Title: Kaukaasialainen tanssijatar
Author: Gobineau, J. A. de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaukaasialainen tanssijatar" ***


KAUKAASIALAINEN TANSSIJATAR

Kirj.

J. A. de Gobineau


Ranskankielestä suomentanut

Aarne Anttila



Kolmen markan romaaneja 8.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1921.



SISÄLLYS:

      J.A. de Gobineau
   I. Madame Marronin hotellissa
  II. Orjakauppa-yhtiö
 III. Kaimakamin morsian
  IV. Kuvernöörin luona
   V. Tataarien kunnia
  VI. Tanssijattaren kohtalo



J.A. de Gobineau


_Joseph Arthur De Gobineau_, kreivi, valtiomies ja kirjailija, syntyi
heinäkuun 14 päivänä 1816 Ville-d'Avrayssa Pariisin lähistöllä. Hän
aloitti julkisen valtiomies-uransa ulkoasiainministeri Tocquevillen
kabinettipäällikkönä. Sen jälkeen hän toimi lähetystön sihteerinä
Bernissä, Hannoverissa, Frankfurtissa. V. 1855 hänet määrättiin Ranskan
lähetystöön Persiaan, sitten keisarilliseksi komisarioksi Ranskan
kalastuslaitokseen Newfoundlandiin; sieltä hän palasi vielä Persiaan,
siirrettiin lähettilääksi Ateenaan, sitten Rio de Janeiroon ja lopuksi
Tukholmaan, josta toimesta sai eron v. 1877. Gobineau kuoli 1882.

Tämä "kiertolais"-elämä ei suinkaan ole ollut vailla merkitystä
Gobineaun kirjalliselle tuotannolle. Matkoillaan hän hankki
omakohtaisilla huomioilla aineksia kansatieteellisiin ja
rotufilosofisiin teoksiinsa: _Essai sur l’inégalité des races
humaines_ (Tutkimus ihmisrotujen erilaisuudesta, 1853-55), _Religions
et les Philosophies dans l'Asie centrale_ (Keski-Aasian uskonnot ja
filosofiat, ilm. 1865) ja _La Renaissance_ (Uudennus, 1873), jotka
varsinaisesti ovat perustaneet hänen maineensa.

Gobineau ja hänen — varsinkin Saksassa kannatusta saavuttanut
oppisuuntansa, "gobinismi", lähtevät musta-, kelta- ja valkoihoisten
alkuperäisestä ja jyrkästä rotueroavaisuudesta. Näistä ovat
viimemainitut, arjalaiset, ehdottomasti korkeimmalla. Kansainvaellukset
ja sekoitus ovat muunnelleet puhdasta tyyppiä, mutta germaaneissa
virtaa arjalainen veri jotenkin puhtaana ja Pohjolassa tapaa tämän
valiorodun kaikkein jaloimmat edustajat. Germaaneilla on vielä loistava
historiallinen tehtävä ja tulevaisuus edessään. Yhteiskunnallisesti on
gobinismi ylimysmielinen ja juutalaisvastainen, taiteellisesti se on
sukua Wagnerin ja Nietzschen ajatustavalle ja teorioille.

Gobineaun kaunokirjallisissakin teoksissa ilmenee hänen
kansatieteellinen harrastuksensa. Paitsi sitä, että hän mielellään
valitsee aiheensa kaukaisista maista, liittää hän niihin runsaasti
kuvauksia vieraiden kansojen omituisista tavoista ja ajatuksista.
Tämän huomaa lukija myös nyt julkaistusta novellista _Kaukaasialainen
tanssijatar,_ joka nimellä _Danseuse de Shamakha_ sisältyy v. 1876
ilmestyneeseen novellikokoelmaan _Nouvelles asiatiques._

_Suomentaja_.



I

Madame Marronin hotellissa


Don Juan Moreno y Rodil oli Segovian jääkärien luutnantti, kun hänen
rykmenttinsä sekaantui sotilas-salaliittoon, jonka toimeenpano
epäonnistui. Kaksi majuria, kolme kapteenia ja joukko kersantteja
vangittiin ja ammuttiin. Sankarimme pääsi sentään pakoon ja hänen
onnistui harhailtuaan pari kuukautta mitä kurjimmassa kunnossa
Ranskassa hankkia itselleen upseerinvaltakirja Venäjän palvelukseen
joidenkin tuttavuussuhteiden perustuksella. Hän sai pian käskyn lähteä
joukkojensa luo Kaukaasiaan, jossa niihin aikoihin reilu ja huoleton
sotiminen oli jokapäiväistä leipää.

Luutnantti Moreno astui Marseillessa laivaan. Hän oli jo
luonteeltaankin harvinaisen vakava, ja hänen karkoituksensa, surkea
tilansa ja ennenkaikkea se syvä murhe, jonka aiheutti hellästi
rakastetun neitosen jättäminen vähintäin vuosiksi, vahvistivat hänen
luonnollista taipumustaan siinä määrin, että tuskin kenessäkään voi
huomata vähemmän halua elämän ilojen tavoitteluun.

Vaivaloisen matkan jälkeen tuli laiva, jossa hän kulki, perille ja
laski ankkuriin Mustanmeren rannalla sijaitsevan Potin kaupungin
edustalle. Poti oli siihen aikaan Kaukaasian Euroopan-puolisen osan
pääsatama.

Osaksi hiekkaisesta, osaksi liejuisesta suokasveja työntävästä
rannikosta alkain ulottui puolittain vedessä kasvava metsä
loppumattomiin sisämaahan päin, pitkin leveän virran rantoja, jonka
mutkikas juoksu oli täynnä kallioita, liejukasoja ja ajelehtivia
puunrunkoja. Se oli Phasis, muinaisajan "kultainen virta", jota
nykyjään nimitetään Rioniksi. Tämän rehevän kasvullisuuden keskessä
menestyy erinomaisesti kuumetauti, jonka vallitessa kaikki
liikuntakykyiset olennot kärsivät, samalla kun kasvikunta rehoittaa
sitä paremmin. Kuumetauti on ottanut Aieteen ja auringonlasten
valtikan ja hallitsee rajoittamattomana herrana. Talot, jotka on
rakennettu keskelle seisovaa vettä, leikattujen puiden suurien
runkojen väliin, ovat tulvain varalta yhdistetyt toisiinsa paaluilla
ja jättiläismäisillä hirsiportailla. Raskaat, paanujen peittämät
katot ulottavat kilpikonnanmuotoisia, tiiviitä tasojaan kauas ulos
ja suojelevat siten, mikäli mahdollista, miltei simpukankuorilta
näyttävien majojen ahtaita ikkunoita tiheiltä sadekuuroilta.

Morenoon näiden outojen olojen näkeminen vaikutti omituisesti.
Laivalla tiedettiin, että hän oli venäläinen upseeri, ja sellaiseksi
hänet ilmoitettiin maihinastuttuaankin. Niin sattui, että hän
eräällä jotenkin leveällä kadulla, jossa hän neuvotonna harhaili,
näki pitkäkasvuisen, oljenkarvaisen, leveänenäisen miehen tulevan
luokseen, jonka toisiaan lähellä olevat silmät tuijottivat ilmaan ja
jonka ylähuulta koristivat harvat ja piikkimäiset kissanviikset. Tämä
nuori mies ei ollut kaunis, mutta reipas ja voimakas ja ulkonäöltään
avomielinen ja ystävällinen. Hänellä oli yllään insinöörijoukkojen
univormu ja sitäpaitsi hopeiset olkapunokset, jotka annetaan vain
silloin, jos on oppiaikanaan kunnostautunut. Paljoakaan välittämättä
Don Juanin muodollisen pidättyvästä tervehdyksestä ryhtyi nuorukainen
puhelemaan seuraavaan tapaan ranskaksi:

"Juuri sain tietää, että eräs Imereti-rakuunain upseeri on saapunut
Potiin ja aikoo joukkojensa luo Bakuun. Te olette se upseeri. Olen
toverina mielelläni käytettävänänne ja matkalla samaan suuntaan
kuin tekin. Jos haluatte, matkustamme yhdessä ja tehdäksemme
lähempää tuttavuutta pyydän saada kunnian tarjota teille tuolla
Grand Hotel de Colchidessa lasin samppanjaa. Ellen muuten erehdy, ei
päivällisaikaankaan ole pitkälti. Olen kutsunut myös muutamia ystäviäni
ja te suonette minulle ilon saada esitellä teidät heille."

Kaiken tämän hän sanoi harvinaisen miellyttävästi sillä ilmeikkäällä
tavalla, josta venäläiset näyttävät perineen osan, senjälkeen kun
ranskalaiset, sen varsinaiset keksijät, ovat sen kadottaneet.

Espanjalainen maanpakolainen tarttui vastaantulijaa käteen ja lausui:
"Nimeni on Juan Moreno."

"Minua sanotaan Assanoffiksi. Oikeastaan on nimeni Murad, Hassan Beyn
poika. Olen venäläinen, oikeastaan tataari Shervanin maakunnasta ja,
jos haluatte, muhamettilainen lisäksi, siihen suuntaan kuin herra
Voltaire voisi olla, tuo suuri mies, jonka teoksia mielelläni luen, jos
ei suorastaan Paul de Kock ole esillä."

Senjälkeen Assanoff pisti kätensä Morenon kainaloon ja vei hänet
joen toiselle puolelle. Siellä huomasi jo pitkän matkan päästä ison
matalan talon tai pitkän huonerivin, jonka etupäädyssä taivaansinisellä
laudalla loisteli valkoisin kirjaimin kirjoitus: "Grand Hotel de
Colchide, hoitaja Jules Marron (vanhempi)", kaikki ranskaksi.

Astuessaan hotellin saliin, jossa pöytä oli katettuna, tapasivat
molemmat upseerit toverinsa jo kokoontuneina juomassa pienin kulauksin
ohrapaloviinaansa ja syömässä kaviaaria ja kuivattua kalaa ruokahalua
kiihoittaakseen. Toveruksista ansaitsevat ainakin muutamat lähemmän
maininnan: kaksi ranskalaista kauppamatkustajaa, joista toinen oli
tullut Kaukaasiaan ostamaan silkkimatojen ruokaa, toinen puunkuorta;
edelleen eräs unkarilainen, hyvin vähäpuheinen matkailija, ja
saksilainen nuoranpunoja, joka aikoi saavuttaa onnensa Persiassa.

Kaikki nämä ovat vain statisteja, joilla ei ole mitään tekemistä
tarinamme kanssa. Enemmän täytyy meidän mainita seuraavista. Ensiksi
ilmestyi madame Marron vanhempi, jonka oli määrä hoitaa juhlassa
emännyyttä.

Tämä lihavahko nainen, joka varmaan oli jo yli neljänkymmenen,
ei ollut tämän rajan sivuutettuaan ollenkaan halukas luopumaan
viehättämistempuista ainakaan päättäen niistä harvinaisen
viekoittelevista silmäniskuista, jotka lakkaamatta sinkoilivat.
Madame Marron vanhemmalla oli vielä loistava väri ja hänen
persoonallisuudellaan kokonaisuudessaan viehätysvoima, joka parhaassa
tapauksessa oli keskitasoa vähän korkeampi ja jota hän perin
anteliaasti koetti saada näkyville. Hänellä oli pitkät mustat kiharat,
jotka suurin kiemuroin valuivat poskille ja erittäin viehättävästi
ulottuivat vyötäisille asti. Hän osasi keskustella eloisasti ja
ymmärsi koristella puhettaan somin sananparsin ja vilkastuttaa
sitä Marseillen-murteellaan. Liike kävi, kuten jo kuulimme, herra
Marron vanhemman nimellä, mutta eivät edes madame Marronin lähimmät
uskotut tienneet puolisosta muuta sanoa, kuin etteivät koskaan olleet
häntä tunteneet eivätkä olleet kenenkään muun kuulleet puhuvan
hänestä kuin hänen rouvansa, joka aika-ajoin ja silloin tällöin oli
toivovinaan, että hän vihdoinkin pian tulisi esiin. Paljon tunnetumpi
oli se tosiasia, että Potissa sijaitsevan Grand Hotel de Colchiden
kaunis emäntä oli Leokadian nimellä kauan aikaa ollut Tiflisissä
puheen aiheena. Hän oli ollut siellä muotiompelijatar, ja koko
Kaukaasian armeija, jalkaväki, ratsuväki, tykistö, insinöörijoukot,
sillanrakentajat (kaikkia niitä oli yllin kyllin!) olivat
vastustuksetta taipuneet hänen viehätysvoimansa edessä.

"Tiedän varsin hyvin", sanoi Assanoff Morenolle lyhyesti kertoessaan
näistä asioista, "tiedän varsin hyvin, Leokadia ei ole nuori eikä
erikoisen kauniskaan. Mutta mitäpä tehdä Potissa? Piru on täällä vielä
ilkeämpi kuin muualla, ja ajatelkaahan — ranskatar. Ranskatar Potissa!
Mitenkä voisi vastustaa?"

Sen jälkeen hän esitteli toverinsa eräälle tavattoman pitkäkasvuiselle,
voimakkaalle, vaalealle miehelle, jolla oli harmahtavat silmät,
paksut huulet ja huomattavan hyväntuulinen kasvojen ilme. Hän oli
venäläinen. Jättiläinen hymyili. Hänellä oli huonohko, mutta mukava
matkapuku, joka heti ilmaisi omistajansa selvän tarkoituksen välttää
kaikkia hankaluuksia. Gregor Ivanitsh Wialg oli rikas tilanomistaja,
jonkunlainen aatelismies ja samalla lahkolainen. Hän kuului erääseen
paljon parjattuja, vaan kristikunnassa yhä uudelleen esiintyviä
veljeskuntia, joita suuremmat seurakunnat toisinaan tulella ja miekalla
hävittävät, mutta jotka kaikesta huolimatta, niinkuin eräät ruoholajit,
huomaamatta levittävät muutamia siemeniä ja niin jälleen työntävät
vesaa. Hän oli sanalla sanoen duhobortsi eli "hengen vihollinen".
Venäjän hallitus ja Venäjän papisto ovat tähän uskonlahkoon nähden,
johon Wialg kuului, vihamielisellä kannalla, ja kun he pääsivät jonkun
sen jäsenen jäljille valtakunnan sisämaakunnissa, niin tuomitsivat
he hänet, jos ei tosin kuolemaan, kuten keskiaikana, niin ainakin
maanpakolaisuuteen Kaukaasiaan.

"Hengen viholliset" uskovat, että ihmisen terve, hyvä, viaton,
rauhallinen osa on liha. Liha itsessään ei tunne mitään huonoa viettiä,
mitään luonnonvastaista pyrkimystä. Ravinnonotto, lisääntyminen,
rauha ovat sen tehtävät. Jumala on ne sille antanut ja johtaa ne
aina viettien avulla jälleen sen mieleen. Niin kauan kun se ei ole
turmeltunut, hakee se aivan puhdasta ja yksinkertaista tilaisuutta
saadakseen tyydytystä, joka on siis samaa kuin vaellus taivaallisen
oikeuden teillä, ja mitä tyydytetympi se on, sitä lähemmä se tulee
jumaluutta. Ihmisen turmelee juuri henki. Henki lähtee paholaisesta. Se
on ihmiskunnan kehitykselle ja säilymiselle kokonaan hyödytön. Se yksin
herättää intohimot, keksii oletetut tarpeet ja oletetut velvollisuudet,
jotka vastoin oikeutta ja järjestystä estävät lihan kutsumusta,
ja tuo loputtomasti pahaa mukanaan. Henki on synnyttänyt maailman
taipumuksen ristiriitaan ja taisteluun, kunnianhimoon ja vihaan.
Hengestä lähtevät myös murhat, sillä liha elää vain säilyäkseen eikä
suinkaan hävittääkseen ja hävitäkseen. Henki on hulluuden, teeskentelyn
ja kaikenlaisten säännöttömyyksien ja siis myöskin väärinkäytösten
ja hurjastelujen isä, jotka tavallisesti pannaan lihan syyksi, tuon
kunnon toverin, joka juuri viattomuutensa tähden on niin helposti
harhaan viekoteltavissa, ja sentähden on todellisesti uskonnollisten
ja todellisesti valistuneiden ihmisten velvollisuus puolustaa
poikaparkaa ja pitää hengen viettelyksiä voimainsa mukaan siitä
kaukana. Tästä kaikesta seuraa, ettei saa enää olla mitään positiivista
uskontoa, jotta ei kukaan kävisi suvaitsemattomaksi ja vainoavaksi,
ei avioliittoa, ettei voisi tapahtua aviorikoksia, ei mitään pakkoa
minkäänlaista taipumusta vastaan, jotta jokainen lihan kapina sillä
tavoin täydellisesti torjuttaisiin, ja viimein, että kaikki järjen
kehittäminen on periaatteellisesti hyljättävä vihattavana pyrkimyksenä,
joka vie vain synnillisyyden voittoon eikä koskaan ole toiminut muuksi
kuin paholaisen hyväksi.

"Hengen viholliset", jotka täten halveksivat kaikkia järjen toiminnan
tuloksia, eivät pidä arvossa edes teollisuutta ja rajoittuvat siis
kaikkein välttämättömimmän valmistamiseen ja yksinkertaisimpiin
tuotantotapoihin. Sitä vastoin he pitävät auraa tavattoman
korkeassa arvossa ja osoittautuvat kokeneiksi maanviljelijöiksi ja
mallikelpoisiksi karjanhoitajiksi. Talonpoikaistalot, joita he ovat
perustaneet Kaukaasiaan, ovat kauniita, hyvin hoidettuja ja tuottavia,
ja joskin olisi klassillista ja runollista verrata siellä vallitsevia
tapoja niihin, jotka muinoin olivat yleiset Syyrian jumalattaren
temppelissä, niin voi kuitenkin huoletta väittää, että duhobortsit
tavoissaan, töissään ja toimissaan ovat paljon yläpuolella Amerikan
mormooneja.

"Ette voi löytää rakastettavampaa ihmistä", sanoi Assanoff ystävälleen
osoittaen terveen ihmisjärjen vastustajaa, "parempaa, hauskempaa,
miellyttävämpää miestä ei yleensä ole olemassa! Olen asunut hänen
naapurinaan lähellä vuoristoa, ja kuinka hyvin olen silloin viihtynyt,
kuinka hyödyllistä se on ollut minulle, sitä ei voi sanoakaan, sitä
te ette voi uskoa. Hei, Gregor Ivanitsh, vanha hupsu, senkin vekkuli!
Annahan kun syleilen sinua! Matkustatkos huomenna kanssamme?"

"Kyllä, herra luutnantti, toivottavasti. En tiedä ainakaan, miksi minun
ei sopisi huomenna matkustaa kanssanne. Mutta Bakuunko asti. E—e, ei
puhettakaan! Minä jään Shemahaan!"

"Se on perin kurja pesä", vastasi Assanoff muiden vieraiden kanssa
istuessaan pöytään ja lautasliinaansa avaten.

"Ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lahkolainen antaessaan
jättiläismäisen lusikallisen soppaa kadota suuhunsa, sillä
madame Marron vanhempi kestitsi vieraitaan arvon mukaan ja pieni
abshahilais-tyttö oli juuri asettanut täyden lautasen Gregor Ivanitshin
eteen.

Leokadia, joka tunsi Kaukaasian perinpohjin, arveli olevan tarpeellista
sekaantua keskusteluun.

"Olkaa vaiti", huusi hän luoden Gregor Ivanitshiin katseen, joka
ilmaisi syvää suuttumusta, "tiedän hyvin, minkä hengen lapsia olette
ja mihin viittailette. Mutta minä en siedä kerta kaikkiaan, että minun
pöydässäni ja herra Marron vanhemman kunnioitettavassa talossa puhutaan
sellaista, että kuormarenkikin punastuu."

Leokadia tuli itse tulipunaiseksi osoittaakseen, että hänen
häveliäisyytensä ei suinkaan ollut pienempi kuin kuormarengin, jonka
hyveellisyyden määrää hän juuri oli kuvannut.

"No, no, ei mitään kateutta", vastasi Assanoff tyynnyttävin
kädenliikkein. "Teidän kokemuksenne näyttää keksivän käärmeitä, joita
minun viattomuuteni ei aavistakaan. Olkaa aivan huoletta! Minä pysyn
horjumattoman uskollisesti valoissani. Selitähän Gregor Ivanitsh, mitä
oikeastaan tarkoitat! Olen utelias mies."

