Title: Kuin unikuva...
Author: Orzeszko, Eliza
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuin unikuva..." ***


KUIN UNIKUVA

Kirj.

Eliza Orzeszko


Suomennos



Porissa,
Gust. Ronelius,
1908.



I.


Olipa pieni talo sattumoilta eksynyt kaupungin kivikasarmien keskelle,
seisten siinä maaseudun hymyilevänä tervehdyksenä. Se oli pienen pieni,
siinä oli kuisti ja valkeiksi silatut seinät, ympärillä puutarha, jonka
rehevät, vihannat kasvit olivat miltei metsistyneet. Pihaa ei ollut,
kadusta talon erotti kappale puutarhaa ynnä lauta-aita, niin korkea,
ettei katua voinut talosta nähdä eikä koko taloa kadulta. Etäältä se
oli kuin pienenen houkutteleva suojus; läheltä vanha hökkeli, minkä
vanhuuttaan vinot seinät puoleksi piiloutuivat seipäitä kiertävien
turkinpapujen taakse. Paitsi papuja kasvoi hiukan kukkia lavassa
alapuolella kuistia, johon pari vanhaa penkkiä oli sijotettu.

Huoneet olivat pienet, katot matalat, lattiat karkeat ja vihreätiiliset
uunit kömpelösti tehdyt.

Erääseen huoneeseen tuli Klaara Wygrycz keittiöstä juosten ja
laulunpätkää hyräili, kuten hän aina teki, kun oli iloinen. Yllään
hänellä oli punaraitainen pumpulihame, kaulahuivi olkapäillä ja hihat
kyynärpäitä myöten käärityt.

Vastapestyillä käsillään, jotka vielä kylmästä Vedestä punottivat,
hän kiireesti kiskasi kaulahuivin, kääri kokoon ja pisti vanhaan
piironkiin, ajatellessaan: »tuo on pestävä, se on varsin likainen.»
Sitte hän veti alas hihat ja kokosi koriin leikattuja vaatekappaleita,
sakset, sormustimen ja rihmaa. Lopuksi otti hyllyltä kirjan, joka
myöskin koriin katosi. Sitte hän juoksi ulos keittiöstä, mukanaan
leipäpala, jonka kätki vaatekappalten alle.

»Tralalalalaa!» Näin hän nyt lauloi valssi säveleellä täyttä kurkkua
ja juoksi ulos kuistin portaille. Siellä hän pysähtyi ja katseli
ympärilleen.

Turkinpavuissa oli jo palkoja, mutta siellä täällä kumminkin vielä
mahtavien lehtien lomissa pilkotti veripunainen kukka. Yhden hän
taittoi ja pisti tukkaansa. Hänen mustan tukkansa suortuvat aaltoilivat
yli otsan ja niskassa muodostivat niin löysän solmun, että kiehkuroita
myöskin riippui kaulalla ja hartioilla. Mustissa hiuksissa kukkanen
loisti kuin hehkuva liekki.

Hän ei ollut täysin kaunis, mutta omisti toki yhdeksäntoistavuotiaan
tuoreuden, lisäksi viehätti hän viehkeällä virkeydellään, joka kuvastui
liikkeissä, katseessa, vieläpä hymyilyssäkin. Nytkin hän myhäili,
katsellessaan yli puutarhan. Hän tunsi itsensä iloiseksi, kun oli
kaikki toimet puuhannut ja kahden tunnin täydellinen vapaus odotti. Isä
oli toimistossaan, veli koulussa, sisar neulomossa; valmis päivällinen
uunissa odotti kotiintulevia.

Huoneet siivottuaan, päivällisen laitettuaan hän tunsi hiukan nälkää.
Siksi olikin leipäkappaleen mukaansa ottanut.

Kori käsivarrella hän nyt pyrki mielipaikkaansa, sireenimajalle, joka
sijaitsi puutarhan toisessa päässä, aivan pystyaidan vieressä, mikä
läheistä ruhtinaan puistoa ympäröitsi. Niinpian kuin sai yhden tahi
pari tuntia lehtimajassa yksiksensä viettää töineen, ajatuksineen, tuli
hän aina mitä iloisimmalle tuulelle.

Tuo leimuva virvatuli oli mieluimmin yksikseen. Olihan
yhdeksäntoistavuotiaan päässä ajatuksia, eikä missään ollut niin
hyvä mietiskellä kuin juuri hiljaisessa lehtimajassa. Matalan aidan
toisella puolen levisi varjoisa, ikivanhoista kunnianarvoisista puista
syntynyt lehtikuja, joka aivan lehtimajaa vastassa päättyi laajaan
nurmikenttään. Tämän toisella puolen taas kohosi pieni, kaunoinen
hovilinna, josta näkyi kolme korkeata ikkunariviä sekä kaksi tornia.
Valtavina, salaperäisinä häämöttivät linnan tummanharmajat seinät,
ikkunat ja parvekkeet pensaiden lomitse, jotka nurmikenttää kaunistivat.

Salaperäisyys johtui hiljaisuudesta, joka aina vallitsi linnassa ja sen
ympärillä. Sen ikkunat olivat aina suljetut, sen puisto aina lepäsi
äänetönnä, autiona. Joskus vain puutarhureita puistossa työskenteli
ja nurmikentillä, muttei kukaan koskaan linnan sisällä liikkunut.
Varsin lähellä lehtimajaa näkyi pieni veräjä, mutta sekin aina vaan oli
suljettuna. Joskin huolellisesti hoidettuna oli linna kumminkin autio
ja hyljätty.

Klaara tiesi, kuuleman mukaan, että sen omistaja, ruhtinas Oskari,
siellä ei koskaan asunut. Klaaralle oli muuten aivan yhdentekevää,
oliko linna asuttu vai ei. Hän vaan mielellään sitä katsoessaan
tyydytti kauneudentunnettaan, joka oli hyvin kehittynyt.

Kun hän nyt istui kapealla penkillä, sireenipensas takanaan ja
edessään, ei hän vielä linnaa katsellut eikä sen kauneudesta nauttinut.
Hän ahkerasti ompeli. Hänen edessään pienellä pöydällä seisoi kori
leikattuine Vaatekappaleineen ja niiden välistä näkyi kirja. Muttei
lukemiseen eikä unelmiin vielä ollut aikaa. Äskettäin hän oli yhdeksään
paitaan vaatetta ostanut pikku veljelleen ja vasta neljäs paita oli
tekeillä. Sitte vielä oli isälle liinavaatteita ommeltava ja itselle
hame, sillä omistamansa molemmat hameet olivat aivan loppuun kuluneet.

Oi! hän ei totta tosiaan olisi toivonut, että niin olisi käynyt, mutta
ei auttanut. Halvinkin hame vaati rahaa, ja hänen täytyi kovasti
kamppailla, jotta isän palkka vaan kaikkeen riittäisi. Tähän saakka ei
toki mitään ollut puuttunut, joskin isä sai kieltäymyksiä kestää, sillä
heikko kun terveys oli, olisi ravitsevampi ruoka ollut tarpeellinen,
varsinkin hedelmät...

Ruokaa ajatellessaan tyttö muisti leipäpalasen, jonka oli mukaansa
ottanut. Hän haki sen korista, söi muutamia leipäpalasia ja jatkoi
ompelemista.

Lehtikujaan, joka kolmelta puolen ympäröi suurta puistoa, ilmestyi
nyt korkeakasvuinen mies, ylhäisen näköinen, kallisarvoiseen pukuun
puettu mitä hienointa kuosia, päässä pieni huopahattu, joka peitti
tuhkanväristä tummaa tukkaa. Kasvonsa olivat hienot, vaikka kalpeat;
sileiksi ajeltuja poskia kaunistivat pienet, keltasenruskeat viikset,
jotka varjostivat ohuvia, ivallisia huulia. Hän saattoi olla
korkeintaan kolmekymmenvuotias; ryhtinsä ja liikkeet olivat vielä
nuorukaisen ja sirot, vaikka vähän huolettomat.

Ensin hän kulki pää alas painuneena, mutta sitte kohosi katse ja ihaili
puiston puita. Ne seisoivat liikkumattomina hiljaisessa ilmassa,
valossa syysauringon, jonka kultaiset säteet siellä täällä murtautuivat
läpi kellastuneiden tai punettuneiden lehtien. Joskus kahisi kuihtunut
lehti kävelevän jalkojen alla, joka yhä hiljensi askeleitaan, antaen
katseensa liukua puiden latvoista, jotka punakeltaisina hohtivat,
pitkin paksuja runkoja, vihreitten köynnösten kietomia.

Hän teki sen johtopäätöksen, että tämä puisto oli viehättävä, joskin
vain varsin pieni, pikkukaupungin puisto. Mutta ehkäpä se oli
viehättävä juuri siksi, että täällä vallitsi suurkaupungissa mahdoton
hiljaisuus.

Tämmöisessä hiljaisuudessa tosin vaan erakko saattoi kauvan elää, mutta
jonkun aikaa täällä muutkin mielellään viihtyivät. Siitä näet tulvi
jotakin rauhottavaa ja samalla sellaista, mikä hämäriä unelmia henkiin
herätti.

Tosin nuo eivät olleet varsin viisaita unelmia, mutta täällä, tässä
ympäristössä, ne vastustamattomat mielikuvitukset kohosivat, jättäen
joksikin aikaa kaihomieltä sydämen sisimpään. Ja mitä sitte on tässä
maailmassa viisasta?

Ihmiselämän aherrus ja levottomuus sisältää yhtä paljon tyhmyyttä ja
viisautta; niin, oikeammin on viisautta mitättömän vähän tyhmyyteen
verraten, samoinkuin totuutta valheeseen verraten.

Tämä hiljaisuus, nämä puut eivät valhetelleet kellekään, ei edes
itselleen. Kuka sitte voi sanoa koskaan tavanneensa sellaisen
ihme-ihmisen, jolle teeskentely, petollisuus, imartelu ja turhamaisuus
ovat vieraita olleet? Miehet ovat imartelijoita, naiset keimailijoita,
ja toisinaan voi nuo kauniit ominaisuudet tavata samassakin yksilössä
yhdistyneinä. Miesten ystävyys, naisten rakkaus on luonnon pilaa, joka
ihmisille ihanteen näyttää tehdäkseen heidät sitte vaan koko elinajaksi
perhosia ajeleviksi lapsiksi.

Mutta eivät sentään kaikki anna pettää itseänsä viimeiseen asti.
Onhan sellaisia, jotka kenties jo hyvinkin pian saavat kokea, että
pyydystetty perhonen kohta on kädessä inhottavana ruumiina. Sellainen
ihminen nauttii siitä, että joskus saa oikein täysin siemauksin
vapaasti hengittää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, joka idyllin,
tuon runoilijain mielikuvituksen tuotteen tuoksua levittää. Sillä
todellisuudessa on idyllillä pari punaista kättä, jotka tuntevat
magneetintapaista vetoa rakastuneen paimenen taskuihin.

Täällä, etäällä ihmisistä, olisi sopiva lukea La Rochefoucaud’ta. Mikä
tumma sivellin ja mikä uskollisuus elämän totuutta kohtaan — joka
on vielä tummempaa! Hänen tulisi hakea itselleen joku paikka tässä
puistossa ja lukea La Rochefoucauld‘ta... Oliko täällä istuimia!

Hän kohotti päätänsä etsiäkseen sellaisen paikan, mutta jäi yht'äkkiä
seisomaan kuin naulattu. Muutaman askeleen päässä, heti aivan aidan
takana hän huomasi nuoren tytön, punaraitaiseen pumpulihameeseen
puetun. Tyttö istui kapealla penkillä sireenipensaan alla ompelemassa.
Kukkanen hohti hänen tummassa tukastaan kuin punainen liekki; mustia
hiuskiehkuroita kiemurteli pitkin kumartunutta niskaa ja poimukaulusta.
Keskikokoisena, hintelänä, kalpeaihoisena, punahuulisena, hän samalla
teki raihnauden ja nuorekkuuden kaksinaisen vaikutuksen.

Ompelu-intonsa ei estänyt häntä silloin tällöin kädellä tavottamasta
leipäpalasta, joka oli maalamattomalla puupöydällä. Hän purasi palan
ja jatkoi ompelua. Leipä oli mustaa, mutta hampaat olivat valkoiset ja
tasaiset kuin helmet. Pari kolme minuttia hän ompeli taukoomatta, sitte
taas purasi palasta, joka pienenemistään pieneni. Sen sijaan valmiitten
vaatekappalten joukko yhä suureni. Vielä palanen leipää, vielä muutamia
pistoksia, ja Valkoset hampaat katkasevat langan leivän asemesta.
Nuori tyttö oikasee itseänsä, hän katselee Valmista työtään, ja ehkäpä
havaitsee hän, että työ on hyvin tehtyä, että leipä maistuu hyvältä,
että ilma on ihana, sillä taas hän alkaa hyräillä valssisävelellään:
»Tralalalaa.»

Nuori mies astui muutamia askeleita eteenpäin, esiin puiden suojasta,
joiden oksien lomitse hän kotvan aikaa oli tyttöä tarkastellut. Kuivat
lehdet kahisivat jalkojen alla.

Tyttö katsahti äkkiä ylös, ja kasvot saivat kummastuksen ilmeen.
Kiiltävistä kullanruskeista silmistä vieläpä pilkahti peljästyksen
tapaista. Nyt ensi kerran hän kolmeen vuoteen näki jonkun puistossa
kävelevän. Mutta peljästys pian haihtui.

Sen henkilön ulkomuoto, jonka hän noin odottamatta havaitsi, teki
miellyttävän vaikutuksen. Mies oli ilmeisesti hyvin kasvatettu, sillä
kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, nosti hän lakkia, paljastaen
kaunismuotoisen otsan, kohtisuora ryppy kulmakarvojen välissä. Ryppy,
joka oli kasvojen ja vartalon nuorekkuuden jyrkkänä vastakohtana, pisti
heti silmiin, samoin ylimyskäden muoto, kun se hatunlieriä kohden
kohosi.

Hetkisen mies näytti epäröivän tahi miettivän. Sitte hän kiireesti
lähestyi aitaa, ja pitäen yhä hattua kädessä hän mitä kohteliaimmin
virkkoi:

— Uskallanko kysyä, ken asuu tuossa kauniissa pienessä talossa?

Hän katseellaan viittasi valkoista tupaa, joka oli vihreän ympäröimä.

Hieman hämillään tyttö vastasi:

— Me siellä asumme.

Hän kumminkin heti korjasi sanat:

— Minun isäni, Teofil Wygrycz, minä ja minun sisarukseni...

Tytön puhetapa, koko käytöksensä ilmaisi, että hän oli tottunut ihmisiä
kohteliaasti puhuttelemaan.

— Tuo on erittäin sievä paikka, — huomautti mies.

— Kyllä! huudahti tyttö innostuneena. — Täällä on niin vihantaa ja
hiljaista...

— Todellakin rauhallinen pikku pesä, — lisäsi mies ja kysyi sitte:

— Kuka on istuttanut nuo kauniit kasvit, jotka antavat talolle noin
kauniin ulkomuodon?

Iloissaan ylistyksestä neitonen vastasi tuikkivin katsein:

— Niin, eivätkö turkinpavut ole oivallisesti kohonneet tänä vuonna?
Sisareni ja minä istutamme uusia joka vuosi, mutt'eivät ne koskaan ole
noin korkeiksi ja tiheiksi kasvaneet...

— Kas vaan, ne ovat todellakin harvinaisen korkeita ja oivallisia.
Tuolla lavassa näen myöskin kukkasia. Onko neiti nekin istuttanut?

— Hiukan leukoijia ja reseedoja... ei sisarellani eikä minulla ole
aikaa useampia hoitaa...

— Sisarenne on varmaankin Teitä vanhempi?

— Ei, hän on neljä vuotta nuorempi.

— Kuinka vanha hän on?

— Viisitoista vuotta.

He vaikenivat. Uudelleen hämmennyksissään painoi tyttö päänsä työhön
ja alkoi taas ommella; mies nojasi aitaa vastaan, häntä katsellen,
ollenkaan yrittämättä lähteä. Juuri tuo katseleminen pani tytön
hämilleen.

Katselijan suurissa, tummansinisissä mantelinmuotoisissa silmissä
välkähteli veitikkamainen ilme. Ilmeessä, käytöksessä, hiukan
pitkäveteisessä äänessä oli jotakin itsenäistä varmuutta ja
ylimielistä, joka häntä hämmensi. Lisäksi hän tiesi, ettei nuoren tytön
sopinut antautua keskusteluihin tuntemattomien kanssa. Mutta kuka mies
saattoi olla? Uteliaisuus kasvoi. Kuinka on selitettävä, että mies oli
puistossa? Mitähän jos tuota suoraan kysyisi? Mutta sopivaa kysymisen
muotoa ei keksinyt. Hän siis jatkoi ompeluansa, samassa kun ajatukset
rauhattomina lentelivät sinne tänne: Ehkäpä mies poistuu? Pitäisiköhän
minun poistua? Mutta tuohan olisi epäkohteliasta, kuin istun omassa
lehtimajassani. Hänen pitää poistua. Kuka hän on? Näkö on uljas...
entäs mikä tavattoman miellyttävä ääni!

Hetkisen äänettömyyden jälkeen puhkesi tuntematon taas puhumaan
äänellä, joka oli sametinhieno ja sointuva:

— Mitä työtä neiti hommailee?

Päätänsä nostamatta hän vastasi:

— Ompelen paitoja veljelleni...

Tyttö oli huomannut hymyilyä, joka väreili tuntemattoman huulilla.

— Onko veljenne täysikasvuinen?

— Eihän toki, hän on kymmenen vuotta minua nuorempi.

— Te siis olette vanhin sisaruksista?

— Aivan niin.

— Mutta minä taannoin panin merkille, että puheestanne jotakin puuttui.
Ette maininnut mitään äidistänne.

Äitini kuoli neljä vuotta sitten.

— Ja Te toimitte äidin sijaisena perheessä?

Yhä vaan ommellen, pää alaspäin tyttö hiljaa vastasi:

— Niin, ainakin yritän.

Veitikkamainen hymyily katosi nyt tuntemattoman huulilta ja katseesta.
Hetkisen perästä hän taas virkkoi:

— Näen kirjan korissanne... huvittaako Teitä lukeminen?

— Kyllä, varsin paljon.

Mies kurotti kätensä aidan yli, ja neitonen ojensi hänelle kirjan,
vaikka ensin hiukan epäröityään. Mitä mies oikeastaan tahtoi? Eikö hän
aikonutkaan koskaan lähteä? Ei, hän vaan jatkoi puheluansa, ollenkaan
sanomatta, kuka oli. Tuo oli epäkohteliasta — vaikka hän toiselta
puolen tuntui hyvin säädylliseltä ja miellyttävältä.

Kirjassa oli yksinkertaiset, repaleiset kannet ja sisältäkin se oli
hyvin viheliäisessä kunnossa. Sitä olikin ahkerasti luettu. Tuntematon
selaili sen lehtiä, ja huomio kiintyi muutamiin runosäkeihin, jotka
olivat lyijykynällä erityisesti merkityt.

— Tekö olette merkit pannut?

— Minä, — Vastasi tyttö hiljaa.

— Vai niin, Te siis noista säkeistä paljon pidätte?

Mies alkoi niitä puoliääneen lukea:

    — — — Vie mun kaihova henken’
    kummuille, joita ain’ metsät varjoo
    ja rannoille Niemenin, missä tarjoo
    kultiaan vainio aaltovan Viljan...

Vaikka hän luki puoliääneen, luki hän kumminkin kauniisti. Kuulijan
mielessä tuntui kummalliselta. Tämä ei ollut koskaan ennen kuullut
runoja ääneen luettavan, ja tuo ääni oli sametinhieno, hivelevä, mutta
samalla kaihonsekainen.

Mies hetkeksi vaikeni, ja pään läpi lensi ajatus: olen kauvas poistunut
La Rochefoucauld’sta... aivan päinvastaiseen suuntaan... Ja hän jatkoi:

    Miss’ rapsi keltainen, vehnä valkoinen hohtaa,
    miss’ virna kuin neitosen poski hohtaa,
    ja peltojen piennar on vihreä nauha...

Tietämättä miksi, kohosivat kyyneleet neitosen silmiin. Niin kävi aina
silloinkin, kun hän soittoa kuuli, mitä muutoin sangen harvoin sattui.
Häntä kovin hävetti, mutta sen lisäksi hän myöskin tunsi jonkun verran
mielipahaa.

Kuka olisi uskonut! Ei se riittänyt, että mies häntä puhutteli, vieläpä
hän luki ääneen runoja, eikä edes nimeään maininnut.

Sitte neitonen rohkaisi mielensä, ja pannen kädet ristiin polvellaan
olevan työnsä päälle, kysyi hän vakavasti:

— Asutteko täältä kaukana?

Neitonen itsekin tunsi, että esitti kysymyksen kovemmalla äänellä kuin
olisi pitänyt, ja että vähän liiaksi rypisti kulmakarvojaan. Mutta
ainahan niin käy, kun tahtoo olla oikein rohkea.

Mies kohotti katseensa kirjasta ja vastasi hieman huolettomasti:

— En, hyvin lähellä...

Sitte hän taas luki pari säettä:

    Keskellä kenttäin, varjossa koivuin,
    korkeella kummulla, partaalla virran seisoi...

Mutta näytti siltä kuin lukija samalla olisi jotakin miettinyt, sillä
yht'äkkiä hän sulki kirjan ja kumartaen lausui:

— En ole vielä esittänyt itseäni Teille. En edellyttänyt, että
keskustelumme tulisi näin pitkäksi. Mutta nyt huomaankin, että se tulee
jatkumaan...

Hän loi silmänsä alas ja hetken arveltuaan sanoi:

— Nimeni on Julius Przyjemski, asun tuossa talossa...

Hän osoitti ruhtinaan linnaa. Nuoren tytön katse kirkastui; hän tunsi,
että sopivaisuuden vaatimukset nyt olivat täytetyt. Mutta samalla hän
tunsi myöskin kummastusta.

