Title: Kira Kiralina : Adrien Zograftin ensimmäinen kertomus
Author: Istrati, Panait
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kira Kiralina : Adrien Zograftin ensimmäinen kertomus" ***


KIRA KIRALINA

Adrien Zograffin ensimmäinen kertomus


Kirj.

PANAIT ISTRATI


Kahdennestakymmenennestä painoksesta
tekijän luvalla suomentanut

Anna Silfverblad



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1926.



SISÄLLYS:

     Esipuhe
  I. Stavro
 II. Kira Kiralina
III. Dragomir



ESIPUHE


Tammikuun alkupäivinä vuonna 1921 sain kirjeen eräästä Nizzan
sairaalasta. Se oli löydetty erään onnettoman taskusta, joka oli
yrittänyt päättää päivänsä leikkaamalla poikki kurkkunsa. Hänen
toipumisestaan ei ollut paljoakaan toiveita. Luin, ja sisällön
ryöppyävä nerokkuus teki minuun syvän vaikutuksen. Polttava
tuulenhenki yli lakeuden. Se oli balkanilaisen uuden Gorkin tunnustus.
Hänet onnistuttiin pelastamaan. Halusin tutustua häneen. Kehkeysi
kirjeenvaihto. Meistä tuli ystävät.

Hänen nimensä on Istrati. Hän on syntynyt Brailassa vuonna
1884. Isä, jota hän ei koskaan ole tuntenut, oli kreikkalainen
salakuljettaja, äiti kaunis romanialainen talonpoikaisnainen,
joka omisti koko työteliään elämänsä poikansa hyväksi. Huolimatta
kiintymyksestä äitiinsä hän jätti tämän kaksitoistavuotiaana, mihin
hänet pakoitti kiertolaisveri tai paremminkin polttava tarve tuntea
elämää ja rakastaa. Nyt seuraa kaksikymmentä vuotta kulkurielämää,
omituisia seikkailuja, uuvuttavaa työtä, toimetonta harhailua ja
kärsimyksiä, milloin helteessä, milloin sateessa, koditonna, yövahtien
ahdistelemana, nälkiintyneenä, sairaana, intohimojen raatelemana ja
kurjuuden nääntämänä. Hän tuntee kaikki ammatit, on tarjoilijana,
sokerileipurina, lukkoseppänä, mekanikkona, rautatietyöläisenä,
lastaajana, palvelijana, maalarina, sanomalehtimiehenä, valokuvaajana.
Hän ottaa jonkun aikaa osaa vallankumouksellisiin liikkeisiin. Hän
samoilee Egyptissä, Syyriassa, Jaffassa, Beirutissa, Damaskuksessa ja
Libanonissa, Itämailla, Kreikassa ja Italiassa, usein tyhjin kukkaroin,
joskus piilottautuen laivoihin, mistä hänet matkalla keksitään ja
heitetään rannalle lähimmällä pysähdyspaikalla. Hän on putipuhdas,
mutta tallettaa sydämeensä kokonaisen maailman muistoja, ja usein
tyynnyttää nälkänsä lukien ahmimalla etenkin venäläisiä mestareita ja
länsimaisia kirjailijoita.

Hän on synnynnäinen kertoja, itämainen kertoja, joka haltioituu ja
heltyy omista tarinoistaan ja viehättyy niihin siinä määrin, että
hänen kerran alotettuaan ei kukaan tiedä, yhtävähän kuin hän itsekään,
kestääkö tarina tunnin vaiko tuhannen ja yksi yötä. Mutkitteleva
Tonava... Tämä kertojaluonto on niin vastustamaton, että kirjeessä,
joka on kirjoitettu itsemurhan aattona, hän pari kertaa keskeyttää
epätoivoiset vaikerruksensa kertoakseen pari huvittavaa tapahtumaa
menneen elämänsä ajalta.

Minä sain hänet taivutetuksi kirjoittamaan muistiin osan näistä
kertomuksista. Hän on ryhtynyt aikaakysyvään työhön. Siinä on kuva
hänen elämästään, ja teoksen, kuten hänen elämänsäkin, voisi omistaa
Ystävyydelle, joka tässä miehessä on pyhä intohimo. Pitkin matkaa
hän pysähtyy muistelemaan kohtaamiansa henkilöitä; kukin heistä
kätkee itseensä kohtalonsa arvoituksen, josta hän tahtoo päästä
selville. Ja romaanin jokainen luku muodostaa novellin. Kolme, neljä
lukemaani novellia on venäläisten mestarien veroisia. Hän eroaa heistä
temperamenttiinsa, henkensä kirkkauteen ja selväpiirteisyyteen nähden,
tuohon murheelliseen hilpeyteen nähden, joka on kertojan ilo ja
keventää ahdistettua sydäntä.

Muistettakoon vielä, että mies, joka on kirjoittanut nämä niin eloisat
sivut, omin päin opetteli seitsemän vuotta sitten ranskankielen
lukemalla klassikoltamme.

Romain Rolland.



Te olette sitä mieltä — samoinkuin ystävämme Romain Rolland'kin — että
minun pitäisi muutamin rivein selostaa sitä pääaihetta, joka kulkee
läpi kirjojeni.

Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minun pitäisi selittää
jotakin tässä suhteessa. En ole ammattikirjailija, eikä minusta koskaan
tule sellaista. Villeneuve'in ihmiskalastaja [Romain Rolland] sai minut
sattumalta onkeensa yhteiskunnan valtameren pohjavesistä. Olen hänen
työtään. Voidakseni elää toisen elämäni, tarvitsin hänen rakkauttaan,
ja saadakseni tämän lämpimän, sydämellisen rakkauden osakseni hän vaati
minua kirjoittamaan. »En odota teiltä haltioituneita kirjeitä», hän
kirjoitti minulle, »odotan teosta. Luokaa sellainen, oleellisempi kuin
te itse, pysyvämpi kuin te itse, teos, joka teissä jo on kätkettynä».

Tämä piiska selässäni — ja niiden kaurojen ravitsemana, joita ystäväni
Georges Jonesco auliisti minulle tarjosi — aloin lasketella täyttä
ravia. Adrien Zograffin kertomukset ovat meidän kolmen ansiota.
Jätettynä yksikseni en olisi kyennyt muuhun kuin talojen maalaamiseen,
valokuvaamiseen taivasalla ja muuhun sellaiseen, mihin kuka tahansa
pystyy.

Adrien Zograffi on tällä hetkellä vain nuori mies, joka rakastaa
Itämaita. Itseoppinut, joka löytää Sorbonnen, missä haluaa. Hän elää,
uneksii, halajaa monenmoista. Uskaltaapa hän myöhemmin väittää, että
monet ihmisten ja luojan luomukset ovat pahasta. Tiedän, että on
hyvin vaarallista nousta luojaa ja sellaisia ihmisiä vastaan, jotka
eivät maalaa rakennuksia eivätkä harjoita ammattinaan valokuvaamista
»Promenade des Anglais'lla», mutta te ranskalaiset sanotte, että on
mahdotonta olla mielin kielin koko maailman ja isänsä kanssa. Toivon
kuitenkin, että tämä röyhkeys suodaan Adrienille anteeksi. Sillä pitäen
kiinni vapaudestaan hän rohkenee vielä toistamiseen olla uskalikko,
nimittäin rakastaa, ja olla aina ja kaikkialla kaikkien niiden ystävä,
joilla on sydäntä. Sitä on vähän, mutta Adrien ei usko, että ihmisyys
on niin rajaton kuin luullaan.

Sillä välin kun me kuuntelemme hänen tarinaansa, kuuntelee hän itse nyt
vain, mitä muut kertovat. Kuunnelkaamme hänen kanssaan, jos suvaitsette.

Panait Istrati.



STAVRO


Adrienin pää oli täynnä sekavia mietteitä hänen kulkiessaan Brailassa
pitkin Jumalan Äidin bulevardia, joka johtaa samannimisestä kirkosta
Kansanpuistoon. Puiston portille saavuttuaan hän pysähtyi hämmentyneenä
ja kiukuissaan.

»Oli miten oli!» hän huudahti ääneensä. »Enhän enää ole lapsi!... Ja
luulenpa olevani oikeutettu ajattelemaan elämästä miten haluan».

Kello oli kuusi illalla. Oli arkipäivä. Puiston kummallekin pääportille
johtavat käytävät olivat melkein autiot. Ilta-aurinko kultasi hiekan,
sireenipensaiden jo verhoutuessa yön hämärään. Yölepakot lentelivät
sinne tänne, kuin vainottuina. Penkit käytävien vierillä olivat
miltei tyhjät, paitsi puiston etäisimmissä kolkissa, missä nuoret
parit painautuivat liki toisiaan ja muuttuivat vakaviksi häiritsevien
ohikulkijoiden lähestyessä. Adrien ei kiinnittänyt huomiota ainoaankaan
vastaantulijaan. Hän hengitti mielihyvin puhdasta ilmaa, joka kohosi
äsken kostutetusta hiekasta ja johon sekoittui kukkien tuoksua, ja
ajatteli sitä, mitä ei voinut ymmärtää.

Hän ei ymmärtänyt nimenomaan sitä vastenmielisyyttä, jota hänen äitinsä
osoitti hänen valitsemaansa seuraa kohtaan, vastenmielisyyttä, joka
vastikään oli aiheuttanut kiivaan sananvaihdon äidin ja hänen ainoan
poikansa välillä. Adrien tuumi näin:

»Hänen mielestään Mikael on _muukalainen, epäilyttävä heittiö_,
sokerileipuri Kir Nikolain palvelija. Entä mitä sitten?... Mitä minä
olen?... Maalari, ja kaiken lisäksi saman sokerileipurin entinen
palvelija!... Ja jos joskus matkaisin vieraille maille, pidettäisiinkö
minua siellä muitta mutkitta heittiönä».

Kiihtyneenä hän polkaisi jalkaansa:

»Tuhat tulimmaista! Se on kurjaa vääryyttä Mikael-parkaa kohtaan. Minä
pidän tuosta miehestä siksi, että hän on minua viisaampi ja kokeneempi,
ja että hän nurkumatta kärsii kurjuutta. Mitä? Siksikö, ettei hän
kuuluta katoilta nimeään, maataan ja puuttuvien hampaittensa lukua,
siksikö hän on vain _heittiö?_... No niin, minäpä tahdon olla tuon
_heittiön_ ystävä!... Ja tunnenkin olevani siitä oikein onnellinen».

Adrien jatkoi koneellisesti matkaansa, punniten samalla mielessään
kaikkea, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Ja kaikki tuntui hänestä
mielettömältä.

»Ja entä tuo naimahanke? Olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja
hän aikoo jo sälyttää niskoilleni jonkun hölmön, hölmön, ehkäpä
kaniinin, joka näännyttäisi minut hellyydellään ja muuttaisi huoneeni
kaatopaikaksi. Jumalani!... Luulisipa, ettei ole mitään nerokkaampaa
maan päällä kuin munia pieniä tyhmyreitä, täyttää maa orjilla ja tulla
itse tuon roskajoukon ensimäiseksi orjaksi. Ei, ei!... Pidän enemmän
Mikaelin tapaisesta ystävästä, olkoonpa hän vaikka kymmenkertaisesti
epäilty. Mitä siihen moitteeseen tulee, että »vedän ihmisiä kielestä
saadakseni heidät puhumaan», en tosiaankaan tiedä, miksi niin
mielelläni »vedän ihmisiä kielestä». Ehkä siksi, että valkeus tulee
väkevien puheista, kuten Jumalankin, joka sanoi: 'Tulkoon valkeus!', ja
valkeus tuli».

Keväisen illan hiljaisuuden katkaisi äkkiä laivan höyrypillin viiltävä
ääni, havauttaen nuoren miehen ajatuksistaan, samalla kun hän tunsi
voimakkaan ruusun ja neilikan tuoksun tulvahtavan vastaansa.

Adrien suuntasi askeleensa suurelle kävelytielle, joka kiertää ylängön
laitaa ja josta näkee yli sataman ja Tonavan. Hetkiseksi hän pysähtyi
katselemaan tuhansia valoja, jotka tuikkivat satamassa ankkuroivista
laivoista, ja hänen rinnassaan heräsi vastustamaton matkahalu:

»Jumalani! Kuinka ihanaa mahtaisikaan olla matkata tuollaisilla
laivoilla, jotka kyntävät meriä ja alati löytävät uusia rantoja, uusia
maailmoita!»

Suruissaan siitä, ettei voinut antaa valtaa mieliteolleen, hän lähti
allapäin jatkamaan matkaansa. Silloin hän kuuli huudettavan takanaan:

»Adrien!...»

Hän kääntyi katsomaan. Penkillä, jonka ohi hän juuri oli kulkenut,
istui mies tupakoiden. Likinäköisyys ja hämärä estivät Adrienia
tuntemasta häntä. Mies ei noussut, ja Adrien lähestyi häntä hiukan
vastahakoisesti, ja huudahti sitten riemusta:

»Stavro!...»

He kättelivät toisiaan, ja Adrien istahti hänen viereensä.

Stavro, kulkukauppias — yleisemmin tunnettu nimellä »mehusaksa»,
myymänsä aineen mukaisesti — oli Adrienin äidin pikkuserkku, ja
aikoinaan hyvin tunnettu ilmiö esikaupunkien huimapäiden kesken;
menneet kolmekymmentä vuotta ja silloin sattunut häväistysjuttu ovat
nyt haudanneet hänet unholaan.

Hän oli kooltaan yli keskimitan, kasvoiltaan kalpea, hyvin laiha ja
hyvin ryppyinen. Hänen suuret siniset silmänsä, toisinaan avoimet ja
vilpittömät, toisinaan epäluotettavat ja pälyilevät, milloin mitenkin,
kuvastivat Stavron koko elämää. Häilyvää, levotonta elämää, johon hänet
saattoi kummallinen kulkuriluonne ja jota hänen viidennestäkolmatta
ikävuodestaan alkaen synkisti yhteiskunnan murheellinen väliintulo
(johtuen avioliitosta rikkaan, sievän ja tunteilevan tytön kanssa),
yhteiskunnan, jonka ulkopuolelle hän vuotta myöhemmin joutui
häväistynä, sydän rikkirevittynä, luonne turmeltuneena.

Adrien tunsi hämärästi hänen tarinansa. Hänen äitinsä oli kertonut
sen hänelle kajoamatta yksityiskohtiin, varoittavana esimerkkinä
paheellisesta elämästä. Mutta Adrien teki siitä aivan päinvastaiset
johtopäätökset. Ja useammin kuin kerran hän oli sisäisen vaistonsa
vetämänä lähestynyt Stavroa, niinkuin lähestytään soittokonetta, jonka
ääntä halutaan kuulla; soittokone oli vaiennut.

Muuten he olivat tavanneet toisiaan vain pari kolme kertaa, aina
ulkosalla. Hänen äitinsä koti oli suljettu Stavrolta, niinkuin kaikki
kunnialliset kodit. Mitäpä sanottavaa olisikaan ollut halveksitulla
kulkukauppiaalla tälle hemmoitellulle pojalle?

Stavro oli kaiken kansan silmissä suurveijari, ja se hän todella olikin
ja tahtoi olla. Hoitamattomana ja puku rypistyneenä, vaikka se olisikin
ollut uusi, näöltään puolittain maalaisena, puolittain kaupunkilaisena,
paita silittämättä ja kauluksettomana, ilmeeltään kuin hevosvaras,
hän käytteli kieltään ja elehti tavalla, mikä huvitti ihmisiä, mutta
samalla alensi häntä ja saattoi hänet ylenkatsotuksi.

Hän sinkautti keskellä katua tuttavilleen pilkkanimiä, jotka eivät
koskaan olleet ilkeitä. Monet heistä saivat pitääkin ne. Jos joku
miellytti häntä, pyysi hän hänet kanssaan kahvilaan, tilasi puolikkaan
viiniä, ja juotuaan pistäytyi ulos muka jollekin asialle, jääden sille
tielleen. Jos joku vastaantulija pidätti häntä liian kauan, saattoi hän
huudahtaa:

»Se ja se henkilö odottaa sinua siinä ja siinä kahvilassa; mene
pian!...»

Mutta eniten huvittivat Adrienia _tzirs'ien_ [eräänlainen savustettu
silli] päät ja Stavron tupakkakotelot. Puhellessaan jonkun kanssa hän
veti taskustaan tuollaisen kuivaneen kalanpään, jonka kita ammotti
selkoselällään, ja tartutti sen hiljaa puhetoverinsa takinliepeeseen.
Mies jatkoi matkaansa katua pitkin, kalanpää tarrautuneena takin
helmaan, ohikulkijoiden suureksi riemuksi.

Kukkarojuttu oli vieläkin parempi. Kuten tunnettua, on itämailla
tapana, milloin haluaa kiertää itselleen savukkeen, pyytää tupakkaa
niiltä, joiden seurassa sattuu olemaan. Stavro ei hidastellut
kääntyä ensimäisen vastaantulijan puoleen. Mutta sensijaan että hän,
käytettyään tupakkakoteloa hyväkseen, olisi kiittäen antanut sen
takaisin omistajalle, hän pisti sen omaan taskuunsa, minkä läpi se heti
liukui maahan. Silloin hän kiiruhti nostamaan sen ylös, pyyhkieli sitä,
pyyteli anteeksi, ja tahtoen muka panna sen omistajansa laskuun, hän
antoi sen sujahtaa ohi. Nikkeli- tai pahvikotelo putosi jälleen kadulle.

»Ah, kuinka kömpelö olenkaan», huudahti Stavro.

»Ei mitään», vastasi tavallisesti ilveilyn uhri, tutkien
vahingoittunutta koteloa, läsnäolijoiden vääntelehtiessä naurusta.

Mutta kerran vahingoittamiansa koteloita Stavro ei enää toistamiseen
nähnyt.

Näin Adrien oli alkanut pitää tästä miehestä hänen ilveilyjensä
vuoksi. Eräät omituiset seikat kuitenkin häiritsivät ja kiusasivat
häntä: joskus, kesken kujeilun ja hullutusten, Stavro kääntyi vakavana
Adrieniin päin, upottaen hänen silmiinsä kirkkaan, tyynen ja ylvään
katseen, jollaisen me luomme vasikan hyviin ja typeriin silmiin.
Silloin hän tunsi itsensä vähäiseksi tämän kulkukauppiaan rinnalla,
tuo oppimaton mies lumosi hänet. Tämä oli hänestä selittämätöntä,
ja hän ryhtyi tekemään huomioita. Mutta tilaisuutta sattui harvoin.
Salaperäinen ja häiritsevä katse, jota Adrien salaa nimitti »toiseksi
Stavroksi», näyttäytyi harvoin, ja vain hänelle.

Mutta eräänä päivänä — kymmenen kuukautta ennen tuota tapaamista
puistossa — saattaessaan Stavroa maustekauppiaan, vanhan, äreän
kreikkalaisen, luo, jolta tämä osti sokerin ja sitruunat, hän näki
yhtäkkiä »toisen Stavron» edessään. Adrien iski silmänsä hänen
silmiinsä.

He olivat kolmisin tuossa huonosti valaistussa kaupassa, kun
Stavro, kasvojen rypyt ikäänkuin silenneinä, piirteet pehmenneinä,
silmissään avoin, luja ja kirkas ilme katsoi yrmeään ja äänettömään
maustekauppiaaseen ja sanoi arasti, mutta päättävästi, toisen
nyökätessä myönnytellen päätään:

»Kir Margulis... Ajat ovat huonot... Ei ole lämmintä eikä kukaan osta
virvokkeita... Syön säästöjäni ja teidän sokerianne... Mutta olemmehan
yhtä mieltä? Tämän kerran vielä saan maksutta, eikö niin? Sopimus on
entinen: jos kuolen, menetätte kymmenen frangia».

Ja kauppias, tuo saituri, mutta ihmistuntija, myönsi luottoa, tarjoten
kätensä, joka oli yhtä kuiva kuin hänen elämänsäkin.

Ostokset kainalossa Stavro ulos tultuaan lasketteli sanasutkauksia,
taputteli joitakin tuttavia olalle ja hyppi yhdellä jalalla.

»Minä puijasin häntä, Adrien, minä puijasin häntä!» suhahti hän
nuorukaisen korvaan.

»Ethän toki, Stavro!» vastusti Adrien, »et sinä häntä puijannut. Sinä
maksat takaisin!...

»Niinpä niin, Adrien, minä maksan, jollen kuole. Ja jos kuolen, niin
maksaahan piru!...»

»Jos kuolet... Se on toista... Mutta sinä sanot puijanneesi häntä, ja
sehän olisi epärehellistä».

»Kenties olenkin epärehellinen...»

»Et ole, Stavro, haluat vain pettää minua; sinä et ole epärehellinen!»

Stavro pysähtyi äkkiä, työnsi seuralaisensa aitausta vasten, ja
kasvojen saadessa hetkiseksi tuon peloittavan ja ylpeän ilmeen, hän
sinkautti Adrienille päin naamaa:

»Niin, olen epärehellinen!... Ikävä kyllä, Adrian, olen hyvin
epärehellinen!...»

Ja näin sanottuaan hän kääntyi menemään. Mutta jonkinlaisen kauhun
valtaamana Adrien tarttui hänen takkinsa rintapieliin, pidätti hänet,
ja huudahti tukahtuneella äänellä:

»Pysähdy, Stavro! Nyt sinun on sanottava minulle totuus!... Näen
sinussa kaksi olentoa; kumpi on oikea, hyväkö vai paha?»

Stavro vastusteli:

»En tiedä».

Ja riistäytyen rajusti Adrienin käsistä hän huusi suuttuneena:

»Jätä minut rauhaan!» Arvellen loukanneensa nuorukaista hän vasta
etäämpää lisäsi:

»Sanon sen sinulle, kunhan korvantauksesi ovat! kuivat».

Senjälkeen he eivät olleet nähneet toisiaan. Maaliskuusta lokakuuhun
Stavro kierteli markkinoilta markkinoille, ja myyskenteli talvisin
paahdettuja kastanjoita Jumala ties missä. Brailassa hän kävi vain
ostoksilla.

       *       *       *       *       *

Tavatessaan hänet tuona päivänä puiston penkillä Adrien oli yhtä
tyytyväinen kuin lienevät joet saadessaan yhtyä virtoihin ja virrat
kadotessaan merten helmaan.

Stavro oli vastoin tapaansa vaitelias, mikä etenkin miellytti Adrienia.
Viimeksimainittu tarkasteli häntä illan kelmeässä valossa ja huomasi
hänen olevan entisellään. Kukaan ei olisi voinut tarkalleen arvata
hänen ikäänsä. Mutta Adrien huomasi, että vaalea tukka alkoi ohimoilta
vivahtaa hopealle.

»Miksi katselet minua noin?» kysyi Stavro närkästyneenä. »En ole
myytävänä».

»Tiedän sen, mutta halusin nähdä, oletko vielä nuori, vai jo vanha».

»Olen nuori ja vanha niinkuin varpuset...»

»Se on totta, sinä oletkin varpunen, Stavro!» Hetken vaiti oltuaan, hän
jatkoi:

»Etkö haluaisi tupakkakoteloani, saadaksesi pudottaa sen maahan? Se
ehkä muistuttaisi sinulle, että olen aina utelias tietämään, mistä
tulet ja mihin menet, ja kuinka kauppa sujuu».

»Ei paljoakaan merkitse, mistä tulen ja mihin menen, mutta kauppa sujuu
melko hyvin. Tällä haavaa olen kuitenkin hiukan pulassa, poikaseni».

Ja hän taputteli Adrienia polvelle.

»Sellaista sattunee sinulle harvoin», vastasi tämä.

»Ja miksi olet pulassa, vanha veikko? Ovatko sitruunat käyneet
harvinaisiksi?»

»Ei, eivät sitruunat, mutta entisajan 'rehelliset katupojat'».

»Rehelliset katupojatko!» huudahti Adrien, »sehän on sanaleikkiä
eiväthän katupojat voi olla rehellisiä.

»Luuletko tosiaankin niin? Minä tunnen useita sellaisia».

Stavro istui etukumarassa, tuijottaen maahan. Adrien tunsi hänen
puhuvan vakavissaan ja halusi kuulla lisää, mutta edeten varovasti hän
sanoi:

»Voisitko ilmaista minulle, mihin tarkoitukseen tarvitsisit sellaista
katupoikaa?»

»Seuraamaan mukanani S:n markkinoille ensi torstaina. En tosin häntä
tarvitse, mutta olisihan niinkuin oli ennenkin. Tiedäthän, että
minun on tapana asettua torilla sokerileipurin viereen, joka paistaa
ohukaisia. Talonpojat syövät, tulevat janoisiksi, ja siinä olen minä
virvokkeineni. Tarvittaessa hyppysellinen suolaa ohukaistaikinaan...
(Näethän, että olen epärehellinen!...) No niin, sokerileipurini on Kir
Nikolai...»

»Kir Nikolai!» huudahti ällistynyt Adrien.

»Naapurinne, entinen isäntäsi. Mutta nyt tullaan asiaan: hän ei voi
jättää paistinuuniaan ja tulla torille. Siksipä tarvitaan »rehellinen
katupoika» hänen palvelijansa Mikaelin avuksi kokoamaan maksuja, toisen
käännellessä ohukaisia öljyssä. Kokonaista kaksi päivää olen etsinyt
»rehellistä katupoikaa».

Vakavana ja suruissaan Stavro päätteli lopuksi:

»Yhä harvemmin ja harvemmin tapaa Brailassa _miehiä_!»

Adrien tunsi helpotusta. Hän hypähti seisoalleen »mehusaksan» eteen ja
sanoi:

»Stavro! Kelpaanko minä tuoksi rehelliseksi katupojaksi?»

Kaupustelija kohotti päätään:

»Tarkoitatko totta?...»

»Kautta rehellisen katupojan kunnian! Minä seuraan teitä!»

Stavro ponnahti pystyyn kuin simpanssi ja huudahti:

»Paiskaahan kättä, sinä lemmensairaan romaniattaren ja vallattoman
seikkailijan poika!... Olet esivanhempiesi kunniakas jälkeläinen...»

»Mitäpä sinä tietäisit esivanhemmistani?»

»Oh, ainakin sen, että he varmasti olivat kelpo katupoikia!»

Tämän sanottuaan Stavro syleili maalaria, ja tarttuen häntä
käsipuolesta vei hänet mukaansa, sanoen:

»Nyt pian kertomaan Nikolaille tämä hyvä uutinen!... Lähdemme
viimeistään huomeniltana, sunnuntaina, ehtiäksemme S:ään tiistaiaamuksi
varaamaan itsellemme hyvän paikan. Sinne on päivän ja kahden yön
hevosmatka. Hevonen kulkee käyden tai juosta hölkyttelee voimiensa ja
majapaikoissa meille tarjottujen viinien laadun mukaan».

       *       *       *       *       *

Markkinakaupustelijan ja hänen toverinsa ilmestyminen sokerileipurin
luo aiheutti tiukan keskustelun. Kir Nikolai ymmärsi Stavron
äänekkäästä elehtimisestä, että tämä oli mielestään tehnyt oikean
löydön; Stavro lasketteli turkinkielellä sellaisen sanatulvan, että
henkeä salpasi. Mikael, joka oli perillä asiasta, sekaantui riitaan,
Adrienin suureksi ihmeeksi, hän kun ei ymmärtänyt tästä kaikesta
sanaakaan. Mikaelin vakavan vastauksen johdosta hän näki Kir Nikolain
kohauttavan olkapäitään ja Stavron tyyntyvän, mutta huudahtavan heti
moitteettomalla kreikankielellä:

»Älkää huoliko siitä, mitä hänen äitinsä sanoo, oi 'pedia-meu'
(lapseni)!... Jos minun viisikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt
mukautua äitini elämään, en olisi koskaan tullut tietämään, kuinka
aurinko nousee ja laskee sen vallihaudan takana, joka muinoin kiersi
kaunista Brailaamme. Nähkääs, ystäväni, kaikki äidit ovat samanlaisia:
he tahtoisivat, että heidän lapsensa tyytyisivät heidän pieniin
vaivaisiin iloihinsa ja ikävyyksiinsä, jotka ovat niin tuiki vailla
viehätystä. Ja sanokaapa minulle, teemmekö väärin siinä, että olemme
sellaisia, miksi olemme luodut? Vai mitä, Adrien?»

Mikael puuttui jälleen puheeseen, hänkin kreikankielellä:

»Siinä te kyllä olette oikeassa, herra, mutta me emme tunne Adrienin
äitiä. Saattaisihan hän olla surullinen poikkeus. Minä ehdotan, että
lähetämme Adrienin pyytämään hänen suostumustaan. Jos hän sen saa,
iloitsen minä siitä ensimäisenä. Mutta ilman hänen äitinsä lupaa ja
vastoin hänen tahtoaan minä kieltäydyn lähtemästä markkinoille».

Tämä julistus sai Adrienin lähtemään tuulena.

Hänen äitinsä oli päivällispuuhissa. Adrien pysähtyi keskelle huonetta,
kostein silmin, hehkuvin poskin, tukka epäjärjestyksessä. Kun hän ei
ollut valmistanut sanojaan, takertui ääni häneltä kurkkuun. Mutta äiti
arvasi asian ja ehätti sanomaan:

»Sinä elät taasen pilvissä!»

»Niin, äiti...»

»Jos aiot soittaa äskeistä säveltä, kiitän kunniasta!... Tee, mitä
luulet voivasi tehdä haavoittamatta kovin sydäntäni, äläkä huoli
minusta sen enempää. Niin on parempi».

»Ei ole kysymys mistään haavoittamisesta, äiti», vastasi Adrien. »Saan
olla työttömänä kokonaisen viikon, ehkä kauemminkin, ja siksi tahtoisin
seurata Mikaelia S:n markkinoille. Näin saisin nähdä tuon kauniin
seudun ja ansaita samalla, mitä toisaalla menetän».

»Onko teitä vain kaksi?»

»On, ei... Stavro tulee myöskin».

»Sepä kaunista!... Yhä parempaa ja parempaa... Taaskin uusi »filosoofi»
varmaankin sinun makusi mukaan».

Ja pojan vaietessa hän lisäsi:

»No niin, saat mennä!...»

»Ethän ole vihainen, äiti?»

»En, lapseni».

       *       *       *       *       *

Lähtö tuona sunnuntaina tapahtui kaikkien Grivitza-kadun juorukellojen
tirkistelyjen ja kokkapuheiden saattamana. Stavro saapui neljän
tienoissa iltapäivällä sokerileipurin asunnolle rattaineen ja
kojeineen: siinä oli tynnyri, joka teki vesisäiliön virkaa ja jossa
oli hänen virvokelaitteensa, sokeri, sitruunat, lasit y.m. Leipurin
myymälän edustalla hän Kir Nikolain ja Mikaelin avulla sälytti
rattaille ohukaisten valmistamisessa tarvittavat välineet ja ainekset,
kuten pöydän, pienen paistinuunin, suuren kattilan, kaksi jauhosäkkiä,
useita ruokaöljypulloja ja muita tarpeita. Samalla laitettiin kuntoon
istuin näille kolmelle matkamiehelle.

Säästääkseen Adrienia katselijoiden pilanteolta äiti lähti hänen
kanssaan ulos puoli tuntia ennen Stavron tuloa. He erosivat toisistaan
Galatz-kadulla, mistä äidin piti jatkaa matkaa erään tuttavansa luo ja
pojan suunnata kulkunsa valtamaantielle, missä ajajat saavuttaisivat
hänet. Hän suuteli poikaansa ja sanoi hänelle:

»Niinkuin näet, Adrien, taivun sinun tahtoosi, mutta vielä tulee päivä,
jolloin kadut menettelyäsi. Pieni matka, jonka tänään teet, herättää
sinussa halun tehdä huomenna pitempiä ja edelleen yhä pitempiä. Ja
jollet voi taata, että tämä tulevaisuus tuo sinulle onnea, niin olen
varma, että saamme molemmat vielä itkeä, mistä Jumala meitä varjelkoon».

Adrien aikoi vastata, mutta äiti lähti. Paikalleen naulittuna poika
seurasi häntä katseellaan; äiti kulki suoraan eteenpäin, aivan suoraan,
niinkuin hänen elämänsä oli ollut suoraa, yksinkertaista ja tuskaa
täynnä. Mitä siihen ainoaan harha-askeleeseen tulee, johon hän oli
tehnyt itsensä syypääksi, ei hän katunut sitä, niin kalliisti kuin
hän olikin saanut sen maksaa. Ohut villaliina päässä, yllään halpa
pusero ja nenäliina oikeassa kädessä, hän kannatti kevyesti vasemmalla
kädellään liian pitkää hamettaan, joka nostatti ilmaan tomua, ja
katseli jalkoihinsa, ikäänkuin etsien jotakin — jotakin, jota hän ei
vielä ollut kadottanut, vaan jonka hän oli kadottamaisillaan.

Adrien veikkoseni!... Sinä vapiset... Rattailla, jotka vierivät
eteenpäin valtatiellä, tyynyllä istuen, vierelläsi oikealla Stavro,
joka hoputtaa hevosta juoksuun ja laulelee armeniankielellä, ja
nojaten Mikaelin olkapäähän, joka polttelee vaieten vasemmallasi —
sinä vapiset, kelpo ystäväni. Mutta et sinä kylmästä vapise! Vapisetko
ehkä pelosta? Vai värisetkö ehkä — puristuneena näiden elämäsi kahden
pahanhengen väliin — tuntiessasi kohtalosi henkäyksen, joka kuljettaa
sinua ei vain kohti S:n markkinoita, vaan vieläpä kohti elämäsi suurta
markkinatoria, elämäsi, joka tuskin on alkanut.

Kauan, kauan Stavro valittaen lauleli armeniankielellä ajaessaan
myrskyä ennustavassa hämyssä viertotiellä, joka puiden reunustamana
kulki poikki viljavainioiden suorana kuin jännitetty köysi. Kauan
Mikael ja Adrien kuuntelivat ymmärtämättä sanaakaan, mutta tuntien
kaiken. Sitten yö yllätti heidät ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.
Kylä seurasi kylää, maja majaa, murheen ja onnen kurjia pesiä, pimeyden
peittämiä ja maailman unohtamia. Rattaisiin kiinnitetyn lyhdyn liekkuva
valo paljasti yöllisiä näkyjä, maalaisia ja surkeita, joita se hetken
valaisi ja jotka katosivat iäksi; jossakin haukkui kiukkuinen koira;
toisaalla kohotettiin ikkunaverhoa, ja näkyviin tulivat pimeään
tähystävät ihmiskasvot; vanhoja hökkeleitä rikkinäisine ja sateiden
mustaamine olkikattoineen; pihoja kaatuneine aitauksineen.

Noin joka kahden tunnin kuluttua Stavro pysähtyi majatalon edustalle,
taputteli hevosta, pisti sille kaurapussin päähän ja peiton selkään,
ja astui sitten meluavasti sisään toveriensa seuraamana. Hän muuttui
kerskailevaksi ja suulaaksi, lasketteli huvittavia kompasanoja ja
taputteli joskus tuttavallisesti jotakin talonpoikaa päälaelle.
Tilattuaan sitten »litran ja lasin isännälle», hän pyysi tältä
kohteliaasti tupakkakoteloa, kiersi itselleen savukkeen ja pudotti
kiitokseksi kotelon maahan, vakavana kuin pappi.

Adrien huomasi, kuinka Mikael, joka oli tuntenut Stavron vain pari
päivää, tarkasteli tätä salavihkaa ja lakkaamatta. Käyttäen hyväkseen
Stavron lyhyttä poissaoloa hän sanoi kreikaksi ystävälleen:

»Mikä juuttaan ilveilijä!... Millaista melua tyhjästä!...»

Mikael kuiskasi vastaan:

»Hän tahtoo tuolla melulla salata jotakin, en vain tiedä mitä... Joka
tapauksessa hänellä on jotakin salattavaa».

       *       *       *       *       *

Seitsentuntisen, melkein yhtämittaisen ajon jälkeen saavuttiin puoliyön
tienoissa lopen uupuneina ja hienon sateen vihmoessa X:n kylään,
josta ei voinut eroittaa muuta kuin koirakopin, mistä liuta hurjia
koiria hyökkäsi raivokkaasti hevosen kimppuun. Stavro pieksi niitä
säälimättömästä ruoskallaan ja ohjasi rattaat varmasti porttia kohti,
johon hevonen puski päänsä, ollen vähällä kaataa rattaat.

Istuimeltaan hän huusi majatalon pitäjän ikkunaan päin:

»Gregori!... Gregori hoi!»

Ja kun musta haamu viimein pitkän odotuksen jälkeen tuli avaamaan,
lisäsi hän, oudosti sadatellen:

»Pääsiäinen, evankeliumit ja kaikki pyhät apostolit! Et kai tahtone,
että ohukaisia ja virvokkeita tehdään sadevedestä? Avaa pian, kirottu
kuhnuri!»

Näin puhuteltu mutisi jotakin ja tarttui hevosta suitsista. Se
riisuttiin valjaista ja rattaat vietiin vajaan. Sitten nuo kolme
markkinamiestä ja isäntä astuivat romanialaiseen tupaan, »carciuma'an»,
missä syödään, juodaan ja tupakoidaan, ja missä sanotaan hyviä ja
pahoja sanoja, aina miesten, ikäkauden ja »viinin laadun» mukaan.

Stavro sanoi lyhyesti:

»Syökäämme hyvin, mutta älkäämme unohtuko soittamaan suuta. Nyt
lepäämme päivännousuun asti, ja sitten jatketaan matkaa. Pahin on
takana. Huomenaamuna, sielu ja ruumis virkistyneenä, kerromme tarinoita
ajaessamme jokivartta, ja katselemme kuinka aurinko nousee hevosen pään
yli. Huomenna on kaunis ilma».

Heille tarjottiin munakokkelia, savustettua silavaa, juustoa ja viiniä,
joka oli omiaan »nousemaan hattuun».

Kilistäessään Stavron kanssa isäntä kysäsi häneltä:

»Olet kai matkalla S:n markkinoille...?»

Toinen nyökkäsi myöntävästi. Kysyjä sanoi leikkiä laskien:

»Yhäkö vain käytät virvokkeihisi sakkariinia sokerin asemesta ja
sitruunahappoa sitruunain asemesta?»

Stavro katsoi häntä silmiin syöntiään keskeyttämättä, ja vastasi sitten:

»Entä sinä, yhäkö sinä valmistat spriistä ja kaivovedestä viinasi,
jolla myrkytät talonpojat ja painatat kukkaroasi?»

Hämmästyneenä Adrien sekaantui asiaan:

»Stavro, mutta minähän näin sinun ostavan sokeria ja sitruunoita.
Eivätkö ne olleetkaan virvokkeita varten?»

»Ei, ystäväni. Se on vain silmänlumetta janoisille!» vastasi Stavro. Ja
hän lisäsi kreikankielellä:

»Siinä näet, kuinka epärehellinen olen! Eikä sillä hyvä: voin olla
paljoa pahempikin».

Mikael ja Adrien vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja edellisen silmät
vastasivat jälkimmäisen kysyvään katseeseen:

»Tässä piilee jotakin».

Kaikki kolme nousivat. Isäntä otti tulitikkurasian ja kynttilän ja
saattoi heidät ullakolle. Se oli puolillaan heiniä. He levittivät
lattialle suunnattoman suuren maton »rogojinan», jolle riisuutumatta
heittäytyivät nukkumaan, vatsat kylläisinä, päät hiukan viinistä ja
väsymyksestä raskaina.

