Title: Kallio ja meri : ynnä muita runoja
Author: Vaara, Elina
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kallio ja meri : ynnä muita runoja" ***


KALLIO JA MERI

ynnä muita runoja


Kirj.

ELINA VAARA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924



SISÄLLYS:

Kallio ja meri.

I.

Ma valkoportista käyn kirkkomaalle.
Luostaritarina.
Balladi.
Satu.
Laulu kauniist huovista ja herttuan tyttärestä.
Lukittu linna.
Unen venhe.

II.

Maaliskuu.
Esikevät.
Sinulle.
Sininen taika.
Kevätesikot.
Alli.
Mennyt.
Itkevä lintu.

III.

Myrsky.
Danse macabre.
Berberis.
Lokakuu.
Laulu syksyisestä ikävästä.
Rococo.
Hiilipiirros.
Vieras.
Suohauta.

IV.

Keväthymni.
Onni.
Me kaksi valkoista lintua.
Helluntaikellot.
Valkea päivä.
Vihreä humala kukkii.
Pilvinen päivä.
Orjanruusu.
Schumannin »Träumerei».
Dolce far niente.

V.

Oceania.
Fantasia.
Myrkkyliljat.
Mustanpunainen melankolia.
Odaliski.
Loti Aziyadelle.
Keväiset arot.
Laulu kitaran säestyksellä.
Rakkaus.
Yö.
Kohtalo.
Virta.
Kuu.



KALLIO JA MERI.


    Oi meri lausu, mistä
    sa kummat laulus sait!
    Ma kateisena seison
    ja rintani on vait.
    Sun kuohus nousee, vaipuu
    ja hyrskyin vaahtoaa,
    on vihreen aaltos pärske
    niin villin ihanaa!

    Vuostuhannet jo lienen
    sun ääntäs kuunnellut,
    ja hamaan sisimpääni
    on tuska juurtunut.
    Ah, tuhat vuotta turhaan
    mun hehkui sydämein:
    ei kova gneissi järky,
    ei murru mykkyytein.

    Oi metri, koska sulle
    saan laulaa lauluni?
    Jo pakahduttaa kaipuu
    mun paasirintani!
    Oi meri, mistä laulun
    sa syntysanat sait?
    Vuosmiljoonat ma varton
    mut rintani on vait.



I.



MA VALKOPORTISTA KÄYN KIRKKOMAALLE...


    Ma valkoportista käyn kirkkomaalle.
    Jo ehti esikevät pälvineen,
    ja nuori koivu keltasirkkuineen
    suo varjon vainajalle autuaalle.

    Tän' aamuna on kaikki ihmeellistä.
    Tuoll' ylle harmaan hautagraniitin,
    ah, aukee hyasintti puhtahin
    kuin hymy unelmien syvyyksistä.

    Kas, kirjoperho kevään ensimmäinen!
    Sen koen vangita ma kätehen,
    mut lailla vilkkaan päivänsätehen
    se liukuu pois kuin kullanhöytyväinen.

    Mua varten raikkaan, virkistävän juoman
    tää aamu sekoittaapi maljassaan.
    On siinä tuoksu tuoreen, mustan maan
    ja loiste veden vuoripuron tuoman.

    Nyt tunnen tunkeuvan tietohoni
    ma sanan voimallisen, lempeän,
    mi lailla elonnesteen väkevän
    taas uudeks muuttaa koko olentoni.

    Oi sydän sua, lohdutonta lasta,
    jok' uskonut et jälleen syntyväs!
    Kuink' usein vaienneekin sykintäs,
    uus elo aina versoo kuolemasta.



LUOSTARITARINA.


    Kuule, kellot
    iltaan heläjää.
    Kuni kuolinvirsi,
    soitto nyyhkyttää.
    Haahmot harmaat
    huojuu, hämärtäy:
    hurskas nunnasaatto
    vespermessuun käy.

    Kerran harpun
    kielin kultaisin
    helisivät holvit
    synkän luostarin.
    Kaiho, nuoruus
    keskeen vanhuuden
    olennossa muutti
    hennon tyttösen.

    Luona viileen
    suihkukaivon tuo
    haaveissansa istui,
    linnut lensi luo.
    Valkokyyhkyn
    ruokki kädestään,
    karitsata suojas
    enkelsylissään.

    Ratsu sairaan
    ristiritarin
    portilla nyt korskuu
    rikkaan luostarin.
    Heittää lapsi
    katseen outohon:
    kypärtöyhtö tuon kuin
    tulilieska on.

    »— Kuullos, vieno,
    pyyntö kulkijan!
    Sull' on silmissäsi
    paiste taivahan,
    otsallasi
    vuorten lumivyö.
    Kärsivälle uhraa
    laupeudentyö! —»

    Halki puiston
    raikahtaen soi
    satakielen laulu —
    onnen myötään toi.
    Luostartarhan
    ruusut valkeat
    ruskon purppurassa
    tummiks tummuivat.

    Mutta syksyn
    usvat maille ui,
    liepehillä muurin
    köynnös kellastui.
    Angelus nyt
    iltaan kaikuu vain
    kuni joutsenien
    joiku kuolevain.

