
valmiina, täynnä hyvyyden korkeimpia ja puhtaimpia aatteita; harkinta
ja valinta, jotka meissä ovat kaksi eri asiaa, ovat hänessä yhtenä,
ja hänen tekonsa purkautuvat hänen voimastaan esille hänen tahtonsa
ensimmäisellä kosketuksella.

Nämä ovat metafyysillisiä mietiskelyjä; minun vaatimattomat
mietteeni kulkevat toista uraa ja tyytyvät etsimään ja löytämään
niitä ilmauksia, jotka hän on jättänyt luotuihinsa sekä luonnon
silminnähtäviin ilmiöihin. Näihin salaisuuksiin tunkeutumisessa
ei ole vaaraa, filosofiasta puuttuu _sanctum sanctorum_ [kaikkein
pyhin]. Maailma tehtiin luontokappalten asuttavaksi, mutta ihmisen
tutkittavaksi ja katseltavaksi. Sen on järkemme velkaa Jumalalle, ja
siinä suoritettavamme tunnustus siitä, ettemme ole luontokappaleita.
Ilman tätä maailma on vielä niinkuin ei sitä olisikaan ollut, tai
niinkuin se oli ennen kuudetta päivää, jolloin ei vielä ollut luotua
olentoa käsittämässä ja sanomassa, että on maailma. Jumalan viisaus
ei saa suurtakaan kunniaa niiden arki-ihmisten puolelta, jotka vain
tuijottavat ympärilleen ja törkeän kömpelösti ihailevat hänen tekojaan;
ne vain häntä korkeasti ylistävät, jotka ymmärtäväisesti pyrkien
tutkimaan hänen tekojansa ja hartaasti syventymään hänen luomakuntaansa
täyttävät velvollisuutta hurskaasti ja valistuneesti ihailla Jumalan
tekoja.

Ja tämä on melkein ainoa kohta, jossa vähäpätöinen luotu olento
voi yrittää osoittaa kiitollisuuttaan ja jollakin tavoin korvata
Luojalleen, sillä _jollei se, joka sanoo »Herra, Herra», tule taivaan
valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon_, niin
täytyy totisesti tahtojemme olla samaa kuin tekomme, ja aikomustemme
kelvata töiden sijasta. Muussa tapauksessa hurskaatkin toimemme
tuottavat meille vain tuskaa, yksinpä haudassamme, ja parhaimmatkin
yrityksemme saattavat meidät, ei toivomaan, vaan pelkäämään kuolleitten
ylösnousemista.

Joka oliolla on vain yksi ensimmäinen syynsä ja neljä toisarvoista
syytä. Toisilla ei ole alkuunpanijaa, kuten esimerkiksi Jumalalla;
toiset ovat aineettomia, kuten enkelit; toisilla ei ole muotoa,
kuten esimerkiksi ensimmäisellä aineella, mutta jokaisella oliolla,
joko luodulla tai luomattomalla, on jokin lopullinen syy ja jokin
nimenomainen päämäärä sekä olemuksellensa että toiminnallensa. Tätä
lopullista syytä minä etsin luonnon ilmiöissä, ja siihen perustuu
Jumalan kaitselmus. Vain hänen taitonsa ilmausta oli luoda niin
kaunis rakenne kuin maailma ja sen olennot, mutta niiden moninaiset
ja erilaiset toimintamuodot edeltäpäin pantuine päämäärineen ovat
Jumalan viisauden aarrekammiosta kotoisin. Auringon ja kuun pimennyksen
syissä, ominaisuuksissa ja vaikutuksissa on erinomaisia tutkimisen
aiheita, mutta kun pyrimme syvemmälle miettiessämme, miksi hänen
kaitselmuksensa on niin järjestänyt ja määrännyt niiden liikkeet tuossa
äärettömässä kehässä, että ne sattuvat yhteen ja pimittävät toisiaan,
on siinä vieläkin ihastuttavampaa tehtävää järjelle ja jumalallisempi
filosofisen ajattelun esine.

Siitäpä syystä minusta joskus ja joissakin asioissa näyttää
Galenuksen kirjassa _De Usu Partium_ olevan yhtä paljon jumaluusoppia
kuin Suarezin metafysiikassa. Jos Aristoteles olisi ollut yhtä
tiedonhaluinen tämän asian kuin muiden tutkimisessa, ei hän olisi
jättänyt jälkeensä niin epätäydellistä filosofiaa, vaan aivan
täydellisen jumaluusopin.

_Natura nihil agit frustra_ [luonto ei mitään tee turhaan] on
ainoa kiistämätön selviö filosofiassa. Luonnossa ei ole mitään
eriskummaista; ei mitään, joka olisi tarkoitettu täyttämään tyhjiä
paikkoja ja tarpeettomia aloja. Epätäydellisimmissäkin luoduissa
olennoissa ja sellaisissa, joita ei Noakin arkissa säilytetty, vaan
joita on kaikkialla, missä auringon elähdyttävä voima vaikuttaa,
koska niiden siemen ja elämänmahdollisuudet olivat luonnon helmaan
kätkettyjä, näkyy Jumalan töiden viisaus. Siitä piiristä Salomo valitsi
ihailunsa esineet. Mitäpä kaikkea onkaan järjen opittava mehiläisten,
muurahaisten ja hämähäkkien viisaudesta? Kuinka viisas onkaan se
käsi, joka on opettanut _niille_ sellaista, mitä järki ei voi opettaa
_meille?_

Kehittymättömämpi järki hämmästyy nähdessään sellaisia luonnon
suurenmoisia töitä, kuin valaskaloja, norsuja, dromedaareja ja
kameeleja. Nehän ovatkin, sen myönnän, luonnon jättiläisiä ja
majesteetillisia teoksia. Mutta noissa pienissä koneissa on
ihmeellisempää matematiikkaa, ja noiden pienten luonnonasukkaitten
kehittyneisyys ilmaisee vielä selvemmin niiden luojan viisautta. Kukapa
ei ihmettelisi Regiomontanuksen kärpästä enemmän kuin hänen kotkaansa
tai enemmän noiden pienten hyönteisten ruumiissa toimivia kahta sielua
kuin yhtä seetripuun rungossa?

En ole milloinkaan voinut tyytyä katselemaan noita yleisiä ihmeitä,
jollaisia ovat meren vuoksi ja luode, Niilin tulvehtiminen ja
kompassin neulan kääntyminen pohjoista kohti, vaan olen tavoittanut
näiden veroisia ihmeitä luonnon tutummissa ja enemmän laiminlyödyissä
ilmiöissä, joita kauemmaksi matkustamatta saatan tutkia oman itseni
pienoismaailmassa. Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme
ulkopuolelta: koko Afrika ihmeellisine ilmiöineen on meissä; me juuri
olemme sellainen luonnon uhkea ja vaiherikas kappale, että viisaasti
työskentelevä tutkija meissä tapaa yhteen paikkaan koottuna sen, mitä
toiset työläästi löytävät eri tahoilta ja äärettömän laajalta alalta.

Kahdesta kirjasta siis kokoan jumaluusoppini pääpiirteet: Jumalan
kirjoittaman kirjan ohella on toinen hänen palvelijansa Luonnon
kirjoittama, kaikille yhteinen ja julkinen käsikirjoitus, joka
on kaikkien meidän nähtäväksemme levitetty. Ne, jotka eivät ole
nähneet Jumalaa toisessa, ovat löytäneet hänet toisesta. Tämä
jälkimäinen oli pakanain raamattu ja jumaluusopin väline. Auringon
luonnollinen liike saattoi _heidät_ ihailemaan Jumalaa enemmän kuin
sen yliluonnollinen pysähdys ihmetytti Israelin lapsia, ja luonnon
tavalliset ilmiöt herättivät _heissä_ enemmän ihailua kuin kaikki
Jumalan ihmeet jälkimäisissä. Varmasti pakanat paremmin ymmärsivät
tavata ja lukea noita salaperäisiä kirjaimia kuin me kristityt, jotka
välinpitämättömämmin tarkastelemme näitä tavallisia hieroglyyfejä
emmekä viitsi koota jumalantietoa kedon kukista. Toisaalta en
unohda Jumalaa niin että palvoisin luontoa. Tätä en oppineitten
tavoin määrittele liikunnon ja levon alkuaiheeksi, vaan suoraksi ja
säännölliseksi viivaksi, tarkoin määrätyksi ja jatkuvaksi suunnaksi,
jota myöten Jumalan viisaus on määrännyt luotujen olentojensa elämän
kulkemaan, kunkin erikoislaadun mukaan. Auringon luontona on tehdä
kierroksensa joka päivä sen vuoksi, että Jumala on sen sille säätänyt,
eikä se voi siitä poiketa muutoin kuin sen äänen voimasta, jolta se
ensiksi sai liikuntonsa.

Tätä luonnon kulkua Jumala vain harvoin muuttaa tai keskeyttää. Hän on,
kuten erinomainen taiteilija, niin suunnitellut työnsä, että juuri tuon
teoksensa avulla, tarvitsematta mitään uutta luoda, voi toimeenpanna
salatuimmatkin aikomuksensa. Niinpä hän sulostuttaa järviä metsillä,
säilyttää arkissa luotujansa, vaikka hänen suunsa henkäys olisi
riittänyt yhtä helposti ne uudelleen luomaan. Sillä Jumala on kuin
taitava mittausopin tutkija, joka voisi helpommin ja yhdellä ainoalla
harppinsa vedolla jakaa suoran viivan, ja joka kuitenkin mieluummin
tekee sen ympyrän avulla tai monimutkaisemmalla tavalla, taiteensa
sääntöjen ja ennakolta määrättyjen perusteitten mukaan.

Tästä säännöstänsä hän kuitenkin joskus poikkeaa osoittaakseen
maailmalle etuoikeutensa, jottei järkemme ylpeydessään panisi
kysymyksenalaiseksi hänen voimaansa ja päättelisi, ettei hän siihen
kykene. Siten nimitän luonnon ilmiöitä Jumalan töiksi, sillä luontokin
on vain Jumalan käsi ja välikappale. Siis Jumalan töiden omistaminen
luonnon toimittamiksi on vain itse tekijän kunnian siirtämistä hänen
työaseellensa. Jos näin voimme hyvällä syyllä tehdä, antakaamme silloin
vasaramme kohottaa päätänsä ja kerskua rakentaneensa talomme ja
ottakoon kynämme itsellensä kunnian kirjoituksemme laatimisesta.

Minusta Jumalan teoissa on yleensä nähtävissä kauneus, ja senvuoksi
luomakunnan olioissa ei ole minkäänlaista epämuodostusta olemassa. En
ymmärrä, minkä logiikan perusteella nimitämme rupisammakkoa, karhua tai
norsua rumaksi. Niillähän on ne muodot ja rakenteet, jotka parhaiten
ilmaisevat niiden sisällistä toimintaa, ja ne ovat läpäisseet Jumalan
lopullisen tarkastuksen, joka näki, että kaikki, mitä hän oli tehnyt,
oli hyvää ja siis hänen tahtonsa mukaista, ja joka ei muodottomuuksia
suosi, vaan on järjestyksen ja kauneuden perustus. Ainoastaan
n.s. luonnonoikuissa on epämuotoisuutta, vaikka niissäkin sentään
on jonkinlaista kauneutta. Luonto rakentaa näet niin nerokkaasti
epäsäännöllisetkin osat, että ne joskus käyvät huomattavammiksi kuin
itse päärakennus.

Vielä tarkemmin lausuaksemme, ei ole koskaan ollut mitään rumaa tai
rujomuotoista paitsi _kaaos_, mutta tässäkään (täsmällisesti puhuen)
ei ollut mitään epämuotoista, koska sillä ei ollutkaan muotoa.
Sitäpaitsi ei se ollut vielä Jumalan äänen hedelmöittävää vaikutusta
kuullut. Luonto ei ole taiteen kanssa ristiriidassa enempää kuin
taidekaan luonnon kanssa. Sillä molemmat ovat Jumalan kaitselmuksen
toimeenpanijoita. Taide on luonnon täydellistymistä. Jos maailma olisi
vielä sellainen kuin se oli kuudentena päivänä, olisi vielä olemassa
kaaos. Luonto on tehnyt yhden maailman, taide toisen. Lyhyesti sanoen,
kaikki asiat ovat taideteoksia, sillä luonto on Jumalan taidetta.

Tämä on hänen kaitselmuksensa yleinen ja avoin tie, jonka taito ja
uutteruus ovat suureksi osaksi keksineet. Sen vaikutuksia voimme
edeltäpäin määritellä, tarvitsematta siihen oraakkelia. Eikä niiden
edeltäpäin ilmoittaminen ole ennustamista, vaan luonnollisten
seurausten osoittamista. Mutta on toinenkin tie, täynnä mutkia ja
sokkeloita, joista paholaisella ja hengillä ei ole aivan tarkkoja
muistiinpanoja. Ja se on hänen kaitselmuksensa erikoisempi ja salatumpi
puoli ja johtaa yksilöiden ja erikoisolioiden toimia. Me nimitämme
_Fortunaksi_, onneksi, tätä mutkikasta, kiemurtelevaa viivaa, jonka
kaltaisiksi hän säätää viisautensa suunnittelemia tekoja oudommalla ja
salatummalla tavalla.

Tätä hänen kaitselmuksensa salaista ja monimutkaista menettelytapaa
olen aina ihaillut, enkä voi elämäni vaiheita, minua kohdanneita
tapauksia, vaaroista pelastumisiani ja hyviä sattumuksia lukea
pelkästään onnen oikuiksi, sitä niistä kiittäen, tai hyvän tähteni
suosiosta johtuneiksi. Aabraham olisi voinut ajatella, että oinas oli
joutunut pensaikkoon sattumalta; inhimillinen järki olisi voinut sanoa,
että pelkkä sattuma johdatti Mooseksen ruokovasussansa faaraon tyttären
nähtäväksi. Ja mikä sokkelo onkaan Joosefin historiassa, joka kykenisi
käännyttämään stoalaisenkin!

Varmasti on jokaisenkin elämässä erinäisiä häiriöitä, mutkia ja
survaisuja, joita aluksi voidaan luulla sattumiksi, mutta jotka
lopuksi, tarkoin tutkittuina, osoittautuvat pelkästään Jumalan sormen
johtamiksi. Ei ollut mikään sokea sattuma, joka saattoi kirjeen
harhaan joutumisella ilmi tunnetun ruutisalaliiton. Minä pidän
vuonna 1588 saavutettua voittoa sitä suuremmassa arvossa sen ainoan
tapauksen vuoksi, jota vihollisemme sanoivat häpeäksemme ja onnen
puolueellisuudeksi, nimittäin myrskyjen ja vastatuulten. Kuningas
Filip ei kuitenkaan halventanut meidän kansallisuuttamme sanoessaan
_lähettäneensä laivastonsa taistelemaan ihmisiä eikä tuulia vastaan_.
Missä on huomattavana ilmeinen voimien ero kahden eri tekijän välillä,
voimme järjen päätelmillä luvata voiton väkevämmälle; jos taas
odottamattomia asianhaaroja siihen liittyy ja aavistamattomia tapauksia
väliin sattuu, täytyy näiden tulla sellaisen tekijän taholta, jonka
ei tarvitse noudattaa järkemme päätelmiä ja jonka käden jälkiä voimme
nähdä, niinkuin nähtiin seinälle ilmestyneessä kirjoituksessa, vaikka
emme voikaan huomata kädenliikkeen alkuunpanijaa. Pienen Hollannin
saavuttamaa vaurautta (kansan, josta Turkin sultaani ylpeästi sanoi:
_jos he häntä häiritsisivät, niinkuin espanjalaisia, lähettäisi hän
miehensä lapioineen ja kuokkineen heittämään sen mereen_) en voi
kokonaan lukea kansan älykkyyden ja uutteruuden, vaan jumalan armon
ansioksi, joka on heidät johtanut sellaiseen onnistuvaan älyyn, samoin
kuin hänen kaitselmuksensa tulokseksi, sillä hän antaa suosionsa
kullekin maalle edeltä määräämänään aikana.

Eiväthän kaikki voi olla onnellisia samaan aikaan, sillä kun yhden
valtion kunnia perustuu toisen häviöön, on niiden suuruus vaihtelevassa
kiertokulussa ja niiden täytyy noudattaa sen pyörän heilahduksia, joka
ei noudata ihmisälyn määräyksiä, vaan jota liikuttaa Jumalan käsi ja
jonka voimasta kaikki kohoaa huippuunsa ja taas laskeutuu alimpaan
kohtaansa sen mukaan kuin niiden vaiheet edeltäpäin ovat määrätyt.
Sillä ei ihmisten eikä valtioiden, enempää kuin koko maailmankaan
elämä noudata sellaista kiertoliikettä, joka yhä avartuu, vaan kulkee
kehässä, jossa se noustuaan korkeimmilleen puolipäiväpiirissä laskeutuu
pimeäänpäin ja vaipuu vihdoin näköpiirin taakse jälleen.

Senvuoksi tällaisia asioita ei saa sanoa _onnen_ oikuiksi muutoin kuin
suhteellisessa merkityksessä ja siten kuin nimitämme luonnon tekoja.
Ihmisen järjen tietämättömyydestä tuo nimi onkin syntynyt ja väärin
käytettynä päässyt merkitsemään Jumalan kaitselmusta, sillä mikään
syy ei voi vaikuttaa satunnaisella ja säännöttömällä tavalla, eikä
ole olemassa mitään ilmiötä, joka ei johtuisi maailmankaikkeudessa
vallitsevasta eli ylemmästä syystä. Ei ole naurettavaa hurskautta
rukoilla ennen pelipöytään istumista, sillä yksinpä arvanheitossa ja
mitä epävarmimmissa asioissa on aina määrätty ja edeltäpäin säädetty
syiden ja seurausten yhteys. Mehän olemme sokeita eikä onni. Kun meidän
silmämme on liian samea nähdäkseen onnen vaikutuksen salaisia syitä,
kuvaamme sen hulluudessamme sokeaksi ja sidomme umpeen kaikkivaltiaan
kaitselmuksen silmät. En voi hyväksyä tuota kehnoa sananpartta, että
_vain hupsut ovat onnellisia_, enkä sitä julkeata väitettä, että
_viisas mies on onnen saavuttamattomissa_, ja vieläkin vähemmän
runoilijain sille antamia häväistysnimiä, kuten _portto, parittaja_.
Tunnustettava on, että erikoisesti lahjakkaiden ihmisten tavallinen
kohtalo on olla vailla onnen lahjoja, mutta sehän ei millään tavoin
murehduta viisaampia ihmisiä, jotka täydellisesti ymmärtävät siinä
ilmenevän oikeudenmukaisuuden. Sillä kun he ovat saaneet ylevämpiä
rikkauksia, katselevat he kylmäkiskoisemmin noita onnekkuuden
arkipäiväisiä lahjoja.

Kerrassaan väärää mielitekoa on toivotella lisiä kaikkivaltiaan
armolahjoihin, tyytymättömänä hengenlahjoihin ja himoten ruumiillisia
etuja tai onnettaren antimia. Ja harhaoppiakin pahempi erehdys on
ihailla noita onnellisuuden täydentäviä ja toisarvoisia asianhaaroja
ja sensijaan vähäksyä niitä täydellisiä ja oleellisia onnellisuuden
ehtoja, joissa voimme saavuttaa jotakin luojamme kaltaisuutta.
Viisaammille toiveille on jo tyydytystä siinä, että on oikeutettu
onnen antimiin, vaikkakaan ei niitä saa: täyttäköön kaitselmus
hupsujen tarpeet. Se ei suinkaan osoita Jumalan puolueellisuutta, vaan
tasapuolisuutta: hän kohtelee meitä niinkuin luonnolliset vanhempamme
— ne, jotka ovat ruumiinsa ja sielunsa puolesta kykeneviä, hän jättää
oman onnensa nojaan; heikkolahjaisemmille hän taas antaa suuremman osan
ja jakaa siitä, mitä toisella on liikaa, täyttääkseen sillä toisen
puutetta.

Emme esimerkiksi ole oikeutettuja moittimaan luontoa, että se muka
jättää meidät alastomiksi, eikä meidän sovi kadehtia toisten luotujen
sarvia, kavioita, nahkapeitettä ja turkkia, koska meillä on järki,
jonka avulla voimme hankkia tuon kaiken.

Ei kannata tuhlata niin monia todisteluja kumotaksemme ymmärtäväistä
tähdistäennustamista, sillä jos siinä on jotakin perää, ei se
loukkaa Jumalaa. Jos se seikka, että satumme syntymään Merkuriuksen
merkeissä, tuottaa meille älykkyyden taipumuksia ja Jupiterin merkeissä
rikkauden lahjoja, ei minulla ole velvollisuutta silti niiden eteen
polvistua, vaan sensijaan kunnioittaa sitä armollista kättä, joka on
järjestänyt minun vähäpätöisen ja satunnaisen syntymiseni sellaisten
siunausta tuottavien olojen ajaksi. Ne, jotka luulevat Onnen
järjestävän kaikkia asioita, eivät silti olisi erehtyneet, jolleivät
olisi siihen pysähtyneet. Roomalaiset, jotka rakensivat temppelin
onnen jumalattarelle, antoivat sillä, jos kohta sokealla tavalla,
jonkinlaisen tunnustuksen Jumalalle. Sillä järkevämmin ajatellessa,
kaikki asiat alkavat ja päättyvät Kaikkivaltiaassa. On olemassa
lyhyempikin tie taivaaseen kuin Homeroksen ketju; yksinkertainen
päätelmä voi yhdistää taivaan ja maan, ja vähemmällä vaivalla kuin
monijaksoisella johtopäätöksellä voi tunnustaa kaikki asiat Jumalan
alkuunpanemiksi. Sillä vaikka nimitämmekin ilmiöitä niiden lähimpien
ja ilmeisimpien syiden mukaan, on Jumala kuitenkin kaiken olevaisuuden
todellinen ja välttämätön syy. Hänen toimintansa, vaikka se onkin
yleistä, jakautuu kuitenkin jokaisen eri olion erikoiseksi toiminnaksi,
ja hän on se henki, jonka varassa jokainen olio ei ainoastaan ole
olemassa, vaan myöskin suorittaa tehtävänsä.

Väärä selitys ja nurinkurinen käsitys näistä toisasteisista syistä
eli Jumalan näkyväisistä käsistä on monesta hurskaasta tehnyt
jumalankieltäjän. He ovat unohtaneet uskon vakavat varoitukset ja
totelleet intohimojen ja järjen viekoituksia. Senvuoksi olen aina
koettanut sovittaa tunteen ja uskon ynnä järjen välisiä taisteluita ja
ankaria ristiriitoja, sillä sielussamme on jonkinlainen triumviraatti
eli kolmen kilpailevan voiman hallitus, joka häiritsee tämän
yhteiskuntamme rauhaa eikä suinkaan vähemmän kuin tuo toinen kolmivalta
aikoinaan Roomaa.

Samoin kuin järki ja usko ovat ristiriidassa, samoin myös intohimo
ja järki. Samoin kuin uskon esitykset tuntuvat järjen mielestä
takaperoisilta, samoin järjenkin päätelmät ovat intohimon kannalta
mahdottomia, ja sekä usko että intohimo ovat järjen mielestä hulluja.
Kuitenkin voitaisiin maltillisesti ja rauhallisesti arvostellessa
niin järjestää näiden suhde, että kaikki kolme saavat hallita eikä
siitä sittenkään tule useampia kuin yksi kuningaskunta, jossa kukin
käyttää hallitusvaltaansa ja etuoikeuksiansa oikeaan aikaan ja oikeassa
paikassa, mikäli olot kulloinkin myöntävät.

Samoin kuin filosofiassa, on jumaluusopissakin sitkeitä epäilyksiä
ja kapinallisia vastaväitteitä, joihin kohtalokas tietomme liiankin
läheisesti tutustuttaa meidät. Niistä ei kukaan ihminen ole enemmän
tietänyt kuin minä itse. Tunnustan voittaneeni ne enemmän polvistuen
kuin asettuen taisteluasentoon niitä vastaan. Sillä meidän ei ole
ainoastaan taisteltava epäilyksiä vastaan, vaan täytyy myöskin
väitellä paholaisen kanssa. Tuon viekkaan hengen katala tapa on ottaa
tutkimuksiemme esineestä jokin viittaus, joka johtaa epäuskoon, ja
osoittamalla jonkin asian luonnollisuutta saattaa meidät epäilemään
ihmeen mahdollisuutta toisessa. Niinpä, kun olin tutustunut
Paracelsuksen _Archidoxis-teokseen_ ja lukenut olioiden salaisesta
yhteydestä, tahtoi se järkyttää uskoani vaskikäärmeen ihmeeseen ja
saada minut luulemaan, että tuo kuva vaikutti salaperäisen yhteyden
avulla ja oli sellaisena vain egyptiläinen temppu, jolla voitiin
parantaa tauteja ilman ihmettäkin.

Ja samoin, kun olin saanut nähdä muutamia kokeita maapihkan
ominaisuuksista ja lukea vielä enemmän naftasta, se kuiskasi, että
alttarin tuli saattoi olla aivan luonnollinen, ja kehoitti minua
olemaan uskomatta Eliaan ihmetyötä, kun hän laittoi alttarin ympärille
syvennyksen, täyttäen sen vedellä, sillä tuo palava aine mielellään
väistää vettä, ja palaa vastustajansa syleilyssäkin. Ja samaten se
koetti saada minua uskomaan, että Sodoman hukkuminen tuleen saattoi
olla luonnollista — että Gomorran tulen aiheutti Kuolleen meren jo
silloin ilmennyt asfalttipitoisuus.

Tiedän, että _mannaa_ kootaan nykyään runsaasti Kalabriassa, ja
Josefus kertoo, että hänen aikanaan sitä oli yhtä runsaasti Arabiassa.
Senpävuoksi paholainen saattoi minulta kysyä, _mikä siinä oli ihmettä
Mooseksen aikana? Israelilaiset näkivät hänen aikanaan vain sen, mitä
noiden maiden alkuasukkaat näkevät meidän aikanamme_. Sillä tavoin
paholainen pelasi shakkia minun kanssani ja luovuttaen talonpojan
luuli voittavansa minulta kuningattaren, käyttäen hyväkseen rehellisiä
pyrkimyksiäni. Sillä aikaa kun minä rakentelin järkeni rakennusta,
koetti se järkyttää uskoni perustuksia.

