Title: Nurhosen jälk. & Kumpp.
Author: Saarela, Antti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nurhosen jälk. & Kumpp." ***


NURHOSEN JÄLK. & KUMPP.

Antti Saarelan päiväkirjamuistelmia



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1902.



I.


Kesäkuun 8 p.

Omituinen sattuma on, että nyt kun kerran elämässäni saan viettää
toimiltani vapaan kesän, olen joutunut tämän kaupungin läheisyyteen,
kaupungin, josta jo alun toistakymmentä vuotta olen poissa ollut,
vaan jossa varemmin olen viettänyt elämäni parhaat vuodet, toivoni,
rohkeuteni ja toimeliaisuuteni ajan.

Mikä ero viimeisellä kymmenellä ja kymmenellä edellisellä vuodella.
Täällä olemaani kymmeneen vuoteen sisältyy elämäni kevät, viimeksi
kuluneet ovat sen syksyä. Kesää minulla ei ole koskaan ollutkaan.

Jos täällä nyt vaan viihtyisin ja saavuttaisin kaipaamani levon. Kun
isäntäni, jota viimeiset ajat olen palvellut, äskettäin kuoli ja pesä
teki vararikon, jouduin taas ilman tointa ja toiminta-alaa. Mutta
kun nyt sattuu olemaan kesä, haluan täällä yksinäisyydessäni levätä
ennenkuin uuden leipätoimen itselleni hankin. Lepoa tarvitsenkin.
Jäseniäni kolottaa, taudit raivoavat ruumiini joka kohdassa ja raskas
on mieleni tila.

Kun vaan leponi ei muuttuisi ikävyydeksi. No, pääsenhän täältä
pois silloin kun mieli tekee. Yksinäisyyttä en suinkaan pelkää,
sillä siihen olen jo tottunut. Koko sen ajan kun täältä muuttoni
jälkeen olen suuressa kaupungissa asunut, olen jokapäiväisten
työtoimieni ulkopuolella oleksinut melkein yksinäni. Olen istunut
piilosissa paikoissa teattereissa ja konserteissa, käynyt syrjäisissä
ravintoloissa tuutingilla, vaan muuten viettänyt joutoaikani sohvallani
loikoen, sanomalehtiä ja romaania lukien.

Vanha, kulunut sohvani. Sinä olet monen monet kerrat tarjonnut
minulle pitkien iltojen kuluksi paikan, jossa vanhat muistelmat ovat
ajatuksissani saaneet tehdä kiertokulkuansa. Sinä olet nyt liiterissä,
mutta hylkäämään en sinua tule. Me kuulumme yhteen.

En oikein itsekään käsitä, miksi asetuin näin lähelle tätä kaupunkia
vapauttani viettämään. Sanomalehti-ilmoitukseni johdosta sain
asuntotarjouksia muualtakin, mutta tämä näytti minusta kaikkein
sopivimmalta. Ehkäpä se niin onkin. Onhan tässä vettä soudella ja
kalastella, siisti huone asua, ja mitäs minä muuta tarvitsen. Lisäksi
vanhat muistot elähyttämässä, ja kun kaupunkilaisetkin peräti vähän
kuleksivat täällä päin, saanen rauhan kaikin puolin.

Talon isäntäväki ei ollenkaan näytä tietävän minun ennen tässä
läheisessä kaupungissa varsinaisesti asuneen. He eivät siihen aikaan
ole tätä taloa pitäneet, ja lisäksi muuttuu ja unehtuu kymmenessäkin
vuodessa siksi paljon, ettei taida enää itse kaupungissakaan olla
ketään, joka muistiaan pingo iltamatta minun mieleensä saisi. Mutta
juuri se olisikin hyvä asia. Haluaisin olla aivan tuntematon, nauttia
muistoistani häiritsemättä ja kenenkään minua tuntematta kerran pari
pistäytyä kaupunkia katsomassa.

Kaupungista on tänne kahden kilometrin matka ja läheisimmältä
rautatieasemalta ainoastaan yhden. Näin ollen voin postinikin osoittaa
tälle pienelle asemalle, ja kenties tuntemattomana säilyä.

Ja silloin kun vesillä ja metsässä olo ei huvita, voin kuluttaa aikaani
entisissä muistelmissani. Täällä, tämän kaupungin läheisyydessä, nekin
taas saavat aivan uuden viehätyksensä.



II.


Kesäkuun 9 p.

En ainakaan vielä ole tavannut ketään tuttavaa, vaikka olen tänään
maantiellä kävellyt. Ehkäpä niitä ei enää olekaan.

Ei ollut niitä silloinkaan kun kerran ennen tänne saavuin. Päivällä
kävellessäni ajattelinkin tätä ensimäistä tuloani.

Muistan erittäin hyvin kun ensimäisenä iltana kaupunkiin tuloni jälkeen
istuin Nurholan salissa maisteri Asplundin ja asianajaja Helanderin
seurassa. Puodista, johon ensin saavuin, osoitettiin minut konttoriin
ja konttoristi Kemppainen, joka yksinään oli konttorissa, vei minut
heti rouvan huoneisiin, itse poistuen työhönsä takaisin. Hiukan
punastuvat tyttäret esiteltiin ja poikaset tulivat perätysten ja
kumartaen uutta "setää" tervehtimään.

Pian sen jälkeen saapuivat myös Asplund ja Helander. He olivat
päättäneet uuteen kaupanhoitajaan tutustumista varten viettää sen illan
Nurholassa.

— Tervetuloa, toivotaan että tulette täällä viihtymään, sanoivat.

Helander, joka heti esiintyi asianajajille tavallisella vapaudella,
selitti minulle olevansa talon asioissa aivan syrjäinen, ainoastaan
Asplundin vanha ystävä ja koulutoveri. Ja vaikka he ovatkin
maailmankatsantokannoiltaan ja toiminta-aloiltaan paljon eroavat, he
sentään aina ovat hyvin yhdessä viihtyneet. Sanoi pitävänsä Asplundin
vilpittömästä hyväntahtoisuudesta ja oikeuden harrastuksesta, vaikkakin
oli muuttunut hänelle tavaksi laskea Asplundin ihanteista pientä
leikkiä.

— Sitäpaitse eivät mielipiteet ja ihanteet täällä pikkukaupungissa
mitään merkitse. Täällä ei oikeastaan ole muita ihanteita kuin tehdä
työtä, syödä ja maata. Eikä täällä muita tarvitakaan. Häiritsisivät
vaan rauhallista kaupunkia, lisäsi hän.

— Eihän täällä tosin ole, vastasi Asplund hymyillen, mutta niitä
pitäisi saada tänne.

— No, annetaan heidän nyt ainakin tänä iltana olla poissa, vastasi
Helander.

Kun olimme vähän aikaa istuneet, alotti Helander tavallisen
leikinsekaisen puhelunsa.

— No, nythän tästä luulisi hyvän tulevan, hän sanoi, kun asioita
hoitamassa on käytännön mies, käytännöllisen kasvatuksen saanut, ja
toisena uusien aatteiden tähystelijä, kuten tämä Asplund, joka on suuri
aatteiden mies.

— Kyllähän nykyaikana afäärissäkin uusia aatteita tarvitaan, sanoin
minä.

— Kyllä, kyllä, jatkoi Helander. Mutta nämä Asplundin aatteet eivät
oikein malta pysyä niin yksinkertaisissa asioissa, vaan pyrkivät
tavottelemaan uusia elämän muotoja, uusia maita ja taivaita, ja niitten
peräänkysymys tuolla puodissa ei vielä taida olla aivan suuri. Ehkä
tämä kauppiasammatti sentään opettaa hänet aikansa olemaan tässä
puutteellisessakin maailmassa.

Kaikki nauroimme, ja rouva Nurhonen, joka juuri toi teetä vieraille ja
kuuli Helanderin puheen, rupesi, hänkin hymyillen, minulle selittämään
että "nämät herrat aina tällä tavoin keskenään leikittelevät", jota
minun ei pidä miksikään pahaksi luuleman.

— Hyvä rouva, sanoi Helander, kyllähän järkevä mies nyt heti huomaa
mitä meidän puheemme on.

Sitten, teetä juotaessa ja sen jälkeen, kertoilivat Asplund ja Helander
minulle liikkeen ja perheen entisyydestä.

       *       *       *       *       *

Sakari Nurhos-vainaja oli ollut uuttera työnsä tekijä. Palveltuaan
pienestä pojasta kauppa-apulaisena, hän mieheksi tultuaan oli
perustanut oman liikkeen, Nurhosen sekatavarakaupan. Ensi aikoina oli
liike ollut kovin pientä, mutta kun menot olivat sen mukaiset, niin
vaatimattomasti eläen toimeentultiin. Liikkeen kannattavaisuutta ei
muusta voitu päättää kuin ostajien määrästä ja tarpeen mukaisesta
rahojen löytymisestä. Vainaja oli ollut vanhan kansan mies, eikä mitään
varsinaista kirjanpitoa pitänyt. Mutta tottuneena tiskimiehenä oli hän
kaikki järjestänyt niin, että jokainen kaupanteko puodissa aina tuotti
penninsä hänellekin.

Tuli sitten hyvät raha-ajat ja rautatien rakennuksen takia paljon
lisää ostajia kaupunkiin. Tähän aikaan Nurhosen liike huomattavasti
laajeni, varsinkin punssin ja oluen kauppa vilkastui. Mutta suuremmat
tulot totuttivat myös suurempiin menoihin. Vanhempien lasten tultua
kouluikään, perheen ylläpitokustannukset yhä kohosivat.

Vuosi vuodelta kuitenkin elettiin ilman varsinaista ahdinkoa, mutta
myöskin ilman varallisuuden säästöjä. Nurhonen oli kyllä monta
kertaa ollut tiukalla rahain hankinnan takia lankeaviin maksuihin ja
korkoihin, mutta kotiväki ei näistä asioista paljoa tietänyt. Lapset
olivat vielä liian pieniä, ja vaimolleen, Iidalle, ei Nurhonen näitä
asioita useinkaan puhunut. Ei luultavasti tahtonut häneltä riistää
luuloa, että on hyvin voivan kauppiaan rouva, tahi oli Nurhonen tullut
huomaamaan ettei vaimonsa tämänlaisiin asioihin voinut kylliksi
syventyä. Rouva Nurhonen ei ole — näin sanoivat silloin kertojani —
liikeasioihin ollenkaan perehtynyt.

Aviopuolisojen yhdyselämä oli kuitenkin aina ollut hyvä. Lapsia heillä
oli ollut useita, mutta ainoastaan neljä elossa. Vanhimmat olivat
tyttöjä, Eveliina ja Miia, nuoremmat poikia, John ja Selim.

Olot olivat sitten koko joukon muuttuneet kaupunkiin saapuneen uuden
kilpailijan Kalle Koskisen kautta. Erään isomman paikkakunnan kauppiaan
konkurssin jälkeen oli Nurhonen jäänyt yksinään mainittavammaksi
sekatavarakauppiaaksi kaupunkiin. Tämä onnellinen asema ei kuitenkaan
jäänyt sivullisilta huomaamatta eikä ollut Nurhoselle moniviikkoinen.
Kaupunkiin saapui mainittu Koskinen, kauppakoulun käynyt
nuorenpuoleinen mies, ja perusti uuden liikkeen, joka oli komeampi ja
huomattavampi kuin Nurhosen liike. Tämä uusi kilpailija oli hävittänyt
Nurhosen makeanleivän päivät. Itse oli vainaja jo niin vanhentunut
ja pieneen puotiinsa rakastunut, ettei hän voinut mitään ulkonaisia
uudistuksia ja muutoksia ajatellakaan. Kunhan minun poikani tulevat
miehiksi, oli hän sanonut, niin ottakoot sitten he nuorten tavoin
isänsä liikettä jatkaakseen.

Mutta ennenkuin pojat miehiksi ennättivät, tuli kuolema ja vei Nurhosen
pois tiskinsä takaa. Suru oli silloin ollut perheessä suuri.

Oli ollut ikävästä, ja vastaisen toimeentulon huolista. Varsinkin oli
rouva kuvaillut nyt kaiken olevan lopussa. Kyllähän ne vieraat nyt
kaiken vievät, oli hän sanonut, kun meissä ei ole puolemme pitäjää.
Mierontie edessä, oli jatkanut, ja oli itkenyt kovasti. Ja lapset
olivat itkeneet, ja kaikki olivat kovin raskaalla mielin olleet.

Nurhosen tuttavat ja saamamiehet, vanha koroillaan elävä tehtailija
Kahva ja moniaat muut, olivat tulleet perhettä lohduttamaan ja liikkeen
asioita järjestämään. Vesissä silmin oli rouva pyytänyt heidän apuaan
ja neuvojaan, joita myös oli luvattu.

— Olkaa nyt vaan huoletta, kyllä me koetamme tässä asiat järjestää, oli
Kahva sanonut. Kaikkien ensiksi pitää saada liikkeelle hoitaja, ettei
asiain säännöllinen kulku keskeenny, ja sitten tarkka perukirjoitus,
että nähdään liikkeen todellinen tila.

Rouva oli huokaisten kiittänyt ja sanonut että niin, vieraat kai tähän
nyt on saatava, eihän meistä mihinkään ole. Eivät ennättäneet nuo
pojatkaan miehen ikään ennenkuin tämän piti tapahtuman.

Silloin oli huomio kääntynyt Asplundiin, joka muutamia kuukausia ennen
oli kihlautunut talon vanhimman tyttären, Evelinan kanssa. Päätettiin
hänestä tehdä liikkeen raha- ja kirjanpitoasiain johtaja ja ottaa
puotiin erityinen kaupanhoitaja.

Asplund oli vastenmielisesti suostunut liikkeenhoitajaksi rupeamaan,
mutta rouvan ja lasten epätietoinen asema oli vaikuttanut että hän
katsoi velvollisuudekseen kykynsä mukaan perhettä auttaa.

— Jos vaan kykenisin, niin kyllähän minä muuten mielelläni rupeaisin,
oli hän sanonut.

Tehtailija Kahva oli kuivalla huumorillaan vastannut:

— Miksei oppinut mies kykene, ei siinä muuta konstia ole kuin antaa
vähän rahoja ulos ja koettaa saada paljon sisään.

Se että näin päätettiin oli rouva Nurhostakin hyvittänyt.

— Sehän olisi erittäin hauskaa, oli hän sanonut, Henrikki kun tässä jo
on vähän kuin omaa väkeä. Tuntuu aina turvallisemmalta ja hauskemmalta
omien kanssa kuin aivan vieraitten hoidossa olla.

Asia oli lopullisesti sovittu niin että Asplund ikäänkuin perheen
ainoana miehenä ryhtyi isännöitsijäksi, kirjoitti firmanimen ja
tarkasti kirjanpidon. Kaupanhoito oli uskottu liikkeen vanhimmalle
kauppa-apulaiselle, hiljaiselle Raivalle.

Mutta nyt oli Raivan sijalle tahdottu saada uusi, nuorempi ja isommissa
oloissa ollut mies. Minä olin valittu, ja toivottiin että tultaisiin
hyvin yhdessä viihtymään.

Näin kertoilivat totia maisteltaessa nämä minun ensimäiset tuttavani
tässä kaupungissa. Asplundin koruton ja avonainen selonteko talon
asioista vaikutti minuun kiinnittävästi, samalla kuin Helanderin
leikillinen tapa keskusteluun sekaantua minua suuresti huvitti. Olin
vakuutettu tässä seurassa hyvin voivani viihtyä.

Itsestään kertoi Asplund:

— Minä en suinkaan ole liikemies luonteeltani enkä kasvatukseltani.
Olen kasvanut maalaispappilassa ja koulupoikana uutterasti
kirjoitellut runoja konventin sanomalehteen. Ylioppilaana lueksin
ensin jumaluusoppia, mutta kun uudet uskonnolliset virtaukset minuun
vaikuttivat, lopetin sen sisällisten ristiriitaisuuksieni takia.

— Näistä ristiriitaisuuksista ei vaan ole loppua tullut myöhemminkään,
keskeytti Helander. Papiksi tämä olisi ollut aivan erinomainen, jatkoi
hän nauraen ja minuun kääntyen. Suuren pitäjän rovastina jo olisi.

— Ehkä, ehkä, nauroi Asplund vastaan. Yritin minä sitten jo
sanomalehtimieheksikin, mutta rupesin kuitenkin uudestaan lukemaan,
suoritin kandidaatin ja antaannuin koulunopettajaksi, joka nyt on
täällä varsinainen toimeni. Olen kolleegana lyseossa.

Ja kauppiaana, lisäsi Helander.

— Niin, siksikin sitä näkyy joutuneen.



III.


Kesäkuun 12 p.

Kaupungissa siis kuitenkin tietävät täällä oloni. Olipa vielä eräs joka
minua muistikin. Vanha ukko Raiva kävi tänään luonani.

Me istuimme kauvan aikaa puhellen entisistä ja nykyisistä asioista.
Hänen vaimonsa on kuollut ja itse on hän lopettanut sen pienen
kauppansa, jonka Nurholasta erottuaan perusti.

— Minulla on se entinen pieni talo ja sen verran säästöjä että voin
vanhat päiväni elää, hän sanoi. Nuorin tyttäristäni on naimisissa
ja vanhin, se Hilma, muistathan, hän kysyi, on nyt kotona minua
hoitamassa. Hän on jäänyt vanhaksi piiaksi, ja hyvä onkin, että joku on
minunkin turvanani.

Hilma! Kyllä hänet muistin. Olipa hänkin nyt isällään terveisiä minulle
lähettänyt.

Ukko Raiva oli melkein virkeämpi kuin entiseen aikaan, mutta näköjään
paljon vanhentunut ja tukka harmaantunut. Kertoili asioita entisellä
yksinkertaisella, miellyttävällä tavallaan.

Vanhan ominaisuutensa, kertoa ennen kerrottuja asioita sillä
tarkkuudella kuin aivan uutta kertoisi, oli hän säilyttänyt.

Me jouduimme jutuissamme Nurholan entisiin aikoihin. Raiva kertoili
yhtä ja toista kauppias-vainajasta. Ihmetteli mitenkä asiat sittenkin
olivat sellaiset kuin ne vainajan kuollessa olivat. Toimitettu
perukirjoitus oli osoittanut ettei omaisuutta pesässä löytynytkään.

— Mutta, lisäsi hän, se aika, jolloin liike oli suurempana, taisi olla
paha aika, se totutti suurempiin menoihin, joista ei huonompien aikain
palattua enää voitu peruutua.

Ja hän jatkoi:

— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on
järjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen
lopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa
kuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen,
niin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan
sijalle.

Hän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi
uudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin
sittenkin häntä mielelläni.

— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli
viidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan
tuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin
umpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.

Nurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös,
sillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli
naima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa.
Rouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään
kuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja.
Miia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten
Kemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat
toiveet tulevaisuudestaan.

Rouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla
ottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän
kuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa,
konttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti
yleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun
Asplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin
suurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet
päästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund
taas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti
aina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli
Asplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi
kaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin
enemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset
eivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli
tietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla
sanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen
tehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy
rouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu.
Varsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä
huomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon,
lattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen
sellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa
Asplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään
tällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta
rouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.

Varsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit
veivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti
viihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon
konttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista
kaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän
muuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään
pahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen.
Vilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan
omat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla
tavalla ymmärtänyt.

Näin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan.
Sytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen
aikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä
rahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:

— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni
aiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista
oli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan
maalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta
suu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien
Koskisessa olevan huokeampia.

— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.

— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin
kaupantekijäisiksi, sanoin minä.

— Sama se, antaapa sitten sikaari tänne, vastasi ukko.

Hän sytytti sikaarin, pisti toisen taskuunsa "toiselle kahvinaulalle",
rämähti nauruun ja sanoi ettei hän kahvia ja sokeria ollenkaan
ostakaan, mutta kyllä mamma tulee toisella kertaa ostamaan.

— Minä otan vaan nämä kaupantekijäissikaarit, mamma kun ei polta
tupakkaa, sanoi ukko ja poistui nauraa hihottaen.

Me nauroimme kaikki muutkin, puotipojat, Kemppainen ja minä. Ja kun
Kemppainen tämän sitten oli rouvalle kertonut, niin ensin oli hänkin
nauranut, mutta heti oli vakavana sanonut että sillä tavallahan ne
voivat puodista antaa viedä mitä tahansa, kun eivät pidä tavaroista
parempaa huolta. Tultuaan tämän jälkeen kauppaan, hän kaikkien kuullen
nuhteli minua tällaisesta huolimattomuudesta.

Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi sillä kertaa niin tavattomasti
kiivastuin. Ehkä oli näitä pikku muistutuksia, joista Nurhosen eläessä
sain olla aivan rauhassa, kasaantunut sydämelleni enemmän kuin se
sieti. Sen vaan muistan kuinka minä ihan kuohahdin ja puotilaisten
kuullen huusin että rouva on hyvä ja tulee itse tavaroitaan
vartioitsemaan, minä en ainakaan enää tule yhtään kahvinaulaa tässä
talossa myömään.

Rouva poistui vihaisen näköisenä, mitään vastaamatta. Mutta sanani
pidin minäkin. Ja eiköhän se niin paras ollutkin. Ehkäpä se olikin niin
sallittu.

Rouva meni suoraa päätä Asplundin luokse, joka morsiamensa kanssa
pelasi pihalla krokettia. He tulivat sieltä yhdessä konttoriin, mutta
silloin seisoin siellä jo minäkin ja pyysin eroani. Asplund koetteli
minua tyynnyttää, mutta sillä kertaa olin minäkin peräytymätön.
Eroamista ja omaa pikkukauppaani olin kyllä ennenkin ajatellut, nyt
olin silmänräpäyksessä päättänyt aatteeni toteuttaa.

Ja sitten tulit sinä, hän sanoi ja alkoi sytytellä sammunutta
sikaariansa.

       *       *       *       *       *

Me puhelimme paljon myöhemmistäkin asioista, ja minä kyselin häneltä
yhtä ja toista nykyoloista. Saatoin häntä kotiinsa mennessään niin
kauvaksi että kaupunki näkyi. En tiedä miksi, vaan aivan sydämeni
värähteli kun näin tuon vanhan tutun kaupungin, joka kymmenessä
vuodessa ei ainakaan kaukaa katsottuna näkynyt entisestään ulkonaisesti
muuttuneen.

Me puristimme erotessamme kauvan aikaa toistemme käsiä.

— Tule nyt pian käymään meillä, sanoi hän. Olisi kovin hauskaa taas
monesta ajasta nähdä sinut luonamme, vaikkakin väet ovat sieltä
entisestään vähentyneet. Hilmakin niin mielellään tapaisi sinua.

Näin ukko Raiva vakuutti, ja minä luulen kohdakkoin pistäytyvänikin
heillä.



IV.


Kesäkuun 14 p.

Tänään saapuneesta sanomalehdestäni näen, että ensimäinen isäntäni —
voisin sanoa kasvattajani — kauppias Söderberg on kuollut. Ukko olikin
jo vanha mies.

Nyt minulla siis ei ole maailmassa ketään, joka jollain tavoin lähemmin
minuun liittyisi. Vanhempani kuolivat jo pienenä ollessani, veliä ja
siskoja ei minulla ole ollutkaan. Söderberg on kuollut ja muut entiset
sydän-ystäväni ovat hävinneet maailman tuulien mukana. Onnettomuuteni
on, ettei minulla ole yhtään kohtalooni osaa ottavaa ihmistä, eikä
ketään, jonka onni tahi vastoinkäyminen minua lähemmin koskisi.
Minä olen ulkopuolella kaikkea mitä elämässä tapahtuu, kivettynyt
muukalainen kaikille ihmisten harrastuksille ja riennoille. Se ainoa,
joka minuun on kiintynyt ja minua muistaa ja jonka seurassa tunteeni
pääsevät valloilleen, on tämän talon kuusivuotias Aino. Hän istuu
monet tunnit päivässä polvellani kiikkutuolissa ja luottamuksella
kertoo minulle pieniä asioitaan, tarkkaan ja terävästi kysellen minusta
kaikenlaista, joihin suora vastaaminen monta kertaa on kovin vaikeata.
Hän istuu veneessäni, kun olen ongella, seuraa minua kävelyretkilläni,
ja minä tunnen mielentilalleni suurta lohdutusta hänen seurastaan.

Jonkinlainen lapsen tunne oli minussakin säilynyt Söderberg vainajata
kohtaan, vaikka jo kauvan olen ollut poissa hänen palveluksestaan.
Mutta ne vuodet kuin hänen luonansa olin, olivat ne kiintymyksen
vuodet, jotka useinkin parhaiten huomaa vasta sitten kuin ne jo ovat
ohitse.