»Jos tupakoitte, varokaa tulta», sanoi isäntä lähtiessään, vieden
mukanaan kynttilän ja tulitikut. Viisi minuuttia myöhemmin kaikki kolme
nukkuivat.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä matkaa jatkettaessa alkoi Stavro kertoella näin:

»Vuoden 1867 paikkeilla, hiukan senjälkeen kun ruhtinas Kaarle oli
noussut valtaan, palasin minäkin maahani, mutta en ruhtinaana.
Minä palasin sisareni romanttisesta katoamisesta murtuneena ja sen
seikkailevan elämän turmelemana, jota olin viettänyt etsiessäni häntä
kaksitoista vuotta läpi Anatolian, Armenian ja Euroopan Turkin.
Ikäväkseni en voi alkaa kertomalla teille lapsuudestani, sisareni
surullisesta kohtalosta ja niistä luonnottomista oloista, joissa elin.
Se kestäisi liian kauan. Ehkä teen sen joskus, jos vielä silloin
puristatte ystävinä kättäni. Jollette taas sitä tee, on se minulle
aivan yhdentekevää.

Olin siihen aikaan kaksikymmenviisivuotias, minulla oli hiukan rahaa ja
puhuin kolmea itämaista kieltä, mutta olin melkein kokonaan unohtanut
romaniankielen. Lapsuusajan tuttavat eivät minua enää tunteneet ja se
oli minulle mieleen: tahdoin pysyä tuntemattomana. Sitäpaitsi minulla
oli Turkin kansalaisen paperit. Kun lisäksi puhuin huonosti kieltäni,
pidettiin minua muukalaisena.

Miksi palasin maahani? Ilman aikojani ja tärkeästäkin syystä. Ilman
aikojani, koska juureni jo olivat irtautuneet sen maan kamarasta, jossa
olin ensi kertaa nähnyt päivänvalon, ja koska viihdyin hyvin vierailla
mailla. Tämä viihtymys oli kuitenkin vain näennäistä. Vietin vapaata,
mutta paheellista kulkurielämää. Naisista tunsin vain sisareni ja
äitini: puoliso tai rakastajatar oli minulle tuntematon. Ja kuitenkin
minun haluni paloi heihin, mutta pelkäsin lähestyä heitä. — Tällaista
te ette käsitä. Mikael!... Kuinka paljon vääryyttä elämässä tehdään!
Nähdessään raajarikon, jolta puuttuu jalka tahi käsi, ei kukaan häntä
solvaa, mutta jokainen peräytyy, kukaan ei tunne sääliä sielullisesti
raajarikkoista kohtaan!... Ja häneltä puuttuu kuitenkin se pylväs, joka
kannattaa elämää. Se puuttui minulta. Palasin Romaniaan pyytääkseni
sitä niiltä, joiden elämäntavat ovat paremmin todellisen aistielämän
mukaiset. He antoivat sen minulle, mutta suotuaan minun vain hetkisen
tuntea sen tukea, he riistivät sen minulta äkkiä, häpeällisesti,
syösten minut jälleen paheeseen. Se tapahtui näin:

Heti palattuani ryhdyin entiseen ammattiini salepgdi'na
[salep-jauhoista valmistetun kuuman juoman myyjä Itämailla] kierrellen
markkinoilta markkinoille, mutta vain ulkopuolella Brailaa, sen
ympäristöllä ja etäämpänäkin. Kaupungissa ei kukaan tietänyt
ammattiani. Salep-jauhon ostin salaa eräältä turkkilaiselta, uskotellen
olevani hänen maanmiehensä ja antaen hänen tietää vain niin paljon
kuin halusin. Niinpä tein työtä vähän ja ansaitsin hyvin, etenkin kun
saatoin turvautua säästöihini, jotka kannoin vyössäni. Nyt aloin solmia
tuttavuuksia.

Kävin puettuna kuin _ghiabour_ [varakas mies], ja tarjosin
siekailematta lasin viiniä milloin yhdelle milloin toiselle, ja niin
keksin eräänä päivänä vanhan Brailan esikaupungissa hyvän viinin
ja samalla sen, mitä olin etsinyt maahantulostani lähtien (melkein
vuoden): viiniä tarjosi usein kaunis »crasmaritza», ravintolanomistajan
tytär. Ja minusta tuli tuon hyvän viinin uskollinen nauttija ja
niiden salamoiden uhri, jotka leimahtelivat ihailtuni silmistä. Mutta
minä olin varovainen: perhe oli jäyhä ja hyvin rikas. Lisäksi se ei
rakastanut muukalaisia, vaikka sen rikkaus olikin lähtöisin heistä.

Ensi tehtäväni oli siis hankkia kiireesti romanialaiset paperit,
mikä Pyhän Bakshishin [juomaraha] maissa on helppoa. Vuorokaudessa
on »salepgdi Stavro» haudattu ja minusta tulee _Domnul Isvoranu_,
»kuparituotteiden kauppias Damaskuksesta». Nimi ja arvo miellyttävät.
Ollaan kohteliaita ja huomaavaisia. Talossa ei ole emäntää. Isäntä on
vanha, vakava ja potee jalkojaan.

Kolmen kuukauden kuluttua minut pidätetään eräänä iltana aterialle
perheeseen. Tutustun tätiin, joka hoitaa äidinvirkaa ja hukuttaa
tyttären hellyyteensä. Mutta ennen kaikkea totean, että on aina hyvä
valehdella vain puolittain. Pöydässä tapasin kaksi veljeä, suuria
ja vahvoja kuin teloittajat, jotka sattuivat olemaan damaskolaisten
mattojen ja kuparien myyjiä Galatzissa. Onneksi tunsin Damaskuksen ja
heidän ammattinsa paremmin kuin he itse; olin usein kaupitellut tuon
maan mattoja ja kupariteoksia.

Aterian aikana minä puhun, kerron tarinoita ja näkemiäni; kuvaillen
erikoisesti sitä kurjuutta, mikä liittyy näihin Damaskuksen mattoihin
ja kupariesineihin, jotka ovat tykkänään viisivuotiaiden lasten ja
puolisokeiden vanhusten kätten työtä, ja joista edelliset ansaitsevat
kaksi _metelikiä_ (kymmenen penniä) päivässä, tietämättä tuskin
mitään lapsuudesta, ja astuvat elämään kärsimykseen portin kautta;
viimemainitut nääntyen nälkään, osattomina vanhuudelle kuuluvasta
levosta ja rauhasta.

Tarinani huvittavat neitiä, ja niiden surullinen puoli hellyttää hänet
kyyneliin. Mutta toisten sydämet ovat kovat, he ottavat tarinan vain
tarinana. Tämä on minulle epämieluista, vieläpä siinä määrin, että olen
vetäytymäisilläni pois. Mutta ajoissa muistan, etten tule tähän taloon
mennäkseni naimisiin kaikkien kanssa. Tyttö oli mieleiseni ja hänet
tahdoin naida.

Seurusteluni tytön kanssa rajoittui siihen, että kerroin hänelle
kaskuja ja tarinoita.

Kaksi kuukautta tämän ensimäisen päivällisen jälkeen saatoin pitää
itseäni perheen läheisenä tuttavana. Ilmapiiri tässä perheessä, jolla
tuskin oli mitään suhteita, oli tukahduttava, mutta ainoa, joka oli
siihen menehtyä, oli tuo vilkas olento, jota rakastin. Joka ilta
vietin hänen luonaan pari kolme tuntia tarinoiden, runoja lausuen tai
laulellen itämaisia lauluja, sointuvia ja valittavia. Tätiä ja isääkin
tämä huvitti, mutta tyttö oli hulluna ihastuksesta... Hän halusi kuulla
lisää, yhä lisää...

Isä oli karkoittanut myymälästä kaikki häiritsevät ostajat, kaiken
melun, ja harvat poikkesivat sisään tilaamaan jotain nautittavaa.
Myymälän takana olevassa huoneessa, johon johti lasiovi, istui täti,
perheen kaikki kaikessa, korjaillen liinavaatteita ja pitäen uudinten
lomitse silmällä huonosti valaistua myymälää. Neiti ompeli jotakin
korutyötä tai nypläsi pitsiä, isän lojuessa sänkykomerossa torkkuen,
joskus vaikeroiden ja joskus kuunnellen minua. Hän olisi typeryydellään
voinut saattaa lampaankin epätoivoon. Istuen sohvalla hänen lähellään
kerroin kaikenlaista, mikä oli suunnitelmilleni edullista, ja hän nieli
kaiken.

Näin pääsin helposti perille hänen heikosta puolestaan: hän tarvitsi
neuvokkaan miehen jatkamaan liikettä, ja sellaisen hän näki minussa.
Tiedetäänhän, ettei romanialaisesta ole kauppiaaksi; hän on vain maan
orja. Kun hän tahtoi antaa tyttärensä liikeasioihin perehtyneelle
miehelle, ja kun toisaalta vain ulkomaalaiset pystyivät noina aikoina
menestyksellä harjoittamaan kauppaa, oli hän sitäkin tyytyväisempi
tavatessaan maanmiehen, joka oli kokenut maailmaa, osasi vieraita
kieliä, kykenipä vielä neuvomaan hänen molempia poikiaankin, jotka
olivat yhtä typeriä kuin hän itsekin. Olin aina ihmetellyt itsekseni,
kuinka nämä paksupäät olivat voineet hankkia sellaisen omaisuuden,
kun sain kuulla, että manalle mennyt äiti oli ollut ensiluokkainen
liikekyky. Tyttö oli hänen luonteisensa; mutta äidin kuoltua talo oli
vaipunut uneliaisuuteen.

Minun mukanani tuli taloon hengitettävää ilmaa; kukin noista viidestä
hengitti sitä omalla tavallaan. Vanhus ja hänen molemmat poikansa,
jotka viettivät joka toisen sunnuntain perheen piirissä, elehtivät kuin
puolihullut ja olivat tukehduttaa minut kysymyksillään, jotka koskivat
liikeasioita, vain liikeasioita. Pannakseen rehellisyyteni koetukselle
he eivät keksineet mitään sen nerokkaampaa, kuin että lainasivat
minulta rahasumman; joskus he taas itse lainasivat minulle. He olivat
minuun näissä molemmissa suhteissa tyytyväisiä, ja minä päättelin
mielessäni, että typeryys ja raha olivat totisesti kaksoisveljiä. Nämä
kolme olivat muuten yhtä maata.

Vanha nainen, kuolleen perheenäidin sisar, ei nauranut ja itki vieläkin
vähemmän. Sensijaan hän usein uteli liikeasioitani. Aluksi torjuin
hänen kyselynsä, sillä huomasin hänen epäilevän minua. Sittemmin,
rohkaistuneena noiden kolmen kunnon miehen luottamuksesta, selostin
laajasti, kuinka liikeyritykseni parina viime vuonna olivat sujuneet
huonosti tarpeellisen pääoman puutteessa. Tässäkin valehtelin vain
puolittain, sillä mitähän olisinkaan saanut aikaan, jos minulla
olisi ollut käytettävänäni runsaasti rahoja!... Tuona ajankohtana
oli ulkomaisten kupariteosten kauppa kaikkein tuottavinta. Vastaus
tyydytti, sillä enhän koskaan ollut sanonut olevani rikas.

Mutta sydämeni ilo oli kiintymykseni kauniiseen Tincutzaan. Hän yksin
ymmärsi ja rakasti minua, hän yksin sai minut kestämään ja toivomaan
tässä epätoivon talossa.

Vapaana miehenä, joka ei jumaloinut rahaa, ja tottunut kun olin
hengittämään keuhkoihini elämän suuria tuulia, jotka lakaisevat pois
luonnon myrkylliset tautipesäkkeet, viivyin tässä talossa, jossa kaikki
oli itsekkyyden ja typeryyden saastuttamaa, vain hänen vuokseen, joka
kaikin voimin kurkoitti vapautta kohden.

Usein jäimme melkein kahden. Täti meni levolle, sillä hän nousi
aikaisin. Ja silloin, — istuen lähellä isää, josta ei tietänyt,
vaikeroimisesta huolimatta, nukkuiko hän vai valvoi — Tincutza sanoi
minulle, ompeluksensa yli kumartuneena ja luoden minuun katseen, joka
pysähdytti vereni:

»Kertokaa minulle jotakin, herra Isvoranu, jotakin surullista...»

Isä huusi:

»Ei, ei surullista! Se ellostaa mieltäni!...»

»No niin, jotakin iloista sitten», lisäsi tyttö surumielisenä.

»Kerron jotakin, joka sopii kaikille», sanoin minä. »Viime vuonna olin
tavaroineni markkinoilla Jalomitzan [eräs Romanian joki] rannoilla.
Niinkuin tiedätte, on markkinoilla viisasta olla hyvissä väleissä
kaikkien kanssa. Siellä tehdään pian tuttavuuksia ja unohdetaan ne yhtä
pian, mutta markkinakaupustelijat tapaavat helpommin toisensa jälleen
kuin kuollut papin, joka hänet on haudannut...»

»Kas, sepä ovelaa», mutisi vanhus.

»Noudatin siis tuota viisasta käytöstapaa, ja kerronpa, mitä minulle
tuona päivänä sattui. Olin joku aika sitten tutustunut kaupustelijaan,
nimeltä Trandafir, mustalaiseen, joka oli myyvinään helminauhoja,
mutta todellisuudessa koetti houkutella herkkäuskoisia markkinamiehiä
korttipeliin, joka tunnetaan nimellä: _kolme korttia_. Kerta kaikkiaan,
Trandafir oli veijari. Mutta tuo veijari herätti minussa mielenkiintoa.
Hän tuli ja nojautui rattaitani vasten, kaulanauhat pujotettuna
käsivarrelle, poltteli piippuaan sanaakaan sanomatta, ja syljeskeli,
kunnes olin inhoten ajamaisillani hänet tiehensä. Silloin hän hävisi
väkijoukkoon, huudellen »Helminauhoja! Helminauhoja!» Mutta hänen
silmänsä etsiskelivät maalaisia, jotka soveltuisivat osakkaiksi peliin,
ja ken siihen ryhtyi, lopetti tyhjin taskuin. Tahtoen neuvoa häntä
ansaitsemaan elatuksensa kunniallisemmin, ehdotin hänelle kerran, että
hän muuttaisi ammattia.

»Mitä?» vastasi hän, »tahtoisitko minusta toveria?»

»En, sanoin minä, toveria en sinusta tahdo, mutta voisin tehdä sinusta
_salepgdin_. Sillä ansaitsee hyvin.

»Vai ansaitsee hyvin!» huudahti hän. »Salepillasi en koskaan ansaitsisi
kylliksi, voidakseni puolivuosittain liittää uuden dukaatin kauniin
Mirandani kaulaketjuun, joka on tehty riikin dukaateista. Ja silloinpa,
poikaseni, hän lähtisi luotani, sillä rakkaus on häilyväinen!...
Myönsin hänen olevan oikeassa: salep ei tuota dukaatteja, kun
sensijaan hänen »kolme korttiaan»... no niin, hänen »kolme korttiaan»
tuottivat hänelle tuona päivänä, josta puhun, viisi kahdentoista
frangin dukaattia vähemmässä kuin iltapäivässä. Mutta nuo dukaatit
aiheuttivat hyvin huvittavan jutun: putipuhtaaksi tyhjennetty nuori
talonpoika ei päästänytkään Trandafiria käsistään, ja nuo molemmat,
ajettuaan toisiaan vimmatusti takaa pitkin kenttää, päätyivät minun
luokseni, pyytäen minua rauhantuomariksi. Talonpoika sanoi: »Jollei
hän anna rahojani takaisin, on hänen opetettava minulle ammattinsa;
niinpä niin, ammattinsa. Minä teen niinkuin hänkin». Trandafir kohautti
olkapäitään: »Hän on hullu, tuo mies! Mikä meteli! Mikä meteli!» — —
»Niin, ukkelini», sanoi toinen, »rahani tai ammattisi! Ei kannata olla
rehellinen. Teen niinkuin sinäkin!» — »Mutta sinä et ole rehellisempi
kuin minäkään», huusi Trandafir. »Sinä tahdoit voittaa rahani,
mutta minä olin ovelampi, ja voitin sinun rahasi, siinä kaikki». —
»Niinpä niin», myönteli talonpoika, »en ole ollut paljoakaan sinua
rehellisempi. Siksipä annankin sinulle dukaatin, kunhan annat minulle
neljä muuta takaisin. Jollet sitä tee, niin heittäydyn Jalomitzaan, ja
se on synti... Minulla on kotona nuori vaimo yksinään...Me rakastamme
toisiamme... Ja nuo viisi dukaattia riippuivat hänen kaulanauhassaan.
Minä otin ne, ostaakseni kaksi hevosta ja viljelläkseni maata...»

Trandafir hypähti ilmaan kuin raudalla poltettuna. »Mitä?» huusi
hän. »Sinä roisto, riistätkö vaimosi dukaatit ostaaksesi itsellesi
hevosia? Sinä et ansaitse vaimoa, jolla on kaulanauha dukaateista!»
— »Mitäs saatoin tehdä?» vaikeroi nuori mies. — »Mitäkö tehdä?»
raivosi mustalainen. »Olisit mennyt varastamaan ne kolmen peninkulman
päähän kotoasi, ja jättänyt dukaatit vaimosi kaulaan!» Ja minun
puoleeni kääntyen Trandafir sanoi: »Oletko koskaan nähnyt noin
tyhmää romanialaista...» Tämän sanottuaan hän vaipui mietteisiinsä,
poltteli ja sylki. Talonpoika itki kädet kasvoilla. Silloin kävi näin:
Trandafir kääntyi mieheen päin, kiskaisi kädet hänen kasvoiltaan
ja nopeasti kuin jos salama olisi iskenyt, sivalsi häntä kahdesti
korvalle. »Miksi lyöt minua?» huusi mies. — »Koska olet hölmö... En
voi nähdä miehen itkevän», vastasi mustalainen, pyöritellen kiiluvia
silmiään kuin paholainen. »Kas tässä ovat nuo viisi dukaattia ja palaa
tänä yönä kotiisi, mutta pysyttele pyssyn kantaman päässä kylästä,
valtamaantiellä. Aamun sarastaessa tuon sinulle nuo kaksi hevosta ja
annan sinulle vielä kaksi korvapuustia. Ja tämän teen opettaakseni
sinulle, ettet enää toiste, kajoa kauniin naisen dukaatteihin, muussa
tarkoituksessa kuin lisätäksesi niitä». Puoli vuotta tämän seikkailun
jälkeen tapaan Trandafirin Naziruun vievällä tiellä. Hän oli ratsain,
minä rattailla. Sivuuttaessamme toisemme kysyn häneltä: »Oletko pitänyt
sanasi, Trandafir?» — »Olen», vastasi hän minulle, »annoin hänelle
kaksi hevosta ja kaksi korvapuustia».

       *       *       *       *       *

Isä oli kertoessani nukahtanut, mutta Tincutza oli liikutetumpi
kuin koskaan ennen. Silloin huomasin olevani ensi kertaa elämässäni
yksin kauniin tytön kanssa, joka katseli minua rakastunein, kostein,
säteilevin silmin. Kumartuen minun puoleeni, hän tarttui käteeni ja
sanoi äänellä, joka oli sointuvampi kuin viulun:

»Sanokaahan, herra Isvoranu: voisitteko te rakastaa niinkuin
mustalais-Trandafir?...»

En voi sanoa, polttiko vai jäätikö hänen kätensä minua, mutta sen vain
tiedän, että minut valtasi yht'äkkiä pakokauhu, päätäni huimasi kuin
jos olisin pudonnut katolta, ja muitta mutkitta sieppasin hattuni ja
syöksyin ulos.

Hän piti menettelyäni kujeiluna ja nauroi kovin nähdessään minut
seuraavana päivänä. Mutta minä olin lohduton: naispelkoni ilmeni
voimakkaampana kuin milloinkaan. Kaikki toivo kuukausia kestäneen
tuttavallisuuden hyväätekevästä vaikutuksesta häipyi pois. Minä olin
yhä edelleen sielultani rampa.

Mutta aivan kuten on hevosten laita, jotka pelkäävät tulta, aloin
minäkin uskotella itselleni, että pitelemällä liekkiä nenäni edessä,
en lopulta sitä enää pelkäisi. Ja kukapa ties? Mitä me oikeastaan
tiedämme ihmisluonnosta? Vähemmän kuin eläimet!... Jos minulla olisi
ollut tilaisuutta viihdyttää luonnottomia viettejäni ja kesyttää
villiytyneitä vaistojani olisin ehkä löytänyt tasapainon. Mutta
siihen olisi tarvittu ihmisten hyväntahtoisuutta ja olosuhteiden
myötävaikutusta. Ei edelliset enempää kuin jälkimmäisetkään huolineet
pelastaa ihmistä. Jälkimmäiset ovat tehneet minusta köyhän miehen, kun
taas edelliset eivät nähneet muuta kuin oman itsekkyytensä. Seurauksena
oli, että puskimme päämme murskaksi seinää vasten. Mutta meistä
kahdesta olin minä surkuteltavampi.

En olisi tahtonut pyytää Tincutzan kättä, ennenkuin olin varma siitä,
että luonteessani alkoi tuntua tervehtymisen oireita. Mutta silloin
ilmestyi näyttämölle kilpakosija, joka saattoi asemani vaaraan. Tyttö
huusi ääneensä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin
minun kanssani, ja silloin isä kysyi, mitä minä ajattelin asiasta.

Mitäkö minä ajattelin? Pelkkä naimisiinmenon ajatuskin syöksi minut
kadotuksen kauhuihin!... En voinut vastata mitään... Olin välttelevä,
hämmentynyt... Ylpeydessään loukattu Tincutza vuodatti kyyneleitä,
jotka raatelivat sydäntäni. Isä arveli hämminkini johtuvan siitä, etten
ollut »rikas mies», ja lohdutteli minua:

»Kunhan teette täällä työtä, olette vielä rikas jonakin päivänä!»

Ymmärrättekö? He luulivat minun etsineen rikkautta heidän talostaan.

Näin teki perikato tuloaan ja minä kuljin suoraan sitä kohti:
pyysin Tincutzan kättä. Hän riemuitsi, talo heräsi horrostilastaan,
mutta minä, minä tunsin olevani hukassa. Kosintaani seuraavat
päivät muistuttivat kuolemaan tuomitun viime hetkiä. Tincutza oli
ihastuksissaan.

»Mielenliikutusko teidät noin herpaisee?» sanoi hän minulle eräänäkin
päivänä, »kuinka onnellinen olenkaan!»

Tyttö-parka!

Rauhoittaakseni mieltäni minä kerroin kaskuja aamusta iltaan, mutta
kuitenkin huomattiin, etten ollut entiseni, ja kihlajaisiltana olin
vähällä pyörtyä. Läsnäolevat sukulaiset kuiskuttivat keskenään, ja
panivat kaiken mielenliikutuksen laskuun, kuten teki morsiamenikin.
Minua koetettiin saada puhumaan, minua pyydettiin kertomaan. Minä
etsin aivoistani enkä löytänyt mitään. Mutta pappi, joka oli vaihtanut
sormukset, antoi minulle kirkon siunauksen lausuttuaan aiheen tarinaan.

Oli kysymys peltotöistä ja pappi valitteli, että hänen työmiehensä
eivät välittäneet hänestä mitään, vaan laiskottelivat työmaalla.
Ikäänkuin syötiksi sanoin silloin:

»Isä, on olemassa vain yksi keino saadaksenne heidät tekemään ripeämmin
työtä».

»Mikä se on, poikani?»

»On kirottava tuimasti, kirottava kuin _surugiu_ [kyytivaunujen ajaja].

»Ah, emmehän voi kirota, se on syntiä».

»Niin, syntiä se tosin on», myöntelin minä, »mutta Bukarestin
arkkipiispa on antanut synninpäästön kaikkiin sellaisiin tilanteisiin
nähden, joissa ei voi menetellä toisin».

Pappi näytti epäilevältä, mutta kaikki läsnäolijat huusivat:

»Kuinka? Sanokaahan, kuinka? Kertokaa!»

»No niin, asia oli siis tällainen: eräänä päivänä oli Bukarestin
arkkipiispan lähdettävä erääseen kaupunkiin, jossa hänen oli
välttämättä oltava läsnä kirkollisessa juhlatilaisuudessa. Noudettiin
parhaat postivaunut ja Hänen Pyhyytensä nousi niihin. Mutta huolimatta
siitä, että hänellä oli tiedossa hyvät juomarahat, oli vaunujen
_surugiu_ hyvin tyytymätön, sillä niinkuin kaikki tiedämme, ei
_surugiu_ voi ohjata hevosiaan kiroilematta. Hänelle on piiskan
läimäyttely ja kiroaminen välttämättömämpää kuin itse juomarahat, eikä
arkkipiispan _surugiukaan_ kieltänyt nimeään. Korkean kirkonmiehen
nuhteita peläten mies-parka pureskeli huuliaan ja ajoi parhaan
taitonsa mukaan kokonaista kolme tuntia, mutta kun saavuttiin virran
yli vievälle kahlauspaikalle, pysähdytti hän kerta kaikkiaan vaunut.
Hengästyneenä ja tulipunaisena kiukusta kuin keitetty krapu hän
heitti käsistään ohjakset ja jäi odottamaan, päättäen pitää kiinni
oikeuksistaan hinnalla millä tahansa. Arkkipiispa kävi kärsimättömäksi
ja pisti hetkisen kuluttua päänsä ulos vaununovesta, kysyen syytä
pysähdykseen. _Surugiu_ otti lakin päästään ja selitti nöyrästi:

»Asia on nähkääs se, Teidän korkea Pyhyytenne että hevoset ovat
tottuneet _surugiun_ kirouksiin, ja kun en voi kiroilla Teidän
Pyhyytenne läsnäollessa, eivät ne tunne minua ja kieltäytyvät menemästä
yli».

Arkkipiispa suositteli:

»Poikani, huutakaa niille: hei, hei, kelpo hevoseni!»

_Surugiu_, tuo veitikka, toisteli säyseästi:

»Hei, hei, kelpo hevoseni!...» Mutta hevoset eivät liikahtaneetkaan.

»Eikö ole mitään muuta keinoa niiden liikkeelle saamiseksi kuin
kiroileminen?» tiedusteli Hänen Pyhyytensä, kadottaen kaiken
kärsivällisyytensä.

»Ei, Pyhä Isä, on kuten sanoin: vain kaura ja kiroukset saavat hevoset
liikkeelle!...»

»No niin», vastasi metropoliitta, »kirotkaa siis ja minä annan teille
synninpäästön!»

_Surugiu_ ponnahti seisoalleen, tarttui ohjiin, läimäytti loputonta
piiskaansa ja huusi niin, että kuolleetkin olisivat säikähtäneet:

»Hei, hei, hei! Neitsyt Marian Kaikki pyhät sandaalit! Kaikki
pyhät jumalankuvat! _Neljätoista_ evankeliumia! _Kuusikymmentä_
sakramenttia!... Kaksitoista apostolia ja neljäkymmentä marttyyriä!...
Hei, hei, hei!... Kelpo hevoseni, Jumalan ja Pyhän Hengen nimeen!...

Vaunut kiisivät kaalamossa kuin pääskynen. Rannalle päästyä arkkipiispa
pisti jälleen päänsä ulos ja sanoi ajajalle, joka katseli häntä
voitonriemuisena:

»On hämmästyttävää, kuinka hevosenne ovat opetetut, mutta te sensijaan
ette näy saaneen paljoakaan uskonnonopetusta: ei ole _neljäätoista_
evankeliumia, vaan _neljä_, eikä _kuuttakymmentä_ sakramenttiä, vaan
ainoastaan _seitsemän_.

»Olette oikeassa, Pyhä Isä, ja tiesin sen itsekin, mutta, nähkääs,
neljä ja seitsemän ovat liian lyhyitä lukuja, jotta niistä syntyisi
kunnon kirousta, ja niinpä me ajurit koetamme parhaamme mukaan
muovailla uskontoa, saadaksemme sen soveltumaan ammatillisiin
tarpeisiin».

Tämän kaskun aiheuttama hilpeys saattoi papin hämilleen ja minun oloni
helpommaksi. Tincutza säteili, niin ylpeä hän oli minusta.

Voi, miksi ei kaikki saanut jäädä silleen? Tai miksi en minä
pelastautunut ennen murhenäytelmää? Sillä pitkä, loputon murhenäytelmä
alkoi kolme viikkoa myöhemmin, mitkä kolme viikkoa olivat täynnä
kidutusta, jollaista kukaan tuskin aavistaa tai uskoo todeksi, jolloin
morsiameni jokainen suudelma oli minusta kuin neuvo ottamaan jalat
alleni ja pakenemaan: tämä murhenäytelmä alkoi häillä.

Nyt olen tullut kertomuksessani siihen hirvittävään tihutyöhön, joka
murskasi viattoman Tincutzan ja oman elämäni. Kelpo Mikaelini, olen
tullut mainitsemaasi luonnottomuuteen, väkivaltaisuuteen, paheeseen,
kaikkeen siihen kiroukseen, jota kaksijalkaiset eläimet harjoittavat
totunnaisuuden, käytännön ja perinnäistapojen varjolla, myrkyttäen
elämän ja kahlehtien viattomat. Sillä yhtähyvin kuin puhdas morsiameni
olin minäkin viaton sairaalloisella tavallani.

Te ette ehkä tiedä, Mikael, mistä on kysymys. Te ette tiedä meillä
olevan häissä tapana, että perheen omat ja vieläpä vieraatkin naiset
hyökkäävät nuoren avioparin makuuhuoneeseen muutama tunti senjälkeen,
kun nämä ovat vetäytyneet yksikseen, karkoittavat heidät toiseen
huoneeseen, penkovat häävuoteen, löytääkseen sieltä epäämättömän
todisteen nuoren vaimon neitseellisyydestä, todisteen, jonka he joskus
kantavat riemusaatossa viereisessä huoneessa juhlivien kutsuvieraiden
nähtäväksi. Olenpa nähnyt enemmänkin: olen nähnyt tätä lippua
kannettavan seipään nenässä Petroista Cazassuun vievällä tiellä,
mielipuolten tavoin elehtivien naisten saattaessa tätä ilettävää
voitonmerkkiä. Heidän jäljessään tuli viulua vinguttava mustalainen, ja
näin kuljetettiin maanantaiaamun hämärässä »punaista viinaa» onnettoman
neitseen onnelliselle äidille.

Tiedättekö, Mikael, mitään raaempaa ja inhoittavampaa? Onko olemassa
luonnottomuutta, paheellisuutta tai väkivaltaisuutta, joka olisi
epäinhimillisempää, julmempaa tai ennenkuulumattomampaa kuin tämä
ilakointi, tämä näytelmä, tämä siveetön ja häpeällinen menettelytapa?...

Mutta minä, minä tiesin... Tiesin kaiken tämän, kun hääpäivä tuli.
Luontoni oli aina noussut näitä tympäiseviä tapoja vastaan, mutta
etenkin tänä vaarallisena aikana, jolloin aistini pettivät minut niin
surkuteltavasti, oli minulle tärkeää saada estetyksi tämä synkkä
ilveily.

»Kutsuin puheilleni isän ja tädin. Vaikka tämä inhoittava tapa
miellyttikin isää, ei hän ollut kovinkaan taipumaton, mutta täti piti
itsepintaisesti kiinni siitä, että sitä oli pidettävä kunniassa, sillä
olihan se peräisin menneiltä ajoilta ja vartioi kunniallisuutta.

Tähän asia jäi, ja eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä hääsaattue
lähti kirkkoa kohti, loisteliaasti niinkuin tapa vaati, kaikki
jalkaisin, lukuunottamatta kahta ratsastajaa, jotka avasivat tietä.
Heidän jäljessään tuli mies kantaen kahta suurta moskovalaista
kynttilää kullalla kirjaillulla hopeatarjottimella, ja sitten seurasi
muu hääväki. Kirkosta tultaessa ratsastajat asettuivat etunenään,
laukaisten pistoolejaan, liehutellen ilmassa pitkiä nauhakkeita,
jotka oli sidottu heidän käsivarsiinsa, ja hypittäen hevosiaan, jotka
olivat koristetut nauhoin ja hopeahelyin. Tarjottimella oli nyt, tavan
mukaan, leipää ja suolaa. Heti näiden perässä tulin minä, pelosta ja
surkeudesta väristen, kynttilä kädessä ja Tincutza käsipuolessani.
Tincutza, onnellisena koristeissaan, jotka peittivät hänet melkein
kokonaan. Takanamme hääväki, ja kaikki tämä hukkuneena soiton säveliin,
josta huolehti kaksitoista soittoniekkaa neljällä eri soittokoneella.
Kotimatkalla naiset noutivat vettä lähteestä ja siroittelivat sitä
hääsaattueen tielle hedelmällisyyden toivotukseksi.

Tuli ilta ja minun kohtaloni hetki löi. Pöydässä oli parisenkymmentä
kutsuvierasta, sukulaiset siihen luettuna. Juhlapuheet herättivät
ylitsevuotavaa riemua, johon minunkin täytyi yhtyä ja vastata
kaskuilla pöytävieraiden tarinoihin. Viinistä lämmenneenä eräs heistä
sai mauttoman päähänpiston ryhtyä kertomaan, kuinka eräs aviomies
huomattuaan, ettei hänen nuori vaimonsa ollutkaan viaton, oli piessyt
häntä itse hääyönä, istuttanut hänet seuraavana aamuna rattaille, selkä
juhtiin päin, kasvot käännettyinä rattaiden takaosaa kohti, missä
riippui seipään päässä puhkaistu savimaljakko, ja saattoi hänet näin
juhlallisesti takaisin kauhistuneiden vanhempien luo.

Katselin Tincutzaa: hän oli tyyni, varmana viattomuudestaan. Mutta minä
olin kauhuissani ja huusin, että se, mikä tapahtui aviopuolisoiden
kesken, ei kuulunut kenellekään.

»Saammepa pian nähdä, eikö se kuulu kenellekään!» vastasivat jotkut
läheisistä.

»Todellakin, tämä »pian» osoittautui olevan jotakin hyvin miellyttävää,
sillä kellon lyödessä kahtatoista huomasin, että kasvoihini alkoi sataa
joka suunnalta leivän sisuksesta puristettuja pieniä pallosia, sitten
leivänkappaleita ja hetkisen kuluttua kokonaisia viipaleita.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyin minä.

»Se tarkoittaa sitä, että teidän on lähdettävä täyttämään
velvollisuuttanne», vastasi kummi-täti.

Vannon, ystäväni, etten ymmärtänyt mitään, ennenkuin kummi-setä vei
minut syrjään ja selitti, mistä velvollisuudesta oli kysymys.

Sillävälin kun hän puhui kanssani, auttoivat kummi-täti ja täti
Tincutzaa riisuutumaan meille järjestetyssä makuuhuoneessa. Sitten
he, samoinkuin isäkin, tulivat syleilemään minua, ja muitta mutkitta
avattiin ovi, minut työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui takanani.

»Tänä hetkenä, joka on elämäni kaikkein surullisimpia, muistan vielä
hämärästi nähneeni Tincutzan jumalaisen kauniin pään lepäävän valkealla
pieluksella, mustat suortuvat valtoimina ympärillään, ja siinä olikin
kaikki siksi iltaa: minä kaaduin pyörtyneenä keskelle lattiaa!...

Kokonaisen vuorokauden makasin kuumehoureissa. Sairastin kaksi viikkoa.
En tiedä, mitä olin puhunut maatessani tajuttomana, mutta tiedän, että
vain harvat kävivät minua katsomassa. Parannuttuani huomasin olevani
vihollisten ympäröimänä. Appeni ja täti vaativat minulta selitystä
sen häpeän johdosta, jota olin tuottanut heidän talolleen. Minä
pelastauduin toistaiseksi teeskentelemällä olevani noiduttu. [Rahvaan
ennakkoluulo, jonka mukaan noitumalla voidaan riistää mieheltä hänen
miehuutensa.] He eivät säälineet minua, vaan inhosivat minua entistä
enemmän.

Tästä hetkestä lähtien ja kokonaista kymmenen kuukautta viha ja ynseys
ympäröivät minua joka puolelta. Minut pidettiin erossa kaikesta;
minulle ei uskottu mitään tehtäviä, rahat säilytettiin aina lukkojen
takana, ikäänkuin olisin ollut varas. Omilla varoillani en voinut
mihinkään ryhtyä — jollen tahtonut jälleen ruveta _salepgdiksi_ — sillä
olin kuluttanut melkein kaikki rahani häälahjoihin. Ja niin alkoi tuo
hirvittävä elämä, jonka pelkkä ajatteleminen kauhistuttaa minua vielä
nytkin.

       *       *       *       *       *

En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti, se olisi minulle liian
tuskallista...

Teljettynä tähän onnettomuuden taloon uskaltausin kadulle vain
hyvin harvoin ja ainoastaan iltaisin. Vieläpä minulta kiellettiin
pääsy myymäläänkin. Ei ketään vieraita... Ei ketään tuttavia... Ei
minkäänlaista työtä... Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, oli pahasta...
Pöydässä oltiin kuin kuuromykkiä... Ja minä kuljeskelin huoneesta
toiseen tohveleissa ja paitahihasillani kuin mikäkin loinen tai
kummitus tai täyshoitolainen.

Molemmat lankoni tulivat joka sunnuntai. Minä pyysin päästä heidän
kanssaan Galatziin auttaakseni heitä liikeasioissa, joita jonkunverran
ymmärsin. He puhuivat minulle avioerosta. Ja tekin ehkä arvelette, että
se olisi ollut viisainta. — Ei ollenkaan.

Naimisiin mentyämme vaimoni oli kokonaan irtautunut perheestään. Hänen
koko elämänsä oli nyt juurtunut minun elämääni, kurjaan ja rampaan
elämääni. Odottamattoman urhoollisena hän alistui onnettomuuteensa,
ilman kyyneliä ja kaunaa. Hän uskoi vilpittömästi, että olin noituuden
lumoissa ja rukoili kiihkeästi Jumalaa kukistamaan paholaisen ja
parantamaan hänen puolisonsa, jota hän rakasti tämän heikkoudesta
huolimatta.

Ikäänkuin luostariin suljettuina me vietimme päivät päästään
kahdenkesken, tuntien toisiamme kohtaan hellyyttä, jollaista tuskin
tapaa. Minä pyysin häneltä anteeksi... Hän vastasi, ettei hän nähnyt
minussa mitään syytä. Oi, kuinka voisinkaan unohtaa sen ainoan ihmisen,
joka on ymmärtänyt ja säälinyt minua? Ja kuka voi taata, ettei minusta
ilman tuota vihaa, joka myrkytti meidät, olisi voinut tulla normaali
aviopuoliso ja mies, jollaiseksi kaikin voimin pyrin?... En enää ollut
yhtä arka kuin alussa, en enää pelännyt vaimoani, en enää tuntenut
tuota kauhua, joka ensi kertoja lähestyessäni häntä hyyti vereni. Olipa
hetkiä, jolloin tunsin itsessäni hämärää halua, heikkoa heräämistä,
pientä aistillista liikahtelua, mikä sai minut punastumaan, kun hän
syleili ja hyväili minua ja vakuutti minulle rakkauttaan.

Mutta minkä rakkaus vaivoin luo, sen hävittää viha hetkessä, ja tätä
en koskaan voi antaa anteeksi ihmisille. Aamuisin, tuskin huoneestamme
päästyä, hyökkäsivät molemmat kovan onnen linnut vaimoparkani kimppuun,
tiedustellen, oliko jotain tapahtunut. Kun hän kieltäytyi puhumasta,
alkoivat he neuvoa häntä eroamaan, saattaen hänet aivan epätoivon
partaalle.