Kumminkaan ei tällaisilla eikä muillakaan yrityksillä ollut sitä
menestystä minuun nähden, että ne olisivat minua vähääkään taivuttaneet
uskottomuuteen tai jumalankieltämisen toivottomiin väitteisiin. Muuten
olen näinä monina vuosina ollut sitä mieltä, ettei näitä ole koskaan
esitettykään. Ne, jotka ovat väittäneet uskonnon olevan ihmisen
erotuksena eläimestä, ovat ehkä puhuneet ja kehittäneet periaatetta,
joka on yhtä opettavainen kuin toinenkin. Epikuroksen tunnettu
oppi, joka kieltää Jumalan kaitselmuksen, ei ollut ateismia, vaan
suurenmoinen ja ylevä käsitys Jumalan majesteetista, jota hän piti niin
ylhäisenä, ettei se välittänyt näin alhaisten luotujen vähäpätöisistä
toimista. Stoalaisten opettama välttämättömyyden laki ei ole muuta kuin
Jumalan tahdon järkähtämättömyys. Ne, jotka ovat tähän asti kieltäneet
Pyhän hengen jumaluuden, ovat saaneet vain vääräuskoisina tuomionsa,
mutta ne, jotka nykyään kieltävät Vapahtajamme (vaikka ovat enemmän
kuin vääräuskoisia), eivät sittenkään ole edes ateisteja, sillä vaikka
he kieltävät kolminaisuuden kaksi persoonaa, tunnustavat he kuitenkin
niinkuin mekin, että on vain yksi Jumala.

Se kelvoton mies ja paholaisen sihteeri, joka laati kunnottoman
kirjoituksensa _Kolmesta petturista_, ja joka tosin oli vailla kaikkea
uskontoa eikä ollut juutalainen, ei turkkilainen eikä kristittykään,
ei sittenkään ollut varsinainen ateisti. Myönnän, että jokaisella
valtiolla on oma Machiavellinsa ja joka aikakaudella Lukianoksensa,
joista tavallisten ihmisten ei ole hyvä mitään tietää, mutta ei
kehittyneempienkään pitäisi liian äkkiä tuomiotansa langettaa. Ne ovat
saatanan kaunopuheisuuden edustajia ja voivat helposti johtaa harhaan
heikon ja ennakkoluuloisen uskovaisen.

Tunnustan tutkineeni niitä kaikkia enkä voinut löytää niistä mitään,
mikä olisi heikontanut uskoani. Kuitenkin on ihmisiä, joita tuulen
henkäyskin horjuttaa tässä kohden. Muistan erään lääketieteen tohtorin
Italiasta, joka ei voinut täysin uskoa sielun kuolemattomuutta
senvuoksi, että Galenus sitä epäili. Ja Ranskassa tutustuin erääseen
toiseen mieheen, jumaluusoppineeseen ja muuten etevään, joka samassa
kohdassa, oli niin takertunut kolmeen Senecan riviin, etteivät
kaikki meidän vasta-annoksemme, jotka otimme sekä raamatusta että
filosofiasta, voineet hänen erehdyksensä myrkytystä poistaa.

On olemassa sellaisia henkilöitä, jotka voivat uskoa merimiesjuttuja,
mutta epäilevät Paavalin todistuksia, ja niinikään summakaupassa
hyväksyvät Aelianuksen tai Pliniuksen tarinoita, jotavastoin raamatun
kertomuksissa herättävät kysymyksiä ja esittävät vastaväitteitä, ollen
uskomatta enempää kuin mitä pitävät tavallisten ihmisten kirjoitusten
veroisena.

Tunnustan kyllä, että raamatun kertomuksissa on sellaisia, jotka
käyvät runoniekkaan tarinoitten edelle ja oikullisesta lukijasta
tuntuvat samantapaisilta kuin _Gargantua_ tai _Bevis_. Etsittäköönpä
kaikki menneen ajan tarinat samoin kuin nykyajankin merkilliset
mielikuvitusjutut, ja vaikea on sittenkään löytää yhtään, joka
kelpaisi Simsonin aseenkantajaksi. Ja kuitenkin tämä kertomus on
hyvin mahdollinen, jos otamme huomioon Jumalan avun tai vaikkapa edes
Kaikkivaltiaan pikkusormen kosketuksen.

Onhan mahdotonta, ettei joko ihmisten keskusteluissa tai Jumalan
erehtymättömässä äänessä ilmestyisi heikon käsityskykymme kannalta
epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja säännöttömyyksiä. Voisinpa
itsekin esittää tuollaisen luettelon epäilyksiä, joita ei ole vielä
milloinkaan ajateltu eikä tietääkseni pohdittaviksi otettu, ja joita ei
voi ensikuulemalta ratkaista. Eivätkä ne ole haaveellisia ja tuulesta
temmattuja kysymyksiä ja vastaväitteitä, sillä minä en voi myöntää
jumalallisissa asioissa olevan mitään vähäpätöistä.

Voin lukea kertomusta kyyhkysestä, joka lähetettiin arkista eikä enää
palannut, silti kysymättä, kuinka se löysi kumppaninsa, joka jätettiin
arkkiin; samoin kertomusta Latsaruksesta, joka herätettiin kuolleista,
tahtomatta urkkia, missä hänen sielunsa sillä aikaa oleskeli. Enkä
liioin kysele, saiko hänen perillisensä laillisesti pitää sen
omaisuuden, jonka hänen kuolemansa sille toimitti, ja menettikö hän
itse, vaikka palautettiinkin elämään, kaiken oikeutensa entiseen
omaisuuteensa.

En kiistele siitä, oliko Eeva otettu Aadamin vasemmasta kyljestä, sillä
en ole vieläkään varma, mikä on ihmisen oikea puoli ja onko mitään
sellaista eroitusta luonnossa. Uskon, että hänet sommiteltiin Aadamin
kylkiluusta, mutta en välitä kysymyksestä, kellä ylösnousemuksessa
on tuo sama kylkiluu. Samoin jätän kysymyksen siitä, oliko Aadam
kaksineuvoinen kuten rabbiinit väittävät tekstin kirjaimen mukaan,
sillä minusta on järjenvastaista, että olisi olemassa kaksineuvoisia,
ennenkuin oli nainen, eli kahden sukupuolen yhtymä, ennenkuin tuo
toinen oli luotukaan. Ja aivan samanarvoinen on kysymys, luotiinko
maailma syksyllä, kesällä vai keväällä, koska se luotiin kaikkien
niiden kestäessä. Sillä millä kohtaa taivasta aurinko milloinkin
onkaan, ovat nuo neljä vuodenaikaa todellakin aina olemassa. Tuon
valonlähteemme luonnon mukaista on eroittaa vuoden eri ajat toisistaan,
mutta nehän ovat yhtaikaa olemassa eri osissa maapalloa ja vuorotellen
sen joka osassa.

On olemassa joukko jonninjoutavia kysymyksiä, ei ainoastaan
filosofiassa, vaan myös jumaluusopissa, joita itseänsä kykeneviksi
kuvittelevat miehet esittävät ja käsittelevät, mutta jotka eivät
suinkaan ansaitse joutohetkiemme huomiota, saatikka vakavaa tutkimista.
Ne ovat asioita, jotka soveltuvat vain _Pantagruelin_ kirjastoon tai
sidottaviksi Tartaretuksen kirjaan _De modo cacandi_.

Nämä saivartelut eivät kuulu niille, jotka tutkivat näin vakavaa
salaperäisyyttä. Sitten on toisia, joita yleisemmin kysellään ja
otetaan tarkastettaviksi, mutta joiden todenperäisyys on minun
nähdäkseni helppo ja mahdollinen.

On naurettavaa siirtää tai hukuttaa Noakin yltyleinen vedenpaisumus
Deukalionin erikoiseen tulvaan. Se, että kerran oli vedenpaisumus, ei
näytä minusta niin suurelta ihmeeltä kuin se, että ei alinomaa ole.
Kuinka kaikenlaiset eläimet, eikä ainoastaan ne itse, vaan niille
tarvittavat ruokavaratkin voitiin sovittaa yhteen ainoaan arkkiin ja
kolmensadan kuutiokyynärän tilaan, se on oikealla tavalla tutkivalle
järjelle näyttäytyvä hyvinkin toimeensaatavaksi.

On olemassa eräs toinen salaperäinen asia, josta ei kerrota raamatussa
ja joka on vaikeampi ymmärtää ja on saanut kirkkoisän turvautumaan
ihmeeseen. Ja se on tällainen: Kuinka maailman eri osat ja toisistaan
erilliset saaret saivat ensin ihmisasutuksensa, vieläpä joutuivat
tiikerien, pantterien ja karhujen asumapaikoiksi? Onhan hyvin
kummallista, että Amerikassa oli runsaasti peto- ja vahingollisia
eläimiä eikä kuitenkaan tuota niin tarpeellista eläintä: hevosta.
Mitä tietä myöten nuo, ei ainoastaan linnut, vaan vaaralliset ja
inhottavat pedot, pääsivät sinne ja kuinka siellä oli eläimiä, joita
ei ole tässä kolmen mantereen muodostamassa vanhassa maailmassa,
senhän kaiken täytyy olla hyvin kummallista meistä, jotka oletamme
vain yhden arkin olleen olemassa ja eläinten levinneen Araratin
vuorelta alkaen edemmäksi. Ne taas, jotka tästä päästäkseen tahtovat
väittää vedenpaisumuksen olleen vain paikallisen, siirtyvät sellaiseen
perusteeseen, jota ei voi millään tavoin hyväksyä. Enkä sitä ole
hyväksymättä ainoastaan pyhän raamatun päinvastaisen ilmoituksen
johdosta, vaan oman järkenikin perustuksella, sillä minä pidän
luultavana, että maailma oli yhtä kansoitettu Noakin aikana kuin
nykyään. Ja minun mielestäni oli 1500 vuotta yhtä riittävä aika
maailman kansoittamiseen kuin 4000 vuotta siitä lähtien on ollut meille.

On toisiakin väitteitä ja yleisiä päätelmiä, jotka ovat raamatusta
johdetut ja joihin yleisesti uskotaan kuten raamatun sanaan, mutta
joille silti en milloinkaan kavaltaisi järkeni vapautta. Minusta on
yleisesti hyväksytty se väitös, että Metusalem eli kauimmin Aadamin
lapsista. Kuitenkaan ei kukaan kykene sitä todistamaan, kun taas
minä voin tekstistä päättäen osoittaa, että asian laita saattoi olla
toisinkin. Eikä raamatusta saa aivan täyttä varmuutta siitä, että
Juudas hirtti itsensä, vaikka se yhdessä kohdassa näyttääkin niin
kertovan ja erään epämääräisen sanan vuoksi on aiheuttanut sentapaisen
käännöksen, mutta sitten toisessa paikassa raamattu selvemmillä
sanoilla tekee sen epätodenmukaiseksi ja näyttää kumoavan. Yleisesti
uskotaan ja pidetään varmana, että esi-isämme vedenpaisumuksen
jälkeen rakensivat Baabelin tornin suojellakseen itseään toiselta
vedenpaisumukselta. Kuitenkin on raamatussa ilmoitettu heillä olleen
toisenkin aikomuksen. Sitäpaitsi se on epätodenmukaista tornin
paikasta päättäen, joka näet oli Shinearin tasangolla. Nämä eivät ole
uskonasioita, ja senvuoksi saa niistä vapaasti keskustella.

Sitten on vielä toisia, vieläpä tekstistä itsestään helposti johtuvia
asioita, joissa (suotakoon anteeksi) en huomaa johdonmukaisuutta.
Roomalaiskatolinen kirkko päättelee hyvässä uskossa, että on olemassa
suojelusenkeleitä, ja johtaa tämän mielipiteen Pietarin saamasta
vastauksesta, kun hän koputti eräälle ovelle: _»Ei se ole hän,
vaan hänen enkelinsä.»_ Tämähän oli (saattaisi joku sanoa) hänen
_lähettinsä_ tai joku hänen luotaan tullut, sillä sitähän alkuperäinen
sana merkitsee ja sitä myös epäilevä ystäväpiiri saattoi tarkoittaa.
Esitin kerran tämänlaisen selityksen nuorelle jumaluusoppilaalle,
jonka oli tehtävä selkoa tästä kysymyksestä. Muistan, että hänen
fransiskaanilainen vastaväittäjänsä ei enää siihen vastannut, vaan
sanoi ainoastaan, että _se oli uusi eikä suinkaan luotettava selitys_.

Nämä ovat vain ihmisten päätelmiä ja heikkoja mielijohteita Jumalan
sanasta, sillä sellaisena pidän pyhää raamattua. Kuitenkin, jos se
olisi ihmistyötä, en voisi sanoa muuta kuin että se on erikoisin ja
etevin teos mikä luomisesta asti on aikaan saatu. Jos olisin pakana,
en olisi sitä lukematta. Enkä voi olla yhtymättä Ptolemaioksen
mielipiteeseen, ettei hän pitänyt kirjastoansa täydellisenä ilman sitä.
Turkkilaisten koraani (puhun vapaana ennakkoluuloista) on huonosti
koottu teos, sisältäen joutavia ja naurettavia filosofisia erehdyksiä,
joille ei edes kannata nauraa ja joita puolustetaan ilmeisillä
viisasteluilla, käyttäen hyväkseen tietämättömyyttä, halveksien
yleisesti pätevää tietoa ja karkoittaen kaiken opetuksen. Jälkimäinen
uskonto on hankkinut jalansijaa vain aseilla ja väkivallalla; edellinen
sensijaan on itsestänsä levinnyt yli koko maan piirin.

On sangen huomattavaa, mitä Philo ensiksi pani merkille, että Mooseksen
laki pysyi voimassa 2000 vuotta ilman vähintäkään muutosta, jotavastoin
näemme muiden valtioitten lakien muuttuvan olojen mukaan. Vieläpä
semmoisetkin, jotka ovat väittäneet olevansa jostakin jumalasta
kotoisin, ovat hävinneet jättämättä jälkeä tai muistoa. Uskon, että
paitsi Zoroasteria on useita kirjoittajia ennen Moosesta kohdannut ajan
yleinen kohtalo. Ihmisten kätten teoilla on ikänsä kuten tekijöilläkin;
vaikka ne saattavatkin jäädä elämään tekijöittensä jälkeen, kestävät
ne kuitenkin vain määrätyn aikansa. Mooseksen laki vain on liian kova
ajan hampaalle eikä voi hävitä muuten kuin siinä yleisessä tulipalossa,
jossa kaikki tuhaksi muuttuu.

Olen kuullut jonkun syvästi huoaten valittavan Ciceron hävinneitä
rivejä ja toisten yhtä katkerasti ruikuttavan Aleksandrian kirjaston
paloa. Omasta puolestani luulen maailmassa olevan sellaisia liian
paljon ja voisin aivan tyynesti katsella Vatikaanin paloa ja tuhkaa,
jos vain voisin, kuten moni muukin, toivoa saavani takaisin Salomonin
kirjoittamat hävinneet lehdet. En tahtoisi olla vailla _Eenokin
pilareita_, vaikka niillä olisi monta lähempääkin tekijää kuin Josefus
ja vaikkei niissä olisi mitään tarunomaista.

Muutamat ihmiset ovat kirjoittaneet enemmän kuin toiset ovat puhuneet.
Niinpä Pineda mainitsee useampia kirjoittajia yhdessä ainoassa
teoksessa kuin mitä koko maailmassa tarvittaisiin. Kolmesta suuresta
Saksassa tehdystä keksinnöstä on kahdella hankaluutensakin, ja
kysymyksenalaista on, eivätkö niiden haitat ole suuremmat kuin hyöty ja
mukavuus.

Ei ole vain pelkkää minun alakuloista mietiskelyäni, vaan paremmatkin
päät ovat toivoneet, että saataisiin aikaan yleinen kokous, ei
sovittamaan yhteen uskonnon sovittamattomia erilaisuuksia, vaan kaiken
tiedon ja opin avuksi ja hyödyksi palauttamaan sen siihen, missä se
alunpitäin oli, nimittäin muutamiin harvoihin ja kunnollisiin teoksiin,
ja samalla tuomittaisiin poltettaviksi nuo miljoonat kaikennäköiset
kyhäykset, jotka ovat syntyneet vain häiritsemään ja harhaan johtamaan
heikompia oppineiden joukossa ja ylläpitämään kirjanpainajien
ammattisalaisuuksia.

Minun täytyy ihmetellä, että samarialaiset poikkeuksena kykenivät
rajoittamaan uskontonsa viiteen Mooseksen kirjaan. Minua hävettää
juutalaisten rabbiinien selitykset Vanhasta testamentista, samoin
kuin heidän jyrkkä vastahakoisuutensa Uutta testamenttia kohtaan. Ja
todellakin on enemmän kuin ihmeteltävää, kuinka tuo halveksittava ja
turmeltunut Jaakobin suku, joka kerran oli niin halukas taipumaan
pakanalliseen taikauskoon ja niin helposti tarttui naapuriensa
epäjumaliin, nyt niin itsepäisesti ja taipumattomalla uskolla kiintyy
omaan oppiinsa ja odottaa mahdottomia ihan kirkon silmäin alla pysyen
jäykkänä, niin ettei ole toivoakaan heidän käännyttämisestään. Se on
tullut heissä paheeksi, vaikka se olisi hyvä meissä. Sillä se, mikä
pahassa asiassa on itsepintaisuutta, on hyvässä asiassa vain lujuutta.
Ja tässä kohdassa minun täytyy moittia omia uskolaisiani, sillä ei
ole mitään uskoa niin häilyvää, epävakaista, kuin kristittyjen;
eikä ketään, joka niin usein muuttaisi mielipiteitään ja siirtyisi,
ei vain kristinuskon muihin muotoihin ja lahkoihin, vaan vieläpä
aivan luonnottomiin ja tavattomiin juutalaisten ja muhamettilaisten
käsityksiin. Niinpä moni saattaa tyytyä siirtymään _Vapahtajan_ nimestä
pelkkään _profeetan_ nimeen ja vanhasta uskosta, että hän on tullut,
siirtyi uuteen odotukseen, että hän vasta tulee.

Kristuksen lupaus on, että hän kokoaa meidät kaikki yhteen laumaan,
mutta miten ja milloin tämä yhdistäminen tapahtuu, on yhtä peitettyä
minulta kuin viimeinen päivä. Neljästä uskonnonhaarasta meillä on
niukka osa. Tunnustan, että olemme saaneet eräitä lisiä, mutta ne
ovat kuitenkin pieniä verrattuina vastustajien saamiin voittoihin.
Ja edellisetkin on saatu vain kapinallisten pakanain taholta, joiden
jumalattomuus on kielteistä laatua, he kun kieltävät Kristuksen siitä
syystä, etteivät koskaan ole hänestä kuulleet. Mutta juutalaisten
uskonto on nimenomaan kristinuskon vastaista, ja muhamettilaisuus
on kummankin vastustaja. Sillä turkkilaista, ainakin nykyisessä
mahtiasemassaan, on aivan toivotonta koettaa käännyttää. Jos se
valtakunta hajoaa, saattaisi olla jotakin toivoa, vaikka sekin on hyvin
epätodennäköistä.

Juutalaiset ovat uppiniskaisia kaikissa vaiheissaan.
Tuhannenviidensadan vuoden vaino on heitä vain vahvistanut
erehdyksissään. He ovat jo kärsineet kaikkea, mitä voidaan yrittää
heitä vastaan, kärsineet huonon asian vuoksi, kunnes vihamiehensä
ovatkin heidät ihan kironneet.

Vainoaminen on epäsuora ja kelvoton uskonnon levittämisen tapa. Sitä
ovat kiihkoiset hurskaat onnettomuudeksi kyllä harjoittaneet eikä
ainoastaan oikean uskonnon vahvistamiseksi, vaan myös tukeakseen
vääriä harhaoppeja ja eriskummaisia mielipiteitä. Se oli uskomme
ensimmäinen kulmakivi ja perustus. Kukaan ei voi paremmalla oikeudella
kerskata vainoista ja pitää kunnianaan lukuisampien marttyyrien
rohkeutta. Sillä puhuaksemme suoraan, he ovat todellisia ja melkein
ainoita urhoollisuuden esimerkkejä. Ne esimerkit, joita saadaan
taistelukentiltä tai otetaan sotilaselämän toimista, eivät useinkaan
ole oikeastaan urhoollisuuden, vaan pikemmin uhkarohkeuden ilmauksia,
jota parhaimmissakin tapauksissa voidaan pitää sekarotuisena urheutena.

Jos tarkoin tutkimme niitä seikkoja ja vaatimuksia, joita Aristoteles
esittää oikeasta ja täydellisestä miehuudesta, tapaamme sitä hänen
kannaltaan vain nimeksi hänen hallitsijassansa Aleksanterissa ja yhtä
vähän roomalaisessa kuuluisuudessa, Julius Caesarissa. Ja jos joku on
tuollaisella helpolla ja toimeliaalla tavalla saanut jotakin niin jaloa
aikaan, että on ansainnut tuon nimen, ovat kuitenkin marttyyrit heidät
voittaneet kärsimyksissä ja paljon kauheammissa asioissa, ollen paljon
sankarillisempina oikeutetut vaatimaan itselleen tuota kunniakasta
arvonimeä. Ei ole minkä hyvänsä rehellisen uskovaisen voimissa päästä
niin pitkälle ja kulkea taivaaseen liekkien kautta. Ei jokaisella ole
uskoa niin täydessä mitassa eikä niin rohkeata ja päättävää mieltä,
että voisi kestää näin kauheita kidutuksia ja tuskia, vaikkapa hän
rauhallisemmalla tavalla todellisesti kunnioittaa Vapahtajaansa ja
vaikka hänellä epäilemättä on usko, joka kelpaa Jumalan edessä.

Samoin kuin ei kaikkia, jotka kuolevat sodassa, voi sanoa
_sotamiehiksi_, samoin en myöskään oikeudenmukaisesti voi niitä,
jotka kärsivät uskon tähden, sanoa _marttyyreiksi_. Konstanzin kokous
tuomitsi Johan Hussin kerettiläisenä; hänen omien kannattajiensa kesken
nimitetään häntä marttyyriksi. Se, joka sanoo, ettei Huss ollut toista
enempää kuin toistakaan, loukkaa sillä arvatenkin kummankin jumalaa. On
varmasti monta, jotka maan päällä ovat julistetut pyhimyksiksi, mutta
eivät silti ikinä tule olemaan pyhiä taivaassa. Ja samoin on eräiden
laita, joiden nimet ovat historiassa ja marttyyrien luetteloissa, mutta
jotka eivät Jumalan silmissä ole niin hyviä marttyyreita kuin viisas
pakana Sokrates, jonka kuolemaan oli syynä niin perustava uskonnon
käsitys kuin Jumalan ykseys. Minä olen usein säälinyt sitä onnetonta
piispaa, joka kärsi antipodien vuoksi, enkä kuitenkaan voi muuta
kuin moittia _häntä_ sellaisesta hulluudesta, että hän pani henkensä
alttiiksi niin mitättömän asian vuoksi, samoin kuin moitin _niiden_
tietämättömyyttä ja hupsuutta, jotka tuomitsivat hänet.

Uskonpa, että omatuntoni ei minua syytä valehtelijaksi, jos sanon,
ettei ole monta elävää ihmistä, jotka ylevästi pelkäävät kuolemaa
vähemmän kuin minä itse. Ja kuitenkin, sen siveellisen velvollisuuden
vuoksi, joka minulla on Jumalan käskyä kohtaan, ja luonnollisen
harrastuksen johdosta, jolla pyrin säilyttämään olentoani ja henkeäni,
en tahtoisi tuhoutua jonkin ulkonaisen menon, poliittisen mielipiteen
tai joutavan asian tähden. Sitäpaitsi ei uskoni ole niin vääjäämätön,
ettei se taipuisi tuollaisten syiden edessä ja suostuisi asioissa,
jotka eivät kuitenkaan ole julkijumalattomuutta.

Senpä vuoksi on sekä maallisissa että uskonnollisissa asioissa viisaus
oikea hapatus ja hiiva. Ilman sitä on poltettavaksi antautuminen selvää
murhaamista ja (pelkään) ainoastaan siirtymistä tulen kautta toiseen
tuleen.

En voi todistaa enkä liioin jyrkästi kieltää, että ihmeet ovat
loppuneet, saatikka määritellä niiden loppumisen aikaa ja hetkeäkään.
Raamatusta näkee selvästi, että niitä tehtiin Kristuksen jälkeenkin,
emmekä voi kieltää, että niitä jatkui apostolien ajankin perästä.
Lisäksi ne uudelleen esiintyivät kansojen kääntymisessäkin monia vuosia
myöhemmin, jollemme ala epäillä niitä kirjoittajia, joiden todistuksia
emme kumoa silloin kun ne käyvät yhteen omien mielipiteittemme
kanssa. Siksi voi niissäkin kertomuksissa olla jotakin perää, joita
jesuiitat kertovat ihmeteoistansa Intiassa. Soisinpa, että ne
olisivat tosia tai että niistä saataisiin muittenkin todistuksia
kuin heidän omasta kynästään heruneita. Helpostihan saattavat uskoa
noita ulkomailla tapahtuneita ihmeitä juuri ne, jotka päivittäin
näkevät suurempia ihmeitä kotonaan, nimittäin ehtoollisen näkyväisten
ainesten muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sillä veden
muuttaminen viiniksi, jonka Jeesus toimitti Kaanaassa, tai kivien
muuttaminen leiviksi, jota saatana vaati häneltä erämaassa, ansaitsevat
tuskin tähän verrattuna ihmeteon nimeä. Tosin ei ole, puhuaksemme
totuudenmukaisesti, yksikään ihme toistansa suurempi, sillä ne ovat
kaikki Jumalan käden erikoisia ilmiöitä, hänelle kun kaikki on yhtä
helppoa: yhtä helppoa luoda maailma kuin jokin yksityinen luontokappale.

Sillä onhan sekin ihme, että aikaansaa jonkin ilmiön, ei ainoastaan
vastoin luontoa tai sen yli, vaan myös ennen luontoa. Ja luonnon
luominen on yhtä suuri ihme kuin tehdä luonnonvastaista tai siitä
riippumatonta. Määrittelemme liian ahtaasti Jumalan voimaa, jos
rajoitamme sitä omien kykyjemme mukaan. Minun mielestäni Jumala voi
tehdä kaikkea, enkä siis voi ymmärtää, kuinka hän töissänsä toimittaisi
mitään ristiriitaista, mitä en silti uskalla kieltää. En voi ymmärtää,
miksi Jumalan enkeli olisi haastanut Esraa palauttamaan mennyttä aikaa,
jos se kerran ei ollut itse Jumalankaan vallassa, — että Jumala olisi
määrännyt kuolevaisen suorittamaan, mitä hän itse ei voi toimeenpanna.
En tahdo sanoa, ettei Jumala voi, mutta hän ei tahdo toimittaa monta
asiaa, joita väitämme hänelle mahdottomiksi. Tämä on mielestäni toki
säädyllisimmin sanottu, mutta siinä en silti väitä olevan mitään
ristiriitaista, sillä tarkoin puhuen Jumalan voima on sama kuin hänen
tahtonsakin, ja ne molemmat, kuten kaikki muukin, muodostavat vain
yhden Jumalan.