Tulin hänelle puotilaiseksi heti kansakoulusta päästyäni, noin 13
vuotiaana. Söderberg oli ankara isäntä, joka itsekultakin vaati
paljon, mutta myöskin oli kiitollinen sille, joka hänen tahtonsa
täytti. Minä olin hänen suosiossaan, vaikkakin hän aina tinkimättä
rankaisi minua itsepäisyydestäni ja armotta kohteli kiukkuamistani.
Muistanpa eräänkin kerran kun olin hänen pankkiasioillaan ja pankissa
sain tavallista kauvemmin odottaa. Se oli syksyllä, järvi oli
kierassa jäässä ja koululaisilla luistin lupa. Söderberg luuli minun
luistelijoita katselemassa viipyneen, eikä uskonut selitystäni, vaan
sanoi ettei tällaista viivyttelemistä saa vastedes tapahtua. Kun olin
tällä kertaa moitteesen aivan syytön, kiehutti se minun pahaa sisuani
tavallista enemmän. Sanoin etten vasta mene kertaakaan pankkiin,
kun en sille mitään voi, jos siellä viivytetään. Vastaukseksi hän
nipisti minua korvan lehdestä. Mutta silloin oli minunkin mittani
täysi. Juoksin huoneesen, jossa me kauppa-apulaiset asuimme, enkä koko
päivänä mennyt puotiin enkä ruoalle, vaikka vanhemmat kauppapalvelijat
mitä olisivat tehneet. Suunnittelin vaan poislähtöäni, jonka aijoin
toteuttaa yöllä kaikkien nukkuessa. Mutta iltasella muodon vuoksi
keskiyötä odottelemaan vuoteelle ruvetessani, nukuinkin, ja heräsin
vasta seuraavana aamuna. Tunsin itseni noloksi, menin sanaa sanomatta
puotiin, ja olisin melkein ollut halukas anteeksi pyytämään. Viha oli
poistunut, ja minä toivoin kaikki mahdollisimman pian entiselleen ja
unohdetuksi. Söderberg ei ollut minua huomaavinaan, ei puhunut mitään
ennenkuin puolen päivän aikana antoi rahoja käteeni ja käski menemään
pankista postiremissavekselin ostamaan. Punastuin, mutta sanaakaan
sanomatta läksin. Pankissa pyysin saada asiani heti toimitetuksi, ja
juoksujalassa palasin. Vieläkin kerran kuohahti mieleni, kun kauppias
tultuani sanoi, etteipä siellä tänään tarvinnut odottaa, mutta
kuitenkin sain itseni sillä kertaa hillityksi.

Söderbergin vaativaisuus ei suinkaan ollut matelemisen vaatimista,
päinvastoin hän sellaista vihasi ja mielellään näki suoraa
esiintymistä, kun hän vaan sen vilpittömyyteen voi luottaa. Hän vaati
hyvää järjestystä, mutta hän vaati itsekunkin myöskin luottamaan omaan
itseensä.

— Kauppiaan pitää olla itsetietoinen kaikesta mitä hän tekee, sillä se
on liikemiehen aatelia, oli hänellä tapana sanoa.

Hänellä oli kunnollisia apulaisia, jotka palvelivat häntä kauvan ja
jotka kaihomielin talosta erosivat. Ja kaikki pysyivät koko elämänsä
ajan häneen kiintyneinä. En suinkaan ole ainoa, joka haikealla mielin
olen lukenut uutisen hänen kuolemastaan.

Minulla onkin erityinen kiitollisuuden velkani vainajalle. Kun olin
kovin nuori taloon tullessani, olin vielä huvitettu kaikellaisesta
opiskelemisesta ja joutoaikoinani lueskelin vähän kieliä ja muita
oppiaineita. Tämä häntä miellytti, ja tultuani kahdeksantoista
vuotiaaksi, käytätti hän minun lävitse kaupungin kaksiluokkaisen
kauppakoulun. Ollessani vasta kahdenkolmatta vanha, hän itse esitti
minulle että etsisin sanomalehdissä avonaiseksi julistettua Nurhosen
kaupanhoitajan paikkaa ja antoi vaikuttavat suosituspaperit.

— Sinun pitää päästä itsenäiseen toimintaan, sanoi hän, ja siihen ei
ole tässä meillä tilaisuutta.

Mitenkähän olisi kohtaloni muodostunut, jos hän ei olisi tätä esitystä
tehnyt? Mutta hän tarkoitti joka tapauksessa minun parastani. Rauha
hänen muistolleen.



V.


Kesäkuun 20 p.

Erittäin hauska päivä. Läksin heti päivällisen syötyäni kaupunkiin,
kiersin sivukatuja myöten Raivaan ja viivyin siellä myöhään iltaan
asti. Pari vanhaa tuttavaa tapasin matkalla. He tunsivat minun, ja
tiesivät näillä seuduin olevani. En siis ole saanut tuntemattomana
olla, kuten halusin. Mutta tuntekoot, en heistä kestään mitään välitä,
ja olenkin sitäpaitse päättänyt piakkoin poistua näiltä seuduilta.

Hilma oli pääpiirteissään sama kuin ennenkin. Vuodet olivat vakavuuden
leimansa häneenkin painaneet, mutta innostunut ja innostava oli hän
vieläkin. Sielullista väsymyksen merkkiä ei vähääkään. Toimintahaluinen
yhä vieläkin. Huomasin heti kuinka paljon minä olin jäänyt jälelle,
kuinka paljon laskeutunut siitä "Löfbergin opetuslasten" ympäristöstä,
johon aikanani minäkin sain kuulua.

Löfbergilä, siihen aikaan tämän seudun henkisten rientojen
pääasiallisin koti, kuuluu kokonaan kaupungin jättäneen. Että itse
rouva on kuollut, sen kyllä tiesin. Pojat ovat tulleet siihen ikään
että ovat perustelleet omia koteja itselleen, tyttäret kaikki
naimisissa, ja kaikki haaraantuneet eri osille maata. Mutta nyt kuuluu
suuri osa heistä viettävän kesäänsä tässä lähiseudulla. Lupaannuin
Hilman kanssa jonkun kerran mennä heitä tervehtimään.

Hilmakin kaipasi entistä Löfbergilää. Sanoi vallankin ensi aikoina
tuntuneen kovin tyhjältä ja autiolta. Mutta siihen on jo tottunut.

— Ja sitäpaitse, itsekullekin aikakaudelle kuuluu oma tehtävänsä, hän
sanoi. Se oli silloin nuoruuden, innostuksen ja hehkun aikakautta.
Sinä olit liikemies, sanoi hän minulle, sinut veti elämä pikemmin
varsinaisiin rattaisiinsa. Sinähän tavallaan luovuit Löfbergilän
seurapiiristä ja innostuit ammattiisi, liikealan kilpailuun,
kauppakiistaan ja kunnalliseen puoluetaisteluun. Me toiset olimme
rauhallisemmilla aloilla, ja jatkoimme pitempään. Mutta vähitellen on
muittenkin täytynyt tästä aatteiden ylikuohunnasta siirtyä varsinaisen
työn ja toiminnan alalle.

Myönsin ajan pyörteen irrottaneen minun Löfbergilän henkisestä
maailmasta ennemmin kuin itse tahdoinkaan.

— Mutta tämä "opetuslapsi" aika on sittenkin elämäni miellyttävämpiä
muistoja, sanoin.

— Niin se varmaan on jokaisen, joka täti Löfbergin ympäristöön
nuoruudessansa on kuulunut, vastasi Hilma.

Ja näin jouduimme me aivan kuin itsestään muistelemaan sen aikuisia
oloja ja rientoja. Ukko Raiva istui ja enimmäkseen vaan kuunteli meitä.
Hän tiesi kyllä kaiken tämän, mutta hän ei kuulunut silloisiin nuoriin,
eikä hän muutenkaan, hiljainen ja eristyvä kun oli, käytännössä ottanut
osaa muuhun kuin pienen kauppansa hoitoon ja perheensä taloudellisen
turvallisuuden hankkimiseen.

       *       *       *       *       *

Täti Löfberg oli kauvan sitten kuolleen pankinjohtaja Löfbergin
leski. Hän oli nuorena harrastanut maalausopinnoita, ollut suuresti
ihastunut sen aikuisiin suuriin venäläisiin kirjailijoihin ja heidän
sielutieteellisiin teoksiinsa. Itse oli hän myöskin pienempää kirjailua
nuorena ollessaan harjoittanut.

Naimisensa kautta oli hän joutunut pois näistä harrastuksista
ja näitä asioita harrastavista piireistä, varsinkin sitten kun
miehensä pääsi pankinjohtajaksi ja perhe siirtyi pääkaupungista
tänne. Miehen harrastukset olivat numeroissa ja hänen oma huomionsa
oli kääntynyt etupäässä lastensa kasvatukseen, joita heillä oli
useita. Kun pankinjohtaja sittemmin kuoli, jättäen perheelleen sen
verran omaisuutta ja eläkkeen, että saattoivat toimeen tulla, ja
kun vanhemmat lapset jo olivat aikuisia ja nuoremmatkin pian siksi
tulemassa, pääsi täti Löfbergissä entiset nuoruuden ihanteet taas
valloilleen. Henkisesti nukkuvassa pikkukaupungissa ei hänellä ollut
aatetoveria, mutta hän kääntyi vaikutusta vastaanottavan nuorison
puoleen, keräsi ympärilleen nuorta väkeä ja kohotti sen harrastuspiirin
koko joukon ympäristöään korkeammalle. Näitä kutsuttiin "Löfbergin
opetuslapsiksi." Muuta valintaa tässä piirissä ei pidetty kuin että
osoitti mieltymystä keskusteltaviin asioihin, oli rohkeatuumainen ja
itsenäisyyteen taipuva sekä ennen kaikkea iloinen ja toimintahaluinen.
Näille viimeksi mainituille ominaisuuksille täti Löfberg pani hyvin
suuren arvon, sillä sitä hän oli itsekin, ja siksi seurustelu hänen
kodissaan oli asiallisesti henkisen puolen lisäksi keveätä ja
rattoisaa. Piirin muodostivat nuoremmat paikkakunnan ylioppilaat
ja lyseon yläluokkalaiset, moniaat kaupungin viisiluokkaisen
tyttökoulusivistyksen saaneet neitoset, kuten Hilma Raiva, ja
olipa joukossa tavallisen käytännön alan nuorta väkeäkin, kuten
minäkin. Kaikki muuten keski- ja alasäädyn nuorisoa, sillä kaupungin
vallassäätyläiset eivät ollenkaan täti Löfbergin aatteita hyväksyneet.

Täti — kuten me kaikki häntä kutsuimme — oli jo viidenkymmenen vanha,
kun minä tähän piiriin jouduin. Se tapahtui noin vuosi tänne tuloni
jälkeen ja oli seurauksena silloin täällä pidetyn yleisen kansanopisto-
ja laulujuhlan ennakkovalmistuksista.

Tämän juhlan toimeenpanoon ottivat eri piirit yhteisesti osaa,
etummaisina paikkakunnan lyseon opettajat. Mutta kaikki muutkin,
sellaiset vanhemmat henkilötkin, jotka tavallisista kansanjuhlista
eivät mitään välittäneet, olivat nyt täydellä innostuksella
valmistuspuuhissa mukana. Tahdottiin näyttää että tälläkin
paikkakunnalla voidaan jotain suurta aikaan saada.

Nämät valmistavat toimet antoivat, varsinkin juhlan edellisillä
viikoilla, paljonlaisesti työtä ja hommaa. Toimikunnan kokouksia
pidettiin pari kertaa viikossa, pienempiä valiokuntia asetettiin eri
toimia varten, ja kaikkialla oli suuri touhu ja kiire. Kaikki elivät
vain edessä olevalle juhlalle.

Mutta monta kertaa yritti yhteistyö erimielisyyksien takia särkyä.
Loukkaannuttiin ja erottiin toimikunnasta, kunnes tyynnyttyä taas
ryhdyttiin asioihin uudelleen.

Erityisemmin huomattava oli se kokous, jossa juhlapuhuja piti
valittaman.

Lyseon uskonnonlehtori Renfors esitti puhujaksi erästä jumaluusopin
professoria, joka otti osaa julkiseen elämään ja jolla oli paljon
vaikutusta yleisiin asioihin, m.m. pappissäädyn jäsenenä.

— Huolimatta kaikesta siitä parjauksesta, jota puhujaksi ehdottamaani
professori Silfveniusta vastaan sekä julkisesti että salaisesti
harjoitetaan, sanoi uskonnonopettaja varmalla äänellään, on hän
kuitenkin mies päätään pitempi muita ja soveliain juhlamme puhujaksi,
kun juhlastamme kerran aijotaan vakavahenkinen isänmaallinen juhla.

Kaupungin lukkari kannatti heti häntä ja pari hyväksymishuutoa kuului
naisten joukosta.

Täti Löfberg pyysi puheenvuoron:

— Minä puolestani aivan jyrkästi vastustan professori Silfveniusta,
hän sanoi. Kyllä meillä vielä muutenkin nukutaan siksi autuasta
tietämättömyyden unta, ettei Silfveniuksen tuomiosaarnoja kansan
ensimäisiä itsetietoisuuteen aukenevia silmänraotuksia kohtaan
täällä ollenkaan tarvita. Sitäpaitse on hän koko kansanopistoaatteen
vastustaja. Siinäkin hän näkee suuren kansaamme uhkaavan vaaran. Ja
semmoinen mieskö me otettaisiin juhlapuhujaksemme! Ei koskaan. Eikä
sellaiseen juhlaan, jossa hän on puhujana, muut tule kuin hänen sokeat
lampaansa.

Asplund esitti puhujaksi filosofian tohtori Aaltoa.

Uskonnonopettaja naurahti pilkallisesti, rouva Löfberg kannatti
Asplundia, "vaikka kyllä minä pelkään", hän sanoi, „että Aalto puhuu
liian kuivasti ja vaikeasti tajuttavasi. Mutta hänellä näyttää olevan
paljon uutta sanottavana, vaikka se onkin syvämietteistä."

Kuului muutama kannatushuuto.

— En minä nyt sentään olisi uskonut, että täällä huudetaan hyvää
sellaisellekin miehelle kuin tohtori Aallolle, sanoi uskonnonopettaja.
Että rouva Löfberg häntä suosii, on kyllä ymmärrettävää. Valmistaahan
rouva Lölberg täällä pienoismuodossa alaa samalle vuosisatoja kestäneen
rakennuksen, uskonnon ja moraalin, hävitykselle, jonka Aalto on ottanut
elämäntehtäväkseen laajemmassa muodossa, ja johon tarkoitukseen, häpeä
sanoa, aikakausikirjallisuutemme on välikappaleeksi lainautunut.
Kuten sanoin, en ihmettele rouva Löfbergiä. Mutta että tällaista
miestä esittelee eräs meidän koulumme opettajista, uskonnollisessa
pappiskodissa kasvanut ja itsekin jumaluusoppia lukenut nuorison
kasvattaja, se minua hämmästyttää. Kuitenkin toivon että tämä syrjäinen
seutukunta vielä on pysynyt sen verran kiinni niissä vanhoissa,
tosin nyt hylättäviksi tuomituissa aatteissa ja siveyskäsitteissään,
kuten uskonnollisessa ja isänmaallisessa mielessä, ettei se
kansanopistojuhlassaan, kansan lasten hyväksi pidettävässä juhlassaan,
anna esiintyä näitten vanhojen, mutta kestäviksi osoittautuneiden
aatteittensa vastustajan. On sanottu, hän jatkoi, että professori
Silfvenius olisi kansanopistoaatteen vastustaja. Se ei ole totta.
Kansanopistoaatetta ei hän vastusta, mutta hän pelkää tämän aatteen
saavan paljon kannatusta siltä taholta, jossa kaikki tahdotaan repiä,
vaan ei mitään rakentaa. Ja tämän kumousopin vaikutusta hän tahtoo
vastustaa.

Useita puheenvuoroja pyydettiin yhtäaikaa.

Luonnontieteen opettaja sanoi kaikista ummehtuneista väitöksistä
huolimatta myös puoltavansa tohtori Aaltoa.

Pankinjohtaja Granberg, paikkakunnan liikeolojen ja käytännöllisten
harrastusten edustaja, esitti puhujaksi valtiopäivämies Haarasta.
Sanoi puheen, joka koskettelisi käytännöllistä elämää, parhaiten
tulevan ymmärretyksi ja siten tuottamaan suurimman hyödyn tämän seudun
yleisölle.

Asplund oli suutuksissaan. Sanoi ettei lehtori Renfors nähtävästi
ollenkaan tunne tohtori Aallon toimintaa. Tahi jos hän sen tuntee,
niin sitten hän ei ymmärrä sitä. Aalto on vähintäin yhtä uskonnollinen
ja moraalinen mies kuin Silfvenius, vaikka hän tahtoo irtaantua
vanhoista kaavoista, tahtoo ajatuksen ja omantunnon vapautta. Hän elää
sieluelämää, kun sen sijaan Silfvenius on kylmä, tunnoton pappisvallan
asianajaja, täynnä vihaa ja tuomiota.

Pahimman ryöpäkän nosti kuitenkin täti Löfberg. Sanoi m. m. ettei hän
suinkaan ole täällä voinut valmistaa alaa minkäänlaisille opeille,
se kun ei ole ollut mahdollista kaupungissa, jossa monet sellaiset
opettajat ja johtavat miehet kuin uskonnonopettaja, vuosikymmeniä ovat
kuoletuttaneet kaikkea ihmisten henkistä puolta.

Renfors ei vastannut mitään, muuta kuin säälien hymyillen pyyhkieli
nenäliinallaan silmälasejaan. Keskustelu oli muuttunut niin
persoonalliseksi, ettei kukaan sillä hetkellä halunnut sitä jatkaa.

Helander kuitenkin vielä pyysi puheenvuoron ja sanoi että hän
mieluummin kannattaisi valtiopäivämies Haarasta, mutta koska hän ei
taida tässä seurassa tulla hyväksytyksi, niin yhtyy hänkin Aaltoon.

— Antaa niitten uusien aatteiden nyt kerran tulla tännekin, ehkäpä me
niistä pilaantumatta selvitään, sanoi hän nauraen ja pelasti sillä
tavoin jonkun verran ikävää asemaa.

Vielä kerran käytti uskonnonopettajakin puheenvuoroa. Hän pyysi
ainoastaan sulettua äänestystä, että saisi nähdä ketä enemmistö
tahtoisi ja voisiko tässä toimikunnassa "tällaiset kansan turmelijat"
enää edespäin työskennellä. Samalla hän kuitenkin tahtoi saada
sanotuksi, että joskin Haaranen on tärkeä mies laatimassa lakeja ja
rakentamassa rautateitä, niin ei hän ymmärrä mitä hänellä olisi meidän
juhlassamme sanottavaa, juhlassa, jossa ihmisille olisi annettava
henkistä ravintoa.

— Kaunista henkistä ravintoa Silfveniukselta saisitte, replikeerasi
rouva Löfberg.

Äänestys sitten toimitettiinkin ja päättyi niin että Silfvenius
valittiin kahden äänen enemmistöllä.

Rouva Löfberg nousi heti tuoliltaan ja ilmoitti että hän eroaa
toimikunnasta. Samoin teki Asplund ja kymmenkunta muuta jäsentä. Hilma
Raiva, joka istui vieressäni, läksi myös pois ja minä seurasin häntä.

Rouva Löfberg kehoitti kaikkia meitä poislähteneitä suoraa päätä
tulemaan heille neuvottelemaan mitä nyt oikeastaan on tehtävä.

Löfbergilässä naurettiin ja oltiin suutuksissa. Tätiä varsinkin
harmitti nuo toimikunnan rouvat, jotka istuvat kokouksissa tuhmina kuin
lampaat, mitään ymmärtämättä ja mistään tietämättä, ja sitten kyllä
äänestävät siveellisyyden nimessä.

— Ihmiset, joitten moraalista ja uskonnollisuudesta minä en antaisi
viittäpenniä, sanoi hän punaisena, mutta heti ruveten nauramaan.
Miettisivät vaan leninkejään, siinä olisi heidän alansa.

Pahin oli kuitenkin kysymys mitä nyt on tehtävä. Alistuminen ei voi
tulla kysymykseen, mutta voidaanko myöskään jättää valmistuksia,
kun koko maa jo juhlasta puhuu. Pelastavaksi enkeliksi tuli sitten
myöhemmin Löfbergilään Helander.

Hänellä oli välitysehdotus. Esitteli että toimikunta kutsuttaisiin
seuraavaksi illaksi kokoon neuvottelemaan, eikö voitaisi yhteisesti
sopia jostakin uudesta miehestä. Hän ehdotti sellaiseksi runoilija
Haavistoa.

— Hän tulisi puhumaan Suomen kauniista luonnosta ja sinisestä
taivaasta, kevään kukkasista, kansamme lujuudesta ja kestäväisyydestä,
ja luultavasti myös kansansivistyksestä. Sehän soveltuisi meille
kaikille.

Nauraen hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ja hyväksytyksi tuli se
seuraavana iltana toimikunnan kokouksessakin. Sopu oli muodollisesti
taas palautettu.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Toimikunnan kokouksessa oli
paikkakunnan sanomalehden toimittaja, kauvan jumaluusoppia ilman
tutkintoa yliopistossa lukenut pikkunen paljaspäinen mies, esiintynyt
typerällä tavalla uskonnonopettajan puolustajana. Kovin mitättömästi
vanhain lehtorien ohjaamana toimitettu sanomalehti oli muutenkin
nuoremman aineksen halveksun esineenä, ja nyt otettiin täti Löfbergin
esitys pikaisista hommista uuden lehden aikaansaamiseksi paikkakunnalle
yleisellä innostuksella vastaan. Vielä samana iltana valittiin
asiata valmistamaan toimikunta. Heti kun juhlat olivat ohitse, oli
sanomalehtiasia otettava tositoimeksi.

       *       *       *       *       *

Kaikkien näitten hommien aikana alkoi minun varsinainen Löfbergiläisten
kanssa seurusteluni. Ja sitä kesti useita vuosia ja muodosti niitten
vuosien toimintani keskustan.

Löfbergin illoissa luettiin ääneen uutta kaunokirjallisuutta,
täti refereerasi lukemiaan häntä huvittavia teoksia. Väiteltiin
aatteellisista valtiopäiväasioista ja sanomalehtikirjoituksista.
Toimeenpantiin arpajaisia Suomalaisen teatterin ja muitten
yleishyödyllisten laitosten hyväksi. Me nuoret näyteltiin
seuranäytelmiä Suomalaisella seuralla, tanssittiin, retkeiltiin ja
yleensä oltiin loppumattomassa touhussa.

Kaupungin vallassäätyläisten seurapiirin muodosti Suomalainen seura.
Mutta pikkukaupungissa täytyy ankarimman säätyrajoittelun monta kertaa
poistua yleisen seuran puutteen tieltä. Ylhäisin virkamies saa tyytyä
kauppiaan seuraan, j.n.e. Niinpä Suomalaisen seuran yleisöönkin
kuuluivat eri asemissa olevat virkamiehet, isommat kauppiaat ja
varakkaammat käsityöläismestaritkin perheineen. Löfbergiläisten
joukossa tulin minäkin suoraa päätä seuran toimitsijahenkilöihin.

Oikeastaan oli tämä seuran piiri peräti köyhää kaikesta kohottavasta ja
kokonaisuudessaan muodosti täyden vastakohdan Löfbergin suletummalle
nuorisoryhmälle. Keskenäisen keskustelu-aineen muodosti tavallisesti
jonkun kaupungin rouvan eli neidin uusi puku, se "niin kovasti soma
kohta" jossain seuranäytelmässä, uuden valssin nuotit, jotka joku neiti
oli saanut, lisäksi kahdenkeskistä salaista supinata ja peitettyä
naurun tirskuntaa. Tanssi tätä ikävyyttä heikenti.

Vanhat rouvat istuivat salissa käsitöineen, herrat ravintolan puolella
pitkissä pöydissä väitellen kunnan asioista, verotuksesta, tonttien
myönnistä, kaupungin heinämaitten vuokraamisesta y.m.s. Jotkut ryhmät
siirtyivät erityishuoneisiin korttia pelaamaan.

Vaikka Löfbergiläisiä, täti Löfbergin vaikutuksen takia, ei yleiseen
hyväksytty, olivat he kuitenkin ne, joitten puoleen tällaisissa
huvivalmistuksissa käännyttiin. Ja vaikka nämä Löfbergiläiset
kaikessa olivat mukana, muodostivat he kuitenkin erityisen ryhmän,
joka parhaiten viihtyi omassa keskuudessaan. Kaupungin muu nuoriso
katselikin tätä eristymistä jonkinlaisella syrjäytetyn tunteella. "Ne
ovat niin kovasti olevinansa", sanottiin yleiseen.