Tämä kidutus ja sen vähän johdonmukainen hävittäminen, minkä luonto
koetti parantaa ennalleen, kesti kymmenen kuukautta. Me olimme
menehtyä. Galatzin molemmat pyövelit alkoivat käydä uhkaileviksi; he
loukkasivat minua ja koettivat pakoittaa minua ehdottamaan vaimolleni
eroa. Asemamme kävi sietämättömäksi. Etsien turvaa toisistamme me
kieltäydyimme usein tulemasta ruokapöytään, söimme monina päivinä vain
yhden aterian, kunnes meissä yhtäkkiä heräsi paon ajatus.

Vaimoni kysyi minulta, saattaisinko ansaita elatuksemme sillä vähällä,
mitä minulla oli jäljellä rahoistani, ja vastatessani riemastuneena,
että voisin tarjota hänelle kaukana tästä onnettomasta talosta
tulevaisuuden täynnä vapautta ja rakkautta, nousivat onnen kyyneleet
hänen silmiinsä. Syleillen toisiamme kuin kaksi vihollisten saartamaa
sisarusta meidän kasvomme ja vaatteemme kylpivät kyynelissä, ja me
elimme korkeimman autuuden hetkiä, mitä maallinen elämä voi tarjota.

Mutta nämä hetket olivatkin viimeiset, mitkä meidän oli sallittu elää
yhdessä. Ihmisvihan hyökyaalto lähestyi meitä.

Oli helmikuun loppupuoli... Suunnitelmamme oli valmis: odottaisimme
vielä kuukauden ja pakenisimme maaliskuun lopussa purjehtimalla
Stambuliin.

Mutta viime päivinä olimme huomanneet omituisen muutoksen kiduttajiemme
käytöksessä. He olivat yhtäkkiä lakanneet käymästä aamuisin vaimoni
luona, eivät enää kiusanneet häntä, ja minulle vanhus sanoi eräänä
iltana, että saisin tulla ja mennä mieleni mukaan. Olin hämmästynyt!...
Juoksin Tincutzan luo, mutta hän purskahti itkuun:

»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän
minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja
minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä... Se tietää pahaa. Älä
lähde ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?... Olemme kestäneet
tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä muutamia
viikkoja!»

Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta,
kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava päivä
vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään.... Paksu lumivaippa
peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja kulkusten kaipausta
herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja minusta tuntui kuin
hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin lumottu... Vastustamaton
voima kutsui minua ulos, sinne, missä on liikuntoa, elämää, vapauden
tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut tietänyt mitään kohta
kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni jalkoihin ja rukoilin, että
hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi, puoleksi tunniksi, viideksi
minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien, näiden kattojen, tämän
kurjuuden!...

Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin ja
pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään kanssa.
Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin ja
laskeusin alas myymälään.

Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!... Siitä koitui
turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä
aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä ulkona
ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun oven takana
ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin paljastettu.

Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin
juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi
vieläkin majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia
jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli kymmenen
kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.

Olimme rauhallisia... Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui
omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana
silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:

»Miksi eivät veljeni ole tulleet?»

»He tulevat aivan heti», vastasi isä.

Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli yö
ja hiljaisuus... Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja tädin
luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza yhtäkkiä
nyyhkytyksiin.

Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat sisään
synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni kalpenin.

Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli
nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.

Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa
toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen
hän sanoi romaniankielellä:

»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että hän on
_noiduttu_: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja...»

Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että ilmiantajan
paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin minä...

Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään, minua
potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten...

Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana.
Olin kylmästä kohmettunut... Jäsenet, rinta ja pää haavoissa...
Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.

Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä
turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta
sitten. Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.

Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä kuka olin,
toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui tuona aamuna:
Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan vasemmalta rannalta...
— — — Tuosta ajasta on nyt kulunut kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka
vuosi minä tuona onnettomana päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka
vyöryttelee jäisiä aaltojaan, ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen
häntä loukannut».

       *       *       *       *       *

Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään vievällä
tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki. Aamuviileässä
päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen tähti Itämaiden
purppuraisella taivaalla.

Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro
seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi. Jääden
katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi laulaa
tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla ei
ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa:

    Si j'étais une alouette,
    Comme elle je foncerais dans l'azur;
    Mais je ne descendrais plus sur la terre,
    Où les hommes sément le blé,
    Où les hommes fauchent le blé,
    Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi...

    [Jos olisin leivonen,
    niin nousisin sinitaivaalle,
    mutta en enää laskeutuisikaan maan päälle,
    missä ihmiset kylvävät ja niittävät,
    tietämättä miksi.]



II


KIRA KIRALINA


Metsikössä, mihin nuo kolme markkinamiestä olivat pysähdyttäneet
rattaansa aamiaista syödäkseen, ei Stavro tahtonut ottaa kuuleviin
korviinsa toveriensa pyytelyitä, että hän kertoisi heille lapsuudestaan
ja sisarestaan, kuten oli luvannut yövyttäessä majatalon ylisillä. Eipä
silti, ettei hänellä olisi ollut halua kertoa — hänen sielunsa oli nyt
sopivassa vireessä loihtimaan esiin nuo etäiset ajat — mutta olihan
hyvä antaa hiukan pyydellä itseään, kuten aina, milloin tahdotaan
kajota noihin ruostuneisiin sulkuihin, jotka eroittavat meidät
menneisyyden vesistä.

Olimme päässeet savukkeihin ja loikoilimme pehmeässä sammalikossa,
hevosen kierrellessä ympärillämme ruohoa näykkien. Stavro nousi,
kokoili kuivia oksia ja sytytti tulen, ja nuotion näin ollessa
valmis hän nouti rattailta kahvinkeittotarpeet, keitti veden ja pani
kupariseen astiaan sokeria ja kahvia. Taitavana kuin tarjoilija ikään
hän kaatoi höyryävää ja tuoksuvaa juomaa kolmeen vadittomaan kuppiin,
ojensi ne kullekin, istuutui turkkilaiseen tapaan jalat ristiin ja
aloitti:

»En enää muista vuosilukua enkä edes tarkalleen, minkä ikäinen olin
tuohon aikaan. Mutta tiedän, että Krimin sota syttyi pian näiden
tapausten jälkeen.

Varhaisimmasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni ankara isä, joka pieksi
äitiäni joka päivä, minun ymmärtämättä syytä. Äiti oli usein poissa
kotoa, palasi takaisin ja sai lyöntejä ennen lähtöään yhtähyvin kuin
palattuaankin. En tiedä, pideltiinkö häntä pahoin hänen lähtiessään,
jotta olisi saatu hänet joko lähtemään tai jäämään, tai hänen
palatessaan siksi, että hän oli ollut poissa, tai siksi, ettei hänen
olisi pitänyt enää palatakaan.

Muistan vielä hämärästi isän rinnalla vanhimman veljen, joka oli yhtä
kova kuin hänkin, kun taas äidin vierellä vaikeroi minua neljä vuotta
vanhempi sisareni Kira, johon olin syvästi kiintynyt.

Vähitellen sumu hälvenee, kasvan suuremmaksi ja alan ymmärtää. Ja
minulle selvisi ihmeellisiä asioita... Mahdoin olla kahdeksan- tai
yhdeksänvuotias, sisareni kahden- tai kolmentoista, ja niin kaunis
hän oli, että pysyttelin hänen läheisyydessään päivät päästään vain
saadakseni katsella häntä kiireestä kantapäähän. Hän koristeli
itseään aamusta iltaan, ja samoin teki äitinikin, sillä hän oli yhtä
kaunis kuin tyttärensäkin. Kumpikin peilinsä edessä he maalasivat
silmäripsensä öljyyn kastetulla _kinorossilla_, kulmansa hiilikynällä,
kun taas huulet ja posket värjättiin _kirmizillä_, samoinkuin
kynnetkin. Ja tämän pitkän toimituksen päätyttyä he suutelivat
toisiaan, kuiskuttivat toisilleen helliä sanoja, ja ryhtyivät sitten
pukemaan minua. Sitten me kaikki kolme otimme toisiamme käsistä,
tanssimme turkkilaiseen tai kreikkalaiseen tapaan, ja syleilimme
toisiamme. Näin me muodostimme oman erillisen perheemme...

Nyt eivät isä ja vanhin poika enää tulleet iltaisin kotiin. He olivat
molemmat ammatiltaan vaununtekijöitä, taitavimpia ja kysytyimpiä koko
seudulla. Heidän työpajansa oli kaupungin toisessa laidassa, Karakioin
kaupunginosassa, kun me taas asuimme Tshetatzuessa. Meidän välillämme
oli koko kaupunki. Karakioissa oleva talo kuului isälleni. Hänellä
oli kaksi oppipoikaa, jotka saivat häneltä asunnon ja ruoan, sekä
vanha palvelija, joka hoiti hänen talouttaan. Heitä oli viisi. Emme
koskaan käyneet siellä, ja minä tuskin tiesin, missä isäni työpaja
oli, sillä minä pelkäsin häntä. Tshetatzuessa, äitini luona, ei
ollut huolta mistään, siellä huviteltiin... Talvisin juotiin teetä,
kesällä virvokkeita ja ympäri vuoden syötiin cadaifeja [turkkilaisia
leivoksia], juotiin kahvia, poltettiin vesipiippua, koristauduttiin ja
tanssittiin... Elämä oli ihanaa...

Niin, elämä oli ihanaa, paitsi niinä päivinä, jolloin isä tai hänen
poikansa tai molemmat yhdessä syöksähtivät sisään keskelle juhlaa,
pieksivät äitiä, iskivät nyrkeillään Kiraa ja taittoivat keppinsä
minun pääkallooni, sillä nyt otin minäkin osaa tanssiin. Kun puhuimme
sujuvasti turkinkieltä, nimittivät he molempia naisia _patshura'ksi_ ja
minua _kitshuk pezevengh'iksi_ [portto; pieni makrilli]. Nuo onnettomat
heittäytyivät kiduttajiensa jalkoihin, syleilivät heidän polviaan,
rukoillen, että he säästäisivät heidän kasvojaan.

»Ei kasvoihin!» huusivat he. »Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, älkää
lyökö kasvoihin!... Älkää koskeko silmiin!... Anteeksi, anteeksi!...

Ah, millaiset silmät ja kasvot näillä molemmilla olikaan! Ei kukaan
voinut vetää heille vertoja!... Kullankeltaiset hiukset ulottuivat
polviin saakka, hipiä oli hohtavan valkoinen, kulmat, silmäripset ja
silmät mustat kuin ebenpuu. Sillä äidin puolella oli romanialaiseen
sukupuuhun liittäytynyt kolme eri rotua: turkkilainen, venäläinen ja
kreikkalainen, senmukaan kuka kulloinkin oli hallinnut maassa.

Kuusitoistavuotiaana äitini synnytti esikoisensa, mutta minun
avatessani silmäni tälle maailmalle ei kukaan olisi voinut uskoa,
että hän oli kolmen lapsen äiti. Ja tätä naista, joka oli luotu
hyväiltäväksi ja hellittäväksi, piestiin veriin saakka. Mutta
jolleikaan isäni tuhlannut hänelle hellyyttään, korvasivat sen
loistavasti hänen rakastajansa, enkä tosiaankaan koskaan ole päässyt
selville siitä, äitinikö alunperin alkoi pettää miestään ja sai
lyöntejä, vai isänikö pahoinpitelyllään aiheutti äitini uskottomuuden.
Joka tapauksessa eivät häät meillä koskaan päättyneet, sillä nautinnon
huokaukset vuorottelivat tuskanhuutojen kanssa, ja tuskin oli
selkäsauna loppunut, kun jo hymy kirkasti kyynelissä kylpevät kasvot.

Minä pidin vartiota leivoksia syöden, sillävälin kun vieraat —
käytökseltään verrattain säädyllisiä — istuivat turkkilaiseen tapaan
matolla, lauloivat ja soittivat naisille itämaista tanssimusiikkia
kitaralla, jota säestettiin kastanjetteja näpäytellen. Silkkiin
puettuna, lemmenjanoisina, äitini ja Kira tanssivat, kiertelivät,
kaartelivat ja huumautuivat. Kasvot lämpimästä hehkuen he sitten
heittäysivät valtaville tyynyille, piilottivat jalkansa pitkien
hameittensa alle ja leyhyttelivät viuhkojaan. Juotiin hienoja liköörejä
ja poltettiin tuoksuvia yrttejä. Miehet olivat nuoria ja kauniita,
aina tummia. Heidän pukunsa oli moitteeton, viikset teräviksi
kierretyt, parta hyvin hoidettu. Ja heidän hiuksistaan, olivatpa ne
sileiksi kammatut tai kiharaiset, levisi voimakas myskillä sekoitetun
manteliöljyn tuoksu. Siinä oli turkkilaisia, kreikkalaisia ja silloin
tällöin romanialaisiakin, sillä kansallisuus ei näytellyt mitään osaa,
kunhan ihailijat vain olivat nuoria ja kauniita, hienotunteisia eivätkä
liiaksi kiihkeitä.

Asemani oli hyvin epäkiitollinen... Tätä ennen en ole kenellekään
kertonut, mikä kärsimys tuli osakseni tuohon aikaan.

Minun velvollisuuteni oli ikkunalaudalla istuen valvoa ja pitää
varalta, ettei mitään yllätyksiä sattuisi. Tämä oli minulle hyvin
mieluista, sillä vihasin kuolemaan saakka noita Karakioin miehiä,
jotka pieksivät meitä. Mutta rinnassani kävivät velvollisuus ja
mustasukkaisuus hirvittävää taistelua keskenään.

Olin mustasukkainen, suunnattoman mustasukkainen.

Talo oli kiviaitauksen ympäröimän laajan pihan perällä. Osa ikkunoista
oli pihaan päin, kun taas talon takapuoliset ikkunat viettivät
jyrkänteelle, mistä avautui näköala yli sataman. Taloon pääsi vain
yhden ainoan pihanpuolisen oven kautta, mutta, kautta kunniani,
pelastautuminen oli vähemmän vaikeaa, ja jos ylängön kallioseinämä
olisi voinut puhua, niin kuinkahan monen se olisikaan nähnyt
kierittelevän alas pitkin kuvettaan!...

Ikkunalla kyyröttäen minä tarkkasin lyhtyä, joka paloi kaiken yötä
oven yläpuolella ja heristin korviani kuullakseni ruosteisten saranain
narinan.

Mutta samalla halusin myöskin seurata sisällä vietettävää
juhlaa. Äitini ja Kira olivat hullaannuttavan kauniita tiukasti
ruumiinmukaisissa liiveissään, rinnat kaareutuen kuin kaksi melonia,
hiukset valtoimina selässä ja paljailla olkapäillä, otsalla
purppuranpunainen nauha, jonka alla pitkät silmäripset räpyttelivät
vallattomien perhosten lailla kuin tahtoen yhä lietsoa noiden
lemmenkylläisten katseiden tulta.

Usein vieraat saattoivat itsensä naurettaviksi koettaessaan miellyttää
naisia typerillä loruillaan. Niinpä kävi muuannakin iltana, kun eräs
heistä, tahtoessaan imarrella äitiäni, sanoi, että »vanhoista kanoista
tulee paras soppa». Loukkaantuneena naisparka heitti häntä päähän
viuhkallaan, ja purskahti itkuun. Muuan vieraista hypähti silloin
kiukuissaan pystyyn, sivalsi taitamatonta korvalle ja sylkäisi häntä
päin naamaa. He kävivät toistensa rintapieliin, painiskelivat ja
kaatoivat kumoon vesipiiput. Me nauroimme katketaksemme. Saadakseen
rauhan palaamaan äitini syleili heitä molempia.

Syleilyillä ja suuteloilla hän palkitsi hyvin moninaisia asioita.
Kauniista äänestä, huvittavasta sanasta, onnistuneesta leikinlaskusta
hän antoi suudelman. Niillä hän myöskin tarvittaessa saattoi jonkun
jöröjukan hilpeämmälle mielelle, sovitti loukkauksen, tyynnytti liian
mustasukkaisen ihailijan, rohkaisi neuvotonta nahjusta.

Kira loisti omalla tavallaan. Vaikka olikin vasta neljätoistavuotias,
oli hän ulkonaisesti niin kehittynyt, että näytti paria vuotta
vanhemmalta. Rohkeana ja kujeilevana Kira, jolla oli pieni nykerönenä,
soma leuka ja poskissa ihastuttavat hymykuopat, kiusoitteli
kepposillaan, ilveilyllään ja leikinlaskullaan ihailijoitaan ja minua.
Edelliset vaativat enemmän, kun hän taas minun mielestäni antoi heille
liikaakin.

Nuoria miehiä, jotka kävivät luonamme, nimitettiin _mussafireiksi_.
Ja nämä _mussafirit_ suutelivat hänen käsiään ja sandaalejaan aina
ja kaikkialla. Hän veti heitä nenästä tai parrasta, kaatoi mehua
vesipiippuihin, tarjosi heille juomaa omasta lasistaan, rikkoen samalla
lasin vasten heidän hampaitaan vain kiusatakseen heitä, mutta tuli
hetkisen kuluttua takaisin, ja kumartuen asian omaisen puoleen antoi
kiharainsa hyväillen koskettaa huulia, joita äsken oli haavoittanut...

Kaikki tämä raivostutti minua, sillä rakastin Kiraa paljon enemmän kuin
äitiäni. Minä jumaloin häntä enkä olisi sallinut kenenkään muun häntä
hyväilevän.

Jotta mustasukkaisuuteni mitta olisi ollut täysi, muistan kuinka hän
eräänä iltana, kun hänen sandaalinsa nauha oli auennut tanssissa, nosti
jalkansa erään _mussafirin_ polvelle, pyytäen tätä solmiamaan sen.
Mikä hermojahivelevä tehtävä! Mies tekikin sen, pitkittäen niinkauan
kuin mahdollista nautintoaan, minun teroittaessa katsettani. Sitten
tuo ilkiö alkoi tunnustella hänen nilkkaansa yhä ylemmäs ja ylemmäs.
Ja hän... no niin, hän salli sen tapahtua sanomatta sanaakaan. Silloin
minä huusin kuin poissa suunniltani:

»Isä!... Pelastautukaa!...»

Silmänräpäyksessä molemmat _mussafirit_ hypähtivät ikkunalle
ja katosivat yöhön, kierien alas rinnettä. Toinen heistä, eräs
kreikkalainen, oli kiireessä unohtanut fetsinsä ja kitaransa, jotka
äitini heitti ulos ikkunasta, sillävälin kun Kira piiloitti nopeasti
molemmat vesipiiput.

Tämä näytelmä huvitti minua niin, että vihani lauhtui ja sain sellaisen
naurunpuuskan, että putosin ikkunalaudalta, kierittelin matolla ja
kävin siniseksi kasvoiltani ilman puutteessa. Äitini luuli minun
todella kadottaneen järkeni isän tulosta pelästyneenä. Molemmat naiset
huusivat kauhusta, ja unohtaen isän, tuon paholaisen, he heittäytyivät
epätoivoissaan ylitseni.

»Ei isä tule!» sain viimein sanotuksi, »minua vain suututti se, että
Kira salli hyväiltävän polviaan. Ja minä kostin! Siinä kaikki!»

Nyt he huusivat ilosta vieläkin enemmän. He taputtelivat ja suutelivat
minua, ja nyt alettiin tanssia ympäri huonetta, tyytyväisinä siitä,
että he olivat selvinneet asiasta säikähdyksellä ja minä pienellä
hyväilyjen tehostamalla ojennuksella.

       *       *       *       *       *

Näin kului vielä kaksi tai kolme vuotta, ainoat lapsuuteni vuodet,
joiden muisto on säilynyt mielessäni selvänä. Olin yksitoistavuotias,
ja Kira, josta en hetkeksikään tahtonut erota, oli viisitoista.
Aistihurma, joksi sen myöhemmin käsitin, sitoi minut häneen. Seurasin
häntä kaikkialle kuin koira, katselin salaa hänen pukeutumistaan,
suutelin hänen vaatteitaan, joissa viipyi hänen ihonsa tuoksu. Ja
tyttö-parka torjui minua luotaan heikosti ja hellävaroen, pitäen
minua viattomana eikä ollenkaan vaarallisena. Minulla ei toden totta
ollutkaan mitään selviä aikeita, en tietänyt, mitä tahdoin. Minä
riuduin kaipuusta ja hänen läheisyytensä huumasi minua.

Myöskin on mainittava, että äitini talo oli oikea rakkauden helvetti.
Kaikki uhkui siellä rakkautta: nuo molemmat naiset, samoinkuin heidän
ihailijansakin, puvut, liköörit, hajuvedet, laulut ja tanssit. Vieläpä
rakastajien hullunkurisessa ja dramaattisessa paossakin oli mielestäni
jotain hekumallista ja intohimoista. Vain isän tulo ja siirtymisemme
tupakkaan oli minusta vastenmielistä ja rakkaudetonta. Mutta siihen
alistuttiin kuin lunnaisiin, nautinnon lunnaisiin. Äitini sanoi:

»Onnellakin on nurja puolensa; elämänkin maksamme kuolemalla... Siksipä
meidän on osattava elää. Eläkää siis, lapseni, mielenne mukaan ja
ennenkaikkea niin, ettei teillä ole mitään kaduttavaa viimeisellä
tuomiolla».

Kun ohjeenamme oli tällainen elämänviisaus, on helppo kuvitella, kuinka
innokkaita Kira ja minä olimme seuraamaan äitini esimerkkiä. Hän oli
uskonut yksityisomaisuutensa veljiensä käsiin, jotka harjoittivat
itämaisten tavarain salakuljetusta, ja näin hän saattoi tyydyttää
kaikki oikkunsa, salli itseään ihailtavan, vaihtoi rakastajia, —
tyydytettyään heitä enemmän tai vähemmän, — yhtä usein kuin pukuja,
saattoi itsensä alttiiksi isän lyönneille, suojaten parhaansa mukaan
kasvojaan, ja antautui jälleen uusiin huvituksiin.

Olipa hänellä yksi hyvekin: tietäessään olevansa perin syyllinen ja
peljätessään, että hänen puolisonsa raivo kohtaisi meitäkin, hän piti
oven teljettynä, kunnes me olimme ehtineet pelastautua ikkunasta, ja
avasi sitten urheana oven, ottaen yksin vastaan koko rangaistuksen.

Palatessamme jonkun tunnin kuluttua tapasimme hänet makaamassa
sohvalla, kasvot peitettynä punaviiniin kastetulla leivänsisuksella,
jonka piti poistaa turvottuma ja sinelmät. Hän nousi ylös nauraen kuin
mielipuoli ja peiliin katsoen sanoi meille, osoittaen haavoittuneita
kasvojaan:

»Ei se ole juuri mitään. Parin päivän kuluttua ei siitä näy
jälkeäkään... Ja illoin kutsumme taas _mussafirejä_!... Niin paljon on
lyönneistä hyötyä!»

Olimme levottomia hänen ruumiistaan, se näytti varmaankin kauhealta...
Hän huudahti:

»Ah, mitä ruumiista!... Eihän sitä näy!»

Ja haavojen parannuttua alkoi juhliminen entistä ehommin.

Talossa ei valmistettu mitään ruokaa, sillä äitini ei voinut sietää
paistetun sipulin hajua. Hänelle tuotiin läheisestä ravintolasta kaikki
tarvittava ruoka, kuten liemet, lämpimät ruokalajit, leivokset ja
kermahyytelöt tinatuissa kupariastioissa, jotka äitini oli sitä varten
hankkinut. Pesijätär nouti joka maanantaiaamu viikon pesuvaatteet,
tuoden samalla puhtaat takaisin. Vanha turkkilainen ihovoiteiden ja
lääkkeiden kauppias oli näiden ohella ainoa, jonka näin käyvän talossa,
— lukuunottamatta _mussafirejä_, jotka eivät aina olleet varmoja siitä,
poistuisivatko samasta ovesta, josta olivat tulleet, ja lukuunottamatta
niinikään isääni ja veljeäni, näitä »kutsumattomia mussafirejä», joiden
vierailut olivat meille hyvin epämieluisia. Kun isäni ei kahteen
vuoteen ollut viettänyt öitään äitini talossa ja kävi vain kolme, neljä
kertaa kuussa löylyttämässä meitä, oli talossa rauhallista.

Paitsi vähäisiä kotiaskareita, ei näillä molemmilla naisilla ollut
muuta tehtävää kuin lepäillä, kylpeä, pukeutua, syödä, juoda,
poltella ja ottaa vastaan ihailijoita. Rukoilemista he eivät myöskään
unohtaneet, mutta eivät koskaan käyneet kirkossa. Ja Jumalalle uhrattu
aika oli hyvin lyhyt. Äitini puolustautui tässä suhteessa sanoen:

»Hyvä Jumala kyllä näkee, etten nouse häntä vastaan: olen sellainen,
jollaiseksi hän on minut luonut. Noudatan alistuvana sydämeni ääntä ja
käskyjä...»

Kira väitteli vastaan:

»Mutta, äiti, etkö luule paholaisella joskus olevan sormensa pelissä?»

»En», vastasi hän, »en usko paholaiseen. Jumala on häntä vahvempi. Ja
jos olemme sellaisia kuin olemme, on se vain siksi, että Jumala niin
tahtoo...»

Ja äiti oli todellakin tyytyväinen siihen, mitä hänen Jumalansa tahtoi,
sillä hän ei tahtonut mitään, mikä oli vaikeaa.

Hän tahtoi ensinnäkin, että äiti ja tytär pysyisivät aamuisin vuoteessa
niinkauan kuin heitä halutti, mikä olikin mukava paikka voi- ja
hunajakakkujen nakertelemiseen ja kahvin juontiin. Sitten hän määräsi
heidät kylpemään ja voitelemaan ruumiinsa kallisarvoisilla voiteilla,
pitämään kasvojaan hiljaisella tulella poreilevan maidon höyryssä,
hieromaan hiuksensa kiiltäviksi myskille tuoksuvalla manteliöljyllä
ja kiilloittamaan kyntensä ruusunpunaisella voiteella. Silmäripsien,
kulmien, huulten ja poskien hoito kysyi suurta taitoa. Ja kun kaikki
tämä oli tehty, oli syötävä aamiaista, poltettava ja otettava
ruokalepo. Auringon ehtiessä laskulleen oli noustava, poltettava
hyvänhajuisia yrttejä, nautittava virvokkeita ja ryhdyttävä pääasiaan:
laulamaan, tanssimaan ja juhlimaan puoliyöhön saakka.

Äitini oli paljon rikkaampi isääni, ja mielettömästä tuhlaamisesta
huolimatta omaisuus, jonka hän oli sijoittanut veljiensä
hämäräperäisiin yrityksiin, tuotti sellaiset summat, että hän saattoi
kuukausittain panna säästöön (yhä vain noiden veljien huostaan) rahaa
Kiraa ja minua varten.

En tunne tarkoin äitini tarinaa. Muistan kuitenkin hänen maininneen,
että hänen vanhempansa olivat olleet rikkaita hotellinpitäjiä. Hänen
isänsä, hyvä ja hurskas turkkilainen, oli lähetetty Stambulista
XVIII:sta vuosisadan lopulla Pyhän Portin edustajana Ibrailaan avaamaan
siellä hotelli. Hänen tehtävänään oli ottaa vastaan ja majoittaa kaikki
ne ylhäiset henkilöt, jotka sulttaani lähetti _pashalikiinsa_. Hänellä
oli kolme vaimoa, kaksi kreikatarta ja yksi romaniatar. Näistä oli
viimemainittu äitini äiti. Kahdella muulla oli kolme poikaa, joista
yksi tuli mielipuoleksi ja hirttäytyi. Mutta äitini samoinkuin hänen
molemmat velipuolensakin viihtyivät kodissa vain temmeltäessään siellä
lapsina. Tässä talossa näyttää olleen pääharrastuksena koota rahaa ja
rukoilla kahta Jumalaa kolmella eri kielellä.

Molemmat pojat antautuivat salakuljettajiksi, ja äitini, joka silloin
vielä oli hyvin nuori, oli valmis seuraamaan heitä, kun kelpo
turkkilaisemme yhtäkkiä päätti naittaa hänet vakavalle, sydämettömälle
miehelle, isälleni, joka rakastui tyttöön, »luultavastikin», niinkuin
äitini sanoi, »sillä hetkellä, jolloin Jumala niisti nenäänsä».
Isoisäni antoi isälleni paljon rahaa ja luovutti äidilleni suuren osan
omaisuudestaan, jota hän saisi hallita mielensä mukaan, mutta vain
sillä ehdolla, ettei eroaisi miehestään. Heitettynä näin miehen syliin,
jota hän inhosi, äitini alistui turkkilaisen tahtoon, peljäten muuten
joutuvansa perinnöttömäksi, voitti hänen luottamuksensa monivuotisella
vaivantakaisella uskollisuudellaan, ja onnistui hänen kuollessaan
saamaan haltuunsa itselleen määrätyn omaisuuden, minkä uskoi molempien
veljiensä huostaan, jotka jumaloivat häntä.

Silloin alkoi tuo elämä täynnä juhlia, huvituksia ja mieletöntä
rakkautta, joka minulla oli silmieni edessä ja jota isäni ei voinut
estää kaikesta julmuudestaan huolimatta. Äitini olisi mielellään
lahjoittanut hänelle perintönsä, jos olisi saanut takaisin vapautensa,
mutta isäni tahtoi kostaa kärsimänsä häpeän. Viedessään erojaispäivänä
pois kaiken, mikä oli hänen omaansa, hän oli sanonut äidilleni,
osoittaen Kiraa ja minua:

»Nuo kaksi käärmeensikiötä jätän sinulle. He eivät ole minun lapsiani,
he ovat tulleet äitiinsä!»

»Tahtoisitteko heidän sitten olevan isänsä kaltaisia?» oli äitini
vastannut. »Te olette kuivettunut, sydämetön mies, kuollut, joka
estää eläviä elämästä... Minua vain ihmetyttää, että teidän kuivasta
rungostanne on voinut versoa tuo kuiva vesa, joka totisesti on teidän
poikanne, vaan ei minun».

Äitini oli oikeassa sanoessaan, että tuo kuollut esti meitä elämästä.
Ja niin hän teki yhä suuremmassa määrin. Tietäen, että äidilleni
olivat hänen kasvonsa yhtä kalliit kuin elämä, hän löi häntä mieluiten
tähän hänen elämänsä ytimeen, ja lopulta tuo onneton nainen sai
hoidella itseään viikon ja kauemminkin, ennenkuin sinelmät ja haavat
katosivat. Tuona aikana ei voinut olla puhettakaan huvittelemisesta tai
_mussafirien_ vierailuista. Tämä synkistytti äitini mieltä eikä hän
enää hellinyt meitä niinkuin ennen. Ja ensi kertaa näin hänen itkevän
epätoivoissaan.

Mutta tämä epätoivo pani hänet etsimään korvausta kymmenkertaisella
kiihkolla, vain raivostuttaakseen hirmuvaltiasta. Ja hän onnistui tässä
niin hyvin, että tuo raivo kävi meille kaikille kohtalokkaaksi.

Eräänä iltana talo oli täpötäynnä _mussafireja_. Heitä oli
ainakin seitsemän. Äitini oli antanut kiinnittää seinille neljä
kynttilänpidintä, suuresta kattokruunusta puhumattakaan. Laskin
kynttilät: niitä oli kaksikymmentäneljä. Valo oli sokaiseva. Samana
päivänä hän oli kutsunut lukkosepän ja panettanut pihaporttiin suuren
lisälukon, joka avautui vain avaimella. Näin varustautuneena hän
antautui niin hurjan ilon valtaan, etten moista ollut koskaan nähnyt.
Luulen vielä tänäänkin hänen aavistaneen onnellisen elämänsä pian
olevan lopussa ja tahtoneen elää sen mahdollisimman täysipitoisesti.

Seitsemästä kutsuvieraasta oli kolme kreikkalaista soittoniekkaa,
joiden maine senaikaisissa juhlissa oli laajalti tunnettu. Avatessaan
tanssiaiset äitini antoi kullekin heistä pienen nahkakukkaron,
missä oli kymmenen kahdentoista frangin dukaattia kirjailtuun
silkkinenäliinaan käärittynä, ja sanoi:

»_Palicarias_... [Kreikankieltä ja merkitsee: rohkea mies.] Näissä
kukkaroissa on viisi kertaa niin paljon kuin ansaitsette koko yön
soitosta. En tarjoa sitä teille vain anteliaisuuttani. Tässä talossa
maksetaan ilo kalliisti, ja saattaisi tapahtua, että teidän olisi
poistuttava ikkunasta: ovatko säärenne norjat?...»

Ja hän avasi ikkunat, joiden alla ammotti jyrkkä kallionkuilu.
_Palicariat_ kumartuivat katsomaan ulos, tarkastelivat jyrkännettä,
punnitsivat kullan painoa hypitellen kukkaroita käsissään ja ilmaisivat
suostumuksensa lausuen kohteliaasti _Evallah_!... Ja nyt alkoi leikki,
laulu ja tanssi.

Klarinettia, huilua ja kitaraa käsiteltiin taidokkaasti. Leväten
sohvalla vierekkäin Kira ja äiti kuuntelivat ihastuneina romanialaisten
_Doinain_ ensin valittavaa sitten kiihkeää tarinaa, riutuvia
turkkilaisia romansseja ja kreikkalaisia paimenlauluja, joita nuo neljä
mussafiria säestivät kättentaputuksin, yhtyen joskus laulamaankin.

Joka leikin ja laulun jälkeen äitini tarjoili liköörejä, kahvia
ja vesipiippuja poltettavaksi. Kaksi isoa leivostarjotinta veti
houkuttelevina puoleensa herkkusuiden katseet.

Kun minun ei tuona iltana tarvinnut pitää vartiota, tanssin sisareni
ja äitini kanssa, yksikseni ja molempien kanssa yhtaikaa, niin että
päätäni huimasi. Tanssi oli lyhyen lapsuuteni suuri intohimo, ja siten
saavutin Kiran kaikkein hellimmät hyväilyt. Arabialainen vatsatanssi,
jonka suoritin yksin, oli tuona viimeisenä iltana niin vivahdusrikas,
että soittoniekat, jotka olivat asiantuntijoita, lausuivat
mairittelevia arvosteluja ja syleilivät minua haltioissaan. Kira oli
hurmautunut. Äiti huudahti:

»Hän on totisesti minun poikani, siitä ei ole epäilystäkään...!»

Levähdettäessä ja miesten istuessa matolla turkkilaiseen tapaan,
äänekkäästi vesipiippuja poltellen, Kira ryhtyi tiedustelemaan, mihin
oli jäänyt eräs hänen kaikkein hartaimmista ihailijoistaan.

»Hän nyrjäytti nilkkansa kieriessään alas rinnettä viime kertaa täällä
käydessään!» vastasi hänen vierustoverinsa.

Ja yleisen ilon vallitessa hän kertoi, kuinka tuo kunnon mies nyt
raivosi vuoteessaan seuranaan hierojansa. Kitaransoittaja, pieni
pyylevä mies, alkoi huolestua. Hän meni ikkunaan ja mittasi silmillään
välimatkaa. Eräs mussafireistä tyynnytteli häntä:

»Ei se ole kovin korkea! Enintään kaksi metriä. Ei vain saa hypätä
liian paljon eteenpäin, vaan on liuttava hiljalleen pitkin kallion
kuvetta. Rinteen juurelta löydätte fetsinne ja kitaranne!»

Kaikki nauroivat, ja tanssi alkoi uudelleen.

       *       *       *       *       *

Tämä sattui kesäkuun vaiheilla, hiukan ennen elonkorjuuta.

Pihanpuoleisia ikkunoita kaihtoivat raskaat uutimet, mutta Tonavan
puolisissa oli vain ohuet puoliverhot. Ja me olimme kaikki hyvin
väsyneitä, kun rusko tuona aamuna loi ruutuihin kultahohdettaan.
Haukoteltiin... Poltetuista yrteistä huolimatta oli huoneen ilma
tupakan savusta tympeää.

Äitini meni ikkunan luo, avasi sen ja hengitti syvään raitista ilmaa...
Hänen vierellään seisten Kira ja minä katselimme, kuinka aamuaurinko
jo valaisi soita ja piilipuumetsikköä. Äitini sanoi sitten vieraiden
puoleen kääntyen:

»Kas niin, ystäväni, nyt on juhla päättynyt!... On mentävä nukkumaan».

Samassa kaikki säpsähtivät, sillä pihasta kuului ikäänkuin ihmisruumiin
mätkähdys, kun se putoaa raskaasti maahan, ja hetkistä myöhemmin
rasahti lukko ja ulko-ovi kääntyi saranoillaan. Äitini huusi:

»Paetkaa!... He ovat kiivenneet kiviaitauksen yli!»

Ja kun isä poikineen jo kolkutti ovella, heittäytyivät kutsuvieraat
ulos molemmista ikkunoista, unohtaen kaiken varovaisuuden, ikäänkuin
olisivat heitä tuolla alhaalla odottaneet höyhenpatjat. Ensimäisinä
pelastautuivat soittoniekat, jäljessätulevien töykkiessä heitä selkään,
vaikka olivatkin aikaisemmin varoittaneet heitä hyppäämästä liian
etäälle. Muutamassa silmänräpäyksessä oli talo tyhjänä, ja _mussafirit_
kierivät toinen toisensa perässä alas hiekkaiselle rannalle; mutta
juhlan jälkien poistamisesta ei ollut puhettakaan.

Ja silloin äiti avasi urhoollisena oven. Samassa tartuttiin hänen
tukkaansa ja hänet heitettiin maahan; veli teki samoin Kiralle. Ja
minä, poissa suunniltani nähdessäni sisartani näin julmasti piestävän,
sieppasin vesipiipun ja iskin sillä veljeäni päähän. Hän hellitti
otteensa ja painaen käsin vertavuotavaa päätään, hyökkäsi kimppuuni.
Hän oli melkein kaksikymmenvuotias ja hyvin voimakas. Hän pieksi minua,
kunnes sai kyllikseen ja kunnes veri virtasi suustani ja nenästäni.

Tällävälin oli äitini sananmukaisesti piesty hengettömäksi. Hän
makasi siinä vaatteet riekaleina, melkein alastomana ja pyörryksissä,
isän yhä vielä lyödessä häntä. Kun veljeni meni pesemään veristä
päätään, juoksi Kira laatikolle, vetäen sieltä esiin tikarin. Mutta me
jähmetyimme paikoillemme, niin kauhea oli näky edessämme: isällä oli
kädessä puukantainen sandaali — sen oli joku _mussafireista_ paetessaan
pudottanut — ja kannalla hän löi kasvoihin äitiparkaani, joka tuskin
liikutti sormeakaan. Hänen vertavuotavat kasvonsa olivat yhtenä haavana.

Kira syöksyi esiin iskeäkseen tuota raakalaista selkään, hoiperteli
ja kaatui pyörtyneenä maahan. Isä nosti hänet ylös, heitti erääseen
suureen vaatekomeroon ja salpasi oven. Minut hän jätti veljeni
vartioitavaksi, joka sitoi päätään suurella nenäliinalla. Sitten hän
nosti äidin selkäänsä ja kantoi hänet pihaan, ja hetken päästä kuulin,
kuinka kellarin raskas luukku putosi kumahtaen tuon onnettoman ylle,
sulkien hänet kuin hautaan. Palattuaan sisään isä tuli minua kohti
puristetuin nyrkein ja loi minuun sellaisen katseen, että luulin
viimeisen hetkeni tulleen. Mutta hän ei kajonnut minuun, vaan sanoi:

»Siinä ollaan, häh!... Sinä puhkaiset veljeltäsi pään ja sisaresi, tuo
portto, aikoi tappaa minut! No niin, nyt on teidän tarinanne lopussa!»