Uskon senvuoksi, että ihmeitä on ollut, enkä kiellä, että nykyisetkin
ihmiset vielä voivat niitä tehdä. Mutta minulla ei ole mitään
luottamusta niihin, jotka luetaan kuolleitten tekemiksi. Ja se on minut
aina saanut epäilemään pyhäinjäännösten tehoa, tutkimaan niiden luita
ynnä tarkastelemaan pyhimyksien pukujen ja kaikenlaisten esineitten,
vieläpä Kristuksen itsensäkin muka omistamien esineiden alkuperää. En
voi ymmärtää, kuinka risti, jonka Pyhä Helena löysi ja jolla Kristus
itse kuoli, kykenisi ketään henkiin herättämään. En usko lainkaan
Konstantinuksen välttyneen putoamasta ratsunsa selästä tai karttaneen
vihamiestensä kepposia siitä syystä, että hänellä ohjaksissaan oli
niitä nauloja, joilla Vapahtajan kädet oli ristiin naulittu. Minusta on
_hurskaiden valheiden_ joukkoon kuuluvaa eikä paljoakaan parempaa kuin
pyhitetyt miekat ja ruusut, että Baldwin, Jerusalemin kuningas, lähetti
genualaisille palkaksi heidän avustaan sodassa Johannes Kastajan
tuhkaa. Ne, joiden mielestä pyhimysten sielun pyhyys jättää heidän
ruumiiseensa jonkin pyhän vaikutteen ja ominaisuuden, pitävät ihmeitä
luonnollisina eivätkä suinkaan lievennä epäilystä.

Yksi syy, jonka vuoksi niin vähän kunnioitan pyhäinjäännöksiä,
on luullakseni se, että yleensä niin vähän ja epäillen välitän
muinaisjäännöksistä. Sillä se, mitä todella ihailen, on parempaa
kuin muinaisuus, nimittäin iäisyys, ja se on Jumala itse. Ja vaikka
häntä ehkä nimitetään _päiviltä vanhimmaksi_, ei häntä kuitenkaan voi
nimittää muinaiseksi, sillä hän oli, ennenkuin maailma oli, ja on
jäävä sen jälkeen, eikä kuitenkaan ole vanhempi kuin se, sillä hänen
vuosissaan ei ole mitään asteikkoa. Hänen aikansa on ikuisuutta, joka
on paljon enemmän kunnioitettavaa kuin muinaisuus.

Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuinka niin monen viisaan huomio
on sivuuttanut erään suuren ja kieltämättömän ihmeen, nimittäin
oraakkelien loppumisen. Kuinka heidän järkensä oli seisauksissa,
kun tyytyivät sellaiseen etsittyyn ja naurettavaan selitykseen kuin
Plutarkoksen antamaan! Juutalaiset, jotka voivat uskoa Joosuan
aikuiseen yliluonnolliseen auringon seisahdukseen, julkeavat
kuitenkin kieltää auringon pimenemisen, jonka jokainen pakanakin
myönsi tapahtuneen Vapahtajan kuolinhetkellä. Sitäpaitsi se on kaiken
epäilyksen yläpuolella, sillä paholainen itsekin on sen tunnustanut.
Eihän tosin ole puolustettavissa sellainen omituisuus, että tutkitaan
raamatun todenperäisyyttä inhimillisen historian avulla tai koetetaan
vahvistaa Esterin ja Danielin kirjan luotettavaisuutta Megastheneen tai
Herodotoksen todistuksilla. Minä tunnustan valitettavasti menetelleeni
sillä tavalla, kunnes nauroin itsekseni tavatessani erään kohdan
Justinuksessa, missä hän väittää Israelin lasten joutuneen Egyptistä
karkoitetuiksi sen vuoksi, että he olivat rupitaudin saastuttamia. Enkä
tosiaankaan siitä asti, kun olen ymmärtänyt maailman asioita ja tiedän,
kuinka väärennetyissä ja petollisissa muodoissa nykyinen aika esittää
menneitä tapauksia, juuri paljon enemmän usko niitä kuin tuleviakaan.
Muutamat ovat olleet samaa mieltä ja yrittäneet kirjoittaa omaa
elämäkertaansa, mutta Mooses on siinä heidät kaikki voittanut, sillä
hän ei jättänyt ainoastaan omaa historiaansa, vaan (kuten muutamat
väittävät) myöskin kertomuksen omasta kuolemastaan.

Minulle on arvoitus, kuinka oraakkelien loppu ei ole saanut maailmasta
hävitetyksi henkien ja noitien epäiltyä uskomusta. Ovathan kyllä
monet oppineet henkilöt niin voineet unohtaa metafysiikkansa ja
niin hävittää olioiden jaoituksen ja arvoasteikon, että ovat
panneet kysymyksenalaiseksi henkien olemassaolon. Omasta puolestani
olen uskonut ja nyt tiedän, että on olemassa noitia. Ne, jotka
tätä epäilevät, eivät kiellä ainoastaan heidän, vaan myös henkien
olemassaolon. He ovat siitä syystä tavallaan ateisteja, joskaan heitä
ei voi uskottomiksi sanoa. Ne, jotka voidakseen kumota tuollaisia
epäilyksiä, haluavat nähdä ilmestyksiä, eivät varmaankaan milloinkaan
saa mitään sellaista nähdä eikä heillä ole kykyä edes ruveta noidiksi.
Paholainen on jo saanut heidät harhauskoon, joka on yhtä paha kuin
noituus; jos heille ilmestys esiintyisi, aiheuttaisi se vain heidän
kääntymisensä.

Kaikista niistä petoksista, joilla paholainen eksyttää kuolevaisia,
ei ole yhtään, joka minua niin hämmästyttää, kuin sen kujeileminen
vaihdokkailla. En usko järkiolentojen muuttumista pedoiksi tai että
paholainen kykenisi muuttamaan ihmisen hevoseksi, vaikka hän kiusasi
Kristusta osoittamaan jumalallisuuttansa muuttamalla vain kiviä
leiviksi. Saattaisin uskoa, että henget voivat pitää ihmisten kanssa
lihallista yhteyttä, jopa molemmin sukupuolin, ja käsitän, että ne
voivat omaksua, varastaa tai itselleen kyhätä ihmisen hahmon, jossa
saattaa olla tarpeeksi pirteyttä tyydyttämään raihnasta halua tai jossa
on intohimoakin tyydyttääkseen täydellisempää lihallisuutta. Kuitenkaan
en kummassakaan tapauksessa usko niiden pystyvän sukua jatkamaan. Ja
siitä syystä se mielipide, että Antikristus muka syntyy Danin heimosta,
yhteydestä saatanan kanssa, on naurettava ja vain keksintö, joka sopii
paremmin rabbiineille kuin kristityille.

Minä myönnän, että paholainen todella on saanut valtaansa muutamia
ihmisiä, ja synkkämielisyyden henki on vallannut toiset ja erehdyksien
henki taas kolmannet. Niinikään myönnän, että aivan samoin, kuin
muutamat salaavat ja kieltävät paholaisen olemassaolon, muutamat ovat
olevinaan Jumalan ja hyvien enkelien vallassa, josta seikasta erään
saksalaisen neidon petoksen äskeinen paljastaminen on kuvaava esimerkki.

Uskon edelleen etteivät kaikki, jotka käyttävät manaamisia, loitsuja
ja lumoja, ole noitia eli taikureita. Minusta on olemassa perittyä
taikuutta, jota on opittu, ei suorastaan paholaiselta, vaan toisessa
kädessä hänen oppilailtaan, nämä kun kerran saatuaan salaisuuden
haltuunsa kykenevät sitä harjoittamaan ja niin tekevätkin hänen
neuvomattaan, noudattaen siinä vain luonnon lakeja, joiden mukaan
myönteiset asianhaarat soveliaalla tavalla yhdistettyinä kielteisiin
saavat minkä hyvänsä tekijän kädessä aikaan samanlaisia tuloksia.

Niinpä luulenkin, että suuri osa filosofiaa oli aluksi taikuutta, joka
jäljestäpäin johdelmilla kehitettynä osoittautui vain filosofiaksi eikä
ollutkaan muuta kuin luonnon todellisten ilmiöiden tutkimista: se,
mitä meidän keksimänämme sanotaan filosofiaksi, on luonnosta opittuna
taikuutta. Me saamme hyvien ja pahojen enkelien keksimistä kiittää
monen salaisuuden keksimisestä. En voi milloinkaan sivuuttaa seuraavaa
Paracelsuksen lausetta, tekemättä muistiinpanoa tai huomautusta:
_Ascendens constellatum multa revelat quaerentibus magnalia naturae_
i.e. _opera Dei_ [nouseva tähtisikermä paljastaa tutkiville paljon
luonnon suuria asioita, s.o. Jumalan töitä]. Luullakseni ovat monet
omiksi sepittämiksemme luullut salaperäiset asiat olleet henkien
ystävällisiä ilmoituksia, sillä nämä jalot taivaan olennot ajattelevat
ystävällisesti maan päällä olevia henkiheimolaisiansa. Ja senvuoksi
uskon, että nuo monet ihmeet ja enteet, joita huomataan valtioiden,
ruhtinaiden ja yksityisten henkilöitten häviön edellä, ovat hyvien
enkelien armeliaita muistutuksia, joita huolimattomat ihmiset
nimittävät vain sattumuksen ja luonnon ilmiöiksi.

Paitsi näitä erityisiä ja yksityisiä henkiä saattaa hyvinkin olla
yltyleinen ja koko maailmalle yhteinen henki. Sitä mieltä oli Plato ja
samoin edelleen hermeettiset filosofit. Jos kerran on olemassa luonto,
joka yhdistää ja sitoo hajalliset ja erikoiset yksilöt samaan heimoon,
miksi ei voisi olla sellaista, joka yhdistää ne kaikki? Ainakin olen
varma siitä, että on olemassa yhteinen henki, joka vaikuttaa meissä,
mutta ei ole osa meistä. Ja se on Jumalan henki, sen ylevän ja mahtavan
olennon tuli ja säteily, joka on henkien elämä ja todellinen voima,
samoin kuin niiden olentojen, jotka eivät tunne auringon voimaa. Se
tuli on aivan toisenluontoista kuin helvetin tuli. Sama lempeä elämän
voima ja lämpö liikkui vetten päällä ja kuudessa päivässä hautoi
esiin maailman. Ja tämä säteily karkoittaa manalan sumut ja poistaa
kauhistuksen, pelon, murheen ja epätoivon pilvet ja säilyttää sielun
rauhan. Ken ei tunne tämän hengen lämmintä ja lempeätä tuulahdusta,
sitä en uskalla sanoa eläväksi olennoksi, vaikka tuntisin hänen
valtimonsa sykähtelevän. Sillä totisesti ilman sitä ei mielestäni edes
päiväntasaajan seudulla ole mitään lämmintä, eikä mitään valoa, vaikka
asuisin itse auringossa.

Mitä siis henkiin tulee, niin kaukana siitä, että kieltäisin niiden
olemassaolon, pikemmin uskon, ettei ainoastaan kokonaisilla valtioilla,
vaan yksityisillä henkilöilläkin on ohjaava ja suojeleva enkelinsä.
Tämä ei ole Rooman kirkon uusi mielipide, vaan jo Pythagoraan ja
Platon esittämä. Siinä ei ole mitään vääräuskoista, ja vaikka sitä ei
nimenomaan mainitakaan raamatussa, on se kuitenkin ihmiselämälle hyvä
ja hyödyllinen ajatus. Se saattaisi olla hyvä olettamus poistamaan
monia epäilyksiä, joille tavallinen filosofia ei voi antaa mitään
ratkaisua.

Jos vaaditte minun mielipidettäni ja selitystäni niiden luonteesta,
täytyy minun sanoa, että käsitykseni ovat niukat. Enimmäkseen voin
määritellä niitä vain kielteisellä tavalla, niinkuin Jumalankin
olemusta, tai vertaillen itseemme ja muihin luotuihin. Sillä
tässä maailmankaikkeudessa on olemassa asteittainen kehitys ja
luontokappalten arvojärjestys, joka ei ylene satunnaisesti ja
epäjärjestyksessä, vaan soveliaan järjestelmän mukaisesti ja
suhteellisesti. Pelkästään vain olevien ja todellisesti elävien välillä
on suuri ero; kasvien ja eläinten välillä sitäkin suurempi ja edelleen
näiden ja ihmisten välillä kaikkein suurin ero. Ja jos tämä suhde pitää
paikkansa, tulisi ihmisten ja enkelien välillä olla vielä tuntuvampi
eroavaisuus.

Me emme ymmärrä enkelien olemusta, jotka eroavat meistä
kuolemattomuudellaan, — sillä vaikka luullaan myös ihmisen ennen
lankeemusta olleen kuolemattoman, täytyy kuitenkin myöntää, että
ihminen silloinkin oli toisenlainen kuin enkelit. Kun siis emme voi
hankkia mitään varmaa tietoa jälkimäisten luonteesta, ei ole mikään
huono menettelytapa se erinäisten oppisuuntien noudattama, että mitä
tahansa hyviä ominaisuuksia tapaamme itsessämme kätkettyinä, voimme
niitä heissä edellyttää sitä suuremmassa ja täydemmässä määrässä.
Uskon, että heillä on välitön tietämys ja että he kykenevät järkensä
ensimmäisellä päätelmällä suorittamaan sellaista, mitä me emme osaa
muutoin kuin harkiten tai opiskeltuamme. Samoin uskon heidän tuntevan
asioita ja esineitä niiden muodosta ja määrittelevän erikoisten
eroavaisuuksien perusteella sellaista, mitä me osaamme kuvata vain
ominaisuuksien ja ilmiöiden avulla. Siitä syystä ne asiat, jotka meistä
näyttävät vain mahdollisilta, voivat heistä olla päivänselviä. He myös
tuntevat yksilöiden sekä erikoisia että myöskin luvullisia muotoja ja
ymmärtävät, minkä erityisen eroavaisuuden nojalla kukin yksityisolento
tulee, paitsi sen suhdetta heimoon, yksilölliseksi. Samoin kuin sielu
kykenee panemaan liikkeelle sen ruumiin, jota se elävöittää, hekin
voivat vaikuttaa keneen hyvänsä, vaikka eivät olekaan sen asukkaita.
Meidän vaikutuksemme on riippuvaista ajasta, paikasta ja välimatkasta,
mutta se näkymätön käsi, joka johdatti Habakukin jalopeurain luolaan
tai Filippuksen Asdodiin, rikkoo tätä sääntöä salaperäisellä tavalla,
jota kuolevainen ei voi tuntea.

Jos heillä kerran on tuo välitön tietämys, jonka avulla he voivat nähdä
toistensa ajatuksia ikäänkuin kasvoilla heijastuvina, en voi jyrkästi
kieltää, että he myöskin tuntevat suuren osan meidän ajatuksiamme.
Ne, jotka tehdäkseen turhanaikaiseksi pyhimyksiin vetoamisen, ovat
kieltäneet, että heillä on mitään tietoa meidän asioistamme, ovat
menneet liian pitkälle ja saavat suoda anteeksi, jos olen toista
mieltä, kunnes voin täydellisesti vastata tuohon raamatun kohtaan:
_taivaan enkelit iloitsevat syntisen kääntymisestä_.

En voi suuren kirkkoisän ja hänen kannattajiensa tavoin varmasti
selittää ensimmäisen luomispäivän sanaa _tulkoon valo_ vain enkelien
luomista tarkoittavaksi. Myönnän kyllä, ettei ole mitään muita luotuja,
jotka luonnostaan olisivat niin läheisesti auringonvalon kaltaisia. Me
kyllä sanomme sitä pelkästään sattumaksi, mutta siinä, missä valo on
omaperäistä, se on henkistä ainetta, ja voinee olla enkeli. Lyhyesti
sanottuna: ajattele valoa näkymättömäksi, niin se on henki.

Nämä ovat varmaankin Luojan mestariteoksia, hänen luomisensa kukka
tai niin sanoaksemme tyhjyyden paras osa. Ne ovat todella olemassa
sillä asteella, jota me vain toivomme ja pidämme joskus mahdollisena.
Me olemme vain ruumiillisen ja henkisen olotilan välisiä olennoita,
näitä kahta tilaa yhdistävä rengas, joka toteuttaa sekä Jumalan että
luonnon toimintamuotoja. Tällöin ei hypätä äärimmäisyydestä toiseen,
vaan sietämättömät välimatkat on täytetty tällaisilla keskiarvoisilla
ja ositetuilla olennoilla. Kieltämätöntä on, että me olemme saaneet
osan Jumalan henkeä ja kaltaisuutta, mutta itsemme nimittäminen
mikrokosmokseksi, pienoismaailmaksi, oli mielestäni vain korupuhetta,
kunnes lähemmin tutkittuani ja ajateltuani asiaa huomasin, että siinä
onkin perää. Sillä ensin olemme vain raaka-ainetta ja kuulumme niiden
luotujen joukkoon, jotka vain ovat olemassa ilman varsinaista elämää
tai tajuntaa ja järkeä; seuraava aste on verrattavissa kasvin elämään;
sitä seuraava on eläimen ja sitten ihmisen elämää. Ja lopuksi seuraa
henkisen elämän aste, yhdistäen salaperäisellä tavalla nuo viisi eri
olevaisuuden lajia, joihin sisältyy ei ainoastaan tämän maapallon, vaan
koko maailman olioiden oleminen.

Ihminen on siis todellinen ja suurenmoinen »moniluonto», joka
on määrätty elämään, ei ainoastaan muiden olentojen tavalla eri
olotiloissa, vaan erilaisissa, erillisissä maailmoissa. Sillä vaikka
aistimme tajuavat vain yhden maailman, käsittää järki kaksi maailmaa:
toinen on näkyvä, toinen näkymätön. Mooses näyttää antaneen niistä
selostuksen, mutta se on ainakin jälkimäiseen nähden niin epäselvä,
että eräät sen osat ovat vieläkin kiistanalaisia. Ensimmäisen
Mooseksenkirjan alkuluvut ovatkin mielestäni sangen hämäriä. Vaikka
jumaluusoppineet ovat koettaneet inhimilliselle järjelle sovittaa
kaikki kirjaimellisesti ymmärrettäväksi, voinevat vertauskuvalliset
tulkinnat myös olla hyväksyttäviä. Ehkäpä Mooses oli egyptiläisten
hieroglyyfikoulussa oppinut tätä salaperäistä esitystapaansa.

Mitä tähän aineettomaan maailmaan tulee, ei meidän tarvinne mennä
ensimmäisen liikkuvan toiselle puolen. Sillä tässä aineellisessakin
kulkevat henget yhtä vapaasti, välittämättä ajasta, paikasta tai
liikuntarajoituksista, kuin tämän maailman äärimmäisten rajojen tuolla
puolen. Jos vain oletamme, että ruumiillisuus häviää tai että esineet
lieuennetaan äärimmäisiin alkuaineisiinsa asti, niin tapaamme enkelien
asumasijan, ja jos sitä nimitänkin Jumalan kaikkialla läsnä olevaksi
olemukseksi, en sillä toivoakseni loukkaa hänen arvoansa. Sillä ennen
maailman luomista oli Jumala kaikki kaikessa. Enkeleitä varten hän näet
ei luonut uutta maailmaa eikä nimenomaista olopaikkaa, ja siitä syystä
ne ovat siellä, missä on hänen olemuksensa, jopa elävät matkan päässä
hänessä itsessään.

Tavallaan on totta, että Jumala loi kaikki ihmistä varten, mutta ei
sentään niin pitkälle, että noiden ylevämpien olentojen luominen
riippuisi meidän luomisestamme, vaikkakin he _palvelevina henkinä_
ovat halukkaita täyttämään Jumalan tahtoa ihmisen vähäpätöisemmissä,
maallisissa asioissa. Jumala on tehnyt kaikki itseänsä varten,
ja mahdotonta on, että hän olisi luonut muun takia kuin omaksi
kunniakseen. Mitään muuta ei hänellä työstään ole, eikä muu ole hänen
ulkopuolellaan. Sillä kun kunnia on ulkonainen ominaisuus ja riippuu
enemmän kunnioittavasta kuin kunnioitettavasta, niin oli tarpeellista
luoda olento, joka hänelle osoittaisi kunnioitusta. Sellaisia
olentoja ovat toisessa maailmassa enkelit ja tässä ihminen. Jos me
sen laiminlyömme, unhotamme koko luomisen tarkoitusperän ja voimme
syystä kylläkin saattaa Jumalan katumaan ei ainoastaan sitä, että hän
on luonut maailman, vaan sitäkin, että hän on vannonut olevansa sitä
hävittämättä.

Että on olemassa vain yksi maailma, on uskon päätelmä. Aristoteles
ei koko filosofiallaan ole kyennyt sitä toteen näyttämään, ja yhtä
heikosti hän on koettanut todistaa maailman ikuisuutta. Väittely tästä
asiasta vaivasi paljon muinaisia filosofeja, mutta Mooses ratkaisi
kysymyksen, ja kaikki on nyt pelastettu uudella sanalla: _luominen_,
joka merkitsee jonkin tekemistä tyhjästä. Mitä taas tämä viimemainittu
merkitsee? Sitä, mikä on jonkin vastakohta, tai tarkemmin sanoen
sitä, mikä on täysi vastakohta Jumalalle. Sillä hän ainoastaan on;
kaikki muu on olemassa vain riippuvaisena ja on jotakin vain erikseen
tarkastettuna. Ja siinä jumaluusoppi yhtyy filosofiaan, eikä siis vain
siittäminen perustu vastakohtiin, vaan myös luominen. Jumala, joka itse
on kaikkien olioiden kokonaisuus, on tyhjyyden vastakohta. Tyhjyydestä
hän loi kaikki, joten siitä, missä ei ollut mitään, tuli jotakin ja
kaikkiolevaisuus elähdytti olemattomuuden olevaisuudeksi.

Koko luominen on salaperäistä, mutta erittäinkin ihmisen luominen.
Muut luodut tehtiin Jumalan hengen puhalluksesta, syntyen tyhjästä
hänen pelkän sanansa kutsumuksesta. Mutta ihmistä kyhätessään (kuten
raamattu esittää) hän oli havaannollisena tekijänä, eikä hänen työnsä
ollut niin paljon luomista kuin valmistamista. Kun hän oli valikoinut
muiden olentojen ainekset, oli heti tuloksena muoto ja sielu, mutta
kun hän oli kyhännyt ihmisen ulkonaisen hahmon, täytyi hänen suorittaa
toinen työläämpi, luominen, — luoda jotakin itsensä kaltaista, mikä on
katoamaton ja kuolematon sielu.

Näistä kahdesta ominaisuudesta meillä on takeena myös pakanallisten
filosofien lausumat mielipiteet. Plato myöntää ylimalkaisesti, eikä
Aristoteleskaan kiellä. Mutta jumaluusoppi on tässä luomiskysymyksessä
herättänyt toisen pulman, jota on saksalaisissa oppisaleissa paljon
käsitelty niin samankaltaisilla ja yhdenvertaisilla syillä ja
vastasyillä, että vaikeus on jäänyt selvittämättä. Minä en hyväksy
Paracelsuksen mielipidettä, joka rohkeasti esittää, miten ihminen
voitaisiin luoda käyttämättä sukupuoliyhteyttä, mutta en voi olla
ihmettelemättä, että on suuri joukko sellaisia, jotka kieltävät
sielunperiytymisen, vaikka heillä ei ole muuta tukea käsitykselleen,
kuin Augustinuksen puhetaidollinen lause ja sanaleikki: _Creando
infunditur, fundendo creatur_ [luomalla vuodatetaan sisään, sisään
vuodattamalla luodaan]. Kumpikin käsitys soveltuu hyvin uskontoon.
Kuitenkin olisin mieluummin jälkimäisen puolella, jollei eräs
vastaväite minua vaivaisi. Se ei ole syntynyt mietiskelystä eikä
viisasteluista, vaan aivan terve järki ja tavalliset huomiot ovat
sen herättäneet, eikä se ole kenenkään kirjailijan teoksista otettu,
vaan se on kasvanut omien aivojeni rikkaruohojen joukossa. Tarkoitan
johtopäätöstä tapahtuneiksi väitetyistä hirveistä tuloksista, joita
tuottaa ihmisen ja eläimen yhtyminen. Sillä jollei ihmisen sielu ole
hänellä synnynnäinen, vanhempain siemenessä hänelle siirtynyt, miksi
eivät nuo tulokset ole pelkkiä eläimellisiä, vaan niissä on nähtävissä
järjen ilmiöitäkin, mikäli niitä niin soveltumattomissa elimissä voi
ilmaantua?

Enkä taasen voi jyrkästi kieltää, että sielu tässä maallisessa
tilassaan on kokonaan ja kaikissa suhteissa elimetön, mutta että sen
tavallisten toimien suorittamiseksi tarvitaan sekä elimien sopusuhta
ja oikea järjestely että myöskin sen toimintaan sovelias lämpömäärä.
Kuitenkaan ei tämä ihmisen ruumiin kokonaisuus ja näkyväinen rakenne
ole sielun väline eikä varsinainen asunto. Pikemminkin se on aistimien
asunto ja järjen välikappale. Tutkiessamme ihmisen ruumiin rakennetta,
tulemme monenlaisiin filosofisiin kysymyksiin, vieläpä sellaisiin,
jotka johtivat pakanoitakin jumalallisiin asioihin. Kuitenkaan en
saa niin suurta tyydytystä kaikista merkillisistä huomioista ja
ihmeellisistä asioista, joita keksin ihmisen ruumiin rakenteessa, kuin
siitä seikasta, etten löydä minkäänlaista sielun elintä tai välinettä.
Sillä ihmisen aivoissa, joita nimitämme järjen asunnoksi, ei ole
huomattavana muuta kuin mitä tavataan eläimen kallossa. Ja tämähän on
havaannollinen eikä suinkaan vähäinen todistus sielun elimettömyydestä,
ainakin siinä merkityksessä kuin tavallisimmin sitä käytämme.

Me olemme siis ihmisiä emmekä tiedä miten. Meissä on jotakin, mikä voi
olla ulkopuolellammekin ja jää jälkeemme. Ihmeellistä vain on, ettei se
mitenkään voi ilmaista, mitä se on ollut ennen meitä, eikä voi sanoa,
kuinka se meihin tuli.