    Lyö'ös, kello
    vanhan luostarin:
    lapsonen jo armain
    nukkui multihin.
    Soios, kello
    malmisointuinen:
    talvi kaiken kuolleen
    hautaa lumehen.

    Kaiu, kaiu
    Ave Maariaa,
    rukoele armon,
    rauhan antajaa.
    Ihmissyömen
    itke ikävää
    riemuun, lailla ruusuin
    pois mi häviää.



    BALLADI.


    Kaikki kauniit laulut nukkuu
    nurmikummun alla.
    Ritarinpa kuulsi muinoin
    linna kukkulalla.
    Tuuti lasta, tuulan tuu,
    linna kukkulalla.

    Nainen siellä nuorteuinen
    laulatteli lastaan,
    riensi illoin portahille
    ritaria vastaan.
    Tuuti lasta, tuulan tuu,
    ritaria vastaan.

    Mutta kerran myrsky-yössä
    myöhään yksinänsä
    valvoi, vuotti vaimo vieno
    luona kynttilänsä.
    Tuuti lasta, tuulan tuu,
    luona kynttilänsä.

    Kuule, hampain kiiluvin
    jo talon hallit haukkuu!
    Kaviot ne kumisee
    ja siltapalkit paukkuu.
    Tuuti lasta, tuulan tuu,
    siltapalkit paukkuu.

    Orhi tuttu, miesi vento:
    miekka verta juonut.
    Murtui kauno, katsehen
    kun siihen oli luonut.
    Tuuti lasta, tuulan tuu,
    miekka verta juonut!

    Säveleet on särkyneitä
    kehdon polkijalla.
    Kaikki kauniit laulut nukkuu
    nurmikummun alla.
    Tuuti lasta, tuulan tuu,
    nurmikummun alla.



SATU.


    Veen hyöky hyrskyten soi,
    jo tuulet ihmehen toi!
    On keula kaareva norsunluusta
    ja mastot veistetyt ruusupuusta.
    Nyt prinssi palmujen maan
    pois noutaa morsiantaan,
    ja purje paisuvi purppurainen.
    Pian rinnall' armaan on prinsessainen.

    — »Käy, sulho, seuraamme, oi!»
    veenneitoin laulelo soi.
    »Hän petti prinssiä tuiretuista
    ja toiseen suostui, ei sua muista.
    Tääll' otsa ylhäisen pään
    yötähdin helmitetään,
    on täynnä aarteita täällä suistot
    ja merililjoja kasvaa puistot!»

    Yön kaiken kuohut ne soi.
    Kuin veri kuumotti koi.
    Kun katsoi prinsessa ikkunastaan,
    veet viskas uhrinsa rantaa vastaan.
    Hän tornikammiossaan
    vain itki kohtaloaan.
    Niin silmät himmeni ihanaiset —
    hän häit' ei saanut, vaan hautajaiset.



LAULU KAUNIISTA HUOVISTA JA HERTTUAN TYTTÄRESTÄ.


    Rannalla Adrian meren
    kukkii kastanjat,
    heleän keltaisiksi
    kypsyy sitruunat
    rannalla Adrian meren.

    Seisoi siellä kerran.
    linna herttuan.
    Siitä laulujen kuullaan
    vielä kertovan
    rannalla Adrian meren.

    Saleissa kilinä maljain,
    helke luuttujen.
    Kohtasi kaunis huovi
    herttuan tyttären
    rannalla Adrian meren.

    Hälle kuiskasi poika
    katsein polttavin:
    unessa viime yönä
    sinua suutelin
    rannalla Adrian meren.

    Poistui ylpeä neito
    heittäin niskojaan.
    Kaunis huovi istui
    surren rakkauttaan
    rannalla Adrian meren.

    Taukosi tanssi ja soitto,
    idästä nousi koi.
    Tornin huipulta kutsu
    kuparitorven soi
    rannalla Adrian meren.

    Lähtivät herrat ja huovit
    sotaan moslemien,
    eikä nähty enää
    heitä jälkeen sen
    rannalla Adrian meren.

    Linnassa rouvat ja immet
    itki lemmittyjään.
    Helisseet ei luutut
    iltaan hempeään
    rannalla Adrian meren.

    Suli kyyneliksi
    tytär herttuankin.
    Huoviansa hän turhaan
    toivoi takaisin
    rannalla Adrian meren.

    Hohtavat ilottomasti
    hopeapoppelit,
    murhettansa huokaa
    mustat sypressit
    rannalla Adrian meren.



LUKITTU LINNA.


    Kävin nurmikoilla ma lapsuuteni.
    Sadehelmiä taivas itki
    apiloiden ja horsmien lehdille
    ja peippo lauleli niinkuin ennen
    oksalla tuuhean lehmuksen.
    Ma rappeutuneet muurit näin
    kivilinnan keltaisen, jossa asui
    vanha, ylpeä vallasnainen.
    Oli monta kymmentä vuotta sitten
    hän vaalien salaista suruaan
    pois paennut maailman pauhinasta
    tähän yksinäisyyden ja unhon paikkaan.
    Ja villiviini ja Intian krassi
    taa paksun, vihreän köynnösseinän
    hänen murheensa olivat kätkeneet.

