| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Poikia Author: Lassinen, Emil Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Poikia" *** POIKIA Kirj. Emil Lassinen Helsingissä, Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa, 1907. SISÄLLYS: 1. Kalle Kärppä 2. Jumalan puutarhuriksi 3. Pakkokasvatuslaitokseen 4. Sysäys. 5. Nyyri 6. Jussi Pekka KALLE KÄRPPÄ Vahtimestarin riennettyä junalle, raotin minä luokan ovea ja käskin uuden tulokkaan kamariin kahden puheluun, rakentaaksemme molemmin puolin ensimmäistä tuttavuutta vastaisen yhteistoiminnan ja menestyksen vuoksi. Nämä ensimmäiset tapaamiset olivat muodostuneet minulle vuosien kuluessa verrattoman mieltä kiinnittäviksi, sillä silloin minä useimmiten sain vaikutuksia, jotka melkein aina olivat todenmukaisia. Harvoin, ani harvoin sattui, että ensimmäinen vaikutus olisi ollut väärä ja virheellinen pääsuuntaan nähden, miten kirjava menneisyys tulokkaalla muuten olikin joskus takanaan ja miten vaikea olikin päästä käsiksi syihin, jotka hänen pikkuelämänsä olivat vinoon vääntäneet. Aina se ei ollut vaikeata. Useammin kuin olin osannut ajatellakaan, seisoi edessäni turmeltumaton lapsen sielu, niin hento ja kirkas kuin metsälammen veden kalvo, johon hienoinkin tuulen henkäys synnyttää vireen, seisoi surullisena ja kyyneleisenä, asianhaarojen otettua semmoisen käänteen, että junalla laukattiin hauskasta pääkaupungista maaseutuelämän yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen. Mikä olikaan tuommoisen pojan pyörittänyt pahantapaisien luetteloon? Väliin äitipuoli ja isäpuoli, väliin edistyneemmät katutoverit, väliin kuoleman kautta sattunut perhe-elämän rappeutuminen, väliin kodin, leivän ja hoidon puute, kun äiti, yksinäinen nainen, palveli tai kävi tehtaassa työssä, pojan elostellessa kaduilla, toreilla ja porttikäytävissä. Viimemainitussa tapauksessa saattoi pojan kasvoissa ilmetä kulttuurin leima, joka erotti hänet kaikista muista pojista ja loihti minun mielikuvituksiini hopeavöitä, varieteeiltoja ja niiden jälestä viini- ja samppanjapulloja, kunnes sievä sortui, kalpeni kaunis. Mutta olivat tulokkaat joskus toistakin ainesta. Oli semmoisiakin, joiden ensimmäinen silmäys ja koko leima ilmaisi rikoksellista verta ja heti kerrassa raateli toiveet siipirikoksi. Silloin tuntui omituiselta ensimmäinen tapaaminen. Ne olivat toisinaan teräsharmaat silmät, joiden katse oli kova kuin timantti ja jotka aivan kuin ääneen sanoivat: minä olen nyt vielä pieni ja voimaton, mutta älä luule, että silti vapisen. Ja kun minä kasvan suureksi... Oli toisinaan joku, jonka silmien säihky hyristytti, oli toisinaan joku teeskentelijä ja tekopyhä, joka koetti kiltisti nauraa ja näyttää valkealta linnulta, mutta miten rikoksellisuuden vivahdukset vaihtelivatkin, aina niiden ensimmäinen vaikutus oli ehjin, voimakkain ja useimmiten hiuskarvalleen oikea. — Uuden tulokkaan, joka nyt seisoi edessäni, olin vain hätimmiten eteisessä nähnyt, ja näkeminen herätti minussa kylmäviimaisen tunteen. Eikähän silmästä silmään katsominen tuota tunnetta tuhonnut, pikemmin vain varmensi sitä. Edessäni seisoi vankkatekoinen, hyötyvatsainen poika, värittömillä kasvoilla jonkinlainen kettumainen ilme, joka kokonaan särki teeskennellyn surun, jota poika koetti pusertaa näkyviin. — Nimesi? kysäsin minä totuttuun viralliseen tapaani, vaikka papereista kyllä näin pojan nimen. — Kalle Kärppä, kuului itkunsekainen vastaus. — Ikäsi? — Käyn kolmeatoista. — Miksi olet niin surullinen? — On ikävä. — Ketä? — Isää, äitiä ja siskoa. Vastine ei minuun pystynyt. Näin papereista, että isä oli istunut linnassa, äitiä oli rangaistu viinanmyynnistä. — Miten vanha on siskosi? — En muista... se on naimisissa sepän kanssa. Kun olin vakuutettu ettei poika kotiolojaan ikävöinyt, vaan katuelämää ja entisiä tovereitaan, siirsin puhelun tuokioksi muille aloille. Kävi selville ettei poika ollut käynyt minkäänlaista koulua eikä kyennyt edes auttavasti tavaamaankaan. Oli hommaillut sanomalehtipoikana, mutta paraastaan sentään kerjuussa. Ja sitte joku kosketus poliisin kanssa, jonka seurauksena oli matka pois hauskasta pääkaupungista. Noita jutellessa minä sitte alotin ristikuulustelun, kysäsemällä äkkiä: — Olivatko isä ja äiti sinulle hyviä? — Eivät olleet. Äiti oli toisin vuoroin, mutta isä löi väliin selväpäisenäkin, löi sillä mikä vain käteen sattui. Kerran alkuun päästyä innostui poika kertomaan, miten huonosti häntä oli pidelty, miten hänen oli täytynyt kärsiä kylmää ja nälkää, asua öitä kellareissa j.n.e. Se oli seppä, joka oli vihkinyt isän, äidin ja siskon häijyiksi häntä kohtaan. Seppä vihasi häntä. Häntä tuupittiin pyhänä ja arkena. Sattui ettei hän käynyt viikkokauteen kotona muuta kuin tirkistämässä, ja silloinkin jokainen kirkui ja kirosi häntä. — Eihän sitte kannata ikävöidä. — Mutta kun täällä on kaikki niin outoa, vastasi poika itkevästi ja älyämättä, miten hän oli valehdellut itsensä umpiperään. — Kyllä pian tutustutaan. Kokemus oli minulle opettanut, minkä korkean aidan taa kasvattaja jää, kun kasvatettavalla on valheesen taipuva luonne. Kaikki ponnahtaa takaisin, särkyy, menee sivu tarkoituksen ja irvistää mennessään. Pieni rikos, joka semmoisenaan synnyttää sääliä ja surua, kuohuttaa ja painaa epätoivoon, tekee kasvattajasta väkisinkin tyrannin ja säälimättömän piiskurin, kun rikokseen liittyy valhe. Tänään saavutetut tulokset vie valhe huomenna takaisin ja jättää mielen niin alastomaksi, että kuluu viikkoja ja kuukausiakin ennenkuin mikään toivon siemen siihen pysähtyykään. — Minulla on muuan pyyntö, jonka sinä helposti voit täyttää, virkoin minä, läheten samalla poikaa ja laskien molemmat käteni hänen olkapäilleen... Mutta ensin yksi asia, katsohan minua selvästi silmiin. Poika loi häprästellen silmänsä minuun. En muista niissä huomanneeni mitään kummempaa, paitsi että ne olivat uneliaat, munuaiset olivat suuret ja niissä näkyi jotakin keltaista limaa tai sen tapaista. — Lupaahan ettet enää milloinkaan valhettele. Lupaatko? — Lupaan, kuului herkkä ja ajattelematon vastaus. — Sattui mitä sattui, lupaatko ettet milloinkaan valhettele, kysyin minä uudelleen, jotta Kalle Kärppä johtuisi ajattelemaan hieman kypsemmin, mitä semmoinen lupaus merkitsi. — Lupaan, kuului vielä herkemmin ja ajattelemattomammin kuin ensi kerralla, ja tätä uudistettua lupausta toisti kettumainen hymyily. — Sitte me tullaan ystäviksi. Toiveeni olivat pienet, sillä en luottanut pojan lupaukseen. Vaikeudet alkoivat ensi päivänä. Muuan pieni, hinteräkasvuinen orpo raukka tunsi entiseltä Kalle Kärpän, jota katupoikien maailmassa nimitettiin »Mataleenaksi". Mistä mokoma erikoisnimi, en kykene sanomaan. Muuten erikoisnimet olivat poikien kesken jokapäiväisiä. Oli jo entiseltä »Kirppu", "Faarao", "Aamen" y.m. Ja ne nimet olivat ahkeraan käytännössä kaikista kielloista huolimatta. Välitunnilla tuo mainitsemani pieni raukka sitte meni Kalle Kärpän eteen ja lausui, kädet komeasti housun kikkareissa: — Mataleena, morjens! Nimi ehti kulovalkean tavoin pihalla telmivien poikien suusta suuhun. Mataleena, Mataleena, hoettiin kaikkialla. Tuo ärsytti Kalle Kärppää, hänen vihansa kohdistui pieneen raukkaan, jonka kautta Mataleena-nimi pääsi poikien tietoon, ja hän syöksyi oitis hankkimaan oikeutta ja hyvitystä itselleen. Pieni raukka sai puoltajia, ja pian oli käynnissä tuima tappelu, tappelu, jossa Kalle Kärppä puolustihe viittä vastaan ja oli sittekin voitolla. Tämä ensimmäinen pyöräys näytti tulokkaan aivan uudessa valossa. Edellisenä päivänä tavatessamme oli poika tehnyt minuun kaiken muun ohessa jonkinlaisen nahjusmaisenkin vaikutuksen, joka ei ollut oikein suunnassa kettumaisen hymyn kanssa. Silmäys oli toisinaan unelias, käynti laahustava, veltot ja pehmeät liikkeet sulivat mainiosti hyöteliääseen vatsaan, tehden hölmön kuvan ulkoa päin aivan ehjäksi. Mutta tappelun tuoksinassa hölmön kuva hukkui johonkin toiseen kuvaan, johonkin voimakkaaseen, nopealiikkeiseen ja notkeaan, joka riehui kuin mustalainen ja paiskeli itseään pitempiä poikia rintapielistä nurmeen niinkuin leikkitöikseen. Tästä vaikeudet jatkuivat ja kutoutuivat jos johonkin lajiin. Kävi, kuten monesti ennenkin oli käynyt, että yhdestä pojasta koitui enemmän huolta ja työtä, kuin kymmenestä muusta. Ensimmäisen kuukauden kuluessa oli hän sijoitettuna jo kahteenkin kotiin ja toisestakin kodista tultiin, kun koeaika oli kulunut loppuun, esittelemään minulle pojan muuttamista. Syitä oli sylin ja olan varalta ja painavin se, ettei poikaa ollut laskeminen hetkeksikään silmän sivu, silloin se kärppänä vilmehti, poltti tänään mirriltä viikset, huomenna löi kanan hengiltä, ylihuomenna syyti törkyä kaivoon. Mutta luokalla Kalle Kärppä oli laiska. Ja kun kovuuteltiin, laski hän isot itkut. En vielä nytkään käsitä, miten hänellä aina oli kyyneleet valmiina. Hän kykeni itkemään milloin tahansa, miten kauan tahansa ja miten sydämmellisesti tahansa. Ensi aikoina hän monesti petti itkullaan minut, kunnes tein keksinnön, että se olikin pelkkä ammattitaito, jolla ei ollut vähänkään tekemistä sydämmen ja tunteitten kanssa. Nauruun, raikkaaseen ja huolettomaan koulupojan nauruun ei hän ollut herkkä. Hän harvoin nauroi ääneen, useimmiten hän vain hymyili omaa kettumaista hymyilyään, ja silloin suurien silmämunuaisten keltainen kiille kasvoi. Mutta kerran hän nauroi minut ja koko luokan älmistyksiin. Sitä en milloinkaan unhota. Yläosastoilla oli historiaa, Kalle Kärppä ja muut vähemmän kehittyneet tekivät hiljaista työtä, kuvaantoa tai jotakin sen tapaista. Olin yleensä tehnyt Kallesta sen huomion, että hän viisi välitti mitä muilla osastoilla puhuttiin, vaivoin viitsi hän pysyä tarkkaavaisena edes silloinkaan, kun omaa läksyä kuulusteltiin. Mutta sillä kertaa tempautui hänen huomionsa mukaan. Valmistettiin viikinkiretkiä seuraavaksi läksyksi, muuan yläosastolainen luki kirjasta ääneen, aina välimmiten kyseltiin luettua. Tein huomion että Kalle Kärpän lyijykynä irtautui paperista, kun ryöstöistä ruvettiin seikkaperäisemmin puhumaan, ja kun ehdittiin merikuningas Hastingin Rooman-retkeen, höristi hän korviaan, hänen silmiensä keltainen kiille kasvoi väkeväksi ja hymyily, hänen oma hymyilynsä, elostui. Melkein henkeä pidättäen kuunteli hän retkeläisten vaiheita Lunan kaupungin edustalla. Näin hänen silmiensä ja kasvojensa ilmeistä, että hän jännittyi yhä enemmän. Ryhtyipä sitte luetusta selkoa tekemään tuo samainen vähäväkinen, joka Kalle Kärpän erikoisnimen oli julkisuuteen vetänyt. Sillä pojalla oli omituinen ja ehjä kertomatapa, joka teki höysteän aineen vieläkin höysteämmäksi. Koko luokka alkoi nauttia. Pojan pitkäveteinen ääni kuului hauskalta viikinkiuroista kertoessa. Hasting, merikuningas, makasi kuolleena kirstussa. Munkit veisasivat. Piispa luki messua. Alettiin laskea kirstua hautaan. Kesken veisua ja messua karkasi Hasting kirstusta ylös. Veti tupesta suuren, julman suuren miekan. Ja löi piispalta pään poikki. Silloin kuului eturivistä julma nauru, nauru semmoinen, että se karmi minun selkäluitani ja synnytti kummastuksen koko luokassa. Siinä naurussa ilmeni hillitön ilo, mutta toisaalta siinä oli jotakin kaameata ja pelottavaa, joka tunki luihin ja ytimiin. — Veti suuren miekan tupestaan ja... Se oli Kalle Kärpän ääni, joka kuului yli luokan. Hän huojutteli ylävartaloaan, jotta vuoroin vasen poski, vuoroin oikea koski pulpettiin, ja huojutellessaan nauroi hän hillitöntä, kaameata ja pelottavaa naurua. Tulin ajatelleeksi että noin mahtaa kettukin nauraa, kun sillä on saalis hampaissa. — Ja löi piispalta pään poikki. Ho-ho-ho-ho-hoo-hoohoooo-hoooo. Sieluineen, sydämineen ja mielineen eli hän tapauksen, nautti ja iloitsi petoksen onnistumisesta. Kun hän oli tyyntynyt, koetin siveyssaarnalla herättää hänen parempia tunteitaan, mutta minä näin ja tunsin, että saarnani meni sivu ja irvisti mennessään Kalle Kärpän kettumaisessa hymyilyssä. Muuten juuri tuon tapahtuman aikana meidän keskinäiset välimme olivat pehmeämmät kuin konsanaan ennen ja jälkeen. Jonkinlainen välirauha oli syntynyt itsestään. Kallen ahkeruus oli parantunut huomattavasti, kodissaan oli hän käyttäytynyt moitteettomasti. Mutta pian särkyi välirauha, ja me tuprahutimme toisiamme vastaan, kuten alun alkaenkin. Sattui että muuan poika välitunnilla telmiessään pudotti viisikymmentä penniä tanhualle. Pudonneita rahoja oli kaikkiaan kolmatta markkaa. Ne olivat kodista mukaan pantuja ja pojan piti lukutuntien päätyttyä käydä puodissa tekemässä ostoksia. Etsiessä löytyi lantti tuolta ja täältä, mutta viisikymmenpenninen jäi kadoksiin. Epäluuloni kohdistuivat Kalle Kärppään, mutta hän itki ja vakuutti viattomuuttaan, ja sen todisti tarkastuskin, jonka toimitin kamarissani kahden kesken. Mutta joku päivä sen jälestä yhätin minä Kalle Kärpällä uuden, komean piipun hampaissa. Hän oli menossa tiiliuunille ja hän asteli tapansa mukaan laahustaen, uutta näyssä oli vain se, että hän puhalteli lihavia savupilviä ilmaan. Istuin kiven kyljessä eikä hän huomannut minua ennenkuin seisoimme aivan nokka nokkaa vastaan. Piippu oli uusi puupiippu ja siinä oli lyhyt, keltainen ja mustantäplikäs varsi. En enää muista, miten monta valetta Kalle Kärppä siinä solmi, ennenkuin hän tunnusti, että piippu ja sen pesässä palossa oleva tupakki oli ostettu ihan sillä viisikymmenpennisellä, joka koulun pihaan oli hukkunut. — Minne kätkit rahan, kun en niinä tarkastaessa sitä keksinyt? — Ei minulla sitä silloin vielä ollutkaan. — Missä se sitte oli? — Pihalla se oli. — Ja sinä tiesit sen olopaikan? — Tiesinhän minä. — Mutta et opastanut ketään löytämään. Kumma ettei se sittekin löytynyt, kun oli pari tusinaa etsijöitä. — Miten se olisi löytynyt, kun minä toukasin varpaillani hietaa sen päälle. — Eikä kukaan joutunut näkemään, kun kaivoit sen jälleen ylös. — Jättäysin jälkeen sitte aamulla ja silloin otin sen hiedasta. Tämä