Title: Lauluja
Author: Rytkönen, Antti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lauluja" ***


LAULUJA

Kirj.

Antti Rytkönen



Helsingissä,
Jakaa Vihtori Alava,
1900.



SISÄLLYS:

Syvänteet.
Kuohuissa.
Meri ja taivas.
Takatalvessa.
Kesää odottaissa.
Hän..
Sinä ja minä.
Lehdossa.
Sorsa se Saimaan aalloissa sousi.
Valkojoutseneni.
Valkamani.
Lauluni.
Se lempi.
Eloni.
Levoton.
Kevättuulessa.
Kaipuuni.
Kuusen alla.
Talvilehto.
Valtameri.
Laulu talvelle.
Oli metsä vihreä.
Merelle lähtijä.
Luojalle.
Rauhassa.
Rannan kuusi.
Myrsky-yönä.
Merenneitojen laulu.
Meriltä palatessa.
Kevät-iltana.
Tähtöselleni.
Samponi.
Syystunnelma.
Keväinen koski.
Muistojen mailta.
Tyhjä sija.
Sairas soittaja.
Niin syvästi särki se äidin mieltä.
Turhaan.
Manan morsian.
Mari pikkunen piika.
Paimeritytön kevätlaulu.
Tuliluulialei.
Ikävissä.
Paimenpoika ja paimentyttö.
Paimenpojan laulu.
Koti lahteen soutaessa.
Mistä kyynel.
Leppäkerttu ja tuomenterttu.
Musta lintu, merikotka..
Järven jäällä.
Köyhän koti.
Heilini.
Kevätkylmissä.
Jäiden lähtö.
Kalevaisten karkelo.
Kevätmietteissä.
Ainon kaiho.
Kerran lemmin.
12-13.IV.1597.
Korven keskellä.
Kylänkarkelo.
Tarina Pekasta ja vallesmannista.
Pimeän pesä.
Voiton saatte.
Maamiehen kevätlaulu.
Tahdon ikitulta.



Syvänteet.


    Syvänteihin katseleisin,
    mi lie siellä elo kumma?
    Salaisuudetpa ne syvät
    kätkee multa meri tumma.

    Syvänteistä myrskyt nostaa
    heleöitä helmilöitä.
    Selittäkää helmet mulle
    rahtu syvänteiden öitä!

    Sen vain kertoo helmet somat:
    syvänteet on pohjattomat.



Kuohuissa.


    Raivoisana kuohuu meri,
    tumma on sen pinta.
    Kuohuu mullai sydänveri,
    aaltoileepi rinta.

    Lyöpi aalto louhikkohon,
    kivirantaan aivan —
    Sydän, kivihinkö kuohut? —
    Tuoko maksaa vaivan?



Meri ja taivas.


    Sua lemmin niinkuin voipi vaan
    meri kuohuva lempiä taivastaan.

    Sä oot niin korkeella, kaukana multa
    kuin on meren kuohuista taivahan kulta.

    Ja niin syvällä sentään rinnassain
    kuin meren pohjassa taivas vain.



Takatalvessa.


    Tuo katse armas ja kaunoinen
    mun mieleni vallan hurmas,
    vaan kevätkylmät ja kolkot säät
    pian toivoni kukkaset surmas.

    Vaan sydämmessäkin vaihtuva lie
    kevään sekä talven valta.
    Siks toivon, että nousta vois
    kevät taas takatalven alta.



Kesää odottaissa.


    Kyllä se kuluu talvikin
          ja kyllä se joutuu kesä,
    tulevana kesänä tällä pojalla
          on jo oma pesä.

    Talvella hakkaan honkia
          ja hirsipuita kannan,
    tulevana kesänä mökkini nousee
          luona lammin rannan.

    Toisella puolen lampi päilyy
          ja toisella vihanta vuori,
    ja mökissä on herttaisen kaunis kukka,
          ja se on oma kultani nuori.



Hän.


    Hän on niin puhdas, kaunoinen
    kuin koitto aamuruskon,
    tuo onnen, rauhan sydämmeen,
    tuo toivon, uuden uskon.

    Myös on hän tulta, hehkua
    kuin tähti öisen taivaan,
    tuo surun, tuskan sydämmeen,
    tuo epätoivon aivan.



Sinä ja minä.


    Sä ruusu olet armahin,
    päivä olet kirkkahin,
    tähti olet loistavin.

    Mä lapsi olen kylmän jään,
    mä laine olen tuulispään,
    mä lintu olen myrskysään.



Lehdossa.


    Lehdossa tässä kerran
    mä istuin immen kanssa,
    hän silloin mulle kertoi
    hartaimmat unelmansa.

    Lehdossa tässä nytkin
    mä istun yksin vallan.
    Vaan unelmat ja toiveet —
    ne saaliita on hallan.



Sorsa se Saimaan aalloissa sousi.


    Sorsa se Saimaan aalloissa sousi
    kaipasi, kaipasi kullaistaan.
    Mihin lie joutunut, kuka sen ties,
    joko lie ampunut metsämies?

    Sorsa se Saimaan aalloissa sousi,
    kanteli kaihoa sydämmessään,
    syys oli synkkä ja kulta ei tullut,
    vilu oli uida joukossa jään.

    Sorsa se Saimaan aalloissa sousi,
    kuikutti kurja yksinään.



Valkojoutseneni.


    Pois lensi valkojoutsen,
    lens ulapalle päin.

    Miks veit sä valkojoutsen
    myös levon syömmestäin?

    Mun valkojoutseneni,
    sä miksi lensit pois?

    Jos löytäisin sun kerran,
    oi, silloin riemu ois!



Valkamani.


    Kun meri ärjyy, aaltoo
    ja tummana vaahtoaa,
    kun pilvinen on taivas
    ja rinta ei rauhaa saa,

    niin satamata tyyntä
    mä etsin harhaillen,
    ja luoksesi kun pääsen,
    niin siellä löydän sen.

    Kun nojaan rintahasi,
    meri kuohuva tyyntyy tää
    ja katsehes päivän kirkas
    maan ääriä lämmittää.



Lauluni.


    On lauluni
    kuin kukka tuo,
    ja lämmöstä se
    voimaa juo.

    Vaan koleaks
    kun käypi sää,
    suruisna kukan
    painuu pää.



Se lempi.


    Se lempi oli polttava
    kuin hehkuvainen tuli,
    ja kyllä kylmät, kyllä jäät
    sen eessä kaikki suli.

    Se lempi oli kuohuva
    kuin virta vaahtopäinen.
    Se lempi oli unelma,
    unelma kevähäinen.



Eloni.


    Haaksi aaltojen ajama,
    vene vetten vierittämä
    on mun vaivaisen vaellus.

    Niinkuin lastu lainehilla,
    vastavirrassa venonen
    on koko eloni juoksu.

    Kumpi ennen kääntynevi:
    vene virran viertehessä
    vai virta venon mukana?



Levoton.


    Miksi lie mun mieleni
    niinkuin meren laine?
    Rauhatonna,
    levoton na
    kulkee oikeaan ja harhaan,
    onnen tahtoisi se parhaan.
    Väliin sinne,
    väliin tänne
    häilyy, horjuu, kiertää, kaartaa,
    väliin hetken levon löytää,
    jälleen järkkyy,
    väliin kallioihin töytää —
    pirstoiks särkyy...



Kevättuulessa.


    Jo kevättuuli hengittää,
    vaan syys on syömmessän.
    Se iäks liekö riutunut
    vai heränneeköhän?

    Jos eloni ei elpyne,
    niin iäks riutukoon!
    Jos vielä herää, herätköön
    se kevään taisteloon!