    Oi, olenhan sammalmuurin luona
    usein iltaisin istunut!
    Tuo äänetön, suljettu, synkkä talo
    niin veti ja kiehtoi mieltäni.
    Kun sydän oli joskus pakahtua
    suloisten ja tuskallisten sävelien tulvaan
    sinne juoksin.
    Painoin pääni mättäälle ja mietin,
    mahtoikohan kukaan pieni tyttö
    itkeä niin polttavia kyyneliä.

    Mutta siitä on vuosia vierinyt.
    Nuo tuoksuvat, tahmeat kukkalehdet,
    joita nyt hyväilin kädelläni,
    eivät ole olleet ensimmäisen kevääni
    lapsekkaan kaipauksen todistajina.
    Seljapensas lienee jo kuusi kertaa
    pudottanut kukkansa sen jälkeen,
    kuuden kesän hiuduttava helle on paahtanut
    ruskeaksi niittyjen mehevän vehmauden.
    Syksyt ovat tulleet tuulineen,
    talvet heittäneet luntaan —
    ja aina on puhjennut jälleen uusi kevät.

    Hentoisin ensi nuoruus!
    Oisinpa silloin tiennyt,
    miten ihanalta hohdat vuotten takaa,
    miten armaalta ainiaaksi kadotettuna,
    oisinpa pääni mättäälle painaen
    likellä haaveitteni linnaa,
    männyn juurella tumman ja varjoisan
    itseni ikuisiin uniin itkenyt,
    kun sydämeni vielä oli säveliä täynnä
    ja mieleni pehmeämpi metsäkyyhkyn untuvaa.



UNEN VENHE.


    Unen valkea venhe liukuu
    yli virran pyörtehien.
    Vesipisarat airoista siukuu
    kuin ketju hopeinen.
    Hämyss' silkkisen baldakiinin
    Uni soittaa harppuaan,
    ja laulelma lailla viinin
    hänen vuotaa huuliltaan.

    Ohi rannat kiitää — vaihtuu
    kylät, palatsikaupungit,
    Pois helmaan usvien haihtuu
    huvilinnat ja temppelit.
    Tuoll' yli sammalmuurin
    kukat mantelin varisee...
    Uni silmin kaihoisin, suurin
    vain katsoo, hymyilee.

    Pojanpäänsä kiharainen
    alas miettien kumartuu,
    Hän ihana on kuin nainen,
    lumihipiä, luumusuu.
    Kuin vuoripurojen juoksu,
    sävel soi hänen harpustaan,
    hyasintin ja syreenin tuoksu
    hänen leyhyy laulaessaan.

    »Oi valtias», soutajat kysyy,
    »joko laskemme valkaman luo?»
    Niin kaukaisna katseensa pysyy,
    ei vastausta hän suo.
    Vesipisarat airoista siukuu
    kuin ketju hopeinen.
    Unen venhe iäti liukuu
    ohi Elämän rantojen.



II..



MAALISKUU.


    Huokui lauha maaliskuu
    ja taivas vihmoi luntaan.
    Kaupunki nukkui
    himmeää untaan.

    Pyhää raamattua luin,
    kun tähdet täytti taivaan.
    Raukenin hiljaa
    ihanaan vaivaan.

    Ajattelin ystävää,
    niin ankaraa, niin hyvää...
    Kuuntelin rinnan
    kuohua syvää.

    Huokui lauha maaliskuu
    ja taivas vihmoi luntaan.
    Kaupunki nukkui
    himmeää untaan.



ESIKEVÄT.


    Talitiaisen metallihelke
    läpi sulavan vaahterapuiston soi.
    On rintani onnea täynnä,
    jota kielin en kertoa voi.

    On rintani sinua täynnä,
    joka silmikoivien laulujen maan
    siniusvaisen minulle näytit,
    mihin kanssasi lähteä saan.



SINULLE.


    Sa yksi ainut
    mun elämääni
    valoa toivon ja riemun toit.
    Sa yksi ainut
    kuin kiurun ääni
    mun ikävääni
    iloa soit.

    Tuul' lämmin vastaa
    mun hyräilyyni
    ja tuoksu tuomien huumaa mua.
    On ilta kevään
    niin kuulas, tyyni —
    ei oma syyni,
    jos lemmin sua!



SININEN TAIKA.


    Saartaa usva sininen
    järven, saaren kaukaisen,
    kasteraikkaan metsän, maan,
    ilman rannat harsollaan.

    Sinilatvat, lemmikit
    niityn peittää kaunihit.
    Sinilaineet sielussain
    lakkaamatta keinuu vain...

    Siniseksi kaikki käy,
    mitään muut' ei enää näy.
    Hullu, syvälle ken niin
    hukkui silmiin sinisiin!



KEVÄTESIKOT.


    Oli taivas heleän sininen
    ja aamun kohua täynnä tori.
    Luo tytöntypykkä pieni
    sai kädessä kukkaskoti.
    Oli taivas sininen.