särki jo entiseltäänkin laihat välimme. Minun ääneni soinnusta katosi entinenkin niukka lämpö, ja Kalle Kärppä puolestaan näytti, ettei hän sitä pientäkään lämpöä ikävöinyt eikä sen perään surrut. Hän oli aivan entisellään. Itki, kun tarvittiin, valhetteli, kun tarvittiin ja piteli puoliaan vaikka koko koulua vastaan, kun tarvittiin. Ja viidenkymmenen pennin jutun jälkeen tuli toinen, jonka seurauksena oli, että kodin ovet taasen sulkeutuivat Kallelle, ties kuinka monennen kerran. Jouduin sen jutun näkijäksi. Lämmin syysilta oli juuri hämärään painumassa. Olin kävelyllä ja näin että joku ajoi hevosen selässä aitovartta pitkin ja ajoi kovaa vauhtia. Ajaja oli Kalle Kärppä. Nousipa veräjä vastaan, piti astua alas avaamaan sitä ja sitte piti nousta jälleen selkään. Hevonen oli nuori, uljas ja levoton, ei talttunut silmänräpäykseksikään. Kalle Kärppä teki kadehdittavan notkeita ponnahduksia, noustakseen selkään, mutta uljas hevonen teki aina liikkeitä ja haaskasi niillä ponnahdukset. Tätä jatkui joku tuokio. Kuuluipa karkeita kiroussanoja ja niiden jälkeen näin jotakin, joka teki pääni kuumaksi. Kalle Kärppä sitoi varsan ohjista aitaan ja samassa näin, miten seiväs kohosi ilmaan, putosi varsan lautasille ja kohosi jälleen. Lähdin juoksemaan minkä jaloistani ennätin, huomaamatta että talostakin lähti mies juoksemaan samaan suuntaan. Kalle Kärppä oli niin raivostunut, ettei hän huomannut meitä kumpaakaan juoksijaa, ennenkuin olimme aivan lähellä. Hänen kasvojensa kettumaisesta ilmeestä ei ollut piirrettäkään jälellä, ne olivat kasvot kuin kesyttömän ja puhahtelevan kissan, kuin pikku paholaisen. Toinen juoksija oli talon vouti. Hän oli aivan musta kasvoiltaan. Luulen että jollen olisi joutunut paikalle, olisi Kalle Kärpän käynyt huonosti. Vouti oli vainunnut että jotakin tämmöistä oli ennenkin tapahtunut ja oli sen vuoksi jäänyt nurkan taakse tähystelemään, miten hevosen viejä tehtävänsä suoritti. — Jos minä opettajasi olisin, puhkui vouti hampaittensa välistä, niin tuosta samasta antaisin oman selkänahkasi maistaa ja antaisin yhtä monta kertaa... Seuraavana päivänä haeskelin uutta kotia Kalle Kärpälle, kiusallinen tehtävä, sillä pojan maineet tunnettiin taloissa ja mökeissä. Muu kuin pieni kokeiluaika ei voinut tulla kysymykseenkään. Sitä keinoa olin monesti ennenkin käyttänyt ja sillä keinolla suoriuduin nytkin pälkähästä. Näin sai kuluneeksi kolme vuotta; neljäntenä vuonna, käen kukkuessa ja lehtimetsien vihannoidessa, karkasi Kalle Kärppä eräänä sunnuntai-aamuna. Jälestä päin sain kuulla, ettei hän suotta karannut, häntä oli kaltoin kohdeltu, oli melkein orjana pidetty. Kohtelun osasin jo vähin ennakolta arvata, mutta se oli auttamaton asia. Ken pehmeän polkee jalkoihinsa, kuten Kalle Kärppä niin monesti jo oli tehnyt, joutuu lopulta kovemmalle osalle. En ikävöinyt karkuria takaisin. Kaikesta päättäen piilottelihe hän Helsingissä. Näin kului kesä. Jos milloin muistelin Kalle Kärppää, kuvittelin häntä hyvin jaksavana veitikkana, joka kyllä osaa pitää huolen, ettei häntä hevin keksitä. Tunsin itseni oikein onnelliseksi, päästyäni kuulemasta hänen itkujaan ja valheitaan, ja tunsin että koko koulussa vallitsi toisenlainen ilma. Vaikeimmat pojat olivat ikäänkuin neuvottomia, kun oli poissa heidän etevimpänsä, joka ohjasi, johti ja teki alotteet moneen "juttuun" pelkällä silmäyksellään ja hymyilyllään. Minun oli helpompi ollakseni. Ei tarvinnut aina olla varuillaan kaikenmoisiin odottamattomuuksiin nähden. Eikä sattunut myötänään kaikenmoisia "pikku asioita", jotka jo alkoivat käydä jonkinlaiseksi juoksevaksi mieliharmiksi. Mutta aikanaan Kalle Kärppä tuli takaisin, niin hartaasti kuin olin toivonutkin hänen ijäti pysyvän sillä tiellään. Oli myöhäinen syksy, kylmät viimat puhaltivat. Kun eräänä iltana palasin postista, seisoi portin vaiheilla joku olento. Oli melko pimeys, seisoja näytti oudolta ja kuitenkin tutulta. — Kuka se on? kysyin minä jo kahdestikin, saamatta vastausta. — Minähän vain... matala ääni kuului tutulta. — Kuka minä? — Kalle Kärppä. — Onko sinulla mitään sanottavaa? kysyin melkein ankarasti. — Tulin pyytämään anteeksi. — No, käyhän tupaan. Muuttunut oli Kalle Kärppä sitte viime näkemän. Hyötyisä vatsa oli kadonnut jäljettömiin, kasvot olivat laihat ja posket ohuet kuin tinanappi, vaatteet repaleina, toisessa jalassa oli kalossin kappale, toisessa kannaton naisen kangaskenkä, jonka antura repotti irrallaan kärkipuolesta. — Mitä nyt oikein kuuluu? Selkäsaunankaan uhka ei häntä pidättänyt itkemästä. Melkein neljännestunnin itki hän oikein vahvasti, mutta itkun laimentuessa elpyi hänen kasvoilleen entinen kettumainen ilme, vaikka teeskennelty katuminen häiritsi sen elävyyttä ja ehjyyttä. — Alahan nyt kertoa vaiheitasi siitä sunnuntai-aamusta saakka, jolloin lähdit. Se oli pitkä ja kirjava kertomus, sekaisin totta ja valhetta, nauruhermoja kutkuttava ja sydämmen kyyneleitä synnyttävä. Kertomuksen loppuloru oli, että kylmä ja nälkä joi Kalle Kärpän takaisin sinne, josta hän omin hotein ja ehkä suurin toivein oli lähtenytkin. — Käväsitkö kotona lainkaan? — Käväsinhän minä. — Mitä tuumittiin karkaamisestasi? — Seppä hankki lähtemään poliisille ilmoittamaan. — Milloin käväsit kotona? — Viime viikolla. Ehkä juuri sepän menettely olikin jouduttanut paluuta, siksi minä ainakin sen käsitin. Kalle Kärppä oli siksi viisas, että käsitti miten kunniakas paluu oli, kun se tapahtui vapaaehtoisesti. Menneet olivat kesän lämpimät, jolloin sopi asua lautatarhoissa ja muissa mukavissa piilopaikoissa sekä hankkia elatusta monin keinoin. Ilmojen kylmenemisen kera läheni kiinni joutumisen mahdollisuus, läheni yhtä varmasti kuin talvikin. Viisainta siis oli lähteä patikoimaan takaisin ja siten tinkiä rangaistus mahdollisimman helppoon. — Tunnetko lainkaan katumusta karkuretkesi vuoksi? Tuon kysymyksen tein virallisesti ja siis aivan tarpeettomasti. Siinäkin tapauksessa, että vastaus olisi ollut myöntävä, en olisi siitä kirjaintakaan uskonut. — Sanohan, tunnetko? Kalle Kärppä vaikeni yhä, sillä hän tunsi vaistomaisesti, mikä arvo hänen vakuutuksellaan olisi ollut; mutta hetkisen vaiettuaan turvautui hän ainaiseen keinoonsa, hän rupesi parkumaan oikein sydämmen pohjasta. Päivä pitkänkin yön jälestä ja päivä minullekin Kalle Kärppään nähden. Joutui vihdoinkin kevät, jolloin laitos pääsi hänestä ja hän laitoksesta. Hän oli jo kuudentoista vanha. Viimeisenä vuotena paisui hän silmin nähden, hän oli päätä pitempi muita poikia, voima ja notkeus huokui hänessä, vaikka käynti olikin entinen laahustavan veltto, vaikka vatsa pulleili höysteänä ja suurena. Kun eron hetkeä vain ajattelinkin, tuli hyvä ollakseni. Pääsen vihdoinkin eroon pojasta, jonka luonteessa en ole valopilkkua keksinyt, joka ei vuosikausiin ole edes ohi menevää ilon tunnetta herättänyt. Pääsen eroon pojasta, jossa oli kymmenen pahaa eikä yhtäkään hyvää. Tuo kuva, jonka olin hänestä luonut, kyllä piinasi minua ja joskus minä epäilin sen erhettymättömyyttä, mutta tosiseikat ja vuosikausien kuluessa tehdyt huomiot pakottivat minut uskomaan siihen. Mutta niin kävi, että ennen eron hetkeä luomani kymmenen pahan kuva särkyi sirpaleiksi. Se tapahtui päivää ennen Kalle Kärpän lähtöä rippikouluun. Oli lauantai ja viikon viimeinen lukutunti menossa. Elelin poikamiehenä, alhaalta talosta sain ruuan, pojat siivosivat huoneeni. Lauantaisin tapasi aina olla suursiivous, ja siihen tuppautuivat pojat kilvan, toiset kunnian himosta ja ylpeillen luottamuksesta, kun saivat omin päin ja mielin määrin penkoa kamarit ja laatikot, toiset ystävyydestä, kun kykenivät olemaan opettajalle avuksi j.n.e. Miten lie sattunutkaan, mutta Kalle Kärppäkin joutui sillä kertaa siivoojien parveen. Tehtäviä tasatessa osui siten, että hänen piti parin apulaisen kera kantaa sänkyvaatteet pihalle, pölyyttää ne ja laatia jälleen sija reilaan. Kun viikon viimeinen lukutunti sai kuluneeksi, palasivat kaikki muut siivoojat paikoilleen luokkaan, sillä hartaushetki oli vielä pidettävä, mutta eipä kuulunut Kalle Kärppää. Menin katsomaan mikä häntä viivytti, ja silloin näin semmoisen näön, joka ei koskaan mene mielestäni. En ollut uskoa omia silmiäni, en ollut tuntea Kalle Kärppää. Hän ei huomannut lainkaan, että tähystelin häntä puoleksi avoimen oven lävitse, kiintynyt kuin oli hommaan, sijan reilaamiseen, kasvot minuun päin kääntyneenä. Muistin millaiset nuo kasvot olivat hevoskohtauksessa ja millaiset ne olivat tasaisissa oloissa. Mutta millaiset ne olivat nyt? Poissa oli kettumainen ilme ja sen sijassa jotakin lapsellista, teeskentelemätöntä ja puhdasta. Ja kesken työtään hän tuon tuostakin hymyili ja hymyillessä hänen silmänsä loistivat. Seisoin hämmästyneenä paikallani ja seisoessani näin entisen lisäksi jotakin, joka murti minua, joka iski salamoita sieluuni. Näin miten hän silitti patjaa, minun patjaani. Se oli vanha patja ja siihen muodostui aina myhkyröitä, milloin kylen kohdalle, milloin lantioiden alle, ja ne myhkyrät täytyi minun aina muhentaa, jos mielin unta saada. Ei kukaan poika ollut milloinkaan niitä myhkyröitä keksinyt, mutta Kalle Kärppä ne keksi, hän niitä kouri, muhenti ja sitte hän hymyhuulin silitteli ja taputteli patjaa, silitti hellävaroen, lapsellinen, puhdas ja teeskentelemätön valaistus kasvoilla. Erehtynytkö minä olin lopultakin? Ihmisyystunnettani viilsi joku terävä, pistävä, murtava ja polttava, jonka vaikutus tuntui ohimoissanikin ja joka ahdisti sieluani. Näin hänen kasvojensa ilmeestä, mikä tunne hänen sydämmessään liikkui, mikä loi tuon lapsekkaan ja syyttömän hymyn, joka oli niin uppo uutta ja odottamatonta. Se oli tunne, että _minun_ olisi pehmeä maatakseni, ettei myhkyrä kolhisi kylkeäni, lantioitani. _Minun_, joka olin niin monesti ankaralla kädellä rangaissut häntä, _minun_, joka olin pitänyt häntä epäsikiönä, pikku paholaisena. Ja taasen hän silitti ja silittäessään hymyili syyttömästi. En kestänyt nähdä tuota kauemmin. Kuulumattomin askelein poistuin luokkaan, istuin tuolilleni. Tunsin tuskaa, polttoa sielussani. Häpesin katsoa poikia silmiin. Vihdoin kuului Kalle Kärpän laahustava käynti, pidettiin hartaushetki, minä syöksyin kamariin. Seuraavana maanantaina alkoi rippikoulu. Rippikoulun jälestä kiihtyi niiden tapauksien nopeus, jotka vetivät Kalle Kärpän rikoksien teille. Vastoin neuvoani kokeili hän ruveta maantöihin, vaikka minä olin ehdottanut, että hän heti rippikoulun loputtua lähtisi merille. Kirjoitin tuumastani hänen isälleenkin ja sepälle, molemmat kannattivat ehdotustani. Kun aavistin ettei renkinä olo mene maineitta, kirjoitin Kalle Kärpälle muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos odottamattomia tapauksia sattuu. Ja niitä sattuikin jo syyskesällä. Tapasin Kallen isännän kirkolla muutamana sunnuntaina, kysäsin mitä kuului nuorelle rengille. — Se lähti laputtamaan eilen, kun ensin oli piessyt hevosen ja rengin, vastasi isäntä. Hevosessa ei sen enempää syytä, kuin että tuppasi syrjässä käymään, kuten monen muunkin hevosen tapa on. Siitä se vimmastui, alkoi repiä ja piestä hevosta. Kun renki koetti mennä väliin, pieksi se senkin, pieksi kuin pahaisen poikanulikan. Sitä oli vehreä miehen alku. Kiitän onnea, ettei tappanut molempia, renkiä ja hevosta. Minun ehdotukseni joutui taasen kysymyksen alaiseksi ja olikin jo toteutumaisillaan, kuten seppä minulle kirjoitti, mutta joku este, joko tyhjänpäiväinen tai todellinen, nousi sitä vastaan ja siirti sen tuonnemmaksi. Ja kun se kerran siirtymään lähti, vääntyi se yhä mutkikkaammaksi, kunnes lahosi tykkänään. Meripojan sijaan tuli satamajätkä, se, jota eniten olin pelännytkin. Ensimmäinen kepponen, joka Kalle Kärpän tutustutti lain ja oikeuden tapoihin, oli pikku väärennys. Hän piirti johonkin työlippuun yhden numeron lisää ja meni laivakonttorista perimään rahoja sillä lipulla. Väärennys huomattiin, väärentäjä vangittiin ja kepposen lopuksi tuli muutama vuorokausi vankeutta. Alku oli tehty, ensimmäinen askel astuttu. Sitä seurasi joku mitätön tappelu, juuri siksi että nimi näkyi sanomalehtien poliisiosastossa, mutta seuraavana syksynä Kalle Kärppä jo teki ensimmäisen urotyön, ryöväyksen keskellä päivää. Se sattui siinä syksyn ja talven rajamailla, arvatenkin kylmä ja nälkä olivat tapauksen tekijät. Mies, hiukan humaltunut, asteli Kalle Kärppää vastaan kadulla, ja miehen kellon vitjat loistivat. Katu sattui olemaan tyhjä. Ja se, jonka minä olin nähnyt hevoskohtauksessa, heräsi Kalle Kärpässä äkkiä eloon, heräsi ja pääsi herraksi. Ryöväys oli silmänräpäyksen työ, edeltäkäsin suunnittelematon, sommittelematon. Komea kertomus siitä oli sanomalehdissä. Humaltunut alkoi huutaa poliisia ja juosta rosvon jälessä. Huuto toi apua pihoista ja porttikäytävistä. Ehätti poliisikin joukkoon. Alkoi verraton ajometsästys. Kun paon mahdollisuus parin nokipojan odottamattoman ilmaantumisen tautia hupeni, löi ryöstäjä leikiksi koko jutun. Paiskasi ensin kellon kauas luotaan, paiskasi molemmat nokipojat katuun ja virkkoi: — Tulkaa nyt kaikki peukalopaholaiset, mutta elkää tulko useampana kuin kaksittain; mulla ei ole kunnossa kuin kaksi kättä. Ja paiskasi vielä muutamia nenäkkäämpiä ahdistajiaan katuun, viskausi sitte itsekin pitkäkseen ja tekeytyi niin humalaiseksi, ettei käsittänyt muka, oliko ilta tai aamu, tyyni tai tuulinen. Rosvo, jonka oikea nimi on Kalle Kärppä, mutta joka satamajätkien kesken tunnetaan yleisemmin Mataleena-nimellä, on poliisin vanha tuttu. Noin kertoivat sanomalehdet. Neljä vuotta kuritushuonetta, siinä jutun loppunäytös. Olen ollut tekemisissä monen rikoksellisen taimen kanssa, toiset ovat nousseet, toiset laskeuneet, mutta kukaan ei ole minuun niin valtavasti vaikuttanut kuin Kalle Kärppä. Ensin minuun vaikutti hänen luonteensa näennäinen ehjyys, kymmenen pahan kuva, jonka olin hänestä laatinut, mutta kun se viime tingassa särkyi, nousi ongelma eteeni, joka vielä