Title: Kertomuksia elävistä ja kuolleista
Author: Reuter, Jonatan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia elävistä ja kuolleista" ***


KERTOMUKSIA ELÄVISTÄ JA KUOLLEISTA

Kirj.

Jonatan Reuter


Tekijän luvalla suomentanut

Anna Klutas



Hämeenlinnassa,
Boman & Karlsson,
1902.



SISÄLTÖ:
S
Haahka.
Universaalilapioäes.
Erämaan kummitus.
Kaksi vanhusta.
Kevät.
Äiti.
Päiväkirjasta.
Minuutin taiteilijana.
Girolamo.
Hautarakennus.
Savenvalaja Willberg'iläiset.
Eräs jumalanpalvelus.



Haahka.


Lumi on kadonnut merenäären saarilta ja kareilta, ainoastaan muutamassa
varjoisassa kuilussa näkyy joitakuita sulautuvia, harmaita jäännöksiä.
Jäälohkareet musertuvat pala palalta yhä pienemmiksi, jauhautuvat
vuoria ja kivisiä rantoja vasten sohjuksi, kevättä tekevän myrskyn
maininkien vyöryessä verkalleen eteenpäin ja asettuvat vihdoin
laajaksi, metallihohteiseksi pinnaksi. Haahkat, jotka kauvan ovat
istuneet parvissa, ulkona jään syrjämillä, hajautuvat parittain
matalikolle, toinen valkean ja vihreän loistavana, toinen ruskeana,
molemmat komeita katsella, kun aurinko nousee aamulla ja lemmenleikki
ulkona, meren loistavalla pinnalla käy, äänin täynnä houkuttelua
ja kaihoa, hyppien laineilla ja loiskuttaen siivillään vettä, joka
muodostuen patsaiksi, kimaltelee kuin hopea.

Mutta kun leppäpensaat käyvät nupulle, ja yrttien ensimmäiset pienet
lehdet kurkistavat auringonlämmittämistä vuorenhalkeamista, silloin
herää ruskean haahkan äidinvaisto ja hän pyrkii ylös tasaiseksi
hankautunutta vuorenrinnettä ja valmistaa itselleen myrskyn
alaspainaman katajapensaan alle pesän korsista, jonka hän sisustaa
oman rintansa untuvilla. Aurinko paahtaa alas katajapensaan lomista
ja pesässä on lämmin ja hyvä olla ja vielä parempi olisi, jos hän
olisi turvassa vihollisilta, joiden hän tietää vaanivan joka taholla.
Tuskallisesti kuuntelee hän jokaista vierasta ääntä vilkasten silmien
tähystellessä yli kivien ja paasien jokaista suurta, ruskeaa hirviötä,
joka kulkee merellä. Mutta kun varhaiset tyynet aamut koittavat,
silloin kuulee hän valkovihreän houkuttelun alhaalta paaden luota,
silloin herää lemmenkaipuu uudestaan ja sen voima on suuri ja hän
lentää sen luo, joka odottaa välkkyvässä vedessä.

Eräänä päivänä kuulee ruskea, istuessaan haahkanuntuvissa lämpimästi
ja hyvin, räkättävän äänen ja kun hän kurkistaa katajapensaan alta
näkee hän harmaan- ja mustankirjavan kävelevän alhaalla rantaäyräällä,
sen harmaan- ja mustankirjavan, joka syö kaikenmoista, eikä kammo
edes mätää kalaa, joka on riidassa kaikkien kanssa, sekä pienten että
suurten ja joka tavallisesti voittaa sen vuoksi, että sillä on niin
monta metkua ja että sillä on niin ilkeä, vaajamainen nokka. Hän näkee
harmaan- ja mustankirjavan kävelevän rannalla nyykyttäen päätään. No,
nyt löytää se tuon kuolleen turskan, joka on ajelehtinut maalle ja
josta valkeat ovat jo poistaneet kaiken syötäväksikelpaavan. Mutta
harmaan- ja mustankirjava kääntelee luurankoa, halkaisee pääkallon
ja löytää sen sisältä jotakin, jonka se nautinnolla nielasee. Sitten
lentää se muutamilla rumilla siivenlyönneillä ylös kivelle, röyhistää
höyheniään ja näyttää oikein tyytyväiseltä.

Mutta haahkaemo ei ole tyytyväinen. Tosin on hän hyvässä kätkössä
katajapensaan alla ja melkein kanervien ja harakanmarjavarsien
peitossa, niin ettei hän pitäisi olla huomattavissa, mutta harmaan- ja
mustankirjavan silmiltä ei voi sentään koskaan olla oikein turvassa.
Hän makaa liikkumattomana ja katselee tuon kömpelön linnun varjokuvaa,
joka istuen kivellä, kuvastuu vasten kirkasta, vaaleaa vettä, joka
loistaa aina taivaanrantaan asti, aina viimeiseen kohtaan asti, jossa
valkovihreät lepäävät yhdessä koossa.

Hui, nyt tuon ruskean äidinsydän oikein vavahti. Harmaan- ja
mustankirjava lyö siivillään ja kääntää niin omituisesti silmiään,
aivan kun tietäisi se jotakin. Sitten ottaa se vauhtia, hyppää
alas kiveltä, alkaa kävellä ja nyökätä ja suuntaa kulkunsa suoraan
kanervikkoon, suoraan pesää kohti lyöden siellä täällä mustalla,
likaisella nokallaan alas halkeamaan. Haahka painautuu yhä syvemmälle
pesäänsä, kohentelee korsia ympärillään ja koittaa pysyä hiljaa.
Harmaan- ja mustankirjava hyppii ja hyppii — on niin epätasaista ettei
se voi kävellä kunnollisesti — ja tulee yhä lähemmäksi. Nyt ottaa se
pitkän hypyn ja laskeutuu alas katajapensaaseen, niin että se huojuu
ja makaaminen sen alla tuntuu oikein pöyristyttävältä. Yht'äkkiä
päästää harmaan- ja mustankirjava kauhean melun, heittäytyy ylös
ilmaan ja lentää alinomaa huutaen, parasta vauhtiaan metsämaita kohti.
Seuraavassa hetkessä näkee haahka maatessaan pesään painautuneena
kuten jonkun kolmion muotoisen tumman suhistavan alas pilvistä ja
syöksyvän yksinäisen harmaan linnun kimppuun, sen harmaanlajisen,
joka tavallisesti tulee vähän myöhemmin ja laulaa sumuisina päivinä
niin että ilmassa heläjää. Haahkaemo värisee katsellessaan sitä,
sillä hän tietää, ettei tuolla elävällä nuolella ole rahtuistakaan
armahtavaisuutta, vaan kantaa saaliinsa kynsissään ja syö sen hyvällä
ruokahalulla jollakin etäisellä vuorella. Mutta joka tapauksessa on
hän päässyt harmaan- ja mustankirjavasta, joka ei ollut ollenkaan
hauska ja suuri, ruskea, kolmiomainen lentää harmaa kynsissään väkevin
siiveniskuin, eikä varmaankaan palaa niin varsin pian takaisin.

Kauan ei haahka täällä pesässä saa olla rauhassa. Hän kuulee melua,
aivan kuin vesi liikkuisi kiven ympäri rannassa, laineen tahdissa,
nyt on hetken aikaa hiljaista, ja sitten kuulee hän töminää vuorelta
ja kahinaa pensaista ja hän ymmärtää nyt, että se on noita suuria
pitkäjalkaisia, jotka lähettävät vinkuvia kiviä salamalla, savulla
ja jytinällä, taikka noita suuria lyhytjalkaisia, joilla on paljon
kahisevaa ympärillään ja jotka vilkkaasti käyvät edestakaisin kumartuen
alas ja lyykistellen kivien ja pensaitten lomissa. Nyt kuulee hän melua
ihan vierestään, jokin koskettaa pensasta, hän tekee pelästyksissään
liikkeen ja huomaa samassa, että hän on tullut keksityksi. Pari
ruskeita jalkoja ilman uimanahkaa näkyy pensaan etupuolella ja
lähestyy levitetyin kynsin, ne tahtovat nähtävästi tarttua häneen.
Mutta juuri kun ne ovat iskemäisillään kiinni häneen, heittäytyy hän
syrjään, saa ilmaa siipeinsä alle ja syöksyy alas mereen. Hän ehtii
kuulla ainoastaan huudon, toiselta taholta jyrinän ja vinkuvan äänen
ja räiskettä vedessä. Mutta paaden ulkopuolella ui hän edes ja taas
sukeltaen ja lepattaen kunnes tuo pitkäjalkainen ja kahiseva katoavat
ja hän näkee suuren hirviön kantavan noita vaarallisia ryöväreitä
heidän punaista pesäänsä kohti etäisessä metsämaassa.

Kun haahka taas uskaltaa palata pesäänsä ei siellä enää ole munia
ja untuvat ovat poissa, niin että kovat korret ja kivet pistäytyvät
esiin kaikkialta. Silloin valtaa hänet suru, hän lentää kauas ja
etsii valkovihreän ja valittaa sille tuskansa, kunnes he uudestaan
alkavat leikkinsä ja pesänrakennuspuuhansa, noukkien uusia untuvia
molempien rinnoista. Nyt voi sattua, että pesä saa olla rauhassa.
Mustan- ja harmaankirjava on näkynyt menneen etäälle, valkeat eivät
ole uskaltaneet tulla näin ylös maalle ja suuret pitkäjalkaiset
ja lyykistelevät kahisevaiset eivät ole ehtineet tulla, tai ovat
unohtaneet paikan — niillä on varmaan ollut pidettävä huolta niin
monesta pesästä. Ja niin auttaa ruskea haahka jonakuna kauniina aamuna
untuvapukuiset vikisevät pienokaisensa alas merelle, opettaa niitä
istumaan, juoksemaan ja uimaan, näyttää heille minkälaista ruoka on
ja mistä sitä on etsittävä ja kertoo missä ne lahdet ovat, joissa ne
ahnaat, pitkällään olevat asustavat, jotka elävät vedessä.

Ulkona, meren matalikoilla on elämä valoisaa, raittiina
auringonnousuaikoina ja kun aamutuulahdukset alkavat, nousee perhe
maalle, tuulen suojassa olevalle niemekkeelle. Ilokseen katselee
haahkaemo kuinka pienokaiset kasvavat, kuinka siivet kasvavat, kuinka
halu lentää niillä tulee suuremmaksi, kuinka kaipuu meren ulapalle
herää nuorten rinnoissa. Mutta kun ruskea hirviö lähenee, yksi niistä,
jotka kulettavat noita pitkäjalkaisia, silloin heittäytyy perhe mereen,
juoksee yli laineenharjojen vaahdon pois toiselle matalikolle ja etsii
itselleen toisen lepopaikan.

Eräänä päivänä ilmestyy näky, joka on uusi pienokaisille. Eräs hirviö
suuntaa kulkunsa suoraan parvea kohti, joka on suuruspuuhissa, savua
tupruttava hirviö. Emo ei ole niin huolissaan, sillä senlaisia on hän
nähnyt monta ja ne ovat sangen hyväluontoisia. Tämä näkyy kuitenkin
lähenevän arveluttavasti ja yht'äkkiä välähtää sen sivusta. Vinkuu
ja rätisee ja hän näkee yhden pienokaisista kellahtavan selälleen ja
räpyttävän siivillään. Hän rientää sinne päin, mutta huomaa, ettei voi
auttaa. Hirviö lähenee yhä enemmän, silloin antaa hän merkin, että
kaikkien tulee sukeltaa ja seuraavassa hetkessä on perhe kadonnut
veden alle tullakseen etäänpänä taas pinnalle, kokoutuu ja lähtee
juosten metsäsaaren salmea kohti. Silloin ottaa hirviö taas vauhtia,
niin että vaahto käy sen rinnan ympärillä, mutta samalla kääntyy se
syrjittäin ja pysähtyy äkkiä ja siitä kuuluu huutoa huudon perään ja
melua. Haahkaparvi uskaltaa lakata juoksemasta ja luisuu hitaasti ja
tyynesti ohi metsäsaaren uloimman kärjen. Samassa työntyy uusi hirviö
maalta, valkoinen, jolla on suuret valkeat siivet, jotka vievät sitä
eteenpäin kauhealla vauhdilla. Kun nuoli syöksyy se haahkaperheeseen
ja on yht'äkkiä keskellä sitä. Kaksi pitkäjalkaista seuraa hirviötä
ja toinen, se, joka seisoo lähempänä purstoa, huutaa ja pauhaa, mutta
toinen seisoo hiljaa ja lempeänä. Haahkaemon mielestä ei maksa vaivaa
juosta, hän antaa sukeltamisen ja hajautumisen merkin, itse lentää se
tuskissaan hirviön ympärillä, koittaen eksyttää sitä.

"Ammu tuhat tulimmaista, ammu!" kuulee hän sen huutavan, jonka paikka
on hirviön purstopuolella. Mutta tuo lempeä ei tee mitään, hän vaan
seisoo hiljaa aivan kuin olisi hänellä jokin ajatus mielessään tai
haaveileisi hän. Silloin nousi se ylös, joka huusi tuhat tulimmaista ja
seuraavassa hetkessä välähtää hirviöstä. Ja vinkuva kivi on sattunut
häneen, siivet tuntuvat raskailta, vielä kerran huutaa hän kauas
pienokaisilleen viimeisen varoituksen, heittää pelokkaan katseen
hirviöön, joka on aivan hänen vieressään ja sitten painaa hän hiljaa
päänsä veteen sydänveren aaltoa punervaksi värjätessä.



Universaalilapioäes.


Pakpyölin Vigilius oli saanut periä autuaasti kuolleen isänsä ja tähän
perintöön kuului, ei ainoastaan Pakpyölin talo ja ne lantit, jotka
vanhus oli koonnut kirstun pohjalle, vaan myöskin erityisiä kunnallisia
arvokkaisuuksia ja luottamustoimia, jotka pitäjäläisten mielestä
mukavasti sopi siirtää isältä pojalle. "Siten selkii vähemmällä
vaivalla ja sekaannuksella", arvelivat he. Jos Vigilius todellakin
kelpasi lautamieheksi ja kansakoulujohtokunnan jäseneksi, tämä
asetettiin toiseen sijaan, ja sitäpaitsi oli vähän joka paikassa tultu
huomaamaan, että jos jokin asia on tehtävä, niin samalla myöskin oppii
miten on meneteltävä. Olihan esim. Kevätkentän Eemeli, joka ei koskaan
ollut nähnytkään muurauskauhaa; häthätää muurannut uuden uuninpiipun,
kun vanha sortui alas 1890 vuoden myrskyssä — miksikäs ei siis myöskin
Vigilius sopisi lautamieheksi. "Eihän kukaan ole syntynyt yhteen
virkaan enempää kuin toiseenkaan, mutta vähitellen sitä oppii!"

Kun Vigilius siten oli saanut talon ja tavarat, rikkautta ja arvonimiä,
rupesi hän myöskin pitämään itseään arvokkaana ja tärkeänä miehenä ja
koetti kaikin tavoin olla toisten esimerkkinä, varsinkin kyläläistensä.
Hän osti itselleen linjaalirattaat ja rotulehmiä ja sinkkisiä
maitoastioita, sillä sinkkiastioita käytetään aina meijereissä ja
herraskartanoissa ja sellaisia on Joensuun patruunallakin. Mutta
vielä ei Vigilius ollut uskaltanut hankkia itselleen uusimpia
maanviljelyskaluja, vaikka hän piti velvollisuutenaan niidenkin
hankkimisessa näyttää kyläläisilleen hyvää esimerkkiä — täytyyhän
seurata uuden ajan kaikkia muodissa olevia keksinnöltä. Muuten oli
Vigilius'een vaikuttanut niin mahtavasti nähdessään Joensuun renkien
istuvan huolettomasti mukavilla istuimilla, poltellen kaikessa rauhassa
piippuaan heinän kaatuessa kauniisiin, tasaisiin luokoihin siinä, missä
he ajoivat helisevillä koneillaan. Häntä oikein harmitti ajatellessaan
sitä joka kerta kun heinäaika läheni ja hän oli pahoitettu katsomaan
olivatko viikatteet kunnossa. Ja jos nuo koneet eivät olisi niin
juonikkaita nostotankoineen ja koukkuineen, joita oli vaikea hoitaa
ja ymmärtää, niin totta varmaan olisi Vigilius jo aikoja sitten
hankkinut itselleen sellaisen koneen. Mutta omistaa koneen ja sitten
joutua sen kanssa pulaan, se ei käynyt laatuun lautamiehelle ja
johtokunnanjäsenelle, jolla täytyi olla vähän enemmän tietoja päässä,
kuin jollakin muulla.

Mutta kun Vigilius sanomalehdessä, jossa tavallisesti
ilmoitettiin kunnallisista asioista näki ilmoituksen uudesta
universaalilapioäkeestä, joka on yksinkertainen, syvällä käypä,
musertaa turpeen pieniksi muruiksi ja tekee kyntämisen tarpeettomaksi,”
silloin ei hän voinut pidättäytyä, vaan lähti ylös Joensuun voudin luo,
jolle hän yhtäkkiä huomasi itsellään olevan asiaa.

Kun nuo kaksi miestä olivat istuneet vähän aikaa, poltellen piippujaan
ja keskustellen asiasta, sanoi Vigilius:

"Onko teidän patruuna jo ostanut itselleen tuollaisen uudenaikuisen
äkeen?"

"Mitä äkeitä ne ovat? Kyllähän patruunalla täällä on sekä uusia että
vanhoja."

"Ne ovat noita yksinkertaisia universaaliäkeitä, joista nyt on puhuttu
sanomalehdissä."

"Ei meillä vielä ole sen lajisia, mutta kyllä kai ostetaan."

"Onko voudilla täällä sanomalehteä? Katsokaa nyt, kuinka siinä seisoo:
yksinkertainen, tekee kyntämisen tarpeettomaksi.

"Hm. Kyllä minä olen viljellyt maata kolmekymmentä vuotta, mutta
ei se ole käynyt ilman auraa. Mutta tähän aikaan on niin, ettei
yhtenä päivänä tiedetä mitä toisena voidaan tehdä. Kuten esim. tuo
ilmassapurjehtia Andréekin — herra nähköön, istua kotona tänään ja
huomenna lentää ilmaan. Kun voidaan tehdä sellaista, niin voitanee kai
myöskin keksiä sellainen kone, joka kyntää, äestää ja kylvää kaikki
yht'aikaa."

"Niin," arveli Vigilius, "kun ei enää tarvitseisi kyntää, olisi paljo
voitettu. Mutta mitä tarkoitetaan tuolla, että se on yksinkertainen.
Sitä on kai silloin helppo hoitaa?"

"Helppo hoitaa, pikainen panna kuntoon ja muuten kaikin puolin
lujarakenteinen."

"Niin, kyllä se olisi hankittava, se olisi niinkuin esikuvaksi meidän
puoleisille, ja kyllä he siellä hämmästyisivät kun veisi sinne
sellaisen laitoksen — ei tarvitseisi kyntää, ainoastaan äestää, ja
kuitenkin muokkaisi se pellon hienoksi. Niin, kyllä torpparien silmät
suureneisivat."

"Hm, se on nyt sillä lailla, että se on vaan asiamies, joka ilmoittaa,"
arveli vouti.

"Mutta ei suinkaan hän voi ruveta valehtelemaan sanomalehdessä.
Ajatelkaas, jos me valehtelisimme, kirjoittaissamme huutokaupoista,
kouluasioista ja sellaisista."

"Ei, ei se sopisi."

Kun keskustelu oli loppunut istui Vigilius linjaalirattailleen ja lähti
kotiinpäin, koko tien nauraen partaansa edeltäpäin — "ei ollenkaan
kyntää, ainoastaan äestää, ja sitten istua mukavasti korkealla
istuimella ja poltella ja kuinka torpparit ja päivätyöläiset katselevat
silmät suurina!"

Seuraavalla kaupunginmatkalla tilattiin äes — 153 mk. — ja maksettiin
edeltäpäin. Kun sitten päivätyöläiset kevätpuoleen puhuivat
Vigilius'elle kyntämisestä, heilutti lautamies vaan kättään ja sanoi:

"Kyntämisestä ei puhuta mitään. Kaikki tehdään uudella koneella, jonka
olen tilannut parantaakseni maanviljelystäni ja säästääkseni voimia
joita voidaan käyttää enemmän taloudellisella tavalla."

Torpparit sanoivat vaan "vain niin" tälle oppineelle lauseparrelle ja
mulkoilivat salaa toisilleen.

Mutta Vigilius sai odottaa ja odottaa kauan yli määräajan äestään. Itse
näytti hän vähän mietiskelevän sitä asiaa, ja päiväläiset, arvelivat,
että mahtaa se olla kumma kone, jolla on sellaiset ihmeelliset
voimat, että voi kylvää kuukautta myöhemmin, kun muut ihmiset. Sitten
kirosi Vigilius vihdoin sydämessään asioitsiaa ja tapaa jolla tämä
kehtasi kohdella lautamiestä. Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje ynnä
rahtiseteli — kuusi kollia. Mitähän tuo nyt taas lienee? Äkeenhän hän
oli tilannut, eikä kollia. Kaikessa tapauksessa lähti hän asemalle
linjaalirattaillaan ja sai heti asemapäälliköltä kuulla, että äes oli
saapunut kuudessa kollissa. Niin, niin, nyt rupesi Vigilius ymmärtämään
— kuudessa osassa, jotka tulevat yhdistettäviksi. Tuopa voi panna
pään pyörälle, ettei se tullut kokonaisena, vaan osissa — mokomia
asiamiesverukkeita!

Seuraavana päivänä olivat nuo kuusi kollia vedetyt kotiin: pitkä,
harmaaksi maalattu väliaisa, itse kehys, istuin, terät ja kaksi
laatikollista pikkuosia. Torpparit ja rengit kokoontuivat uteliaina
ympäri, kun kaikki otettiin esille, ja kaikki päät neuvottelivat
yhdessä kuinka eri osat pantaisi kokoon. Mutta kun ei päästy selville,
sanoi Vigilius, joka vaan oli seisonut ja katsellut, ettei ole
kiirettä, hän kyllä panee kokoon äkeen. Ja kun näytti sade olevan
tulossa, antoi hän viedä kaikki liiteriin, jonka jälkeen hän meni
tupaan ja antoi keittää itselleen kahvia. Kun tämä- oli juotu ja
päiväläiset ja rengit lähetetyt kukin taholleen, sulkeutui Vigilius
liiteriin uuden lapioäkeen kaikkien osien kanssa, joita hän nyt
rupesi lähemmin tarkastelemaan ja sovittelemaan yhteen. Istuinta
katseltiin tarkkaan — siinä oli linjaalitkin — lapiot olivat
kummallisesti taivutetut, hakoja pantiin kiinni ja mutteria väännettiin
väkinauloille, mutta kuinka lieneekään, ei siitä sentään tullut äestä.
Sitten koetettiin toisella lailla, haat sovitettiin toisin tavoin,
väkinaulat sijoitettiin toisiin paikkoihin ja Vigilius hikoili, mutta
se ei mennyt kokoon. Päivä loppui ja lautamies päätti maata, ennen kun
alettaisi uudestaan, ehkä se yön kuluessa selviytyisi. Mutta hän nukkui
huonosti ja näki pahoja unia ha'oista ja nosto-aisoista, jotka iskivät
kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja nipistelivät hänen nahkaansa,
lapioista, jotka haavoittivat häntä, mutta vihdoin tuli kuitenkin
tuskien perästä nautinto, nimittäin istua keinuten ja poltellen
mukavalla istuimella, renkien seisoessa ihaillen ylt'ympäri.

Ihmeen varhain seuraavana aamuna oli Vigilius taas liiterissä. Päivän
kuluessa antoi hän keittää itselleen väkevää kahvia kolme kertaa
selvittääkseen aivojaan, mutta siitä ei sentään tullut mitään. Yöllä
nipistelivät haat ja hohtimet häntä seitsemän kertaa enemmän kuin
ennen, lapiot pyörivät hänen päässään, olipa kuin olisi itse paholainen
istunut ylhäällä äkeen istuimella ja ajanut lautamiesparan ruumiin yli.