Mitä sitten tähän ruumiillisen olemuksemme vankilaan tulee, jonne
sielu näyttää olevan suljettu ennen ylösnousemista, ei se ole muuta
kuin aivan alkeellista rakennetta, jonka täytyy tuhaksi muuttua.
Että _kaikki liha on ruohoa_, se ei ole vain kuvaannollisesti, vaan
kirjaimellisestikin totta. Sillä kaikki luontokappaleet, joita näemme,
ovat vain kedon ruohoja, jotka ovat muuttuneet niiden ruumiiksi, ja
sitten ne taas siirtyvät meidän ruumiiseemme lihaksi. Voinpa mennä
vielä pitemmälle ja sanoa, että olemme kauhuksemme _ihmissyöjiä_, jotka
emme ainoastaan syö ihmisiä, vaan vieläpä itseämmekin. Eikä sekään ole
mikään vertauskuva, vaan suora totuus. Sillä ruumiimme koko ainejoukko,
jonka nyt näemme, on tullut suumme kautta; tämä runko, jota katselemme,
on ennen ollut edessämme pöydällä; lyhyesti sanoen: me olemme syöneet
oman itsemme.

En usko, että Pythagoraan viisaus milloinkaan suoranaisesti
ja kirjaimellisessa merkityksessä sai toteen näytetyksi
_metempsychosis_-teoriaansa, jonka mukaan ihmisen sielu voi siirtyä
eläimeen. Kaikista hahmonmuuttumisista uskon vain yhden, nimittäin
Lootin vaimon muuttumisen. Sillä Nebukadnesarin muuttuminen ei mennyt
niin pitkälle. Muissa sellaisissa en ole nähnyt muuta totuutta kuin
mitä niihin kätketty ajatus ja siveellinen opetus sisältää.

Uskon, että eläimen koko olento häviää ja jääpi samanlaiseen tilaan
kuoleman jälkeen kuin ennenkuin se aineellistettiin eläväksi. Samoin
uskon, että ihmisen sielu ei joudu vastakohtaansa eikä rappioon,
vaan jää jäljelle ruumiista ja pysyy kuoleman jälkeenkin varsinaisen
luonteensa perustuksella, ilman mitään ihmettä, ja että uskovaisten
ihmisten sielut, jätettyänsä maan, ottavat asuntonsa taivaassa. Lisäksi
uskon, että kuolleitten ilmestymiset ja aaveet eivät ole ihmisten
harhailevia sieluja, vaan paholaisten rauhattomia retkeilyjä, ne
kun koettavat viekoitella meitä pahuuteen, verenvuodatukseen ynnä
muihin rikoksiin, uskotellen meille, että autuaat henget eivät saa
rauhaa haudoissaan, vaan harhailevat huolissaan maailman asioista.
Syynä siihen, että tuollaisia ilmiöitä usein esiintyy hautausmailla,
ruumishuoneissa ja kirkoissa, on se, että nämä ovat vainajien
lepopaikkoja, joissa paholainen, kuten röyhkeä tappelija, katselee
ylpeänä Aatamista saamansa voiton merkkejä ja saalista.

Siinäpä on se surkea tappio, jota valitamme ja joka saa meidät niin
usein huudahtamaan: _voi, Aatami, mitä sinä teitkään!_ Minä kiitän
Jumalaa, etteivät ne siteet ja velvollisuudet, jotka kiinnittävät
minua maailmaan, ole niin tiukat ja tärkeät, jotta olisin elämään
hullaantunut tai vapisisin kuoleman nimen kuullessani. Eipä sillä,
että olisin tunnoton sen uhkauksia ja kauhua vastaan, tai että olisin
haudankaivajan tapaan tylsistynyt ja menettänyt kykyni ymmärtää
kuolemaa, koska olen penkonut kuolleitten sisälmyksiä, alinomaa
nähnyt avattuja ruumiita, luurankoja ja mädäntyneitä jäännöksiä.
Päinvastoin juuri toimittaen noin kauheata ja ajatellen sen äärimmäisiä
seurauksia, en tapaa siinä mitään, joka voisi lannistaa ihmistä,
saatikka vakautuneen kristityn uskoa. Senpä vuoksi en ole suutuksissani
ensimmäisten vanhempiemme erehdyksistä enkä haluton kantamaan osaani
tässä yhteisessä kohtalossa ja siis kuolemaan, niinkuin parhaatkin
ihmisistä, lakaten hengittämästä, jättäen jäähyväiset kaikelle
näkyväiselle, ollakseni tuokion aikaa kuin olematon ja muuttuakseni
hetken perästä hengeksi.

Kun täysin tarkastan itseäni ilman tuota kaiken tasoittajaa ja
lahjomatonta oikeuden jakajaa, kuolemaa, pidän itseäni kaikista
olevaisista kurjimpana. Jollei olisi toista elämää, johon toivon
pääseväni, ei tämän maailman kaikki turhuus saisi minusta yhtäkään
hengähdystä houkutelluksi. Jos paholainen saisi minut uskomaan, etten
milloinkaan voi kuolla, niin siitä pelkästä ajatuksesta heittäisin
henkeni. Minulla on niin halveksiva käsitys tästä tavallisesta
elämästä, auringon alustalaisuudesta, ettei täällä eläminen mielestäni
ole oikeata ihmisenä olemista, inhimillisyyden arvoista. Odottaessani
parempaa voin kuitenkin kärsivällisesti elää tätä elämää ja silti
parhaimmissa mietteissäni uhmata kuolemaa. Minä kunnioitan jokaista,
joka kuolemaa ylenkatsoo, enkä voi rakastaa ketään, joka sitä pelkää.
Senpä vuoksi luonnostani rakastan sotilasta ja kunnioitan ryysyisiä ja
halveksittuja rykmenttejä, jotka ovat valmiit jonkun päällikön käskystä
kuolemaan. Pakanalla saattaa olla syytä rakastaa elämää, mutta jos
kristitty hätkähtää kuolemaa, en voi ymmärtää, kuinka hän voi vapautua
siitä pulasta, että hän on joko liian halukas tähän elämään tai
toivoton tulevaiseen elämään nähden.

Muutamat jumaluusoppineet arvioivat Aatamin olleen kolmenkymmenen
vanhan silloin, kun hänet luotiin, koskapa olettavat hänet luoduksi
täysikäisenä ja täysin kehittyneenä. Tosin olemme kaikki vähän
vanhempia kuin ikämme ja jokainen on muutamia kuukausia vanhempi kuin
luuleekaan, sillä me elämme, liikumme, olemme olemassa aineellisuuden
vaikutuksen alaisina ja taudeille alttiina siinä toisessa maailmassa,
todellisessa mikrokosmoksessa, joka on äidin kohtu. Sillä paitsi sitä
yleistä olemassaoloa, jonka käsitämme meille kuuluvan kaaoksessamme,
jolloin lepäämme elämämme alkusyyn huomassa, olemme ja elämme kolmen
eri maailman piirissä, saaden mitä selvimmin eri asteita. Äitimme
pimeässä maailmassa ja kohdussa on oloaikamme lyhyt, laskettuna
kuukausissa, mutta kuitenkin pitempi kuin monen elävän olennon aika
auringon valossa ollessaan. Me emme silloinkaan ole ilman varsinaista
elämää, aistimista ja järkeä, vaikka olentomme, ilmaistakseen
toimintaansa, näkyy odottavan tilaisuutta päästä esineihin käsiksi ja
viettävän siellä vain alkeellisinta elintapaa. Sittemmin astuessamme
tähän maailmaan me nousten tulemme toisenlaisiksi olennoiksi, ryhdymme
toimittamaan ihmisen järkeviä tekoja ja ilmaisemme, joskin himmeästi,
jumalallista alkuperäämme, joka kuitenkin vasta sitten täydellisesti
ilmenee, kun olemme vielä kerran luoneet yltämme maallisen verhomme,
se on: lihan aineellisen painon, ja vapaudumme toiseen, viimeiseen
maailmaan, apostoli Paavalin selittämättömään paikkaan, henkien
varsinaiseen asuntoon.

Se vähä, mitä olen oppinut viisaiden kivestä (joka on jotakin parempaa
kuin kullan korkein olomuoto), on opettanut minulle koko joukon
jumaluusoppia ja ohjannut uskoani ymmärtämään, kuinka kuolematon ja
häviämätön sieluni voi vähän aikaa piillä lihani suojassa. Silkkimadon
salaperäiset ja omituiset muutokset johtivat filosofiset ajatukseni
jumaluusoppiin. Noissa luonnon ilmiöissä, jotka näyttävät saattavan
pulaan järkemme, on jotakin jumalallista; niissä on enemmän kuin
tavallinen katsoja havaitsee.

Luonnostani olen kaino. Ei seurustelu, ikä, enempää kuin matkatkaan
ole voineet ujouttani poistaa tai minua paaduttaa. Mutta erästä
häveliäisyyteni laatua olen harvoin tavannut muissa: totta puhuakseni
en niin paljon pelkää kuolemaa kuin häpeän sitä. On suorastaan
luontoamme alentavaa joutua pienessä hetkessä niin muuttumaan, että
lähimmät ystävämme, vaimo ja lapset pelästyvät ja karttavat meitä ja
että taivaan linnut ja metsän pedot, jotka luonnostaan peläten ennen
tottelivat meitä, nyt rupeavat raatelemaan. Tämä ajatus on kerran
myrskyssä saanut minut toivomaan, että joutuisin meren pohjaan, jonne
katoaisin muiden näkemättä ja säälimättä, kenenkään ihmettelemättä
ja vuodattamatta kyyneliä ja pitämättä puheita kuolevaisuudesta tai
sanomatta:

    Quantum mutatus ab illo!

    Kuinka on muuttunut mies!

Eipä sillä, että häpeäisin ruumiini kokoonpanoa tai voisin syyttää
luontoa jonkin kohtani pahasta patustamisesta, tai valittaa omaa
paheellista elämääni minkään inhottavan taudin saamisesta, joten en
voisi nimittää itseäni yhtä terveelliseksi matojen ruuaksi kuin joku
toinenkin.

Muutamat voivat kärsivällisemmin suhtautua kuolemaan sen rohkaisun
perusteella, jota tuntevat hedelmällisestä lapsisadostaan, kun he
elämänsä päätyttyäkin jäävät näköjään vielä siinä eloon ikäänkuin
todellisimmassa aikakirjassa. Tämä käsitys, että elämä jatkuu
jälkeläisissä, näyttää minusta olevan vain itsepetosta, arvotonta
ihmiselle, jonka pitäisi vain ajatella tulevaa maailmaa ja jalommalla
tavalla kunnianhimoisena toivoa saavansa elää omana itsenään taivaassa
mieluummin kuin mitään nimellistä ja varjoelämää maan päällä.

Senvuoksi aion kuollessani sanoa täydelliset jäähyväiset tälle
maailmalle, välittämättä muistopatsaasta, elämäkerrasta tai
hautakirjoituksesta. Enpä edes välitä pelkän nimeni muistamisesta
muualla kuin Jumalan yltyleisessä luettelossa. En ole vielä niin
kyynillinen, että hyväksyisin Diogeneen testamentin, enkä liioin ole
aivan samaa mieltä kuin Lukanus kerskatessaan:

    Cæto legitur, qui non habet urnam.

    Taivas kattona sen, ken ei ole pantuna uurnaan.

Mutta maltillisemmin arvostellen hyväksyn niiden sävyisät aikeet,
jotka haluavat levätä isiensä uurnien likellä ja sievimmällä tavalla
maaksi muuttua. En kadehdi korppien ja varisten osaa enkä liioin ennen
vedenpaisumusta eläneitten isien pitkiä ja väsyneitä elinpäiviä.
Jos astrologiassa on jotakin perää, saattanen minäkin elää jonkun
riemuvuoden yli. Tähän asti en ole nähnyt ainoaakaan Saturnuksen
kierrosta eikä valtimoni ole tykyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Ja
kuitenkin olen yhtä vaille nähnyt Euroopan kaikkien kuninkaitten tomun
laskettavan maahan. Aikalaisiani ovat olleet kolme keisaria, neljä
sulttaania ja yhtä monta paavia. Tuntuu kuin olisin elänyt yli oman
aikani, alkaen jo väsyä elämään auringon alla. Olen puristanut kättä
ihastuksen kanssa vereni läikehtiessä lämpimänä elämäni mätäkuussa,
ja nyt huomaan jo odottelevani vanhuuden vaivoja. Maailma on minusta
vain uni tai pilanäytelmä, ja me itse siinä vain ilveilijöitä ja
kummallisuuksia, kun asiaa vakavammin mietiskelen.

Luonnollisestikaan ei ole luvatonta pyytää saada elää kauemmin kuin
Vapahtajamme eli, siis saavuttaa korkeampi ikä kuin missä hän katsoi
sopivimmaksi kuolla. Kuitenkin, jos taivaassa jumaluusopin vakuutuksen
mukaan ei ole harmaita hiuksia, vaan kaikki nousevat kuolleista
täydellisessä kukoistuksessaan, elämme täällä vain kuluttamassa
noita hyviä puoliamme, jotta sitten tulevaisessa elämässä vielä
suuremman ihmeen kautta ne saisimme takaisin, ja siispä elämme täällä
vain taantuaksemme myöhemmin. Jos olisi mitään toiveita saada elää
niin kauan, että vapautuisi paheesta tai että määrä-iässä pääsisi
synnistä, olisi aivan täysi syy rukoilla Metusalemin ikää. Mutta
ikä ei ojenna, vaan pikemmin käpertää luontoamme, tehden huonoista
taipumuksista vieläkin huonompia tottumuksia ja (niinkuin usein
tauditkin) tuottaen parantumattomia vammoja. Sillä joka päivä, jonka
vanhenemme, käyden heikommiksi, tulee synti meissä voimakkaammaksi, ja
kuta useammat elämämme päivät ovat, sitä lukemattomammiksi karttuvat
syntimme. Kuudentoista vuoden iässä tehty synti ei ole, olojen
samankaltaisuudesta huolimatta, enää samanarvoinen neljänkymmenen
vuoden ikäisessä, vaan se paisuu ja monikertaistuu ikämme mukana,
ja jos jo alinomainen rikkominen on puolustamatonta, sitä vähemmin
oikeuttaa meitä puolusteluun arvostelukykymme kypsyminen.

Kuta useammin teemme jotakin syntiä, sitä enemmän se käy paheeksi.
Mikäli sen tekeminen jatkuu, sikäli se edistyy pahempaan suuntaan,
sillä pahuuden määrä lisääntyy kerta kerralta, niinkuin lukuarvot
numeroissa, joilla äärimmäinen on arvoltaan suurempi kuin kaikki muut
yhteensä. Ja vaikka luulen, ettei kukaan voi elää hyvin yhtä kertaa,
ellei saisi elää kahdesti, en kuitenkaan omasta puolesta tahtoisi
uudelleen elää kulunutta elämääni, uudelleen aloittaa päivieni
vaellusta. Tätä en sano siitä syystä kuin Cicero, koska muka olen
elänyt hyvin, vaan koska pelkään, että eläisin uudelleen huonommin.
Huomaan, että kehittyvä arvostelukykyni joka päivä neuvoo minua,
kuinka tulisin paremmaksi, mutta vallattomat mielihaluni ja piintynyt
pahuuteni saavat minut päivä päivältä tekemään pahemmin. Huomaan
miehuuteni iällä samat synnit, joita ilmeni nuoruudessanikin. Silloin
tein monta niistä, koska olin lapsi, ja kun nytkin niitä teen, olen
vieläkin lapsi. Siitä syystä ymmärrän kyllä, että ihminen voi olla
kahdesti lapsi, ennenkuin ehtii vanhuudenhöperöksi, ja tarvitsee
Aesonin kylpyä ennen kuudenkymmenen vuoden ikää.

Ja totisesti tarvitaan melko paljon kaitselmuksen johtoa, jotta
ihminen pääsisi kuudenkymmenen vanhaksi. Tarvitaan paljon enemmän
kuin kelpo luonto tuota ikää varten. Vaikka rohkea ja elämänhaluinen
mieli itsessään sisältää öljyä seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, näyttää
minusta, että muutamissa sitä ei riitä elämänvaloksi paljoakaan yli
kolmenkymmenen vuoden. Ne, jotka kirjoittavat kokonaisia kirjoja
pitkästä elämästä, eivät tunne kaikkia pitkän iän syitä. Ne, jotka
tuntevat elävänsä parhaimmissa voimissa ja pirteimmällä mielellä, eivät
määrittele, miksi Aapeli ei elänyt yhtä kauvan kuin Aatami.

Niinpä on elämämme pituuden mittana salainen sääntö: Jumalan viisaus
määräsi sen, mutta hänen jatkuva huolenpitonsa ja kaitselmuksensa
toteuttaa sitä, ja näin täyttävät kaikki henget, me itse ja kaikki
Jumalan luodut olennot, salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla
hänen tahtoansa. Älkööt ne, jotka kuolevat kolmenkymmenen ikäisinä,
siis valittako, että ovat kypsymättömiä. He poistuvat elämästä niinkuin
kerran koko maailmakin, jonka luja ja hyvin sommiteltu ainejoukko ei
saa odottaa kestävänsä enempää kuin sille on aikaa suotu. Silloin,
kun kaikki on siinä täydennetty, on sen ikäkin täyttynyt. Viimeinen
ja yltyleinen kuume saattaa yhtä luonnollisesti sen tuhota ennen
kuudentuhannen vuoden ikää kuin minut pääsemättäni neljänkymmenen
vanhaksi.

On siis elämämme lankaa punomassa toinen kuin luonnon käsi. Me emme
ainoastaan ole tietämättömät itseämme vastustavista salaperäisistä
voimista, vaan elämämme loppukin on yhtä kätketty kuin alkumme.
Elämämme ura on yöhön kätketty, ja sen eri tapahtumat ovat merkityt
näkymättömällä kädellä. Jos siinä tunnustammekin tietämättömyytemme,
emme varmastikaan erehdy, kun sanomme, että sitä johtaa Jumalan
käsi. Minua miellyttää hyvin pari Lukanuksen säettä, sittenkun en
ainoastaan ole kyennyt niitä kääntämään, kuten koulussa, vaan myöskin
ne ymmärtänyt:

    Victurosque Dei celant, ut vivere durent,
    felix esse mori —

»jumalat salaavat voitokkailtakin, kuinka onnellista on kuolla, jot
jaksaisivat elää.» Tällä runoilijalla on monta etevää ajatusta, hänen
stoalaisen neronsa lahjoittamia. Samoin on Zenolla filosofiassaan ja
yleensä stoalaisten lauselmissa erinomaisia oppeja, jotka nähdäkseni
saarnatuolista esitettyinä kävisivät nykyaikaisesta jumaluusopista.
Siinä he kuitenkin liioittelevat, että sallivat ihmisen ruveta omaksi
surmaajaksensa ja suuresti ylistävät Caton loppua ja itsemurhaa. Tämä
ei todellakaan ole kuolemanpelkoa, mutta toisaalta se on elämänkammoa.
Uljasta tietysti on halveksia kuolemaa, mutta siinä, missä elämä
näyttää kauheammalta kuin kuolema, on todellinen uljuus juuri se, että
uskaltaa elää.

Tässä kohden uskonto on opettanut meille ylevän esimerkin. Sillä eipä
yksikään Curtiuksen, Scaevolan, enempää kuin Codruksenkaan uljaista
teoista kestä vertailussa Jobin uljuuden rinnalla, eikä ole mitään
kidutusta, joka vetäisi vertoja taudin tuottamille kärsimyksille,
samoin kuin ei kuolemassa itsessään mitään tikaria voi pitää
kauheampana kuin sen edellä käyviä enteitä. _»Emori nolo, sed me esse
mortuum nihil curo»_ — en tahtoisi kuolla, mutta en välitä, vaikka
olisinkin kuollut.

Jos minulla olisi Caesarin uskonto, toivoisin kuten hänkin saavani
mieluummin kuolla yhdestä iskusta kuin että kiduttava tauti minut
palasiksi sahaisi. Ihmiset, jotka eivät näe omaa nenäänsä pitemmälle,
luulevat terveyden kuuluvan elämän vakinaisiin ilmiöihin ja moittivat
ruumistansa siitä, että se on sairas. Minä sitävastoin, joka olen
tutkinut ihmisen ruumista ja tiedän, kuinka heikkojen kiinnikkeiden
varassa koko laitos on, ihmettelen sitä, ettemme aina ole sairaita.
Ja ottaen huomioon ne tuhannet mahdollisuudet, jotka aiheuttavat
kuoleman, kiitän Jumalaa siitä, että voimme kuolla vain yhden kerran.
Eivät ainoastaan tautien tuottamat vammat ja myrkkyjen häijyys tee
meistä loppua, vaan niiden lisäksi olemme voimattomia kaikkia uusia
surma-aseita vastaan. Kuka hyvänsä kykenee tuhoamaan meidät, ja
jokaista, jonka tiellämme tapaamme, voimme epäillä pahoista aikeista
henkeämme vastaan.

Senvuoksi on vain se lohdutus jäljellä, että vaikka heikommankin
käden vallassa on ottaa henkemme, ei voimakkainkaan käsi voi estää
meitä kuolemasta. Eikä Jumala itsekään tahtonut poiketa siitä, vaikka
kuolemattomalle tuotti suurta kurjuutta lihassa esiintyminen; hän ei
valinnut kuolematonta olomuotoa. Tässä ruumiillisessa elämässä ei
totisesti ole mitään onnellisuutta, eikä näiden silmiemme nähtäväksi
ole annettu mitään onnea. Ensimmäinen juhlapäivämme on kuolema.
Paholainen on siis pettynyt toiveissaan: me olemme onnellisempia
kuoleman avulla kuin olisimme ilman kuolemaa; mitään kurjuutta ei ole
muualla kuin siellä, missä onnettomuus ei koskaan lopu. Ja siitä syystä
on stoalainen tavallaan oikeassa. Hän tosin unhottaa, että sekin voi
kuolla, joka valittaa onnettomuuttaan; mikään onnettomuus ei voi meitä
vallita, kun kuolema on omassa vallassamme.

Paitsi tätä kirjaimellista ja varsinaista kuoleman muotoa on
toisiakin, joita jumaluusoppineet mainitsevat ja jotka eivät liene
vain vertauskuvia, kuten lihankuoletus, kuoleminen synnistä ja
maailmasta. Sanon sentähden, että jokaisella ihmisellä on kaksinainen
horoskooppi: toinen koskee hänen ihmisyyttänsä, syntymistään; toinen
kristillisyyttä, kastetta. Ja tästä jälkimäisestä lasken kohtaloni
uran enkä ota huomioon noita välipäiviä tai katso itseäni miksikään,
ennenkuin tulin Vapahtajani omaksi ja hänen kirjaansa merkityksi.
Sitä, joka ei elä tällaista elämää, en voi pitää muuna kuin ilmiönä,
vaikka hänellä onkin ruumiillisuuteen kuuluvat ominaisuudet. Tältä
siveelliseltä kannalta on kuolemattomuuteen päästäkseen joka päivä
kuoltava. Minun mielestäni emme vielä silloin oikein ymmärrä kuolemaa,
kun tarkastelemme pääkalloa tai katselemme luurankoa arkipäiväisin
miettein, joita ne meissä herättävät. Senvuoksi minusta on näyttänyt
hyvältä muuttaa tavallisesti käytetty _Memento mori_ [muista kuolemaa]
kristillisemmäksi muistolauseeksi: _Memento quatuor novissima_, muista
neljää välttämätöntä kohtaa jokaisen vaiheissa: kuolemaa, tuomiota,
taivasta ja helvettiä. Eihän pakanainkaan mielikuvitus pysähtynyt
vain hautaa ajattelemaan, vaan hekin käsittivät jonkinlaisen tuomion
tulevaksi kuoleman jälkeen, vaikka toisenlaisen kuin me, riippuen
heidän käsityskannastaan. En voi muuta kuin kummeksia, miltä sibyllalta
tai oraakkelilta he sieppasivat ennustuksen maailman häviämisestä
tulessa tai mistä Lukanus oppi sanomaan:

    Communis mundo superest rogus, ossibus astra
    mixturus.

    Vuottavi maailmaa tulenlieska, mi ihmiset, tähdet
    nielevä yhdess' on.

Uskon maailman rientävän loppuaan kohti, vaikka se ei vielä ole
vanha eikä rappeutunut eikä konsaan häviä omien perusteittensa
luhistumisella. Samoin kuin luomistyö oli luonnon yläpuolella, samoin
tulee sen vastakohtakin, häviäminen, olemaan. Muutoin maailma ei
loppuisi, vaan muuttuisi. Mutta mikä muu voima voisi sen niin loppuun
kuluttaa paitsi Jumalan hengähdys, joka on kaikkein kuluttavin tuli,
sitä ei ainakaan minun filosofiani voi selittää.

Muutamat luulevat, ettei maailman luomisessa tarvittu edes yhtä
minuuttia ja ettei sen häviämisessäkään enempää aikaa tarvita. Luomisen
kuusi päivää, jotka niin täsmällisesti esitetään, näyttävät heistä vain
kuvaavan Jumalan suuren työn suunnitelmaa ja aatetta eikä sitä, kuinka
hän työssään edistyi. Minun kuvitelmani mukaan ei viimeisenä päivänä
ole sellaista oikeudenkäyntiä tai haastetoimitusta kuin raamattu
tosin näyttää esittävän ja sen piintyneet selittäjätkin käsittävät.
Sillä raamatun käsittämättömät salaisuudet ovat usein esitetyt
kansantajuisesti ja havaannollisesti, ja kun ne ovat kirjoitetut
ihmisiä varten, eivät ne ole esitetyt siten, kuin ne todellisuudessa
ovat, vaan niin, että voitaisiin ymmärtää. Tämä ei tietystikään
estä omaksumasta erilaisista kyvyistä johtuvia erilaisia selityksiä
kunkin omaksi hartaudeksi, niin että yksityisen mielenylennykselle ei
mitenkään tule haittaa.

Jos yrittää määrätä tuon välttämättömästi kerran tulevan tapauksen
vuotta ja päivää, on se sekä suoranaista hulluutta että myöskin
ilmeistä jumalattomuutta. Kuinka voisimme selittää, mitä tarkoittaa
Eliaan kuusituhatta vuotta, tai kuvitella sitä salaisuutta jollekulle
rabbiinille ilmoitetuksi, kun Jumala on sen enkeleiltäkin salannut?
Olisihan siinä ollut erinomainen aihe tiedustella Delfon oraakkelilta,
jonka ehkä olisi täytynyt antaa jokin eriskummaisen kaksimielinen
vastaus. Maailman lopun määräämisessä eivät ole joutuneet häpeään
ainoastaan menneen ajan tähdistälukijain ennustukset, vaan myös monet
heikkopäiset profeetat meidänkin päivinämme. Vaikka eivät kunnollisesti
ymmärrä menneisyyden eivätkä nykyisyyden ilmiöitä, ovat he kuitenkin
tietävinään tulevia tapahtumia. Heidän aivonsa ovat pikemmin aiotut
ilmaisemaan heikkopäisyyden uskomattomia vaikutelmia sekä toteuttamaan
vanhoja ennustuksia kuin itse olemaan uusien ennustuksien sepittäjinä.