— Minä luulin, ettei kukaan asuisi linnassa.

— Tähän saakka ei siellä olekaan muita asunut kuin joku palvelija,
mutta eilen omistaja saapui viettämään siellä lyhemmän ajan...

— Ruhtinasko?! — huudahti tyttö.

— Niin, ruhtinas, joka saapui tänne asioissa.

Tyttö istui hiljaa, mutta kysyi sitte epäröiden:

— Te olette Varmaankin ruhtinas Oskarin vieraana?

— En, en. Minä olen ruhtinaan palveluksessa, seuraan häntä aina. Ja
lyhyen äänettömyyden jälkeen hän lisäsi:

— Minä olen ruhtinaan palvelija ja samalla hänen lähin ystävänsä.

Varmaankin tuo on ruhtinaan sihteeri, ajatteli tyttö. Hän kyllä tiesi,
että ylhäisillä herroilla tavallisesti on sihteerinsä. Ei hän muuten
Voinut tietää, mitä kaikkia toimia ruhtinaalla saattoi olla. Mutta hän
tunsi itsensä iloiseksi siitä, että uusi tuttavansa ei ollut ruhtinaan
vieras. Hän ei itsekään tietänyt miksi, mutta tuo ilahutti häntä.

— Onko ruhtinas nuori? — kysyi hän.

Przyjemski epäröi hetkisen, mutta vastasi sitte hymyillen, joka tuntui
vähän kummalliselta:

— Jaa ja ei, ikäänsä nähden hän ei ole kovinkaan vanha, mutta on paljon
kokenut.

Tyttö nyökäytti päätään varmistaakseen toisen sanoja.

— Ah niin! Voin kuvitella, että hän on jo paljon iloa maailmassa
maistanut!

— Vai niinkö luulette?

— Tietysti. Kun on niin rikas, tottakai voi tehdä mitä ikinä tahtoo.

Mies selaili levottomasti kirjaa kapeilla sormillaan.

— Vahinko vaan, — vastasi hän —, että monetkaan asiat eivät häntä enää
miellytä.

Tyttö mietti hetkisen.

— Se on totta, — sanoi hän. — Monet asiat näyttäytyvät lähemmältä
katsottuina aivan toisilta kuin alussa ja kauvempaa katsottuina.

— Vai ymmärrättekö Tekin jo tuon asian? — puuttui mies puheeseen hieman
hämillään.

— Vuosiin katsoen en vielä ole kovin vanha, mutta olen jo paljon
kokenut, — mainitsi hän veitikkamaisesti myhäillen.

— Esimerkiksi? — kysyi hän leikillisesti.

— Minulle on ainakin pari kertaa sattunut, että hirveän mielelläni olen
jotakin tahtonut... jotakin uneksinut, mutta kuitenkin kaikitenkin olen
havainnut, ettei se ollut tahtomisen eikä uneksimisen arvoista.

— Esimerkiksi? — toisti mies.

— Minä esimerkiksi toivoin saavani hyvän ystävän, oikein
suoraluontoisen ystävän, joka olisi aivan yhtä minun kanssani.

— Mitä tarkoitatte: olla yhtä jonkun kanssa?

— Tarkoitan: olla kaikki yhteistä, ei mitään itseänsä varten, auttaa
toisiansa, iloita ja surra yhdessä.

— Tuohan oli kaunis ohjelma! No, onnistuiko toteuttaa se?

Neitonen loi katseensa maahan.

— Ei! Pari kertaa olen luullut, että minulla on sellainen ystävä, ja
olin niin onnellinen, niin onnellinen, mutta sitte...

— Jos sallitte, päätän lauseen. Sitte teitte ensinnäkin sen havainnon,
että nuo ystävät olivat paljoa tyhmempiä kuin Te itse, ja ettei Teillä
siksi voinut kaikki olla yhteistä, ja toiseksi, etteivät ne pohjaltaan
Teistä oikein pitäneet... Eikö niin ollut?

Hän nyökäytti päätänsä, samassa jatkaen ompelua.

— En tiedä, olivatko ne minua tyhmempiä, mutta varmaa on, etteivät
minusta oikein pitäneet.

Mies lausui verkalleen:

— He puhuivat Teistä pahaa selän takana, eivät olleet rehellisiä
Teitä kohtaan... vähimmästäkin pikku-asiasta he Teihin suuttuivat ja
loukkasivat Teitä lakkaamatta...

Rajaton kummastuksen ilme kasvoissa katsahti tyttö häneen.

— Kuinka sen tiedätte?

Hän nauroi.

— Ruhtinas on tullut aivan samaan kokemukseen, vaikka paljoa
suuremmassa määrässä. Hän oli nuoruutensa ensi aikoina äärettömän
haaveksivainen ja avosydäminen, uskoi ystävyyttä, rakkautta, onnea ja
paljon muuta sentapaista, mutta sitte hän havaitsi, että jotkut ihmiset
ikävystyttivät häntä, että hän vuorostaan ikävystytti muita, että oma
etu piili joka sydämen pohjalla, että joka ilossa oli pettymyksen
siemen. Siksi hän on samalla nuori ja vanha.

Neitonen kuunteli tarkkaavasti, ja sitte kuiskasi:

— Ruhtinas parka! Niin rikas ja kumminkin niin köyhä!

Przyjemski tuli miettiväiseksi. Hän loi katseensa maahan, ja
kulmakarvojen välissä ryppy syveni, tuottaen hänen kasvoihinsa
Väsymyksen ja kyllästyksen eleen. Neitonen katseli ensin hetkisen
miettivästi ja huudahti sitte säihkyvin silmin:

— Mutta on kumminkin paljo sellaista, joka on ja pysyy hyvänä ja
kauniina, ja vaikka ruhtinas on monta katkeraa kokenut, täytyy hänen
kumminkin olla onnellinen...

Mies katsahti ylös.

— Mitä paljon se on?

Vilkkaalla liikkeellä tyttö osoitti puistoa.

— Tuollainen puisto esimerkiksi. Arvatkaas mikä onni, kun saa
mielensä mukaan kävellä noissa lehtikujissa, asettua noiden puiden
alle, nauttia kauniista kukkasista! Minä tunnen itseni onnelliseksi,
kun vaan saan tässä istua ja katsella linnan ääriviivoja... ne ovat
niin sopusuhtaisia... ja puita, nurmikenttää... Tietäkääs, keväisin
on tapana kasvaa tuolla kentällä niin taajaan orvokkeja, että nurmi
melkein peittyy. Nurmi muuttuu aivan punasinerväksi, ja tuoksu
tunkeutuu meille saakka...

— Tepäs olette kaunotunteinen...

Kaikki neitosen arastelu oli nyt kuin pois puhallettu. Vilkkailla
eleillä hän nyt hilpeästi jatkoi:

— Oi, kuinka olen ponnistellut, jotta pääsisimme tuohon pieneen taloon
asumaan... Näin sen kerran sattumoilta. Menin siitä ohitse. Veräjä oli
auki, sen sisäpuolella seisoi eukko, hedelmiä myyden. Menin sisälle
isälleni niitä ostamaan. Ja niinpä sain nähdä tuon pienen talon, joka
seisoi yksinään puutarhassa, ja sitte tuon suuren puiston kauniine
puineen. Minussa silloin heräsi sellainen toivo, että isä ja me
lapset saisimme siinä asua, keskellä vihanuutta ja hiljaisuutta...
enkä itsekään tiedä, mitä kaikkea olisin antanut päästäkseni sinne
asumaan... Mutta ei se totta tosiaan ollut helppoa. Minun täytyi saada
omistaja käsiini ja koettaa häntä tavata... ja hän oli hyvin rikas
herra, joka asui suuressa sivurakennuksessa. Pari kertaa menin sinne,
mutta en saanut tavata. Sitte havaittiin, että vuokra oli meille vähän
liian korkea, että meidän täytyi odottaa ja että muutto tulisi hyvin
kalliiksi. Niin, kaikellaisia vaikeuksia ja vastuksia oli tiellä, mutta
kuinka olikaan, niin kävi sentään kaikki hyvin, ja Jumalan kiitos, nyt
me täällä asumme... Siitä on enemmän kuin kolme vuotta, kun me tänne
muutimme.

— Te siis olitte kuusitoistavuotias, kun tuollaisia sankaritöitä
toimititte.

Tyttö nauroi.

Sankaritöitä ne eivät olleet, mutta niihin tarvittiin sentään suuri
annos hyvää tahtoa. Olen aivan varma siitä, että isän terveys on
niinkin hyvä juuri siksi, että hänellä on raitista ilmaa ympärillään.
Jos olisimme edelleen asuneet vanhassa paikassa, likaisen,
vastenmielisen kujakadun varrella, niin kukapa tietää, kuinka silloin
olisi käynyt. Mutta täällä voi isä, jollei paremmin, niin ei ainakaan
huonommin, ja kaikilla meillä on hyvä olla...

— Hyvä! — toisti Przyjemski miettiväisesti. — Te siis tunnette itsenne
täysin onnelliseksi, senjälkeen kuin tänne muutitte?

Katsahtamatta ompelustaan puisti tyttö suruisena päätänsä.

— Ei aivan hyvä, en ole ollenkaan tyyni isän terveyden enkä lasten
tulevaisuuden suhteen...

— Entäs oman tulevaisuutenne suhteen?

Nyt katsahti neitonen mieheen rajattomalla kummastuksella.

— Tulevaisuuteni? Mitä minulle voisi tapahtua? Olenhan täysikasvuinen,
ja tulkoon mitä hyvänsä, niin kyllä suoriudun...

— Siinä tapauksessa Te olette onnellisempi kuin ruhtinas, kyllä hän ei
voi suoriutua...

Kuinka niin?

— Hän ei itsekään tiedä, mitä tehdä sydämensä, joka jo monasti on
haavoittunut, kun se nyt on hänessä kuin kuollut, ei tiedä, kuinka
saisi päivät ja tunnit kulumaan.

— Mies parka! — huokasi neitonen uudelleen, mutta hetken perästä hän
vilkkaasti jatkoi:

— Mutta minusta tuntuu, että hän voisi olla onnellinen, vika on vaan
siinä, ettei hän tahdo taikka ei ymmärrä olla onnellinen. Kuulostaa
ehkä itserakkaalta, mutta uskon aivan varmaan, että minä hänen
sijassaan kyllä tietäisin mitä tekisin sydämelläni ja elämälläni.

— Todellakin? Mitä sitte tekisitte?

— Minä kiipeäisin tuohon torniin, aivan korkeimmalle kohdalle ja sieltä
katsoisin koko kaupungin yli. Minä huomaisin kaikki, jotka siellä
elävät, kärsivät, jotka saavat puutteita kestää ja...

Klaara keskeytti puheensa ja kysyi aivan odottamatta:

— Oletteko koskaan nähnyt parisilaista jumalanäidin kuvaa?

— Kyllä, muistaakseni, mutta sen ulkomuoto on haihtunut mielestäni.

— Jumalan äiti on siinä kuvattu seisovana, ja hänen molemmista
käsistään lähtee valovirtoja, jotka valaisevat, lohduttavat ja
suojelevat pahasta. Jos minä olisin ruhtinaan sijassa, niin kiipeäisin
aivan tornin harjalle, levittäisin käteni ja antaisin valovirtojen
niistä tulvia... Oi, kuinka onnellinen olisin!

Tyttö sanoihinsa liitti vastaavia liikkeitä. Hän osoitti tornin harjaa,
sitte laski alas kätensä ja heilutteli niitä, kuin olisi jotakin maan
päälle sirottanut.

Przyjemski kuunteli, ja hänen katseensa sai vienon, lämpimän ilmeen.

— Kaunista, hyvin kaunista — mutisi hän itsekseen. Mutta kohta hän
virkkoi ääneen ja hiukan ivallisesti:

— Tuota voi kutsua kivikovaksi uskoksi hyväntekeväisyyden siunaukseen!
Minä en yritäkään sitä Teiltä riistää. Teidän on annettava olla aivan
sellaisena kuin olette. En tiedä, mikä käsitys ruhtinaalla saattaisi
olla, mutta omasta puolestani minä...

Ja hattua nostaen hän lausui:

— Olen onnellinen, kun sattuma on sallinut minun päästä Teidän
tuttavuuteenne.

Neitosen poskille kohosi tumma puna. Hän alkoi kiireesti koota työnsä
koriin.

— Minun on jo aika lähteä...

— Nytkö jo? — kysyi mies valittaen ja katsoi kirjaan, jota tyttö piti
kädessään.

— Ettekö olisi niin ystävällinen, että lainaisitte minulle tuon kirjan
huomiseksi?

— Mielihyvällä, — vastasi tyttö kohteliaasti.

— Te saatte sen takaisin huomenna, kun samoihin aikoihin palaatte tälle
lehtimajalle, vai kuinka?

— Kyllä, — Vastasi tyttö epäröimättä, — minä istun täällä joka päivä,
kun sää vaan on kaunis.

— Jospa huomenna olisi kaunis ilma!

— Klaara! Klaara! — kuului samassa lapsen ääni huutavan talosta.

Kuistin portailla seisoi noin kymmenvuotias poika koulupuvussa,
heiluttaen käsivarsiaan lehtimajaa kohden, ja huusi täyttä kurkkua:

— Klaara, Klaara! Minä olen nyt kotona! Isä on myöskin heti kotona,
ja Frania tulee neulomosta. Tule pian, jotta saamme päivällistä, olen
kauheasti nälissäni.

— Minä tulen, minä tulen! — huusi Klaara Vastaukseksi, ja kumartaen
päätänsä jäähyväisiksi uudelle tuttavalleen, aikoi hän kiiruhtaa —
pois, mutta Przyjemski pidätti häntä sanoen:

— Ettekö tahdo ojentaa minulle kättänne jäähyväisiksi?

Epäröimättä ja miellyttävästi kumartaen ojensi neitonen kätensä, ja
vasta kuin kaunismuotoista, vaikka työstä hiukan karkeata kättä ympäröi
vaalea, pehmeä käsi, peitti hänen kasvonsa tumma puna, joka levisi
mustista kiharoista otsalta aina kaulan valkoiseen reunukseen saakka.



II


Kirja kädessä istui Julius Przyjemski puiston penkillä ja katsoi
usein pientä taloa kohden, joka lepäsi vihreän peitossa viereisessä
puutarhassa. Aita oli matala, jotenka selvästi saattoi nähdä, mitä
puutarhassa tapahtui.

Ensinnäkin hän näki laihan, korkeakasvuisen harmaahapsisen miehen,
kuluneeseen päällystakkiin puettuna, virkalakki päässä, laukku
kainalossa astuvan kuistin portaille. Aivan hänen perässään tuli
Klaara juosten ja laskiessaan molemmat kätensä hänen olkapäilleen,
sanoi hänelle jotakin, jonka jälkeen kurotti poskensa suudeltavaksi ja
kiiruhti pois.

Laiha mies lähestyi hitaasti veräjää, joka johti kadulle, mutta tuskin
oli hän puolitiehen päässyt, kun hänet pidätti kovaääninen huuto, joka
kuului talosta:

— Isä! isä!

Puolipitkään mekkoon puettu tyttö, sininen huivi päässä, pisti kätensä
hänen käsivarteensa ja he poistuivat yhdessä.

Przyjemski myhäili.

— Isä menee toimistoonsa ja sisar neulomoon... Kylläpä tuo Benedikt
on ovela mies. »Hanki heistä tietoja» sanoin hänelle eilen — ja tänä
aamuna tiesin kaikki mitä tarvitsin. Kolmekymmentä ruplaa kuukaudessa
— todellakin, noilla ihmisparoilla mahtanee olla lihavat päivät! Mutta
tietysti runoileminen vatsa tyhjänä kuuluu idylliin. Syödä kovaa leipää
ja kävellä mukanaan runoja korissa...

Hän katsahti kirjaan, joka oli kädessä. Ei tuo ollut La Rochefoucauld,
vaan vanha kirja kuluneine kansineen, jonka eilen oli lainannut uudelta
tuttavaltaan. Tuossa taaskin merkittyjä säkeitä, jotakin, joka tyttöä
erikoisesti oli miellyttänyt. Kuinkas ne kuuluivat!

    Aurinko sammui, ilta ol' leppoisa, tyyni.
    Taivahan kantta vain hattarat peitti
    ja länsi purppurahohdetta heitti.

Mies käänsi katseensa kirjasta ja vaipui mietteisiin.

— Kylläpä siitä on kauvan kuin tuon viimeksi luin! Muistaakseni jo
lapsuudessa... Mutta onhan tuo ihmeet! kaunista, sopivaa luettavaa
tässä hiljaisuudessa, näiden vanhojen, puiden alla... Hän ei tänään
kirjaansa saa takaisin, minä luen sen ensin kannesta kanteen... Mitähän
tyttö nyt mahtoi hommailla?

Sen mies pian saikin tietää. Klaara tuli ulos kuistin portaille,
kantaen raskasta esinettä käsissään. Przyjemski kumartui paremmin
nähdäkseen ja huomasi hänen kantavan pientä sankoa, jonka sisällyksen
tyhjensi tuuhean omenapuun alle jonkun matkaa asumuksesta. Hänen
molemmat hihansa olivat kyynärpäitä myöten käärityt. Kun hän tuli
takaisin tyhjine sankoineen, näytti hänellä olevan keittiö esiliina
edessä.

— Varmaankin hän pesee jotakin. Säälittää sentään tuo hieno
olento... eikä niin tyhmäkään! Mitä hän eilen lausui parisilaisesta
jumalanäidinkuvasta, oli oikein kaunista, tosiaankin oikein kaunista.

Przyjemski luki, tuumaili, kulki edestakaisin, poistui sitte, mutta
palasi juuri samoihin aikoihin, kuin Klaaran oli päivää ennen nähnyt.
Hän istuutui penkille, yhä vaan kulunut kirja kädessä, mutta yhtä päätä
hän loi silmäyksen läheiseen puutarhaan. Äkkiä hän kumartui paremmin
nähdäkseen oksien lomitse. Pari henkilöä oli ilmestynyt kuistin
sillalle.

Toinen oli mustiin puettu eukko, musta lakki harmaassa päässä, toinen
oli Klaara kaupunkipuvussa, olkihattu päässä. He menivät portaita alas
ja katosivat veräjän kautta, joka vei kadulle.

Kas vaan! — hymyili Przyjemski. — Nyt hän meni eikä varmaankaan enää
palaja. Säikäytin tuon pienen linnun. Olipa sentään vahinko, hän oli
oikein suloinen!

Kiireesti hän sulki kirjan, lähtien linnaa kohden. Kulmakarvojen
välissä oli ryppy syventynyt, selvemmin esiintyen.

Koko aamun oli Klaara vaan ajatellut tuota yhtä ja samaa: menenkö Vai
enkö? Aamiaista laittaessaan, huoneita siivotessaan oli hän yhä kysynyt
itseltään: menenkö vai en lehtimajaan, jossa varmaan saan tavata herra
Przyjemskin? Työ ei tahtonut sujua samaa vauhtia kuin tavallisesti,
ajatukset kun vaan pyörivät eilispäivän tapauksissa. Olihan tuo varsin
erinomaista! Tavata tuntematon herra, puhua hänen kanssaan noin
kauvan, vieläpä lainata hänelle kirja! Koskaan ennen ei Klaara ollut
kenenkään kuullut noin kauniisti lukevan. Lisäksi oli vieraassa jotakin
erinomaisen puoleensa vetävää. Syvä ryppy otsassa ja siniset silmät,
jotka joskus katselivat rohkeasti ja hymyillen, joskus taas olivat
surumieliset. Kerran oli mies katsonut häneen sillä tavalla, että hän
oli tahtonut paeta. Tyttö oli tuntenut itsensä ikäänkuin loukatuksi, ei
tietänyt miksi, mutta sitte oli mies alkanut jutella hauskoja asioita
ruhtinaasta. Kyllä hän sentään oli hyvin miellyttävä! Entäs kuinka
hyväluontoiselta hän näytti, sanoessaan! »Teidän täytyy antaa olla
aivan sellainen kuin olette».

Keittiön hellan lämpö kohotti polttavan punan hänen poskilleen; tuon
tuostakin hän asettui avoimen ikkunan ääreen ja antoi kernaasti
raittiin tuulen hivellä kasvoja. Kuta lähempänä oli se aika, jolloin
hänen oli tapana lähteä lehtimajaan, sitä suurempi levottomuus hänet
valtasi. Vihdoin oli hän toimittanut kaikki askareensa, irroitti
esiliinan ja otti työkorin kaapista. Vieläkin kerran: Menisikö vai ei?

Korin nähdessään muisti hän kirjan, jonka eilen oli miehelle lainannut.

Ahaa! Hänen täytyi mennä ainakin saadakseen kirjansa takaisin. Tietysti!

Lehtimaja oli hänen, hänellä oli oikeus siinä istua mielin määrin ja
tuliko herra sinne, oli yhdentekevää.

Kuinka tuo herra sentään tuntui miellyttävältä! Mitä pahaa siinä olisi,
jos he hetkisen juttelisivat vielä tänäänkin?

Tyttö tunsi itsensä iloiseksi päätöksen tehtyään, niin että hän heti
kiiruhti kori kädessä ovelle ja hyräili: »Tralalalalaa».

Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt perille, avautui ovi, ja sisään astui
pieni, lyhyenläntä, karkeatekoinen eukko, jolla oli pyöreät, punakat
posket, yllään musta hame ja musta villahuivi lumivalkeassa päässä.
Klaara suuteli iloisesti hänen kättään.

— Olkaa hyvä ja istukaa, kiltti rouva Dutkiewicz — pyysi hän.

— Ei, ei, minulla ei ole aikaa, — vastasi vanhus läähättäen, ja sitte
hän ei hetkiseen aikaa sanaakaan sanonut, sillä hän alkoi suurella
työllä vetää esiin jotakin hameen taskusta.