Kun hän aamusella oli puistellut painajaisen ja noussut ylös, kivisti
hänen päätään, eikä hän mennyt ollenkaan liiteriinsä. Mutta kun hän
oli käynyt ympäri vähän aikaa aamiaisen jälkeen ja miettinyt ja
katsellut sinne tänne, hiipi hän taas sisään takapuolelta, kokosi
kaikki pikkuosat laatikkoihin, naulasi kannet kiinni ja lähti sitten
ystävänsä, Joensuun voudin luo ja kutsui hänet juomaan kahvipunssia
heti iltapäivällä — "niin voin minä samalla ottaa laatikoistaan esiin
uuden lapioäkeen, vouti tahtoo varmaankin mielellään nähdä tuollaista
uutta ihmettä."

Kahvipunssit juotiin ja mentiin liiteriin. Kaunista väliaisaa
ihailtiin, samoinkuin muitakin osia, laatikot aukaistiin ja vouti,
innostui heti niin, että hän rupesi järjestämään, vääntämään ja
vasaroimaan ja ennen iltaa oli äes täydessä kunnossa ja vedettynä
pihalle.

"Kovin yksinkertainen ja muhkea kone tuo," sanoi Vigilius.

"Ei se hullumpi ole," vastasi vouti, joka ymmärsi vähän noita
uudenaikaisia maanviljellyskoneita, ja niin ottivat he taas pari
kahvipunssia.

"Mutta pitää äestä kotona pari päivää panematta, sitä kokoon ja
menemättä sillä ajamaan, vaikka on jo vähän niinkuin myöhäänlainen
ajoaika!"

"No sitä on nyt aina niin paljon tointa tuon lautamiesviran tähden ja
kansakoulujohtokunta antaa myös työtä — mutta huomenna on minulla kai
aikaa ryhtyä toden teolla työhön."

Ja aamulla istui Vigilius ylpeänä kun kuningas korkealla heiluvalla
istuimella poltellen "sinisiä veljeksiä" parhaasta piipustaan ja antoi
kasvoinsa auringon paistaa häikäisevänä ja mahtavana alas päiväläisten,
torpparien ja naapurien yli, jotka olivat kokoontuneet katsomaan
tuota kauan puhuttua universaalilapioäestä ja sen työtä. Ja Vigilius
loisti ja paistoi siinä hyvässä tietoisuudessa, että hän osottautui
kunnianimityksiensä arvoiseksi, hän oli uran uurtaja, kyläläisten
esikuva ja hän oli niin hiton näpsällä tavalla saanut koneen kokoon
paljastamatta itseään. "Niin, nähkääs, eihän sitä olla pilan vuoksi
lautamies."

Mutta sinä kesänä onnistui maanviljelys kuitenkin huonosti. Maa ei
tullut ajoissa kuntoon ja seuraavana keväänä rupesi Vigilius jälleen
kyntämään, ennen kun hän sai iloa heilutella lapioäkeellään.

Mutta vielä tänä päivänä ajattelee Vigilius tuota asioitsiaa, joka
ilmoitti sanomalehdessä, että universaaliäes tekee kyntämisen
tarpeettomaksi ja hän on ruvennut ikäänkuin rahtusen epäilemään
painettua sanaa.



Erämaan kummitus


Torpan Fiina oli rakastanut merimiestä, joka pitkiltä matkoiltaan
vierailla vesillä oli tullut kotipuoleen viettääkseen siellä kesää.
Kun talvi läheni, meni merimies matkoihinsa, ja Fiina istui yksinään
vanhan, puolisokean isänsä ja monien ajatuksiensa kanssa maailman
ihmeellisestä menosta ylimalkaan ja mitä pian tulisi tapahtumaan hänen
maailmassaan. Hänen kuukausimääriä ajatellessaan ja ajatellessaan,
istuissaan tuvassa, pilvenkorkuisten kuusien surullisesti suhistessa
synkässä pimeydessä ylt'ympäriinsä, muuttuivat hänen ajatuksensa yhä
pahemmaksi, ja kun pienokainen tuli maailmaan, tunkeutui paholainen
Fiinan äidinsydämeen ja pakotti hänen ompelemaan säkin, panemaan lapsen
ja kiven siihen, solmimaan siteen kiinni ja kantamaan tuon vaikeroivan
taakan salomaalle, missä on lampi, jonka mustaa vettä erämaan puut
puolikuivine ja vääristyneine oksineen varjostavat. Hän ei tuntenut
pistostakaan sydämessään, kun säkki molskahti veteen ja katosi. Kun hän
sitten katsoi ylös ja vähän tähystellen silmäili pitkin rantoja, olivat
vanhat puut hänen mielestään pahan ja ilkeän kaltaisia osoittaissaan
puolikuivilla oksillaan sinne ja tänne. Sitten tointui hän taas, nauraa
räjähytti niille vasten silmiä ja lähti kotiinsa torppaan.

Mutta moneen vuoteen ei Fiinan tie vienyt salomaalle. Sillä kuinka
uhkamielinen hänen sydämensä olikaan, oli lammen kuva, sellaisena, kun
hän näki sen silloin kun säkki putosi veteen, syöpynyt hänen mieleensä
erämaan koston uhkaukselle.

Kun puolisokea isävanhus oli kuollut, jätti Fiina torpan ja meni
palvelemaan talonpoikaistaloon, jossa oli paljon askaroimista. Nuoret
rengit katselivat vastatullutta ja arvelivat, että hän oli hiton korea
katsella, mutta muuten oli hän röyhkeä, tyly ja pahasuinen heidän
mielestään. Ainoastaan muutamien kesävieraina olevien nuorten herrain
kanssa antautui hän puheluihin ja hymyili heille ja syksyksi sanoi hän
itsensä irti palvelluspaikastaan muuttaakseen kaupunkiin.

"Mitä sinä siellä teet?" kysyi isäntä.

"Palvelen", sanoi Fiina.

Mutta ennen kun syksy tuli, oli paljon ehtinyt muuttua toiseksi...

Fiina teki tavallisissa oloissa kotiaskareita, laittoi ruuan, lypsi
ja hääräeli navetassa. Mutta toisinaan, kun heinän korjuu oli
kiireimmillään ja rukiinaikana, täytyi koko väen mennä niitylle ja
pellolle; silloin täytyi väliin yhden, väliin toisen, kuka vaan
parhaiten ehti, hakea lehmät metsästä, silloin, kun ne eivät itse
saapuneet taikka kun kellokas oli eksynyt takametsän soihin ja
roukkioihin.

Eräänä päivänä, jolloin oli ollut kiire ulkotöissä, rupesi puolen
päivän aikana tuulemaan ja pilveilemään. Metsässä humisi ja ryskyi
ja työnä oli koota sisään toisen niitoksen kuivunutta heinää. Pilvet
kulkivat mustina ja raskaina, mutta miten lieneekään, haihtuivat ne
taas pois ja illan suussa tuli ilma kauniimmaksi. Se joka oli ollut
lehmiä hakemassa, ei ollut löytänyt niitä kaikkia. Kaksi eläimistä
olivat metsän ryskeessä kadottaneet kuuluvistaan kellon kilahtavan
äänen, eronneet laumasta ja eksyneet. Niitä piti Fiinan lähteä
hakemaan, hänen, joka oli enemmän ollut kotona ja vähemmän väsynyt.
Mutta katsokoon vaan, ettei itsekin eksyisi, oli isäntä sanonut. Mutta
kuitenkin kävi hänelle juuri niin.

Eläimet olivat tänään olleet kaukana nummella, jossa siellä täällä,
harjun notkelmissa kasvoi ruohoa. Sitten olivat ne luultavasti menneet
alas suorapaikkoin juomaan. Sinne päin tuli Fiinan siis suunnata
matkansa, tuumi se, joka oli ajanut kellokkaan kotiin. Kun Fiina ehti
nummelle, alkoi jo hämärtää.

"Tui kotiin, tui kotiin, tui tuii!" kaikui halki metsän pitkin
venytetyin sävelin.

"Tui kotiin, tui kotiin!"

Sitten seisahtui Fiina ja kuunteli henkeään pidätellen. Ei mitään
vastausta kuulunut. Yhä edelleen kulki hän karjapolkuja pitkin, joita
kävi ristiin, rastiin joka suuntaan, yhä edelleen suota kohden, kuten
hän luuli, ja houkutteli houkuttelemistaan. Taivas oli yhä vielä
pilvien peitossa, mutta juuri siinä, mihin aurinko laski, oli kirkas
kohta. Ja kun aurinko loisti tästä aukosta, levisi yhtäkkiä kuin
veripunainen valovirta yli maailman. Se värjäsi metsät punaisiksi,
vuoren typpyrät punaisiksi, honkien latvat kimaltelivat vihertävinä ja
purppurankarvaisina ja rungot seisoivat kuin heleänpunaiset pylväät
sadun lumotussa linnassa. Maa oli punainen, niin että Fiinan silmiä
häikäisi ja toisinaan loisti illan hohde puiden lomitse, kuin olisi
koko metsä ollut tulessa. Tässä värien taikaloisteessa kävi Fiinan
mieli niin kummalliseksi ja kamalaksi, ettei hän enää eroittanut
polkua polusta, vaan eksyi vihdoin kokonaan eikä huomannut muuta
merkkiä tiestä, kuin muutamia vanhoja jälkiä, jotka olivat täynnä
mustanpunervaa vettä.

Kun hän oli käynyt tuon kostean pehmeäpohjaisen, ruskea-multaisen
notkon poikki, jossa kasvoi tiheässä pieniä puita ja pensaita, tuli hän
taas lujemmalle maalle, mielensä rauhoittui vähän ja hän huusi taas:

"Tui kotiin — tui tuii!" Mutta ei yhtään mylvivää vastausta kuulunut.

Silloin oli hänen mielestään paras kääntyä ympäri. Mutta nyt huomasi
hän yhtäkkiä, ettei hän tietänyt missä oli. Ja sitten sammuttivat vielä
lisäksi pilvet valon, niin että metsä äkkiä tuli melkein pimeäksi.
Fiina rupesi pelkäämään, hän saisi viettää kylmän yön villieläinten
keskellä ja kaiken, mitä erämaassa voi löytyä — ja mitä se on, sitä
ei edes tiedä, sillä yksi on nähnyt yhtä, toinen toista, kummallisia
nelijalkaisia siivekkäitä eläimiä, harmaita velhoja, jotka olivat
ihmisten kaltaisia, mutta hiipivät hiljaa ohi, tyttöjä, jotka kävivät
puolialastomina ja rallattivat kun hullut ihmiset, hiukset hajallaan,
ja tulikonnia, jotka menivät läpi veden ja valkean. Kun hän siten kulki
ja peljätti itseään moisilla ajatuksilla, tuli hän aukealle paikalle,
jossa oli muutamia vanhoja honkia hajallaan siellä täällä. Hän arveli
voisikohan se olla joku noista hiilipuiden kaatopaikoista, joita oli
takametsällä, jossa aikojen aikoina oli poltettu hiiliä ja myyty
rautatehtaisiin. Juuri käydessään, narskahti hänen jalkainsa alla, se
oli hiilten jäännöksiä. Tämän seudun pitäisi olla tuttua, arveli hän.
Mutta kuinka hän etsikin, ei hän löytänyt tietä, jonka piti viemän
täältä kotiin päin. Vihdoin löysi hän tiheästä kuusimetsiköstä vanhan
miilunpolttajan majan ja hän päätti viettää mieluummin yönsä siellä
kuin kulkea umpimähkään ympäri metsää. Se oli hataraseinäinen, ilman
ovea ja sen tuohikatto oli puoleksi sortunut sisään, mutta siitä oli
sentään vähän suojaa. Nurkassa oli läjä puolimädänneitä olkia.

Pilvipeite kajautui repeileviin hattaroihin taivaan rantaa kohti ja kuu
nousi puiden takaa. Majan kaikki seinän raot irvistelivät, kuu kumotti
katon läpi ja oviaukko oli kuin suuri, valkoinen neliskulmainen läpi.
Oli rauhallista, mutta ei hiljaista. Kaikkialla kuului ääniä, joilla ei
tuntenut olevan syytä, eikä alkua, jotka voivat olla ihmisten jalkojen
narinaa, mutta yhtä hyvin kyhmyisen, kuivan hongan tuntematonta kieltä,
ne voivat olla kehrääjälintujen äänten surinaa, mutta yhtä hyvin rukin
pyörinää, jota vanha noita pitää käynnissä, ne voivat olla lintujen
siiven suhinaa, mutta myöskin metsäkummitusten ja henkien kuiskeita.

Fiina istui majan oljilla ja tuijotti oviaukkoon. Hän oli kiihottanut
mielensä mietteillään ja istui vaan ja odotti, että yö kuluisi. Silloin
muisti hän äkkiä, että metsässä oli useampia sysipoltto-alueita,
ja että yksi sellainen oli myöskin ihan lähellä sitä lampea, mihin
hän aikoinaan oli heittänyt säkin jossa oli lapsi. Sinne asti ei
hänen sentään olisi pitänyt ehtiä — se oli toisella suunnalla.
Ajatus lapsesta peljätti häntä kuitenkin vielä enemmän ja hän rupesi
miettimään katkismusta. "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun
edessäni" — ei, sitä ei hän toki ollut tehnyt. "Ei sinun pidä turhaan
lausuman Herras, sinun Jumalas nimeä." Niin, ei hän juuri niin
rivosuinen oikeastaan ollut, mutta ehkä sentään joskus ajatuksissaan.
"Ei sinun pidä huorin tekemän" — "Ei sinun pidä tappaman." Voi, voi,
voi! Hän oli tehnyt ensinmainitun, mutta se ei liene niin vaarallista,
ajatteli hän yksinkertaisuudessaan, mutta se toinen. Oi, voi, voi! Hän
painoi käden sydäntään vasten — silloin tömisi yhtäkkiä maa oviaukon
luona ja siinä seisoi musta kummitus kuun valossa — se oli paholainen
— hän oli nähnyt sen kuvan viinalohikäärmeen päällä tuvassa, kotona
— kaksi karvaista jalkaa, hontelo ruumis, suuret korvat ja sitten
kartioilla nuo kauheat siivet tuntosarvineen — nyt tuli paholainen
hakemaan häntä tuon säkin tähden — hän veti hameen kasvojensa yli —
kuuli päristyksen, huusi kuin kuoleman tuskassa ja heittäytyi alas
painaen päänsä olkiin. Kuinka kauan hän makasi, ei hän itsekään
tiennyt, mutta kun hän tointui ja uskalsi katsoa ulos, oli paholainen
poissa ja aamuruskon kajastus levisi puiden takana, jotka kuvastuivat
taivasta vasten vääntyneine, puolikuivine oksineen. Oliko hän siis
kuitenkin tullut lammelle? Ne olivat samoja puita, joita kasvoi sen
järven rannoilla, jonka pohjalla säkki oli.

Hui, kuinka se huusi! Taivaan Jumala armahda minua! Lapsi huutaa vielä,
huutaa, huutaa... kimeästi, vaikeroiden, se itkee, itkee. Taivaan
Jumala, armahda — se on vedenhaltia, joka tahtoo kostaa... se itkee,
itkee — lamminhaltia, josta olen kuullut ihmisten puhuvan, kummitus,
paholainen toisessa muodossa... Mutta päivä valkenee... hänen täytyy
nyt uskaltaa lähteä pois... Herra Jumala, hänen täytyy lähteä... ryömii
ulos majasta ja nousee ylös, näkee lammen jyrkänteen alapuolella...
ja samalla kävi kuin ryöppyinen roiske yli kirkkaan, tyynen veden
pinnan ja kauhea haamu syöksyy eteenpäin pitkin vettä, voimakkain,
läiskähtävin siiveniskuin. Alhaalta vedestä kuuluu helvetillinen
melu... pian saavuttaa hirviö hänet... mutta hän juoksee... niin, hän
juoksee kuin henkensä edestä, muistaa kuitenkin vetää hiuspalmikot
leukansa alle, ettei paholainen, joka ryntää hänen perässään, saa
niistä kiinni takaapäin. Pensaissa rytisee ja rätisee monessa kohden...
mutta hän juoksee hengen edestä. Sitten näkee hän harmaapukuisen miehen
kävelevän puiden välissä... siis on hän kokonaan mennyttä... tuolla
tulee itse metsäihminen häntä vastaan... Fiina huutaa kuin riivattu,
kompastuu puunjuureen ja kaatuu ja jää makaamaan kasvot maata vasten ja
tukiten käsillään korviaan.

Ystävällisin sanoin saa isäntä Fiinan taas virkoamaan ja vei hänet
kotiin. Hänellä ei ollut enää mitään vastustusvoimaa, hän ei voinut
salata mitään, vaan kertoi kaikki, mitä oli nähnyt metsässä. Osa
ihmisistä uskoi mitä hän sanoi, puisteli ajattelevasti päätään ja
arveli, että sellaista on ennenkin nähty lammen puolella. Mutta
ylioppilas, joka oli kesävieraana, puhui oppineita sanoja hirven
varjokuvasta haarukkaisine sarvineen — ne olisivat muka olleet
paholaisen siivet — kuikan valittavasta äänestä ja vaikeudesta saada
ilmaa siipiensä alle, lentäissään ylös. Voihan se tosin olla niinkin,
arvelivat ihmiset, mutta kun paholainen on irti, niin on se irti
ja ainahan siellä salomaalla on ollut kummituksia. Sen ovat vanhat
sanoneet ja hehän sen parhaiten tietävät. Sitä paitsi, puhutaanhan
katkismuksessakin metsänhaltioista, vedenhaltioista, tontuista ja
muista senkaltaisista.

Sen yön jälkeen oli Fiinan luonto toisenlainen. Hän oli lempeämpi ja
ystävällisempi ja aivankuin voitettu mieleltään. Erämaan kummitus
oli rangaissut häntä. Toisinaan meni hän kirkkoonkin ja antautui
keskusteluihin uskovaisten joukon kanssa, joka teki työtä voittaakseen
uusia sieluja oikeaan kotiin.

Mutta miten lieneekään, tuli kuitenkin tuo lapsijuttu ilmi...
luultavasti oli hän jo metsässä puhunut siitä isännälle... siellä
peljästyksissään. Toiset palvelijat rupesivat katselemaan häntä
epäluulolla ja puhuivat peittelevin sanoin tapahtumasta. Mutta sitä
ei heidän olisi pitänyt tehdä. Fiinahan oli kärsinyt rangaistuksensa
— Herra Jumala — olihan hän kärsinyt metsässä — ja olihan hän
nöyryyttänyt ihmisten ja Jumalan edessä. Mitä sanomista oli siis
piioilla ja rengeillä. Uhkamielisyys rupesi uudestaan nousemaan hänen
sydämeensä ja hänen silmänsä muuttuivat ilkeän näköisiksi. Pian oli hän
samanlainen kuin ennenkin, ja kun hänen piti lähteä käräjiin lapsi- ja
säkki-jutun tähden, oli hän saanut kyllikseen kanssaihmisistään, juoksi
alas kotiniemekkeelle ja heittäytyi salmeen.



Kaksi vanhusta.



1.


Se tapahtui kerran harhaillessa merellä. Olin purjehtinut useita
päiviä milloin penikulmien laajuisilla aukoilla, milloin kapeitten,
hymyilevien salmien läpi, milloin punaisten merikallioitten lomissa.
Huvini oli ollut uhmailla valkeita aaltoja, purjehtia huimaavaa vauhtia
pitkin tyyniä vesiä tuulen suojassa matalien vuorentöykämien välissä
ja kun kaunis, päilyilevä lahti houkutteli liian voimakkaasti, olin
laskenut ankkurin. Olin purjehtinut auringonpaisteessa ja sateessa,
punertavassa hämärässä ja valkoisessa kuunvalossa ja nyt oli mielestäni
hauskempi viettää yötä maalla, kuin kajutassa.

Kun siten ajelehdin erääseen salmeen, avautui äkkiä toiselle puolen
viheriä niittyrantainen lahdelma jyrkkien vuorien välissä ja niityllä,
vanhan lehmuksen alla oli punainen tupa. Porstuan keltaiset kaksoisovet
olivat tosin suljetut, mutta savupiipusta nouseva sininen savu oli
merkkinä, että asukkaat olivat kotona. Suuntasin veneeni tuulen
yläpuolelle ja hetkisen kuluttua laskin ankkurin.

Purjeiden kokoaminen ja kaiken kuntoon paneminen yöksi vei vähän
aikaa ja kun olin saanut ne tehdyksi ja katselin rantaan päin, olivat
keltaiset ovet auki ja laituria kohden tuli vanhus, kumarainen ja
kankea, mutta jonka ryhdissä kuitenkin oli jotakin, joka ilmaisi, että
hän oli ollut merimies. Hän souti ruuhella ulos rannasta ja kysyi
tulisinko maalle.

Josko saisin yösijaa? Tietysti. Vielä ei hänen ollut tarvinnut kieltää
kulkioilta ja purjehtioilta yön suojaa, vaikka ei kenties enää ole
pitkälti siihenkään aikaan. Sillä sekä hän että eukko olivat tulleet
vanhoiksi ja melkein saamattomiksi. Ja kun eukolla ei enää ollut voimia
keittää useammalle henkilölle, eikä laittaa useampia vuoteita kuntoon,
ja kun hän itse, vanhus ei jaksanut hakata tavallista enemmän puita,
silloin täytyi varmaankin vastata kieltävästi — mutta siihen asti oli
aina jokainen rehellinen matkustaja tervetullut heille, samoin kuin
hänkin oli nauttinut vieraanvaraisuutta monen luona eri maissa. Hän oli
nimittäin purjehtinut ennen maailmassa.

Tuvassa istuu vanha mummo kangaspuissa. Sisään astuissamme hellitti hän
luhat ja tuli minua vastaan melkein laahustavin askelin. Mutta katse,
joka lasisilmien läpi minua kohtasi, oli ystävällinen ja miellyttävä.
Saatuaan tietää, että jäisin yöksi, rupesi hän rauhallisesti ja hiljaa
puuhailemaan ruuan kanssa sill’aikaa kun kissa silitteli selkäänsä
polveani vasten ja vanhus itse kävi pöydän viereen istumaan.

Tuvassa vallitsi erinomainen hiljaisuus. Harvoin ovat loppuun kuluneen
työpäivän viimeiset hetket minuun sellaista vaikutusta tehneet
kun täällä näiden patriarkallisten, kunnia-arvoisten vanhusten
kodissa, jossa he elävät hiljaa omassa maailmassaan, jonka he itse
ovat raivanneet itselleen erämaasta. Niityn ja perunamaan ovat he
muokanneet kahden mäen väliseen suonotkoon, tuvan ja ulkohuoneet ovat
he rakentaneet, ja huonekalut oli ukko itse suurimmaksi osaksi tehnyt
taloutta alkaissaan, tai ollessaan kotona jonkun talven vaimonsa ja
pienokaisten luona. Ikkunaverhot, matot ja vaatteet oli vaimo kutonut
ja ommellut, ei ainoastaan ne joita nyt käytettiin, vaan kaikki nekin,
mitä aikoinaan on tarvittu taloudessa niin hyvin puolivillaiset ja
pellavaiset kun pumpulisetkin. Kaikki elämänmuistot olivat heillä
ympärillään, paitsi lapset, jotka olivat lentäneet ulos pesästä ja
kyntivät nyt vuorostaan laineita taikka raivasivat pelloksi uusia
suorotkoja. Oli niin ihmeen rauhaisaa. Vanhukset olivat työntäneet
nahkakengät jaloistaan maton pätkälle oven viereen ja kävelivät ympäri
kotitekoisissa tallukoissa — minusta tuntui, kun eivät he itse olisi
tahtoneet saastuttaa pyhättöään meluamalla, vaikka ymmärsinkin, että
syynä oli lattian pesun hankaluus. Ainoa ääni, joka keskeytti hidasta
keskustelua, oli puiden räiskynä takassa ja ääni, joka syntyi siitä,
kun jokin keittoastia otettiin alas seinältä.

Ylhäällä, katon-aluksen alla olivat pyssyt, joita nyt enää ei juuri
käytetty ja niiden vieressä joukko sinisiä paperikääröjä, joiden pian
huomasin olevan merikorttia. Nurkkahyllyllä oli suuri kompassi ja
pitkä tähystin — se oli ostettu Rostokista. Vanhus oli purjehtinut
rippikouluajastaan alkaen, ensin laivapoikana ja kokkina ja
jungmannina, mutta sitten oli hän suorittanut tutkinnon ja kuljettanut
prikiä ja kuunaria monena Herran vuotena Itämerellä ja sen lahdilla.
Se oli vanhaan, hyvään aikaan. Nyt ei se enää kannattanut noiden
höyrylaivojen tähden. Hän oli tullut vanhaksi sopivaan aikaan, arveli
hän.

Mutta vaikka hän oli tullut niin huonoksi, niin ei hän saanut kokonaan
luopua merimieselämästään.