"Onhan kyllinkin tunnettua", vastasi uudelleen duhobortsi ja kaatoi
itselleen jättiläismäisen lasin kashetiviiniä, "että Shemahan kaupunki
on kuuluisa, mitä nautintojen valinnan hienouteen tulee. Se oli
muinoin riippumattomien tataariruhtinaiden asuinpaikka ja siellä
pidettiin yllä tanssijatarkoulua, jota ihailtiin kaikkialla ja joka
oli tunnettu Persiassakin. Luonnollisesti virtasi väkeä joukoittain
tälle ilahduttavalle seudulle nauttiakseen niin monien kauniiden
neitosten näkemisestä ja esityksistä. Mutta sallimus ei tahtonut, että
muhamettilaiset iän kaiken yksin omistaisivat sellaisen aarteen. Meidän
keisarilliset joukkomme valtasivat Shemahan niinkuin monta muutakin
alkuasukas-ruhtinaan hallituskaupunkia. Vääräuskoiset puolustautuivat
kaikin voimin, ja kun he olivat häviämäisillään, joutuivat he aivan
raivoihinsa. Jotta venäläisetkään eivät saisi maistaa heidän onneaan,
päättivät he, että tanssijattaret oli kaikki murhattava."

"Tässä on taas yksi niitä julkeuksia, jotka useammin esiintyessään
toden totta voisivat ajaa minut uskontosi helmaan", pisti Assanoff
väliin.

"Mutta verilöylyn täydellisestä toimeenpanosta ei sentään tullut
mitään."

"Ei, hyvä kyllä!"

"Samalla hetkellä, kun teurastus alkoi, valloittivat venäläiset
rykmentit väkirynnäköllä kaupungin. Näky oli kauhistuttava: ammottava
muurinaukko päästi sotilaat virtaamaan sisään, ja heidän oli ensi
töikseen pistettävä kuoliaaksi raivokkaat puolustajat, jotka
eivät väistyneet hiuskarvan vertaa. Suureksi ihmeekseen tapasivat
meidän miehemme siellä ja täällä nuorten tyttöjen ruumiita, jotka
punaisissa ja sinisissä, kulta- ja hopeakuteisissa harsopuvuissaan ja
jalokivissään makasivat kivityksellä verta vuotaen. Tunkeutuessaan
kauemmaksi kaduille he huomasivat suurin joukoin sellaisia uhreja,
jotka vielä elivät, ja joita muhamettilaiset sapeliniskuin tappoivat.
Nyt he syöksyivät kahta rohkeammin kahakkaan, ja sitten ilmeni
vastarinnan murtumisen jälkeen, että noista ihailtavista olennoista,
jotka olivat kohottaneet Shemahan maineen taivaisiin, noin neljännes
oli pelastettu."

"Jos ei tarina olisi päättynyt ainakin puolittain onnellisesti",
huudahti Assanoff, "niin en olisi voinut syödä edelleen. Sen käänteen
vuoksi, jonka olet asialle antanut, voinen sentään kestää jälkiruokaan
asti. Madame, oletteko niin rakastettava, että annatte minulle
samppanjaa?"

Liike, jonka tämä pyyntö sai aikaan, katkaisi keskustelun hetkeksi. Kun
oli juotu malja Kaukaasiaan vasta tulleen upseerin terveydeksi — jonka
ehdotuksen madame Marron vanhempi esitti niin rakastettavasti, että se
olisi syystä kyllä tehnyt rauhattomaksi omituisen insinööri-upseerimme,
jos hän muuten olisi välittänyt sellaisista vähäpätöisyyksistä — pääsi
joku vieraista taas keskustelun alkuun.

"Muutamia viikkoja sitten", sanoi hän, "tulin Shemahaan ja olen saanut
kuulla, että arvossapidetyin sikäläinen tanssijatar on joku Umm Djehan.
Hän panee kaikkien päät pyörälle."

"Umm Djehan", huomautti nyt 'hengen vihollinen', "on aivan viheliäinen
naikkonen, oikukas, tyhmä olento. Hän tanssii huonosti, ja hänestä
puhutaan vain sietämättömän luonteensa ja hillittömän oikullisuutensa
tähden. Muuten hän ei ole edes kaunis, ei vähääkään!"

"Minusta näyttää, ystäväiseni", huusi Assanoff, "ettei meillä ole
mitään syytä olla tyytyväisiä mainittuun nuoreen olentoon".

"Siinä mielessä, kuin näytte käsittävän", jatkoi ensimmäinen puhuja,
"ei Umm Djehan ainakaan suuria merkitse. Olen kuitenkin tavannut erään
eläkkeellä olevan jalkaväenupseerin, joka on tuntenut hänet nuoruudesta
aikain. Se kaunotar kuuluu erääseen nyt hävinneeseen lesgiläiseen
heimoon, ja pian saatte kuulla, etteivät hänen maanmiehensä juuri ole
lempeiden kirjoissa. Kun tyttö oli kolmen tai neljän vanha, ottivat
sotamiehet hänet huomaansa palavan vuoristokylän raunioiden keskeltä
hänen äitinsä vierestä, joka makasi kuolleena tikarilla murhaamansa
upseerin yli ojentuneena. Eräs kenraalinleski otti hänet luokseen
ja aikoi antaa hänelle eurooppalaisen kasvatuksen. Hän sai erittäin
hellää kohtelua ja hyviä vaatteita, aivan niinkuin talon molemmat omat
tyttäret. Hänellä oli sama kasvattajatar, joka opetti neitejä, ja hän
oppi pikemmin ja nopeammin kuin nämä venäjää, saksaa ja ranskaa. Mutta
yksi hänen lempileikkejään oli kastaa kissanpoikia kiehuvaan veteen.
Hän oli kymmenvuotias yrittäessään porrasaskelmalla miltei kuristaa
kotiopettajattarensa, kunnon mademoiselle Martinetin sentähden, että
tämä viikkoa aiemmin oli sanonut häntä pikku tyhmyriksi, ja sai
ainakin sen aikaan, että toisen oivallinen, kastanjanruskea tukkalaite
meni ainaiseksi ihan pilalle. Puolen vuoden kuluttua seurasi vielä
parempaa. Hänen mieleensä juolahti, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan
unohtanutkaan, että hänen hyväntekijättärensä nuorempi tytär oli vuosi
takaperin sysännyt häntä leikkiessä. Umm Djehan oli siitä kaatunut
ja kolhaissut kuhmun otsaansa. Hän katsoi velvollisuudekseen pyyhkiä
pois tämän häväisyn ja leikkasi hyvin tähdätyllä ja voimakkaalla
partaveitsen pistolla pientä toveriaan poskeen — onneksi ei kauemma,
sillä hänen tarkoituksensa oli pistää toiselta silmä puhki. Tästä viime
tempusta kenraalitar sai kyllikseen: hän karkoitti pedonalun pois
kodistaan ja sydämestään erään muhamettilaisen rouvan huomaan.

"Neljäntoista vanhana Umm Djehan karkasi Derbentista, kasvatusäitinsä
kotoa. Kahteen vuoteen ei tietty, miten hänen oli käynyt. Ja nyt
hän kuuluu tanssijatarjoukkoon, ja rouva Furugh el Hösnet eli
Kauneudenloiste opettaa, johtaa ja pitää silmällä häntä. Muuten on
Gregor Ivanitsh oikeassa. Monikin on koettanut vietellä Umm Djehania,
mutta kenenkään ei ole onnistunut."

Assanoff piti tätä tarinaa niin ihmeellisenä, että hän halusi Morenolle
ilmaista ihastuksensa. Mutta se oli turhaa lemmenvaivaa. Espanjalainen
ei ottanut vähääkään osaa näihin — kuten hän sanoi — karkurin
kujeisiin. Kun hän sentähden pysyi vaiteliaana, piti insinööri häntä
jörönä toverina ja välitti yhä vähemmän hänestä, mitä enemmän samppanja
sytytti hänen omaa mielikuvitustaan kirkkaaseen liekkiin.

Aterian päätyttyä vetäytyivät ranskalaiset ja unkarilainen
huoneisiinsa, samoin Moreno. Assanoff puolestaan alkoi parin muun
vieraan ja madame Marron vanhemman kanssa pelata korttia "hengen
vihollisen" tuijotellessa heitä epävarmemmiksi muuttuvin katsein ja
juodessa paloviinaa. Nämä erilaiset huvitukset kestivät niin kauan,
kunnes pelaajat hypähtivät läheisestä raskaasta kolahduksesta kovasti
säikähtäen seisomaan: Gregor Ivanitsh oli romahtanut pitkälleen.
Assanoff oli sillä aikaa menettänyt rahansa. Kello oli lyönyt juuri
kaksi. Kaikki menivät maata, ja herra Marron vanhemman pitämä Grand
Hotel de Colchide nukkui pian mitä raskaimmassa unessa.



II

ORJAKAUPPA-YHTIÖ


Kello oli tuskin viisi, kun hotellin palvelija kolkutti Morenon
makuuhuoneen ovelle ilmoittaen, että lähtöhetki oli käsissä. Vähäistä
myöhemmin näyttäytyi Assanoff käytävässä. Sotilasviitta oli kerrassaan
huolimattomasti hartioille heitettynä, ja perin rypistynyt punainen
silkkipaita oli hyvin rempallaan kaulasta ja valkoinen lakki törröllään
paksun, kiharaisen tukan päällä, johon mikään kampaustaito ei ollut
tuonut järjestystä. Hänen kasvonsa olivat ruokottomat, kalpeat ja
venähtäneet, silmät punertavat. Hän otti Don Juanin vastaan valtavasti
haukotellen ja oikoen käsivarsiaan pitkin pituuttaan.

"No, vanha ystävä", huusi hän, "meidän on siis lähdettävä.
Nousetteko te mielellänne näin varhain lomalla ollessanne ja ehkä
palveluksessakin? Hei, Gregor! Pässinpää! Tuoppas pullo samppanjaa,
jotta pääsemme liikkeelle, tai piru minut periköön, ellen murskaa
luitasi!"

"Ei pisaraakaan samppanjaa", sanoi Moreno, "meidän on lähdettävä. Ette
muista, kuinka pontevasti meitä eilen kehoitettiin ajoissa nousemaan,
kun kuljettavamme matka on niin pitkä."

"Kyllä, kyllä muistan jo. Mutta ensi sijassa olen aatelismies,
eikä minun kaltaiseni mies voi päättää päivätyötään kuin mikäkin
kerjäläinen."

"Alkakaamme vain heti järkevinä miehinä ja lähtekäämme."

Insinööri taipui, ja rallatellen "mansikkalaulua", joka siihen aikaan
oli hyvin muodissa Kaukaasiassa, hän lähti toverinsa kanssa virran
rannalle, jota pitkin heidän oli kuljettava. Heidän kulkuvälineensä
oli mahdollisimman yksinkertainen eikä lähimainkaan vastannut niin
hemmoitellun ja sivistyneen miehen vaatimuksia kuin tataarilainen
upseeri oli. Heidän käytettävänään oli yksinkertaisesti vain pitkä
kapea vene ja neljä soutajaa; oman etunsa tähden nämä käyttivät paljon
vähemmän airojaan kuin pitkää köyttä, josta pari vierekkäin veti
kulkien pitkin rantaa niinkuin laivain vetohevoset. Jos Argon miehistö
tullessaan tälle seudulle Jasonin johdolla olisi nähnyt sellaisen
valjakon, niin sekin olisi pitänyt sitä alkeellisena. Oli tosin
olemassa yksi höyrylaivavuoro, josta eurooppalaiset ja amerikkalaiset
sanomalehdet hiukan loruilivat, mutta milloin tästä milloin tuosta
syystä se ei ollut käynnissä. Lyhyesti, kun Moreno ja Assanoff
halusivat Kutaisiin ja sieltä Tiflisiin ja Bakuun, ei heillä ollut
muuta valitsemisen varaa kuin istuutua tähän kehnoon kaukaloon, ja niin
he tekivätkin.

Oli hauska näky nähdä heidät siinä ahtaassa aluksessa, jota valkea
telttakatto suojeli auringon säteiltä, kun he istuen tai maaten
matkakirstujensa keskellä tupakoivat ja rupattelivat, nukkuivat ja
vaikenivat ja samalla yhtä majesteetillisen hitaasti liukuivat paikalta
kahden miehen liikuttaessa venettä sauvoilla ja kahden muun kulkiessa
pitkin rinnettä ja vetäessä köysi hartioilla voimainsa takaa kumarassa
askel askelelta.

On oikeastaan väärin sanoa, että metsä alkaa vasta Potista lähtiessä.
Pikemminkin kätkeytyy Poti tavallaan metsään. Mutta kun pääsee
nelikulmaisen tornikkaan kivimuurin ulkopuolelle, johon muhamettilaiset
muinoin sulloivat orjiaan, kun päävarastopaikka Kaukaasiassa oli Poti,
niin ei näe mitään asuinrakennuksia enää ja voisi luulla olevansa
seudulla, jota ei ihmisjalka ole polkenut. Tuntuu siltä kuin ei
voisi löytyä mitään hyljätympää, epäystävällisempää, villimpää ja
raivaamattomampaa. Vuolas virta vyöryttelee mutaisia, hiekansekaisia
laineitaan kivisessä uomassa, jonka kallioita vastaan vesi lakkaamatta
kuohuu. Rannat ovat äkillisten ja säälimättömien talvitulvien uurtamat
ja viettävät, ja näyttävät paikoin hävitetyiltä aukeilta, paikoin
jyrkiltä vieruilta. Vesiajolla olevat puunrungot ojentelevat katkottuja
käsivarsiaan ilmaan kuin armoa rukoillen, vierivät kolmin neljin
päällekkäin ja työntyvät puolittain maahan, vaan jäävät yhä tuskaansa,
yhä edelleen turhaan liikkeeseensä, sillä ärjyvä virta kiitää vielä
kovemmin kohisten niiden runkojen yli ja oksien läpi, ja kummallakin
puolen tätä kohinaa on näennäisesti rajattoman metsän juhlallinen
äänettömyys. Lukija kuvitelkoon seuraavan näyn: virta kuohuu, kohisee,
vaahtoaa, pärskyy ja kiitää; upseerien vene kulkee ylöspäin sitä
vetävien miehien hitaassa, säännöllisessä tahdissa; puiden lehdet
lepattelevat aamutuulessa, suuret ja pienet, toiset varjossa, toiset
valossa; läpi kaukaisten metsänaukeamain hyppelevät auringon säteet
muodostellen maanvihreyteen loistavia valojuovia, jotka pitävät kuin
peikot peliään; siniseltä, kirkkaalta taivaalta kuvastuvat muutamain
suurten saarnien, pyökkien ja tammien hienopiirteiset latvat kohoten
pienien tovereittensa muuta kansaa ylemmä.

Moreno katseli tätä suorastaan ihmeellistä näytelmää samalla oudoksuen
ja ihaillen, kun Assanoff, joka vähitellen oli koonnut sielunkykynsä
ja päässyt ennalleen, teki sen ehdotuksen, että mentäisiin maihin,
jotta vene samalla tulisi keveämmäksi ja saataisiin tilaisuutta nauttia
kävelystä. Espanjalainen upseeri suostui mielihyvin ehdotukseen ja
molemmat matkatoverit alkoivat marssia korkeassa ruohossa edeten
nopeammin kuin aluksensa ja varmoina, että sen jälleen tapaisivat,
pistäytyivät tavantakaa metsänaukeamiin. Tällöin saattoi Moreno
huomata, että metsäseutu, jonka läpi Rion virtailee, ei olekaan niin
autio kuin aluksi saattaisi luulla.

Aika ajoin näki Moreno tovereineen äkkiä tiheiköstä esiin hypähtävän
lauman mustia sikoja, eläimiä, jotka paljon muistuttivat metsäsian
porsaita pitkine, kankeine harjoineen ja siroine jalkoineen ja olivat
niin vilkkaita ja vikkeliä, niin hauskoja ja somia, että niiden
eurooppalaiset serkut tuskin tuntisivat sukulaisuutta. Vieraan
nähdessään tämä pikku väki laski pensaikon läpi täyttä karkua,
minkä koivet kantoivat, ja ohjasi katseensa tarkoin puiden suojaan
kätkeytyvään nelikulmaiseen puumajaan, josta kumpuili taivaalle
paimenen tulen sinertävä savu, ja kuten varmasti voi väittää, asui
siellä myöskin ihmisiä — miehiä, naisia, lapsia — joille kohtalo oli
antanut kauneuden lahjan yhtä rikkaasti kuin köyhyyden vaaterisat.

Niin kauan kuin inhimillistä sivistystä on ollut olemassa, on ollut
hyvin tunnettua, että Phasis-laakson väestö on kaunista. Tämä mielipide
on tehty heille tunnetuksi siten, että heitä on ryöstetty ja myyty,
jumaloitu ja teurastettu, koska nyt kerran ihmiset niin yleensä kuin
yksittäinkin eivät ole saaneet taivaalta muuta tapaa ilmaistakseen
rakkautta. Kaikesta huolimatta on varmaa, ettei tätä kauneutta tarvitse
pitää onnettomuutta tuottavana, sillä Phasiin metsistä ja sen hökkelien
kurjuudesta on tullut kyllin kuuluisia ja mahtavia kuningattaria,
vaikutusvaltaisia suosikeita ja kuningassukuja. Saattaakseen nämä
molemmat, sekä naiset että miehet, valtaistuimelle ja valtaistuimen
heidän jalkainsa juureen, ei kohtalo ole vaatinut heiltä mitään, ei
järkeä, ei lahjoja eikä kunniakasta syntyperää, se on yksinomaan
tyytynyt heidän kauniiseen ulkomuotoonsa.

Usein kyllä huhu liioittelee: kun matkustaja sattumalta joutuu näkemään
sievän tytön, joka jättää häneen miellyttävän vaikutuksen, niin hän
uskoo samaa koko maakunnasta, ja punatukkaisen emännän epämiellyttävät
ominaisuudet siirretään samanlaisen tuomarin mahtisanalla kaikkiin
koko valtakunnan emäntiin. Mutta tässä tapauksessa ei sellainen
tule kysymykseen: luonto on tässä itse asiassa voittanut itsensä ja
jättänyt mielikuvituksen jälkeensä. Kaikki mitä on koskaan kirjoitettu,
sanottu ja laulettu Phasiin väestön ruumiillisesta täydellisyydestä,
on kirjaimellisesti totta, ja pahaatarkoittavinkaan arvostelu, jos se
tahtoo pitää totuutta kunniassa, ei voi siitä mitään vähentää. Aivan
erikoisen huomattava ja säännönvastainen on se seikka, että näissä
talonpoikaismiehissä ja -naisissa huolimatta heidän kurjuudestaan
ilmenee aivan erikoinen arvokkuus ja viehätysvoima. Heidän kätensä ovat
viehättävät, heidän jalkansa ihastuttavat, muodot, jäsenet ja kaikki
muu yksinkertaisesti täydellistä, ja helposti voi kuvitella, kuinka
tasainen ja suora sellaisten olentojen käynnin täytyy olla, joiden
rakenteessa ei ole moitteen sijaa.

Assanoff oli liian tottunut näkemään imeretiläis- ja ghurialais-tyttöjä
joutuakseen niin ihastuksiinsa kuin Moreno. Hän piti heitä kyllä
sievinä, mutta kun hänen päähänpistonsa nyt kerran oli sivistys, niin
hän piti, madame Marron vanhemman viehätystä suuremmassa arvossa,
vaikka tämä jo vuosien vieriessä oli käynyt vähän kuluneeksi.