Näkyviin tuli kaksi punaista omenaa ja pussi karamelleja.

— Omenat ovat papalle, ja karamellit ovat lapsille, — selitti hän,
pannessaan lahjat pöydälle.

Hänen suuret, siniset silmänsä tuikkivat harmaiden kulmakarvojen alla,
ja hyväntahtoinen hymyily väreili leveällä suulla. Klaara suuteli hänen
kättänsä uudelleen.

— Miksette tahdo istuutua?

— Kun minulla on kiire. Minä vaan pistäydyin täällä sinua hakeakseni.
Nyt sinulla on aikaa seurata minua ostoksille. Minun täytyy ostaa pari
uusia kenkiä, näethän minkälaiset minulla nyt on.

Eukko näytti valkoiseen sukkaan puettua latuskajalkaa, jota verhosi
ruskea lintallaan oleva nahkatohveli.

— Minä en uskalla mitään ostaa, ellet sinä ole mukana. Minua
petkuttavat, houkuttelevat ostamaan jotakin, joka ei mitään kestä.
Lisäksi minä tarvitsen nauhoja myssyjeni reunustamiseen. Pukeudu ja
tule mukaan!

Klaara istui allapäin. Katkeran pettymyksen tunne hänet valtasi, mutta
sitte hän katsahti ylös ja vastasi reippaasti:

— Kyllä, kyllä minä tulen mukaan, otan vaan kaulukseni ja hattuni.

He lähtivät heti menemään. Klaara sulki talon portin ja pisti avaimen
taskuunsa. Hänen isällään oli oma avaimensa. Kulkiessaan puutarhan
kautta virkkoi vanhus:

— Kun olen rahaa saanut puodissa vaihdetuksi, annan sinulle rahaa
Stasin lukukausimaksua varten. Eikös nyt ole maksun aika, vai kuinka?

— Kiitos, — kuiskasi Klaara. — Jollei Teitä olisi, niin en ymmärrä,
kuinka voisimme pitää Stasia koulussa.

— Entäs sitte? Tässä maailmassa täytyy toisiaan auttaa. Oletko kiltti
ja reunustat myssyni uusilla nauhoilla?

— Oi, Varsin mielelläni!

Kadulle johtavalla veräjällä kääntyi Klaara ympäri ja katsahti
sireenimajalle, jota ympäröitsivät korkeat, tuuheat puut.

— Hyvästi! ajatteli hän, ja jälleen tunsi hän katkeran pettymisen
tunnetta.

Autettuaan vanhaa ystäväthän ja hyväntekijäänsä ostoksilla, palasi
hän kiireesti kotiin. Puutarhan veräjällä hän tapasi erään niistä
ystävättäristä, jotka hänet olivat pettäneet ja joista hän oli puhunut
Przyjemskille. Hän oli kyyneleitä vuodattanut petoksen havaitessaan,
mutta ei siltä kantanut mitään kaunaa tyttöä kohtaan, joka oli
tungetellen tavotellut hänen luottamustaan ja sitte; tehnyt hänestä
pilaa ystävilleen. Klaara tosin ei enää pitänyt häntä ystävänään, mutta
oli kumminkin jo kauvan sitte antanut hänelle anteeksi ja he tapasivat
joskus toisensa.

Nuori, punaposkinen tyttö, joka oli komeasti puettu, kukkia hatussa,
syleili ja suuteli Klaaraa.

Klaaraa vaivasi kiusallinen tunne siitä, että naisen suudelmissa oli
jotakin petollista, mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan.

Pauliina oli käynyt häntä hakemassa, mutta tavannut eteisen oven
lukittuna.

Klaaran pyyntöön, että hän kääntyisi takaisin, vastasi hän, ettei
ollut aikaa ja että hän vaan aikoi hetkiseksi pistäytyä, sillä tunnin
kuluttua oli hänen määrä muutamien muiden seurassa lähteä huvimatkalle.
He aikoivat mennä metsään ulos kaupungista, eväät mukana, saadakseen
oikein hauskaa. Olipa vahinko, että seurue oli Klaaralle vieras, sillä
muutoin olisi tämä varmaankin saanut seurata mukana...

— Eihän toki, — keskeytti Klaara, silmäillen ikätoverinsa vaaleata,
upeata pukua, — minä en mitenkään voisi olla noin kauvan poissa kotoa.

— Mutta isäsi?

— Isä aina nukkuu päivällisuntaan, ja minä taas kuulustelen Stasin
läksyjä.

Klaara olisi tahtonut ottaa jäähyväiset ystävättäreltään, mutta eihän
hänen puolestaan sopinut sitä tehdä. Pauliina vuorostaan kertoi, että
hän oli edellisen päivän aivan lähistössä viettänyt ruhtinaallisen
linnan ylihoitajan luona, jonka vaimo oli hänen äitinsä hyvä ystävä.

— Olen aina sanonut sinulle, Klaara, että sinun pitäisi päästä
Perkowskin väen tuttavuuteen, joka asuu aivan tässä lähellä, mutta
sinä et koskaan ole tahtonut. Meillä oli siellä eilen ihmeen hauskaa,
Vieläpä hiukan tanssittiin, ainoa pettymys oli meille, ettei Przyjemski
tullut...

Klaaran sydäntä väristytti, mutta hän hillitsi itseänsä niin hyvin,
ettei edes silmää räpäyttänyt. Pauliina jatkoi:

— Ruhtinas Oskari on tänne äskettäin saapunut, mukanaan sihteerinsä,
herra Julius Przyjemski, jota ruhtinas suuresti suosii. Sihteeri on
ollut Perkowskilla pari kertaa — tietenkin raha-asioita varten, hänellä
on paljon puhuttavaa hoitajan kanssa. Nyt he kutsuivat hänet eilisiin
kemuihin, ja meidän kesken sanoen he panivat ne toimeen juuri hänen
tähtensä. Mutta hän ei tullut, ja tuo oli vahinko, sillä minä olin
hyvin utelias näkemään herra Przyjemskin. Hän taitaa olla vielä nuori,
komea herra, hyvin iloinen ja tummaverinen...

— Tummaverinen? — toisti Klaara.

Mutta Pauliinalla oli kova kiire, ja saatuaan sanotuksi, mitä hänellä
oli sydämellä, hän heitti hyvästit jälleen syleillen ja suudellen.

— On sentään sääli sinua tyttö, parka, että yhä saat istua kotona...
Hyvästi, hyvästi, nyt menen kotiin päivälliselle ja sitte me lähdemme...

Palatessaan, toisti Klaara: »Tummaverinen!» ja hymyili. Hän ei
totisesti ollut tumma- vaan pikemmin vaaleaverinen, ja »iloinen» ei
hän laisinkaan ollut, vaan päinvastoin hiukan raskasmielinen. Mutta
Pauliina aina jutteli asioista, joista ei ollut täysin selvillä. Joku
tietenkin oli hänelle kertonut, että tuo herra oli tummaverinen ja
iloinen, siinä kaikki.

Varmaankin oli Perkowskin herrasväki kutsunut Przyjemskin mukaan
huvimatkalle, samoinkuin edellisenä päivänä illalliselle, ja hän kyllä
tulisi. Kukapa ei haluaisi olla ulkona nurmikossa? kyllä heillä tulee
hauskaa! Mielellään siellä olisi mukana... Ja Klaara asetti kyynäräänsä
vanhaa piironkia vastaan ja painot kädet silmilleen, jotka täyttyivät
kyynelillä. Mutta hän oli vain hetkisen noin seisonut, kun huomasi
isänsä, joka tuli puutarhaan, ja Klaara kiiruhti häntä vastaan.

Päivä kului ja tuli levon hetki. Pienessä majassa, jota vihreät
köynnöskasvit verhosivat, olivat jo tulet sammutetut kaikista
ikkunoista, ainoastaan Klaaran huoneesta vielä tulta tuikki.

Hän ompeli yhtämittaa, mutta kun kello oli lyönyt yhdeksän, heitti
hän työn käsistään ja meni ulos kuistin sillalle. Häntä oli ulos
houkutellut köynnöskasvien hiljainen kahina pitkin tietä ja tähdet,
jotka tuikkivat hänen ikkunaansa.

Kuistissa oli pari kulunutta, huojuvaa porrasta, ja sinne nyt Klaara
istahti, nojaten kasvonsa käsiä vastaan ja katsellen ulos hiljaisena
ehtoona. Kaikki liike oli tähän aikaan päivästä tauonnut syrjäisellä
kadulla, joka muistuttaen maantietä kulki lauta-aidan toisella puolen.
Kaupungista kaikui kumea, etäisyyden hiljentämä hälinä. Ruhtinaallisen
puiston suuret puut humisivat joskus hiljalleen, joskus seisoivat
aivan äänettöminä ja liikkumattomina, kuin musta seinä puolihämärässä.
Elokuun taivas oli tähtösiä täynnä, jotka pimeää laimensivat ja
saattoivat erottamaan jotenkin kaukaisia esineitä.

Klaara saattoi hämärästi nähdä mieluisen lehtimajansa, leveän käytävän,
joka johti linnaan sekä etäämpänä tuon pimeän etusivun. Mutta tätä
tummaa taustaa vastaan loisti kokonainen rivi valoja, jotka Klaarasta
ensin näyttivät tähdiltä, tuikkien lehtien lomitse. Kohta hän kumminkin
havaitsi, että ne olivat korkeita, kapeita ikkunoita. Tuota ei Klaara
ollut ennen nähnyt, mutta olihan se luonnollista, kun linnan omistaja
nyt oli kotona.

Olikohan omistaja siellä yksin, vai ehkäpä sihteeri oli mukana. Mutta
varmaankaan ei Przyjemski vielä ollut palannut Perkowskin huvimatkalta.
Ehkäpä he juuri olivat tulossa, mitäpä heillä olisi niin kiirettä
ollut? Ilma oli kaunis ja heillä oli tietysti oikein hauskaa. Monta
tuntia he olivat samoilleet metsässä, missä sanajalat seisovat kuin
jättiläiset ja kanerva kukkii...

Jo monta tuntia sitte hän oli painanut kyynärpäänsä polvia vastaan ja
kätkenyt kasvonsa käsiin. Nyt hän ajatteli metsää, missä oli ollut vain
kahdesti elämässään, mutta sen pienimmätkin sopukat olivat nyt elävinä
hänen mielessään.

Hän näki pienen, kiertelevän polun, sen molemmin puolin vihreätä
vesakkoa, pieniä, valkorunkoisia koivuja, sinisenpunaista kanervikkoa,
harmaata sammalta, mahtavia sanajalkoja. Polkua pitkin vaeltaa pari:
Przyjemski ja Pauliina. He puhelevat lakkaamatta... Mies katsoo
neitosta sinisillä silmillään ja sanoo: »Teidän tulee antaa olla aivan
sellaisena kuin olette».

Kaiken tuon: metsän ja parin näki hän niin selvästi kuin päivällä,
mutta hänen sielunsa pimeni. Silloin kaikui äkkiä sametin hieno, hieman
pitkäveteinen ääni:

— Hyvää ehtoota, neiti.

Tyttö ei nyt tiennyt, mikä tunne hänessä oli vallitsevana:
kummastuksenko vai ilon? Mitäpä hän juuri tällä hetkellä olisi
toivonutkaan kuin kuulla tuota ääntä, nähdä hänet, joka hänen edessään
seisoi hattu kädessä — hyväntahtoinen, leikillinen hymy huulillansa.

— Minä kävelin hiukan puistossa ja näin Teidän istuvan kuistin
portailla enkä voinut vastustaa kiusausta tulla Teitä tervehtimään.
Nyt on varsin kaunis ilta, vai kuinka? Juuri nyt se näyttää niin
kauniilta... Te istuitte niin miettiväisenä, mitä Te ajattelitte?

Alussa ei Klaara käsittänyt, mitä mies sanoi, niin kovin sykki hänen
sydämensä, mutta hän oli kumminkin sen verran hereillä, että käski
miehen istuutua kapealle penkille.

— Eikö täällä lehtien alla ole parempi istua? kysyi Przyjemski,
viitaten kädellään taivasta kohden ja istuutui portaille, jotka
natisivat ja notkuivat hänen painonsa alla. Klaara myöskin istuutui
jonkun matkan päähän. Hän oli taas malttanut mielensä, ja häntä nyt
hallitsi riemun tunne, joka myöskin äänessä ilmeni, kun hän kysyi:

— Kuinka tulitte meidän puutarhaamme?

— Varsin yksinkertaisella tavalla, veräjän kautta.

— Niin, se on totta! En ole sitä koskaan nähnyt avoinna ja unohdin,
että sitä oli olemassakaan.

— Lukko oli ruostunut ja minulla oli täysi työ saada se auki, mutta
lopulta onnistui. Mitä Te ajattelitte?

Klaaran synnynnäinen avomielisyys ja yhä vilkkaampi ilon tunne saneli
hänen vastauksensa:

— Minä istuin ja arvelin, olitteko Te jo palannut kotiin, vai olitteko
vasta kotimatkalla.

Mies katsahti häneen kummastellen.

— Ketkä?

— Perkowskin herrasväki ja Te. Eräs tuttavani kertoi minulle, että
Perkowskin herrasväki oli kutsunut Teidät huvimatkalle, jolla
varmaankin oli sangen hauskaa... Mutta miksi ette tullut Perkowskin
illalliselle, Teitä siellä kovasti odotettiin ja kaivattiin.

Przyjemski ei heti vastannut, ja kun hän lopulta sen teki, piili
äänessä salainen hymy.

— Minä en ole ollut Perkowskin illallisilla enkä heidän huviretkellään.
Mutta jos suvaitsette, niin puhumme hauskemmista asioista ... kuin
Perkowskin herrasväestä. Kiitos kirjasta, jonka minulle lainasitte;
minä en aijo sitä vielä jättää takaisin. Minä luen sen kannesta
kanteen, ja sitte Te saatte sen. Se sisältää suuremmoisen runoelman.
Minä kyllä tunsin sen ennestäänkin, mutta vain pintapuolisesti. Olen
todellakin kiitollinen, kun olen saanut siihen tutustua... Mutta
sanokaapas minulle nyt, miten olette saanut päivänne kulumaan, ja eikö
se ole tuntunut pitkältä? Minusta se ainakin on ollut äärettömän pitkä.
Mitä tänään olette tehnyt?

— Samaa kuin muinakin päivinä; ei siitä sen enempää kannata puhua...

— Kyllä, kyllä, kertokaa!

Klaara nauroi sydämellisesti.

— No, olkoon menneeksi! Minä olen siivonnut huoneet, laittanut
päivällisen, pessyt vaatteita, olen ollut asioilla erään tuttavan
seurassa ... Entäs sitte vielä? Minä olen auttanut veljeäni läksyjensä
lukemisessa, olen valmistanut teetä, ommellut...

— Kaikki nuo asiat hän lasketteli estelemättä ja hauskuudekseen. Mies
kysyi:

— Ettekö ollenkaan ole lukenut tänään?

— Kyllä, minä hiukan luin, sillä aikaa kun isä nukkui päivällisuntaan
ja Stas vielä oli koulussa. Frania pani tulta samovaariin ja sitä
hetkeä käytin lukemiseen. Minä saan lainata kirjoja eräältä neidiltä,
joka oli opettajattarena samassa kasvatuslaitoksessa, missä minä olin
oppilaana.

— Vai olette siellä ollut?

Hän vastasi, että äitinsä, joka ennen naimistaan oli ollut opettajatar,
oli ohjannut häntä aina kahdenteentoista vuoteen saakka, mutta että
hänet sitte oli lähetetty kasvatuslaitokseen.

Hänen oli kumminkin täytynyt keskeyttää koulunkäyntinsä, sillä äidin
kuoltua tarvittiin häntä kotona. Tämä oli kyllä tuntunut katkeralta,
mutta nyt ei hän enää sitä surrut, sillä hän täysin käsitti, että isä
ja sisarukset häntä välttämättömästi tarvitsivat...

— Perheen tuki! — myhäili Przyjemski.

— Tuki? — naurahti Klaara. — En mitenkään, sillä tiedän itse, kuinka
paljo minulta puuttuu... mutta parastani koetan.

— Se merkitsee, että Te olette perheen hyvä enkeli — virkkoi mies
hiljaa...

Klaara painoi päänsä alas ja istui äänetönnä, samassa kun nuo sanat
vyöryivät hänen sieluunsa kuin vieno, lämmin laine.

Przyjemskille ei ollut vaikeata jatkaa keskeytynyttä keskustelua.
Kumartuessaan Klaaraan päin hän kysyi:

— Kuka oli se eukko, jonka kanssa Te menitte ulos aamupäivällä?

— Mistä sen tiedätte?

— Minä näin sen lehtikujasta, missä istuin kirja kädessä ja Teitä
ajattelin.

Se oli rouva Dutkiewicz, erään eläinlääkärin leski ja Klaaran äidin
kummi, hyvin kunnioitettava, kiltti vanha rouva. Hän oli heidän
todellinen ystävä, joka heitä usein auttoi, kun he olivat ahdingossa.
Nyt hän esimerkiksi maksoi Stasin lukukausimaksun.

— Hän siis on varakas nainen? — kysyi Przyjemski.

— Aivan niin, — vakuutti Klaara, — Hänellä on kolme huonetta ja
palvelija.

— Sehän on suuremmoista, — virkkoi mies ja Klaara jatkoi:

— Hänen miehellään oli hyvät tulot ja jätti jälkeensä melkoisen
omaisuuden. Hän itse on kertonut minun isälleni, että hänellä on
viisitoista tuhatta...

— Niin, onhan tuo melkoinen omaisuus, — huomautti Przyjemski.

— Eikös ole? — jatkoi Klaara. — Mutta niinpä hän käyttääkin sitä hyvin.
Paitsi meitä hän auttaa vielä muutamia toisia...

— Se on aivan oikein. Onhan eukolla jaettavaakin.

— Onpa kyllä, ja tästä työstä hän tuntee suurta iloa; muutoin hänen
elämällään ei olisi mitään päämäärää... Hänellä ei ole lapsia.

Mies päätti:

— Koskapa hänellä on viisitoista tuhatta, niin hän muistuttaa
parisilaista jumalanäidin kuvaa...

Przyjemski nojasi kyynärpäänsä portaita vastaan, painoi päänsä
käteen ja vaipui niin syviin mietteisiin, että Klaara sen huomasi.
Hänkin vuorostaan hetkesi äänettömäksi eikä uskaltanut sanallakaan
miestä häiritä. Hiljaisuutta kesti muutamia minuutteja, sitte oikasi
Przyjemski itsensä ja katsahti tähtiin. Klaara huomasi, että ryppy
kulmakarvojen välissä syveni.

Mies virkkoi:

Tähdet lentelevät.

Myöskin Klaara vaistomaisesti hiljensi ääntään, vastatessaan:

— Elokuussa aina tapahtuu paljo tähdenlentoja, väitetään, että kun
tähti lentää, tarvitsee vaan ajatuksissaan lausua toivomus ennenkuin
tähti sammuu, niin toivomus varmasti toteentuu... Katsokaas tuossa
taaskin yksi lensi! Tuossa toinen, kolmas!

Przyjemski loi katseensa taivasta kohden, jossa tähtiä lenteli ristiin
rastiin, ja lausui verkalleen:

— Lausua toivomus... niin monta tähteä lentää, että Te kerkiätte aina
jotakin toivoa, ennenkuin joku niistä sammuu.

Klaara vaikeni. Mies nyt kääntyi häneen päin ja istui niin lähellä,
että Klaara selvästi huomasi silmien ilmeen.

Koettaessaan vapaasti lausua, sanoi hän:

— Minä olen hyvin itsekäs. Jos uskoisin, että lentävä tähti voisi
täyttää ihmisten toivomukset, niin aina rukoilisin siltä tuota samaa
asiata: että isäni tulisi terveeksi, että lapset lukisivat ahkerasti ja
että heistä tulisi hyviä ihmisiä.

— Mitäs Te rukoilisitte itsellenne! Klaara katsoi kummastuneena.

— Itselleni! Tuota juuri itseni tähden ensin toivon.

— Onhan tuo oikein ilkeätä itsekkäisyyttä! Mutta ettekö todellakin
tahtoisi, että tähti tuottaisi Teille niin suurta onnea, että se
sydämen muuttaisi leimuavaksi tähdeksi ja kohottaisi sen korkealle,
korkealle ylemmäksi kaikkia mitä maailmassa löytyy.

Nämät sanat kuullessaan Klaara tunsi, että hänen sydämensä muuttui
leimuavaksi tähdeksi, ja juuri sen tähden, että hän tuon tunsi, hän
virkkoi leikillisesti:

— Jos jotakin anoisin itseäni varten, niin anoisin sitä, että saisin
olla ulkona metsässä kokonaisen päivän. Minua metsä eniten miellyttää.
Sitte hän lisäsi:

— Mitäs Te anoisitte lentävältä tähdeltä?

Przyjemski vastasi ajatuksiinsa vaipuneena:

— Minä anoisin kultaiselta tähdeltä vakuutusta siitä, että on olemassa
hyviä, puhtaita sydämiä maailmassa, ja sitte anoisin, että tuollaisen
sydämen saisin omakseni...

Mies hetkeksi vaikeni ja sitte jatkoi:

Minä anoisin: Kirkas tähti, anna minun unhottaa kaikki synkät uneni...

Samalla kertaa suloisella ja katkeralla tunteella kuunteli Klaara hänen
sanojaan. Ääni hyväili hänen korviaan, mutta sanoissa piili jotakin
käsittämätöntä, joka sydäntä ahdisti.

Przyjemski nousi pystyyn ja virkkoi keveästi:

— Emmekö hiukan kävelisi puutarhassa?

Klaara nousi nöyrästi ja he vaelsivat pitkin kasteista nurmikkoa kahden
karviaispensasryhmän välitse sireenimajaa kohden.

— Te sanotte anovanne lentävältä tähdeltä, että isänne tulisi
terveeksi... Eikö hän sitte ole terve?