    Hän minulle keltakimppusen
    myi silmin ilosta kimmeltävin.
    Kivet soittivat jalkaini alla.
    Kuin yli pilvien kävin
    kera keltakimppusen.

    »Näin varhaisella sun kukitti ken?»
    soi puistosta armaan naurava ääni.
    On surku somuutta kukkain:
    kun suudelmin peitti hän pääni,
    ne kuolivat rutistuen.



ALLI.


    Soi ulapalta ääni allin harmaan.
    Sa mietit: »Vilu aavalla on varmaan,
    kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät
    ja tuuli irroittaapi salmen jäät.»

    Niin monin aamuin valituksen kuulit
    ja mieles heltyi — lemmeksi sen luulit.
    Ah, että säälistä se heltyi vain
    mua vuoksi kohtaloni armahtain!


    Sa laske jälleen ulapoille alli,
    sen kuolla kevättalven tyrskyyn salli,
    kun vihaisesti ärjyy vaahtopäät
    ja tuuli irroittaapi salmen jäät.



MENNYT.


    Sa ruusut sylihini kannoit,
    yön tähden kiinsit hiuksihin.
    Sa huulilleni soinnut annoit.
    Kuin huilu nauroin, helisin.

    Myös opettanut oisit mulle
    kuink' unhottaa pois kaiken sen!
    Jäi puolet sielustani sulle.
    Kuin viulu itken, värisen.



ITKEVÄ LINTU.


    Jo kuoppasimme nurmeen
    me raukan tuskistaan.
    Sen rinnan punahurmeen
    joi ahnas multa maan.
    Syyslehdet ylle kummun
    on puista varisseet.
    Nyt viisahat me oomme
    ja vanhat, väsyneet.

    Mut joka ilta saapi
    se jälleen ikkunaan,
    min takaa tirskuttaapi
    ja värjyy viluissaan.
    Yön kaiken kartanolta
    kuin itkun ääni soi...
    Se kuollut ei? — Siis miksi
    sen hautasimme, oi!



 III.



MYRSKY.


    Rajutuuli ruoskien
    lehtiä ajaa!
    Terässiima sinkuvi,
    piiskaniskut kajaa:
    Taistohon, taistohon,
    tahdoit taikka et!
    Kiivas on kamppailu,
    hurmeessa kalvat,
    sodan laki säälitön,
    orjain henget halvat.
    Legioonat kentille lyötyinä
    jää tuhannet!

    Huutavi myrskyhyn
    silvottu sielu:
    — Myötäsi vie minut,
    tuhon tulinielu,
    taistohon, taistohon
    tahdon sukeltaa!
    Kaikkeni heittää
    hiuskarvan varaan,
    haavoissa nauttia
    Voittoni paraan!
    tuskasta juopua turtunut.
    tuntoni saa!



DANSE MACABRE.


    Taas taudin poltetta, purppuraa
    on täynnä puistikot, kentät, kunnaat.
    Näin kesän huumeisen kisailusta
    syys korjaa katkerat lunnaat.
    Oi, kaikki kauneus sairastaa!
    On marjat pihlajan niinkuin verta.
    Tuo kuumehehkua, kuihtumusta
    maan riemu runsainkin kerta.

    Syysusvat kalseat kaupungin
    nyt kietoo vaippaansa lailla houruin
    ja hiilenkarvaiset sauhut mataa
    tuol' yllä kattojen kouruin.
    On löyhkä ilmassa spitaalin
    ja myrkkyhöyryjä nousee maasta.
    Vuon ruostelaineihin lehdet sataa
    kuin rutonkeltainen saasta.

    Nyt kutsuu kuolema karkeloon,
    jo vinkuu viulut ja rummut raikaa
    ja tuhkanharmaalta taivahalta
    vain nauru naakkojen kaikaa.
    Siis tanssi hillitön alkakoon!
    Puut huitoo hurjasti oksin paljain
    ja kolkon tuomiokirkon alta
    käy vainaat juontihin maljain.



BERBERIS.


    Taas aamuvarhaisella vanha tieni
    vie halki noenharmaan kaupungin.
    On myöhäissyys. Sa yksin, pensas pieni
    maan puoleen taivut oksin riutuvin.

    Sun ylles vedenraskaat hiuteet hajoo
    ja käärii sairaan sadeharsoillaan.
    Mut kuumeenpunaisina putoo, vajoo
    sun marjas lumihyhmään valkeaan.

    Kuin hapan viini hankeen pisaroivat
    sun verikyyneleesi kirpeät.
    Ma tiedän, mistä kertoa ne voivat
    ja mitä mykkyyteensä kätkevät.

    Sun tiedän kärsimyksen kalkin juoneen,
    oi Berberis, sa pensas punainen!
    Ma alttarille talven suruhuoneen
    myös itken intohimot sydämen.



LOKAKUU.


    Aamukylmä. En kierrekaihdinta nosta.
    Kuuluu aution huoneeni hämärään
    tuulen tyhjä puhelu puistikosta,
    naurunhohotus käheä sadesään.