       *       *       *       *       *

Näistä kaikista me Hilman kanssa puhelimme vielä kaupungista
maallejohtavalla maantielläkin, jonne Hilma ja ukko Raiva minua
saattoivat. Hilma oli myöhemmin ollut kaupungin kansakoulussa
opettajattarena, mutta kun äitinsä kuoli, siskonsa joutui naimisiin ja
isänsä häntä tarvitsi, oli hän eronnut virastaan. Nyt, kun isänsä oli
kauppansa lopettanut ja häntä ei kotona enää niin paljoa tarvittu, oli
hän taas ensi syksystä lähtien hakenut samallaista sijaisopettajattaren
paikkaa itselleen.

— Huvittaako sinua tuollaisten vallattomien pienten lasten opettaminen?
kysyin.

Hän sanoi suuresti olleensa tehtäväänsä kiintynyt ja ikävällä
oppilaistaan eronneensa.

— Jos niistä on harmia, niin niistä on niin monta tyydyttävääkin
hetkeä, sanoi hän. Sitäpaitse on nyt se aika ijästä, jolloin jotain
tosityötäkin pitäisi tehdä.

Huokaisin ja sanoin onnellisiksi niitä, joilla on tehtävänsäkin
maailmassa.

Hilma sanoi jokaisella ihmisellä olevan maailmassa tehtävänsä, ja
kaiken työn ja toimen tuottavan tyydytystä.

— Sanoppa nyt mikä vielä voisi olla minunkin tehtäväni? kysyin.

— Sinulla on monta tehtävää, hän vastasi.

— Nurkkaan heitetyllä romuraudalla?

— Sekin voi olla käyttökuntoinen. —

Kävelimme hetken ääneti, kunnes ukko Raiva aloitti:

— Sinun pitäisi mennä naimisiin. Perhe-elämä tyynnyttää mieltä ja antaa
elinhalua. Lastensa hyväksi tekee jokainen työtä kovin mielellään.

Tunsin punastuvani enkä voinut kääntyä Hilmaan päin. Kulimme juuri
pitempää alamäkeä, jota kerran ylösnoustaessa minun viimeisetkin
toiveitteni vesikuplat olivat särkyneet.



VI.


Kesäkuun 22 p.

Ihmisille olisi luonnollisesti peräti hauskaa tietää minkälaiseksi
heidän elämänsä olisi muodostunut, jos joku pieni kohta entisyydessä
olisi käynyt toisin kuin se on käynyt. Mutta sen tietäminen ei ole
meidän vallassamme.

Istuissani tänään ongella, vaivasi minua tämä ajatus. Ajattelin sitä,
että missähän minä nyt onkisin, tahi onkisinkohan ollenkaan, jos
silloin kun aijoin, silloin kun Nurholan liike yhtiöksi muodostui,
olisin tämän paikkakunnan jättänyt.

Oikeastaan ei minulla olisi pitänyt olla mitään tyytymättömyyden syytä
olooni Nurhosten kaupanhoitajana. Varsin vapaasti ja itsenäisesti
sain oloni ja työni määritellä. Mutta sittenkään en minä osannut
kiinnittäväsi työhöni innostua. Seurusteluni Löfbergiläisten kanssa
vieroitti minua Nurhosista ja alkoi muodostaa välillemme hyvää
ennustamatonta juopaa. Kun toisin ajoin tiheänlaiseen keskipäivilläkin
Löfbergin nuorenväen hommien takia poistuin kaupasta, kasvatti se rouva
Nurhosessa tyytymättömyyttä minuun. Niinpä hän mahdollisimman tarkasti
seurasikin kaupasta poistumisiani, ja aina sellaisina aikoina oli
tullut puotiin apulaisille eri asioista pientä nurinata pitämään.

Olin eräänä iltana rouvan luona teellä.

— Herra Saarela ei enää ollenkaan käy täällä meidän puolella, sanoi hän
minulle.

— Mitäpäs hän nyt täällä yksinkertaisten ihmisten luona, sanoi nuori
pisteliäs Miia neiti. Herra Saarelalla on hauskempaa seuraa muualla.

Vastasin jotain epämääräistä. Rouva jatkoi:

— Minulle olisi kuitenkin mieluista ettei Saarela paljoa seurustelisi
Raivan kanssa. Hän on meille kostonhimoinen.

Sanoin etten ole Raivan kanssa muuta ollut kuin mitä hänen kotonaan
nuorten luona käydessäni.

— Kostoa en hänen sitäpaitse puinkaan luule ajattelevan, lisäsin.

— Mutta hän vähentää meiltä ostajia, vastasi rouva. Pitihän hänen
tietämän että Koskinen jo olisi riittänyt.

— No, eiköhän tuota nyt ole alaa itsekullekin, vastasin. Kaupunki
kasvaa, läheisen maaseudun tarpeet suurenevat. On luonnollista että
yritteliäisyyskin lisääntyy.

Rouva ei vastannut mitään, mutta huomasin ettei hän selitykseeni ollut
tyytyväinen. Hän alkoi kysellä Löfbergin perheen hyvinvointia.

Tätä suorempaan ei hän minua siihen aikaan mistään muistuttanut; ja
kuitenkin olin minä aikonut muuttaa pois heiltä. Mutta silloin heräsi
kysymys yhtiön muodostamisesta.

Sinä iltana kun tämä yhtiöasia piti lopullisesti ratkaistaman, oli
Nurholassa raskashenkinen illanvietto. Talon nuoret, joita maailman
ja omain asiain huolet siihen aikaan eivät vielä rasittaneet, olivat
poissa näkösältä ja minkä joku heistä salissa pistääntyi, heitti
hän epäileviä silmäyksiä saapuvilla oleviin. He eivät täydelleen
käsittäneet mitä tekeillä oli, mutta äitinsä tavallista raskaammista
ja usein uudistuvista huokauksista, läsnäolevien vakavuudesta sekä
luontoperäisen väistin avulla he arvasivat jonkunlaisen käänne hetken
heidänkin elämäänsä olevan tulemaisillaan. Äiti oli kertonut että
"herrat" tahtovat itse ottaa liikkeen omikseen.

Kaupantekoa varten olikin tavaravarasto inventeerattu ja pesän
tilalasku laadittu. Tämä oli tapahtunut Asplundin valvonnan alla ja
hänen toimestaan. Mutta kun Asplundin, joka jo oli Evelina Nurhosen
kanssa naimisissa, itse myöskin piti ruveta yhtiömieheksi, on kyllä
käsitettävää ettei rouva Nurhonen täysin luottanut etunsa valvomiseen
kaupanteossa, tietoa liikkeensä asemasta, hän ainoastaan muisti
miesvainajallaan usein olleen suuria maksuja suoritettavana, joitten
hän kuvaili jääneen liikkeesen hänen ja perheensä rikkaudeksi.

Vanhan tavan mukaan tarjottiin vieraille totia, joissa asioissa Asplund
toimi isäntänä. Meitä olikin koko joukon väkeä läsnä: asianajaja
Helander, joka Asplundin hyvänä ystävänä oli mennyt siksi paljon
"Nurhosen jälkeläisten" sitoumuksiin, että oli nyt pakotettu rupeamaan
tekeillä olevaan yhtiöön hänkin, sen aikaansaamista varten; tehtailija
Kahva, joka Nurhos-vainajalle aikanaan lainaamansa kiinnityslainat
oli irtisanonut, haluten ne pienentää, konttoristi Kemppainen ja
Nurhos-vainaan veljen poika, laivan perämies Elias Saira. Lisäksi
Asplund ja minä.

Jonkunaikaa kaikellaista kevyttä, asiaan kuulumatonta puheltua, muuttui
Asplund vakavaksi, otti pöydältä kasan papereita käteensä ja siirsi
keskustelun varsinaiseen asiaan. Hän selitti että niinkuin rouva
tietää olivat liikkeen asiat kauppiaan kuollessa siksi huonot, että
lain mukaan olisi pesä ollut asetettava konkurssitilaan, pesäluettelo
kun osoitti velkoja yli omaisuuden. Säälistä surevata leskeä kohtaan
alaikäisine lapsineen, eivät pesän saamamiehet tätä kuitenkaan silloin
tahtoneet, vaativat ainoastaan liikkeen uudestaan järjestettäväksi ja
heille oikeutta vuosittain nähdä kannattavaisuustulokset, kuten rouva
kyllä tietää.

— Niinhän sitä silloin sanottiin, vastasi rouva Nurhonen huoaten.

Asplund jatkoi:

— Mutta nyt ovat ajat kovin muuttuneet. Rahanpuute on yleinen ja pankit
tahtovat supistaa krediittiään. Vanhat saamamiehet haluavat saataviaan,
ja ne jotka viime aikoina ovat nimellään meitä auttaneet, esim.
Helander, eivät sitä enää mielellään jatka.

Helander puuttui puheesen:

— Niin, nähkääs hyvä rouva, minä menin pariin vekseliin Asplundin
pyynnöstä, joista en ole päässyt erilleni, vaan päinvastoin, kerran
alun tehtyäni, olen ollut pakotettu yhä samaa jatkamaan, niin että
nyt on nimeni kiinni jo parissakymmenessä tuhannessa markassa.
Varallisuuteeni ja omiin asioihini nähden en tätä voi jatkaa, vaan
täytyy minun saada nimeni vapaaksi, jos se on mahdollista ilman
erityisiä ikävyyksiä. Muussa tapauksessa on liike saatava sille
kannalle että sitä voidaan jatkaa, joka ei voi tapahtua ilman pääomain
lisäämistä ja muuta liikkeen uusimista.

— Niinkuin rouva tietää, sanoi Asplund, tahtovat pankit vähentää
luottoa ja tehtailija Kahva haluaa myös saatavaansa.

— Juu, sanoi harvapuheinen vanha Kahva, tarvitsen nyt rahoja, kun olen
niin monen takia viime aikoina saanut kärsiä. Ainakin olisi minun
saatava puolet saatavastani.

Hetken äänettömyyden perästä jatkoi Asplund:

— Ainakaan en minä nykyisellään voi liikettä eteenpäin hoitaa.
Lankeaviin asioihin en mistään saa rahoja, kun yhä pankeissa uutta
luottoa supistavat. Varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää viime
vuoden huonon tuloksen, ovat he olleet aivan jyrkkiä kielloissaan.

Kaikkea tätä ei rouva Nurhonen jaksanut täysin käsittää, mutta
huomautus viime vuoden huonosta tuloksesta aiheutti hänet purkamaan
salpautunutta pahaa mieltänsä.

— Niistä viime vuoden huonoista kaupoistahan sitä nyt aina puhutaan,
hän sanoi. On se nyt ihmeellistä että ne niin huonot olivat, vaikka
tässä nyt on paljon oppineita miehiä ja kaikki pitäisi oleman
uudenaikaisella kannalla.

Kun kukaan ei mitään vastannut, jatkoi hän:

— Aina minä olen ajatellutkin, ettei tämä nykyinen kaupanhoitotapa ole
oikea. Väkeä on paljon, mutta kukaan ei välitä asioista. Sakari-vainaan
aikana oli vähemmän väkeä, vaan toimeen sentään tultiin. Mutta hän
hoitikin vaan kauppaa, eikä hommannut kaikellaisia muita asioita,
jatkoi hän minuun päin silmäten.

— No, en minä tällä ajalla vielä ole ennättänyt tätä taloa hävittää,
vastasin vitkalleen.

— Enhän minä sitä sano, vastasi hän. Mutta niitten
sanomalehtipuuhienkin takia ovat monet vanhat kundit siirtyneet
Koskiseen.

Asia kyllä niin olikin. Asplundin ja minun suoranainen osanottoni
uuden lehden aikaansaamishankkeisiin, ei jäänyt kaupungin vanhalta
sanomalehdeltä huomaamatta. Useita pelottamaan tarkotettuja
artikkeleja uudesta turmiollisesta suunnasta oli kirjoitettu, ja
papinkokelas-toimittaja höysti melkein joka numeroa jollain typerällä
sukkeluudella uudesta lehdestä ja sitä puuhaavista henkilöistä. Vaikka
minun osani lehtihankkeessa supistui yksinomaan käytännöllisiin
asioihin, osakkeitten myömiseen ja muuhun sellaiseen, pääsin kuitenkin
minäkin pari kertaa tuollaisen sukkeluuden esineeksi. Kaikki tämä vaan
edisti uuden lehden asioita, mutta oli siitä sekin seuraus että lyseon
vanhat lehtorit ja muut lehdelle läheiset lopettivat kaupantekonsa
Nurholassa. Tämän seikan kuvaili rouva Nurhonen hyvin vaikuttavasti
koskeneen liikkeensä asioihin.

Asplund ryhtyi monasti ennen tehtyyn selontekoon:

— Eivät nämä muutamat perheet mitään ole voineet vaikuttaa. Yleiseenhän
liike on laajentunut, mutta mitäs sille on voitu että huonon ajan takia
on niin paljon hävitty. Useammat vahingot pohjustavatkin kauppiaan
aikaisista asioista.

— Ei suinkaan liike lehtorskain pakanalähetys-ompeluseuran kahvien
takia kumoon mene, sanoi Helander, siten huomauttaen erästä paljon
pilkattua ompeluseuraa ja saaden läsnäolevat nauramaan.

— Eihän sitä suinkaan entiseen aikaan liikemiehet semmoisista
asioista kuin sanomalehdistä välittäneet, yhtyi Kahva puheesen, mutta
nykyaikanahan tuota kaikissa enemmän rimpuillaan. Ja hyvähän se olisi,
että kauppiastenkin puolesta sana sanottaisiin noita maistereita
vastaan.

Lehtorien lehti Kansalainen oli varsinkin kunnallisissa vaaliasioissa
asettunut kauppiaita vastustavalle kannalle.

— Eikö se olisi parempi että toiset puuhaisivat sanomalehtiä, toiset
hoitaisivat muita tehtäviään, sanoi koko ajan vaiennut konttoristi
Kemppainen.

— No, joko minäkin, nauroi Helander.

Ja siihen tämä keskustelu loppui. Huomattiin aivan poiketuksi
varsinaisesta asiasta.

Hetken kuluttua Asplund kysyi:

— Niin, mitä rouva siitä yhtiöstä nyt sitten lopullisesti arvelee?

— Mitäs minä, en minä häntä ymmärrä. Herrat vaan tekevät niinkuin paras
on.

— Vaan te olette alaikäisten lastenne holhoja, sanoi Helander.
Jos kauppa syntyy, täytyy sen tapahtua teidän täydellisellä
suostumuksellanne, käsittäen sen ainoaksi tavaksi pelastaa lapsillenne
mitä pelastettavissa on.

Tehty pesän tilalasku osoitti liikkeen omaisuuden olevan jotenkin
tasassa velkojen kanssa, mutta pakkorealisatioonissa arveltiin
etuoikeudettomien saamamiesten saavan tuskin puoliakaan saataviaan.
Kaupanteossa tarjottiin rouva Nurhoselle kuitenkin 20,000 markkaa,
koska vanhan kauppahuoneen nimen katsottiin olevan huomattavasta
arvosta. Yhtiön pääomaksi oli ajateltu 50,000 markkaa, siten että
Asplund, Helander, rouva Nurhonen ja minä rupeaisimme siihen kukin
10,000 markalla ja loppu jätettäisiin toistaiseksi myömättä siinä
tarkoituksessa että joku nuorista Nurhosista tuonnempana haluaisi ja
olisi tilaisuudessa omaan lukuunsa rupeamaan yhtiön osakkaaksi. Rouva
Nurhoselle näin jääpä summa 10,000 markkaa maksettaisiin viiden vuoden
aikana, 2,000 markkaa vuodessa, 6 % korolla.

Perämies Saira ja konttoristi Kemppainen istuivat vieretysten ja
kuiskuttelivat. Hetken vaitiolon jälkeen Saira hiljaisella äänellä
kysyi:

— Voiko rouva perheineen tulla kahdella tuhannella markalla toimeen?

Rouva ei vastannut mitään. Asplund ilmoitti talouskonton viime vuonna
nousseen noin 5,000 markkaan.

— Mutta kun krediittiasiat ovat sillä kannalla kuin Asplund on
kertonut, sanoi Helander, niin rouvan tulee muistaa että tässä
täytyy tehdä konkurssi, ja silloin muuttuu rouvan asema vielä paljoa
huonommaksi. Muuten rouva vaan tekee aivan niinkuin parhaaksi näkee.
Sen vahingon, minkä minä tässä saan kärsiä, ehkä jaksan kestää;
olen tähän puuhaan ryhtynyt helpottaakseni asiain järjestämistä
ja saadakseni minulta vaatimaan tultavat maksut edes tuonnemmaksi
lykätyksi.

Hiljaisuus.

— Niin, en suinkaan minä tässä mitään taida, jos herrat sen niin
tahtovat, sanoi hetken päästä rouva Nurhonen.

— Ei se meistäkään riipu, vastasi Asplund. Jos raha-asiat eivät olisi
muuttuneet näin tiukoiksi, niin olisihan tätä vielä entisellään
koeteltu jatkaa.

— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun
kääntyen.

Selitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen
tarkoitukseen hankkia.

— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.

— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.

Hetken päästä jatkoi rouva:

— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon
Sakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän
aina milloin minnekin lähetteli.

— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta
omiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta
itse tavaransa saapi.

Mieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä
laitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin.
Helanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo
mainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen
isäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä
rauhoittaa.

Hetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän
näköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman
välttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään,
mutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan
muuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin
tähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.

— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?

Hänelle selitettiin liikkeen huoneiston olevan vanhentuneen ja ahtaan,
niin että välttämätöntä olisi saada enemmän tilaa, että yleisöllä
olisi hauskempi käydä ostoksillaan. Lisäksi vaatii uusi piakkoin
voimaan astuva asetus erityisen myymähuoneiston punssille ja viinille,
olipa ajateltu, jos yhtiö aikaan saadaan, laajentaa sitä erityisellä
maanviljelyskoneitten kaupallakin. Huoneet tarvittaisiin siis kaikki.

Muuttaminen näistä vanhoista asuinhuoneistaan tuntui rouvasta enimmän
erottavan hänet tästä liikkeestä, jonka miehensä oli aikonut poikiensa
jatkettavaksi, se tuntui kuin maanpakolaisuuteen lähettämiseltä.

— Kuka täällä sitten puhtauttakaan hoitaa? hän huokasi.

Hyväntahtoinen hymähdys oli meidän vastauksemme.

— Pahin on miten rouva sitten viiden vuoden perästä toimeen tulee, kun
jälellä oleva kauppasummakin on loppu, sanoi Saira.

— Niin kylläkin, ja jos minä en silloin enää eläkkään, niin kuitenkin
nämä lapset.

Taas selitettiin että viiden vuoden perästä pojat jo ovat siinä ijässä
että voivat elättää äitinsäkin. Vanhin voisi jo nyt lopettaa koulunsa
ja ruveta tässä kotona liikemieheksi harjoittelemaan.

— Taitava ja tienaava afäärimies elää aina paremmin kuin velkainen
maisteri, sanoi Kahva.

— Ja olenhan tässä vähän apuna minäkin, lisäsi Asplund.

Sen että John siirtyisi liikkeesen rouva Nurhonen mielellään hyväksyi,
sanoi Sakarinkin aikomuksen niin olleen. Kun minäkin tyytyväisyyteni
tähän lausuin ja selitin liikkeelle suureksi hyödyksi että on
sellaisia kasvavia nuoria voimia, joista voi toivoa vakituista miestä
tuonnempana, ja vakuutin että omissa asioissaan toimiva mies on
aina vieraan asioissa työskentelevää innokkaampi, jatkoi rouva kuin
ajatuksissaan:

— Niin, olisihan silloin yksi Nurhonen vielä edes vähäsen mukana.

Saira ja Kemppainen salaisesti naurahtivat.

Kun mitään sen lopullisempaa ei asiassa alkanut tapahtua, rupesi
Helander tuskaantumaan ja pyysi rouvan selvää vastausta nyt tahi parin
päivän perästä, että tietää sen mukaan toimia.

Raskasmielisenä rouva selitti ettei suinkaan asia siitään parane,
vaan että jos se nyt kerran välttämätöntä on, niin pitänee kai siihen
suostua.

— Eiköhän Jumala meistä huolta pitäne, hän huokasi.

Helander yhä enemmän kiusaantui, ja varmalla äänellä kysyi josko rouva
siis jo nyt tahtoo allekirjoittaa kauppakirjan?

Kun ei vastausta tullut, luki Helander laatimansa kaavan ja kysyi josko
rouva puolestaan sen tällaisena hyväksyy?

— Kai tuo hyvä on, oli vastaus.

Näin ollen pyysi Helander rouva Nurhosta allekirjoittamaan sen, jos
tahtoi kaupan tehtäväksi.

Melkein horjuen, vedet silmissä, nousi rouva tuoliltaan ja kirjoitti
vapisevalla kädellä nimensä osoitettuun kohtaan. Painostava tunne
valtasi kaikki muutkin.

Sairaa ja Kemppaista pyydettiin todistamaan allekirjoitus. Ennen tätä
kysyi Saira josko rouva tämän siis on tehnyt vapaasta tahdostaan?

Nyt ei rouva enää voinut pahaa mieltään pidättää. Viha sai hänessä
vallan.

— Herrathan tuon niin tahtovat, hän sanoi. Sinne nyt menee Sakarin
työ ja ne paljot rahat, jotka hän on liikkeesen kiinnittänyt, menevät
omasta edestään, niin ettei meille jää kuin tyhjät kädet. Mutta minkäs
minä sille voin, herrat ovat vaan hyviä ja ottavat. Kyllähän me tästä
lähdemme vaikka mieron tielle.

Helanderin maltti loppui. Hän nousi, otti kauppakirjan pöydältä, repi
sen pieniksi palasiksi ja heitti nurkkaan.

— Hyvästi, sanoi hän ja lähti pois.

Kahva ja minä seurasimme häntä.



VII.


Kesäkuun 23 p.

Olen eilisen päiväkirjamuistelmani lopettanut siihen kohtaan, jota
pitemmälle en yhtiöasiamme silloin luullut kehittyvän. Mutta jo
seuraavaan päivään oli rouva Nurhonen tyyntynyt. Varhain aamulla kutsui
hän konttoristi Kemppaisen luokseen ja kyseli tämän neuvoja. Kemppainen
ei voinut muuta kuin myöntää raha-asiain hoidon viime aikoina olleen
kovin vaikeata ja Helanderin nimeä paljon käytetyn.

— Mutta kyllä tästä talosta lähdettävä on itse kunkin, jos Saarela
isännäksi tulee, oli Kemppainen sanonut.

— Sehän se on, kuului rouva vastanneen, hän tulee tähän kaikiksi
ajoiksi, eikä ole näillä omilla pojilla tulevaisuudessakaan toivoa
päästä isänsä liikkeen jatkajiksi.

— Kyllä Saarela vähitellen valtaa kaiken johdon ja määräämisvallankin.

Rouva huokasi, mutta pysyttäen tyyneytensä meni hän Asplundin kanssa
Helanderiin, jossa pyysi anteeksi eilistä käytöstään.

Helander sanoi hyvin ymmärtävänsä rouvan mielentilan, olisi vaan
toivonut että rouva käsittäisi kaiken tämän tapahtuvan etupäässä
vararikkohäpeän poistamiseksi. Kun rouva sanoi sen nyt, asiata
ajateltuaan, paremmin kuin eilen ymmärtävänsä, kokoonnuttiin taas
illalla uudestaan, jolloin kauppakirjat allekirjoitettiin.

Heti sen jälkeen pidettiin ensimäinen yhtiökokous, jossa tärkeimpiä ja
kiireellisempiä asioita järjestettiin sekä päätettiin John Nurhonen
ottaa heti liikkeesen, antaen hänelle tilaisuuden rinnakkain perehtyä
kauppaan ja konttoripuoleen. Sen jälkeen menimme me ostajat kaupungin
Seurahuoneelle sulettuun huoneesen harjakaiskekkereille. Pyysimme sinne
myös moniaita liikkeen saamamiehiä, pankinjohtaja Granbergin ja parisen
Asplundin ja Helanderin läheisintä tuttavaa.

— Tule nyt sinäkin Kemppainen muitten seuraan, sanoi Helander
lähdettäessä.

— En minä nyt — — — on vähän muualle menoa, oli vastaus.

Seurahuoneella oli mieliala huoleton, kuten tämän tapaisissa
kekkereissä ainakin. Onniteltiin, toivottiin hyvää menestystä, oltiinpa
menestyksestä varmojakin nyt kun liike tulee nuorten miesten omiin
käsiin.