       *       *       *       *       *

Lukijaa on ehkä hämmästyttänyt, ettei "hengen vihollinen" ollut
upseerien matkassa, vaikka päättäen hänen eilisiltaisista
vakuutuksistaan hänen puoleltaan olisi tätä aikomusta voinut
edellyttää. Assanoff, joka lähtöhetkellä ei ollut likimainkaan
selvä, ei ollut vähääkään välittänyt ystävänsä poissaolosta; hän
tuli sitä ajatelleeksi vasta kun vene oli jo jotenkin kaukana.
Moreno ei ottanut illalliseen keskusteluun ollenkaan osaa, niin että
Gregor Ivanitshilla oli ollut täysi vapaus toimia mielensä mukaan.
Yön kuluessa oli asia hänelle selvinnyt. Hän oli kesken humalaansa
harkinnut — sillä koskaan hän ei ollut älykkäämpi ja ovelampi kuin
päissään — että olisi tuhmaa saapua Shemahaan sellaisen elostelijan
kanssa kuin Assanoff, joka kulkisi vain nautinnosta toiseen ja joka
muuten ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Gregor Ivanitsh ei suinkaan
ollut kyllin sokea olettaakseen, että kiitokseksi monista nautinnoista,
joita hän oli Assanoffille toimittanut, seuraten osaksi uskonnollisia
periaatteitaan, osaksi synnynnäistä hyvänahkaisuuttaan, tämä nyt
näyttelisi jalomielisen osaa ja ensi kerran eläissään arastelisi
sekaantumasta hänen asioihinsa ja tuottamasta hänelle harmia.
Päinvastoin hän tiesi varmasta kokemuksesta, ettei mikään olisi tälle
sivistyneelle tataarille niin mieluista kuin sellainen yhteentörmäys,
josta varmasti voisi olla seurauksena riittävä määrä hyviä ja huonoja
piloja, hassutuksia ja kerskumisen aiheita koko vuodeksi kerrottavaksi
kaikille Kaukaasian varusjoukoille ja joka majapaikassa.

Tämän tähden hän jätti lupauksensa täyttämättä, päätti matkustaa yksin
ja nopeasti ja otti pari tuntia sotilaiden lähdön jälkeen oman veneen.
Hän järjesti niin, että hänen ja edellä kulkevain välille jäi pieni
välimatka, ja kun sitten tuli pimeä, ei hän suinkaan jää nyt ystävysten
kanssa viettämään yötä jossakin niistä lautamajoista, joita valtion
puolesta on rakennettu matkustavain tarpeeksi, vaan pani venekuntansa
ponnistamaan kaksin verroin. Niin hän ehti aamulla Kutaisiin, otti
kyytihevosen, kulki läpi Tiflisin pysähtymättä ja saapui Shemahaan.

Shemaha ei ole suuri, ei edes merkillinen kaupunki. Vanhat
alkuasukkaiden majat ovat miltei kokonaan kadonneet antaakseen tilaa
monille uudenaikaisille rakennuksille, jotka kyllä saattavat olla hyvin
tarkoitettuja, mutta joilta puuttuu kuitenkin kaikki omintakeisuus.
Rikkaat muhamettilaisetkin ovat rakennuttaneet tarpeisiinsa ja
tottumuksiinsa sovellettuja venäläismallisia taloja. Siellä näkee
komeita myymälöitä, kasarmeja, kirkon, lyhyesti, mitä kaikkialla
muuallakin. Poliisipäällikkö, entinen ratsuväen upseeri, kunnon mies,
joka kesytti laululintuja ja suuren osan elämäänsä vietti samassa
jättimäisessä häkissä kuin hänen kasvattinsakin, asui kuvernöörin
ohella parhaiten koko maassa, koska hänen asuntonsa oli lähinnä
samanlainen kuin saksalaisen keskisäätyyn kuuluvan porvarin koti.
Gregor Ivanitsh Wialg lähti ensin sinne, koputti ovelle ja pääsi sisään.

Hän astui saliin sillä perin huolettomalla tavalla, joka oli hänelle
ominainen. Hän ei edes tervehtinyt pyhäinkuvaa, joka riippui korkealla
nurkassa.

"Parhain ystäväni", sanoi hän, "olen tehnyt pitkän matkan; tulen
Konstantinopolista ja lähinnä Potista. En ole suonut itselleni
hetkenkään lepoa ja tuon onnea mukanani taloon."

"Se on minulle erinomaisen tervetullutta", vastasi Paul Petrovitsh,
"todellakin erinomaisen tervetullutta. Onni on kunnon naikkonen,
joskaan ei aivan nuori eikä oikuton. Luulisin kuitenkin, ettei kukaan
maailmassa ole sentähden tietoisesti sulkenut siltä ovea."

"Sanalla sanoen, minulla on hommissamme ollut enemmän menestystä kuin
koskaan olisin voinut uneksiakaan."

"Kertokaahan minulle kaikki aivan juurta jaksain", vastasi Paul
Petrovitsh onnellisen näköisenä levittäen pumpulisen punaraitaisen
nenäliinan polvilleen ja pistäen suuren tukon nuuskaa nenäänsä.

"Asianlaita on nimittäin näin. Kuten päätimme, läksin minä sanottuani
teille hyvästit pari kuukautta sitten ensin Redut-Kaleen ja kohtasin
siellä sen armeenialaisen, jonka kanssa olin tehnyt sopimuksen.
Hän on selittänyt minulle asiain tilan. Hän ja hänen apurinsa ovat
ostaneet kuusi pientä tyttöä ja neljä pientä poikaa todellakin halvasta
hinnasta. Hän arvelee, että kymmenestä toivorikkaasta lapsesta ainakin
neljä tulee tavattoman kaunista, ja eräästä pienestä tyttösestä, jonka
hän osti suorastaan leipäpalasella, näyttää tulevan ehdottomasti
jotakin aivan erinomaista."

"Ilahdutat sydäntäni, ystäväiseni", huudahti Paul Petrovitsh.

"Armeenialainen on minulle selittänyt, että vaikka hän jo viime vuonna
oli ostanut kaiken parhaan, mitä oli saatavissa, niin tavara olisi
tällä kerralla vielä parempaa."

"Hän on älykäs mies, niin olen aina sanonut ja ajatellut", mutisi Paul
Petrovitsh itsekseen.

"Tässä tarkoituksessa", jatkoi Gregor edelleen, "hän on ostanut kauniin
maatalon ja asuu nyt siellä neljän tytön, kahden veljentyttärensä,
erään veljenpoikansa ja ja vaimonsa serkun kanssa. Kaikkiaan on heitä
kymmenen henkeä. Voitte kai seurata kertomustani?"

"Kyllä."

"Koko tälle pikku väelle hän on hankkinut passit, paperit, todistukset,
niin täydelliset kuin suinkin voi saada, lyhyesti kaikki, mitä
tarvitsee. Olen nähnyt hänen kirjoissaan hinnat ja, suoraan sanoen,
kauppa ei ole tullut kalliiksi."

"Siitä voisin miltei suuttua", sanoi poliisipäällikkö. "Sehän on
virkavallan saattamista huonoon huutoon, kun sen edustajat myöntyvät
niin helposti antamaan lupia. Mutta ehkä minulla on liian ankarat
periaatteet. Jatkakaapa!"

"Armeenialainen on ottanut palvelukseensa sekä venäjän- että
ranskankielen opettajan, ja viimemainittu opettaa samalla maantiedettä,
ja sitäpaitsi on sveitsiläinen kasvattajatar. Näiden eri henkilöiden
kustannukset eivät sentään vie häntä perikatoon, ja hänen yrityksensä
tulokseksi jää, että meidän yhtiömme tästä lähin voi hankkia sopivat
rouvat ja kunnolliset tilanhoitajat kaikille turkkilaisille, jotka ovat
saaneet kasvatuksensa Euroopassa ja haluaisivat perustaa miellyttävän
kodin, tai muuten jokaiseen uskontunnustukseen kuuluville, jotka
pitävät kauneutta ja lahjakkuutta arvossa."

"Tuo armeenialainen on todentotta teräväpäinen", mutisi Paul Petrovitsh
nostaen silmänsä taivaaseen päin ja pani kädet ristiin vatsalleen.

"Samaan tapaan on Konstantinopolissa oleva amerikkalainen osakkaamme
lausunut viimevuotista voittoa jaettaessa. Joka tapauksessa on
epäilemätöntä, että se tie, jota nyt kuljemme, ja liikkeemme rajaton
laajentuminen voi viedä meidät päämääriin, jotka ovat paljon
yläpuolella toiveitamme."

"Samaa minäkin ajattelen, rakas, kelpo ystäväni. Mutta mikä merkitsee
vielä enemmän — sillä minä en ajattele vain omaisuuttani, vaan
huolehdin myös lähimmäiseni onnesta, olenhan etusijassa ihmisystävä —
ajattelehan, kuinka paljon hyvää saamme aikaan!"

"Se on aivan selvää", vastasi Gregor Ivanitsh ylimielisesti irvistäen,
"me ostamme sadalla ruplalla kappaleelta pieniä apinoita, jotka muuten
olisivat tuomitut elämään täällä nälässä ja puutteessa, me teemme
heidät kohteliaiksi, lempeiksi, rakastettaviksi ja siedettäviksi, ja
sitten heistä tulee hienoja naisia ja oikeita herroja tai ainakin
kunnon porvareita ja kelvollisia palvelijoita. Haluaisin tietää kuka
maailmassa voisi vaatia enemmän kunniaa kuin me! Mutta enhän ole tullut
luoksesi siveysoppia saarnaamaan. Tässä on voitto-osuutesi."

Näin sanoen Gregor Ivanitsh otti päällystakkinsa taskusta suuren salkun
ja salkusta tukun seteleitä, ja runsaan puolen tuntia olivat ystävykset
syventyneinä laskuihin, joiden tulos tuotti Paul Petrovitshille
ilmeisesti suurta tyydytystä. Kun rahain käsittely oli vihdoin
lopussa, huusi arvoisa poliisipäällikkö kovalla äänellä paloviinaa.
Lasien täyttyessä ja tyhjentyessä ja jälleen täyttyessä puhui "hengen
vihollinen" toverilleen:

"Parhaimmissakin rahoissa on nurja puolensa. Edellinen vuosi oli hyvä,
tuleva on kai vielä parempi, mutta tänä vuonna meille jää miltei tyhjä
käteen tuon heikkomielisen Leokadia Marronin tähden, sillä hän on
ostanut meille kolme tyttöä, joiden muodossa on tapahtunut epäedullinen
muutos. Jos mainio tanssitaiturimme, Furugh el Hösnet, haluaisi meitä
auttaa, niin hän kyllä voisi ja hänen apunsa tulisi hyvään tarpeeseen."

"Veliseni, älä koetakaan pettää minua. Haluaisit itse myydä
Kauneudenloisteen. Mutta siinä et tee hyvin, sillä hän ei varmaankaan
tahdo enkä minäkään."

"Mitä hulluja ajatuksia nyt pälkähtää päähäsi, Paul Petrovitsh!
Kauneudenloiste olisi ehkä voitu hyvinkin edullisesti sijoittaa, jos
hän ja mekin olisimme eläneet viisikymmentä vuotta sitten, jolloin maku
oli vielä toinen, kuin mitä sillä tänään ymmärrämme. Tämä rouvahan
painaisi... Niin, minkähän verran hän oikeastaan painaakaan! Nykyisin
tahdotaan vain siroja rouvia ja puhutaan hienosta muodosta. Olen aivan
varma, että Kauneudenloiste ei tuottaisi kahta sataa dukaattia, ja
siitä hän pitäisi itse vähintäin puolet, ellei enempää. Sitä en pidä
hyvänä kauppana. Älä siis tyrkytä minulle niin naurettavia ajatuksia.
Hetkeäkään en ole ajatellut Kauneudenloistetta, mutta Umm Djehanista
kannattaisi puhua. Hän ei ole kaunis, mutta puhuu ranskaa ja venäjää.
Hänelle pitäisi antaa huomattavan suuri osa voitosta, mutta kun meillä
ei ole hänestä ollut kasvatus-, elatus- eikä ylläpitokulunkeja, niin se
ei mitään merkitsisi. Olen juuri Potissa tavannut erään ranskalaisen
puunkuorenkauppiaan, joka on minulle vakuuttanut, että hän tuntee
Trapezuntissa jonkun vanhan yksinäisen kaimakamin, joka hakee hyvin
kasvatettua rouvaa, ja hän tahtoo juuri muhamettilaista säästääkseen
käännytyksen vaivan. Minusta tuntuu, että Umm Djehan sopisi hänelle
erinomaisesti."

"Umm Djehan on sinun kaimakamisi oma, jos sinun kaimakamisi häntä
haluaa", vastasi poliisipäällikkö. "Puhu siitä Kauneudenloisteelle.
Saat kuulla hänen mielipiteensä."

Näin sanoen liiketoverit erosivat. Meidän on tähän liitettävä muuan
huomautus. Tehtäisiin "hengen viholliselle" vääryyttä, jos häntä
pidettäisiin oopperailkiöittemme vaarallisena kilpailijana tai yleensä
pahana ihmisenä. Hän ei ollut kumpaakaan. Mitä siveellisyyteen tulee,
hyväksyi hän uskonveljiensä kannan, eikä se ollut hänen syynsä, sillä
he olivat kasvattaneet hänet keskuudessaan ja kaltaisekseen. Voisi
miltei sanoa, että hänen tarkoituksensa oli miltei viaton, koska hän ei
voinut nähdä mitään väärää siinä, mitä piti järkevänä ja totena. Hän
oli huonon johdon turmelema, mutta ei varsinainen roisto, ja mitä hänen
toimiinsa tulee, hoiti hän niitä rauhallisella omallatunnolla, ja se
oli ehkä yhtä oikeutettua kuin pariisilaisten avioliitonvälittäjäin,
jotka saattavat katsella taaksepäin nelikymmenvuotiseen tulokselliseen
toimintaan.

Eurooppalaiset lait kieltävät orjakaupan mitä ankarimmin. Tästä
ei ole epäilystäkään, ja tältä näkökannalta olivat venäläinen
poliisipäällikkö, armeenialainen kauppias, amerikkalainen keinottelija
ja ranskalainen kauppamatkustaja — sivumennen sanoen kaikki kristittyjä
— aivan yksinkertaisesti konnia. Mutta maassa, jossa parhaimmissakaan
olosuhteissa avioliittoa ei koskaan solmita muuten kuin vaimon
todellisella tai ainakin näennäisellä ostolla, jossa miesorja seuraa
välittömästi lasten jälkeen ja ennen palvelijoita, ei ainakaan "hengen
viholliselta" ja hänen aasialaisilta liiketuttaviltaan millään tavalla
saattanut puuttua tarpeellista omantunnon rauhaa. Tätä ei ole sanottu
Gregor Ivanitshin ylistykseksi, vaan ainoastaan, jotta hän joutuisi
oikeaan valoon. Hän oli, sen voi arvelematta vakuuttaa, vakaumuksesta
elostelija ja uskontonsa nojalla oman ja vieraiden nautinnon
edistämisessä vapaa kaikesta arvelemisesta, luonnostaan suopea eikä
ketään kohtaan maailmassa vihamielinen lukuunottamatta luonnollisesti
sitä henkeä, joka on kaiken onnettomuuden syynä täällä maan päällä.
Tässä kohdassa hän pysyi lujasti vakaumuksessaan.



III

KAIMAKANIN MORSIAN


Lähdettyään poliisipäällikön luota Wialg meni Kauneudenloisteen luo ja
tapasi hänet yhtä ilahduttavan terveenä kuin viime kerrallakin. Hän oli
huoneessa, joka huolimatta miltei eurooppalaisesta rakennustyylistään
oli kuitenkin tataarilaisesti kalustettu ja sisustettu. Valkaistuilla
kalkkiseinillä näkyi tosin kultaisia kehyksiä väritettyine
vaskipiirroksineen, jotka esittivät Coran ja Alonzon tarinaa, edelleen
kivipainos marsalkka Paskevitshista, jolla oli suunnattoman suuret
viikset ja joka taiteilijan tosiaankin nerokkaasta keksinnöstä
katseli toisella silmällä Erivaniin, toisella Varsovaan. Mutta tästä
vierasmaisen ylellisyyden lainaamisesta huolimatta oli lattiaa
peittävä matto persialainen, ja pitkin seiniä oli pieniä, kapeita
patjalavitsoja, jotka toimittivat sohvan virkaa ja olivat peitetyt
kotimaisilla kankailla.

Pyöreäkasvoinen Kauneudenloiste istui sykkyrässä tyynykasan
keskellä, silmät välkähdellen kuin kaksi himmeähköä jalokiveä, suu
granaattiomenan punaisena ja ruumiinmuodot niin täyteläisinä, että ne
olisivat saattaneet aito osmanin todellisen ihastuksen valtaan, ja
poltteli taidokkaasti tshibukia, pidellen sitä oikeassa kädessään,
samalla kun vasen velttona patjalla leväten liikutteli tesbihin eli
muhamettilaisen rukousnauhan helmiä. Näin hän hoiti tunnontarkasti
jokapäiväistä tointaan, toisin sanoen ei tehnyt mitään.

Olisi kuitenkin rohkeata väittää, ettei hän myös ajatellut mitään.
Sellaisen paratiisillisen tilan tuntevat miehet hyvinkin monissa
maissa, mutta epäiltävää on, pääsevätkö siihen naiset missään ja
mitenkään. Tanssinopettajatar ajatteli siis luultavasti jotakin. Kun
hän näki Gregor Ivanitshin, sanoi hän jotenkin vilkkaasti hänelle: "Es
selamu aleikum (rauha kanssanne)! Olkaa tervetullut!"

"Aleik es selam (rauha teillekin), valtiatar", vastasi Wialg, "silmäni
loistavat onnesta teidät nähdessäni".

"Bismillahi (jumalan nimessä)! Istuutukaa, tehkää niin hyvin!"

Hän taputti käsiään, ja hyvin likainen tyttö tuli näkyviin.

"Tuo pullo rakia ja pari lasia."

Gregor oli istuutunut, ja paloviinan ollessa hänen ja emännän välillä
sai pullo kestää kaksin-, kolminkertaisia hyökkäyksiä. Päästyään sitten
kumpikin riittävän suloiseen mielentilaan he aloittivat keskustelun.

"Valtiatar", sanoi 'hengen vihollinen', "olen äskettäin tarjonnut
kunnioitettavalle Paul Petrovitshille oivallisen tilaisuuden tehdä Umm
Djehanin onnelliseksi".

"Jos haluatte tehdä hänet onnelliseksi", vastasi Kauneudenloiste, "niin
hän tulee teitä siitä luultavasti kiittämään hyvin vähän. Ainakin
pitäisi tietää, kuinka olette asiaa ajatellut."

Gregor Ivanitsh teki oikealla kädellään ilmassa liikkeen ja pudisti
päätään tavalla, jonka tarkoituksena oli ilmaista epäitsekkyyttä ja
jalomielisyyttä.

"Pyh", sanoi hän, "sen kyllä tiedän! Jos minä tahtoisin näyttää olevani
tässä asiassa hänelle hyödyksi, tekisi se häneen tänään yhtä vähäisen
vaikutuksen kuin kolme kuukautta sitten. Hän ei tahdo tietää mitään
palvelijastaan, ja tämä hänen palvelijansa ei myöskään vähääkään
halua tuottaa itselleen hankaluuksia ja vielä siitä palkakseen saada
ylenkatsetta. Sellaiset tuhmuudet jätän hengen palvelijoille. Ei,
jättäkää minut syrjään. Minä haluan vain yksinkertaisesti ehdottaa,
että Umm Djehan menee naimisiin erään kaimakamin kanssa. Puhuakseni
heti suuni puhtaaksi otin hiljattain mukaani hänen valokuvansa, jonka
kenraalitar oli teettänyt kahdeksan vuotta sitten. Olen näyttänyt
sitä puheenaolevalle arvokkaalle herralle, ja todentotta hänessä on
syttynyt liekki. Toistan vieläkin, hän on arvokas herra. Hän on vasta
seitsemänkymmenen vanha; häntä pidetään ankarana muhamettilaisena;
hän ei juo viiniä eikä viinaa, ja se seikka viehättänee suuresti Umm
Djehania, joka ehdottomasti vihaa sellaisia ihania aineita. Vielä
enemmän inhoaa kaimakami eurooppalaisia, ja se sopii myös mainiosti
Umm Djehanille, joka huonosti kätkee tunteitaan tässä suhteessa.
Lopuksi ukko on rikas. Tunnen hänen kolmessa kylässä Batumin ympärillä
olevat maatilansa, ja sitäpaitsi hänellä on sievät tulot Gymyshkhanan
hopeakaivoksista. Niin, katsokaahan nyt, mitä teette."

"Rakastan Umm Djehania hellästi", vastasi Kauneudenloiste. "Hän on
ottotyttäreni. Sydämeni vuotaa verta pelkästään kuullessani sananne.
Miten käy minun, kun minun on luovuttava lapsestani? Kuolen tuhat
kuolemaa, minut on haudattava, olen jo haudattu! Tässä on harkittava!
Kuinka paljon annetaan minulle suostumuksestani sellaiseen uhriin?"

Gregor Ivanitsh pyyhkäisi leukaansa.