Kaipuuni.


    Valoa, päivän paistetta
    mun mieleni kalpaa aina,
    jos kirkasta en näe taivasta,
    niin talvi mun mieltäni painaa.

    Valo ja päivän lämpö ne
    ovat henkeni elinehto,
    vaan nää jos puuttuu, kuihdun pois
    kuin hallan koskema lehto.



Kuusen alla.


    Alla kuusen useasti
    istuin iltamyöhään asti,
    kuusi kuiski kumeasti:
    "Lapsi, lähdet maailmaan,
    outohon ja avaraan,
    tiesi ulapoille saavat,
    ulapat on aavat, aavat,
    siellä laineet lakkapäiset
    iskee purteen monet haavat
    Ulapoilla usva on,
    usva katoamaton;
    armas päiv' ei usviin koita,
    helposti ei valo voita."
    Kuusen kuiskiessa nuokkui
    rannan kukat rauhaisasti,
    kuusen kuiskiessa huokui
    meren aallot raskahasti.



Talvilehto.


    Tuo lehto, jossa me leikittiin,
    nyt tuiman on talven vanki,
    ja lehdon nuortean kukkaset
    jää kattaa ja harmaja hanki.

    Vaan vielä se kerran sulaa jää
    ja nuortuu lehdot ja vuoret,
    ja vielä ne kerran heräjää
    ne kevään kukkaset nuoret

    Ja vielä me kerran lehdossa
    taas leikimme, impeni, illoin,
    ja vielä me nautimme lemmestä
    kevätaika on armas silloin.



Valtameri.


    Katso, katso valtamerta!
    Milloin siell' on tyyntä, rauhaa?
    Eikö siellä ainiansa
    aallot paasihin vain pauhaa.

    Rintani on valtameri,
    miksi rauhaa etsit sieltä,
    miksi tyyntä, sointuisuutta
    ulapan ja aallon tieltä?



Laulu talvelle.


    Talvi, lunta valkeinta,
    valkeinta, puhtoisinta
    sada immen poskuelle,
    hipiälle hienoiselle.
    Talven, taruin valtakunta
    laula, laula immelleni,
    kerro kaunokutrilleni
    utuisinta lemmen unta.
    Kerro kuinka alta hallan,
    alta kylmän jäiden vallan
    nousee toivon kukkasia,
    utuisia, armahia...
    Näytä unia kesästä,
    kerro omasta pesästä
    pienoisesta, sievoisesta,
    armaasta, ani hyvästä.



Oli metsä vihreä...


    Oli metsä vihreä, tuomessa kukka,
    sitä ihaillen katselit impi rukka.

    Sä ihailit kaunista kevätsäätä,
    et muistanut kylmää, et muistanut jäätä.

    Sä ihailit suuria Luojan töitä,
    et muistanut harmaita hallaöitä.

    Ja kuitenkin, ja kuitenkin
    ne tuli ne keväiset kylmätkin.



Merelle lähtijä.


    Läksi laiva uurtamaan
    meren tummaa pintaa,
    täytti kaiho, kaipaus
    monta, monta rintaa —
    Eessä merta, merta vaan,
    eessä pilvet harmaat,
    kotiranta kauvas jäi,
    sinne jäivät armaat.
    Jäivät tuomet tuoksumaan,
    jäivät kuuset kukkimaan,
    impi rantaan itkemään.
    Kotiranta kauvas jäi,
    sinne jäivät armaat...



Luojalle.


    Luoja, noita silmiä
    kyynelistä säästä,
    Luoja, tuohon rintahan
    murheit' elä päästä.

    Luoja, anna hänelle
    päivät paistehikkaat!
    Luoja, anna hänelle
    elon riemut rikkaat!



Rauhassa.


    Kun melske, myrsky raukenee,
    kaikk' uinuu rauhan unta,
    niin silloin mulle aukenee
    viel' uusi valtakunta.

    Nään silloin sinut luonani,
    nään silmäs ani armaat,
    ja on kuin siirtäneet ne ois
    väliltä vuoret harmaat



Rannan kuusi.


    Tääll' yksin seisot sorjana
    sä vihreä rannan kuusi;
    veden alla toinen on maailma
    ja taivas siellä on uusi,
    sen kauneuttako katsot sie,
    mihin miettehes silloin vie?

    Kun laskeissaan kesäaurinko
    taas taivahan rantoja kultaa,
    niin tunnetko silloin, tunnetko
    sä lämpöä, lemmentulta?
    Näät kaikkialla sä rauhan maat,
    sopusointua, rauhaa kaiketi saat?

    Vai tunnetko kaihon tuskaisan
    ja muistatko myrskytuulet?
    Kun aalto se löi raju rantahan,
    sen kuohuja vieläkö kuulet?
    Sun toivehes, aattehes myrskykö kaas,
    nyt kaihoin niitäkö muistat taas?

    Sä lienetkin mun kaltaisen,
    sä vihreä rannan kuusi;
    kun katson pohjihin syvyyden,
    ja kun taivas siellä on uusi,
    niin oloni munkin oudoks saa
    ja kaiho mieleni valloittaa.

    Ja muistuu mieleeni myrskysää
    ja kohina tuiman tuulen
    ja murhe mieleni yllättää
    ja ma kuohuja kaukaa kuulen.
    Ne rintaani kaikuja kummia saa,
    meri helmahan yön kun uinahtaa.



Myrsky-yönä.


    käy ulkona tuuli tuima,
    yö on niin myrskyinen,
    ja hurjana aalto huima
    vain kuohuvi rannallen.

    Ja haaksi aaltoja halkoo,
    ja kohti kuohuja käy,
    ja se keinuvi niinkuin palko,
    ei muuta kuin vaahtoa näy.

    Vaan haahdessa suojassa yksin
    minä kanssasi olla saan,
    me istumme vieretyksin,
    mut tuuli se ulvoo vaan.

    Te käykää te vihurit tuulen,
    nyt teitä mä pelkäjä en!
    Vain rintasi lyönnit ma kuulen,
    ja sa painut mun rinnallen.

    Mua katsehes kaunis huumaa
    sysimusta kuin syksyn yö,
    ja mun rintani tulta on kuumaa
    ja se rintaasi vasten lyö.

    Ja tuuli tuima se soittaa
    kuin mahtavat myrskyt on
    poviss' suurien valtamerten
    ja povessa inehmon.

         *   *   *

    Oi myrskyjä meren pinnan,
    oi valkovaahtoja sen!
    Oi kuohuja ihmisrinnan,
    sen kaihojen, poltteiden!



Merenneitojen laulu.


    Tääll' on riemut, rikkaudet,
    riistat, riittävät tavarat,
    tääll' on Ahdin kultalinna,
    täällä aartehet avarat
    Täällä lientyy maiset huolet,
    täällä suistuu surman nuolet,
    täällä elo ihanaa.
    Täällä tyyntyy tuskat, vaivat,
    alla aallon uudet taivaat
    täällä sulle aukeaa.
    Täällä merten aaltoloissa,
    Ahdin kultakartanoissa
    rintaraukka rauhan saa.
    Tänne riennä inehmo,
    tääll' on sija sulle jo!



Meriltä palatessa.


    Saapuu laiva mereltä
    kohti kotirantaa;
    tuhat tulta merelle
    sieltä valon kantaa;
    tuhat tulta tuikahtaa
    sieltä mua vastaan,
    yhtä tulta kaipajan,
    yhtä ainoastaan:
    immen ikkunasta vaan
    tuloset ei tuikakkaan.



Kevät-iltana.


