Title: Satu sydämestä ja auringosta
Author: Vaara, Elina
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satu sydämestä ja auringosta" ***


SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA

Kirj.

Elina Vaara



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1925.



SISÄLLYS:

SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA

Kaukaiset metsät.
Satu sydämestä ja auringosta.
Mennyt suvi.
Lumikkosydän.
Järvellä.
Hiiden hovi.
Syysromanssi.
Saaren soittaja.

VILLIVIINI

Karnevaalihuume.
Käsky — kielto..
Kuolleet.
Judithin tuska.
Villiviini.

HILJAISIA AKORDEJA

Puutumus.
Hiljainen huone.
Akordi.
Hiljaisimmat.
Hartaus.
Keväthämärä.

LAULU KAUKAISESTA RAKKAUDESTA

Blayn prinssi.
Trubaduurilaulu.
Aavelinna.
Suleika.
Yö keitaalla.
Oi Sulamith, on päivät hämärtyneet.
Netkron sadusta.

PUISTOKUJA

Kevät.
Kultaiset pallot.
Kellastuneesta vihkosta.
Katkenneiden pilarien kaupunki.
Tähtisumua.
Uneksijat.
Puistokuja.



SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA.



KAUKAISET METSÄT.


    Keskiyöllä ikävään ma havaan,
    sateen lauluun ikkunani avaan.
    Sydän valittaa.
    Siellä sananjalat viherjäiset,
    sinikellot, punakämmekkäiset
    vavisten nyt vartoo kuolemaa.

    Siellä syksy mustan tulvan lailla
    hautaa metsät, joissa huolta vailla
    häipyi suven kuut.
    Haavanlehdet maahan varisevat,
    raskasmielisinä huokailevat
    tuuleen tummat, rakkaat havupuut.

    Kuule, sadeyö, kun kuiskaan sulle:
    katoovaisuudesta voitko mulle
    laulun virittää,
    jok' on sinipunainen ja musta,
    jok' on täynnä murheen huumausta —
    laulun, jonka voi vain nyyhkyttää!



SATU SYDÄMESTÄ JA AURINGOSTA.


    Oli kerran kuninkaantalo,
    missä yö oli päivinkin.
    Ei tulvinut koskaan valo
    sen synkkiin saleihin.
    Ah, tummat uutimet häilyi
    siell' edessä ikkunain;
    mut auringonikävä säilyi
    yhä sielussa prinsessain.

    Pian hämyyn hautakuorin
    kaks heistä kaipaus vei,
    mut prinsessa hennoin ja nuorin
    hän kuolla tahtonut ei.
    Miten verhojen takaa ehtoin
    surunsairain kuuntelikaan
    hän huminaa syreenilehtoin,
    jotka varisti kukkasiaan!

    Kuu venheellään kun sousi
    yli torninhuippujen,
    kuva nuorukaisen nousi
    hänen uniinsa ihmeellinen.
    Sen silkinkuivaa tukkaa
    ois nauraen hyväillyt
    ja tuhannen syreeninkukkaa
    hänen tielleen kylvänyt...

    Ja prinsessa pimeän linnan
    ei enää viipyä voi:
    unen kutsu pohjalla rinnan
    kuin kiihkeä viulu soi.
    Hän pakeni linnasta salaa
    kuin pääsky, pesästään
    joka paisuvin siivin halaa
    sini-ilmaan värisevään.

    Näyn ihanan eessä aivan
    sydän nuori hurmaantui:
    laill' yrtteihin peittyvän laivan
    maa säteiden virrassa ui.
    Utupilvissä taivahalla
    lepäs aurinko hehkuen
    kuin valkeiden vuorten alla
    ois järvi kultainen.

    Ja kun nukahti matkalainen
    puun himmeän varjoihin,
    niin untensa nuorukainen
    hänet herätti suudelmin.
    Käden prinsessan käteen hän liitti,
    vei kauas maailmaan,
    ja hymyä auringon riitti,
    he kunne kulkivatkaan.

    Moni kaupunki kaunis, suuri
    ilon, loistonsa tarjolle toi.
    Oli puutarhat kukassa juuri
    ja suihkulähteet soi!
    Mut prinsessa päivien mennen
    pian tunsi sydämessään,
    ett' uupuu valohon ennen
    kuin yöhön pimeään.