"Se on itse asiassa tärkeä kohta. Umm Djehan saa kolmanneksen siitä,
mitä kaimakami maksaa, toisen kolmanneksen saan minä tämän onnellisen
liiton varsinaisena alkuunpanijana, ja kolmannen kolmanneksen saatte te
jakaa meidän rakkaan ja hyvän ystävämme poliisipäällikön kanssa. Ostaja
tarjoo kaksi tuhatta hopearuplaa."

"Kaksituhatta hopearuplaa?" vastasi tanssinopettajatar epätoivoisin
ilmein, "mitä te ajattelette? Kuinka olette edes voinut kuunnella
sellaista ehdotusta päin silmiä nauramatta. Tyttö, joka on oikea hyveen
ja viattomuuden helmi, joka ei ole koskaan muulloin tanssinut kuin
arvossapidetyimmille henkilöille, kuten kenraaleille ja eversteille,
korkeintaan — kerran pari — majureille! Tyttö, joka puhuu venäjää ja
ranskaa kuin olisi keksinyt nuo kielet, joka lisäksi osaa lukea ja
kirjoittaa ja vielä ymmärtää maantiedettäkin! Tyttö, joka..."

Gregor Ivanitsh pani lempeän tuttavallisesti kätensä hänen suulleen ja
jatkoi puolestaan valitusvirttä: "Tyttö, joka on viehättävä, mutta myös
hyvin laiha, jolla on sievät, mutta siniset eikä tavallisesti erikoisen
lempeästi katselevat silmät; tyttö, joka tietää joukon kauniita
asioita, niin kyllä, mutta osaa myös käyttää puukkoa aika taitavasti,
sillä itsellänikin on merkki hartioissani; tyttö, joka valitettavasti
kyllä ei aina ole erikoisen rakastettavalla tuulella; lyhyesti tyttö,
joka on lihaksi tullut paholainen. Jos ostaa hänet kahdesta tuhannesta
ruplasta, niin ostaa mielestäni oman onnettomuutensa niin kalliisti
kuin suinkin mahdollista."

"Mutta minulle tulisi siis vain kuudesosa summasta eikä enempää?"

"Kolmas osa, tarkoitatte."

"Kuinka niin? Minunhan on jaettava Paul Petrovitshin kanssa!"

"Luonnollisesti otatte häneltä kuitenkin kaikki, lukuunottamatta sitä,
mitä te häneltä jo muuten olette ryöstänyt. Uskokaa minua, että hän
humalassa ollessaan itkee minulle sitä onnettomuutta, johon hänet
syöksette? 'Gregor Ivanitsh', sanoo hän sitten minulle, 'tämä nainen
on niin kaunis, niin rakastettava, niin hurmaava, että hän vie minut
hautaan, vieläpä samassa puvussa, joka minulla oli syntyessäni!' Ja
sitten hän vuodattaa kyynelvirtoja, minun on kuivattava hänen silmänsä
ja vietävä hänet itse vuoteeseen. Älkää puhuko siis tyhmyyksiä! Te
saatte kyllä kolmanneksen, ja jos ette halua, niin jättäkää!"

"No hyvä sitten! Gregor Ivanitsh, te olette suorastaan kuin isäni, sitä
en voi kyllin usein teille sanoa. Ollessani yksin huudahdan usein:
Kauneudenloiste, ajattelehan, Gregor Ivanitsh on isäsi! Sanokaa siis
Paul Petrovitshille, että hänen on lahjoitettava minulle kultainen,
emaljikukilla koristettu kello, samanlainen kuin kuvernöörin rouvalla
on, silloin voimme puhella Umm Djehanista."

"Siihen juttuun en sekoita itseäni. Voitte Paul Petrovitshilta saada
mitä tahansa tarvitsematta siihen ketään välittäjää. Muuten aika
rientää. Haluatteko jo tänään ryhtyä tämän kaupan tekoon?"

Kauneudenloiste nyökäytteli päätään alistuvasti puolelta toiselle.

"Teiltä ei voi mitään kieltää, Gregor Ivanitsh! Vallahi! Billahi!
Tallahi! Ryhdyn heti toimeen. Antakaa minulle kuitenkin muistoksi
hyvyydestänne tuo pieni, sinikivisormus, joka on vasemmassa kädessänne.
Sinikivi tuo onnea mukanaan!"

"Hengen vihollinen" veti kohteliaasti sormuksen sormestaan ja
tarjosi sen naiselle, joka painoi sen ensin otsalleen, otti sitten
poveltaan esiin kashmirikukkaron ja kätki sinne uuden saaliinsa muiden
aikaisempien joukkoon. Sitten sanoi Gregor Ivanitsh hyvästi. Miltei
samalla hetkellä sai Kauneudenloiste huomattavalla ponnistuksella
raskaan ruumiinsa pystyyn, pääsi seisaalleen ja lähti huoneesta
lanteitaan keikutellen, joka liike päivittäin hurmasi lukemattomia
ihailijoita, toisessa kädessään tshibuk ja rukousnauha toisessa. Hän
sivuutti pysähtymättä useiden oppilaittensa kammiot, avasi viimein Umm
Djehanin oven ja astui sisään.

Huone oli pieni ja ahdas. Siellä ei ollut mitään paitsi hyvin
lyhyt sohva nurkassa. Ei eurooppalaisia piirroksia, ei mitään
ylellisyyttä, ei tshibukia — Umm Djehan ei polttanut; ei lasia eikä
pulloa — hän ei myöskään juonut; yksinkertaisesti ei mitään, ei edes
ihomaalirasioita — hän ei edes maalannut itseään, mikä oli hyvin
tavatonta kaupunginasukkaalle, niin että nekin, jotka toivoivat hänelle
parasta, pitivät tätä oikkua yhtenä hänen luonteensa valitettavimmista
piirteistä.

Opettajattaren astuessa sisään istui nuori tanssijatar siellä käsi
vasemmalla poskella, kyynärpää pielukseen tuettuna. Hän tuijotteli
mitään ajattelematta ja huomaamatta eteensä. Hän oli puettu ahtaaseen
karmosiininpunaisesta silkistä tehtyyn, kelta- ja sinikukkaiseen
pukuun. Punainen, kultakuteinen harsoliina oli punottuna hänen mustaan
tukkaansa, kaulassa hänellä oli kultaiset, emaljoidut ketjut ja
korvissa samoin kuin käsivarsissakin samantapaiset koristukset.

Gregor Ivanitsh oli oikeassa: Umm Djehan ei ollut oikeastaan kaunis.
Siitä huolimatta tyttö oli hänet hurmannut ja vallannut, ja se
oli ymmärrettävää. Tästä nuoresta tytöstä huokui jotakin valtavan
houkuttelevaa. Jos haluaisi ilmoittaa sen syyt, ei niitä voisi löytää.
Joka tapauksessa huomasi lakkaamatta tämän ominaisuuden vaikutuksen.
Hän oli niitä olentoja, jotka valtaavat ja hurmaavat, paholaisen lailla
kietovat pauloihinsa voimatta itse sanoa miten ja miksi. Tosin olisi
kylmä arvostelija keksinyt hänelle vain yhden mainesanan ja sanonut:
hän on kummallinen, mutta kukaan arvostelija ei olisi hänen läsnä
ollessaan jäänyt piittaamattomaksi.

"Rakas käpyni", sanoi Kauneudenloiste istuutuen oppilaansa viereen,
"kuuleppas tarkoin, nyt tulee suuri salaisuus".

Huomattuaan Umm Djehanin sitten kääntävän katseensa hän ryhtyi alusta
loppuun kertomaan sitä keskustelua, joka hänellä oli ollut Gregor
Ivanitshin kanssa.

Lukuisista puhetaidollisista varokeinoista, joita hän käytti,
houkuttelevista käänteistä, joita hän punoi kertomukseen, kaikkien
sanojensa hunajanmakeasta ja imartelevasta sävystä, siitä, mistä
hän vaikeni, niinkuin siitä, mitä hän monin voimasanoin vahvisti,
huomasi selvästi, ettei tanssinopettajatar odottanut saavansa nuorta
lesgiläistä helposti taipumaan. Hänelle tuli miellyttävä yllätys, kun
tyttö hetken harkinnan jälkeen antoi rohkaisevan vastauksen, johon
toinen ei ollut valmistautunut.

"Mutta kuinka voin olla varma", sanoi hän, "ettei tuo Gregor Ivanitsh
ja muut viritä minulle ansoja?"

"Olisit siis taipuvainen, sydänkäpyseni, ottamaan kaimakamin
mieheksesi?"

"Paikalla, mutta en halua tulla petetyksi."

Hän tokaisi nämä sanat kiivaasti. Hänen silmänsä, jotka muutenkaan
eivät olleet kasvojen tasolla, vaan hieman traagillisin ilmein
tuijottivat kaarevan otsan alta, näyttivät painuvan vieläkin
syvemmälle kuoppiinsa, ja koko hänen ilmeensä oli niin puhuva, että
Kauneudenloiste vastasi vakuuttavalla äänellä:

"Kuinka sellaisilla asioilla leikittäisiin? Muuten, ei olisi helppokaan
saada mitään sellaista toimeen."

Umm Djehan ei vastannut. Hän alkoi tuijottaa lattiaan ja vaipui
unelmiin. Liikutettuna niin harvinaisesta taipuvaisuudesta emäntä pani
kätensä hänen kaulalleen ja aikoi suudella häntä, kun likainen pieni
tyttö astui sisään.

"Valtiatar", sanoi hän, "herra poliisipäällikkö pyytää sanomaan teille,
että teidän pitäisi tänä iltana Djemilen ja Talhemen kanssa mennä
kuvernöörin luo tanssimaan".

"Onko siellä juhla?"

"Siellä on vieraita."

"Upseereja?"

"Niin, upseereja. Palvelija sanoi. Mutta myöskin muhamettilaisia, Aga
Khan ja Shemseddin Bey."

"Tiedätkö, tuleeko Gregor Ivanitsh sinne?"

"En tiedä, mutta herra poliisipäällikkö sanoi, että ottaisitte
kauneimmat vaatteet päällenne. Siellä annetaan suuria lahjoja."

Pikku tuhrus poistui.

"Suuria lahjoja, suuria lahjoja, se on helposti sanottu", mumisi
Kauneudenloiste. "Joka kerta minulle niitä varmasti luvataan, mutta jos
niihin luottaisin, kuolisin nälkään. Siitä huolimatta — täytyy sinne
mennä, se on selvää. Kuinka pääsisi asiasta? Mutta sinun, silmäteräni,
koska olet miltei kuin naimisissa kaimakamin kanssa, ei tarvitse
viehättää sellaisia koiria, voit jäädä tänne, jos haluat."

"Se ei sovi ollenkaan minulle. Päinvastoin, lähden teidän ja toisten
kanssa kuvernöörin luo. Nähkääs, juuri kun te puhuitte Durr es Semanin
kanssa" (ajan helmi — se oli todellakin nuoren likaisen tyttösen nimi),
"kysyin minä kolme kertaa peräkkäin istiharalta ja kolme kertaa sain
saman helmiluvun".

Hän näytti rukousnauhaansa, jota hän piti lujasti molemmissa
käsissään, jupisi hampaittensa välitse rukouksen katkelman ja nousi
seisomaan. Kauneudenloiste ei osannut huomauttaa mitään niin ehdotonta
todistusta vastaan kuin istiharan ratkaisu oli, ja koska hän nyt oli
rasittanut itseään tavattomasti, palasi hän huoneeseensa nukkuakseen
pukeutumisaikaan asti ja jätti Umm Djehanin mielensä mukaan tuumimaan
uutta seikkailuaan, johon hänen jo muutenkin niin vaihteleva elämänsä
näytti tahtovan hänet kietoa.



IV

KUVERNÖÖRIN LUONA


Totta oli, että Shemahan kuvernööri aikoi ryhtyä suuriin kustannuksiin.
Hän antoi kahdelle Bakuun matkustavalle upseerille, nimittäin
luutnantti Assanoffille ja kornetti Morenolle juhla-aterian ja oli
kutsunut tähän tilaisuuteen kaupungissa majailevan jalkaväkirykmentin
upseerit ja parhaan ystävänsä, poliisipäällikön. Joskin vähän myöhemmin
kuin "hengen vihollinen", olivat Assanoff ja Don Juan tulleet perille,
väsyksissä ja kyllästyneinä matkasta, mutta sitä tyytyväisempänä
siitä, että nyt olivat lähellä päämääräänsä, sillä Baku on jokseenkin
lähellä Shemahaa. Tiflisissä he olivat viipyneet tuskin paria tuntia.
Asianomainen päällystö oli velvoittanut heidät, koska huhuiltiin
vakavista rauhattomuuksista Daghestanissa, viipymättä kiirehtimään
joukkoihinsa. Morenolle tämä oli lohdullinen tieto. Mitä enemmän hän
etääntyi Espanjasta ja rakastamastaan naisesta, sitä enemmän muuttui
ensi hetkien alakuloisuus sairaloiseksi alistumiseksi, joka jäyti hänen
elämänsä ydintä. Hän tunsi, että hänen entinen olotilansa oli lopussa,
eikä hänellä ollut vähääkään halua aloittaa uutta.

Herodotos kertoo, että kun muinaisen Egyptin sotajoukko oli tyytymätön
hallitsijansa töihin ja toimiin, kaikki soturisäädyn miehet ottivat
aseet käsiinsä ja liittyivät osastoiksi ja marssivat rajalle. Hyljätyn
yksinvaltiaan palvelijat riensivät hänen käskystään heidän jälkeensä
ja sanoivat: "Mitä aiotte tehdä? Hylkäätte omaisenne? Jätätte kevein
mielin talonne ja omaisuutenne?" He vastasivat ylpeästi: "Omaisuutemme?
Sillä, mitä on kourassamme, aiomme hankkia arvokkaampaa! Talot? Ne voi
rakentaa. Vaimot? Niitä on kaikkialla, ja ne, jotka tapaamme, voivat
lahjoittaa meille uusia lapsia." Näin vastattuaan he marssivat edelleen
antamatta itseään ollenkaan pidättää.

Moreno ei ollut niin karkea sotauros, jollaisia nykyaikana tuskin
tapaakaan enää. Liekö sivistymisen vai mielikuvituksen ja sydämen
suuremman hellyyden ja heikkouden seurausta, mutta nykyjään on vähän
ihmisiä, joiden onni ja elämänvoima ei olisi heidän ulkopuolellaan,
vieraassa olennossa tai vieraassa asiassa. Miltei kaikki muistuttavat
nykyisin sikiötä: he saavat ravintonsa elämänlähteestä, joka ei ole
heidän, ja jos heidät siitä ajattelematta eroittaa, niin on hyvin
epäiltävää, ellei juuri mahdotonta, että he vielä voivat menestyä.

Lisäksi vaikutti Morenoon kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt
uudessa ympäristössään, unelta, erittäin sekavalta unelta, jota järki
ei ollenkaan ymmärtänyt. Assanoff oli kyllä tavallaan selittänyt, mitä
ympärillä tapahtui; mutta paitsi sitä, että insinööri piti kaikkea
tätä aivan luonnollisena ja syrjäytti helposti juuri enimmin selitystä
kaipaavat asiat, oli hän epävakainenpa kykenemätön mitään selitystä tai
ajatuskulkua loppuun viemään.

Tästä huolimatta Moreno liittyi häneen.

Assanoffin tunnettu taipumus juomaan sysäsi luota, mutta hänen
iloisuutensa taas veti takaisin. Assanoff oli sekapäinen, mutta hänellä
oli sentään pää. Hän hupsutteli tavallisesti, mutta silloin tällöin
hän osoitti todellisesti sydäntä. Pitkällä matkalla ja loppumattoman
pitkän, läheisen yhdessäolon aikana hän kertoi Morenolle kaikenlaista,
ja tämä puolestaan johtui myöskin tekemään tunnustuksia.

Assanoff oli hyvin liikutettu maanpakoon tuomitun kärsimyksistä ja
osoitti myötätuntoaan miltei yhtä hellästi kuin tyttö rakastajalleen.
Silloin tällöin itsestään puhuessaan hän tunnusti, ettei hän omasta
mielestään ollut muuta kuin karkeasti kirveellä veistetty ja, kuten hän
lisäsi, erinomaisen vähän kulttuurin hivelemä villi-ihminen; pian hän
kuitenkin peruutti tämän tunnustuksen ja ilmoitti olevansa aatelismies.
Muuten hän piti kunnianaan tunnustaa Morenon älyn ja luonteen
ylemmyyden.

Lukija muistanee, että ristiretkien historiassa esiintyy aina jalo
emiiri, urhoollinen beduini tai ainakin uskollinen orja, joka yhdistää
kohtalonsa kristityn ritarin kohtaloon. Jos vaaditaan, antaa sellainen
uskottu mielellään tappaa itsensä herransa puolesta ja niin uhraa oman
etunsa toiselle. Tämä ajatus ilmenee niin voimakkaana länsimaisessa
mielikuvituksessa, että sen tapaa vielä Cervantesin novelleissa, ja
Walter Scott on sen tavallaan vahvistanut temppeliritari Brian de
Boisguilbertin molemmissa saraseenipalvelijoissa. Ja itse asiassa
tällä ajatustavalla on hyvä perustansa. Sydän ja mielikuvitus, ainoat
voimat, jotka saattavat täysin uhrautumaan, ovat aasialaisissa aivan
erikoisen voimakkaasti kehittyneet, ja koska he ovat pystyneet suureen
rakkauteen, ovat he usein uhranneet itsensä rakastamansa olennon
puolesta. Niinpä antautui Assanoffkin, heti kun oli Morenossa huomannut
itselleen myötätuntoisen luonteen, rehellisesti ja vastustelematta
tämän kiintymyksensä valtaan.

Kuvernöörin ateria muistutti kaikkia tämäntapaisia juhlallisuuksia.
Juotiin kovasti. Assanoff oli luonnollisesti viimeinen antamaan
sellaisen tilaisuuden mennä ohitseen. Hän oli niin innoissaan, että
olisi voittanut itsensä, jolleivät Morenon huomautukset olisi pitäneet
häntä vähän aisoissa. Ja siksi hänessä tulivat esille vain tulipunaiset
kasvot, hieman vaappuva käynti ja puheen yhä suurempi tolkuttomuus,
Jotta ei suoraan loukkaisi Morenoa, ei hän tällä kertaa mennyt
pitemmälle. Pöydästä noustua mentiin saliin ja alettiin polttaa.

Puoli tuntia myöhemmin ilmestyi upseerien keskeen, jotka yleensä
olivat vielä enemmän humalassa kuin Assanoff, kaksi paikallisen
väestön huomattavaa henkilöä. Aga Khan ja Shemseddin Bey tervehtivät
kaikkia läsnäolevia niin arvokkaasti ja herttaisen kunnioittavasti
kuin eivät olisi huomanneet vähintäkään merkillistä. Kieltäydyttyään
tarjotuista piipuista ja selitettyään, etteivät polta, he
istuutuivat. Kohtuullisuus kaikissa asioissa ja raittius oli siihen
aikaan erikoistumishalusta hyvin yleinen ja suosittu Kaukaasian
muhamettilaisten keskuudessa. Muutamien minuuttien kuluttua
ilmoitettiin tanssijattarien tulevan. Kuvernööri käski tuomaan heidät
sisään, ja he ilmestyivät.

Kauneudenloiste astui edellä, sitten tuli Umm Djehan Djemilen ja
Talhemen seuraamana. Nämä olivat kaksi hyvin viehättävää nuorta
tyttöä, jotka olivat yhtä koristetut kuin emäntänsäkin. Kaikki olivat
puetut pitkiin pukuihin, jotka suorin laskoksin ulottuivat maahan
asti. Silkillä ja harsokankaalla välkkyi kultaa ja hopeaa, joka
ylenmäärin upeasti ja tuhlaillen koristi heidän pukujaan. Kaiken
lisäksi heillä oli kaulaketjut, pitkälle riippuvat korvarenkaat, monet
rannerenkaat, kultaa ja helyjä; kaikki välkkyi ja kilisi kauniiden
vartalojen joka liikkeestä. Tästä huolimatta kääntyivät katseet
vaistomaisesti Umm Djehaniin, ehkäpä siksi, ettei hänessä ollut
ihomaalia tai että hänen koristeensa olivat vakavampia, tai ehkä —
ja se oli epäilemättä todellinen syy — hänen persoonallisuutensa
voitokkaan viehätyksen tähden. Ken kerran oli häneen katsahtanut, ei
voinut silmiään enää toisaalle kääntää. Hän loi jokaiseen vuorostaan
kylmän ja välinpitämättömän, miltei röyhkeän ja ärsyttävän katseen,
ja siinä olikin erikoinen viehätys. Sen lisäksi, vaikka hänellä
oli huomattavasti vähemmän kauniit silmät kuin Djemilellä, vaikka
häneltä puuttui Talhemen pyöreys eikä hän missään suhteessa voinut
tarjota sellaista sulojen täyteläisyyttä kuin Kauneudenloiste
todella kuninkaallisessa voitonvarmuudessaan, saattoi hän silti
jokaisen hämilleen, eikä kukaan ilman ponnistusta voinut päästä hänen
lumouksestaan.