tänäänkin piinaa sieluani. Aina kun muistelen Kalle Kärppää, aina esiintyy hän mielikuvissani syyttömästi hymyilevänä. Ja se muisti kirveltää. Hänessä oli pohjalla jotakin, johon en minä päässyt käsiksi, jonka hän aina ja kaikissa tilaisuuksissa osasi piilottaa. Siellä oli sinapin siemen, joka olisi voinut kasvaa tuuheaksi puuksi, jos minä olisin sen siemenen keksinyt ja osannut sitä kasvattaa, kastella ja vaalia. Mutta minä en sitä ajoissa keksinyt. Se oli virhe, ja siitä virheestä ehkä johtui kaikki. Sovitin häneen saman mittapuun kuin muihinkin poikiin, ja kun näin, etten onnistunut, laskin sydämmeni vieraantumaan hänestä. Käytin järkeä ja sääntöjä, kun olisi pitänyt käyttää sydäntä, kauttaaltaan vain sydäntä. Tein johtopäätöksiä entisien kokemuksieni nojalla ja sain väärän, kokonaan väärän tuloksen. Ei juolahtanutkaan mieleeni, että mahdollisesti seisoin ongelman edessä, joka selvitäkseen ei olisi kenties vaatinut muuta kuin yhden ainoan onnistuneen kosketuksen. Yhden ainoan onnistuneen kosketuksen! Mutta sitä kosketusta en osannut tehdä. Ehkä juuri osaamattomuuteni veti vinoon työni, vaikka minä työnsin kaiken syyn Kalle Kärpän niskoille. Ehkä? JUMALAN PUUTARHURIKSI Ensimmäisellä välitunnilla tulokas jo näytti, ettei hän taipunut sulautumaan ympäristöönsä. Seisoi kädet selän takana poppelipuuhun nojaten, silmäillen telmivää poikajoukkuetta ylhäisen henkilön välinpitämättömyydellä ja hyläten kaikki esitykset leikkiin yhtymisestä. Erityisempiin tuttavuuksiin pyrkijät niittivät järjestään rukkasia. Pyrkijöitä oli monta, toiset teeskentelemättömiä, toiset hiotuita veitikoita, kumpikin laji esiintyi ominaisella tavallaan. — Onko ikävä? utelivat teeskentelemättömät säälivästi. Kysymystä ei oltu kuulevinaankaan. — Pelkäätkö? tiedustelivat hiotut veitikat, mutta hekään eivät saaneet sanaa vastineeksi. Vihdoin läheni poppelipuuta muuan tylsä, leveänaamainen poika, joka ei nauttinut suurta arvoa toverien kesken. — Mikä sinun nimesi olikaan? — Ilmari, kuului lyhyt vastaus. — Ilmari, Ilmari, semmoista nimeä ei minulla ole, hoilotti tylsä, juosten omia aikojaan sinne ja tänne, kädet housujen lakkareissa ja suupielissä leveä nauru, joka ei ketään huvittanut. — Seppo Ilmari, seppo, seppo, toistivat pojat. Pari päivää matkittiin seppoa, mutta sitte siihen kylläännyttiin ja monien onnistumattomien kokeiden jälestä mukaeltiin Ilmarista Imu. Asianomainen ei näyttänyt olevan myötä eikä vastaan. Kaiukas Imu helähti somasti hänenkin korviinsa, ja oli kuin luonnollista että uusien olojen mukana seurasi uusi nimikin. Jo ensi silmänräpäyksinä vaikutti Imu minuun kuin valkoinen kukka syysmaisemassa. Tuntui kuin olisi jostakin toisesta maailmasta ihmistaimi työnnältäynyt eteeni. Hän oli noin kymmenvuotias ja pienikasvuinen, mutta otsa, tukka, kasvot, pojan koko olento ilmaisi perittyä kulttuuria. Kasvojen hipiä poikkesi jyrkästi niistä kellahtavista ja tummista väreistä, jotka olivat vallassa poikien kesken. Imun kasvojen hipiä oli semmoinen, kuin olin lukenut erään romaanin naishenkilöllä olleen: heleä ja punertava, mutta niin hienosti punertava, kuin ruusun sisimmäiset lehdet. Kun lisäksi mainitsen säännöllispiirteiset, hyvin kehittyneet kasvot, kauniin, valkoisen otsan ja sitä rajoittavan tumman tukan, lie Imun kuva osapuilleen piirretty. Hän oli palvelustytön poika ja aivan kehittymätön. Edellinen asianhaara selittää, mistä johtui hänen kasvojensa hipiä ja säännölliset piirteet, jälkimäinen ilmaisee syyn, jonka vuoksi hän joutui laitokseen. Joku täti oli hoitanut häntä viimeksi, ja kun täti, joka lie ollut ainoa lajiaan, kuoli, ja kun äiti osui miehelään, jäi Imu turvattomaksi. Laitoksessa rupesi hän menestymään ilman rajuja ylimenosuruja. Tämä oli aina pettämätön hyvä enne. Joskus kyllä ikävä otti ankarasti kynsiinsä hyvänkin pojan, mutta hellitti tavallisesti viikon kuluttua, väliin päivän ja parinkin jälestä. Ja jollei se pian hellittänyt, jollei uuden tulokkaan silmä viikon vierittyä kirkastunut, ei hyvä kello käytöstäkään kaiuttanut. Metsän helmassa, järven poukaman lähellä, oli Imun uusi koti, isänä ja äitinä oli työmies ja hänen vaimonsa, siskona niiden kasvattityttö. Silmät loistavina saapui Imu aamuisin kouluun, silmät loistavina lähti hän koulusta kotiin, kaikki se, mitä hän joku päivä sitte oli vapisten ajatellut, oli kääntynyt iloksi ja hauskuudeksi. Pian oppi hän huomaamaan, että melkein kaikki muut pojat olivat tiedoissa hänen edellään, ja että hänen opettamisensa oli tykkänään laiminlyöty. Kirkkaissa silmissä kuvastui usein surunvoittoinen ilme, kun hän kuuli ikäisiltään pojilta kyseltävän asioita ja seikkoja, joista ei hänellä ollut vähääkään tietoa ja joita ei hän pystynyt edes käsittämäänkään. Tämmöisen silmänräpäyksen jälestä muuttui hän mietteliääksi, ja katse, jonka hän silloin tapasi luoda minuun, tuntui olevan kotoisin jostakin toisesta maailmasta. Mainittavampaa ahkeruutta ei hän osoittanut, mutta siitä huolimatta uinuvat voimat alkoivat herätä, ja hän rupesi muokkaantumaan vastaanottokykyiseksi. Muistitiedot eivät milloinkaan olleet hänen vahva puolensa, mutta käsityskyky alkoi, muuhun kehitykseen nähden, kohota verrattain korkealle. Etevyyden edellytyksiä ei hänellä kokonaisuudessaan ollut, jos ei ota huomioon piirustusta, johon hänellä oli huomattava taipumus. Vastaanottokyvyn herättyä tein sen merkillisen huomion, että poikien enemmistö katsoi Imua syrin karin. Hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä hänkään ollut kenenkään ystävä. Sattui tapaus mikä tahansa, aina oli Imu siitä irti, aina oli hän kuin syrjäinen. Koulusta kotiin kulkiessa huomasin hänen useimmiten astelevan joukon jälessä, jollei hän suoraan joutunut piiritykseen, ja milloin satuin näkemään hänet aamuisin, asteli hän melkein aina ypö yksin, toisin kerroin ihka ensimmäisenä, toisin kerroin viho viimeisenä, joskus keskilomassa, mutta silloinkin yksin. Väliin joutui hän leikkimielelle, ja silloin hän aina valitsi toverikseen tylsän. Ja nauroipa hän silloin itsensä lämpöiseksi ja punaiseksi. Tämä leikkimieli, kun hän oli paastonnut useita päiviä, saattoi yllättää hänet kesken läksyn kuulusteluakin, hänen mahtamatta siihen mitään. Pojat näyttivät vaistomaisesti käsittäneen, että Imu ei oikeastaan kuulunut heidän joukkoonsa. Hänen ulkomuotonsa ja sulautumattomuutensa ärsytti heitä, ja he rupesivat kiusaamaan "Imu herraa", kävivätpä suotuisissa tilaisuuksissa, jos vain aiheentapainen ilmaantui, käsiksikin häneen. Tämä oli surullinen huomio, oli kaksinkertaisestikin surullinen, sillä minäkin olin osaltani nostattanut kateutta Imua kohtaan. Pojat olivat luulletikin minun äänessäni ja silmäyksissäni, kun Imua puhuttelin, keksineet jotakin, joka niistä puuttui heitä puhutellessani. Semmoisiin asioihin nähden oli heillä tarkat silmät ja herkät korvat. Ja vainu vieläkin tarkempi ja herkempi. He vainusivat opettajansa salaisimmatkin ajatukset, mikäli ne mieskohtaisesti koskivat heitä, ja harvoin, täytyy tunnustaakseni, he erhettyivät. Tämä vainu vaati heitä asettumaan vihamieliselle kannalle Imua kohtaan. Poikahan oli kaikessa heidän vastakohtansa, luokseen laskematon, hienostelija, joka vältti heitä ja heidän elkeitään ja ikäänkuin riisti siveellisen tuen heidän jalkojensa alta, osottaessaan että kaupunkilainen poikakin saattaa olla valkea ja pehmeä, vaikka on hylkyvillä kulkenut. Kahdentoista vanhana Imu jo esiintyi täydellisenä gentlemannina. Koulusta kotiin mennessä häntä heitettiin kivellä polveen niin ankarasti, että hän onnahteli moniaita päiviä. Heittäjä oli ilkeämielinen toveri, joka kadehti ja vihasi Imua, ja joka kykeni sotkemaan rikoksensa niin taitavasti, että olin melkein voimaton häntä vastaan. Joukkueessa, johon syyllinen kuului, oli kahdeksan poikaa, ja niiden tie suikahti koulun lähellä pienen metsäkaistaleen lävitse taloihin ja kylään, mutta Imun tie sitävastoin jatkui eteenpäin noin pari kilometriä. Kuten tavallista asteli hän joukon jälessä. Kun joukko oli hukkunut metsään ja kun tiellä ei enää ketään näkynyt, lennähti metsästä nyrkin kokoinen kivi Imun polveen. Se tuli vinoon edestäkäsin, ja se paiskattiin taitavasti ja voimakkaasti. Heitännän jälestä ratisi metsässä pikkuisen ja kuului heikkoa nauruakin. Kuulustelussa ilmeni että joukkueesta viisi poikaa oli lähtenyt juoksemaan jo ennen kuin olivat saapuneetkaan metsäkaistaleen kohdalle, he vakuuttivat olevansa syyttömiä, jopa aivan tietämättömiäkin koko tapauksesta. He eivät olleet kuulleet mitään, eivätkä nähneet mitään, he vain juoksivat kilvan. Heidän vakuutuksensa tuntui uskottavalta, vaikka juoksijain joukossa oli parikin mahdollista ilkityön tekijäksi. Jälellä oli siis vain kolme, mutta hekin kielsivät suun täydeltä. Olivat muka heti hekin lähteneet juoksemaan, heti kun ennättivät metsäpolulle, eivät olleet nähneet eivätkä olleet huomanneet ketään tuntematonta, olivat sanalla sanoen viattomia kuin eilispäivän lapset. Vakaumus että syyllinen oli heidän joukossaan, heräsi minussa oitis. Olisinpa voinut sanoa syyllisen nimenkin, mutta kun näkijä puuttui ja kun he itsepintaisesti kieltäytyivät ilmaisemasta totuutta, en voinut omien otaksumisieni perusteella ruveta lakia käyttämään. Siten koko kuulustelu alkoi mennä pilalle, ja minä olin jo näkevinäni moniaiden silmäin salaa kiiluvan ilosta, kun rikosta ei saatu selville eikä ketään voitu sen johdosta rangaista. Nuo kolme eivät sekautuneet puhumaan ristiin missään kohden, he vetosivat aina siihen, että he lähtivät juoksemaan viiden jälessä, ja Imu jäi heistä astelemaan tietään rauhassa. Vihdoin keksin keinon, jolla sain heidät valheesta kiinni. Hätäisesti tehtyjen, mutta onnistuneiden laskujen jälkeen otin nuo kolme yksityiskuulusteluun. Alotin vanhimmasta, joka oli tuhmin. Vietyäni hänet eri huoneeseen, tiedustelin häneltä ensin vähemmän tärkeitä sivuseikkoja, ja sitte tokasin äkkiä: — Miksi et rientänyt Imun luo, kun kuulit miten surkeasti hän parkui? Tuhma työntyi ansaan. — Oli nälkä ja piti kiirehtiä kotiin päivälliselle. — Sinä siis kuulit Imun parkuvan. — Kuulin. — Kuulivatko ne toisetkin? — Kuulivat. Tuhman jälestä kuulustelin seurueen nuorinta jäsentä. Se oli hyvälahjainen poika, mutta mestari elkeitä tekemään. Hän kiemurteli sinne tänne, mutta myönsi vihdoin kuulleensa tieltä käsin jotakin ääntä. — Miksi et mennyt Imun luo? — Enhän minä tuntenut, että se oli Imun ääni. Hän valehteli rohkeasti. — Tunsihan Reetukin sen. Reetu naurahti typerästi, mestari loi häneen salamoivan katseen. — Vaikka tunsi... mutta minä en tuntenut. Viimeksi solmesin syyllisen. Kun äkkiä kysyin häneltä, kuuliko hän Imun parkumista, joutui hän hämille ja yritti lukea toverien kasvojen ilmeistä, mitä kysymykseen piti vastata. Tuhma nauroi ja katsoi lattiaan, mestarin kasvoilla välähti joku nopea ilme, mutta minäkään en käsittänyt, oliko se kehoitus vastaamaan myöntävästi tai kieltävästi. Syyllinen tajusi, miten paljon vastauksesta riippui. Kun ei hän tovereiltaan saanut mitään apua, vastasi hän onnenkaupassa kieltävästi. Mestarin kasvoilla välähti huomattavasti, tuhma nauroi. — Reetu ja Aska kuulivat, huomautin minä pätevästi. Syyllinen punehtui. — Minä en kuullut, tavaili hän ja hänen äänessään oli raudan sointu. Käskettyäni syyllisen ja mestarin menemään luokkaan, rupesin jälleen ahdistamaan tuhmaa. Ymmärsin että jos totuus saadaan ilmi, saadaan se ainoastaan hänen tauttaan. — Kuka heitti Imun polveen? — En minä heittänyt. — Kuka heitti? — Minä en tiedä. — Sinä valehtelet. Krinu on uhannut kostaa sinulle, jos puhut totuuden. Syyllisen erikoisnimi oli Krinu. Tuhma vaikeni ja katseli lattiaan, mutta pian hän toipui. — Minä en tiedä... minä en nähnyt. Noita sanoja ei hän muodostellut muuksi. Puhuttiin mitä tahansa ja oltiin miten lähellä tunnustusta tahansa, aina hän pyöräytti lopuksi sanat, ettei hän mitään ollut nähnyt eikä siis myöskään mitään tiennyt. Aska matki samoja sanoja. Hänkään ei ollut mitään nähnyt, hän juoksi kiireesti kotia kohden, kun oli nälkä. — Juoksiko Krinu edellä vai jälessä? Aska oli muistuttelevinaan tuokion. — Jälessä, vastasi hän sitte liukkaasti, jälessä se juoksi. Tein saman kysymyksen Krinullekin. Hän siristi katsettaan ja silmäsi Askaan. Tämän kasvoilla välähti sama ilme kuin äskenkin. Syyllinen ymmärsi jo ilmeen, joka tälläkin kertaa käski puhumaan totta. — Jälessä minä juoksin. — Sinä sen keittämisen tautta jäit jälkeen. — Ei, muuten minä juoksin jälessä, polulla ei mahtunut rinnakkain. Viimeinen ristikuulustelu koitui minun tappiokseni. Huomattuaan että he olivat onnistuneet puhumaan yhtäpitävästi, kasvoi heidän rohkeutensa, suurisuisesti he inttivät olevansa syyttömiä ja tapahtumasta kokonaan tietämättömiä, rohkenipa mestari jo tehdä viittauksen, ettei ole takeita, vaikka Imu olisi tahallaan valehdellut koko kivenheittojutun. Kuten ainakin tämmöisissä tapauksissa, joutuivat kaikki kolme rangaistukseen. Ottaen huomioon itsepintaiset valheet, määräsin heille kaksi tuntia jälki-istuntoa viikon ajaksi. Nurisematta alistuivat he rangaistukseen. Puolet oli jo kärsitty, kun Imu eräänä päivänä jättäytyi luokkaan. Tämä kohtaus painui erityisemmin muistiini sen vuoksi, että se päivä oli harmien ja ikävyyksien päivä. Joku poika oli aikaisin aamulla lähtenyt karkuteille ja joku oli loukannut itsensä. Kun Imulla näytti olevan jotakin sanomista, viittasin hänet menemään huoneeseeni, jonne itse riensin jälessä ja virkoin kärsimättömästi: — No, mitä sinulla? — Pyydän että poikain ei enää tarvitsisi istua. Luottava ja teeskentelemätön ääni vaikutti minuun, unhotin hetkeksi kaikki harmit ja ikävyydet. Mutta vaikka heti tunsin itseni voitetuksi, utelin kuitenkin perusteluja. — Ei minunkaan polveni ole enää kipeä. Siinä perustelu. Jonkun toisen pojan lausumana olisi se kuulunut ehkä typerältä, mutta kun Imu lausui sen, loi hän kirkkailla silmillään minuun katseen, joka oli kuin toisesta