    On kevät-ilta ja kuuhut
    niin kummasti kumottaa,
    ja kaiho outo ja kumma
    mun mieleni valtoaa.

    Kevät-iltana kuljin ennen
    kanss' armahan ystäväin
    ja unia ihanoita
    minä kultani kanssa näin.

    Ja mieleni oli niin raitis
    kuin rannan aaltonen,
    kun kullat kuuhuen taivaan
    utukalvossa uiskeli sen.

    Kuin ilmojen utuiset pilvet
    myös ulapan pohjilla ui,
    niin sielusi hellä ja herkkä
    mun sieluuni kuvastui.

    Ja tuota kun muistan, silloin
    mun mieleni summeutuu,
    ja mun rintani kaihon tuntee
    kevät-ilta ja illan kuu.



Tähtöselleni.


    Edessäni kaikkialla
    näen usvamerta vaan,
    valonsädettä ei sinne
    tuika ainoatakaan.

    Tähtöseni arinahani,
    toiveheni päivin, öin,
    tuika halki pilven tumman,
    valoasi ikävöin!

    Tähtöseni armahani,
    miks et, miks et mulle loista?
    Pimeätä merta kuljen,
    tähteä ei siellä toista.



Samponi.


    Minä ulapan aaltoja sousin,
    oli venhossa unteni Sampo,
    sen kanssa kuohujen halki
    minä pyrjin toivoni rantaan.

    Vaan myrskypilvet ne nousi
    ja salamat sinkosi yllä
    ja aallot ne kuohui alla
    ja keskellä keinui haaksi
    ja salama Sampohon iski.

    Ja särkyi se unteni Sampo
    ja hukkui aaltojen alle
    ja rikkui myrskyssä pursi
    ja peittyi toivojen ranta.



Syystunnelma.


    Ma vuoren harjalle nousen,
    kas, merellä myrskyää,
    ja aalto rantahan roiskuu
    ja tuima on tuulispää!

    Ja ma katson, ja taivas on musta
    ja ulappa on kuin yö,
    ja päällä kumean kuohun
    yön salamat leikkiä lyö.

    Ja ma katson, ja horjuu honka,
    on kelmeä koivupuu,
    ja myrskyssä lehdet lentää
    ja kukkaset kellastuu.

    Ja ma katson, ja kaikkialla
    rajumyrsky se raivoten soi, —
    ja mun rintani etsii rauhaa,
    vaan ei sitä löytää voi.

    Se rinta on myös repaleissa
    kuin taivahan pilvet nää,
    ja se kuohuin nousee ja laskee
    ja sielläkin myrskyää.

    Ja sielläkin kuohut käyvät
    ja ne louhirantoja lyö,
    ja sielläkin salamat sinkoo
    ja ne polttaa ja palaa ja syö.

    Ja sielläkin aallot ärjyy
    ja leikkivät leikkiään,
    ja kukkaset kylmässä värjyy
    ja itkevät kevättään.



Keväinen koski.


    Kas, tyrskien hyrskien rientelevät
    nuo varsat valkoharjat,
    ja innoissansa, riemuiten
    käy eespäin Vellamon karjat.

    Kas, korskuva ratsu jo kiiruhtaa
    ja vaahto rantoja kastaa,
    ja syvänteissä nyt kumajaa
    ja kaikuen kalliot vastaa.

    Ja voimaa äänet ne uhkuaa
    ja kuohut ne raivoten ryntää,
    ne vasten paasia pauhoaa
    ja kallion kylkeä kyntää.

    Ja ne laulaa: into ja pelvottuus
    se teitämme aina ohjaa.
    Ken meitä sortaa uskaltaa? —
    Viemme sortajat pyörtehen pohjaan.

    On meissä voimaa ja tarmoa!
    Pois, pois sotiratsumme tieltä!
    Ei sortaja täällä saa armoa,
    ei kärsitä orjan mieltä!



Muistojen mailta.


    1.

    Maan povesta pulpahti puronen.

    Maan povesta pulpahti puronen
    hän kirkasna katseli taivaallen:
    "Ah kuinka on kaunis elon tie!
    Mut matkani minne, minne se vie?"

    Oli koivuja purosen partahalla
    ja kukkarantoja kaikkialla,
    ja välin nuokkui nuorta viljaa,
    ja puro se riensi niin riemuin hiljaa.

    Ja välin rannalla kasvoi kuusi
    ja välin hongat ne huminoivat,
    ja eessä siinti jo seutu uusi
    ja kaukaa vuoret varjoja loivat
    Ja vuoristoissa
    ja laaksoloissa
    niin sadoin kielin ne laulut soivat.

    Kun päivä paisteli lämpimästi
    ja kevät kukkia herätti,
    niin laulut helkkyvät heleästi
    ne elon onnea ylisti.
    Kun päivä piilihe varjoon vuoren
    ja kuuset kattoivat puron nuoren,
    hän kuuli kuusien kuiskivan
    suuruutta taivahan Jumalan.

    Ja Luojan kirkkaassa kesäyössä
    ja syksyn synkässä tähtivyössä
    ja kumotellessa illan kuun
    ja huminoidessa honkapuun
    hän kuuli kuin koko taivas, maa
    ylisti rakkauden Jumalaa.
    Ja puro pulpahti riemuiten:
    "Sä luoja olethan kaikkien."
    Ja ilon tyynen hän rintaan sai:
    "Sä munkin kulkuni ohjaat kai."

    Vaan joutui jo kuivaa kangasta
    ja tietä niin valotonta,
    ja hän kuivui kesken matkaansa —
    näin vierryt on virtaa monta. —
    Ja keskellä kevättoiveitaan
    hän jälleen painui povehen maan.

    Ja kaiho katkera kaikki voitti,
    niin raskahasti se tuuli henki,
    ja murhelauluja linnut soitti
    ja kyynel kostutti kukkasenki,
    ja itkivät rannan koivut nuoret
    ja surren nuokkui kukkakuusi,
    ja kyynelhelmistä välkkyi vuoret
    ja surren aukeni aamu uusi.


    2.

    Nuku, nuku nurmen alla.


    Nuku, nuku nurmen alla,
    alla kukkakunnahan,
    helppo siell' on lapsen maata,
    helppo rinnan puhtahan.
    Päivin siintää taivon kalvo,
    kukat maasta kasvattaa,
    öisin ylläs tähdet valvoo,
    tuttavasti tuikuttaa.

    Nuku, nuku nurmen alla,
    alla kukkakunnahan,
    nuku alla nuoren kuusen,
    alla koivun vihannan.
    Nuku syksyn synkän öistä,
    nuku mailman myrskylöistä,
    nuku, nuku rauhaisaan.
    Nuku murehitten teistä,
    nuku elon kyyneleistä
    makeasti alla maan.

    Nuku, nuku nuori toivo,
    toivo kaunis kansas, maas,
    nuku niinkuin kevätkukka,
    jonka kylmä halla kaas.
    Nuku tuoksuun kukkien,
    nuku lauluun lintujen,
    nuku nuoruusunelmiin,
    nuku kevättoiveisiin!



Tyhjä sija.


    Näin tuossa ennen tuskaa, ja kärsimystä näin,
    näin huolta, ponnistusta omaisten, ystäväin.

    Nyt aikaa siit' on mennyt, on mennyt rauhattuus,
    ja kaihon katkeruutta lievittää päivä uus.

    Ja jälellä nyt siinä on tyhjä sija vaan
    ja kaikki siinä jälleen on nyt jo ennallaan.

    Pöydällä vain on kehys niin tutuin piirtehin
    ja rukoileva Kristus ja oksa laakerin.



Sairas soittaja.