Minusta se, että _niinä päivinä saatte kuulla sotien melskettä ja
sanomia sodista_, ei vielä ole ennustus, vaan pysyvä totuus, joka on
ilmennyt siitä saakka, jolloin se lausuttiin. _Silloin on merkkejä
kuussa ja tähdissä_, mutta kuinka hän siis tulee _niinkuin varas
yöllä_, jos hän kerran antaa merkkejä tulostaan? Antikristuksen
ilmestymisestä saatu merkki on yhtä epäselvä kuin mikä hyvänsä.
Tavallisten laskelmiemme mukaan hänen olisi jo monta vuotta sitten
pitänyt saapua. Mutta minä olen (puhuakseni suoraan) ainakin
puolittain sitä mieltä, että Antikristus on tavallaan viisasten kivi
jumaluusoppineilla, sillä sen keksiminen on tarkoista säännöistä ja
ohjeista huolimatta tuskin vielä kenellekään onnistunut. Se yleinen
käsitys, että maailma on lähellä loppuansa, on vallinnut ihmisten
kesken kaikkina aikoina samoin kuin meidänkin päivinämme. Pelkäänpä,
että ne sielut, jotka nykyään lähtevät täältä, eivät pääse vapaiksi
alttarin juurella odottavien pyhien huokauksesta: _Quousque, Domine?_
kuinka kauvan, Herra? ja valittamasta odottaessaan suurta riemujuhlaa.

Viimeinen päivä varmasti tuo esille Jumalan erinomaisen
oikeamielisyyden. Sen täytyy sovittaa ne hellittämättömät epäilykset,
jotka kiduttavat viisaimpiakin ihmisiä, ja korvata tässä maailmassa
esiintyvät näennäiset epäoikeudenmukaisuudet ja epätasaisuudet tulevan
maailman yhdenvertaisuudella ja palkitsevalla oikeudenmukaisuudella.
Tuo yksi päivä on sisältävä kaikki edellä kuluneet päivät, ja niin
sanoaksemme viimeisessä kohtauksessa täytyy kaikkien näyttelijäin astua
esille, täydentämään ja loppuun suorittamaan tätä suurta esitystä. Ja
tämä on se päivä, jonka muistaminen on kyllin tehokas tekemään meidät
rehellisiksi pimeässäkin ja hyveellisiksi tarvitsematta todistajia.

    Ipsa sui pretium virtus sibi,

    hyve on oma palkintonsa,

on vain kylmä järkilause, joka ei kykene pitämään huikentelevaa
tahtoamme muuttumattomasti ja pysyvästi hyvyyden uralla. Minä olen
yrittänyt toteuttaa kelpo Senecan neuvomaa keinoa: kuvitellut
yksinäisyyden hiljaisuudessa, pysyäkseni vapaana paheiden
saastutuksesta, olevani parhaiden ja rakkaimpien ystävieni parissa,
joiden nähden mieluummin menettäisin pääni kuin harjoittaisin jotakin
pahetta. Kuitenkin huomasin sen olevan vain siveellistä rehellisyyttä,
mikä ei vielä merkitse hyveellisenä olemista hänen tähtensä, joka
meidät lopullisesti palkitsee.

Olen koettanut noudattaa Senecan suurta ohjetta: olla hyveellinen
ajattelematta taivasta tai helvettiä. Ja tosiaankin huomasin, että,
ollen luonnostani taipuvainen hyveeseen ja sitä kunnioittamaan, saatoin
sitä palkattakin palvella, mutta en kuitenkaan niin päättäväisesti ja
kunnioitettavalla tavalla, että oman luonteeni heikkous ei pienenkin
kiusauksen esiintyessä voisi viekoitella minua sitä unhottamaan.

Siitä syystä on kaiken toimintamme elinvoimana ja henkenä usko
ylösnousemukseen ja se vakaa tieto, että tomumajamme saa nauttia
hurskaiden ponnistustemme hedelmiä. Ilman tätä olisi kaikki uskonto
pelkkää harhaa, ja Lukianoksen, Euripideen ja Julianuksen jumalattomat
ajatukset eivät olisikaan mitään herjausta, vaan ylevintä totuutta, ja
ateistit olisivat olleet ainoita oikeita filosofeja.

Kysymys siitä, miten kuolleet nousevat, ei koske minun uskoani.
Mahdollisuuksien olettaminen ei ole uskoa, vaan filosofiaa. Monet
jumaluusopin kohdat ovat tosia siitä huolimatta, ettei niitä järki
voi johdella enempää kuin aistimetkaan vahvistaa, ja monet filosofian
kysymykset aistimilla varmennettavia, vaikka järki ei niihin pysty.
Niinpä on esimerkiksi mahdotonta pätevillä, kouraantuntuvilla
järkisyillä saada ketään uskomaan kompassineulan kääntymistä pohjoista
kohti, vaikka tämä ilmiö on sekä mahdollinen että todellinen, vieläpä
helposti uskottavakin, kunhan vain aistimilla teemme kokeen.

Uskon, että muuttunut ja hajaantunut tomumajamme jälleen yhtyy, että
sen ainekset, suoritettuaan niin monta kiertokulkua ja muutosta
kivennäisten, kasvien, eläinten ja muiden olioiden kautta, Jumalan
äänen kutsumina palaavat alkuperäiseen muotoonsa ja yhtyvät jälleen
olemaan entisenä alkuperäisenä kokonaisuutena.

Niinkuin luomisessa sekava ainejoukko erotettiin eri lajeihinsa,
samoin maailman häviössä tapahtuu erittely eri yksilöiksi. Niinkuin
luomisessa kaikki eri lajit, joita nyt näemme, piilivät yhdessä
ainejoukossa, kunnes Jumalan hedelmöittävä ääni eroitti ne toisistansa,
niin on viimeisenäkin päivänä, kun kaikki pilaantuneet tähteet ovat
hajallaan lukemattomissa muodoissa ja näyttävät unohtaneen varsinaiset
ominaisuutensa, Jumala väkevällä kädellänsä ne palauttava varsinaisiin
muotoihinsa ja kutsuva ne esiin kunkin paikallensa.

Silloin esiintyy Aatamin jälkeläisten paljous ja sen siemenen taika,
joka on paisunut niin moniksi miljooniksi. Olen usein ihmeenä
katsellut elohopean uudelleen ilmestymistä ja eri hahmoja, kuinka se
oltuaan ikäänkuin muuna aineena palautuu omaan muotoonsa. Puhuaksemme
luonnollisesti ja filosofien tapaan, voimme sanoa, että muuttuvaisten
kappaleiden muodot eivät häviä näissä ulkonaisissa turmeluksissa
eivätkä, kuten luulottelemme, kokonaan jätä asuntopaikkojansa, vaan
kiintyvät niiden salaisiin soppiin, joissa ne parhaiten voivat suojella
itseään hävittäjältään. Niinpä kasvi, joka on poltettu tuhaksi,
saattaa kamarifilosofeista näyttää kokonaan hävinneeltä ja sen muoto
ainaiseksi menneeltä, mutta herkän taiteilijan silmissä eivät sen
muodot ole hävinneet, vaan kätkeytyneet palamattomaan olomuotoonsa,
missä ne säilyvät turvassa kuluttavan liekin vaikutukselta. Sen voi
näyttää toteen kokeella, sillä kasvin tuhasta saatamme uudelleen
herättää eloon kasvin runkoineen ja lehtineen. Jos ihmisen taito voi
näissä vähäpätöisissä esineissä jotakin aikaan saada, kuinka suurta
pilkkaa onkaan puhua, ettei Jumalan sormi voisi tehdä samanlaista
täydellisemmissä ja ylevämmissä rakenteissa! Tämä kuuluu siihen
salaiseen filosofiaan, joka ei ketään todellista tiedemiestä tee
ateistiksi, vaan tarkastaessaan luonnon silminnähtäviä ilmiöitä hän
kehittyy todelliseksi jumaluusoppineeksi, joka ei näe vain unessa,
kuten Hesekiel, vaan todellisissa esineissä kuolleistanousemisensa
esikuvia.

Meidän kuolleista nousseen olemuksemme asunnoiksi on määrätty nämä
kaksi vastakohtaista ja toisiinsa soveltumatonta paikkaa: taivas ja
helvetti. Niiden määrittelemiseen tai tarkoin selittääkseni mitä ja
missä ne ovat, ei minun jumaluusoppini riitä. Sulopuheinen apostoli,
joka näyttää saaneen nähdä vilahduksen taivaasta, on antanut siitä
vain kielteisen määrittelyn: _mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva
kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut_. Hän oli siirretty
pois itsestään, voidakseen sitä nähdä, mutta saatuaan jälleen palata
itseensä ei voinut sitä ilmi lausua. Kun apostoli Johannes kuvaa
taivaan asunnoita rakennetuiksi smaragdeista, krysoliiteistä ja muista
kalliista kivistä, on se liian laimeata ilmaisemaan todellista taivasta.

Senvuoksi saatamme sanoa, että missä sielulla on täydellinen
onnellisuus, missä henkemme rajaton kaipuu on täydellisesti tyydytetty,
niin ettei se enää toivo lisäystä eikä muutosta, siellä lienee todella
taivas. Ja tämä voi toteutua ainoastaan sen olennon yhteydessä, joka
rajattomassa hyvyydessään kykenee täyttämään kaikki omat toivomuksensa,
samoin kuin meidänkin pohjattomat kaipuumme. Missä Jumala siten
ilmaisee itsensä, siinä on taivas, vaikka se jäisikin tämän näkyväisen
maailman piiriin.

Näin ihmisen sielu voi olla taivaassa missä hyvänsä, vieläpä oman
ruumiinsa sisäpuolella, ja kun se lakkaa elämästä ruumiissa, voi se
jäädä asumaan omassa sielussaan, se on Luojassaan. Ja niin voimme
sanoa, että apostoli Paavali, kun hän ei sanonut tietävänsä _oliko
hän ruumiissaan vai ulkona siitä_, oli kuitenkin taivaassa. Taivaan
asettaminen kymmenennen kehän ulkopuolelle on ristiriidassa sen tiedon
kanssa, että maailma on häviävä, sillä kun tämä näkyväinen maailma
hävitetään, silloin on kaikki täkäläinen samanlaista kuin nyt siellä
eli tavallaan tyhjyyttä. Jos kysymme, missä taivas siis on, merkitsee
se samaa kuin kysyä, missä on Jumalan olopaikka tai missä meille se
kunnia tulee, että saamme nähdä hänet.

Mooses, joka oli perehtynyt Egyptin kaikkeen viisauteen, teki
filosofian kannalta suuren erehdyksen tahtoessaan ruumiillisilla
silmillään nähdä Jumalan ja siis pyytäessään tekijäänsä, joka on itse
totuus, kumoamaan itsensä. Niillä, jotka kuvittelevat taivaan ja
helvetin olevan naapureita ja ajattelevat niiden välistä rajaakin,
perustaen käsityksensä Jeesuksen vertaukseen Latsaruksesta ja rikkaasta
miehestä, on liian karkea käsitys noista kirkastetuista olennoista,
jotka silmillänsä voivat helposti katsoa auringonvalonkin taakse
ja nähdä pisimpienkin matkojen päähän. Sillä jos kirkastetuissa
silmissämme tulee olemaan kyky nähdä ja tuntea esineitä, tahtoisin
ajatella näkemiskykymme olevan yhtä rajattoman kuin nyt ajatuksemme on.

Myönnän, että jos kaksi olentoa on sijoitettu kymmenennen kehän
ulkopuolelle eli tyhjyyteen, niinkuin Aristoteleen filosofiassa
esitetään, eivät he voisi nähdä toisiansa, koska puuttuu välittävä
aine, joka siirtäisi esineen valonsäteet aistimiimme. Mutta missä ei
ole valonsäteitä siirtävää väliainetta eikä edes valoa, joka käyttäisi
tuota välittäjää, ja kuitenkin on olemassa täydellinen kyky nähdä,
siinä meidän tulee syrjäyttää filosofiamme säännöt ja selittää kaikki
johtuvaksi täydellisemmästä näöstä.

En voi ymmärtää, että tuli on helvetin varsinainen olemus, enkä
ymmärrä, mitä ajattelisin kiirastulesta, enkä liioin voi käsittää
sellaista liekkiä, joka voisi kuluttaa tai puhdistaa sielua. Tulikiven
palavat liekit, joita on raamatussa mainittu, eivät mielestäni kuulu
tähän puheena olevaan helvettiin, vaan tulevaiseen, jossa tulella on
täydentävä tehtävä meitä kohtaavassa rangaistuksessa ja jolloin se voi
ruumiillisia olennoita kohtaan valtaansa käyttää.

Muutamat, joilla on ollut kunnia selittää raamattua, ovat sitä mieltä,
että tuli sielläkin on samaa lajia kuin nyt meillä. Sitä on vaikea
käsittää. Mutta voin ymmärtää, että sekin voi polttaa ruumistamme,
kuitenkaan kuluttamatta sitä, sillä tässä aineellisessakin maailmassa
on kappaleita, jotka voittamattomina kestävät ankarimmissakin
liekeissä, ja vaikka ne tulen voimasta syttyvät ja sulavatkin, eivät
ne siinä kuitenkaan häviä. Haluaisin mielelläni tietää, kuinka Mooses
tavallisessa tulessa poltti kultaisen vasikan tuhaksi, sillä tuo
salaperäinen kultametalli, jonka aurinkoista laatua ihailen, tulen
vaikutukselle alttiiksi annettuna vain kuumenee ja sulaa, mutta ei
kulu. Samoin, kun palavat ja haihtuvat osat ruumiistamme puhdistuvat
kestävämmiksi, kiinteämmiksi, siis kullan kaltaisiksi, jotka tosin
kärsivät liekkien vaikutuksesta, eivät ne kuitenkaan häviä, vaan
pysyvät tulessakin kuolemattomina.

Varmasti siis, jos tämä ruumiimme saa kärsiä vain tämän alkuaineen
vaikutuksesta, jää monta ruumista jäljelle. Ja silloin sekä taivas
että myöskin maa pikemmin on vasta kehityksensä alussa. Sillä nykyjään
tämä ei ole maa, vaan tulen, veden, maan ja ilman kokoomus, mutta
tulevaisena aikana, kun se on näistä aineksistaan vapautunut, se
esiintyy itsensä kaltaisemmassa tilassa, tuhkanansa.

Filosofit, jotka arvelivat maailman häviävän tulessa, eivät
kuitenkaan uneksineet sen tyhjään katoavan, mikä on maallisten syiden
vaikutuspiirin ulkopuolella. Sillä tulen viimeinen ja varsinainen
tehtävä on muuttaa ja sulattaa lasiksi, ja senvuoksi muutamat
kemisteistämme naljaillen väittävätkin, että viimeinen palo kiteyttää
ja muuttaa kaiken olevaisen lasiksi.

Ei meidän myöskään tarvitse pelätä häviämistä tai kummeksia, että
Jumala tahtoo tuhota luomistöitänsä. Sillä kun on jäljellä ihminen,
joka nyt on ja sitten vasta oikein on mikrokosmos eli pienoismaailma,
ei maailmaa voi sanoa hävinneeksi. Sillä Jumalan silmät, samoin kuin
ehkä omatkin kirkastetut silmämme, saavat yhtä todellisesti nähdä
maailman tämän supistetussa olemuksessa kuin se nyt on nähtävissä
summakaupalla ja paisutettuna. Niinhän Jumalan silmissä, samoin kuin
ihmisenkin ymmärryksen kannalta, kasvin siemenessä on jo olemassa,
vaikka näkymättömällä tavalla, sen täydellinen runko, lehdet, kukat
ja hedelmät. Sillä se, mikä on aistimillemme vain mahdollista, on
ymmärryksemme kannalta todella olemassa. Näin siis Jumala näkee kaikki,
tuntien omat työnsä yhtä täydesti niiden vähäisessä alussa kuin
täydellisyydessä; hän näki myös koko maailman yhtä täydesti kuudennen
päivän pienoismaailmassa kuin edellisten viiden päivän hajallisissa ja
moninaisissa tuloksissa.

Ihmiset tavallisesti selittelevät laajalti helvetin tulen tuskia
ja ruumiillisen kidutuksen ankaruutta ja kuvailevat helvettiä yhtä
selkeästi kuin Muhammed kuvasi taivasta. Tosin se on kouraantuntuvaa ja
jylisee jotenkin rahvaan korvissa, mutta jos sen on esitettävä asian
pelottavaa puolta, ei sitä kannata panna vastakohdaksi taivaalle,
siellä kun onnellisuus perustuu siihen osaan, joka on kykenevin
sitä tajuamaan, eli sieluun, Luojan siirrettyyn jumaluusvoimaan ja
uutisasuntoon. Ja vaikka sijoitamme helvetin maan alle, on paholaisen
alue sen ympärillä. Perin lapsellista taas on selittää sen olevan
tulivuorissa, jotka alkeellisen käsityksen mukaan edustavat helvettiä.

Mutta ihmisen sydän on paholaisen asuinsija, ja joskus tunnen helvetin
suorastaan itsessäni; Lucifer pitää hoviansa rinnassani, ja koko
legiona paholaisia on asettunut minuun. On siis olemassa yhtä monta
helvettiä kuin Anaksagoraan mukaan on maailmoja. Olihan Magdaleenassa
useampia kuin yksi helvetti, koska hänessä asusti seitsemän paholaista
ja jokainen paholainen on helvetti itsellensä, saaden riittävästi
kidutusta omassa olinpaikassansa, tarvitsematta enää ympäristön
kurjuutta lisäksi kärsimyksiinsä. Ja niinhän paha omatunto on täällä
jo tutustuttamista vastaiseen helvetin tuskaan. Kuka voi muuta kuin
säälien ajatella niiden armeliaita aikomuksia, jotka lopettavat oman
elämänsä? Niinhän paholainenkin tekisi, jos voisi, mutta kun se
on mahdotonta, on sen kurjuus loppumaton ja se kärsii enimmin sen
ominaisuuden vuoksi, jossa se on kestävin, nimittäin kuolemattomuutensa
takia.

Kiitän Jumalaa ja ilomielin mainitsen, etten ole milloinkaan pelännyt
helvettiä enkä kauhusta kalvennut, kun sitä on kuvattu. Olen niin
kiinnittänyt katseeni taivaaseen, että olen melkein tykkänään
unohtanut helvetin ajatuksenkin ja pelkään pikemmin edellisen riemujen
menettämistä kuin joutumista kärsimään jälkimäisen kurjuutta.
Edellisten menettäminen on täydellinen helvetti eikä tarvitse
mielestäni mitään lisää täydentämään kärsimyksiämme. Tuo julma
nimitys ei ole minua koskaan pidättänyt synnistä, enkä sen takia
liioin ole mitään hyvää tehnyt. Pelkään Jumalaa enkä kuitenkaan ole
kauhuissani hänen edessänsä; hänen armonsa saattaa minut häpeämään
syntejäni, ennenkuin hänen tuomionsa minua pelottaa. Tuomiot ovat
hänen viisautensa pakollisia ja toisarvoisia menettelytapoja, joita
hän käyttää vain viime keinona ja siihen yllytettynä, ja pikemmin
ne estävät kehnoja aikomuksissaan kuin innostavat hurskasta häntä
palvelemaan. Tuskinpa on ketään pelotettu taivaaseen. Ne, jotka
tahtovat ilman helvetinpelkoa palvella Jumalaa, pääsevät suorempaakin
tietä taivaaseen, kun taas sellaiset, jotka helvetinpelossa matelevat
hänen edessään, ovat siitä huolimatta, että nimittävät itseänsä
Kaikkivaltiaan palvelijoiksi, kuitenkin vain hänen orjiansa.

Puhuakseni totta ja ilmaistakseni sieluni vakaumuksen, en voi, kun
katselen elämäni tapauksia ja johdatan muistiini Jumalan sormen
jälkiä, havaita muuta kuin rajattoman paljon armotekoja niin hyvin
koko ihmiskunnalle kuin itselleni erityisesti. Ja lisäksi (johtuneeko
se sitten rakkauteni ennakkoluulosta tai hänen armonsa puolueellisesta
käsittämisestä, sitä en tiedä) minusta sellaiset asiat, joita muut
pitävät ristinä, kärsimyksinä, Jumalan tuomioina, onnettomuutena,
tarkastellessani niitä lähemmin kuin vain niiden näkyviä seurauksia,
näyttävät olevan ja perimmälti aina ovat hänen laupeutensa salaisia,
verhottuja osoituksia.

Erikoinen viisauden lahja on oikein ja kiihkottomasti arvostella
Jumalan tekoja, voidakseen niin hyvin eroittaa hänen vanhurskautensa
hänen armostansa, ettei väärin nimitä noita yleviä ominaisuuksia.
Samoin on oikeata logiikkaa selittää Jumalan teot sillä tavoin,
että hänen tuomionsakin on hänen laupeutensa ilmaus. Sillä Jumala
on armollinen kaikille, ollessaan pahimmillekin laupiaampi kuin
parhaat ansaitsevat. Ja jos sanomme, ettei hän ketään rankaise
tässä maailmassa, ei se suinkaan ole järjettömyyttä, vaikka siltä
saattaa tuntua. Järjetöntä olisi nimittää rangaistukseksi sitä, että
tuomari määräisi murhaajalle sakon, ja nureksia tuomiota sensijaan
että pitäisi kiittää tuomarin lempeyttä. Kun siis rikkomuksemme ovat
kuoleman ansainneita ja lisäksi ansaitsevat kadotuksen, niin jos
Jumalan hyvyys tyytyy sivuuttamaan ne vain jollakin tappiolla tai
onnettomuudella tai sairaudella, eikö olisi järjetöntä nimittää tätä
rangaistukseksi eikä hänen armonsa ylenpalttisuudeksi ja valittaa hänen
kurituksensa alaisena pikemmin kuin ihailla hänen armonsa valtikkaa!
Senvuoksi olemme velvolliset ylistämään ja kunnioittamaan häntä
kiitollisina kaikesta siitä, mitä olemme saaneet ja mitä olemme. Ja
kun mielessäni on näitä ajatuksia, ei Hän, joka ne parhaiten tuntee,
ole tunnustamatta, että minä häntä ihailen. Jos saan osakseni taivaan
ja sen autuuden, on se aivan satunnaista eikä suinkaan hurskauteni
tarkoitettu tulos, sillä se on onnellisuus, jota en uskalla ajatella
ansaitsevani enkä häveliäänä oikein odottaakaan; nämä molemmat
kohtalot, sekä palkinto että rangaistuskin, annetaan meille armosta,
aivan epäsuhteessa tekoihimme, koska toinen niistä on suunnattomasti
kaikkien ansioittemme yläpuolella ja toinen taas rikoksiamme niin
suunnattomasti pienempi.

Niillä ei ole mitään pelastusta, jotka eivät usko Kristukseen,
nimittäin, kuten muutamat sanovat, hänen syntymisensä jälkeen, tai
niinkuin jumaluusoppineet esittävät, jo sitä ennenkin. Tämä saa minut
hyvin pelkäämään niiden rehellisten, kunnianarvoisain ja viisasten
puolesta, jotka ovat kuolleet ennen hänen ihmiseksi tulemistaan.
Vaikeata on ajatella noiden sielujen olevan helvetissä, sillä heidän
arvokas elämänsä on ollut omiansa johtamaan meitä hyveisiin maan
päällä. Ehkäpä heille on varattu helvetin monissa esikartanoissa
jokin helpotus. Kuinka ihmeellistä lieneekään heidän nähdä runolliset
mielikuvituksensa luomat muutettuina todellisuudeksi ja kuvitellut
hornanhenget todellisiksi paholaisiksi! Kuinka kummalta heistä
kuuluneekaan kertomus Aatamista, kun he saavat kärsiä hänen vuoksensa,
josta eivät milloinkaan olleet mitään kuulleet, ja kun ne, jotka
juontivat alkunsa jumalista, huomaavatkin olevansa syntisen ihmisen
onnettomia jälkeläisiä!

On röyhkeätä käydä järjen avulla vastustamaan Jumalan tekoja tai
epäillä hänen toimiensa oikeudenmukaisuutta. Jospa nöyryys saisi
opettaa muitakin, niinkuin se on minua opettanut, muistamaan ääretöntä
ja käsittämätöntä eroa Luojan ja luodun välillä, ja jospa tutkisimme
vakavasti seuraavaa apostoli Paavalin vertausta: _Sanooko saviastia
valajalleen: »miksi olet minut tällaiseksi tehnyt?»_ niin se estäisi
järkeä tuollaisista ylpeistä kiistoista, emmekä myöskään silloin
moittisi Jumalan lopullisia tuomioita, joko hän tuomitsee taivaaseen
tai helvettiin. Ihmiset, jotka elävät järkensä nojassa, elävät vain
omaa elämää niinkuin eläimetkin. He noudattavat luontonsa vaatimuksia
eivätkä senvuoksi kohtuullisesti voi vaatia palkkaa teoistansa, koska
tottelevat vain järkensä luonnollisia käskyjä. Niinpä siis täytyy
lopultakin ilmetä, että kaikki pelastus tulee Kristuksen kautta. Ja
pelkään että nuo suuret hyveen esikuvat joutuvat vahvistamaan tämän
totuuden, jolloin käy ilmi, etteivät parhaatkaan maan päällä tehdyt
työt oikeuta vaatimaan pääsyä taivaaseen.

Toisaalta en usko, että näiden edellä mainittujen tai kenenkään
muunkaan elämä olisi aina ollut joka kohdassa heidän oppinsa mukainen.
On ilmeistä, että Aristoteles rikkoi omia siveyssääntöjänsä vastaan.
Stoalaiset, jotka tuomitsevat intohimot ja kehoittavat ihmisiä
nauramaan Phalariksenkin sonnissa [Muinaisen hirmuvaltiaan Phalariksen
kerrotaan poltattaneen kuolemaantuomituita hehkuvassa vaskisonnissa.
_Suom_], eivät ähkimättä kestäneet sappikiven tai vatsanvaivojen
puuskaa. Skeptikot, jotka väittivät olevansa mitään tietämättä,
joutuivat juuri tuossa väitteessään ristiriitaan itseänsä vastaan,
luullen tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Diogenes on minusta
aikansa turhamielisin ihminen ja paljon kunnianhimoisempi hylätessään
kunnianosoitukset kuin Aleksanteri Suuri, joka ei kieltäytynyt
yhdestäkään.