"Sillä vielä tänäkin tulevat ne tänne saadakseen minut luotsiksi
milloin Vaasaan, milloin Pietariin."

Ukko hymyili hieman, kenties jonkinlaisella tyytyväisyydellä.

"Ja parin päivän kuluttua lähden minä pojan kanssa — hän on
neljänkymmenen vuotias — Loviisaan. Kauemmaksi itäänpäin en enää löydä.
Kun tulee vanhaksi, niin unohtaa yhden ja toisen meriviitan, eikä
muista kaikkia vuorenkärkiä."

"Eikö poikanne voi saada ketään nuorempaa kanssaan?"

"Se on nyt siten, että sen täytyy ikäänkuin kulkea isältä pojalle.
Meillä on monta merkitsemätöntä väylää, joiden läpi me kuljemme silloin
kun muiden täytyy kulkea kiertotietä. Ne olen minä oppinut isältäni ja
hän hänen isältään ammoisista ajoista alkaen ja minun tulee jättää ne
pojalleni perinnöksi ja oikeus pysyy oikeutena."

"Kuinka vanha te olette?"

"Ainoastaan kahdeksankymmenen vuotias. Äiti on kahdenyhdeksättä ja hän
hoitaa taloa minun poissaollessani."

"Mutta nuoret?"

"Tyttö on naimisissa. Poika asuu tässä samalla maalla, vastaisella
puolella. Hän on nyt ostanut jahdin."

"Keltalaitaisen jahdin," lisäsi eukko, joka oli ylpeä siitä, että se ei
ollut muiden jahtien kaltainen, "ja oikein risteilijän, sillä sellaisia
eivät ole kaikki, kuten isä sanoo. Ja kun hän ansaitsee vähän, hankkii
hän itselleen kaljaasin."

"Ehkä hän saa sen," arveli vanhus, "kun meitä ei enää ole ja hän saa
sen vähän, mitä meiltä jää jälelle."

"Mutta nyt täytyy meidän mennä lehmän luo, isä."

Hiljaa lähtivät nuo kaksi vanhusta sukkasillaan tuvan lattian poikki,
pistivät nahkakengät jalkaansa ja kävelivät hitain askelin porstuan
läpi pitkin polkua niityn poikki navettaan, vaimo kantaen kahta kiulua
ja ukko perässä, ämpärillä vieden juoman lehmälle, molemmat kumaraisina
ja tasaisessa tahdissa, joka ilmaisi, että he jo monta vuotta ovat
suorittaneet tuon matkan yhdessä.

Kun maito oli kannettu sisään, menimme me kaksi miehen puolta
hakkaamaan puita, s.o. vanhus katseli, kuinka hakkaaminen sujuisi
minulta ja hakatessani kertoi hän, miten on meneteltävä, saadakseen
kirveen pysymään varressaan. Hän tunsi kaikki kokemuksesta.

Kun tulimme tupaan, tuotiin uusia perunoita pöydälle ja tuoretta haukea
— sillä vielä jaksoi vanhus laskea koukkuja — ja tuoretta voita, sillä
vielä jaksettiin kirnuta, kun vuorotellen liikuteltiin mäntää.

Sitten saatettiin minut kammariin, jonka pian huomasin vanhusten
pitkän elämänsä aikana kokoaman omaisuuden ja merkillisyyksien
säilytyspaikaksi. Suuria höyhenpatjoja ja monta oivallista peitettä,
pari arkkua täynnä kangaskääröjä — "niin, ne olen kaikki kutonut
ja kenties ehdin vielä vähän, ennen kun kuolen" — joukko valmiita
vaatteita, sekä miehen että vaimon, kummallisia lasikoristeita
Lyypekistä ja piippuja Kiielistä.

"Ne ovat kaikki sellaista, mitä lapset saavat kun me vanhat kuolemme.
Jotain pientä ovat he jo saaneetkin ja lastenlapset myös."

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kahvi valmiina tuvan takalla ja
molemmat vanhukset istuivat auringon paisteessa vieretysten portaalla
porstuan edessä, kädet helmassa, katsellen niittyä, josta ukko oli
niittänyt vähän ruohoa, joka oli kasvanut toistamiseen. Luuvalo ei
ollut vaivannut niin pahoin aamulla.

Myöhemmin päivällä lähtisi hän poikansa kanssa matkalle Loviisaan,
neuvomaan tietä, jolla aikaa mummon tulisi pitää huolta, että heinät
tulevat katon alle — sillä karjanruuasta tulee puute ensi talvena.
Sitten kutoo hän valmiiksi uuden kankaan, kun isä tulee kotiin — sillä
siitä tulee sarkaa hänelle hänen yhdeksänyhdeksättä syntymäpäiväkseen.
Ja se on parin viikon perästä.



2.


Pari vuotta myöhemmin laskin minä vinhan vihurin kiidättämänä
Guldkrona-selän poikki. Upea vihreä vesi kihisi ja kuohui keulan
ympäri. Olin tyytyväinen hyvään vauhtiin sillä lounaasta nousi pilvi ja
jo yöllä olin kuullut ukkosen käyvän sillä ilman suunnalla. Kello ei
ollut enempää kuin kuusi tai seitsemän aamulla, aurinko paistoi vielä
ja suurusajoissa olisin varmaankin noiden kahden vanhuksen luona — jos
he vielä elävät — ja siellä suojassa rajuilmalta.

Ohi vanhojen tuttujen niemien ja kivien kiiti alus saaristoon. Pilvi
oli jo korkealla, se oli hajautunut useampiin eri joukkioihin, joiden
syrjät olivat loistavan valkoisia, yksi ulottui aina keskitaivaalle
asti. Mutta pian olen minäkin perillä. Tuolla näkyi jo punainen tupa ja
savu tuprusi uuninpiipusta. He elivät siis vielä, nuo vanhukset — vai
olikohan mahdollisesti muita ihmisiä asettunut heidän sijaansa? Tuuli
kävi suoraan lahteen. Minun täytyi purjehtia sen ohi ja luovailin ylös
pojan torpan kohdalla, joka sijaitsi puolen kilometriä itäänpäin ja
jonka minä myöskin tunsin ja jossa olen käynyt.

Laskin ankkurin ja hinasin purjeen alas. Pilvet yläpuolellani olivat
uhkaavia ja ukkonen kuului monelta taholta. Kajutan ikkunasta
näin, että ihmiset olivat ylhäällä rantaniityllä kokoamassa heinää
kotilatoon, sillä satoi jo vähän.

Silloin loisti äkkiä salama, jota silmänräpäyksessä seurasi kova ja
lyhyt jyrinä. Se tuli niin odottamatta ja ilman lyhempiä enteitä,
että se vaikutti kauhistuttavasi. Heti sen jälkeen katsahdin minä
torppaan päin ja näin silloin pienen savupatsaan nousevan ladon katolta
ja naishenkilön seisovan vuorella ja viuhtovan käsillään kaikille
suunnille. Salama oli sytyttänyt ladon ja se oli saatava sammumaan,
ennenkuin liekit vinhassa tuulessa saavuttaisivat asuinrakennuksen ja
muut ympärillä olevat rakennukset. Minä otin veneämpärin ja soudin
maalle.

Ihmisiä tuli juosten pitkin polkuja kauempaa saarella sijaitsevista
torpista, mutta jo ennen kun minä astuin pois aluksesta puhkasi tuli
katon. Kun minä ehdin ladon luo vedellä täytetyn ämpärini kanssa, tuli
torpan vaimo vastaani äänekkäästi valittaen ja itkien. Töin tuskin oli
hän saanut miehensä ja ainoan poikansa, viidentoista vuotiaan vedetyksi
ulos ladosta, jossa ukkonen oli heihin iskenyt. Nyt makasivat he
pitkällään vuorella, toisella sininen juopa ohimoilta alas kaulaan ja
toisella vaatteet palaneina. Saapuville tulleitten avulla kannettiin
he tupaan, jossa kolme säikähtynyttä lasta itki, nuorimman, joka oli
ainoastaan puolen vuorokauden vanha, huutaessa voimainsa takaa.

Mutta nyt ei ollut aikaa auttaa heitä. Tuli oli sammutettava.
Palokoukun ja parin pikon avulla vedettiin hirret alas ja sammutettiin
sitä mukaa. Asuinrakennusta ja navettaa uhkaava vaara oli torjuttu.

Kun ihmiset vielä hääräilivät sammutuspuuhissa, lähdin minä
polkua pitkin vanhusten tupaa kohden, joka oli tuulen yläpuolella
palopaikasta. Tahdoin varovasti ilmoittaa vanhuksille tapahtumasta —
jos he vielä elävät ja jos he eivät vielä olleet saaneet tietää mitään.

Sisäänastuissani istui mummo kangaspuissa ja vanhus itse oli ottanut
esille pitkän tähystimensä ja katseli lahdelle, missä vaahto vyöryi
kuin savu.

"Mistä ihmeestä tulee herra tässä ilmassa — myrskyssä, ukkosessa ja
sateessa?"

Kerroin muutamalla sanalla matkastani.

"Nyt täytyy keittää kahvia, kun tuli näin harvinainen vieras," sanoi
mummo ja sipsutti sukkasillaan muurin luo, samalla kun kissanpoikanen
ryömi ulos korista ja keikahutteli itseään lattialla.

"Äsken kävi oikein tavattoman kova ukkosen jyrinä. Oikein muuri rämisi."

"Niin, se rapisi aivankuin — kuinka sanoisinkaan" — lisäsi mummo.

Puhuisinkohan minä tuosta ukkosen iskusta. Huomasin, että olin
ottanut itselleni liian vaikean tehtävän, minä en uskaltanut lausua
ilmi sitä mitä tiesin. Eiköhän koskisi liian kovin vanhuksiin, ehkä
he kuolisivatkin, saatuaan tietää, että heidän ainoa poikansa ja
pojanpoikansa on ukkosessa saaneet surmansa. Toiselta puolen näyttäisi
kummalliselta, kun minä istun siellä, enkä kerro mitään, kun toisista
torpista tullaan tuomaan tietoa. Minä istuin ja olin kovin tuskissani.

Ukko katseli lahdelle päin tähystimellään. "Hongat kaatuvat Palomaan
metsässä," sanoi hän. "Mutta kaiketi se taas pian tyyntyy, luulen, että
se jo on laimentunut.

"Oikein seinät huojuu," arveli mummo, kun kattohirret ratisivat.

Mitä tulisi minun tehdä — melkein valtasi minut tuska istuissani.
Niityn toiselta puolen näin miehen tulevan pitkin askelin. Laivuri
suuntasi tähystimen häneen.

Nyt täytyi minun puhua, tahdoinko tahi en.

"Salama, joka tuli tuon kovan tärähdyksen kanssa, iski varmaan alas!"

Silloin avautui yht'äkkiä ovi ja mies astui sisään nokisena ja märkänä.

"Herra Jesus", alotti hän, mutta sitten näki hän minut — "vai niin,
herra on jo varmaankin kertonut kaikki."

Vanhukset tuijottivat mieheen ja kävivät puoli lattiaan häntä vastaan —
"Itäniemeläinen."

"Mutta mitä se sitten on?"

Miehen suusta tulvi virtanaan sanoja, vanhusten katsellessa vuoroin
häntä, vuoroin minua, kunnes he ymmärsivät, että se oli totta.

He ottivat lasisilmät pois ja katselivat toisiaan silmiin, menivät
sitten käsikädessä vuoteen luo, ja istuivat sen laidalle.

"Hoh hoo!" huokasivat molemmat.

"Kuinka on vaimon ja äsken syntyneen laita?"

"Ei suinkaan heillä liene hätää. Siellä on kyllä niitä, jotka hoitavat
heitä."

"Niinhän se on, että ihminen päättää, mutta Jumala säätää."

Sitten olivat he kauan aikaa vaiti ja hiljaisuuden kestäessä lähti
Itäniemeläinen tiehensä. Hän oli toimittanut asiansa ja tunsi itsensä
tarpeettomaksi. Sellaiseksi tunsin minäkin itseni ja menin myös ulos.
Myrsky oli tyyntymään päin ja ilma kirkastui.

Vähän ajan kuluttua näin minä molemmat vanhukset horjuvin askelin
kävelevän navettaan päin, vielä kumaraisempina, kun viime kerralla
nähdessäni heidät, mummo molempine kiuluineen ja ukko vieden juomaa
ämpärillä. Mutta käydessään asetti mummo kiulunsa alas ja pyyhkäsi
esiliinalla silmiään ja ukko asetti varovaisesti lehmänjuoman alas ja
teki saman liikkeen takin hiallaan. Sitten menivät he taas eteenpäin.

Illalla ei puhuttu paljon. Vanhukset istuivat parhaastaan ja
vaikenivat. Heidän tupansa tuntui minusta taas hiljaiselta pyhäköltä.

"Ja minä kun luulin näkeväni poikani kaljaasilaivurina ja hänen
poikansa luotsina jollakin noista suurista laivoista," arveli vanhus.

"Nyt saamme ruveta myymään miesten sarkakääröjä, isä, kun ei enää ole
miehenpuoleisia perillisiä."

"Niin, ja taitaa olla paras, että sinä lopetat kankaasi ja alotat
kutomaan naisten kankaita."

"Kyllä kai se niin on."

"Ja niin alkavat kai päivät mennä."

"Eikä niitä taida olla niin montaa enää."

Kun seuraavana aamuna purjehdin pois, tunsin minä, että näin vanhukset
viimeisen kerran ja minä jätin paikan melkein hartaudella.

Hiljattain olen kuullut, että vanhukset ovat ottaneet itselleen
kasvattipojan. He tarvitsivat vihdoin kuitenkin jonkun, joka hakkaa
heidän puunsa ja perunamaan. Kenties tarvitsi ukko myöskin jonkun,
jolle saisi neuvoa tien rantoja pitkin.



Kevät



1.


Talvi on pohjoisen luonnon lepoaika. Hiljaisena ja kalpeana ja
juhlallisena lepää maa, tummina seisovat metsät vuorten harjanteilla.
Valkea lumi peittää kivet ja aidat, mättäät ja kallionjyrkänteet, ja
levittää kaikkialle yhden ainoan eheän suuren tunnelman, kuin kellon
kumina yli äärettömän avaruuden.

Talvi on pimeä ja kylmä mutta kun pimeys ja pakkanen ovat kulkeneet
polttopisteensä ohi ja pitkät auringonpaisteiset päivät kimaltelivat
yli luonnon, ovat laaksot kiedotut siniseen siimekseen, auringon
valaisemat vuorenjyrkänteet kimaltelevat keltaisina lämpimän punaisina
taloineen, ja metsät ikäänkuin palavat keltaisen punervassa valossa. On
tyyntä ja hiljaista ja kaikuu kuuluu laaksosta laaksoon, kun kulkuset
kilisevät. Pohjoinen talvi osoittaa, mitä suurta, eheää ja komeaa se
voi saada aikaan.

Kun taivas iltasin alkaa käydä veripunaiseksi ja ilma sen yläpuolella
on vaalean viheriä ja läpikuultava, kun tähdet kimaltelevat kirkkaasti
ennen pimeän tuloa, silloin on talven valta voitettu, silloin on kevät
lähellä. Eräänä päivänä alkaa ilmaantua juomuja ja pilvenhöytäleitä
taivaalla, tuulenpuuskat puhaltelevat avaruudessa, luonto muuttuu
värittömäksi, sataa lunta ja lumiräntää ja etelästä päin tulee
kosteaa ilmaa ja sumua. Ihmiset pysytteleivät mielellään huoneissa,
sillä ulkona tuntuu raa'alta ja kylmältä, vaikka onkin lämpimämpi
kuin ennen. Mutta kun muutamana päivänä tuuli ja sade lakkaavat ja
ihmiset taas uskaltavat mennä ulos, niin kurkistavat mättäät, kivet ja
mäet ulos lumipeitteistään, joka näyttää vettyneeltä ja harmaalta ja
paljailla maantäplillä kihisee pieniä lintuja, mustia, punarintaisia,
ruskeita. Sitten tulee aurinko esiin pilvien lomista, jotka ovat
käyneet keveiksi ja valkeiksi ja silloin kuuluu äkkiä hamppuvarpusen
iloinen nauru koivusta ja kuuntelija tulee itse niin iloiseksi, että
seisahtuu, katselee sinne ylös ja hymyilee. Rastaat lentävät pienissä
parvissa, taikka parittain ja laskeutuvat lepän latvoille. Kummallisia,
harmaanruskeita lintuja lentää ylös teiltä, joita myöten kuljemme,
lintuja, joita emme koskaan ennen ole nähneet, ainoastaan kuulleet —
sillä ne kummalliset linnut ovat leivosia.

Aurinko paistaa niin että kaupunkilaistenkin huoneet tulevat
valoisammiksi ja ilma on lämmin päivällä. Aurinko paistaa sisään
ikkunoista, niin että ensimmäiset ruusut puhkeavat ja tuoksuavat.
Vanhat kumaraiset mummot, jotka eivät ole tohtineet mennä ulos
talvella, kömpivät esiin piilopaikoistaan ja nauttivat säteilevästä
auringonpaisteesta, taikka antavat taluttaa itsensä lämpimille
katukäytäville, missä vilisee lapsia ja lastenvaunuja. Päivänvarjot
tulevat esiin ja kasvot niiden alla näyttävät iloisemmilta kuin ennen.
Raskas mieliala on poissa ja ihmisistä tuntuu elämä valoisammalta.

Puutarhoissa ja puistoissa käännetään lumi sulamaan ja kirsi poistetaan
krookkuslavoilta. Jos kaikkivoipa aurinko saa levittää säteensä noille
hennoille iduille, nostavat ne sitten kyllä pian maasta keltaiset
päänsä ja seisovat siinä avuttomina kuin pienet lapset, joita ihmiset
ystävällisesti katselevat. Puutarhaystävät rupeavat jo ajattelemaan
istutuksiaan, mitä he kylvävät tähän ja mitä tähän istutetaan —
keväthaaveita. Mutta kun urheilijat tuntevat auringon lämmön selässään,
heräävät kesäajatukset heti heissä ja he kävelevät venevalkamilleen
ja katselevat kuinka alukset ovat säilyneet talvella — retkeilythän
alkavat taas pian — sill’aikaa kun rouvat kotona ottavat esiin vaaleita
vaatteita, tarkastelevat ja sovittelevat ja katsovat ovatko ne käyneet
liian ahtaiksi pienokaisille.

Ympäristöillä ovat harakat nauraneet enemmän kuin tavallisesti
ja nauraneet ilosta ja sitten on niille tullut kiire rakentamaan
suuria pyöreitä risupesiään jonnekin tiheään nuoreen mäntymetsään.
Teerensoitin kuuluu — mistä, sitä ei oikein tiedä — se voi olla
lähellä, mutta yhtä hyvin voi se olla kaukanakin.

Lehmät ja lampaat lasketaan pihamaalle auringonpaisteeseen ja ovat
niin tottumattomia voimakkaaseen valoon, etteivät oikein tiedä
mihin ryhtyisivät. Vihdoin lähtevät ne nelistämään ympäri pihaa ja
peljättävät kanat, jotka kaakottaen pakenevat joka suunnalle, samalla
kun lapset, jotka seisovat portin sisäpuolella ja katselevat näytelmää
säkenöivin silmin, nauravat sydämen pohjasta vasikkain keikahduksille.

Kun luotsiukko aamulla menee ulos hakkaamaan puita, on hän kuulevinaan
tuttuja ääniä ilmasta — ehkä etäällä olevien kurkien parkunaa, taikka
kenties allien, jotka hakevat aukeaa paikkaa, tai kalalokkien kirkunaa.

Luotsiukko noutaa tähystimen, menee ylös odotusvuorelle ja katselee
ympärilleen. Ei, ei näy sinistä juovaa, eikä railoa jäässä, hän oli
varmaan kuullut väärin — hän luuli ehkä vaan, että hänen olisi pitänyt
kuulla jotakin. Mutta kaikessa tapauksessa saattaa olla varminta, että
vähitellen ryhtyy asettamaan kuntoon ampumavehkeitään. — Sen saavat
pojat iltatyökseen tehdä.

Jos kävelee pitkin polkuja metsässä, pysähtyy ja kuuntelee, niin ei
alussa kuule mitään. Mutta maltappas — siellä sorisee, porisee ja
huokaa — ne ovat puroja, jotka kaivautuvat eteenpäin lumipeitteen alla,
siellä hengittää, huokuu ja kuiskii itse lumessakin, sen hitaasti
painuessa kokoon, kuusien latvoista tippuu kirkkaita pisaroita ja
puolukanvarret karisevat noustessaan esiin honganrunkojen ympärillä
sitä mukaa kuin lumi sulaa. Pikkulinnut eivät ole vielä uskaltaneet
mennä metsään — niiden täytyy pysytellä teillä, ladoissa ja pihoilla
löytääkseen ravintoaan.

Keväthuvilat ovat hiljaa ja uneksivat viimevuotisista kesämuistoistaan,
ehkäpä tulevista tapahtumistakin, mutta he tuntevat jo, että ovat
ihmisten ajatuksien esineinä.

Ensimmäinen kevättunnelma väräjää luonnossa ja väräjää ihmisten
sydämissä. Maa valmistautuu lumen alla tulemaan jälleen nuorekkaaksi,
nuoret tunteet itävät ja iloitsevat ja kaihoavat kaikkien rinnoissa,
ihmiset puristavat toistensa käsiä lämpimämmin kuin ennen — kaikki tuon
siunatun kevään tähden!



2.


Kielessämme löytyy tuskin sanaa, joka voi loihtia esiin niin vakaavaa
nuoruuden, valon ja kevään tunnelmaa, kuin sana Toukokuu. Kun kuulee
sen sanan, tai lukee siitä, alkavat tunteemme värähdellä, keväiset
ajatukset heräävät ja eteemme nousee näkyjä nuoruutemme päiviltä.
Kuulemme säveliä avaruudesta, "Tulles kaunis Toukokuu," jota lapsena
lauloimme jollakin vihreällä niityllä, taikka "Touon aika lähenee,"
joka kaikui riemuiten, samalla kun ympärillä näkyi valkolakkeja, pieniä
kukkakimppuja ja iloisia kasvoja. Tämän kevät-tunnelman herättää
sana Toukokuu, satakoonpa sitten ulkona, tai pyryttäköön, tai olkoon
lämmintä ja vihreäistä. Kunhan vaan on Toukokuu!

Itse asiassa on Toukokuussa jotain erinomaisen runollista. Toukokuu
on kevään ilo ja kevään surumielisyys, kevään onni ja kevään lempeä,
hento suru, pitkän hämärän ja puolivaloisan yön kuukausi, päivät uhkuen
heräävää elämänhalua ja yöt kaihoavaa salaperäisyyttä. Toukokuu on
se kuukausi, jolloin laulu kaikuu toivehikkaampana, jolloin ihmiset
tekevät työtä ja laulavat, jolloin linnut laulavat ja rakentavat
pesiään, jolloin kaikki näyttää heräävän toimeliaisuuteen, riemuun ja
onnenunelmiin, jolloin umput puhkeavat ja versovat kaikkialla.

Toukokuu on puutarhojen ja puistojen lumottu aika, jolloin joka päivä
on kuin uusi ihme, loihtii esiin uusia pronssinvärisiä silmikkoja ja
pieniä vihreitä lehtiä, uusia lauluja, uusia säveliä, uusia kukkia,
jolloin joka yö uinuu kalpenevien tähtien alla, taikka kuun alla,
joka ei valaise, samalla kun rakennukset ja puut muodostavat kauniita
varjokuvia vasten pohjan vaaleaa taivasta.

Läpi jokapäiväisimmän ja uudenaikaisemmankin kaupungin, kaupungin,
jolla ei ole sukuperää eikä muistoja, ei taruja eikä satuja, väräjää
tiedottomasti kevättunnelma. Se kulkee sisään tulleista, syöksyy
mereltä, se virtaa esiin ilman lämpimässä ja valuu valon mukana alas
itse taivaasta.