— Oi ei! Hän on hyvin heikko, on ollut kauvan.

— Mikä häntä oikeastaan vaivaa?

— On jotakin vikaa rinnassa.

— Tuohan on hyvin ikävää. Millä hän koettaa sitä parantaa?

— Muutamia vuosia sitten hän oli pitemmän hoidon alaisena, mutta nyt
ei hän enää kysy keltään lääkäriltä neuvoa. Lääke on kallista ja
auttaa vähän, kun saa tehdä voimia kysyvää työtä. Pääasia on, että hän
mahdollisuuden mukaan noudattaa terveyden sääntöjä. Hänen täytyy mennä
aikaiseen levolle, juoda maitoa ja syödä paljon hedelmiä.

— Tuo viimeinen keino pitäisi olla hyvin helppo — huomautti Przyjemski,
— kun asuu suuren puutarhan keskellä ja on toinen vielä suurempi aivan
vieressä... Ruhtinaan puutarhassa on paljon erinomaisia hedelmiä.

Klaara hymyili puolihämärän suojassa. Kuinka lystikäs mies! Mitä se
tähän kuului, että hänen isänsä eli määrätty syömään paljo hedelmiä, ja
että semmoisia oli ruhtinaan puutarhassa? Nuo olivat kaksi eri asiaa,
ilman minkäänlaista yhteyttä keskenänsä.

Przyjemski katsoi häneen äänetönnä, aivan kuin olisi odottanut, että
hän jotakin sanoisi. Sitte hän jatkoi huolettomasti:

— Ruhtinas ja minä olimme juuri tänään katselemassa kasvihuonetta ja
siellä oli niin paljo hyvää tavaraa, että ruhtinas käski minun lähettää
mielin määrin Perkowskin herrasväelle ja muille tuttaville, jos minulla
semmoisia täällä oli... Taaskin mies vaikeni ja katsoi Klaaraan. Klaara
huomautti:

— Ruhtinas mahtaa olla hyvin herttainen. Sitte hän osotti linnaa.

— Kylläpä se näyttää kauniilta valaistuine ikkunoineen! Tiedättekö
mitä? Kun tänä iltana ensi kertaa katsoin sinnepäin, pidin noita
ikkunoita tähtinä, jotka pilkottivat puiden lomitse.

He seisoivat aitauksen kupeella aivan lehtimajan vieressä. Puiden
latvoista kuului hiljainen humina ja ikäänkuin vastaukseksi kaikui heti
soitonsäveliä. Ne kaikuivat linnasta, valaistuista ikkunoista, mutta
äkkiä vaikenivat.

— Mitä se oli? Soittaako joku linnassa? kuiskasi Klaara.

Przyjemski vastasi:

— Ruhtinas soittaa, hän on suuri soiton ystävä, ja me usein soitamme
yhdessä.

— Vai soitatteko Tekin?

— Minä soitan selloa, ja hän säestää minua pianolla taikka päinvastoin.
Pidättekö soitosta?

Linnasta jälleen kaikui muutamia säveleitä, mutta tällä kertaa eivät
heti tauonneet. Ne sulivat puiden hiljaiseen huminaan, ja kun tuo
taukosi, kaikui vielä pianon säveleitä yksinänsä.

Klaara vastasi hiljaa:

— En voi koskaan soittoa kuulla tulematta liikutetuksi.

— Onko Teillä siihen usein tilaisuutta?

— Äidin kuoltua — hänen oli tapa soitella isälle iltaisin — vain pari
kolme kertaa tuttavien luona.

— Onko tuo mahdollista? huudahti Przyjemski. — Neljään vuoteen kuullut
soittoa ainoastaan pari, kolme kertaa! Kuinka voitte elää ilman
musiikkia?

Klaara myhäili.

— Pitääkö minulla sitte välttämättömästi olla tuota nautintoa?

— Ei suinkaan, ei elämässä välttämättömästi tarvitse olla nautinnolta,
varsinkin kun on Teidän ijässänne — vakuutti mies.

— Olenhan minä jo aivan täysikasvuinen — tokasi Klaara kiihkeästi.

Przyjemski katsahti ylöspäin.

— Joko tähdet lakkasivat lentämästä? Klaara myöskin katsahti taivaalle.

— Oi ei, katsokaa, tuossa lensi yksi tuon korkean puun yläpuolella,
tuossa taaskin toinen linnan ylitse. Näittekö?

— Kyllä näin... Sanokaapas nyt: »Minä haluan kuulla hyvää soittoa».

Klaara purskahti nauramaan, mutta mies toisti: Sanokaa se! Sanokaa
näin! »Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla kuulla kaunista
soittoa juuri tällä hetkellä». Sanokaa se!

Hymyillen, vaikka vapisevin äänin alkoi Klaara tottelevaisesti:

Kultatähti, anna sisaresi täällä alhaalla... Mutta Klaara keskeytti,
sillä tuuli toi hänelle kokonaisen säveltulvan. Hänen silmänsä, jotka
yhä katsoivat ylöspäin, saivat ihastuksen ilmeen. Suu hymyssä ja
säteilevin silmin seisoi hän kuin maahan naulattu ja kuunteli.

Przyjemski hiljensi äänensä melkein kuiskailuun.

— Näettekö, kuinka pian lentävät tähdet täyttävät maallisten sisartensa
toivomuksia! Mutta miksikä vertaisin Teitä tähteen? Tuota vertausta on
jo paljon väärinkäytetty ja se johtaa ajatukset aivan muihin ilmiöihin.
Aivan toista nyt johtuu mieleeni. Tiedättekö kuka Heine oli?

— Saksalainen runoilija, — kuiskasi Klaara.

— Aivan niin, nyt tulin ajatelleeksi erästä Heinen runoa, jonka sopisi
minun sanoa Teille jäähyväisiksi tänä päivänä.

Przyjemski painoi päänsä alas ja seisoi hetkisen äänetönnä, ikäänkuin
muistellen runoa.

Soitto kaikui yhä selvemmin, puut hiljemmin suhisivat. Näihin yhtyi
sametinhieno ääni, lausuen:

    Sä olet niinkuin kukka,
      niin kuulas kaunoinen;
    Kun katson kasvois, murhe
      mun hiipii mielehen.

    Ma taivaalt’ anon, että
      sois kaikkivaltias
      sun saastumatta olla
      noin kaunis, kuulakas.

Lausuessaan viimeiset sanat, tarttui Przyjemski Klaaran käteen ja
painoi siihen keveän suudelman. Sitte hän oikasihe ja jatkoi:

— Haluatteko viipyä täällä hetkisen, niin minä ja ystäväni soitamme
Teille.

Przyjemski poistui nopein askelin, kadoten puiston tuuheitten puitten
varjoon. Jonkun aikaa vallitsi hiljainen äänettömyys, mutta sitte ilma
taas täyttyi sävelillä, jotka nyt kaikuivat kahdesta soittimesta.
Selloa säesti piano ja säveleet tunkeutuivat joka sopukkaan sekottuen
puiden huminaan ja laskeutuivat tenhovoimallaan Klaaran yli, joka
nojasi aitaa vasten, pää käsien peitossa.



III.


Klaara nukahti hyvin myöhään ja heräsi hyvin aikaiseen. Tavallisesti
hän herättyään heti hypähti vuoteelta ja kiiruhti pesuvadille, jonka
vettä hän polskutteli iloisesti kuin lintu purossa. Tänään hän istuutui
vuoteen reunalle ja kuunteli. Hänen päänsä, koko olentonsa täyttivät
säveleet, jotka hyväilivät korvaa ja sydäntä.

    Sä olet niinkuin kukka,
    niin kuulas, kaunoinen...

Piano ja sello jatkoivat:

    Ma taivaalt’ anon,
    että sois kaikkivaltias...

Mutta sitte hän tukahutti tunteensa ja hypähti vuoteelta. Puolessa
tunnissa oli hän puettu. Niin kauvan kuin hän peseytyi, harjasi
vaatteitansa, puuhaili yhtä ja toista, niin kauvan oli hänen
sisimmässään hiljaista. Mutta hän tarvitsi vaan asettua ikkunan ääreen
hetkiseksi, niin kajahti taas koko hänen olennossaan:

    Sun saastumatta olla
    noin kaunis kuulakas.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Voi kuinka hän oli onnellinen. Hän ei
koskaan ennen ollut aavistanut, että sydän kykeni sellaista autuutta
tuntemaan... Minä ja ystäväni soitamme Teille...» He olivat kauvan
soittaneet ja he olivat kauvan kuunnelleet. Mikä yö! Ja hänelle olivat
soittaneet — — — hänelle. Ei koskaan ennen ollut kukaan hänelle
soittanut! — — — Przyjemski oli hänelle soittanut! Voi kuinka hän oli
hyvä!

Klaara puristi käsiään ja ajatteli päättävästi:

— Tarpeeksi!

Hän heitti kauluksen olkapäilleen, sitoi pienen villahuivin päähänsä ja
otti korin pöydältä, ei työkorin, vaan toisen kannellisen ripakorin.
Hänen täytyi lähteä ulos ostoksille. Isä ja veli saisivat nukkua vielä
runsaan tunnin, mutta Frania oli herätettävä ja sanottava hänelle, että
keittäisi maidon ja kattaisi aamiaispöydän. Ennenkuin Klaara hänet
herätti, tuli hänen kumminkin juosta puutarhaan noutamaan vesisankoa,
jonka eilen oli kukkalavan viereen unhottanut. Frania saattaisi sitä
tarvita eikä silloin tietäisi, missä se on. Klaara kiiruhti kuistiin,
mutta äkkiä hän jäi sinne seisomaan kuin kiinnikasvanut. Mitä tuo oli?
Mistä johtui? Noin oivallisia hedelmiä! Hän ei ollut koskaan elämässään
sellaisia nähnyt!

Kapealla penkillä oli kori, täynnä mitä maukkaimpia hedelmiä. Keskellä
kartionmuotoinen ananas, joka loisti kuin aamuauringon kulta. Ympärillä
helakoita persikoita, keltaisia luumuja, vihertäviä viinirypäleitä,
ja niiden alta hohti punaisia omenoita, suuria päärynöitä ja hienoja
melooneja.

Ne kaikki olivat taiteellisesti ympäröidyt vihreillä lehdillä, jotka
peittivät koko korin, ja siitä tulvi ihana haju, johon vielä yhtyi
tuoreitten ruusujen tuoksu.

Klaara seisoi kädet ristissä. Näin ensi yllätyksen huumaamana olisi hän
voinut itseltään kysyä: »Mistä tuo tulee?» Heti olisi vastaus ollut
Valmiina: »Häneltä!» Joku oli varhain aamulla asettanut penkille korin
»hänen» käskystään. Olihan »hän» itse eilen sanonut, että ruhtinas oli
kehottanut lahjottamaan hedelmiä kaikille tuttaville.

Leimuava puna kohosi Klaaran poskille.

— Antakoon hän hedelmänsä kelle haluaa, mutta ei meille, ei vaan
minulle, ei millään muotoa! Lahja ventovieraalta henkilöltä, ei millään
muotoa!

Klaara herkästi tunsi tällä hetkellä, että Przyjemski oli hänelle
sentään vieras, ja tätä tunnetta seurasi katkera tuska. Entäs sitten?
Olkoon tuska kuinka tuima tahansa, tosiasiana pysyi, että tuo mies
sittekin oli hänelle vieras. Kuinka isä sallisi vastaanottaa vieraan
ihmisen lahjaa? Ei, lahja oli palautettava, mutta millä tavoin, kun
ei ollut, kenenkä lähetti. Ehkäpä lähettäisi Stasin, mutta ei sekään
käynyt laatuun. Klaaraa oikein kauhistutti ajatellessaan, että Frania
tahi Stas heräisi ja tulisi kuistiin. Mitä hän silloin heille sanoisi?

Sitten Klaara ajattelisi, mitä hänen oli tehtävä, nyt oli kori
mahdollisimman pian piilotettava, ettei kukaan sitä näkisi. Klaara
pisti sen kiireessä ruokakaappiin ja avaimen taskuunsa. Olipa onni,
että kaikki vielä nukkuivat. Nyt piti hänen herättää Frania ja
kiiruhtaa torille —

Tuntien kuluessa, jotka nyt seurasi, tunsi hän itsensä milloin täysin
tyyneksi ja välinpitämättömäksi, milloin niin syvästi suruiseksi, että
tuskin saattoi kyyneliään pidättää. Hän päätti ottaa hedelmäkorin
mukaansa lehtimajaan ja pyytää, että Przyjemski, jos hän sattuisi
tulemaan, lähettäisi jonkun sitä noutamaan. Toisinaan hän tunsi
olevansa aivan varma siitä, että mies tulisi, toisinaan taas hän sitä
epäili. Jollei hän tulisi, asettaisi Klaara korin aitauksen toiselle
puolelle. Siellä Przyjemski tai joku muu sen huomaisi ja niin asia
oli lopussa. Varmaankin mies loukkautuisi eikä tahtoisi Klaaraa enää
tavata ja sitte, sitte olisi kaikki lopussa. Oli hetkiä, jolloin Klaara
ei tuntenut vähintäkään tuskaa tätä ajatellessaan. Jos Przyjemski
luuli, että Klaara piti hänen seurastaan lahjojen tähden, niin oli
paljo parempi, ettei ollenkaan lähestynyt. Asiat jälleen muuttuisivat
ennalleen, sellaisiksi kuin ne olivat kolme päivää sitten, jolloin
Klaara ei häntä vielä tuntenut.

Eihän siitä ollut mitään vahinkoa hänen isälleen eikä Franialle
eikä Stasille tahi kelle hyvänsä maailmassa. Mistä hän siis olisi
suutuksissaan? Ja mitä se häntä oikeastaan liikutti?

Mutta puoli tuntia myöhemmin hänen sydämensä täytti niin valtaava
tunne, ettei tietänyt mitä tehdä, ja hän viskasi työnsä luotaan,
asettui kyynärpäät vanhaa piironkia vastaan ja painoi kädet kovasti
silmilleen, ettei vaan puhkeisi kyyneleihin.

Tunti ennen päivällistä istui hän lehtimajassa, innokkaasti ommellen,
allapäin. Hänen vieressään seisoi penkillä hedelmäkori. Äkkiä kuului
kuivien lehtien kahinaa. Klaara painoi päänsä yhä syvemmälle ja ompeli
yhä kiivaammin. Hän tunsi poltetta kasvoissaan ja silmäluomet tulivat
raskaiksi. Silmiä rupesi hämärtämään, että työtä tuskin erotti.

— Hyvää päivää, neiti! lausui tuttu ääni aidan takaa.

Klaara nosti päätään, mutta hänen katseensa ei kohdannut Przyjemskin
katsetta, joka jo oli hedelmäkoriin kiintynyt.

Mies seisoi hattu kädessä aivan liikkumattomana kummastuksesta. Ryppy
oli kulmakarvojen välissä ennestään syventynyt ja suun ympärillä
väreili harmin piirre, joka kumminkin kesti vain muutamia sekunteja.
Sitte kirkastuivat kauniit kasvot ja saivat valoisamman ja lempeämmän
ilmeen kuin mitä Klaara hänessä koskaan ennen oli havainnut. Klaara
kalpeni ja hänen kätensä vapisivat. Przyjemski ojensi kätensä aidan
takaa ja lausui hymyillen:

— Tervehtikäämme nyt ensinnäkin kunnollisesti toisiamme!

Klaaran kovettunut, punottava ja hieman vapiseva käsi tarttui nöyrästi
hänen valkoiseen, pehmeään käteensä.

— Ja sitten tulee Teidän minulle puhua, mitä merkitsee, että kori on
saapunut mukananne tänne.

Klaara nosti päätään ja vastasi, häneen vakavasti katsahtaen:

— Otin sen mukaani, kun ajattelin, että Teidät mahdollisesti täällä
tapaisin, Olkaa hyvä ja ottakaa se aidan toiselle puolelle ja
lähettäkää sitte joku sitä noutamaan.

Klaara sitten nosti hedelmäkorin molemmin käsin aidan yli ja Przyjemski
teki niinkuin käskettiin, mutta sitte hän virkkoi tytölle:

— Kas niin, nyt on tuomio toimeen pantu, mutta tahtoisin myöskin tietää
syyn.

Klaara huomasi, ettei mies suinkaan ollut loukkaantunut, päinvastoin,
leikilliset sanat kaikuivat ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen
Klaara sen vuoksi vastasi jotenkin nopeasti:

— En luule voivani asiata oikein selittää. Mutta onhan mahdotonta... me
emme koskaan... ei isäni enkä minä... voihan olla köyhä ja kumminkin...

— Seistä omin jaloin, — päätti Przyjemski.

Mies seisoi hetkisen mietteissään, mutta katse ei osottanut vähintäkään
harmia. Sitte hän jatkoi:

— Mutta otatte lahjoja rouva... eläinlääkärin leskeltä?

— Oi, se on vallan toista! — huudahti Klaara vakuutuksella. — Rouva
Dutkiewicz pitää meistä ja me pidämme hänestä. Ja siltä, joka rakastaa
ja jolle tarjoo vastarakkautta, voi kaikkea vastaanottaa.

Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi vakavasti:

— Sellaista täytyy tehdä, sillä jos ei niin tekisi, näyttäisi siltä
kuin ystäviään pitäisi vieraina!

Przyjemski ei hänestä silmiään kääntänyt. Sitte hän kysyi verkalleen:

— Eikö vierailta saa mitään vastaanottaa?

— Ei, — vastasi Klaara, katsoen miestä kiinteästi silmiin.

— Ja minä olen Teille vieras, vai kuinka?

Silloin Klaaran kasvoissa tuska väreili.

— Olette, — kuiskasi hän.

Przyjemski vielä hetkisen nojasi aitaa vastaan, mutta ei enää häneen
katsonut, vaan kauas etäisyyteen. Sitte hän oikasihe, poistui muutaman
askeleen päähän aidasta ja hattuaan nostaen virkkoi:

— Minulla on kunnia käydä Teidän isäänne tänään tervehtimässä.

Kulkien verkalleen lehtokujaa hän ajatteli:

»Niiltä, jotka meitä rakastavat, ja joille me tarjoomme vastarakkautta,
täytyy vastaanottaa kaikki, sillä joll'emme niin tekisi, näyttäisi
siltä, kuin pitäisimme ystäviämme vieraina.»

Varsin hienosti ajateltu, varsin hienosti. Ja mikä ihanteellinen
usko rakkauden voimaan Me rakastamme, he rakastavat! Mutta sanoa
noin nauramatta. Jos edes kerrankaan elämässäni voisin sanoa: »Minä
rakastan, sinä rakastat» nauramatta, niin suutelisin sinun jalkojasi,
sinä pikku idylli risaisissa kengissäsi!

Olisi kysynyt suurta itsensähillitsemistä, jos Klaara olisi ilosta
läiskyttänyt käsiänsä Przyjemskin vielä läsnä ollessa. Mutta hän teki
tämän, kun säteilevin silmin ja hehkuvin poskin kiiruhti kotiin.

Niinmuodoin ei Przyjemski ollut häneen suuttunut, vaan päinvastoin,
vieläpä luvannut tulla hänen isänsä luokse viereisille tänään, jo
tänään! Oi, kuinka hän olikaan hyvä, kuinka hyvä! Klaara kyllä ymmärsi
odottamattoman lupauksen syyt. Kun tuo vieras olisi tutustunut Klaaran
perheeseen, lakkaisi hän olemasta hänelle vieras, ja Klaara voisi
pitää häntä läheisenä tuttuna, ehkäpä ystävänäkin. Klaaran sydän oli
täpötäynnä kiitollisuutta. Hän muisti joka sanan, minkä mies oli
lausunut, joka liikkeen, minkä hän oli ottanut. Hymyillen hän varsinkin
muisti sen juhlallisen tavan, millä mies oli hänen lupauksensa täyttäen
vastaanottanut hedelmäkorin ja laskenut sen alas nurmelle aidan
toiselle puolen. Hän oli silloin osottanut sellaista käytöstä, kuin
olisi toimittanut jotakin erinomaisen tärkeätä ja kiireellistä, ja
samalla oli tuskin huomattava hymyily väreillyt hänen kapeilla, hieman
ivallisilla huulillansa. Hänellä oli viehättävä suu ja samallaiset
silmät ja otsa! Klaara ei edes tietänyt, mikä hänessä oli kauneinta.
Ehkäpä hieno profiili tuuheine, tummine kulmakarvoineen, joiden välissä
näkyi syvä ryppy, antaen kasvoille surumielisyyden ja elämänkokemuksen
leiman... Mutta ei sittekään profiili, ei suu eikä silmät olleet
hänessä kauneinta, vaan sielu, tuo ylpeä ja samalla tunteellinen sielu,
jonka pohjan surumielisyys peitti. Entäs hänen hyvä sydämensä, sen
täytynee olla hyvä, koskapa ei Przyjemski Klaaraan suuttunut, vaan
pikemmin pyrki entistä lähemmäksi.

Näin ajatellessaan harsi Klaara kiireesti valkoisen reunuksen
hameenliiviin ja sitte hän otti piirongista nahkavyön teräs-solkineen.

Pienessä ruokasalissa, joka samalla kertaa oli vierashuoneena, läheni
päivällinen loppuaan. Huone, missä suuri, vihreä kaakeliuuni otti
melkoisen suuren tilan, oli matala, siinä oli punaseksi maalattu lattia
ja siniset seinäpaperit, punasilla kukilla kaunistetut.

Kahden ikkunan välissä istui Teofil Wygrycz kapealla, petsatulla
sohvalla päivällispöydän ääressä, jota vahakangas peitti. Pöydällä oli
muutamia lautasia ynnä ruoanjäännöksiä, vesikarahvi, suola-astia ja
lasilautanen, jonka päällä oli piparjuurta. Piirongin päällä, joka oli
vastakkaisella seinällä, seisoi pienen lampun vieressä lasi, tuoreita
reseedoja täynnä, isän molemmin puolin istuivat molemmat nuorimmat
lapset. Klaara tuli sisään keittiöstä, mukanaan päärynöillä täytetty
lautanen ja rupesi, pöydän ääressä seisten, niitä kuorimaan.