    Niin vienosti kantele kaikuu
    syysillan hämärään,
    ja kummasti, kaihoisasti
    sen väräjääpi ään'.

    Niin vienosti kantele kaikuu,
    sitä soittavi sairas mies,
    ja liedessä hiilos hehkuu
    ja rinnassa toivon lies.

    Niin suruisasti kannel kaikuu
    ja sammuu ahjon lies,
    pään painaa vuoteelle hiljaa
    ja nukahtaa sairas mies.



Niin syvästi särki se äidin mieltä.


    Niin syvästi särki se äidin mieltä,
    kun lapsonen taisteli tuskissaan,
    kun usko murtui ja toivo sammui
    ja kun ei apua kuulunutkaan.

    Niin syvästi särki se äidin mieltä,
    kun kelmeni lapsonen kärsinyt,
    kun silmät sammui, ja kuolon suuruus
    ja kuolon rauha niiss' oli nyt.

    Niin syvästi särki se äidin mieltä,
    kun kellot soivat niin kumeaan,
    kun lähtövirttä jo veisattihin
    ja lapsonen vietiin povehen maan.

    Niin syvästi särki se äidin mieltä,
    kun lapsonen maahan laskettiin,
    kun kodin kaunistus, kansan toivo
    maan mustahan povehen mullattiin.

    Niin syvästi särki se äidin mieltä,
    kun koti oli kolkko ja autio,
    kun äidin ylpeys, ilo, turva
    maan mustassa mullassa makasi jo.



Turhaan.


    Nyt turhaan kaivaten rinta huokaa
    ja turha valitus vaikea ois,
    ja turhaan sa Manalle huudat: tuokaa
    mun ystäväin kallis jälleen pois!
    Ei Manan henget takaisin anna,
    mit' ovat elolta riistäneet,
    ei palaja luota Tuonen rannan,
    ken saavutti Manan virran veet.
    Ja turhaan rintasi raskas huokaa
    ja turhaan vuotavat kyyneleet.



Manan morsian.


    Kuule laulut kummat soivat,
    tuolla Manan virran nään,
    Tuonelass' on tuvat oivat,
    siellä häitä vietetään!
    Manan virran viertehellä,
    siellä lieto lapsen on,
    siellä rauha, hoiva hellä,
    siellä elo huoleton.
    Kuule Tuonen virret soi,
    joudu joudu lapsi oi!
    Mana maillensa jo kantaa
    neittä nuorta, morsianta.
    Manan mailla rauha on,
    rauha siell' on rajaton,
    lieto siell' on lapsen olla,
    lieto Manan morsion.



Mari pikkunen piika.


    I.

    Mari pikkunen piika se toimissaan
    niin nopsana pyöri ja uutterasti,
    toist' ollut ei hänen vertaistaan,
    vaikka menty ois pitäjän perille asti.

    Muut piiat ne katseli kummissaan,
    miten Mari se toimissa totisena hyöri.
    Ja pojat hän kiehtoi katseillaan,
    monen mielessä miettehet kummat pyöri.

    Muut piiat ne keskenään kuiskivat:
    "Marin kohta koppovi kosijat,
    ei tiedä vaikkapa rikaskin,
    jolla silkit ois suuret mukanaan,
    veis kirjakorjin ja kulkusin
    hänet kihlareessänsä pappilaan,
    ja tään kylän poika jokainen
    reen sijalla seisois katsellen."

    Mut Mari se toimissa hyöri vaan,
    ei juttuja turhia kuullutkaan.

    Ja saapui sulhasia talohon. —
    Moni piioista toisista naitu jo on,
    Mari pikkunen piika hän huolinut ei,
    vaan rukkaset kaikki ne sai, helei!

    Tuli toisesta pitäjästä Tupsun Tuomas,
    tuli leveässä lammasturkissaan;
    muut piiat sulhasen suuren huomas
    ja nousivat nopsina vuoteiltaan,
    mut Mari se nukkui päivän työstä,
    uni lapsen se oli niin viaton,
    vaan Liisu se häntä retuutti vyöstä:
    "Jo sulhanen suuri tullut on.
    Ei näin, kun olin lapsena,
    olis maaten saatu sulhasta."

    Tuli Liisu vinniltä tupahan
    ja Marin hän retuutti mukahan.
    Ja piiat muut oli punasissa
    ja silkkihuivissa, sametissa.
    Ne oli niin nättinä, makeoina,
    ja kasvot, unesta äsken pestyt,
    ne aivan kiilsivät kesävoina,
    ja kirkkokengät ne jaloissa kiilsi
    ja sydänalassa kummasti viilsi.
    Mut Mari oli murrillansa
    ja tukka oli turrillansa.

    Vaan sulhanen katsoo Maria,
    sen tummaa silmäparia
    ja valkoista avojalkaa.
    Ja puhemies se kihloja näyttää
    ja taitonsa kaikki parhaat käyttää
    ja virkansa tärkeän alkaa:
    "On kymmenen lehmää talossa
    ja vankka on kivestä navetta,
    on sikaa viisi ja lammasta kuusi
    ja talo on muutoin aivan uusi."

    Mut Mari katsoo sulhasta,
    sen vanhettuneita kasvoja
    ja lausuu: "enkä huoli!"
    Ja tumma tukka se heilahtaa
    ja valkojalka se vauhdin saa,
    ja nopsana, niinkuin nuoli,
    taas vuoteellensa hän kiiruhtaa.

    Ja hän nukkui rauhassa makeasti
    ja nukkui aamun koittoon asti,
    ei tyytynyt sulhoon moiseen.
    Vaan sulhanen riensi taloon toiseen
    ja kenties kolmanteenkin asti.

    Ja saapui sulhasia yhtenään,
    vaan niist' ei huolinut yhtäkään
    Mari pieni, mustahapsi.
    Ne oli niin ryppynaamoja,
    ne oli niin rumia, vanhoja,
    ja Mari oli vielä lapsi.
    Oli liian nuori hän vanhoillen nyt,
    kun nuorillekaan ei vielä mennyt,
    ei kiirettä vielä ollut, ei!

    Hän talvella tarkkana askaret toimi
    ja kesällä niittyjen kukkaset poimi
    ja paimensi karjoja,
    söi mesimarjoja,
    ja itse hän marjana makeimpana hohti,
    ja metsätietä karjansa kotihin johti.
    Ja vyötäisillä välkkyi vaskisolki
    ja valkojalka se rinnettä polki.
    Ja ahon hän rinteellä kevyenä keinui
    ja tumma tukka se tuulessa heilui.


    II.

    Hän lauleli kotihin kulkeissaan,
    ja lehmät kuuli sen laulun vaan.
    Ja hän lauloi näin:
    Elän yksinäin,
    elän vapahana alla taivaan.
    Täällä linnut laulaa ja soitot soi
    ja Tapiolan tyttäret karkeloi
    ja elämä on armasta aivan.
    Kun päivä on kuuma ja helteinen,
    kera Ahtolan nuorien neitosten
    minä lammin laineissa leikin.
    Ja kun toiselle rannalle katselen,
    näen mökin siellä mä pienoisen,
    se mökki se on jörön Heikin.
    Vähät siitä, Heikki on jörö ja vakaa,
    ei koskaan hän katsele lahden takaa
    miten Vellamon laineissa leikin.
    Mut jospa se tulla kapsahtais,
    kun uin, tähän metsän lahteen,
    niin silloin, silloinpa suututtais,
    hän ei näkis mua päivään kahteen.
    Mut huoleti, Heikki ei tohtinekkaan
    toki nousta ruuheensa vuotavaan,
    et luottane huonoon hahteen,
    ja minä niin rauhassa olla saan
    kuin metsässä mansikka varressaan
    alla sinelle siintävän taivaan.
    Mut maltappa, kaarnasta koverran laivan,
    sen illan tuulessa purjeineen
    mökin rantaan lähetän yli veen;
    ja jos Heikki tulla tohtii vain
    yli selkien sinisten laivallain,
    heti omakseen mun hän saa
    ja mä emännäks lähden lammin taa,
    mut muutoin syksyhyn vuottakoon
    ja itse lehmänsä juottakoon.
    Tätä tyttöä helposti kahlita ei,
    näin vapahana hauska on olla, hei!