Satamajäät sulautuvat taikka murskautuvat sohjuksi, lippuja hinataan,
vastamaalatut höyrylaivat alkavat liikkua ja purjealukset lemuavat
kivihiilisavulle ja tervalle. Jonakuna kauniina päivänä on liike
käynnissä ja toimelias elämä alkaa satamassa. Rannikkolaisten veneet
raivaavat itselleen tietä jäälohkareitten lomitse ja maaseuduilta
tulvaa myyjiä, jotka tarjoilevat hentoa vihervää, sinivuokkoja ja
valkovuokkoja, joista leviää hienoin ja raittiin keväinen tuoksu.
Rantalaiturilla ja sen vieressä tapaamme muutamana aamuna kaupan joukon
aluksia, joiden laiteet loistavat tuoreesta puusta- ja kuparinauloista,
ja jotka herättävät ihmisissä kesäisiä ajatuksia kalastusmatkoista ja
souturetkeilyistä pyöreitten loistavien kallioitten lomissa taikka
rantoja pitkin, joita riippakoivut varjostavat.

Soitto kaikuu ulkoravintoloista ja torvet kimaltelevat auringossa.
Pikkulapset juoksentelevat punaisina, valkoisina taikka sinisinä
ja leikkivät hiekkaläjissä tynnyrinvanteilla, palloilla taikka
ilmarakkuloilla. Ne nauravat ja lörpöttelevät, taikka itkevät
hillittömästi, kun ilmarakkula on karannut ja josta pian näkyy
ainoastaan pieni pilkku kaukana, kaukana — lähellä aurinkoa.

Naiset pukeutuvat vaaleihin pukuihin, kalossit sysätään syrjään,
ja herrat etsivät kävelykeppejään ja kiiltäviä silinterihattujaan.
Valkoisia lakkeja, kultalyyryjä ja nuorisoa vilisee odottaen saada
näyttää maailmalle ylioppilaiden kaunista voitonmerkkiä.

Ruohokentät rupeavat kimaltelemaan hennossa vihreydessään, esplanaadien
penkereillä aukeavat kukat auringonpaisteessa, pensaihin ilmestyy
pieniä lehtiä ja vesikioskien portit aukaistaan.

Mutta kun illalla lapset ovat viedyt huoneisiin, soitto tauvonnut
ja yö tullut, vallitsee kaduilla hiljainen ja omituinen tunnelma.
On yö, mutta ilma on kuitenkin valoisa, läpikuultava, luonto uinuu,
mutta valvoo maatessaankin, kaikki lepää, mutta elää kuitenkin;
kaikkialla on hiljaista ja kuitenkin on kaikkialla sointua ja säveltä.
Ei ole ainoatakaan ikkunaa, jonka uutimien takana ei uneksittaisi
uusia unelmia, ei ole muuria, jonka sisäpuolella olisi ihminen,
jota ei kevään kaikkivalta olisi koskettanut. Haaveillaan töistä ja
laakeriseppeleistä, rakkaudesta ja valoisista kesäpäivistä, säihkyvistä
silmistä, joihin on katsottu, puolittain tehdyistä lemmentunnustuksista
ja lupauksista, kaikesta, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta joka
voi tapahtua, kaikellaisesta, josta ei oikein itsekään olla selvillä
mitä se on... Seisoissamme ajatuksiimme vaipuneina näemme kulkijan
jossain kaukana, kuulemme hänen askeleittensa heikon kaiun haihtuvan
pois, hän katoo itsekin kuin usvahaamu, kaukaa kuuluu serenaadi, ja
milloin tahansa voi toinen kuulua aivan läheltä. Ei valoa, ei varjoa,
ainoastaan yksi ainoa, suuri unelma.

Kuka meistä ei joskus elämässään olisi seisonut uudenaikaisessa
kaupungissa, ilman sukuperää ja muistoja, hurmautuneena ja tuntenut
puolivaloisan toukokuun yön tuhatäänistä, melkein kuulumatonta elegiiaa!



3.


Taistelu talven jälkijoukon ja eteenpäin kiirehtivän kevään välillä
on vetäytynyt pohjoiseenpäin, jonnepäin talvi on peräytynyt
luoksepääsemättömään napalinnoitukseensa. Lumiräntä, joka toisinaan
vielä on näyttäytynyt, on muuttunut lämpimäksi sateeksi, tuulten
voima on laimentunut, pilvet hajautuvat ja aurinko levittää voittavan
loisteensa, elähyttävän paisteensa, lemmekkään lämpönsä luonnon yli,
joka hurmaantuneena nauttien, muistuttaa nuoren morsiamen kaihoa,
autuuden ilme kuvastin kirkkaiden sisäjärvien ja lahtien sinisessä
katseessa.

Koivulehdot, jotka ovat olleet punertavia ja pronssinkarvaisia,
rupeavat nyt muuttumaan viheriäisiksi, leppien tahmeat umput paisuvat
ja pihlajien pitkät lehtien suojukset puhkeavat ja antavat tilaa
monihaaraisille untuvaisille lehdille kehittymiseen. Lehmus, vaahtera
ja haapa, kaikki saavat elon, mahla pulppuaa niissä, kaikki kiirehtivät
elämään, kukkimaan ja kantamaan hedelmää lyhyessä kesässä.

Oi, kuinka tuolla metsän poluilla lemuaa, siellä tuntuu kuivuneiden
lehtien, sammalen ja itse maankin lemu, jota tallaamme, ja loistavien
valkovuokkojen, jotka ovat tulleet esiin leppämullasta! Oi, mikä elämä
ja liverrys puiden oksissa, mikä kiire pehmeitä pesiä valmistuissa,
ja mitä lemmenkiistaa sitten vähä väliä! Käellä yksin ei ole aikaa
pesimiseen ja rakentamiseen, hän ei voi ajatella tulevaisuutta ja
vastuksia pienien poikasten kanssa. Käkipariskunta lentää vaan läpi
lehtojen koko kevään, yhdessä ainoassa lemmenhuumauksessa ja ehtii
tuskin hakea ruokaansa.

Eläimet viedään taas laitumelle ja pelloilla kynnetään ja kylvetään
ja ahdistetaan tunkeilevia variksia, jotka tulevat syömään siementä.
Päivät kestävät melkein kauvemmin, kuin voimat riittävät, ja työ
sujuu hyvin. Miesten huudot kuuluvat vainioilta, naisten laulu kaikuu
tuvista, joiden ovet ovat auki, ja illalla tulevat lehmät hitaasti
käyden kotiinpäin polkuja pitkin kilisevin kelloin ja kärsimättömästi
ja iloisesti mylvähdellen.

Saaristoissa on vielä jäätiköltä jälellä jossain varjoisalla rannalla
ja puut ja vihreys ovat myöhästyneet. Mutta siellä on sentään
sykkäilevää eloa. Kun jäälohkareet vielä uiskentelivat ympäri, tulivat
haahkat suurissa parvissa, näyttäen pilvenhattaroilta ja telkät,
koskelot, mustasorsat ja allit — kaikki ovat saapuneet. Haahkat
ovat hajautuneet ja lepäävät parittain kallioilla ja leikkivät
lemmenleikkiään tyyninä aamuina kimaltelevien vesipatsaiden keskellä,
haahkatelkkä viheriänä ja mustana ja komeana koreudessaan ja haahka
ruskeana, niin että sitä tuskin näkyy luodon ollessa takalistona.

Usva lepää hienona ja valkoisena aamulla, mutta kun ensimmäinen heikko
itätuulahdus on herännyt poistuu sumu suurien, kevyiden pumpulipilvien
kaltaisina, joiden lomista loistaa sininen taivas. Silloin parveilevat
muuttavat allit ympäri pienissä joukkioissa hajautuneina koko
rannikolle tuhansittain ja tuhansittain, silloin laulavat ne avaruuden
täyttävää lauluaan, niin että se kuuluu kuin kaukainen torventoitotus.
Ilma suhisee lintujen lennosta, vesiryöpyt kimaltelevat niiden
heittäytyessä mereen, kaikkialla kuuluu laulua ja vihellystä ja
laukauksia pamahtaa näkymättömistä pyssyistä, jotka ovat piilossa
kallioiden vedenpuoleisilla reunoilla, höyrylaivojen ja purjealusten
risteillessä kulkuväylien tuhansissa mutkissa.

Niin, kevät on voittanut, kaikkialla on eloa, elämää ja väriä,
höyryävässä maassa siitiniloa, kaikkein katseissa herännyttä riemua ja
nautintoa koko luonnossa.

Niin, nauttikaamme siis me kaupunkilaisihmisetkin valosta ja lämmöstä,
sulkekaamme koulut ja tukahuttavat vuokrakasarmit ja etsikäämme
kaikkein meidän äitiämme, luontoa, joka odottaa meitä valkovuokko-,
kielo- ja tuomenkukkakinoksineen ja koivunlemuineen ja antaa terveyttä
ruumiillemme ja virkistystä kaupungin ahdasmielisyydessä ja melussa
väsyneille aivoillemme.

Helsingissä 1900.



Äiti


Siis olet sinä tullut, rakas poikani — kiitos, kiitos, että tahdoit
vaivata itseäsi pitkällä matkalla. Varmaankaan ei ollut niin hauska
jättää elämää siellä, opinnoita, suuria kaupunkia, rikasta luontoa
ja mahtavia vuoria, tullaksesi tänne vähävaraiseen kotiisi näkemään
vanhan äitisi kuolevan pois luotasi ja isäsi luota — kiitos tulemastasi
— nyt olette te minulla molemmat vieressäni — elä itke, katsos, ei
koko maailman tiede voi pelastaa minua, sillä ääni sydämmessäni puhuu
tyynesti ja varmasti, että kuolema lähenee — —

Mutta kerro minulle enemmän alpeille nousuistasi, enemmän niistä
jyrkistä huipuista, jotka ikuisen lumen peittäminä, kylpien
auringonvalossa, kuten rohkeat aatteet ja ajatukset kokoutuvat ylös
avaruuteen. Se ei väsytä minua ja minä kuuntelen niin mielelläni.
Tiedätkö, minä tunnen itseni niin ihmeelliseksi, ei tunnu ollenkaan
siltä, kuin olisin lähellä pimeää hautaa, missä maallinen majani
muuttuu jälleen maaksi, vaan minä tunnen päinvastoin täydellistä
sopusointua, tunnen itseni terveeksi sairaudessanikin.

       *       *       *       *       *

Sinä kysyt minulta katseellasi — et tahdo tehdä sitä suullisesti —
pelkäät, että puhun itseni väsyksiin. Minä vastaan sinulle, poikani,
minä ymmärrän sanattomat kysymyksesi. Isä ei koskaan osaa selittää
sinulle sitä — sinä olet liian vaitelias isä, sinä — —

Niin, katsos, minä kasvoin kaukana maalla, kodissa, jota suuri
puisto ympäröi, jossa kävelin ympäri haaveillen nuoruuden unelmia.
Lukemiseni, jonka vanha isäni minulle valitsi, johti unelmieni
tiet turhamaisuuden kujilta suurten vainajien seuraan, henkieni,
jotka olivat olleet ihmiskunnan hyväntekijöitä ja luonnonkuvaukset
herättivät mielikuvitukseni rikkaaseen elämään. Ajattelepas, minä,
lapsi, minä istuin puutarhassa ja luin ja minä näin ihania maisemia
avautuvan eteeni, kukkivat omenapuut veivät minut seutuihin, jotka
keväisin ovat kukkien lumesta valkeita, suuret puut muuttuivat
mahtaviksi seeteripuiksi, ja iltasin menin minä usein näköalavuorelle,
nähdäkseni yhä laajemmalle. Silloin muodostui kaikki mitä näin,
sisäisten toivomusteni mukaan. Näin välkkyviä meriä, joilla suuret
höyrylaivat liikkuivat, tehden kultaisia vakoja, kylät tulivat suuriksi
kaupungeiksi loistavan valkoisine rakennuksineen, ja pilvijoukkiot
jotka ukkosilmoilla kokoutuivat yhteen, olivat alppia, joiden huiput
kimaltelivat punaisina ilta-auringon valossa.

Katsokaas, vanha äiti on vielä hieman runollinen. Nyt lepään hetkisen.

       *       *       *       *       *

Niin, ja sitten kasvoi minussa vähitellen suuri halu nähdä kaiken tämän
todellisuudessa, mitä olin haaveillut, saada ottaa tehokasta osaa
vilkkaaseen elämään, nähdä meriä ja avaruuksia, ja mahtavia alppia —
päästä pois tasaiselta maalta, niin, minun mielestäni rupesi melkein
elämä kotona tuntumaan yksitoikkoiselta ja jokapäiväiseltä ja että
kaunis puutarha oli huonosti hoidettu ja ruma.

Sitten tuli kevät, maa rupesi viheriöitsemään ja koivujen ja haapojen
latvat saivat pitkiä ripsuja, jotka loistivat, kuin pronssi. Vuokot
puhkesivat, muuttolinnut palasivat ja illat tulivat lämpöisiksi.
Silloin tuli isä — niin, hän oli nuori ja keikarimainen silloin —
ja sitten rupesi hän katselemaan minua ja minä häntä, vaikka en
tahtonutkaan. Ei, minä en tahtonut, usein istuin minä ylhäällä
näköalavuorella vain herättääkseni eloon vanhoja unelmia alpeista ja
avaruuksista ja niiden avulla syrjäyttääkseni kaiken uuden. Mutta se ei
auttanut. Tuo uusi tunkeutui ylitseni vastustamattomalla hurmauksella,
samalla kun surukseni näin vanhan, vanhat tunteeni — ei kuolevan —
vaan syrjäytyvän. Ja niin laskin minä käteni isän käteen eräänä iltana
kukkivan tuomen alla. Missä on kätesi nyt isä, ojenna se minulle taas —
näin.

       *       *       *       *       *

Nyt loppuivat pian unelmat korkeuksista ja avaruuksista — ne
muodostuivat toisenlaisiksi nyt. Laaksoon jäisin minä ja asuisin
siellä, ja sinne minä jäin ja siellä asuin — mutta se oli kukoistava
ja tuoksuava laakso, siellä kasvoi ruusuja ja kieloja ja linneat
puhkesivat metsän hämäryydessä. Punaposkinen pienokainen kasvoi
vieressämme laaksossa, samalla kun isä ja äiti näkivät vuosien
hiljaa vierivän yksitellen, ja riemuiten huomasivat tunteitten ja
ajatuksien heräävän pienokaisessa ja kuinka ne yhä enemmän ja enemmän
kehittyivät. Pienokainen olit sinä, rakas poikani. Niin, laaksossa
asui ihmeellinen onni kukkien joukossa, onni, jota ei nuori tyttö
milloinkaan täydellisesti voinut aavistaa maatessaan vanhan kotinsa
puutarhasohvalla ja katsellessaan pilvenhuippujen loistoa. Niin, kiitos
isä, että veit haaveilevan tytön elämän elävään todellisuuteen — kiitos!

       *       *       *       *       *

Ei, antakaa minun vaan puhua nyt, kun kerran olen alkanut. Niin, minä
kiitän molempia sydämellisesti kaikesta siitä onnesta, mikä on tullut
osakseni, kaikesta mitä olette antaneet minulle. Olen tyytyväinen ja
onnellinen vielä kuollessanikin — joka ei ollenkaan tunnu minusta
vaikealta. Kuoleman kauhun asemasta, josta olen lukenut ja kuullut
puhuttavan, on, kuten jo sanoin ihmeellinen sopusointu sydämessäni — ei
mitään tuskia enää, ainoastaan väsymystä — ja sitten nuo ihmeen ihanat
soinnut — joiden syytä ja alkua en täydellisesti voi selvittää. — Mutta
ehkä sentään voinkin — se johtui juuri mieleeni, kun kohtasin katseesi,
rakas poikani. Mutta minä kokoan vähän voimia.

       *       *       *       *       *

Niin, se oli sinun kotiintulosi, joka saatti sopusointuisuuden
sydämessäni ylimmilleen — se herätti täyteläisempään eloon tunteen,
joka aikaisemmin piili siellä pohjalla — nyt on se paisunut
ilahuttamaan viimeisiä hetkiäni. Se on päässyt valtaan aina, kun olen
lukenut rakkaita kirjeitäsi, poikani katsos, se on nuoruuden runous,
joka on herännyt täyteen kukoistukseen, se on kaikkein näköalavuorella
haaveilemieni unelmain täyttymys, joka vaikuttaa tämän onnellisen
tunteen kuoleman läheisyydessä. Katsos, lapseni, — niin, sinähän olet
kaikessa tapauksessa minun lapseni, niin vanha kuin oletkin — katsos,
sinä olet saavuttanut sen, josta minä haaveilin, sinä olet nähnyt
välkkyvät meret, suuret kaupungit ja pulppuavan elämän, sinä olet
tutkinut tieteitten pesäpaikoissa, sinä olet katsellut äärettömiä
avaruuksia ja kiivennyt korkeille alpeille, jotka lumikoristuksessaan
loistavat punaisina ilta-auringossa ja ikäänkuin mahtavat aatteet ja
ajatukset pyrkivät avaruutta kohti — sinä olet nähnyt kaiken tämän
ja saavuttanut. Ja sittenhän on, kuin jos minä itse olisin tehnyt
sen — nähkääs, tämä mahtoi sentään olla kaikkein nuoruuden unelmaini
sisältö. — Niin poikani, vanha äitisi on elänyt useamman elämän, isän
ja sinun ja hän on ollut onnellinen teidän menestyksistänne, hänellä
on mielestään ollut osansa kaikesta, mitä te olette toimittaneet —
ja tämä tietoisuus, joka nyt on selvinnyt varmuudeksi, mahtaa olla
se, joka hymnin lailla kaikuu minulle ja täyttää sydämeni elämän
täyteläisyydellä ja taittaa kuolemalta kärjen.

       *       *       *       *       *



Päiväkirjasta.



Toukokuun 3 päivä.


Siitä on kulunut vuosi, ei kauvempaa. Kuinka tämä vuosi on tuntunut
pitkältä, ja kuinka paljon se on opettanut minulle!

Kuinka vanha hän nyt olisikaan? kun lasken. Niin, hän olisi nyt
kolmenkymmenen vuotias, koska Signe on kuuden.

Me olemme olleet tänään haudalla, Signe ja minä ja koristaneet sen
kukilla. Kuinka onnellista, että lapsen suru sentään niin helposti
haihtuu! Signen mielestä ei elämä enää ole niin surullista ja
erinomaista senvuoksi että hänen äitinsä on kuollut. Onnellinen ikä!

Joskus vaan enää tapahtuu, että äidin muisto jälleen herää, ja silloin
voi Signen pienessä sydämessä syttyä kiihkeä kaiho sen perään, joka oli
hänen paras apunsa ja hellä ystävänsä.

Kuluneena vuotena olen minä koettanut johonkin määrin korvata vainajaa.
Kuinka naurettavasti ja tuhmasti käyttäydyinkään ensi alussa! Oli
tuhansia asioita, joita en osannut, joita minun täytyi vähitellen
oppia ja joita Signen täytyi minulle opettaa. Minä tunsin itseni ensin
melkein yhtä avuttomaksi, kun Robinson saarellaan, kaikkien noiden
pienien vaatteiden, kaikkien noiden ajatusten ja kaikkien lapsellisien
kysymysten kanssa, joihin on niin vaikea vastata.

Minä muistan esim. vielä aivan hyvin, kuinka minä muutama päivä jälkeen
kuolemantapauksen osottauduin taitamattomaksi ja tuhmaksi. Minun oli
onnistunut pukea Signen päälle noin jotensakin ilman muistutuksia hänen
puoleltaan, ja kun hän oli valmis, oli hän mielestäni erinomaisen hyvin
puettu. Sitten menimme me kahvipöytään.

"Saanko kaataa kahvin, isä, kyllä minä osaan?"

Toden totta ei minulla ollut sydäntä kieltää, pidin kuitenkin käteni
läheisyydessä sillä varalta, että apua olisi tarvittu. Pienet sormet
tarttuivat toimekkaasti kahvikannun kädensijaan ja kuppi täyttyi
vähitellen. Lopuksi rupesi pikku käsi vapisemaan ja kannu asetettiin
alas pienellä läjähdyksellä.

"Se painoi, mutta kuppi täyttyi kuitenkin," sanoi Signe, kasvot
punaisina ja riemuiten.

"Nyt kaadan minä sen sijaan sinulle."

"Mutta eihän Signellä ole tapana saada kahvia!"

Salatakseni nolouttani sanoin minä silloin, että hän sentään tänään
saisi puoli kuppia.

"Senkö vuoksi, että äiti on kuollut?"

"Niin, sen vuoksi."

"Saanko minä aina tästedes kahvia?"

"Et, ainoastaan joskus."

"Niin, eihän äiti sentään olekkaan kuollut hänhän on taivaassa. Voiko
hän sieltä nähdä, kuinka me juomme kahvia?"

"Ehkä" — enhän tietänyt mitä minun piti vastata.

"Mutta kattohan on edessä."

"No sitten ei hän ehkä näekkään meitä."

"Jos hän näkisi, niin kyllä kai Signe hänen mielestään olisi oikein
taitava, kun voi kaataa kahvia isälle."

"Kyllä varmaan."

"Isä, ei Signe oikein ymmärrä tuota, että äiti on haudattu maahan ja
sentään on taivaassa?"

"Niin, tänään saa Signe myöskin leivoksen, ja sitten menemme me ulos
kävelemään."

"Mihin, torilleko?"

"Niin, torille."

Kaikeksi onneksi sain nuo pikku aivot työskentelemään toiseen suuntaan.

Sellaisia keskusteluja on meillä ollut usein, ja tavallisesti olen minä
joutunut ymmälle. En käsitä, kuinka äidit selviytyvät sellaisesta.

Vuoden kuluessa olen minä kuitenkin tullut vähän enemmän huomaamaan,
kuinka on meneteltävä, kun on kuusivuotias tytär hoidettavana ja
kasvatettavana, taikka kenties on parempi sanoa, että Signe on tullut
huomaamaan, kuinka kuuden vuotiaan tytön tulee kasvattaa isäänsä.

Kaikessa tapauksessa on hän avuttomuudessaan kiintynyt minuun pienen
sydämensä koko lämmöllä ja hellyydellä ja me kasvatamme yhä edelleen
toinen toistamme.

Minkälaisia muutoksia yhdessä vuodessa!



Toukokuun 10 päivä.


Kuinka kauniita nämä kevätaamut ovat! Kevät onkin tullut aikaisin tänä
vuonna lämpimineen ja saattanut maan viheriöitsemään. Kun aukaisen
verannan oven, virtaa koko maailman auringonpaiste minua vastaan ja
höyryävä maanhaju tuntuu. Koivujen kaikkein pienimmät hiirenkorvat
kimaltelevat kuin kulta ja hamppuvarpunen laulaa. Vanhassa lepässä
viheltelee rastas laulua lemmenonnestaan. Minä otan työni ulos
verannalle ja kirjoitan hetkisen pöytäkirjoihini, Signe makaa vielä.
Mutta työstä ei tahdo tulla mitään. Suloiset kevät-aamut ja pöytäkirjat
eivät varmaankaan kuulu yhteen.

Minä menen Signen huoneeseen ja vedän uutimet syrjään ja annan auringon
paistaa sisään ja istun hänen vuoteensa viereen.

Kuinka lämpimänä ja pehmeänä hän lepää pikku vuoteessaan valkoisena
ja hienona kuin joutsenenuntuvat! Kuinka kauniina ruusuinen pää lepää
tyynyllä, keltaisten hiusten ympäröimänä. En tiedä, tekeekö sen kevät,
taikka mistä se tulee, mutta minä tunnen itseni melkein onnelliseksi,
istuissani tuon makaavan pienokaisen käsi omassani, onnelliseksi,
muistojen kaihon sekaantuessa onneeni.

Signe ei herää enkä minä herätä häntä. Minä nautin istuissani
täten hänen vuoteensa vieressä, vasta heräävä kevät ulkopuolella,
linnunlauluineen, joka kaikuu sisään ikkunasta ja loistavine
auringonpaisteineen yli maailman.

Enhän koskaan ole ollut runoilija, mutta minun mielestäni pitäisi
sitä, mitä tunnen, voida pukea runomuotoon. Jos voisin runoilla,
kirjoittaisin nyt runon, joka sisältäisi melkein seuraavaa:

"Herää pienokaiseni, herää, nouse vuoteen pehmeästä suojasta,
lämpöisenä kuin linnunpoika ja valkoisena ja hienona kuin joutsenen
untuva."

"Herää pienokaiseni, herää, huuhtele valkeaa ruumistasi ja punaista
poskeasi lähteen kirkkaalla vedellä."

"Pue itsesi valkeihin vaatteihin, niin kävelemme pitkin
auringonpaisteista polkua tuoksuavan tuomen ja koivun alla, leivosten
liverrellessä."

"Tahdon viedä sinut viheriälle niitylle, missä kielot kukkivat."