Isäntänä toimi Helander ja siksi kaikki kävi tottuneesen tapaan.
Illallispöytään ilmestyi samppanjaa, jonka kanssa lyhyet, kuivat
onnittelupuheet pidettiin ja hetken merkitystä sanoin mitattiin. Mutta
illallisen jälkeen, kahvia ja likööriä juotaessa, puheetkin vasta
saivat suurempaa lentoa.

Helander sanoi voivansa tässä puhua sanasen aivan kuin syrjäisenä,
koska hän ei tule varsinaisesti työskentelemään yhtiössä eikä se
tule olemaan hänen elinkeinonsa. Hän on joutunut yhtiöön syistä,
jotka läsnäolevat kyllä tuntevat. Sen vuoksi katsoi hänkin olevansa
oikeutettu toivottamaan menestystä minulle, joka nyt saan koko
kantamuksen hartioilleni. Mutta hän ei ollenkaan epäillyt ettei minun
hartijani kestäisi, „nuorilla voimilla soutaa pahimpainkin selkäin yli".

— Minä siis vaan onnittelen ja toivon että veli Löfbergin eli muilla
sen seudun retkillään pian löytää sen kalliin esineen, joka pidetään
itse, eikä parhaimmankaan kurssin aikana muille myödä.

Toinen niin sanoakseni yleismaailmallisempikin puolensa on tällä nyt
tapahtuneella kaupalla, jatkoi hän yhä vielä. Ystävämme Asplund, joka
vastoin kutsumustaan — kuten hän on väittänyt — on täytynyt olla
kauppiaana, pääsee taas tästä väärän mammonan palveluksesta ja saa
vapaasti alkaa miettiä mitä tässä elämässä on vinossa, mitä muuten
mutkallaan. Kun nyt asiat ovat niin kehittyneet että se meidän uusi
lehtemme kai ensi vuoden alusta alkaa ilmestymisensä ja kun Asplund
asiain nykyiselleen käännyttyä voi meidän kaikkien toivomuksemme
täyttää ja lehden päätoimittajan tehtävän vastaanottaa, niin voi
nyt tapahtuneen liikkeenkaupan katsoa vaikuttaneen koko meidän
yhteiskuntaamme.

Juotiin meidän molempien onneksi ja Helander pyysi Asplundin lehdessään
laupeudella kohtelemaan meitä puuttuvaisia ihmisiä, jonka Asplund
nauraen lupasi.

Myöskin pankinjohtaja Granberg puhui. Hän onnitteli minua itsenäiseksi
kauppiaaksi tulemisesta, toivotti tervetulleeksi kauppiasyhdistykseen,
jossa tarvitaan miehiä ja johon hän luuli minusta saatavan siellä
kaivatun työteliään nuoremman jäsenen. Sitten kääntyi hän Asplundiin ja
jatkoi:

— Se mitä tuomari Helander tässä on sanonut, on kylläkin paikallaan.
Se on huomattava tapaus että paikkakunnan liikemies- ja kauppiasluokka
saa oman julkisen äänenkannattajansa — sellaiseksi minä olen uuden
lehden ymmärtänyt ja sellaisena siihen osakkeeni merkinnyt. Tässä
kaupungissa pyrkii hallitsemaan ja toisinaan on enemmistönä ollutkin
epäkäytännöllinen lehtoripuolue, joka ei käsitä kunnan asioita, vaan
joka kaupungin menot maksavilta liikemiehiltä tahtoisi kieltää kaiken
edustusoikeuden, jaa, vieläpä rajoittaa sen vapaan elinkeinonkin.
Jos uusi lehti tulee tätä suuntaa vastustamaan, niin katson minäkin
nyt tapahtuneen liikkeenkaupan olleen eduksi koko paikkakunnan
liikemiessäädylle.

Innostuttiin julkisiin puheisiin, ja niitä piti pian joka mies.
Luonnontieteenopettaja Hellfors kielteli lyömästä näin tarkkoja
rajapyykkejä uudelle lehdelle jo nyt ennen sen ilmestymistä.
Liikemiesalalla voi olla paljon sanomalehden ajettavia ja
kannatettavia hyviä asioita, sanoi hän, mutta kyllä uudesta lehdestä
kokonaisuudessaan pitäisi tulla paljon muutakin: tuleman aatteiden
lehden, henkisesti herättävän ja piintyneen vanhoillisuuden pimeyteen
valoa loihtivan. Hän oli lehden päätehtävän ymmärtänyt etupäässä tähän
suuntaan.

Me kiitimme onnitteluista. Asplund puhui sanomalehdestä, sanoi nyt,
vapauduttuaan liikkeen hoidosta, olevansa halukas vastaanottamaan
väliaikaisen toimikunnan hänelle tarjoaman päätoimittajan tehtävän.

— Heikkohan minä tähän toimeen olen, sanoi hän, sen kyllä tiedän. Tässä
tarvittaisiin voimakasta miestä, mutta minä tunnen mieltymystä siihen
ja tulen koettamaan parastani. Tässä on puhuttu lehden tehtävästä.
Tehtävää sillä ymmärtääkseni on paljon ja kaikilla aloilla, tietysti
etupäässä henkisellä, mutta myös käytännöllisellä alalla. Sillä aikaa
kun minä nyt olen ollut vähäsen kauppiaskin, olen tullut huomaamaan
harrastusten käytännöllisillä aloilla olevan yhtä rehellisiä, yhtä
oikeutettuja kuin muittenkin harrastusten, ja sen vuoksi kyllä tulen
lehdessä näitäkin pyrkimyksiä seuraamaan.

— Sanoinhan minä aikanaan että käytännöllinen työ avaa sinulle uusia,
järjellisiä näköaloja, replikeerasi Helander.

Tähän loppuivat yleiset puheet. Sen jälkeen puhuttiin vapaasti, —
lopulta kaikki yhtaikaa.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se
tapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi
muusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin
oikeus toimittaa lehteä "vapaamieliseen suuntaan". "Tarpeellisissa
erikoistapauksissa" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi
menettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin
pankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi
jäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors
ja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain
ja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja
pääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin
menestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi
Aika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli
herroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.

Minä en päässyt mukaan.

Yhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin
kertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen
tapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten
ilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan
väitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut
meidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä
riitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle
kaikki tarkasti kertoa.

— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa
mitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee
tietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen
papinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille
tarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin
kuuluman: niin että paukkuu.

Tätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä.
Me kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme
hänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista
harjoittelemaan.

Hilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet
poismentäessä kotiin.

Elämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana
— ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi
työ-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin
kuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä
edessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.

Perusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän
jokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi,
joka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta,
huomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja
ottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on
innostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena
saapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä
kokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä
sisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään
tulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen
purjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.

Hilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon
kaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut.
Enkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.

Kyllä minä sittenkin luulen että jo tuohon aikaankin olisin mielelläni
ollut tyynen sisälammin soutelijakin.



VIII.


Kesäkuun 30 p.

Useaan päivään en ole tavannut ketään tuttavaa enkä kuullut muuta
maailman menosta kuin minkä sanomalehteni minulle kertovat. Olen
koettanut kalastella, mutta ilman tulosta, kävely ei ole huvittanut, ja
aika on tuntunut pitkältä. Ilman talon pikku Ainoa kuolisin ikävään.

Jotakin työtä ja tointa minun pitää taas saada, niin päämaalitonta
kun se kaikki minulle onkin. Työ kuitenkin hälventää ajatuksia. Tämä
nykyinen tilani on kuin invaliidi sotamiehen, joka makaa vuoteellaan
ja muistelee niitä aikoja, jolloin hänkin oli muitten joukossa.
Minä luulenkin täällä eläväni liiaksi vähäisessä entisyydessäni,
lyhyessä joukossaolo ajassani, mutta kun se minua huvittaa eikä muuta
mielenkiinnikettä ole, niin miksen sitä tekisi. Kun muuta elämää ei
ole, niin pääpiirteissään elän muistoissani uudestaan koko entisyyteni
täällä.

Vaihteluna yksitoikkoisuudelle ovat Raivassa käynnit kaupungissa. Olen
myöskin saanut suuren halun tavata muita lähempiä entisiä tuttaviani,
kuten nykyistä Nurholan väkeä. Tähän asti olen heitä välttämällä
välttänyt.

John Nurhosen luulin tässä eräänä päivänä loitommalta nähneeni
kaupungin läheisessä maantien risteyksessä. Jos se oli hän, niin
kylläpä oli työ jo painanut häneenkin leimansa.

Hän oli noin seitsemäntoista vuotias kun rupesi liikkeen palvelukseen.
Keskikokoinen, käytökseltään hieman kömpelö, mutta mielikuvitukseltaan
vilkas. Väriä hänessä ei ollut minkäänlaista. Hänen ei voinut sanoa
olevan tummanverevän, ei vaaleanverevän, ei ruskean, eikä yleiseen
minkään. Hän oli vähän kaikkea, eikä kuitenkaan mitään.

Luonteeltaan hän oli avonainen, mutta kuten useimmat nuorukaiset
paljon itseensä luottava. Se käsitys että liike on kaikista ostoista
huolimatta oikeastaan heidän ja että minä olen vaan syrjäinen kaikessa,
oli häneenkin juurtunut ja toisinaan täydessä avonaisuudessaan
ilmenikin. Muuten hän osoitti harrastusta ja taipumusta tehtäväänsä.

Asplundia tapasin niihin aikoihin varsin harvoin. Hän kävi vaan
silloin tällöin liikkeessä ja minun käyntini hänen kotonaan olivat
vielä harvinaisempia. Kuitenkin huomasin hänellä olevan paljon tietoja
kaikellaisista liikkeessä tapahtuneista pikkuseikoista, joita hän
sai Kemppaisen ja John Nurhosen välityksellä. Kun nämä kertomukset
useinkaan eivät olleet mainittavan hyväntahtoisia minulle, ja kun
Asplund ei ottanut niistä lähempää selkoa, jäi häneen joku murunen
kertomusten tarkoitettua vaikutusta, vaikkeikaan tämä moniin aikoihin
missään muodossa ilmestynyt.

Kerran, pitemmän ajan perästä, tuli hän luokseni, sanoen haluavansa
puhella kanssani kahden kesken.

Hän pyysi etten ymmärtäisi häntä väärin enkä loukkaantuisi. Hän olisi
halunnut vähän muutosta liikkeemme hoitotavassa, tahtonut kauppaa
hoidettavan enemmän lämmöllä ja osanotolla ihmisten kohtaloihin sekä
vähennettäväksi toisen asemasta väliäpitämätöntä liikaa kylmyyttä.

— Mistä sinä nyt tämän uuden kauppaharrastuksen olet saanut? kysyin.

Hän sanoi jo kauvan tätä ajatelleensa, mutta nyt hänelle oli ilmestynyt
erikoisempi aihe tulla asiasta puhumaan.

— Mitenkä sinä sitten käytännössä olet aikonut tuon lämmön
kahvipusseihin sovittaa?

— Pyydän että puhumme vakavasti, vastasi hän.

— Ja mikä on kaikella tällä nyt tarkoitus? kysyin taas.

— Minä olen jo pitemmän ajan huomannut sinussa taipumusta liialliseen
tunteettomuuteen.

— Esimerkkiä?

— Olisi useitakin, mutta en ole heitä pitänyt mielessäni. Nyt tahtoisin
etupäässä puhua liikkeen saatavien uloshakemisesta. Niissä käytetään
liikaa sydämettömyyttä.

— Kaikki uloshakemukset on Helander hoitanut, valita hänelle.

— En tarkoita kuka ne muodollisesti tekee, vaan lähimmäisen
olosuhteitten huomioon ottamattomuutta asioita uloshakuun annettaissa.

— Esimerkkiä?

— Kun niin tahdot. Äskettäin on talolliselta Kaihlaselta haettu ulos
saatava ja pantu se ryöstöön, vaikka hän nyt ei ole tilaisuudessa sitä
suorittamaan. Tuonnempana hän olisi voinut maksaa, nyt hänelle voi
tulla pahoja ikävyyksiä.

— Mistä sinä tämän tiedät?

— Kaihlanen kävi siitä minulle puhumassa ja pyytämässä että paperit
otettaisiin takaisin ruununvoudilta.

— Miksei Kaihlanen ole käynyt minun puheillani?

— On luullut sitä turhaksi.

— Mutta näitten kiertoteitten kautta pitäisi vaikka minkä onnistuman.

— Ei vaikka minkä, ainoastaan mikä on kohtuullista.

— Mitä kohtuutta sitten on tässä Kaihlasen asiassa? Sinä olet
hyväntahtoisuuudessasi valmis uskomaan jokaista, joka sinulle vaan
jotain vakuuttaa. Mutta ihmiset eivät aina ole todellisia. Kaihlanenkin
olisi jo monta kertaa voinut maksaa, jos olisi tahtonut. Mutta ei.
Juoda ressaa kaupungissa käydessään, ei vastaa yhteenkään kirjeesen,
on siirtänyt kauppansa Koskiseen — josta en ole pahoillani — kun ei
meiltä enää saa velaksi, eikä millään tavalla ole osoittanut olevansa
nyt vaikeammassa asemassa kuin ennen tahi tuonnempana. Ja toisekseen,
ei kukaan meidänkään velkojistamme kysy koska meille on soveliain aika
maksaa, vaan ovat maksut suoritettavat silloin kun ne lankeavat. Totta
kai muitten ihmisten velvollisuudet ovat samat.

— Vetoaminen sellaisiin velvollisuuksiin, joita ei voi täyttää, ei ole
paikallaan. Sääliä pitää myöskin olla vaa'assa.

— Sääliä! Se on kaunista teoriiassa ja soveltuu naisten
hyväntekeväisyysiltamien ohjelmaan. Mutta rupea sitä kauppiaana
päivät pitkät harjoittamaan, niin et pitkällekään tule. Onko sinusta
parempi ruveta harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ammatissaan,
joutua itse aineelliseen vaurioon ja viedä sinne joukko syyttömiä,
hyväntahtoisuudessaan meitä auttaneita ihmisiä mukanaan. Onko se
kauniimpaa?

— Sinä liiottelet. Minä olen kyllä uudelleen tullut siihen
mielipiteesen että kaikki kaupan teoriiat ovat vääriä ja minä
haluaisinkin tästä erilleni, jos se olisi mahdollista. Mutta siitähän
ei ole kysymys. Kysymys on koettaa päästä menettelyssä kohtuuden
keskitielle.

Sen rajat ovat vaikeat määritellä ja riippuvat itsekunkin silmälaseista.

— Hyvällä tahdolla voi paljon.

— Voi, mutta jos sinä hyvällä tahdolla tarkoitat samaa kuin minä
oikeutetun etunsavalvomisen laiminlyömisellä, niin tulos sen
käyttämisestä on, että saa nähdä toisen vievän mitä etupäässä itselle
kuuluisi. Niin juuri tässä Kaihlasenkin tapauksessa. Saatavamme
perimisen myöstäminen on sama kuin antaa hänen kylliksi velkaannuttaa
itseään muualla ja sitten katsella kuinka nämä toiset, ilman sääliä
nutun taskussa, ottavat häneltä omansa. Me kyllä saisimme iloita
jalomielisyydestämme, mutta siihen meillä ei ole varaa. Kaikki mitä
meillä on, on muilta lainassa. — Sanot kaiken kaupan teoriian olevan
väärän. Ehkä, en tunne asiata uudenaikaisten oppien kannalta. Mutta
sen tiedän että tämäkin liike on välttämätön jo senkin vuoksi etteivät
vieraat ihmiset joutuisi heille kuulumattomiin maksuihin ja että paitsi
muuta Nurhosen perhe voisi tulla toimeen.

— Sinä et minua käsitä. Minä nyt ainakin tahtoisin että Kaihlasen
ryöstö peruutettaisiin.

— Käyköön Kaihtanen puhumassa siitä konttorissa ja antamassa jonkun
vakuuden.

Asplund sytytti tupakan ja vaikeni.

Minä kävelin edestakaisin lattialla.

Hetken vaitiolon jälkeen aloitti hän tyynesti:

— Sinä mainitsit Nurhosen perhettä. Olisi minulta siinäkin suhteessa
toivomuksia.

— Vai puristaa kenkä siltäkin taholta.

— Älä ole Nurhosille ilkeä. Tämä liike on kuitenkin alkujaan heidän ja
vielä nytkin yhtä paljon kuin meidänkin. Sitäpaitse sinä tiedät minun
olevan heidän sukulaisensa ja velvollisuuteni siis on perheen etuja
valvoa.

— Kyllä, kyllä, aivan kuin minun velvollisuuteni tämän liikkeen etuja.
— No, mistä on kysymys?

— Ne kaksituhatta markkaa ja vähän korkoja, jotka rouva vuosittain
saa vanhaa kauppahintaa, eivät hänelle riitä. Minä olen häntä
auttanut, mutta en paljoa jaksa minäkään, kun on niin suuret
korotkin maksettavana. Johnin palkka on pieni, se menee kaikki hänen
yksityismenoihinsa, Selimin täytyy jatkaa kauppakoulua, ja sitten on
vielä Miia. Tällainen joukko vie paljon. Minä olen senvuoksi ajatellut,
kun yhtiön toiminta nyt kahtena vuotena on mennyt näin hyvästi, että
eikö hänelle voitaisi maksaa jotain vuotuista ylläpitoapua?

— Mitenkä se voisi tulta kysymykseen ja mistä varoista?

— Tuossa sinun ynseä mielesi jälleen näyttäytyy. Me kaikki olemme
velvollisia häntä auttamaan.

— Kohta sinä saat koko maailman meidän säälimme esineeksi. Mutta mistä
varat?

— Esittämääni tarkoitukseen voitaisiin kait käyttää viime vuosien
voittovaroja.

— Mutta nehän ovat jo varemmin päätetyt käyttää velkojen lyhennykseen
ja uutisrakennukseen.

— Vaikkakin, niin voitaisiin hänen kohdaltaan tehdä poikkeus.

—- En oikein käsitä miten se käytännössä olisi mahdollinen. Joka
tapauksessa tarvitaan siitä asiasta päättämässä myös Helander. — Tässä
me nyt ollaan. Nyt olisivat rahat toisaalle hyviä, mutta kuitenkaan
niitä ei saisi ihmisiltä periä.

— En tahtoisikaan sellaisia rahoja, joitten saaminen on aikaansaanut
puutetta muille ihmisille.

— Hm, jos niin syvällisesti otamme, niin eiköhän silloin pitäisi
kieltäytyä kaikkia rahoja vastaanottamasta.

— Älkäämme poiketko asiasta. Kutsummeko Helanderin tänne?

Teimme niin.

Helander nauroi meidän kuohullemme.

— Kun aikamiehet viitsivät, sanoi hän. No, ja Asplund, joko sinä olet
aivan puhdistanut itsestäsi kaiken sen käytännöllisen ymmärryksen,
jonka jo toivoimme itse käytännönmiehenä ollessasi saavuttaneesi?

— Minun ymmärrykseni on minun vakuutukseni oikeasta, oli Asplundin
vastaus.

Rouva Nurhosen asiassa ei Helander katsonut voitavan muuta kuin yhtiön
puolesta lainata hänelle joku summa vastaisia jako-osuuksia vastaan.

Tähän yhdyin minäkin. Asplundia ei päätös tyydyttänyt. Hänen mielestään
ei rouvalle enää annettu tarpeellista huomiota, vaikka oikeastaan
toimittiin hänen miehensä entisyydellä.

— Näyttää siltä, jatkoi hän, kuin Saarelakin aivan tahallisesti
Nurhosia vihaisi. Johniakin hän kohtelee kovin sopimattomasti.

Uusi sytyke oli heitetty.

— Mitenkä niin? kysyin.

— Sinä käsket ja komennat häntä kuin renkiä. Oletpa uhannut hänet
erottaakin. Sinun tulisi vallan päinvastoin osoittaa hellyyttä ja
rakkautta vielä kasvatuksen alaista nuorukaista kohtaan.

— Rakkautta ja teidän kasvatusoppianne minä en tunne. Mutta sen huomaan
että paljon sinä saat tietoja, vääriä ja väritettyjä, jotka osoittavat
että minä alan olla tiellä täällä. Eiköhän tämä kuitenkin ole liian
aikaista. — Mitä käskemiseen ja komentamiseen tulee, niin olen minä
pitänyt Johnia muitten apulaisten asemassa. Se kasvatusoppi, jonka
minä tunnen, on tinkimättä työtä ja tottelevaisuutta. Sillä tavalla
minä olen nähnyt työtätekeviä, käytännöllisiä kauppiaita parhaiten
kasvatettavan.

— Kaikilla ihmisillä pitää alamaisiinsakin olla rakkautta.

— Mutta joka taskusta ja sormenpäästä sen ei tarvitse roikkua.
Sitäpaitse kerrotaan sinulle asiat väritettyinä, kuten jo sanoin.

— Kenties, enkä minä kaikkia sellaisenaan uskokaan. Mutta minä
haluaisin ettet sinä niin varmasti aina luottaisi itseesi.

— Sitä liikkeen hoidossa juuri pitää tehdä. Muuten, erottakaa minut,
niin kaikki muuttuu hyväksi.

Helander, joka koko ajan oli kuunnellut, sekaantui nyt puheeseen:

— No, no, sanoi hän. Eiköhän se ole parempi että Saarela hoitaa
liikettä, ja sinä Asplund teet tehtäväsi koulussa ja sanomalehdessäsi
kaikkien uusien aatteittesi mukaan, kenenkään sinua häiritsemättä.

— Pitää sitä sentään mielipiteensä saada sanotuksi, vastasi Asplund.
Eikähän nuo ihmiset sitäpaitse anna minunkaan rauhassa tehdä
tehtäviäni. Rehtori vähän päästä muistuttelee "vaarallisista opeista",
joita minä muka levitän. Ja sanomalehtijohtokunnan puheenjohtajalla
on tuon tuostakin yhtä ja toista tyytymättömyyden syytä, useimmiten
sellaisista asioista, joista ei ollenkaan ole lehdessä kirjoitettu.
Minä en hänen tie- ja tonttiasioitaan tunne, enkä niistä ole huvitettu.
Mutta aina niistä pitäisi kirjoittaa. Nyt sillä taitaa olla joku juoni
tekeillä, koska on johtokunnan kutsunut huomenillaksi kokoon „erään
lehden kirjoituksen takia".

— Luultavasti hän tarkoittaa viime numerossa ollutta kirjoitusta
kaupungin poroporvarillisista vallassäätyläisistä.

— Sitä kai, vastasi Asplund, ja täten siirtyi keskustelu äskeisestään
aivan toiselle alalle.

— Se on kai rouva Löfbergin kirjoittama? kysyi Helander.

— Niin on, meidän kesken sanottuna.

— No, Granberg aikoo kai antaa sinulle pienen muistutuksen, eikä
sen pahempaa tarkoittane. Kyllähän tuo kirjoitus olikin äärimmäistä
liioittelua.

—- Oli, mutta sellaista näissä oloissa tarvitaan.

Poislähdettäessä näytti Asplund jo melkein unohtaneen äskeisen
väittelymme. Hymyillen kehoitti hän minua huomenillalla saapumaan
sanomalehtijohtokunnan kokoukseen "velkaani maksamaan".



IX.


Heinäkuun 1 p.

On kaiken päivää satanut, ja minä olen keinutuolissa tupakkaa poltellen
muistellut Asplundin vastoinkäymisiä sanomalehden toimittajana. Pari
ensi vuotta häneltä tosin meni ilman mainittavampia ikävyyksiä.
Hän kirjoitteli etupäässä suurista uusista aatteista ja väitteli
Kansalaisen kanssa. Nämä eivät ketään yksityistä loukanneet,
ja paikallispolitiikassa ei lehdellä ollut mitään jyrkempää
itsenäistä kantaa. Mutta sikäli kun se tätä alkoi saavuttaa ja
sen mukaan esiintyä ja varsinkin Asplundin aatteitten kehityttyä
siihen suuntaan, että hän katsoi niitten elämään sovelluttamisen
tärkeäksi yksilön velvollisuudeksi, alkoivat keskenäiset ristituulet
puhallella. Varsinkin oli kunnallinen politiikka paha loukkauskivi.
Valtuusmiesvaalien aikana siitä jo varemminkin merkkiä näyttäytyi,
eivätkä muutkaan lähemmin ympäristöä koskevat nuhdekirjoitukset menneet
pienettä murinatta.