    Lehdet siellä kultaiset kulisevat,
    jotka mädätä lumen alla saa,
    kypsät hedelmät haljeten putoilevat,
    kalmanhajua uhoo kostea maa.

    On se voimakas ollut ja kaunista luonut.
    Aivoissa nyt ei aatosta yhtäkään.
    Ah, se on liioin syönyt ja liioin juonut! —
    Yltyy nauru käheä sadesään.



LAULU SYKSYISESTÄ IKÄVÄSTÄ.


    Ah ystävä, mua seuraa ikäväni
    kuin ukkospilvi musta, muodoton,
    ja niinkuin paasi painaa sydäntäni
    se tunto, että turhaa kaikki on.

    Maa kevään aikaan ihanuuden hurmaa
    niin ylen paljon synnyttää ja luo:
    Syys saapuessaan kaiken ruhjoo, surmaa
    ja luonnon kuuman sydänveren juo.

    Oi katso, makaa puistokäytävillä
    taas ruskein kasoin lehdet kuollehet,
    ja niinkuin ruumiit riippuu seinämillä
    nyt paleltuneet krassiköynnökset.

    Niin kuolee kaikki kaunis iäst' ikään,
    pois ilo, lempi katoo, ystäväin!
    On syys mun tehnyt sairahaksi, mikään
    ei lääkitä voi ikävöintiäin.



ROCOCO.


    Kurkistaapi sisään ikkunasta
    talviaamu takaa uudinten
    nukkujata vuoteen silmäillen,
    naista nuorta, vielä melkein lasta.

    Illan kaunotarta katsoo huomen,
    näkee ihon heljän harmenneen,
    sinertävän vaon piirtyneen
    alle ummistetun silmäluomen.

    Silkkihiukset sekoo pehmeästi
    pieluksien kultakirjailuun,
    mutta pienen, pilkallisen suun
    punamaali viiltää pistävästi.

    Rutistuneet ruusut peittää maton
    huivi, viuhka, kirje vierellään.
    — Aamuauringoll' on hymyssään
    kaihomieli sanoin lausumaton.



HIILIPIIRROS.


    Musta, sankka savupatsas
    lailla käärmehen
    kohoo sysikiemuroina
    ilman lakehen —
    haihtuu niinkuin houreuni,
    aatos syntinen.

    Sumu kietoo suortuvansa
    rantapetäjiin,
    liukuu pitkin ulappaa
    sen ääriin etäisiin.
    Pimeys kuin myrskyn paine
    siivin saapuu niin.

    Tuikkii tunnein pitkin yössä
    lyhty majakan,
    valon heittää valjun ylle
    aavan maiseman.
    Kaukaa lyöpi malmikello
    kerran ainoan.



VIERAS.


    Ma talviyössä valvon, seuranani
    vain kasvot vihertävät kuollehen —!
    Käy kylmän väreet pitkin ruumistani,
    ja sydän seisahtuu kuin kuunnellen.

    On armaan kielokimppu huoneessani,
    ja ilmassa ui sulotuoksu sen.
    Mut suusta vainajan lyö vastahani
    maan ummehtuneen löyhkä saastainen.

    Tuo mykkä vieras miten tuijottaakaan!
    Oi, etkö kerran kuoltuasi saakaan
    sa jäädä mullan syvään lepohon?

    Viel' elävien sääliäkö anoin.
    öin harhaat tuskallisin sielunjanoin
    luo kauhunsairaan ihmisolennon?



SUOHAUTA.


    Näin unta: korpisuohon upposin,
    ja toivo pelastuksen puuttui multa.
    Ei peninkulmiin häämöttänyt tulta,
    ja seutu peittyi pakkashuuruihin!

    Mut yöhön huusin voimin viimeisin
    ja apua viel', armas, anoin sulta:
    on sydämesi niinkuin puhtain kulta,
    se pysyy, kaikki muu jos pettääkin!

    Vain syvemmälle liejuun jalka vajoo...
    Sun tiesi tietymättömissä kulkee,
    et kuule epätoivonhuutoain!

    Jo silmissäni tummuu, särkyy, hajoo,
    suohauta minut uumeniinsa sulkee! —
    Ma herään pimeässä parahtain.



IV.



KEVÄTHYMNI.


    On Jumala hyvä,
    Hänen tekonsa hyviä ovat.
    Tänä päivänä suli kuin pakkasjää
    kaikk' ajatukseni kovat.
    Ma onnesta itken
    ja kyyneltulvahan hukun.
    Kevätpuroina katkeruus virtaa pois,
    ma kiitos huulilla nukun.

    On Jumala hyvä,
    taas miljoonat silmut Hän avaa.
    Kukat, hyönteiset talvihorteestaan
    Hänen henkäisyllään havaa.
    On Jumala hyvä,
    Hänen lempensä määrää on vailla,
    jalanjälkensä kultaiset nähdä voin
    ma vesillä ja mailla.

    On Jumala hyvä,
    taas katsoo Hän ihmisen puoleen,
    joka talven tappavan painon alla
    on vaipunut pimeään huoleen.
    On Jumala hyvä,
    Hän hymynsä säteillä antaa,
    Hänen silmäinsä loiste on mittaamaton
    kuin meri, jolla ei rantaa.