He sammuttivat kynttilät ja laahasivat minut mukanaan. Kulkiessamme
pihan poikki minä vilkaisin kellarinluukkuun: suuri riippulukko sen
suulla teki kaiken paon mahdottomaksi. Ja minä nyyhkytin ajatellessani,
että äitiparkani makasi tuolla hirvittävässä haudassa haavoittuneena,
vertavuotavana, mutta vielä eläen, sillävälin kuin Kira nääntyi
epätoivoon vankilassaan.

Ulkona oli jo päivä. Turkkilaisia hiilenkantajia, reppu selässä ja
teräväpäinen keppi kädessä oli menossa työhön satamaan. Ja mihin olin
minä menossa?...

Isän taloon tultuamme minut heti pantiin vääntämään tahkoa, jolla
oppipojat teroittivat kirveitä, saksia ja talttoja. Ympärilläni oli
sikin sokin tammen, lehmuksen ja poppelin runkoja sekä rattaiden osia,
kuten pyöriä, akseleita, vaununaisoja, pyöränpuolia. Ja kaiken tämän
yllä kasottain höylänlastuja.

Ennen puoltapäivää ei minulle annettu mitään syötävää. Työhön
tottumattomana minä kaaduin uupuneena maahan. Veljeni ruoski minua ja
vanha palvelijatar toi minulle syötäväksi vain leipää, oliiveja ja
vettä.

Mutta surullisinta oli havaita, että minua vartioitiin joka puolelta
ja että pako oli mahdoton. Iltapäivällä väänsin vielä tahkoa, ja kun
voimani pettivät, potkaisi veljeni minua ohikulkiessaan. Hän ja isäni,
samoinkuin kaikki työmiehet, ahersivat nahkaesiliinat vyöllään, tullen
ja mennen vakavina, jöröinä, rypyssä kulmin, keskellä tätä harmautta,
missä kuului vain työkalujen ääntä, selityksiä tai lyhyitä käskyjä.

Illalla minut suljettiin huoneeseen, jonka ikkuna oli varustettu
rautaristikolla. Maaten lattialla olkipatjalla minä vietin yöni
pimeässä ja itkin ajatellessani noita rakkaita olentoja, jotka olivat
vielä onnettomampia kuin minä.

Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. Sydän täynnä tuskaa minä mietin
itsekseni, voisiko isäni julmuus mennä niin pitkälle, että hän jättäisi
nuo piestyt ja sairaat naiset tykkänään unohduksiin. Illan tultua minä
päätin itkeä vähemmän ja koettaa pelastautua hinnalla millä tahansa.

Pihalla olin nähnyt eri kokoisia tikapuita ja kopissani oli röykkiö
karkeatekoisia rattaanpuolia: siinä piili todellakin vapaus.
Palvelijatar toi päivällisen, joka oli leipää ja juustoa, ja sanoi
ilkeästi:

»Täällä ei ole yhtä mukavaa kuin kotona, vai kuinka? Näes, elämä ei ole
vain huvia, siinä on kärsimystäkin, he, he, he!»

Ja hän sulki oven jälkeensä. Nukahdin heti. Kun heräsin, oli vielä yö.
Makasin valveilla ja itkin, muistaessani äitini verentahraamia kasvoja.
Sitten kukko alkoi kiekua, ja näin aamun sarastavan. Talo uinui unten
helmassa. Avasin nopeasti ikkunan ja irroitin hiljaa rattaanpuolalla
rautaristikon, joka ei ollut kovin paksu. Pihassa oli kirves iskettynä
puunrunkoon. Kiskaisin sen irti, otin pienet tikapuut kainalooni,
nousin toisia myöten ylös ja kiipesin yli aidan. Toiselle puolelle
päästyäni juoksin minkä jalat kantoivat pitkin satamaan vievää tietä.

Oli tuskin päivä, kun saavuin sen kallionrinteen juurelle, jonka
partaalla talomme nukkui epätoivon unta. Ja nyt aloin kiivetä tätä
rinnettä, jota pitkin olin sitä ennen vain liukunut alas.

Ylös päästyäni asetin tikapuut seinää vasten ja sydämeni rajusti
lyödessä iskin nyrkilläni ikkunaruutuun, joka meni helisten
sirpaleiksi. Hetkiseksi minut valtasi voimakas mielenliikutus, kun
samassa kuulin Kiran vienon äänen huutavan komerosta:

»Sinäkö se olet, Dragomir?»

Kuullessani rakkaan siskoni näin huutavan minua nimeltä, värisytti
minua ja huusin vastaan:

»Minä se olen! Tulen vapauttamaan teitä!»

Ja minä tunkeuduin sisään aukosta ja avasin salvan. Kalpeana, kasvot
itkusta turvonneina Kira heittäytyi kaulaani ja kysyi kiihkeästi:

»Entä äiti?... Entä äiti?»

»Hänet on teljetty kellariin. Meidän on vedettävä hänet sieltä
päivänvaloon ja paettava!»

Ovi oli lukittu ulkoapäin avaimella. Avasin ikkunan ja hyppäsin
pihaan. Väänsin kirveellä irti kellarinluukun säpit ja laskeuduin
Kiran seuraamana alas portaita. Homeen, hapankaalin ja mädäntyneiden
vihannesten haju pisti nenäämme, sillä pariin kolmeen vuoteen ei kukaan
ollut käynyt kellarissa. Siellä mateli kilpikonnia, ja niiden munia —
hiukan suurempia kuin linnunmunat — oli rivissä seinävierillä. Keskellä
tätä kurjuutta oli äitini viettänyt kaksi vuorokautta.

Löysimme hänet seisomassa pää käärittynä riepuihin, jotka hän oli
repinyt risaisista vaatteistaan. Autoimme hänet niljaisia portaita
ylös. Ja kun ulkona näimme, mitä oli jäljellä häikäisevän kauriista
äidistämme, lankesimme hänen jalkoihinsa, niinkuin langetaan marttyyrin
jalkoihin. Toinen silmä oli siteessä, mutta tulehtuneet kasvot,
murskattu nenä, haljenneet huulet ja hyytyneen veren peittämä kaula ja
rinta osoittivat, missä tilassa hän oli. Myöskin kädet olivat veriset
ja yksi sormista poikki.

Hän nosti meidät ylös ja sanoi raukeasti:

»Paetkaamme ennen kaikkea!... Ja ottakaa mukaan hiukan ruokaa».

Me palasimme sisään, missä naiset kiireesti peseytyivät ja pukeutuivat.
Äitini otti mukaansa lippaan, jossa säilytettiin kalleuksia ja rahaa,
ja me laskeuduimme hitaasti alas rinnettä, heitettyämme tikapuut
sisäpuolelle ja suljettuamme ikkunan, josta niin monet _mussafirit_
olivat pelastautuneet. Kohtalo oli määrännyt, että talon haltijattaren
itsensä oli lopuksi poistuttava sitä tietä.

Tuntia myöhemmin olimme Cazassuun vievällä tiellä, aivan viljapeltoihin
peittyneinä. Saavuttuamme kahden kukkulan luo, joita siihen aikaan
sanottiin nimellä _tabie_ [linnake, vallike], äitini pysähtyi.
Istuessamme siinä ruohikossa kukkuloiden suojassa, jotka estivät meitä
näkymästä tielle, äiti puhui suunnilleen näin:

»Lapseni... Olin valmistautunut kokemaan paljon kovaa isänne taholta,
mutta en olisi luullut hänen voivan raadella minua näin, antamatta
minulle samalla kuoliniskua, sillä tietäkää, että vasen silmäni on
melkein poissa kuopastaan. Tämä on minulle pahempaa kuin kuolema...
Jumala on luonut minut elämän iloja varten, samoinkuin myyrä on luotu
elämään kaukana valosta. Ja samoinkuin tällä eläimellä on kaikki, mitä
se tarvitsee tullakseen toimeen maan sisässä, samoin oli minullakin
kaikkea, mitä tarvitsin voidakseni nauttia elämän riemuista. Olin
tehnyt sen lupauksen, että päättäisin päiväni, jos minut pakotettaisiin
muuhun elämään, kuin mihin tunsin edellytyksiä ruumiissani. Tänään
muistan tuon lupaukseni. Minä jätän teidät... Lähden kauas luotanne
hoitamaan itseäni. Jos voin pelastaa silmäni ja poistaa rumentavat
jäljet kasvoistani, jään eloon ja saatte vielä minut nähdä... Jos
menetän silmäni, ette näe minua enää koskaan. Ja nyt kuunnelkaa,
mitä sanon: sinä, Kira, jollet — niinkuin luulen — tunne kutsumusta
hyveeseen, mikä on Jumalasta ja mihin on antauduttava ilomielin, niin
älä ole hyveellinen, tekopyhä ja kova, älä nouse Luojaasi vastaan, vaan
ole mieluummin sellainen, miksi hän on sinut luonut: rakasta nautintoa,
vieläpä irstailuakin, mutta älä koskaan ole sydämetön! On parempi niin.
Ja sinä, Dragomir, jollet voi olla hyveellinen, niin ole sellainen kuin
ovat äitisi ja sisaresi, ole vaikkapa varas, mutta varas, jolla on
sydäntä, sillä, lapseni, ihminen ilman sydäntä on kuollut, joka estää
eläviä elämästä. Sellainen oli isänne...

»Nyt teidän on jäätävä tähän auringonlaskuun saakka. Jos nousisi sade
tai ukonilma, niin älkää etsikö suojaa puiden alta, vaan kätkeytykää
syvennykseen, jonka näette kukkulan kupeessa. Vähän jälkeen iltasoiton
tulee kaksi ratsastavaa miestä noutamaan teidät ja ottamaan teidät
suojelukseensa. He ovat veljeni, kaksi sydämen ja kunnian miestä. En
voi viedä teitä heidän luokseen, sillä te olette vielä lapsia, ja
voisitte tahtomattanne paljastaa heidät. Mutta jolleivät he saapuisi
ennen auringonlaskua, niin palatkaa kaupunkiin ja vedotkaa sen
ravintoloitsijan vieraanvaraisuuteen, joka piti huolen ruoastamme.
Mutta älkää poistuko huoneestanne, ennenkuin veljeni tulevat! Vielä on
sydämelläni jotakin: ruumiinne on alttiina kauheille taudeille. Jumalan
armosta en minä ettekä te tunne näitä kärsimyksiä, mutta lukemattomat
ihmiset riutuvat niiden taakan alla. Muistakaa heitä onnessanne ja
luovuttakaa joka vuosi osa rahoistanne laitokselle, jossa näitä
sairaita hoidetaan! Jätän teille paljon rahaa veljieni huostaan...»

Näin sanoessaan hän otti lippaastaan kaksi sormusta, jotka hän solmi
silkkinenäliinan kulmaan ja pisti Kiran povelle, suuteli meitä
niin pitkään, pitkään, ja kääntyi menemään, kokonaan kätkeytyneenä
huppupäähineella varustettuun kauhtanaansa.

Ehdittyään noin kolmenkymmenen askeleen päähän meistä hän kääntyi
katsomaan taakseen, painoi molemmat kädet huulilleen ja ojentaen sitten
ylös käsivartensa viittasi etusormellaan kohti taivaanlakea, kääntyi ja
katosi näkyvistämme.

»Mitä tuo merkitsi?» kysyin minä Kiralta.

»Rakas veljeni, se merkitsi sitä, että me näemme toisemme jälleen
taivaassa», vastasi hän.

Senjälkeen en ole nähnyt äitiäni...

       *       *       *       *       *

Yksin jääneinä me unohdimme, että olimme nälkäisiä, ja itkimme
sylitysten, kunnes vaivuimme väsymyksen ja helteen uuvuttamina
hyväätekevään uneen. Herättyämme meistä tuntui siltä, kuin emme
enää olisi kuuluneet tähän maailmaan, että oli tapahtunut jotakin
kauheaa, emmekä enää tietäneet, ahdistiko meitä painajainen, vai oliko
tähänastinen elämämme ollut vain unta. Kevein hengähdyksin kuljetti
tukahduttava länsituuli luoksemme tuoksuja edessämme leviäviltä
pelloilta, ja perhoset, sudenkorennot ja ampiaiset ahdistelivat meitä
lakkaamatta täynnä elämisen iloa, johon emme voineet yhtyä.

Tuli iltasoiton aika... Painuen kohti taivaanrantaa aurinko
alkoi kadottaa loistettaan... Kävimme levottomiksi ja katseemme
suuntautuivat tutkivina autiolle tielle, mihin äiti eli kadonnut.
Nousimme kukkulalle, ja nyt näimme tomupilven kohoavan ilmaan kaukana
Cazassuun vievällä tiellä. Muutaman minuutin kuluttua tuli näkyviin
kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä laukkaa, jättäen tomujuovan
jälkeensä. Juoksin alas kukkulalta, peljäten hevosten polkevan minut
jalkoihinsa, sillä kavioiden rytmikäs kapse kantautui jo korviini.
Mutta Kira ei seurannut minua. Seisoen harjanteella, kevyt hame
tuulessa liehuen, hän huiskutti nenäliinaansa ja huusi riemusta,
ratsastajien kiivaasti lähestyessä. Peltoon tultuaan he taluttivat
hevosia suitsista, ja irroitettuaan kuolaimet päästivät ne valloilleen
kukkuloiden väliin, jotka estivät niitä näkymästä tielle.

Kira riensi nopeasti alas rinnettä, riuhtaisi siteen päästään ja
kauniin kullankeltaisen tukan valahtaessa olkapäille hän heittäytyi
tuntemattomien enojensa jalkoihin, jotka seisoivat edessämme pitkinä
ja hartiakkaina kuin kaksi tuuheaa tammea. He olivat kookkaita kuin
jättiläiset, näköjään neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä, toinen
hiukan toista nuorempi. Päässä heillä oli turbaanit, ja hiukset olivat
leikatut päänahkaa myöten. Parta ja viikset peittivät kokonaan suun.
Suurten silmien katse oli läpitunkeva, sietämätön, mutta kirkas ja
suora. Heidän karvaiset kätensä näyttivät karhunkäpäliltä. He olivat
mustia kuin paholaiset, puettuna kun olivat _ghebaan_ [talonpoikien
käyttämä kauhtana], joka peitti heidät kaulasta polviin saakka.

Hetkisen he seisoivat näin katsellen meitä, minua, joka seisoin siinä
kuin olisin nähnyt edessäni kaksi taruolentoa, ja Kiraa, joka makasi
heidän jaloissaan. Sitten he riisuivat vaippansa ja näin heidän
olevan puettuina turkkilaisittain hihattomaan takkiin, roimahousuihin
ja leveään punaiseen villavyöhön. Mutta vielä enemmän kauhistuin
huomatessani heidän olevan asestettuina hampaita myöten kuin oikeat
kreikkalaiset rosvot: olalla lyhytpiippuiset pyssyt, vyössä pistoolit
ja isot puukot.

Salaman välkähdyksenä herää Kirassa tällä hetkellä kauhea intohimo.
Yhdellä ainoalla rukouksella, jolla hän kääntyy näiden voimakkaiden
miesten puoleen, hän tuhoaa kokonaisen perheen, joutuen itsekin oman
kostonhimonsa uhriksi.

Vanhempi miehistä nosti Kiran seisoalleen, ja pannen kätensä hänen
olkapäilleen katsoi häntä silmiin. Viiksien heikosta värähdyksestä
arvasin huulten niiden alla hymyilevän. Mutta kirkkaampana kuvastui
hymy hänen silmistään. Metallisointuisella ja matalalla äänellä hän
sanoi romaniaksi:

»Tyttöseni! Mitä kieltä puhut mieluiten, turkinkreikan- vaiko
romaniankieltä?»

»Romaniankieltä», vastasi tyttö empimättä, katsellen häntä ihmeteltävän
rohkeasti.

»Ja nimesi?»

»Kira».

»Kas näin, Kiralina, minä suutelen sinua enona, mutta onnellinen se
kuolevainen, joka saa poimia huultesi kirsikat rakastajana!...»

Hän suuteli tyttöä ja työnsi hänet sitten veljensä luo.

»Ja sinä, kelpo Dragomir, näytätpä kovin säikähtyneeltä» sanoi hän,
suudellen minua.

Ja laskien pyssynsä maahan vaippansa päälle hän lisäsi:

»Partammeko sinua noin peloittavat?»

Näin sanoen hän heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon ja veti minut
luokseen. En uskaltanut vastata mitään. Hän tiukkasi yhä:

»Tiedätkö, Dragomir, mitä pelko on?»

»Kyllä», vastasin arasti.

»Mitä sinä pelkäät?...»

»Aseitanne, teillä on niitä liikaa».

Hän purskahti kaikuvaan nauruun:

»Ha! ha! ha!... Kunnon Dragomir! Ei ole koskaan liiaksi aseistettu, kun
on huonoissa väleissä Jumalan ja hänen maallisen oikeutensa kanssa!
Mutta sinun iälläsi ei tällaista ymmärretä...»

Tällöin Kira heittäytyi polvilleen, risti kätensä kuin rukoukseen ja
huusi:

»Minä ymmärrän, minä!»

»Ja mitä ymmärrät muka sinä, Kira Kiralina, suloinen ruusunnuppu?»

»Ymmärrän, että ihmiset ovat pahoja ja että sinä rankaiset heitä!...»

»Hyvä, Kiralina!» huusi hän, paukauttaen käsiään yhteen. »Hautoisiko
nuori sydämesi kostoa?»

»Niin, pyhää ja oikeutettua kostoa!»

Ja näin sanoen hän tarttui maassa makaavaan raskaaseen pyssyyn, suuteli
sitä ja huusi:

»Tämä sinun on vielä tänä iltana laukaistava kohti isäni rintaa!... Ja
veljeni tekee oikeutta vanhemmalle veljelleni! Tehkää se, minä vannotan
teitä äitini nimeen, joka on jättänyt meidät! Kostakaa kahden orvon
puolesta, ja olen orjattarenne! Ottakaa minut mukaanne!...»

Eno otti aseen hänen käsistään ja sanoi vakavaksi käyden:

»Kira, Jumala on erehtynyt tehdessään sinusta naisen!... Kostosta
puhuttaessa arvelin, että haluaisit toimittaa selkäsaunan joillekin
ihailijoille, jotka ehkä ovat suudelleet sinua vastoin tahtoasi. Mutta
sinä puhutkin asioista, jotka jo ovat askarruttaneet ajatuksiamme, ja
kaadat öljyä tuleen...»

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

»Sanohan, sinä pieni paholainen, etkö kuitenkin tyrmistyisi, jos
näkisit tänä yönä isäsi pään seulaksi ammuttuna?»

Silmät suurina ja hehkuvin poskin tyttö vastasi:

»Minä kastaisin käteni hänen vereensä ja pesisin sillä kasvoni!...»

Eno rypisti kulmiaan ja jäi tuijottamaan laskevan auringon tulikehrään,
kuin olisi hän kuunnellut paimenpillin ääntä, joka valitti jostakin
kaukaa. Sitten hän alkoi puhua veljensä kanssa kreikankieltä katkoen
omituisesti sanat, jotta häntä ei olisi ymmärretty.

Hevoset kulkivat ympärillämme ruohoa haukkoen ja päristellen, säyseinä
kuin kaksi lammasta, yön laskeutuessa tummenevien kukkuloiden ylle.

Kaikki vaikenivat... Viileä ilma pani Kiran värisemään, ja jatkaen yhä
puhettaan matalalla äänellä eno otti molemmat vaipat ja kääri meidät
niihin. Näin me istuimme pimeään saakka. Silloin molemmat miehet
nousivat. Vanhempi sanoi sisarelleni:

»No niin, Kira Kiralina, sinä pieni suloinen kyykäärme: tapahtukoon
tahtosi!... Toivomuksesi on saanut vereni kiehumaan. Vielä tänä yönä me
yritämme...»

Kira polvistui ja suuteli hänen kättään. Minä tein samoin, tarttuen
kädestä toista veljeäni, joka kysyi minulta:

»Dragomir, vaaditko sinäkin kostoa?»

»Minä vihaan isääni ja veljeäni», sanoin minä. Vanhempi hyppäsi
satulaan ja nosti Kiran eteensä, kun taas nuorempi istutti minut
taakseen hevosen selkään ja sitoi nahkahihnalla kiinni itseensä.
Pelloilla ajettiin käyden, mutta tielle päästyä iski edellinen
kannuksensa hevosen kylkiin, joka porhalsi laukkaan, meidän
seuratessamme parinkymmenen askeleen päässä heidän jäljessään.

Näin ajettiin sen verran aikaa, mikä menee savukkeen polttamiseen.
Kun oli saavuttu kaupungin lähistölle, käännyttiin vasempaan vievälle
tielle, joka laskee suoraan Tonavan rantaan. Outo yöllinen ratsastus
sai minut hetkittäin luulemaan, että paholainen kuljetti minua
muassaan. Häikäisevässä kuutamossa, joka hopeoi tien, hulmusivat Kiran
hiukset ilmassa kuin hajonnut kuontalo.

Hetkistä myöhemmin me aloimme laskeutua alas rinnettä. Kun joen
välkkyvä vyö tuli näkyviin, hiljensivät hevoset hurjaa vauhtiaan ja
pysähtyivät äkkiä seljametsikön laitaan. Olimme _Katagatz_-nimisellä
paikalla, tunnin jalkamatkan päässä satamasta ja kodistamme.
Laskeutumatta alas satulasta lähestyivät miehet toisiaan ja puhuivat
keskenään jotakin, jota en ymmärtänyt. Sitten vanhempi pani kaksi
sormea suulleen ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen ja lyhyen väliajan
jälkeen vielä kaksi hyvin lyhyttä.

Hetkisen kuluttua tuli seljapuiden välistä näkyviin vanha
valkopartainen turkkilainen, joka lähestyi meitä, laahustaen
puukenkiään, ja tervehdi, pannen käsivarret ristiin rintansa yli.

Enoni vastasivat turkinkielellä:

»Hyvää iltaa, Ibrahim».

Hän otti hevosia suitsista ja me seurasimme häntä. Aivan seljametsikön
toisella puolen, Tonavan rannalla, oli hänen olkikattoinen majansa,
jota tulvavedet huuhtelivat. Hän oli kravun kalastaja, harjoittaen
samalla pientä vesimelonin viljelystä. Hänen kolmannen ammattinsa voi
helposti arvata. Hän vei hevoset meriruo'oista kyhättyyn vajaan ja
meni sitten majaansa, johon toinen enoistani seurasi häntä, viipyen
sisällä vain hetkisen. Sitten hän tuli ulos yksin, nosti Kiran syliinsä
ja lähti kiireesti matkaan. Hänen veljensä teki samoin minulle. Ja
kantaen meitä näin kuin kahta pikku lasta, miehet suuntasivat kulkunsa
jokivartta pitkin satamaa kohti. Heidän jalkansa upposivat kosteaan
liejuun. Ja askelten alla rasahtelivat kuivuneet oksat.

       *       *       *       *       *

Kallion juurelle saavuttuamme aloimme kiivetä ylös sitä pitkin.
Talo oli pimeänä, ja me huomasimme, että särkynyt ikkuna oli
tukittu laudoilla. Enomme kuuntelivat, löivät sitten laudat sisään
pyssynperällä, ja me tunkeuduimme sisään. Vanhin sanoi meille:

»Menemme pihaan ja piilottaudumme kellariin. Tarvittaessa jäämme
sinne aamuun saakka. Sulkekaa ikkuna, sytyttäkää kuusi tai seitsemän
kynttilää, syökää jotakin, ja paneutukaa riisuutumatta maata sohvalle,
ymmärrättekö, sohvalle, mutta älkää sammuttako valoa! Jos he tulevat
ja alkavat kysellä teiltä jotakin, vastatkaa heille mitä tahansa: he
eivät kauan vaivaa teitä kyselyillään. Mutta siirtäkää hiukan verhoja
pihanpuolisten ikkunain edestä! Se on hyvin tärkeää!... Älkääkä
unohtako pysytellä sohvalla».

He katosivat ikkunasta.

Ah, tämän yön tunteja! Vaikka eläisin tuhat vuotta, muistaisin vielä
kuollessanikin nuo kauheat hetket...

Vihasin säälimätöntä isääni, samoinkuin tuota olentoa, joka oli hänen
kaltaisensa. Mutta... viha saattaa toivomaan jonkun ihmisen kuolemaa,
kun taas murhaamiseen vaaditaan... niin, mitä? En tiedä! Aioin sanoa,
että siihen vaaditaan julmuutta; mutta eihän Kira ollut julma, siitä
olin varma.

Entä sitten?... Kuinka surullista on olla ihminen ja ymmärtää elämää
vähemmän kuin eläimet! Miksi asustaa ihmisrinnassa sääli vihan
ohella?...

Ja miksi rakastetaan? Ja miksi murhataan?... Miksi saavat meissä vallan
tunteet, jotka tuottavat pahaa muille ja itsellemme?...

Jäätyämme yksin ja sytytettyämme kynttilät katsoin ensi työkseni
Kiraa silmiin. Näin hänen yhä olevan yhtä kiihkeän murhanhalussaan.
Hänelle se oli kuin juhlaa. Hän oli haltioissaan. Hän pukeutui
avokaulaiseen pukuun ja maalasi kasvonsa, ikäänkuin olisi ollut
kysymyksessä _mussafirien_ vastaanottaminen, eikä lakannut hetkeksikään
laulelemasta. Hänellä oli vasemmassa poskessa pähkinän kokoinen
sinertävänpunainen läiskä.

»Suutele sitä», hän sanoi minulle. »Kun laukaus tänä yönä pamahtaa,
katoaa se pois».

»Kira», sanoin minä, haavaa suudellen, »emmekö sittenkin kutsu enojamme
ja lähde täältä pois?...»

»Ei», huusi hän, »ensin on äitini murha kostettava! Sitten lähdemme».

»Mutta sehän on kauheaa katsella!»

»Se on ihanaa!» huusi hän, sulkien minut syliinsä ja suudellen minua.

       *       *       *       *       *

Minuutit kuluivat hitaina, kaameina kuin painajaisunessa. Minä
toivoin salaa, etteivät isäni ja veljeni olisi tulleet sinä yönä
eikä seuraavinakaan, ja että enoni luopuisivat kyllästyneinä
aikeestaan. Mutta _ursitelien_ [kolme haltijatarta, jotka valvovat
synnyinhetkellämme] päätökset ovat meidän toivomuksiamme voimakkaammat,
ja kenties heidän tahtonsa ilmeni Kiran tahdossa.

Hän juoksi katsomaan itseään peilistä, kuunteli ikkunassa, suuteli
kiharoitaan, tanssi huntunsa kanssa ja heittäytyi sitten oudosti
nauraen tyynyille. Sitten hän kävi yhtäkkiä miettiväiseksi, nousi, meni
viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä kädessään pieni tikari.

»Katsohan tätä!» sanoi hän painokkaasti. »Jos ilmaiset enojemme olevan
täällä, isken tämän sydämeeni. Ja silloin jäät yksin! Vannon sen äitini
nimessä!»

Minä kauhistuin. Tuollainen ajatus ei ollut johtunut mieleenikään.
Rukoilin Kiraa hartaasti:

»Vie se paikoilleen, Kira! Minä puolestani vannon, etten sano mitään...»

Mutta hän piiloitti siitä huolimatta tikarin povelleen.

Tuskin hän oli sen tehnyt, kun oven saranat päästivät surkean
ulvahduksen, mikä kaikui sydämessäni kuin kuolevan voihkaisu. Kiraa
värisytti, hänen silmänsä salamoivat ja heittäytyen sohvalle minun
oikealle puolelleni hän kuiskasi korvaani:

»Älä katso pihaikkunoihin päin, älä katso, älä katso!»

Avain narahti lukossa, ja painautuen Kiraa vasten minä katselin
jähmettyneenä kuinka isäni lähestyi otsa rypyssä, kädet nyrkkiin
puristettuina, ja hänen kintereillään vanhempi veljeni.

Hän ehti hädin tuskin kysyä meiltä, osoittaen rikottua ikkunaa:

»Kuka on särkenyt tuon? Missä on äitinne?»

Silloin pamahti melkein yhtaikaa kaksi laukausta, ikkunaruudut
helisivät, koko talo liikahti ja huoneen täytti paksu palaneen ruudin
savu. Tänä kauheana hetkenä Kiran puristaessa minua rintaansa vasten
näin vain kuinka veljeni kaatui taapäin lattialle ja isäni heittäytyi
ulos sataman puolisesta ikkunasta. Kauhusta menehtymäisilläni suljin
silmäni. Mutta kun jälleen avasin ne, näin veljeni makaavan maassa pää
murskattuna kuin seinää vasten heitetty vesimeloni ja molempien enojeni
kurottautuvan ulos ikkunasta ja ampuvan vielä neljä pistoolinlaukausta
isäni jälkeen, joka oli päässyt pakoon.

Päästäen minut syleilystään Kira hypähti keskelle huonetta ja huusi:

»Te ammuitte ohi!... Te ammuitte ohi! Hän menetti vain vasemman
korvansa».

Vastaukseksi he sammuttivat kaikki kynttilät ja nuorempi meni pihalle,
vanhemman ohjatessa meidät ulos huoneesta. Hän istutti meidät
leposohvalle ja puhui meille pilkkopimeässä näin:

»Kiralina ja Dragomir, minä suutelen nyt teitä ehkä viimeisen kerran.
Isänne on kolmas mies, johon luotini ei ole osunut, ja jos minun on
uskottava _ursitaani_, kohtaa minua kuolema kolmannen vihamieheni
kädestä, jonka ohi ammun täysikuun aikana. Koetan kyllä suojella
nahkaani, mutta kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Kuulkaa siis!...
Teidät tulee hetken kuluttua noutamaan sen ravintolan isäntä, josta
äitinne tilasi ruokansa. Hänen luonaan on teille varattu kaksi huonetta
ja kaikki, mitä tarvitsette. Huomenna hän noutaa täältä tavaranne.
Tähän taloon ette koskaan enää saa astua jalkaanne!...

»Ettekö otakaan meitä mukaanne?» kysyi Kira vapisevin äänin.

»Ei, siihen minulla ei ole oikeutta... Meidän elämämme on kovaa ja
teidät on kasvatettu untuvissa...»

»Mutta isämme tappaa meidät...»

»Hän ei tapa teitä... Muuten on aikomuksemme ennenpitkää uusia leikki
ja silloin hän ei pääse käsistämme. Tavalla tai toisella raivaamme
hänet tieltä, sillä meitä on kaksi yhtä vastaan. Eläkää mielenne
mukaan ja unohtakaa, että olette koskaan tavanneet meitä. Näette
meidät vasta sitten, kun _koira_ on kadonnut. Jos joskus haluatte
tietää, olemmeko vielä hengissä, niin lähestykää ravintoloitsijaa
ja sanokaa minun etunimeni: _Cosma_. Hän ilmoittaa teille silloin
sen, minkä tietää. Mutta Ibrahim, katagatzilainen kravustaja tietää
enemmän, ja kun kuulette hänen huutavan ikkunainne alla: »Tuoreita
krapuja! Krapuja!...», niin menkää alas ja seuratkaa häntä kaupungin
ulkopuolelle: hänellä on teille joku uutinen meiltä. Lopuksi, jos
viranomaiset kysyvät teiltä tämänöisiä tapahtumia, niin kertokaa, mitä
olette nähneet, mutta älkää sanoko mitä ajattelette, älkääkä ajatelko
mitään!»

Hän vaikeni. Pihasta kuului askelten ääntä ja ravintoloitsija tuli
sisään. Eno syleili meitä ja lähti. Me lähdimme heti hänen jälkeensä.

Hotelli oli viidenkymmenen askeleen päässä kodistamme ja asemaltaan
samanlainen. Mutta mikä ero olikaan meidän mukavien huoneittemme ja
niiden yksinkertaisten huoneitten välillä, joskin ne olivat talon
parhaat, joihin meidät johdettiin!... Me itkimme kyyneleemme ehdyksiin.
Onneksi oli huoneilla se etu, että ikkunat olivat Tonavalle päin ja
että ne olivat vierekkäin.

Nähdessään ränstyneet huonekalut ja halvan, kuluneen maton kynttilän
lepattavassa valossa, Kiralle selvisi hänen kostonsa turhuus ja
heittäytyen vuoteelle täysissä pukimissa hän itki vielä enemmän kuin
minä.

Kaikki kauhunkuvat silmissäni minua peloitti jäädä yksin huoneeseeni
ja niin otin peiton ja paneuduin maata sisareni viereen. Kolme päivää
kestäneiden kärsimysten nääntämänä minä nukahdin pian, jättäen
kynttilät palamaan ja Kiran nyyhkyttämään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna tunsin kaikesta huolimatta itseni tyytyväiseksi
auringon ensi säteiden tunkeutuessa huoneeseen, joka sekin näytti
kauniimmalta kuin eilen. Mutta minua tyrmistytti se ajatus, että
isäni saattaisi tulla. Herätin vielä nukkuvan Kiran, ja ehdotin
hänelle pakoa. Hän oli yhtä mieltä kanssani. Hän istui tylsänä vuoteen
laidalla, silmät punaisina, kasvot turvonneina. Arvelin hänen ehkä
katuvan ja kysyin sitä häneltä.

»Ei», vastasi hän, »olen epätoivoissani siitä, että isä pääsi pakoon...
Jos hän olisi »lähtenyt» poikansa kanssa, asuisimme nyt kotona... Tämä
rumuus inhoittaa minua...»

Ja hän loi halveksivan katseen ympäri huonetta. Lähdimme ulos. Istuen
oven ulkopuolella poltteli hotellinpitäjä vesipiippuaan raikkaassa
aamuilmassa. Hän nousi ja kumarsi syvään.

»Saanko kysyä, miksi lähdette ulos näin varhain?» kysyi hän hyvin
kunnioittavasti turkinkielellä.

»Abu Hassan, me pelkäämme poliisia ja isäämme», vastasi Kira samalla
kielellä.

»Minä vastaan turvallisuudestanne, neitiseni, kunhan vain pysytte
hiljaa talossani».

Ja vilkaisten taakseen hän lisäsi hyvin hiljaa:

»Siksi te olettekin täällä».

En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä hän oli miehiään, enkä
hänen suhteestaan äitini perheeseen; sen vain tiedän, ettei kukaan
häirinnyt meitä hänen luonaan eikä isästäni näkynyt jälkeäkään. Ja
kun pelkomme oli haihtunut, etäännyimme talosta kiellosta huolimatta.
Silloin alkoi tuo kaunis ja surunvoittoinen elämä, jota kesti
kuukauden, ja joka oli niin täynnä aurinkoa ja joutilasta harhailua.

Tämä oli meille jotakin uutta, tuntematonta nautintoa, outoa elämää,
ja me olimme kuin kaksi linnunpoikasta, jotka pakenevat häkistään
koetellakseen siipiensä kantavuutta, ja syöksyvät kiihkeinä kohti
valoa...

Talon takapuolella oli toinen, tosin hyvin likainen, mutta meille
mukava uloskäytävä, sillä siten me saatoimme tulla ja mennä kenenkään
näkemättä. Tämä pieni ovi johti pahanpäiväisille, kallionkupeeseen
hakatuille portaille, ja nämä portaat olivat aivan ikkunaimme alla.
Totuttuamme onnettomuuteen me päättelimme nauraen, että täällä oli
sittenkin parempi kuin kotona, missä ei ollut portaita ikkunoiden alla.

Aamuisin me katosimme heti aamiaisen jälkeen ja palasimme vasta
keskipäivällä. Ruoka tuotiin meille huoneisiimme. Iltapäivät vietimme
niinikään ulkona. Kun elonkorjuu juuri oli päättynyt, oli Kiran
mielestä hauska koota vehnänkorsia, sitoa ne lyhteiksi ja antaa
köyhille tähkänpoimijoille, joiden selät olivat jäykät paljosta
kumartumisesta. Tai sitten me juoksentelimme niityillä, missä tuhannet
lampaat kävivät laitumella ja siirtyivät lakkaamatta paikasta toiseen,
jättäen jälkensä maahan ja villaansa pensaisiin. Vanhoja naisia kulki
pensaikosta pensaikkoon villaa kooten. Me teimme samoin, ja toimme
iloisina saaliimme heille.

Kerran retkemme ulottui niihin kahteen kukkulaan saakka, missä äiti
oli jättänyt meidät, ja nyt vasta huomasimme, että olimme tuona iltana
unohtaneet sinne eväskäärömme. Kulkukoirat olivat repineet sen ja
syöneet sisällön. Jäljellä oli vain kääreen riekaleita.

Me itkimme. Onnettomuutemme muisto oli sitäkin raskaampi, kun
jo olimme sen unohtamaisillamme. Mutta nämä lapsekkaan tuskan
hetket vaihtuivat pian jälleen pursuavaksi iloksi, joka paisutti
rintaamme. »Untuvissa» kasvaneina, niinkuin Cosma-eno oli sanonut,
anssarikukkina, me tunsimme vain ne ilot, mitkä äitimme huone oli
tarjonnut, me tunsimme vain tanssin, laulun, keimailun ja herkuttelun.
Tuo kaikki oli kaunista. Mutta nyt meille selvisi, että oli olemassa
ulkomaailma, ja että tuo valonkylläinen, tuoksuntäysi ulkomaailma oli
vieläkin kauniimpi. Tähän saakka emme olleet tietäneet, millaista
oli tavoitella perhosta, hyväillen silitellä vihreää heinäsirkkaa,
pyydystää isoja, pitkäsarvisia hyönteisiä, kuunnella lintujen kuoroa
niiden suunnattomassa salissa, kuulla illan tullen näkymättömän sirkan
sirittävän kilpaa etäisen paimenhuilun kanssa, ja nähdä mehiläisen
peräytyvän kukan kuvusta, jalat siitepölyn kultaamina. Ja etenkään
emme olleet aavistaneet, mitä hurmaa sydän tuntee, kun tuuli kesäisten
kenttien yli kulkiessaan hyväillen koskettaa ruumista.

Kaikkea tätä me saimme kokea, ja makeat leivokset unohtuivat
mielestämme. Unohtuivat tanssin huuma, vesipiippujen sauhu ja yrttien
tuoksu. Unohtui raadeltu äitimme ja kostonhimo. Kiran hipiä ruskettui
muutamassa päivässä, eikä kauniimpaa naista kuin hän, ole koskaan
karkeloinut Luojan kedoilla, silmissään kostea kiilto, hiukset tuulessa
hulmuten, helmat vallattomasti kohotettuina, rinnat hekumallisesti
paljaina Auringon jumalalle...

       *       *       *       *       *

Tällävälin kierteli huhu esikaupungissa: vakuutettiin täytenä totena,
että äitini ihailijat olivat tappaneet veljen ja leikanneet isältä
vasemman korvan. Mainittiinpa vielä nimeltä kaksi _mussafiria_,
jotka, omituista kyllä, sattuivat juuri tuona yönä nousemaan laivaan
matkustaakseen Stambuliin. Ymmärsimme tästä, ettei isäni ollut
ilmaissut murhaajaa eikä nostanut kannetta.

Hänen välinpitämättömyytensä rauhoittamina me ryhdyimme uusin innoin
jatkamaan romanttista elämäämme. Mutta pian Kira alkoi osoittaa
haluttomuuden oireita. Se johtui, nähkääs, siitä, että kunnon
_mussafirimme_ alkoivat luovia uuden asuntomme ympärillä ja pitivät
serenaadeja satamanpuolisten ikkunaimme alla, jossa ohikulkijoita
oli vähän. Vaivoin pysytellen porrasaskelmilla, jotka lohkeilivat
lakkaamatta, heitä tuli ilta illalta yhä useampia. Ja kuinka
hullunkurisilta näyttivätkään nuo kallionkupeella riipuskelevat miehet
siinä melutessaan, aikaansaaden eri soitimillaan mitä hirvittävimmän
epäsoinnun, sättien toisiaan kuin markkinavarkaat ja kierien joskus
alas rinnettä kuin täysinäiset säkit.