Paheet ja paholaisen vehkeet virittävät ansoja järjellemme ja
kiihoittaen meitä liian kiireesti pyrkimään pakoon sotkevat meidät
niihin sitä pahemmin. Venetsian herttua, joka vihki itsensä
avioliittoon meren kanssa heittämällä siihen kultaisen sormuksen, ei
minun mielestäni haaskannut, sillä sellaista juhlallista toimitusta
pidettiin valtion asioissa hyvänä ja merkitsevänä, mutta filosofi, joka
heitti rahansa mereen välttääkseen ahneuteen lankeamista, oli ilmeinen
tuhlari.

Hyveeseen ei ole mitään valmiiksi muokattua oikotietä, eikä meidän
ole suinkaan helppo vapauttaa itseämme synnin seiteistä. Päästäksemme
kehittymään täydellisiksi hyveissä samoin kuin uskonnollisestikin,
tarvitaan _panoplia_ eli täydellinen asevarustus, niin ettemme
ollessamme varuilla yhtä pahetta vastaan joutuisi toisen hyökkäykselle
alttiiksi. Ja tosiaankin viisaat ja arvostelukykyiset, joilla on järjen
johto käytettävänään, rikkovat anteeksiantamattomasti, jotavastoin
heikompiälyiset voivat kompastua ilman häpeää. Yhden ainoan hyvän
työn toimittamiseen vaaditaan niin monta asianhaaraa, että hyväksi
tullakseen täytyy perinpohjin harjoitella ja hyveellisyyttä suorastaan
opiskella.

Toistan vielä, että ihmisten käytös ei kulje rinnakkain teorian
kanssa, vaan usein käy tykkänään sitä vastaankin. Luonnostamme kyllä
tiedämme, mikä on hyvää, mutta luonnostamme teemme myöskin pahaa; se
kaunopuheisuus, jolla tahdon toisille jotakin vakuuttaa, ei tehoa
itseeni. Meissä on luonnottomasti kehittynyt halu, joka kyllä tahtoo
kärsivällisesti kuunnella järjen neuvoja, mutta ei kuitenkaan pane
toimeen mitään muuta kuin sen omiin oikkuihin soveltuu. Lyhyesti
sanottuna: me olemme kaikki hirviöitä, se on: ihmisen ja eläimen
sekoituksia, joissa meidän täytyy koettaa esiintyä niinkuin runoilijat
kuvaavat erään Chiron-nimisen viisaan eläneen, nimittäin pitämällä
ihmisen aluetta eläimen tyyssijan yläpuolella ja aistillista puolta
istumassa vain järjen jalkojen juuressa.

Lopuksi toivon, että Jumalan avulla kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan
pelastuksen, vaikka tosin ilmenee, että vain muutamat harvat sen
päämäärän saavuttavat. Elämäntie on soukka ja sille johtava silta
kapea; kuitenkin ovat ne, jotka ovat Jumalan seurakunnan rajoittaneet
johonkin erikoiseen kansakuntaan, kirkkoon tai sukuun, tehneet sen
kapeammaksi kuin Vapahtajamme milloinkaan tarkoitti.

Ne arki-ihmiset, jotka kietovat Jumalan seurakunnan Strabon viittaan
ja rajoittavat sen Eurooppaan, tuntuvat minusta yhtä huonoilta
maantieteilijöiltä kuin Aleksanteri Suuri, joka luuli valloittaneensa
koko maailman, vaikka ei ollut lannistanut vielä puoltakaan. Sillä
emmehän voi kieltää, että Jumalan seurakunta on myös Aasiassa ja
Afrikassa, jollemme tahdo unohtaa apostolien lähetysmatkoja ja
marttyyrien kärsimyksiä, samoin kuin useiden (meidänkin reformeeratun
käsityksemme mukaan laillisten) kirkolliskokousten istuntoja, joita
pidettiin noissa seuduissa silloin, kun me vielä olimme alaikäisyyden
tilassa. Sitäpaitsi eivät pienet eroavaisuudet, jotka ovat ehkä enemmän
huomattavia meidän silmissämme kuin Jumalan, oikeuta ketään sulkemaan
toista pois taivaan osallisuudesta, saatikka sellaisia kristityitä,
jotka kaikki ovat olleet jollakin tapaa marttyyrejä, ylläpitäen
uskoansa jalosti vainojenkin aikana ja palvellen Jumalaa yksinpä
polttoroviollakin, kun taas me kunnioitamme häntä vain päiväpaisteessa.
Totta on, niinkuin mekin kaikki myönnämme, että monta on kutsuttu,
mutta harvat ovat valitut. Mutta kuitenkin, jos meidän kaikkien
mielipiteet koottaisiin yhteen, ei niiden yleisestä sekasotkusta
lainkaan löytyisi sellaista asiaa kuin pelastus, eikä yksikään tulisi
autuaaksi.

Sillä ensiksikin Rooman kirkko tuomitsee meidät ja me puolestamme
heidät; uusreformistit ja lahkolaiset tuomitsevat meidän kirkkomme
opit, ja atomistit eli familistit kiroavat nämä kaikki, jotka sitten
puolestaan sinkauttavat kirouksensa heitä vastaan. Kun siis Jumalan
armo lupaa meille taivaan, niin meidän käsityksemme ja mielipiteemme
sulkevat meidät pois siitä paikasta. Siten on meillä useampia kuin yksi
Pyhä Pietari, sillä erinäiset kirkot ja lahkot valtaavat taivaan portit
ja kiertävät oven toisilta lukkoon, ja niin me menemme taivaaseen
vastoin toistemme tahtoa, käsityksiä ja mielipiteitä, yhtä armottomina
kuin tietämättöminäkin erehtyen, kuten pelkään, ei ainoastaan oman,
vaan myöskin toisten pelastuksen asiassa.

Uskon, että monet pelastetaan, jotka ihmisten mielestä näyttävät
kadotukseen tuomituilta, ja monta sellaista joutuu kadotukseen,
joita pidetään valittuina. Viimeisenä päivänä on ilmestyvä outoja ja
odottamattomia esimerkkejä sekä Jumalan vanhurskaudesta että armosta.
Ja senvuoksi on yritys tarkoin määritellä kumpaakaan suoranaista
hulluutta ihmisessä ja yksinpä paholaistenkin puolelta röyhkeyttä.
Nämä viimemainitut viekkaat henget kykenevät tuskin kaikella
sukkeluudellaankaan saamaan selville, kutka pelastuvat. Sillä jos he
kykenisivät sen edeltäpäin tietämään, olisi niiden työ lopussa eikä
niiden tarvitsisi enää kiertää maita mantereita _etsimässä, kenen
saisivat niellä_.

Ne, jotka turhantarkkaan lakia soveltaen tuomitsevat Salomonin
kadotukseen, eivät tuomitse ainoastaan häntä, vaan itsensäkin ja koko
maailman. Sillä Jumalan kirjoitetun sanan mukaan me olemme kaikki
poikkeuksetta ansainneet kuoleman. Mutta Jumalalla on etuoikeus ja
vapaa valta tehdä mielensä mukaan oman lakinsakin kirjainta vastaan.
Ja yksin sen nojalla me voimme odottaa pelastusta, ja siten Salomokin
saattoi yhtä helposti pelastua kuin nekin, jotka hänet tuomitsevat.

Niiden lukumäärä, jotka luulevat tulevansa pelastetuiksi, ja se
ääretön joukko, joka luulee voivansa pujahtaa neulansilmän läpi, on
hämmästyttänyt minua suuresti. Nimitys »piskuinen lauma» ei rohkaise,
vaan päinvastoin masentaa hartauttani, etenkin kun ajattelen omaa
arvottomuuttani, jossa suhteessa oman nöyrän pelkäilyni mukaan olen
kaikkia muita alempana. Uskon, ettei taivaassa koskaan ole anarkiaa,
vaan niinkuin enkelien kesken on eri arvoasteita, samoin siellä on
Pyhienkin joukossa eri asteita etevyyden nojalla. Vakuutan kuitenkin,
etten suinkaan pyri ensimmäisille sijoille; toivoni on vain (ja siinä
olen onnellinen) saada olla edes viimeisenä miehenä, taivaan joukkojen
jälkipäässä. Olen vakuutettu pelastuksestani, vaikka en sitä uskalla
valalle ottaa. Olen niin sanoakseni varma ja uskon epäilemättä,
että on sellainen kaupunki kuin Konstantinopoli. Kuitenkin olisi
sen vannominen minun puoleltani tavallaan väärä vala, koska minulla
ei ole siitä omin aistimin saatua pettämätöntä vakuutta. Ja vaikka
tosin monet vakuuttavat ehdotonta varmuutta pelastuksestaan, niin
kuitenkin nöyrä sielu, tarkastaessaan omaa arvottomuuttaan, kohtaa
monta epäilyksen syytä ja äkkiä huomaa, kuinka vähän tarvitsemme
apostoli Paavalin neuvoa: _toimikaa pelvolla ja vavistuksella niin
että pelastutte_. Sama perustus, jonka nojassa on valitsemiseni, on
uskoni mukaan pelastuksenikin, nimittäin Jumalan armo ja hyvä suosio,
joka oli olemassa ennen minua, vieläpä ennen maailman perustamista.
_Ennenkuin Abraham oli, olin minä_, sanoo Kristus. Samaa voin sanoa
jossakin merkityksessä myös itsestäni, sillä minä en vain ollut
olemassa ennen itseäni, vaan Aatamiakin, nimittäin Jumalan ajatuksissa
ja iankaikkisessa päätöksessä. Ja siinä merkityksessä saatan sanoa
maailmankin olleen ennen luomista ja myös loppuneen ennen alkuaan. Ja
siten olin kuolleena ennen kuin sain elämän: vaikka haudakseni koituu
Englanti, oli kuolinpaikkanani paratiisi, ja Eeva synnytti minut
keskoisena, ennenkuin Kain sikisi.

Röyhkeät kiihkoilijat, jotka kieltävät hyvät työt ja luottavat
yksinomaan uskoon, eivät kuitenkaan tee tyhjäksi ansiota. Sillä
kun he nojaavat uskonsa tehoon, vahvistavat he Jumalan asemaa ja
näyttävät rikkiviisaasti uhmaavan taivasta. Jumala oli määrännyt,
että vain ne, jotka latkivat vettä koirien tavoin, saivat kunnian
päästä midianilaisia hävittämään, eikä silti yksikään heistä voinut
oikeudenmukaisesti vaatia tai kuvitella ansainneensa tuota kunniaa. En
kiellä, että oikea usko, sellainen, jota Jumala vaatii, on pelastuksen
tuntomerkki ynnä sen välikappalekin. Mutta mistä se usko on löydettävä,
se on minulle yhtä hämärää kuin viimeinen hetkenikin. Jos Vapahtaja
saattoi moittia omia oppilaitaan ja suosikkejaan uskon puutteesta, joka
kuitenkin, vaikka se olisi sinapinsiemenen kokoinen, kykenisi vuoria
siirtämään, kuinka sitten meidän uskomme, josta kerskaamme, voisi olla
muuta kuin tyhjää tai korkeintaan juuri vähän enemmän kuin tyhjää. Tämä
on uskoni perusajatus. Jos siinä onkin monta eriskummaista kohtaa,
johtuen luonteeni ominaisuuksista, olen valmis, jolleivät ne kestä
kehittyneempien arvosteluja, ne peruuttamaan enkä niitä edusta enempää
kuin mikäli oppineemmat ja kykenevämmät niitä vahvistavat.



TOINEN OSA.


Mitä tulee toiseen hyveeseen eli laupeuteen, jota ilman usko on pelkkä
käsite, vailla todellista olevaisuutta, niin minä puolestani olen aina
koettanut kehittää sitä lempeätä ja inhimillistä taipumusta, jonka
sain jo vanhemmiltani, sekä soveltaa sitä rakkauden kirjoitettujen ja
säädettyjen lakien mukaan. Ja jos tutkin itseäni totuudenmukaisesti,
niin luullakseni olen alusta asti suunniteltu ja muovaeltu juuri sitä
hyvettä harjoittamaan. Sillä rakenteeni on niin yleislaatuinen, että
se myötätuntoisesti soveltuu ja mukautuu kaikkiin asioihin. Minussa ei
ole minkäänlaista vastenmielisyyttä tai erikoista mielihalua, olkoonpa
puhe ruuasta, ilmasta tai mistä tahansa. En ihmettele lainkaan,
että ranskalaiset voivat syödä sammakoita, käärmeitä ja tatteja,
enkä sitäkään, että juutalaiset söivät heinäsirkkoja, vaan heidän
joukossaan asuessani syön niitä tavallisina ravintoaineina ja havaitsen
niiden soveltuvan vatsaani yhtä hyvin kuin heidänkin vatsaansa.
Voisin sulattaa hautuumaalta kerättyä salaattia yhtä hyvin kuin
vihannestarhasta saatua. En hätkähdä nähdessäni käärmeen, skorpionin,
sisiliskon tai salamanterin. Kohdatessani rupikonnan tai kyykäärmeen en
tunne mitään halua siepata kiveä niitä tuhotakseni.

Yleensä en tunne mitään noista tavallisista vastenmielisyyksistä,
joita on muissa. Kansalliset vastakohtaisuudet eivät koske minua enkä
ennakkoluuloisesti kohtele ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia
tai hollantilaisia, vaan missä huomaan heidän toimintansa olevan
sopusoinnussa oman maani asukkaiden kanssa, kunnioitan, rakastan ja
hyväksyn heitä vastaavassa määrässä.

Olen syntynyt lauhkeassa ilmanalassa, mutta minusta tuntuu, että
sopisin asumaan kaikissa. Minä en ole sellainen kasvi, joka ei
menestyisi puutarhan ulkopuolella. Kaikki paikat, kaikki ilmanalat
ovat minulle kuin yksi ainoa maa. Minä olen Englannissa kaikkialla ja
jokaisen leveysasteen kohdalla ollessani. Olen joutunut haaksirikkoon
enkä kuitenkaan ole meren tai tuulten vihamies. Voin lukea, huvitella
ja nukkua myrskynkin raivotessa. Lyhyesti sanoen: en viero mitään,
ja omatuntoni sanoisi minun valehtelevan, jos väittäisin jyrkästi
inhoavani tai vihaavani jotakin olentoa, paitsi paholaista, tai ainakin
kammoavana siinä määrin, etten voisi siihen mukaantua. Jos yleisten
vihattujen asioiden joukossa on jotakin, mitä tuomitsen tai halveksun,
niin se on tuo kaiken järjen, hyveen ja uskonnon vihollinen, _joukko_,
monipäinen hirviö, joka eri osiinsa jaettuna näyttää ihmisiltä, Jumalan
luomilta järkeviltä olennoilta, mutta toisiinsa sekaantuneena on vain
yksi ainoa valtava peto, hirveämpi epäsikiö kuin mikään monipäinen
lohikäärme.

Laupeuden kanssa ristiriitaista ei ole nimittää sellaisia olennoita
hulluiksi. Sillä tavoin kaikki pyhät kirjoittajat ovat heitä
nimittäneet Salomonin antaman esimerkin mukaan, ja meidän uskomme
mukaan se tulee hyväksyä. Myöskään en joukkonimityksellä tarkoita
pelkästään alhaisempia ja vähäarvoisempia ihmisiä, sillä ylempienkin
joukossa on huonompia aineksia, jonkinlaista rahvasta, jonka mieli on
yhtä oikullinen kuin edellistenkin ja joka on käsityöläisten tasolla,
vaikka varallisuus jonkun verran kultaa heikkouksia ja kukkaro on
vastapainona hassutuksille. Mutta samoin kuin lukua laskiessa kolme tai
neljä miestä yhteensä voi joutua takapajulle yhden ainoan rinnalla,
joka pitää itseään heitä heikompana, samoin myös kokonainen joukko
noita tietämättömiä kultakaloja ei ansaitse todellista kunnioitusta
senkään vertaa kuin moni kurja ihminen, joka asemansa puolesta on
heidän jalkainsa juuressa. Puhukaamme poliitikkojen tapaan: on olemassa
aatelisia ilman sukutaulua, luonnollista jaloutta, jonka nojalla
pääsee kohoamaan toisen tasalle vieläpä yläpuolellekin ansioittensa
ja eteväin ominaisuuksiensa mukaan. Vaikka aikamme turmelus ja
nykyiset pyrinnöt näyttävät viittaavan toiseen suuntaan, olivat
asiat edellämainitulla kannalla alkuperäisissä valtioissa, ja siihen
perustuu vieläkin kaikkien oikeinjärjestettyjen yhteiskuntien elämä,
kunnes väärinkäytökset pääsevät valtaan, karkeammat vietit pyrkivät
saavuttamaan sitä, mitä viisaammat ylenkatsovat, ja kullakin on vapaus
koota ja keinotella itselleen rikkauksia, joiden avulla taas voidaan
hankkia, mitä kukin himoitsee.

Luonteeni yleinen ja puolueeton laatu taivuttaa minut etusijassa
yllämainittuun jaloon hyveeseen. Onnellista on olla syntymästään
ja luonnostaan taipuvainen hyveeseen ja niinmuodoin kasvaa kuin
siemenestä, tarvitsematta joutua kasvatuksen kautta oksastetuksi ja
siihen pakotetuksi. Kuitenkaan emme ole muuta kuin siveellisyyden
saarnaajia, jos noudatamme vain omia luonnollisia taipumuksiamme emmekä
anna minkään korkeamman lain kuin järjen niitä säännöstellä, ja Jumalan
sanan mukaan olemme silloin vielä pakanoita. Siksi täytyy rakkauden
suurella työllä olla muitakin vaikuttimia ja päämääriä. En anna almuja
vain tyydyttääkseni veljeni nälkää, vaan täyttääkseni Jumalan tahtoa
ja käskyjä. En ota esiin kukkaroani pelkästään hänen tähtensä, joka
pyytää, vaan Hänen tähtensä, joka on sen minulle antanut. En tahdo
auttaa ketään sen vuoksi, että hän kaunopuheisesti puhuu kurjuudestaan,
enkä tyydyttääkseni säälintunnettani, sillä se olisi pelkkää moraalista
armeliaisuutta ja johtuisi enemmän intohimosta kuin järjestä. Sillä
se, joka auttaa toista pelkän säälin vaikutuksesta, ei anna apuansa
niin paljon hänen kuin oman itsensä vuoksi, sillä säälien toisten
onnettomuutta otamme sen omaksemme, ja auttaessamme heitä siitä autamme
samalla itseämme. Samoin on erehdyttävää koettaa korjata toisten
onnettomuutta sitä armeliaitten luonteitten tavallista ajatusta
seuraten, että voimme itsekin kerran joutua samanlaiseen asemaan. Sillä
se on nurjaa ja ovelaa laupeutta, koska sitä osoittamalla näytämme
houkuttelevan ihmisten sääliä kaiken varalta.

Olen muuten pannut merkille, että varsinaiset almuihin turvautuvat,
vaikka liikkuvatkin suuressa kansanjoukossa, kuitenkin osaavat
pyynnöillään kääntyä määrättyjen, valittujen henkilöiden puoleen.
Nämä kokeneet ja ammatissaan taitavat kerjäläiset ovat varmastikin
perehtyneet kasvojen ilmeitä tuntemaan, ja sen avulla he oitis keksivät
armeliaan ihmisen. Sillä kasvoissamme on joitakin salaperäisiä
merkkejä, jotka ilmaisevat sielumme laadun ja joista sekin, joka ei
tunne edes aakkosia, voi lukea luonteemme ominaisuudet.

Olen myös sitä mieltä, että ilmeitä on tavallaan havaittavissa, ei
ainoastaan ihmisissä, vaan kasveissakin, joten kussakin niistä on jokin
ulkonainen piirre ilmaisemassa sisällistä muotoa. Jumalan sormi on
jättänyt merkin kaikkiin töihinsä, ei tosin kuviolla tai kirjaimilla
ilmaistuna, vaan niiden erinäisissä muodoissa, rakenteessa, osissa
ja toiminnoissa, joista yhteensä saadaan niiden laatua kuvaava sana.
Näillä sanoilla Jumala antaa tähdille nimet ja samojen aakkosten avulla
Aatami pani kullekin luontokappaleelle sen erikoista laatua vastaavan
nimen.

Paitsi näitä kasvojemme piirteissä esiintyviä merkkejä on käsissämmekin
eräänlaisia salaperäisiä kuvioita, joita en uskalla sanoa vain
sattumalta muodostuneiksi, koska ne ovat sellaisen kynän piirtämiä,
joka ei milloinkaan suotta piirtele. Tämän otan huomiooni sitäkin
suuremmalla syyllä, kun omassa kädessäni on sellaista, mitä en ole
nähnyt kenenkään toisen kädessä. Myönnän kyllä, ettei Aristoteles
etevässä ja ainokaisessa teoksessaan fysionomiikasta mainitse mitään
käsien piirteitten tutkimisesta eli khiromantiasta; mutta uskon
egyptiläisten, jotka harjoittivat tällaisia hämäriä, salaperäisiä
tieteitä, olleen siihenkin perehtyneitä, ja sitähän myöhemmät maita
kiertelevät ja egyptiläisinä esiintyvät petkuttajat olivat tuntevinaan
ja ehkäpä olivatkin siitä tallettaneet joitakin tärveltyneitä
jäännöksiä, joiden avulla voivat ennustuksissaan joskus oikeaankin osua.

Ihmiset yleensä ihmettelevät, kuinka niin monien miljoonien eri
ihmiskasvojen joukossa ei ole toistensa kaltaisia. Minä puolestani
ihmettelisin yhtä paljon, jos kahdetkaan kasvot olisivat yhtäläiset.
Se, joka ottaa huomioon, kuinka monta tuhatta erilaista sanaa on
voitu helposti sepittää neljästäkolmatta kirjaimesta, ja niinikään,
kuinka monta sataa erilaista piirrettä on ihmisen kuvassa, käsittää
muitta mutkitta, että tuollainen vaihtelu on aivan välttämätön. Ja
vaikeatahan olisikin kaikkien eri piirteitten niin yhteen sattua, että
ne muodostaisivat toistensa peilikuvia. Jos taiteilija umpimähkään
sommittelee miljoonan eri kasvoja, niin huomataan ne kaikki
erilaisiksi; vieläpä sittenkin, vaikka hän jokaisen niistä laatisi
mallin mukaan, jää niihin kaikesta hänen taitavuudestaan huolimatta
helposti havaittavia eroavaisuuksia. Sillä kaikkien olioiden todellinen
esikuva on lajiaan täydellisin, emmekä sitä saavuta, vaikka laatisimme
sitä paremmankin kuvan, koska tämä ei silloin olisi alkuperäisen
kuvattavan kaltainen.

Toisaalta ei luontokappaleiden suurempi yhtäläisyys loukkaa luonnon
vaihtelevaisuutta eikä millään tavoin halvenna Jumalan töitä. Sillä
samanlaisissakin olioissa on eroavaisuuksia, ja parhaitenkin toisiansa
vastaavissa on ilmeisiä ristiriitoja. Ja sillä tavoin ihminenkin on
Jumalan kaltainen. Sillä juuri niissä asioissa, joissa samankaltaisuus
ilmenee, olemme samalla perin erilaisia kuin hän. Ei milloinkaan ole
ollut mitään toisen kanssa niin samankaltaista, että ne kaksi kaikilta
kohdiltaan yhtyisivät. Sillä aina pääsee jokin eroavaisuus esille,
estäen samaisuuden; muutoinhan kaksi eri asiaa eivät olisi ainoastaan
samankaltaisia, vaan ihan samoja, mikä on mahdotonta.

Mutta palataksemme filosofiasta laupeuteen, en käsitä tätä hyvettä
niin ahtaasti, että katsoisin ainoastaan almujen antamisen olevan
laupeudentyötä, — että jokin määrä anteliaisuutta olisi tämän hyveen
koko saavutus. Jumaluusoppi on viisaasti jakanut laupeudentyöt eri
haaroihin ja osoittanut tällä kapealla tiellä useita eri polkuja
hyvyyteen, niin että yhtä monella tavalla kuin voimme tehdä hyvää,
voimme myös laupeutta toteuttaa.

Ihmisessä ei ole ainoastaan ruumiin, vaan sielunkin vikoja, samoin kuin
on ulkonaisia sattumuksia, jotka kaipaavat armeliasta apuamme. Minä
en voi ketään halveksia tietämättömyyden vuoksi, vaan tahdon kohdella
häntä yhtä sääliväisesti kuin Latsarusta. Ei suinkaan ole suurempaa
laupeutta verhota hänen ruumistansa kuin vaatettaa hänen sielunsa
alastomuutta. Kunniakasta on nähdä muiden ihmisten järki puettuna
meidän liveriimme ja heidän lainaamansa ymmärrys tuottamassa kunniaa
omamme suosiollisuudelle; se on huokeinta lajia hyväntekeväisyyttä, ja
auringon osoittaman luonnollisen hyväntekeväisyyden tavoin se valaisee
muita, pimittämättä siltä lainkaan itseänsä. Kitsauden osoittaminen
tämäntapaisessa hyväntekeväisyydessä on surkeinta lajia ahneutta ja
vieläkin häpeällisempää kuin saituus raha-asioissa.

Olen siis velvollinen harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä
asemani vuoksi, kun näet esiinnyn oppineena. Senpä vuoksi en teekään
päästäni tietojen hautaa, vaan aartehiston. Opiskelua en tahdo pitää
yksinoikeutenani, vaan kaikkien yhteisenä omaisuutena. Niinmuodoin en
opiskele vain oman itseni hyväksi, vaan niidenkin, jotka eivät itse
hanki oppia. En kadehdi ketään, joka tietää enemmän kun minä, mutta
säälin niitä, jotka tietävät vähemmän. En opeta ketään näyttääkseni
taitoani tai mieluummin ylläpitääkseni ja lisätäkseni sitä omassa
päässäni kuin herättääkseni ja edistääkseni hänen tietojansa. Näissä
kaikissa harrastuksissani on vain yksi ajatus, joka minua vaivaa,
nimittäin että kaikkien hankittujen ominaisuuksieni täytyy hävitä minun
mukanani, enkä voi niitä testamentata arvoisille ystävilleni.

En voi vihata tai halveksia ketään erehdyksen vuoksi enkä
ymmärrä, miksi mielipiteiden eroavaisuus kumoaisi tunteet. Sillä
eri mielipiteet, väittelyt ja todistelut, sekä filosofiset että
jumaluusopilliset, jos niitä käsittelevät ymmärtäväiset ja rauhalliset
ihmiset, eivät suinkaan loukkaa laupeuden lakeja. Kaikissa väittelyissä
on kiihtyminen päätöntä, sillä silloin järki syöksyy hullun koiran
tavoin väärille jäljille ja unohtaa alkuperäisen kysymyksen. Ja siinäpä
on yksi syy, miksi riitakysymykset eivät milloinkaan saa ratkaisuaan.
Sillä vaikka niitä lavealti esitettäisiin, joutuvat ne tuskin lainkaan
käsiteltäviksi, — niihin kietoutuu tarpeettomia sivuasioita, ja
riitapuolia itseään pohditaan usein yhtä laajasti kuin esillä olevia
asioita.