Ei kukaan eurooppalainen muotilaulajatar tai näyttelijätär olisi
Euroopassa astunut saliin arvokkaammin, eikä ketään olisi voitu ottaa
vastaan suuremmin kunnianosoituksin kuin näitä tanssijattaria. He
puolestaan eivät tervehtineet muita kuin molempia muhamettilaisia
arvohenkilöitä, joihin kaikki, paitsi Umm Djehan, loivat erittäin
imartelevan, ymmärtävän katseen. Tähän viimemainitut vastasivat
hienolla hymyilyllä samalla pyyhkäisten partaansa sellaisella tavalla,
jota Richelieunkin herttua olisi pitänyt kunnianaan. Sitten naiset
laskeutuivat toisiinsa pusertuen erääseen nurkkaan matolle istumaan ja
ottivat niin täydellisesti huolettoman asennon kuin olisivat täällä
vain koristuksena.

Tällä välin oli heidän jälkeensä ilmestynyt neljä miestä, joihin ei
kukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota. He kyyristyivät heti toiseen
nurkkaan tanssijattaria vastapäätä. He olivat soittajia. Yhdellä oli
kevyt, tar-niminen kitara; toisella oli pitkäkaulainen huilu eli
kemantja, kolmannella rebab, eräänlainen kielisoitin, neljännellä
tamburiini, joka välttämättä kuuluu kaikkeen aasialaiseen musiikkiin,
koska rytmi on saatava mitä selvimmin kuuluville.

Seura pyysi yksimielisesti aloittamaan tanssin. Kuvernööri
ja poliisipäällikkö ottivat erikoistehtäväkseen esittää
Kauneudenloisteelle tämän yleisen toivomuksen, ja kun hän oli antanut
kyllin kauan itseään pyytää, kuten sopii arvostaan tietoiselle
taiteilijalle, ja sitäpaitsi oli ilmaissut vaatimattomuutensa
viehättävällä hämillään ololla, nousi hän, astui hitaasti salin
keskelle ja antoi soittajille tuskin huomattavan merkin päällään,
jolloin kaikki soittokoneet aloittivat yhtaikaa. Kaikki olivat
lykänneet tuolinsa kiinni seinään, niin että avara keskiosa jäi ihan
vapaaksi.

Tavattoman pitkäveteisen ja yksitoikkoisen säveleen mukaan, jota
tamburiinin yksinäiset, kumeat ja terävät lyönnit säestivät, teki
nyt tanssijatar liikkumatta ollenkaan paikaltaan, kädet vyötäisillä,
muutamia liikkeitä päällään ja yläruumiillaan. Hitaasti hän kääntyi
oman akselinsa ympäri. Hän ei katsonut kehenkään, näytti aivan
välinpitämättömältä ja hommaansa syventyneeltä. Siten hän herätti
odotusta nähdä toimintaa, jota ei tullutkaan, ja juuri tämän
pettymyksen tähden kasvoi jännitys joka hetki. Vaikutusta, jonka
sellainen kiihoitin herättää, voi parhaiten verrata siihen tunteeseen,
joka meillä on merenrannalla, kun silmä jokaiselta uudelta aallolta
odottaa, että se voittaisi edelliset, löisi korkeammalle ja kauemmas
kuin ne, jolloin me yhä uudelleen petettyinä uuden aallon kohistessa
odotamme turhaan voimakkaampaa kohinaa ja kuitenkin jäämme rannalle
istumaan; kokonaisia tunteja vierähtää niin, ja kuitenkin meidän on
vaikea lähteä. Aivan samoin on laita sen tenhon, jota aasialaisten
tanssijattarien taiteesta syöpyy aisteihimme. Siitä puuttuu täydelleen
moninaisuus ja eloisuus, vain harvoin tuo odottamaton liike vähän
vaihtelua mukanaan, mutta tahdinmukaisesta kiertoliikkeestä lähtee
sittenkin huumaus, ja sen valtaan henki vihdoin antautuu sallien
tuudittaa itsensä jonkinlaiseen päihtymykseen, joka vähitellen muuttuu
puolihorrokseksi.

Nyt siirtyi vahva tanssijatar hitaasti paikaltaan pyöreitä käsivarsiaan
ojennellen. Hän ei astunut, hän liukui miltei huomaamattomin liikkein.
Hän läheni katsojia ja herätti hitaasti heidän ohitsensa siirtyessään
jokaisessa miltei tuskallisen jännittynyttä odotusta, että antamalla
jonkin merkin ilmaisisi hänet huomanneensa. Mutta mitään tällaista ei
tapahtunut. Ainoastaan ollessaan vastapäätä molempia muhamettilaisia
hän antoi heille hienolla viittauksella uuden, hyvin ymmärretyn merkin
arvonannostaan ja erikoisesta suosiostaan pitentämällä sen ajan,
jolla hän toisia kunnioitti, kaksinkertaiseksi, ja se huomattiin
hyvin ja otettiin vastaan suurella mielihyvällä, sillä niin tarkoin
harkitussa tanssissa ilmenivät hienoimmatkin vivahdukset selvästi. Kun
soitto lakkasi, ilmaisivat katselijat kaikuvalla kättentaputuksella
tyytyväisyyttään. Vain Moreno jäi kylmäksi, sillä sellaisista seikoista
ei ensi näkemällä erikoisesti pidä, pikemmin tarvitaan kaikissa maissa
jonkinlaista tottumusta ja perehtymistä olosuhteisiin, jotta voitaisiin
nauttia sellaisista kansallishuveista. Aivan toisin oli Assanoffin
laita, jonka suuri innostus purkautui ihan odottamattomalla tavalla.

"Herra nähköön", sanoi hän, "olen sivistynyt ihminen ja käynyt Pietarin
kadettikoulua, mutta piru minut vieköön, jos koko Euroopassa on
mitään, jota voisi likimainkaan verrata nyt näkemäämme näytelmään! Ja
nyt on jonkun teistä tanssittava minun kanssani lesgiä. Onko kellään
vielä tippaa verta suonissaan? Vai oletteko kaikki tylstyneitä tai
venäläisiä?"

Tataarilainen upseeri, joka kuului jalkaväkeen, nousi heti ja tarttui
Assanoffin käteen.

"No, hyvä", sanoi soturi ylpeästi, "Murad, Hassan Beyn poika, jos olet
isäsi poika, näytä mihin pystyt!"

Insinööri vastasi hänelle kovalla, kylmällä ja samalla kuitenkin
leimuavalla katseella, jota Moreno ei ollut koskaan ennen nähnyt,
ja pian alkoivat molemmat sotilasviittoihin pukeutuneet tataarit
tanssia lesgiä. Soittokunta oli yhtynyt siihen innokkaasti sillä
barbaarisella sävelmällä, joka tähän tanssiin kuuluu. Siinä ei ollut
mitään laahustavaa tai nukuttavaa. Murad, Hassanin poika, ei ollut enää
päihtynyt: hän näytti ruhtinaan pojalta, niin, miltei itse ruhtinaalta.
Häntä olisi voinut luulla vanhan mongolilaisen Kublaikanin soturiksi.

Tamburiini kilisi ja jymisi, kuin olisi tahtonut tulisessa vimmassa
kiihoittaa sodankauhuihin ja valloituksiin. Läsnäolijat, paitsi
espanjalainen, olivat viinin ja paloviinan lumoissa eivätkä olleet
kuulleet Assanoffin sanoja, vielä vähemmin ymmärtäneet, mikä
intohimo niistä huokui. Ainoastaan sen he ymmärsivät tästä varmaan
hyvin harvinaisesta välikohtauksesta, että insinööri tanssi aivan
erinomaisesti lesgiä, ja niin näyteltiin valloittajien silmäin edessä
taistelua, murhaa ja verta ja myöskin kapinaa, eikä venäläisten
päähän edes pälkähtänyt sitä vähääkään käsittää, puhumattakaan siitä,
että olisivat tämän tanssin merkitystä pelänneet. Vain Morenoa
hämmästyttivät Assanoffin muuttuneet ilmeet, ja kun tanssi oli loppunut
venäläisten upseerien ilosta tömistäessä jalkojaan ja yleinen huomio
lukuisten palvelijain tuodessa uusia piippuja, teetä ja paloviinaa
johtunut muualle, veti hän ystävänsä erääseen huoneen nurkkaan,
sattumalta siihen, jossa tanssijattaret olivat seisaallaan katselleet
lesgiä, ja sanoi puoliääneen:

"Oletko hullu? Mitä merkitsee se ilve, jota äsken esitit? Kuinka voit
sillä tavoin näytellä itseäsi? Etkö voi ilmaista kotiseudunrakkauttasi
muutoin kuin tuollaisilla vinkuroimisilla?"

"Vaikene", vastasi Assanoff jyrkästi, "sinä et tiedä, mitä puhut!
Sellaisia asioita sinä et ymmärrä! Niin kyllä, minä olen pelkuri, kehno
mies, mutta kurjin ihminen koko maailmassa on tuo kunniaton lurjus
Djemiloff, jonka kanssa äsken tanssin, sillä vaikka hän tanssiikin kuin
oikea mies, on hän sittenkin rappiolla! Mutta katsohan, on kuitenkin
hetkiä, jolloin tuntee sydämen paisuvan, niin viheliäinen kuin se
lieneekin, eikä se päivä vielä ole tullut, jolloin tataari näkee
maansa tyttärien tanssivan, ellei samalla verisiä kyyneliä kihoa hänen
silmäluomiinsa."

Ehkäpä kihosikin tosiaan siellä, missä Assanoff tarkoitti, verisiä
kyyneleitä — mutta kuka voi sen tietää? Niin paljon on kuitenkin
varmaa, että hänellä valui suuria karpaloita poskia pitkin. Hän kuivasi
ne kiireesti toisella kädellään, ennenkuin niitä huomattaisiin, ja
tunsi samalla, että toiseen käteen tartuttiin. Hän kääntyi ja huomasi
Umm Djehanin. Tämä kuiskasi hänelle hätäisesti ranskaksi:

"Tänä yönä! Kaksi tuntia ennen destehiä! Minun ovellani! Älkää
koputtako!"

Hän poistui heti. Kun Assanoff sai nämä sanat sellaiselta kauniilta
tytöltä, jota tähän asti oli pidetty aivan tunteettomana ja
kokonaan voittamattomana, — jossa ruumiillistui kaupungin kaikkien
tanssijattarien maine, juuri siksi, että hän oli hyvin vähän
taipuvainen kykyään näyttämään, palauttivat ne hänet taas yhdellä
iskulla sivistyksen piiriin, jonka hän oli joku minuutti sitten
näyttänyt kokonaan unohtaneen, ja pistäen kätensä Morenon kainaloon hän
veti tämän muutamia askeleita syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Hemmetti, minäpä olen onnen poika! Minulla on lemmenkohtaus!"

"Kenen kanssa?"

"Hienoimman kanssa, mitä voit ajatella! Huomenna kerron sinulle kaikki.
Mutta huomaa, nyt en enää ryyppää!"

"Hyvä on, mutta näytät ilman sitäkin tänä iltana jo kyllin olevan
päästäsi pyörällä!"

"Pään, sydämen, tajun ja järjenkin puolesta! Hieno juttu, hieno juttu!
Teenpä siitä tyttösestä palvelijan itselleni! Vien hänet Bakuun ja
siellä annamme taidenäytäntöjä! Mutta hiljaa! Huomisaamuun meidän on
oltava vaiti kuin trubaduurien."

Uusi lukemattomien maljojen juominen liitossa Kauneudenloisteen,
Djemilen ja Talhemen säteileväin silmäin kanssa — Umm Djehan näet pysyi
syrjässä molempain vakavain muhamettilaisten turvassa, joka osoittautui
hyvin tehokkaaksi, vaikka ei siltä näyttänyt — edelleen kauhea
melu, tanssit, jotka alkoivat jälleen ja kestivät muutamia tunteja,
kaikki tämän iltaman nautinnot saivat lopulta aikaan sen, mitä oli
odotettavissa. Kuvernööri kannettiin sänkyyn, poliisipäällikkö pääsi
omaansa neljän miehen hartioilla kannettuna; toinen puoli upseereja
jäi taistelutantereelle makaamaan, toinen peitti ylevillä, joskin
voitetuilla ruumiillaan katuja. Kolme tanssijatarta palasi kotiinsa tai
ehkä ei, sillä ei voi oikein tietää, miten sen asian laita oli. Umm
Djehan pääsi joka tapauksessa yhteiseen kotiin ilman heitä molempien
vasta saamiensa ystäväin turvissa, jotka jätettyään hänelle hyvästi
vielä syvimmästä sydämestään kirosivat kurjia kristittyjä — sikoja,
joita heidän oli järkisyistä pakko säästää. Mitä Assanoffiin tulee,
niin hän vei Morenon heidän yhteiseen asuntoonsa, majataloon.



V

TATAARIEN KUNNIA


Huomattuaan, että lemmenkohtauksen hetki oli suunnilleen tullut,
Assanoff lähti kiireesti sinne ja asettui tanssijattaren ovelle
antamatta muuten mitään elonmerkkiä, kuten Umm Djehan oli käskenyt.

Katu oli yksinäinen ja äänetön, yö synkkä. Aamuruskoon oli vielä
kolmisen tuntia. Oltiin syyskuun alussa. Koko päivän oli satanut, ja
sentähden ei ollut lämmin. Odotus ei kestänyt kauan. Assanoff, joka oli
pelkkänä korvana, kuuli askeleita talosta. Ovi avautui hiljaa, ja ääni
kysyi kuiskaten:

"Oletteko siellä?"

Assanoff pisti sisään kätensä ovenrakosesta, tarttui käteen, joka
hänelle ojennettiin, ja vastasi:

"Olen. Miksen sitten olisi täällä? Olenko minä mikään aasi?"

Umm Djehan veti upseerin sisään ja sulki oven yhtä meluttomasti kuin
oli sen avannutkin. Sitten hän astui vieraansa edellä nopeasti talon
keskipihan yli ja sieltä hänen kanssaan pääsaliin. Siellä oli sohvia
pitkin seiniä, muutamia tuoleja ja pöytä, jolla paloi lamppu.

Umm Djehan kääntyi upseeriin päin ja katsoi häntä niin julkeasti
silmiin, että mies vaistomaisesti astui askelen taaksepäin, ja katseli
tyttöä hämmästyen. Tämä oli riisunut tanssijatarpukunsa ja oli nyt
ulkoasultaan kuin dagestanilainen aatelisnainen, vyössään pari
pistoolia ja puukko. Oliko sattuma vai tarkoitus, mutta hänen kätensä
tavoitti kerran asetta. Käskevin ilmein hän osoitti Assanoffille
istuimen ja istuutui itse muutamien askelien päässä olevalle
sohvalle. Hän piteli kädessään rukousnauhaa, jolla ensi kertaa häneen
persoonallisesti tarinassamme tutustuessamme oli suorittanut istiharan
menot. Seuraavan kertomuksen aikana hän useasti hypisteli korallihelmiä
ja antoi niiden liukua edestakaisin sormissaan.

"Ole tervetullut, Murad! Jo neljä vuotta olen lakkaamatta kysynyt
rukousnauhaltani, näenkö sinua enää. Tänään se on vastannut
myöntävästi. Sentähden tulin kuvernöörin juhlaan, ja sinä olit siellä!"

"Kun sinä otat minut vastaan tällä tavalla, niin en oikein tiedä mitä
täällä teen."

"Sen tulet pian ymmärtämään, tätini poika."

"Mitä tämä oikeastaan merkitsee?"

"Olin neljän vuoden vanha ja sinä kahdentoista, sen muistan vielä,
vaikka sinä olet unohtanut! Oi, veriveljeni, henkisukulaiseni",
huudahti hän äkkiä intohimoisesti ja ojensi nuorta miestä kohti
värisevät kätensä, "etkö sinä näekään unissasi aul’iamme, kyläämme,
taivaan sineen suoraan kohoavalla vuorenhuipulla ja pilviä syvällä alla
puiden ja kivien peittämissä laaksoissa? Etkö näe sitä pesää, josta
polveudumme, korkealla yläpuolella tasankojen, yläpuolella tavallisten
vuorien, yläpuolella orjamaisten ihmisten, kotkanpesien välissä,
Jumalan vapaassa ilmassa? Sinä et näe niitä enää, suojamuurejamme,
tornejamme rotkojemme äyräillä, linnoituksiamme, jotka penkereittäin
kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, kaikkia noita uskollisia
vartijoita, jotka luukuista ahnaasti tähyilevät kaukaista vihollista?
Ja tasaisia kattoja, joilla kesäisin nukuimme, ahtaita katuja, Kassim
Beyn taloa omaamme vastapäätä ja Arslan Beyn majaa sen edessä ja
Selimiä ja Muridia, leikkitovereitasi, jotka ovat veriinsä kuolleet,
ja minun tovereitani Aishaa, Lulua, Periä, pikku Subeidea, jota hänen
äitinsä vielä kantoi käsivarrellaan? Niin, kurja pelkuri! Sotamiehet
syöksivät heidät kaikki liekkeihin, ja aul paloi tuhaksi heidän
päälleen!"

Assanoff alkoi tuntea tilansa erikoisen epämiellyttäväksi. Hänen
otsallaan helmeili hikipisaroita. Koneellisesti hän pani kädet
polvilleen ja piti niitä lujasti puristettuina, mutta ei sanonut
sanaakaan. Umm Djehan jatkoi hillityllä äänellä:

"Et siis koskaan näe siitä yöstä unta? Panet maata ja nukahdat ja lojut
kaiketi kuin laiska lihamöhkäle aamuun asti tai ehkäpä puolipäivään
ajattelematta mitään! Ja lopulta ehkä teetkin siinä oikein! Sinun
koko elämäsihän on vain kuolemaa! Et muistele mitään, et mitään
mennyttä? Enosi, isäni, minun isäni — tiedäthän? Et, sinä et tiedä
mitään! No, minä sanon sinulle: minun isäni siis, Elam Bey, hirtettiin
puuhun karavaanipolun vasemmalle puolelle; sinun isäsi, minun setäni,
naulattiin pistimellä kotioveensa. Sitä et kai enää muista? Tosin olit
vasta kaksitoista-vuotias, mutta minä olin vain neljän vanha enkä ole
siitä mitään unohtanut! Ei, en ole, en, sanon sinulle, en vähintäkään,
en pienintäkään seikkaa. Erään sotilaan kuljettaessa minua ohitse
roikkui enosi puussa niinkuin tuo takki tuolla seinällä takanasi
roikkuu naulassa!"

Kylmät väreet kiitivät läpi Assanoffin luiden ja ytimien. Hän luuli
tuntevansa isänsä ja enonsa sätkyttelevät jalat hartioillaan, mutta ei
sanonut sanaakaan.

"Ja sitten", jatkoi Umm Djehan, "korjattiin sinut ja pari muuta
nuorukaista, jotka sattumalta olivat pelastuneet tulelta ja miekalta.
Sinut lähetettiin kadettikouluun Pietariin kasvatettavaksi, kuten
sanotaan! Sinulta riistettiin muisti, sinulta riistettiin sydän,
sinulta riistettiin usko eikä vaivauduttu sinulle antamaan uutta; mutta
sen sijaan opetettiin sinut perusteellisesti juomaan, ja nyt sinut
jälleen tavatessani sinulla on piirteet, jotka kohtuuttomuus on varhain
kuihduttanut, sinisuoniset posket — mutta oletko mies? Et, vaan rahjus!
Sen tiedät itsekin!"

Tällä tavoin tytön ja ennen kaikkea niiden kuvien, liiankin
uskollisten, koristelemattomain ja todellisten kuvien lannistamana
ja nöyryyttämänä, jotka tyttö oli loihtinut esiin, Assanoff koetti
puolustautua.

"Olen kuitenkin jotakin oppinut", mutisi hän, "osaan sotilasammattini,
eikä kukaan ole voinut syyttää minua pelkuriksi. En häpäise sukuani,
minussa on kunnian synnynnäistä!"