    Yhä prinsessa kulkee, kulkee
    all' ihanan auringon...
    Mut illoin, kun silmät hän sulkee,
    sydän luotaan kaukana on.
    Nyt raukein siivin se halaa
    taa tummain uudinten,
    ja se pimeään linnahan palaa
    kuin pesäänsä pääskynen.



MENNYT SUVI.


    Kuin käsi lämmin, suven muisto
    mun sydäntäni hyväilee,
    vaikk' auringoton on jo puisto
    ja kaikki ilo pakenee,
    pois ilo pakenee.

    Ma lehtimetsäin huminahan
    taas haaveissani unohdun
    ja heinään silkinruskeahan,
    mi peitti kukkulani mun,
    ah, kukkulani mun.

    Ja kaislarannat, vedet tummat
    on laulelmiksi muuttuneet:
    ne on niin kaukaiset ja kummat
    kuin paimenhuilun säveleet,
    kuin huilun säveleet.

    En konsaan lämpöä ma vailla
    nyt lähde syksyn kylmyyteen,
    kun vaeltaa sain päivän mailla
    ja nähdä onnen sydämeen,
    ah, onnen sydämeen.


 
LUMIKKO-SYDÄN.


    Sun nuoruutesi kuninkaallinen
    on kristalliseen arkkuun suljettuna,
    ja parvi kääpiöiden itkee, palvoo
    sua vuorten yössä vahakynttilöin.

    Kuu läpikuultavalle haudalles
    niin säälivänä kylvää säteitänsä,
    ja huhuilussa juron huuhkajankin
    on outo, murheellinen vienous.

    Kentiesi löytää lumon-alaisen
    hän, jonka kyyneleet on kyllin kuumat
    ja kyllin hartaat vangin lunnahiksi:
    tuo tulimieli poika kuninkaan.

    Mut ehkä valitsee hän toisen tien
    puutarhojen ja linnain houkuttaissa.
    Ja silloin arkussas, oi sydän, sydän,
    sa iankaikkisesti maata saat.



JÄRVELLÄ.


    Oi järvi, laineitten koti
    ja kalain kimmelsuomuisten,
    ma kuuntelen läikyntääsi
    ja laulua hyräilen.

    On järven pohjalla linna,
    niin kaunis simpukkalinna, ai!
    Sen ammoin mahtava Ahti
    on rakentanut kai.

    Mut Ahdin maineikas suku
    — kuin moni ylhäinen suku muu,
    joka liian on vanha ja hieno —
    jo sammuu, rappeutuu.

    Vain pieni, kalpea prinssi
    nyt linnanpuistossa leikkiä lyö,
    rapukarjoja paimentaapi
    ja itkee, kun tummuu yö.

    Oi järvi, laineitten koti
    ja kalain kimmelsuomuisten,
    ma kuuntelen läikyntääsi
    ja laulua hyräilen.



HIIDEN HOVI.


    Vuorivirta kuohuu
    alla ikkunain,
    lyövät tornin seinään
    laineet loiskahtain
    takana tunturin viiden.
    Nuku, nuori kukka
    ripsin kasteisin!
    Sull' on kultasänky
    silkkiuutimin
    linnassa mahtavan hiiden.

    Peikko lemmenkade
    nukkua ei voi;
    kiilusilmin väijyy,
    niinkuin vartioi
    saituri timanttijyvää.
    Ryöstö-impi huokaa
    taljavuoteellaan,
    unohtaa ei saata
    edes unissaan
    onnettomuuttansa syvää.

    Vuorivirta kuohuu
    alla ikkunain,
    lyövät tornin seinään
    laineet loiskahtain
    takana tunturin viiden.
    Nuku, nuori kukka.
    ripsin kasteisin!
    Sull' on kultasänky
    silkkiuutimin
    linnassa mahtavan hiiden.



SYYSROMANSSI.


    Sinimustia astereita
    syksyn tummuvat päivät on.
    Sinimustia astereita
    kasvoi puistossa kartanon.

    Pieni kreivitär unelmoiden
    niitä poimi, ne murheen toi.
    Alla vanhojen vaahteroiden
    vielä nyyhkytys illoin soi.

    Pieni kreivitär kuninkaalle
    antoi lempensä ainoan.
    Vieras juhlittu kaukomaalle
    läks, ei kuulunut palaavan.