"Herää pienokaiseni, herää, sano hyvää huomenta visertelevän iloisesti,
niin iloisesti, kuin hamppuvarpunen laulaa ikkunan ulkopuolella."

"Herää pienokaiseni, lämpöisenä ja hienona, niin menemme ulos kielojen
keskelle!"

Ja sitten herää Signe, aukaisee silmänsä ja luo silmäripsiensä välistä
minuun loistavan katseen.



Toukokuun 15 päivä.


Vuosi sitten luulin minä, että olisi aivan mahdotonta meille kahdelle,
Signelle ja minulle, päästä läpi elämän yhdessä. Näytti, kuin olisi
päälleni sälytetty vastuunalaisuus, jota en koskaan voisi täyttää.

Nyt se on joka tapauksessa muodostunut toisellaiseksi, ei siten, kuin
olisi vastuunalaisuudentunne heikontunut, ei, päinvastoin, mutta minä
olen rohkaissut luontoni ja uskon itse, että se onnistuu meille. Asia
on vaan se, että minä ennen ajattelin aivan liian paljon päiväkirjojani
ja liian vähän sitä, että elämä itse asiassa vaatii muutakin minulta.
Ennen olivat nuo kirjoituspuuhat mielestäni elämäni varsinaisena
tarkoituksena, s.o. tuo tunne oli juurtunut minuun, vaikka en tietänyt
siitä, minä en ollut koskaan ajatellutkaan asiaa. Signe on opettanut
minulle toista, Signe on opettanut minulle, että pöytäkirjat ovat
vaan elämisen välikappaleita, sivuasioita, jota vastoin elämä itse,
eläminen, on pääasia.

Kun olen nyt tullut huomaamaan tämän ja ajattelen, minkälainen
minä ennen olen ollut, huomaan minä, että useat elinvuosistani
ovat hutiloimalla kuluneet. Täällä olen minä istunut ja lukenut
paperikimppuja ja kirjoittanut paperikimppuja ja koonnut rahoja,
viettääkseni komeaa elämää, voidakseni elää mukana, kuten sanotaan,
vaikkei vaimovainajani ollenkaan pitänyt sellaisesta suuresta
seuraelämästä, eikä ottanut mielellään siihen osaa.

Pyörre oli tarttunut minuun ja minä olin alkanut pyöriä sen mukaan.

Nyt näen minä selvään kuinka vähän todellista riemua sellainen elämä
sisältää, kuinka tyhjää tämä kaupungin remuava ilo on. Kaiken täytyy
tulla sisältäpäin, onnen, ilon, elämisen taidon.

Sen olet sinä opettanut minulle, Signe! Kuinka iloinen olenkaan,
siitä surusta huolimatta, joka ei koskaan haihdu, kuinka onnellisia
olemmekaan toistemme kanssa, ja kuinka vähän me todellisuudessa
tarvitsemme tämän maailman hyvyydestä! Me iloitsemme voikukkasista
tien vieressä, tuomenkukkien tuoksusta, lintujen laulusta ja auringon
loisteesta järvellä, me iloitsemme ystävällisten ihmisten katseista
ja naurusta ja pienistä lavertelevista lapsista, joita tapaamme
kävelyillämme puistoissa.

Niin vähästä olemme me onnellisia, Signe sen vuoksi, että se kuuluu
hänen ikäänsä ja minä sen vuoksi, että olen oppinut, kuinka paljo tässä
vähässä on.

Minä olen onnellinen ja iloinen Signen itsensä tähden. Kuinka paljon
hän minulle onkaan, lapsellisuudessaan ja pienuudessaan. Mitä kaikkea
onkaan hänessä ja mitä voi tulla tuosta pienestä siemenestä, kunhan se
saa kehittyä oikein sinisen taivaan ja auringon alla.

Niin, minä luotan itseeni, minä uskon, että minä voin johtaa hänen
mahdollisuutensa kehitykseen, minä ainakin teen mitä voin, se on oleva
elämäni tarkoitus ja päämäärä — pöytäkirjain tästedes vaan ollessa
sivuseikkana, välikappaleena.



Toukokuun 20 päivä.


Tänne tulee tätejä sekä isän että äidin puolelta puhumaan Signen
tulevaisuudesta, hänen koulunkäynnistään — vaikka se onkin liian
aikaista vielä, voi ja tuleekin joka tapauksessa sitä ajatella, eihän
keskusteleminen vahingoita asiaa.

No niin, minä annan tätien keskustella. Itse olen enimmäkseen vaiti,
kunnes suvaitsen ilmoittaa heille, että aion itse pitää koulua Signelle.

"Sinä koulua! Onpa nekin tuumia!"

"Minä rupean pitämään ulkoilmakoulua."

"Mitä se on? Tuleeko hänen oppia lukemaan ulkona, tai mitä sinä
tarkoitat?"

"Lukemaan? Sitä ehtii myöhemminkin."

"Mutta siitä kai on alotettava! Niinhän on ollut kaikkina aikoina, niin
kauvan kun muistamme."

"Ulkoilmakoulussa me enimmäkseen kävelemme, katselemme kasvia, kiviä ja
eläimiä, soutelemme järvellä, kaivamme maassa, tutkimme tähtitaivasta,
katselemme talonpoikain työtä ja niin edespäin."

"Siitä mahtaa tulla ihmeellinen koulu."

"Niin, ainakin huvittava. On aika kaivaa esiin unohtuneet tietoni,
opiskella ja istuttaa Signeen rakkautta luontoon, vielä hänen ollessaan
pieni. Sitten kun aika tulee, annan minä jonkun teistä opettaa hänet
lukemaan."

"Sinä näyt aikovan kasvattaa häntä jonkinlaiseksi ihmeeksi!"

"Minä tahdon vaan välttää tavallisen koulun tasoittavaista vaikutusta,
tahdon välttää sen kasvatusta."

"Sinä näyt olevan kehittymäisilläsi runoilijaksi."

"Ehkä."

Itse asiassa olen minä kyllä paljonkin ajatellut tuota kouluasiaa, ja
päättänyt tehdä niinkuin ylläoleva keskustelu osoittaa. Minkätähden
en tekisi niin? Voin niin hyvin ajatella, että lapsiin voi istuttaa
— ei, se ei ole oikea sana — että lapsissa voi herättää rakkauden
luontoon ja elämään antamalla heidän vähitellen nähdä yhtä toisen
perään, puhua siitä, mitä on nähty, esittää erilaisia ominaisuuksia,
puhutella maalaisia heidän töissään, katsella kyntämistä, kylvämistä
ja elonkorjuuta, työkaluja ja kotiteollisuutta, kalastusta y.m.
Täytyyhän täten yksinkertaisesti ja helposti voida opettaa lapsille
kasvioppia, eläintiedettä, uskontoa, matematiikkaa, vieläpä kieliäkin
— edellyttäen, että itse osataan kaikkia noita aineita ja omataan
opettamiskyky ja kyky johtaa keskustelua siten, että lapsen aivot sen
käsittävät ja valita oikea ikä yhdelle niinkuin toisellekin.

Kuusi, seitsemän vuotta! Siinä ijässähän se yleensä on liian varhaista.
Enkä minäkään ehkä olisi puhunut aikomuksistani, elleivät tädit olisi
kiusanneet minua.

Kuuden seitsemän vuoden ijässä voi sentään joka tapauksessa sirottaa
ruokaa pikkulinnuille, katsella kuinka kukat kehittyvät ja opetella
katselemaan, kuinka kaunista luonto on.

Mutta mitä hyödyttää puhua koulusta. Opetushan seuraa kaikkea muuta,
sehän on vaan osa kasvatuksesta, eikä se riipu niin paljon siitä,
tiedämmekö sen tai sen, pääasia on saada tunne kehittymään ja sydän
lämpenemään.

Kuitenkin matkustamme me vielä tänään maalle ja katsomme, mitä voimme
tehdä puutarhalle. Signe saa oman maapalasensa, jonka hän saa muokata
ja kylvää. Kun puhun tästä hänelle, tulee hänen katseensa kuin
auringonpaisteeksi, pieniä pyyleviä käsiä taputetaan riemusta, ja me
menemme ulos käsi kädessä.

Ulkona laulaa linnut ja maa on täynnä elävää elämää. Miksi emme me
kaksikin voisi elää, tarvitsematta silti olla runolijoita taikka
ihmeitä.

"Mitä sinä arvelet, Signe?"



Toukokuun 25 päivä.


Tänään on palvelustyttö ollut kaupungissa asialla ja Signe on mennyt
mukana.

Kun he palaavat, tulee Signe minun luokseni, sinne missä istun
papereineni.

"Isä, Fiina sanoo, että jos Signellä ei olisi sinua, niin ei Signellä
olisi ketään, jonka luona olla, sitten kun äiti on mennyt taivaaseen."

"No niin, mutta onhan Signellä tätejä."

"Signellä ei olisi kotia, missä asuisi, ei vuodetta missä makaisi, ei
ruokaa, eikä mitään."

"Onhan sinulla tätejä, jotka antaisivat sinulle kaiken tuon."

"Mistä sinä sitten saat kaikki sellaiset, isä?"

"Minä ansaitsen työlläni."

"Eikö Signekin voi ansaita?"

"Eikö sinulla ole kaikki hyvin nyt sitte?"

"On, mutta jos isä menisi taivaaseen."

"Ei isä kuole, ennenkun Signe tulee suureksi."

"Menihän äitikin pois Signen luota."

"Äidin täytyi mennä, mutta isän ei täydy, isän täytyy olla täällä —
miten on sinun uuden nukenvaunusi laita, sopiiko se hyvin nukelle?"

Mielessäni olen raivoissani koko palvelusväelle. He eivät näy olevan
kasvattajia. Puhua sellaista lapsille!

Signe menee hakemaan nukenvaunuaan ja tulee vetäen sitä perässään.
Äkkiä jättää hän sen ja juoksee minun luokseni, kiipee syliini ja
painaa koko pikku olentonsa minua vasten.

"Kuinka hyvä sinä olet, isä, annat Signelle uusia vaatteita, uudet
kengät ja leikit kanssani kaikenmoista."

"No, nyt katselemme nukenvaunua."

Jos minä kuolisin — mitä tulisi silloin Signestä? Luontoni vastustaa
tuota ajatusta. Minä en voi enää ajatella, että hän voisi elää ilman
minua, yhtä vähän kuin minä ilman häntä.

Köyhä ja surullinen olen minä, lohduttomana seisoin minä hautakummulla
ja itkin, mutta sinä, sinä pikkuruinen asetit pehmeän kätesi käteeni.

Sinä katsoit silmiini kuin lapsi katsoo, viattomuudella ja
luottamuksella, ja sinä annoit minulle uuden onnen.

Minä tahdon tehdä elämäsi iloiseksi ja valoisaksi kuin
auringonpaisteinen sunnuntaiaamu, kun laineet loiskivat.

Köyhä ja surullinen olin minä, mutta sinä asetit lapsenkätesi minun
käteeni ja annoit minulle uuden onnen.



Toukokuun 27 päivä.


Pikku Signe ei voi hyvin tänään. Näen, että hän on kalpea ja toisinaan
häntä viluttaa. Hän ei mene ulos, vaan istuu sisällä värilaatikoineen
ja nukkineen. Iltapäivällä saa hän pään kipua ja tahtoo itse mennä
vuoteesen. Parin tunnin kuluttua herää hän taas ja on kuumeessa. Hän
sanoo voivansa paremmin, mutta lääkäriä on jo haettu. Hän tulee, antaa
jotain pieniä määräyksiä yöksi, sanoo, rauhoittaakseen minua, että se
on vaan vähäpätöinen vilustuminen, joka pian menee ohi.

Me juomme teetä illalliseksi ja minä istun Signen vuoteen vieressä
pidellen kuppia ja tukien hänen lämmintä päätään. Huomaan, että hänellä
on hieman kuumetta. Sitten sanoo hän hyvää yötä ja sulkee raukeat
silmänsä sekä on hetkisen kuluttua nukkunut.

Hänen unensa ei ole rauhallista, hän heitteleikse sinne tänne. Sitten
kun olen kietonut peitteen hyvin hänen ympärilleen, istun minä
kirjoituspöydän ääreen.

Minä istun ja ajattelen, minkälaiseksi kesä muodostuu meille maalla,
mitä me puhelemme kävelymatkoillamme, kuinka me alotamme tuon
ulkoilmakoulumme — ehkä kutsun minä jonkun toisen pienen tytön seuraksi
kouluun — kuinka me rupeamme soutelemaan ja kalastelemaan. Näen meidät
istumassa ulkona verannalla, kun matkustajahöyrylaivat kulkevat ohi,
joku laivasta viittaa meille, ymmärtämättä, kuinka suloista meillä on
etäisessä kolkassamme.

Haaveillessani unohdin minä melkein, että hän, joka tulee olemaan
seuralaisenani, makaa vuoteessa ja on sairas.

Istun hänen vuoteensa viereen. Hänen kätensä ovat lämpimät ja punaiset,
posket kuumottavat, hän mutisee katkonaisia lauseita, hajanaisia
sanoja. Kuume on nähtävästi kiihtynyt.

Tulen levottomaksi ja telefonoin lääkärille, joka rauhoittaen arvelee,
että lapset usein menettelevät näin, kun heillä on kuumetta. Ei sen
vuoksi tarvitse olla levoton ja hän lupaa tulla varhain seuraavana
aamuna. Minä siirrän lepotuolin vuoteen viereen ja aion viettää yöni
siinä. Vaivun puoliuneen, josta vähinkin ääni minut herättää. Kuin
unessa kuulen minä kellon lyövän määrätyt lyöntinsä, kuulen vaunujen
ajavan ohitse ja näen lempeän kullankarvaisen kuun hitaasti kulkevan
taivaalla.



Toukokuun 28 päivä.


Lääkäri oli täällä, eikä sanonut juuri mitään. Täytyy odottaa,
arveli hän. Mutta minä olen levoton. Alan ymmärtää, että tauti
voi kääntyä vaarallisemmaksi. Ehkä muuttuu se tulirokoksi, jota
liikkuu kaupungissa. Hän on ehkä saanut tartunnan kadulla, joltakin
ohikulkevalta henkilöltä. Kaupungissa, tässä hyvän ja huonon
luonnottomassa yhtymäpaikassa on alttiina kaikelle. Kaupunki on
saituri, joka ei laske meitä kynsistään ennen kuin on imenyt meidät
kuiviin ja köyhdyttänyt, kaupunki on ruumiillisten ja henkisten tautien
pesäpaikka, josta ei kukaan pääse ilman poltinmerkkiä. Kaupunki on
antanut meille kuumeen, antanut Signelle kuumeen.



Toukokuun 29 päivä.


Olen istunut nojatuolissa koko yön Signen käsi omassani. Kuume kiihtyy,
Signe on kyllä vaarallisesti sairas. Lääkäri tuli aamulla. Hän antaa
neuvoja ja määräyksiä.



Toukokuun 30 päivä.


Joka päivä tulee hän yhä kalpeammaksi, hienot jäsenet käyvät laihoiksi
ja läpikuultaviksi, ja kuume ja vilunväreet puistuttavat tuota hentoa
ruumisraukkaa. Kuulen toisinaan, kuinka hän jonkinlaisessa huumauksessa
puhuu äidistään ja minä tulen tuskalliseksi kuullessani sitä, kun
talossa vallitsee hiljaisuus yön aikana ja ikkunapuitteiden varjo
lankeaa lattialle mustana ristinä. Mitä varten te olette, te lääkärit,
jos ette te voi ajaa tautia lasten ruumiista, mitä voitte te tehdä,
jos ette voi pitää lapsia ja nuoria ihmisiä elossa — sen verran
täytyy voida vaatia — vanhat kuolkoot, niiden täytyy kuolla luonnon
järjestyksen mukaan, mutta nuorten tulee elää. Tehkää velvollisuutenne,
pelastakaa lapseni, taikka muuten kutsun minä teitä puoskaroitsijoiksi!

Lääkäri vaatii, että minun täytyy maata, että minä olen valvonut neljä
päivää ja yötä yhtä mittaa, ja etten minä voi kestää kauvempaa. Minäkö
en voisi kestää! Minä uhmailen sekä lääkäriä että kuolemaa, minä
tiedän, että minä kestän ja että minä elän niin kauvan kuin lapsenikin
elää. Jos Signe kuolee, silloin saatan minäkin kuolla.



Toukokuun 31 päivä.


Se mistä nyt kirjoitan, tapahtui ylempänä mainittuna päivänä, vaikka
minä vasta myöhemmin kirjoitin sen muistoon.

Lääkäri on mennyt ja on taas yö. Hän ei voinut tehdä mitään,
huojentaakseen pienokaisen tuskia, minä olen hermostunut ja melkein
riitelin hänen kanssaan.

Istun nojatuolissa Signen käsi omassani. Kuu kulkee hiljaa taivaan yli
ja ikkunapeitteitten ristin varjo lankee taas lattialle vuoteen päädyn
luo. Se on kuoleman merkki, voi, voi, voi!

Signe, rakastettuni, elä ole niin tuskissasi, minä olen tässä
vieressäsi ja karkoitan kaiken pahan vuoteesi luota, kuolema ei saa
vierailla kodissamme. Tule terveeksi pienokaiseni, se on isäsi, joka
puhuu kanssasi, etkö tunne ääntäni, se olen minä, joka olen pukenut
sinut, leikkinyt kanssasi, kietonut peitteen ympärillesi, ja joka en
voi elää ilman sinua; tule terveeksi, rakkaani, nouse ylös, nouse ylös,
niin menemme me niitylle kielojen keskelle...

Silloin näen minä etehisen oven äänettömästi aukenevan ja viikatemiehen
astuvan sisään ja luurangon kylkiluitten kuvastuvan seinäpapereita
vasten.

"Armahda!"

Mutta ei, viikatemies ei vastaa, kulkee vaan hitaasti eteenpäin minua
kohti.

"Katso toki, luurankomies, kuinka kaunis hän on, minkätähden hän ei saa
elää? Anna hänen elää ja minun kuolla!"

Mutta ei, viikatemiehellä ei ole tunteita, ei armahtavaisuutta — siis
ei ole minullakaan mitään armahtavaisuutta häntä kohtaan.

Veri nousee minun päähäni, minä raivostun, juoksen ylös, syöksyn
ottamaan hyvän voimistelusauvani ja asetun uhkaavasti kuoleman tielle,
seuraavana hetkenä isken minä ja kuulen viikatteen terän helähtäen
putoavan lattialle pieniksi palasiksi; minä lyön vielä kerran ja
luuranko horjuu, vielä isku ja toinenkin, tyhjä pääkallo musertuu, ja
luurangon nikamat raukeevat ratisten yhteen läjään lattialle.

Mutta seuraavassa hetkessä ovat nikamat ja luut taas yhtyneet, viikate
välkkyy kokonaisena ja terävänä kuuvalossa, minä nostan, kooten kaikki
voimani, jälleen sauvani, mutta olen seuraavassa hetkessä voitettu ja
makaan alas painettuna sohvalla. Minä tunnen, kuinka sydämeni sykkii,
minä tiedän, että silmäni tuijottavat, minä näen kalpeita kasvoja
ympärilläni, minä tunnen, että kuolema on muuttanut mielensä, se ottaa
minun ja antaa Signen elää. Minä tunnen sanomatonta iloa saadessani
kuolla Signen sijasta, hän saa elää, elää, kulkea eteenpäin tietänsä
lemuavien koivujen alla niityllä...

Ja aivan kuin juopuneena räjähdin minä kaikuvaan nauruun, kunnes
vihdoin näen kaiken katoavan silmistäni ja tunnen vaipuvani suureen
pimeyteen.



Kesäkuun 2 päivänä.


Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen
kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Sinä olit niin hyvä, sinä pienokainen, lapsenviattomuudessasi ja sinä
olit niin puhdas ja kirkas kuin aamukasteen kimalteleva kristalli.

Sinä olit niin suloinen, kuin kielojen katoava tuoksu ja valkoisen
ruusun lemu keväällä.

Kuin heleimmän viulun äänet, hieno ja hento, liian hieno ja hento
viipyäksesi maailman tomussa.

Ja kuten kielojen, ruusujen tuoksu haihtuu suureen avaruuteen, jossa
ei niitä enää nähdä, eikä voida tuntea, ja kuten sävel kuolee, monien
silmien kyyneltyessä, niin kuolit sinäkin pois luotani keväällä ja
lepäät nyt valkoisena valkoisessa kirstussasi.

Suloinen olet sinä vieläkin loppumattomassa unessasi. Minä suutelen
sinun rakkaita käsiäsi, jotka hellästi hyväilivät minun karkeaa kättäni.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni viimeinen ilo ja lepää
siunattuna pitkä yö.

Valkoisia kukkia istutan minä siihen maahan, joka on kätkevä sinun
hennon lehtimajasi, ja kun satakielien sävelet kaikuvat pensaitten
varjossa, istun minä kukkulan koivun alla ja uneksin, että sinä olet
jälleen vieressäni.

Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen
kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni riemu ja onni ja lepää
siunattuna pitkä yö.



Minuutin taiteilijana.


Eräässä vanhassa talossa Piazza del Duomon läheisyydessä Firenzessä
oli porttikäytävä muutettu yksinkertaiseksi ravintolaksi, sellaiseksi,
jommoisia on sadottain siellä täällä pienien sivukatujen varsilla.
Huoneusto oli pitkä ja kapea ja laajentui hieman pihan puolella. Pitkin
molempia pituusseiniä oli kuluneita puupenkkiä ja niiden vieressä
pöytä- ja tuoliriviä, samoin oli puusta.

Paikan isäntää oli onnistanut hyvin pienessä liikkeessään. Vähää
ennen kun hän alotti sen, oli hän nainut, nuoren, kukoistavan
lombardialaistytön, johon yksi ja toinen vieraista pian pikiintyi. Se
meni niin pitkälle, että yksi näistä, kun ei nuori vaimo ollenkaan
osoittanut hänelle vastarakkautta, sisällä osteriassa ampui luodin
läpi ohimonsa. Tämä tapaus varmensi liikkeen. Uusia vieraita tuli —
tahtoivathan kaikki nähdä tuon viehättävän nuoren rouvan — ja osa
niistä tuli jokapäiväisiksi vieraiksi, sittenkun olivat tulleet
huomaamaan, että emännän toimeliaat kädet tarjoilivat heille yhtä hyvin
kuin nopeimpain viinurien, ehkäpä paremminkin — ja onhan naisen käsi
aina sentään naisen käsi, joskin sitä vaan saa edes katsella.

Vittorion osteriaan kokoutui siten suuri kävijäjoukko, joka viihtyi
hyvin, eikä halunnut muualle. Tosin vanheni emäntä ja kadotti
vetovoimansa, mutta sen sijaan piti hän paremmin silmällä keittäjää.
Kaikissa tapauksissa tiesi sentään jokainen, mitä joku vuosi sitten
oli tapahtunut, ilmassa oli vielä romantillisuutta ja romantillisuus
houkuttelee.

Jos astui osteriaan puolenpäivän seuduissa, täytti sen kirjava seura.
Pyylevällä papilla, suurine kauluksineen ja paljaine, pyöreine,
päälakineen, oli määrätty paikkansa erään aliupseerin vieressä.
He olivat paikan ylhäisöä, kannattivat sen mainetta ja sen vuoksi
suosikin Vittorio heitä silminnähtävästi ja oli opettanut viinurinsa
Otellonkin osoittamaan suurinta kohteliaisuutta ja säntillisyyttä heitä
kohtaan. Alhaalla oven luona istui joukko italialaisia taiteilijoita
— epävarmaa väkeä, joilla ei kaikin ajoin ollut penniäkään taskussaan
— ylempänä, tarjoilupöydän läheisyydessä oli ylioppilailla pöytänsä
ja jälelle jääneet paikat täyttivät lystikkäät vuokra-ajurit
silinterihattuineen, jotka joskus olivat olleet mustat ja sileät, he
olivat lyhyitä, punakoita miehiä, joiden pyöreitä vatsoja ympäröi lujat
vaalearuutuiset liivit, ja työkansaa monen moista. Eräässä nurkassa oli
joukolla pohjoismaisia taiteilijoita, tanskalaisilla, norjalaisilla,
ruotsalaisilla ja suomalaisilla, oma vakinainen pöytänsä — nekin
hyvin suosittuja, sillä toisinaan tapahtui, että joku heistä oli
saanut taulun myydyksi kotimaassaan, ja silloin pantiin mahdollisesti
toimeen pienet kekkerit, yksinkertaiset tosin, mutta jotka tässä
paikassa näyttivät koko suurenmoisilta — ajatelkaas, kaksi ruokalajia,
jälkiruokaa, hyvää viiniä, kahvia ja certosalikööriä à 30 sentissimoa
lasi! Olihan se ainakin toista, kuin nuo ijankaikkiset makaroonit.