Kiraa ja minua huvitti katsella ikkunoistamme noita narreja, jotka
kaikki tahtoivat tavata häntä. Abu-Hassan kaatoi saavittain kylmää
vettä heidän niskaansa, mutta koska rakkaus on vettä voimakkaampi,
jatkoivat he meidän huvittamistamme. Saattaakseen heidän päänsä yhä
enemmän pyörälle Kira alkoi jälleen koristella itseään ja keimailla. Ja
näin minä sain tehdä aamuiset retkeni yksin. Tein sen mielelläni, mutta
en enää uskaltautunut yhtä kauas. Tonava veti minua vastustamattomasti
puoleensa. Olin täyttänyt yksitoista vuotta, mutta en vielä koskaan
ollut liukunut pitkin joen pintaa veneissä, joiden soutajat lauloivat
riutuvia laulujaan virran kiidättäessä heitä.

Tuohon aikaan ei satamassa ollut laivalaituria, ja sai kulkea kymmenen
jopa kaksikymmentäkin askelta, ennenkuin vesi ulottui rinnan tasalle.
Päästäkseen veneeseen oli kuljettava pitkin kapeaa puista laituria.
Etäällä ankkuroivat purjeveneet hankasivat keulaansa ison sillan
puisiin ponttooneihin. Vilisevä joukko turkkilaisia, armenialaisia
ja romanialaisia lastaajia kulki kantamuksineen edestakaisin näillä
silloilla, jotka notkuivat heidän allaan.

Aluksi katselin etäältä tuota maailmaa, mutta sitten liityin kaupungin
neljää, viittä eri kansallisuutta edustavaan poikalaumaan, ja miellyin
heidän leikkeihinsä. Etenkin oli minusta hauska nähdä heidän uivan
aivan alastomina kuin pienet ruskeat pirunpoikaset. Olisin tahtonut
uida heidän kanssaan, mutta minua peloitti nähdessäni kuinka he
painiskelivat vedessä, painaen toisensa sukkeluksiin, kunnes olivat
tukehtumaisillaan. Ja kerran he kantoivat rannalle pienen vaaleaverisen
pojan, joka oli melkein tukehtunut eikä hengittänyt enää.

Silloin minä jätin heidät ja aloin katsella _barcagdeita_, jotka
veneissään maaten paistattivat päivää, tupakoivat tai laulelivat.
Ja kerran minä pyysin turkinkielellä, että eräs heistä veisi minut
purjehtimaan. Hän vastasi, että ennenkuin pääsi purjehtimaan, oli
maksettava muutama _para_. Ja minä kun en edes tietänyt, mitä raha ja
maksaminen olikaan! Hän piti minua typeränä ja selitti ansaitsevansa
elatuksensa kuljettamalla ihmisiä veneessään. Näin hänen puhuessaan
joskus katsovan silmää vilkuttaen johonkin takanani, ja hypistellen
siistiä pukuani hän sitten huudahti:

»Ah, noita rikkaiden lapsia! He eivät edes tiedä, että elämiseen
tarvitaan rahaa!»

Silloin minä käännyin katsomaan taakseni ja näin jonkun matkan päässä
vanhan, upeasti puetun turkkilaisen nojaavan kyhmyiseen keppiinsä ja
kuuntelevan keskusteluamme. Hän viittasi minua luokseen ja sanoi:

»Oletko turkkilainen? Puhut hyvin kieltä».

»En», vastasin, »olen romanialainen».

Hän kyseli minulta kauan yhtä ja toista, tuttavallisesti ja avoimesti.
Mutta minä en vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Kuitenkaan hän ei
ollut minulle vastenmielinen... Ah, miksi en aavistanut onnettomuutta?»

Edessäni seisoi inhoittava olento, joka turmeli Kiran ja minun elämäni:
_Nazim Effendi_, purjealuksen omistaja, haaremien lihanhankkija,
jollaisia oli niin paljon siihen aikaan!...

Tuo hirviö näyttäytyi minulle kauneimmassa valossaan, oli vakava, tyyni
ja vähäsanainen. Hyvästellessään ja kääntyessään menemään veneeseensä,
joka oli pehmeillä patjoilla ja verhoilla varustettu, hän sanoi minulle
kuin ohimennen:

»Jos joskus haluat purjehtia joko yksin tai sisaresi kanssa, tarjoan
mielihyvällä veneeni käytettäväksenne».

Ja hän huusi arabialaista soutajaansa, antoi tälle ohjeet ja vene lähti
vesille. Minä innostuin heti tästä tarjouksesta, katuen vain sitä,
etten samalla käyttänyt sitä hyväkseni. Pelkäsin, etten häntä enää
tapaisi.

Juoksin minkä jalat kantoivat asuntoomme ja kiipesin kallioportaita
ylös, heittäen lentosuudelmia Kiralle, jonka näin ikkunassa.

»Sinä et ole kiltti!» sanoi hän. »Sinä huvittelet ja jätät minut yksin
ikävään!»

»Huomenna saat sinäkin huvitella kuin ruhtinatar turkkilaisen beyn
purressa!» huusin minä, syleillen häntä.

Ja sitten kerroin henkeä vetämättä, mikä ihme minua oli kohdannut.
Ah, miksei hän ollut kypsyneempi, kokeneempi kuin minä!... Hän ahmi
sanani, ja niin kärsimättömänä hän odotti saavansa lipua Tonavalle
loistopurressa, että vietti yönsä unettomana.

Seuraavan aamupäivän Kira käytti kokonaan itsensä ja minun pukemiseen.
Puolipäivän tienoissa me menimme rannalle. Siellä oli sama arabialainen
pienessä veneessä, mutta turkkilaista ei näkynyt. Kira kysyi häneltä
rohkeasti:

»Oletko saanut määräyksen viedä meidät purjehtimaan?»

»Kyllä», vastasi mies, nousten seisomaan.

Kira juoksi laituria pitkin ja hypähti notkeana kuin nuori hirvi alas
veneeseen. Seuratessani häntä minä kuulin erään soutajan sanovan
takanani nämä sanat, jotka myöhemmin muistin onnettomuudessani:

»Mikä kaunis riista!»

Toistin nämä sanat Kiralle, tiedustellen niiden merkitystä.

»He ovat moukkia», vastasi hän.

Heikko läntinen puhalteli ja me nautimme ensi kertaa tämän hiljaisen
lipumisen riemuja. Tuuli tuskin pullisti purjetta. Edettyämme rannasta,
alkoi vene yhtäkkiä hyppelehtiä aavalta kantautuvilla pikku aalloilla.
Pelästyneenä Kira huusi:

»Älä ohjaa keskelle jokea! Seuraa rantaa!»

Arabialainen tarttui peräsimeen ja me käännyimme rantaa kohti. Ylängön
reunalla tuli näkyviin kotitalomme surullisessa autiudessaan ja
sen vieressä ravintola, jossa huoneittemme ikkunat olivat avoinna.
Veneemme sivuutti ne, samoinkuin sataman vilisevine ihmisjoukkoineen,
lukemattomat purjeveneet, lotjat ja ponttoonit. Sitten se suuntautui
yksinäistä laituria kohti ja laski sen kupeeseen. Tässä seisoi
turkkilainen meitä odotellen. Hän lähestyi, kumarsi syvään Kiralle ja
auttoi hänet maalle. Kira tunsi itsensä perin mairitelluksi. Miehellä
oli liikkeissään sulavuutta ja käytöksessään arvokkuutta, jota oli
puuttunut meluavilta _mussafireiltamme_.

Ah, sinä poloinen ihmissydän, joka annat elämisen ilon vallata itsesi!
Kuinka sokeita olemmekaan! Mikä lumous estikään meitä kiinnittämästä
huomiota turkkilaisen yhtäkkiseen ja epäilyttävään ilmestymiseen
samoinkuin hänen taitavaan syrjässäpysymiseensä purjehtimaan
lähdettäessä?

Hän osoittautui vieläkin taitavammaksi. Hänen tyyneytensä, hillitty
käytöksensä ja valkoinen partansa sai Kiran menemään mielettömyydessään
niin pitkälle, että hän pyysi päästä näkemään hänen purjealustaan.
Sitä mies oli odottanutkin, mutta varmana saaliistaan hän vastasi mitä
moitteettomimmalla turkinkielellä:

»Ei aivan tällä hetkellä, ihastuttava neiti! Alukseni on lastaamassa
joen toisella puolen Macinin suulla, ja kun ette ole tottuneet
keinumiseen, voisitte tulla pahoinvointisiksi. Mutta tyydytän
uteliaisuutenne lähitulevaisuudessa... Sillävälin olen onnellinen,
voidessani tarjota pienen purjeveneeni käytettäväksenne, ja minulle
tuottaisi kunniaa, jos todella näkisin teidän purjehtivan sillä».

Näin sanoen hän kumarsi niin, että hänen silkkiset vaatteensa
aaltoilivat, kosketti käsillään otsaansa, huuliansa ja rintaansa, ja
astui veneeseen.

       *       *       *       *       *

Tämä uusi huvi sai meidät unohtamaan äidin, isän, enot, _mussafirit_
ja itse Jumalankin. Me heittäydyimme ruumiinemme ja sieluinemme
tämän kunnianmiehen käsiin. Kolme päivää peräkkäin me keinuimme
Tonavalla, uskaltautuen yhä kauemmas ja kauemmas, ja niin me eräänä
päivänä melkein huomaamattamme löysimme itsemme toiselta rannalta. Ja
viimeinkin tuli uteliaisuutemme tyydytetyksi; me olimme purjealuksessa.
Se oli iso ja uudenuutukainen. Tervan haju tunkeutui nenäämme, ja
arabialaisen selittelyt purjeiden, mastojen ja touvien merkityksestä
menivät ohi korviemme.

Nazim Effendi otti meidät vastaan loisteliaassa hytissään puettuna
silkkiseen kauhtanaan ja sandaaleihin. Koskaan emme olleet nähneet
sellaista itämaisten mattojen, kupariesineiden ja kullallakirjailtujen
tyynyjen runsautta eikä sellaista aseiden moninaisuutta: siinä oli
pyssyjä, käyriä, turkkilaisia miekkoja, pistooleita, jotka kaikki
olivat korutyötä, somistettuja kullalla, hopealla ja norsunluulla.
Tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli suloisesti sieraimiamme.
Mattojen peittämillä seinillä riippui kunniapaikalla sulttaani
Abdul-Medjidin valokuva ja Turkin valtakunnan vaakuna, kauniilla
arabialaisella käsialalla kirjoitettuja Koraanin lauseita, ja häikäisevän
kauniiden odaliskien kuvia, joihin Kiran silmät kiintyivät, ja hän
huudahti:

»Kuinka kauniita he ovat!»

»Te olette yhtä kaunis, neitiseni!» sanoi turkkilainen mairitellen.

Meille tarjottiin herkullisia turkkilaisia leivoksia, kahvia
koristeellisista _felidjaneista_ ja poltettavaksi vesipiippuja,
täytteenään tuoksuvaa _tumbakia_.

Isäntämme oli hyvin huomaavainen, iloinen, täynnä hyvyyttä. Hän
tiedusteli Kiralta hienotunteisesti sukulaisiamme, ja tämä, vaikkei
sanonutkaan kaikkea, sanoi kuitenkin liikaa. Hän kiirehti etenkin
saattamaan hänen tietoonsa, että hän rakasti tanssia, ja tyytyväisenä
päiväänsä Nazim Effendi nousi ja sanoi hyvästelyssään meitä:

»No niin, saatte tanssiakin täällä, millein haluatte!»

Ja meidät saatettiin takaisin Romanian puoliselle rannalle.

Olin tyytyväinen ja ylpeä löydöstäni enkä epäillyt mitään... Kira oli
vielä tyytyväisempi ja epäili sitäkin vähemmän. Me luovuimme kaikista
entisistä tottumuksistamme, kaikista mielipuuhistamme. Tuo salaperäinen
purjealus nieli koko elämämme. Me purjehdimme joka päivä pienellä
veneellä, ja asustimme huoneissamme vain öisin ja aterioidessamme. Ja
mikä vieläkin parempi! Kiran mielestä eivät hänen pukunsa nyt olleet
kyllin loisteliaita ja huoneet olivat hänestä sietämättömät. Hän
toivoi, että Cosma-eno pian suoriutuisi isästä, jotta hän saisi ottaa
haltuunsa talonsa ja omaisuutensa, olla hieno nainen, ja ottaa vastaan
— ei _mussafireja_ — vaan vieraita sellaisia kuin Nazim Effendi! Pikku
raukka!

Kokonaisen viikon ajan me kävimme näin vierailuilla turkkilaisen
kajuutassa, tanssimme ja huvittelimme. Me tulimme tuttavallisiksi ja
kotiuduimme. Kira vannoi, että »siinä vasta on oikea isä»! Turkkilainen
veti kirstuistaan esille loisteliaita odaliski-pukuja ja levitti ne
ihastuneiden silmiemme eteen. Pukipahan eräänä päivänä Kiran ylle
yhden niistä. Hän olikin oikea odaliski, samanlainen kuin kuvat
tuolla seinillä! Jotta minä en olisi käynyt kateelliseksi, kiinnitti
turkkilainen huomiota minuunkin, puki minut turkkilaisittain fetsiin,
roimahousuihin ja kirjailtuun vyöhön pistooleineen. Näin koristeltuina
ei paljoakaan puuttunut, ettemme pyytäneet nostamaan ankkuria ja
purjehtimaan pois.

Sen hän vielä tekikin. Mutta ikäänkuin leikitelläkseen kanssamme hän
riisui jälleen vaatteet yltämme, sulki ne kirstuihinsa, ja tuona iltana
lähetti meidät vielä vesi kielellä kotiin.

Seuraavana aamuna — viimeisenä, jonka vietimme Romanian kamaralla —
Kira itki raivosta: isä eli yhä eikä Cosma-enosta näkynyt jälkeäkään.

Oli vielä aikainen, kun kuulimme käheän äänen huutavan ikkunaimme alla:

»Tuoreita krapuja!... Krapuja!...»

Viimeinkin! Ehkä hyviäkin uutisia!

Siinä olikin jo kravustajamme. Juoksimme alas portaita. Kumarana
vuosien ja epäilemättä myös syntiensä painosta maleksi vanha Ibrahim
ikkunaimme alla, pälyillen kuin varas. Me kuljimme hänen jäljessään
_Katagatziin_ päin; täällä, kaukana satamasta, hän suhahti korvaamme:

»Voi teitä onnettomia! Isänne kätyrit ovat väijyksistä ampuneet Cosman.
Hänen veljensä haavoittui, mutta pääsi pakenemaan ratsain!»

Ah, kuinka vuotivatkaan kyyneleemme! _Ursita_ oli pitänyt sanansa!
Mihin nyt joutuisimme? Isä, jolla nyt ei ollut mitään peljättävää,
ryöstäisi meidät aivan varmaan.

Kuoleman kauhu valtasi meidät. Parempi oli heittäytyä Tonavaan kuin
palata asuntoomme! Mutta rannalla odotti meitä pieni purjevene; ja
purjealuksessa me heittäydyimme Nazim Effendin syliin, kuin olisimme
olleet hänen lapsiaan.

Kasvot kyynelissä kylpien Kira kertoi tälle isälle koko totuuden,
samoinkuin viimeisen onnettomuutemme, ja huudahti epätoivoissaan:

»Ennemmin heittäydymme jokeen, kuin palaamme kotiin!»

»Mutta eihän ole syytä epätoivoon, lapseni», sanoi viettelijä, »olette
isoisänne puolelta turkkilaista sukuperää. No niin, otan teidät
kanssani Stambuliin, jossa äitinne varmaan on hoitamassa haavoittunutta
silmäänsä. Me löydämme hänet ja te olette onnellisia!»

Hän syleili meitä.

»Milloin te lähdette?» kysyi Kira.

»Muutaman tunnin kuluttua, heti auringonlaskun jälkeen».

Onnettomuudessamme onnellisina me lankesimme hänen jalkoihinsa ja
syleilimme hänen polviaan. Olihan hän pelastajamme! Ja illalla,
hirvittävän melun kantautuessa sillalta korviimme, loikoessamme
kajuutassa opiumipiippua poltellen, mikä huumasi päämme ja vaivutti
meidät onnellisuuden ja puolittaisen tajuttomuuden sumuun, alkoi
kajuutta keinua, niin että luulimme oltavan matkalla taivaaseen.

Emme olleet matkalla taivaaseen emmekä edes Stambuliin äitiä
etsimään. Meidät oli kerta kaikkiaan ryöstetty, ryöstetty omalla
suostumuksellamme.

Joskus toiste kerron teille harharetkistäni vierailla mailla etsiessäni
sisartani, joka heti Konstantinopoliin saavuttuamme suljettiin
haaremiin.

Minut taivutti kunnianarvoisa hyväntekijä nautintonsa välineeksi ja
turmeli minut iäksi. Ja Kira katosi ainaiseksi näkyvistäni, vaikka
paettuani kaksivuotisen vankeuden jälkeen etsinkin häntä kaksitoista
vuotta mehua myyskennellen.

Palattuani neljätoista vuotta myöhemmin Romaniaan sain kuulla, että
vähän jälkeen pakomme oli eloon jäänyt enomme kostoksi sytyttänyt
eräänä yönä palamaan sekä äitini että isäni talon, jotta viimemainittu
ei olisi päässyt hänen käsistään. Tällä kertaa hän ei päässytkään
pakoon, vaan hukkui liekkeihin.



III


DRAGOMIR


Neljä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Adrien oli kuullut
Stavrolta Kiran tarinan. Huolimatta hänen etsiskelyistään ja
ponnistuksistaan onnettoman mehukauppiaan löytämiseksi, jolle hän
tahtoi vakuuttaa kiintymystään ja ystävyyttään, pysyi tämä kateissa.
Hän luuli hänen jo kuolleen. Ja kiihkomielisen nuorukaisemme elämä,
joka nyt oli hyvin häilähtelevää, kulki kohtalon sille määräämää rataa.

Mutta tämä kohtalo asettui tykkänään palvelemaan häntä, ainakin
siihen nähden, mikä elämässä eniten kiinnitti hänen mieltään: tarve
saada lakkaamatta katsella ihmissielun pyörteisiin. Ja vaikkakin nämä
pyörteet ovat vaikeasti havaittavissa tungokseen saakka ahdetussa
ihmisryteikössä, tiesi Adrien, mistä etsiä ja löytää niitä; ja joskus
hän kohtasi niitä sattumaltakin.

Niinpä hän eräänä iltana kulki raskain askelin kuolemaan saakka
ikävystyneenä pitkin Darbel-Barabra-katua Kairossa, jossa
hän oli oleskellut kuukauden päivät, ja poikkesi erääseen
juutalaisromanialaiseen ravintolaan, — yleismaailmallinen paikka,
jossa kävi asemaltaan ja moraaliltaan mitä erilaisimpia olioita.
Herra Goldsteinin vieraiden kesken ei ollut olemassa mitään
hengenheimolaisuutta. Kukin epäili toistaan, ja usein he inhosivat
toisiaan. Mutta heitä yhdisti juutalaisen täytetty hauki ja
romanialainen _tsuika_ [päärynäviina]. Adrian menetteli niinkuin
muutkin, kun hänellä oli, millä maksaa, ja tuona iltana hänellä sattui
olemaan. Mutta hänen vastenmielisyytensä tätä seuraa kohtaan oli
ilmeinen. Välttääkseen mahdollisesti syntyvää keskustelua, hän kulki
pää painuksissa ja tervehtimättä salin perälle saakka, mihin kokoontui
kaikkein kurjin rahvas ja missä pöydät olivat ilman liinaa. Täältä hän
kuunteli ja tarkasteli ympärillään olevia ihmisiä.

»Kuinka tuo mies onkaan Stavron näköinen!» sanoi hän itsekseen,
syödessään siinä sormin haukeaan, ja vilkaisten salavihkaa
vastakkaisessa nurkassa sivuttain istuvaan mieheen. Tuo huonosti
puettu, parroittunut, iäkäs mies istui hievahtamatta, leuka käden
varassa ja katseli välinpitämättömästi ovelle päin, _tsuika_-lasi
edessään. Hänen ulkoasunsa oli omiaan kääntämään ihmisten katseet pois
hänestä, ja kuitenkin — voimatta ollenkaan uskoa Stavron oleskelevan
Egyptissä — Adrien tunsi sydämensä sykähtävän myötätunnosta tuota
yksinäistä ja hiljaista vanhusta kohtaan. Hän olisi tahtonut nähdä
hänet edestäpäin, mutta mies ei liikahtanutkaan, kuin olisi hän
jähmettynyt paikoilleen. Silloin hän päätti käyttää hyväkseen itämaista
tapaa, joka sallii tuntemattoman tarjota toiselle samansäätyiselle
tai alempiarvoiselle tuntemattomalle vain myötätunnon osoitukseksi
jotain nautittavaa, ja hän kutsui luokseen tarjoilijan, pyytäen tämän
viemään hänen puolestaan nurkassa istuvalle miehelle lasin tsuikaa;
siitä seuraisi todennäköisesti kiittelemiset ja toivottelut. Mutta hän
näkikin ihmeekseen tuntemattoman kieltäytyvän ottamasta vastaan juomaa,
jota ei ollut tilannut.

»Se on tuon herran puolesta tuolla», sanoi poika, Adrienia osoittaen.

»Se on yhdentekevää», vastasi mies edes katsomatta osoitettuun suuntaan.

Mutta äänen sointu riitti ilmaisemaan Adrienille Stavron ja hän meni ja
kosketti liikutettuna hänen olkapäätään. Istuutuen hänen viereensä hän
kuiskasi tuskin kuuluvasti hänen korvaansa:

»Onko se mahdollista? Sinäkö se olet? Täällä?»

»Etkö sitten tietänyt sitä?» kysyi vuorostaan Stavro, katsellen häntä
ilman ihmettelyä ja epäillen.

»Mitä?» huudahti Adrien suuttuneena. »Sinä näit minun tulevan sisään
etkä hypännyt kaulaani? Ja kieltäydyt ottamasta vastaan myötätunnon
lasia, joka tuodaan pöydällesi? Onko sinusta tullut hirviö näinä viime
vuosina?»

»Tällaiseksi tulee sellaisen elämän ehtoolla, jota minä olen viettänyt:
myötätunto ei enää riitä...»

»Ja arveletko minun tuntevan sinua kohtaan vain myötätuntoa?»

»Minä puhunkin myötätunnon laseista tai myötätunnosta, joka ilmenee
lasin välityksellä. Mitä sinuun tulee...»

»Mitä minuun tulee?»

»Ensiksikin on olemassa se oleellinen tosiasia, että sinä nouset
rinnettä, kun minä jo laskeudun toista ja välillämme on vuorenhuippu.
Ja toiseksi...

Stavro loi ympärilleen varovan katseen ja vaikeni.

»Eikö sinun ole nälkä, Stavro?» kysyi Adrien lämpimästi.

»On, minun on nälkä».

»Haluatko syödä täytettyä haukea? Se on hyvää täällä».

»Haukea, kilpikonnaa tai elefanttia, se on yhdentekevää, mutta jotakin
myötätuntoisempaa kuin lasi _tsuikaa_, jonka olisin voinut itsekin
maksaa», vastasi Stavro. Ja hän pyyhkäisi väsyneesti kädellään
uurteisia kasvojaan.

       *       *       *       *       *

Istuttaessa tuntia myöhemmin viinilasin ääressä Adrienin pienessä
öljylampun valaisemassa huoneessa, Stavro, nuoren ystävänsä
vilpittömyydestä lämmenneenä poltti viimeiset öljypisarat siitä pyhästä
lampusta, joka tukee tulisieluja, ja alkoi puhua:

»Nyt kun olen antanut sinun ymmärtää, että harjoitan nykyisin
tuollaista »piipuntekijä — nälkätaiteilija» -ammattia, tiedän, hyvä
Adrien, että vain surkea tilani estää sinua pyytämästä jatkoa Kiran
tarinaan, tai paremmin sanoen, silloisen pikku Dragomirin tarinaan. Ja
sinun vuoksesi palaan mielelläni tuohon kaukaiseen aikaan, vaikka onkin
aina surullista penkoa vanhoja matkakirstuja.

Paetessani Konstantinopolissa Nazim Effendin laivasta, mahdoin olla
noin viisitoistavuotias... Olin kaunis, olin typerä ja loisteliaasti
puettu kuin turkkilainen ruhtinas. Yksistään vaatteeni olivat
arabialaisen rotuhevosen arvoiset. Niin oli ryöstäjäni vakuuttanut...
Sitten minulla oli kello, joka oli vartavasten minua varten tilattu ja
itsensä sulttaanin kellosepän valmistama; sormeni olivat täpötäynnä
sormuksia, fetsini kokonaan kullalla kirjailtu ja taskuissani
kahmaloittain turkkilaista rahaa, joka painoi housuni riipuksiin.
Minulla oli millä elää kymmenen vuotta, vaikken olisi vaivautunut
nostamaan oljenkorttakaan.

Mutta raha yksin ei elämiseen riitä. Sielussani asui suuri tuska, ja
sydämessäni vielä suurempi lapsellisuus, kaksi hirmuvaltiasta, jotka
lopulta aina vievät tunneihmiseltä järjen. Tuska, se oli kaipaus,
minkä Kiran ja äitini, noiden elämälleni välttämättömien olentojen
menettäminen oli jättänyt mieleeni, ja lapsellisuus oli hullu uskoni,
että päästyäni vain vapaaksi ihmiset auttaisivat minua löytämään heidät
jälleen, ja minä olin valmis mihin uhrauksiin tahansa löytääkseni
heidät. Itsetiedottomasti olin valmis uhraamaan vaikka ruumiinikin,
nyt turmellun ja paheeseen tottuneen ruumiini, sillä elämässä tottuu
kaikkeen ja paheeseen helpommin kuin mihinkään muuhun, joka aluksi on
vaikeaa. Tämä on siinä määrin totta, että vankina ollessani ajattelin
useammin kuin kerran: »Ah, olisivatpa Kira ja äiti täällä, en pyytäisi
parempaa kuin saada jäädä tänne!»

Olin niin onnellinen, huomatessani kuin ihmeen kautta päässeeni
pakoon kultaisesta vankilastani, että — suokoon taivaan Herra minulle
anteeksi! — unohdin hetkeksi sekä Kiran että äitini! En enää peljännyt
hirmuvaltiastani. Hänen aluksensa nosti ankkurin juuri sillä hetkellä,
jolloin minä, käyttäen hyväkseni hänen varomattomuuttaan, astuin
jalkani maalle. Ja kauan aikaa minä aamunkoitteessa juoksin pitkin
Bosporin rantaa huitoen käsivarsillani ja syytäen hänen jälkeensä
solvauksia: [Vain itämailla tunnettu hyvin loukkaava käsivarren
liike, joka tehdään siten, että ojennetaan käsi hajasormin päin
toisen kasvoja.] »Mene! Mene alimpaan helvettiin! Sinä voideltu
raato! Ja nostattakoon laupias Jumala suuren myrskyn ollessasi yksin
Mustallamerellä. Ja syököön kalat turvonneen ruumiisi! Amen!»

Niinpian kuin painajainen purjealuksen muodossa oli kadonnut
näkyvistäni, valtasi minut hurja riemu, ja minä aloin juosta sinne
tänne pitkin Galatan likaisia katuja, tallaten lukemattomia syyhyisiä
koiria hännälle, törmäten katukaupustelijoita vastaan, kaataen kumoon
sokeita pyhiinvaeltajia ja katukäytävillä peittelevien vesipiippuja.
Tämä johtui siitä, että minulla oli uudet silmät ja odottamaton vapaus.
Ohikulkijat luulivat minua mielipuoleksi ja eräs heistä pysähdytti
minut, koskematta kuitenkaan minuun, tervehti kunnioittavasti ja
puhutteli minua niin kohteliain sanoin, että minun täytyi nauraa:

»Sallikaa minun sanoa teille, beyn poika, ettei ole isänne arvon
mukaista antautua tuollaisiin huvituksiin! Mikä on jalo nimenne? Ja
missä on _opettajanne_?»

»Mitä merkitsee »jalo» ja »opettaja», kysyin minä, kohennellen
housujani, jotka valuivat polviin saakka.

Ja muitta mutkitta käänsin hänelle selkäni. Eräs mies ratsasti laukkaa
ja hevosen omistaja juoksi perässä, pidellen kiinni hevosen hännästä.
Tämä huvitti minua suuresti, ja minä noudatin hänen esimerkkiään,
kunnes olin pakahtumaisillani.

Tämä vapauteni ensimäinen päivä oli ainoa tuona aikana, jolloin iloni
oli eheä, vailla pienintäkään huolta ja vaivaa. Olisin tahtonut tehdä
tuhansia asioita yht'aikaa: juosta pitkin siltoja, mennä Kultaiseen
Sarveen, poiketa kahviloihin, missä naiset tanssivat paljain vatsoin,
nousta mutkittelevia katuja, jotka johtavat Peraan. Mutta päätin
sittenkin lähteä ratsastamaan ja valitsin kauneimman hevosen. Sen
omistaja oli huomaavainen ja avulias. Hän auttoi minut satulaan ja
sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi. Huomattuaan ennenpitkää, etten
osannut ratsastaa enkä näyttänyt olevan selvillä matkan maalista, hän
neuvoi minulle, miten suitsia oli pideltävä ja kysyi, mihin halusin
mennä.

»Kaikkialle!» vastasin minä, kohoten seisomaan jalustimille.

»Kaikkialleko?» sanoi hän ihmeissään, »mutta eihän teidän ylhäisyytenne
voi mennä kaikkialle yhtaikaa. On valittava joku tie».

»No niin, ratsastakaamme sitten noita kukkuloita kohti, jotka
kuvastuvat Bosporiin».

Ja hänen neuvojensa mukaan suuntasimme kulkumme Yldiz-Kioskia ja
Dolma-Baktshea kohti, joiden näkeminen lumosi silmäni ja tuuditti
sieluni kauas todellisuuden mailta. Näinä pitkinä suloisina tunteina
hevosen verkalleen astellessa ja ihmenäkyjen kulkiessa puoleksi
suljettujen silmieni ohi, ei ruumiini, sieluni, todellinen minäni
enää ollut tässä maailmassa. Koko menneisyys häipyi pois... Unohdin,
kuka olin... Unohdin miehen, joka talutti hevosta suitsista eikä
sanonut sanaakaan, yhtävähän kuin minäkään kysyin häneltä mitään. Koko
tämän unohtumattoman retken aikana en kertaakaan avannut suutani.
Ja ikäänkuin unessa tunsin sitten hevosen pysähtyvän, ja vieraalta
kuulostava ääni sanoi:

»Effendi, on myöhäinen. Kohta on jo pimeä. Ja minulla on nälkä,
samoinkuin elukallakin. Onko teidät saatettava asuntoonne?»

Ymmärsin, että minun oli laskeuduttava satulasta, ja aivan
hämmentyneenä teinkin niin. Säärissä tuntuva kipu sai minut kadottamaan
tasapainon ja minä putosin istuvilleni maahan.

»Tahdotteko jäädä siihen istumaan?» kysyi mies. Nyökkäsin myöntäen
päätäni ja vedin taskustani kultarahan ja annoin sen hänelle. Tiesin,
että oli maksettava, mutta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä
rahan eikä elämän tarpeiden arvosta.

»Se on kolme _tsherekiä_ [turkkilainen hopea- ja kupariraha], sanoi
hän, »eikö teillä ole sopivaa?»

Koneellisesti aioin antaa hänelle vielä kaksi kultarahaa. Mutta hän
huudahti:

»Effendi, tehän jo tahdoitte antaa minulle liikaa, enkä luule voivani
antaa teille takaisin».

»No, pitäkää koko raha», mutisin minä.

»Ah, ei!... Tarvitsisin kokonaisen viikon ansaitakseni näin paljon».

»Se ei tee mitään, pitäkää se vain...»

»Allahin nimessä, ei!» huusi hän. »Korkea isänne olisi oikeutettu
lyöttämään pääni poikki! Ei, ei!»

Ja vetäen esille kaikki, mitä hänellä oli _kemirissään_, hän kaatoi
syliini mielestäni suunnattoman määrän erilaisia rahoja. Sitten hän
kumarsi hyvästiksi turkkilaiseen tapaan, nousi ratsulleen ja katosi.

Jäin istumaan siihen vihreälle nurmikolle tien viereen, joka kulki
siistinä ja kauniina pitkin kanavan vartta. Tyyneen vedenkalvoon
kiintyneenä joi katseeni itämaisten tarujen ihmekuvia: palatsit ja
havupuut loivat laskevan auringon valossa varjonsa hämärtyvän Bosporin
peiliin, mikä pitensi ne loppumattomiin, ja etäämpänä loisteli
kokonainen asteikko kirkkaita värejä kullankeltaisesta kuparinruskeaan
ja tulipunaiseen, häipyen sinipunervia kukkuloita kohti, jotka
kuvastuivat ylösalaisin mereen.

Oliko maa todella näin kaunis? Tähän saakka en ollut sitä tietänyt.
Näin sen ensi kertaa... Äitini salonki ja Nazim Effendin keinuva
vankila täyttivät koko menneen elämäni. Ja siinä määrin minä antauduin
tuon satumaisen päivän ja sitä seuranneen unelmoivan hämyn lumoihin,
että oli jo melkein pimeä, kun ohitseni lipuvasta veneestä kuuluva
kaunis ja surunvoittoinen laulu havahdutti minut. Missä olin? Mistä
saisin ruokaa? Mistä yösijan? Missä olivat Kira ja äiti?... Mihin
suuntaisin askeleeni löytääkseni ystävällisyyttä?...

Nyyhkytys paisutti rintaani ja minä itkin ääneen, kuumain kyynelten
kostuttaessa kasvojani.

Soutaja kuuli itkuni ja suuntasi veneensä minua kohti, mutta päästyään
parin metrin päähän rannasta hän kurkoitti kaulaansa, tarkasti minua
hetkisen tutkivasti ja loittoni sitten, huutaen kreikankielellä:

»Ohoi! Veikkoseni. Et liene kovinkaan onneton, sillä olethan aivan
kullalla silattu!»

Tuon illan jälkeen en aina luota ihmisiin, joilla on kaunis ääni.

Kaupunkiin vievällä autiolla tiellä minä itkin ilmoille koko hätäni,
säälimättömälle elämälle alttiiksi saatetun herkän lapsenmieleni koko
tuskan. Ei kulta, joka painoi taskujani eikä sormiani koristavat
kallisarvoiset sormukset enempää kuin ruhtinaallinen kellonikaan
pystyneet neuvomaan tai lohduttamaan minua. Niiden arvo himmeni iäksi
silmissäni. Olisin antanut kaiken, vieläpä paidan päältäni sille, joka
olisi tuonut luokseni, — ei Kiraa ja äitiäni, — vaan edes suortuvan
heidän hiuksistaan; se olisi antanut minulle enemmän voimia kuin tuo
kirottu metalli. Se olisi lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin nuo
kalliit kivet.

Painoin polttavaa otsaani jokaista tien vierellä kasvavaa puuta vasten,
kostuttaen kyynelilläni niiden kyhmyistä kuorta. Syleilin niiden
runkoa. Ja niiden jäyhä välinpitämättömyys sai minut toistelemaan
lakkaamatta:

»Äiti!... Äiti!... Kira!... Äiti!... Missä te olette? Minä olen nyt
vapaana... Enkä tiedä, mihin mennä... Ja on yö... Ja ihmisiä on täällä
niin paljon, liian paljon. Mutta äitiä ja Kiraa ei ole!»

Eräässä tienkäänteessä viilsi voimakas valo silmiäni... Kaksi
»tienavaajaa» juoksi kiireesti ohitseni paljain säärin ja käsissä
palavat soihdut, huutaen yhteen ääneen:

»Väistykää!»

Ehdin töin tuskin väistyä komeiden ajopelien tieltä, kun ruoska
vingahti ilmassa ja minä tunsin kipeää tuskaa kaulassa ja leuassani.
Kaaduin kasvoilleni maahan. Isäni ja veljeni pahoinpitelyjen jälkeen en
ollut tuntenut sellaista kipua.

Kuin sokaistuneena nousin hoippuen jaloilleni. Tie oli nyt entistä
synkempi ja minut valtasi kauhu. Aloin juosta voimieni takaa, ääntä
päästämättä, säikkyen kaikkea ja peljäten omaa hengitystänikin ja
tuulen kohinaa korvissani. Sitten tuli näkyviin taloja, siistejä ja
likaisia katuja, ihmisiä, huutavia kaupustelijoita, koiria, jotka
tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja viimein, aukealle paikalle päästyäni,
minä suistuin pyörtyneenä maahan...

Heräsin siihen, että eräs mies koetti nostaa minua istumaan, ja kuun
valossa näin kasvot, jotka muistuttivat Ibrahimia, katagatzilaista
kravustajaa. Sydämessäni heräsi heti toivo Kiran ja äitini
löytämisestä. Kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, joka hajusi rasvalta
ja tupakalta, ja huusin nyyhkyttäen:

»Olen kadottanut sisareni ja äitini, ja olen niin onneton!... Auttakaa
minua löytämään heidät ja minä annan teille kaiken kullan, mikä minulla
on taskuissani, kaikki sormukseni, ja kelloni ja vaatteeni...»

»Allahin nimessä, älkää huutako noin!» kuiskasi vanhus, painaen kostean
kätensä suulleni. Ja nostaen minut jaloilleni hän sanoi:

»Tulkaa kanssani». Minä seurasin häntä. Silloin huomasin, että hänellä
oli käsivarrellaan kori täynnä _rahatlucumia_, jolla hän ansaitsi
leipänsä.

Kuljimme puolisen tuntia, hän vaieten, minä täysin tylsänä. Tuohon
iltaan mennessä eivät jalkani koskaan olleet kahlanneet sellaisessa
loassa eivätkä silmäni nähneet niin likaisia katuja eikä niin
kauhistuttavaa kurjuutta. Viimein hän veti minut mukanaan jonkinlaiseen
kojuun, jossa ainoana sisustuksena oli kurja vuode lattialla ja sen
vieressä vesimaljakko. Siinä kaikki.

»Kertokaa nyt minulle tarinanne», sanoi hän, laskien maahan korinsa ja
istuutuen turkkilaiseen tapaan vuoteelle.

Vähemmässä kuin tunnissa kerroin hänelle tarinani lyhyesti, mutta
kokonaan ja mitään peittelemättä, äitini kodista alkaen aina laivasta
pakenemiseeni saakka. Hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta.
Lopetettuani hän nousi ja sanoi minulle osoittaen olkipatjaa:

»Pankaa tuohon maata. Se on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa
tänä iltana».

Tämä hämmästytti minua hiukan, mutta olin varmasti vakuutettu siitä,
että hän auttaisi minua löytämään kaipaamani olennot. Heittäydyin
vuoteelle kuin pölkky, ja nukahdin, hyväntekijääni katsellen, joka
kyyrötti nurkassa silmät minuun tähdättyinä.

Varhain seuraavana aamuna hän herätti minut sanoen:

»Nyt on lähdettävä...»

»Kiraako etsimään?» kysyin minä kiihkeästi.

»Ei, lapseni, ei Kiraa etsimään, vaan teidän on lähdettävä yksin enkä
enää koskaan tahdo tavata teitä, sillä teidän kultanne, jalokivenne ja
vaatteenne tuovat onnettomuutta mukanaan. Auttakoon teitä Allah!»

Ja sulkien ovensa hän jätti minut siihen seisomaan, edeten korineen.