    Läpi sydämes kävi miekka,
    pieni kreivitär, tiennyt et:
    luvuttomat kuin rannan hiekka
    kuninkaiden on rakkaudet!

    Sinimustia astereita
    syksyn tummuvat päivät on.
    Sinimustia astereita
    kasvoi puistossa kartanon.



SAAREN SOITTAJA.


    Kun vetten sini vaaleana väikkyi,
    kun kukat pihlajan ja syreenin
    tän saaren hautas lumeen tuoksuvaiseen,
    ma tänne silloin matkasin.

    Nyt täällä viipynyt oon liian kauan.
    Mun viuluni on mykäks vaiennut.
    Siks poveen pusertunut tuska, hurma
    on järkeni mun sokaissut.

    Kuin syksyn liekehtivä koivu tuolla
    veen miilunmustaan syliin kumartuu,
    niin hullu rakkaus ja synkkä murhe
    mun sydämessäin sekaantuu.

    Ja halveksivat katseet kylätieltä
    mua peikkoin lailla seuraa uniin yön.
    Mut vannon, että kerran vielä soitan
    tai viulun sirpaleiksi lyön!

    — — —

    Nyt kielet viritän, nyt kostan teille.
    Ja tää on kosto halvan soittajan:
    te mielet ynseät, kuin lapset pahat
    ma teidät soinnuin taivutan.

    Ma sallin tähtein sataa ylitsenne
    kuin sädehtiväin tuliperhosten.
    Ma kutsun ihastuksen huulillenne
    ja sytän kaipuin sydämen.

    Sa tyttö kaunis, kylmyytesi hautaan
    ma sävelien villiruusuihin!
    Jääkirkkaat silmäs pysähtyvät minuun
    ja hämärtyvät kyynelin.

    Mun viuluni, ah, itkee, nauraa, kuohuu,
    kun outo, kuuma onni siinä soi.
    — Mut riemusta käy raskahaksi pääni.
    En viipyä ma enää voi.

    Ma syöksyn venhevalkamahan: vihdoin
    pois olen vapaa täältä lähtemään.
    Jää hyvästi, oi haavojeni saari!
    Nyt viime kerran sinut nään.



VILLIVIINI.



KARNEVAALIHUUME.


    On murhetta maailma täynnä,
    tie musta ja kuolleet puut.
    Minä sentään nauraen kuljen,
    minä niinkuin ihmiset muut.
    Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.

    Mut sydämeni ei naura,
    sitä turhaan pyytelen.
    Tänä yönä mun kuolema saartaa,
    vaikk' elää himoitsen.
    Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.

    Oi, ruusuja, okaita halaan,
    en rauhaa hautausmaan!
    Sydän mulla on ihanan nuori,
    kun toipuu se tuskastaan.
    Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.

    Minä lingota liekkejä tahdon
    ja häätää kuoleman pois.
    Minä tahdon riemuita, laulaa,
    kuin onnekas rintani ois.
    Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.

    On maailma murhetta täynnä,
    tie musta ja kuolleet puut.
    Minä sentään nauraen kuljen
    kuin ihmisnaamiot muut.
    Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.



KÄSKY — KIELTO.


    — Tuskan, tuskan hinnalla on riemus ostetut.
    Kyyneleitä, verta oon ma niistä maksanut.
    Siispä syöksy nautintoon, sen mehu kuuma juo!
    — Ah, en voi, en voi, en voi! on turha käsky tuo.

    — Sydän, sydän, heikkousko siitä estää sun?
    — En ma pelkää muuta kuin ett' ilo tahraa mun.
    Kyyneleet ja veri ovat kiirastulenain:
    Jos ma tulta pakenen, oon maata, maata Vain!



    KUOLLEET.


    Onnelliset, onnelliset kuolleet,
    jotka alla mätäneväin lehtein
    itse verkkaan maaksi lahoatte!
    Leponne on niinkuin musta rauha
    saderaskaan, marraskuisen illan.

    Onnelliset, onnelliset kuolleet!
    Tärisytä intohimo ykskään
    untanne ei majesteetillista,
    piikit elon orjantappuroiden
    enää otsaanne ei viillä veriin.