ONNI.


    Maa liian kaunis, taivas liian kirkas on,
    sen sini liian väkevä ja polttavainen.
    Maan lapselle on armo ansaitsematon,
    jo täällä saada onni, autuus taivahainen.

    Kuin jäinen puu, mi alastonna raukenee
    tuoll' alttihiksi kevätpäivän syleilylle,
    niin sieluni mun asunnoksi aukenee
    nyt ilolle, ah, ikävöiden itketylle.

    Kuink' onkaan suurin ihme yksinkertainen!
    Vain haaveksia, rukoella hartahasti,
    niin saapuu kaikki myötä hetken ainoisen,
    ja malja kallis täyttyy kukkuroilleen asti.

    Elämän riemu katsoo silmin palavin,
    ne polttavat niin syvän, taivaan siintävinä.
    Mit' ikävöisin enää, mitä kaipaisin?
    Jo tulin liian, liian rikkahaksi minä.



ME KAKSI VALKOISTA LINTUA —


    Me kaksi valkoista lintua
    nyt lennämme pilvien taa.
    Niin kauas, niin kauas
    jää allemme pieni maa.
    Me raikkaita tuulia halkoen
    nyt uimme avaruutehen,
    ja huikaisun meri
    soi ympäri, suonissa humisee veri.
    Me sineä juomme riemusta humaltuen.

    Me kaksi valkoista lintua
    nyt lennosta väsähtäin
    alas syöksymme pyörtyin
    kautt' ilmojen häikäiseväin.
    Kaks ruumista maassa värisee,
    sydän sydäntä vasten kylmenee.
    Kylän pienokaiset
    ne laulaen pitävät hautajaiset,
    laps'äänet heleät yllämme helkkyilee.

    Me kaksi valkoista lintua
    nyt varjossa pähkinäpuun
    unt' onnesta näämme
    ja tuoksuista toukokuun.
    Sinivuokot kummulla kukkivat,
    ja ylhäältä pilvenhattarat
    niin hauraina hymyy ...
    Ah, sinne sinisyyksihin lymyy
    ilon ihanin hurma ja haaveet puhtaimmat.



HELLUNTAIKELLOT.


    Halki aamun terhenen
    soi ääni armahani.
    Herään — soivat huomenkellot
    kautta ikkunani.

    Nousen nuorna, hymyhuulin —
    huomenkellot soivat.
    Heleätä helluntaita
    huomenkellot soivat —
    aavistuksia autuaita
    sieluni kellot soivat!

    Kuinka sentään ihanaa
    on ihmislapsen elää!
    Sävel elon suuren laulun
    suonissani helää —
    suonissani soiden helää
    ilo, kaiho verten nuorten.
    Oi, jos kelloin kaiku kantais
    minut kauas yli laaksoin, vuorten —!



VALKEA PÄIVÄ.


    Ajatukseni lailla auringon säteen
    säihkyy, karkeloi.
    Sinä, ken ani armaasti tartuit käteen,
    kuuntele, kuuntele,
    kuinka mun syömeni soi!

    On kuin joku jouhisoittimehen
    siellä kajoais,
    kiviraunion karuun tummuutehen
    valkea pensas
    luntansa varistais.

    Suvilämminnä siintää taivaan kaari
    yllä kaupungin.
    Tule, jossain on tuoksuva jasmiinisaari,
    linna ja portaat,
    johtavat pilvihin!



VIHREÄ HUMALA KUKKII...


    Vihreä humala kukkii,
    lehtii tuuhea niini.
    Onnen pikarista vuotaa
    loppumaton viini.

    Taivas, pilvien anna
    ratketa itkemähän!
    Pieni sydän pakahtuupi
    autuuteensa tähän.



PILVINEN PÄIVÄ.


    Rannalta kurjenmiekkoja poimin
    ja kuuntelen kuikan ääntä.

    Miksi nyt niin tuulessa valittavat kaislat
    ja pilveen on peittynyt taivas?

    Eikö eilen kurjenmiekat aurinkoa juoneet
    ja nurmi ollut houkuttavan lämmin?

    Eikö mua kutsunut hän nurmilinnuksensa,
    kun poveansa vasten minut painoi?

    Pilvipäivät saavat, ah, aurinkoisten jälkeen,
    kun huikaisevan kirkasta on ollut! —

    Pääskyset jo liitelevät alahalla aivan,
    ja apea on kuikan ääni.



ORJANRUUSU.


    Mua kutsuu metsäsaari pois vainioiden taa.
    Käyn sinne kesäyönä, kun kaste kimaltaa.
    Ma karhunsammalmättäälle vaivun itkemään,
    ja kyyneleeni virtaa maan multaan viileään.

    Ah, orjanruusupensas mun oli rakkautein!
    Sen oksat sormin vertyvin seppeleeksi tein.
    Ja kukkaterät puunsi kuin sisus kirsikan,
    mut joka piikki myötään toi kivun katkeran.

    Nyt polkeako täytyy mun ruusut rakkautein,
    suur ikävä ja riemu ja tuska sydämein?
    Oi lausu itse, armas, sun kuinka kieltää voin,
    kun silmiesi loisteen ma sieluhuni join!