Asplundin omat kirjoitukset eivät suinkaan olleet pahimpia
silmätikkuja, sillä niissä alkoi yhä enemmän pohjasävelenä olla puhe
ihmisten velvollisuuksista rakkauden ja omantunnon kannalta, ja
tämä alkoi esiintyä yksin katujenhoito kysymyksissäkin. Niille vaan
hymyiltiin. Mutta rouva Löfberg, joka näinä ensi aikoina oli uuteen
lehteen hyvin innostunut ja tahtoi "paukuttaa", kirjoitteli intohimoja
nostattavia kirjoituksia. Pahimpia näistä ei Asplund kuitenkaan ensi
aikoina julkaissut, mutta kun hän itsekin alkoi huomata tehokkaamman
toiminnan välttämättömyyden, saivat yhä rohkeammin ympäristön
keskuuteen tähtäävät kirjoitukset lehdessä enemmän ja enemmän huomiota.

Nyt oli siinä ollut uhotteleva kirjoitus nimeltä "Poroporvarillinen
vallassäätymme", joka kohdistui yksinomaan kaupungin yläluokkaan
ja jolle tässä annettiin "niin että paukkui". Papit nukuttivat
kansaa, opettajat nuorisoa, virkamiesten ainoa harrastus on toti- ja
peliseurat, naisten uusien leninkimallien etsiminen muotilehdistä. Ja
kuitenkin osoittavat naistemme puvutkin, sanottiin kirjoituksessa,
ettei makuaisti heissä ole vähääkään kehittynyt, ei se enempää kuin
mikään muukaan. Tämän paikkakunnan n.s. herrasväen pitäisi uudesta
syntyä, oppia käsittämään sivistyneen nimissä kulkevilta ihmisiltä
vaadittavankin jotain, jo yksin sen esimerkin ja vaikutuksenkin vuoksi,
joka heillä aina on kansaan, vaan jota tällä paikkakunnalla ei suinkaan
saisi olla, sillä meillä soveltuisi kansa näille nimisivistyneille
esimerkiksi. Kansan piireissä on monta, jotka seuraavat aikaansa ja
lukevat kirjallisuutta, mutta kuinka monta "sivistynyttä" meillä on
jotka jotain tietäisivät esimerkiksi nykyajan suurista miehistä,
tuntisivat heitä edes nimiltään, kun nämät eivät ole ollut mainittuja
niissä vanhentuneissa oppikirjoissa, joita he nuorena koulussa lienevät
lukeneet.

Kirjoitus aiheutui suuttumuksesta, kun vallassäätyläiset eivät
ollenkaan ottaneet osaa paikkakunnalle perustetun työväenyhdistyksen
toimeenpanemiin arpajaisiin kansanopiston hyväksi, ja loppui sanoilla:

"Tässä kaupungissa on henkisesti alhaiso ylhäisöä, ja päinvastoin."

Hyökkäys sai aikaan tavattoman touhakan ja suuttumusta kaikkialla.
Varsinkin olivat naiset loukkaantuneita. Yleiseen arvattiin
kirjoituksen kirjoittaja, eikä tuomioita hänestä suinkaan säästetty.
Tämän johdosta oli pankinjohtaja Granberg kutsunut sanomalehden
johtokunnankin koolle.

Kokouksen alussa selitti Granberg syyn tähän johtokunnan
kokoonkutsumiseen. Sanomalehdessä oli tuon tuostakin näkynyt vähemmän
hyväksyttäviä kirjoituksia, sanoi hän, ja nyt on lehden viime numerossa
artikkeli, josta hän yksilönä ei mitään välittäisi, vaan joka loukkaa
häntä kaupunkilaisena, sillä se loukkaa koko meidän yhteiskuntaamme. Se
levittää maailmalle vääriä tietoja meidän oloistamme, esittää meidät
raakalaisia kauheimpina.

— Minä kyllä tiedän, hän jatkoi, että ulkomailla löytyy kumousopillisia
sanomalehtiä, jotka tahtovat kaikki olevat olot kukistaa, mutta täällä
Suomessa ja varsinkin meidän rauhallisessa kaupungissamme ei näitä
oppeja vielä ole ennen saarnattu. Nyt puheena oleva kirjoitus on
suoranainen yllytyskirjoitus, joka ymmärtämätöntä kansaa kiihottaa
toisia säätyluokkia vastaan. Eikä se ainoastaan tee sitä, mutta oloja
tuntemattomien silmissä vaikuttaa se myöskin, että tämän kaupungin
_vallassäätyisten_ täytyy tästä lähtien kulkea häpeän pilkku otsassaan,
minne ikänään menevätkin. Ja tämän kunnian on meille hankkinut oman
kaupungin sanomalehti, meidän oma lehtemme, jonka me joku aika sitten
yhteisesti olemme perustaneet, kun emme voineet tyytyä paikkakunnan
entiseen, kunnan asioissa määrämisvaltaan pyrkivään sanomalehteen.

Asplund istui sanaakaan vastaamatta, mutta selvästi huomasi ettei hän
ollut tyyni.

Granberg esitti että johtokunta lausuisi kirjoituksen johdosta
toimittajalle paheksumisensa, vaikkei kirjoitus olisikaan hänen itsensä
kirjoittama, kun hän on sen lehteensä ottanut.

Rouva Löfberg puolusti innokkaasti kirjoitusta. Enempäänkin sanomiseen
olisi ollut syytä, väitti hän, ja lisäsi että se oli kuin hänen
kädestään. (Kaikki hymyilivät ja rouva Löfberg rupesi itsekin
nauramaan). Maisteri Hellfors piti kirjoitusta liioittelevana, mutta
katsoi ettei johtokunta sen takia voi toimittajalle mitään muistutusta
antaa.

Helander sanoi hänen selkänsä tämän löylyn vielä kestävän, mutta ei
hänkään ollut tällaisista palo-artikkeleista suuremmin huvitettu.
Vastusti virallista muistutusta ja asian mainitsemista pöytäkirjassa.
Yksityinen ystävällinen neuvo hänen mielestään riitti.

Tähän asia jäikin, kun kukaan ei Granbergin ehdotusta kannattanut.

Kokouksen lopussa sanoi Asplund:

— Minä en ole tahtonut selityksilläni vaikuttaa johtokuntaan, mutta
nyt kun tuo hirmuinen asia on päätetty, tahdon vaan ilmoittaa olleeni
valmis siinä tapauksessa että johtokunta olisi virallisesti minua
muistuttanut, eroamaan toimittajan virasta. Yksityiset neuvot ja
huomautukset minä sen sijaan aina otan mielelläni vastaan, ja koettelen
niitä noudattaa niin paljon kuin ne minun maailmankatsomukseeni
soveltuvat.

Granberg murahti kuivasti:

— No, sanoi hän, me siis toivomme ettei samallaisia kirjoituksia vasta
ilmesty lehteen.

— Niitä juuri tarvitaankin, vastasi rouva Löfberg.

— Tjaa, sanoi Granberg samalla kuin hyvästeli, kyllähän meillä taitaa
olla kovin erilaiset käsitykset sanomalehden tehtävistä.

Poismentäessä saimme rouva Löfbergiltä kiivaanlaisen nuhdesaarnan.

— Semmoisia nahjuksia tekin. Myöntelette ja myöntelette, ja olisitte
valmiit laittamaan lehdestä uuden Kansalaisen. Ja tekin Asplund, olette
vaiti kuin suuri syyllinen olisitte.

— Minua ei miellytä tällainen väittely, vastasi Asplund.

— Teidän täytyy sanomalehden toimittajana vastustaa vaikka itse
paholaista, oli rouva Löfbergin tulinen vastaus, jonka sanottuaan hän
nauroi, mutta heti taas jatkoi entiseen tapaansa.

Jäätyämme kolmen kulkemaan, naurahti Helander:

— Granbergin ovat naiset saaneet sotajalalle, sanoi hän. Nehän tätä
maailmaa hallitsevat suurien valtakuntien hoveista tänne meidän
pikkukaupunkiimme asti, vaikka aina näkymättöminä.

Sitten kääntyi hän erityisesti Asplundiin:

— Vanhana ystävänä annan minä sinulle nyt ajoissa lakimiehen neuvon.
Jos olet sanomalehteesi kiintynyt ja haluat sen säilyttää, niin ole
kaukaa varoillasi. Myrsky voi pian tulla entistä pahempana. Yhtiön
osakkeita on maaseudulla siellä täällä sellaisissakin käsissä, jotka
niistä eivät ollenkaan välitä. Ovat vaan agitaattoreista päästäkseen
jonkun ostaneet. Keräile niitä itsellesi niin paljon kuin suinkin, että
saat yhtiössä enemmistön. Paljoa niistä ei suinkaan maksaa tarvitse.
Tee tämä ajoissa, sillä Granberg pankkimiehenä kyllä keksii saman
juonen, silloin kun hän näkee sen asialleen tarpeelliseksi.

Asplund sanoi tällaisen homman olevan hänelle vastenmielisen, mutta
lupasi kuitenkin sitä miettiä.

Myrsky, josta Helander mainitsi, ei kuitenkaan pitempään aikaan
vaaralliseksi noussut.



X.


Heinäkuun 5 p.

Viime päivinä olen melkein joka ilta käynyt kaupungissa. Olen
Raivalaisten kanssa ollut veneretkillä ja istunut kaupungin lukusalissa
selaillen vanhoja Asplundin lehden vuosikertoja. On ollut hyvin
huvittavaa uudestaan lukea näitä sen aikuisen kunnallisen taistelun
kirjoituksia. Niitä lukiessa tuntuu aivan kuin eläisi entisissä
oloissa, kuin vielä olisi itsekin pyörteessä mukana.

Eilen luin kaikki kirjoitukset, jotka koskivat aikansa kuumaa
kysymystä, „ministeristön kukistamista” ja sen edelläkäyneitä väitteitä.

Paikkakunnalla työskenteli jo tähän aikaan raittiusseura, koettaen
luentojen ja selontekojen kautta vaikuttaa ihmisten vakuutukseen.
Poliitillista ohjelmaa ei seuralla ollut, eikä siihen aikaan muutenkaan
väkijuomain kauppiaan ammatti millään tavalla ollut huonossa huudossa
eikä huomion esineenä. Mutta uuden asetuksen kautta, joka lakkautti
n.k. miedompainkin väkijuomain myynnin vapaana elinkeinona ja antoi
kaupunkikunnille oikeuden päättää näitten myömisestä samalla tavalla
kuin väkijuomainkin, kiintyi koulunopettajapiirissä huomio asiaan ja
päätettiin koettaa saada kaikki juomakauppa-oikeudet siirretyiksi
yksityisiltä hyväntekevässä tarkoituksessa toimivalle yhtiölle.

Maistraatti lähetti valtuusmiehille tavallisen kysymyksen, kuinka
monelle kauppiaalle on oikeuksia annettava. Ennenkuin tähän ennätettiin
vastata, ilmestyi Kansalaiseen kirjoitus, jossa uusi vaatimus
esitettiin. Tämä ehdotus herätti suurta huomiota ja liikemiesten
taholta vaadittiin Asplundia ryhtymään kiivaaseen taisteluun näitä
mielipiteitä vastaan. Tiedettiin että asian valtuustossa tulisivat
ratkaisemaan muutamat vähemmän itsenäiset jäsenet, sillä varmoja
liikemies- ja lehtori-puolueen miehiä oli jotenkin tasaväkisesti.

Asplund joutui täten tähän kysymykseen suorastaan käytännössä, ilman
että hän sitä oli ajatellut. Hän naurahteli ensin asialle. Mutta kun
paikkakunnan raittiusseura, jonka puheenjohtaja oli lehtori Renfors,
heti kutsui koolle kansalaiskokouksen asiasta neuvottelemaan, päätti
hän ensin kuulla yleisempää mielipidettä, ennenkuin omasta puolestaan
lehdessä siihen sekaantui. Tällä välillä julkaisi hän pari lähetettyä
kirjoitusta, jotka jotenkin jyrkin sanoin selittivät ehdotuksen
tahtovan loukata yksityisen vapaata elinkeinoa, ilman että raittiusasia
siitä mitään voittaisi, koska yhtiökaupasta ostettuja juomia on sen,
joka niin tekee, yhtä helppo väärinkäyttää kuin yksityiseltäkin
ostettuja.

Paria päivää ennen kokousta sisälsi lehtorien lehti kiivaan hyökkäyksen
Uutta Aikaa ja sen toimittajaa vastaan. Sanottiin että tämä uusien,
muka jalojen aatteitten lehti vaikenee tärkeimmän uuden ajan
kysymyksen, mikä kunnassamme on moniin aikoihin esillä ollut. Tässä
olisi lehdellä nyt tilaisuus käytännössä osoittaa etteivät sen puheet
korkeista periaatteista ole olleet vaan vasken helinätä. Mutta tämä
lehti, joka aina on pitänyt suurta suuta ulkomaitten sairaloisten
ilmiöitten puolesta, onkin tällä paikkakunnalla katsonut tehtävänsä
supistuvan sille vastenmielisten henkilöitten parjaamiseen, eikä
suinkaan tosi parannusten aikaansaamiseen. Niinpä nytkin. Samalla
kun se muka koettaa omasta puolestaan vaieta koko asian, antaa se
vastalauseetta tilaa kirjoituksille, jotka ovat juomakauppiaitten
sepittämiä ja joitten valtaa pönkittämässä tämä lehti on olemassakin.
Tiedettyhän on, että lehden osakkeet ovat etupäässä kauppiaspuolueen
miehillä ja että sen johtokunnan enemmistönä ovat saman puolueen
miehet. Ja tiedetäänpä vielä muutakin: lehden päätoimittaja on itse
juomakauppias, ollen Nurhosen jälk. & Kumpp. juomakaupan omistaja. Näin
ollen on ymmärrettävää ettei hänen sovellu ryhtyä omia aineellisia
etujaan vastustamaan — niin paljoa eivät uuden ajan "uudet aatteet"
sentään vaadi.

Asplundiin kirjoitus vaikutti kovin kiusallisesti, ja oli hän sen
johdosta hyvin neuvoton. Olin saman päivän iltana Helanderissa, jonne
Asplundikin saapui asiasta neuvottelemaan.

Hän sanoi täytyvänsä myöntää kirjoituksessa olevan paljon oikeutettua
ja hänen asemansa ikävän ja kiusallisen. Luonnotonta onkin, — sanoi
hän, että sanomalehden toimittaja ja koulunopettaja samalla on
juomatavarain kauppias.

Helander vastusti häntä varmalla tavallaan. Sanoi Asplundin vaikka
piispana ollen voivan pitää hyvää omaatuntoa kauppiasammattinsa vuoksi.
Elämässä ei löydy mitään määrättyjä rajoja, mihin asti mikin saa mennä
tai ei saa mennä. Sinä olet kohtalon määräyksestä tullut kauppiaaksi,
jatkoi Helander, ja ruvetessasi siksi ilman että sinulla oli siihen
kutsumusta, olet tehnyt uhraantuvaisen työn ahdinkoon joutuneen perheen
hyväksi, joka teko ehdottomasti on sinun ansiopuolellesi luettava.
Sitäpaitse, ethän sinä enää ole mikään varsinainen kauppias, ainoastaan
kauppaliikkeen osuuden omistaja.

— Siveellisesti olen liikkeenkin puolesta yhä vielä vastuunalainen,
vastasi Asplund.

— Siveellisesti, toisti Helander. Sitä siveellisyyttä on tässä
maailmassa niin monenlaista, ja useimmilla se on vaan suurten paheitten
peitteenä.

Asplund naurahti, ja jatkoi sitten:

— Mutta minulla on myös lehden toimittajana velvollisuuksia, jotka
eivät saa muilla velvollisuuksilla olla sidottuja. Nyt esimerkiksi
luulen täytyväni yhtiöasianajajiin yhtyä.

— Puhutaan nyt kuivaa järkeä ja vähemmän välitetään velvollisuuksista,
vastasi Helander. Sellaisen kirjoituksen jälkeen mikä sinusta tänään
on julkaistu, on aivan mahdotonta ajatellakin että rupeaisit lehtorien
persoonallisuus-vihan hännänkantajaksi. Etkö sinä huomaa että koko
kysymys on vaan syötti, jolla aijotaan päästä kaupungin kunnallista
elämää hallitsemaan. Sitä paitsi tuottaisi sille puolen siirtyminen
paljon ikävyyksiä lehdelle ja itsellesi, paitsi että kaikki ihmiset
sille nauraisivatkin.

— Naurajista en välittäisi, kun vaan pääsisin vakuutetuksi asian
oikeudesta.

— Etkö myös ajattele jatkuvia velvollisuuksiasi Nurhosia kohtaan ja
tämän vallankumouksen seurauksia liikkeellemme?

— Ajattelen kyllä, mutta oikeuden noudattaminen on minulle tärkeä ennen
kaikkea muuta.

— Onko yhtiön juomista hankittu humala siveellisempää lajia kuin
yksityisen kaupasta ostetusta tavarasta saatu?

— Kunta saa edellisessä tapauksessa voiton.

— Jolla se ylläpitää kansaa turmelevaa armeliaisuutta. Mutta onko
yksityisen, paikkakuntaan kiinni kasvaneen kauppiaan aineelliseen
perikatoon saattaminen kunnan kannalta oikeutetumpaa?

— Siinähän se sotkeutunut vyyhti onkin, vastasi Asplund.

Kun hän oli poistunut, pyöritteli Helander sikaariaan ja sanoi
pelkäävänsä tästä johtuvan koko joukon pikku harmia. Samaa pelkäsin
minäkin, enkä koko seuraavana yönä saanut nukuttua. Olin huomaavinani
ikävyyksiä ja työtäni liikkeessä häiritseviä ristiriitaisuuksia
tältäkin taholta nousemassa. Ensimäisiä kertoja mietin vakavasti olenko
minä mahdollinen tähän liikkeesen kuulumaan ja voinko siihen työni
uhrata ja tulevaisuuteni perustaa. Mutta mitään tietä irtaantumiselle
en keksinyt, siksi asioihin sotkeutuneena pidin itseni. Ja samalla
tuntui minusta kuin olisi minun mahdoton uudestaan ryhtyä toimialaa
itselleni puuhaamaan, jos tämä pohja särkyisi. Innokkain ja rohkein
nuoruuden aika alkaa olla elettyä, ajattelin.

Mutta aamu pyyhkäsi pois toivottomat ajatukset. Menin liikkeesen,
järjestin kaikki päivän tehtävät kuin mitään ei olisi tapahtunut
ja itse ryhdyin, unettoman yön väsymyksestä hieman hermostuneena,
suunnittelemaan erityisen maanviljelyskalustokaupan sijoitusta tekeillä
olevan uuteen rakennukseen.

Myöhemmin päivällä ilmestyi Asplundin lehti ja oli siinä kehoitus
yleisölle lukuisasti saapumaan kansalaiskokoukseen ja tyynesti
ja asiallisesti neuvottelemaan parhaasta menettelytavasta
juomakauppakysymyksen vastaiseksi järjestämiseksi. Kansan tahdolle
on tällaisessa läheisesti kansaa koskevassa asiassa annettava suuri
merkitys, sanottiin kirjoituksessa; sen tieltä saavat yksityiset edut,
jos ne ovat tämän kanssa ristiriidassa, väistyä. Mutta muistettakoon
aina että yksinomaan kunnan hyödyn katsominen ei ole oikea peruste
periaatteelle, vaan otettakoon tarkoin huomioon mikä aatteelle
kokonaisuudessaan on edullisinta ja sitä lopulliseen päämaaliinsa
enimmän lähentävää. Esimerkiksi kysymys siitä keneltä, yksityisiltäkö
vai kunnalta, on helpompi kerran saada nämä oikeudet kokonaan
lakkautetuiksi, on punnittava asia.

Kokous oli seuraavana iltana ja saapui siihen paljon väkeä työväen ja
muun alhaison piiristä sekä koulunopettajia. Liike- ja virkamiehiä
ei ollut saapunut kuin pari kuuntelijaa. Lehtori Renfors aloitti
kokouksen pitemmällä puheella, jossa pääasiassa toistettiin mitä
hänen sanomalehdessään jo oli sanottu. Hän kääntyi suoraan Asplundin
lehdenkin puoleen:

— Vastustavalta taholta on sanottu että aatteelle tulee antaa suurempi
huomio kuin kunnan hyödylle. Tämä on hyvin hämmästyttävä asian
sotkemiskeino. Sekö olisi suurempaa aatetta että annettaisiin näitten
myrkkyjen yhä edeskinpäin joka puodin hyllyltä valua, annettaisiin
yksityisten voitonhimossaan väärinkäyttää asetuksia, kuin se, että
meillä olisi järjestetty yhtiö ilman yksityisten etuja, jossa tarkoin
noudatettaisiin lain määräyksiä, ja josta — on sekin sentään lukuun
otettava — voitto tulisi kunnan yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Onpa vielä tehty sellainenkin kysymys, kummalta, yksityisiltä vaiko
kunnalta, on helpompi saada pois kaikki oikeudet. Kysymys sekin.
Lapsikin voisi vastata että kunta nämä oikeudet helpommin voi
lakkauttaa — sitten kun niin pitkälle tullaan että sellainen vaatimus
uskalletaan esille ottaa.

Kaikki toisetkin puhujat puolustivat yhtiöaatetta. Ei ainoatakaan
vastakkaista mielipidettä lausuttu eikä Asplund, joka oli
kokouksessa läsnä, ollenkaan esiintynyt. Yksimielisesti päätettiin
kaupunginvaltuusmiehille lähettää lausunto, jossa kuntalaisten nimessä
pyydetään nyt kysymyksessä olevat juomakauppaoikeudet annettaviksi
ainoastaan hyväntekevässä tarkoituksessa toimivalle yhtiölle.

Asplund lähti kokouksesta hyvin mietteissään. Ja mikäli jälestäpäin
kuulin, oli hän myöhään yöhön istunut työhuoneessaan.

Seuraavana päivänä tuli hän konttoriin ja tiedusteli viini- ja
punssikaupan kannattavaisuutta ja sen suhdetta muuhun liikkeesen.
Oli helppoa arvata mitä hänen mielessään liikkui, vaikkei hän sitä
suoraan sanonutkaan. Melkein itsetiedottomasti liiottelin jonkun verran
tämän liikkeen osan kannattavaisuutta ja muutuin tyytymättömäksi kun
huomasin ettei hän sanoihini luottanut, vaan puhutteli Kemppaista ja
John Nurhosta sekä pyysi Kemppaisen kirjoittamaan hänelle otteita eri
vuosien väkijuomakontosta.

— Tässä ovat kirjat katseluksesi, Kemppaisella on muuta tärkeämpää
työtä, sanoin.

— Tämä olisi nyt minulle tärkeätä, vastasi Asplund. Jos Kemppainen ei
nyt jouda näitä kirjoittamaan, niin ehkä hän tekee sen illalla kotonaan.

— Kirjoja ei voida konttorista pois kulettaa.

Ennenkuin Asplund ennätti vastata, kysyi Kemppainen pilkallisella
hymyllä:

— Niin, kumpi teistä nyt on isäntä, kumpaa minun on totteleminen?

— Isäntä on tietysti Saarela, lisäsi siihen Nurhonen samallaisella
hymyllä.

En vastannut mitään, vaan poistuin moneksi tunniksi konttorista.

Pari päivää ennen valtuusmiesten ratkaisevaa kokousta julkaisi Asplund
lehdessään kirjoituksen asiasta. Ensiksi hän sanoi että nyt esillä
oleva kysymys alkoholijuomain kaupan siirtämisestä yksityisiltä
yhtiölle ei nähtävästi ollut lähtenyt suoranaisesta aatteellisesta
vakuutuksesta, vaan oli siinä syrjävaikuttimia olemassa. Tämän osoitti
se persooniin kohdistuva tapa, jolla asiaa nyt jo, ennen sen ratkaisua,
oli alettu ajaa ja se ilkeän ilkkuva tapa, jolla toinen paikkakunnan
lehti joka numerossaan esiintyi. Asia on arkaluontoista ja vakavaa
lajia, ja yksityisten puolesta esiintuodut näkökannat siksi painavia,
että niitä on asiallisesti vastustettava.

Sitten tehtiin kirjoituksessa selkoa parin yleisesti tunnetun henkilön
lausunnosta ja viimein, kuten sanottiin, omantunnonmukaisen harkinnan
jälkeen, yhdyttiin yhtiön puolustajiin. Kirjoitus loppui sanoilla:

"Me tiedämme varsin hyvin monien liikemiesten tämän toimenpiteen
kautta, jos se hyväksyttäisiin, kärsivän elinkeinon rajoituksen
tuottamaa tappiota. Niin ainakin alussa. Mutta me tiedämme myös että
tämä häiriö on ohimenevää, pian tasaantuvaa lajia. Toimeliaille
liikemiehille löytyy runsaasti uusia aloja, joissa toimeentulo on
yhtä varma, mutta työskentely siveellisempää ja kunnioitetumpaa kuin
väkijuomain levittäjän ammatissa."