Paimentytön kevätlaulu.


    Simasalon sisältä soitot jo soivat,
    vuoret vihreät vihannoivat,
    kevät, kevät kaunis jo tullut on!
    Lintujen liverrys kuuluu puista,
    nyt en talvea enää muista,
    mieleni kevättä ja kukkia on.
    Niityltä henkii tuores tuokse,
    koivusta makeat mahlat jo juoksee,
    simasalon sisälle mun mieleni on.
    Polkua vanhaa, metsään käykää
    Ensikki, Mansikki, Mustikki, hei!
    Pitkä oli talvi ja lyhyt on kevät,
    karjani riemuiten hyppelevät,
    hypelkää, hypelkää, hei, helei!

    Sinisalot soivat, sinisalot soivat,
    metsänneitoset karkeloivat,
    kevätpuro pulppuaa riemuissaan.
    Minäkö hiljaa kulkisin vaan?
    Risut ne jalkapohjia pistää,
    tottapa tottuu, kun huoli ei mistään!
    Hipsis ja hopsis ja hei yli aitain,
    yli pajupehkojen, risujen ja raitain!
    Hei sinisalohon, karjani, hei!
    Hypelkää siivolla, hei, helei!
    Heluna, jollet metsään kulje,
    kotihin kytkyyseen sinut vien,
    pajunvitsaako, Papuri, tahdot,
    hypitkö vielä vierellä tien?
    Hipsis ja hopsis ja metsään vaan,
    hipsis ja hopsis ja joutuisaan!

    Metsän suojassa hauska on olla,
    metsässä huoleti karkeloin.
    Eipäs näy sitä naapurin Pekkaa —
    toki tuota ilmankin olla voin!
    Entäs jos karhu kaapata vois?
    Entä jos Pekka se karhu ois?
    Entä jos metsähän pakenen
    kuin haukan edellä kyyhkynen,
    en sitä hevillä antaudu en!
    Kylläpä karata tämä tyttö taitaa,
    hipsis ja hopsis ja hei yli aitain,
    yli pajupehkojen, risujen ja raitain,
    läpi vesakoiden,
    salojen ja soiden,
    hipsis ja hopsis ja metsään vaan,
    hipsis ja hopsis ja joutuisaan!



Tuliluulialei.


    Tuliluulialei, tuliluulialei!
    ja torvi se soi: tuliluulialei!
    — Saako paimenpoikanen vierahaks tulla?
    Sano, tyttönen, kohta! — Ei, ei, ei!
    Omat karjas on paimennettavat sulla,
    raja-aita on tuossa, tuulialei!

    Tuliluulialei, tuliluulialei!
    — Vai ei, vai ei!
    Mitäs siitä, on tyttöjä vaikka viis,
    no, paimentyttönen, hyvästi siis!
    Tuliluulialei,
    ei murhetta, ei!
    Pajupillini soi,
    elä vaikeroi,
    koko metsä neitoja karkeloi!

    No vuotappa, vuotappa, piiloon juoksen,
    menen metsänneitojen nuorien luokse,
    kyllä kohta takaisin huutanet —
    vai et, vai et
    — No koitetaan!
    — No koitetaan vaan!
    Tuliluulialei,
    ei huolia ei!
    Pajupillini soi,
    elä vaikeroi,
    koko metsä neitoja karkeloi!



Ikävissä.


    Tule sinä, tule sinä naapurin Pekka,
    ikävä on yksin mulla!
    Metsässä alkaa jo hämärtää,
    ja ikävä lie myös sulla.

    Tule sinä, tule sinä, naapurin Pekka!
    Joko sinä minuun suutuit?
    Leikillähän sua kielsin vaan,
    ja kohta niin kylmäksi muutuit.

    Elä sinä, elä sinä, paimen Pekka,
    mielisty metsänneitosiin,
    taruihin hämäriin, pettäviin!
    Metsänneidot on unia vaan,
    niitä et saavuta konsanaan.

    Jokohan sen, jokohan sen paimen Pekan
    metsänneidot ne harhaan vie,
    eikä takaisin löydy tie?

    Ilta jo joutuu ja päivä jo laskee,
    pimeään peittyvät metsät ja maat.
    Tule sinä, tule sinä paimen Pekka,
    heti minut ihan ikiomaksesi saat!



Paimenpoika ja paimentyttö.


    Tulitpas, tulitpas, tiesinhän sen,
    olithan sinä niin hyvä.

    — Ne metsänneidot oli valheita vaan,
    mut sinä olit kultajyvä.

    — No istu sitten ja elä mene taas!
    Niin hyvä on olla mulla.

    — No tahdotkos nyt jo, paimentyttö,
    tämän pojan kullaksi tulla?

    — Osasitpas laittaa, poika sä viekas,
    paimentytölle ansan.

    No, ota minut sitten, kun mielesi tekee,
    ja ota minut kokonansa!



Paimenpojan laulu.


    Koivu se kasvaa kunnaalla
    ja latvassa kukkuu käki,
    ja koivun juurella tämä poika
    se kultansa ensin näki.

    Ja koivu se kasvaa kunnaalla
    ja kaikki linnut ne laulaa,
    ja koivun juurella tämä poika
    se heiliä hellästi kaulaa.

    Ja koivu se kasvaa kunnaalla
    ja rannalla sorsat soutaa,
    ja koivun juurelta tämä poika
    se kultansa kotihin noutaa.



Kotilahteen suotaessa.


    Soreasti soreasti soutelemme
    minä ja kultani kahden,
    kohtapa, kohtapa saavutaan
    jo luokse kotilahden.

    Kotilahden mökistä
    jo nousee sininen savu
    ja kotilahden rannalta
    jo tuoksuu tuores havu.

    Ja kotilahteen lirisee
    ne pienet purot ja ojat,
    ja kotimökissä eletään
    kuin pesässä rastaan pojat



Mistä kyynel!


    Viestin se pieni kirje toi,
    viestin, impeni, sulta,
    mistähän vain lie kostunut
    se pienoinen kirje kulta?

    Lieköhän kirje kostunut
    impeni kyynelistä?
    Mistä on kyynel silmässään,
    oi taivas, mistä, mistä?



Leppäkerttu ja tuomenterttu.


    Ja tuoresna tuoksui se tuomenterttu
    ja leikkivä oli se leppäkerttu.

    Ja lausui leppäkertulle
    se tuoksuva tuomenterttu:
    "elä sinä lennä lehdilleni,
    nuorena notkun yksikseni,
    armas on olla yksin!"

    Vaan lausui tuomentertulle
    se leikkivä leppäkerttu:
    "elä sinä tuoksu yksin,
    kaksin on elää kaunista
    ja viehkeä vieretyksin!"

    Ja lensi tuomentertulle
    se leikkivä leppäkerttu.

    Ja leikki se leppäkerttunen
    ja tuoksui se tuomenterttunen
    ja tuoksui ja — kuivui vallan, —
    tuli kevät-yönä halla.

    Ja jätti tuomenterttusen
    se leikkivä leppäkerttu.