    Onnelliset, onnelliset kuolleet!
    Keihäänhaava syvä kyljessänne
    voideltu on unhon narduksella,
    kädet kuumat, lävistämät naulain,
    kiedotut on unhon käärinliinaan.

    Onnelliset, onnelliset kuolleet,
    jotka alla mätäneväin lehtein
    itse verkkaan maaksi lahoatte!
    Tuhatkerroin autuaammat sentään
    ootte, jollei ylösnousemuksen
    valo koskaan kohtaa silmiänne.



JUDITHIN TUSKA.


    Olen kamppaillut kuoleman painin
    kera tuskan enkelin.
    Ma syömeni rinnasta revin
    ja maahan tallasin.
    Ah, silmin mustenevin
    sun povees painoin tikarin
    ja pakenin
    yön pimeihin
    niin kauas kuin ma jaksoin voimin murtuvin.

    Nyt ammottava, avoin
    verihaava mun rintani on.
    Miks lähteelle laahautuisin?
    Ma tunnen kohtalon:
    vaikk' aalloissa Jordanin uisin,
    ois janoni lieska sammumaton,
    ah, sammumaton
    kuin auringon,
    joka sadevedestä kuiviks juo ojat aavikon!

    Käy raju tuskannyyhke
    kuin puistatus ruumiissain.
    Maan tomussa ma ryömin
    nyt rukoillen rakkauttain.
    Ah, kasvoin kyynelten syömin
    sun eessäs, armas, haavoissain
    ma polvillain
    nyt makaan vain
    ja kuolen, nimes kuumeisilla huulillain.



VILLIVIINI.


    Ruskeata, purppuraa,
    hiilen hehku kaiken yllä!
    Huumaukses tunnen kyllä,
    sydämen se sairaaks saa.

    Joka syksy köynnöstyt
    sydämeni ympärille
    tummin liekkein, tuhlaat sille
    hiuduttavat hyväilyt.

    Ruskeata, purppuraa,
    hiilen hehku kaiken yllä!
    Kerran tules, tiedän kyllä,
    tuhkaksi mun kuluttaa.



HILJAISIA AKORDEJA



PUUTUMUS.


    Valkea pumpuliköynnös välissä ikkunaruutuin.
    Kaksi kättä pöydän verkaa vasten puutuin.

    Harmaita sauhulintuja suhisee vaiheilla taivaan.
    Kaksi valjua kättä, vihityt huoleen ja vaivaan.

    Mustaa liejua kadulla vettä valuvalla.
    Ihmisen kädet vihreän varjostimen alla.



HILJAINEN HUONE.


    Valko-ompeleiset uutimet
    unteloina nuokkuu renkaissaan.
    Vihreätä,
    hämynpehmeätä
    iltalamppu heittää valoaan.

    Kuva kehyksessään hymyilee.
    Hellät, uskolliset silmät nään.
    Uutimineen
    kellokukan sineen
    huone hukkuu udunhimmeään.

    Kerran ilma alakuloinen
    tulvi tuoksuin aavistuttavin.
    Punaisena
    valmunkukkasena
    hehkui lampun silkkivarjostin.

    Hiilen lailla hiipui, luhistui
    sydän polttavine haaveineen.
    Valkeata,
    vilunraukeata
    lamppu kylvää härmää huoneeseen.



AKORDI.


    Sinä, sinä olet viileys,
    tuoksu ja valo.
    Sinuun, sinuun tuskainen
    tuleni sammuu.

    Hengitän sua kuin sairas
    vuoriston ilmaa.
    Silmin sinua juon
    kuin merta ja aurinkoa —!

    Sinä, sinä olet onni
    ja sieluni rauha.
    Sinussa, sinussa elän,
    liikun ja olen.



HILJAISIMMAT.


    Me, jotka olemme maailmassa
    hiljaisimmat ja köyhimmät,
    emme pelkää Kuolemaa.

    Sillä me seisomme joka hetki
    niin lähellä Kuolemaa,
    että me kuulemme
    sen hengityksen huo'unnan.
    Eikä se herätä meissä kauhua.

    Kun suljemme vihdoin väsyneet silmämme
    iankaikkisuneen,
    tarttuu se lempeästi
    jalokivin koristamattomaan käteemme
    ja johdattaa meidät
    suuriin, hämäriin pylvässaleihin,
    missä tummain hyasinttien tuoksu
    leijailee ilmassa kuin suitsutus.