Valtuuston kokouksen jälkeisessä numerossaan kertoi lehti:

"Keskustelu oli mitä ikävintä laatua. Molemmin puolin osoitettiin että
asia oli keppihevonen ja kysymyksessä oli määräämisvalta. Suuresti
valitettavaa vaan oli että päätökseksi tuli se kuin tuli. Yhden äänen
enemmistöllä ottivat kauppiaspuoluelaiset niskoillaan kantaakseen sen
kuorman, joka yleisessä mielipiteessä tulee olemaan alkoholijuomakaupan
edelleenkin yksityisille luovuttamisesta. Innokkaammin ajoivat
tätä asiaa pankinjohtaja Granberg ja tuomari Helander. Jälkimäisen
ehdotuksesta päätettiin samalla että oikeuksia annetaan etupäässä
vanhemmille paikkakunnalla ennen samallaista liikettä harjoittaneille
kauppiaille, ja kun he näistä oikeuksistaan luopuvat, ei uusia
oikeuksia yksityisille myönnetä. Mutta käytännössä lienee tämäkin
päätös merkitystä vailla, sillä, kuten kokouksessa huomautettiin,
tulevien valtuusmiesten käsiä eivät nykyiset valtuusmiehet voi sitoa.

"Tulevaisuus riippuu siis tulevista valtuusmiehistä. Tässä suhteessa
on asiaamme valvottava jo edessä olevista vaaleista alkaen ja jo ensi
talvena voidaan sama kysymys konjakeihin ja n.s. väkijuomiin nähden
esille ottaa."

Pian tämän jälkeen julkaisi Asplund lehdessään kehoituksen ettei ketään
niistä nyt eroamisvuorossa olevista valtuusmiehistä, jotka viimeisessä
juomakauppa-asiassa vaikuttivat valtuuston päätöksen, uudellen
valittaisi, vaan että mielenosotuksena laadittaisiin lista yksinomaan
yhtiöaatteen puolustajista. Vanhojen lehti antoi pienen kiitoslauseen
Uudelle Ajalle ja yhtyi tähän ehdotukseen sekä toitotti kaikki rivinsä
liikkeelle taisteluun.

Melkein samaan aikaan kutsutti Granberg sanomalehtiyhtiömme johtokunnan
koolle "päättämään vuosikokouksen ajasta ja muista ensi vuoden
asioista". Ja Asplund lähetti minulle kirjallisen kehoituksen pitämään
Nurhosen jälk. & Kumpp. yhtiömiesten säännöllinen kokous, jossa
päätettäisiin eikö miedompain väkijuomain kauppa nyt voitaisi kokonaan
lopettaa ja uudet oikeudet jättää anomatta. "Ja jos tähän ei voida
suostua, neuvottelemaan minun yhtiöstä vapauttamisestani", sanottiin
kirjeen lopussa.



XI.


Heinäkuun 10 p.

Tänään kuulin rouva Nurhosen olevan huonona sairaana. Hänellä onkin jo
monet vuodet hartioillaan.

Menisin mielelläni häntä tervehtimään, jos se vain soveltuisi. Mutta
kun Asplund, jonka luona varmaankin kävisin, ei kuulu viettävän
kesäänsä kaupungissa, täytynee käyntini Nurholassakin jättää tekemättä.

Kovin harvoin häntä viimeisinä täälläolo aikoinakin tapasin, vielä
harvemmin luonaan kävin. Viimeisinä vuosina en muulloin kuin joulukuun
toisena päivänä, hänen syntymäpäivänään, jolloin käynnin katsoin
velvollisuudekseni. Mutta sinäkin päivänä valitsin ajan, jolloin en
luullut muita vieraita luonaan olevan.

Samana vuonna, jolloin juomatavarainkauppa oli päivänkysymyksenä,
kuitenkin petyin valitsemassani ajassa. Se oli sunnuntaipäivä ja minä
menin jonkun verran ennen päivällisaikaa. Mutta rouvan luona olikin
silloin Asplund rouvineen ja Kemppainen. Minua pyydettiin jäämään
toisten kanssa päivällisille ja minulla ei ollut kieltoon riittävästi
syytä.

— Huonoahan meillä on ja yksinkertaista, sanoi rouva Nurhonen, mutta
jos Saarelan nyt sentään soveltuisi jäädä, niin olisi se meille hauskaa.

Ja minä jäin.

Keskustelu kosketteli erilaisia asioita ja oli kuin virallisesti
pakotettua. Vasta sitten kun siirryttiin omiin asioihin, jonkun verran
vilkastuttiin.

Rouva Nurhonen kiitti niistä rahoista, joita oli viime aikoina saanut
lainaksi liikkeen varoista.

— Kyllähän se minulle oli hyvä asia, sanoi hän. Herra Saarela ei usko
kuinka vaikeata toimeentulomme on ollut.

En ollenkaan sitä epäillyt.

— Mutta kyllä se laina minua pelottaa, jatkoi hän. Millä minä sen
maksan? Etteivät vaan herrat sen kautta joutuisi vahinkoon.

Hätäkös teillä nyt enää on, vastasin. Molemmat pojat ovat jo
ansaitsemassa ja Miia neidistä kai pian tulee rouva, lisäsin hymyillen.

— Kenen? ehätti Miia kysymään.

— No, en minä salaisuuksia tiedä, sanoin ja katsoin syrjäsilmäyksellä
kuulematta olevinaan olevaa Kemppaista. Ajattelen vaan ettei tuollainen
kaunis neiti kauvan äitinsä kotona saa olla.

— Pyh!

Kaikki naurahtivat. Minä jatkoin:

— Toivottavasti myöskin liikkeestä voidaan pian ruveta voitto-osuutta
jakamaan, kun on päästy juoksevista veloista ja raha-asiat yleensä
saatu varmemmalle kannalle. Tähän asti on rahoja tarvittu varata
tekeillä olevaan uutisrakennukseenkin.

— Niin, siellähän kovin rustataan ja rakennetaan, vastasi rouva. Kun
herrat eivät vaan liikoja laittelisi, etteivät joutuisi vahinkoon.

— Eihän tässä muu ole auttanut, sanoin. Liike on laajennut ja muutenkin
uudistuksen tarpeessa. Jos ei pyri eteenpäin, menee taaksepäin.

— Niinhän tuo taitaa olla.

— Kyllä minä nyt myöhemmin olen ajatellut, että liian hätäisesti niihin
laajennushommiin tuli ruvettua, sanoi Asplund. Parempi olisi ollut
toistaiseksi pysyä ennallaan.

— Mutta sehän oli mahdotonta. Kaikkialla haittaa meitä ahtaus,
puhumattakaan että yleisökin vaatii hauskuutta ja jonkinlaista
ajanmukaisuutta.

— Vaatimattomuus liikkeessäkin on miellyttävää, ja olisi sitäpaitse
sopusoinnussa meidän varallisuutemme kanssa.

— Jaa, kuka liikemies se milloinkin on varakas, kuka köyhä, se on aina
hyvin epäselvä asia. Mutta ainakin ahtauden tietänet sinäkin, tahi jos
et sitä tiedä, niin kysy näiltä toisilta, sanoin, tarkoittaen John
Nurhosta ja Kemppaista.

Kumpikaan heistä ei heti vastannut mitään.

— Olisi pitänyt koettaa sovitella, lisäsi Asplund.

— Ahdashan siellä on, mutta olisi siinä toimeen tultu, sanoi nyt
Kemppainen. Ja John Nurhonen lisäsi:

— Kun ei olisi kaikkea niin suurenmoiseksi tahdottu.

Minä vaikenin. Hetken perästä jatkoi rouva Nurhonen:

Sakari-vainaa se aina pelkäsi kaikkia suuria kustannuksia. Ei hän
suinkaan olisi tohtinut liikettä näin paljoa laajentaa.

— Pappa hoitikin omia asioitaan, sanoi John.

— Niinpä niin, niinpä niin, äänsin verkalleen. Sytytin paperossin ja
aloin selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Huomasin etteivät
minun selitykseni tyydyttäneet.

Rouva Nurhonen valitti varhaisia kylmiä tänä syksynä. Ja sitten
puheltiin sekasin kaikellaista, kunnes ruokapöydässä rouva pyysi
anteeksi että hän nyt, kun kerran minut tapaa, puhuu vähän Selimin
puolesta. Hän kysyi eikö Selimille olisi minkäänlaista paikkaa
liikkeessä?

Selim oli keväällä päässyt kauppakoulusta ja pian sen jälkeen saanut
konttoriapulaisen paikan eräässä rantakaupungissa. Mutta nyt oli muuan
samassa kaupungissa asuva rouva Nurhosen vanha tuttava, jonka luona
Selimin piti asua, kirjoittanut ikäviä tietoja hänestä. Selim oli,
tuolta tuttavalta rouvalta saapuneen kirjeen mukaan, ruvennut täysin
siemauksin nauttimaan vapaudestaan. Kuului aina tulevan myöhällä yöllä
kotiin, seurustelevan huonojen toverien ja muitten viekoittelijain
kanssa. Oli usein nähty päihtyneenä, ja nyt oli muuttanut asumaan erään
huikentelijaksi tunnetun toverinsa luokse. Tämä kirje oli vaikuttanut
ikävästi ja rouva Nurhonen oli sen johdosta ruvennut toivomaan Selimin
tänne kotia saantia, ettei hän "vieraassa maailmassa aivan turmeltuisi".

— Tuopa on ikävää, jos lie totta, sanoin. Mutta kun me emme nyt
ollenkaan lisämiestä konttoriin tarvittaisi, yksi kun vallan hyvin
ennättää työmme tehdä, niin on kovin vaikeata toista ottaa. Ja eiköhän
tuo kirjoittaja liioittelekin, sellainenhan on tavallista. Muuten se
hänelle tietysti olisi parasta jonkun aikaa työskennellä vieraassa
paikassa, ennenkuin omaan liikkeesen asettuu.

— No, mikä oma se tämä nyt Selimille on enempää kuin muutkaan. Mutta
minä haluaisin hänet vaan tähän kotikaupunkiin ja kotonaan asumaan.

— Mutta eikö olisi joka tapauksessa syytä toistaiseksi olla odottavalla
kannalla. Varoittakaa häntä. Useinkin näkyy olevan siten, että kun
nuorukainen äkkiä pääsee vapauteensa, käyttää hän sitä hyvin rajusti,
mutta eihän se läheskään aina ole mitään vaarallista. Vanhemmaksi
tultuaan tasaantuu mielikin.

Kevytmielisestä nuoruudesta jää aina huonoja ominaisuuksia luonteesen,
sanoi Asplund.

— Ehkä. Ne mallihyvät ihmiset ovat kuitenkin usein mahdottomia tähän
elämään ja sitäpaitse kovin ikäviä.

— Hm, tuo nyt on taas sitä ylimielisyyttä. Mutta joka tapauksessa
ymmärtänet että äiti tahtoisi poikaansa pahasta varjella ja siksi hänet
kotia haluaisi.

— Ymmärrän vallan hyvin, vaikkakin luulen että Selimin ikäinen mies
jo tulee maailmassa yksinkin toimeen. Oman itsensä hoitaminen on vaan
kehitykseksi. Jonkun ajan kuluttua voi hän sitten palata täytenä
miehenä, kun silloin häntä luultavasti jo tarvitaankin.

— Jos minä olen tiellä, niin voinhan väistyä, sanoi tähän Kemppainen.

— No no, Kemppainen, vastasin minä.

Ja rouva Nurhonen kiiruhti sanomaan:

— Mitenkä Kemppainen nyt sellaista sanoo. Ei suinkaan Selimin takia
kenenkään pois pidä joutuman, vielä vähemmin Kemppaisen, joka jo niin
kauvan on talossa ollut. Me olemme vaan Asplundin kanssa ajatelleet
että kun liikettä nyt laajennetaan, niin ehkä tarvittaisiin enempi
väkeäkin.

Mutta Asplundihan esittelee liikettä supistettavaksi. Hänhän tahtoo
viinikaupan lakkautettavaksi.

— Ryhdyttäköön sitä innokkaammin muihin aloihin, vastasi Asplund.

— No, lopettaako viinikauppa sitten aiotaan? kysyi rouva Nurhonen.

— Sitä Asplund haluaa. Mitäs mieltä rouva on?

— Minäkö! En minä häntä ymmärrä, ja eihän se minulle kuulukaan. Herrat
vaan tekevät niinkuin paras on. Jos meillä jotakin sanottavaa on, niin
tehköön John niinkuin hän tahtoo, poikiahan se läheisimmin koskee.

— Niinkuin Saarela ja Helander tahtovat, niinhän ne asiat ratkaistaan,
vastasi John.

Keskustelua jatkui tästä asiasta pitemmältäkin. Minä en voinut hyväksyä
tätä äkkipikaista lopettamista, vaan selitin oikeudet nyt täytyvän
hakea ja lopettamiskysymyksen ratkaisun joka tapauksessa jättää
tuonnemmaksi. Tähän ei Asplund nähnyt mitään syytä olevan, vaan piti
parempana että uusiin muotoihin perehdytään mahdollisimman pian, koska
jatkaminen vaan vaikeuttaisi sen myöhempääkin lakkauttamista. Me oikein
kiivastuimme.

— Kaikki eivät sinun tavallasi voi niin äkkiä uusista aatteista
mielipiteitä itselleen muodostaa, vielä vähemmin olla samalla hetkellä
valmiita niitten takia elinkeinostaankin luopumaan, sanoin.

— Kaikki eivät mielessään tunne oikeuden vaatimuksia, vastasi Asplund.

— Tuohan nyt on ikävää kun herrat ovat tulleet noin erimielisiksi,
sanoi rouva Nurhonen päivälliskahvia juodessamme. Mitenkä tällä tavalla
voitte yhdessä toimiakaan?

— En minä suinkaan käsitä, sanoi Asplund hiljaisella äänellä.

— Enkä minä, oli vastaukseni.

— Eikö Saarela voisi ottaa liikettä yksinään, niin saisi tehdä kuin
itse tahtoisi, huomautti Kemppainen.

— Millä rahoilla! vastasin.

— No — — —

— Ostakaa te minun osuuteni? esittelin.

— En ainakaan minä enempiin afääreihin sekaannu, vastasi Asplund, ja
milläpä nämä toisetkaan sen ostavat. Mutta osta sinä Helanderin kanssa
minun osuuteni?

— Kyllä se olisi ikävää, jos Henrikki nyt kokonaan liikkeestä eroaisi,
sanoi rouva Nurhonen. Toivoisin minä herrain voivan keskenään sopia.

Sitä toivoimme mekin, mutta emme löytäneet sen langan päätä, joka
vyyhteä selvittäisi. Kaikkialla oli sotkuja ja solmuja esteinä.

Pois mentäessä kulin Asplundin kanssa rinnakkain toisten jälessä.
Väitin ettei välien särkymystila suinkaan ollut ainoastaan tuossa
viinikauppakysymyksessä, vaan että yhteistoimintaa puuttui yleiseenkin.
Kemppainen ja John Nurhonen tekevät kyllä liikkeessä välttämättömät
tehtävänsä, mutta innotta, ivallisesti ja aivan kuin iloiten kaikista
vastoinkäymisistä. He eivät ollenkaan tunne itseään vastuunalaisiksi
liikkeen huonommasta tahi paremmasta menestyksestä, sanoin.

— Sinä kuoletat heissä kaiken innon ja itsenäisyyden, vastasi
Asplund. Et koskaan kysele heidän mielipiteitään, et välitä heidän
käsityksestään, muuta kuin teet ja määräät aivan oman pääsi mukaan.
Sellainen ei kohota eikä innostuta apulaisia, vaan tekee heidät
nurjamielisiksi.

— Tasavaltaa kaikkine parlamentteineen en minä liikkeen juoksevissa
jokapäiväisissä asioissa käsitä mahdolliseksi.

— Ja kuitenkin olisi tasavalta tälläkin alalla onnellisin asema, ja
on sellainen ulkomaitten ko-operatiivisissa liikkeissä osoittautunut
mahdolliseksikin.

— Näitä liikkeitä en lähemmin tunne, mutta luultavasti niitten luonne
koko lailla eroaa meidän liikkeestämme. Ei suinkaan niidenkään hoidossa
kaikista pikku asioista yhteisesti neuvotella ja sellaiseen aikaa
tuhlata. Niitten menestys riippuu etupäässä siitä, mitä meiltä puuttuu:
omasta liikkeesen kiintyneestä ostajakunnasta.

—- Mutta sinun menettelylläsi pelkään minä olevan jonkun suoranaisen
sivutarkoituksenkin. Sinä et hyvillä silmin näe Nurhosia, joittenka
tämä liike oikeastaan kuitenkin on. Nyt esimerkiksi sinä kaikin tavoin
näyt vastustavan Selimin kotia tuloa.

— No mutta, hyvä ystävä, mihin me häntä käyttäisimme?

— Vaikka perusteilla olevan maanviljelyskalustokaupan hoitoon.

— Siinä ei tulla tarvitsemaan muuta kuin tiskimies ja kenties silloin
tällöin matkustaja. Edelliseen tarvittaisiin ainakin nyt alussa
toimeensa tottunut henkilö, jälkimäistä tehtävää olen ajatellut
Johnille.

Eikö olisi parempi antaa Johnin perehtyä jonkinlaiseksi johtajan
apulaiseksi?

— Sellaista apulaista ei tarvita.

Eikä me sen selvempään päästy. Vähän ajan päästä sanoin:

— Ei löydy muuta keinoa kuin Kemppainen pois ja Selim hänen sijalleen.

— Ja sinulla olisi luontoa ilman syytä erottaa mies, joka jo monta
vuotta, pienestä pojasta, on liikettä palvellut.

— En minä häntä tahdo erottaa, mutta jos te omillenne tilaa haluatte.

— Ei sellaisilla keinoilla.

— No minä sitten!

Vastausta odottamatta hyvästelin ja erosin kotiini mennäkseni.

Kotona en saanut rauhaa tunteiltani. Kävelin kiivaasti edestakaisin
lattialla ja olin mietteissäni, vaikkeivät ajatukset missään kohdassa
pysyneet. Ne hyppelivät asiasta toiseen kuin orava oksalta oksalle,
koskaan löytämättä pysyväistä kiintopistettä itselleen, ja lopulta
aina palaten takaisin samaan asiaan: mitä minun on tehtävä? Vuoroin
istuin tuolilla ja pää käteen nojautuneena melkein kyyneleitä vuodatin.
Tiesin että minun olisi jotenkin ratkaistava asemani ja päätettävä
menettelytapani, vaan en saanut minkäänlaista selittävää ajatusta
kehkeytymään mielessäni. Irti millä keinoin hyvänsä, lausuin monta
kertaa ääneen itsekseni, mutta samalla tuli tuskallinen ikävän tunne
rintaan. Liike, kaupunki, eräät ihmiset ja paikkakunnan harrastukset
tuntuivat jo sekä omilta että rakkailta. Lopullinen ajatuskin erota
tästä kaikesta ja taas joutua uusiin oloihin ja uusiin ympäristöihin,
saattoi mielen raskaaksi.

Myöhemmin illalla läksin kävelemään ja menin kaupungin Seurahuoneelle.
Yhdyin parin siellä istuvan kaupunkilaisen herran seuraan ja tilasin
totia itselleni.

Siellä puheltiin viimeisestä juomakauppakysymyksestä, tulevista
valtuusmiesvaaleista, Uudesta Ajasta, ja minulta kyseltiin meidän
Nurhosen liikkeen omistajain keskenäisiä väliä. Kaupungilla oli
kerrottu paljon asioita meistä, suurimmaksi osaksi sellaisia,
joista minä en tiennyt mitään, joita en ollut kuullut ja jotka
olivat syrjäisten ihmisten mielikuvitusten tuotteita. Tiedettiin
minun kohta täytyvän erota Asplundin ja Nurhosten pakotuksesta ja
että nuoret Nurhoset tulevat liikkeen hoitajiksi. Minä olin, niin
väitettiin Nurhosten kertoneen, ruvennut juomaan, josta syystä Asplund
juomatavarain kauppaa vastustikin, en tehnyt itse mitään, vaan teetätin
kaikki työt muilla. Minulle maksettava "suuri palkka" meni aivan
hukkaan j.n.e.

Toiset olivat kuulleet Helanderin ostavan koko liikkeen ja Nurhosten
perustavan uuden, kilpailevan kaupan.

Vaikka minä nauroin näille jutuille, kun tiesin niitten olevan totuutta
vailla, vaikuttivat ne kuitenkin alakuloisuutta mielentilaani. Mutta
ainoastaan hetkeksi. Vanhat mustuneet ravintolan seinät, tupakan savu,
raskas huono ilma ja nautittavat juomat löysivät minussa kiitollisen
esineen vaikutushalulleen. Kun entinen annos loppui, tilasin uutta ja
istuin tanakasti pöytämme ääressä kuin olisin ikäni aikonut siinä pysyä.

‒ Pidä vaan puolesi, äläkä anna kenenkään asioihisi sekaantua,
sanottiin minulle.

Minä uhkasin sen tehdä. Ja me päätimme edessä olevassa vaalissa näyttää
kutka tässä kaupungissa hallitsevat, ja jos tarpeellista on, niin
perustaa vielä kolmannen sanomalehdenkin, ”joka Uuden Ajan tappaisi
heti paikalla”. Minä muutuin näitä juomatoveriani kuin veljiäni kohtaan
avomieliseksi ja tunsin kuin olisi minulla heistä tuki ja turva
alkavassa taistelussa.

Mutta viimein tuli väsymys, into hervahti kuin viimeiset voimat
ponnistaneelta päivän kuorman kantaneelta, ja me lähdimme hyvin
vähäpuheisina kukin kotiamme.

Aamulla väsytti, enkä noussut vuoteeltani ennenkuin puolen päivän
aikaan. Silloin pistäännyin liikkeessä ilmoittamassa lähteväni viikon
ajaksi matkalle, enkä kenellekään osoittanut tehtäviään siksi aikaa.

— Totutelkaa nyt liikettä omin neuvoinne hoitamaan, sanoin John
Nurhoselle.



XII.


Heinäkuun 11 p.

Kyllä taistelu ja toiminta maailmassa kuitenkin on elämää, vallan
toista kuin tämä rauha, jota nyt nautin. Nyt ovat päivät ja tunnit
pitkiä ja ikäviä, ennen ne kuluivat liiankin nopeasti. Niin ainakin nyt
minusta tuntuu.

Ikävät olivat ne muutamat päivätkin, jotka tuolla salaperäiseksi
aiotulla, mutta tarkoituksettomalla matkallani viivyin. Kuleksin
tyhjäntoimittajana vieraan kaupungin katuja, tahtoen muutaman päivän
oleksia tietymättömissä, toivoen sillä aikaa jotain ratkaisevaa kotona
tapahtuvan.

Mutta kotiin palattuani jouduin taas heti yleiseen pyörteesen. Silloin
olivat valtuusmiesvaalin valmistukset täydessä vauhdissa ja kaikkien
huomio niihin kiintyneenä. Raittiusseuran kokoonkutsumassa yleisessä
kokouksessa oli laadittu puhdas yhtiöaatteen miesten lista, jonka
muodosti joukko kaupungin käsityöläismestaria ja pari koulunopettajaa.
Kauppaseuran listalla olivat parilla poikkeuksella eroamisvuorossa
olevat entiset valtuusmiehet. Lehtori Renfors oli poisjätettyjen
joukossa ja hänen sijalleen asetettu kaupungin postinhoitaja, joka
vasta lyhyemmän ajan oli paikkakunnalla ollut, eikä suinkaan osoittanut
kunnallisia asioita harrastavansa.

Vaalikiihotus oli kummallakin puolella suurempi kuin koskaan ennen
tässä kaupungissa. Kansalainen kirjoitti rajuja kirjoituksia
kauppiaitten oman voiton pyynnistä, hallitsemishalusta ja
tunnottomuudesta. Omien etujensa, omien mukavuuksiensa takia tahtovat
he imeä kaiken elinvoiman kuntamme köyhiltä asujamilta. He tahtovat
myödä myrkkyjä kansalle, kunhan vaan siten saavat kukkarojaan
paisuttaa. Yhteisen kansan varoilla tahtovat he laajentaa pieniin
oloihimme kyllin riittävää laivasatamaa, upottaa siihen kymmeniä
tuhansia ja siten korottaa entisestäänkin suuria verokuormiamme. He
tekevät kaikkia omaksi, eikä mitään yhteiseksi hyväksi. Ja kaikki
miehet, jotka heidän itsevaltiuttaan uskaltavat vastustaa, ovat
syrjäytettävät julkisesta toiminnasta.