"Kunnia? Sinussa!" huudahti Umm Djehan ihan villin raivon vallassa,
"niin voit lörpötellä kaltaisillesi! Mutta älä luule, että voit
minuun tehota niin korkealentoisilla sanoilla. Eikö minuakin ole
kasvatettu ryssien seassa? Kunnia! Se merkitsee, että vaatii uskomaan,
kun valehtelee, tahtoo käydä kunnon ihmisestä ollessaan lurjus,
rehellisestä pelatessaan petollisesti. Jos sitten joutuu riitaan
kaltaisensa narrin kanssa, niin taistelee hänen kanssaan kunnon miehenä
ja saa siinä mahdollisesti surmansa, jos sattumalta kerran ei olekaan
väärässä. Sitä nimitetään kunniaksi. Jos sinulla tosiaankin sitä on,
tätini poika, niin voit pitää itseäsi täydellisenä eurooppalaisena,
lurjuksena ja kavaltajana, ryövärinä ja murhaajana, jolla ei ole uskoa,
vanhurskautta eikä Jumalaa, — sikana, joka on jokaisesta mahdollisesta
humalasta juopunut ja rypee kaikissa paheiden likalätäköissä."

Tämän hyökkäyksen myrkyllisyys näytti Assanoffista kuohuvan yli
rajojen, ja niin hän jälleen pääsi vähän pitämään puoliaan.

"Joka tahtoo todistaa liian paljon, ei todista mitään", sanoi hän
kylmästi; "jättäkäämme riita, olkoon se oikeutettu tai ei. Joka
tapauksessa on minut tehty sivistyneeksi ihmiseksi minulta sitä
edeltäpäin kysymättä. Siksi olen tullut, ja sinä minun täytyy myös
pysyä. Et voi minulle todistaa, että mitenkään teen huonosti, vaikka
elänkin kuin toverini. Muuten — etten salaisi sinulta mitään — olen
siihen kaikkeen kyllästynyt. En tiedä miksi, sillä minulta ei puutu
mitään, ja kuitenkin minulta puuttuu kaikki. Jos minun varalleni
on kuula valettu — niin tulkoon vain! Jos kuolen viinaan — olkoon
menneeksi. Muuten minulla ei ole mitään toivomuksia... Niin, Umm
Djehan, olen iloinen sinut nähdessäni. Mutta minkätähden et jäänyt
kenraalittaren luo? Hänen kotinsa oli toki tätä parempi!"

"Senkin akka", vastasi tanssijatar vihoissaan ja halveksuen, "senkin
akka, hän on ollut kyllin julkea monet kerrat, vieläpä minun
läsnäollessani selittääkseen, että hän tahtoi korvata äitini! Hän on
monesti ja yhä uudestaan läsnäollessani sanonut, että lesgit ovat vain
villejä, ja kun eräänä päivänä vastasin, että vereni on puhtaampaa
kuin hänen verensä, nauroi hän. Senkin akka, hän otti minua kerran
käsipuolesta ja työnsi huoneesta ulos kuin palvelustytön, koska liian
pienenä olin noussut nojatuoliin ulottuakseni heittämään alas hänen
epäjumalankuvansa. Muuten tiedät varsin hyvin, että juuri hänen
miehensä johti joukkoja vuoristokyläämme vastaan."

Hetken oli Umm Djehan vaiti. Sitten hän äkkiä huudahti:

"Odotin vain sitä aikaa, jolloin olisin kyllin vahva! Kuusi kuukautta
vain lisää — ja minä olisin tappanut hänen molemmat tyttärensä!"

"Ilmeisesti et kaunistele liikaa", sanoi Assanoff nauraen. "Onneksi on
tarkoituksesi havaittu ja ajoissa ajettu sinut tiehesi!"

Hän sanoi nämä sanat kevyesti, mikä oli ilmeisenä vastakohtana
edelläolleeseen. Umm Djehan katseli häntä hetken tavuakaan
kadottamatta, ojensi sitten kätensä sohvalle, otti tar'in,
tataarilaisen mandoliinin, joka oli siellä sattumalta, ja alkoi sitä
viritellä. Vähitellen, aivan kuin tarkoituksetta, hän alkoi soittaa ja
laulaa. Hänen äänensä oli tavattoman suloinen ja erittäin vaikuttava.
Ensin hän lauloi ihan hiljaa, niin että tuskin kuului. Aluksi oli
kuulevinaan vain yksityisiä akordeja, vain säveleitä, joilla ikäänkuin
ei ollut mitään sen enempää tarkoitusta. Mutta huomaamatta sukeutui
näistä häälyvistä soinnuista määrätty sävelmä, niinkuin tiheästä
usvasta muodostuu eteerinen haamu, joka vähitellen käy selvemmäksi ja
lopulta on aivan ilmeinen. Vastustamattoman liikutuksen, jännittyneen
odotuksen ja voimakkaiden muistojen valtaamana Assanoff kohotti päätään
ja kuunteli. Niin, silminnähtävästi hän kuunteli korvillaan, koko
mielellään, koko sydämellään, koko sielullaan.

Pian liittyi lauluun sanoja. Se oli lesgiläinen runo, juuri se laulu,
jota heimon tyttäret useimmin ja mieluimmiten lauloivat Assanoffin
ollessa lapsena. Tavaton vaikutus, valtava lumous, jonka sellainen
laulu yleensä tekee ihmiseen, jos hän on vuoristolaisasukkaana kasvanut
pienen piirin keskuudessa, on kyllin tunnettu; missä huvitukset
ovat harvinaisia, tekee tällaisten muistaminen sitä valtavamman ja
kestävämmän vaikutuksen mielikuvitukseen. Niinpä on sveitsiläisillä
paimenhuhuilunsa ja skotlantilaisilla säkkipillin äänet. Assanoff tunsi
olevansa samanlaisen voiman lumoissa.

Hänen syntymäseutunsa oli jotenkin lähellä Bakua, keskellä mitä
harvinaisinta ja suurenmoisinta harjanneryhmää. Joukko äkkijyrkkiä
vuorenhuippuja, joita eroittavat kauas toisistaan syvät laaksot,
kohoaa kapealta perustalta yli lumirajan. Näiden jättiläishuippujen
pienillä kalliotasoilla, joista etäämmällä ollen voisi vannoa, että
vain kotkat voivat niillä pesiä, on kyliä, jotka ovat niihin asettuneet
ja takertuneet kiinni miten parhaiten ovat voineet: nämä ovat niiden
pelottavien miesten auleja, jotka eivät koskaan ole tunteneet muuta
kuin taistelua, ryöstöä ja hävitystä. Siellä on lesgeillä, aina
valppailla, milloin saaliinhimoisilla, milloin hyökkäystä vainuavilla,
kauas näkevillä ja kaikkea valvovilla lesgeillä olinpaikkansa.

Umm Djehanin laulu loihti Assanoffin järkytettyyn sieluun muiston
esi-isien vuoristokylästä mitä vaikuttavimman eloisaksi. Kaikki hän
näki jälleen, kaikki, mitä oli unohtanut tai luullut unohtaneensa.
Kaikki! Vahvasti varustetun ulkomuurin, rotkot, joiden kolkkoihin
syvyyksiin hänen lapsensilmänsä oli hillittömän uteliaasti
kurkistellut; kadun, auringonpolttamat tai lumenpeittämät pengermät,
talot, kotinsa, kamarinsa, isänsä, äitinsä, sukulaisensa, ystävänsä,
vihollisensa — ei ollut mitään, jota hän ei olisi jälleen nähnyt!
Sanat, joita Umm Djehan lausui, loppusoinnut, joita hän punoi,
iskivät häneen kuin kotkankynnet ja veivät hänet vuorenrotkoihin,
äkkijyrkille poluille, missä hän usein pensaikkoon kätkeytyneenä
vakoili venäläisten joukko-osastojen kulkua isälleen ilmoittaakseen.
Lesgiläiset aatelispojat ovat nimittäin rohkeita ja kekseliäitä
sotureita lapsuudestaan. Mahtava lumous täytti ulkopuolisesi
sivistyneen raakalaisen sielun. Hänen käytöksensä oli eurooppalainen,
hänen paheensa venäläisiä ja ranskalaisia; mutta hänen luonteensa syvä
pohja, hänen vaistonsa, hänen ominaisuutensa, lahjansa ja hyveensä,
kaikki olivat tataarilaisia, niinkuin paras osa hänen vertaan.

Kuinka kävi Muradin, Hassanin pojan, hänen keisarillisen majesteettinsa
palveluksessa olevan insinööriupseerin, kadettikoulun entisen kasvatin,
sen kokeissa palkinnon saaneen, kun hänen naisserkkunsa keskeyttämättä
lauluaan ja tarilla soittamistaan nousi seisaalleen ja alkoi esittää
hidasta, voimakastahtista tanssia yli huoneen lattian? Hän hypähti
tuoliltaan, heittäytyi erääseen loukkoon maahan, painoi pään käsiinsä,
jotka suonenvedontapaisesti upotti tukkaansa, ja seurasi kyynelten
hämärtäessä silmiä tuskallisen intohimoisesti tanssin liikkeitä
niinkuin oli tehnyt Furugh el Hösnetin luona, vain tavattoman paljon
tuskallisemmin ja varmaan tavattoman paljon intohimoisemmin. Varmaa
on myös, että Umm Djehan tanssi ihan toisin kuin opettajattarensa!
Hänen askeleensa olivat ilmeikkäämpää, hänen liikkeensä, vaikka ne
olivatkin pidättyvämpiä, vaikuttivat sitä enemmän. Se oli vuoristokylän
tanssia, se oli sen laulua. Tytön koko persoonallisuudesta lähti kuin
sähkövirta, joka kaikilta puolilta tunkeutui hänen sukulaiseensa.
Yht’äkkiä hän lakkasi, keskeytti laulunsa, heitti soittimen patjoille
ja kyyristyi Assanoffin viereen maahan. Sitten hän kiersi käsivartensa
miehen kaulaan ja sanoi:

"Muistatko sitä?"

Nyyhkytys puistatti Assanoffia kiireestä kantapäähän, tuskanhuutoja
tunkeutui hänen huuliltaan, hän kätki päänsä serkkunsa rintaa vasten
ja polvien väliin. Säälittävä näky oli katsella isoa miestä niin
tuskallisessa liikutuksessa.

"Ajattelet siis sitä?" jatkoi lesgitär. "Näethän millaisena olet
minut jälleen tavannut. Olin eurooppalaisten piikana ja pakenin, olin
muhamettilaisten piikana, ja he löivät minua. Minä juoksin metsään ja
olin kuolla nälkään ja viluun. Nyt olen täällä, mutta tänne en jää...
ymmärrät kai miksi... juuri sinä, sillä miksi olet tullut luokseni?
Niin, sinä ymmärrät varsin hyvin! Minut tahdotaan myydä kaimakamille
jonnekin Turkinmaalle. Peläten pahempaa ja ettei minua enää sillä
kiusattaisi, olen suostunut. Minä olen sinun lihaasi, vertasi, pelasta
minut! Ota minut luoksesi, enoni poika, rakkauteni, onneni, uskollinen
sieluni, pelasta minut!"

Umm Djehan tarttui häntä päähän ja suuteli intohimoisesti.

"Minä pelastan sinut", vastasi Assanoff vilkkaasti, "piru minut
periköön, ellen sinua pelasta! Sinähän olet minun koko sukuni! Kirotut
ryssät, taivas heidät tuhotkoon! Mutta satakertaisesti maksan heille
tuskani, jota ovat minulle tuottaneet ja vielä enemmän sinulle!
Karkaanko sotaväestä?"

"Karkaa!"

"Lähdemmekö yhdessä vuoristoon ja liitymme kapinallisiin heimoihin?"

"Niin juuri!"

"Kunniani kautta, en huoli vähemmästä! Ja sen pitää tapahtua heti,
huomenna tai mieluummin jo tänään, sillä aamu alkaa jo ruskottaa!
Meistä tulee jälleen, mitä oikeastaan olemme, lesgejä ja vapaita! Minä
vien sinut kotiin, enoni tytär, sinut on pelastettava ja minut myös!
Kerta kaikkiaan olen tataari ja pysyn sinä. Mitä yhteistä on Muradin,
Hassanin pojan, ja kaikkien näiden muukalaisten välillä. Tiedänhän
minkä arvoisia he ovat! Oletko lukenut Gogolia? Siinä vasta kirjailija!
Hän antaa heille mitä ansaitsevat, senkin roistot!"

Hypättyään pystyyn hän harppasi pitkin askelin edestakaisin kuin
mielipuoli. Sitten hän jäi seisomaan Umm Djehanin eteen, katsoi häneen
kiinteästi, tarttui häntä molempiin käsiin ja sanoi:

"Olet tosiaan aika kaunis, rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja nain
sinut kunniani kautta! Häissämme on meillä ryssänpäitä pöydällä, eikö
niin?"

"Tietysti, ja joka päästä tuhat suudelmaa!"

"Osaatko ranskaa?"

"Osaan."

"Sen parempi, sittehän voimme silloin tällöin sitä puhella ajankuluksi."

"Murad, Hassan Beyn poika, mikä häpeä! Unohda nuo häpeälliset asiat
ainiaaksi!"

"Olet oikeassa, olen tataari enkä mitään muuta, enkä halua muuta
ollakaan, ja tuhansiin kappaleisiin saa minut lyödä, ellei lapsistamme
tule kelpo muhamettilaisia! Mutta sanoja on jo kylliksi! Nyt ei ole
siis enää muuta tehtävää kuin että jätän sinut, sillä päivä koittaa.
Tule päivällisaikaan tapaamaan minua majatalossa. Siellä puen sinut
käskyläisekseni. Kello yksi lähdemme suurilla tataarilaiskärryillä,
jotka vuokraan. Matka käy nopeasti. Kuuden penikulman päässä täältä
poikkeamme tieltä, ja sitten hyvää yötä! Ryssät eivät saa sinua enää
nähdä täällä, enkä minä tule muuten heidän näkyviinsä kuin sapeli
kädessä!"

Umm Djehan syöksyi hänen syliinsä. He suutelivat toisiansa, ja Assanoff
lähti.

       *       *       *       *       *

Päästyään kadulle hän oli yhtä ihastunut itseensä kuin
suunnitelmiinsakin ja tavattoman rakastunut naisserkkuunsa, jota piti
jumaloimisen arvoisena. Valitettavasti hän oli unohtanut kokonaan
matkatoverinsa, tottumaton kun oli koskaan samaan aikaan pitämään
enempää kuin yhtä asiaa mielessään: kun hän oli määrännyt Umm
Djehanille majatalon kohtauspaikaksi, ei hän vähintäkään ajatellut,
että Moreno odotti häntä siellä.

Nyt se yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä.

"Hiisi vie", huudahti hän, "sellainen tyhmyys!"

Mutta hän ei murehtinut kauan, siihen hän ei ollut tottunut, enempää
kuin harkitsemaankaan.

"Minäpä kerron kaikki Morenolle. Hän on itsekin ollut osallisena
salaliitossa ja tietää mitä se on. Vähääkään häiritsemättä hän
pikemminkin auttaa minua."

Astuttuaan saliin, jossa espanjalainen nukkui nahkavuoteellaan, hän
herätti ystävänsä ilman muuta.

"Katsos vain!" sanoi hän, "kuka on sinulle myynyt tämän suurenmoisen
makuusijan? Enhän ole vielä koskaan nähnyt sitä."

"Varmasti olet nähnyt sen. Ostin sen Tiflisissä erään maanmieheni
hyvällä avulla. Muistathan, kuinka oppineesti ja suureksi
hämmästyksekseni selitit, että kaikki Kaukaasian juutalaiset ovat
espanjalaista alkuperää. Arvelen kuitenkin, ettet näin varhain herätä
minua eilisen kaltaisen aterian ja juhlan jälkeen vain kuulusteluksesi
minulta Filip II:sen vainoja, joiden vuoksi juutalaiset pakenivat
Salonikiin ulottaen sieltä tänne asti tuntosarvensa."

"En, en millään muotoa, anna anteeksi, että olen vähän sekaisin. Luotan
kokonaan sinun uskollisuuteesi. Umm Djehan on minun serkkuni. Olen
päättänyt naida hänet. Pakenen hänen kanssaan vuoristoon. Lyhyesti,
karkaan joukosta ja julistan ryssille sodan."

Don Juan hypähti vuoteeltaan hämmästyneenä.

"Oletko hullu?" sanoi hän toverilleen.

"Olen ollut hullu koko elämäni ajan ja toivon, että sellaiseksi jäänkin
viimeiseen hengenvetooni. Tänä hetkenä ajattelen kuitenkin tehdä
jaloimman, ritarillisimman ja ylevimmän työn, mitä voi ajatella, ja
luulenpa, ettet ainakaan sinä tahdo minua siitä vieroittaa."

"Miksi niin, jos saan luvan kysyä?"

"Koska itse olet tehnyt juuri samoin ja minä saan juuri sitä seikkaa
kiittää kunniasta, että olen ystäväsi."

"Mene tiehesi! En näe tässä vähintäkään yhtäläisyyttä! Olen
yhtynyt salaliittoon, koska toverini niin tekivät, enkä ole heistä
luopunut; sitäpaitsi oli kysymyksessä ruhtinas, joka oli laillinen
hallitsijani. Se, mitä sinä aiot panna täytäntöön, ei ole muuta kuin
maantierosvoutta. Haluat kadota rosvojen kanssa, jokin sirkustyttö
mukanasi — suo anteeksi, että sanon sen sinulle suoraan. Ylhäisestä
ja rakastettavasta miehestä, joka olet, loistavasta upseerista, joka
näyttää kuin luodulta saamaan salongeissa osakseen erikoista huomiota,
aiot muuttua jonkinlaiseksi kömpelöksi villi-ihmiseksi, jolle voi olla
juuri parahiksi, että hänet ammutaan ensimmäisessä sopivassa metsikössä
kuoliaaksi."

"Unohdat, että isänikin oli tuollainen kömpelö villi-ihminen, ja että
hänetkin ammuttiin, juuri kuten sanot."

"Rakas ystävä raukkani, mitään en halua vähemmän kuin sinua loukata,
mutta jos kerran isäsi on saanut tuollaisen, varmaankin hyvin vähän
kadehdittavan lopun, niin ei sinun tarvitse ehdoin tahdoin syöksyä
samaan. Kuulehan, Assanoff, puhukaamme järkevästi, jos käy laatuun!
Isäsi oli villi-ihminen, eikö niin? Hyvä, mutta sinä puolestasi et ole.
Mitä pahaa siinä on? Ihmiset eivät voi kuitenkaan polvesta polveen olla
ihan samanlaisia. Saanko sanoa, miltä minusta näytät?"

"Puhu suusi puhtaaksi."

"Voisin nauraa sinulle, sillä jos jatkat tähän tapaan, niin olet
yksinkertaisesti naurettava."

Insinööri punastui kovasti. Naurettavuuden pelko sai hänet aivan
hämilleen. Hän piti kuitenkin puoliaan:

"Rakas ystävä, Umm Djehan tulee pian tänne. Ymmärräthän, etten voi
häntä enää lähettää kotiin. Aiotko muuten pettää minut? Jos olen
naurettava, niin olen — viini on kaadettu maljoihin, se on nyt juotava."

Sitten hän istuutui, alkoi vihellellä ja kaatoi itselleen lasillisen
paloviinaa esillä olevasta pullosta.

Moreno huomasi, ettei hän saanut loukata Assanoffia. Hän lakkasi siis
väittelemästä ja puuhaili miltei sanaa sanomatta pukeutumishommissa.
Assanoffkaan puolestaan ei ollut erikoisesti puhetuulella ja keskeytti
unelmoimisensa vain silloin tällöin jollakin merkityksettömällä,
sivumennen lausutulla sanalla. Hän oli tullut hyvin hämilleen. Ystävän
vastaväitteet tekivät neuvottomaksi, ja sitäpaitsi hän huomasi nyt
pään ollessa kylmänä, etteivät hänen suunnitelmansa olleetkaan niin
helposti toimeen pantavia, tai pikemmin ettei toimeenpano ollutkaan
enää niin toivottava kuin näytti haltioitumisen ja liikutuksen hetkenä;
ja sitten: Umm Djehan oli tehnyt häneen mitä voimakkaimman vaikutuksen,
osaksi sukulaisuuden, vielä enemmän kauneuden ja ennen kaikkea
omituisen persoonallisuutensa nojalla, mutta mennä hänen kanssaan
naimisiin! Rehellisesti tunnustaen tyttö oli hänen mielestään hyvin
takapajulla, niin taitava kuin hän lieneekin ollut ranskankielessä.