Vittorio ja Otello kävivät toisen vieraan luota toisen luo, lukien
huimaavalla nopeudella ruokalistan, jota käytännöllisistä syistä ei
koskaan kirjoitettu. Ensi mainittu ei ollut kirjoitusmies ja toisella
oli muuta tekemistä. Mutta tultuaan skandinaavialaisten luo, saivat
he hillitä kieltänsä. Sen tuli käydä hitaasti — muutenhan ei siitä
ymmärtänyt mitään — varsinkin kun ylioppilaat keskustelivat vilkkaasti
pöytänsä luona ja ajurit nauroivat niin että hiki juoksi. Sen täytyi
käydä hitaasti, että sitä voi seurata.

Mutta nyt tuli Otellon erityinen vieras. Se oli nuori, pitkäkasvuinen
solakka norjatar, jolla oli suuret, yhtaikaa haaveilevat ja iloiset
silmät, ja kiharat, vaaleat hiukset, jotka pörröisinä ympäröivät
hänen päätään ja loistivat auringonpaisteessa kuin sädekehä. Kun
hän astui sisään, kääntyivät ylioppilaiden päät, ja italialaiset
maalarit mutisivat jotakin Botticellin Prima verasta — hän saikin
sitten kantaa sitä nimeä, eikä suinkaan hän siitä pahastunut, sillä
Botticellin tyypit ovat kehuttuja kauneudestaan ja suloudestaan.
Voidakseen nopeasti ja hyvin tarjoilla tuolle vaaleaveriselle
norjalaisnaiselle, unohti Otello usein sekä papin että alaupseerin,
ja jos hän sai hetkisen joutoaikaa, lepäsivät hänen katseensa syvällä
ihastuksella Prima verassa — hän oli nähtävästi hänen mielestään
jokin korkeampi olento, istuissaan toisten joukossa, keskustellen
museoissakäynneistä, kotimaan oloista ja opinnoista. Mutta joka kerta
kun Otello kuuli mainittavan Titzianon, Michel-Angelon, Donatellon,
taikka jonkun muun italialaisen mestarin nimeä loisti vilahdus hänen
ruskeissa silmissään. Hän oli ylpeä suurista, manalle menneistä
maamiehistään — viinuri Otello — ylpeä, kuuluessaan kansaan, joka
sentään on mahtanut olla enemmän, kuin useimmat muut, koska tänne
on tultu maista ja valtakunnista, katselemaan niitä taideteoksia,
joilla nämä ovat koristaneet ihanan maansa. Norjalaisnaisen ja tuon
näppärän viinurin välillä oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus,
jonkinlainen rakastelu, hän viihtyi parhaiten tässä ravintolassa, söi
kaikki ateriansa siellä, opetteli leikkiä laskien ja nauraen vähän
italiankieltä, näytteli usein lapsellisella iloisuudella viinurille
ostoksiaan ja sai palkinnoksi monta hyvää ohjausta paikallisista
asioista, puodeista, messuista ja sellaisista, jotka ulkomaalaiselle
ovat arvaamattoman tärkeitä tietää — ja Otello, olihan tuo nimikin
oikein romantillinen!

Nyt alkoi yleinen liike skandinaavialaisten pöydässä. Matkalleko? —
lähtisikö hän matkalle — Prima vera, joka jo oli ollut useita kuukausia
Firenzessä — hän, jota jo oli opittu pitämään pysyväisen siirtolan
jäsenenä — matkalleko? Sepä vasta oli päähän pisto: lähteä pois Italian
keväästä! Niin, mutta kyllä hänen sentään joka tapauksessa täytyi, hän
oli saanut kirjeen — ei saaneet houkuttelut häntä muuttamaan mieltänsä,
ei kuvailut kukkivista mantelipuista ja akasioista ja lämpimistä
tuoksuavista kuutamoöistä lauluineen ja satakielineen. Hän pysyi
lujana päätöksessään ja se pantaisiin täytäntöön ehkä jo huomenna.
"Oi, signorina, signorina," sanoi Otello ja pudisti päätään, saatuaan
kuulla, mistä oli kysymys, eikä juuri mitään muuta — "signorina,
signorina!"

Illalla panisi siirtola joka tapauksessa toimeen jäähyväisjuhlan
Prima veralle, ja siitä on tuleva juhla, jossa tulee olemaan
kukkia ja väkevää viiniä. Otello oli väsymätön puuhatessaan ja
valmistaessaan. Hän oli ollut oikeissa juhlissa ennen muinoin,
harjoittaissaan soitantoa, hän oli käynyt konservatorioissa, mutta
häntä oli kehoitettu jättämään kesken. Hän tiesi, kuinka piti olla,
jotta olisi hienoa — taitetut servietit, kukkavihko jokaisen katteen
kohdalla, kapea kukkakiehkura pitkin pöytää, ja pari vanhanaikaisia
haarukkakynttiläjalkoja, jotka Vittorio oli perinyt isältään,
ylentämään kokonaisvaikutusta — ja syvällä Prima veran servietissä
suloinen, vastapuhjennut ruusu, — vaalea ja hento, kuin hän itsekin.

Illalla esiintyivät pohjoismaalaiset täydessä juhlapuvussa s.o. he
olivat panneet päälleen parasta mitä olivat voineet. Se, jolla ei
ollut mitään juhlavaatteita, oli ostanut itselleen ainakin suuren
valkoisen tai tulipunaisen kravatin ja kun Prima vera saapui vaalean
siniharmaassa samettileninkissään, otettiin hän vastaan kukkaissateella
ja kaunis ruusu, joka oli servietissä, putosi sieltä hänen syliinsä, ja
sen kiinnitti hän rintaansa, antaen ihastuneelle Otellolle kiitollisen
nyökkäyksen.

Se oli hauska ilta. Emäntä oli oikein toden perään pitänyt silmällä
keittäjää — tarjottiin oivallista kalaa, mainioita liharuokia ja
legymeriä, vino rosso vecchiota, marsalaa, kahvia ja certosaa ja ilman
täytti neilikkain, ruusujen ja narsissien lemu, ja mielissä vallitsi
iloinen tunnelma, että kevään aika oli tullut haaveiluineen, uhkuvine
ajatuksineen tulevaisuuden urotöistä ja aavistus siitä, että salaisuus,
jota kaikki odottivat, nyt julkaistaisiin loistavassa valossa —
kaikkihan tahtoivat onnitella Prima veraa ja kaikki tahtoivat kantaa
häntä käsillään.

Nyt laulettaisiin pohjoismaalaisia lauluja, ensimäiseksi norjalaisia.
"Ja vi elskar" täytti säveleillään huoneuston ja italialaiset, jotka
istuivat pitkin seinänvieriä ja katselivat tätä kevään juhlaa,
ällistelivät uteliaina. Mutta silloin ei Prima vera enää voinut
pidättää itseään. Hän nousi ylös, hänen hoikka ja korkea vartalonsa
sinisenharmaassa samettipuvussa näytti komealta vasten keltaista
kukilla koristettua seinää, silmät säkenöivät ja kiharaiset hiukset
loistivat kuin sädekehä. Hän nousi ja lausui tuon ratkaisevan sanan.
Niin, totta oli, että hän oli kihloissa, nyt, kun tunturit ja vuonot
tulivat esiin kotimaan sävelten siivillä, ei hän enää voinut säilyttää
rakkainta salaisuuttaan, hän matkustaa Norjaan, jossa hänen sydämensä
ystävä on, jossa hän on rakentanut hänelle kodin vuonon rannalle,
tunturin juurelle, jossa he eläisivät onnessa ja rakkaudessa, ja jonne
hän veisi mukanaan kaikki muistot valoisasta Italiasta.

Skandinaavilaiset joivat riemuiten Prima veran maljan ja äänekäs
eläköönhuuto kaikui huoneuston läpi. Sitten ilmoitettiin ilon aihe
italialaisillekin ja valtavassa onnittelulaulussa lausuivat he hänelle
kunnioituksensa, tuntemattomat ylioppilaat, maalarit ja työmiehet,
lopettaen laulunsa sirolla kumarruksella. Sitten joivat he kaikki
hänen menestyksekseen, Vittorio joi hänen maljansa, emäntä joi hänen
maljansa ja Otello joi hänen maljansa. Mutta sill’aikaa kun eräs
noista innostuneista italialaisista ylioppilaista piti vilkkaan
puheen pohjolan ja Norjan kunniaksi, katosi tuo ketterä Otello. Hänet
löydettiin sitten istumasta kadun käytävältä, katkerasti itkien, mutta
jätettiin rauhaan suruineen.

Nyt oli ilo noussut ylimmilleen. Skandinaavialaiset laulut kaikuivat
vuorotellen itaalialaisten kanssa, kaikki muodostivat nyt yhden ainoan,
suuren seuran, jossa kaikki sanoivat jotakin ja kaikki ymmärsivät
toisiaan, puhuttiinpa sitten italiaa, ruotsia tai tanskaa. Vittorion
kitarri otettiin esiin ääntä antamaan ja ilo oli ylimmillään.

Yhtäkkiä aukeni kadunpuoleinen ovi ja sisään tuli Otello, pyyhkäisten
pois viimeisen kyyneleen takin hiallaan. Pikaisin askelin ja loistavin
silmin astui hän seurueen luo, tarttui Vittorion kitariin ja hyppäsi
ylös tyhjälle pöydälle, otti äänen ja lauloi erään italialaisen
katuserenaadin äänellä joka väreili liikutuksesta. Italialaiset, jotka
alussa tahtoivat saada tuon viinuriraukan vaikenemaan, vaikenivat pian
ja kuuntelivat melkein hartaudella laulua. Monta kertaa ennen olivat
he kuulleet tämän serenaadin, mutta koskaan ei sitä oltu laulettu
sellaisella lämmöllä, innolla ja taiteellisuudella, kuin nyt, eikä tuo
renkutus koskaan ennen ollut houkutellut kyyneleitä kuulijainsa silmiin.

Kun Otello oli lopettanut ja astui alas laululavaltaan, riensi
Prima vera esiin ja kiitti häntä suurella lämpimällä kyyneleellä ja
kädenpuristuksella — silloin kumartui Otello äkkiä alas, ja painoi
suudelman valkoiselle, hienolle kädelle ja pujahti sitten kadulle,
jossa kuu valaisi vanhoja mustuneita taloja.

Kun seurue vähän sen jälkeen käveli Viale dei Colli'a pitkin, sen
tuoksuavien pensaitten, vakavien sypressien ja kukkivien kastanjoitten
ja akasiain keskellä, missä satakielet lauloivat viidakoissa,
Valkosien, kuunvalaisemien huvilain ympärillä, ja jossa tulikärpäset
kimaltelivat kuin kipunat, silloin oli kevät kaikkialla, kevään
elämänhalu ja kevään surumielinen tunnelma, ei paljon sanoja, mutta
paljon ajatuksia ja tunteita — eikä kukaan ajatellut pilkallista
ajatusta viinuriraukasta, josta oli tullut taiteilija yhdeksi
minuutiksi, vaikka konservatooriossa oli väitetty, että hän oli aivan
mahdoton.

Mutta se seurasta, joka oli filosoofi, hän puhui vihdoin ja sanoi,
että tämä Otello on tulemaisillaan rikkaaksi mieheksi — hän oli
haudannut unelman, joka tosin alusta aikain oli ollut lapsellinen
ja mahdoton, hän oli verhonnut sen Firenzen valkeaan käärinliinaan,
ulkona katukäytävällä — ja kuta useampi hauta meillä on, joiden luona
voimme toisinaan viipyä, sitä vilkkaimpia olemme — se oli nyt hänen
filosofiaansa.

Seuraavana aamuna olivat Skandinavialaiset rautatieasemalla ja
koristivat kukilla nuoren norjattaren, niin että hän koreudessaan
oli todellisen Prima veran kaltainen. Otellokin saapui, tuoden yhden
ainoan, suuren, vaalean ruusun, samallaisen, kuin se, jonka hän
edellisenä päivänä oli pistänyt serviettiin.

Niin matkusti Prima vera pohjoista kohti, peitettynä Firenzen kukilla
hän nyökkäsi iloisesti päällään, niin kauan kuin häntä voi nähdä.

Mutta siellä on yhä vieläkin romantillisuutta ilmassa, tuossa pienessä
osteriassa Piazza del Duomon läheisyydessä...



Girolamo.



1.


Keskiajan suuri mahtava Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Ylhäisiä
vieraita oli saapunut ja otettiin loistavasti vastaan. Kadut olivat
kaunistetut matoilla ja kukilla ja kirjavia verhoja ja lippuja riippui
ulos ikkunoista. Komea juhlakulkue kulki eteenpäin, kansan osittain
riemuitessa, osittain katsellessa, sitä halukkain, kateellisin katsein.
Kullalla kirjaillut vaatteet ja aatelisten ja hovin loistavat puvut,
muodostivat hengellisen säädyn pukujen yhteydessä väririkkaan virran,
jonka vyöryävissä laineissa aseet kimaltelivat aurinkoa vasten ja
joiden joukosta sieltä täältä pisti esiin papillinen päähine ja joissa
muhkea kunniakatos huojui kuin olisivat virran aallot kuljettaneet sitä
eteenpäin.

Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Siellä oli riemua, melua ja
laulua, missä juhlasaatto kulki eteenpäin. Mutta kun tuo loistava
kulkue kulki ohi Niccolon mahtavan talon, seisoi sen ikkunassa
nuorukainen, ja katseli alas koreasti puetuista ihmisistä muodostettua,
eteenpäin kulkevaa virtaa ja tunsi siellä joukossa vanhempansakin.
Syviin ajatuksiin vaipuneena hän siinä seisoi, katsellen kulkuetta
säihkyvin silmin ja yhteenpuristetuin huulin. Pian katoaa se —
ajatteli hän — neliskulmaiseen torneillakoristettuun linnaan,
siellä hajautuisivat nämä ruhtinaat, korkeat herrat ja naiset
suuriin saleihin, missä pöydät seisoivat katettuina kallisarvoisilla
itämaalaisilla porsliineilla, venetsialaisilla laseilla, harvinaisilla
ruokalajeilla ja Italian parhailla viineillä. Siellä nautittaisiin mitä
parasta maa voi tarjota, siellä tyhjennettäisiin kultaisia pikaria ja
oppineet ja runoilijat puhuvat sievisteleviä, kauniita sanoja, siellä
ovat aatelismiehet toinen toistaan kohteliaampia mitä ihanimmille
naisille sill'aikaa kun paksun lattian alle kiinnikahlehditut
vangit nääntyvät janosta, kärsivät nälkää ja riutuvat taudissa ja
saastutetussa ilmassa.

Liikkumattomana ja näihin ajatuksiin vaipuneena, seurasi Girolamo,
seisoissaan ikkunassaan, katseellaan näitä ruhtinaita, joiden rikkaus
oli koottu rosvoamisilla ja ryöstöillä, näitä ruhtinaita, jotka
hyörivät ja pyörivät ainoastaan elääkseen hekumassa ja näitä naisia,
joiden katseet polttivat kuin tulensäteet ja näitä hengellisiä, joiden
elämällä ja opilla usein ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Seuraavassa hetkessä vavahti hän ja tuskan ilme levisi hänen
kasvoilleen. Hänkin oli siellä, tyttönen, suloisin kaikista, hän,
joka oli hänen mielestään puhtain ja korkein kaikista maallisista
olennoista, joka oli hänestä kuin ilmestys toisesta maailmasta, kun hän
tapasi käydä hänen vanhempainsa talossa ja lauloi luutun säestyksellä
äidille. Hänkin tulisi olemaan siellä ylhäällä, linnan saleissa,
jossa tämän maailman lahjoja tuodaan esiin, jossa ihmiset, unohtaen
jumalankuvan itsessään, antautuvat juhlan nautintoihin, hekumaan ja
turhuuteen, upottaen kaikki vakavat ajatukset huumaavaan viiniin.

Vielä kauan sen jälkeen, kun kulkue oli kadonnut kadun käänteeseen ja
melu lakannut, viipyi Girolamo ikkunassaan, kunnes hän lähti pieneen,
puutarhan puoleiseen huoneesensa. Hänen mielensä kuohui, hän tahtoi
etsiä lohdutusta suruunsa, mutta Thomas Aquina ei tänään voinut
lohduttaa kaihoavaa, eikä raamattukaan. Silloin otti hän alas kitaran
ja soitteli sydämensä tunnelmaa, soitti Jumalan vihaa ja rangaistusta,
kunnes innostus punasi hänen kalpeat kasvonsa ja suonet paisuivat
ohimoilla. Heittäen soittokoneen luotaan, tarttui hän kynään ja
kirjoitti.

"Minä näen koko maailman nurin syöstynä ja toivottomuuteen vajonneena.
Hyve, kunnia ja hyvät tavat ja valkeuden sana poljetaan jalkoihin,
mutta sitä kunnioitetaan, joka elää rosvoamisella ja ravitsee itseänsä
lähimmäistensä verellä, joka ei kammo ryöstää naisia, joka himoo yhä
enemmän kultaa, joka voittaa petoksen ja viekkauden kautta, eikä pelkää
Herraa Kristusta."

Niin kurjaa oli siis elämä tässä maailmassa, jossa kuitenkin on niin
paljon kaunista. Taivashan hymyili kirkkaana ja sinisenä tuolla
ylhäällä, meri loisti ihmeellisillä väreillä, aurinko kultasi seudun,
paistoi vainion vihreyteen, ruusut tuoksuivat pitkin puutarhan
käytäviä. Mutta kurjaa oli elämä, joka esiintyi kaikessa tässä
komeudessa, ylpeys ja petollisuus oli vallannut ihmisten sydämmet. Ja
hän, joka oli Saronin liljan ja Damaskon ruusun kaltainen, siellä,
missä hän tavallisesti istuu puutarhan suihkulähteen luona, hänkin oli
yhtynyt tähän, hänet oli saatu vedetyksi tähän elämään, elämään, jossa
ei huolittu huomispäivästä eikä sen koston hedelmistä. Hän, joka oli
kasvanut Danten ja kukkien kaupungissa, hän, jonka perhe oli sortunut
Mediciläisten juonien uhriksi ja karkoitettu kotikaupungistaan, hän
otti osaa näihin turhuuden ja nautinnonhimon vallattomuuksiin? Hänetkin
oli houkuteltu viekkaudella ja petollisuudella, hänen kuuluisan nimensä
tulisi loistaa siellä muiden muassa — nimen Strozzi.

"Oi Jumalani", rukoili Girolamo, langeten polvilleen, "Jumalani ole
valkeuteni minun teilläni, anna minulle voimaa taistella tätä maailmaa
vastaan, vahvista minua, ettei perkele hyökkää hartioilleni, johdata
nuorta henkeäni, että voisin olla hyödyksi jollekin, omaisilleni,
sille, josta pidän enemmän kuin muista, että voisin antaa hänelle
oikean käsityksen kieltäymyksen hyveestä, sinun tutkimattomuudestasi,
sinun anteeksiantavasta ja armollisesta rakkaudestasi, kuule
sydämellinen rukoukseni, Jumala ja Isä, amen!"



2.


Ikkunastaan näki Girolamo naapuritalon puutarhan käytävineen ja
istutuksineen, joita varjoisat kupukäytävät ympäröivät. Valkea
pitsihuntu riippuen yli tumman tukan ja valuen säkenöiville silmille,
käveli aatelisneiti kupukäytävien varjossa. Kirjailtu puku, jota hän
käytti suuressa juhlakulkueessa ja juhlassa, oli riisuttu ja hoikkaa
vartaloa verhosi yksinkertainen, punainen puku, joka loisti joka
kerta, kun aurinko sattui sen poimuihin. Siten käveli hän hitaasti,
mutta kuitenkin joustavin askelin edes takaisin, kunnes hän astui
ulos varjosta, ja istui marmorilavitsalle suihkulähteen luona,
jonka ympärillä ruusupensaat seisoivat lemuavassa kukoistuksessaan,
kimaltelevilla kastepisaroilla sirotettuna. Girolamolle näytti yhtäkkiä
avautuvan uusi maailma. Hänet valtasi kokonaan edessään oleva näky, hän
oli haaveillut ja aavistanut ja elänyt epämääräisen onnen tunnelmassa.
Mutta nyt oli selvyyden valo langennut hänen ylitsensä, nyt tunsi
ja tiesi hän, että tämän maailman elämässäkin, kuinka kurjalta se
toisinaan näyttikin, voi olla todellista ja, syvää riemua, joka on
nautitsemisen arvoista ja koko hänen sielunsa muuttui Saronin valkoisen
liljan ja Damaskon punaisen ruusun ylistyslauluksi. Veri nousi hänen
poskiinsa, silmänsä säkenöivät ja hän tarttui soittimeensa. Seuraavassa
hetkessä laski hän sen taas syrjään, hänen hetkensä oli tullut, Jumala
oli hänen kanssaan, se oli hänen tahtonsa, että niin tulisi tapahtua
Hänen kunniakseen.

Hetkisen kuluttua astui Girolamo puutarhaan, meni nopein askelin
suihkulähteen luo ja tervehti neitsyttä. Hänen äänensä, joka muuten oli
niin kova ja karkea, oli nyt saanut pehmeän soinnun ja sanat, joita
hänen tavallisesti oli vaikea löytää, seurasivat nyt helposti toistaan.
Hän puhui synnistä, kuolemasta ja kurjuudesta, mutta kuinka ihanaksi
ja pyhäksi elämä voi tulla, jota eletään Jumalassa, kuinka voidaan
pelastua sen synnistä ja petoksesta lemmekkäässä yhdyselämässä, joka
on suunnattu korkeinta päämäärää kohti, joka viittaa etäällä voiton
ijankaikkisella kruunulla.

Ihana neito, jonka posket olivat punastuneet, nousi ylös ja katsoi
Girolamoon. Hänen kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet ja katse oli
suuttunut. Ylpein sanoin antoi hän Girolamon ymmärtää, ettei hän
aikonut viettää elämäänsä miettimällä ihmisten kurjuutta ja tutkimalla
Thomas Aquinan oppia. Ei, hän oli nuori, hän oli ihminen, jolla oli
toiset tavat, hän rakasti rattoisia juhlia, runoilijan puheita, laulua
ja torvien soittoa, hän tahtoi pitää loistavapukuisia palvelijoita ja
hovipoikia... "Ei, Girolamo, te ette ymmärrä minun sydämeni hurmaavaa
halua elää loistavasti vertaisten! joukossa — ja sitten tulee teidän
muistaa kuka te olette, ja että minä olen Strozzi!"

Pää pystyssä meni hän pois kupukäytävään, jossa hänen punainen pukunsa
katosi patsaiden taakse, Girolamon seisoessa jälellä, pidellen kiinni
marmorisen vesialtaan laidasta kädellään, jolle vesi roiskui viilein
pisaroin.

Kun Girolamo käsitti, mitä oli tapahtunut, tunsi hän itsensä
masentuneeksi. Hetkessä oli kaikki rauennut, minkä hän
mielikuvituksessaan oli rakentanut, tulevaisuuden ja onnen sijaan oli
avautunut kuilu, johon hän neuvottomana tuijotti. Kuinka oli tämä
mahdollista, oliko siis kaikki tässä maailmassa petosta ja prameilua,
eikö ole ainoatakaan lumivalkeaa liljaa, jonka tuoksussa ei olisi
myrkkyä, eikö ruusua ilman pistävää okaa? Mikä solvaus häntä kohtaan,
Jumalaa kohtaan! Kuinka kaikki tämä voi olla mahdollista! Hänen
isoisänsä oli tosin hovin kuuluisa lääkäri, ja hänen isänsä tunnettu
oppinut, mutta itse oli hän alhaissäätyinen Strozzin suvun jälkeläisen
rinnalla. Niin oli neidon ajatukset vääristetty, ettei ihmiset ole
toinen toistensa vertaisia. Hänen rinnassaan raivosi myrsky, ei
sitä kohtaan, jota hän oli rakastanut ja jota hän vieläkin rakasti,
huolimatta siitä häpeästä, jota hän oli saanut kärsiä, mutta maailman
pintapuolisuutta ja hulluutta vastaan, joka oli saastuttanut sen,
jonka hän oli luullut parhaimmaksi ja puhtaimmaksi, maailman komeutta
ja huvituksia vastaan, jotka eivät ole muuta, kuin tomua ja tuhkaa.
Maahan tahtoo hän lyödä kaikki nuo ruhtinaat ja aatelismiehet, maahan
tahtoo hän jaottaa kaikki heidän palatsinsa, heidän aarreaittansa
tahtoo hän aukaista ja heittää kullat ja hopeat mereen. Hänen silmänsä
säihkyivät tulisesti vihasta kävellessään nopein askelin katuja pitkin
ja ulos kaupungin portista, sekä tasangon yli, pois, hän ei tiennyt
itsekään mihin, mutta hän ei tahtonut enää nähdä tätä kaupunkia, joka
oli Sodoman ja Gomorran kaltainen ja kernaasti sai hukkua tuleen ja
tulikiveen.