Uskonnon perustukset ovat jo lasketut ja pelastuksen periaatteet
kaikkien hyväksymät, niin ettei ole jäljellä montakaan kysymystä, jotka
oikeuttaisivat kiihkoon. Eikä silti kukaan ole väitellyt ilman kiihkoa
edes jumaluusopin alalla, saatikka halpa-arvoisemmista asioista.
Mikä taistelu riehuukaan Lukianoksella S:n ja T:n välillä! Kuinka
huitovatkaan kielimiehet kiistellessään _Jupiterin_ genetiivistä! Ja
kuinka he kolhivatkaan omia kallojaan, pelastaakseen Priskianuksen
pään! _Si foret in terris, rideret Democritus_ [Jos Demokritos vielä
eläisi, niin hän nauraisi].

Kuinka monta haavaa on viisaampienkin taistelijain kesken annettu ja
kuinka monta tehty kunniattomaksi vain mitättömän mielipiteen voiton
vuoksi tai jotta jokin vaivainen eroavaisuus saataisiin toteen! Ovathan
tiedemiehet rauhanmiehiä eivätkä kanna aseita, mutta heidän kielensä
ovat terävämmät kuin partaveitsi, heidän kynänsä piirrot ulottuvat
kauemmaksi ja kuuluvat kovemmin kuin ukkosen jyrinä. Minä kestän
mieluummin basiliskin kammokatsetta kuin armottoman kynämiehen raivoa.

Viisaat ruhtinaat eivät suojele taiteita ja kohtele suvaitsevasti
oppineita pelkästään tiedonharrastuksen tai runotarten palvomisen
takia, vaan he haluavat saada nimensä ikuistetuiksi heidän
kirjoituksissaan ja pelkäävät jälkimaailman kynämiesten kostoa. Sillä
kun he ovat osansa suorittaneet ja siirtyvät tästä maailmasta, tulee
kynämiesten astua esiin, tarjota maailmalle heidän elämänvaiheittensa
siveellinen puoli ja jättää jälkipolville täysi luettelo heidän
hyveistään ja paheistaan. Ja totisesti tarvitaankin koko joukko
omaatuntoa historian kyhäämiseen; mitään mahdollisuutta ei ole
puolustautua jonkin jutun häväistystä vastaan, sillä valhe esiintyy
siinä niin arvovaltaisena, että se häpäisee meidän hyvät nimemme
kaikkien kansojen ja koko tulevaisuuden edessä.

Onpa eräs toinenkin loukkaus laupeutta vastaan, josta ei mikään
kirjailija ole kirjoittanut ja vain hyvin harvat muuten välittäneet.
Tarkoitan sitä, ettei soimata ainoastaan eri uskontunnustuksia,
kirkonmenoja ja yhteiskuntaluokkia, vaan kokonaisia kansoja, me kun
solvaamme toisiamme häpäisevillä nimityksillä ja tylysti arvostellen
muutamain harvojen käytöstä päätämme kaikkien olevan samanlaisia:

    Le mutin Anglois, et le bravache Escossois,
           et le fol François,
    le poultron Romain, le larron de Gascongne,
    l'Espagnol superbe, et l'Aleman yvrongne.

Apostoli Paavali, joka sanoo kreetalaisia valehtelijoiksi, lausuu sen
kuitenkin vain epäsuorasti ja viitaten heidän omaan runoilijaansa.
Sellainen on yhteen suuntaan yhtä verinen ajatus kuin Neeron oli
toisaalle, sillä sanoilla haavoitamme tuhansia ja yhdellä iskulla
surmaamme koko kansakunnan kunnian. Yhtä hullua on riehua ja haukkua
aikakausia vastaan tai luulla voivamme saattaa ihmisiä järkiinsä
intohimon puuskilla. Demokritos, joka luuli voivansa naurulla
palauttaa ihmiset hyvyyteen, tuntuu minusta yhtä raskasmieliseltä
kuin Herakleitos, joka itki aikojen pahuutta. Minua ei sapeta se,
että näen joukon olevan oikeassa mielentilassaan, se on: järjettömän
oikullisuuden vallassa, sillä hyvin ymmärrän, että viisautta ei ole
annettu maailman arkitavaraksi ja että vain harvojen etuoikeus on
olla kelvollinen. Ne, jotka pyrkivät paheita hävittämään, tuhoavat
myöskin hyvettä, sillä vastakohdat, vaikka ne kumoavat toisiansa,
ovat kuitenkin toistensa elinehto. Niinpä hyve (pahan hävittäminen)
on aate, mutta toisaalta synnin yleisyys ei alenna hyvyyden arvoa,
siliä kun pahe voittaa enemmistön, saa hyve niissä, jotka jäävät sen
kannattajiksi, yhä suuremman arvon. Jos se siis häviää toisista,
monistuvat sen hyvät vaikutukset toisissa, jotka pysyvät koskemattomina
ja säilyvät hukkumasta yleiseen tulvaan.

Senvuoksi voin katsella paheellisuutta, sitä ivaamatta, tyytyen vain
nuhtelemaan ja ojentamaan. Sillä jalot luonteet, sellaiset, jotka
pystyvät hyvyyttä osoittamaan, joutuvat pilkkapuheen kautta johdetuiksi
pahaan yhtä helposti kuin nuhteen ja ojennuksen kautta hyvään. Meidän
tulisi kaikkien olla sen verran hyvän puoltajia, että suojelisimme
sitä pahan vallasta ja voisimme ylläpitää puhtaan totuuden arvoa.
Eihän ihminen voi oikeudenmukaisesti arvostella ja tuomita toista,
koska todellisuudessa kukaan ei oikein tunne toistansa. Sen käsitän
itsestäni, sillä olenhan minä koko maailmalta näkymättömissä, eivätkä
lähimmät ystävänikään näe minua muutoin kuin sumun läpi. Ne, jotka
tuntevat minua pintapuolisesti, arvostavat minua vähemmän kuin itse
ajattelen itsestäni, lähemmät tuttavani taasen enemmän. Jumala, joka
minut täysin tuntee, tietää etten ole mitään. Sillä Hän yksin näkee
minut ja koko maailman. Hän ei katsele meitä harhautuneen valonsäteen
mukaan eikä minkään heijastuksen avulla, vaan näkee itse olemuksen
ilman sen satunnaisten ominaisuuksien lisää ja olioiden muodot,
niinkuin me näemme niiden toiminnan ilmaukset. Edelleen ei kukaan voi
tuomita toistansa senvuoksi, ettei tunne omaa itseäänkään, sillä me
moitimme toisia vain sikäli, kuin he poikkeavat siitä, mitä pidämme
itsessämme kiitettävänä, ja suosimme toisia vain sen vuoksi, missä he
näyttävät olevan kanssamme yhtä mieltä. Niinpä siis lopuksi kaikki on
pelkkää itserakkautta, jonka me jokainen kuitenkin tuomitsemme.

Nykyajan ja ehkä entisaikojenkin yleinen valitus on se, että rakkaus
kylmenee. Sen huomaankin parhaiten niissä, jotka enimmin ilmaisevat
innostuksen palavuutta, sillä se on hyve, joka parhaiten soveltuu
kylmimmille luonteille, sellaisille, jotka ovat nöyryyteen taipuvaisia.
Mutta kuinka voisimme odottaa laupeutta toisia kohtaan, kun olemme
armottomia itsellemme? _Rakkauden työt alkavat kotoa_, se on yleisesti
tunnettu totuus, ja kuitenkin on jokainen oman itsensä pahin vihamies
ja niin sanoaksemme oma pyövelinsä. _Älä tapa_, sanoo Jumala, mutta
tuskin kukaan sitä huomioon ottaa. Sillä minusta jokainen ihminen on
oma kostottarensa ja avustaa omien elonpäiviensä lyhentämisessä. Kain
ei siis ollut ensimmäinen murhamies, vaan Aatami, joka hankki ihmisille
kuoleman ja näki siitä havaannollisen esimerkin oman poikansa Aapelin
kohtalossa, toisen kokemuksessa juuri sen toteutettuna, mitä usko ei
ollut saanut häntä käsittämään oman itsensä teoriassa.

En luule olevan ketään, joka vähemmän välittäisi omasta surkeudestaan
kuin minä, eikä ketään, joka niin läheisesti välittäisi muiden
onnettomuudesta. Voisin menettää toisen käteni vuodattamatta
kyyneltäkään ja joutua luullakseni paljonkaan valittelematta
vaikka teilatuksi. Kuitenkin voin mitä katkerimmin itkeä näytelmää
katsellessani ja todellisesti heltyen ottaa vastaan noiden
ammattiteeskentelijäin kuviteltua surua. Epäinhimillistä raakalaisuutta
on lisätä onnettomuutta jo ennestään murheellisille tai koettaa
suurentaa intohimoa ihmisissä, joiden luonne muutenkin on hillittömän
kiihkoinen. Juuri se oli Jobin suurimman kärsimyksen aihe, ja hänen
ystäviensä kierot syytökset tuottivat hänelle suurempaa tuskaa kuin
paholaisen suoranaiset iskut. Eivät ainoastaan omat, vaan myöskin
ystäviemme kyyneleet kuivaavat surujemme tulvaa, sillä kun sen vedet
jakautuvat useampiin puroihin, juoksevat ne kaikki rauhallisemmin ja
mahtuvat kapeampiin uomiin.

Rakkauden vallassa on siirtää intohimon kiihko toisen ihmisen rinnasta
toiseen ja jakaa suru melkein olemattomiin, sillä tuskankin voi, kuten
minkä hyvänsä suureen, jakaa niin pieniin osiin, että vaikka se ei
vielä olisi jakautumaton, se ainakin on huomaamaton.

Kuitenkaan en ystävän seurassa tahdo jakaa, vaan suurentaa hänen
surujansa, jotta ne omikseni ottaen voisin helpommin niistä puhella.
Sillä omassa järjessäni ja olemuksessani voin hallita sitä, mihin en
pysty oman itseni ulkopuolella enkä toisen ihmisen piirissä. Minusta
on usein tuntunut siltä, että kertomukset ylevistä ystävyysliitoista
eivät oikeastaan esitä todellisuutta, vaan ovat kuvitelmia siitä,
mitä pitäisi olla. Mutta nyt en niissä näe muuta kuin pelkkiä
mahdollisuuksia, niin että sellaisissa sankarillisissa esimerkeissä
kuin Damonin ja Pythiaan, Akilleen ja Patrokloksen, ei ole mitään, jota
en tavallaan voisi toteuttaa oman olentoni rajoitetussa piirissä.

Se, että joku antaisi henkensä ystävänsä puolesta, tuntuu oudolta
arki-ihmisistä ja sellaisista, jotka rajoittuvat maailmalliseen
periaatteeseen: _rakkauden työt alkavat kotoa_. Omasta puolestani
en voisi muistaa suhdetta itseeni enkä sitä arvonantoa, jota olen
velvollinen osoittamaan omalle luonnolleni, jos on kysymyksessä
Jumalan, isänmaani tai ystävieni asia. Näitä kolmea lähinnä pidän
itseni. Tunnustan, etten noudata sitä järjestystä, joka kouluissa
sovitetaan tunteisiimme ja jonka mukaan tulee rakastaa vanhempiamme,
lapsiamme, puolisoamme ja sitten ystäviämme. Sillä, lukuunottamatta
uskonnon vaikutuksia, en tapaa itsessäni tuollaista välttämätöntä ja
purkamatonta myötätuntoa omia veriheimolaisiani kohtaan. Toivon, etten
silti riko neljättä käskyä vastaan, jos huomaankin rakastavani ystävää
enemmän kuin lähimpiä omaisiani, vieläpä niitäkin, joilta olen elämäni
alun saanut. Milloinkaan en ole vielä tuntenut todellista kiintymystä
yhtä naista kohtaan, mutta ystävää olen rakastanut niinkuin hyvettä,
omaa sieluani ja Jumalaa. Siitä voin luullakseni käsittää, kuinka
Jumala rakastaa ihmistä, mitä autuutta on Jumalan rakkaudessa. Jättäen
kaikki muut sikseen, on olemassa kolme mitä salaperäisintä yhdistystä:
1. kaksi luontoa yhdessä henkilössä; 2. kolme henkilöä yhdessä
luonnossa; 3. yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sillä vaikka ne ovatkin
todella erikseen olemassa, ovat ne niin yhdistyneet, että näyttävät
vain yhdeltä ja ovat pikemmin kaksoisolento kuin kaksi eri sielua.

Todellisessa rakkaudessa on ihmeitä: se on oikea kokoelma arvoituksia
ja salaisuuksia, jolloin kaksi liittyy niin yhdeksi, että kummastakin
tulee kaksi. Minä rakastan ystävääni enemmän kuin itseäni enkä
mielestäni kuitenkaan riittävästi; jonkun kuukauden perästä saa
lisääntynyt rakkauteni minut ajattelemaan, etten ole häntä lainkaan
rakastanut. Ollessani poissa hänen luotansa olen kuin kuollut,
kunnes taas palaan hänen luoksensa; ollessani hänen luonansa en ole
tyytyväinen, vaan tahtoisin olla vieläkin lähempänä häntä. Yhdistetyt
sielut eivät tyydy syleilyihin, vaan tahtovat olla toinen toisensa.
Mutta kun se on mahdotonta, ovat heidän kaipuunsa rajattomat ja
jatkuvat ilman tyydytyksen mahdollisuutta.

Toisena kiusana rakkaudessa on se, että kun todella rakastamme
jotakuta kuin omaa itseämme, emme voi muistaa hänen katsantoaan, vaan
unohdamme kasvojen piirteetkin. Eikä sitä ole ihmeteltävä, sillä hän
on kuin oma itsemme ja rakkautemme näyttää hänet itsemme kaltaisena.
Tällainen ylevä tunne ei esiinny alhaisissa ja tavallisissa ihmisissä,
vaan sellaisissa, jotka ovat erikoisesti huomattavia hyveistänsä.
Se, joka voi rakastaa ystäväänsä näin ylevän hellästi, kykenee myös
täydellisesti rakastamaan kaikkia.

Jos voimme johtaa tunteemme ruumiillisuuden ulkopuolelle ja luomme
katseemme sieluun, silloin olemme tavanneet sen, johon ei ainoastaan
ystävyys, vaan myös rakkaus todella saa kohdistua. Ja suurin onni,
mitä sielulle voimme lahjoittaa, on se, mihin kaikki lopullisen
autuutemme panemme, nimittäin pelastus. Sitä emme tosin kykene omin
voimin toimittamaan, mutta sen saantia voimme edistää rakkaudellamme
ja hurskailla rukouksillamme. En voi tyytyä rukoilemaan vain itseni
puolesta, liittämättä luetteloa ystävistäni, enkä voi pyytää onnea,
johon en sosiaalisen taipumukseni vuoksi kaipaisi naapuriani
osalliseksi. En milloinkaan, keskellä iloanikaan, voi kuunnella
hautauskelloja, tuntematta tarvetta rukoilla ja toivottaa kaikkea
hyvää poistuvalle sielulle. En voi lähteä hoitamaan potilaani ruumista
unohtamatta ammattiani niin, että rukoilen Jumalaa hänen sielunsa
puolesta. Enkä voi nähdä kenenkään rukoilevan kohottamatta rukouksia
hänen puolestansa, sen sijaan että häntä matkisin, vaikka hän ehkä
ei merkitsisi minulle enempää kuin tavallinen tuntematon. Ja jos
Jumala on suvainnut kallistaa korvansa rukouksilleni, on varmastikin
monta onnellista, jotka eivät milloinkaan ole minua nähneet, mutta
saaneet siunausta minun tuntemattomista harrastuksistani. Rukoileminen
vihollisten puolesta — heidän pelastuksensa hyväksi — ei ole liian
ankara ohje, vaan kuuluu uskontomme jokapäiväiseen harjoittamiseen.
En voi uskoa erään italialaisen sanoja, että pahat toivotuksemme ja
lemmettömät ajatuksemme eivät ulotu tätä elämää kauemmaksi, vaan
sensijaan juuri paholainen samoin kuin helvetin kaikki pahat voimat
toivovat onnettomuuttamme tulevaisessa maailmassa.

Varhaisempina vuosinani ja maltittoman tunteeni mukaan oli sellainen
periaate, ettei saa tehdä kellekään pahaa eikä liioin itse suvaita
vääryyttä, jo riittävä siveellisyyden mitta. Mutta kypsyneemmällä iällä
ja saavutettuani kristillistä kokemusta olen alkanut vaatia enemmän.
Voin väittää, ettei ole mitään sellaista kuin vääryyden kokeminen, ja
jos onkin, ei ole mitään sellaista vääryyttä kuin kosto eikä sellaista
kostoa kuin vääryyden halveksiminen; että toisen vihaaminen on oman
itsensä vahingoittamista ja todellisen rakkauden osoittaminen oman
itsensä syrjäyttämistä. Olisin kohtuuton omaatuntoani vastaan, jos
sanoisin olevani kenenkään kanssa niin riidassa kuin itseni kanssa.
Huomaan olevan tässä ihmisolennossani monta erilaista kappaletta;
ihmisluonto on täynnä ristiriitaisia tunteita.

Minä olen kaiketi samanlainen kuin koko maailma, jossa sittenkin
vilisee eri olentoja ja kussakin niistä toinen ristiriitojen
maailma. Meillä on yksityiset kotivihamiehemme sisässämme, julkiset
ja vihamielisemmät vastustajamme ovat ulkopuolella. Paholainen,
joka vain kiusasi Paavalia, hyökkää ehkä tuimasti minun kimppuuni.
Vaikka minut hukka perisi, niin sisälläni riehuu Lepanton taistelun
veroinen kamppailu, intohimo järkeä vastaan, järki uskoa vastaan, usko
paholaista vastaan ja omatuntoni kaikkea vastaan. Minussa on toinen
ihminen, joka vihaa, moittii, käskee ja ahdistaa minua. Eikä omatuntoni
ole niin kivestä, että se kestäisi ankarampien hyökkäysten iskuja,
eikä toisaalta niin pehmeä ja vahasta tehty, että siihen jäisi merkki
jokaisesta pikku synnistä tai heikkoudesta.

Minulla on sellainen omituinen usko, että on aivan yhtä helppo saada
anteeksi muutamia syntejä kuin tehdä, toisia. Sillä perisyntini katson
pestyksi pois kasteessa todelliset rikkomukseni, tehdessäni tiliä
Jumalan kanssa, lasken vain viimeisestä katumuksestani ja sakramentin
yhteydessä saamastani yleisestä synninpäästöstä enkä siis kauhistu
nuoruuteni syntejä ja hullutuksia. Kiitän Jumalan hyvyyttä siitä, ettei
minulla ole sellaisia syntejä, joilta puuttuu nimi; en ole mitään
erikoista rikkomuksiltani; hairahdukseni ovat kulkutaudin luontoisia,
johtuen kaikki yhteisestä turmeluksestamme. Sillä onhan eräitä
ruumiinlaatuja, jotka yhdyttyään turmeltuneeseen mieleen hautovat
ja purkavat esille niin outoja riettauksia, ettei niillä uutuutensa
ja kauheutensa takia ole edes nimeä. Sellainen oli esimerkiksi se
hekumoitsija, joka rakastui kuvapatsaaseen, ja Neero luonnottomissa
irstailuissaan. Sillä samoin kuin taivaat alinomaa näyttävät uusia
ja ennestään tuntemattomia tähtiä ja maa tuottaa kasveja ja eläimiä,
samoin ihmistenkin mieli on täynnä uusia ilkeyksiä ja paheita.

Järkeni jäykkyys ja taipumusteni arkipäiväisyys ei ole koskaan
yllyttänyt kekseliäisyyttäni tai taivuttanut tunteitani mihinkään
tuollaiseen, mutta kuitenkin ovat tavalliset, jokapäiväiset
heikkouteni, jotka niin välttämättä näyttävät kuuluvan minuun ja olevan
varsinaista luontoani, niin masentaneet minut ja niin supistaneet oman
arvoni tuntoa, joka minussa muutoin olisi itseäni kohtaan, että omasta
mielestäni pakostakin olen kelvottomimpia kuolevaisia. Jumaluusoppineet
sanovat, että katumukseen kuuluu surunpuuska; minun katumukseeni kuuluu
suuttumusta, vihaa, surua, vimmaa, toisillensa vastakkaisia intohimoja,
jotka eivät näytä sopivan tähän asiaan enempää kuin varsinaiseen
luonteeseenikaan. Siinä emme laiminlyö rakkautta itseämme kohtaan, jos
olemmekin taistelussa paheita vastaan tai vihaamme sitä itsemme osaa,
joka vastustaa rakkauden perustusta, Jumalaa, vaan silloin ainoastaan
jäljittelemme isoa itseämme, maailmaa, jonka erilaiset myötätunnon ja
vastenmielisyyden ilmaukset kuitenkin tarkoittavat yhteistä parasta
ja edistävät yleistä sopusointua, pitäen kurissa kapinallisia voimia,
koska nämä hallitsemaan päästyään saattaisivat tuhota kaikki.

Kiitän Jumalaa siitä, että niiden miljoonien vikojen joukossa, jotka
olen perinyt Aatamilta, olen pelastunut saamasta erästä, joka lisäksi
on rakkauden perivihollinen ja ensimmäinen kaikista synneistä, ei
ainoastaan ihmisissä, vaan myös paholaisessa: tarkoitan ylpeyttä. Olen
välttänyt sitä asemastani huolimatta, jossa tuskin voi olla sitä ilman.
Ne pikku saavutukset ja luulotellut ansiot, jotka lisäävät muiden
ihmisten oman arvon tuntoa, eivät lainkaan pöyhistä minun höyheniäni.
Olen nähnyt kielimiehen rehentelevän yhdestä ainoasta Horatiuksen
rivistä ja ylpeilevän enemmän yhden ainoan oodin selittämisestä kuin
tekijä ehkä koko teoksen sepittämisestä.

Omasta puolestani osaan, lukuunottamatta erinäisiä paikallisia
murteita, kokonaista kuutta kieltä, mutta siitä huolimatta en
ajattele itsestäni sen suurempia kuin esi-isämme ennen Baabelin
kielten sekoitusta, jolloin oli vain yksi kieli maailmassa eikä
kellään ollut tilaisuutta ylvästellä kielimiehenä tai kriitikkona.
Lisäksi olen nähnyt useita maita, tutustunut niiden luontoon,
oloihin ja kaupunkeihin, vieläpä tutkinut niiden lainsäädäntöä ja
hallintoa. Mutta silti ei kaikki tämä voi saada jäykkää mieltäni
sellaisiin käsityksiin itsestäni, kuin olen huomannut monien
nokkelain isottelijain heikkoudeksi, vaikka eivät ole milloinkaan
saaneet kurkistaa oman pesänsä ulkopuolelle. Minä tunnen näköpiirimme
kaikkien tähtisikermien nimet, ja vähän muutakin niistä, mutta olen
tavannut lörpöttelevän merimiehen, joka tunsi vain kompassinpiirut ja
Pohjantähden ja kuitenkin vaiensi minut puheillaan, ollen olevinaan
minua suunnattomasti etevämpi. Minä tunnen useimmat kotimaani kasvit ja
samaten naapurimaidenkin enkä kuitenkaan tiedä mielestäni niin paljon
kuin silloin, kun tunsin niitä vain satasen ja tuskin olin käynyt
kauempana kasveja keräämässä kuin lähimmässä esikaupungissa.

Totisesti onkin niin, että kyvykkäät ja ne, joiden päässä ei ole vain
kourallinen tietoa, eivät mielestänsä tiedä mitään, ennenkuin tietävät
kaikki. Mutta kun tämä on mahdotonta, jäävät he Sokrateen kannalle,
sanoen tietävänsä vain sen, etteivät mitään tiedä. Enpä luule, että
Homeros kiusasi mieltänsä tuumimalla kalamiesten arvoitusta tai että
Aristoteles, joka ymmärsi tiedon epävarmuuden ja niin usein tunnusti
ihmisen järjen liian heikoksi ymmärtämään luonnon ilmiöitä, milloinkaan
oli vähällä hukuttaa itsensä koettaessaan selvittää Euripos-salmen
virtauksia. Se, mitä tänään opimme, saattaa jo huomenna paremman
arvostelumme edessä olla mitätöntä. Ja niinhän Aristoteles opettaa
meille, mitä Plato oli hänelle opettanut, nimittäin itsensä kumoamista.
Olen tutkinut kaikkea, enkä kuitenkaan voi tyytyä mihinkään, sillä
jos ensimmäisten opintojemme ja nuoruusvuosiemme harrastusten mukaan
saattaisimmekin luulla olevamme joko peripateetikkoja, stoalaisia
tai akateemikkoja, näyttävät minusta viisaimmat miehet ainakin
lopuksi olevan järjestään skeptikkoja, epäilijöitä, ja esiintyvät
kaksinaamaisina kuin Janus tiedon tantereella.

Siitä syystä minulla on ensiksikin yleinen, tunnustettu filosofia,
jonka opin koulussa, ja siitä keskustelen ja sillä tyydytän muiden
järkeä, ja toiseksi itseäni varten omintakeisempi, kokemukseen
perustuva järjestelmä, jolla tyydytän omaa järkeäni. Salomo,
joka valitti tietämättömyyttään tiedon huipuilla ollessaan, ei
ainoastaan ole masentanut minua omissa luuloissani, vaan laimentanut
pyrintöjänikin. Vielä on eräs ajatus, joka joskus on saanut minut
panemaan kirjani kiinni ja sanomaan itselleni, että on turhaa hukata
aikaa tiedon umpimähkäiseen haalimiseen: parempihan olisi odottaa vähän
aikaa, kunnes saamme vaistomaisesti ja välittömästi havaita sen, mitä
nyt yritämme vaivalla ja tutkimisella saavuttaa. Parempihan on istua
alallaan häveliäässä tietämättömyydessään ja tyytyä oman järkemme
alkuperäiseen siunaukseen kuin hankkia epävarmaa tietoa tästä elämästä
hikoillen ja tuskitellen, koska kuolema kuitenkin antaa selvyyden joka
hupsullekin ilmaiseksi, — koska se itsestään kuuluu kirkastukseemme.