    Oi lausu itse, kuinka sun poistan muistostain,
    kun läsnäolos autuuden tuntea ma sain,
    kun öin ja päivin äänes mun korvissani soi...
    Ah, liian paljon lemmin, sua unhottaa en voi!



SCHUMANNIN »TRÄUMEREI».


    On ilma kellanhimmeä — se tuoksuu jasmiinilta,
    ja lyhdyt tanssipaviljonkiin heittää säihkettään.
    Mut huvilasta, korkealta köynnösterassilta
    soi sellon tumma ääni yksinään.
    On ilma kellanhimmeä — se tuoksuu jasmiinilta...
    — Mun joku pyytää soutelemaan venheellään.

    Yö samettinen, lämmin, vedenpinta peilityyni,
    kuin sulaa kristallia venhe hiljaa halkoilee.
    Oon soutajasta haaveksinut salaa — tunnen syyni:
    kuin pieni lintu sydän vapisee.
    Yö samettinen, lämmin, vedenpinta peilityyni...
    — Jo sellon syvä, tumma ääni vaikenee.



DOLCE FAR NIENTE.


    On alla auringon
    heleän
    niin lämmin rinteellä maata mäen.
    Ma kuulen hyttysten
    hyrinän
    ja muurahaisten ma saatot näen.

    On olo rauhaa
    ja unelmaa.
    Näin oman sykkeensä sydän kuulee.
    Nyt toistaan lempivät
    taivas, maa.
    Vain metsäsaarelta salaa tuulee.

    Kuin kimalainen,
    mi laskeuu
    tuon kelta-angervon kukinnolle,
    niin olen ahnas
    ja herkkusuu
    ma kesän tuoksulle, auringolle.

    Jo täynnä kennot
    on hunajaa,
    ja uutta tuo joka uusi huomen.
    Ah, autuaasti
    mua unettaa.
    Se painaa umpehen silmäluomen.



V.



OCEANIA.

(à la Pierre Loti).


    Maa merellinen kookospalmuines,
    yöperhoines —
    ma poimimaan käyn koralleja rannoilles.

    Sa mitään muista, mitään toivo et.
    Sa mieti et.
    Vain valtameren hengitystä kuuntelet.

    Ja Tyynimeri suolavuoteellaan
    sun autuaan,
    sun onnellisen suutelee yön unholaan,

    kun yli basalttisen louhikon
    lyö vallaton
    veen hyöky. Valkojasmiinis kuin vaahto on.

    Ei laula ykskään pieni siivekäs
    sun metsissäs,
    vain kaiku vastaa varjoisista siimeistäs,

    laps aaltojen ja aavistusten maan
    kun kaipuutaan
    yön hiljaisuuteen huhuu ruokohuilullaan.



FANTASIA.


    Jossain pyörryttävän
    kaukana —
    öljytyynen, kavalan valtameren
    villin rehevässä saaressa
    kelluu hunajankeltainen jättiläiskukka
    höyryävän lammen pinnalla
    niinkuin oudon suuri, samettinen
    dahlia —

    Loistavat, myrkylliset hyönteiset
    laskevat miljoonia muniaan
    limantahmeiden terälehtien lomiin.
    Metsän kuumehorteisista puista
    tippuu helmeilevä tuskanhiki
    jossain pyörryttävän
    kaukana —



MYRKKYLILJAT.


    Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä!
    Hän vaatii myöskin ajan mennehen
    ja poimii niinkuin polttoyrtit siitä
    jok' ainoon lemmittynsä askelen.

    Hän suven hyvää hedelmää ei niitä,
    hän myrkyttämä mustain liljojen.
    Hän saamastaan ei sallimusta kiitä,
    vaan itkee maata, joka vajos merehen!

    Ah, kesken suudelmia suruun vaipuin
    voi värähdellä mimosan hän lailla
    ja vaiti on, ei nosta katsettaan.

    Kuut kauniit katoo kyynelusviin haipuin,
    ja unen lempeätä lahjaa vailla
    hän öisin vääntelehtii vuoteellaan.



MUSTANPUNAINEN MELANKOLIA.


    Kookospalmujen siimestämä tie,
    jota käyden askeleeni kantaa
    pitkin ahnaan, huohottavan meren
    liejuista rantaa.
    Luode kaikki rakkaimpani vie,
    muodottomia ruumiita mukanaan
    vuoksi kantaa.

    Kookospalmujen siimestämä tie,
    tumma loimu aarniometsäin yllä —
    raskas murhe sydämessä
    hyljätyllä.
    Mikä tähti palanutkaan lie
    kerran unikoilla peitetyn
    kehtoni yllä?

    Kuuma, vereen kastettu tähti paloi!



ODALISKI.


    Hän lojuu pieluksilla divaanin,
    ja olkapäältä liukuu silkkihiha.
    On huulet punaiset kuin luumun liha,
    mut kasvot kuultaa lailla balsamin.

    Ja ikkunansa peittyin ruusuihin
    kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha:
    ei riitä niille puisto, pylväspiha,
    ne köynnösverkoin kietoo seraljin.

    Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin,
    ja unhottunut ilmain heleyskin
    on tällä puolen tumman ristikon.

    Ah, siellä virta välkkyy auringossa,
    ja täysin purjein keinuu aallokossa
    nyt laiva lähtövalmis, levoton —!



LOTI AZIYADÉLLE.


    Oi Sirkassian metsien myrttikukka,
    joka suot minun juoda huultesi hunajaa!
    Sinä suloinen! Syvin lainein aaltoaa
    alas olkapäillesi ambrantuoksuinen, tumma tukka.
           Aziyadé!

    Valot kirkkaat illoin syttyvät Stambulissa,
    väri silmäisi fosforiloistein kimmeltää.
    Sisin sielus arvoitukseksi aina jää,
    sinä Aasian poloinen, silkinpehmeä pieni kissa.
           Aziyadé!



KEVÄISET AROT.


    Tuulen siivin lempi toi mun halki aromaan.
    Kukkaverho kirjava sen peitti kokonaan. —
    Nauratko, kaunis Katinka?

    Kukkasiksi muuttua jos onnemme nyt vois,
    tuoksuavan tulvan alla laajat arot ois! —
    Uskotko, armas Katinka?

    Mutta niinkuin hyasintit, liljat, tulppaanit,
    helle polttaa nuoruutemme riemut kaunihit. —
    Itketkö, pieni Katinka?



LAULU KITARAN SÄESTYKSELLÄ.


    Lauloi nuori gondolieri
    hämyssä Venetsian yön:
    itkettävää niin ei ole mitään
    kuin on kylmä, lemmetön syön!

    Sulaa vuorten sininen jääkin,
    ei sula sydämesi sun,
    säihkyvän ihana, julma Judith,
    riistäjä rauhani, toivoni mun!

    Kukkivat visaiset viikunapuutkin,
    lempeen ei puhkea lemmetön syön! —
    Hiljaa kapea gondooli liukui
    hämyssä Venetsian yön.



RAKKAUS.


    Ruusu puhkesi punainen
    keskellä keltaista poutaa.
    Tumma, polttava viini sen
    suonissa soi ja soutaa.
    Pisaran yhden jos viiniä juo
    ikuinen onni vuottaa,
    kaksi pisarta tuskan tuo,
    kolme kuoleman tuottaa.



YÖ.


    Kuink' aallot kuumat kuohupäin
    mun ylitseni lyö!
    Täys lempeäin, täys lempeäin
    on mykkä, musta yö.
    Ma kohun kuulen uhkaavan
    kuin tuuli erämaan.
    Oi myrskyn pauhun, kuoleman
    se tuoko mukanaan —?

    En pelkää tulta Samumin,
    jo liekkijuoman join.
    Ah, auringoita tuhansin
    Ma yössä nähdä voin!
    Oon myrskyn raivoon hukkuva
    kuin hehkuun hellyyden
    ja hiekkahautaan nukkuva
    kuin alle ruusujen!



KOHTALO.


    Kuin vanha jättiläinen pilvihin
    pään nostaa kellanharmaa tulivuori.
    Sen halkeamat peittää laavakuori,
    kuin veri hyytyneenä haavoihin.

    Mut liepehellä paljaan tunturin
    on pinja tumman vihanta ja nuori.
    Se latvan tuuheen taivahalle suori,
    kun ilma hehkui sätein punaisin.

    Maan uumenista kuuluu kumma pauhu,
    ja tuhkansakeana verhoo sauhu
    kuin pilvi vuoren ammottavan suun.

    Pian kuohuu esiin kuuma alkuaine,
    lyö yli seudun liekehtivä laine
    ja laava hautaa alleen pinjapuun.



VIRTA.


    On pitkä sateenkaari taivahalla,
    se yli kylmäin vetten kaareutuu.
    Ja sinipunavihreen sillan alla
    vuo usvaa henkäilevä uneksuu.

    Mut virran himmeällä kaltahalla,
    oi katso, kasvaa villi viinipuu!
    Se hedelmäinsä raskaan painon alla
    veen poreilevaan peiliin kallistuu.

    Jo itku tärisyttää ilman rantaa.
    Käy ruuheen, armas, jonka kanssa verta
    ma kultarypäleistä äsken join!

    Niin meidät mittaamaton kymi kantaa
    päin kuolon suurta sumuvaltamerta,
    miss' sammuneet ui pallot aurinkoin.



KUU.


    Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

    Vastaa, kuu:
    onko siellä korkealla kenttää vihantaa,
    jolla heinä huojuu, sinikellot
    aaltoaa?

    Sieluni mun on niin kummainen,
    nauru, itku siellä rinnan soi.
    Saanko, oi,
    olla kerran sinikello taivaan niittyjen?

    Silloin ohitseni vaeltais
    saattamana pilvenhattarain
    ehkä Hän, ken sieluni mun loi
    sellaiseksi, että siellä soi
    tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.

    Varjo pyhä ylitseni
    lankeais — —

    — — —

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kallio ja meri : ynnä muita runoja" ***