— Minä olen tänään ostanut aivan erinomaisia päärynöitä, isä kulta.
Frania ja Stas myöskin saavat niistä osansa.

— Olivatko ne kalliita? — kysyi Wygrycz.

Hän oli vanhanpuoleinen mies, jolla oli soikeat, luisevat kasvot,
kellertävä iho ja puoleksi tylsistynyt ulkomuoto, joka on pitkällisten
tautia sairastavien sekä sellaisten ihmisten tuntomerkki, jotka ovat
toimeensa tyytymättömiä. Ryppyisen otsan alta kumminkin pilkistivät
älykkäät, lempeät silmät, joita ympäröi yhtä pitkät silmäripset kuin
Klaaran.

Hänen vieressään istui vaalea, kalpea, noin viisitoistavuotias tyttö,
jolla oli soikeat kasvot ja ohuet huulet kuin isälläänkin. Tyttö
yht’äkkiä sanoa tokasi:

— Miksi olet tänään noin hienoksi pukeutunut?

Klaaralla oli yllänsä tavallinen, punaraitainen pumpulihame, mutta
hänellä oli valkoinen reunus kaulassa ja nahkavyö solkineen. Hänen
tukkansa ei ollut edes kammattu eikä se millään ehdolla tahtonutkaan
sileäksi asettua. Pieniä lyhyitä kiharoita kiemurteli alas otsalta
kaulalle ja heleä leukoija hohti kiharoiden lomitse. Juuri silloin kuin
sisar teki huomautuksensa kumartui Klaara ottamaan päärynän kuorta
lattialta, ja oikaistessaan itseään hän tyynesti lausui:

— Minä en totta totisesti ole pukeutunut hienoksi, olen vaan pannut
puhtaan kauluksen kaulaani.

— Entäs uusi vyö? — tokasi Frania kiduttavalla äänellä.

Vastaamatta sisarelleen, jolla oli hyvin riidanhaluinen luonne, asetti
Klaara kuoritun päärynän ynnä veitsen isän eteen.

— Me saamme tänään vieraita, isä — sanoi hän.

— Vieraita? — toisti vanha kanslisti kummastuneena. — Ketä sitte! Rouva
Dutkiewicz? ... Mutta eihän hän ole mikään vieras.

Kuoriessaan toista päärynätä, vastasi hän tyynesti:

— Olen pari kertaa puutarhassa tavannut herra Przyjemskin, ruhtinas
Oskarin sihteerin, ja olemme kauan puhelleet. Tänään hän sanoi
tulevansa isän luokse viereisille.

Wygrycz virnisti.

— Mitä tuo nyt hyödyttää? Sillä tavoin vaan menetän ruokaleponi. Olen
väsynyt enkä jaksa istua ja jutella.

Tämän hän sanoi ärtyisellä äänellä; hän todellakin tunsi itsensä aina
väsyneeksi ja kantoi vastenmielisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan.

Terävää kieltä ilmaisevalla vilkkaudella, puuttui Frania ohuella
äänellään puheeseen:

— Vai niin, Klaara, sinä pyrit nuorten herrain tuttavuuteen.

— Elä ärsytä sisartasi! lausui Wygrycz nuhdellen nuorinta tytärtään,
joka heti vaikeni.

Sen sijaan jatkoi pieni, puseroon puettu poikapahanen:

— Minäpä tiedän, kuka tuo Przyjemski on, sillä ruhtinaan puutarhurin
poika on samalla luokalla kuin minäkin, ja hän on kertonut, että
ruhtinas on saapunut tänne mukanaan sihteerinsä, josta hän paljon
pitää. Sihteeri soittaa pianoa ja vielä muutakin, jota en muista...
Hänen nimensä on Przyjemski, hän on hyvin hilpeä ja leikkii yhä
puutarhurin lasten kanssa, kun vaan saa ne käsiinsä.

— Hiljaa, Stas tiuskasi Frania — Klaaran sulhanen on jo täällä.

Tukevia, Varmoja askeleita kuului pihalta. Kohta aukeni kuistin ovi
ja sisään astui pitkä mies, jonka täytyi kumartua sisään päästäkseen.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli kaikki havainnut, pienen matalan
huoneen, vihreän kaakeliuunin ja siniset, punaruusuilla kaunistetut
seinäpaperit, neljä ihmistä ruokapöydän ääressä, resedakimpun
piirongilla. Puna kasvoillaan, mutta jotenkin vapaasti Klaara lausui
isälleen:

— Herra Julius Przyjemski...

Ja sitte vieraalle:

— Minun isäni...

Wygrycz nousi pystyyn ja ojensi pitkän, luisevan käden.

— Minulla on varsin suuri ilo... Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin
hyvä!

Klaaran posket olivat nyt saaneet takaisin tavallisen värinsä. Tyynesti
ja keveästi hän puhdisti pöydän ja läjä lautasia käsivarrellaan hän
pujahti keittiöön, samassa kuin hän katseellaan antoi sisaren ymmärtää,
että tämän pitäisi ottaa vesikarahvi ja vahakangas. Kankaan alla oli
valkoinen, virkattu liina, levitetty maalaamattomalle honkapöydälle.
Stas otti resedakimpun piirongilta ja asetti keskelle pöytää.

Kun Klaara muutaman minuutin kuluttua palasi keittiöstä, havaitsi hän
iloiseksi hämmästyksekseen, että isänsä oli antautunut vilkkaaseen
keskusteluun vieraan kanssa. Tuo lyhyt hetki oli riittänyt karkottamaan
väsymyksen ja mielipahan sävyn hänen kasvoistaan. Todellakin mahtoi
Przyjemski olla oikea taikuri!

Asian laita oli sellainen, että Przyjemski oli alkanut tehdä vanhalle
kanslistille muutamia kysymyksiä siitä kaupungista, missä tässä oli
ikänsä elänyt, ja tällä tavoin kosketellut ainetta, josta Wygrycz
oli huvitettu. Kanslisti laajasti selitteli kaupungin väestöä, sen
yhteiskuntakerroksia ja taloudellista asemaa.

Ensi aluksi puheli Wygrycz hitaasti ja sanoja haeskellen, niinkuin on
tapana ihmisten, jotka ovat tottumattomia lausumaan ajatuksensa, mutta
vähitellen alkoi puhe sujua yhä keveämmin. Tummat silmät vilkastuivat
ja saivat valppaan, älykkään ilmeen, ja luisevat kädet säestivät sanoja
vilkkailla liikkeillä.

Tehtyään selkoa kaupungin sisällisistä oloista, lisäsi hän:

— Huonosti on asiat ylhäällä, huonosti alhaalla, huonosti
keskikerroksissa. Kaikkialla vaan puutteita ja epäkohtia. Ja — suokaa
anteeksi, että sen sanon — vika on varmaankin osaksi sellaisissa
varakkaissa ja samalla nerokkaissa ihmisissä kuin ruhtinas Oskari...

Hän keskeytti, mutta jatkoi kohta epäröiden:

Niin, te saatte olla hyvä ja suoda anteeksi, ehkäpä minun ei olisi
pitänyt tuota lausua ruhtinaan sihteerin ja ystävän kuullen.

— Kyllä, kaikin mokomin — virkkoi Przyjemski vilkkaasti. — Sanokaa vaan
suoraan, mitä ajattelette. Minä olen ruhtinaan ystävä, ja juuri siksi
minun mieltäni mitä suurimmassa määrässä kiinnittää kuulla, kuinka
ruhtinasta täällä arvostellaan. Minä pyydän teitä vieläpä olemaan hyvä
ja selittämään, missä suhteessa arvelette ruhtinaan olevan epäkohtiin
syyllinen.

Wygrycz siirtyi kiivaasti paikoiltaan kapealla sohvalla.

— Missäkö suhteessa? — huudahti hän. — Mutta paras herra Przyjemski,
onhan se itsestään selvää! Suurin osa ruhtinaan maatiloista sijaitsee
näillä seuduin. Itse kaupungissa hänellä on linna, joka on hänen
isänisänsä taikka isänisänisänsä rakentama. Hän on rikas ja hänen
nimellään on sellainen kaiku, että, jos hän koettaisi perehtyä
olosuhteisiin, niin hänen jok’ikinen sanansa tulisi meille tueksi ja
oppaaksi, joka toimensa hyväksi työksi. Pyydän rohkeuteni vieläkin
kerran anteeksi, mutta tehän itse kehotitte minua puhumaan suuni
puhtaaksi... Ruhtinas kiertelee maita mantereita...

Tähän Przyjemski hiljaa virkkoi: I

— Eihän siitä ole kuin viisi vuotta, kun hän täällä viimeksi oli. Ennen
hän oleskeli jotenkin pitkät ajat maatiloillaan tässä seudussa, ja
linnassakin hän asui...

— Ja tuntui siltä, kuin häntä ei silloinkaan olisi ollut olemassa —
huudahti Wygrycz. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kapeille huulille oli
pujahtanut ivan piirre. Koko hänen olemuksensa hengitti kauan haudottua
katkeruutta. Ehkäpä se oli luokkavihaa, joka nyt ilmi puhkesi, tai
pikemmin vielä syvemmällä piilevää harmin ja nurjuuden tunnetta
varakkaampia kohtaan.

Przyjemski istui puutuolilla, pää hiukan alaspäin ja hattu toisessa
veltosti riippuvassa kädessään. Hänen hieno vartalonsa ja profiilinsa
hopeine kulmakarvoineen ja ohuvine huulineen, joita verhosivat
kellertävät viikset, kuvastuivat siniselle seinälle. Hän alkoi
verkalleen, silmänsä alas luoden:

— Sallitteko minun hiukan puolustaa ruhtinasta. Minä totta tosiaan
itse kuulun niihin, jotka kaikista vähimmin uskovat inhimillistä
täydellisyyttä. Minä tahtoisin vaan huomauttaa, ettei ruhtinas ole
siitä mikään poikkeus. Jos hänellä on vikansa, jollei hän täytä
joitakuita velvollisuuksiaan j.n.e...., niin ei hän ole mikään
poikkeus. Kukapa ei olisi heikko, itsekäs, vaihemielinen, nim. siinä
merkityksessä, että lentää toisesta hulluudesta toiseen, niinkuin
perhonen kukasta kukkaan.

Wygrycz väänteli itseään levottomana sohvallaan ja puhkesi sitte
puhumaan:

— Suokaa anteeksi, herra Przyjemski, ei sentään kaikki. Onhan
maailmassa kunniallisiakin ihmisiä, jotka eivät perhosen tavoin lentele
kukasta kukkaan. Jumala varjelkoon sellaisista perhosista. On juuri
heidän syynsä, että meillä täällä maailmassa on näin huonosti asiat.
Siltä, jolle paljo on annettu, myöskin paljo vaaditaan. Ruhtinas
on meidän herraltamme paljo saanut, ja siksi täytyy myöskin meidän
herramme ja ihmisten häneltä paljon vaatia. Pyydän anteeksi että tuolla
tavoin olen puhunut teidän isännästänne ja ystävästä... Mutta se,
joka aina käy kerjäämässä, ei lopulta voi olla purkamatta ulos, mitä
sydämensä liikkuu. Minä en suinkaan tahdo puhua pahaa ruhtinaasta...
ehkäpä hän on maailman paras ihminen, minä vaan kysyn teiltä: mitä hän
täällä maailmassa toimittaa?

Hän pingotti luisevat, hiukan vapisevat sormensa haralleen ja säihkyvin
silmin jatkoi:

— Mitä tekee ruhtinas rikkaudellaan, älyllään, suurella vallallaan?
Kenen hyväksi, minkä hyväksi hän toimii?

Ja hän katsahti kysyvästi Przyjemskiin.

Tämä nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: — Ei mitään. Ei yhtään
mitään.

Tämä tunnustus pani Wygryczin kuumuuden asettumaan. Hän kohotti pitkän,
keltaisen sormensa ylös.

Senkö tekin huomaatte! ... Ja kumminkin on ruhtinas kristitty; siinä
ensimmäinen asia. Kumminkin hän on täällä syntynyt ja omistaa täällä
maatiloja, siinä toinen...

Klaara, joka koko keskustelun ajan oli istunut ikkunan ääressä,
ompelemassa pitsiä myssyn reunaan, nosti tämän kuullessaan päätään ja
puuttui arasti puheeseen:

— Rakas isä, minun mielestäni meidän ei pitäisi noin ankarasti
arvostella ihmisiä, jotka sentään ovat aivan toisellaisia kuin me itse.

— Toisellaisia? Miksi toisellaisia? Missä suhteessa? Mitä sillä
tarkoitat? Jumala on kaikki luonut, ja samassa maassa me kaikki elämme.
Kaikki tekevät syntiä, kärsivät ja kuolevat, ja nuo kohtalojemme
yhtäpitäväisyydet tekevät kaikki erilaisuudet mitättömiksi.

— Te olette oikeassa — vakuutti Przyjemski. — Te lausutte syvän
totuuden. Mutta minä olisin neiti Klaaralle hyvin kiitollinen, jos hän
jatkaisi ystäväni puolustamista.

Przyjemski katsoi häneen niin lämpimästi, että hänen kasvonsa
kirkastuivat. Paljoa varmemmalla äänellä Klaara jatkoi:

— Minusta tuntuu, että tuollaisten rikasten ja korkeasukuisten
ihmisten, jotka elävät aivan toisellaisissa oloissa kuin me, täytyy
saada aivan toisellaisia käsitteitä ja tapoja, niin että mikä
meille on hyvin tunnettua, on heille varsin vierasta; mikä meille
on velvollisuutta, tuntuu heistä tarpeettomalta ja mahdottomalta.
Ehkäpä ruhtinas on sangen hyvä ihminen, vaikkei hän järjestä elämätään
niin, kuin hänen meidän mielestämme tulisi... Ehkäpä hän on saanut
Vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka ovat pilanneet hänet
imartelemalla tahi teeskentelemällä olemattomia tunteita.

Przyjemskin kasvot yhä enemmän kirkastuivat. Päätään kääntämättä hän
katsoi nuoreen tyttöön, eikä silmät tahtoneet hänestä erota. Wygrycz
sitävastoin kuunteli levottomana ja ilmeisesti tyytymättömänä tytön
puheesta. Hän kohautti olkapäitään, kun Klaara oli puheensa päättänyt.

— Naisten lorua! Naiset aina luulevat voivansa kaikki hyvin selittää,
asia muka johtuu siitä ja siitä. He ovat tottuneet kiinnittämään
huomionsa pikku-asioihin. Minun käsitykseni mukaan on vaan kahdenlaista
väkeä: rehellisiä ihmisiä ja konnia. Joko noudattaa ihminen Jumalan
käskyä, palvelee lähimmäistään ja tekee työtä oikean asian puolesta,
taikka hän ei sitä tee. Syntinen hän tosin saattaa olla ensin
mainitussakin tapauksessa, mutta aina on hän kumminkin jonkun arvoinen;
toisessa tapauksessa hän ei ole edes mädänneen puolukan veroinen. Niin
on sen asian laita!

Przyjemski vastasi verkalleen:

— Te tuomitsette ankarasti ja häikäilemättä, mutta neiti Klaara seisoo
kuin lempivä ja sovittava enkeli välillämme — ja hän _on_ enkeli.

Ja antamatta aikaa vastaamiseen, virkkoi hän heti Wygryczille:

— Onko teillä aina ollut sama toimi kuin nykyään, ettekö ole
aikaisemmin ollut muissa toimissa? Minusta tuntuu niin...

Wygrycz hymyili karvaasti.

— Koko elinaikani, herra Przyjemski, nim. 18:sta vuodesta lähtien
olen ollut saman viraston palveluksessa. Olen porvarin poika tästä
kaupungista, isälläni, joka oli käsityöläinen, oli täällä pieni talo.
Hän lähetti minut kouluun — suoritin kimnaasin 5 luokkaa ja sitte
tehtiin minut kirjuriksi. Mutta miksi tätä minulta kysytte?

Przyjemski istui hetkisen mietteissään, sitte hän vastasi kumartaen:

— Minä tunnustan suoraan, että olen havainnut teidän käsityksenne ja
puhetapanne ilmaisevan korkeampaa sivistystä...

— Kuin olitte odottanut, — puuttui Wygrycz puheeseen ivallisesti
nauraen. — Huomaa, ettei teillä ollessanne ruhtinaallisen suosijanne
talossa ole ollut paljo tekemistä köyhän väen kanssa. Köyhyys
ei välttämättömästi tarvitse merkitä samaa kuin typeryys, herra
Przyjemski... Ha ha ha!

Hän nauroi ilkeästi, mutta huomasi, että hän oli hyvin mielissään
vieraan lausunnosta.

— Mitä minuun tulee, — jatkoi hän, — olen kumminkin erikoistapauksissa
ollut hyvä-osainen. Minä sain vaimon, joka ensinnäkin oli sivistynyt ja
toiseksi oli maailman paras nainen. Hän oli opettajatar, me rakastuimme
ja menimme naimisiin, vaikka hän olisi voinut taloudellisessa suhteessa
tehdä paremmat naimiskaupat. Mutta hän ei koskaan kauppojaan katunut.
Me olimme onnellisia. Sivistykseen nähden olin häntä heikompi,
ja minulla oli kyllä kykyä sitä käsittämään ja hyötymään hänen
etevämmyydestään. Olinhan minä aina muutamia tuntia päivässä vapaa
työstäni, ja ne tunnit me kulutimme lukemalla ääneen toisillemme,
taikka soitti hän pianoa minulle... hän soitti sangen hyvin... Oi,
minulla on monta valoisata muistoa, jotka voin viedä mukanani toiseen
maailmaan! ... Ja toisessa maailmassa on minulla hän, jonka kanssa
tahtoisin heti yhdistyä, ellei lapsia olisi. Mutta hän on jättänyt
minulle lapset jälelle, ja lisäksi ihminen aina on riippuvainen tästä
elämästä. Kaksikymmentä kolme vuotta olimme yhdessä, ja ne menivät
menojaan kuin kaksikymmentä kolme päivää... Paljosta olen hänelle
kiitollisuuden velassa, ja hän myöskin kiitti minua ennen kuolemaansa.
Me erosimme rakkaudessa ja rauhassa, rakkaudessa ja rauhassa me myöskin
kerran tapaamme toisemme Jumalan kasvoin edessä.

Hän pyyhki kosteita silmiään ja vaikeni.

Przyjemski, joka istui alla päin, oli myöskin kauan aikaa äänetönnä.
Vihdoin hän lausui mietteissään:

— On siis tuollaisia siteitä ja tuollaisia muistoja maailmassa...

Wygrycz hymyili ivallisesti.

— Jollette ole oppinut tuntemaan ettekä edes aavistanut, että sellaista
on olemassa, silloin — anteeksi suoruuteni — olette varsin köyhä.

Przyjemski nosti äkkiä päätään ja katseli kanslistia kummastuksella,
joka kumminkin pian katosi.

— Niin... niin... — sanoi hän, — köyhyyttä ja rikkautta voi käsittää
monella eri tavalla.

Hän kääntyi Klaaran puoleen, joka oli kumartunut työnsä yli.

— Kirjaa, minkä minulle lainasitte, en vielä jätä takaisin, ja lisäksi
pyydän Teidän lainaamaan minulle vielä toisen samansuuntaisen.

— Haluatteko runoutta? — kysyi Klaara, katsahtaen ylös.

— Kyllä, ja mieluummin samaa lajia. Minä tunnen kyllä vanhat
runoilijamme, mutta vain pintapuolisesti ja enimmäkseen toisessa
kädessä.

Wygrycz puuttui puheeseen:

— Vaimoni jätti jälkeensä pienen kirjakokoelman, joukossa on myöskin
runoutta.

Ja hän lisäsi kohteliaasti:

— Klaara, näytä herra Przyjemskille pientä kirjastoamme, ehkäpä hän
tahtoo valita jonkun teoksen.

Klaara nousi.

— Se on minun huoneessani.

Herranen aika! Saattoiko sitä kutsua huoneeksi, tuota pientä häkkiä,
missä oli yksi ikkuna, karkeatekoiset parrut katossa, sänky, pöytä,
kaksi tuolia ja punaseksi maalattu kaappi lasiovineen. Millainen oli
huone, sellainen myöskin kirjakokoelma. Pari hyllyä vanhoine, kuluneine
niteineen. Przyjemski seisoi aivan Klaaran takana, joka osottaen
kutakin kirjaa, mainitsi sen nimen ja tekijän.

»Sveitsissä»... Ehkäpä se? ...

— No olkoon menneeksi! Olen usein käynyt tuossa maassa. Runon kyllä
tunnen, ainakin muistelen tuntevani, mutta ehken sentään tunne.

Ottaessaan kirjan, jonka kuluneet, repaleiset kannet ilmaisivat, että
sitä oli ahkerasti luettu, piti hän hetkisen Klaaran kättä omassaan ja
kuiskasi:

— Kiitos siitä, että minun ystävätäni puolustitte, kiitoksia, että
olette maailmassa!

He palasivat saliin. Przyjemski pysähtyi talon isännän edessä, joka oli
noussut sohvaltansa, nojasi kättänsä, jossa piti hattua, pöytää vastaan
ja näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta epäröivän. Vihdoin hän alkoi:

Minä tahtoisin kysyä Teiltä erästä asiata, pyytää Teiltä jotakin, ja
pyydän etukäteen anteeksi, jos minun kysymyksessäni tahi hartaassa
pyynnössäni olisi jotakin epähienoa.

Wygrycz kumarsi.

— Ei millään muotoa, elkää kursailko! Olemmehan naapureita, ja jos
Teitä jotenkin voin palvella...

Przyjemski keskeytti hänen puheensa:

— Minä päinvastoin tahtoisin kysyä Teiltä, ettekö sallisi minun Teitä
jollakin palvella...