Girolamo kulki ja kulki. Myrsky hänen rinnassaan ei asettunut. Tie
kulki läpi lakeuden, jossa kyhmyiset piilipuut reunustivat virtoja ja
kanavia. Etäällä näki hän metsän, kukkuloita ja vuoria. Sinne tahtoi
hän kulkea, nousta ylös paljon korkeammalle tätä häpeällisyyttä,
halpamaisuutta ja sielunalhaisuutta, ylös vuoristoon ja koota sen
voimakkaan kansan ja kukistaa sen avulla nämä ylpeyden orjat ja
vapauttaa kotiseutunsa tästä himojen hirmuvallasta. Niinkuin Moses
astui alas Siinailta käskyntaulut kädessään, samoin kirjoittaisi
hänkin lain näille kullan orjille, pakoiltaisi ne tulella ja miekalla,
kiduttaisi, kuten he ovat kiduttaneet vankiaan, peljättäisi heitä
verellä, kunnes he pyytäisivät armoa ja laupeutta.

Hänen näin käydessään tuli ilta ja kukkulain lomissa alkoi hämärtää.
Raskaita pilviä nousi vuorentyppyräin takaa ja kuten Herran vastauksena
Girolamon ajatuksiin leimahteli salamia etäällä ja ukkonen jyrisi
uhkaavasti. Niin, hänellä oli Herra puolellaan, hän oli suuren kostajan
välikappale. Ferrara, Ferrara, Italia, Italia, sinun aikasi on tuleva,
ennenkuin tuuletkaan!

Girolamo ei tietänyt oliko tie loppunut tai oliko hän poikennut siltä
syrjään, mutta hän kompastui kiviin ja turpeisiin ja luonto raivosi
kauheana hänen ympärillään. Hän huomasi sen yhtäkkiä ja ajatus palasi
takasin kotia kohti, jossa isä ja äiti kenties olivat levottomia.
Pilvet peittivät taivaan, salamat leimuivat, niin että hän näki vesien
kimaltelevan kaukana lakeudella ja ukkonen jyrisi. Girolamo tunsi,
kuinka hän lyyhistyi kokoon. Jännitys, joka niin kauan oli ylläpitänyt
hänen voimiaan herposi. Rajuilman raivon huumaamana, märkänä ja
voimattomana, tahtoi hän etsiä suojaa. Hän ei tietänyt, mihin hänen
tulisi kääntyä, tässä tuntemattomassa erämaassa, ei mitään polkua
näkynyt, eikä ihmisasuntoa ja väsyneenä ja voimattomana horjui hän
eteenpäin puiden alla. Silloin vilahti äkkiä salaman valossa puiden
lomasta rakennus. Tultuaan lähemmäksi, löysi hän luostarin ja luostarin
kirkosta loisti valo. Vaivoin löysi hän oven, aukasi sen ja astui
sisään.

Hän oli toisessa maailmassa. Täällä ei enää raivonnut myrsky,
täällä paloivat vahakynttilät kuorissa ja veljet lukivat messuja
ja rukoilivat. Täällä vallitsi hiljainen ja syvä rauha, nöyryys ja
alttiiksiantavaisuus ja tämä uusi tunnelma tunkeutui vastustamattomasti
väsyneen nuorukaisen sydämeen. Hän huomasi, että hän oli pöyhkeillyt
Jumalaa vastaan, Jumala oli tuomari, eikä hän. Hänen surunsa, kiukkunsa
ja vihansa haihtui palavaan katumukseen, hän vaipui polvilleen
lattialle oven luo ja purskahti hillittömään itkuun, kunnes veljet
ottivat hänet huostaansa, lohduttivat häntä ja toimittivat hänet
lepäämään.

Ruumiillisesti vahvistuneena ja katuvaisella sielulla lähti Girolamo
levättyään pari päivää veljien luona luostarissa, kotiinsa Ferraraan,
jossa vanhemmat olivat olleet suuressa tuskassa hänen tähtensä.



3.


Elämä Ferrarassa oli entisensä kaltaista. Juhla seurasi juhlaa,
tanssia ja laulua ja melua kaikkialla. Girolamo istui aina kotona, kun
vanhemmat lähtivät huvitilaisuuksiin, istui kamarissaan, miettien pyhiä
kirjoituksia, ja rukoillen Jumalalta anteeksi syntiään, omaistensa
syntiä, ja niiden, joita hän rakasti, rukoili kotikaupunkinsa ja
isänmaansa edestä. Toisinaan soitteli hän surumielisiä säveliä taikka
kirjoitteli ihmiskunnan turmeluksesta. Mutta häntä, joka vielä,
huolimatta kaikesta, asui hänen sydämessään, ei hän nähnyt usein. Hän
oli ruvennut ottamaan osaa meluavaan elämään, häntä suosittiin ja
ihailtiin loistavissa saleissa. Ainoastaan joskus tapasi hän hänet
kadulla, ja tervehti häntä nöyrästi ja kohteliaasti. Syvällä sydämessä
säilyi kuitenkin kärsimänsä loukkaus avonaisena haavana, ja tunne siitä
oli vaikea tukahuttaa jokapäiväisistä taisteluista ja rukouksista
huolimatta. Mutta kuta useammin hän kävi kirkoissa, kuta enemmän hän
antautui uskonnollisiin tutkistelemuksiin, sitä mahdollisemmalta
hänestä näytti saavuttaa voitto itsensä yli.

Rauhaa, jota hän tarvitsi ja etsi, ei hän kuitenkaan voinut löytää
täällä, näiden ihmisten keskuudessa, ei edes vaikka hän rakasti
heitä, kuten hän piti vanhemmistaan, ei, hän pelkäsi nähdä tuota
florentiinilais-naista, joka oli niin ihana nähdä, että sydänhaavat
jokaisen jälleen näkemisen perästä uudelleen avautuivat, hän ei enää
tahtonut olla niiden läheisyydessä, jotka olivat tahranneet hänen
puhtaan henkensä maailmallisilla himoilla.

"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum" olivat ne sanat, joihin
hänen sielunkaihonsa sisältyi ja joita hän alati mietti. Niin, pois
täytyi hänen päästä täältä, pois loistavasta hovikaupungista paikkaan,
jossa Jumala on opettajana, elähyttäjänä ja ilahuttajana aamusta iltaan
ja illasta aamuun.

Etsiessään näin sisällistä lepoa ja rauhaa, jotakin, joka voisi täyttää
hänen sielunsa tyytyväisyydellä ja täydellisellä sopusoinnulla, muistui
hänen mieleensä yhtäkkiä luostari, jossa hän oli löytänyt suojan
rajuilmayönä ja sydämellisen katumuksen syvä tunnelma, jota hän siellä
oli kokenut. Se oli Jumalan sormi, joka oli vienyt hänet sinne, nyt
huomasi hän sen selvään, että korkeampi johdatus oli kuljettanut hänen
askeliaan, nyt oli hän tehnyt päätöksensä. Hänet valtasi omituinen
innostus, hän näki taas vaikutusalan, jolle voisi antautua ja jonka
kautta hän voisi vaikuttaa jotain maailmassa. Hän tahtoi tulla
luostariveljeksi, hän tahtoi palvella toisia, niin, hän tahtoi tulla
kaikkein halvimmaksi, kunhan hän vaan sai antautua kokonaan Jumalan
asialle.

Sitten tapahtui taas, että Ferrara valmistautui juhlaa varten.
Girolamon vanhemmat tekivät valmistuksiaan ja naapuritalossakin
varustauduttiin sitä varten. Aatelisneito käveli puutarhan ruusujen
joukossa. Jalokivi kimalteli pitsihunnussa. Silloin otti Girolamo
soittimensa ja soitti mitä sydämensä tunteet pakoittivat häntä
soittamaan. Sävelet kaikuivat surumielisinä ja kaunotar puutarhassa
seisahtui suihkulähteen luo kuuntelemaan. Kenties tunsi hän hieman
sääliä hyljätyn surun tähden. Girolamon äiti astui poikansa luo
kyyneleet silmissä:

"Girolamo, poikani, eikö äitisi voi lohduttaa sinua, minä kuulen että
kärsit tuskaa, soittosihan kaikuu melkein kuin jäähyväissäveleet!"

Hän taukosi hetkiseksi ja kumartui äitinsä käsien yli.

"Äiti," sanoi hän, "kiitos äiti!"

Sitten jatkoi hän, kunnes hän löysi sen rauhan, lujuuden ja voiman,
mitä tarvitsi.

Kun juhlan mainingit seuraavana päivänä vyöryivät yli kaupungin,
kulki yksinäinen vaeltaja kaupunginportista ulos ja suuntasi kulkunsa
lakeuden yli Bolognaa kohti. Siellä, missä vanha piilipuu lehtokuja
kääntyi ensimmäisten kukkulain väliin, kääntyi hän ja heitti
silmäyksensä takaisin yli virtojen leikkaaman viheriän lakeuden, joka
vähitellen sulautui Adrian meren siniseen pintaan, sill'aikaa kun
kaupunki, josta hän oli lähtenyt, näkyi etäältä kuin valkoinen rakennus
ja torniryhmä. Hetken aikaa oli suru pääsemäisillään voitolle, mutta
heti taas sai lujuus hänessä vallan.

"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum," huusi hän äänekkäästi,
kääntyi pois ja jatkoi reippaasti matkaansa.

Jonkun ajan kuluttua saapuu Girolamolta kirje vanhemmille:

Korkeasti kunnioitetut vanhempani!

Minä ymmärrän, että salainen lähtöni on syvästi surettanut Teitä,
mutta tämä kirje on ilmaiseva Teille sieluntilani ja aikomukseni, että
saisitte lohdutusta ja tietäisitte, etten ole ottanut tätä askeletta
lapsellisuudesta, niinkuin moni luulee.

Minut on pakottanut menemään luostariin maailman ääretön kurjuus ja
ihmisten kehnous, vallattomuus, petos, ylpeys, jumalanpilkka, ja
kiroukset. Niin, he ovat menneet niin pitkälle, ettei enää löydy
ainoatakaan rehellistä ihmistä. En voinut enää nähdä, kuinka Italian
kansassa hyve tallattiin alas, paheitten riemuitessa, ja minä
rukoilin Herraa osoittamaan minulle tien, jota vaeltaisin ja hän on
armahtavaisuudessaan kuullut rukoukseni, niin kelvoton kun olenkin.
Ja nyt, rakkaat vanhemmat, elkää vihastuko, että minä salaa olen
poistunut luotanne ja etsinyt itselleni turvapaikan luostarin pyhässä
hiljaisuudessa, jonne Te ette koskaan olisi antanut minun mennä. Ei,
Teidän tulisi iloita, että Jumala kaikkiviisaudessaan on ottanut
poikanne halvaksi palvelijakseen ja opetuslapsekseen.

Ja ettekö pidä sitä suurena armona, että teillä on poika, joka kelpaa
Kristuksen sotamieheksi!

       *       *       *       *       *

Kymmenkunta vuotta myöhemmin kulki mahtava liikutus läpi
pohjois-ltalian. Köyhä munkki oli esiintynyt ja saarnannut kääntymystä
ja parannusta, puhunut Herran rangaistustuomiosta salamoivalla
äänellä. Hänen äänensä oli innostuksen siivekkäällä voimalla
tunkeutunut Firenzen kansan sydämiin, oli kukistanut Mediciläisten
vallan ja horjuttanut Vatikaanin perustuksia. Munkki oli Girolamo
Savonarola, joka innostuksen voimalla taisteli hengellisen uudistuksen
aamuvartiossa.



Hautarakennus.


Oli kerran mies, jolla oli tytär, joka oli hänen elämänsä ainoa ja
suuri ilo, sitten kun hänen vaimonsa oli kuollut. Pieni tyttö kasvoi
isän väsymättömän huolenpidon alaisena. Hänen ajatuksensa liikkuivat
aina hänessä ja hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoi antaa hänelle kaikki,
mitä ihminen voi antaa. Hän luki ja opiskeli ja koetti vähitellen
vuodattaa pienokaisen heräävään maailmaan kaiken hyvän tunteen mitä
hän opinnoillensa kautta oli voinut löytää. Hän tulisi, suuremmaksi
tultuaan, saamaan opetusta etevimmiltä kyvyiltä useammilla aloilla,
hänen tunteensa kehitettäisi niin hienoksi ja jaloksi, kun ylipäänsä
voi olla mahdollista. Hänen sydämensä tulisi olla hänellä johtona
läpi elämän, sydämensä kehittyneellä etevämmyydellä vaikuttaisi hän
kanssaihmisiinsä ja tulemalla hyvien ja ylevämielisten lasten äidiksi,
vaikuttaisi hän ihmissuvun jalostamiseksi.

Kasvattaa pientä tyttöään tähän suuntaan, oli miehen ainoana päämääränä
elämässä, tälle omisti hän parhaat ajatuksensa ja unelmissaan näki hän
tyttärensä yhä enemmän lähestyvän tätä ihannettaan. Mutta voidakseen
panna toimeen näitä aikomuksiaan, tarvitsi hän varoja ja hän teki
työtä, tullakseen rikkaaksi, ja hän tulikin äärettömän rikkaaksi
muutamassa vuodessa.

Hellän huolenpidon alaisena kehittyi tyttö vähitellen, kaikkia
hänen hyviä ominaisuuksiaan suosittiin ja huonoja vastustettiin ja
poistettiin. Hänen pienille lapsenkasvoilleen ilmestyi vähitellen ilme,
jossa kuvastui hänen versova, suloinen sisäinen olentonsa ja vaaleine
kutreineen oli hän kuin Jumalan enkeli katsella.

Mutta se, joka ei armahda edes pieniä lapsia, vaan iskee sokeasti
iskunsa, lähestyi tyttöä ja asetti hänet kuolinvuoteen valkealle
hurstille. Siinä makasi hän, suloisena vielä kuolemassakin, nyt oli
hän tullut todelliseksi Jumalan enkeliksi. Kalpeana, köyhänä ja
lohduttomana istui tuo rikas mies tyttärensä paarien ääressä. Kuollut
oli hän jonka eteen hän oli elänyt, kuollut oli hän, josta piti
tulla nainen, jommoisia vaan harvat, ja äiti, jonka ei vertaista ja
jonka piti vaikuttaa ihmiskunnan jalostamiseksi, aate, jonka hän oli
rakentanut mittaamattomassa rakkaudessaan pienokaiseen, oli rauennut.

Kalpeana ja murtuneena kulki hän päivästä päivään kirkkomaalle, peitti
haudan ruusuilla ja istui tuntikaudet suruunsa vaipuneena, kunnes hän
eräänä päivänä taas näytti muuttuneelta. Hänen väsyneihin silmiinsä oli
tullut loistoa ja näkyi, että hänen ajatuksensa olivat saaneet toisen
suunnan, hän oli löytänyt jotakin, jota hän vielä aikoi toimittaa
maailmassa.

Hän tahtoi rakentaa hautarakennuksen rakastetun tyttärensä haudalle,
hautarakennuksen, joka todistaisi nyt eläville ja tuleville
sukupolville hänen rakkaudestaan, ilmaiseisi hänen elämänsä ainoan
pyrkimyksen, osoittaisi kohti ihmiskunnan täydellisyyttä ja vaikuttaisi
siten ylentävästi ja herättävästi ja palveleisi siten samalla myöskin
hänen elämänsä suurta unelmaa.

Kokenut rakennustaiteilija tuotiin ja hänelle selvitettiin tämän
hautarakennuksen tarkoitus. Se tulisi olemaan hautapatsas, mutta
samalla myöskin kehoitus ihmisille pyrkimään parhaimpaan ja korkeimpaan
ja osoittaa heille olemassaolon suurta aatetta. Sirolla, ylöspäin
kohoutuvalla muodollaan, hienolla, lävistetyllä tornihuipullaan
kehoittaisi rakennus ihmisiä katsomaan ylös valoa kohti, ylös
äärettömyyteen, ylös säteilevään, maailman elämää siunaavaan aurinkoon,
ylös jokapäiväisyyden pikkumaisuuksista ja kurjista taisteluista. Kun
ovesta astui rakennukseen, osoittaisivat maalatut ikkunat ihmisten
vaelluksen alhaisimmalta asteelta ylempiin asti, ihanat veistokuvat ja
maalaukset koristaisivat seiniä ja vaikeimmasta marmorista veistetty
vainajan rintakuva muistuttaisi hänen kuolemattomasta muistostaan.
Rakennuksen sisustus antaisi siellä kävijälle tunnelman, joka kestäisi
koko ijän, tunnelman, joka kehoittaisi heitä elämään sen suuren aatteen
hyväksi, jonka ilmaisijana tämä hautarakennus tulisi olemaan.

Maalaria ja kuvanveistäjiä kutsuttiin ja rakennustaiteilijain kanssa
neuvoteltiin ja vihdoin tuli tuo rikas ja kuitenkin niin köyhä mies
tyydytetyksi. Kaikki taiteilijat olivat innostuneita asiaan, he
tekisivät parhaansa, jotta hautarakennus voisi olla kehoituksena
ihmisille heidän pyrkiessään täydellisyyttä kohti.

Mutta kun kaupungin ja seudun asukkaat saivat kuulla tästä
rakennuksesta, tästä suuremmoisesta muistopatsaasta pienen tytön
haudalle, tästä tuhlaavaisuudesta ja turhaan kulutetuista rahoista,
vaikka oli tuhansia, jotka kärsivät nälkää ja janoa, nousi heissä suuri
nurjamielisyys miestä kohtaan. Hän oli uhkamielinen, ylpeä mies, hän
tahtoi näyttää, kuinka rikas hän oli, hän tahtoi ärsyttää nälkäisiä ja
kurjia. Sellaista ei siedettäisi. Ei, täytyi puhua järkevästi tälle
suuruudenhullulle, täytyi uhata, ellei muu auttanut.

Ja niin kokoontui muutamana aamuna hänen asuntonsa ympärille ihmisiä
monenmoisia, virkamiehiä, joiden ajatukset olivat tottuneet kulkemaan
yhtä ainoata määrättyä tietä päivän toisensa perään, käsityöläisiä ja
työmiehiä, joiden kaikin voimin täytyi taistella toimeentulonsa tähden,
sotilaita, jotka luulivat itseään isänmaan parhaaksi ja ainoaksi
turvaksi, yhdistyksiä lippuineen ja lukuisine jäsenineen, toimettomia
naisia ja ihmisiä, joiden ei koskaan ole tapana itse ajatella.
Joukon läpi kulki kumea jupina; kaikki ei vielä ollut kunnossa,
ammattiyhdistysten suuri puhuja oli myöhästynyt. Mutta joka tapauksessa
näytti se melkein uhkaavalta.

Kun levottomuus jo rupesi käymään arveluttavaksi, syntyi yht'äkkiä
kansajoukossa liikettä. Luultiin ensin, että suuri ammattipuhuja
oli saapunut, mutta hän se ei ollut. Se oli sama valkopäinen,
tuuheapartainen kunnia-arvoisa vanhus, joka oli antanut kansalle
hyvän neuvon uuden kirkon rakentamisen suhteen, jonka perustusta ei
vielä oltu laskettu, hän, jonka puoleen kaikki kääntyivät, jolla oli
lempeät silmät ja ystävällinen ääni, hän, joka tahtoi hyvää kaikille
ihmisille. Mistä hän, joka tuskin voi käydä, nyt niin yht'äkkiä oli
tullut, ei ymmärretty, ei tiedetty edes missä hän asui ehkä jossain
kaukana metsässä, — mutta hän oli tullut. Kokoontuneet antoivat tilaa
ja vaikeuksitta tuli vanhus aina rikkaan miehen portaille.

Vanhus kääntyi kansan puoleen ja sanoi vapisevalla äänellään:

"Sokaistut kanssaihmiset, katsokaa minua, minä olen vanha mies ja minä
olen elänyt elämäni estämättä toisia heidän toimissaan ja uhkaamatta
ketään. Sokaistut kanssaihmiset..."

"Hän tuhlaa rahoja, meidän kärsiessämme nälkää," huusivat muutamat.

"Hän on ylpeä, me emme muuta ymmärrä", sanoivat virkamiehet.

"Hän voisi antaa rahansa kanuunoihin, suuremman sotajoukon
varustamiseksi, sanoivat sotilaspukuiset.

"Ei, lakkokassoihin!

"Tyttöhän oli hemmoiteltu lapsi, eikä edes vielä naimaikäinen,
huudahtivat toimettomat naiset.

"Soaistut kanssaihmiset", toisti vanhus, tuntematta itseään voitetuksi,
"antakaa minun puhua. Te tiedätte, että minä olen vanha, minulla ei
ole virkaa, eikä sotilaspukua, enkä minä kuulu mihinkään yhdistykseen,
enkä minä kulje ympäri puhuen tarpeettomasti toisista, minä elän ulkona
maalla luonnon antimista, minulla ei ole etuja eikä vahinkoa jos tämä
mies", — hän osoitti taloon päin — "rakentaa hautarakennuksensa, mutta
minä suon teille kaikille hyvää, sen te tiedätte."

"Niin, me tiedämme sen, me uskomme sen."

Silloin nosti mies kätensä kansanjoukon yli ja huusi niin kovin kuin
voi:

"Rakastakaa lapsianne, kuten tämä mies, jota te tahdotte uhata, rakasti
lastaan, rakastakaa jaloutta, kuten hänkin, ihailkaa kaikkea kaunista,
kuten hänkin — ja te palvelette kanssaihmisiänne ja isänmaatanne
enemmän kuin itse ymmärrättekään ja te tulette runollisemmiksi ja
iloisemmiksi kuin ennen!"

Näitä sanoja lausuttaissa oli rikas mies, joka oli kuullut kansan
jupinan, tullut ulos portaille. Silloin ojensi vanhus kätensä häntä
kohti ja jatkoi:

"Katso, tämä kansa on tullut kiittämään sinua suuren aatteesi tähden,
rakentaa hautarakennus tyttäresi haudalle, tämä kansa kunnioittaa
aatettasi, se tuntee, ettei se ehkä oikein käsitä sitä vielä, että
se ihanuuden ja täydellisyyden kaipuu, joka rakennuksessasi ilmenee,
kerran on tuleva sille esikuvaksi, kehoitukseksi ja onneksi, se tuntee
saavuttaneensa mielenylennystä, käydessään katsomassa sitä, se oppii
siitä pyrkimään kohti ihanuutta, kohti jaloutta, kohti korkeinta tämä
kansa kiittää sinua!"

Samassa saapui ammattiyhdistysten puhuja ja aikoi ruveta lukemaan
lauseparsiaan. Vanhuksen sanat olivat kuitenkin muuttaneet joukon
mielipiteen ja puhuja pakotettiin vaikenemaan samalla kun ihmiset
vähitellen hajautuivat. Hetkisen kuluttua oli vanhuskin kadonnut.
Viimeksi oli hän nähty kulkevan metsää kohti.

Mutta rikas mies meni sisään ja iloitsi sydämensä syvyydessä ja
ajatteli taas elämänsä ainoaa päämäärää.



Savenvalaja Willberg'iläiset.


Kaupunki, jossa Stefanus Willberg harjoitti savenvalajan ammattia, oli
perin rauhallinen ja suloinen paikka, jossa ei ollut rauhaa häiritsevää
sanomalehteä, eikä poliisiakaan. Yleisen rauhan ja turvallisuuden
häiriöitä tapahtuikin hyvin harvoin. Kun jotain varastettiin, ei
varkaasta tavallisesti saatu tietoa, ellei häntä yllätetty itse työssä.
Markkina-ajaksi palkattiin muutamia vankkoja miehiä, joiden takkeihin
ommeltiin laatta, jossa oli sana "Kaupunginvartia" ja jos pelättiin
jotain työmieskahakkaa rakennuksen alaisella olevalla rautatiellä,
komennettiin esille niin kutsuttu "nahkurikaarti," joka oli muodostettu
tusinasta vankkoja nahkurinsälliä, jotka olivat tottuneita pitelemään
nahkoja.