HARTAUS.


    Oi metsä, metsä, huminasi
    on niinkuin kaukaisen rannan pehmeä kuohu,
    johon venheeni vaahtoaalloista ajautuu.
    Oi metsä, hiljaisuutesi
    on pilvikorkea, sinisenhimmeä vuori,
    min sammalta haavainen jalkani astua saa.

    Oi metsä, metsä, tuoksusi
    kuin pyhä sauhu mäntyjen yllä keinuu
    ja lailla suurten lintujen kasvoillani
    sun havuntummat varjosi leyhyvät.
    Oi kuule huokaukseni,
    oi tajua sieluni äänetön, janoova hartaus:
    oi anna mulle ruskea rauhasi
    ja vihreä viileytesi!



KEVÄTHÄMÄRÄ.


    Ui sateen henki yllä kaupungin,
    ja lyhdyt kuni silmät hunnun takaa
    niin salamyhkäisinä hehkuvat.

    Ja puussa laulaa näkymätön lintu.
    On arka mutta kiihkeä sen ääni
    kuin ensimmäinen, värähtävä nuoruus.

    Ja maailmani kesken ihmisten
    on aavistavan hiljainen ja yksinäinen.
    Mun hyvä on: se nöyrä onni, jota pyysin,
    nyt kypsyy salaa sydämessäni.

    Ui sateen henki yllä kaupungin.



LAULU KAUKAISESTA RAKKAUDESTA.



BLAYAN PRINSSI.


    Moni donna kaunis ja nuori
    ois mulle tuhlannut viehkeyttään,
    mut en haaveen taivaita nähnyt
    ma heidän silmissään.

    Vain laulu kaukaisen lemmen
    soi sydämessäni päivin, öin.
    On alla vieraiden tähtein
    hän, jota ikävöin.

    Hänen valkea kaupunkinsa
    kuin lintu kylpee vaahdossa veen.
    Näen rannalla huojuvat palmut
    ja linnan torneineen.

    Hän pylväiden varjossa kulkee,
    ja huntunsa hiljaa häilyvät.
    Sinitummat silmät on hällä,
    kädet hienot, lempeät.

    Miten aamuni tuoksuvatkaan,
    miten iltani hiutuvat hurmioon!
    Hänen sielullensa ma haastan,
    sen värinän kuullut oon. —

    Yli Välimeren siintojen kerta
    ui laivani Tripoliin valkamaan,
    ja ma uskollisuuteni palkan
    hänen huuliltansa saan.



TRUBADUURILAULU.


    Donna, kirsikankukkien aikaan
    olivat tunteenne lempeämmät.
    Alta vihreän samettihilkan
    ruskeat silmänne hymyilivät.

    Valkeiden kirsikankukkien aikaan
    lähditte lehtohon käyskelemään
    aivan ilman aikojanne,
    seurana neittä ei yhtäkään.

    Valkeiden kirsikankukkien aikaan
    heititte silkinkirjailutyön.
    Syyttä suotta kynttilä paloi
    ikkunassanne halki yön.

    Valkeiden kirsikankukkien aikaan
    suostuitte laulajan suuteloon.
    Nytpä ilkutte neitoinenne.
    Kuinka ansainnut sen oon?

    Donna, kirsikankukkien aikaan
    olivat tunteenne lempeämmät.
    Alta vihreän samettihilkan
    ruskeat silmänne hymyilivät.



AAVELINNA.


    Ritari se nuori harpunsoiton
    kuuli syksy-yössä kulkeissaan,
    huomas jyrkänteellä linnan loiton,
    lähti sitä kohden ratsullaan.
    Tuohustulet paloi
    ikkunoissa, valoi
    synkkään pimeyteen loistettaan.

    Kiiti halki metsän kammottavan
    ritari ja takaa piilipuun
    näki vallihaudan ammottavan
    kuni kuilun paistehessa kuun.
    Nostosilta vaipui
    vingahtaen, haipui
    portin kumu tuulen voihkailuun.

    Vartijoita etsein harhailivat
    miehen silmät — turhaan kuitenkin.
    Ovet itsellänsä aukenivat
    autioihin holvisaleihin.
    Jälleen soitto kumma
    kuului, laulu tumma
    johti askeleita ritarin.