maailmasta. Olin joskus ennenkin sen katseen keksinyt, ja se oli toisinaan herättänyt minussa ahdistuksen tapaisen tunteen, mutta tällä kertaa tunsin hengessäni kuin jonkun ylevämmän kosketuksen. Menin Imun kera luokkaan, jossa rangaistuksenalaiset istuivat, puhuin jotakin sydämmen jaloudesta, vetosin johonkin paremmuuteen, joka löytyy kehnoimmassakin luonteessa, enkä tiedä miten sanani sattuivat, mutta tuhma rupesi itkemään, mestari näytti häpeevän ja syyllinen tunnusti ilkityönsä. Seuraavana vuonna sairastui Imu, ja sairauden aikana kuvastui hänen silmissään yhä väkevämpänä se, joka oli kuin toisesta maailmasta kotoisin. Olin toivoton, mutta hän kesti taudin. Nurmen vehreytyessä ilmaantui hän eräänä aamuna tanhualle, ja kun hän asettui pulpettiinsa, joka oli tyhjänä ammottanut useita viikkoja, en keksinyt hänessä muuta huomattavaa kuin kalvakkuuden. Mutta sekin hukkui pian, ja minä näin jälleen entisen ruusuhienon ja ruusuheleän hipiän, näin jälleen kirkkaat silmät, jotka toisinaan lähettivät minulle terveisiä jostakin toisesta maailmasta. — — Aika vieri, Imu kävi viimeistä vuottaan koulussa. Hän ei ollut paljo muuttunut minun silmissäni. Vartalo oli hieman venähtänyt ja ehostunut, henkiset voimat olivat kehittyneet ilahuttavasti, mutta muuten oli hän sama lähentymätön ja luokseen laskematon Imu, kuin ensimmäisellä välitunnillakin poppelipuun juurella. Viimeisenä vuotena oli hän sijoitettu taloon, jossa oli nuoria poikia ja nuoria tyttäriä. Hän viihtyi hyvin. Pyhäpäivinä huomasin hänen käyttävän rusettia, hänen koulupukunsa oli aina putosen puhdas. Eikä pikku hairahdustakaan vuosien kuluessa! — Miksikähän tässä ruvetaan, kun loppuu nämä tämmöiset päivät, virkoin kerran, kun hän satunnaisesti joutui postia tuomaan minulle. Lukuvuosi oli juuri alkanut, Imun viimeinen lukuvuosi. — Enpä tiedä. Hän ei osannut sanoa kysymykseeni tuota eikä tätä, vaikka minä muuten hoksasin, ettei se kohdannut häntä äkkiarvaamatta. — Entä jos rupeisit puutarhurin oppilaaksi, ei tarvitsisi muuttaa kauas. Tuumihan sitä asiaa. Kunnassa oli yksityisen omistama suuremmoinen puutarhalaitos. Olin jo kuulustellut oppilaan paikkaa Imulle ja olin saanut melkein varman suostumuksen. Ilokseni miellytti tuuma Imuakin, oli jo kuin päätetty, että hän antautuu puutarha-alalle. Asian päätökseen joutuessa ilmaisi hän minulle, että tulevaisuuden huolet olivat jo kauan pyörineet hänen ajatuksissaan. Hän oli tuuminut monia aloja, mutta minun esittämääni ei hän ollut osannut keksiä. Takerruimme silläkin kertaa, kuten monesti ennenkin, puhelemaan mitä kirjavimmista asioista, mutta yhtä me aina vältimme koskettamasta: hänen äitiänsä. Tämä oli kuin elävien ilmoilta pyyhitty. Ei riviäkään pojalle pitkien vuosien kuluessa. Kovaosaisimmatkin pojat saivat toisinaan kotoa sukkaparin sekä postimerkin nisurahoiksi, mutta Imun äiti oli kuin kuollut pojaltaan. Kerran toi viesti minulle tiedon, että hän palveli ylhäisessä asemassa olevaa henkilöä, ja minä puuhailin jo etsiä hänet, mutta jostakin syystä se jäi tekemättä, ja sitte kertoi toinen viesti että hän oli joutunut miehelään ja muuttanut pois pääkaupungista. Monesti teki minun mieleni kysyä Imulta eikö hän ikävöinyt äitiään, mutta minä en hennonnut kysyä. Eikä mikään viitannut siihen käsin. Vuosien kuluessa muodostui minulle rohkea, mutta luonnollinen otaksuma äidin ja pojan keskinäisistä väleistä. Ne olivat kai semmoiset, että viimemainittu ei olisi äitiään äidiksi tuntenut, jos tämä olisi sattumalta vastaan osunut. Tällä asianhaaralla, niin monta tilapäistä katkeruutta kuin se olikin minussa herättänyt äitiä kohtaan, ei kuitenkaan enää ollut jatkuvaa merkitystä, sillä eron hetki oli jo aivan lähellä, vaikka en sitä aavistanutkaan. Oli leuto ja kirkas syyspäivä, Imu saapui kouluun tavallista varhemmin — ja yksin. Istuin työpöytäni ääressä ja hän tervehti minua pihalta. Kuulin hänen astelevan luokkaan, hän tapasi usein siellä lukea läksyjään. En huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kolme tuntia meni menojaan, kahtena viimeisenä oli käsitöitä. Imu oli juuri ryhtynyt työhön, kun hän äkkiä vaikeni ja rupesi horjumaan. Riensin häntä kohti, hän kaatui suoraan syliini. Häntä kouristi ankarasti, ja hän menetti tajunsa silmänräpäyksessä. Noin kuukauden päivät kesti taistelu, sitte sammui kirkas silmä. Päivää kahta ennen olin käynyt hänen luonaan. Hän ei jaksanut enää puhella kuin jonkun sanan. Noustessani lähtemään loi hän minuun vielä kerran silmäyksen, joka oli kuin tervehdys toisesta maailmasta, liikutti hiljaa huuliaan ja minä kuulin sanat: — Hyvästi, hyvästi, minä en jaksa... Silmät painuivat jälleen umpeen. Ylihuomissa muutti hän pois. Harmaana ja kylmänä syyspäivänä kätkettiin kuori maan multiin, mutta henki eli, Imu itse liiteli puutarhuriksi Jumalan puutarhaan. PAKKOKASVATUSLAITOKSEEN Elämässä sattuu hetkiä, jolloin suuri totuus, jonka kyllä olemme käsittäneet ulkonaisesti, äkkiä kirkastuu eteemme ja ikäänkuin syöksyy meihin ja valloittaa koko olentomme. Käy aivan samoin kuin hajanaisten valonsäteiden, jotka taittuessaan yhtyvät polttopisteessä, jolloin niiden sytyttävä voima paisuu tuhatkertaiseksi. Meissä kaikissa ihmisissä on hajanaisia totuudensäteitä, ja niiden olemassa olon me kyllä tunnemme, sillä ne usein värähtävät, usein tuikahtavat ympäristön kosketuksien tautta, ja silloin me tunnemme kuin heikon kipinän välähtävän sielussamme. Mutta kun sattuu hetki tai silmänräpäys, jolloin nuo totuudensäteet taittuvat ja keräytyvät polttopisteesen, silloin tunnemme voimakkaan iskun koko henkiolennossamme, ja silloin näemme suuren totuuden suuressa kirkkaudessaan. Tämmöinen totuudensäteitten taittuminen sattui minulle. Jonakin kauniina kevätpäivänä tuotiin laitokseen lisää aineksia, ja joukossa oli muuan, jonka nimi oli Unto Kukkola. Pojat ristivät hänet oitis Kukoksi, joka nimi lie hänellä ollut ja ennemminkin. Erityisissä tilaisuuksissa hän muistuttikin tappeluun hyökkäävää kukkoa. Hänen olkapäänsä olivat silloin koholla, ja hänen käyntinsä oli vaappuilevaa ja kiekailevaa. Pitkän selän jatkona olevat lyhyet jalat vaikuttivat, että hän näytti saamattomalta eli sellaiselta, jolla ei ollut muuta kykyä kuin matkimiskyky. Ikää oli hänellä neljätoista vuotta, ja se merkitsi meikäläisissä oloissa sanomattoman paljo. Kymmenen ja yhdentoista vuotiaitten kanssa menetteli vaikeimmissakin tapauksissa verrattain hauskasti, ja useinkin ne herättivät vihantia toiveita jo muutamien viikkojen kuluttua, kun murrosaika oli onnellisesti eletty ohi, mutta toista oli neljän- ja viidentoista vuotiaitten kanssa, jotka ylemmän kansakoulun ylemmiltä vuosiosastoilta paiskattiin laitokseen. Niillä oli taiat ja taidot, joilla päivyt pilveen painettiin ja harmin tuulet henkiin herätettiin. Unto oli ylemmän kansakoulun kolmannelta vuosiosastolta, ja hän oli lahjaton, mutta katukoulun kaikki tutkinnot suorittanut. Mestarin veroinen ei hän toki ollut, syystä että häneltä puuttui omaperäinen kyky. Tahto kyllä oli, mutta lahjat olivat korkeintaan välttävät eikä hän laitoksessa kyennyt milloinkaan mestarinäytteitä suorittamaan. Mutta kätyriksi ja käskettäväksi hän oli mainio, sillä hän omasi tahdon. Pikku hävyttömyyksiä ja koiramaisuuksia harjoitti hän alituiseen. Koko luokka äimistyi, kun hän ensi päivänsä uskontotunnilla päästi aivastaessaan mankuvan äännähdyksen, niin sulavan ja ehyen, jotta itse mestarinkin silmät pyöristyivät. Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta, vaan ei miellyttävät. Hipiä muistutti jotakin harmahtavaa sientä, ja kun hän hymyili, leikki hymyssä jotakin hävytöntä ja julkeata, joka vaikutti ettei hän milloinkaan näyttänyt hauskalta eikä syyttömältä. Nenä oli huomattavasti latuskainen, sieramet suuret, otsa matala ja kaiken täydennyksenä oli leveä, ilkkuileva suu, joka oli kuin luotu hävyttömien ilmeiden tyyssijaksi. Kihnattiin elää vuosi eteenkäsin, saapui kesä ja kesäiset loma-ajat. Eräänä kesäiltana ilmaantuu Unto minun työhuoneeseni ja tillastaa lupaa käydä vanhempiaan tervehtimässä, erittäinkin äitiä ja siskoa, joita hänen oli ikävä, kauhean ikävä. Hän on olevinaan liikutettu ja hän pyyhkii karpaloita silmistään. Minä olen alussa jäykkä ja kovapintainen, minä nauran salaa hänen ikävälleen ja hänen kyynelkarpaloilleen. — Et ole käyttäytynyt siten, että voisit toivoakaan kotiinpääsyä. Unto on hämmästyvinään. — Enhän minä ole varastanut enkä karannut. — Olet muuten käyttäytynyt huonosti, ja käytös ratkaisee tämmöiset kysymykset, tiedät sanomattakin. — Mutta pääsihän Prenikkakin, vaikka... — Prenikka on hyvä poika. — Karkasihan se. — Ensi suruissaan ja ikävissään karkasi. Se on vallan toista kuin ilkeyksissä karkaaminen. — Ikävä minunkin on. — Olet sitäpaitsi ollut niin vähän aikaa täällä, että senkin puolesta. — Ossi tuotiin myöhemmin kuin minä, ja hänkin pääsi. — Ossin laita on sama kuin Prenikankin, molemmat ovat kilttiä poikia. Kyynelkarpalot rupesivat juoksemaan hereämmin. — Ja sitte vielä yksi tärkeä kohta, minä en luota sinuun. — Missä asiassa? — Siinä asiassa että sinä et palaa kunnialla takaisin. — Kyllä minä vaan palaan. Olisin minäkin voinut karata, mutta minä en tahtonut, kun uskoin että pääsen luvalla. — Tuo oli suoranainen uhkaus, ja minun oli pakko ottaa se huomioon. Samalla se oli katkeran mielen ilmaus. Entä jos Untoa todellakin oli pidättänyt karkaamasta laskelma, että hän kesän tullen pääsee luvalla käymään Helsingissä. Entä jos! Entä jos! — Kun voisi luottaa sinuun. — Minuun voi luottaa. Olimme tuokion ääneti, Unto pyyhki karpaloita silmistään, minä laskin itsekseni, mitä mahdollisia seurauksia voi koitua, jos olen taipumaton. — Miten kauan sinä sitte...? — Kaksi viikkoa, ehätti hän vastaamaan, vainuten että itse asiassa hänellä itsellään olikin valta ja minun suostumukseni oli vain mitätön muotoseikka. — Lupaatko palata kunnialla? — Lupaan ja palaankin. — Tällä kertaa ei vielä tehdä lujaa päätöstä, minä kirjoitan ensin kotiisi. Tule viikolla kuulemaan. Kirjoitin hänen isäpuolelleen ja kysyin, meneekö hän takuuseen, että Unto rettelöittä saapuu takaisin olosijoilleen. Siinä tapauksessa pääsee hän kotiinsa kahdeksi viikoksi. Isäpuoli vastasi piammiten ja vakuutti pitävänsä huolen, ettei minulle koidu mitään ikävyyksiä pojan kotonakäynnin vuoksi. Unto pääsi matkaan. Olin aivan levollinen, sillä luotin isäpuolen vakuutukseen, mutta kun kaksi viikkoa sai kuluneeksi, ei Untoa kuulunutkaan kotiin. Pahat aavistukset kiusasivat minua, ja minä kaduin taipuvaisuuttani sekä niiden laskujen tekoa, joihin taipuvaisuuteni perustui. Kesken katumuksiani sain kirjeen, jossa ilmoitettiin että Unto oli ollut hunningolla koko loma-ajan, ettei hänestä mitään tiedetty. Heti ensi aamuna katosi hän. Pistäydytään siskoaan tervehtimään, jäi hän sille tielleen. Poliisit olivat turhaan etsineet häntä. Isäpuoli ei voinut muuta kuin valittaa. Tämmöistä käännettä ei hän ollut osannut odottaakaan j.n.e. Olin suutuksissa itselleni. Vastoin parempaa järkeäni olin laskenut pojan Helsinkiin, vaikka piti tietämäni ettei siitä hyvää kuulu. Ne olivat kaikki valhekyyneleitä, joita hän pyyhkieli silmistään lupaa tillastaessaan minulta. Entisiä katutovereitaan ja rikoskumppanejaan hän ikävöi, seikkailuelämään hänen mielensä paloi, kokemaan puutetta ja ylellisyyttä, nälkää ja herkkuilemista, aina miten "ammatti" luonnisti. Tuo kaikki oli entiseltä minulle tuttua. Myönnetyn kahden viikon jatkoksi oli jo kulunut yksi ylimääräinen viikko, kun minä jouduin pääkaupunkiin. Riensin suoraa päätä asemalta Unnon kotiin. Ihmeekseni ja ilokseni istui poika sohvalla, kun avasin oven ja astuin huoneesen. Poliisit olivat sattumalta onnistuneet yllättämään hänet. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Unto toimitettiin junaan, kestetyt harmit unhottuivat pian, olinpa iloinenkin, kun asia keikahti siksi ajoissa tolalleen, ettei tarvinnut johtokunnalle ilmoittaa sitä. Mutta elokuussa oli laitokseen osoitettujen lähetyksien joukossa eräs kirje, joka heti pisti erikoisemmin silmiini. Se oli pitäjän nimismiehen konttoorista. Avasin sen maltittomasti, ja kun olin sen lukenut, nousi käteni väkisinkin korvallisiini. Kirje oli harmin sanoma. Siinä kysyttiin ensin, oliko laitoksessa ketään Unto Kukkola nimistä poikaa, joka oli viime kuussa nukkuvan henkilön lakkarista anastanut muutaman pankkikirjan. Siinä tapauksessa että poika kuului laitoksen kasvatteihin, pyydettiin tietoa, toimitanko minä pojan seuraavalla viikolla pidettävään raastuvanoikeuden istuntoon, muussa tapauksessa lähetetään poliisi noutamaan. Unnon Helsingissä käynnistä tuli kuin tulikin semmoinen juttu, että siitä oli pakko ilmoittaa jo johtokunnallekin. Harmistuneena ja suuttuneena minä sitte eräänä iltana, kun huomissa jo oli oltava raastuvanoikeudessa, astelin oikopolkuja naapurikylään, jonka rikkaimpaan taloon Unto oli sijoitettu. Kesäpolku kierteli viidakkoa, ahoa ja noroa ja hupsahti lopulta talon riihen sivu puutarhaa kohti. Riihessä oli työ vielä käynnissä. Pysähdyin oven luo ja keksinpä pölyn seassa keskenkasvuisen vartalon työhön koukistuneena. — Onko se Unto? — On. Häntä huvitti, kun en minä oitis tuntenut, ja hän rupesi ääneen nauramaan. Nauru ei ollut semmoista, johon olin tottunut. Siinä ei kaikunut entinen julkeus, sen ilettävyys oli hukkunut jonnekin, se oli sanalla sanoen luonnollista naurua. Nähdessäni hänet hikisenä, pölyisenä ja työhön kumartuneena heräsi minussa raskas ja surunomainen tunne. Ja se valtasi minut tuokiossa. Minä tunsin poikaa kohtaan jotakin semmoista, jota en milloinkaan ennen ollut tuntenut: surua ja sääliä. Kaikki harmi ja suuttumus oli tipo tiessään. Hikinen, riihipölyinen ja riihinokinen Unto kosketti johonkin paremman itseni kieleen, ja se kieli rupesi soimaan ja valittamaan niin voimakkaasti, että minulla oli täysi työ estää kyyneleiden pillahtamasta silmiini. Olin kuullut ja