Musta lintu, merikotka.

Kansani tapaan.


    Musta lintu, merikotka se ylähällä lentää,
    toisia kultani rakastaa, vaan rakastan sitä sentään.

    Musta lintu, merikotka se suuria suruja kantaa,
    toisille kultani kuikuttaa ja toisille suuta antaa.

    Katselen mustalle merelle, mut ei ole purtta mulla,
    jolla mä kotiin kuljettaisin sen hulivili-kullan.

    Musta lintu, merikotka se lensi meriä pitkin,
    minä raukka rantakivellä katkerasti itkin.



Järven jäällä.


    Sileällä sileällä järven jäällä
    se viima niin vinhasti puistaa,
    sileällä sileällä järven jäällä
    se poika surunsa suistaa.

    Sileällä sileällä järven jäällä
    ne aisakellot kilkkaa,
    sileältä sileältä järven jäältä
    se kullan mökki jo vilkkaa.

    Sileällä sileällä järven jäällä
    nyt poika varsalla ajaa,
    sileältä sileältä järven jäältä
    käy poika kultansa majaan.

    Sileällä sileällä järven jäällä
    ne maaliman murheet hukkuu,
    ja oman kultansa polvella
    tämä poika jo kohta nukkuu.



Köyhän koti.


    Käki se kukkuu kuusikossa
    ja mieli on surevainen,
    heilini maailman kulkija on
    ja itse olen samallainen.

    Mut tule sinä tyttönen kuitenkin;
    jos liityttäisin yhteen,
    niin ehkäpä syksyllä korjaisimme
    me pellosta pienen lyhteen.

    Karu on korpi ja kuiva on kangas,
    mut minkäpäs sille taitaa,
    parempi on koti köyhäkin
    kuin maailmanrannan laita.

    Ja koti se koti on köyhänkin,
    jos vaikka petäjää purtais,
    ja vaikkapa joskus hallakin
    se mieheltä mielen murtais.

    Mut mitä niistä huolista huomisista,
    ei ne nyt mieltä paina,
    muu jos loppuu, niin rakkautta riittää
    ja sitä sitä riittää aina.



Heilini.


    Heilini on niin herttaisen kaunis,
            kun ei vaan veis halla,
    veihän se ruusun kukkasenkin
            mäen kukkulalla.

    Hento on ruusu ja kylmä on halla,
            ei sitä kukkanen kestä,
    anna siis, taivas, lämpöäsi
            ja halla harmaja estä.

            Hento on ruusu ja kylmä on halla,
    elä sen anna tulla,
            onhan päivän paistetta
    ja onhan lämpöä sulka.

    Suojele, taivas, heilini hento,
            nuori kuin nurmen nukka,
    kaunis sun maahan on katsella,
            kun kasvaa se ruusun kukka.

    Suojele, taivas, heilini hento,
            anna päivää ja vettä,
    anna poskehen purppuraa
            ja anna huulihin mettä.



Kevätkylmissä.


    Niin kylmä on kevähän tuuli,
    syyn kyllä mä tiedän sen:
    ei impeni viehkeähuuli
    nyt riennä mun rinnallen.

    Niin oudot on linnun laulut,
    syyn kyllä mä tiedän sen:
    ne kelle lauluja laulais,
    kun kuihtui se kukkanen.

    Sen siskoset surren nuokkuu,
    syyn kyllä mä tiedän sen:
    ne muistavat kukkien kukkaa
    ja lapsosta keväimen.



Jäiden lähtö.


    Kevätjäiden lähtöä katsomaan
    minä riensin immen kanssa,
    vaan virran jäät oli paikoillaan
    ja lainehet kahleissansa.

    Ei sulanut vielä virran jäät,
    vaan jäät ne sydänten suli,
    ei kuohunut laineet lakkapäät,
    vaan kuohui rinnassa tuli.

    Ja ma povelle painoin immen pään
    ja suutelin kertaa sata, —
    en tiennyt, ett¹ oli lähtö jään
    niin suurta ja valtavata.



Kalevaisten karkelo.


    Soikaa, soiton kielet, soikaa,
    joukot nuoret karkeloikaa,
    nyt se soiton aika on!
    Hiuksista neion nuoren
    kavon kullan kutriloista
    soiton kielet tehty on.
    Siksi kavon kaihomieltä
    kertoo ääni kantelon.
    Mure sille soinnut antoi,
    suru säveleitä kantoi,
    siksi harvoin riemunkieltä
    kertoo ääni kantelon.
    Soi nyt soitto kuitenkin,
    soi nyt riemusävelin!
    Rannan raidat notkuu, nuokkuu,
    hiljaa illanhenki huokuu,
    nuoku joukko nuorison
    kaikuessa kantelon!
    Kuule, kaikuu vaskivaara,
    helkkyvi hopeakorpi,
    käki iltavirret kukkuu,
    kohta neiot nuoret nukkuu.
    Nyt siis, soiton kielet, soikaa,
    joukot nuoret karkeloikaa!
    Soikaa, soiton kielet, soikaa,
    Kalevala kaunis on,
    kapo kaunis, kultakutri
    kukkana on karkelon!
    Lähtee karhu piilostaan
    soiton ääntä kuulemaan,
    tulee peura poikineen,
    soutaa sotkat yli veen,
    uivat hau'it hangotellen,
    ve'en koirat vengotellen,
    tulee tarha Tapion,
    tulee väki Vellamon.
    Laskee päivä radaltaan
    soiton kieltä kuulemaan,
    kultaa maat ja mantereet,
    kalevaisten tantereet.
    Kuulee taivahalla kuu,
    katsoo tuores tuomipuu
    kuinka nuoret karkeloi,
    kalevaisten soitto soi.
    Soikaa siis, te soitot, soikaa,
    Kalevala kaunis on,
    kapo kaunis, kultakutri
    kukkana on karkelon!



Kevätmietteissä.


    Päivä jo laskee rannan taa
    tähtiä taivaalle kohoaa,
    valkohohdossa kuuhut valvoo,
    kirkasna välkkyy virran kalvo,
    välkkyy hopeahohdossaan,
    välkkyy keskellä usviaan.

    Utuharsossa unten maan
    merenneitoset keinuu vaan,
    keinuu unina aallon pinnan,
    aavistuksina ihmisrinnan,
    keskeltä usvia harmaita
    herättää toivoja armaita.

    Öinen kulkija katselen
    leikkiä Vellamon neitosten,
    keskellä usvia kuljen yksin,
    kevättoivoin ja epäilyksin;
    keväthenkeä huokuu maa,
    kevättoivoja kasvattaa.

    Rinta kulkijan rauhaton
    unten lehtoon uupunut on,
    tähdet tuikkivat lemmen tulta,
    kevättoivoja kuuhut kultaa,
    lehdossa utuisten unten maan
    kulkija rauhaton rauhan saan.

    Kultia kuuhuen katselen,
    totta vai valhetta — tiedä en.
    Kultia katselen taivahalla,
    kultia katselen aallon alla,
    kultia katselen virran suun,
    lahjoja kummia öisen kuun.

    Kuuhuelta mä kyselen:
    "Ken saa kultasi, lausu ken!
    Kelle annat aartehes, kelle,
    yön ja usvanko lapsoselle?"
    Kuu ei vastaa, ja usvissaan
    neidot Vellamon leikkii vaan.



Ainon kaiho.


    Sopusointu rinnastani
    minne, minne haihtuikaan?
    Kaiho kumma poveani
    aina, aina polttaa vaan.

    Häntä rakastaako voisin,
    sekö äidin tahto on,
    mainettako unelmoisin,
    ennen hoikka huoleton?