    »Sieluni mun valittuaan vuottain
    liekin lailla kesken myrskysään
    lepattanut on, sen tuloon luottain
    tuijottanut yöhön pimeään.
    Niinkuin pilvet tuolla,
    vuodet kiitää — kuolla
    orpo kaipuu ei voi ikänään.»

    Hämärästä salin sisimmäisen
    löysi ritari nyt laulajan,
    neidon nuoren, kultakutripäisen,
    ihanan, mut oudon valkean.
    Soi kuin huokausta
    harppu — lukki musta
    punoi verkkoaan sen laitahan.

    »Vieras olet mulle, armas impi.
    Sinut sentään sydämeni mun
    tuntee: olet muita kaunihimpi,
    ääni, kasvot sull' on kaihotun.
    Lempeni ma annan
    kodiksesi, kannan
    täältä kauhun kammioista sun»

    »Liian myöhään saavut, noutajani.
    Kuule sana julma kohtalon:
    ruusut, jotka hehkuu hiuksillani,
    kukkia jo ovat kalmiston.
    Kolkko, ah, on hauta,
    kylmä kirstun lauta!
    Mutta rauha mulla vihdoin on»

    Haamu vaikeni ja usvaan haihtui.
    Muurit harmaat linnan äskeisen
    jylhään kivirauniohon vaihtui
    hiljaa, kumeasti jyristen. —
    Kuu vain yössä paloi,
    hohdettansa valoi
    yli miehen vanhan, murheisen.



SULEIKA.


    I

    Minä talomme katolta kerran
    sun ohitse kulkevan näin,
    ja niinkuin erämaan palmupuu
    sa olit silmissäin.
    Tosin kertoivat köyhyydestä
    sun ryysyiset vaattehes,
    mut kuitenkin korkein haaveeni
    ois olla arvoises.

    Sillä mustien silmäisi liekki
    oli ylpeä, ylhäinen.
    Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin
    ma tulessa liekin sen!
    En muuta autuutta tunne,
    kuin että sinut nään:
    jos ohi talon taas et käy,
    ma kuolen ikävään!


    II

    Joka ilta sun askeleesi
    mun luokseni johtavat
    ja raoista ristikkoportin sataa
    kuumat suudelmat.
    Mikä onni: on kolkassa muurin
    tuo tuuhea öljypuu.
    Sen ryhmyiset oksat suojellen
    yli päittemme kaareutuu.

    Kas, tähtivalo kirkas
    läpi lehvien lankeaa!
    Sen taakse tummat kasvonsa
    yötaivas hunnuttaa.
    Sano, tyttöä lempiä voitko,
    jok' on huntunsa poistanut?
    Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain,
    kun oot mua suudellut.


    III

    Minä riemusta väristen varron
    sitä päivää, mi valjetessaan
    sinut vieraaksi isäni huoneeseen
    tuo tytärtä anelemaan!
    Sinä viet minut matalaan majaan.
    On puutarha ympäri sen.
    Minä puutarhurin vaimo
    olen nuori, onnellinen.

    Käyn aamuin kaivolla kantain
    saviruukkua päällä pään.
    Ma jauhan, leivon, askaroin
    ain' iltapimeään.
    Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa,
    sinä vaalit ja korjailet.
    Yön tullen käymme nukkumaan
    kuin pesässä kyyhkyset.


    IV

    Oi, miksi halvan neidon
    näin petit, mahtavin?
    Et köyhä armaani ollutkaan,
    josta lauloin, haaveksin!
    Oot rikas, kultaa sulla
    on täynnä kammiot
    ja kallein helmin kivetyt
    sun linnasi permannot.

    Tuhat vaimoa haaremissas
    on kaunista, kiemailevaa.
    Mua kaipaat hetken leluksi vain,
    millä ikävääs haihduttaa.
    Mut vaikka parvessa neitoin
    olen halvin, mitättömin,
    on puhdas lempeni liian kallis
    kaliifin linnaankin!


    V

    Minä koraanin lausetta silkkiin
    nyt kirjailen viheriään.
    Voi häntä, ken enää armastaan
    ei kohtaa eläissään!
    Sen poskilta punaiset valmut
    pian haaltuu, varisee,
    pois hiusten kimmel katoaa,
    säde silmäin himmenee.