Oikeastaan olikin asia niin, ettei Assanoff parka ollut venäläinen,
ei villi-ihminen eikä sivistynyt eurooppalainen, vaan hieman näitä
kaikkia. Ne surkuteltavat olennot, joita vaiheaikain ja rajamaiden
elämä tuolla tavoin kehittää harhaan, ovat hyvin epätäydellisiä
ja viheliäisiä ja näyttävät enemmän määrätyiltä paheisiin ja
onnettomuuteen kuin hyveisiin ja onneen. Virkistyäkseen ajatuksiaan ja
keksiäkseen jonkin keinon hän alkoi juoda, ja muutamien lasillisten
jälkeen välähti hänen mieleensä muuan tapa selviytyä hetken suurimmasta
vaikeudesta, Umm Djehanin lähestyvästä tulosta. Keino oli hyvin
yksinkertainen. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hän, Morenon
kääntäessä selkänsä, otti lakkinsa ja jätti uskollisen ystävänsä
tehtäväksi selittää parhaan kykynsä mukaan kaikki tuolle serkulle,
josta äsken niin äkkiä oli tullut matkakumppani, toveri ja morsian.



VI

TANSSIJATTAREN KOHTALO


Kellon lyödessä kaksitoista päivällä oli Umm Djehan jo suuremmitta
vaikeuksitta päässyt asunnostaan, kun tanssijattaret, sallimuksen
avulla kotiin palanneina, eivät tietäneet mitään kiireellisempää ja
välttämättömämpää tehtävää kuin tyydyttää levontarpeensa ja paneutua
maata. Kulkien syrjäkatuja oli Umm Djehan tataarilaisten naisten tapaan
verhottuna saapunut majataloon ja hiljaa koputtanut ulko-ovelle.
Assanoffin käskyläinen avasi hänelle. Nopeasti ja sanaa sanomatta hän
livahti sotamiehen ohitse, joka luullen upseerien odottavan naista ei
katsonut olevan aihetta häneltä mitään kysyä. Niin tuli tanssijatar
saliin, jossa Moreno oli juuri lukitsemassa matkalaukkuaan noin tunnin
perästä tapahtuvan lähdön varalta.

Kuullessaan askelia Moreno kohotti katseensa, huomasi tytön ja etsi
vaistomaisesti silmillään Assanoffia. Hämillä olemiseen ei Umm Djehan
jättänyt hänelle ollenkaan aikaa.

"Herra", sanoi Umm Djehan hänelle, "tulen tänne tapaamaan luutnantti
Assanoffia. Hän lienee sanonut teille, että minä olen hänen serkkunsa,
ja koska hän epäilemättä on luottavainen sielu, on hän varmasti
lisännyt, että olen hänen morsiamensa. Hän näyttää olevan poissa.
Sallinette minun siis odottaa häntä."

"Neiti", vastasi Moreno kylmästi, tarjoten kuitenkin tulijalle tuolin,
"olette oikeassa, Assanoff on tosiaankin luottavainen, tiedän, että
olette hänen serkkunsa, tai ainakin, että hän teitä siksi luulee. Mitä
taas teidän morsiusarvoonne tulee ja kaikkiin sen seurauksiin, joista
ette puhu, ei niissä vielä olla niin pitkällä, ja minun on pyydettävä
teitä muuttamaan suunnitelmanne."

"Ja miksi?"

"Saattaisitte Assanoffin turmioon ja sitäpaitsi teillä ei edes olisi
hyötyä siitä."

Umm Djehanin ilme muuttui vihamieliseksi.

"Kuka siis sanoo teille, että etsin siinä omaa etuani? Onko Assanoff
antanut tehtäväksenne puhua minulle tällä tavoin?"

Moreno tunsi, ettei hän saanut antaa kiihkon johtaa itseään harhaan.
Hän keskeytti sentähden tämän pistotavan, miekkailijain kieltä
käyttääksemme, ja etsi toisen hyökkäyskohdan.

"Nähkääs, hyvä neiti, te ette ole mikään jokapäiväinen henkilö, eikä
teitä tarvitse kauan katsella lukeakseen piirteistänne koko sielunne.
Rakastatteko Assanoffia?"

"En vähääkään."

Tytön silmistä loisti halveksumista. "Mitä siis tahdotte hänestä?"

"Miehen. Hän on akka, pelkuri, juopporatti. Hän uskoo kaikki mitä
hänelle sanotaan, ja minä voin saada hänet mihin tahansa. Kuinka siis
voisin rakastaa? Mutta hän on minun enoni poika, ainoa sukulainen,
joka minulle on jäänyt. En voi enää sietää, että hän käyttäytyy
ala-arvoisesti. Hänen on otettava minut luokseen, vaimokseen.
Kenen kanssa menisin naimisiin, ellen hänen? Minä vieroitan hänet
häpeällisestä elämäntavastaan, palvelen ja suojelen häntä, ja jos hän
kaatuu, niin hän kaatuu urhona taistelussa kotinsa vihollisia vastaan,
ja minä kostan hänen puolestaan."

Moreno oli melkoisesti ihmeissään. Hänellä oli sukulaisia Barcelonan
vuoristossa, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt toimintatarmoltaan tämän
siron tytön vertaista katalonialaista naista tai miestä. Jos hän olisi
halunnut löytää Umm Djehanille sopivan vastineen, olisi hänen tarvinnut
palata almogavarien aikoihin. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa etsiä
niin kaukaa.

"Pyydän, hyvä neiti, älkää olko niin kiihdyksissä. Assanoff ei ole
ansainnut, että puhuisitte hänestä sellaisella sävyllä. Hän on kunnon
mies, ettekä voi johdattaa häntä harhateille."

"Kuka minua siitä estäisi?"

"Minä."

"Tekö?"

"Epäilemättä."

"Kuka te olette oikeastaan?"

"Juan Moreno, entinen Segovia-jääkärien luutnantti, nykyisin
Imereti-rakuunain kornetti, suuri naisten ihailija, mutta myös
suunnattoman itsepäinen."

Tuskin hän oli sen sanonut, kun näki tikarin välähtävän jonkun tuuman
päässä rinnastaan, Vaistomaisesti hän karkasi kiinni ja ehti juuri
tarttua Umm Djehanin ranteeseen, kun hiottu terä tunkeutui lihaan. Hän
väänsi vastustajattarensa kättä, laskematta irti. Siitä huolimatta
Umm Djehan ei hellittänyt asetta ja katseli häntä tiikerin silmillä —
Moreno häntä jalopeuran silmillä, sillä hänen vihansa oli leimahtanut
ilmiliekkiin, ja hän työnsi tyttöä kiivaasti seinää vasten.

"No, neitiseni", sanoi hän, "mitä tämä lapsellisuus merkitsee? Jos en
olisi se mikä olen, niin tekisin teille juuri sen, mitä aiotte minulle."

"Mitä sitten tekisit?" vastasi Umm Djehan hurjana.

Moreno alkoi nauraa, laski hänet irti ilman vähäisintäkään yritystä
ottaa pois asetta ja vastasi:

"Suutelisin teitä, neitiseni; sillä se sopii nuorelle neitoselle, joka
kehtaa ärsytellä nuorukaista."

Näin sanoen Moreno otti taskustaan nenäliinan ja painoi sen rintaansa
vasten. Verta vuoti runsaasti ja se tahri hänen paitansa. Pistos oli
hyvin tähdätty, mutta onneksi se ei tunkenut läpi. Muutoin Moreno olisi
virunut pitkällään maassa, koskaan nousematta.

Umm Djehan hymähti ja sanoi riemuitsevin ilmein: "Paljoa ei puuttunut.
Ensi kerralla pistän varmemmin."

"Suuri kiitos! Ensi kerralla minä olen paremmin varuillani. Muuten
huomannette, että olette turmellut asianne perinpohjin. Tulehan,
Assanoff, katsomaan, mitä kaunista neiti on saanut aikaan."

Assanoff seisoi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja
silmät olivat pullollaan päässä. Hän tuli juuri poliisipäällikön luota,
jonka viina oli tehnyt hänestä lopun. Sattuman oikku oli, että humala
kiihoitti häntä villiin inhoon Umm Djehania vastaan.

"Piru vieköön sen neidin! Mitä hän siis on tehnyt? Kuule, Umm Djehan,
jätä minut rauhaan. Mitä sinun vanhat juttusi minuun kuuluvat?
Luuletko, että välitän rahtuakaan Kaukaasiasta ja niistä pedoista,
jotka siellä asuvat? Isästäni, äidistäni? Kuule nyt, tässä kahden
kesken sanon sinulle: kurjia ryöväreitä he olivat, ja täti — kirottu
noita-akka. Et suinkaan kieltäne, ettei hän ollut noita. Muuten,
vietän ensi talven Pariisissa! Syön kuuluisimmissa ravintoloissa ja
pistäydyn pikku teattereissa! Sinä tulet mukaan, Moreno! Eikö niin,
sinä tulet mukaan? Niin, veliseni, älä minua hylkää! Menemme oopperaan!
Umm Djehan, kuulehan, tuleppa antamaan kättä! Siellä näet tyttöjä, sen
lupaan, jotka ymmärtävät tanssista enemmän kuin sinä, jumala nähköön!
Kuulehan, no, tule lähemmäksi, minä puhun sinulle: menemmekö yhdessä
Mabilleen?... Se on jo ainakin kaikkein..."

On väitetty, että ihmiskatse kiinteydellään tekee villieläimiin
ihmeellisen vaikutuksen, että se pelottaa niitä, saa ne peräytymään ja
tavallaan kokoon kutistumaan.

Olkoon tuo väite oikea tai ei, Assanoff ei ainakaan voinut sietää
niitä ilmeikkäitä katseita, joilla tyttö kiinteästi tuijotti häneen.
Hän vaikeni ja käänteli itseään oikealle ja vasemmalle ilmeisessä
tarkoituksessa päästä epämieluisesta asemastaan, mutta tämä uusi
hämmennyksen aihe saattoi sekasorron hänen päässään huippuunsa: hän
kellahti vuoteelle eikä enää liikahtanut. Silloin Umm Djehan kääntyi
Morenon puoleen ja sanoi kylmästi:

"Voitte olla tyytyväinen, herra. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, että
ystävänne ei pysty sen tyhmyyden toimeenpanemiseen, jota pelkäsitte.
Onnittelen teitä. Mutta hän onkin sivistyneempi mies kuin arvelin.
Hän on juuri kieltänyt isänsä, hän on polkenut jalkoihinsa se naisen
muiston, joka on hänet maailmaan synnyttänyt. Olette kuullut, kuinka
hän häpäisi sukuansa, eikä hän salannut teiltä mitä arveli maastansa.
En ymmärrä, miksi taivas on meidät kaksi säästänyt heimomme tuhosta,
miksi minulla, naisella, lyö rinnassa sydän, joka pitäisi olla
hänellä, ja hänelle on annettu raukkamaisuus, joka ei olisi ollut
minulle häpeällinen. Mutta asiat ovat nyt kerta kaikkiaan niin, eikä
niitä voi muuttaa. Jumala olkoon todistajani, että siitä asti kuin
muistan, minulla on ollut vain yksi toivo: nähdä tuo, joka tuossa
maata retkottaa kuin saastainen elukka. Niin, Jumala sen tietää! Kun
sain selville, että hän oli elossa, toistin suurimmassa tuskassa
yhä uudelleen: Vielä ei kaikki ole kadotettu! Vielä ei kaikki ole
kadotettu! Hän elää, Murad. Hän tulee minua auttamaan!... Muistelen
ennen kaikkea erästä viheliäisen elämäni viheliäisimmistä öistä.
Istuin yksinäni kaukana metsässä puunjuurien väliin kyyristyneenä.
Kahteen päivään en ollut syönyt muuta kuin palan pilaantunutta korppua,
jonka sotilaat olivat heittäneet leiripaikkansa viereen. Oli talvi.
Lunta sataa tihutti päälleni. Kysyin neuvoa helminauhaltani, ja sen
pettämätön vastaus toisti minulle: saat hänet jälleen nähdä, saat hänet
jälleen nähdä! Ja sanomattoman kurjuuteni kauhistuttavassa syvyydessä
piti tämä toivo minua pystyssä. Joka päivä senjälkeen sanoin itselleni:
saan hänet jälleen nähdä. Mutta missä? Kuinka? Istihara sanoi minulle,
että se tapahtuu pian ja täällä. Siksi tulin tänne. Eilen sain
uudelleen ilmoituksen. Nyt olin varma, että se hetki oli tulossa, ja
tosiaan olen nähnyt hänet. Hän on tuossa, tekin näette hänet. Olette
eurooppalainen, epäilemättä myös ylpeä siitä, mitä maanmiehenne ovat
hänestä tehneet. Minun, joka olen vain raakalainen... minun sallinette
olla toista mieltä. Pitäkää hänet sitten! Hän ei liity minun kanssani
heimonsa soturien joukkoon, hän ei kiiruhda taisteluun kostaakseen
maansa puolesta, enkä tahdo enää puhua vapauttaakseni häntä, sillä
tiedän, ettei se ole enää mahdollista. Hän ei voi suojella serkkuaan,
heimonsa ainoata, viimeistä tytärtä, auttaa häntä kurjuudesta ja
epätoivosta. Ei, ei, ei! Hän työntää minut siihen takaisin! Voikaa
hyvin, herra, ja jos sellaisen heikon naisen kirous, joka ei ole
koskaan tehnyt teille mitään pahaa, lisää teidän kohtalonne vaakaan
painoa, niin painakoon se niin paljon kuin..."

"Älkää, Umm Djehan, älkää kirotko minua, sillä sitä en ansaitse!
Antakaa anteeksi ne ilkeät sanat, jotka olen kuultenne lausunut —
— en tuntenut teitä. Nyt kun tiedän, kuka olette, antaisin paljon,
jos voisin teitä auttaa. Tulkaa, rakas lapsi, istukaa tänne! Puhukaa
minulle kuin veljelle! Minä uskon kuten tekin, että elämme pahassa
maailmassa, ja olkoon se barbaarinen tai sivistynyt, ei sen parempikaan
puoli ole paljon arvoinen. Tarvitsetteko jotakin? Voiko teitä auttaa
rahalla? Minulla ei ole paljon itsellänikään, mutta tuossa on, ottakaa
loput. Joka tapauksessa haluaisin auttaa teitä. Katsotte minua pitkään!
En viritä teille mitään ansoja. Ja huomatkaa — mitä Assanoff parkaan
tulee, jos minä en olisi häntä teistä vieroittanut, olisi hän itse niin
tehnyt. Tiedätte nyt, mikä hän on miehiään. Mitä voisittekaan häneltä
odottaa?"

"Te puolestanne ette siis juo itseänne juovuksiin?" kysyi Umm Djehan
tavallaan kummastuneena.

"Kotimaassani se ei ole tavallista", vastasi Moreno. "Mutta puhukaamme
nyt teistä! Kuinka teidän käy? Mitä ajattelette tehdä?"

Tyttö tuijotti muutamia sekunteja Morenoon ja sanoi: "Rakastatteko
kotimaassanne jotakin naista?"

Don Juan kalpeni hiukan, kuin haavoittunut, kun joku varomatta
koskettaa avonaista haavaa. Hän vastasi kuitenkin: "Kyllä, rakastan
erästä naista."

"Rakastatteko häntä kovasti?"

"Koko sielustani!"

Umm Djehan sieppasi huntunsa, kääri sen kasvoilleen ja meni ovelle.
Siihen hän jäi hetkeksi kynnykselle seisomaan, kääntyi Morenoon päin ja
lausui niin juhlallisesti kuin aasialaiset osaavat tällaisina hetkinä:
"Jumalan siunaus lemmityllenne."

Upseeri oli sydämensä pohjaan asti liikutettu. Umm Djehan oli kadonnut.
Assanoff kuorsasi kuin murmelieläin. Käskyläissotilas ilmoitti, että
hevoset olivat valjaissa ja vankkurit odottivat. Insinööri kannettiin
niihin, ja hyvää laukkaa lähtivät toverukset Shemahasta. Pian katosi
pieni kaupunki heidän taakseen niihin pölypilviin, joita heidän neljä
pyöräänsä kiivaasti nostattivat.

Kummallakin puolella Shemahaa, Bakuun päin, on omituisen suurenmoinen
ja majesteettinen maisema. Se ei enää tarjoa juuri Kaukaasialle
ominaista näkyä. Tuolla joukoittain äkkijyrkkiä kallioseinämiä, synkkiä
ja kaameita metsiä, laaksoja, joissa aurinko tuskin uskaltaa viivähtää;
valtavia könkäitä, jotka levein putouksin syöksyvät jättiläismäisille
kallionlohkareille, näiden kanssa taistellen kuohuvat korkealle
ja jakautuvat vuolaiksi virroiksi; tukehduttavan kapeita solia;
sellaisia rotkoja kuin Suramissa, jotka pyörryttävine jyrkänteineen
ja huippuineen muistuttavat satujen kuvauksia; lopuksi kaiken tämän
keskellä hitaasti virtailevia vesiä, ja nämä juuri ovat kuin ylimenona
vuoriston painostavista maisemista niihin, joita Bakuun viettävä suuri
laakso tarjoaa. Täällä taas on avaraa tilaa, enemmän ilmaa ja kirkasta
valoa. Maaperä on savea, kesällä pölyää, mutta pöly on hienoa, miltei
huomaamatonta ja kuitenkin tukahduttavaa. Talvella se muuttuu syväksi
kuraksi, johon keveimmätkin kolmivaljakot vaipuvat pyöräin napoja
myöten. Sekä oikealla että vasemmalla puolen tasankoa kulkevat etäiset
vuorijonot: kokonaisuudessaan tuntuu maisema kuin Persian suurien
laaksojen, pitkien vuorijonojen ja rannattomien lakeuksien edeltäjältä.

Moreno oli niin lumoutunut tanssijattaren kanssa sattuneesta
odottamattomasta kohtauksesta, mutta varsinkin siitä käsityksestä,
joka hänellä oli tanssijattaresta, ja siitä tavasta, jolla hän koetti
tyttöä ymmärtää, että jäi miltei tunteettomaksi niitä suurenmoisia
maisemia kohtaan, joiden halki vaunut vierivät neljän hevosen vetäminä,
ja vaipui kokonaan mietteisiinsä. Rintahaava kivisteli yhä edelleen
ja liha oli pahasti repeytynyt. Don Juan oli sitonut haavan parhaansa
mukaan, mutta tuskantunto, voimakas mielenliikutus, jolla nuori
lesgitär oli ikäänkuin tuokiossa ilmaissut, kuka hän oli, ja muisto,
joka Morenolla oli heidän kohtauksestaan, ei antanut niihin liittyviin
ajatuksiin sekaantua mitään katkeraa, ja siksi hänen loppuarvostelunsa
oli yhtä terve kuin oikea. Ehkä olisi pohjoismaalaisen ollut vaikea
käsittää sellaista luonnetta, jota espanjalainen päinvastoin voi pitää
omalle luonnolleen sukulaisena.