Hän nojasi kättänsä vielä enemmän pöytää vastaan ja jatkoi mitä
pehmeimmällä äänellä:

— Minä arvelen näin: Te olette kivulias, Teillä on kaksi lasta, jotka
eivät vielä ole saaneet kasvatustaan, ja Teidän taloudellinen asemanne
ei ole varsin loistava. Toiselta puolen on minulla jonkunmoinen,
Vieläpä sangen suuri vaikutus ruhtinas Oskariin, joka on hyvin rikas.
Olen varma siitä, että, jos hänelle Teistä puhuisin, pitäisi hän sitä
onnena osoittaa Teille kaikkea palvelustaan. Ehkäpä hän ottaisi tuota
pientä herraa kasvattaakseen ja elättääkseen... Ehkäpä hän voisi
tarjota Teille maatiloillaan jonkun toimen, joka tuottaisi vähemmän
työtä ja suuremmat tulot... Jos suvaitsette minun puhua asiasta
ruhtinaan kanssa.

Hän vaikeni ja tuntui odottavan vastausta.

Wygrycz oli aluksi kuunnellut hyvin tarkkaavasti; sitte oli painanut
päänsä alas. Kun Przyjemski oli vaiennut, katsahti hän ylös, selvitti
kurkkunsa ja vastasi:

— Minä kiitän Teitä sydämellisesti hyvänsuopaisuudesta, mutta ruhtinaan
avuliaisuutta en tahtoisi käyttää hyväkseni, en mistään hinnasta.

— Miksette? — kysyi Przyjemski.

— Siksi, että täytyy olla tottumatta käyttämään hyväkseen ihmisten
avuliaisuutta ja tuo tottumus minulta puuttuu. Olkoon, että elinehtoni
ovat olleet loistavat tahi ei, koko elinaikani olen kaikissa
tapauksissa vastannut puolestani.

Przyjemski nosti päätään, ja hänen siniset silmänsä säikkyivät vihan
säkeniä. Vielä harvempaan ja täsmällisemmin kuin tavallisesti alkoi hän:

— Siinä sen nyt näette! ... Te nuhtelette ruhtinasta siitä, ettei hän
tee hyvää, ja kun sitte tilaisuutta tarjoutuu, jolloin hän voi tehdä
hyvää, näyttäytyy, että hänen suosionosotuksiaan halveksitaan.

— Niin, paras herra Przyjemski — tokasi Wygrycz, hänkin säkenöivin
silmin — sillä jos minä tietäisin, että ruhtinas minua auttaisi
kuin veli veljeä kuin parempiosainen auttaa huonompiosaista, mutta
tasa-arvoista, silloin mielelläni ottaisin vastaan hänen apunsa
ja tuntisin itseni päällepäätteeksi kiitolliseksi. Mutta ruhtinas
heittäisi minulle apunsa, kuin heitetään luupalanen koiralle, ja vaikka
olenkin köyhä, en luita nosta maasta.

Himmeä puna kohosi Przyjemskin poskille.

— Tuo on ennakkoluuloa, — sanoi hän — yltiöpäisyyttä, Ruhtinas ei ole
sellainen kuin hänen luulette olevan.

Wygrycz teki taas vilkkaan liikkeen.

— Sitä en tiedä, herra Przyjemski, sitä en tiedä. Eikä sitä täällä
kukaan voi tietää.

— Ei mar, siinä päätti Przyjemski puheensa, ojentaessaan kanslistille
kapean, valkoisen kätensä.

— Toivottavasti suvaitsette minun uudistaa käyntini joskus toiste...

— Siitä minulle olisi suurta huvia, — vastasi Wygrycz kohteliaasti. —
Aiotteko ruhtinas ja Te viipyä täällä vielä kauvan?

— Vain varsin lyhyen ajan. Sitte me matkustamme ulos ruhtinaan
maatilalle tänne läheisyyteen, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta, että
me palaamme takaisin ja asetumme tänne koko talveksi.

Lausuessaan viimeiset sanat katsahti hän Klaaraan, joka säteilevin
silmin tarkasteli ei häntä, vaan isäänsä.

Tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun Klaara heittäytyi
isänsä kaulaan.

— Pikku isä kulta, voi kuinka isä teki oikein!

Klaara suuteli hänen käsiänsä ja poskiansa. Wygrycz käänsi pois päänsä
tuskistuneena.

— Kas niin, kas niin, jo riittää. Anna nyt minun yötakkini ja
tohvelini. Minä nukahdan hiukan. Tuo vierailu minua väsytti.

Klaara kiiruhti noutamaan pyydettyjä esineitä, ja ovessa hän kuuli
sisaren lausuvan terävällä äänellään:

— Tietääkös isä mitä! Tuo herra Przyjemski on varmasti Klaaraan
rakastunut. Kuulilleko, millä äänellä hän sanoi, että: »Neiti Klaara on
enkeli». Ja sitte hän katsoi häneen niin...

— Sinä olet aivan liian pieni voidaksesi arvostella tuollaisia asioita,
— keskeytti hänet isänsä ankarasti nuhtelevalla äänellä.

Frania loukkaantui.

— Minäpä en enää olekaan pieni, ja jos Klaaralla saa olla ihailijoita,
niin pitää minun ainakin saada tietää, onko hänellä niitä...

Vapisevin käsin ojensi Klaara yönutun isälleen. Wygrycz kääntyi
nuorimman tyttären puoleen.

Hillitse kielesi, ja rukoile sinä meidän herraamme, että tulet sisaresi
kaltaiseksi. Herra Przyjemski oli oikeassa, sanoessaan, että hän on
enkeli.

Näin sanoen meni hän huoneeseensa.

Frania heitti huivin päähänsä ja kiiruhti neulomoonsa. Klaara huusi
veljeänsä.

Tule tänne kirjoinesi, niin kuulustan laskento-läksyjäsi!

Stas, kaunis vilkassilmäinen, punaposkinen poika heitti käsivartensa
hänen ympärilleen ja puhkesi katkeroituneena puhumaan:

— Hyi, kuin tuo Frania on ilkeä! Yhtä päätä hän sinua kiusaa ja
ärsyttää!

Klaara silitteli pienokaisen otsaa ja tukkaa.

— Elä niin sano, että Frania on ilkeä. Hänellä on hyvä sydän ja pitää
meistä kaikista. Hän on vaan hiukan ajattelematon, ja se on hänelle
anteeksi annettava.

Yhä kietoen käsivarsiansa hänen kaulansa ympäri ja katse hänen
kasvoihinsa kääntyneenä poika jatkoi:

— Sinä olet kaikista kiltin, sinä olet minun, Franian ja isän äiti...

Klaara nauroi, ja kumartuessaan painoi hän pari äänekästä suudelmaa
pojan vereville huulille.



IV.


Päivä senjälkeen kuin Wygrycz oli mennyt ruokalevolle, Frania palannut
neulomosta ja Klaara avustanut veljeänsä läksyjen lukemisessa, kolkutti
joku ovelle. Stas hypähti tuoliltaan ja kiiruhti avaamaan. Klaara nosti
silmänsä vihkostansa, ja hänen kasvoihinsa kohosi leimuva puna.

— Vaarassa näyttää tunkeilevalta — alkoi Przyjemski puhua jo ovessa —
tulen minä tekemään teille pienen ehdotuksen. Mutta kaikkein ensiksi:
hyvää päivää tahi oikeammin: hyvää ehtoota. Ja sitte vielä kysymys:
miksi ette ole tänään ollenkaan ollut lehtimajassa, josta niin paljon
pidätte?

— Minulla ei ole ollut aikaa. Olen ollut rouva Dutkiewiczin luona
noutamassa muutamia myssyjä reunustaakseni ne ja sitte neuvottelemassa
hänen kanssaan taloustoimista.

— Oi, tuo rouva Dutkiewicz! Kylläpä ne vie Teiltä paljon aikaa ja tekee
minulle paljon kiusaa!

— Kiusaa? Teille?

— Niin kyllä, nyt jo toisen kerran hänen tähtensä en ole tavannut Teitä
lehtimajassa tavalliseen aikaan.

Nämä sanat he vaihtoivat katsoen toisiansa suoraan silmiin, ikäänkuin
eivät olisi voineet erota.

— Ettekö halua istua?

— En, sitä en aio tehdä enkä antaa teidänkään tehdä. Katsokaas...

Hän näytti Klaaralle kirjaa, jonka oli saanut lainaksi edellisenä
iltana.

— Minun ehdotukseni on tämä: menkäämme lehtimajaan ja lukekaamme
yhdessä tätä »Sveitsissä» nimistä kirjaa. Ettekö tahdo? Ottakaa työnne
mukaanne. Te ompelette ja minä luen Teille ääneen. Ettekö tahdo? — Oi,
kuinka se olisi hauskaa!

Klaara vilkasi veljeänsä.

— Mutta minun täytyy kuulustella Stasin läksyt.

Poika, joka mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, heitti
käsivartensa sisaren kaulan ympäri.

— Mene vaan, rakkaani, jos tahdot — pyysi hän. Kyllä minä luen läksyni
itse. Maantieto on kovin helppoa. Saat sitte kuulustella minua illalla,
ja silloin saat nähdä, että osaan läksyni kuin vettä.

— Onko Varmaa, Stas?

— Onpa tietenkin!

Silloin nousi Klaaran kasvoille ilonhohde, mutta jälleen hän rupesi
epäröimään.

— Entäs samovaari?

— Kyllä minä samovaarin sytytän. Eipä luulisi tuon kysyvän suurta
taitoa — huusi Stas kiihkeästi.

— Ja kun isä herää, huudatko minua silloin?

— Kyllä, sen lupaan. Ja jos Frania tulisi takaisin, niin huudan sinua
silloinkin, ettei hän näe sinua yhdessä herran kanssa, sillä silloin
hän rupeaa taas sinua härnäilemään.

Klaara suuteli veljeänsä, ja parin minuutin kuluttua oli hän
Przyjemskin seuraamana menossa lehtimajaan, neulomakori käsivarrellaan.

— Teillä on harvinaisen kiltti pikku veli, — huomautti Przyjemski,
— olisin minäkin tahtonut suudella häntä, kun antoi Teille hetken
loman palveluksestanne. Tehän olette perheenne palvelija. Mutta mitä
hän sanoikaan, tuo pikku veitikka: että sisarenne rupeaisi Teitä
härnäilemään, jos näkisi meidät yhdessä.

Klaara tuli kovin hämilleen, mutta onneksi hän samassa huomasi
viereisessä puistossa valonsäteitä, niin kauniita, että hän ihastuneena
huudahti:

— Katsokaas, kuinka ihastuttavasti auringon säteet murtautuvat
tiheitten lehvien läpi tuolla puiston kulmassa, on aivan kuin
kultalankaverkkoa.

Oletteko koskaan ollut tuossa puistossa?

— En koskaan, kuinka olisin voinut olla siellä?

— Johtuu mieleeni eräs asia. Kas kun en ole sitä ennen tullut
ajatelleeksi! Menkäämme ruhtinaallista puistoa yhdessä katselemaan!

Klaara melkeinpä pelästyi tuosta ehdotuksesta.

— Eihän toki, huudahti hän, — ruhtinas on asiaankuulumattomilta
kieltänyt pääsyn.

Przyjemski nauroi oikein kovaäänisesti.

— Mutta jos minä Teitä saatan...

Niin, siinä Przyjemski oli oikeassa. Jos hän antoi suostumuksensa, oli
se melkein samaa, kuin jos ruhtinas olisi sen tehnyt.

Kiusaus oli suuri, sillä kuinka usein olikaan Klaara uneksinut saavansa
edes kerta elämässään kävellä pitkin noita pitkiä käytäviä, levähtää
vihreässä meressä, missä valo ja varjo vaihtelivat kuin aallot; Mutta
hän kuitenkin epäröi ja jäi seisomaan lehtimajan eteen.

— Mutta jos me kohtaamme...

— Kenenkä?

— Ruhtinaan.

Przyjemski purskahti taas kovaan, sydämelliseen nauruun. Klaara ei
ollut koskaan ennen kuullut hänen noin nauravan.

— Hän ei ole kotona, hän meni ulos samalla kuin minäkin — vakuutti
Przyjemski.

— Mutia ehkä sentään on parempi, että jäämme lehtimajaan.

— Oi ei — pyysi mies rukoilevalla äänellä, — Tehän olette jo kauvan
sitte toivonut saavanne nähdä puistoa, ja minulla olisi suuri onni
saada täyttää Teidän toivomuksenne. Te pyysitte lentävältä tähdeltä,
että saisitte päästä ulos metsään. Ehkäpä kävely tässä puistossa voisi
ainakin osaksi korvata metsäkävelyn. Olkaa niin hyvä.

Klaara olisi kyllä voinut vastustaa kiusausta käydä paikassa, joka
melkein tenhovoimalla häneen vaikutti, mutta hänen rukoustaan hän ei
voinut vastustaa.

— Olkoon sitte menneeksi, kuten tahdotte.

— Bravo! — huudahti Przyjemski.

He olivat nyt irti päästettyjen lasten kaltaisia, jotka tahtovat
vapaasti mellastella.

Nopein askelin, melkeinpä juosten suorittivat he välimatkan, joka
erotti heidät veräjästä, ja he astuivat leveään lehtikujaan, missä
mahtavien, satavuotisten puiden tuuheat oksat muodostivat pari
läpipääsemätöntä seinää heidän molemmin puolin. Kaiken tuon vihannan
läpi tulvi auringon kultaiset sädevirrat, jotenka toiset lehdet tulivat
läpikuultaviksi kuin lasi, toiset taas saivat sitä enemmän varjoa.
Maassa puitten juuressa taas hohti verkko, jonka hopeavalkoiset
silmukat värähtelivät, kun tuuli Vähänkin puhalteli.

Klaara vaikeni, hiljentäen askeleitaan, ja hymyily pakeni huulilta.
Przyjemski tarkasteli häntä mielenkiinnolla.

— Kylläpäs Teillä on tunteellinen sielu! — sanoi hän hiljakseen.

Klaara ei vastannut. Hän kulki ikäänkuin kirkossa, hiljakseen ja
varpaillaan.

Äänettöminä he vaelsivat läpi lehtikujan, joka oli samansuuntainen
kuin Wygryczin puutarha. Vasta sitte kun he poikkesivat toiseen, yhtä
komeaan kujaan, näytti Klaara ikäänkuin heräävän.

— Nyt emme enää mene pitemmälle, — kuiskasi Klaara.

— Kyllä, kyllä, — vastasi Przyjemski hellittämättä. — Vaikkapa tämä
käytävä veisi maailman toiseen päähän, niin kumminkin ilolla seuraisin
Teitä.

— Mutta kun se nyt ei vie sinne, vaan palatsiin... — lausui Klaara,
koettaen leikkiä laskea.

— Ei, — väitti Przyjemski vastaan, — käytävän päästä palatsiin on vielä
pari sataa askelta, sitäpaitsi on muutamia kukkaistutuksia välissä.
Menkäämme niitä katselemaan!

Klaara pysähtyi. Hän ei olisi itse voinut selittää syytä tuntemaansa
tuskaan, mutta sen alaisena hän vastasi päättävästi:

— Tänne minä istuudun, tuolle nurmipenkille. Tässä on niin viehättävää.

Nurmipenkki oli matala ja niin pieni, että ainoastaan kaksi henkeä
saattoi siihen mahtua. Se seisoi mahtavan, laajaoksaisen vanhan puun
alla, pehmeällä nurmikolla.

Paikka oli niin piilossa kuin mahdollista. Puiden tuuhea vihanta kätki
sekä palatsin, että viereisen puutarhan. Runkojen lomitse pilkisti
osia nurmikosta, jota auringon säteet vinosti valaisivat. Käytävän
päässä, jotenkin kaukana, näkyi puiden välitse kappale kukkalavaa, joka
vehreästä erottui kuin loistava kirjava liina.

Pikkulinnut visersivät puissa, joissa silloin tällöin keltainen tahi
punainen lehti vaipui äänetönnä maahan.

Äänettömyyden katkaisi Klaaran huudahdus. Hän oli huomannut kukkalavan
kulman, joka pilkisti puiden lomitse, ja hän alkoi läiskyttää käsiään.

— Voi, kuinka paljon kukkia! huudahti hän.

— Ja kuinka kauniita kukkia!

Przyjemski otti ompelukorin hänen kädestään, asetti sen hänen viereensä
penkille ja pyysi, äkillinen ilonhohde silmissään:

— Tahdotteko odottaa täällä hetkisen? Minä heti palaan. Mutta älkää
olko levoton, älkää paetko luotani. Minä palaan heti.

Ja nopein askelin poistui hän palatsia kohden.

Klaara katsoi hänen jälkeensä ja huomasi, kuinka eräs kiiltonappinen
poika, nähtävästi palvelija, tuli juosten hänen luoksensa. Przyjemski
virkkoi jotakin pojalle, ja liikkeistä saattoi huomata, että hän antoi
jonkun käskyn. Kun poika kiireesti poistui, kääntyi Przyjemski vielä
kerran hänen jälkeensä ja huusi selvästi kuuluvalla äänellä:

— Mutta joudu, joudu!

Senjälkeen hän palasi ja pysähtyi Klaaran eteen hattu ja kirja kädessä.
Klaara oli jo vetänyt langan neulan lävitse ja ruvennut ompelemaan
karkeata pitsiä polvellaan olevaan myssyyn.

— Onko tuo eläinlääkärin rouvan myssy?

— Rouva Dutkiewiczin, — oikasi Klaara.

— Niin, minä olen jo monena vuotena reunustanut kaikki hänen myssynsä.

— No, ettekö aio puhua minulle, miksi sisarenne Teitä kiusaa? Pikku
veljenne vakuutti nimenomaan, että sisar niin tekee, ja lupasi auttaa
Teitä häntä vastaan.

Hämillään kumartui Klaara työnsä yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua
vastasi hän työlästyneenä:

— Frania ei pidä työstään neulomossa, eivätkä siellä ole häneen aivan
tyytyväisiäkään. Hän hankkii ulkona kaupungilla koko joukon tuttavia,
jotka eivät häneen hyödyllisesti vaikuta.

Przyjemski puuttui puheeseen:

Hänellä on jotakin suun ympärillä ja silmissä, joka osottaa, että
hänellä on epätasainen ja hieman riidanhaluinen luonto. Hän varmaankin
tuottaa Teille monta vastenmielistä hetkeä.

— Oi, ei, ei suinkaan, — huudahti Klaara kiihkeästi. — Hän on hyvin
siivo, ja hänellä on hyvä sydän. Minua vaan suututtaa, ettei häntä
ompelu huvita... Täytyyhän hänen kumminkin oppia jotakin, että hän
sitte voi itse ansaita leipänsä. Isä ja minä olimme ajatelleet, että
hänestä pitäisi tulla ompelija, kun on niin harvoja teitä valittavana.
Mutta hän vahingottuu siitä, että noin juoksentelee ulkona kaupungilla,
enkä minä voi keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Mutta sekä isä että
että minä olemme siitä suutuksissa.

Klaara lausui nämä sanat allapäin ja hetkeksikään ompeluaan
keskeyttämättä. Przyjemski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettansa,
mutta ei istuutunut ja katseli lakkaamatta kukkalavalle päin, ikäänkuin
olisi jotakin odottanut. Vihdoin havaitsi hän kiiltonappisen pojan,
joka kiiruhti suuri kukkakimppu kädessään. Przyjemski meni häntä
vastaan.

Klaara katsahti ylös, kun Przyjemski poistui, ja näki kuinka hän
käytävän päässä otti pojan kädestä kukkakimpun, kätki sen selkänsä
taakse ja sitte kiirein askelin lähestyi Klaaraa. Hänestä tuntui,
että nuo kukkaiset varmaankin olivat hänelle aiotut, ja hän teki niin
kiivaan liikkeen, että myssy ja pitsit luiskahtivat polvelta maahan.

— Przyjemski, joka nyt oli hänestä vain muutaman askeleen päässä,
läheni kiireesti, polvistui pian hänen edessään ja otti toisella
kädellään maahan pudonneet esineet, ja ojensi hänelle toisella
kädellään kukkakimpun.

Heti hän seisoi Klaaran edessä, joka peitti punastuneet kasvonsa
kukkiin.

Kimppu oli kiireessä koottu ja sidottu, mutta kukkaset olivat kauniita
ja tuoreita. Niiden lumoava tuoksu ja loistavat värit sulivat Klaaran
mielikuvituksessa samaksi tunteeksi, minkä hän oli kokenut, kun tuo
kaunis, komea mies oli hänen edessään ollut polvillaan ja upottanut
silmänsä hänen silmiinsä.

Myöskin oli Przyjemski liikutettu, mutta voitti pian entisen
mielenmalttinsa. Istuutuessaan Klaaran viereen hän lausui:

— Ja unhottakaamme nyt kaikki kotoiset huolet ja kaikki mikä on
ilkeätä, pikkumaista ja kiduttavaa — ja turvautukaamme parempaan
maailmaan.

Ja sointuvalla, tunnevivahduksiin taipuvalla äänellä, hän alkoi lukea:

    Kuin unikuva mun armaani haipui,
    ma kaihosta kuolen, mun onneni vaipui.
    Mun sieluni huutaa: miks’ viivyt sä maassa,
    miks’ seuraa et häntä sa taivahassa,
    miks’ korkeuksiin sa nousta et voi,
    miss’ hälle nyt koittaapi autuuden koi?

Minuutit lensivät; keltaisia ja punasia lehtiä silloin tällöin tuprusi
alas puista, auringon vinot säteet yhä lyhenivät, hopeanvalkoiset
silmukat tummassa maassa yhä pienenivät ja harvenivat. Klaara lakkasi
ompelemasta. Kädet helmassaan hän tuikkivin silmin kuunteli.

Przyjemski luki:

    Ain’ taivahan hehku vaan syöntä kalvoi,
    vaikk’ei liekkiä tuntenut pinta.
    Ja safiirin loisto nyt silmissä valvoi,
    ja kiivaammin aaltoili rinta.