lukenut miten luonnotonta rankaiseminen on ja miten sen luonnottomuus pätevimmin todistetaan sillä tosiasialla, että jokainen on kernas lähimmälle omaiselleen, johon on yhdistetty verisiteillä, antamaan anteeksi, mikä ei itse asiassa ole muuta kuin rikoksen syiden selvitys, ja hankkimaan hänelle armahduksen, olkoon hän tehnyt rikoslakeihin nähden miten suuren pahan työn tahansa. Tämän olin kuullut sekä lukenut, ja tämän olin käsittänyt järjellisesti. Ja samalla olin ivallisesti ajatellut, että jos omaisien tunteet asetetaan lakipykälien sijaan, ei yksikään roisto tai murhamies joudu linnaan. Olin kyllä toisin kerroin ajatellut rakkainta omaistani semmoiseen asemaan, ja oli minussa todellakin herännyt säälin ja anteeksiannon tunne, mutta kylmä järkeni selitti, että se itse asiassa ei ollut muuta kuin ventotunteisuuteen pukeutunutta itsekkyyttä, jonka varjossa oli mukava nauttia järjestetyn yhteiskunnan etuja, tarvitsematta milloinkaan suorittaa "veroja". Rikoksien rankaiseminen ei yleensä ollut milloinkaan koskenut minuun, minä mittailin niitä järjen ja yleisen edun kannalta. Milloin jouduin junassa tai muualla kohtaamaan harmajapukuisen vangin, ei tämä minussa herättänyt osanottoa, päinvastoin minä ihailin yhteiskuntajärjestystämme, joka sopivilla rankaisukeinoilla osasi rajoittaa ja supistaa pahan voimia. Mutta kerran toki oli minuun jo pikku salama iskenyt, mutta se iski kaukaa ja vento vieraista. Oli sattunut myrkytysjuttu, jota koko maassamme seurattiin jännityksellä. Nuori, onnellisissa oloissa oleva rouva myrkytti miehensä. Oikeuden edessä hän kielsi rikoksensa. Ja niin kauan kuin hän kielsi, en tuntenut säälin kipinääkään häntä kohtaan. Päinvastoin intoilin itsekseni, että totuuden pitää päästä voitolle ja syyllisen pitää joutua rangaistukseen. Ja sitte hän tunnusti. Kertoi koko kauhean rikoksensa pienimpine sivuseikkoineenkin. Silloin minun intoilemiseni vaihtui sääliksi, minä säälin ja surkuttelin häntä syystä, että hänen nuori elämänsä haaskaantuu linnan muurien takana. Olisin voinut rukoilla hänelle rangaistuksen lieventämistä, että hänelle olisi jäänyt nuori elämänsä jälelle, jos rukoukseni olisi mahtanut mitään. Ja tämän kaiken siitä syystä että hän tunnusti! Riihen luo jouduttuani, osuin samallaiseen ristituleen. Rikos oli verrattain vähäpätöinen, rikoksen tekijä oli vain entinen katupoika, mutta lajit ja asteet menettivät kaiken merkityksensä, minä tunsin vain surua rangaistuksesta itse rangaistuksen vuoksi, ja kun varmasti tiesin ettei sitä voitu välttää, valtasi minut haikea tunne, jonka vertaista en ollut ennen kokenut. Tuomion sijaan anteeksiantoa, rangaistuksen sijaan kehoituksia voittamaan kiusauksia, ohjausta, siveellistä rohkaisua tai kaikkea muuta, vaan ei rangaistusta, soi ajatuksissani. — — — — Meidän on matka huomenna Helsinkiin, virkoin minä riihen ovelta luonnottomalla ja soinnuttomalla äänellä. Hän ojentihe suoraksi. En voinut huomata mitään ilmettä hänen nokisissa ja pölyisissä kasvoissaan, sen vain huomasin että hän silmäsi minua terävästi. Säälini ja suruni kehittyi riehuvaksi tuskaksi, minussa paloi jotakin, minä näin silmissäni totuuden, kirkkaan totuuden, minä tunsin sydämmessäni sen, ja se totuus sanoi minulle: elä rankaise tätä poikaa, anna hänelle anteeksi, anteeksianto on hänelle kaikkein tehoisin. Kylmä järkenikin myönsi että niin oli laita, kaikkein toivehikkain keino olisi ollut anteeksianto. Niissä oloissa, joissa Unto oli, ja ainoastaan niissä oloissa oli hänellä mahdollisuus kehittyä hyväksi. Hän oli jo mielestäni kulkenut kauniin kappaleen hyvän tietä. Ei ollut karannut kertaakaan runsaan vuoden kuluessa. Kesälomaltaankin palasi lopulta omasta halustaan, jatkaakseen matkaansa hyvän tiellä. Nokisena, pölyisenä ja hikiotsaisena teki hän minuun vaikutuksen, joka oli sama kuin ääneen lausuttu: näettehän että minä haluan ja koen tulla hyväksi joka päivä. Mutta satunnainen horjahdus, punnitsematon harha-askel, ja sen johdosta koko elämän myllerrys. Laki oli tässä tapauksessa kuin loukattu hallitsija, jonka täytyy alottaa hävittävä sota naapurikansaa vastaan, jottei hallitsijan persoonaan jää pienintäkään loukkauksen naarmua. Vapaus ryöstetään Unnolta, peltojen, hevosien, lehmien ja lampaiden sijaan astuvat vankilan muurit. Niiden muurien sisäpuolia on kymmenen kertaa turmeltuneempia poikia kuin Unto, ja kasvatuksen on sitte käyminen päinsä hyvien sääntöjen avulla. Tämmöistä vaati ja tämmöiseen johti loukatun lain rankaisu-into. Aamulla ajoimme me asemaa kohti, tiellä sattui viivytys ja minun mieleeni juolahti kysyä häneltä: — Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtui? Hän katsoi minuun tyynesti ja ilman ilkkuilemista, mutta ei vastannut sanaakaan. Luulen että hänen silmäyksensä mieli sanoa: näytpä tuon tietävän kysymättäkin. Hänen vaiteliaisuutensa ei suututtanut minua, päinvastoin minä tunsin yhä enemmän osanottoa ja sääliä häntä kohtaan. Rangaistuksen nurinkurisuus piinasi minua entistä enemmän. Unnossa olisivat hyvät voimat olleet herätettävät, ja sen työn avuksi tarvittiin ennen kaikkea hyvä ympäristö. Vankila ja viisaat säännöt eivät mitään kykene. Niin kauan kuin Unto ei itse ryhdy kasvattamaan itseään, singahtaa kaikki viisaat säännöt takaisin hänestä, ja hän kivettyy ja kovettuu jokaisen eletyn päivän mukana yhä mahdottomammaksi. Kun vankilan eli pakkokasvatuslaitoksen ovet vihdoin avataan ja hän saa vapautensa, on hänen alottaminen alusta. Tämän käsitän minä siksi, että hänen pitää jatkaa siitä, johon hän jäi, kun minä tulin riihestä häntä noutamaan luokseni yöksi, aamulla yhdessä matkataksemme raastuvanoikeuteen. Ja hänen on jatkaminen samaan tapaan, vapaaehtoisesti ja ilman viisaiden sääntöjen pakkoa. Jollei jatko siitä kohdin lähde ja Unnon omasta alotteesta, ei se lähdekään konsanaan. Minä näin koko sen järjestelmän onttouden, joka pojan rankaisuun saattamisen takana kätkeytyi. Itse järjestelmä kuului, että lain loukkaaminen ehdottomasti vaatii rankaisua, muuten lakiin jää naarmu. Ja siitä seuraa että yhteiskunta ei seiso jaloillaan, jollei laki aina ja joka tapauksessa toimi tinkimättömästi. Tätä lain yleispätevyyttä vastaan ei minulla ollut mitään sanomista, mutta kun minä asetuin Unnon tapauksen kannalle, suistui kaikki nurin, ja minä tunsin väkevästi sydämmessäni, että toisin olisi ollut meneteltävä. — Tapauksen koskeminen minuun oli muuten kumma, sillä Untoon nähden olin aivan kuin sivullisen ja asiaankuulumattoman asemassa. En ollut häneen vähääkään kiintynyt. Toiseksi minä katsoin itseäni kuin sormieni lävitse tällaisiin yläosastojen hylkykaluihin nähden, jommoinen Unto oli ja jotka vuodeksi pariksi paiskattiin laitokseen, surua ja harmia luomaan minulle ja vahingoksi kymmen- ja yksitoistavuotiaille. Tapani — se johtui kokemuksista ei ollut liittää heihin mitään toiveita eikä ollut liioin tapani asettaa itselleni vaatimuksia heihin nähden. Olin tyytyväinen, kun kykenin jotenkuten pitämään heitä aisoissa, ja päivää, jona heistä suoriuduin eroon, pidin pikku juhlana. Mutta nokinen ja hikinen riihipoika ampui minuun nuolen, minä rupesin tuntemaan sääliä hylkykalua kohtaan, ja minä tunsin surua hänen vuokseen, kun tiesin etten voinut pelastaa häntä lain kovista kourista. Aikaa kuluttaessamme oikeuden istuntohuoneen eteisessä en huomannut hänessä mitään erikoisempaa. Hänen äitinsä ja isäpuolensa ilmaantui luoksemme ja näytti ensinmainittu olevan tapahtuman johdosta huolissaan. Jätin heidät puhelemaan kolmisin, kunnes juttu huudettiin esiin. Kuten olin ajatellutkin, oli Unto toiminut toisten kätyrinä, mutta luulen että se jäi muilta huomaamatta ja ehkä uskomattakin. Joukkueeseen kuului viisi kuusi poikaa, mutta Unto työn suoritti, hän nukkuvan henkilön lakkarista närppäsi lompakon, ja häntä vastaan muutenkin puhuivat kaikki asianhaarat. Kun edellisen oikeudenistunnon pöytäkirja oli luettu ja kuulusteltu muutamia minulle aivan tuntemattomia henkilöitä, huudettiin Unto esiin. Hämmästyin muutosta, jonka huomasin hänessä äkkiä tapahtuneen. Riihessä, junassa ja eteisessä oli hän ollut tyyni ja vakavan näköinen, hän oli toisinaan luonut minuun kiinteän ja mietteliään silmäyksen, jossa kuvastui jotakin raskasta ja surullista, mutta nyt näkyi häneen äkkiä syöksyneen entiset julkeuden hengettäret. Hän naureli usein kursailemattomasti, ja hänen suupielissään vireili niin tuhman julkea hymy, että oikeuden puheenjohtajakin äkämystyi ja muistutti häntä hetken vakavuudesta. Mutta minussa ei herännyt harmi. Jota epäedullisemman vaikutuksen pojan käytöstapa teki oikeuden edessä, sitä enemmän minä tunsin sääliä ja osanottoa, sitä enemmän ristiriitaisuutta keksin minä hänen rikoksessaan. Ja niihin ristiriitaisuuksiin taittui joku säde, jonka kirkkaassa valossa minä näin pölyisen ja nokisen pojan, näin ihmistaimen, joka, jatkaakseen kulkuaan hyvän tiellä, olisi etupäässä tarvinnut sääliä ja ohjausta. Oikeuden päätös muodostui semmoiseksi, kuin asianhaaroihin nähden saattoi odottaakin. Unto tuomittiin pakkokasvatuslaitokseen. SYVÄYS Kuten usein ennenkin, seurasi nimi miestä, maine matkalaista. Katuyhteiskunnan jäsenillä oli erinomaisen laajat tuttavuudet, ansiokkaammat tunsivat kaikki toinen toisensa, olipa alamittaisillakin, jotka eivät vielä olleet ehtineet kehittyä huomattaviksi, kaukaisia tuttavuuksia. Niinpä saattoi sattua että kun pojat, joiden kodit olivat Merikadun, Hermannin kaupungin ja Lapinlahden tienoilla, yhättivät toisensa laitoksessa, olivat he yhtä läheisiä tuttavia kuin pihanaapurit. Tuttavuuksien tautta entiset erikoisnimetkin ilmenivät, ja niiden käyttämistä ei voitu estää millään mahdilla. Joskus nimet olivat hauskoja ja samalla sattuvia, joskus ne olivat käsittämättömiä. Tämän muistelman pojan erikoisnimi oli semmoinen, joka ei katuyhteiskunnan ulkopuolella olevaan voinut sattua ja jonka mehua eivät osanneet maistaa muut kuin asianomaiset itse. Kun poika teki ensi tapaamalla minuun miellyttävän ja edullisen vaikutuksen, oletin ettei hänellä ainakaan ole niin paljo elettyä takanaan, että hänellä olisi erikoisnimi, mutta olettamisen! oli erehdys. Olin kävelyllä, kun poika asteli ensimmäistä matkaansa kouluun. Kun hän kerkesi tanhualle, kuului korviini: — Lilli, katsohan Lilliä. Astelin edelleen, ja jopas kuului kerta toinen ja kuului syvemmällä ja miehekkäämmällä äänellä: — Lilli, päivää, päivää. Ja kerittyäni eteiseen, kuului kolmas, iloinen ääni, joka ei ainakaan ollut kahden ensimainitun: — Lilli, hei, hei. En käsittänyt mistä moinen nimi johtui ja mikä ominaisuus sen keksimistä oli edistänyt. Nimen omistaja ei ollut tyttömäinen eikä ujo, päinvastoin hän oli sangen monimutkainen poika ja lisäksi semmoinen, joka ei mieltään pahoittanut, mutta ei myöskään tapojaan parantanut. Toisinaan oli hän kiltti viikon ja kaksikin, mutta heittäytyi sitte kuin vaihdoksen vuoksi jälleen ilkeäksi, sekausi tappeluihin, valehteli, hukkasi lakkinsa, ryvetti kirjansa lätäköissä ja pellonojissa eikä huolehtinut läksyistä nimeksikään. Ei milloinkaan ollut laitoksessa poikaa, joka niin herkästi ja vastahangatta mukautuu rangaistukseen kuin Lilli, olipa kysymyksessä jälki-istunto tai vitsan toiminta. Monesti hän vältti rangaistuksen mukautumisellaan. Oli joskus suorastaan mahdoton rangaista vakavasti poikaa, joka ensi viittauksella oli nopsa paljastamaan ihonsa. Ja jos häntä rankaisikin, ei hän siitä pahaa mieltä kantanut. Sivakasti pyyhki hän kyyneleet silmistään, jotka eivät kunnolleen kerinneet kuivuakaan, kun ne jo loistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin. Oli mahdoton saada häntä ottamaan mitään asiaa vakavalta kannalta, hän unhotti yhtä hereästi hyvän kohtelun kuin rangaistuksenkin, ja teki taasen ilkeyksiään, kun se häntä huvitti. Hänen taipumuksensa valhettelemiseen koski minuun eniten ja pani pääni pyörälle. Pian opin minä huomaamaan, milloin valhe kurkisteli hänen iloisissa silmissään. Hänen äänensä muuttui silloin nauravaksi ja hihitteleväksi, hän kallisteli päätään oikeaan ja vasempaan ja silmissä aivan kurkisti iloisa ajatus, joka tuotti hänelle nautintoa, ajatus: kai sinä uskot, mitä minä latelen. Uskothan vainenkin. Hän oli sijoitettu torppaan, jossa oli poika ja tyttö, molemmat nuoremmat kuin Lilli ja voimiltaan heikommat. Alkuajat, kolme neljä kuukautta, menivät mainioitta, vaikka äidin sijainen ei ollut aivan juoheampaa lajia, mutta sitte eräänä aamuna toi Lilli tiedon, ettei hänestä enää, kuun loputtua, huolitakaan torppaan. Tämä oli jo pikku isku minullekin. Tiesin kokemuksesta mikä vaikea vyyhti siitä voi keriintyä, kun joku poika joutuu leimatuksi erikoisemman häijyksi. Pelko ja ennakkoluulot vahaavat ihmiset, ja kärpäsestä kasvaa semmoinen härkä, käyttääkseni puhetapaa, joka erittäin soveltuu tähän tapaukseen, ettei se mahdu enää mistään ovesta sisään. — Mistä syystä ne eivät huoli enää sinusta? Huomasin että hän mietti jotakin valhetta, mutta hän ei keksinyt sopivaa, joka olisi tuntunut uskottavalta. Totuuden oli pakosta tuleminen esiin. Hänen ja torpan pojan Eskon välillä oli sattunut pikku riitoja ja käsikähmiä, joka merkitsi toisin sanoen sitä, että Lilli oli väärin käyttänyt voimiensa etevämmyyttä. — Milloin oli viimeinen riita? — Eilen illalla. — Oliko se oikein käsikähmä? — Kyllä... kyllä se oli. — Kerro se. Jossakin riihen ja navetan polulla olivat he iltasella ajaneet vastakkain, jotakin vanhaa velkaa oli kahdenpuolen suorittamatta, hän pilkkasi Eskoa rintaan jollakin, Esko pukkasi takaisin, ja sitte he tarttuivat toisiinsa kiinni jostakin j.n.e. — Onko sinua kotona rangaistu milloinkaan niistä tappeluista? Lilli rupesi kallistelemaan päätään ja hänen äänensä muuttui hihitteleväksi. — Onhan toki... ainahan ne... kun Eskon kanssa vain mitä sattuu... monta kertaa... Minä hain vitsan. — Nyt totuus esiin. Pää keikkui yhäti... ja ääni oli hihittelevä. Kun hän oli saanut vitsaa, lähetin