    Rakastan ma vettä, mettä,
    kultakummun kukkia,
    kielon kastekyynelettä,
    kotilahden lauluja.

    Niiltä etsin lohdutusta,
    nyt en niiltä löydäkkään,
    mieleni on murheen musta,
    nytkö lohduttomaks jään?

    Kentät karkelen ja soitan,
    tuskat kummat tunnen vaan;
    riemuella tyttö koitan,
    eipä riemu kuulukkaan.



Kerran lemmin...


    Kerran lemmin koito lapsi,
    kerran raukka ma rakastin.
    Pois on lenti lemmittyni,
    suistui armas surman suuhun;
    mieli mustaksi mureni,
    synkkeni sydänalani.
    Siks on kulkuni katala,
    polku päivän paistamaton,
    edessä on korpi kolkko,
    taivas tähdetön takana.



12-13.IV.1597.


    En tahtonut kansalle tuskia,
    en tahtonut vääryyttä, sortoa,
    en tahtonut kansaani kostaa.
    Minä tahdoin yöstä ja hallasta,
    minä tahdoin vieraasta vallasta
    tämän kansan jaloille nostaa.

    Mun käskyni kankailla Suomenmaan
    sai kodit liekkinä leimuamaan,
    sai soimahan sotatorven.
    Sain taistella kansaani vastahan,
    mut herättää tahdoin unestaan
    ylös kontion Suomen korven.

    Mun käskyni kankailla Suomenmaan
    sai veljet veljiä surmamaan,
    sai vuotamaan kansani verta,
    minä tahdoin sorrosta, vainosta
    ja taistojen taakasta, painosta
    ylös nostaa kansani kerta.

    Mun käteni kansalle Suomenmaan
    ei antaa saattanut apuaan,
    se armoton oli kuin rauta.
    Mut armoa aika ei sallinut se,
    ja armotonna myös minulle
    nyt aukenee äkkiä hauta.

    Nään sinne uskoni sortuvan
    ja toivoni Suomen kansahan,
    sen vapauteen, vastaisuuteen,
    en nousevan rautaista kouraa nää,
    joka kansani voisi jännittää
    ja herättää elohon uuteen.

    Valo vaipuu eloni auringon,
    pian yöhön pimeään peittynyt on
    sen sammuva iltarusko.
    Kun kalman vuoteelle painan pään,
    minä pirstoina toivoni suuren nään,
    nään sammuvan eloni uskon.

    Jo Manan neitoset maatavat,
    jo kalman tyttäret kaatavat
    tään kontion Suomen korven...
    Mut kuulkaa ratsujen jyminää,
    oi, kuulkaa! Mistä on melske tää
    ja toitotus sotatorven?

    Minä kuulen tanteren töminää,
    maan perustuksetko järkähtää,
    minä kuulen kalsketta kalpain!
    Minä kuulen myrskyjen mylvintää,
    minä kuulen kuin raivoopi rajusää,
    minä kuulen sortuvan salpain!

    Minä kuulen sulavan Suomen jään,
    minä kuulen: nuijilla isketään,
    jo korven kontiot herää!
    Läpi vuosisatojen harsojen,
    sen kärsimyksien, tuskien
    näen: paistaa jo päivänterä.

    Minä näänkö vain haaveuniain,
    minä vuoteellaniko houraan vain?
    En, en, se uni se on totta —
    Mut katso, katso, ken se on, ken?
    Se käsi on kalman, tunnen sen! —
    Nyt saat minut luoksesi ottaa!



Korven keskellä.


    Karun korven keskellä Pohjassa
    eli katajainen kansa,
    ja se korvet raatoi ja perkasi
    ja muokkasi aurallansa.

    Ja keskellä korpea kolkkoa
    se taisteli, taisteli, kesti,
    ja hallan ja nälkäkuoleman
    sen kuokka ja kirves esti.

    Vaan milloinkaan se ei sortunut,
    ei konsa sen pettänyt tarmo,
    sen oma kuntonsa kohotti,
    ei antimet eikä armo.

    Ja keskellä korpea kolkkoa
    se kannelta helkytteli,
    ja metsän pimeässä pirtissä
    sen laulujen henki eli.

    Ja se peistä ja nuijaa heilutti
    kun uhkasi sorto, väärä,
    ja se tunsi sen: valohon, vapauteen
    oli sillä matkansa määrä.

    Ja siksi se valon ja vapauden
    sydänverellä omakseen osti,
    ja siksi se valon temppelin
    joka korven laitahan nosti.

    Mut pimeät vallat ne pelkäsivät
    valonvirtaa voimakasta,
    ja pimeät vallat ne tahtoivat
    valon estää virtaamasta.

    Ja pimeät vallat ne nousivat,
    ukonpilvinä valon ne peitti,
    ja keskelle kolkkoa korpea
    ne kansan pimeään heitti.

    Mut valonvirta on voimakas,
    ken vois sen kulkua estää,
    se ikuisuudesta syntynyt on
    ja ikuisuutehen kestää.

    Ukonpilvet ne valon jos peittääkin,
    uhka haihtuva on se vain hetken;
    sen jälkeen kahta näät kauniimman
    valon valtavan voittoretken.

    Sen jälkeen entistä uljaammin
    taas nousee jumalan tammi,
    sen jälkeen entistä armaampi
    on loiskina metsälammin.

    Sen jälkeen kahta kauniimmin
    taas sinelle siintää salo,
    sen jälkeen kahta kirkkaammin
    joka majahan välkkyy valo.



Kylänkarkelo.


    käy karkelohon kylän kasvava kansa,
    pelimanni jo soittaa parhaillansa,
    ja kuluvi kesäinen ilta!
    Pian lampi tyyni on lailla peilin,
    kera karkele, poikanen, nyt oman heilin,
    jotta notkuvi sininen silta!

    Vain virrassa lainehet lipattaa, liikkuu
    ja järvellä sorsat soreasti kiikkuu
    ja aaltoaa vihannat viljat.
    Ylös poikaset, kuuset te kevähäiset,
    ylös neitoset nuoret, pellavapäiset,
    te tään kylän lempeät liljat!

    Kas, heinät ne heiluu ja nurmet ne nuokkuu,
    ja illan tuuli niin hiljaa huokuu
    ja sävelet soivat, soivat
    Kas, tuoresna tuoksuu kuunahan kukka
    ja nuori on neitonen pellavatukka
    ja vainiot vihannoivat

    Oi, soios soitto ja vinkuos viulu,
    pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,
    tää ilta se ilta on ilon!
    Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä
    ja karkele huoleti päivän työstä
    nyt päällä sen sillan silon!

    Ja sävelet soivat ja lintuset laulaa
    ja poika se neitoa norjaa kaulaa
    ja laskevi kesäinen ilta.
    Ja murheet murtuu ja huolet ne haihtuu
    ja arkisurut ne riemuksi vaihtuu
    ja notkuvi sininen silta.

    Kas, kentät ne kukkii ja läikkyy laihot
    ja nuoruus surmahan suistaa kaihot
    ja haihtuu elämän arki.
    Ja yksin nyt itkee tuima Tuoni,
    povet nuorten kun paisuu ja sykkii suoni
    ja rinta ei huolia harki.

    Ja soios soitto ja vinkuos viulu,
    pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,
    tää ilta se ilta on ilon!
    Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä
    ja karkele huoleti päivän työstä
    nyt päällä sen sillan silon!



Tarina Pekasta ja vallesmannista.


    Hän korven kolkasta tullut on
    nyt tietojen, taitojen maille.
    Hän kuokan jätti ja lapion,
    oli oppia jäänyt vaille,
    mut vanhanakin hän tahtoi koittaa
    ja vanhanakin hän tahtoi voittaa
    viel' oksan tiedon ja taidon puusta.