Klaaran hengitys muuttui miltei läähättäväksi. Oliko se unta? Oliko hän
kuollut ja jo paradiisissa? Kukkakimpusta, joka oli hänen vieressään,
kohosi hurmaava tuoksu. Hänen toisella puolellaan luki kaunis,
liikutuksesta värähtelevä ääni:

    On hetkinen, jolloin kuu ei oo noussut,
    ei leivonen laula, ei orava kiiku,
    kun puiden oksat ei tuulessa liiku
    ja hiljemmin pulppuvi puro...

Lehtisiä vaipui maahan siellä täällä puista, lehtikuja hengitti lepoa
ja rauhaa, ja hämärä alkoi laskeutua. Hän luki:

    Voi kuinka silloin syömet hehkuu,
    Voi kuinka ne kernaasti anteeks’ antaa
    Ja kaikki unholan virtahan kantaa...

Minuutit lensivät; runo läheni loppuansa. — Petetty oli paennut »kuin
unikuva», rakastaja valittelee, kun on armaansa kadottanut:

    Leivonen laulaa ja lähde kiehuu,
    ne hänestä kertoo — sen sieluni kuulee,
    ja tuskissaan se kuolevan luulee...

Przyjemski nosti silmänsä ja katsahti Klaaraan. Kaksi suurta kyyneltä
kimalti hänen silmäripsissään.

Hitaalla liikkeellä ojensi Przyjemski käsivartensa ja pani kätensä
hänen käteensä. Klaara ei kättänsä vetänyt pois, mutta kirkkaat
kyynelpisarat vierivät hänen poskilleen, jotka punottivat kuin
rusopilvi.

— Ovatko nuo surun vai onnen kyyneleitä? — kysyi mies hiljaa.

— Onnen, — vastasi Klaara tuskin kuuluvasti kuiskaten.

Sanomattoman onnen tunne, johon kaihoa sekottui, täytti hänen rintansa
sillä hetkellä. Mutta äkkiä hän tunsi, että miehen käsivarsi hiljaa
kietoutui hänen vyötäistensä ympäri ja hän heräsi. Onneen ja kaihoon
liittyi nyt kainoutta, ja tuo tunne oli niin voimakas, että se tunki
edelliset syrjään.

Arasti ja pelästyneenä hän siirtyi pitkin penkkiä mahdollisimman kauvas
ja alkoi kiireesti silmät maahan luoden koota pitsejä ja musliinia
ompelukoriin.

— Minun täytyy mennä kotiin, — kuiskasi Klaara. Mies istui
etukumarassa, käsi polvea vastaan ja otsa kättä vastaan. Hänen hienot
hermostuneet sieramensa laajenivat ja supistuivat, ja hänen sormensa
puristivat kovasti musliinin kappaletta, mikä hänellä oli kädessään.

Mutta tuota kesti vain lyhyen ajan. Hän pian taas voitti itsensä, ja
uudestaan pani hän kätensä hänen kädelleen, mutta tällä kertaa miltei
käskevästi.

— Ei, Te ette saa vielä mennä, me emme vielä ole lukemista lopettaneet.

Nyt ensi kertaa havaitsi Klaara hänen äänessään jotakin käskevää.
Yhä pitäen kättänsä Klaaran kädessä ja silmät maahan luoden istui
Przyjemski hetkisen mietteissään, ja purren keveästi huultaan. Sitte
veti hän pois kätensä ja jatkoi paljoa lempeämmällä äänellä:

— Mieleeni lakkaamatta johtuu muita runosävelmiä, jotka vaikuttavat
kuin hammasten kiristys keskellä enkelien laulua. Mutta minun sittekin
täytyy antaa Teidän niitä kuulla. Kun me yhdessä olemme kuulleet
enkelien laulua, niin kuulkaamme yhdessä myöskin kiristystä. Miksi
kuulisit sitä yksin?

Hänen huulensa saivat ivallisen ilmeen ja ryppy tuli kulmakarvojen
välissä syvemmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

Joku päivä sitten löysin ystäväni huoneesta runokirjan ja rupesin
uteliaisuudesta sitä selailemaan. Minä helposti opin runoja ulkoa ja
muutamia säkeitä painui mieleeni. Kuulkaa nyt oikein tarkasti!

    He toisiansa niin arvostivat,
    ett’ rakkauttansa ei ilmaisseet.
    He kasvojansa vaan katselivat
    kuin salaa, nuo lemmestä nääntyneet.

    Niin he vihdoin erkanivat,
    syömet aivan särkyneinä,
    kauvas sitte kaikkosivat,
    tuskaa toisen tietämättä.

— Kuulitteko... he rakkautta hehkuivat, mutta elivät kaukana
toisistansa, edes aavistamatta toistensa tunteita ja siksi, että
»he toisiansa niin arvostivat. Tuo on hammasten, kiristystä ja
epäsointua. Korkein rakkaus kukkii arvonannon pohjalla; arvonanto on
se suitsutus, joka kohoaa korkeimmasta rakkaudesta. Ei mitään ole
maailmassa yksinkertaista, kaikki on monimutkaisuutta. Ettekö nyt
tahdo kauvemmaksi paeta? Ehkäpä me lopetamme »Sveitsissä». Kuinka
olenkaan Teille kiitollinen, kun olette minua tutustuttanut tuollaisiin
aarteisiin! Suurimman osan ikääni olen viettänyt ulkomailla, ja
enimmäkseen olen ulkomaan kirjallisuutta lukenut. Mutta meidän oma
kirjallisuutemme on myöskin suuremmoinen. Olen Teiltä paljon oppinut.

Mielenliikutuksesta huolimatta purskahti Klaara sydämelliseen nauruun.

— Te? Minulta? Mitä vielä?...Kuinka voisin opettaa jollekin jotakin?
Stasin olen opettanut lukemaan ja kirjoittamaan, siinä kaikki.

— Mitä minulle olette opettanut, selitän Teille ehkä myöhemmin, mutta
lopettakaamme runo!

    Kun menneisyytehen mieleni kiitää,
    ma kuvansa näen, mutt’ pois se liitää.

Minuutit lensivät. Klaara oli jälleen ryhtynyt työhönsä, mutta se sujui
hitaasti ja huonosti.

Lukevan ääni vaikeni. Puiden takana nurmikolta olivat nyt melkein
kaikki kultaiset valopilkut kadonneet, ja sädeverkko samoin. Sen sijaan
sytytteli iltarusko soihtujaan puiden latvoihin. Alempana vallitsi
hämärä ja kukkalava, joka ennen loisti väririkkaana, lepäsi nyt
pimeänä, vain valkokukat vielä esiintyivät.

Klaara nosti valmiiksi reunustetun myssyn pystyyn ja lausui:

— Hyi, miten olen myssyn reunustanut?

— Kuinka niin? — hymyili Przyjemski. — Onko nauha vinossa?

— Aivan vinossa! Katsokaas! Tuossa koko joukko poimuja, tuossa taas ei
ollenkaan.

— Kuinka onnetonta, kyllä kai sen puratte.

— Tietysti, minun täytyy purkaa kaikki. Mutta onnettomuus ei ole kovin
suuri, puolessa tunnissa ompelen sen uudestaan.

— Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Te samalla kertaa tahdoitte
palvella runoutta ja proosaa, mutta proosa ei onnistunut...

Klaara mietti hetkisen, sitte virkkoi:

— Tässä tapauksessa ajattelen toisin. Minusta tuntuu, että kaikissa
toimissa voi olla runoutta, kaikkein proosallisimmassakin. Tuo riippuu
vaan kulloinkin tarkotuksesta...

— Syistä, — oikasi mies.

— Aivan niin, Te olette oikeassa.

Mutta mistä syistä reunustatte Te rouva Dutkiewiczin myssyjä?

— Minä teen sen siksi, että pidän hänestä ja tunnen kiitollisuutta
häntä kohtaan, ja siksi, että hän näyttää niin herttaiselta noissa
myssyissään.

— Mikä onni, että voida pitää rouva Dutkiewiczistä! huomautti mies
huoaten.

— Kuinka niin? — kysyi Klaara.

— Nähkääs, rouva Dutkiewiczia saattaa kunnioittaa ja samalla
avonaisesti sanoa, että pitää hänestä, mutta on koko joukko toisia
tapauksia, jolloin joko täytyy tuntea kunnioitusta ja olla vaiti taikka
puhua ja uhrata kunnioitus. »He toisiansa niin arvostivat...»

Przyjemski ei saanut puhua loppuun, sillä viereisestä puutarhasta
kajahti Stasin ääni!

— Klaara! Klaara!

Kun hän ei tavannut sisartaan lehtimajassa, ei hän tietänyt, missä
sisar mahtoi olla, ja siksi hän nyt rupesi huutamaan.

Klaara otti ompelukorin ja nousi kiireesti penkiltä.

— Ja minun kukkaparkani? — muistutti hänelle Przyjemski. — Ettekö niitä
ota?

— Kyllä, kyllä, kiitoksia — vastasi Klaara ottaen kukkakimpun miehen
kädestä, joka ei vielä hellittänyt hänen kättänsä.

Przyjemskin siniset silmät leimusivat, ja hienot sieraimet jälleen
hermostuneesti värähtelivät. Muutaman minuutin kuluttua päästi hän
Klaaran käden ja alkoi kulkea hänen rinnallaan käytävää pitkin. Sen
päässä kysyi Przyjemski:

— Kuinka aikaiseen illalla olette lopettanut taloustoimenne?

— Kymmenen seutuun. — Silloin ovat isä ja Stas aina sekä Frania
useimmiten jo menneet levolle.

— Kun olette vapaa kaikista toimistanne, tulkaa tänne puutarhaan, niin
saatte kuulla soittoa. Minä ja minun ystäväni soitamme Teille kymmenen
seudussa. Haluatteko?

— Kiitoksia, sangen kernaasti, — vastasi Klaara pysähtyen veräjälle,
jonka yli puut heittivät synkkiä varjojaan.

Przyjemski tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen hetkisen
allapäin.

— Kun minä soitan, — kuiskasi hän, — ajattelen, että Te seisotte tässä
aidan vieressä, soittoani kuuntelemassa. Sillä tavoin meidän sielumme
yhtyvät.

Hän vei Klaaran kädet äkkiä huulilleen.

Tuntia myöhemmin istui Wygrycz kapealla sohvalla ruokasalissa ja joi
verkalleen teetänsä. Hänen edessään pöydällä seisoi savimaljakko täynnä
kauniita kukkia, joidenka näkeminen tuotti hänelle ilmeistä nautintoa.
Hän imi niiden tuoksua ja hyväili niitä käsillään. Varsinkin herättivät
muutamat verbeenat hänen huomiotansa. »Ne ovat kuin tähtiä!» sanoi hän
huulillaan hymyily, joka sillä kertaa oli aivan vapaa tavallisesta
katkeruudestaan.

Klaara sytytti lampun ja tarjoili isälleen teetä sekä Stasille maitoa,
puuhaili tuhannet asiat ja sen ohessa jutteli yhtä päätä. Hän kertoi
olleensa ruhtinaallisessa puistossa, jossa Przyjemski oli ääneen
lukenut runoja, että hän täällä oli saanut kukat ja nähnyt pitemmän
matkan päässä kukkalaitteet palatsin edustalla, ja että ne olivat
näyttäneet ihastuttavan kauniilta vihantaa vastaan.

Koko hänen olemuksensa henkäili suurta riemua, liikkeensä olivat
melkeinpä hermostuttavan vilkkaat. Huomasi, ettei hän voinut istua
paikoillaan, että hänen tarvitsi käydä, juosta, puhua, irtautua
pulppuavan elämänhalun liiallisesta taakasta. Joskus hän vaikeni, —
keskeytti lauseen ja jäi liikkumattomaksi, ajatukset ja katse kauvas
harhaillen.

Wygrycz ei näyttänyt häntä kovin huomaavan. Hän vain toisella
korvallaan kuunteli Klaaran puhetta ja vaipui kesken kaikkea aatoksiin,
mutta hänen muotonsa ei jäänyt synkäksi eikä harmistuneeksi,
kuten tavallista, päin vastoin ilmestyi hänen huulilleen puoleksi
veitikkamainen piirre. Frania, joka muutamia minuutteja sitten oli
palannut neulomosta, kuunteli mielenkiinnolla, mitä hänellä oli
kerrottavana ja puhkesi vihdoin terävällä äänellään puhumaan:

— Äh, en luule tuosta yhtään mitään tulevan. Tuo herra Przyjemski on
tietysti Klaaraan rakastunut, mutta epäilen suuresti, aikooko hän
siltä Klaaran naida. Przyjemski on aivan liian korkea herra hänelle...
Tuommoiset hienot herrat vaan panevat köyhien tyttöjen pään pyörälle,
ja sitte heittävät heidät oman onnensa nojaan.

Wygrycz kavahti pystyyn.

— Vait, sinä kyykäärme — huusi hän. — Aina sinä vaan kiusaat ja kidutat
sisartasi! Kuka sinulle on sanonut, että tässä on kysymys rakkaudesta
tai naimisiin menosta...

Hän alkoi kiivaasti yskiä ja molemmat tyttäret kiireesti toivat hänelle
vettä, teetä ja pastilleja, mutta vaikka kohtaukset pian menivät ohi
ja Frania katuneena alkoi hyväillä isäänsä ja sisartaan, oli Klaaran
iloisuus mennyttä — sammunut kuin kynttilä.

Klaara kyllä tiesi, että nuoret tytöt, jos he rakastavat ja saavat
vastarakkautta, myöskin menevät naimisiin. Mutta hän hyvin harvoin tätä
ajatteli, ja kaikista vähemmin oli hän tätä ajatellut Przyjemskiin
nähden. Tähän saakka eivät hänen toivomuksensa ulottuneet kauvemmaksi
kuin että saada nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan; tuo oli ollut
hänelle korkein onni. Sisar oli raakamaisesti paljastanut hänen
sydämensä sisimmät tunteet. Ikään kuin hämähäkin verkkoon takertunut
kärpänen surisivat Franian sanat hänen päässään: »Przyjemski on
aivan liian korkea herra hänelle». Klaaralla oli aina ollut se
tunne, että tuo mies oli häntä paljoa etevämpi luonnonlahjoiltaan ja
elämänkokemukseltaan. Tähän tuli vielä yhteiskunnallisen aseman erotus.
Joskin vain jonkunlainen hienompi palvelija ruhtinaan luona, oli hän
Klaaraan verraten kumminkin korkea herra. Hän nimitti ruhtinasta
ystäväkseen ja tuntui pitävän ruhtinaan taloa ikäänkuin omanaan. Niin,
kukapa tietää, ehkä hän myöskin oli rikas! Tuo viimeinen ajatus oli
hänellä kaikista katkerin.

Sisimmässään oli Klaaralla se tunne, että joskin hän Przyjemskiin
verraten oli köyhä ja mitätön, niin ei kumminkaan mikään ylipääsemätön
juopa heitä erottanut.

— Jos hän minua rakastaa... — ajatteli hän.

— Rakastaa! Rakastaa! — tuo sana yhä kaikui hänen sydämessään. Tuskin
olivat perheen muut jäsenet menneet levolle, kun hän kiiruhti ulos
kuistiin.

Ilta oli tyyni, mutta pilvinen eikä yhtään tähteä tuikkinut. Sitä
kirkkaammin säteilivät palatsin valaistut akkunat. Väliin kiiti ankara
tuulenpuuska ilman halki, väliin taas vallitsi täydellinen tyven.
Silloin, äkkiä, aaltoili leveä sävelvirta puiston ja puutarhan läpi.

Oli joku suurempi, klassillinen sävellys, pianolle ja sellolle
sovitettu, jonka vakavat, mahtavat säveleet tunkeutuivat korkeista,
kapeista, valaistuista ikkunoista.

Klaara kiiruhti suoraan puutarhan läpi ja pysähtyi aitauksen luona,
aivan sireenimajan luona. Hän kumartui aitaa vasten ja kuunteli. Ei
mikään ajatus häntä nyt vaivannut, vaan sanomaton autuus täytti hänen
sydämensä kokonaan. Synkkä yö, ikkunat, jotka loistivat pimeässä,
tuulen huokaukset, mahtava sävelvirta — tuo kaikki oli hurmaavan
ihanata. Mutta häntä ei yksistään kauneus lumonnut, hän samalla tunsi
kiitollisuutta ja liikutusta, hänen sielunsa kohosi noita ikkunoita
kohden, joista tulvi paradiisin kirkkautta ja sopusointua.

Hänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän
syvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja
läähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.

Aika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa
lakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja
ikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin.
Hän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita
puistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen
edessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui
molemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:

— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani
ajattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin
soittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä
tahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli
suhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!

Przyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen
päätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen.
Soiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan
kanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.

— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua
tavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko
huomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa
minut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä
kerran katsomaan? Oletko?

— Olen, — kuiskasi Klaara.

Przyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:

— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä
penkillemme lehtokujaan, tahdotko?

Klaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:

— En... elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!

Przyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas
painoi ne rintaansa vastaan.

— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon
meidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan... kas noin,
rakkaani.

Klaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla ... Säveleet kaikuivat
pimeässä, kaihomielisinä... Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi
mies:

— Rakastatko minua?

Klaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin
hiljaisin huokaus:

— Minä rakastan sinua.

— Oi, rakkaani!

Mutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa
oli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan
lähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli
yllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät
niinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita
hän ei voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies
varjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija
läheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.

Mies aidan luona kuiskasi, kasvot painuneena yli tumman pään, joka
lepäsi hänen rinnallaan.

— Katso minuun! Älä kätke huuliasi minulta! Se on turhaa, minä
kumminkin löydän ne!

Vaikka kuiskeena kaikuivat sanat kumminkin intohimoisina, ja huomasi,
että niiden lausuja oli tottunut voittamaan. Mutta muutamia askeleita
hänen takanansa kuului samassa kunnioittava, arka ääni:

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!

Hän säpsähti, antoi käsivartensa vaipua ja kääntyi kiivaasti ympäri
sekä kysyi:

— Mitä tämä on?

— Teidän ruhtinaallisen korkeutenne setä on tullut ja käskenyt minun
ilmoittamaan Teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne...

Nyt vasta näytti mies, jolle nämä sanat lausuttiin, tointuvan, ja raju
viha valtasi hänet.

Vapisevin äänin ja kiivaalla liikkeellä huusi hän:

— Mene tiehesi!

Kiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän
uudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena,
ikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.

Koettaen hymyillä alkoi hän:

— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! ...

Elä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani...

Tuijottavin silmin kuiskasi Klaara:

— Te... ruhtinas?

Äänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:

— Niin... entäs sitte? Pitäisikö sentähden...

Ja hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne
päätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti
sanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi.
Samassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi
hämärään.



V.


Ruhtinas Oskar palasi huviretkeltään kolmannen päivän iltana! Tunti sen
jälkeen näytti hän synkkänä kävelevän puistokujaa. Nurmipenkillä hän
pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Tuo oli vähää ennen pimeän tuloa.
Nurmikko, joka pisti esiin mahtavien puurunkojen lomitse, lepäsi
vinojen auringonsäteiden valaisemana; maassa värähteli hopeanvalkoisia
silmukoita. Nurmelle oli unohtunut muutamia kuihtuneita kukkasia.

Oli aivan sama kuva kuin toissa päivänä.

Ruhtinas heittäytyi penkille, otti lakin päästään, nojasi otsansa kättä
vastaan ja huokasi raskaasti.

Noin tunti sitten, heti palattuaan hän oli lyhyeen kysynyt: »No, mitäs
kuuluu? kamaripalvelijaltaan Benediktiltä, joka silloin sattui yksin
olemaan herransa luona.

Vanha, uskollinen palvelija ja suosikki oli syvästi kumartaen vastannut:

— Huonoja uutisia, teidän ruhtinaallinen korkeutenne... — He ovat
muuttaneet.

— Kuka on muuttanut? — huudahti ruhtinas.

— Wygrycz.

— Mistä he ovat muuttaneet?

— Pienestä talosta tästä puutarhan vierestä.

— Milloinka?

— Tänä aamuna.

— Minnekkä?

— Sitä en tiedä, mutta jos Teidän ruhtinaallinen korkeutenne käskee...

Hän oli aikonut sanoa: »Niin otan minä asiasta selvän» — mutta
tarkemmin harkittuaan hän havaitsi viisaammaksi olla lausetta loppuun
jatkamatta. Hän odotti. Ruhtinas ei lausunut mitään. Tämä vaan katseli
ulos ikkunasta ja kääntymättä hän teki vielä yhden kysymyksen:

— Etkö ole neitosta nähnyt?

Kyllä Benedikt oli hänet nähnyt. Kun hän alituisesti tahtoi pitää
pientä taloa silmällä, oli hän eilen illalla heti kymmenen lyötyä
tehnyt kierroksen puutarhan viereisessä puistossa. Silloin hän äkkiä
sai kuulla nyyhkytyksiä. Hän lähestyi varovasti varpaillaan ja huomasi
puurunkojen välissä olennon, joka lepäsi polvillaan aidan vieressä,
käsivarret ja otsa siihen nojaten.

Se oli nainen, joka itki katkerasti. Kerran hän nosti päätään ja
katsahti palatsia kohti. Sitte hän puhkesi vielä katkerammin itkemään
ja kumartui niin alas, että kasvot melkeinpä maata hipasivat. Mutta
kun Przyjemski samassa alkoi soittaa, hypähti hän ylös ja kiiruhti
sieltä salamannopeudella. Tuo tapahtui kello kymmenen ja yhdentoista
välillä illalla. Tänä aamuna seitsemän seutuvilla oli sitte Benedikt
pistäytynyt tuttavan luona, joka asui kadun toisella puolella ja saanut
tietää, että Wygrycz oli muuttanut auringon noustessa, ja että muuan
eukko palvelijoineen ja kissoineen on ottanut heidän talon haltuunsa.