hänet anteeksi pyytämään. Se keino oli joskus auttanut, ja minä en sitä milloinkaan jättänyt koettamatta. Toisella välitunnilla tuli hän takaisin, me pistäysimme minun työhuoneeseni. — No, miten kävi? Annettiinko anteeksi? — Ei annettu. — Eikö isäntäkään antanut? — Kyllä se antoi, mutta emäntä ei. Asiat olivat nyt muuttuneet harmaiksi meille molemmille. Paha kello oli kuuluttanut pojan maineen, ja siitä seurasi että kelpo kotien ovet eivät avautuneet, jos vaikka miten kauniisti koputimme niihin. Lopuksi kävi Lillin samoin kuin Kalle Kärpänkin, hän joutui kotiin, jossa ohjat myötänään pidettiin tiukalla. Tätä tiukkaa aikaa oli kestänyt pari kolme kuukautta, ja jopa eräänä talvi-iltana kuului eteisessä pehmeä käynti ja astui kuin astuikin huoneeseni Lillin entinen hoitajaäiti. Minä en mitään aavistanutkaan. Pyysin vierasta istumaan, yritin puhella häntä lähellä olevista asioista niin pirteästi kuin suinkin kykenin, mutta hänpä muutti keskustelun äkkiä entiseen hoidokkaaseensa, virkkoen tuntehikkaasti: — Lilli ei kuulu viihtyvän nykyisessä paikassaan. — Minkäpä sille voi? Sietää se saada vakavan muistutuksen. Me olimme vaiti, vieraallani näytti olevan jotakin kielen kärjessä, mutta hän ei ollut selvillä mistä päästä alottaa. — Minun on ikävä sitä poikaa. Käynnin tarkoitus valostui minulle... — Olin liian kova... olen katunut... se pyysi niin kauniisti anteeksi... ja Iskän ja Iitunkin on ikävä... että jos opettaja voi sovittaa siten, että Lilli pääsee jälleen meille. — Kyllä sen voi sovittaa. Sitä voi sanoa purjetuuleksi, jota ani harvalla pojalla oli ollut. Lilli pääsi entiseen kotiinsa, ja hänen vallattoman kirkkaat silmänsä, jotka pari kolme kuukautta olivat olleet hieman pilvessä, loistivat jälleen yhtä iloisesti. Mutta takaisinmuuton jälkeen paranivat Iskän ja hänen välinsä, jotta mitään käsikähmiä ei enää sattunut saunapolulla eikä muuallakaan. Kun Lilli oli ollut vuoden laitoksessa, pyydettiin häntä käymään vanhempiensa luona. Äiti kirjoitti pojalle sekä minulle. Minulle kirjoitettu kirje sisälsi vain muutaman rivin, mutta Lillin kirje oli laveampi, ja minä luin sitä suurella nautinnolla. Se oli vapaa kaikesta imelyydestä ja vastenmielisyyttä herättävästä teeskentelystä, joka oli niin tavallista poikien omaisien lähettämissä kirjeissä. Kun kirjoittajat tiesivät että rivit voivat joutua myöskin vieraiden silmien nähtäviksi, koettivat he antaa itsestään niin edullisia kuvia kuin suinkin. Joku teeskentelihe kristillismieliseksi, joku isänmaan ystäväksi j.n.e. Usein minä pojasta tehtyjen huomioiden ja juuri noiden saatujen kirjeiden nojalla saatoin laatia melko onnistuneen kuvan vanhemmista, vaikka luonnollisesti joskus sattui odottamattomuuksia puoleen sekä toiseen. Lillin äidistä sain miellyttävän kuvan. Henkilötietoja oli minulla jo ennestään, että isä oli törmännyt lain kanssa vastakkain, mutta äiti oli puhdasmaineinen. Lapsia oli kolme, kaksi tyttöä ja poika. Ensimainitut olivat nuoremmat Lilliä, joka alemman kansakoulun viimeiseltä vuosiosastolta joutui laitokseen jonkun vakavamman tärähdyksen vuoksi, oltuaan jo sitä ennen riidoissa kodin ja koulun s.o. koko maailman kanssa. Luettuani kirjeen, tuumiskelin itsekseni, Lilli seisoi ovipielessä, hypistellen kuvakortteja, joita siskot äidin kirjeen kera olivat hänelle lähettäneet. Tunsin selvästi että tuumaileminen oli tyhjä muotoseikka ja että minä kaikissa tapauksissa suostun äidin pyyntöön. Niinpä sitten virkoin juhlallisesti: — Tämä sinun Helsinkiin pääsysi on kovin vaikea kysymys. Kuten tiedät, on asia siten ettet sinä viimevuotisella käytökselläsi ole ansainnut tämmöistä suosiota. Lillin silmissä loisti velikullan ilme, joka oli omiaan rankaisemaan minua teeskentelyni vuoksi. Minusta tuntui kuin olisi hän lukenut avoimesti kaikki ajatukseni. — Sinä et ole käyttäytynyt, toistin minä, varoen etten vain putoa ratsultani alas. Lillin huulet mutisivat jotakin, mutta hänen oli niin hauska, että hän nauraa kikatteli salaa, kun huomasi miten minä sätkin omatekoisessa merrassani. — Mutta jos minä nyt lempeydestä ja toivoen että sinä ensi vuonna käytökselläsi palkitset minun lempeyteni, jos minä semmoisessa tapauksessa suostun päästämään sinut. Lupaatko palkita? Lilli tirkistää iloisilla silmillään minuun ja hymyilee, hänen koko olentonsa hymyilee, ja sitte hän vastaa: — Eihän minua haluta Helsinkiin. Luulin kuulleeni väärin. — Mitä? Eikö sinua haluta? — Ei. — Eikö sinun ole ikävä? — On, mutta... Aavistin että hänellä oli hampaan kolossa niin monta henkilöä vastaan, ettei hän niiden kiusallakaan lähtenyt Helsingissä käymään. Juttu alkoi harmistuttaa minua, varsinkin kun selvästi huomasin, että Lilli oli minun tiliini pitänyt lystit. — Miksi et heti sanonut minulle, ettei sinua haluta. — Eihän minulta kysyttykään. — Juonittelija, mene kotiisi heti. Kesälomaan oli enää muutamia päiviä, ja minä jouduin matkaamaan Helsinkiin. Menin luonnollisesti tapaamaan Lillin omaisia. Isä ei ollut kotosalla, mutta äiti ja siskot ottivat minut iloisesti vastaan. Kun ilmoitin ettei Lilli halua pääkaupunkiin, katsoivat he epäilevästi minuun. Puhellessa epäluulot kuitenkin haihtuivat, valoisammat mielikuvat ajoivat pakoon tummat ennakkoluulot, ja me istuimme kuin ystävyksin huoneessa, jossa naisen järjestävän käden jäljet näkyivät kaikkialla. — Ei halua kotona käymään kotona, sepä vasta kumma, oikein kumma, hoki äiti tuon tuostakin, tyttöjen salaa tarkastellessa mitä maata minä oikein mahdoin olla. Äidissä ja pojassa oli huomattavia yhtäläisyyksiä, kuten olin kuvitellutkin, mutta olipa eroavaisuuksiakin. Kun pojalla oli kiltti aika, ja kun hän oli kaikin puolin tasapainossa, muistuttivat hänen kirkkaat silmänsä ja niiden hymy elävästi äitiä, helskyipä molempien äänessäkin jotakin semmoista, joka tekee mielen hauskaksi, mutta toisin tovin, kun pojan pää alkoi kallistua oikeaan ja vasempaan, ja kun hän sydämystyi tappelemaan, sekausi häneen jotakin vierasta, mustaa ja masentavaa. Olin itsekseni monesti tuuminut että pojan kohtalo riippuu siitä, kumpi noista kahdesta voimasta lopulta pääsee voitolle. Nyt, kun pääsin näkemään äitiä, varmentui minussa tunne, että kiltti ja hyvä Lilli lopultakin pääsee valtaan, se, jonka ensi tapaamalla olin nähnyt ja joka oli minuun heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen. Hyvästeltyä seurasi äiti minua pihalle, hän tahtoi tyttöjen kuulematta puhella Lillistä minun kanssani. — Miten on laita? kysyi hän hieman vapisevin äänin, ja kun en minä heti kerinnyt vastaamaan, toisti hän: miten on pojan laita? — Tarkoitatteko hänen käytöstään? kysyin tyynnyttävästi. — Tarkoitan minä sitäkin, minkämoinen se on ollut? — No, se ei ole ollut hyvä eikä huono, vaan paremmin siinä keskivaiheilla. — Entä toiveet, miten on toiveiden laita? Tuo kysymys oli lausuttu minulle monesti ennenkin, mutta ani harvoin olin voinut siihen vastata kevyemmällä tunnolla kuin nyt. — Voitte olla aivan liioitta huolitta. — Oh, onko siten? pääsi hänen huuliltaan iloisesti, ja minä huomasin, miten hänen silmiensä kirkkaus kasvoi. — On varmaan. Enhän minä kaikkitietävä ole, mutta minä aivan tunnen itsessäni, että kaikki menee lopulta hyvin. — Oh, minä uskon teidän sanoihinne, mitä sydän toivoi, sen järkikin uskoo. Kaikki selkkaukset alkoivat aivan odottamatta. Siihen saakka kun poika pantiin alempaan kansakouluun, ei hänessä huomattu mitään pahantapaisuutta, hän oli niinkuin muutkin lapset ja pojat, ehkä jonkun verran lapsellisempi ja kehittymättömämpi, mutta sitte alkoi kaikki mennä takaperoisesti. Missä ja kenessä oli alkusyy, en kykene sanomaan, varma vain että sitä oli muuallakin kuin pojassa, joka päivä päivältä villiintyi, niin että sitä ei enää kyetty hallitsemaan kotonakaan. Te ette tiedä, ette aavistakaan mitä suruja minä olen kokenut pitkinä öinä, kun poika oli kateissa viikkomäärin. — Elkää huoliko enää liioin surra, olen tyystin seurannut pojan mielen kehitystä, ja olen tehnyt iloisia havaintoja. Hän aikoi lausua jotakin, mutta liikutus esti hänet, ja me kättelimme hyvästeiksi toisiamme äänettöminä. Toisena kouluvuotenaan Lilli karkasi. Oli maaliskuun kipenöitsevä pakkasaamu eikä Lilliä kuulunut luokalle. Kun en osannut kuvitellakaan karkaamista, otaksuin pahoinvoinnin tai muun sattumuksen estäneen häntä saapumasta kouluun, mutta iltapuolla tultiin torpasta kuulustelemaan minne poika, joka hieman varemmin sinä aamuna oli lähtenyt matkaan, oli joutunut. Silloin minä typerryin, jopa hetkiseksi raukistuinkin omissa silmissäni, kun olin lausunut tanakoita vakaumuksia, miten sitä jo muka oltiin suorilla ja selvillä vesillä. Seuraavana iltapäivänä, kun juuri hankin lähteä viemään postiin ilmoitusta tapahtumasta, tultiin torpasta sanomaan, että karkuri oli iloisena ja terveenä palannut matkaltaan. Se muutti tapauksen leikilliseksi. Seuraavana aamuna, Lillin saavuttua kouluun, ryhdyin heti kuulusteluun, koettaen tekeytyä mahdollisimman vakavaksi. — Olet kulkenut karkumatkoilla, virkoin tiukanpuoleisella äänellä, vaikka naurun hivellykset salaa soutivat huulillani. — Olen, kuului yhtä vakava vastaus. — Minne oli matkan määrä? — Oli Helsinkiinkin. — Ja muuannekin. Niinkö? — Oli muuannekin. — Minne muuanne? Äänettömyys. — Mutta rupesit pahoistelemaan ja palasit takaisin. — Niin juuri tein, rupesin pahoistelemaan ja palasin. — Mikä pahoistelemisen aiheutti? Äänettömyys. Tämmöisessä tapauksessa — niitä oli ennenkin sattunut — ei rankaiseminen tullut kysymykseenkään, asia jäi silleen enkä minä päässyt käsiksi karkaamisen syihin enkä palaamiseenkaan. Mutta jonkun viikon kuluttua satuin näkemään pihapolun vieressä rypistyneen kirjeen, johon huomioni takertui, ties mistä syystä. Oikoiltuani paperin, luin lyijykynällä kyhätyt, oikokirjoituksellisessa suhteessa aivan virheettömät rivit: Hei, hei, Lilli. Minä olen suuttunut uuteen isääni ja minä lähden maailmaan. Tule kanssani, niin meillä on oikein lystiä. Varron sinua kaksi viikkoa, ja jollet sillä ajalla näytä nokkaasi, patikoin minä yksin. Köyhiä ja tyhjiä terveisiä en viitsi lähettää. Voi hyvin ja tule terveenä tänne. Tuupeli. Rivit luettuani muistin että Lilli oli saanut kirjeen muutamaa päivää ennen karkaamistaan. Kun osoitekirjoitus muistutti hänen siskojensa käsialaa, en tullut sitä avanneeksi, vaikka se kyllä joutui käsiin. Seurasi toinen kuulustelu, ja se johti minut paluusalaisuudenkin perille. — Kuka on Tuupeli? kysyin äkkiä Lilliltä, vietyäni hänet työhuoneeseni kaksinpuheluun. Lilli nolostui, mutta minä luin hänen kirkkaissa silmissään kysymyksen: mistä hiidestä sinä olet Tuupelin perille päässyt? Ojensin hänelle löytämäni kirjeen. — Kuka on Tuupeli? — Se on eräs tuttu poika. — Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki mitä tiedät siitä tutusta pojasta. Hän kertoi melko laveasti. Kertomatuulelle kerran jouduttuaan ei hän enää malttanut lopettaakaan, ja minun oli helppo ohjata hänen kertomahalunsa paluun syihin. — Pyörsit kotia kohti Espoon tienoilta, kerrohan nyt siitäkin lähemmin. Hän kertoi iltasella saapuneensa Espooseen, tiellä ajoi häntä vastaan mies ja vaimo kolmine lapsinensa. Viimemainitut nauroivat ja melusivat. Vastaantulijoiden näkeminen pyörähytti hänen muistiinsa vierailumatkan, joka oli luvatut maariana tehdä emännän veljen luo. Tämä oli torpparina lähipitäjässä, ja Lilli oli kesällä ollut emäntänsä kera ajamassa sinne poikivaa lehmää. Heitä oli kestitelty torpassa ylenmäärin, olipa muiden hyvien mukana syötetty heille uunissa paistetulta perunoitakin. Viimemainitut olivat Lillin herkkuja, parasta mitä hän tiesi. Nälkäisenä ja väsyneenä maantietä astuessaan kohtasi hän viisihenkisen seurueen, ja se nostatti hänen muistiinsa matkan Jussilaan, isännän, emännän, Iskän ja Iitun seurassa. Uunissa paistetun perunan maku vesitti hänen kieltään, puhumattakaan matkan muista hupaisuuksista, joita ei lie ollut varsin vähän, sillä tie kulki kahden kirkon kylitse ja viiden järven poikitse. Oli luvattu että he kolmin, Iskä, Iitu ja hän, pääsevät mukaan, jollei mitään pahempia loiskauksia satu ensinmainitun kanssa. Ja mitään ei ollut sattunut, joten mukaanpääsemis-toiveet olivat aivan varmat. Noita kaikkia muisteli hän viluissaan ja nälissään. Nukuttuaan eräässä pienessä tuvassa, nousi hän aikaisin aamulla jalkeille. Oli piukka pakkanen. Helsinki veti häntä, ja sinne oli matka lyhyt, mutta uunissa paistetut perunat vetivät myöskin, vaikka matka takaisin oli pitkä. Lopulta kävi niin että Lilli juoksujalan lähti painamaan kotia kohti, hän unhotti nälän ja pakkasen, Helsingin ja Tuupelin, ja hän muisteli vain matkaa Jussilaan sekä kestejä siellä. Tämä oli viimeinen ankarampi ottelu... Mutta tulematta oli vielä lopullinen isku, ja niin kauan kuin se oli tulematta, en minä oikein ymmärtänyt poikaa. Hän oli kuin ristiriidassa itsensä kanssa. Toisin päivin kiltti, tarkkaavainen ja huolellinen, ja sitte taas vaihteeksi tappelut, pään kallistelemiset ja huolimaton käytös. Mutta niissäkin kaikissa oli jotakin voidetta, joka vaikutti ettei niitä voinut milloinkaan ottaa täysin vakavalta kannalta. Hänen häijyyksissäänkin kuvastui jotakin hänelle aivan omituista, ja se omituinen oli useimmiten vallattoman iloisessa äänilajissa. Se oli aivan kuin orkesterisoitossa joku heikko, mutta korvaa hivelevä soolo, jonka ainoastaan musiikillisesti kehittynyt kuulee, mutta joka silti on kaiken sielu. Tämmöisen soolon opin aina löytämään Lillin elkeissä, joissa useinkin soi sekaisin monet kimeätkin torvet ja huilut. Ja sitte hän yhtäkkiä muuttuu vakavaksi. Lilli vakavana, mietteliäänä, Lilli aatoksiin vaipuneena ja aivan kuin etäisyyksiin silmäilevänä, se oli totisesti jotakin uutta ja melkein kuin mahdotonta. Mutta siten oli laita. Keksin vakavuuden hänessä, vaikka hän vielä koki näyttäytyä entiseltä. Hänen silmänsä olivat entisen kirkkaat, hän oli kiltti ja häijy, huolellinen ja hutilus, mutta sitteki