       *       *       *       *       *

Tuo vanhus, samoinkuin aikaisemmin tapaamani soutaja ja ratsunvuokraaja
olivat parhaat ja ainoat rehelliset ihmiset, jotka olin kohtaava
pitkiin aikoihin, ja tämä vapauteni ensi päivä oli ainutlaatuinen, ja
sen muisto lämmitti vielä myöhemminkin sydäntäni.

Tästä hetkestä lähtien vei heti ensi askeleeni minua kuilua kohti.

Näin julmasti hyljättynä oli hämminkini niin suuri, että päättelin
miehen olevan mielipuolen eikä minulla ollut voimaa edes itkeä ja
tuskitella. Järkeni kieltäytyi uskomasta tuollaista ilkeyttä. Ensi
ajatukseni oli lähteä etsimään ihmisiä, joiden sydän olisi vähemmän
kova. Elämä odotti vain saadakseen palvella minua parhaimman mukaan.
En tiedä, mikä lapsellinen päähänpisto sai minut uskomaan, että äitini
vielä hoiteli kasvojaan ja silmäänsä jossakin sairaalassa. Päättelin
mielessäni, että minun oli alettava etsiskelyni tästä. Tämä tuuma
päässäni minä aloin kulkea eteenpäin, tiedustellen vastaantulijoilta,
missä päin oli kaupungin keskusta. Kaikki neuvoivat minua Peraan, mihin
saavuin tuntia ennen keskipäivää.

Kun olin niin nälkäinen, että tuskin pysyin jaloillani, päätin
etsiä jotain syötävää ja käännyin eräälle sivukadulle, josta tuli
paistetun lampaanlihan miellyttävä tuoksu. Lähellä kulmaa, pienen
myymälän edustalla, eräs mies lietsoi tulta kivihiiliuuniin, jonka
päällä paistui vartaaseen pistettyinä pieniä lihakimpaleita. Fetsi
takaraivolle työnnettynä, paita avoinna, niin että kuparinruskea
karvainen rinta tuli näkyviin, kauppias hääräili ja touhusi siinä
silmiään pyöritellen ja huutaen ohikulkijoille:

»_Kebabia!... Kebabia!_»

Menin myymälään, joka oli tyhjä ja pyysin leipää ja _kebabia_. Likaisen
puupöydän ääressä minä ahmaisin puolisen naulaa leipää, kolme pientä
varrasta lihaa, ja join vettä. Vetäen sitten taskustani kourallisen
hopea- ja kuparirahoja, minä kehoitin kauppiasta valitsemaan rahat,
sanoen:

»Ottakaa tästä aterian hinta».

Kauppias ällistyi, mitteli minua katseellaan, vilkaisi ovelle ja
sieppasi sitten nopeasti kultarahan ja sujahutti sen kukkaroonsa.
Poistuessani sanoin itsekseni:

»On kaksi mahdollisuutta: joko maksaa ateria enemmän kuin koko päivän
ratsastus tai sitten tuo vintiö ei pelännyt, että »isälläni olisi
oikeus lyöttää hänen päänsä poikki!»

Toivoen löytäväni ihmisen, joka ryhtyisi ystävällisesti auttamaan
minua, suuntasin kulkuni suurinta kahvilaa kohti. Ajattelin näin:

»On viisainta kääntyä suurten ja ylhäisten puoleen, heidän ei tarvitse
varastaa minulta, eikä ulkoasuni ja kultani peloita heitä».

Päätelmäni oli oikea. Mutta ennenkuin astuin sisään, menin ja asetin
jalkani kengänkiilloittajan laatikolle, niinkuin näin tekevän
muidenkin, joiden kengät olivat lokaiset kuten omani. Ja tällä
kertaa olin ovela: panin merkille, millaisen rahan muut heittivät
kiilloittajalle, ja minä annoin _metelikin_, kaikkein pienimmän rahan,
niinkuin hekin. Kiiltäen siisteyttä minä astuin sitten sisään.

Äänten, pelinappuloiden ja rulettien hirvittävä melu pyörrytti päätäni.
Pöytien ympärillä, missä kaikkialla pelattiin, oli tuskin ainoatakaan
vapaata paikkaa. Täällä oli todellakin vain suuria ja ylhäisiä, sekä
siviili- että sotilashenkilöltä. Kuljin edestakaisin pöytien lomitse.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun ja komeaan asuuni, eivät edes
tarjoilijat.

»Kuinka miellyttävää onkaan», ajattelin minä, »kun on tekemisissä
hyvinkasvatettujen ihmisten kanssa. Tuntee olonsa paljon vapaammaksi
kuin köyhäin seurassa».

Ja huomatessani vapaan paikan kahden shakinpelaajan vieressä,
minä istuuduin siihen ja tilasin kahvia ja vesipiipun. Jälleen
tarkkasin, mitä muut maksoivat tilauksistaan, ja havaitsin suureksi
hämmästyksekseni, että yhdellä ainoalla tsherekillä sai kymmenen
kahviannosta ja yhtä monta vesipiippua, juomarahat siihen luettuna.

Tarkastelin molempien pelaajien kasvoja, joista toinen oli upseeri,
toinen siviilihenkilö, kumpikin vielä nuoria ja hyvin peliinsä
syventyneitä. He tuijottivat pelinappuloihin niin tiukasti, että
päätäni alkoi kivistää sitä katsellessakin. He tuntuivat minusta
miellyttäviltä, etenkin tuo hiukan karskinnäköinen upseeri, jonka
vieressä istuin. He puhuivat vähän, mutta heidän turkinkielensä
oli hyvin huoliteltua, mikä miellytti minua, samalla kun se jääti
sydäntäni, sillä yhtä huoliteltua oli ollut Nazim Effendin kieli. Mutta
upseerinunivormu rauhoitti minua.

»Hän on varmaankin sankari», ajattelin minä katsellen hänen
kunniamerkkien peittämää rintaansa. Ja muitta mutkitta minä kumarruin
hänen puoleensa ja sanoin:

»Suokaa anteeksi, herra, mutta saanko kysyä?»

Edes katsomatta minuun hän viittasi etusormellaan minua vaikenemaan.

Tämä epäonnistuminen, mikä johtui tuttavallisesta käytöksestäni, lisäsi
vain luottamustani, ja hetkisen kuluttua minä kumarruin uudelleen
puhuttelemaan häntä. Mutta ennenkuin ehdin avata suutani, hän teki
saman ehkäisevän liikkeen sormellaan, siirtäen samalla nappulaa
toisella kädellään. Silloin minä tein rohkean hyökkäyksen, ja sanoin:

»Anteeksi, herra, mutta tiedättekö, missä hoidetaan sellaisia, joilta
silmät ovat puhjenneet?»

»Kenen silmät ovat puhjenneet?» huusi hän, kääntyen niin äkkiä minuun
päin, että peräydyin säikähtyneenä.

»Äitini...» änkytin minä.

»Äitisi silmät ovat puhjenneet? Ja kuka ne on puhkaissut?» kysyi hän,
mitellen minua katseellaan kiireestä kantapäähän.

»Eivät molemmat», sopersin arasti, »vain toinen».

»Ja missä se tapahtui? Milloin? Millä tavoin?»

»Sen teki isäni pahoinpidellessään häntä Brailassa, Romaniassa... Siitä
on nyt kaksi vuotta».

Upseeri näytti suuttuneelta. Ystävänsä puoleen kääntyen hän toisti
kärsimättömästi sanani:

»Nainen, jota on piesty Romaniassa kaksi vuotta sitten, on menettänyt
silmänsä ja häntä etsitään nyt Konstantinopolista!... Ymmärrätkö
tällaista Mustata?»

»Ymmärränpä niinkin!» huudahti toinen, ja asiaa olisi tutkittava
tarkemmin, mutta ei täällä».

Ja hän lisäsi poskeani silittäen:

»Ensin on autettava tätä lasta. Lähtekäämme siis täältä».

Ulos tultuamme hän huusi ajurin, ja me nousimme kolmisin vaunuihin.

Tätä toista ja viimeistä kertaa, jolloin jouduin tekemisiin huoliteltua
kieltä käyttävien rikkaitten kanssa, seurasi puoli vuotta täynnä
suloisia toiveita, katkeria pettymyksiä, joltistakin vapautta ja mitä
suurinta ylellisyyttä.

Noustuamme vaunuista Mustafa-beyn ovella, hyvästeli upseeri ystävänsä.
Minuun hän vain loi vakavan ja halveksivan katseen, ja vasta useita
vuosia myöhemmin tapasin uudelleen tämän miehen olosuhteissa,
joista puhun etempänä. Arvostelin häntä ankarasti ja sanoin beylle
lapsellisessa intomielisyydessäni:

»Teidän ystävänne on ylpeä...»

»Niin, hän on tosiaankin ylpeä, mutta hyvä».

(Mustafa-bey puhui hyvyydestä!)

Talo oli iso huvila kaupungin ulkopuolella, ja sitä ympäröivä laaja
puisto ulottui Bosporiin saakka. Hiljainen talo, joka ikäänkuin
vaikeroi rikkauden painon alla, täynnä näkymättömiä, haudanhiljaisia
palvelijoita. Mutta suljettu ilmapiiri, mikä vallitsee jokaisessa
itämaisessa asunnossa, herätti minussa luottamusta. Sitä lisäsi
suuressa määrin beyn äärimmäinen hienotunteisuus. Hänessä ei ollut
hiventäkään Nazimin kavaluudesta. Hän oli herttainen, vastustamaton,
kohtelias ja tuttavallinen, niinkauan kuin toivo eli minussa, enkä
voisi vielä tänä päivänäkään moittia häntä mistään en edes siitäkään,
ettei hän voinut täyttää mahdotonta toivettani — jos hän olisi kerta
kaikkiaan ajanut minut ulos ovesta, niinpian kuin toivoni sammui. Mutta
sellainen hirmuvaltias on itämaalaisen intohimo, että se turmelee
jaloimmatkin sydämet, johtaen ne — milloin kavaluuden, milloin
väkivallan tietä — samaan roistomaisuuteen.

Mustafa-bey ymmärsi tarinani paljoa paremmin kuin muut senjälkeen. Olen
vakuutettu siitä, että se liikutti häntä syvästi, sillä useammin kuin
kerran hänen silmänsä kostuivat minun kertoessani.

Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa.

»Jos äitinne on Konstantinopolissa», sanoi hän, käsiäni hyväillen,
»saan sen tietää sairaaloista ja poliisilta. Mitä Kiraan tulee, niin
lähetän kaikkein valppaimminkin vartioituihin haaremeihin urkkijoita,
jotka ovat näkymättömiä kuin ilma ja ovelia kuin kettu. Jos hänet
löydetään, takaan hänen pääsevän pakenemaan; Turkissa saa kullalla,
mitä haluaa».

Sitten hän osoitti minut huoneeseeni ja jätti minut palvelijan hoiviin,
joka oli määrätty käytettäväkseni. Jalokiveni ja vaatteeni olivat hänen
mielestään »liian loisteliaita, vieläpä sopimattomiakin» ja niiden
tilalle annettiin »arvokkaampia». Ja kaiken tämän rakastettavuuden
vastapainoksi asetettiin vain yksi ehto: en saisi käydä suurissa
kahviloissa enkä kovin usein kaupungissakaan.

»Tämä tarkoittaa vain omaa parastanne», lisäsi hän. »Nazim ei luovu
niin helposti saaliistaan ja saattaisi sattua, että jonakin päivänä
saisitte päähänne kuonokopan, johon on tiputettu hiukan huumausainetta
ja teidät heitettäisiin laivaan kuin mikäkin jauhosäkki».

Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistutti minua. Ja siinä tuokiossa
tunsin olevani sidottu häneen ja tuohon näköjään vapaaseen vankeuteen,
jonka näin avautuvan nuoren elämäni tielle.

       *       *       *       *       *

On monta keinoa syöstä intohimoinen sielu turmioon ja helpoin niistä on
lempeä puhetapa. Ja kun koko sydämeni tuohon aikaan eli vain Kiralle,
puhui Mustafa-bey vain Kirasta ja saattoi minutkin puhumaan hänestä.

Oli aivan luonnollista, että hän teki niin, sillä hän rakasti
minua vilpittömästi. Mutta vieköön piru intohimoisten ihmisten
vilpittömyyden! Useimmiten se on vain hekumallista huumausainetta.

Mustafa-bey alkoi sillä, että hän antoi Kiran nimen erinäisille
miellyttäville esineille. Niinpä hän, saadessaan kuulla, että
vesipiippu ja rannerengas ovat romaniankielessä femininisukuisia
sanoja, toi minulle ensin kauneimman vesipiipun, mitä koskaan
olin nähnyt, ja sitten kallisarvoisen rannerenkaan. Molempiin oli
kaiverrettu sana Kira, jota en osannut lukea. Ja tuskin olin ollut
talossa kuukauttakaan, kun hän eräänä päivänä puistossa kävellessämme
talutti luokseni kauniin, nuoren ratsun, joka oli siro, oikullinen ja
kärsimätön kuten Kirakin.

»Kas tässä», sanoi hän, »on kaunein _Kiralina_, minkä voin teille
tarjeta. Se on teidän!»

Hän auttoi minut satulaan, ja totutti minua hevosen äkkipikaisiin
liikkeisiin. Ajaen hänen ja palvelijani välillä, jotka myös
olivat ratsain, me retkeilimme huvilan pohjoispuolella olevissa
maalauksellisen kauniissa seuduissa.

Yksi seikka oli varma ja lohdullinen: tuona surullisen hyvinvoinnin
lyhyenä ajanjaksona en koskaan huumautunut siinä määrin, että olisin
kolme päivää peräkkäin unohtanut minua lapsena kohdanneen kovan onnen.
Kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että sydän-parkani usein etsi
unohdusta. Kuinka olisi toisin voinutkaan olla? Beyn toivorikkaisiin
sanoihin luottaen vietin päivät vesipiippuni ja ratsuni seurassa,
enkä eronnut tuosta somasta eläimestä muulloin kuin nukkuessani ja
syödessäni, ja ennenpitkää sen erikoinen ja oikukas luonnonlaatu
saattoi minut uskomaan, että Kira rakasti minua sen välityksellä. Tuo
jalo eläin puolestaan piti minusta ja kiintyi minuun niin, että pani
toimeen oikean metakan tallissa, milloin satuin unohtumaan beyn kanssa
pelin ääreen enkä lähtenytkään tavanmukaiselle ratsastusretkelle.

Näin siis Kiran ratsuni kauniissa mustissa silmissä, näin hänet
jokapäiväisissä pikkuesineissä, joita pitelin, Kira oli keskustelumme
aiheena, Kira oli puoleksi talossa.

Osa hänestä oli urkkijoiden mukana, jotka oli palkattu häntä etsimään.
Nuo noidat vakuuttivat minulle toinen toistaan varmempina, että Kira
oli kymmenessä haaremissa yht'aikaa.

Heidän ihmeteltävän tarkat kuvauksensa ja yksityiskohtaiset
selostuksensa näkemiensä haareminaisten ulkonäöstä saivat sydämeni
lyömään kuolettavan kiihkeästi. Nielin heidän sanansa herkkäuskoisena
kuin kuusivuotias lapsi, ja usein heittäydyin heidän kaulaansa,
huudahtaen:

»Hän se varmaankin on!... Juuri sellainen on sisareni!... Koettakaa
päästä hänen lähelleen ja lausukaa nimeni: _Dragomir_. Ja koettakaa
kaikin keinoin saada hänen valokuvansa».

Mutta tarvittiin rahaa päästäkseen puhuttelemaan haareminaista ja
saadakseen hänen valokuvansa, ja paljon rahaa sulkeakseen uteliaat
silmät, tukkiakseen valppaat korvat, avatakseen hyvinvartioidut ovet.

Seisoen keskellä huonetta, kädet taskuissa, bey kuunteli ja hymyili,
silmissä tutkiva ja ivallinen tuike. Minä heittäydyin rukoillen hänen
jalkoihinsa. Ja hän siroitteli auliisti ympärilleen kultaa ja hopeaa
aina asian tärkeyden mukaan.

Ja taas seurasi pitkiä odotuksen päiviä, tyhjiä, surullisia tunteja,
joista puuttui elämän tuntu. Ainoa, jota epätoivossani etsin, oli
eloisa »Kiralinani». Sen selässä istuen ja usein sen silkkistä kaulaa
syleillen minä antauduin noilla loputtomilla retkillä säteilevinä
aamuina tai iltahämärässä haaveiden valtaan, jotka herättivät minussa
kipeää kaipuuta ja hullua riemua.

Vierelläni ratsastava, hampaita myöten aseistettu palvelija ei
jättäytynyt tuumankaan vertaa jäljelleni. Syyllisyydentietoisella
äänettömyydellään, missä ei ollut tilaa tuttavallisuudelle, hän
loukkasi viimeistä rakkauteni ilmaisua.

Näin kului aika keväästä syksyyn, toukokuusta syyskuuhun, ja sitten
minun toivoni äkkiä sammui.

Tuodut valokuvat eivät esittäneet Kiraa, eikä _Dragomirin_ nimi,
jota kuiskailtiin noiden onnettomien vankien korviin, herättänyt
mitään vastakaikua heidän sydäntensä synkissä labyrinteissä. En enää
kuunnellut noiden naisten hunajaisia puheita, ja käden käänteessä
heidät ajettiin ulos.

Mutta onnettomuus ei tule yksin. Tiedustelut äitini löytämiseksi
Konstantinopolissa osoittautuivat niinikään tuloksettomiksi.
Ahdistellessani beytä kysymyksillä, täytyi hänen myöntää se todeksi.
Hyvän tahtonsa todisteeksi hän kutsutti luokseen turkkilaisen
poliisipäällikön, oikean jättiläisen, jolla oli riippuvat viikset ja
maantierosvon silmät, ja joka tervehtiessään iski kantapäänsä yhteen
ja huusi niin jyrisevällä äänellä, että olin paiskautua kumoon sen
voimasta:

»Niinkauan kuin Stambuli on ollut olemassa, ei ainoakaan silmäpuoli
romaniatar ole astunut sinne jalkaansa!»

Se oli enemmän kuin vakuuttavaa.

Minut valtasi epätoivo, niinpian kuin kangastus häipyi. Kostuttaen
kyynelilläni beyn sulotuoksuisia käsiä, minä rukoilin häntä antamaan
minun lähteä. Hän vastusteli, sanoen:

»Mihin jouduttekaan, jos lähdette täältä? Olette typerä kuin lammas.
Onnettomuudeksi olette sitäpaitsi nuori ja kaunis, mitkä ominaisuudet
tuottavat menestystä Turkissa vain yhtyessään viisauteen. Jääkää
tänne! Täällä teillä on kaikkea, mitä tarvitsette, ja enemmän kuin
syntyperänne edellyttää».

Olin toivoton. Nämä sanat kaikuivat korvissani kuin kuolinkellojen
soitto. Mutta bey meni yhä pitemmälle ystävällisyydessään. Tietäen,
että ratsastaminen oli heikkouteni, hän tilasi minulle ratsastuspuvun,
osti minulle kauniin pyssyn, joka sai nimekseen »peloittava Kira»
[pyssy on niinikään romaniankielessä femininisukuinen], ja näin
varustettuina me eräänä aamuna lähdimme kahden palvelijan seuraamana
ratsastamaan Andrinopoliin vievää valtatietä.

»Näytän teille hirvien ja kotkien asuinsijat», sanoi hän minulle. »Ja
saattepa nähdä, että elämä on kaunis ilman naistakin, sillä vielä ette
tiedä, että kauneinkin nainen on lopulta vain lutka».

Tämä solvaisu sattui minuun kuin tikarinpisto ja saattoi Mustafa-beyn
inhoittavaksi silmissäni. Peitin parhaani mukaan tunteeni, mutta siinä
tuokiossa heräsi mielessäni paon ajatus.

Tähän tarjoutui erinomainen tilaisuus: olimme lähteneet
kaksiviikkoiselle metsästysretkelle lähimpään Balkanvuoristoon,
Mariza-joen varrella oleville syysmetsästysalueille, mitkä kuuluivat
beyn tiluksiin.

Minulla oli kolme eri suunnitelmaa. Joko koettaisin pettää valppaat
vartijani ja paeta turkkilaisen talonpojan valepuvussa tai ostaisin
vapauteni, ja jos nämä molemmat yritykset epäonnistuisivat, jäi minulle
kolmas epätoivoinen keino: _Kiralinani_ koivet. Beyn arvostelujen
mukaan se oli ensiluokkainen kilpajuoksija. Vakuuttautuakseni tästä,
minä pyysin saada kilpailla Mustatan arabialaisen juoksijan kanssa.
Iloissaan siitä, että olin hyvällä tuulella, hän suostui ja antoi
minulle kolmensadan askeleen etumatkan, luvaten saavut taa minut
kylässä, joka näkyi noin kolmen kilometrin päässä.

Beyn laukaistua pistoolinsa lähtömerkiksi, minä painoin kannukseni
»Kiralinan» kupeisiin. Se hypähti takajaloilleen, puri kuolaimia ja
läksi kuin tuuli. Hellitin suitsia ja iskeydyin lujasti satulaan.
Tuuli vinkui kohisten korvissani, niin että turhaan koetin eroittaa
kilpailevan hevosen kavioiden ääntä. Kun en tietänyt, missä määrin
matka sujui, löin raivokkaasti ratsupiiskallani hevosta vatsaan. Maa
pyöri silmissäni. Harmahtava tie pakeni allani kuin noiduttuna.

Pian tuli kylä näkyviin, saavuin sinne, ajoin sen läpi ja jätin
sen taakseni, asukkaiden säikähtyneiden katseitten seuraamana.
Linnut, kanat ja ankat, jotka sattuivat tielleni, joutuivat ratsuni
tallattaviksi.

Viimein minut saavutettiin kilometrin päässä kylästä. Hetkistä
myöhemmin saapuivat vuorostaan palvelijat, tuoden pyssyni, jonka
putoamista en edes ollut huomannut.

»Olen voitettu», sanoi bey, kättäni puristaen. »Pyytäkää, mitä haluatte
ja minä maksan».

»No niin», sanoin minä, »antakaa minulle kilometrin etumatka ja
luvatkaa, ettette etsi minua, jos ette saavuta minua seuraavassa
kylässä».

Hän näytti kärsivältä sanoessaan:

»Oletteko noin kyllästynyt minuun? Ja mitä teiltä sitten puuttuu?
Naisiako? Tarjoan teille niitäkin niin paljon kuin haluatte omasta
haaremistani tai vaikkapa neljätoistavuotiaita neitseitä. Tämä maa on
niitä täpötäynnä, kaiken värisiä, kaiken rotuisia, eivätkä he pyydä
parempaa kuin saada olla orjattariamme, sillä jokainen neitsyt tapaa
kerran jonkun hölmön...»

»Mustafa-bey», huudahdin minä, »ettekö usko, että vapaus on kalliimpi
kuin orjuus, ja että »hölmö», jota rakastaa, on enemmän arvoinen kuin
ruhtinas, jota inhoaa?»

»Se on kyllä oikein», vastasi hän. »Mutta älkää huoliko siitä, mikä
on oikein, vaan siitä, mikä on hyvä. Hallitsemme yksinvaltiaan
oikeudella näitä laajoja maa-alueita, _eläimet_ [bête = hölmö, eläin]
mukaanlaskettuina. Ottakaamme siis se, mikä tarjoutuu meille typeränä
kuin eläin!»

Tänä hetkenä silmäni avautuivat näkemään elämää. Bey oli todella
oikeassa kyynillisyydessään: kaikki tarjoutui »eläimellisen» typeränä
hänen kaikkivallalleen.

Turkkilaisissa niinkuin bulgarialaisissakin maissa sekä muhamettilaiset
että kristityt, niin rikkaat kuin köyhätkin olivat vain hänen
tottelevaisia orjiaan. Ja jos nuori tyttö meidän saapuessamme
piilottautui, ei isä pyytänyt parempaa, saavuttaakseen tuon mahtimiehen
suosion, kuin saada uhrata hänet, yhtä helposti kuin hän tarjosi meille
parhaan vuoteensa ja kauneimman lampaansa.

Tämä kohtaus sai minut yhä kiihkeämmin kaipaamaan vapautta. Minä
tunsin itseni syylliseksi sen ylellisen elämän vuoksi, jota vietin.
Nuoressa sydämessäni heräsi tarve hankkia itselleni riippumaton
ammatti, voidakseni ansaita elatukseni kunniallisesti. Siitä lähtien en
ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta tilaisuutta ei sattunut, ja illalla
olin yhtä toivoton kuin olin ollut edellisenäkin iltana.

Minua vartioitiin mitä ankarimmin. Päivisin pitkillä ja väsyttävillä
metsästysretkillä ratsasti bey aina vierelläni tai ratsastivat sitten
palvelijat molemmilla puolillani. Öisin nukuin surullisen suojelijani
huoneessa ilman pienintäkään pelastautumisen mahdollisuutta. Näin
raukeni ensimäinen pakosuunnitelmani. Toinen, vapauteni ostaminen,
epäonnistui vuorostaan.

Eräänä rankkasateisena päivänä beyn pelatessa shakkia isännän kanssa,
pelasin minäkin palvelijani kanssa. Me olimme yksin. Päästäkseni mihin
pyrin, olin haikea, tunteileva ja toin varovasti esiin haluni paeta.
Hän ei ollut kuulevinaankaan. Silloin lupasin hänelle kaikki rahani ja
kalleuteni. Hän kieltäytyi.

»Kuinka, Ahmed, sanotaanhan Tuhkissa voitavan rahalla ostaa mitä
tahansa».

»Voidaanpa kyllä...» mutisi hän. »Mutta myyjän on saatava tarpeeksi
voidakseen vuorostaan ostaa oma päänsä... Eikä teillä ole niin paljoa».

       *       *       *       *       *

Minulle ei nyt jäänyt muuta keinoa kuin panna henkeni alttiiksi
epätoivoisessa paossa. Tiesin voivani tulla ammutuksi kuin koira enkä
kuitenkaan epäillyt minuuttiakaan.

Olimme metsäisessä vuoriseudussa, mikä oli hyvin suotuisaa aikeelleni.
Varhain seuraavana päivänä aloimme kiivetä kuusimetsässä vaivalloista
vuoristotietä, viiden ratsumiehen seurassa, joiden oli määrä järjestää
ajometsästys. Jotta palvelija ei ehtisi kertomaan isännälleen
eilisiltana tekemästäni ehdotuksesta, päätin koettaa onneani heti
tilaisuuden sattuessa, mikä sattuikin pian.

Joukkue pysähtyi metsän aukeamassa, jonka keskellä uinui pieni järvi.

»Tässä on vuorikauriiden juomapaikka», sanoi opas. Ja hän erkani
meistä, mukanaan neljä miestään. Molemmat palvelijat asetettiin
paikoilleen ja he saivat käskyn ampua määräaikana, ajaakseen riistan
beyn pyssyn kantamille. Kaikkien näin hajaantuessa näin vapauteni
koittavan. Oli helpompi paeta yhtä miestä kuin kokonaista joukkuetta.

Olimme väijyksissä vuoren rotkossa ja saatoimme nähdä sen paikan, josta
takaa-ajettu otus tulisi esiin.

»Saatte ampua vain siinä tapauksessa, että otus pääsee minulta pakoon
tai jos se kulkee aivan nenänne ohi», sanoi bey minulle, »sillä
'hirmuinen Kira' ei liene niinkään peloittava teidän käsissänne».

Minä en todellakaan osannut ampua.

Oli ehkä kulunut tunti, kun pamahti laukaus, sitten kaksi tahi kolme.
Valmiina ampumaan bey tähysti seutua, ja yhtäkkiä, kuin maasta
nousseena, ilmestyi tielle kaunis hirvi. Mutta vain hetkinen ja se
katosi oikealle, missä Ahmed odotti sitä.

»Se on meidän!» huusi bey minulle. »Minä juoksen ampumaan sitä sivusta
päin! Jääkää tähän sulkemaan siltä tie ja käännyttämään se takaisin!»

»Jää itse ja tuossa saat pyssysikin!» huusin minä, nähdessäni
hänen loittonevan täyttä laukkaa. Ja heittäen luotani pyssyn ja
metsästystorven, käännyin laskettamaan jyrkännettä laaksoon päin,
sukeltautuen tiheään kuusikkoon. Kun hetkistä myöhemmin tulin hyvälle
tielle, annoin ratsuni kiitää, minkä kaviot kantoivat. Vapauteni tai
kuolemani riippui tästä ratsastuksesta.

»Kiran rakkaus auttakoon minua!» rukoilin minä, painautuen hevosen
kaulaa vasten.

       *       *       *       *       *

Lienen ehtinyt ainakin viiden peninkulman päähän metsästyspaikasta, kun
syysauringon häikäisevässä valossa pysähdyin lehtoon Maritzan rannalle.
Annoin hevoseni syödä ruohikossa ja levähtää. Uupuneena ja onnesta
huumautuneena minä heittäydyin pitkäkseni hevosloimen päälle. Mutta
pelko piteli minua rautapihdein. Töllien asukkaat ja puunhakkaajat
olivat nähneet minut matkallani. Ja kysyin lakkaamatta itseltäni:
»Olenko vapaa vai en?»

Näin edessäni laajan, kauniin maan enkä tietänyt, saisinko mieleni
mukaan nousta ja lähteä, käyttää vapaasti omia sääriäni. Näkymättömän
käden varjo uhkasi minua: se voisi tarttua minua kauluksesta ja
pidättää minut.

Uni tuli avukseni. Silmäni painuivat kiinni. Kun ne jälleen avautuivat,
olin vähemmän avun tarpeessa kuin nukahtaessani, sillä Mustafa-bey
istui turkkilaiseen tapaan vieressäni ja valvoi onneani. Minun
pyyhkäistessäni silmiäni kuin unen painajaista karkoittaakseni, hän
osoitti pientä hirvennahkalaukkua ja sanoi:

»Kas tuossa, Dragomir, olen tuonut aamiaisenne... Teidän on varmaankin
nälkä».

Ja hetkistä myöhemmin, hevosten hiljalleen ravatessa, hän huudahti:

»Ah, että voittekin tehdä minulle tuollaisia kepposia! Ettekö tiedä,
että kenet muhamettilainen kerran ottaa pyydykseensä, hänet Jumala
unohtaa?»

       *       *       *       *       *

Saavuttuamme muutamia päiviä myöhemmin Konstantinopoliin, sanoi bey
minun kuulteni kahdelle palvelijalle:

»Te teette kaksi kertaa viikossa herra Dragomirin kanssa tunnin
kestävän ratsastusretken, jolloin on aina ajettava juosten, ja te
vastaatte hänestä päällänne. Annan teille käskyn ampua hänen hevostaan
vatsaan, jos hän yrittääkään paeta».

Ja minun puoleeni kääntyen hän lisäsi:

»Sisällä on teillä niinikään vapaus liikkua vain omissa huoneissanne».

Palvelijalla ei ollut suurtakaan vaivaa näiden rakastettavien ohjeiden
noudattamisessa, sillä vielä samana päivänä minä sairastuin ja jouduin
vuoteen omaksi. Kokonaisen viikon makasin tiedottomana kuumehoureessa.

Kun jälleen virkosin, oli huoneeni muutettu oikeaksi sairaalaksi. Kaksi
lääkäriä valvoi vuorotellen vuoteeni ääressä. Mustafa-bey itse oli
poissa suunniltaan. Korkean arvonsa unohtaen hän heittäytyi polvilleen
viereeni, pyytäen minulta anteeksi.

»Annatteko minun lähteä?» kysyin minä.

»Mutta sehän on mahdotonta, aarteeni! Pyytäkää kaikkea muuta, mitä
ikinä haluatte!...»

»Sitten minä haluan kuolla!» sanoin, seinään päin kääntyen.

Niin, minä halusin kuolla. Mutta kuolema ei tule, milloin vain
haluamme... Kolme viikkoa myöhemmin nousin vuoteesta ja nyt alkoi hidas
toipuminen. Tämän kuukauden aikana jättivät pelottavat hermokohtaukset
minut rauhaan vain milloin vajosin surumieliseen tylsyydentilaan.

Kaikki lahjat, jotka bey toi minulle, poljin jalkoihini, rikoin
palasiksi ja revin. Heitin ikkunan rautaristikkoa vasten kauniin
vesipiippuni ja murensin rannerenkaan! siruiksi. Viimein revin rikki
vaatteeni hirmuvaltiaan vain näyttäytyessäkin huoneessani.

Ja kuitenkin hyvin suloinen, viaton ja odottamaton huvi toi hiukan
rauhaa tasapainonsa kadottaneeseen olemukseeni.

Oli talvi, Bosporin lauha ja aisteja hivelevä talvi. Kun vietin
päivät päästään yksin huoneessani, oli ainoa huvini katsella puistoon
alakerrassa sijaitsevan asuntoni kolmesta suuresta ikkunasta.
Saadakseni hiukan elämää tähän puiston autioon kolkkaan, minä heittelin
ulos ikkunoista ruoan tähteitä, kuten leipää, hedelmiä ja lihaa,
houkutellakseni luokseni lintuja. Pian tulikin joukko varpusia ja
korppeja nokkimaan niitä hätäisesti ikkunoitteni alle.

Eräänä päivänä näin ihmeekseni ison koiran puiden alla. Se pysytteli
kunnioittavan välimatkan päässä ikkunoista, nuuski ilmaa, ja kun
kutsuin sitä, veti se häntänsä koipien väliin ja luikki surkeana
tiehensä.

»Tuokin on varmaan maistanut ihmisten hellyyttä!» ajattelin minä.

Seuraavina päivinä se tuli jälleen ja uskaltausi hiukan lähemmäs.
Jotta en olisi pelästyttänyt sitä pysyttelin piilossa ja heitin ulos
suurimman osan rikkaasta ateriastani. Viimein se alkoi tutustua minuun.
Kun puhuttelin sitä ystävällisesti, suvaitsi se vastata häntäänsä
heiluttamalla, ja läksi sitten pois, antaen minun ymmärtää, että minun
oli siksi päivää tyydyttävä tähän... Myönsin sen olevan oikeassa, sillä
kokemusteni perustalla olin itsekin päättänyt olla hiukan varovaisempi
ystävieni valinnassa, jos taivas jonakin päivänä auttaisi minua
pääsemään jälleen vapaaksi.

Tuo koira oli sielultaan hyvin hienostunut. Vaikka se olikin nälkäinen,
söi se rauhallisesti, näytti moittivan sitä, että sen täytyi ottaa
ruokansa maasta, pureskeli hitaasti eikä koskaan jyrsinyt luita.
Se kantoi varmaankin sydämessään katkeraa kaunaa. Miksi se ei
esimerkiksi ottanut vastaan ihmisten armopaloja? (Kuten tiedetään, on
Konstantinopolissa jokaisella muhamettilaisella omat katukoiransa,
jotka seuraavat häntä kerran päivässä leipämyymälään, missä saavat
leipäosuutensa.) Oliko siinä tämän mielestä jotakin häpeällistä? Oliko
sille mieluisempaa juoksennella etsimässä riippumattomampaa leipää? Vai
oliko sille vastenmielistä liittyä kurjaan koiralaumaan?

       *       *       *       *       *

Ristin sen _sudeksi_, mikä nimi vastasi sen villiä ja yksinäistä
elämää, ja koetin äärimmäisen varovasti voittaa sen ystävyyden. Se oli
kitsas suosiostaan. Mutta kullakin on oma elämänsä, omat haavansa,
oma elämänviisautensa, ja minä pidin arvossa sen varovaa käytöstä.
Näyttääkseni, että ymmärsin sitä, en enää heittänyt lihaa sellaisenaan
maahan, vaan käärin sen paperiin. Luultavasti se huomasi tämän, sillä
ensi kertaa se päätti istuutua takakäpälilleen ja katseli minua
kasvoihin, pysytellen kuitenkin kepin ulottumaa etempänä.

Susi oli väriltään ruskea, rodultaan epämääräinen ja kohtalaisen
vahvarakenteinen. Mitä sen siisteyteen tulee, niin, kautta kunniani,
siinä suhteessa on mukauduttava elämän kovuuteen... Se piti suuret
mustat silmänsä vain hiukan raollaan elämän surkeudelle — varmaankin
paremmin nähdäkseen — ja niiden ilmettä oli vaikea määritellä. Ainakaan
ne eivät olleet lempeät, eivätkä edes suvaitsevaiset.

Moitin sen kylmää välinpitämättömyyttä, sen itsepäistä tyyneyttä, ja
ojentaen epätoivoissani käteni ikkunaristikkojen läpi luottamusta
kerjäten, minä sanoin sille:

»Susi parkani, oletko todella kärsinyt niin paljon, että sydämesi on
noin kovettunut? Uskon kyllä, että nahkasi on saanut tuta inhimillisen
ystävyyden nurjuutta, ja että sinullakin on ollut kaunis vesipiippusi,
rannerenkaasi, pyssysi ja ratsusi, ja sittemmin sairautesi ja
lääkärisi, mutta nyt olet viimeinkin vapaa, sillävälin kun minä olen
teljettynä rautaristikkojen taa ilman vapauden toivoa. Susi-veliseni,
tule lähemmäs ja salli minun silittää itseäsi!»

En tahdo väittää, että koirat Turkissa puhuisivat romaniankieltä,
mutta voin vakuuttaa, että kuunneltuaan monet viikot epätoivoisia
valituksiani tuli susi eräänä päivänä urheasti luokseni ja pisti
käpälänsä käteeni — ja tuona päivänä sain elämäni kaikkein
vilpittömimmän kädenlyönnin.

Olin onnellinen, — tai, jos niin halutaan, tunsin jälleen hyväätekevää
iloa, mikä vierailee vain kuolemattomissa sieluissa, painakoonpa
niitä sitten millainen suru tahansa. Mutta en millään muotoa tahtonut
paljastaa suden ystävyyttä. Jotta se ei itse varomattomuudellaan
aiheuttaisi sitä, olin opettanut sen ymmärtämään, ettei ollut mitään
syötävää, jos ikkunat olivat suljetut. Se ymmärsi minua niin hyvin,
että se myöhemmin, ikkunain ollessa suljettuina, kaarsi kaukaa ja meni
tiehensä. Samoin oli laita, jos sanoin sille: »Nyt, ystäväni, saat
lähteä... Ja tule huomenna jälleen katsomaan minua!» Se läksi heti,
kun suljin ikkunan, ja poistui rauhallisena ja tyytyväisenä, lainkaan
vastustelematta.

Mustafa-bey ja palvelijani kävivät määräaikoina luonani tervehtimässä
tai palvelemassa minua. Hermostuneisuuteni vuoksi nämä käynnit olivat
lyhyitä. Etenkin beyn läsnäolo sai minut suunniltani, ja tuskin hän
oli päässyt sisään, kun hän jo puikki tiehensä. Hänen huoneistonsa oli
minun huoneitteni vieressä, mutta meitä eroitti suuri tupakkahuone.
Varmemmaksi vakuudeksi kiersin oven lukkoon avaimella.

Suden aiheuttama ilo sai aikaan käänteen mielentilassani. Tulin
sovinnollisemmaksi. Vastapainoksi bey tuhlasi minulle suosiotaan.
Niinpä sain luvan kävellä joka päivä puistossa, tietystikin palvelijan
seuraamana.

Pari näistä suosionosoituksista kävi minulle kohtalokkaaksi ja niillä
oli arvaamaton vaikutus koko elämääni.