Kaiken tämän kertoi Benedikt tyyneesti, arvokkaasti. Kun hän oli
puheensa päättänyt, virkkoi ruhtinas ympäri kääntymättä:

— Sinä voit lähteä.

Kamaripalvelija tuskin tunsi sen ääntä, joka nämä sanat lausui.

Nyt istui ruhtinas Oskari nurmipenkillä, otsa kättä vastaan, syvästi
suruissaan ja mietteissään.

»Kuin unikuva mun armaani haipui...» Haipui? Mutta vähätpähän siitä!
Olihan varsin helppoa saada armaan asunto selville. Tarvitsi vaan sanoa
Benediktille sana, niin tämä huomenna tai ylihuomenna kyllä tietäisi
Klaaran asunnon. Mutta pitäisikö hänet hakea käsiin? Klaara oli
paennut. Naisen itsensä varjelemisvaisto oli häntä siihen pakottanut.
Semmoinen on luonnon laki. Naaras pakenee koirasta, ellei tahdo
hänen kanssaan pesää rakentaa. Ja Klaara älykkäänä ja ylevän ylpeänä
oli ymmärtänyt, että häntä täällä odotti vain lyhyt onni ja suuri
onnettomuus. Hän oli paennut, joskin sydän verta vuoti.

Mikä luja tahto lapsessa! Ruhtinaan suhteen oli hän sittekin
näyttäytynyt liian heikoksi; ja ruhtinas samoin oli tuollaisissa
tapauksissa hyvin heikko. Kuka tietää, mitä olisi saattanut tapahtua!
Hyvä oli, ettei se saanut tapahtua, sillä ruhtinas ei olisi sitä
koskaan itselleen anteeksi antanut. Eikö siis olisi aivan väärin
hakea Klaara käsiin ja asettaa hänet uudelleen vaaraan? Hänet, sillä
ruhtinaalle Klaara tuotti pikemmin pelastusta, tuotti uskoa ja
luottamusta sellaiseen, jonka olemassa oloa hän jo oli alkanut epäillä.
Muutamassa päivässä oli ruhtinas ikäänkuin uudesta syntynyt... Mikä
onni siis, saada omistaa tuo puhdas, suloinen olento, jonka sydän
viehätti yhtä paljo kuin ulkomuoto! ... Jos ruhtinas taaskin Klaaran
tapaisi, niin pyytäisi häneltä anteeksi, että oli hänen rauhaansa
häirinnyt, karkottanut pois syrjäisestä piilopaikastansa ja tuottanut
hänelle sanomatonta tuskaa...

Mutta — mitä seuraisi anteeksi pyynnön jälkeen? »Sois kaikkivaltias
Sun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas». Mutta kaikkivaltias ei
häntä varjelisi. Jos he jälleen kohtaisivat toisensa, niin ei ruhtinas
häntä sellaisena varjelisi. Olisi todellakin vahinko tuon kukkaisen. Ja
kumminkin...

Ruhtinas nousi ja kulki eteenpäin. Puistossa, joka oli yhdensuuntainen
villiytyneen puutarhan kanssa, pysähtyi hän uudelleen. Hänen silmänsä
suuntautuivat pieneen, köynnöskasvien peittämään taloon, ja kauvimmin
ne viipyivät kuistin kohdalla.

Kapealla penkillä istui mustapukuinen eukko valkea myssy päässä. Hän
kutoi sukkaa, ja puikot kimaltelivat auringon valossa.

— Varmaankin rouva Dut... kiewicz. Ruhtinas mietti hetken, sitte avasi
Veräjän ja astui puutarhaan. Vanhus kavahti pystyyn ja nähdessään
ruhtinaan nostavan lakkia tervehdykseksi, virkkoi hän hyväntahtoinen
hymy leveällä suullaan:

— Voinko ruhtinasta jollakin palvella? Eikö ruhtinas tahtoisi olla
armollinen ja istuutua kuistini penkille... se olisi minulle suureksi
kunniaksi.

Näin sanoen eukko niiasi ainakin kymmenen kertaa, mikä ei suinkaan
ollut helppo asia ahtaassa kuistissa, missä lisäksi sijaa otti lihava
kissa, joka makasi patjalla.

— Eikö ruhtinas tahdo pienelle tuvalleni osoittaa sitä kunniata, että
istuutuu tänne? Millä voin palvella?

Vielä kerran hän niiasi niin, että hameen helmat ulottuivat tohveleihin
saakka, peittäen valkoisilla sukilla verhotut jalat, mutta sitte hän
taas istuutui entiselle paikalleen, sukanneule ja kerä sylissään.

Ruhtinas ei istuutunut, hän vaan nousi kuistin portaita ja hattu
kädessä kohteliaasti kysyi:

— Eikö herrasväki Wygrycz enää täällä asu?

— Ei, ei, — vastasi vanhus päätänsä pyöräyttäen. He muuttivat varhain
aamulla, ja nyt minä olen ruhtinaan lähin naapuri... he, he, he...

— Onko minulla kunnia puhua rouva Dutkiewiczin kanssa... alkoi ruhtinas
mitä pehmeimmällä äänellä.

— Kyllä, herra ruhtinas. Rouva Dutkiewicz on nöyrin palvelijanne.

— Olisiko mahdollista saada tietää, minne herrasväki Wygrycz on
muuttanut?

Hyväntahtoinen, ihastunut hymyily hävis vanhan pyöreiltä, punakoilta
poskilta jättäen sijaan surumielisen, mutta samalla arvokkaan ilmeen.
Katsoessaan ruhtinaaseen lemmenkukan värisillä silmillään, vastasi hän
päätään pudistaen:

— Se ei käy laatuun.

Samalla putosi villalankakerä polvilta, vierien epätasaiselle
lattialle. Hän koetti vetää sen luokseen langan päällä, mutta se ei
onnistunut.

Ruhtinas nosti kerän maasta ja ojensi sen hänelle. Hän nousi kiihkeästi
pystyyn ja niiasi taas syvään.

— Kiitoksia paljon, ei ruhtinaan olisi pitänyt vaivata itseään,
kiitoksia paljon.

Ruhtinas nojasi kuistin pylvästä vastaan, ja syvä ryppy kulmakarvojen
välissä ja tumma puna poskillaan kysyi hän:

— Luuletteko, että minun olisi vaikeata saada tietää Wygryczin
herrasväen uusi asunto, jos etsisin?

Eukko pani lihavat, lyhyet kätensä ristiin ja huudahti:

— Ruhtinaalle kai ei ole mitään mahdotonta! ... Herranen aika, kun on
tuollainen asema, ja tuollaiset keinot, mitä silloin olisi mahdotonta!
Ruhtinas heti kohta saisi selville heidän uuden asuntonsa, mutta...
Eukko hymyili ilkeämielisesti.

— Mutta ruhtinas ei varmaankaan tule etsineeksi.

Ruhtinas näytti haluavan luonteita tutkia, sillä hän tarkasteli
Vanhusta erikoisella mielenkiinnolla. Sitä paitsi pitsireunainen myssy
johdatti hänen mieleensä paljon asioita. Pari kertaa oli hän nähnyt sen
Klaaran käsissä.

Yhä nojaten pylvästä vastaan, pani hän käsivarret ristiin rinnan yli ja
kysyi:

— Miksi olette siitä niin varma, etten hae käsiini Wygrycziläisiä?

Eukko katsoi häneen vilkuttaen silmiään ja vastasi:

— Siksi että ruhtinas on hyvä ihminen ... sen heti huomaan... Kyllä
minä olen nähnyt enemmän kuin yhden ruhtinaan ja kreivin eläissäni.
Nuoruudessani palvelin kamarineitsyenä suurissa herraskartanoissa,
ja silloin näin paljon hienouksia... Minulle on varsin vähäinen asia
huomata, minkä arvoisia ihmiset ovat. Sekä ruhtinaat että tavalliset
ihmiset voivat olla erilaisia. Mutta ruhtinas on hyvä ihminen. Sen
huomasin jo pienestä asiasta. Ruhtinas nosti lattialta lankakeräni,
ruhtinas kunnioitti minun ikääni. Totta tosiaan on paljo tavallisiakin
ihmisiä, jotka eivät noin vaivaisi itseänsä vanhan eukko paran tähden.
Mutta ruhtinas on hyväsydäminen ja kunnioittaa sitä, mitä Jumala on
käskenyt kunnioittaa. Sen huomaan jo Teidän rehellisistä kasvoistanne,
puheestanne ja siitä, että kerän nostitte...

Eukko nauroi hyvänsuopaisesti. Ruhtinas Oskari seisoi alla päin.

— Teidän hyvä tarkoituksenne imartelee minua suuresti, mutta tahtoisin
tietää, kuinka asunnon muutos on tapahtunut. Mistä syystä? Kenenkä
alotteesta?

Vanhus nyökäytti päätään.

— Minä ymmärrän, minä ymmärrän... Se tapahtui Klaaran pyynnöstä...
hänen omasta pyynnöstään. Hän juoksi luokseni kirkosta, missä oli
koko aamun rukoillut, heittäytyi polvilleen minun eteeni ja kertoi
minulle kaikki ... kenelle hän sitä sitte olisi kertonut, ellei
minulle? Minähän olen kantanut hänen äitiänsä ja häntä itseänsä
käsivarsillani... »Muuttakaa meidän asumukseemme», rukoili hän minua,
»ja antakaa minun muuttaa Teidän asuntoonne, siksi vaan että...»
niin, kyllä ruhtinas asian ymmärtää! »Mutta,» lisäsi hän, »minä en
voi puhua siitä isälle, sillä minä en voisi siitä puhua tyynesti, ja
hänen kanssaan täytyy puhua tyynesti...» Minä siis seurasin häntä
kotiinsa ja kerroin itse herra Teofilille kaikki tyyni ja tein hänelle
tuon ehdotuksen. Hän ymmärsi, suostui ja kiitti minua vielä kaupan
päälliseksi. Kun tytär tuli kotiin, syleili isä häntä, mutta, nuhteli
myöskin hiukan. Yöllä hän on tainnut yskiä tavallista enemmän, mutta
se on ohimenevää laatua... Minä annoin aamulla erään kaupunginlähetin
tuoda tänne köyhät kampsuni ja muuttaa heidän tavaransa minun luokseni,
ja tässä minä nyt olen. No, nyt olen ruhtinaalle kaikki kertonut,
sillä se oli minun velvollisuuteni. Sydän on aina samallainen, olkoon
se sitte ruhtinaan tai talonpojan. Sitä kirvelee samalla tavalla. Ja
hirmuista olisi jättää kirvelevä sydän epävarmuuteen. Olen kertonut
ruhtinaalle kaikki...

Ruhtinas oli kauvan äänetönnä ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
totiset. Vihdoin hän katsahti ylös ja kysyi:

— Katsotteko, että olen liikoja pyytänyt, jos haluan tavata Klaara
neitiä vielä kerran täällä, Teidän läsnä ollessanne?

Vanhuksen siniset silmät vettyivät. Hän käänsi punaiset, ryppyiset
kasvonsa ruhtinaan puoleen ja kuiskasi:

— Hän on äiditön, hyvä ruhtinas, ja äidittömien äiti. Hän on tosin
köyhä...

Keltatäplikäs kissa, joka oli herännyt ja laiskasti oikaissut itseään
vuoteellaan, hyppäsi yhtäkkiä emäntänsä polvelle ja liikutteli
käpälällään sukanneuletta ja kerää, niin että ne vierivät lattialle.

— Säh! — huudahti rouva Dutkiewicz — mene nukkumaan vuoteellesi!

Nenäliinallaan, jolla hän oli aikonut pyyhkiä silmiään, hän läimäytti
kissaa, joka silloin hyppäsi lattialle vetäen mukanaan sukan, puikot,
kerän — kaikki tyyni. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sukan
kohtaloon yhtä vähän kuin kissan käpäliin, jotka sitä säälimättömästi
pitelivät. Ruhtinas Oskari seisoi nyt aivan vanhuksen edessä, joka
aikoi lopettaa alkamansa lauseen:

— Hän on tosin köyhä, mutta...

— Te ette tarvitse jatkaa. Kaikki mitä voi, sitte sanoa neiti Klaara
Wygryczistä, tiedän ennestään ja ehkä vielä enemmänkin. Haluatteko
viedä tervehdyksen neiti Klaaralle minulta?

Rouva Dutkiewicz katsoi häneen silmiänsä räpyttäen.

— Aikooko ruhtinas hakea hänet käsiinsä?

Hän painoi päänsä alas ja vaikeni hetkisen, mutta sitte hän sen jälleen
nosti ja vastasi:

— En.

— Annatteko ruhtinaallisen sananne sen vakuudeksi? — kysyi eukko.

Ruhtinas silloin kalpeni, näytti kärsivän kovia tuskia, vaikeni
hetkisen, mutta vastasi vihdoin:

— Minä annan kunniasanani.

Vanhuksen kasvot säteilivät ilosta.

— Siinä tapauksessa minä mielelläni esitän ruhtinaan tervehdyksen.
Sydän on aina samallainen, kun sitä kirvelee, niin sitä kirvelee. Jos
haavaan voi vuodattaa vaikkapa pisaran palsamia, niin miksikä ei sitä
tekisi? Mitä haluaa ruhtinas Klaaralle sanottavaksi?

— Sanokaa neiti Klaaralle, että minun puoleltani ei ole ollut leikkiä
eikä oikkua, vaan aluksi myötätuntoisuutta ja sitte rakkautta ja
kunnioitusta — hänen sielunsa puhtauden ja jalouden kunnioitusta.
Sanokaa hänelle, että minä kunnioituksesta uhraan rakkauteni, ja ettei
mikään ero — ja kumminkin olen monessa ollut mukana, minua niin syvästi
tärisyttänyt, ja minä toivon, että muisto minusta...

Ääni petti, ja silmät kostuivat. Syvästi kumartaen hän lausui:

— Voikaa hyvin!

Ja hän poistui nopein askelin.

Vanhus nousi kiireesti ja niiasi pari kertaa. Sitte hän istuutui
penkille, painoi nenäliinan silmilleen ja purskahti itkemään.

Keltatäplinen kissa, joka ei saanut käpäliään irti kerästä, istui
ympärillään sukka, puikot ja kerä, kuistin vastakkaisessa päässä,
katsoi säälien emäntäänsä ja naukui.

Palatsissa olivat jo lamput ja haarakynttilät sytytetyt kaikissa
saleissa. Ruhtinas Oskari astui komeasti sisustettuun työhuoneeseensa
ja kääntyi Benediktin puoleen, joka seurasi perässä.

— Onko Josef jo saanut eron? Kamaripalvelija joutui hämilleen.

— Ei, ei vielä, Teidän ruhtinaallinen korkeutenne. Poika itkee ja
rukoilee...

— Anna hänen jäädä paikoilleen.

Ajatuksissaan hän lisäsi: »Mitäpä syytä pojalla olisi minun asioissani?»

— Käske Przyjemskin tulla tänne!

Hän alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin suuressa, valaistussa
huoneessa. Muutamien minuuttien kuluttua astui sisään noin
kolmekymmenvuotias, lyhyenläntä mies, jolla oli älykkäät, ruskeat
silmät, eloisat liikkeet ja iloinen, luonteva katse.

— Ruhtinas on minua kutsunut. Soitammeko vai kirjoitamme?

Ruhtinas pysähtyi hänen eteensä.

— Sinulla on todellakin joskus loistavat aatteesi, rakas ystävä! Tuntuu
kuin kuihtuisin tuskasta, ja sinä ehdotat, että soittaisimme tahi
kirjoittaisimme... Ei, aikomukseni oli sanoa: huomenna me matkustamme
maalle... ole hyvä ja ilmoita jo tänään asianajajille, asiamiehille ja
kaikille muille, minkä nimisiä lienevätkin, minun matkastani ja sano
heille, että, jos heillä on minulle jotakin asiata, tulevat luokseni
maalle. Minun täytyy päästä vähän liikkeelle, tulla pois täältä,
unhottaa... ja lisäksi minä tahdon, että Klaara saa palata sinne, missä
hän parhaiten viihtyi. Jätä sinä koko Perkowskin herrasväki ja seuraa
minua! Jollet tahdo, niin jätän minä sinut tänne, mutta yksinäisyydessä
luulen tulevani vallan hulluksi epätoivosta...

Przyjemski istuutui nojatuoliin ja virkkoi puoleksi leikillisesti:

— Vai on ruhtinaan epätoivo saanut tuollaisen laajuuden?

Tämä pysähtyi hänen eteensä ja vastasi synkästi:

— Elä laske leikkiä, Julius! Asia on koskenut syvemmälle kuin itse
arvelinkaan. Minä kärsin todellisia tuskia...

Przyjemski tuli vakavaksi.

— Siinä tapauksessa oikein pahoittaa mieltäni. Neidet Perkowski ovat
tyhmiä, vaativaisia nukkeja, jotka minä ilman vähintäkään kaipuuta
jätän, ja tulen mielelläni huomenna mukaan. Mutta en koskaan ole voinut
aavistaa, että ne varmaankin hyvin suloiset hetket, jotka ruhtinas on
minun nimelläni viettänyt, olisivat saaneet noin surullisen lopun.

— Sinä yksin, Julius — puhkesi ruhtinas puhumaan — tiedät, mitä
minä ajattelen ihmisistä. Joko he ovat teeskentelijöitä tai myöskin
tuuliviiriä tahi ovat he hyvin kiittämättömiä....

— Sen olen jo ennenkin kuullut, — puuttui Przyjemski puheeseen.

— Naiset myöskin: joko he ovat tyhmiä ja ikäviä tahi myöskin
kevytmielisiä olennoita, taikka on heillä kaksi sielua samassa
ruumiissa — toinen kotoisin taivaasta, toinen helvetistä.

— Senkin olen jo kuullut.

— Elämä on paljasta mielettömyyttä. Niin kauvan kuin ihminen uskoo,
tuntee hän itsensä onnelliseksi, mutta on lapsi. Onhan niitä, jotka
koko elinikänsä säilyttävät harhaluulonsa. Mutta mitä on sillä jälellä,
joka niistä vapautuu? Koska nyt kaikki on petosta, varjokuvia, lentäviä
höyheniä...

— Tuonkin olen usein ennen kuullut.

Ruhtinas keskeytti puheensa.

— Mutta, näetkös, nyt löysin sen, jota jo olin lakannut uskomasta.
Minä löysin hänessä ja vieläpä hänen ympäristössään sellaista, jota en
enää pitkiin aikoihin ole uskonut. Vieläpä eläinlääkärin leskessä on
jotakin, jotakin...

— Missä leskessä? Minkä eläinlääkärin leskessä? — kysyi Przyjemski
kummastuneena.

— Siitä et sinä ole selvillä, ja se on yhdentekevää. Mutta ajatteles,
että voi löytyä sellaista sen luokan ihmisissä! Hänen kauttansa sain
tietää, että voi löytyä...

Ja uudessa tuskan purkauksessa ruhtinas huudahti:

— Tiedätkö, Julius... Se tyttö on kylvänyt helmiä minun sieluuni! Voi
kuinka hän on viehättävä! ... Hän tosin ei ole mikään kaunotar, mutta
minä antaisin sata kaunotarta hänen yksinkertaisesta kainoudestaan...
hänen kullanruskeista silmistään, hänen lempeästä hymyilystään.

Ruhtinas heittäytyi nojatuoliin.

— Mutta, nyt on kaikki lopussa! »Kuin unikuva mun armaani haipui».

Hän pani käden silmilleen ja vaikeni. Nuori, iloinen, huolettoman
näköinen mies tuli vakavaksi ja miettiväiseksi.

— Ei siis ollut mitään leikkiä! — sanoi hän puoliääneen, ja ilme tuli
yhä vakavammaksi.

Hetkisen kuluttua hän nousi pystyyn, meni korkea-arvoisen ystävänsä ja
suosijansa luoksi ja alkoi lohdutellen:

— Mutta hakekaa toki hänet käsiinne, ruhtinas! Ei mikään ole helpompaa,
näin pienessä kaupungissa.

Ruhtinas nosti päätään ja katsoi häneen tuimasti.

— Mitä se hyödyttäisi? — hän vastasi.

— Tyttö on sellainen, ettei häntä voisi miljoonalla lohduttaa.

— Suokaa anteeksi, annoin Teille huonon neuvon, mutta sen herätti
minussa tuskanne.

Przyjemski alkoi nopein askelin kävellä edestakaisin huoneessa, veteli
mustia viiksiään, mietiskeli ja pysähtyi uudestaan ruhtinaan eteen.

— Mutta siinä tapauksessa — alkoi hän epäröiden, — siinä tapauksessa
on vaan yksi keino jälellä. Ruhtinas on tähän saakka turhaan etsinyt
totista tunnetta maailmassa, onnea, elämän päämäärää ja muita
tuollaisia asioita. Ruhtinas luulee nyt löytäneensä tuon kaiken
tytössä, jonka me parissa päivässä voisimme saada käsiimme. Minä otan
sen suorittaakseni ja sitte ruhtinas — naikoon hänet!

Ruhtinas nosti päätään ja katseli ystävätään, kuin ei olisi uskonut
omia korviaan.

— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.

Przyjemski toisti pelkäämättä:

— Naikaa hänet!

Ruhtinaan kasvot alkoivat äkkiä vaihtaa ilmettään ja suuren, komean
huoneen läpi kaikui äänekäs naurun remahdus:

— Ha ha ha haa! Ha ha ha haa!

Ja yhä lakkaamatta nauraen lausui ruhtinas Oskari:

— Sinä olet mainio, rakas Julius, todellakin mainio! Ha ha haa! Minä
luulin surusta menehtyväni, mutta, ha ha haa, sinä voit houkutella
kuolleenkin nauramaan. Ha ha ha haa!

Hän otti taskustaan nenäliinan, painoi sen silmilleen ja nauroi, kunnes
nauru muuttui melkeinpä nyyhkytykseksi.

— Ha ha ha haa! Ha haa!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuin unikuva..." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.