Tähän tapaan kirjoitti Kansalainen, ja jatkoi:

— Mikä sitten oikeastaan on tämä kauppiaspuolue, kutka sen muodostavat?
Varsinaisia kauppiaita meillä on hyvin vähän, mutta jotkut pankki-
ja virkamiehet ovat ottaneet kunnia-asiakseen taistella näitten
kymmenkunnan miehen etuoikeuksien puolesta, itse siten pysytellen
kunnallisina johtajina kaupungissamme. Ikävä sanoakin, ovat
virkamiehemme yleiseen ja suuri osa muitakin kaupunkilaisia antaneet
heille sitä tukea, jota ilman he eivät mitään saisi aikaan. Mutta me
luulemme silmäin viimeisen juomakauppakysymyksen jälkeen auvenneen
näkemään heidän toimintansa oikeassa valossaan.

Seurasi sitten oman listan miesten ansioluettelo.

Uusi Aika suositteli samaa listaa, vaikka se sanoi ettei ole siihen
kokonaan tyytyväinen. "Ei ole annettu tarpeellista huomiota miesten
itsenäisyydelle", sanoi lehti, „vaan on valittu sellaisiakin,
jotka monen kyvykkäämmän tieltä olisivat saaneet väistyä. On menty
liiallisuuteen etsiessä varmoja kannattajia lehtoripuolueelle
kaikissa asioissa. Mutta kun lista kuitenkin on kansanvaltainen,
voisi sanoa syvien rivien, ja kun nykyinen vaali oikeastaan tapahtuu
juomakauppakysymyksen perusteella ja muu tasoittelu miehissä voidaan
seuraavissa vaaleissa saada aikaan, ja kun kauppiaspuoluekin on
mennyt sellaiseen äärimmäisyyteen, että on listaltaan jättänyt
pois miehen, jota me emme suinkaan kaikissa kysymyksissä hyväksy,
vaan joka, sanokaamme se totuuden nimessä, on innokkaasti toiminut
kunnan asioissa, nimittäin lehtori Renforsin, ja sijaan asettanut
yleisten asiain harrastajain keskuudessa tuntemattoman ja kunnan
asioihin perehtymättömän henkilön, niin voivat kaikki valitsijat
hyvällä omallatunnolla äänestää raittiusmielisten listalla. Siinä on
kuitenkin kansanvaltaisuus edustettuna, vaikkakin se olisi tapahtunut
syrjävaikuttimien avustuksella".

Kauppaseuran listalla ei ollut mitään julkista puolustusta, mutta sen
sijaan painatettiin suuret ilmoitukset molempiin sanomalehtiin ja
vaalipäivänä levitettiin erikoista plakaattia, jossa sanomalehtien
kirjoituksia vastustettiin. „On puhuttu suurista veroista", sanottiin
tässä julkaisussa, „ja kumminkin myönnetty, ettei ole kyvykkäitä miehiä
otettu huomioon. Valitsijat, muistakaa, että nyt valitut valtuusmiehet
tulevat toimimaan kolme vuotta, ja jos kunnan asiain hoito on
näin kauvan huonoissa käsissä, tuottaa se arvaamattomia vahinkoja
ja korottaa jos mikään yleistä verokuormaa". Lehtori Renforsin
syrjäyttämisestä sanottiin että hänen suurin toimintansa on ollut
rettelöiminen, joka vaan hidastuttaa valtuuston säännöllistä työtä. "Ei
hän raittiusasiaakaan aja siinä muodossa että vastustaisi juomatavarain
kauppaa, hän tahtoisi vaan kauppiailta riistää elinkeinonsa ennenkuin
he sitä ovat aavistaneet ja siihen osanneet valmistua ja siten
saattaa korkeasti verotetut liikemiehet kykenemättömiksi suuria
verojaan maksamaan. Hänen toimintansa tulisi lopullisesti vaikuttamaan
veroäyrien kohoamiseen kunnassamme".

Tämä oli julkista. Mutta kiivaimmin ja liioitelluimmin vaikutettiin
yksityisesti. Molemmilta puolin oli liikkeellä kertomuksia, joitten
mukaan vastapuolue tahtoi kokonaan muuttaa entiset olot ja saada
aikaan sietämättömän asiain tilan. Vaalipäivän edellisenä iltana
oli kauppaseuralla vielä kokous, jossa kaupunki jaettiin pieniin
piireihin ja jokaista piiriä varten valittiin mies, jonka tuli huoltaa
äänioikeutettujen vaaliinmenemistä ja oikealla listalla äänestämistä.
Epävarmoilta oli koetettava saada valtakirjat.

Toisessa vaaliryhmässä oli menettely samallainen.

Kun kauppiaitten vaalijulkaisu oli levitetty ja katunurkkiinkin
sitä naulattu, ilmestyi kaupungille pian toinen samallainen, jossa
varotettiin kansaa uskomasta kauppiaitten valheita ja väärentelyjä
eikä suinkaan menemään heidän virittämäänsä ansaan. Vahtimestarit ja
muut palkatut kiihottajat naulasivat näitä julkaisuja kauppiaitten
julkaisujen päälle, toiselta puolen lähetettiin uudestaan miehet
liikkeelle, repimään "Renforsin papereita" ja liimaamaan omiaan sijaan.
Levittäjät joutuivat yhteentörmäyksiin, joita seurasi käsikähmäkin.
Poikaset innostuivat plakaattiensa puolesta täydellisiin tappeluihin,
riistäen ja repien toistensa papereita. Ohikulkijat riensivät
kamppailevia erottamaan, mutta sekaantuivat itse kahakoihin. Kaikki
olivat suuresti kuohuksissaan.

Samassa pyörteessä riehuin minäkin. Tein kaiken voitavani kauppiaitten
listan hyväksi. Mitään suurempaa sisällistä innostusta ei minulla
ollut, siksi syrjäiseltä tunsin itseni. Vaikkei täysin selvässä
ajatuspiirissä, oli minussa kuitenkin joku tunne, joka vierottavasti
vaikutti tähän tulevaisuuden toimintaan tässä kaupungissa. Mutta
kauppiaitten voiton otin sittenkin minäkin kunnia-asiakseni. Pidin
itseäni velvollisena yhteistoimintaan kaupungin liikemiesten kanssa, ja
samalla halusin kuin jonkinlaisena uhotteluna Asplundille näytettävän,
ettei yleinen mielipide suinkaan niin ratkaisevasti ole hänen äkkiä
saadun vaatimuksensa puolella. Toimin melkein uhkamielisenä.

Vaalivaikutus-piirikseni olivat jääneet muutamat talot kauppamme
läheisyydessä. Eräässä näistä käydessäni tapasin siellä samallaisella
asialla, vaikka toisen listan puolesta, John Nurhosen. Käskin hänen
paikalla saapumaan konttoriin, ja palasin itsekin sinne.

Nurhonen tuli.

— Millä asioilla te liikutte? kysyin.

— Samoilla kuin tekin, oli vastaus.

— Mutta teidän tulee pysyä työssänne. Teidän ikäisenne poikaset voivat
vielä olla näistä asioista syrjässä, eikä muutenkaan ole soveliasta
jättää työtänsä kesken ja poistua muihin hommiin.

— Tekeehän isäntäkin samalla tavalla, vastasi hän.

— Se ei kuulu teille. Sitäpaitse ymmärrättekö te ollenkaan
velvollisuuksianne liikemiehenä. Te koettelette vahingoittaa omaa
kauppaannekin.

— Se taas ei kuulu teille, sanoi hän, samalla tavattomasti punastuen.

Veri kuohahti päähäni. Mutta silloin tuli Kemppainen konttoriin.

— Agiteeraamassako Kemppainenkin on ollut? kysyin hetken kuluttua.

— Jaoin maisteri Asplundin pyynnöstä vaalilippuja muutamiin taloihin,
kun hänellä ei itsellään ollut aikaa, oli vastaus.

— Mutta nythän on konttoriaika.

— Muissa puuhissa nyt kaikki muutkin näkyvät olevan.

— Te molemmat saatte kuitenkin olla työssänne. Niin kauvan kun minä
olen tässä talossa, lienee minulla myös jotain sanottavaakin täällä.

— Kun tässä tietäisi ketä milloinkin on toteltava. Asplundiakin olemme
luulleet isännäksi.

Tehkää liikkeesen kuulumattomat työt vapaina aikoinanne, mutta työaika
pysykää paikoillanne. Ken ei siihen suostu, olkoon pois kokonaan,
sanoin ja poistuin konttorista.

Kuulin naurua jälkeeni, josta yhä enemmän harmistuin. Jonkun aikaa
puodissa oltuani palasin konttoriin, tarkoituksessa puhua heille
tyynemmin ja asiallisemmin. Muistui mieleeni miten paljon rouva
Nurhosen aikana itsekin käytin vapautta, ja halusin äskeisen kiivauteni
vaikutuksia lieventää. Mutta he olivat molemmat poistuneet. Tästä minun
suuttumukseni taas kohosi, sillä tiesin seuraavana päivänä joutuvani
asiasta selontekoihin.

Kun sittemmin menin vaalipaikalle, oli kiihotus siellä täydessä
vauhdissaan. Ovilla ja käytävillä seisoi miehiä lippujaan tarjoillen,
eteisessä koetettiin vielä mieliä muuttaa ja tunnettuja vastapuoleen
miehiä tuskin tervehdittiin. Omain miesten kanssa supateltiin
kaikellaisia vaalijuttuja, missä vaarallinen korva vaan vältettiin.

Vaaliajan loppupuolella kerääntyivät suuret joukot uteliaita tuloksesta
tietoa odottamaan, joukossa myöskin Nurhonen ja Kemppainen. En ollut
heitä huomaavinani.

Kun toimitus oli loppunut, äänet laskettu ja yleisö tulosta kuulemaan
kutsuttu, kohosi jännitys korkeimmilleen. Oli kuin jokainen odottaisi
häntä koskevaa tärkeätä oikeuden päätöstä. Vaalin toimittaja lukee
tuloksen ja useat kirjoittavat äänimääriä muistikirjoihinsa.
Kauppaseuran lista on voittanut suurellaisella enemmistöllä muuten,
paitsi että postinhoitajan sijalle on valituksi tullut lehtori Renfors.
Eräät sekalistat ovat tämän muutoksen aikaansaaneet.

Yleisö poistuu, toiset nauraen ja ilkkuen, toiset noloina ja ilkeitä
sanasutkauksia viskellen. Ulkona kadulla seisotaan vielä suurissa
ryhmissä, sitten hajotaan kukin omille teilleen kuin suuren tehtaan
työväki päivätyönsä päätyttyä.

Vaalin lopputulokseen on ratkaisevasti vaikuttanut niitten
käsityöläisten kateus, jotka eivät olleet yleisen kokouksen
listalla. He vaikuttivat kauppaseuran listan hyväksi estääksensä
ammattikilpailijainsa pääsemästä huomatumpaan asemaan kuin missä
itsekään olivat.

Muitten mukana menin sinäkin iltana Seurahuoneelle, jonne joukolla
saapui kaupungin herroja, etupäässä voittaneen listan miehiä. Myöskin
Kemppainen ja Nurhonen tulivat sinne. He liikkuivat tottumattoman
epävarmuudella ja näyttivät olevan erimielisiä valittavasta
istuinpaikasta. Kemppainen, jota tällaisissa miesseuroissa ei
vielä näihinkään aikoihin ollut näkynyt, halusi piiloisaa paikkaa,
jonkalaisen he sitten valitsivatkin.

Kumma kyllä, en ollenkaan jakanut seuralaisteni äänekästä iloa
vaalin tuloksesta. Niin suuresti kuin vastakkainen tulos minua olisi
harmittanutkin, tuntui sittenkin kun ei nytkään kaikki olisi käynyt
parhaalla tavalla. Lisäksi vaivasi minua tieto Kemppaisen ja Nurhosen
läsnäolosta, vaikkeivät he edes samassa huoneessakaan istuneet.
Kenellekään hyvästiä sanomatta läksin hetimiten pois, ajatuksissani
ihmetellen mitenkä ja mistä syystä niin suuresti innostuin vaalissa
työskentelemään. Eihän minulle tämän kaupungin asiat mitään kuulu,
päättelin. Järjestäkööt juomakauppansa ja muut kysymyksensä miten
parhaaksi näkevät ne, jotka itse saavat vaikutuksiakin kokea.

Kävellessäni kulin Löfbergin matalalla olevan asunnon ohi ja näin
siellä väet istuvan hauskassa teenjuonnissa.

Vaikka oli jo myöhäinen iltahetki, en voinut olla sisään poikkeamatta.
Heidän seurastaan hengähti sellainen iloinen, elinhaluinen tuulahdus,
että tuntui kuin astuisi toiseen maailmaan. Ja kuitenkin puhuivat hekin
päivän vaalista, kertoellen kuulemiaan naurettavia yksityistapauksia,
jotka täti Löfbergiä suuresti huvittivat.

— Onnea nyt voittajille!

-— Jopa tekin joudatte meitä muistamaan!

— Ettekä ole edes voittokemuissa!

Kysymyksiä ja huudahtuksia sateli sellaisella nopeudella, ettei
niihin ollut yrittämistäkään vastata. Enkä minä kiiruhtanut mitään
sanomaankaan.

— Kas kun on ylpeä, ettei enää mitään puhukkaan, jatkoi rouva Löfberg.

Eikö ole syytäkin, sanoin viimein.

— Älkää kehuko, sanoi rouva, me ylenkatsotut ja halveksitut naiset
sittenkin ollaan vaalin tulos ratkaistu.

Hän ja vanhimmat tyttärensä olivat myöskin innostuneet vaalista ja
keränneet eräiltä kaupungin naisilta valtakirjojakin. Mutta he eivät
äänestäneet kummallakaan yleisellä listalla, vaan laittoivat oman
sellaisen, jonka vaikutuksesta Renfors tuli valituksi.

— Hänestäkö teidän ylpeytenne? kysyin.

— Ennen hän kun tuo postimestari rutale. Renfors ainakin estää ihmisiä
nukkumasta. Sitäpaitse olemme me naiset tottelevaisia käskylle rakastaa
vihamiehiäänkin. — Mutta tiedättekö ketä muita me äänestimme?

— Kuinka sen tietäisin, sanoin, vaikka vaalin tuloksen julkaisun
kuulleena heti arvasin tarkoituksensa.

— Me äänestimme myöskin teitä ja Asplundia.

— Teidän puolueesenne sulkeutuu siis kaikellaiset eri ainekset.

— Me vastustamme kaikkea valtaa ja harrastamme eri mielipiteitten
edustusoikeutta.

— No, kyllähän te Renforsissa saitte hyvän edustajan.

— Niin, nauroi hän, en minäkään usko että hän olisi meidän tavalla
menetellyt.

— Hän sai kyllä tulla valituksi, sanoin. Pääasia on ettei hän saanut
lisää miehiä riveihinsä.

— Mutta tiedättekö mitä tästä seuraa, jatkoi rouva teeskennellyllä
vakavuudella. Nyt perustetaan suuri yhtiökauppa, eikä kauppiailta enää
osteta minkäänlaista tavaraa.

— Lehtori Renfors tulee kai sen hoitajaksi.

— No, ei suinkaan. Mutta esimerkiksi Asplund ja Nurhoset.

— Silloin ei ole hätää.

— Niin te sanotte, mutta toista ajattelette.

Ja sitten he kaikki sanoivat minun kalpenevan tästä uutisesta, saivat
minun siten hämilleni ja väittämänsä kalpenemisen sijasta punastumaan,
josta yleinen iloisuus vaan lisääntyi.

Lopulta ruvettiin asioista vakavastikin puhumaan.

— Hauska tuoksahdus tuo oli, sanoi rouva, kun kerran osoitettiin
eloa täälläkin. Mutta niin tavattoman paljon halpamaisuutta ja
pikkumaisuutta oli taas suurten sanain takana. Kansalainen sai nyt
kerran suun täydeltä puhua uusista aatteista ja ajan vaatimuksista,
aivan kuin se niitäkin hyväksyisi. Kaikessa näkyi pikkukaupunkimainen
kunnian ja vallan himo. Kun uudet aatteet ja oikea kansanvaltaisuus
kerran täälläkin saavat jalan sijaa ja kansa ja työväki heräävät
itsetietoisuuteen, niin nämä johtajat tulevat olemaan ensimäisiä
vastustajain riveissä. He edustavat ylimyspuolueellista harvain valtaa,
vaikka taistelussa kilpailijaansa rahavaltaa vastaan käyttävät kaikkia
käytettävinä olevia apukeinoja. Minä en ollenkaan jaksa käsittää siinä
mitään aatteellista eroa, kenen puodista viinat ostetaan. Ne ovat
samoja ja päihdyttävät samalla tavalla, ostipa ne mistä tahansa. Koko
yhtiökauppakysymys on kunnallisen politiikan saivartelumuotoja, joka
oikeata raittiusaatetta johdattaa vaan ahdasmieliseen lahkolaisuuteen
ja siten helposti loihtii esiin utukuvan, joka luullaan saavutetuksi
päämaaliksi, vaikkei itse asiassa olla työtä vielä kunnollisesti
aloitettukaan.

— Teillähän on täysin hyväksyttävät mielipiteet, sanoin nauraen.

— Niin, kyllä kai ne teille nyt soveltuvat. Mutta siinä luulossa minä
olenkin että rammat ja raajarikot ovat pasuunatut sotaretkelle, jonka
hyöty on hyvin epäiltävää lajia. Innostettakoon ihmisiä suurempiin
vaatimuksiin, niin vaikutus on pysyväisempää. Mutta sitä nämä herrat
eivät tahdo, sillä he pelkäävät samalla omaa valtaansa. Olen aivan
varma etteivät nämä kansan kasvattajat suinkaan tahtoisi väkijuomia
kokonaan poistettaviksi, sillä he kaikkein vähimmän haluavat rakkaista
iltatoteistaan luopua.

Rouva Löfberg alkoi jo tapansa mukaan innostua. Mutta samassa tuli
palvelustyttö viinitarjottimineen huoneesen. Kaikki pyrskähdimme
nauramaan.

— Hyvälle se lasi viiniäkin joskus maistuu, jatkoi hän, ja yhtäläistä
se on, olipa se ostettu Nurholasta tahi Renforsin yhtiökaupasta.

Nauraen otimme lasimme ja jatkoimme keskustelua.

Ette suinkaan noilla totia juovilla kansan kasvattajilla kuitenkaan
Renforsia tarkoita? kysyin.

— Häntä ja kaikkia muita. Renfors on suuri tekopyhä niinkuin kaikki,
joilla Jumala on joka sormen päässä. Minun mielestäni hän hyvin saattaa
raittiusluennolta palattuaan käskeä kotonaan keittämään totivettä.

— Ja kuitenkin te äänestätte häntä valtuuskuntaan, sanoin kaikkien ja
varsinkin itse rouvan nauraessa omille liioitteluilleen.

— Minä ihailin sitä rohkeata ja voimakasta tapaa, jolla hän asiaansa
Kansalaisessa ajoi. Näki, että se oli nyt hän eikä papin kisälli, joka
lehteen kirjoitti. Se oli vallan toisenlaista kuin Asplundin nuoralla
tanssiminen. Uusi Aika oli nyt kerran Kansalaisen kanssa samaa mieltä,
sen se sanoikin, mutta siinä välissä souti ja huopasi. Kuta enemmän
Asplund näihin pikkuasioihin takertuu, sitä heikommaksi muuttuu hänen
kokonaisuutensa. Hänkään ei enää uskalla vaatia koko askelta. Nyt
hän nähtävästi mieltyi myöskin lehtorien listan kansanvaltaisuuteen.
Mokomaankin. Nämä käsityöläismestarit eivät suinkaan kansanvaltaisuutta
edusta. Mutta Asplundikaan ei uskaltanut vaatia yhtään varsinaista
työmiestä valittavaksi, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Täällä
puhutaan ja pauhataan kauppiaspuolueesta ja lehtoripuolueesta,
aivan kuin ne mitään puolueita olisivat. Ne molemmat muodostuvat
vielä yhteiseksi ylimyspuolueeksi, silloin kun oikea vapaamielinen
kansanvaltaisuuskysymys saa täällä jalansijaa. Ei, Asplundikaan ei ole
se mies, joka Uudesta Ajasta tekisi puhtaasti aatteellisen, olojamme
puhdistavan ja aina korkealle tähtäävän lehden.

— Tehän olette Granbergin kanssa samaa mieltä Asplundin sopivaisuudesta
sanomalehtimieheksi, vaikka syyt vähän eroavat.

Rouva Löfberg muuttui vakavaksi, kun hän jatkoi:

— Jaa, se Granbergin asia on hyvin ikävä. Hän tahtoisi lehden ajamaan
vaan yksinomaan hänen pikkuasioitaan, ja silloin se muuttuisi vielä
Kansalaistakin mitättömämmäksi. Hän on nyt saanut Asplundista tässä
asiassa vastustajan itselleen, mutta kuitenkin on lehti hänen
vaikutuksestaan viime aikoina takertunut kaikkiin kunnallisiin
pikkuasioihin ja syrjäyttänyt korkeamman ja kohottavamman puolen.
Ennen kirjoitti Asplund uusista henkisistä virtauksista, nyt ovat
punssikaupat, sataman korjaukset ja muut sellaiset suurina kysymyksinä.
Hän on laskeutunut.

— Hän tahtoo aatteita sovelluttaa käytäntöön.

— Ikävätä, jos ne käytännössä eivät jotain kadunkorjausasiata
suurempia, lehden pitää olla näitten olojen yläpuolella.

Tässä seurassa yleisen tavan mukaan tein vastaväitteitä.

— On paikkakunnan lehdellä myös paikallis-kunnallinenkin tehtävänsä,
sanoin.

— Se puoli pitäisi olla sivuasiana. Siksi, huokasi hän, onkin kovin
ikävää, jos Granberg nyt pääsee lehdestä määräämään. Asplundista olisi
sentään vielä toivoa, ja hän on vakuutukselleen rehellinen ja toimii
parhaan ymmärryksensä mukaan.

Rouva Löfbergillä oli tietoja Granbergin aikeista lehden suhteen. Hän
koettelee saada toisenmielisiä jäseniä johtokuntaan ja sitten erottaa
Asplundin, sanoi rouva.

— Ainakin minun paikkani jää täytettäväksi, vastasin.

Tästä siirtyi keskustelu meidän Nurholan miesten seonneisiin väleihin
ja minun nykyiseen asemaani ympäristössäni. Kuten aina ennenkin tässä
seurassa, muutuin avomieliseksi, kerroin tapahtumat välillämme ja
sisäiset ristiriitaisuudet itsessäni sellaisella luottamuksella kuin
omalle äidilleni, omassa kodissani näitä kertoilisin.

— Kun suoraan tunnustan, sanoin, niin en minä suinkaan kunnia-asianani
juomakaupan jatkamista pidä. Varsin kernaasti voisin siitä
luopuakin. Mutta kun Asplundin vaatimus on tullut näin äkkiä ja sen
käytännöllisiä tuloksia punnitsematta, niin häntä täytyy vastustaa
siinäkin pelossa, että hän mahdollisesti vaatii meidän liikkeemme
muittenkin periaatteittensa uhriksi. En ollenkaan ihmettelisi, jos hän
eräänä päivänä huomaisi tuollaisen kertomanne yhtiökaupan ainoaksi
hyväksyttäväksi, ja silloin hänen omatuntonsa taas pakottaisi hänet
vaatimaan koko meidän liikkeemme lopettamista.

— Kylläpä tekin liiottelette, sanoi rouva. Kun tästä ennätetään
tasaantua, niin kaikki muuttuu hyväksi ja ennalleen. Älkää te ottako
asioita niin raskaasti ja antako alakuloisuudelle valtaa itsessänne.

Ennalleen muuttumista minä epäilin. Sanoin Asplundilla jo pitkät ajat
olleen vastenmielisyyttä kauppiasalaa kohtaan ja siitä sen vähitellen
kehittyneen minuakin vastaan.

— Lisäksi on hänessä toinenkin ihminen, joka katsoo velvollisuudekseen
auttaa Nurhosia ja liikkeen nykyisestä omistuksesta huolimatta pitää
hän heillä olevan etuoikeuden sen asioihin. Ja Nurhosten mielestä olen
minä nyt, kun pojat alkavat olla miehiä, ehdottomasti liikaa talossa.

— Osoittakaa te vaan hyvää tahtoa välien ennalleen saattamisessa ja
oikein selittäkää Asplundille asiat ja mielentilanne, niin kyllä hän
kaikki ymmärtää, sanoi rouva. Hän puhui tyynesti, sydämellisellä
osanotolla, vapaana siitä rohkeasta liioittelusta, joka oli hänen
luonteensa ominaisuus innostuessaan.