    Yks ajatus mieltäni vainoo,
    en rauhaa siltä saa:
    hänen omansa olla voisin nyt,
    hänen luonansa asustaa.
    Oi Allah, ankarasti
    et takana kuoleman
    mua tuominne, jos rintahain
    ma tikarin painallan!



YÖ KEITAALLA.


    Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
    Punaisin liekein leimuaa nuotion palo.
    Jalkaisi juuressa uskollisna ma valvon,
    telttas on minulle armahin asuintalo.
    Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.

    Muistatko kangastuksen kaupunkia?
    Kuin sen korkeat minareetit hohti,
    hartain kaipuin kohoten taivahalle,
    niin minun sieluni halaa sinua kohti.
    Muistatko kangastuksen kaupunkia?

    Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
    Kylmä on yö, mutta poveni polttavan kuuma.
    Hengitä oliivintummilta kasvoiltani
    suloisimpain yrttien tuoksu ja huuma!
    Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.



OI SULAMITH, ON PÄIVÄT HÄMÄRTÄYNEET.


    Oi Sulamith, on päivät hämärtäyneet
    ja tippuu kypressien kyyneleet.
    Sun liljas sateen alla väsyneihin
    ja kylmiin unelmiin on vaipuneet.
    Oi Sulamith, on päivät hämärtäyneet.

    Ja jalkas, yli kukkuloiden käyneet,
    on niinkuin metsälinnut uupuneet.
    Ei kuninkaasi marmor'altahilla
    oo kyyhkyt valkeammat kylpeneet
    kuin jalkas, yli kukkuloiden käyneet.

    Sa katsot kammiosi ikkunasta:
    Siell' ohi kantotuoli Salomon
    nyt mustain orjain olkapäillä keinuu,
    ja verhot purppuraiset alhaall' on.
    Sa katsot kammiosi ikkunasta.

    Mut illan varjoin langetessa vasta
    sa päästät ikäväsi valloilleen,
    ja jähmettynyt sydämesi puhkee
    nyt itkuun lämpimään ja hiljaiseen,
    ah, illan varjoin langetessa vasta.



NETKRON SADUSTA.


    Netkron laulu.

    Ma kylven aamun noustessa Niilin rannalla,
    kun taivas sinihehkuvana palaa.
    Soi pääni yllä palmujen raikas humina,
    ja vesiheinä polviani halaa.

    Mun ruumiini on nuori ja ruusuntuoksuva,
    sen syleilyynsä sulkee vilpas Niili.
    Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
    mut poskeni on polttavat kuin hiili.

    Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
    ja tyttö valkein kaupungissa lienen,
    mut poskeni on punaiset, ah, pelon hurmasta:
    on kotka vienyt sandaalini pienen!


    Pyhä lintu.

    Ja kedolla juur' oikeutta jakaa ruhtinas,
    kun huutoon puhkee tuhatpäinen kansa:
    sen yllä kaartaa korppikotka, ilman valtias,
    ja kohu kuuluu siiveniskuistansa!

    Kuin tervehtien pudottaa se pienen sandaalin
    nyt maahan mahtavimman jalkain juureen,
    ja taivaan sineen kohoo jälleen komein kaarroksin!
    Jää kansa kaikki ihmetykseen suureen.

    Mut papit viisaat selittää: »Oi poika Auringon,
    tää ennusmerkki onnea on tuova!
    Näin pyhä lintu valinnut lie sulle puolison.
    Oot hänen kanssaan kulta-ajan luova.»


    »Ape rek!»

    Tää mistä torven toitotus ja rumpuin pauhu tuo
    ja huudot, jotka valtatiellä kajaa?
    Käy Farao nyt viininmyöjän, muukalaisen luo.
    Hän majan eteen vaunuillansa ajaa.

    On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt,
    ken sandaalin vois tuta omaksensa.
    Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt:
    sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!

    Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois,
    mi liian kaunis halpaan ompi työhön.
    Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän sun sois
    Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!



PUISTOKUJA.



KEVÄT.


    Oi kevät, liian paljon valoa
    sa kylvit yli köyhän maailmani
    ja sädeverkoin kimaltelevin
    sa häikäisit ja kiedoit katsettani.

    Sun kuuma ihanuutesi
    on tuleen sytyttänyt olentoni.
    Nyt kevät sielussani on,
    mun polttaa oma julma aurinkoni!