Ensiksikin bey toi taloon väkijuomat, joita ennestään tuskin tunsin.
Onnettomuudeksi maistui mieto likööri miellyttävältä suussani.
Humalassa häipyi minulta surullisen todellisuuden tietoisuus; minä
heittäydyin virran vietäväksi. Tämä toi minulle lohtua, ja minä pyysin
lisää. Hän tarjosi minulle niin paljon kuin vain halusin ja otti
itsekin osansa. Me joimme itsemme humalaan. Ja ryömien nelinkontin
suuren tupakkahuoneen matolla, me ulvoimme kuin eläimet. Bey etenkin
muuttui tuntemattomaksi. Hänen kasvoissaan ei enää ollut mitään
inhimillistä, ja kun hän eräänä iltana tapaili hampain varvastani, löin
häntä kasvoihin hiilihangolla. Hän jäi tyynenä paikoilleen, antoi veren
juosta pitkin kasvojaan ja nuoleksi sitä huulillaan. Minä syljin häntä
kasvoihin. Hän nuoli yhä.

Mutta näiden hurjastelujen jälkeiset päivät olivat minulle kauheita.
Pää lyijynraskaana, kasvot kelmeinä, sydän väristen, minä makasin
vaikeroiden vuoteessa keskipäivään saakka. Päivänvalo kidutti minua.
Bey sulki sen huoneesta raskailla verhoilla. Ja kun huonetta jälleen
valaisivat lukemattomat kynttilät ja ilman täytti mirhamin tuoksu,
alkoi sama hulluus uudelleen.

Myöhään eräänä iltana, humalan ollessa korkeimmillaan, liiteli
huoneeseen neljä nuorta tyttöä, mukanaan rummut ja kastanjetit, ja
aloitti heti huimaavan tanssin. Sydämeni hypähti riemusta!... Siinä
oli tosiaankin neljä Kiraa, loistavasti puettuina kuin itämaiset
ruhtinattaret, mutta kasvoilla kevyet hunnut.

Hypähdin pystyyn, kaataen kahvini, liköörilasini ja vesipiippuni ja
heittäydyin heidän jalkoihinsa. Maaten pitkänäni keskellä huonetta
suljetuin silmin, minä tunsin heidän hameittensa keveän kosketuksen,
ja tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli sieramiani. Sitten menetin
tajuntani...

Kun jälleen heräsin vuoteessani, en tahtonut uskoa silmiäni, aistejani,
en tajuta rumaa todellisuutta... Neljä mitä inhoittavinta, vanhaa,
ryppyistä, iljettävän alastonta naikkosta hyväili ja suuteli minua,
kiskoen minua puoleen ja toiseen ja peittäen kasvoni ja ruumiini
syljellään. Minä torjuin heitä luotani ja huusin apua. Tästä heidän
hellyytensä vain yltyi. Silloin minä riistäydyin heidän käsistään,
tempasin hiilihangon ja löin murskaksi peilit, maljakot ja koruesineet,
kaiken, mitä tielleni sattui.

Nuo inhoittavat kuvatukset pakenivat kauhuissaan, juosten kertomaan
Mustafa-beylle, että en nähnyt näissä huuhkajanaamaisissa noidissa
äskeisiä kauniita, nuoria tyttöjä.

Tämän irstailun jälkeen sulkeuduin vuorokaudeksi huoneeseeni,
kieltäytyen ottamasta vastaan ketään. Ruoka ehosti mieltäni ja minä
annoin kaiken Sudelle, jolle kerroin alennukseni.

Viimein, kun sydämeni oli pakahtua siitä häpeästä, mihin bey tahtoi
minut syöstä, päätin hirttää itseni ja pyysin saada tavata isäntääni
sanoakseni hänelle, että jollei hän päästäisi minua vapaaksi,
toteuttaisin aikeeni keinoilla millä tahansa. Minulle vastattiin, että
bey oli lähtenyt kymmenpäiväiselle matkalle. Tämä odottamaton uutinen
oli minulle suuri yllätys ja suunnaton huojennus. Siinä paikassa päätin
yrittää paeta.

Oli maaliskuu. Beyn lähdön jälkeisenä päivänä minä kävelin palvelijani
seuraamana puistossa, kun mielessäni äkkiä heräsi kysymys: »_Mistä
koira pääsi puistoon?_» Sitä ympäröi vanha, korkea kiviaitaus ja
pääportti oli aina suljettu. Jossakin täytyi siis olla aukko. Aloin
varovasti tehdä havaintoja ja, aivan oikein, seuratessani muratin ja
pensaikon peittämää seinää, minä huomasin, että lehdet olivat eräässä
kohden tallatut. Saatuani palvelijan jollakin tekosyyllä jäämään
käytävälle, minä tunkeuduin pensastoon ja huomasin muurin alaosaan
syntyneen suuren vieremän, mistä siis oli vapaa pääsy maaseudulle päin,
missä oli kaikkein vähiten liikettä. Panin merkille paikan: se oli
vastapäätä ikkunoitani.

Samana iltana istuessani kuin ainakin vanki linnassaan, aivoni olivat
kuin tulessa. Vapaus oli tuossa, vain parin sadan askeleen päässä
huoneestani. Kuinka pääsisin tuon rautaristikon läpi, joka oli
kiinnitetty tammisiin ikkunapuitteisiin?

Sammutettuani valon, minä tein työtä puoliyöhön saakka, ponnistellen
itseni uuvuksiin koettaessani vääntää irti ristikkoa ja vuollen
veitsellä ikkunapieltä, saadakseni siten raudan irtautumaan. Turha
vaiva! Olin poissa suunniltani. Ulkona täysikuu, tyyni luonto, ilmaa,
vapautta... Täällä vankeutta, irstailua, väkivaltaa... Ajattelin beyn
paluuta ja noitatanssin uudistumista. Minua tukehdutti. Huone oli
mielestäni kuin helvetti, missä hornanhenget myllersivät. Väristys kävi
pitkin selkäpiitäni, kylmä hiki nousi kasvoilleni ja minua puistatti
niin, että purin kieleni verille.

Kello näytti kahta aamulla. Talossa haudan hiljaisuus.

Noudin kiireesti pieniä sytykepuita ja paperia, tein nuotion
ikkunalaudalle ja pistin siihen tulen. Väristen kauttaaltani tekoni
kauheutta, minä hetkistä myöhemmin katselin, kuinka liekit nuoleksivat
ikkunapuitteita, huone täyttyi savulla ja puisto kävi valoisaksi.
Puristin molemmin käsin leukojani, jotten olisi huutanut apua. Tehden
äärimmäisen ponnistuksen, minä sieppasin hiilihangon, väänsin irti
kaksi rautatankoa, jotka putosivat lattialle, vetäen mukanaan hehkuvia
hiiliä. Minä kokosin kuumeisesti kalleuteni, hyppäsin puistoon ja aloin
juosta aitausta kohti, minkä jalat kantoivat...

Mutta hämmentynyt kun olin, en hämärässä heti löytänyt aukkoa. Silloin
kauhistuin, pääni meni sekaisin, juoksentelin edestakaisin, siirtelin
oksia sinne tänne, repien verille kasvoni ja käteni. Ilosta huudahtaen
minä viimein keksin halkeaman ja hypähdin ulkopuolelle.

       *       *       *       *       *

Kauniitten kultakolikoitteni avulla minä kaksi tuntia myöhemmin löysin
itseni Aasian puoliselta rannalta, ja katselin sieltä päivänkoitteessa
Peran oikeanpuolista kukkulaa, josta suunnattomat tulenkielekkeet
kohosivat kostavina kohti taivasta!... Yksi tulipalo lisää tuossa
tulipalojen vainoamassa Konstantinopolissa...

Tämän vapauteni ensi päivän ehtoona nousin postivaunuista erään
majatalon portilla pienessä turkkilaisessa kylässä. Kaksi iltaa
myöhemmin panin maata Smyrnassa ja viikko senjälkeen polttelin
vesipiippuani ison kahvilan pengermällä Beirutissa.

Mutta tarinani ei vielä ole lopussa...

       *       *       *       *       *

Nyt arvelin ymmärtäväni elämää siinä määrin, etten enää antaisi
vetää itseäni nenästä. Olin kuusitoistavuotias ja minulla oli omat
kokemukseni. Näiden kokemusten perustalla jaoin koko yhteiskunnan
kolmeen luokkaan. Ensiksi tulivat lempeät ja rakastavat olennot,
jollaisia olivat Kira ja äitini; sitten isäni kaltaiset raakalaiset,
ja lopuksi ne, jotka olivat jalomielisiä Mustafa-beyn tapaan. Oli siis
oltava varuillaan.

Ja pengermällä minä varoin joutumasta miellyttävännäköisiä
shakinpelaajia liian lähelle. Ajattelin Susi-parkaani, joka niin kauan
torjui hyväilyjäni, ja tein niinkuin sekin ja väistin aina käsiä, jotka
pyrkivät hyväilemään nuoria kasvojani.

Voi! Minä väistyin niin kauas, niin kauas, että ennenkuin huomasinkaan,
putosin jo toiseen kuoppaan; sillä noihin kolmeen luokkaan ei
sisältynyt koko elämä.

Olin vuokrannut huoneen aivan Konsertti-Kahvilan kauniin pengermän
yläpuolelta, Beirutin ainoan torin varrelta. Kahvila oli aamusta iltaan
täynnä mitä kansainvälisintä yleisöä. Maan hienostoa lukuunottamatta,
jota vältin, oli tämän paikan viehätyksenä varieteessa esiintyvä
taiteilijaseurue. He olivat kaikki elämänhaluisia, niin miehet kuin
naisetkin, nuoret ja vanhat, kauniit ja rumat. Kaikkialla tartuttavaa
naurua, kaikkialla iloista leikinlaskua.

Jokaiselle kahvilan vakinaiselle vieraalle heillä oli ystävällinen
sana, jokainen sai osansa. Kun minäkin olin vakinainen vieras, sain
sanani minäkin. Ja minun osani koitui sievoiseksi...

Nämä taiteilijat olivat italialaisia, kreikkalaisia ja ranskalaisia. He
asuivat samassa hotellissa kuin minäkin. Minun huonettani vastapäätä,
vain kapean käytävän eroittamana, asusti nuori kreikkalainen pari,
joka lauloi erinomaisesti. Mies oli minusta vastenmielinen, mutta
naisen olisi voinut ahmaista sinänsä. Ja minä ahminkin häntä
salavihkaa silmilläni. Hän huomasi sen. Yksin ja melkein vaatteitta
pukeutumishommissa ollen, hän jätti aina ovensa avoimeksi niinä
aikoina, jolloin minun oli tapana lähteä huoneestani. Minä kainostelin
ja suljin silmäni, mikäli mahdollista, mutta jokin minua voimakkaampi
pakoitti minut jälleen avaamaan ne.

Ja kun eräänä päivänä, sivuutimme toisemme hämärässä käytävässä, sulki
hän minut syliinsä, antoi minulle kelpo suudelman ja sanoi:

»Nuori mies, te olette liian kaino, te tarvitsette rohkaisua!»

Moisesta seikkailusta hämmentyneenä tuumiskelin huoneeseen päästyäni:
No niin! Mitähän pahaa olisi siinä, että nuori nainen suutelee _nuorta
miestä_? Sillä nyt olin »nuori mies». Hän oli sanonut niin; vaatteeni,
riippumattomuuteni, kalliit juomani todistivat sitä. Järkeni ei vain
sitä todistanut, sillä se sekosi peräti.

Eräänä iltapäivänä katselin ikkunastani torilla tungeksivaa
väenpaljoutta ja ajattelin laulajattareni näyttelemistä ääntä,
ilmehtimistä, jotka muistuttivat niin kipeästi Kiran eleitä, — kun ovi
avautui ja laulajatar astui sisään. Minä pelästyin.

»Älä pelkää mitään, pienokaiseni! Hän on tuolla alhaalla, syventyneenä
peliin, jossa on suuret panokset».

Hän kietoi käsivartensa kaulaani. Minä vastustelin:

»En tahdo, että jäätte tänne!»

»Mitä kuulenkaan? Sinä ajat minut pois? Ja minä rakastan sinua...
ja luulin sinunkin rakastavan minua», sanoi hän hellästi, suudellen
minua. Jäin hänen vierelleen vuoteelle enkä tuntenut oloani niinkään
vaikeaksi. Enkä tiedä, kuinka kaikki kävi, mutta samalla kun hän
hyväili minua, hän avasi oven ja veti jostakin nopeasti sisään
tarjottimen, jolla oli pullo minulle tuntematonta viiniä ja leivoksia.
Ne maistuivat mielestäni suloisilta! Hän tilasi lisää. Minä pidin
hänelle seuraa, osaksi herkkusuisuuttani, mutta vielä enemmän
uhmamielisyyttäni. Ja taas seurasi hyväilyjä ja suudelmia.

Mutta hänen liehakointinsa meni mielestäni liian pitkälle, ja minä
kainostelin.

»Tiedätkös, poikaseni!» huudahti hän. »Sinusta ei ole mihinkään! Sinun
iälläsi!

Ja rauhoittaakseen minua hän muutti puheenaihetta kysyen:

»Oletko Turkin alamainen?»

»En tiedä...»

»Mutta millaiset paperit sinulla sitten on?»

»Minulla ei ole papereita».

»Mitä? Matkustatko Turkissa papereitta. Mutta sehän on hyvin
varomatonta, ystäväni. Sinut voidaan pidättää!»

Minä kauhistuin. Jos minulle olisi sanottu, että Mustafa-beyn poliisi
oli ovella, ei kauhuni olisi ollut suurempi.

Pyysin häntä vaikenemaan asiasta. Hän lupasi suojella minua. Jälleen
suojelija! Mikä häpeä! Eikö siis missään saattanut elää vapaana,
ilmansuojelusta?

Ja synkät ajatukset saivat minussa jälleen vallan.

Hän hyväili käsiäni ja sanoi:

»Kuinka kauniita sormuksia sinulla on! Etkö anna minulle yhtä niistä?»

En tietystikään voinut evätä suojelijaltani sormusta.

Elämäni oli jälleen piloilla. Ja tuskin olin nauttinut vapaudestani
kahta viikkoa. Näkymätön käsi, joka ulottui Konstantinopolista
Beirutiin saakka, uhkasi jälleen vapauttani.

Mutta hyvin näkyvä ja läheinen käsi ojensi minulle tuona iltana noista
oudoista viineistä ja kuivista leivoksista laskun, joka vastasi
kokonaisen kuukauden täysihoitoa. Laskua maksaessani minä ajattelin:
»Tästä ja sormuksestani huomaan, että vapauteni sairastaa!»

Muutamia päiviä myöhemmin totesin, missä määrin se oli sairas.

Laulajatar ja hänen miehensä, jotka rakastivat ruokaryyppyä,
olivat ennenpitkää pöytävieraitani ja melkein täysihoidokkejani.
Eräänä päivänä, kun istuimme pelipöydän ääressä, tuli luoksemme
poliisiviranomainen ja sanoi minulle:

»Asutteko täällä, herraseni?»

»Kyllä, herra», vastasin tukahtuneella äänellä.

»Olkaa sitten hyvä ja leimauttakaa huomenaamuna paperinne
poliisikamarissa».

Ja hän meni tiehensä, tervehtien kohteliaasti seuralaisiani. Minä
olisin tahtonut vajota maan alle.

»Älkää olko millännekään!» sanoi suojelijani. »Mieheni menee heti
sanomaan Mamourille, että hän jättää teidät rauhaan. He ovat ystäviä».

Kuinka ylitsevuotava oli kiitollisuuteni!

Eikä poliisi todellakaan enää häirinnyt minua. Kiitollisuudessani
mietin jo muuanna päivänä, millä muulla tavoin voisin osoittaa hänelle
tyytyväisyyttäni kuin vain tarjoamalla aamiaisia, kun hän itse ehätti
antamaan siihen tilaisuuden.

»Tänään minulla ei ole pelionnea, ystäväni», sanoi hän oikopäätä.
»Voitteko antaa minulle kaksi Turkin kultamarkkaa?»

»Hyvin mielelläni».

Seuraavana päivänä hänellä oli yhtä huono onni kuin edellisenäkin
ja hän pyysi toiset kaksi. Ja ylihuomenna saman verran. Viikon
kuluttua hänen huono onnensa pani minut miettimään, sillä jos tätä
menoa jatkuisi, hupenisi omaisuuteni vajaassa kolmessa kuukaudessa.
Tämä terve mietintä sai minut vielä samana iltana lähtemään parin
mattokauppiaan seurassa Damaskusta kohti.

Istuessani siinä hyppelehtivillä rattailla minä mietin elämän
monimutkaisuutta.

»Vastedes», sanoin itsekseni, »on minun varottava naisia, jotka
pyrkivät lähestymään minua pimeissä käytävissä».

Tästä matkasta tuli oikea Damaskuksen tie, sillä elämäni muuttui
perinpohjin.

Näytti siltä kuin Jumala olisi pölistellyt tämän kaupungin ylle kaiken
tomun maailman neljältä eri kulmalta. Vaunuista astuessani luulin
uppoavani siihen sieluani myöten.

Voidakseni liikkua huomiota herättämättä olin pukeutunut kuin köyhä
kreikkalainen. Tavarani kannoin mytyssä kainalossani, mutta kalleuteni
ja turkkilaiset kirjani olivat _kemirissä_ [leveä vyö, jota käytetään
itämailla arvoesineiden säilyttämiseen] vatsani päällä, aivan ihoa
vasten. Tällaisessa valepuvussa tunsin olevani turvassa tungettelevilta
suojelijoilta, ja löytääkseni halvan huoneen, suuntasin nyt kulkuni
Cadem-nimistä kaupunginosaa kohti, pieniä katuja pitkin, jotka usein
kulkevat kuin tunnelit ainakin talojen läpi. Kreikkalainen majatalon
isäntä vastasi minulle, että jos halusin nukkua halvalla, oli minun
asuttava toisen kanssa. Suostuin tähän. Nähtyäni huoneen ja jätettyäni
mytyn kainalostani, minä tiedustelin, kuka nukkuisi toisessa vuoteessa.

»Mies samaa maata kuin sinäkin», vastasi kreikkalainen töykeästi. Tuska
ahdisti rintaani. Maani, Kira, äiti, häipyivät kauas sumuun, kadoten
saavuttamattomiin. Ja minä, joka olin kiskaistu juurineni omasta
maaperästäni, mitä etsin minä tästä synkästä kaupungista? Millä keinoin
luulin vielä voivani löytää sisareni? Ja kuinka ansaitsisin elatukseni,
kun rahani olisivat lopussa?

Lisäksi olin ilman passia. Siinä toinen pulma. Minut voitaisiin
pidättää. Ja kuka auttaisi minut vankilasta? Majatalon pihalla
istui miehiä turkkilaiseen tapaan kukkien reunustaman suihkulähteen
ympärillä, poltellen, juoden maidonvalkeaa viinaa ja näyttäen
onnellisilta. Nuo ihmiset olivat kotonaan. He tunsivat toisensa,
auttoivat toinen toistaan, jakoivat keskenään ilot ja surut. Entä minä?
Mitä minä olin heille? Tuntematon. Kukapa tulisi huoneeseen, missä
tuntematon kuolee (kuolee sairauteen tai suruun), kysymään häneltä,
kaipaako hänen sielunsa jotakin?

Vaistomaisesti tunnustelin _kemiriäni_, missä minulla oli rahani,
ainoa ystäväni. Mutta raha on ystävä, joka jättää meidät petollisesti,
ilman kaipausta ja surua, enkä tietänyt, millä tavoin sen jälleen
saisi palaamaan kemiriin. Toista oli Kira! Hän ei olisi jättänyt minua
mistään hinnasta maailmassa. Me olimme eroittamattomat. Oliko toista
sellaista Kiraa kaikkien näiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät
kaupungit ja kylät? Ehkä. Mutta heillä oli omat Dragomirinsa, ja heille
minä olin vain muukalainen, joka kulkee ohi, johon luodaan utelias
katse, ja joka unohdetaan.

Lohdutuksekseni tilasin lasin viinaa, sitten vielä toisen. Tuli
päivällisaika. Söin jotakin ja join lasin viiniä, sitten vielä toisen.
Ja sydän epävarmana nousin huoneeseeni viimein.

Noin kolmekymmenvuotias mies istui siellä puolipukeissa vuoteensa
laidalla. Pöydällä paloi öljylamppu. Vuoteet siisteyteen nähden
epäilyttäviä. Sumea peili. Ei mitään pesutelinettä.

Toivotin kreikankielellä hyvää iltaa ja tarkastelin vuodettani.

»Se on siirrettävä hiukan etemmäs seinästä», sanoi mies minulle kuin
vanhalle tutulle. »Täällä on lutikoita. Ja lamppu on jätettävä palamaan
yöksi, sillä lutikat pelkäävät valoa, kuten pöllötkin».

»Lutikat?» sanoin kysyvästi, sillä en lainkaan tietänyt, millaisia
eläviä ne olivat. »Mitä ne ovat?»

»Etkö tiedä, mitä lutikat ovat? No niin, saat nähdä tänä yönä. Mutta
sanohan, missä olet nukkunut tähän asti, kun et niitä tunne. Minä
puolestani en tiedä, millainen on vuode ilman lutikoita!»

»Purevatko lutikat?» tiedustelin minä, tätä uutta vihollista peläten.

»Hiukan», vastasi hän välinpitämättömästi.

Olin väsynyt ja halusin riisuutua ja panna maata, mutta kumma kainous
esti minua tekemästä sitä tuon muukalaisen nähden. Hän huomasi sen,
sillä hän meni pienentämään lamppua. Kun olin puoli pimeässä pujahtanut
peiton alle, nousi hän jälleen ja väänsi valon suuremmaksi.

»Luulisipa, että olet nuori tyttö!» sanoi hän nauraen. Tämä
ystävällisyys herätti minussa luottamusta, ja minä nukahdin tuona
iltana melko tyytyväisenä, _kemiri_ pääni alla.

Seuraavana aamuna en tietänyt enempää kuin edellisenä iltanakaan, mitä
lutikan purema oli, mutta toverini osoitti veritahraa tyynylläni.
Melkein iloisena minä pukeuduin rivakasti hänen nähtensä.

Pihalta kuului puhetta ja naurun remakkaa. Katsoin ulos ikkunasta
ja näin suihkukaivon ympärillä joukon miehiä, jotka imivät suuria
_tshibukeja_ ja hörppivät kahvia. Piha oli kostutettu ja lakaistu.
Raikas ilma tunki keuhkoihini, kaiken ja kaikkien yllä väikkyi
kellertävä, salaperäinen, vain itämaille ominainen valo.

Panin kapineeni kokoon. Sydämessäni uinuva lempeä vihollinen heräsi:

»Haluatteko juoda kahvia kanssani?» sanoin tuntemattomalle.

Alhaalla me pakinoimme, tuprutellen _tshibukeistamme_ valtavia
savupilviä. Hän uskoi minulle ensinnä huolensa, kertoen olevansa ilman
rahaa, työtön ja velkaantunut. Silloin minäkin ilmaisin hänelle suruni
ja sanoin:

»Minä olen hukannut paperini. Jos voitte sanoa minulle, kuinka saan
uudet tilalle, annan teille vaivoistanne turkkilaisen kultamarkan».

Hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Se käy kyllä päinsä!» sanoi hän hiljaa. »Täällä on »yleinen kirjuri»,
joka hankkii sellaisia, mutta hän vaatii paljon rahaa».

»Kuinka paljon?» huudahdin minä onnellisena.

»Neljä kultamarkkaa».

»Minä maksan ne! Ja te saatte lupaamani palkkion».

Tuntia myöhemmin kookas valkopartainen »kirjuri» vannoi päänsä kautta
viranomaisen edessä nähneensä minun syntyvän Stambulissa sinä ja sinä
armon vuonna, että nimeni oli »Stavro», ja että siis olin »sulttaanin
meidän Herramme, nöyrä alamainen».

Virkamies kuunteli hymyillen, tarttui sitten kynään, kirjoitti pitkän
sepustuksen kauniilla arabialaisella käsialalla, pani alle nimensä,
antoi vanhuksen tehdä samoin, painoi siihen hallitsijan sinetin ja
ojensi minulle tuon kallisarvoisen taikakalun.

»Hänelle on annettava juomarahaa», kuiskasi kirjuri korvaani. Panin
pöydälle kultamarkan.

»Se ei riitä», sanoi vanhus. Lisäsin vielä toisen, kääntyen aina
nurkkaan päin _kemiriäni_ kaivelemaan. Ulkona maksoin tuon syntymäni
väärän todistajan. Jäätyäni yksin toverini kanssa, me kiertelimme
pitkin kaupunkia, söimme ja joimme.

Humaltuneina ja iloisina me molemmat palasimme illalla asuntoomme,
missä minä, vähät välittämättä lutikoista, nukahdin kuin tukki,
piilotettuani kuitenkin ensin kemirini pääni alle.

Herätessäni hämmästyin kovin huomatessani, että olin yksin huoneessa.
Mutta hämmästys muuttui muuksi, kun havaitsin kemirini, tuon petollisen
ja sydämettömän ystävän, myöskin hylänneen minut, jättäen taskuuni
vain kolme _megdediä_ [1 megdedi = 4 frangia 20 cent.] ja tuon kirotun
taikakalun...

       *       *       *       *       *

Nyt ei enää ollut kysymys itkusta! Nyt oli edessä kuolema...

Vielä tänä päivänä tunnen rinnassani saman puristuksen, saman
tyhjyyden, joka tuona aamuna oli tappaa minut.

Paitahihasillani minä kuljeskelin huoneessa sinne tänne ja, tietämättä
itsekään syytä, kumarruin katsomaan ulos ikkunasta. Samat ihmiset kuin
eilenkin istuivat tupakoiden suihkukaivon ympärillä. He näyttivät
mielestäni ruumisarkkua vartioivilta haudankaivajilta. Ja minä astuin
koneellisesti eteenpäin, luullen laskeutuvina alas portaita, ja
syöksyin tyhjyyteen. Nousin heti jaloilleni, mutta kasvoni vuotivat
verta ja olin tukehtua. Kun isäntä vieraineen juoksi luokseni, sain
vain sanotuksi:

»Ke — ke — miri...»

Minulta kyseltiin yhteen ääneen jos jotakin. En yhä vieläkään voinut
sanoa muuta kuin: »_Kemiri_».

»Mitähän hän tarkoittanee _kemirillään_?»

He valelivat päätäni kylmällä vedellä, pesivät veren kasvoistani ja
pakoittivat minut nielemään hiukan viinaa.

»Puhu nyt suusi puhtaaksi!» huusi isäntä, ravistaen minua olkapäästä.

»Kemiri», vaikeroin minä lakkaamatta.

»Luulenpa, että toisessa vuoteessa nukkunut veijari on kiitokseksi
eilisestä kestitsemisestä varastanut hänen kemirinsä», päätteli hän.

Ja kun tahdoin kaiken aikaa vain nousta ja lähteä, pakoitti hän minut
istumaan tuolille, mihin lyyhistyin tuskani ristiinnaulitsemana,
käsivarret riipuksissa. Hän koetti lohduttaa minua sanomalla:

»No niin, sinua on kohdannut onnettomuus... Rahasi on varastettu. Mutta
sellaisen vuoksi ei maksa heittää henkeään! Sillä ei pääse pitkälle...
Paljonko sinulla oli rahaa?»

»_Kemiri_», toistelin minä yhä.

»Sepä se! Poika ei enää osaa sanoa muuta kuin »_kemiri_».

Tämän sanottuaan isäntä nousi huoneeseeni ja toi vaatteeni.

»Pue nyt päällesi!» sanoi hän.

Ikäänkuin olisin ollut halpautunut, minä annoin hänen pukea
itseni kiireestä kantapäähän. Tutkiessaan taskujani hän löysi
syntymätodistukseni ja rahani.

»Kas vaan!» huudahti hän, »etpä olekaan niin köyhä! Sinullahan on kolme
_megdediä_... Ja nimesi on Stavro. No niin, Stavro, kun on noin paljon
rahaa, ei kuole nälkään. Mitä työtä osaat tehdä?» »Kemiri...»

»Kirottu _kemiri_!» kiljasi hän suuttuneena. Ja pannen kaikki jälleen
taskuihin! hän poistui, sanoen:

»Kun kaikki käy ympäri, ei sinulla ollut tuossa kemirissä edes kamelin
hintaa, sillä silloin et olisi etsinyt yösijaa minun luotani».

Minulla oli kemirissäni paljon enemmän kuin kamelin hinta. Minulla
oli kahdeksankymmentäkolme turkkilaista kultamarkkaa, yhdeksän
jalokivisormusta ja kello! Ja tällainen omaisuus hallussani olin
todellakin etsinyt yösijaa hänen luotaan!...

Ei pidä lainkaan paikkaansa se väite, että inhimillinen olento ymmärtää
elämää. Hänen järkensä ei paljoonkaan pysty, eikä hänen puhelahjansa
tee häntä vähemmän typeräksi. Mutta kun on kysymyksessä lähimmäisen
onnettomuuden arvaaminen ja ymmärtäminen, voittavat he tyhmyydessä
eläimetkin.

Usein näemme kadulla miehen, jonka kasvot ovat kelmeät ja katse
epätoivoinen, tai vaikkapa itkevän naisen. Jos olisimme ylevämpiä
olentoja, pitäisi meidän pysähdyttää tuo mies tai tuo nainen ja tarjota
heille pikaista apua. Tällainen ylevyys kohottaisi minun mielestäni
ihmisen eläintä korkeammalle. Sellaista ei ole!

En enää tarkoin muista, — sillä siitä on jo viisikymmentä vuotta,
— kuinka nousin tuolilta ja lähdin majatalon pihasta, jonka poikki
kuljin ajatuksettomana, ja jatkoin matkaani läpi koko kaupungin. Mutta
tiedän vain, ettei ainoakaan käsi laskeutunut tämän synkkäkatseisen
nuorukaisen olkapäälle, joka kulki koneellisesti pitkin katuja; ei
ainoakaan ääni, eivät ainoatkaan ihmiskasvot ilmaisseet mielenkiintoa
häntä kohtaan. Ja tällaisessa tiedottomuuden tilassa jouduin
tuona kauniina huhtikuun aamuna _Baptuma_-nimiselle puistokadulle
Damaskuksessa.

Minut palauttivat tajuihini arabialaisen kuskin raivokkaat kiroukset,
hän kun oli vähällä ajaa ylitseni. Tunnustelin vyötäni, jossa ei enää
ollut _kemiriä_.

Sydämeni vapisi kuin pyydystetty lintu, ja kurkkuuni nousi pala, joka
salpasi henkeäni. Tämä käden liike synnytti minussa hermoväristyksen.
Joka kerta kun kosketin vyötäni, säpsähti sydämeni, ja minun täytyi
lakkaamatta vakuuttaa itselleni, että minua oli todellakin kohdannut
ilkityö, ja ettei minulla enää ollut _kemiriäni_. Kun suuret surut
kohtaavat herkkää sydäntä, on sen vaikea tottua siihen ajatukseen, että
onnettomuus on tapahtunut ja ettei mitään enää ole tehtävissä.

Ohitseni kulki kansaa: onnellisia pareja, naisia lapsineen, rauhallisia
ja tyytyväisennäköisiä miehiä. He katsoivat minua kasvoihin ja kulkivat
ohi. He eivät nähneet mitään. He eivät ymmärtäneet mitään. Ja minä
olin kuolemaisillani. Minun oli yksin kannettava onnettomuus, joka oli
ylivoimainen iälleni, sydämelleni ja kokemattomuudelleni.

Kuljin yhä eteenpäin. Tulin ulos metsästä. Syyrialainen maaseutu
tomuisine teineen ja beduiinihökkeleineen oli mielestäni eloton kuin
oma ruumiini. Katseeni ei löytänyt mitään kiinnekohtaa, ja kun käteni
sattui koskettamaan vyötäni, toistivat aivoni jälleen: »Minulla ei ole
enää _kemiriä_...» Ja taas puristi tuska kurkkuani.

Arabialainen lapsi ajoi hitaasti ohitseni istuen kahareisin aasin
selässä ja taluttaen nuorasta kamelia, jolla oli selässään kaksi
keinuvaa kantamusta. Tämä ruma eläin litteine käärmeensilmineen
peloitti minua. Etäämpänä tuli vastaani mustapartainen, villinnäköinen
beduiini, joka ajoi täyttä laukkaa ja pysähtyi kysymään minulta
jotakin arabiankielellä. En osannut vastata hänelle mitään. Hän katosi
näkyvistäni, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutuksen, sillä hänen
kaunis päänsä johti mieleeni Cosman.

Pian saavuin kylään, missä asumukset olivat perin alkeellisia ja missä
miehet maassa istuen sorvasivat puita, käytellen paljaita jalkojaan
yhtä taitavasti kuin käsiäänkin. Mustiin kaapuihin puetut, likaiset,
hunnutetut naiset, — todellisia variksenpelättimiä, — kantoivat päänsä
päällä soikeita savimaljoja, ja tahraiset ja laihat lapset kirkuivat
leikkiessään kuin pienet paholaiset. Eräs mies otti parhaillaan pieniä
litteitä leipiä savesta kyhätystä uunista, joka oli puolittain maan
sisässä. Tunsin nenässäni paistetun leivän hajun.

Kylästä poistuessani huomasin koiran seuraavan uskollisesti
kintereilläni. Minä pysähdyin. Se pysähtyi, ja me katsoimme toisiamme
silmiin. Koira oli väriltään tummanharmaa, Suden kokoinen, mutta tuolta
raukalta puuttui Suden arvokkuus, ylpeä käytös ja tyyneys. Se painoi
nöyränä päänsä alas ja lyyhistyi maahan pelosta. Sen silmien ilme oli
epävarma, nöyrä, ja levoton. Säälin sitä ja silitin sen päätä. Se nuoli
kättäni. Sen kanssa ei ollut vaikea tulla toimeen.

Palasin uunin luo ja ostin kahdella metelikiliä neljä pientä litteää
leipää. Se ahmaisi kaikki neljä pureskelematta. Ostin vielä toiset
neljä, panin ne taskuuni ja aloin jatkaa päämäärätöntä kulkuani. Se
seurasi minua kuten ennenkin.

Pieni, hiekkainen, aivan hedelmätön ja autio vuorenkukkula kohosi
edessäni. Pian saavuin sen luo ja aloin nousta rinnettä. Mutta
hengästyin pian ja istuuduin, koira vierelläni. Edessäni lepäävä
Damaskus, jonka kupoolit ja minareetit kohosivat laajojen pengermien
yli, näytti minusta suunnattomalta, valkean tomun kattamalta
hautausmaalta.

Luokseni ei kantautunut pienintäkään melua. Päässäni jyskyttivät
haavoitetun sydämeni kiihkeät lyönnit. Silmäni sumenivat. Damaskus ja
maailma häipyivät pois. Menneisyyteen katsellen minä näin päivänselvänä
lapsuuteni kodin. Tuon etäisen ajan suloinen elämä levittäytyi
suljettujen silmieni eteen. Elin uudelleen kaikki menneet onnelliset
päivät yksityiskohtiaan myöten, lapsuuteni hämärimmistä muistoista
alkaen aina kaameaan murhayöhön ja ryöstöön saakka.

Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että Kira ja minä saimme
onnettomuudellamme sovittaa sen, että olimme yllyttäneet rikokseen ja
olleet avullisina sen toimeenpanossa. Olimme toivoneet isän ja veljen
kuolemaa. Se oli kuolemansynti. Nyt Jumala rankaisi meitä, Kiraa
orjuudella, minua tuhoisalla vapaudella...

Kun avasin silmäni, niin kauhistuin. Taivas oli auringonlaskun puolella
veripunainen. Alhaalla riippuvat, maksoittuneen veren väriset pilvet
liikehtivät hitaasti, saaden mitä kummallisimpia, toinen toistaan
peloittavampia muotoja.

Pienen luolan edustalla, missä olin istua kyyröttänyt, minä heittäydyin
maahan, kätkien kasvot käsiini. Rukoilin kauan, pyytäen anteeksi
Jumalalta, isältäni, murhatun veljeni sielulta.

Ja yön varjot lankesivat katuvan nuorukaisen yli, jolla oli
onnettomuustoverinaan koira, jonka sattuma oli tuonut hänen tielleen.

Rukous ja katumus tuo huojennusta uskoville sieluille. Sain rauhan
muutamaksi tunniksi. Mutta aamunkoitteessa on hiekka-aavikoilla
jäätävän kylmä. Kun aurinko kohosi Levantin taivaalle, puistatti ankara
vilu ruumistani, niin että pelkäsin kylmettymisestä saavani kuoleman
taudin. Sanoin itselleni: »Jos kuolen katuvaisena, antaa Jumala minulle
anteeksi eikä sieluni joudu iäiseen kadotukseen».

Nousin ja lähdin paluumatkalle. Tiellä söin yhden leivistä ja annoin
muut kolme koiralle, joka oli nälkiintyneempi kuin minä.

Eikä aikaakaan, kun aurinko jo alkoi lämmittää selkääni, ja minä
tunsin hyväätekevän rauhan laskeutuvan rintaani. Saavuin kylään. Se
näytti minusta vähemmän rumalta. Täällä koira jätti minut. Tunsin
siitä ikävää, ja silitettyäni sen päätä, erosin siitä kuin ainakin
miellyttävästä seurasta, johon on tutustuttu lyhyellä matkalla.

Olin jälleen yksin, ja kadonneen _kemirin_ muiston yhä ahdistaessa
mieltäni aloin taivaltaa Baptuman ja Damaskuksen metsäistä tietä.
Vastaani tuli pitkä kamelikaravaani, minua lainkaan peloittamatta.
Saavuin Baptuman puistokadulle hiukan ennen puoltapäivää säteilevän
sään vallitessa. Liikenteen vilkkaus hämmästytti minua. Miehiä
kauniissa turkkilaisessa asussa, nuoria ja viehättäviä naisia —
useimmilla vain kasvojen alaosa kevyen, valkean harson peitossa, —
liikehti ajaen tai jalkaisin puoleen ja toiseen. Kaikkialta kuului
äänekkäitä huudahduksia, iloista puheensorinaa, kaikkialla helisi
nauru, kuin olisi taikasauvalla kosketeltu kristallilaseihin.
Sointuvat äänet ja koristeelliset puvut hurmasivat minut. Muistin,
että oli perjantai, turkkilaisten sabatti. Naiset tervehtivät toisiaan
sirosti ja hillitysti, mutta miesten tunteenpurkaukset, turkkilaiset
tervehdykset ja loputtomat kädenpuristukset pakoittivat jalkamiehet
usein pysähtymään pitkäksi aikaa. Puhuttiin paljon turkinkieltä, vaikka
arabia olikin hallitsevana.

Seisoin kauan ja ihailin edestakaisin liikuskelevaa joukkoa. Sitten
vaunut ja ajopelit harvenivat. Minä jatkoin matkaani miettiväisenä,
rauhattomana, sillä sydämessäni taistelivat keskenään elämänhalu, ilon
kaipuu, onnettomuuteni ja häviöni. Pian olin yksin, yksin suruineni.
Vastaani ajoivat parihevosten vetämät kauniit vaunut. Juuri kun ne
olivat sivuuttamaisillaan minut, salpautui hengitykseni, sydämeni
lakkasi lyömästä.

Vaunuissa istui Kira...

Niin, vielä tällä hetkelläkin uskon, että se oli suloinen, rakastettu
sisareni. Se oli Kira sellaisena, jollaiseksi Nazim Effendi oli
purjealuksessaan hänet koristanut, odaliskin loisteliaassa puvussa,
muistuttaen kajuutan seinillä riippuvia kuvia.

Minä horjahdin, löin käteni yhteen ja huusin romaniankielellä:

»Kira! Kiralina!... Se olen minä, Dragomir!»

Nuori nainen hymyili läpinäkyvän huntunsa alla ja tervehti minua
hansikoidulla kädellään, mutta ajaja läimäytti piiskaansa ja hänen
vieressään istuva eunukki loi minuun salamoivan katseen, ja sitten
hevoset kiitivät kuin lentäen tiehensä.