    Vaan kotikylässä elämä nousi,
    ja sana kulki nyt suuhun suusta,
    ja kaikki virttä yhtä soittaa:
    jo herraksi Pekka tahtoo koittaa!

    Ja vallesmannikin ihmeissänsä
    nyt yhtehen hykersi käsiänsä:
    "Mikä mieheltä mielen vienyt on,
    hän mennyt on kansanopistohon!
    Voi ihmettä kummaa! Voi herranen aika!
    On miehelle varmaan tehty jo taika.
    En ymmärrä mikä päähän pisti,
    hän kohta on täysi sosialisti.
    Hän lehtiä lukee
    ja lausehet pukee
    kuin oppia paljonki saanut ois.
    Hänen kerran kummia kertovan kuulin
    ja päästä jo pyörälle tulleen luulin.
    Hän lausui: 'laps mökin pienenkin
    on oikeutettu oppihin.'
    Ja yhtä hyvin kuin viljan hinnat
    tuns' Juhani Ahot ja Päivärinnat,
    ja draamat Shakespearen tunsi hän —
    ties mitä ne kaikki lienevätkään,
    ei mulle hyötyä moisesta työstä,
    mä ilman niitäkin osaan ryöstää.
    Mä nauroin hälle, vaan vakavana
    näin virkkoi mulle tuo vanha aasi:
    'Sua, herra, työhön käskee maasi."
    Mä lausuin hälle: "mä työtä teen,
    mä rästit kannan ja ryöstöt annan?'
    Hän huokasi silloin syvähän,
    ei mitään virkkanut enemmän.
    Kai huomasi, turha on vastaan koittaa,
    kai näki: tyhmän ja pöllöpään
    mies sivistynyt aina voittaa." —
    Ja tyytyväisenä, mielissänsä
    hän yhteen hykersi käsiänsä.

    Ja Perälän pitäjän vallasväki
    se eessään viisahan herran näki,
    ja koko kylä se kertoa ties:
    "Niin viisas on meillä nimismies,
    on sivistynyt ja vakainenki,
    ei häntä villitse ajan henki.
    Ah, tällaisia jos kaikki ois,
    niin sovussa kansa elää vois,
    ja Suomen kansa ja Suomen maa
    niin rauhassa saisi kukoistaa!"



Pimeän pesä.

(Vuorilegenda.)


    Ne tuikki ne tuhannet kynttilät
    ja valot kirkkahat välkkyivät,
    oli valon juhla jalo.
    Ja vaikka joutui ilta ja yö
    ja vaikk' oli päättynyt päivän työ,
    valoin välkkyi joka talo.
    Ja vaikka talvi kattoi maan
    ja vaikka vihurit vinkui vaan,
    niin oli rinnoissa kesä.
    Mut yks oli maja valoton,
    se pimeyden hengen asunto on,
    se oli peikon pesä.

    Ja valot ne välkkyi ja välkkyi vaan
    ja peikko katseli kauhuissaan,
    hän silmiä siristeli
    ja vavistuksessa eli
    ja huokasi: "ollappa oikea yö,
    niin silloin mullekin alkais työ,
    minä valkeutta pelkään
    ja pelkään omaa selkään.
    Oi yö, sinä suloinen lohtujen tuoja,
    oi yötä jos ijäti antais Luoja!
    Oi yöni, oi yöni,
    mun peikon työni
    sä ijäti kätkisit maailmalta
    ja ijäti kestäis peikkojen valta."

    Ja peikko se tuimasti tirkisteli
    ja peikonsilmiään sirkisteli,
    mut valoja syttyi ja syttyi vaan,
    ja peikko se potki kauhuissaan
    ja pelosta pysähtyi veri. —
    "Mi joukko kumma kujalla käy,
    ei muita kuin valon soihtuja näy,
    siell' aaltoaa tulimeri."
    Ja peikko pakenee joukkoa
    ja etsii pimeintä loukkoa.
    "Oi, kohta nyt hukka jo perii!"

    Ja valot valtavat virtaili,
    mut yks oli pimeän pesä.
    Ja kansa valosta riemuitsi
    ja rintahan koitti kesä.
    Mutta peikko se pelkäsi valoja
    ja pelkäsi toisia taloja;
    ne kaikki valoa virtaili —
    Mut yks oli pimeän pesä.



Voiton saatte!


    Lietsokaatte, lietsokaatte
    valonahjot valkeaa!
    Pilvet raskaat, taivas tumma
    pimeyttä uhkajaa,
    vaarassa on isänmaa,
    kaikin voimin lietsokaa!
    Lietsokaatte, lietsokaatte
    valonahjot valkeaa!
    Lietsokaatte,
    voiton saatte!

    Valaiskaatte, valaiskaatte
    maata valon airuet!
    Valaiskaatte rikkaan majat
    sekä salon sydämmet,
    valaiskaatte köyhän tie,
    joka metsäpirttiin vie!
    Valaiskaatte, valaiskaatte
    maata valon airuet!
    Valaiskaatte,
    voiton saatte!

    Taistelkaatte, taistelkaatte
    eestä ikitotuuden!
    Taistelkaatte vastaan yötä,
    vastaan valtaa vääryyden,
    taistelkaatte eestä lain,
    eestä oikeuden vain!
    Taistelkaatte, taistelkaatte
    eestä ikitotuuden!
    Taistelkaatte,
    voiton saatte!

    Seisokaatte, seisokaatte
    rivissä nyt joka mies,
    että rauhass' aina palaa
    saisi pyhä kotilies!
    Vapautta puoltakaa!
    Teitä siunaa kansa, maa.
    Seisokaatte, seisokaatte
    rivissä nyt joka mies!
    Seisokaatte,
    voiton saatte!


    Lietsokaatte, lietsokaatte
    valonahjot valkeaa!
    Pilvet raskaat, pilvet tummat
    vielä kerran halkeaa.
    Suomen, valon morsion
    päivä silloin kirkas on.
    Lietsokaatte, lietsokaatte
    valonahjot valkeaa!
    Lietsokaatte,
    voiton saatte!



Maamiehen kevätlaulu.


    Oi kevään kauniin antaja,
    oi taivahainen Luoja!
    nyt viljaa nuorta, nousevaa
    sä varjele ja suojaa.

    Sä hoivaa hennot tähkäpäät
    niit' ettei veisi halla,
    niin paljon nuorta toivoa
    nyt uhkuu kaikkialla.

    Ja kevään hengen valaista
    suo pimeätä Pohjaa,
    ja poveen salon synkänkin
    sä onni, rauha ohjaa.



Tahdon ikitulta.


    Taivas! elä mulle
    anna kiiltokultaa;
    paljon, paljon enempi
    tahdon, taivas, sulta.

    Tahdon, taivas, sulta
    vaadin valkeoita,
    innon ikitulta,
    tulta, salamoita.

    Niillä isken yöhön,
    niinkuin isket itse,
    salamoita singotan
    maitse, manteritse.

    Niillä isken yöhön,
    ohi tähtisarjain,
    kautta avaruuden,
    halki vuorten harjain.

    Niillä isken yöhön,
    mik' ei kestä, särjen,
    vasten valtaa väärää
    käännän nuoles kärjen.

    Niillä isken yöhön,
    kaadan konnat, peikot,
    nostan valoon, valtaan
    sorretut ja heikot.

    Halpa lahjas oisi
    kunnia ja kulta —
    Tahdon, taivas, sulta
    tahdon ikitulta!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lauluja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.