En ole vielä ollut avioliitossa ja yhdyn niihin, jotka eivät nai
kahta kertaa. Silti en tarkoita, etten hyväksyisi toista avioliittoa,
niinkuin en myöskään joka tapauksessa kieltäisi moniavioisuuttakaan,
joka joinakin aikoina ja ottaen huomioon eri sukupuolten epätasaisen
lukumäärän saattaisi olla välttämätönkin. Koko maailma luotiin miestä
varten, mutta kahdestoista osa miehestä naista varten; mies on
itsessään koko maailma ja Jumalan henkäys; nainen on miehen kylkiluu
ja koukero kappale. Olisin tyytyväinen, jos ihmissuku lisääntyisi kuin
metsä ilman yhtymystä, — jos maailma pysyisi pystyssä ilman tuota
alhaista ja joutavaa liityntää, sillä se on hupsuinta, mitä viisas
mies eläissään voi tehdä, eikä ole mitään muuta, joka niin nolaisi
hänen jälleen raitistunutta mielikuvitustaan, kun hän muistelee, mihin
eriskummaiseen ja arvottomaan hullutukseen on tuossa teossa langennut.

Tätä en puhu ennakkoluulon vallassa enkä nurjamielisyydestä kauniimpaa
sukupuolta kohtaan, sillä luonnostani rakastan kaikkea kaunista. Voin
kokonaisen päivän ihastuneena katsella kaunista maalausta, vaikka se
esittäisi vain hevosta. Mutta luonteeni mukaista on mieluisampana
harrastaa kaikkea sopusointua. Ja onhan kauneudessakin sopusointua
ja Kupidon hiljaisissa sävelissä enemmän suloa kuin soittokoneen
äänessä. Sillä musiikkia on kaikessa, missä on sopusointua,
järjestystä ja suhteellisuutta, ja sikäli voimme tunnustaa olevan myös
maailmankaikkeuden musiikkia. Sillä nuo hyvin järjestetyt liikkeet ja
säännölliset askeleet, vaikka eivät annakaan korvassa kuuluvaa ääntä,
tarjoavat ymmärryksen havaittavaksi mitä sopusointuisimman säveleen.
Tasasuhtaisesti kehittynyt luonne iloitsee kaikesta sopusoinnusta. Ja
se saa minut suuresti epäilemään, ovatko ne lainkaan päänsä puolesta
eheärakenteisia, jotka vastustavat kaikkea kirkkomusiikkia.

Omasta puolestani kannatan sitä, enkä ainoastaan kuuliaisena kirkon
jäsenenä, vaan tuntien sitä erikoisesti kaipaavani. Sillä yksinpä
rahvaanomainen kapakkamusiikkikin, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa
toista, saattaa minun mieleni hartaaksi ja kohottaa sen ajattelemaan
ensimmäistä säveltäjää. Siinä on jotakin jumalallista, enemmän kuin
korva käsittää. Siihen sisältyy hieroglyfimäinen ja verhottu opetus
koko maailmasta ja kaikista luoduista, korvalle sellainen sävel, jota
koko maailma, oikein käsitettynä, tarjoisi ymmärrykselle. Lyhyesti
sanottuna se on aistittava ilmaus siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan
korva henkisessä merkityksessä kuulee.

En tahdo sanoa, niinkuin Plato, että sielu on sopusointu, vaan
sopusointuinen ja lähimmin tuntee myötätuntoa säveliin. Siitä syystä
muutamat, joiden ruumiinlaatu on vireessä heidän sielullisten
taipumuksiensa mukaan, ovat synnynnäisiä runoilijoita, vaikka kaikkikin
ovat luonnostaan taipuvia rytmiin. Se johti Tacituksen historiansa
ensi riveillä käyttämään runomittaa, ja Cicero, viheliäisin kaikista
runoilijoista, vaikka tekeytyy runoilijaksi, aloittaa esityksensä
erinomaisella heksametrillä.

Minulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja
epäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista
enkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja
almanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien
asentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on
niin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni
käyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien
asioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää
kuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti
suorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa
hänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa
hänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua
ottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien
yrityksiemme korvaukseksi.

Minua ei ainoastaan hävetä, vaan olen sydämestäni pahoillani, että
paitsi kuolemaa on myöskin parantumattomia tauteja, kuitenkaan en
omasta puolestani enkä siitä syystä, että taitoni ei kykene niitä
parantamaan, vaan ihmiskunnan yhteisen asian tähden, jota pidän
omanani. Ja puhuakseni yleisemmin, ne kolme ylevää ammattia, joita
kaikissa sivistyneissä maissa pidetään arvossa, johtuvat vain Aatamin
lankeemuksesta, eivätkä suinkaan ole vailla heikkouksiansa: ei ole
ainoastaan tauteja, joita _lääketiede_ ei pysty parantamaan, vaan on
myöskin asioita, joita _laki_ ei voi ratkaista, ja vikoja, joita ei
_jumaluusoppi_ pysty oikaisemaan.

Jos kerran yleiset kirkolliskokoukset voivat erehtyä, en ymmärrä, miksi
yksityiset oikeusistuimet olisivat virheettömiä. Niiden parhaimmatkin
säädökset nojaavat ihmisen erehtyvään päättelyyn, ja toinen laki
tuomitsee toisen, niinkuin Aristoteleskin useasti hylkäsi edeltäjiensä
mielipiteet, koska ne, vaikka olivatkin hyväksyttäviä järjen
kannalta, eivät silti soveltuneet hänen omiin sääntöihinsä ja hänen
periaatteittensa logiikkaan.

Omasta puolestani, puhumattakaan Pyhää Henkeä vastaan tehdystä
synnistä, jonka koko laatukin kuten parantaminen on tuntematon,
voin pikemmin parantaa luuvalon tai sappikiven joistakin ihmisistä
kuin jumaluusoppi voi poistaa ylpeyttä tai ahneutta toisista. Ja
lääketaidollani voin parantaa vikoja, joihin ei jumaluusoppi lainkaan
pysty, ja ne tottelevat pillereitäni, mutta eivät vähääkään hellitä
saarnoista. En kehu, vaan sanon suoraan, että me kaikki työskentelemme
omaa parannustamme vastaan, sillä kuolemahan on kaikkien tautien
parannuskeino. Muuta yleistä parannuskeinoa en tunne. Se kyllä on
perin tympeä nirsovatsaisille, mutta asianmukaisen maitin vallitessa
suorastaan nektaria ja kuolemattomuuden makeata juomaa.

Seurustelussani noudatan samaa sääntöä kuin aurinko, joka suhtautuu
ystävällisesti sekä hyviin että pahoihin. Ehkä ei olekaan pahoja
ihmisiä, ja pahinkin saattaa olla paras, — jos hän saa olla niiden
ominaisuuksien piirissä, jotka hänessä ovat hyviä. Ei liene yhtään niin
riitaista ihmistä, ettei oikean virityksen hetki voisi siinä herättää
sulosoinnun säveltä. _Magnae virtutes, nec minora vitia_ [suuret hyveet
eikä pienemmät paheetkaan] on parhaiden luonteitten tunnus, mutta
samaa voidaan kääntäen sanoa pahimmista, sillä turmeltuneimmassakin
luonteessa on jotakin, mikä on pysynyt koskemattomana ja toisin
päin vaikuttaen esiintyy parempana, taikka hänessä on voimakas
vastenmielisyys määräsuuntaan, suojaten häntä saamasta tuhoavan paheen
myrkkyä ja auttaen kestämään yleisenkin turmeluksen keskellä. Samaa
huomataan luonnossakin. Tehokkaimmat lievikkeet ovat kätkettyinä
syövyttävimpiin aineisiin.

Lisäksi väitän kokemuksen perustuksella, että myrkyt sisältävät
itsessänsä oman vastamyrkkynsä, joka suojelee niitä itsemyrkytykseltä,
ne kun ilman sitä olisivat vaarallisia ei vain muille, vaan
itselleenkin. Minäpä pelkäänkin omassa itsessäni tapahtuvaa
tärveltymistä enkä niin paljon toisista tarttuvaa. Itsessäni
kapinoitseva joukko tahtoo tuhota minut ja itse tartutan itseäni; vanha
Aatami asustaa minussa yhä. Tunnen tuon alkuperäisen syövän jäytävän
ja ahmivan itseäni, ja sen vuoksi kuuluu litaniaani myöskin rukous:
_Defenda me, Dios, de me_, Herra, suojele minua itseltäni.

Ei yksikään ihminen ole ihan yksinänsä, sillä jokainen on
pienoismaailma ja kuljettaa siis mukanaan koko maailman. _Nunquam
minus solus quam cum solus_ [ei koskaan ole vähemmän yksinään kuin
yksin ollessaan] on erityisesti viisaan miehen suussa mielevä lause,
mutta myös totta hullunkin sanoiksi. Niinpä ihminen ei edes erämaassa
ole yksinään, ei ainoastaan siitä syystä, että hänellä on seurana oma
itsensä ja ajatuksensa, vaan senkin vuoksi, että paholainen aina tulee
seuraamme yksinäisyydessä ja tuo häijy kapinoitsija aina yllyttää
meitä kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tavallisesti liittyvät
yksinäisiin ajatuksiimme. Eikä tarkemmin sanottuna olekaan mitään
sellaista kuin yksinäisyys eikä mitään sellaista, jonka voisi sanoa
olevan yksin ja itsessään, paitsi Jumala, joka on oma piirinsä ja vain
oman itsensä varassa. Kaikki muut, erilaisten ja yhteen sopimattomien
osiensa ohella, jotka tavallaan monistavat niiden luontoa, ovat
olemassa Jumalan myötävaikutuksella ja hänen kätensä tukemina. Lyhyesti
sanoen ei voi olla mitään muuta todella yksinäistä ja itsekseen kuin
se, joka on todella yksi, ja sellainen on vain Jumala; kaikki muut
poikkeavat ykseydestä ja ovat siis moninaisia.

Mitä minun elämääni tulee, on se kolmekymmentä vuotta jatkunut ihme,
jonka selostaminen ei olisi historiaa, vaan runoutta ja kuulostaisi
tavallisesta ihmisestä sadulta. Sillä minun mielestäni maailma ei
ole majatalo, vaan sairashuone, ei elinpaikka, vaan kuolinsija. Se
maailma, jota tarkastelen, olen minä itse; omassa itsessäni olevaa
pienoismaailmaa minä tutkistelen. Toista maailmaa käytän vain samaan
tapaan kuin karttapalloani, jota huvikseni silloin tällöin kääntelen.
Ne, jotka tarkastelevat ulkopuoltani ottaen huomioonsa vain asemani ja
varallisuuteni, eivät lainkaan älyä, kuinka korkealla olen, sillä minä
olen Atlaankin hartioita ylempänä. Maa on kuin piste, ei ainoastaan
taivaaseen verrattuna, joka on yllämme, vaan myöskin itsessämme olevan
taivaallisen puolen rinnalla. Se lihamäärä, joka on olentoni ympärillä,
ei voi rajoittaa sieluani. Tuo pinta, joka ilmoittaa näköpiirillä
olevan rajansa, ei voi vakuuttaa minua yhtä rajoitetuksi. Minun
ympyräni on laajempi kuin kolmesataakuusikymmentä astetta, ja vaikka
ruumiini mitat mainitaan numeroilla, ei se kuitenkaan koske sieluani.
Ja samalla kun tutkin itseäni ja huomaan olevani pienoismaailma,
havaitsen kuitenkin olevani myös jotakin enemmän kuin iso maailma
onkaan.

Meissä on varmasti jotakin jumalallista, sellaista, mikä oli olemassa
ennen alkuaineita ja minkä ei tarvitse aurinkoa kiittää. Luonto sanoo
yhtä hyvin kuin raamattukin minun olevan Jumalan kuvan. Joka ei sen
vertaa ymmärrä, ei ole vielä ensimmäistäkään läksyänsä oppinut ja
häätyy aloittamaan ihmisen aakkosista.

Toivoakseni en sillä halvenna kenenkään onnea, jos sanon olevani yhtä
onnellinen kuin kuka hyvänsä. _Ruat coelum, fiat voluntas Tua_ [vaikka
taivas romahtaisi, tapahtukoon Sinun tahtosi] pelastaa kaikesta. Sillä
mitä hyvänsä tapahtuukin, on se vain samaa, mitä päivittäin rukoilemme.
Lyhyesti sanottuna: olen tyytyväinen, ja mitäpä kaitselmuksella
olisi muuta annettavaa? Ja tämähän todella on onnellisuutta, ja sitä
saan kokea. Siksi olenkin onnellinen kuin unessa ja yhtä tyytyväinen
nauttiessani onnea mielikuvituksessa kuin toiset ilmeisemmässä
todellisuudessa.

Varmasti voimme unissamme paremmin tajuta niitä asioita, jotka meitä
ilahduttavat, kuin valveilla ollessamme. Ilman sitä olisin onneton,
sillä hereillä tekee arvosteluni minut tyytymättömäksi, aina kuiskaten
minulle, että olen poissa ystäväni luota. Mutta lempeät uneni öisin
hyvittävät minua ja saavat minut uskomaan, että olen hänen sylissään.
Kiitän Jumalaa onnellisista unistani, samoin kuin hyvästä levostanikin,
sillä ne tarjoovat tyydytystä kohtuullisille toiveille ja sellaisille
ihmisille, jotka tyytyvät vähäänkin onnellisuuteen. Eikä liene
synkkämielinen se käsitys, että me kaikki olemme kuin nukuksissa
tässä maailmassa, että tämän elämän käsitykset ovat pelkkiä unelmia
verrattuina tulevaisen maailman tajuntaan, niinkuin unihaaveet selvän
päivän tajunnan rinnalla. Molemmat ovat yhtä erehdyttäviä, ja toinen
näyttää vain olevan toisen vertauskuva. Me olemme vähän enemmän kuin
oma itsemme nukkuessamme, ja ruumiimme uinailu tuntuu aloittavan sielun
valveutumisen. Aistimemme ovat kyllä sidotut, mutta järkemme vapautuu,
eivätkä ajatuksemme valveilla ollessamme voi kilpailla unessa saamiemme
haaveiden kanssa.

Syntymämerkkini osui Skorpionin vetiseen tähtikuvioon; syntymiseni
tapahtui Saturnuksen kiertotunnilla, ja luulenpa itsessäni olevan
jonkun verran tämän kiertotähden lyijymäisyyttä. Minä en ole
lainkaan taipuvainen leikinlaskuun, eikä minulla ole lahjoja
esiintyä pilapuheilla ja sukkeluuksilla seurassa. Mutta yhdessä
ainoassakin unessa voin laatia kokonaisen huvinäytelmän, katsella sen
suorittamista, panna merkille pilapuheet ja nauraa itseni hereille
sen hullutuksista. Jos muistini olisi yhtä uskollinen kuin järkeni
on silloin tuottelias, harjoittaisin tutkimuksia vain unissani.
Samoin valitsisin sen ajan myöskin hartauteni harjoittamiseksi. Mutta
karkealaatuinen muistimme ei kykene pitämään tallella keveämmin
liikkuvan älymme vaikutuksia, vaan unohtaa ne ja herättyämme pystyy
esittämään vain epäselvän ja katkonaisen kertomuksen siitä, mitä on
tapahtunut.

Aristoteles, joka on kirjoittanut eri tutkielman unesta, ei mielestäni
ole tarkoin sitä määritellyt. Eikä Galenuskaan, vaikka hän näyttää
oikaisseen edellämainitun käsitystä. Sillä unissakävijöillä, vaikka he
liikkuessaan nukkuvatkin, on kuitenkin aistimien toiminta jäljellä.
Senvuoksi meidän täytyy sanoa, että meissä on jotakin, mikä ei ole
Morfeuksen vallassa, ja että hurmiotilaan joutuneet sielut vaeltelevat
omassa ruumiissaan niinkuin hengetkin asunnoikseen ottamissaan
ruumiissa, joihin pukeutuneina ne näyttävät kuulevan, näkevän ja
tuntevan, vaikka elimet ovat vailla aistimiskykyä. Niinpä huomataan
ihmisten joskus lähtöhetkellänsä puhuvan ja ajattelevan asioita,
jotka ovat heidän tavallisten kykyjensä yläpuolella; silloinhan näet
sielu, joka alkaa vapautua ruumiin kahleista, puhkeaa kuin itsekseen
toimimaan ja pääsee kuolevaisuuden rajojen ulkopuolelle. Me nimitämme
unta kuolemaksi, vaikkakin herääminen meidät tappaa ja hävittää ne
henget, jotka ovat elämän varsinaisena olinsijana. Tosiaankin tuo
elämän puoli parhaiten esittää kuolemaa. Sillä jokainen ihminen elää
todellisesti juuri niin kauan kuin hän saa varsinaisen luontonsa
toimimaan tai jollakin tavalla toteuttaa kykyjänsä. Siksi Themistokles,
joka surmasi erään sotilaistaan tämän nukkuessa, oli lempeä pyöveli.
Sentapaista rangaistusta ei mikään laki ole lempeimmilläänkään
ajatellut. Kummastelen, ettei Lucanuksen eikä Senecan mielikuvitus sitä
keksinyt. Sellaista kuolemaa saattaa kirjaimellisesti sanoa meidän itse
kokevan joka päivä, ja sellaisen kuoleman alaiseksi Aatamikin joutui
ennenkuin hänestä tuli kuolevainen; sen kuoleman nojalla elämme elämän
ja kuoleman välisessä tasoittavassa tilassa, ja se on niin tosikuoleman
kaltainen, etten uskalla siihen antautua rukoilematta ja maailmalle
puoleksi hyvästi jättämättä. Puheluni Jumalan kanssa kelpaa minulle
hyväksi unilääkkeeksi. Muuta en kaipaa saadakseni hyvää unta, ja sitten
suljen silmäni turvallisesti tyytyen sanomaan jäähyväiset auringolle,
jos minun on nukuttava ylösnousemukseen asti.

Sitä menetelmää, jota minun olisi noudatettava tuomitessani,
käytän usein keskinäisissä asioissa ja sovitan siihen geometrisen
suhteen, jonka vuoksi, koettaessani olla toisille tasapuolinen, olen
puolueellinen itseäni kohtaan ja liioittelen noudattaessani sääntöä:
_mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, tee se myöskin heille_. En
syntynyt perittyihin rikkauksiin, eikä tähteni lie ennustanut minulle
varallisuutta. Tai jos olisikin niin ollut, niin sieluni vapaus ja
mieleni suoruus olisivat tehneet tyhjiksi kohtaloni määräykset. Sillä
minusta ahneus ei niin paljon tunnu paheelta kuin surkuteltavalta
hulluudelta. Se, että pidämme itseämme saviastioina tai uskomme
olevamme vainajia, ei ole niin naurettavaa eikä niin monta astetta
aivastusyrtin vaikutuksen ulkopuolella kuin tämä. Ihmisten teoreettiset
mielipiteet ja väittämät eivät ole niin järkeä vailla kuin heidän
käytäntönsä johtopäätökset. Jotkut ovat väittäneet, että lumi on
mustaa, että maa liikkuu ja että sielu on ilmaa, tulta, vettä; mutta
kaikki tämä on filosofiaa eikä siinä ole suorastaan hulluutta, kun
sitävastoin vähänkin ajatellen tajuamme, kuinka hupsua ja nurinkurista
on himo maanalaiseen jumalaan, kultaan.

Minun täytyy tunnustaa olevani siinä merkityksessä ateisti. En voi
suostuttaa itseäni kunnioittamaan sitä, mitä maailma palvelee. Mitä
hyvänsä sen vaikutus saaneekin aikaan ruumiissani, ei sillä ole mitään
tekemistä eikä vaikutusta sen ulkopuolella. Koko Intian hinnasta en
pitäisi mielessäni alhaista aietta tai suunnittelisi tekoa, jonka
vuoksi minua voitaisiin nimittää heittiöksi. Pelkästään tämän takia
rakastan ja kunnioitan omaa sieluani, ja minulta puuttuu toinen pari
käsivarsia syleilläkseni itseäni. Aristoteles on liian ankara, hän kun
ei myönnä meidän voivan olla todellisesti anteliaita ilman rikkautta,
onnettaren suopeaa kättä. Jos tämä on totta, niin tunnustan olevani
laupias vain anteliaissa aikeissani ja runsaissa toivotuksissani. Mutta
jos lesken ropo ei ollut vain kummastusta herättävä teko, vaan mitä
ylevimmän uhraavaisuuden osoitus, silloin köyhätkin ihmiset saattavat
rakentaa sairaaloita eivätkä rikkaat yksinään kykene pystyttämään
temppeleitä.

Minä noudatan omaa menettelytapaani, jota muut eivät käytä: otan
huomioon omat pienet tilaisuuteni hyvää tehdäkseni, supistan omia
välttämättömiä tarpeitani anteliaisuuden osoituksiin ja tyydytän
toisten puutetta silloin, kun itsekin enimmin kaipaan. Sillä rehellinen
sotajuoni on yllättää itsensä ja niin järjestää hyveiden ilmauksia,
että silloin, kun niitä puuttuu yhdessä kohdassa, ne voisivat saada
korvauksen toisessa. En toivo saavani Perun rikkauksia, vaan tyydyn
kohtuulliseen toimeentuloon ja kykyyn voida tehdä sitä hyvää, johon
Jumala on antanut minulle taipumuksia. Se, jolla on kyllin voidakseen
olla antelias, on rikas, ja vaikeaapa on olla niin köyhä, ettei
jalo mieli keksi keinoja toteuttaakseen hyvää tahtoansa. _Joka
köyhää armahtaa, lainaa Herralle;_ siinä on lyhykäisesti enemmän
kaunopuheisuutta kuin saarnakokoelmassa. Ja jos todellakin lukija
ymmärtäisi tuollaiset lauseet niin vakavalta kannalta kuin ne on
lausuttu, emme tarvitsisi laveita opetuksia, vaan olisimme rehellisiä
pienen otteen kuultuamme.

Jo tämäkin syy vaikuttaa, etten voi nähdä kerjäläistä huojentamatta
hänen hätäänsä kukkarostani tai hänen sielunsa taakkaa rukouksillani.
Näennäiset ja satunnaiset eroavaisuudet meidän välillämme eivät saata
minua unohtamaan meissä molemmissa olevaa yhteistä ja koskematonta.
Ryysyisen puvun ja viheliäisen ulkoasun alla, raajarikkoisen ja
vajavaisen ruumiin suojassa asuu sielu, joka on samaa sukua kuin
omammekin, Jumalasta kotoisin niinkuin meidänkin ja yhtä hyvin
pelastettavaksi aiottu. Kansantalousmiehen työskennellessään
saadakseen aikaan yhteiskunnan, jossa ei köyhyyttä olisi, poistavat
tilaisuuden harjoittaa armeliaisuutta eivätkä ymmärrä kristityn
yhteiskunta-ajatusta, unohtaen myös Kristuksen ennustuksen.

Mutta on toinenkin laupeuden puoli, joka on edellisen perustus
ja kulmakivi, nimittäin rakkaus Jumalaan, jonka nojassa voimme
rakastaa lähimmäistäkin. Sillä se minusta on oikeata laupeutta, että
rakastamme Jumalaa hänen itsensä vuoksi ja lähimmäistämme Jumalan
vuoksi. Kaikki, mikä on todella rakastettavaa, on Jumalaa tai
tavallaan osa hänestä, joka heijastaa ja kuvastaa häntä. Eikä ole
ihmeellistä, että rakkautemme kiintyy näkymättömään, sillä kaikki,
mitä todella rakastamme, on näkymätöntä. Se, mitä hellimme aistimiemme
vaikutelman takia, ei ansaitse niin puhdasta nimitystä. Niinpä siis
ihailemme hyvettä, vaikka emme aistimillamme voi sitä havaita.
Samoin ei se puoli, mitä ylevissä ystävissämme rakastamme, ole käsin
tavoiteltavissa, vaan se on jotakin sisäistä, jota emme voi syleillä.
Jumala, joka on itse hyvyys, ei voi rakastaa muuta kuin sitä, mikä
on hänestä. Hän rakastaa meissäkin sitä, mikä on niin sanoaksemme
häntä itseänsä ja hänen Pyhän Henkensä vaikutusta. Jos tarkastamme
todellisuuden mukaisesti vanhempain, vaimon ja lasten rakkautta, niin
se kaikki on tyhjää kuvitelmaa ja unennäköä, vailla todellisuutta,
totuutta ja pysyväisyyttä. Sillä vaikka aluksi meidän ja vanhempien
välillä on voimakas yhdysside, niin kuinka helposti se katkeaakaan! Me
kiinnymme vieraaseen naiseen ja unohdamme vaimon takia oman äitimme ja
sen kohdun, jossa sikisimme, muistaen vain sitä, jossa oma kuvamme on
sikiävä. Kun tämä nainen lahjoittaa meille lapsia, ei rakkautemme enää
pysy yhtä korkealla, vaan laskee, siirtyen seuraamaan uutta sukupolvea,
jossa taas rakkaudella ei ole vakaata asuinsijaa. Kun lapset varttuvat,
toivovat he meidän jo lähtevän tieltä pois tai kiintyen johonkin
naiseen käyttävät laillista keinoa rakastaa vierasta ihmistä enemmän
kuin meitä. Näin ollen kuvittelen ihmisen joutuvan elävältä haudatuksi
ja näkevän hautansa omissa jälkeläisissään.

Niinpä siis lopettaakseni sanon, ettei auringon alla (tai niinkuin
Kopernikus tahtoisi sanoa: yllä) ole mitään onnellisuutta, eikä
ole perätön Salomon niin usein toistettu viisas lauselma: _kaikki
on turhuutta ja hengen vaivaa_. Ei ole mitään onnellisuutta siinä,
mitä maailma ihailee. Kun Aristoteles ponnistelee kumotakseen Platon
aatteita, joutuu hän itse samanlaiseen kumottavaan aatteeseen, sillä
hänen esittämänsä _summum bonum_, korkein hyvä, on vain mielikuva, eikä
ole olemassakaan sellaista, mitä hän pitää onnellisuutena.

Se, missä Jumala itse on onnellinen ja enkelit autuaita ja minkä
puutteessa paholaiset ovat onnettomia, sitä vain uskallan nimittää
onnellisuudeksi. Mikä hyvänsä siihen johtaa, ansaitsee myös tuon
nimen, mutta sensijaan mikä muu hyvänsä, mitä maailma nimittää
onnellisuudeksi, on minusta vain kuin Pliniuksen tai Boccacion
tai Malizspinin juttuja, haavekuva tai harhanäky, jossa ei ole
muuta onnellisuutta kuin sen nimi. Siunaa minua, oi Herra, tässä
elämässä vain omantunnon rauhalla, tunteitteni hallinnalla, omalla
ja kalleimpien ystävieni rakkaudella, niin olen onnellinen Caesarin
kadehdittavaksi. Nämä ovat perin vaatimattoman kunnianhimoni nöyrät
toiveet, ja niihin sisältyy kaikki, mitä maan päällä uskallan
onnellisuudeksi nimittää. Siinä en tahdo panna mitään rajoja
Sinun kädellesi tai kaitselmuksellesi. Määrää kohtaloni oman
hyväksinäkemisesi viisauden mukaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, vaikka
se merkitsisi minun tuhoani.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lääkärin uskonto" ***