Umm Djehan, onneton tyttö, ei ollut koko elämässään hetkeksikään
päässyt siitä vaikutelmasta, jonka hänen vuoristokylänsä valtaus
oli tehnyt. Lakkaamatta oli sama näky ollut hänen silmissään ja
oli yhä edelleen: hän näki yhä liekkien nuoleskelevan kotiaan,
omaistensa ruumiit lojumassa toistensa päällä, sotamiesten villit ja
katkeroituneet kasvot; yhä edelleen vihlaisivat hänen korviaan hätä- ja
epätoivonhuudot, kiväärien rätinä, voittajien hurja karjunta. Kenraalin
perheessä lapsena saamansa huolenpidon hän ymmärsi yksinomaan niin,
että hän oli joutunut murhaajain käsiin. Hän ei pitänyt itseään vain
orjattarena, vaan vieläpä nöyryytettynä orjattarena, ja se liioittelu,
jolla hänen suojelijattarensa — muuten oiva nainen — jokaiselle uudelle
vieraalle kertoi pienen lesgittären todellisen tarinan, varmasti vain
tahtoen tehdä lapsen siten mielenkiintoisemmaksi, ei ollut koskaan
tekemättä Umm Djehaniin hirveimmän loukkaavaa vaikutusta. Hän ei
nähnyt siinä muuta kuin voittajan kerskailua ja hävyttömyyttä. Hyvin
vaivaloista oli häntä opettaa, vaikkakin hänellä, kuten kaikilla
aasialaisilla ja varsinkin juuri kaikilla hänen heimolaisillaan, oli
hämmästyttävä käsityskyky. Huomattuaan kuitenkin vähitellen, että
tietoa pidettiin ansiona ja että kenraalittaren tyttäriä, jotka oppivat
paljon huonommin ja suuremmalla vaivalla, moitittiin ja että he itkivät
hänen edistystään, hän ponnisti kaksin verroin voimiaan ja tunsi
suurta iloa tuottaessaan heille useamminkin tämän kiusan. Toisinaan
hän oli hautonut laajakantoisempiakin tuumia. Kun hän aina oli varma
siitä, että venäläisten, joita kohtaan hän pikku sydämessään tunsi
yhtä paljon vihaa kuin halveksumista, oli kaikesta menestymisestään
kiitettävä yksinomaan noituutta ja että sellaisen noituuden salaisuudet
eivät varmaankaan olleet muualta löydettävissä kuin kirjoista, joista
pidettiin niin paljon melua, oli hän päättänyt ruveta noita-akaksi.
Mutta niin ahkerasti kuin hän lukikin kaikkea, mitä käsiinsä sai, ei
hän valitettavasti löytänyt niistä mitään, joka olisi vienyt häntä
lähemmäksi päämäärää, ja niin hän kävi alakuloiseksi. Kuitenkaan hän ei
koskaan epäillyt, että vihamieliset taikavoimat kaikessa vehkeilivät
häntä vastaan; sillä hengeltään ja sydämeltään hän pysyi kauttaaltaan
lesgiläisenä, ja hänen ajatustensa suunta muuttui yhtä vähän kuin hänen
taipumuksensa.

Kuten hän oli sanonut Assanoffille, hän tiesi tosiaankin jo kauvan,
että tämä oli pelastunut verilöylystä ja oli kadettikoulussa
kasvatettavana. Siitä hetkestä aikain Umm Djehan oli pitänyt häntä
tulevana puolisonaan. Omalta kannaltaan hän ei saattanut ketään
muuta valita. Tässä ainoassa asiassa olivat kaikki hänen unelmansa
pyörineet. Kaikki hänen päätöksensä, mikäli ne eivät lähteneet
intohimosta ja vihasta, joita hän ei koskaan täysin hallinnut,
tähtäsivät samaan tärkeimpään päämäärään: tavata jälleen serkkunsa.
Hän oli liian epäluuloinen kysyäkseen mistään muualta neuvoa kuin
istiharalta, mutta siksi olikin hänen luottamuksensa rukousnauhan
helmien oraakkelilausuntoihin rajaton. Hän ei nähnyt vähintäkään
alennusta siinä, että oli antautunut tanssijattareksi voidakseen elää.
Shemahan tanssijattaret olivat maineessa, joka läheni oikeata kunniaa.
Sitäpaitsi Aasian naiset, kuulukoot ylhäiseen tai alhaiseen säätyyn,
eivät yhteiskunnallisesti yleensä merkitse mitään: he voivat ryhtyä
mihin tahansa, he ovat, olkoot keisarinnoja tai orjattaria, sittenkin
vain naisia ja pysyvät naisina, ja niin he voivat sanoa ja tehdä mitä
tahansa olematta vastuunalaisia puheistaan tai toimistaan järjen
ja kohtuuden tuomioistuimen edessä. Heidän on otettava lukuun vain
intohimo, joka asiainhaarain mukaan joko kietoo heidät pauloihinsa,
tuhoaa tai kruunaa.

Umm Djehan oli kaukana paheellisuudesta. Hän oli ehdottoman siveä ja
puhdas, mutta yhtä vähän hän oli myös hyveellinen, koska hän jonkun
vaikutuksen kiihoituksesta heti olisi saattanut luopua puhtaudestaan
ilman taistelua ja vastustusta, vieläpä ilman vähintäkään tunnetta,
että se oli väärin. Tästä huolimatta näytti mahdottomalta, että hän
luopuisi pidättyväisyydestään jonkun eurooppalaisen hyväksi: hänen
vastenmielisyytensä koko tätä rotua vastaan oli liian voimakas.

Gregor Ivanitsh, "hengen vihollinen", oli ainakin hetkeksi luullut
tuntevansa voimakasta mieltymystä nuoreen tanssijattareen eikä
luonnollisesti ollut vähääkään epäröinyt sitä tälle ilmaista. Ja vaikka
Gregor Ivanitshin puolelta ei ollutkaan hänelle vaaraa olemassa, niin
oli asiasta kuitenkin ollut se seuraus, että hänen opettajattarensa
Kauneudenloiste vahvisti häntä monilla hyvillä neuvoilla ja
imartelevilla puheilla ja toisinaan moittein ja soimauksin, pysyen
kuitenkin aina kohtuuden rajoissa sen pelon tähden, jota Umm Djehan
herätti kaikissa lähentelevissä. Tyttö vastusteli, koska hän odotteli
Assanoffia ja istihara lupasi hänelle yhä varmemmin, että Assanoff pian
tulisi. Vain rauhan säilyttämiseksi hän oli antanut suostumuksensa,
että hänet saisi myydä Trapezuntin seuduilla asuvalle vanhalle
kaimakamille orjattareksi tai vaimoksi, mikä merkitsi samaa. Niin hän
voitti aikaa eikä arkaillut tilaisuuden sattuessa vielä viime hetkellä
syömästä sanaansa. Sellainen oli Umm Djehan. Sellainen hän oli ollut
tähän asti, poloinen, syvästi onneton ja säälittävä olento, vaikkei
itkenyt kohtaloaan eikä vedonnut kenenkään sääliin.

Kuten sanottu, Moreno ymmärsi tämän tilan pääasiallisesti hyvinkin
oikein.

Assanoff heräsi vihdoinkin parin tunnin kuluttua. Hän kävi pian
kärtyisäksi ja epämiellyttäväksi, ei maininnut kertaakaan Umm Djehanin
nimeä, ei pienimmälläkään sanalla viitannut Shemahan tapahtumiin ja
vaipui lopulta sellaiseen henkiseen ja ruumiilliseen velttouden tilaan,
että Morenoa aivan säälitti. Hän huomasi hyvin, että tataarin sydämessä
raivosi viettien ja halujen, tottumusten ja heikkouksien, myöntymysten
ja tunnonvaivojen välillä hurja taistelu, jossa mikään taistelevista
puolista ei päässyt kyllin voimakkaaksi saamaan voittoa. Niin kului
matka alakuloisen mielialan vallitessa loppuun, ja espanjalainen
maanpakolainenkin alkoi pitää elämää sietämättömänä nähdessään
ystävänsä tilan. Vaunujen viimein vieriessä Bakuun ei kaupungin ensi
näkeminen tehnyt häntä iloisemmaksi.

Kaspian meri, tuo salaperäinen, synkkä lakeus, joka näyttää vielä
kolkommalta kuin sen eurooppalainen ranta, joka rajoittaa sitä
kolmanneksen verran, ulottui lyijynkarvaisine aaltoineen etäiseen
taivaanrantaan asti harmaan, painostavan taivaan kaartuessa sen
yläpuolella. Oli juuri satanut. Kadut ja tiet olivat kolmen jalan
paksuisessa, keltaisessa kurassa, tavattoman sitkeässä liejussa, josta
vaunut, ihmiset ja eläimet vain vaivoin pääsivät. Esikaupungeissa
venäläismallisine puurakennuksineen, varastohuoneineen, vajoineen
ja tehtaineen, joiden korkeista piipuista kohosi kivihiilensavu
taivaalle, liikuskeli tataareja ja sotilaita. Silloin tällöin kulki
ohi eurooppalaisesti puettu nainen, jonka hattu ainakin muistutti
länsimaiden muotia. Tataarilaisruhtinaan entisen hallituskaupungin
vanhassa linnanmuurissa näkyi vielä apilanlehden muotoinen portti.
Kun vaunut ajoivat siitä lävitse, riensi niiden perässä tataarilaisia
kerjäläispoikia, jotka kierittivät vannetta ja huusivat ranskaksi
surkeasti valittaen: "Antakaa rahaa, monsiu! Bandalun!"

Se oli merkitsevinään, ettei heitä pitäisi muistaa vain rahalla, vaan
että heille sitäpaitsi pitäisi antaa housut (ranskaksi _pantalon_).
Tällaista sivistystä levittävät siellä iloiset nuoret upseerit runsain
määrin. Kaupungin ahtaiden katujen varsilla, missä useimmat talot
ovat vielä vanhaan tapaan rakennetut, näkyy lukuisten venäläisten
kauppiasten ja käsityöläisten nimikilpien joukossa myös sellaisia
kirjoituksia kuin: _Bottier de Paris_ (pariisilainen suutari) ja
_Marchande de Modes_ (muotikauppiatar). Sellainen rehentely ei
kuitenkaan voine pettää herkkäuskoistakaan. Tavara, mitä näistä
kaupoista voi ostaa, on sellaista, ettei piintyneinkään takalistolainen
voi olla epätietoinen sen alkuperästä.

Perille päästyä johti liikkeelläolo Assanoffin ajatukset viimein
vähän toisaalle. Hän ravisti itsensä virkeäksi ja osoitti jälleen
entistä luonnonlaatuaan, toisin sanoen: hän alkoi jälleen elää. Moreno
esiteltiin everstillensä, toverit ottivat hänet hyvin vastaan ja
eurooppalaiset juhlivat häntä, ja ollessaan välttämättömyyden pakon
alaisena hän tuli vähemmän kuin siihen asti katsoneeksi menneisyyteen.
Kolmen kuukauden kuluttua hänellä oli jälleen luutnantin olkalaput. Hän
otti osaa erääseen retkeen, suoritti siinä hyvin tehtävänsä ja yleni
ratsumestariksi. Sotilaalla on oma tapansa katsella elämää: jos hänelle
lupaisi paratiisin korvaukseksi virkavuosioikeuksista ja helvetin
jostakin korkeammasta asemasta, niin tuskin sittenkään kukaan epäröisi,
ja jos joku pitäisikin parempana olla Jumalan luona, ei hän ikinä
lakkaisi katumasta uhraustaan.

Sittenkin Don Juan antoi vielä vuosikausia sydämensä toivomusten
harhailla Espanjaan. Tosin ei hänen rakkautensa aiheuttanut hänelle
enää samaa kalvavaa tuskaa kuin ensimmäisinä kuukausina. Se muuttui
hempeäksi tottumukseksi, melankoliseksi tunnelmaksi, josta hänen
sielunsa sai tavallaan tyydytystä. Hän kirjoitti usein ja sai myös
vastauksia. Rakastavat toivoivat parhaansa mukaan erillään olonsa
loppumista. Kun politiikka hautasi sen tapparan, joka oli katkaissut
heidän sydämiensä siteen, täytyi heidän pian huomata, etteivät
aineelliset elinehdot sallineet Morenon jättää Kaukaasiaa, kun
hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa eikä hän enää voinut muuttaa
elämänuraa; nuori nainen ei myöskään ollut kyllin rikas voidakseen
tulla lemmittynsä luo. Niin jäi kaikki entiselleen. Ei kumpikaan
mennyt naimisiin. Vähitellen he lakkasivat tuntemasta itseään perin
onnettomiksi, mutta onnellisia ei heistä tullut koskaan.

       *       *       *       *       *

Kauan ennen sitä aikaa, josta nyt on puhe, tuli Moreno eräänä yönä
jokseenkin myöhään kotiin iltakutsuista kenraalikuvernöörin luota ja
näki kaukaa autiolla kadulla, joka kulkee tataarilaiskaanin entisen,
nyt ruutimakasiiniksi muutetun palatsin ohi, naisolennon, joka astui
samaan suuntaan kuin hänkin. Oli talvi ja kylmä, lumi peitti maata
useampien tuumain vahvuudelta, kaikki oli jäässä ja yö synkimmillään.

Moreno arveli itsekseen: — Kukahan tuo onneton olento lienee?

Ratsumestari oli nähnyt paljon kurjuutta ja onnettomuutta lähimmässä
ympäristössään, eikä hänen omassakaan elämässään ollut iloa.
Sellaisissa olosuhteissa muuttuu ihminen joko huonoksi tai erikoisen
kunnolliseksi. Morenosta oli tullut kunnon mies.

Niin paljon kuin pimeys salli, tarkkasivat hänen silmänsä säälien
tuon olennon yksinäistä kulkua. Huomatessaan, että nainen pysähtyi
ja horjahteli, hän kiirehti askeleitaan saavuttaakseen hänet ja
auttaakseen, mutta samassa hän suureksi hämmästyksekseen havaitsi, että
onneton olento pysähtyi juuri hänen ovensa eteen, ja kohta kuului myös
hänen takaansa nopeita askeleita.

Moreno kääntyi ja tunsi heti 'hengen vihollisen'. Gregor Ivanitsh
oli paljain päin, turkitta ja liikkui niin nopeasti eteenpäin kuin
hänen suuresti lisääntynyt ruumiinpainonsa salli. Moreno luuli, eikä
ilman syytä, että "hengen vihollinen" oli tuota naista tavoittamassa,
ja hänen päähänsä pälkähti, että se saattaisi tapahtua huonossa
tarkoituksessa.

Hän tarttui siis Gregor Ivanitshin käteen ja huusi kovaa: "Minne matka?"

"Herra ratsumestari, pyydän teiltä, älkää pidättäkö minua. Tyttö parka
on karkuteillä."

"Kuka? Mistä tytöstä te puhutte?"

"Selityksiin ei nyt ole aikaa, herra ratsumestari, mutta kun kerran
olette tässä, niin auttakaa minua pelastamaan hänet. Ehkä se on vielä
mahdollista, voi, ja jos kukaan pystyy häntä rauhoittamaan, niin juuri
te!"

Hän veti Morenoa mukanaan. Tämä ei pannut vastaan, hämmästynyt kun
oli, ja ollessaan vain muutaman askeleen päässä kodistaan hän huomasi
kauhukseen, kuinka nainen ojensi kätensä ovea vasten pysyäkseen
pystyssä ja samalla horjahteli: seuraavassa silmänräpäyksessä hän
varmasti syöksyisi kynnyksen yli. Moreno tarttui häneen, kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi häntä kasvoihin. Nainen oli
Umm Djehan.

Tuntiessaan Morenon hän sai kuin sähköiskun, joka lyhyeksi hetkeksi
salaman tavoin antoi hänelle uutta voimaa. Umm Djehan kietoi
käsivartensa Morenon kaulaan, suuteli häntä tulisesti eikä virkkanut
muuta kuin ainoan sanan: "Hyvästi!"

Sitten hänen käsivartensa heltisivät, ja hän vaipui taaksepäin. Moreno
katsoi häneen tyrmistyneenä ja huomasi, että hän oli kuollut.

Samassa tuli Gregor Ivanitsh paikalle ja auttoi häntä pitämään elotonta
ruumista pystyssä. Moreno tahtoi viedä hänet asuntoonsa.

"Ei", sanoi 'hengen vihollinen' päätään pudistaen, "lapsi parka
on minun luonani ollut sairaana, sentähden tahdon myös hautauttaa
hänet omalla kustannuksellani. Nyt hän on kuollut. Hän ei ole minua
rakastanut, mutta minä tahdoin hänen parastaan, ja siinä on syytä
kyllin, että saan pitää itseäni hänen ainoana omaisenaan."

"Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut?" kysyi Moreno.

"Eipä paljoa. Hän ei halunnut joutua myydyksi, hän ei suostunut
lähtemään Trapezuntiin. Hän kieltäytyi tanssimasta, ja mitä ei koskaan
ennen ollut tapahtunut, mitä ei koskaan ennen oltu hänessä nähty, hän
kulutti yöt ja päivät itkien, hän raastoi rintojaan ja repi kynsillä
kasvojaan. Kauneudenloiste ei tiennyt enää kuinka tulisi hänen kanssaan
toimeen ja halusi kovasti päästä hänestä eroon. Silloin sanoin
puolestani Umm Djehanille: 'Tyttäreni, olet väärällä tiellä, ja juuri
henki saa ilmeisesti pääsi pyörälle. Unohda tyhmät ajatukset! Juo,
naura, laula, huvittele, anna oikuillesi täysi valta! Olet nuori, olet
kaunis, herätät ihailua ja tanssit kuin haltiatar. Kenraalikin makaa
jalkojesi juuressa, jos haluat. Minkätähden oikeastaan et tahdo?"

Hän vastasi minulle: 'Koska rakastan saamatta vastarakkautta.'

Enempää selvää ei hänestä voinut saada. Minä, joka olin ennen
ollut häneen rakastunut, en enää siitä välittänyt, vaan otin hänet
kaikessa ystävyydessä huostaani ja vein vuokratilalleni hänen omalla
suostumuksellaan. Hoidin häntä, koetin viihdytellä — mutta mitä
arvelette — pelkästä itkemisestä hän viimein alkoi yskiä ja minä haetin
lääkärin, joka selitti, että hänen oli oltava hyvin varovainen ja
vältettävä kylmettymistä. Tiedättekö, mitä hän teki? Hän meni ulos ja
piehtaroi lumessa! Niin, henki, henki! Älkää minulle enää siitä puhuko!
Tehän olette kaikki sokeita, pakanoita! Viimein, kolme päivää sitten,
hän sanoi minulle toden totta sen, mitä teille nyt kerron. Se on sulaa
järjettömyyttä, mutta kuitenkin toistan tarkoin hänen omat sanansa. Hän
sanoi minulle: 'Vie minut Bakuun!'

'Mitäs sinä sieltä haluat?' kysyin.

'Kuolla', vastasi hän.

Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja minä vastasin tylysti: 'Täällä on yhtä
hyvä kuolla kuin Bakussa.'

'Ei ole! Tahdon kuolla ratsumestari Morenon kynnykselle.'

Luulin hänen puhuvan sekapäisenä. Koskaan hän ei ollut lausunut
nimeänne, ei koskaan, sanon teille, ei kertaakaan. Hän suuttui ja
vastasi minulle vihaisesti: 'Etkö ymmärrä minua?'

Kun hän suuttui, tuli häneltä verta suusta, ja hänellä oli tuntikausia
tuskia. Annoin siis perään.

'No, hyvä, mennään vain!'

"Tulimme tänne. Hän lähetti minut juuri äsken apua hakemaan sanoen
voivansa huonommin, mikä ikävä kyllä oli liiankin totta. Ja
totellessani häntä... niin, näettehän itse."

Huokaus katkaisi miesparalta äänen.

Moreno tunsi syvää surua. Se ei tosin ollut järkevää. Suurin onni, mikä
voi Umm Djehania kohdata, oli tullut hänen osakseen. Mitä olisikaan
voinut hänestä tulla elämässä? Jos hän olisi pysynyt todellisena
ja uskollisena lesgittärenä, ei Assanoffin ja nuoruudenunelmain
menettäminen olisi murtanut hänen sydäntään. Hän oli paljon kärsinyt,
hän olisi vastedeskin epäilemättä saanut kärsiä, mutta hänen tyydytetty
ylpeytensä ja varmentunut itsetietoisuutensa olisivat pitäneet häntä
pystyssä loppuun saakka, ja joko hän sitten olisi tanssitaitonsa
tenholla lumonnut shemahalaisia asiantuntijoita tai antanut etusijan
vanhan kaimakamin maailmaa vierovalle haaremille, niin hän olisi joka
tapauksessa päässyt korkeaan ikään ja voinut elämäniltana vaipua kuten
vanhan patriarkan vaimot rauhalliseen ja kunniakkaaseen kuolemanuneen.
Mutta hänkin oli lopulta tullut uskottomaksi kotimaansa jumalille. Hän
oli kyllä ponnistellut vastaan, kapinoinut ja urhoollisesti kaatunut
tämän vastarintansa uhrina; mutta siitä huolimatta pitää kuitenkin
paikkansa, että hän oli sydämensä pohjassa käynyt heikoksi: hän oli
rakastunut eurooppalaiseen!

Kun Moreno kertoi Assanoffille koko tarinan, koski se sivistyneeseen
tataariin tavattoman voimakkaasti. Viikkoon hän ei selvinnyt, ja missä
hänet tapasikin, hän lauloi marseljeesia. Myöhemmin hän rauhoittui.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaukaasialainen tanssijatar" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.