KULTAISET PALLOT.


    Oi ystäväni, kentälle jo käy!
    On aamu, pilvenhattaraa ei näy.
    Kuin mahla nuoruus kuohuu suonissamme.
    On kevät villi tuoksu, joka huumaa,
    ja sydän pursuu kaipausta kuumaa.
    Se veripunaisena kukkii poskillamme.

    Lyö maila, pallot kilvan kiitävät
    ja sinitaivaan lakeen liitävät.
    Ah, kuinka hiekka säihkyy silmissämme!
    Ja päivät, jotka vierimistään vierii,
    kuin kultapallot ajan verkkoon kierii.
    On huima, aurinkoinen leikki elämämme!



KELLASTUNEESTA VIHKOSTA.


    Tähti.

    Konsa palaa kotiin yön
    ihanaisin tähti?
    Iäisyys jo mennyt on,
    siitä kun se lähti.

    — Oi, en ehdi milloinkaan
    loppuun taivaltani.
    Kauneuden kaipaus
    mull' on povessani!


    Tähtikruunu:

    Laps iltataivaan tähtihin
    kun silmin katsoi sinisin,
    tämä kuului kuiskaus huuliltaan:
    »Oi, tähtikruunun kuinka saan?»

    Ohi tuskan tuliterien,
    ilon, lemmen kultamerien
    kun kuljet rauhan kaupunkiin,
    siell' astut seetritemppeliin,

    viet unelmistas armaimmat
    ja uhrin niistä rakennat!
    Niin vasta, kaikki kadottain,
    saat tähtösiä sadoittain.



KATKENNEIDEN PILARIEN KAUPUNKI.


    Me vuorilaaksoon rakensimme kauniin kaupungin.
    Se hurmas silmää pylvästöin ja puistoin kukkivin.

    Se kohos säihkyin ihanuutta ilmaan siniseen.
    Se oli sydäntemme usko onneen, valkeuteen.

    Mut kerran outo vavistus sai järkkymähän maan,
    ja pilarimme korkeat ne sortui sijoiltaan.

    Oi kaupunki, oi kaupunki, oi aarre nuoruuden!
    Nyt muratti ja sammal verhoo raunioita sen.



TÄHTISUMUA.


    Lasna Totuus niinkuin tulisäen
    heitti sydämeeni hohdettaan.
    Nytpä tuhat totuutta ma näen:
    taajan tähtisumun yllä maan.

    Huntuaan yön hämähäkki kutoo
    yli avaruutten himmeäin.
    Tähti tähden jälkeen lentää, putoo.
    Kaikk' on samanlaiset silmissäin!



UNEKSIJAT.


    Suur Uneksija parhain
    kun hylkäs tämän maan,
    niin meidät suossa harhain
    hän jätti tarpomaan.

    Niin vaikea nyt vuottaa
    on suurta hetkeään
    ja valtakuntaan luottaa,
    ah, näkymättömään.

    Siks moni eri teitä
    on kulkenut jo pois
    ja pilkannutkin meitä,
    kuin verivieras ois.

    Mut luopioiden luku
    vaikk' yhä kasvaa vain,
    niin suuri myöskin suku
    on meidän, uskovain.

    Ei epäilyksen peikot
    voi meitä käännyttää:
    jos voimamme on heikot
    ja murhe näännyttää,

    me suojaan vaellamme
    taas katakombien,
    ja yössä soihtuinamme
    on liekit laulujen.



PUISTOKUJA.


    Näin usein tuntuu: on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
    Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.

    Ah, joskus kaartuvat lehtiholvit niin vihannoivina yllä pään,
    ja kevätkiurujen laulu villi siell' yhtyy lähteiden helinään.

    Ja joskus keltaiset lehdet lentävät lailla liekkien nääntyväin.
    Käy kylmä, viiltävä koillistuuli ja pilvet painuvat maata päin.

    Mut uupumatta vain eespäin rientää on yhä kaipaus kulkijan,
    siks kunnes Kuoleman lintu laulaa ja kuultaa kartano Kuoleman.

    Yön yhden siellä me levähdämme, pois aamun tullen jo matka on.
    Ei unen ikuisen kammioihin voi jäädä henkemme rauhaton.

    Oi ystäväni, on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
    Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satu sydämestä ja auringosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.