Rautatie tulisi hävittämään tuon pienen kaupungin rauhallisuuden ja
vanhanaikuisen hupaisuuden. Rautatie toi sinne uusia ihmisiä, joita
elähytti uudenaikainen maailmankatsantokanta, joiden mielestä tämä
porvarillinen rauhallisuus oli naurettavaa ja pikkukaupunkimaista.
Ei ensinkään sanomalehteä, ainoastaan "kaupunginpalvelia!"
Kaupunginpalvelia, joka soittaen kelloa kulki pitkin katuja, seisahtui
siellä täällä, sopivalla paikalla, lukien suurella mahtavuudella ja
omituisella, aina samanlaisella äänenpainolla asiakirjansa: "Kuulutus!
Tänään kello kymmenen aamupäivällä myydään julkisella vapaaehtoisella
huutokaupalla... Näillä uusilla ihmisillä ei ollut mitään taipumusta
runollisuuteen. Yhtä vähän kun he käsittivät tämän ilmoitustavan
käytännöllisyyttä ja yritteliäisyyttä, yhtä vähän mukautuivat he
kuuntelemaan yövartioiden huutoja katujen kulmissa. Ajatelkaa, ettei
huomata mitään kaunista ja liikuttavaa tietoisuudessa, että koko yön
saa olla parin vartijan suojelemana, jotka laahustavin askelin käyden
määrättyjä teitään, siellä ja täällä laulavat säveleitään: 'Kello on
lyönyt kaksitoista, varjele Jumala tulipalosta, valkean vaarasta'..."

Ei, nämä rauhan häiritsijät eivät tästedes enää saisi kaiuttaa
huutojaan, he saivat vaan vääntää vähän vaiteliaita "tarkastuskelloja".

Rautatiestä tuli hävittävä voima. Kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja
tuotiin kaupunkiin, niin että vanhimmat ja kunnia-arvoisimmat porvarit
tulivat aivan pyöräpäisiksi. Rakennuksia ruvettiin maalaamaan korean
keltaisiksi ja valkoisiksi, sen sijaan kun ne ennen maalattiin
kotitekoisella punavärillä, joka kesti muuttumattomana ihmisijän,
varsinkin jos se oli oikean värinkeittäjän keittämää, oikeassa padassa
ja tuolla noiden suurien punaisten kivien välissä, jossa sitä oli
keitettävä ja jossa ohikulkevat porvarit saivat katsella näytteitä. Ei,
ei sitä ennen ollut puhettakaan "rakennusvärien", "ekonomiavärien" ja
"värimultien" ostamisesta.

Sekin oli rautatien vika, että kunnia-arvoisa Stefanus Willberg
tuli vielä huonompaan asemaan vaimonsa suhteen kuin ennen, ja aivan
toiseen asemaan, mitä hänellä oikeastaan, vanhan tutkitun tavan
mukaan ja lupauksien mukaan, jotka nuo kaksi kerran taivaan kuullen
olivat tehneet, olisi pitänyt olla. Tosin oli Sefa rouva aina ollut
noita tuimaluontoisimpia, mutta mies, joka oli niin myöntyväinen ja
hyväluontoinen ja niin tottumaton pitkiin puheisiin kuin Stefanus, tuli
sentään toimeen sellaisen Xantippan kanssakin.

Asia oli sellainen, että Sefa rouva, samalla kun hän oli
tuimaluontoinen, oli myöskin luonnostaan taipuvainen naiselliseen
turhamaisuuteen. Hän oli aina pitänyt koreista viheriäisistä
silkkihuiveista ja suurista karkaasseilla pyntätyistä myssyistä,
joita kamelikurjen höyhenet ja loistavat nauharuusut koristivat.
Tämän turhamaisuuden oli hän nyt, kun kaikki tuo uudenaikaisuus tuli
rautatierakennuksen mukana, vyöryen yli kaupungin, ulotuttanut myöskin
heidän omistamaansa taloon. Sefa rouva rupesi arvelemaan, että ne
kotitekoiset kattotiilet, joiden alla tornipääskyset niin mielellään
pesivät, näyttivät liian yksinkertaisilta ja että niiden sijaan pitäisi
pantaman levykatto, jonka voisi maalata "ekonomivärillä," ja että tuon
ijankaikkisen punamaalin voisi peittää kunnollisella "rakennusvärillä,"
josta nyt kaikki kaupungissa puhuvat.

Tästä turhamaisuudesta ei savenvalaja pitänyt. Hän kuului siihen
lajiin, joka kunnioittaa isien perintöä, hän oli perinyt talon ja
savivalimon isältään ja hän pitäisi ne pyhinä. Ainoa muutos, minkä
hän oli pannut toimeen oli, että hän oli repinyt vanhan turvekaton
ja pannut turpeiden sijaan itsetekemiään kattotiiliä. Ja ne olisivat
nyt vanhoja ja kelvottomia! Ei, ei koskaan maailmassa, Sefaseni, se
ei tule tapahtumaan! Muuten oli tuo siunattu rautatie tuonut niin
paljon rahaa paikkakunnalle, ettei nyt enää ostettu edes kunnollisia
saviastioita, vaan piti kaikki olla porsliinista, kaikki! Savenvalajan
toimi oli menossa alaspäin, ja pian saattaisi sekin tapahtua, että
Sefa saisi ruveta olemaan säästäväisempi kamelikurjenhöyheniensä ja
kaularuusujensa kanssa.

Mutta sitä ei Stefanuksen olisi pitänyt sanoman Sefalleen. Hän ei
ollut tottunut vastaansanomisiin ja hän sanoi päättäväisesti ja kerran
kaikkiaan, että hän oli oikeassa ja että hän, Stefanus Willberg oli
niin kauan vanuttanut saveaan ja muovaillut ruukkujaan, että hän
itse oli muuttunut ruukuksi, joka oli aivan tyhjä — "näin tyhjä" ja
hän läjähytti Stefanusta päähän nyrkillään, joka oli luiseva, eikä
suinkaan pehmeintä lajia. Sitten kiinnitti hän katseensa häneen
sellaisella voimalla, että Stefanus heti pujahti ulos huoneesta ja meni
savenvalimoonsa.

Nyt ei auttanut mitään, että Stefanus silloin tällöin toi Sefalleen
jonkun erittäin taidokkaasti valmistetun kivivadin hurjan koreasti
kiillotetun hillopurkin, taikka jotain muuta sellaista. Sellaiset
olivat kuitenkin aikaisemmin lauhduttaneet hänen mielensä lempeämmäksi
niiden tekijää kohtaan. Ei, kun hän kerran toi hänelle sekä muodon
että koristuksien puolesta itsekeksimänsä kukkaruukun, asetti hän sen
pöydälle sellaisella vauhdilla, että se halkesi, jonka perästä hän
haukkui häntä silmät, korvat täyteen hänen huonon ammattitaitonsa
tähden — hänen tekemänsä astiathan eivät kestäneet edes pöydälle
asettamista — tämä oli syynä siihen, ettei hän ansainnut mitään, eikä
halu käyttää porsliinia, joka muuten olikin kaikin puolin oikeutettua
uudenaikaisena ja ajan hengen mukaisena.

Oli myöskin ihmeellistä, kuinka Sefa rouva tunsi kaikki ja seurasi ajan
henkeä.

Tämä osottautui kerran, kun oli puhe noista kamelikurjen höyhenistä
ja hän sanoi, että "hänellä ei ollut ainoastaan velvollisuuksia,
hänellä oli myöskin oikeuksia". Hän piti kodin kunnossa, se oli hänen
"sisäänpanonsa" heidän yhteiselämässään. Siis oli hänellä oikeuksia —
sitä ei Stefanus voinut kieltää. Sen asian tiesi hän, sillä insinöörin
rouva oli hiljattain pitänyt sivistävän esitelmän, jossa "kaikki
ne vääryydet, joita naiset vuosisatojen kuluessa olivat kärsineet"
esitettiin oikeassa valossaan. Stefanus tahtoi tosin saada sanotuksi,
ettei Sefa ollut eilispäivän lapsi, mutta ettei hän sentään ollut
mahtanut kestää sortoa vuosisatoja. Tämä ei ollut valtioviisaasti tehty
savenvalajalta, hänen täytyi jättää kahvinjuontinsa kesken ja jättää
toisen puolen kupistaan jälelle, sekä kiireesti palata työhuoneeseensa,
joka toistaiseksi oli hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä.

Mutta sinnekin ulottuivat pian Sefasen nyrkit ja kieli. Rauha muuttui
saduksi, ilo kuoli, tyytyväisen Stefanuksen hyvä luonto muuttui yhä
huonommaksi, hän muuttui synkkämieliseksi, ja Sefa selitti, että
hänellä oli jotakin, joita kutsuttiin hermoiksi, ja että ne olivat
epäkunnossa. Niin, hän oli todellakin kelvoton, aivan tyhjä, vanha,
halennut ruukku, jota hänen täällä täytyi laahata perässään.

Että Sefa jotenkin arastelemattomalla tavallaan pilkkasi häntä
ihmisenä, voi vielä jollain lailla mennä mukiin, mutta että hän pilkkaa
häntä savitaiteilijana, se alkaa mennä jo liian pitkälle. Olihan hän
oppinut ammatin isältään, kulkenut kisällinä läpi Tanskan ja Saksanmaan
ja saavuttanut sekä ammatti- että kielitaitoa — hänellä oli todistus
saksankielen taidosta — minkävuoksi siis toruu Sefa rouva, joka ei osaa
tehdä edes yksinkertaisinta savikukkoa, ainoastaan särkeä, mitä hän
tekee.

Vaikeata oli myöskin, että yksi ja toinen noista uutuuksien
saastuttamista porvareista puolittaisilla salaviittauksilla rupesi
soimaamaan häntä hänen arvottomasta käytöksestään Sefa rouvaa kohtaan,
joka kuitenkin oli kuunnellut esitelmiä ja siis "oli paljon hänen
yläpuolellaan sivistykseen nähden," kun taas toiselta puolen hän
läheisimpien ystäviensä mielestä oli pelkuri raukka, ja hekin olivat
kylliksi hävyttömiä puhuakseen "ruukusta".

Mutta tuossa hermo-jutussa mahtoi sentään olla jotakin perää, ajatteli
Stefanus Willberg. Hän käsitti, että jokin paikka oli epäkunnossa ja
ettei parannuksesta ollut toivoa, ennenkun Sefa rouva oli muuttanut
mieltänsä. Hän oli koettanut hyvällä, sekä hyvillä sanoilla, kauneilla
ruukuilla ja niin pitkälle kuin varat riittivät, höyhenillä ja
nauhoilla, ja pahalla ei hän tahtonut yrittää. Se ei ollut hänen
luonteensa mukaista. Hän huomasi kuitenkin, että hänen sisunsa vihdoin
kuohuisi yli ja sen vuoksi pysyi hän niin paljon kuin mahdollista
työhuoneessaan.

Eräänä iltana, auringonlaskun aikana, kun pariskunta paraikaa nautti
illallistaan, tapahtui taas, että Sefa rouvan nyrkit tahtoivat
tunnustella Stefanuksen pääkallon tyhjyyttä, arvellen, että olisi
parempi, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa j.n.e.
Nyt sopii, ajatteli Stefanus, koettaa viimeistä keinoa Sefan
lepyttämiseksi, hänen luonteensa muuttamiseksi, keinoa, jota hän oli
ajatellut istuissaan työhuoneessaan.

"Ich werde bald todt sein", sanoi hän, sillä juhlallisissa
tilaisuuksissa puhui hän aina saksaa — "gewesen" lisäsi hän, äkkiä
muistaen, että tämä sana aina kuului hyvään saksalaiseen lauseeseen —
jonka jälkeen hän niin itkunsekaisesti kuin mahdollista sanoi Sefalle
hyvästi, ilmoittaen, että hän aikoo, vaikka ilman myllynkiveä, mennä
suoraa päätä järveen, joka oli ikkunain alla, kadun toisella puolella.
Mutta Stefanus ihmetteli, kun Sefa rouva, sen sijaan, että olisi
näyttänyt katuvaiselta, arveli, että hän vaan menisi, ei se häntä
liikuttanut, ei ensinkään.

No, ajatteli Stefanus, ja sitten hän meni. Ikkunastaan näki Sefa rouva,
jossa hän yhä vielä särpi olutjuustoaan, kuinka savenvalaja todellakin
astui veteen, joka nousi hänelle yli polvien.

No, ajatteli Sefa, tyhjensi olutjuustomukin, joka oli porsliinista, ja
lähti kadun yli rantaan..

Stefanus tuli jo iloiseksi ja hänen mieleensä välähti salaman
nopeudella ajatus tulevasta sovinnosta. Hän aikoi melkein levittää
kätensä ja syöksyä ylös järvestä syleilläkseen Sefaa, kun hän kuuli
hänen tutun äänensä:

"Mene sinä vaan, mene sinä vaan, Stefanus!"

Stefanus meni, vesi ulottui jo kainaloihin asti, hän kääntyi katsomaan,
oliko odotettavissa sääliväisyyttä, oliko kova luonto jo sulanut. Mutta
ei:

"Mene sinä vaan, niin pääsen sinusta kerran!"

Stefanus meni vielä eteenpäin, hän tahtoi näyttää, että hänellä oli
totuus mielessä.

"Mene vaan, mene vaan, Stefanus!"

Vesi ulottui kaulaan asti, hän seisahtui.

"Mene vaan, Stefanus, miksi pysähdyt!"

Silloin loppui savenvalajan kärsivällisyys, hän tunsi, että kaikki
se, mitä hän niin kauan oli pidättänyt, nyt sai vallan, hän tuli
kasvoiltaan punaiseksi, kuin vastamaalattu savikukonharja, otti
voimakkaita askelia rantaa kohti, niin hyvin kun voi syvässä vedessä,
syöksyi matalikon yli Sefan luo, joka rupesi näyttämään rauhattomalta
ja peljästyneeltä, sai yltään märän takin ja veteli sillä kaikin voimin
häntä, niin että koreat nauharuusut lensivät, ja Sefa itse seisoi
märkänä ja kurjana ja kalpeana kasvoiltaan. Ja niin sokea oli Stefanus
vihassaan — hän joka ei koskaan ennen ollut ollut vihainen — ettei hän
edes nähnyt että ihmisiä kokoontui, että insinöörin rouva seisoi siinä
ja huusi hänelle jotakin "miesten vuosisatoja kestäneestä sorrosta
naisien yli," ja että sekä uudenaikaiset porvarit, että hänen ystävänsä
olivat kokoontuneet. Vihdoin otti eräs poika, jonka mielestä hänenkin
sopi sekaantua tuohon hauskaan leikkiin, kiinni tuosta likomärästä
takista, niin että se putosi Stefanuksen kädestä. Vasta sitten tointui
hän, katseli ympärilleen, jäi seisomaan Sefansa eteen ja katsellen
häntä, kalpeni, ojensi kätensä vapisten häntä kohti, jonka jälkeen hän
otti hänet syliinsä ja kantoi hänet sisään pois vieraiden ihmisten
näkyvistä.

Kadulla syntyi sill’aikaa vilkas keskustelu insinöörin rouvan ja
vanhanaikaisten naisten välillä, uudenaikaisuuksien saastuttamien
porvarien ja savenvalajan vanhojen ystävien välillä ja pojat,
jota aina, on tarpeeksi kaikkialla pikkukaupungeissa, höystivät
pilkkasanoillaan sopivia kohtia, niin että kokonaisuudessaan näytti
siltä, kuin olisi meteli ollut tulossa, jonka hajoittamiseen pian
tarvittaisiin "nahkurikaarttia." Vasta kun pitkä kaupunginpalvelija
näkyi kujalla, hajautui joukko vähitellen ja rauha palasi.

Sanotaan, että Stefanus jonkun ajan kuluttua kutsuttiin
raastuvanoikeuteen vastaamaan häiritsevästä vesikävelystään ja että
kaupungin viisailla neuvosherroilla ei ollut mitään sanomista tämän
vastauksen johdosta. Samoin kerrotaan, että seurakunnan pastori oli
kauan aikaa kahden kesken puhutellut Stefanusta, mutta ettei tämäkään
liikuttanut vähääkään savenvalajaa. Tuo hermohaitta oli poissa, Sefa
oli muuttunut mieleltään, hän ei enää koskaan puhunut sanaakaan
"ekenoomiväreistä" eikä myssyistä ja savenvalaja Willberg vanutti ja
kiillotti sydämensä halulla työhuoneessaan sekä etsi myyntipaikkoja
tuotteilleen maaseudulla.



Eräs jumalanpalvelus.


Sunnuntai koittaa miljoonakaupungin tuhansien rakennusten ja katujen
yli pilvisenä ja vihmoen hienoa sadetta, aivan kuin surussa. Ihmiset
kulkevat ja kulkevat lakkaamatta, ajajat huutavat ja raitiovaunut
jyrisevät kuin viikon rasittavassa kilvoittelussa. Mutta kirkonkellojen
ääni kaikuu vilinään ja sekoittaa juhlasointunsa muihin ääniin ja
antaa erityisen leiman pauhinalle. Ja missä olemmekin ja missä
kuljemme, kuulemme kellojen mahtavan kaiun, sillä kirkkoja on
kaikkialla miljoonakaupungin tuhansien talojen keskellä. Ihmiset,
jotka tulevat kulkien ahtaita sivukatuja pitkin ja kääntyvät
kulmasta aukealle paikalle, kuulevat yhtäkkiä mahtavan, kehoittavan
kellonlyönnin, katsovat ylös torniin, joka seisoo kunnioitusta
herättävänä heidän edessään ylöspäin tavoittelevassa, lävillisessä,
kevyessä gotilaistyylissään jonka ylimmät huiput ja ristit kohoavat
usvaan — katselevat torniin ja antavat sitten taas katseensa vaipua
alas taidokkaasti tehtyyn porttaliin, jonka ovesta messun sävelet
silloin tällöin kaikuvat ulos sumuun. Mutta messun sävelet vaikuttavat
ihmeellisellä voimalla ihmisiin, niin että he muuttavat kulkunsa
suunnan, ja ajatusten suunnan ja johtavat askeleensa porttaalia
kohti ja katoavat sen äänettömästi sulkeutuvan oven taa — ilman että
ihmisvirta ulkopuolella siitä vähenee. Ihmiset ovat tehneet syntiä,
heidän omat-tuntonsa soimaavat heitä ja tuon suuren rakennuksen holvien
sisäpuolella löytävät he lohdutusta ja lunastusta.

Olen ulkona kävelemässä, minäkin, sumussa ja sateessa, mutta minun
vaelluksellani ei ole mitään päämäärää. Ja kun käännyn pois ahtaalta ja
pimeältä syrjäkadulta, kaikuu kellonsoitto vastaani. Kuten moni muu,
muutan minäkin askeleitteni suunnan ja ennen pitkää sulkeutuvat ovet
takanani kuin paksu, tiheä esirippu, joka estää kuulumasta vaunujen
melun, mutta ei parveilevien ihmisten sorinaa.

Tuntuu huojentavalta yht'äkkiä vapautua tuosta rasittavasta melusta,
lohduttoman likaisten katujen näkemisestä ja vihmoavasta sateesta.

Kun olin tullut ovella olevan kerjäläisjoukon ohi ja käännän katseeni
sinne päin, mihin kaikki muutkin ihmiset katselevat, kuoriin päin,
olen sekunnissa saanut aivan toisen tunnelman, kuin mitä kaupungin
ulkopuoli voi tarjota. Huomasin heti lukuisat palavat kynttilät,
jotka seisovat matalammissa ja korkeammissa, raskaissa ja jykevissä
jaloissa niin että liekit leimuavat kiiluvina pyramiideina, joiden
takaa näkyy pyhiä maalauksia taikka veistokuvia. Yht'aikaa näkee silmä
kaikki nuo suorat ja valkoiset kynttilät, jotka päättyvät keltaisiin
liekkeihin, joiden valo ei voi poistaa korkeitten holvien hämäryyttä
ja salaperäisyyttä sivukappeleissa, joissa ihmiset makaavat kumarassa
lattialla ja ylhäällä kuorissa, missä valkopukuiset papit kulkevat
edestakaisin, polvistuvat kädet ristissä, mutisevat jotakin, jonka
kaiku vielä enemmän mutisten toistaa, soittavat hopeakelloilla,
heiluttavat suitsutusastiaa ja askaroivat pyhien astioiden ja kirjojen
kanssa. Tämä kaikki liikuttaa ihmisten tunteita salaperäisyydellä,
he heittäytyvät polvilleen neitsytmarian pyhimysten kuvien eteen,
suutelevat niitä suojelevia lasia voimakkaan tunnelman valtaamina,
joka kohoaa mitä enemmän katselee ympärilleen kaikkea tätä komeutta,
joka tulee vielä lumoavammaksi kynttiläin ja moniväristen ikkunain
epävarmassa valaistuksessa. Sitten kumartavat papit taas, hopeakellot
soivat ja sulavan puhtaina kaikuivat messun sävelet näkymättömästä
kööristä, urkuin kuminan täyttäessä kirkon kaikki sopet vyöryvillä
ääniaalloillaan.

Tämän tunnelman valtaamana, samoin kuin oikeauskoiset katoolilaisetkin,
näen minä yht'äkkiä, kun ovi aukaistaan ja siitä leviää leveä
valovirta, valkoisen kolmion, jossa on musta neliskulmainen aukko,
jonka edessä näkyi muutamia olentoja valkoisissa poimukkaissa puvuissa.
Minä menen lähemmäksi ja huomaan, että kolmio on ulkosivu eräästä
marmoripyramidista, joka on muistopatsaana erään arkkiherttuattaren
haudalla ja jonka korkokuvaa eräs hengetär kannattaa pyramiidin
oviaukon yläpuolella. Aukon tummaa pohjaa vastaan kulkee hyve nuoren
naisen muodossa, jota seuraa kaksi surevaa neitoa kantaen valkoisia
kukkakiehkuroita. Toisella puolen tulee hitaasti hyväntekeväisyyden
haltijatar, taluttaen ontuvaa, sokeaa, sauvaansa nojautuvaa miestä ja
haudan sisäänkäytävän toisella puolella makaa sureva jalopeura, sekä
sitä vasten nojaten enkeli, pidellen herttuallista kilpeä. Seisoissani
ja katsellessani sitä, katoavat kaikki yksityiskohdat, joihin vähän
aikaa sitten kiinnitin huomioni, minä en enää tiedä, että katselen
herttuattaren hautaa, joka on rakennettu aikoja sitten — ei, minä
tunnen ainoastaan, että ihminen on kuollut, ja lepää tuolla sisällä,
koristettuna ruusuilla ja vihreällä. Surren tulevat hänen vertaisensa,
joita hän aikoinaan on vertaisinaan kohdellut, heittämään viimeisen
silmäyksen vainajaan hänen maatessaan valkoisena ja kylmänä ruusujen
ja kukkaisten keskellä ja nämä ihmiset, tulevat tänne, kantavat
otsillaan rakkauden aatelisleimaa ja surun kyyneleet vuotavat alas
heidän poskiltaan — itse jalopeurakin makaa surun sortamana — messun
sävelten kaikuessa ja täyttäessä temppeliholvin nurkat ja sopet tämän
surun säestyksellä Silläaikaa kun tämä valtaava hautajaissointu, jonka
Canovan mestarikäsi ja tunteellinen sydän on muovaellut marmorista, saa
ihmisjoukon puhkeamaan liikutuksen nyyhkytyksiin.

Mutta ylhäällä kuorissa polvistuvat papit, hopeakellot kilisevät,
vanhat, kuivuneet naiset suutelevat lasia, jotka suojelevat pyhiä kuvia
ja tekevät ristinmerkin, messun sävelten kirkkaina ja läpikuultavina,
kuin lastenäänten, kaikuessa läpi leimuavien kynttiläliekkien ja
tunkeutuessa pylväsrivien lomitse, jotka kannattavat huippuisia holvia.

Ulkona kaduilla kulkee elämä tavallista uraansa meluten ja pauhaten
miljoonakaupungin tuhansien talojen joukossa, korkeitten tornien
kohottaissa taivasta kohti ihania gootilaistyyliin rakennettuja
huippujaan, jotka koristeineen ja risteineen katoavat sunnuntain
suruiseen sumunsekaiseen ilmaan.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia elävistä ja kuolleista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.