Luulin kuolevani... Niin, se oli Kira, hän oli antanut minulle merkin!
Ja muitta mutkitta minä aloin harpata vaunujen perässä kuin strutsi,
sanoen itsekseni:

»Kaikkivaltias Jumala! Tuskin olen tunnustanut syntini ja katunut, kun
sinä armossasi jo lähetät luokseni kadonneen sisareni!...»

Ponnistuksistani huolimatta loittonivat vaunut silminnähtävästi. Olin
jo aivan hengästynyt ja pelkäsin kadottavani ne näkyvistä. Onneksi näin
niiden metsän loputtua suuntautuvan suoraan komeaa huvilaa kohti, jonka
suuri portti avautui selkoselälleen, niellen ajoneuvot ja sulkeutuen
jälleen.

Huudahdin ilosta. Viimeiset voimani ponnistaen syöksyin porttia vasten,
ryskyttäen sitä raivokkaasti sekä käsin että jaloin. Heti avautui ison
portin vieressä oleva pienempi portti ja univormuun puettu palvelija
tuli esiin.

»Kira!» huusin minä hengästyneenä turkinkielellä, »sisareni... tahdon
puhutella...»

»Kuinka? Mitä tahdot?» kysyi palvelija samalla kielellä, pysähdyttäen
minut.

»Nainen... joka ajoi tänne vaunuissa... on... sisareni... Kira».

»Kira? Sinä olet hullu».

Olin todellakin hullu, sillä syöksyin palvelijan kimppuun ja työnnyin
hänen ohitseen pihaan. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin edessäni
seisoi kaksi miestä, ja kuulin käheän, vanhan äänen huutavan ikkunasta:

»Mitä tämä melu merkitsee? Pieskää hiukan tuota _ghiauria_
[turkinkieltä ja merkitsee kristitty], ja palvelijaa, joka päästi hänet
sisään!»

Minut laahattiin pois pihasta, heitettiin maahan, ja minua piestiin
nahkahihnalla, kunnes housuni ja pakarani olivat riekaleina. Sitten
pyövelit salpasivat portin, jättäen minut siihen makaamaan kivusta
puolikuolleena.

       *       *       *       *       *

Olen saapunut Golgatani huipulle. Tähän päättyvät myrskyisen lapsuuteni
kolme surullisinta vuotta... Sillä jos Jumala olikin ankara minua
kohtaan kieltäessään minulta Kiran, oli sittekin olemassa Kaitselmus.
Tämä Kaitselmus lähetti minulle ystävän.

Ponnistaen haavoitetun ruumiini viimeiset voimat, laahauduin hädin
tuskin tien toiselle puolen, missä vaivuin uupuneena maahan. Tällöin
minua lähestyi neljän- ja viidenkymmenen vuoden välillä oleva, köyhästi
puettu mies, kantaen toisessa kädessään salepin valmistamiseen
tarvittavia aineksia, toisessa koria kuppeineen, laski kapineensa
maahan, ja ristien käsivartensa huudahti kreikankielellä:

»Voi, poika-parka! Katselin voimattomana, kuinka sinua piestiin.
Miten lienetkään loukannut noita pakanoita, että he sinua noin
pahoinpitelivät?»

Katselin hänen vilpittömiä kasvojaan, pehmeää, harmahtavaa partaansa,
hyviä, surunvoittoisia silmiään uurteisen otsan alla, ja huusin
raivostuneena, nousten omia tunteitani vastaan:

»Menkää helvettiin ja jättäkää minut rauhaan!»

Ja purskahdin itkuun. Hänen hyvyytensä tulvahti yli äyräitten:

»Miksi toivotat minut helvettiin, lapseni?» sanoi hän. »Säälin sinua
sydämestäni ja tahtoisin auttaa sinua onnettomuudessasi».

»Jättäkää minut rauhaan, te ihmiset, säälinenne ja sydäminenne! Olen
saanut maistaa niitä kylliksi... Tahdon kuolla yksin!...»

»Oi, sinua onnetonta! Niin nuori ja jo elämään kyllästynyt! Mutta juo
kuitenkin tämä lämmin juoma. Se virkistää sinua hiukan».

Otin vastaan _salep_-kupin, tietämättä, mitä ajatella. Mikä sääntö,
mikä johtopäätös oli sovellutettava tähän lyhyeen kokemukseen,
kun niin monet ihmiset, jotka alussa olivat näyttäneet hyviltä ja
avuliailta, olivatkin päätyneet alhaisiksi ja rikollisiksi? Niin,
kuusitoistavuotiaana minä tunsin ihmissielun halpamaisuuden. Enkä
kuitenkaan tietänyt kaikkea.

En etenkään tietänyt, että Luojan työt ovat suunnattoman monimutkaiset
ja vaihtelevat, ja etteivät tuhannet kärsimämme häväistykset oikeuta
meitä sylkäisemään koko ihmisyyttä kasvoihin. Jumala itsekin ymmärsi
tämän, kun hän syntiseen ihmiskuntaan vihastuneena päätti rangaista
sitä, tuhoamatta sitä kuitenkaan kokonaan, koskapa pelasti häviöstä
hurskaan patriarkan ja hänen perheensä. On totta, ettei vedenpaisumusta
seurannut ihmiskunta ollut edellistä parempi, mutta se ei ollut sen oma
syy. Se johtui siitä, että Jumala (niinkuin minä kuusitoistavuotiaana)
tunsi huonosti maailman eikä tietänyt, mitä teki.

Minä tiesin, minä, siitä päivästä lähtien, jolloin kohtalo lähetti
luokseni Barba Yanin, tuon sielultaan jumalaisen salepinmyyjän, minä
tiesin, että sen ihmisen on pidettävä itseään onnellisena, joka on
saanut tavata elämässään Barba Yanin kaltaisen olennon. Minä olen
tavannut vain yhden sellaisen. Mutta se riitti tekemään elämän minulle
siedettäväksi, saattoipa minut usein vielä siunaamaankin sitä ja
laulamaan sen ylistystä. Sillä yhden ihmisen hyvyys on voimakkaampi
kuin tuhansien pahuus. Paha työ kuolee tekijänsä kanssa, mutta hyvyys
säteilee vielä vanhurskaan poistuttuakin.

Niinkuin aurinko hajoittaa pilvet ja tuo maailmaan iloa, hävitti
Barba Yanikin sieluani kalvavan pahan ja teki sydämeni terveeksi. En
sallinut tämän tapahtua vastustelematta, mutta mikä sydän, olkoonpa
kuinka elämän murjoma tahansa, voi pitää puoliaan kaikkivoipaa hyvyyttä
vastaan.

Minun täytyi antaa perään, ja kohtalon lähettämä salepinmyyjä sai
kuulla koko tarinani. Hänen lääkkeensä oli nopea kuin salama.

»Stavraki!» sanoi hän minulle, omaksuen varovasti väärän nimeni ja
antaen sille tuttavallisen muodon. »Ensinnäkin on sinun luovuttava
etsimästä sisartasi noin epäviisaalla tavalla. Et näy tietävän, että on
helpompi riistää hirvi tiikerin kidasta, kuin nainen haaremista. Ja jos
onnistut pitämään kurissa tämän sydämesi heikkouden, käy muu helposti
kuin tanssi. Sinulla on kolme _megdediä_ taskussasi. Hyvä, siinä on
rahaa kyllin voidaksesi ostaa salepin valmistamisessa tarvittavan
_ibrikin_ sekä kuppeja, toisin sanoen kojeet, jotka minulla on tässä
käsissäni ja joilla olen elättänyt itseni kaksikymmentä vuotta. _Ibrik_
toisella käsivarrellasi, kori toisella, sinä sitten kierrät Barba
Yanin rinnalla juhlista juhliin, markkinoilta markkinoille, huudellen
iloisesti: »Salepia! Salepia! Salepia!... Kas tässä on salepinmyyjä!»
Idän oiva maa avautuu sinulle suurena ja vapaana, tosiaankin vapaana,
sillä sanottakoonpa turkkilaisista maista mitä tahansa, ei missään voi
elää vapaampana. Mutta yhdellä ehdolla: sinun on hävittävä, kadottava
joukkoon, et saa millään tavoin herättää huomiota, sinun on oltava
kuuro ja mykkä... silloin, ja vain silloin, voit näkymättömänä päästä
kaikkialle. Hyvin teljetyt ovet eivät avaudu väkipakolla».

_Ibrik_ ja kori käsivarrellani minä jo seuraavana päivänä huutelin
valppaana Barba Yanin vierellä. »Salepia! Täällä myydään salepia!» Ja
nyt näin, millä tavoin petollinen ja sydämetön ystävä saadaan palaamaan
takaisin _kemiriin_, jonka se on jättänyt. Kolikoita sateli joka
puolelta, vapaus tuli kukkarooni, ja iltaisin tunsin, että ihminen
voi olla onnellinen, vaikka taskut eivät olekaan täynnä kultaa. Me
istuimme pengermällä vesipiippua poltellen, ja hyvyys, joka säteili
Barba Yanin koko olemuksesta, valtasi minut tykkänään. Olin hänelle
kiitollinen, rakastin häntä kuin hyvää isää ja ystävää. Asuin hänen
luonaan, tein työtä hänen rinnallaan, yhdessä me aterioimme, yhdessä
nautimme joutohetkistä, ja näin meistä tuli eroamattomat toverit. Ennen
pitkää yhdisti meidät toisiinsa luja ystävyys, mikä liitti nuoren vesan
varttuneeseen runkoon.

Barba Yani ehätti tyydyttämään uteliaisuuttani kohottaen menneisyyttään
peittävää verhoa. Tuo menneisyys ei ollut moitteeton eikä katkeruutta
vailla.

Toimiessaan opettajana eräässä pienessä kaupungissa Kreikassa hän oli
tehnyt itsensä syypääksi himorikokseen, mistä sai rangaistukseksi
kaksi vuotta vankeutta ja menetti virkansa. Vankilasta päästyään
hänen oli täytynyt lähteä kaupungista, harhailla siellä täällä ja
harjoittaa kaupustelua; hän oli kokenut nurjamielisyyttä, saanut
ystäviä, vuodattanut sydänvertaan. Toinen rakkausseikkailu oli vähällä
maksaa hänen henkensä. Silloin hän siirtyi Vähään Aasiaan, missä vietti
yksinäistä ja riippumatonta, melkeinpä viisasta elämää.

Hän oli mies, joka osasi puhua ja vaieta, tehdä hyvää tulematta
itsetyytyväiseksi, ja häntä oli turha taivutella, milloin jokin
seikka oli vastoin hänen mieltään. Hän tunsi kaikki läheisen Idän
murteet, ja käytti joutoaikansa lukemiseen, kuljeskelemiseen ja
vaatteittensa pesuun. Hän ei pakoittanut minua mihinkään, mutta
osoitti vain minulle, mikä oli hyvää, hyödyllistä ja viisasta tehdä.
Hän opetti minut kirjoittamaan ja puhumaan kreikankieltä. Nähdessään,
kuinka uskollisesti liitin elämäni hänen elämäänsä, ei hänkään
tinkinyt ystävyydessään. Aluksi puhuttelin häntä »herraksi», mutta
hän pyysi minua sanomaan itseään nimellä »Barba». [_Barba_ = setä;
kreikankielinen sana, jota käytetään puhuteltaessa tuttavallisesti
iäkästä miestä.] Unohdin kadonneen _kemirini_ kalliine sisältöineen, ja
minusta tuli pian hänen oppilaansa, ainoa ystävänsä ja hänen vanhojen
päiviensä lohdutus.

Mutta sitä ennen oli minulla vielä jyrkkä rinne noustavana. Me nousimme
sen yhdessä.

Unohdin kadonneen _kemirini_, mutta en voinut tottua sisareni
menettämiseen. Rakastin Barba Yania, mutta Kiraa minä jumaloin. Ja kun
olin varma siitä, että hän asusti sen oven takana, missä olin saanut
selkäsaunan, neuvoi hirtehinen minua palaamaan sinne takaisin.

Oli keskikesä, ja kolme kuukautta oli kulunut surullisesta retkestäni
Baptuman tiellä. Barba Yanin tietämättä minä kuljeskelin usein tuon
kirotun huvilan mailla, kiertelin ja kaartelin sitä kaukaa ja vakoilin
sitä. Ei mitään tulosta. Näin naisia ajavan vaunuissa, mutta Kiraa en
nähnyt.

Varovaisuuteni rohkaisemana minä päätin eräänä iltana olla hiukan
uskaliaampi. Hankin tikapuut, ja pimeän yön suosimana asetin ne pihaa
ympäröivää korkeaa kiviaitausta vasten. Tahdoin päästä näkemään
haaremin sisäpuolelle, missä tiesin naisten liikuskelevan hunnuitta.
Mutta vastassani oli kaikkialla vain alaslasketut kierrekaihtimet.
Olin itsepäinen ja aloin kiertää pitkin aitausta, kunnes viimein näin
valaistun ikkunan. Mutta näin vain ison, upeasti sisustetun huoneen,
jossa ei ollut ketään...

Jäin sykkivin sydämin odottamaan tikapuille, toivoen yhä saavani nähdä
naisväkeä.

Yhtäkkiä tunsin tikapuiden allani liikahtavan ja olin putoamaisillani.
Pelosta jähmettyneenä tarrasin niihin kiinni parhaani mukaan, kun
äkkinäinen ja kiivas nykäisy pakoitti minut hellittämään otteeni.
Tikapuut kiskaistiin aitani ja minä putosin vartian syliin, joka sanaa
sanomatta alkoi iskeä minua nyrkeillään.

Minut sidottiin, heitettiin rattaille ja vietiin sen tien Damaskukseen,
missä minut teljettiin tutkintovankilaan.

Turkkilaiset tutkintovankilat olivat tuohon aikaan oikeita unohduksen
pesiä. Se onneton, joka joutui sinne niin raskauttavien syiden
perustalla kuin minä, ei koskaan tietänyt, milloin häntä tutkittaisiin,
ellei joku vaikutusvaltainen henkilö rientänyt lahjuksin anomaan
armoa valtaherroilta. Mutta hän ei kärsinyt niin paljon vapautensa
kadottamisesta kuin vankilaelämän kurjuudesta, etenkin jos hän oli
nuori mies.

Minun kopissani oli kymmenkunta vankia. Yhteinen, maalaamattomista
laudoista kokoonkyhätty lavitsa täytti kolmeneljännestä huoneesta.
Iso, puinen, kannella varustettu astia eräässä huoneen nurkassa
teki käymälän virkaa, levittäen huoneeseen tukahduttavaa löyhkää.
Syöpäläisiä, lutikoita ja rottia vilisi rykmentittäin. Kukaan ei edes
viitsinyt niitä tappaa, sillä olisihan siihen tarvittu ihmisikä.

Mitä inhoittavimpia toimituksia harjoitettiin kaikkien nähden. Nämä
turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset eivät enää olleet ihmisiä.
Inhimillinen alennustila oli täällä vertaansa vailla, sillä kaikista
luoduista olennoista vain ihminen yksin voi vajota näin syvälle.

Ja tähän maalliseen helvettiin, näiden hirviöiden keskelle, minä
jouduin. Mikä saalis minä olinkaan heille!

Kukaan ei suojellut minua, kukaan ei puolustanut minua, enempää
muhamettilaiset kuin kristitytkään. Sensijaan he tappelivat keskenään
uudesta herkkupalasta, repivät toisiaan parrasta, kynsivät toisensa
verille. Aseistettuina he olisivat tappaneet toisensa. Näin olin
kokonaisen kuukauden alttiina mitä julmimmalle häväistykselle...

Nyt en pahoittele, että minun oli kuljettava tuota tietä, sillä näin
opin tuntemaan ihmisolennon pohjiaan myöten. Jos säilyin hyvänä
kaikesta siitä huolimatta, mitä näin ja mitä kärsin, oli se vain siksi,
että tuottaisin kunniaa hänelle, joka on luonut Hyvyyden, luonut sen
niin harvinaiseksi ja antanut sen saada sijansa raakalaisten keskellä,
mikä on elämän ainoa oikeutus.

Olin kuin elävänä haudattu ja ajattelin kuolemaa. Kuulin kerrottavan
vangeista, jotka eivät enää jaksaneet kestää kidutusta, vaan
hirttäytyivät yöllä toisten nukkuessa nuoraan, minkä olivat punoneet
vaatteittensa riekaleista ja kiinnittäneet ikkunan rautaristikkoon.
Päätin noudattaa noiden marttyyrien esimerkkiä.

Mutta jokin sisäinen ääni kehoitti minua toivomaan. Tiesin, etten enää
ollut yksin maailmassa, kuten ennen. Sydämen mies, oiva ystävä oli
tuolla ulkopuolella. Hän oli köyhä ja vailla suojelijoita, mutta hän
oli hyvä ja viisas. Hän varmaankin ajatteli minua, työskenteli minun
vapauttamisekseni.

Olin oikeassa. Eräänä päivänä kopin ovi avautui, vartia astui
sisään ja hänen perässään Barba Yani. Mikä suunnaton ilo!... Vain
Kiran ilmestyminen olisi voinut saattaa minut yhtä onnelliseksi.
Mutta mikä suru samalla! Tänä kuukautena olivat miesparan hiukset
muuttuneet valkeiksi! Heittäydyin itkien hänen rintaansa vasten. Ainoa
säälinilmaus, minkä tämä surullinen näytelmä aiheutti, tuli erään
kreikkalaisen taholta, joka vuoteella loikoen huudahti:

»Ah, ukkelini! Sinunko on poika? Käypää tavaraa tällaisessa paikassa!
Oikea makupala! Sinä vain olet kuorinut kerman!»

Valkeana kuin vaha, Barba Yani painoi minua rintaansa vasten ja sanoi
väräjävällä ja tukahtuneella äänellä:

»Rohkeutta! Rohkeutta!... Huomenna pääset täältä ja saat
karkoituskäskyn!»

»Karkoituskäskyn!» huudahdin minä. »Minun on siis erottava sinusta?»

»Se on lievin rangaistus, minkä olen voinut sinulle saada. Rikoksesi
on raskas: tahdoit yölliseen aikaan tunkeutua haaremiin. Mutta
lohduttaudu, minä tulen kanssasi. Maailma on suuri, olemme vapaita, ja
jos vain tottelet minua vast'edes, elät onnellisena Turkin kamaralla...
Siis näkemiin. Ole valmiina huomenna aamunkoitteessa».

En voinut nukkua koko yönä. Päivän sarastaessa minut noudettiin
vankilasta. Portilla odottivat rattaat ja kaksi pyssyillä ja
turkkilaisilla miekoilla varustettua ratsusantarmia. Silloin näin,
että meitä oli kolme karkoitettavaksi tuomittua. Barba Yani oli siinä
myöskin tavaroinemme. Kaikki sälytettiin rattaille ja seurue lähti
Diarbekiria kohti.

       *       *       *       *       *

Ihmisen elämä ei ole kerrottavissa eikä kirjoitettavissa. Sitäkin
vähemmän soveltuu kerrottavaksi sellaisen ihmisen elämä, joka on
rakastanut maata ja samoillut sen ristiin rastiin. Mutta on melkein
mahdotonta antaa elävää kuvaa hänen elämästään, jos hän on ollut
tulisielu, joka on taipaleellaan tuntenut onnen ja kurjuuden kaikki
asteet. Mahdotonta ensiksikin hänelle itselleen, ja mahdotonta niille,
jotka häntä kuuntelevat.

Se mikä on viehättävää, maalauksellisen kaunista ja mielenkiintoista
sielultaan voimakkaan, myrskyävän ja samalla seikkailunhaluisen miehen
elämässä, ei aina ilmene tämän elämän huomattavissa tapauksissa.
Kauneus piilee usein pikkuseikoissa. Mutta kukapa kuuntelisi
pikkuseikkoja? Kukapa nauttisi niistä? Ja ennenkaikkea, kuka niitä
ymmärtäisi?...

Siksipä olenkin aina suhtautunut ynseästi huudahdukseen: _Kertokaa
meille jotakin elämästänne_!...

Ja sitten vielä eräs vaikeus: ken rakastaa, hän ei ole yksin. Hän ei
ole yksin silloinkaan, kun hän ei enää halaja rakkautta, kuten on minun
laitani nyt. Tämä pitää paikkansa niihinkin ihmisiin nähden, jotka
elävät muistoista, sillä nykyhetkellä on osansa näihin muistoihin.
Ei hyödytä toivoa kuolemaa. Minä olen usein elämässäni vilpittömästi
toivonut sitä. Mutta silloin ovat menneisyyden kauniit kuvat nousseet
ilmielävinä eteeni, ne ovat hellyttäneet sydämeni, vaihtaneet
katkeruuden iloksi ja pakoittaneet minut yhä uudelleen ja uudelleen
etsimään ikuista lohtua ihmisten kasvoista. Yksi näistä kauniista
kuvista oli Barba Yani.

En voi kertoa hänestä mitään, tuskinpa mitään: kahdeksan vuotta
elämästäni kasvoi kiinni hänen elämäänsä... Diarbekir, Alep, Angora,
Sivas, Erzerum ja sadat muut pikku kaupungit ja kylät näkivät vaeltavat
haamumme. Emme myyneet vain yksinomaan salepia. Kättemme kautta kulki
mattoja, liinoja, ihovoiteita, hajuvesiä, hevosia, koiria ja kissoja,
mutta oiva _salep_ auttoi meidät aina hädästä. Milloin epäonnistunut
yritys heitti meidät oljille, etsittiin kiireesti esille _ibrikit_, nuo
ruostuneet _ibrik_-pahaset. Ja taas huudeltiin: »_Salepia! Salepia! Kas
tässä ovat salepinmyyjät!_» Katsoimme toisiimme ja nauroimme...

Niin, nauroimme, sillä Barba Yani oli verraton ystävä. Onnettomuuden
aiheuttaja olin aina minä, minä parantumaton hutilus. Muistan eräänkin
tapahtuman, joka oli kaikkein tuhoisimpia.

Olimme juuri panneet kaikki rahamme likoon ja ostaneet kaksi
kaunista hevosta suurilta markkinoilta noin viidentoista kilometrin
päässä Angorasta. Olimme tyytyväisiä, sillä kauppa oli ollut hyvä.
Tyytyväisyyskö vai väsymys lienee minussa kotimatkalla herättänyt
halun poiketa hetkiseksi yksinäiseen kapakkaan. Oli pimeä. Barba Yani
vastusti tuumaani.

»Annahan olla, Stavraki! Jatkakaamme kotiin saakka. Siellä suomme
itsellemme lasin».

»Ei, Barba Yani, vaan juuri nyt!... Vain hetkinen. Hyvän kaupan
kunniaksi».

Mies-poloinen suostui. Sidoimme hevoset pylvääseen kapakan
ulkopuolelle. Ja ikkunaan päin kääntyneinä me joimme kunniaksemme
lasin. Sitten toisen. Nälkä nipisteli vatsaa. Söimme seisovilla jaloin.
Sitten tuli taas juoman vuoro, sillä Barba Yanikaan ei halveksinut
elämän antimia. Sydämet alkoivat liikehtiä. Me lauloimme:

    De nouveau tu t'es saoûlé!...
    De nouveau tu casses les verres!...
    O, vilaine bête que tu fais!...

    [Taasen olet hankkinut itsellesi humalan;
    taasen rikot lasisi.
    Voi sinua narria!]

Mutta Barba Yanilta katkesi laulu kesken. Katsellen pimeisiin ruutuihin
hän sanoi rauhallisesti:

»Niin, Stavraki, olen totisesti sitä mieltä, että olet 'kurja narri',
sillä kauniit eläimet, jotka jäivät tuonne ulos, ovat nyt poissa, tai
on näköni huono!»

Yhdellä hyppäyksellä olin ulkona, mutta en erottanut muuta kuin
kavioiden kiivaan kapseen pimeässä yössä.

Hapuillessamme tuntia myöhemmin eteenpäin pimeässä ja kompastellessamme
joka kuoppaan, Barba Yani huusi minulle kuin varoitukseksi ikään:

»Sinä tahdoit 'kunnioittaa hyvää onneamme'! No niin, kulje nyt
jalkaisin, sinä siunattu aasi! Ja laula lohdutukseksesi: 'Taasen olet
hankkinut itsellesi humalan!'»

Mikä onni onkaan tuntea sydämensä sykkivän hyvässä inhimillisessä
maaperässä, tässä mainiossa mullassa, joka välittää meihin elävöittävää
nestettään!

Onneton se, joka ei tästä mitään tiedä!

Niinä vuosina, jolloin minun ja Barba Yanin elämä oli yhtä, oli itse
luontokin hellivä, veljellinen, runollinen. Kaikki oli mielestäni
kaunista ja elämisen arvoista. Rumuus kadotti vastenmielisyytensä,
typeryys kilpistyi pilantekoomme, kavaluus paljastui, suurten
väkivaltakin tuntui minusta siedettävältä. Kun kosketus karheaan
ulkomaailmaan oli tukehduttaa meidät, pakenimme äänettömään
maailmaamme, tuohon maailmaan, missä luonto yksin haastaa silmille ja
sydämelle.

Barba Yani saattoi kulkea päiväkauden sanaa sanomatta. Katseellaan
hän vain osoitti minulle, mikä oli huomion arvoista. Tätä hän sanoi
»terveyskylvyn ottamiseksi». Sitä se todella olikin. Äänetön luonto
puhdistaa ja antaa mielenrauhan elämän alhaisuuden nöyryyttämälle
ihmiselle, sillä voimakkainkaan ei voi liikkua roskaväen keskellä
tuntematta itseään saastutetuksi.

Mutta tämä nuoruusvuosieni suuri seuralainen oli lisäksi muinaisajan ja
sen viisaustieteen tuntija. Keskustelujaan elämästä — mikä oli hänen
joutohetkiensä lempihuvia — hän valaisi viisaustieteestä ottamillaan
esimerkeillä. Itse hän ei aina osannut elää viisaasti, mutta hän
rakasti sydämen hiljaista rauhaa.

»Ennemmin tai myöhemmin älykäs mies ymmärtää, kuinka turhaa on
tunteitten myllerrys, joka turmelee rauhan ja polttaa poroksi elämän»,
hän sanoi minulle. »Onnellinen se, ken ymmärtää tämän varhain, sillä
sitä enemmän hän nauttii olemassaolosta».

Eräänä kylmänä syyspäivänä olimme manööverikentällä lähellä Alepia.
Sotilaat vakasivat lämpimän juoman väkirynnäköllä (kuten sotilaallinen
sanontatapa kuuluu). Upseeritkin tulivat maistelemaan sitä, ja
kun meillä oli hehkuvia kivihiiliä _ibrikiemme_ alla, jäivät he
lämmittelemään käsiään ja juttelemaan. Eräs korkea-arvoinen upseeri
kertoi alaiselleen kaskua, jonka mukaan muuan kenraali, Aleksanteri
Suuren ystävä, kehoitti tätä suostumaan Dariuksen tarjoamaan rauhaan,
sanoen:

»Jos olisin Aleksanteri, suostuisin minä rauhaan». Mihin suuri
valloittaja oli vastannut:

»Niin tekisin minäkin, jos olisin... jos olisin...»

Turkkilainen upseeri hämmentyi ja huudahti:

»Ah, mikä olikaan tuon Aleksanterin ystävän nimi?»

»Parmenion!» vastasi Barba Yani, joka kuunteli heidän keskusteluaan.

»Hyvä, ukkoseni!» huudahti upseeri. »Kuinka sen tiedät? Salepinmyyjä
tuskin tapaa Aleksanteri Suurta!»

»Tapaapa niinkin!» vastasi ystäväni. Kaikkihan tarvitsevat lämmintä,
kuten näette!»

Vastauksen kaksimielisyys huvitti upseeria. Hän alentui puhelemaan
kanssamme, ja nyt sattuivat katseemme yhteen.

»Olen nähnyt sinut jossakin, kasvosi ovat minulle tutut», hän sanoi.

»Niin», vastasin minä punastuen. »Ajoimme viisi vuotta sitten
Konstantinopolissa samoissa vaunuissa Mustafa-beyn kanssa».

»Kautta Allahin, se on totta? Sinä olet siis tuo poika, joka etsi
silmäpuolta äitiään. Sait varmaankin kokea monta kovaa tuon satyyrin
luona!»

»Niin... En tuntenut häntä!»

»Kuinka saatoit luottaa ensimäiseen vastaantulijaan, joka silitteli
hyväillen lapsekkaita kasvojasi?» Upseeri puheli kauan kanssamme,
kertoillen Mustafa beyn suurista konnantöistä. Sitten hän alkoi
keskustella innokkaasti Barba Yanin kanssa, jonka tiedot hämmästyttivät
häntä. Ja lähtiessään hän puristi sydämellisesti käsiämme, ja antoi
meille kummallekin turkkilaisen kultarahan.

»Se ei ole juomarahaa», sanoi hän. »Tahdon vain osoittaa pitäväni
arvossa vanhuksen viisautta ja nuorukaisen kärsimystä».

Kotimatkalla Barba Yani päätteli:

»Näetkös, Stavro? Erhettä on paljon, mutta älykkäisyys poistaa
raja-aidat, vaikkapa asianomainen olisi puettu sotilasunivormuunkin!»

Tällävälin Barba Yani vanheni. Sydäntauti teki hänet vuosi vuodelta
yhä kykenemättömämmäksi ansaitsemaan leipäänsä. Väsymys valtasi
hänet usein. Hän vaipui tuon tuostakin raskasmielisyyteen. Minä olin
kaksikolmattavuotias, vahva, rohkea ja neuvokas. Meillä oli hiukan
säästöjä ja päätin kehoittaa häntä lepäämään. Jotta tämä lepo olisi
ollut hänelle mieluisa, valitsin oleskelupaikaksemme meille vielä oudon
maan: Libanonin vuoriston.

Oi sinä kaunis ja suruisa Libanon! Jo ajatellessanikin siellä vietettyä
vuotta päihtyy sydämeni riemusta ja vuotaa samalla verta!... Ghazir!...
Ghazir!... Ghazir!... Ja sinä Dlepta!... Ja sinä Hermon!... Ja sinä
Malmetein!... Ja te setrit pitkine ystävällisine oksinenne, jotka
näyttävät tahtovan syleillä koko maata!... Ja te granaattiomenapuut,
joille riittää pari kahmaloa multaa kallionhalkeamassa, tarjotaksenne
kulkijalle mehukkaita hedelmiänne!... Ja sinä Välimeri, joka antaudut
hekumallisena jumalasi polttaville hyväilyille ja levität tahrattoman
ja mittaamattoman ulappasi Libanonin majojen vähäisten ikkunain eteen,
jotka rinteiltä katselevat kasvoihin äärettömyyttä!... Kaikille ja
kaikelle sanon jäähyväiset!... En enää koskaan näe teitä, mutta
ainutlaatuinen ja lempeä hohteenne säilyy iäti silmissäni!... Tuo hohde
on himmennyt muistissani... Elämä ei ole sallinut, että iloni olisi
jakamaton... Mutta, Jumalani, milloin suo elämä meille täydellistä
iloa?...

Asetuimme asumaan Ghazirin kylään, joka on maalauksellisen kaunis,
kuten melkein koko Libanon, ja sijaitsee suojaisella kukkulalla.
Olimme vanhan nivelsärkyä potevan, Set Amra-nimisen vaimon ainoat
vuokralaiset. Hän eli yksinäisyydessä ja oli kristitty arabialainen
niinkuin kaikki libanonilaiset. Kristittynä hän otti meidät
ystävällisesti vastaan, vaikka olimmekin oikeauskoisia ja hän itse
katolilainen. Ja nyt saatte jälleen kuulla tarinan, sillä elämäni
taival on rikas tarinoista.

Sillävälin kun minä kuljin ansioilla ja Barba Yani retkeili keppineen
granaattiomenoita etsiskellen ja käärmeitä tappaen, saimme kuulla,
että Set Amralla, jonka kanssa pakinoimme vesipiippua poltellessamme,
saimme kuulla, sanon minä, että hänelläkin oli surunsa. Hän oli liian
yksin, ja tämä yksinäisyys jäyti hänen sydäntään. Hänen ainoa lapsensa,
kaksikymmenvuotias tyttö, oli Venezuelassa, mihin oli matkustanut
isänsä kanssa rahaa ansaitsemaan, kuten Libanonin asukkaitten on
tapana. Mutta isä oli kuollut vuosi sitten, ja senjälkeen olivat
kirjeet Amerikasta harvenneet. Selina-tyttönen ei ollut köyhä.
Hän johti sievoista korukauppaa. Mutta äidille hänen sydämensä ei
paljoakaan säteillyt hellyyttä. Hän unohti hänet, ja Set Amran täytyi
usein elää pelkällä leivällä päivät pääksytysten.

Meidän kävi häntä sääli. Täst'edes aterioimme yhdessä. Set Amra oli
meille sisar ja äiti. Hän sai parhaat palat lampaanpaistista ja hänen
vesipiippunsa täytettiin _tumbakilla_. Enempää ei tarvittu. Hän
kiitti Jumalaa siitä, että hän oli lähettänyt meidät, ja kirjoitti
tyttärelleen liikuttavan kiitollisia kirjeitä. Selina kiitti
vastauksessaan molempia tuntemattomia, joilla oli niin veljellinen
sydän.

Ja aika kului autuudessa.

Mutta kun ansiot olivat vähäiset, hupenivat säästömme silminnähden.
Tuli syksy, ja Barba Yani vilustui. Noudin lääkärin Beirutista ja
sitten lääkkeitä. Rakkaan ystävän tila parani hyvässä hoidossa, mutta
rahat luistivat käsistä. Tuo talvi oli ankara Libanonissa. Sain
vaivoin ansaituksi sen verran, ettemme aivan nääntyneet nälkään.
Luovuimme lihan syönnistä ja elimme kolmena viikon päivänä kuivalla
leivällä. Olimme niin säästäväisiä, että poltimme vain yhtä vesipiippua
kerrallaan, antaen _tshibukin_ kulkea kädestä käteen, suusta suuhun.
Tämä oli kovaa, mutta näin päästiin kuitenkin maaliskuuhun, jolloin
saimme iloisen uutisen: Selina ilmoitti lähtevänsä Venezuelasta ja
saapuvansa kotiin kolmen tai neljän viikon kuluttua.

Mitä huudahduksia!... Mitä ylitsevuotavaa riemua!...

»Tiedättekös?» sanoi Set Amra eräänä päivänä salaperäisesti. »Stavro on
kaunis poika. Aivan varmaan Selina rakastuu häneen, ja silloin tulee
anteliaisuutenne minua kohtaan runsaasti palkituksi. Mitä siitä sanot,
Stavro?»

Mitäkö Stavro sanoi? No niin, hänen päänsä meni pyörälle, kuten
tavallista. Se meni pyörälle siinä määrin, että hän alkoi pyörittää
ympäri Barba Yaniakin, ja lopulta me kaikki, leinin vaivaama vanha
nainen mukaanluettuna, aloimme tanssia piirissä minun ja Selinan
pikaisen avioliiton julkaisemiseksi, josta viimemainitulla ei ollut
pienintäkään aavistusta.

Kuljin suoraan eteenpäin kuin kuuro hevonen. Aloin katsella taloa kuin
ainakin tulevaa omaisuuttani, ja nyt huomasin sadeveden tunkeutuvan
huoneisiin kattoa peittävän soran läpi. Noudattaen libanonilaisten
esimerkkiä minä kiipesin katolle jyrä mukanani ja aloin asukkaitten
ylitsevuotavaksi riemuksi juoksennella pitkin ja poikin katolla vetäen
perässäni raskasta jyrää, joka kävi kantapäihin!, niin että kaaduin
suulleni.

Ah, sydän poloinen, kuinka paljon murhetta oletkaan minulle tuottanut!

Menin vieläkin pitemmälle. Eräänä päivänä osoitin Barba Yanille Set
Amran vielä punaisia ja täyteläisiä huulia, hänen siinä kiihkeästi
imiessään _tshibukia_, ja sanoin:

»Barba Yani, katsohan noita huulia! Kenties ne osaavat vielä suudella
muutakin kuin vesipiipun ambraa! Ja ehkäpä saamme kahdet häät
yht'aikaa».

»Niin, kahdet häät, tiedättekös! Sillä minun ja Selinan avioliitto oli
yhtä varma ja tosi kuin köyhyytemme...

»Voi sinua, Stavraki!» huudahti ystävä-parkani. »Saat ottaa vielä monta
askelta, ennenkuin opit tuntemaan elämää!»

Hän oli hyvä ennustaja. Selina saapui. Hän oli tumma, komea,
tuuheatukkainen kaunotar, jonka silmänurkassa piili paholainen. Hän
oli vilkas kuin elohopea, mutta sielultaan kauppasaksa ja älyltään
vain naikkonen. Ensi päivästä alkaen hän herätti meissä pelkoa. Hänen
kiitoksensa kuivuivat lyhyeen. Meidän elämämme oli hänen mielestään
inhoittavaa, ja hän melkein moitti meitä äitinsä kurjuudesta.
Ylenkatseensa hän toi ilmi vuokraamalla asunnon itselleen, vieraili
päivittäin neljännestunnin luonamme ja antoi Set Amralle naurettavan
pienen rahasumman, joka oli tarkoitettu meille »korvaukseksi».
Puettuna vierasmaalaisiin pukuihin ja jalokiviin hän levittäytyi kuin
kauppatavara kateellisten kyläläisten katseltavaksi.

Eräänä päivänä eräs naapurivaimo riensi kertomaan meille, että komea
herra oli tullut vaunuilla Beirutista Selinaa tervehtimään. Selinaa,
minun luvattuani, minun morsiantani!...

»Ah, Barba Yani, kuinka elämä onkaan täynnä pettymyksiä!» vaikeroin
minä painaen pääni ainoan vilpittömän ystäväni olkaa vasten.

»Etkö tietänyt sitä, Stavraki?... No niin, opi se uudelleen. Ja ota
sillävälin _ibrikisi_, hae esille minun kojeeni ja lähtekäämme!
Lähtekäämme: onhan maa vielä kaunis!»

Me lähdimme, jättäen Set Amra-paran kyyneliin. Ja kolme kuukautta
pääksytysten me kiertelimme Libanonin mainioita seutuja, juoden sen
kirkkaista lähteistä ja juottaen libanonilaisille ikuista salepiamme.

»Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» »Stavraki, eikö maa
ole kaunis?»

»Voi, Barba Yani! Olet oikeassa!...»

       *       *       *       *       *

Maako kaunis?... Ei, se on valhetta!... Kaikki kauneus tulee
sydämestämme, mikäli ilo siellä asustaa. Sinä päivänä, jolloin ilo
katoaa, on maa vain kalmisto. Ja Libanonin kauniista maasta tuli
kalmisto minun sydämelleni ja Barba Yanin ruumiille. Eräänä päivänä
lähellä Dleptaa kaatoi äkkinäinen ja odottamaton sydänkohtaus hänet
kasvoilleen maahan. Hän löi päänsä kallioon ja haavoittui.

»Barba Yani! Ystäväni! Mikä sinun on? Oletko sairas?»

Ei, Barba Yani ei enää ollut sairas. Nyt oli minun vuoroni sairastaa...

Siitä lähtien on mato jäytänyt elämääni. Kadotetun ystävän kaipuu ja
halu etsiä kaikesta huolimatta rakkautta, sai minut muutamia vuosia
myöhemmin palaamaan kotimaahani, lähestymään inhimillistä olentoa,
rakastamaan häntä, niinkuin olin rakastanut Kiraa ja äitiäni — niin
kuin olin rakastanut Barba Yania.

Tällainen on Markkina-Stavron tarina...




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kira Kiralina : Adrien Zograftin ensimmäinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.