oli hän muuttunut. Musta ja masentava ei ollut enää luontaista, se oli tekemällä tehtyä, mutta vakavuus oli toisellaista, oli kuin pojan olentoon kuuluvaa. Monia viikkoja olivat Lillin kirkkaat silmät katsoneet minuun kysyvästi enkä minä voinut ymmärtää, mikä oli särkenyt niiden ainaisen häilyväisyyden ja epäluotettavuuden ja tehnyt niissä kuvastuvan vilkkauden niin peräti toisellaiseksi, mutta sitte hän eräänä päivänä tahallaan viivyttelihe lähteä koulusta muiden poikien kera kotiin. Välähti jo mieleeni, että jos on torpan väen kohtelu ja käytös muuttunut, semmoista oli näet joskus sattunut. Olin monien vuosien kuluessa tottunut poikien silmistä ja kasvojen ilmeistä lukemaan minkämoinen koti kullakin oli, ja minun mieleeni tunkeusi äkkiä ajatus, että ehkä on sattunut sopu särkymään. — Onko sinulla mitään sanomista? kysyin kehoittavasti, kun Lilli vastahakoisin ja vitkallisin askelin lähenteli ovea. — On minulla pikkusen, kuului arka vastaus. — Käyhän tänne, kehoitin minä, astuen edellä työhuoneeseni. — Ei minulla mitään tärkeätä ole. Hän hymyili hauskasti ja miellyttävästi. — Miten sinä nykyään jakselet? — Hyvinhän minä jakselen... mutta on yksi asia kysyttävä. — Kysy, hyvä mies. Tiesin kokemuksesta, että mieheksi mainitseminen vaikutti aina poikiin tehokkaasti. — Minä vain kysyisin, onko niitä pahantapaisia tyttöjäkin? Hän loi minuun kirkkaan katseen, mutta minusta tuntui että kirkkaus jotenkuten tummeni ja että siinä väikkyi jotakin surullista. En tiennyt mitä vastata. — Miksi sitä kysyt? — Lehdissä luettiin, että tytöillekin perustetaan kasvatuslaitos. Mitä piti minun vastata? Särkeäkö eräs taivas, joka vielä oli ehjänä, taikka valehdella. Toinen tai toinen oli tehtävä. Oli kyllä tuttu ilmiö minullekin se, että nainen ylhäällä alenee ja alhaalla ylenee, mutta että nainen olisi pysynyt niin kirkkaan kehyksen ympäröimänä pahantapaisen pääkaupunkilaispojan mielikuvissa, se oli toki odottamatonta. Lilli katsoi minuun yhä, minä tein nopean päätöksen. — Kyllä niitä on pahantapaisia tyttöjäkin. Taivas särkyi, minä luin sen hänen katseestaan. — Näes, kun joutuu äidittömäksi tai isättömäksi ja oppii valehtelemaan ja näpistelemään ja oppii huolimattomaksi läksyihin ja muihin nähden, ja kun toiset houkuttelevat... Huomasin että hän uskoi asian enemmän järjellään kuin sydämellään. Pahantapainen pikku tyttö oli ollut vielä hänen maailmansa ulkopuolella, mutta nyt se astui hänen tietopiiriinsä ja teki samalla myllerryksen hänen ajatuksissaan. — Enpä olisi uskonut, virkkoi hän, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat, kuten ainakin, mutta kummasteleva ilme särki huomattavasti niiden entisen häilyväisyyden. Seuraavana päivänä jättäytyi hän luokkahuoneeseen ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä kotiinsa. Se oli esikoiskirje laitoksesta. Tähän saakka ei hän ollut huolinut kirjoittaa riviäkään kotiinsa, pyydettiinpä häntä miten kauniisti tahansa. Hänen tietämättään olin minä pari kolme kertaa vuodessa ilmoittanut äidille hänen voinnistaan y.m. Se oli tärkeä kirje, jonka Lilli nyt kirjoitti, ainakin kirjoittajasta itsestään. Ensin siinä mainittiin terveiset ja hyvinvoinnin toivotukset, sitte kirjoittaja ryhtyi puhuttelemaan siskojaan. Kymmenen kertaa hän muistutti heitä tottelemaan äitiä ja opettajattaria, muistutti lukemaan läksyt huolellisesti, ettei heidän vain käy huonosti ja ettei vaan kuulu semmoista, että hänen siskonsa ovat joutuneet pahantapaisien tyttöjen kasvatuslaitokseen. Tämä kaikki tapahtui keväällä, kurkien palatessa Suomeen. Syyslukukauden alkaessa minä siristelin silmiäni, tunteakseni Lillin. Hän oli kasvanut ja ahavoittunut, hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet olivat kirkkaat ja hauskat ja hänen koko olentonsa teki iloisen vaikutuksen, kuten ennenkin, mutta kuitenkin minusta tuntui, että hänessä jo nuorukainen tirkisti minuun. Toiveita ja unelmia kuvastui jo hänen silmäyksissään ja hänen käytöksensä oli kypsempää kuin pikku poikien. Kolmessa vuodessa oli hän eläytynyt ulos lapsuusmaailmastaan, hän oli jo saapumaisillaan rajalle, jonka takana nuoruusajan kultaiset maisemat kangastivat. Kesäloman loppukannaksilla käväisi Lilli Helsingissä. Syyslukukauden alettua tavatessa kysyin häneltä, miten kotona voitiin. — Hyvin muuten, kuului vastaus, mutta isä sattui loukkaamaan kätensä. Mutta hän oli tapaturmavakuutuksessa. — Entä siskosi? kysyin aimo vakavasti. — Ne käyvät jo ylempää kansakoulua. — Sittehän on kaikki hyvin. — Kaikki on hyvin. Viimeisenä vuotena ei sattunut mitään, joka ansaitsisi kertomisen. Jouluun ehtiessä oli Lillillä jo tulevaisuuden ura selvillä, ura, jonka hän äidin kanssa oli kaksin keksinyt ja joka minustakin näytti sopivalta. Häneen nähden oli rauha maassa. Mitään semmoisia elkeitä ei enää sattunut laitoksessa, joissa Lilli olisi mainittu osallisena, ei ainakaan rikoksen luokkaan kuuluvia. Hauskoja vehkeitä hänellä kyllä oli, mutta niitä minä salaa ihailin, vaikka minun julkisesti täytyikin nuhdella häntä niiden vuoksi sekä kehoittaa häntä olemaan järkevä j.n.e. Monesti kysyin itseltäni, olisiko kaikki luistanut niin helposti, jollei tyttöjen kasvatuslaitoksen perustaminen olisi antanut voimakasta sysäystään. Kenpä sen tiesi! Ainakin on varma, että kysymys oli ylen arka Lillille, ja hänestä lie tuntunut aika masentavalta, kun pikku tytöt, joita hän tietenkin oli luulotellut pikku enkeleiksi, äkkiä putosivat alas katusaastaan. Putoominen sitäpaitsi aivan kuin koski häneen, sillä hänellä itsellään oli kaksi siskoa, kaksi valkeata lintua, joihin käsittyi kaikki se, mikä oli hyvää ja kilttiä. Pikku sydän rupesi tuntemaan ahdistusta ja pelkoa omien siskojen vuoksi. Maailma näytti äkkiä hampaitansa, Lilli hätkähti ja siinä hätkähtäessä paloi hänestä pois kaikki se, mikä oli villittyä ja vierasta, ja mikä oli myllertänyt hänen elämänsä pois suunnilta. Sysäys muuten ehkä sattui sopivaan aikaan, jolloin poika jo oli kypsä tekemään käännöksen. Ehkäpä pään kallistelemiset ja muut ilkeät elkeet alkoivat vähitellen menettää entisen makean makunsa, ja kun hän sitte paiskattiin äkkiä suruun ja ahdistukseen, heräsi hän jonakin kauniina aamuna aivan toisena poikana. Seuraavana syksynä istui hänen pulpetissaan joku muu poika. Mutta minä näin vuosikauden Lillin kasvot ja hänen rinnallaan Imun hienon hipiän. Minä hymyilin niille ja muutamille muillekin muistoilleni... NYYRI Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen, mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti. — Miten vanha olet? — Kahdentoista. Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta. — Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa? — Toisella. Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen. — Oletko sinä hyvä poika? Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin toisen ja kolmannen, musteni kaikki. — Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus. Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit näyttivät. Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella. Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään. Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi hermostuttaa. — Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti. — Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti. — Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään. — Ehkä en ole. Kukapa sen ties? Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta. — Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin? — Pohjanmaalta ovat. Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin. — Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani. Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään. Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa? — Onko pakosta lupaaminen? Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui silmänräpäykseksi. — Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään hyväksi tehty. — Sitte voin luvata. Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi. — Sinulla lie tuttuja poikia täällä. — Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat melkein Kalle Kärpän veroisia. — Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia, lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan? Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin. — Ei sillä ole mitään väliä. Vastine luonnollisesti tympäisi minua... alkoi tuntua toivottomalta. Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen kelpaavaa pilkkuakaan. Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen, jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun. Ja niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun. Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen merkkiä, seisoi papereissa. Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti, mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän vain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu se, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili. Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varoitin tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi eikä tapahtunut mitään mainittavaa. Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja eteisessä. — No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt ainakin. — Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa oli. Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän poistui naureskelevana ja tyytyväisenä. Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan, lakkiaan...? No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin niinkin vähällä. Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut, kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan. — Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu rahoja. — Ei se Nyyri karkaa... ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan. Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä pikku mestari hänen hoidettavansa oli. — Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan. Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota Antin ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen. Mielikuvituksien! siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla. Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan. Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä, joita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei hänellä tiettävästi ollut. Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan. Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen. Nyytin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka. Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni. — Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi. — Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa väliin. — Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi? — Puoliviidettä ne tapaavat maksaa. — Mistä sinulla niin paljo markkoja? Poika naurahteli. — Onpahan vain. — Oletko ehkä työlläsi ansainnut? Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti. — Löydettyjäkö ne ovat? koetin niinä aidata hänet. — Ei ne ole löydettyjäkään. — No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan. — Onko pakosta sanominen?... ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi. — Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen? — Täti antoi sen. — Milloin? — Tänne lähtiessä... toi sen asemalle. — Puhutko totta? — Puhun minä totta. Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä. — Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin ketuttelevasti. En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja...? Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän katseen. — Näes, minä epäilen sinua. — Minkä suhteen? — Sen viiden markan suhteen. — Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi. — Mutta minä en sitä usko. — Minulla on todistus, jos... Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä. — Tämän täti antoi minulle asemalla. Kuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit: Liina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit alottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa, osta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa että täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet tervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — — Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin hetimmiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän, sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui, omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa pelkkää hyvää hänestä. Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin: — Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika. Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat silmäni auenneet. — On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa. — Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastine. — Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä, mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin kunnioitusta. Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein pitänyt. — On tuo huomattu. — Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästä käsin ystäviä. Ollaanhan? — Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin. Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty, ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy, ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin itsensä. Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä hylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä. Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä: — Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan. — Siihen oli kai erityisemmät syyt. — Oli. — Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi? — Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti. — Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut mitättömät paperit. — Vai niin, vai sait sinä uuden äidin. — Isä rupesi pitämään äidin puolta... Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokasi odottamattani: — Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden. — Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten. Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä, ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet ruokapuotiin ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria. Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan porsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan. — Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi. Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin. Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä, mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään. Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä... vaikka vankilaan. Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja korvaamatta. Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin hänen menettelyään. Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin. Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen. — Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi? — En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt. Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa. Seuraavana keväänä me erosimme. Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja korviini kuuluu: — Opettaja, hyvää päivää. Se oli Nyyri. — Mitä kuuluu? Hyvinkö menee? — Hyvin menee. Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet. Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin. Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään. JUSSI PEKKA En ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin hullunkurinen että se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin tulokkaalta mitä tahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja nielaisi vastineen alas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän näköisenä tuijotti lattian erääseen kohtaan, jossa kolme oksaa muodosti säteikön. Minua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan, semmoinen, joka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun en saanut häntä kunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin harmistuneesti: — Pidätkö sinä puurosta? — Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja nielasi tyhjää. — Maidonko vai siirapin kanssa? Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi: — Maidon kanssa kai. Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin siirapin puolelle. — Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa. — Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan kunnolleen vastaamaan kysymyksiini. Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana. Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat olivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi matkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella palasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi rakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti päämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja oppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi kirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä työntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli poikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä sumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta isän ja äidin hoidossa. Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen, josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen, jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon, mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä, vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen arvonsa kolmessa kylässä. Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä, mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään, vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan, venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka aina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki karkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta asti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — — Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä perille. Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku. Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan. Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat, joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli vasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran viikossa tuli kouluun kokomustana. Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää nieleskellen. Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta, jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät. Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa, solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin: — Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero, kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle. Hän virkistyi huomattavasti. — Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat uskoa. — Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli. — Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin uhkapelissä. Koivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi. Sanat sattuivat. — Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata. Kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että Koivula kuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä sitte kohdallaan tai jälessä. — Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi Pekka, ryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri Jussi Pekka löytää itsensä piankin Koivulasta. — Kyllä minä rupean ahkeraksi. — Se on parasta se, muuten käy huonosti. Hän itki. — Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille kannalle sinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta? — Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja tointuen entiselleen. Hän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi hän kiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni johtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina aamuna tuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen nahkapoika, joka ei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-istuntoon, lisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään poikkeuksen satunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun hän äkkiä tokasi: — Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden. — Mistä sinä sen tiedät? — Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä. Hän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle, että hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon poika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla Jussi Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei osaakaan läksyjään. — Eipä Kalle ymmärrä niitä asioita... kyllä sinne viedään. Hän venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. — Ei sinne viedä muutoin, kuin että tuomari tuomitsee. — Minä vien sinut tuomarin eteen. — Mutta minäpä en ole tehnyt mitään pahaa. — Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden. — Ne pahat kuitataan arestilla. — Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka. Olin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen vuosi kului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka oppinut kymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia, jos olisi hiukan hikoillut ja ponnistellut. Mutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille paikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei olisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski kysymystä, minne joutuu Jussi Pekka? Astuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo ennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa. — Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän suoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista. — Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan. Seuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului muutamia aikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli tapaisensa, luki väliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta, torkkuen luokalla ja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat lystäsivät. Mutta eräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja virkeämpi ilme, joka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi näkymättömiin entisen vetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat pestyt puhtaiksi koko alaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti, ja kun hän seisoi pulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä aamuvirttä, en ollut tuntea entistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien poikien ilopuuta. Alkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi ensimmäiseen kysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi koko tunnin, mikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn taitamista ja muuten kuuluivat hänen kehityskantansa piiriin. Kummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko kaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä välitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin näkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja suuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina maanantaisin, oltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja palavampia härnäilemään. — Kun kerran kuulitte, etten minä kärsi, ärisi Jussi Pekka härnääjilleen, joista osa kelletti tantereella, toisien suiden ollessa vinossa poruun päin. — Kun sen kuulitte, toisti hän... ja nyt pysykää erossa, muuten... Tehtiin sovinto, pikku pojat pitivät saadut hyvinään, Jussi Pekka oli vakava. Ja vakavuus jatkui huomissa, ylihuomissa, se jatkui jatkumataan, kun oli kerran joutunut alkuun lähtemään. Mutta minä en päässyt tolkulle, mikä sen oli vaikuttanut. Otin hänet vihdoin kaksinpuheluun ja virkoin: — Sepä hauskaa että kerrankin nakkasit laiskan takin yltäsi. Eikö tunnu nyt paljo lystimmältä? — Tuntuu, vastasi hän vakavasti, nieleskelemättä ja kaulaansa venyttelemättä. — Sinä kai jatkat tähän tapaan. — Aikomus on jatkaa, kuului vakavasti. — Olet ruvennut ehkä jostakin syystä tuumimaan. — Olen, kuului taasen vakuuttavasti. Lyhyet, myöntävät ja täydentävät vastineet eivät minua auttaneet parempaan tolkkuun, kaikki pysyi arvoituksena, kunnes satuin käymään hänen kodissaan. Oli sunnuntaipäivä, mökin isäntä ja Jussi Pekka olivat menneet kirkkoon, minulla oli hyvä tilaisuus onkia vaimolta kaikki syyt ja synnyt. — Poika on muuttunut kummasti teidän hoidossanne, virkoin minä, kun olimme hetkisen puhelleet talven tulosta ja muista yleisistä asioista. Vaimo rupesi makeasti nauramaan. — Mikä sen muutoksen pohjana oikein on? Olen kovin utelias kuulemaan. Vaimo nauroi yhä makeammin. — Tuo se pojan muutti, virkkoi hän sitte, osoittaen kehtoa, jossa makasi muutaman viikon vanha tyttölapsi. Jouduin yhä tolkuttomammaksi. — Miten ihmeissä? Kertokaa. — Taimin ansio se on. Vaimo kertoi, miten kaikki oli käynyt. Jonakin lauantaipäivänä tulee Jussi Pekka koulusta kotiin, Tuomas, mökin isäntä, sanoo: — Tulehan katsomaan, mitä tänne on ilmaantunut, sill'aikaa kun sinä koulussa istuit. Näytetään pikku lapsi. — Oi, miten pieni nenä, miten pieni suu ja... huudahtaa Jussi Pekka. Ja hän ihastuu ja ilostuu, hän koskettaa etusormellaan lapsen huulia, nenää, poskia, koskettelee ja huudahtelee ihastussanoja. Ja sitte pyörähtää hän ympäri ja tokaisee Tuomaalle: — Minä menen naimisiin heti kun pääsen koulusta eroon. Tuomas sylkäisee halveksivasti. — Sinäkö naimisiin? Kissako sinusta huoli? — Miksi ei minusta huolita? — Kun et osaa lukea, siitä syystä ei huolita. Et pääse ripille, et pääse miehen kirjoihin. Jäät nahkaksi, ruunun raakiksi. Et kelpaa muuksi kuin karjanpaimeneksi ja kilometripylvääksi. Jussi Pekan naama venyy pitkäksi, ensin hän painuu syviin mietteisiin, sitte hän laskee ikävuotensa ja taitonsa. Kohtamaihin täyttää hän viisitoista, ja se on hyvä juttu se, sillä kahdeksantoista vanhana pääsee jo naimisiin. Taitoja on hänellä vähän, ja se on paljo ikävämpi juttu se. Käskyt hän osaa ulkoa, muutamia kohtia raamatunhistoriasta myöskin osaa hän, mutta rippikouluun ne tiedot eivät riitä. Lisäksi osaa hän hieman kertotaulua, hieman yhteenlaskua, laulua, kirjoitusta... ja muutamia klovnitemppuja hän osaa... Jussi Pekan naama venyy yhä pitemmäksi, mutta äkkiä se sitte pyöristyy entisen näköisekseen ja hän tokaisee: — Mutta minäpä rupeankin lukemaan. — Se muuttaa asian, arvelee Tuomas. Jussi Pekka ei enää horjahtele laiskuuteen, hän on ahkera, hän edistyy ilahuttavasti, hän kasvaa pitkäksi pojaksi ja hänessä alkaa jo siintää miehen piirteitä. Kun hän käy viimeistä vuottaan koulussa, keksin minä usein hänet lukemassa virsikirjaa, minun uteliaisuuteni herää ja minä rupean vakoilemaan. Ja erään kerran, kun luokka on vallan tyhjä ja kun pojat lyövät pallia ja kalliot kaikuvat heidän huudoistaan, kuulen minä hänen lukevan itsekseen: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria, aviovaimokseni, rakastaakseni sinua — — En jaksa kuulla loppuun... Viikon, kahden kolmenkin viikon ilot valuvat minulle tuosta. Minun on usein vaikea näyttää tunnilla vakavalta, sillä minä näen yhäti Jussi Pekan makeailmeisen sävyn, minä kuulen hänen lempeän hörähtelevän äänensä, kun hän mutisee: minä Johan Petter otan sinut, Tyyni Maria — — Oliko Tyyni Maria olemassa? Oli maarkin. Voudin tytär, jonkun kuukauden vanhempi Jussi Pekkaa, kykenevä kynsistään ja jaloistaan, sanottiin. Koulusta päästyään meni Jussi Pekka rengiksi samaan taloon, jossa Tyyni Mariakin palveli. Ja parin vuoden kuluttua viettivät he häitään. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Poikia" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.