— Käsittäähän Asplund, jatkoi hän, ettei liike enää ole Nurhosten
enempää kun teidän muittenkaan. Tehän sen olette tehneet siksi mikä
se nyt on, ja teillä siinä siis täytyy olla enin sanomista. Nurhoset
ovat kokemattomia nuorukaisia, eivät he vielä kykenisikään sen hoitoon.
Mutta onhan heillä siltä tilaisuus olla liikkeen palveluksessa.

— Isännän asemassa ei voi olla useampia kuin yksi.

— Siinä pysytte te. Asplund on vaikutuksille herkkä ja hyvää
tarkoittava luonne. Hän saa nykyään tietonsa yksipuolisina. Lähestykää
häntä avomielisenä ja luottamuksella, ja kaikki käy niinkuin sanoin.

— Heitä on toisella puolella monta vaikuttajaa, ja he ovat alituisessa
yhteydessä Asplundin kanssa.

— Kyllä järjellinen puhe häneen vaikuttaa paremmin kuin
ymmärtämättömien ihmisten lörpötykset.

— Periaatteet ja velvollisuudet ovat järkeä pyhemmät.

— Ne voi yhdistää.

— Niin voi helposti ajatella, mutta käytännössä on vaikea tätä
toteuttaa. Ja kiero väli lamauttaa työinnon ja tekee toiminnan
koneelliseksi. Kun kaikkialla näkee tyytymättömyyttä, muuttuu elämä
kiusallisen ikäväksi. Omat apulaisetkin, esim. Kemppainen —

— Kemppainen! Mitä te hänestäkin välitätte. Ymmärtäähän hänet.

— Ei hän kuitenkaan Miiaa saa, sekaantui eräs talon neideistä puheesen.

Naurahdimme.

— Mutta hän tekee parhaansa lopulta onnistuakseen, ja katsoo sen
menestymisen ehdoksi ynseän mielen pitämisen minua kohtaan. Sillä
tavoin luulee hän pysyvänsä hyvissä väleissä Nurhosten kanssa, melkein
urheana sankarina.

— Älkää te sellaisista välittäkö. Kaikkialla maailmassa on ihmisillä
vastoinkäymisensä, mutta ne pitää voittaa, hillitä itsensä ja säilyttää
tyytyväinen luonteensa. Sitäpaitse on teillä ymmärtäväinen Helander
puolellanne.

— Hän on kyllästynyt kaikkiin meidän asioihimme, ja haluaisi päästä
niistä erilleen.

Rouva Löfberg jatkoi lohdutustaan. Puheli kuin äiti pojalleen. Minä
lausuin epäilyksiä hänen hyväuskoisuutensa mahdollisuudesta, mutta
mielessäni myönsin hänen olevan paljon oikeassakin. Minussa heräsi
hiljainen toivo siitä, että asiat todellakin voisivat muodostua
niinkin kuin hän uskoi. Ja se toivo virkistytti mieltäni. Sillä tähän
kaupunkiin ja tähän ympäristöön tunsin itseni monesta syystä siksi
kiintyneeksi, siksi kotiutuneeksi, etten eroani surumielettä voinut
ajatella.

— Älkää oleksiko paljoa yksinänne, sanoi hän, siinä saa raskasmielisyys
vallan. Seurustelkaa te yhä vielä nuorten kanssa ja antakaa
kunta-hirviönkin vähemmän vaikuttaa itseenne. Alkakaa muitten nuorten
mukana taas hiihtää ja retkeillä, siinä raskas mieli häviää.

Nuoret kertoivat heillä jo olevan suunniteltuna maallakäynti retken,
kun on tullut näin hyvät ajokelit. Oli päätetty tulla tähän samaan
taloon, jossa nyt vietän kesääni.

Osanottajatkin olivat he jo ajatelleet.

— Yksinänikö minun on ajettava? kysyin nauraen.

— Hilma Raivan retkelle pääsy riippuu teistä, vastattiin.



XIII.


Heinäkuun 15 p.

Tänään alotin päiväni asettumalla rantakivelle istumaan matalassa
ruohikossa sakeana viliseviä kalanpoikasia katselemaan. Oli tyyni ja
lämmin päivä, ja kalaset putkahtelivat lokerosta lokeroon, lirputtivat
häntäänsä, poistuivat, palasivat takaisin ja olivat niin tyytyväisen ja
pelottoman näköisiä, kuin ei heitä koskaan vaara uhkaisikaan.

Minun kävi sääli noita kalanpoikaisraukkoja, sillä ahnaskitainen hauki
piilotteli kaislistossa, sopivassa hetkessä heihin hyökätäkseen.
Mutta sitä eivät pienet kalaset ajattele, vaan jatkavat viehättävää
puikkeloimistaan, pahimman raatelijan hauenkin poikasen kesyssä
leikissä mukana ollen.

Itsensä säilyttämisen vaisto näillä pienillä kaloilla kuitenkin jo on.
Kun liikun rannalla, niin pakenevat, vaan kun hiljaa istun, palaavat
he uudelleen. Tahi kun hauki sekaansa karkaa, niin hypähtävät, pakoon
uivat, vaan pian taas takaisin tulevat. Hauin kitaan on silloin
varmaankin joku heistä hävinnyt, mutta sitä ei huomata eikä siitä sen
enempää välitetä. Ja leikki ja ruuan murusten etsiminen alkaa uudestaan.

Aivan kuin ihmiselämässä.

Leikkikää, kalanpoikaset, pian teillekin rannikko tulee liian
matalaksi, ja te syöksytte syvään veteen satoine vaaroineen. Te olette
silloin isompia, teistä on hyötyä suurempien, väkevämpien vatsoille,
silloin on teillä väijyjä joka kiven takana, kamala koukku jokaisessa
makupalassa, sadat solmut ja silmukat salmien vesissä. Vaara joka
puolella.

Mutta parempaa kohtaloa te ette ole ansainneetkaan. Itsehän te
heikommillenne samalla tavoin teette, kuinka siis voisi parempi
kohtalo olla oma osanne. Kun tulette suuriksi ja voimakkaiksi, ette
pienempiänne tekään armahda. Ja siksi on teidän omakin olemassa olonne
vaan väliaste toisten olemukselle.

Näin filosofeerasin minä puoliääneen rantakivellä, pikku Ainon istuessa
vierelläni ja silmät suurina kuunnellessa puheitani.

— Kalat ovat pahoja kun syövät toisiaan, sanoi hän.

— No, se on kuinka sen ottaa. Mutta älä sinä sellaisia ajattele. Mene
tuonne toisten kanssa leikkimään, sanoin maantiellä teuhaavia mökin
lapsia osoittaen.

— Tuleeko setäkin? kysyi hän.

— Ei, lapsukaiseni, setä on vanha, leikkinsä jo leikkinyt.

— Leikkikö setä silloin paljon, kun setä oli pieni?

— Leikki, leikki.

— Onko hyvä paljo leikkiä?

— On, Ainoni. Nuorena pitää leikkiä ja olla iloinen. Kun kasvaa isoksi
ja tulee vanhaksi, niin leikit muuttuvat tosiksi.

— Miksei voi vanhanakin leikkiä?

— Silloin on niin paljon muita huolia. Silloin pitää tehdä työtä, että
te pikku Ainot saatte aikanne iloita.

— Ketä varten setä tekee työtä?

— Voi lapseni, kun minä sen tietäisinkin. Sedällä ei ole ketään, jonka
vuoksi hän elää, ja siksi setä näin syrjään vetäytynyt onkin.

— Miksi setä on yksinään?

— Ei ole toveria.

— Kun Aino tulee isoksi, niin Aino tulee sedän toveriksi.

— Rakas lapsi! Silloin sedällä on kyynärä hyveä maata, pari pappien
sanoa, kolme lukkarin lukua, kerta kellon helkähystä. Setä on silloin
jo kuollut.

— Kuka sedän hautaa?

— En tiedä, hyvä Aino, vastasin, ja samalla tuli kyyneleet silmiini.
Hän katsoi minua kummeksuen.

— Onko Aino paha sedälle? kysyi hän sitten kuin peloissaan.

Otin hänet syliini ja suutelin hänen valkoista tukkaansa.

— Sinä olet pikkuinen enkeli, ikävä vaan että sinustakin täytyy erota.

Hän kietoi pienet kätensä kaulaani ja vakuutti ettei koskaan
päästä setää lähtemään. Mutta silloin kuului läheisestä salmesta
tervehdyshuudahdus. Ukko Raiva ja Hilma saapuivat sieltä soutuveneellä.
Pikku Aino ujostui ja juoksi sisälle.

Otin onkeni rannalta ja nousin heidän veneesensä. Heillä oli
eväät mukanansa ja me soudimme eräälle yksinäiselle saarelle. Kun
olimme muutaman ahvenisen onkineet, me armotta ne perkasimme,
keitimme kalakeittoa ja söimme päivällisemme kauniissa siimeksessä,
äskeisten tunnelmaini minuakaan ollenkaan häiritsemättä. Kesäinen
luonto virkistytä mieltä, olimme iloisia, ja melkein leikimme kuin
mökin lapset äsken tanhualla. Oli kuin ukko Raivakin olisi parisen
vuosikymmentä nuorentunut. Minusta hävisi kaikki raskasmieliset
ajatukset, melkeinpä unohdin nykyisen asemani ja olin kuin ennen aikaan
Löfbergiläisten veneretkellä.

Kiipesin Hilman kanssa saarella olevalle korkealle mäelle, ja ihailimme
sieltä mahtavaa näköalaa. Näkyi rehevässä kasvullisuudessa olevia
saaria, kiemurtelevia salmia ja laajoja selänteitä. Näkyi myös läheinen
kaupunki.

Näköala muutti ajatukset todellisuuteen ja saattoi rintaan
kaihomielisyyttä. Nykyisyys avautui eteeni ja minä tunsin seisovan!
kuin entisyyteni haudalla. Aloin Hilmalle kertoella aamupäiväistä
keskusteluani pikku Ainon kanssa. "Kuka sedän hautaa", toistin ääneeni,
aivan kuin ajatuksissani.

Hilma muuttui vakavaksi, melkein sanattomaksi. Enkä minäkään sen
enempää tätä keskustelua jatkanut. Uneutimme itsemme, piirtelimme
maata käteen sattuneella puun oksalla, mutta kuitenkin luulen meidän
toisemme ymmärtäneen, vaikka ääneti istuimme. Emmekä me paikoiltamme
liikahtaneet ennenkuin ukko Raivan ääni alhaalta kutsui Hilmaa kahvin
keittoon, hänellä kun oli tuli jo valmiina.

— Niin, sanoi viimein Hilma noustessamme ja lähteissämme, eihän kaikki
tässä maailmassa mene niinkuin sitä nuorena kuvittelee. Mutta elämän
kohtaloihin tulee mukautua ja tyytyä. Jos yksi vesikupla särkyy,
pitää toinen puhaltaa sijaan. Jos yksi elämän päämaali pirstautuu, on
muodostettava itsellensä toinen ja suunnattava pyrkimyksensä sitä kohti.

— Ihminen on nuori vaan kerran, vastasin, vaan yhden kerran mahdollinen
uraansa alkamaan. Kun minäkin kymmenisen vuotta sitten jätin tämän
kaupungin, luulin vielä toisessa paikkakunnassa voivani alottaa uuden,
kokemuksiini perustuvan elämän. Mutta mitään sellaista ei oloni sen
jälkeen ole ollut.

— Ihminen ei tule koskaan liian vanhaksi innostumaan ja jotain
yrittämään. Muistelehan vaan täti Löfbergiä. Sinä et ole nähtävästi
vielä vapautunut siitä pettymyksen katkeruudesta, jolla täältä lähdit.

— En luule niin. Se oli sekin aika vaan elämän tavallista kulkua.
Meille käy kuin kaloille vedessä, joita Ainon kanssa katselimme: yksi
ja toinen häviää, mutta yleinen hyörinä ja puikkelehtiminen jatkuu
keskeytymättä. Yksilö vaan voi joutua kaiken elämän ulkopuolelle.

— Se riippuu hänestä itsestään.

— Kenties, vastasin verkalleen.

Olimme ennättäneet ales, ja puhelumme keskeytyi. Kun leikkien olimme
lähteneet ja vakavina palasimme, näytti se ukko Raivaa hämmästyttävän.
Hän katsoi meihin pitkään ja kysyvästi.

Illalla soudin minä heidän veneensä kaupunkiin asti, ja palasin
maantietä kävellen tänne asuntooni. Murrosmäkeä ales laskeutuessani
istuunnuin kivelle maantien viereen ja vaivuin muistelmiini. Kulin
ajatuksissani alusta loppuun erään sunnuntain, jolloin olimme maalle
ajaneet, ja joka päivä paljon vaikutti minun kohtalooni.

Se oli vähän jälkeen tuon kiivaan valtuusmiesvaalin. Minä ajoin Hilman
kanssa. Meillä oli edellisinä päivinä ollut pari kokousta, joista
Hilma mielellään halusi yksityistietoja, ja joita minä suurella
avomielisyydellä hänelle kerroin. Välimme oli yleiseenkin avonainen,
kuten Löfbergiläisten kesken aina, mutta varsinkaan nyt en minä
kuulemiani enkä omia mietelmiäni vähimmälläkään tavalla salannut. Koko
menomatkan ja palatessakin aina tähän mäkeen asti olivat samat asiat
meillä keskustelun aiheena.

Granberg oli pitänyt sanomalehtiyhtiön johtokunnan kokouksen, joka oli
tapahtunut peräti tyynesti ja virallisesti. Päätettiin vuosikokouksen
aika ja laadittiin lehdelle seuraavan vuoden menoarvio, samallainen
kuin entinenkin. Ei sanaakaan lausuttu lehden menettelytavasta eikä
muutenkaan viime aikain tapahtumista puhuttu. Mutta selvään huomasi
Granbergilla jotain olevan tekeillä.

Sen sijaan ei meidän ja Nurhoslaisten kokous pysynyt yhtä tyynenä,
vaikka alku näyttikin lupaavalta. Täti Löfbergin neuvot ja vakuutukset
asiain hyvin järjestymisestä olivat minuun vaikuttaneet. Olisin ollut
sovitteluihin suostuvainen, vaikkapa juomakaupan lakkautukseenkin, jos
keskenäinen luottamus ja hyvä suhde vaan olisi ollut pelastettavissa.
Myöskin Asplund oli hillitty, mutta hyvin vakava, melkein surumielinen.
Rouva Nurhosta edusti kokouksessamme John.

Ensiksi ilmoitti Asplund että John ja Selim nyt olisivat tilaisuudessa
ottamaan yhtiössä vielä avonaisena olevan viidennen osan, kun kippari
Saira on suostunut heille lainaamaan tähän tarvittavat 10,000 markkaa.
Helander selitti ettei mainittua osuutta enää voida tällä summalla
saada, vaan että se maksaisi viidennen osan liikkeen nykyisestä arvosta.

Mutta emmehän mekään ole enempää maksaneet, sanoi Asplund, ja
Nurhosille on tämä osuus alkujaan luvattu.

— Heille on luvattu oikeus päästä osakkaaksi, mutta hinnan tulee olla
liikkeen arvon mukainen. Silloin, monta vuotta sitten, kun yhtiö
perustettiin, olisi hinta ollut 10,000 markkaa. Suottako me siis tässä
oltaisiin vuosikausia rimpuiltu vekseleissä, kerjätty takausmiehiä,
kiinnitetty rahojamme ilman mitään hyötyä, itse vaan maksaen niistä
kalliita korkoja. Meidän voitto-osuutemme on jätetty liikkeesen ja
pitäisi siellä löytymän, sanoi Helander.

— Nyt on parempi ostaa minun osuuteni kuin uusia osia ajatella, sanoin.

— Ja minun, yhtyi Helander.

— Teillä on omat selityksenne, vastasi Asplund miettivänä.

Nurhonen kysyi paljoko minun osuuteni maksaisi?

— Neljännen osan liikkeen nykyisestä kirjanpitoarvosta, vastasin.

— Kylläpä te tahtoisitte hyötyä.

— En enempää kuin minkä muutkin ovat hyötyneet, vastasin.

Kun sitten ryhdyttiin kokouksen varsinaisesta asiasta puhumaan,
esitti Asplund vaatimuksensa täsmällisin sanoin. Hän tahtoi kaiken
juomatavarankaupan lakkautettavaksi, koska hänen vakuutuksensa ei
sallinut hänen olevan tämän tavaran kauppiaana, sitten tahtoi hän
Nurhosille oikeutta päästä viidenneksi yhtiömieheksi 10,000 markalla
ja viimeksi, koska hän oli yhtiöön ruvennut ja sen perustamisen
yleiseenkin ymmärtänyt Nurhosten vuoksi tapahtuneen, että Selim otetaan
liikkeen palvelukseen.

— Tämä olisi hyvä senkin vuoksi, sanoi hän, kun Saarela nähtävästi
hankkii eroaan, että olisi useampia asioihin perehtyneitä miehiä
talossa.

— Hankin eroani? toistin minä kysyvästi.

— Niin, me olemme kuulleet viimeisen matkasi tarkoittaneen paikan
hankintaa itsellesi.

— Te kuulette enemmän kuin itse tiedänkään, sanoin. Ennenkuin voin
hankkia itselleni uutta tointa, täytyy minun päästä tästä vapaaksi.

— Minä toivoisin edelleen voitavan olla yhdessä, vastasi Asplund. Sinun
pitäisi vaan antaa enemmän valtaa sisälliselle ihmisellesi.

— Heitä nyt nuo moraalisaarnat toiseen kertaan, keskeytti Helander.
Onko vielä muita vaatimuksia?

— Ei ole. Sen vaan voisin lisätä että juomakaupan lakkauttamisesta
luultavasti olisi taloudellistakin hyötyä, koska siten saataisiin
se suuri ostajakunta, joka nyt on kauppiaihin suuttunut, ja jotka
aikovat perustaa erityisen yhtiökaupan, meille siirtymään. Tästä voisi
olla enempi hyötyä kuin juomatavarakaupasta, jonka hyödyn Saarela
liioittelee.

— Usko nyt miten tahdot, sanoin.

— Ja luota Renforsin matkueesen, lisäsi Helander. Minä kuitenkin hyvin
vähän luotan periaatteisiin, silloin kun on kaupasta kysymys. Jokainen
ostaa sieltä mistä saa huokeammalla ja parasta. Minun ehdotukseni siis
onkin, että myöntioikeudet haetaan, ja vasta tuonnempana päätetään
niitten käyttämisestä, että Nurhosten on maksettava osuudestaan täysi
hinta, ja että Selimin ja muitten apulaisten palvelukseen ottaminen
jätetään yksinomaan liikkeen hoitajan asiaksi.

Asplund sanoi, jos näin päätetään, täytyvänsä erota yhtiöstä ja
esitteli omaansa ja Nurhosten osuutta meidän ostettavaksi.

— Silloin me perustamme uuden oman kauppamme, lisäsi Nurhonen
uhottelevasti.

Helanderin kärsivällisyys loppui. Hän käveli kiivaasti lattialla
ja puhui kovalla äänellä. Rohkeilla väreillä kuvasi ja kertoi hän,
mitenkä hänkin oli tähän yhtiöön joutunut ja mistä tilasta liike oli
pelastettu. Ja nyt, kun tähän on kiinni kietoutunut, sotkette te kaikki
asiat ja osoitatte kiitollisuuttanne tekemällä jatkuvan yhteistoiminnan
mahdottomaksi, sanoi hän. Miestä vastaan, jota menestyksestä melkein
yksinomaan on kiittäminen, te rettelöitte ja kaikellaisine mahdottomine
vaatimuksinenne laitatte sietämättömän välin itsellemme. Kun näin
teette ja paitsi muuta laitatte meidät kaikkien kaupunkilaisten naurun
esineeksi puheinenne omista kaupoistanne ja muista typeryyksistänne,
niin olkaa sitten myöskin miehet vapauttamaan toiset näistä kahleista.

Hän vaikeni. Asplund selitti ettei hänellä ole mitään osaa kaupungilla
kiertävään juttuun Nurhosten omasta kaupasta. Sellainen juttu oli
saanut alkunsa Johnin lapsellisista puheista, joita hänkään ei
hyväksynyt.

— Omasta puolestani en ollenkaan välitä teidän menettelystänne, jatkoi
Helander Asplundin selitystä kuulematta. Minä tästä kyllä pääsen
erilleni.

Sitten kertoi hän olevansa hakenut erästä virkaa toisella
paikkakunnalla, jotenkin varmasti sen saavansa ja puolen vuoden päästä
täältä muuttavansa.

— Silloin täytyy teidän ostaa minun osuuteni, jos ei Saarela siitä
huoli. Ja jos ette sitä tee, niin myön sen vaikka huutokaupalla kenelle
tahansa.

Tästä hänen muuttoaikeestaan emme kukaan tietäneet ja se vaikutti
kaikkiin hämmästyttävästi. Jäimme pitkäksi aikaa sanattomiksi.

— Asiain näin ollessa, sanoin viimein minä, teen samalla tavalla.
Yksinäni en tähän seuraan jää.

— Mutta eihän meissä ainakaan ole teidän molempien osuuden ostajaa,
sanoi Asplund hiljaisella äänellä, eikähän me kyetä takausasioitakaan
järjestämään, jos Helander ne jättää. Enkä minä puolestani muutenkaan
haluaisi enempää näihin kauppa-asioihin sekaantua.

— Ostakoot sitten Nurhoset niillä Sairan rahoilla.

— Eivät ne siihen riitä.

— Silloin ei auta muu kuin myödä sille, joka tästä pesästä pelastaa.

— Kovin ikäväähän tuo olisi Nurhosillekin, jos osuudet aivan
tuntemattomien vieraitten käsiin joutuisivat, sanoi Asplund.

— Sille minä en mitään voi, vastasi Helander. Teillä on asiat
järjestyksessä, mutta kun ne tahdotte sotkea, niin sotkekaa.

— Ettekö te voi suostua meidän esityksiimme? kysyi Asplund.

— Emme.

— Mahdoton meidänkin on teidän osuuksianne ostaa.

Helander jatkoi kävelyään.

— Sitten ei löytyne muuta keinoa kuin ilmoittaa koko liike myötäväksi,
sanoin minä.

— Jätetään asiat hoitamatta ja annetaan mennä konkurssiin, niin
tottapahan siten päästään erillemme, sanoi Helander, otti hattunsa ja
läksi pois, minun lisätessä:

— Siihen onkin hyvä tilaisuus. Kahva on jo sanonut irti lainansa,
luultavasti näitä rettelöitä ja teidän uusia omia kauppojanne peläten.

Helanderin mentyä emme me toiset sanaakaan keskenämme puhuneet. Minä
poistuin konttorista toisiin huoneisiin ja viivyttelin siellä kunnes
Asplund ja Nurhonen olivat lähteneet.

Ajeluretkemme oli pari päivää tämän kokouksen jälkeen, enkä sillä
välillä ollut Asplundia nähnyt. Hän oli rouvineen pyydetty seuraamme,
mutta he eivät olleet saapuneet.

Näitä asioita kerroin minä Hilmalle matkallamme. Hyvien välien takaisin
palaamisen toivon kuvittelin lopullisesti itsestäni hävinneen ja
selitin pikaisen paikkakunnalta poistumiseni välttämättömyydeksi. Pidin
itseäni loukattuna ja olin uhkamielinen, samalla kun minua vaivasi
sisällinen, kauvan pidätetty tunne, jonka nyt, kun kaikki unelmat
olivat särkyneet, kaikki salaiset toiveet osoittautuneet mahdottomiksi,
halusin antaa virrata ulos kuin suletun ilman särkyneestä kumipallosta.
Päätin tällä matkalla tunnustaa tunteeni, sanoa kuin viimeisenä
hyvästinä mitä mielessäni on ollut. Ja silloin olisi minun osani
loppuun näytelty.

Kuta pitemmälle paluumatka kului, sitä levottomammaksi tunsin itseni,
kunnes tätä mäkeä noustessa pakottauduin puhumaan, kuin pahaa tehnyt
lapsi anteeksi pyytämään. Oltuani hetkisen henkeäni pidätellen
vaiti, sanoin viimein kurkkuun tarttuvalla, vastaan ponnistuksistani
huolimatta värähtelevällä äänellä:

— Kuulehan Hilma!

— No? vastasi hän, huomattavasti aavistaen mille alalle keskustelumme
oli siirtymässä.

— Ennenkuin minä jätän tämän kaupungin, täytyy minun tunnustaa sinulle
jotain.

— Mitä se olisi? kysyi hän hiljaisella, myöskin värähtelevällä äänellä.

Mutta sen pitemmälle oli minun vaikea sanoa, ja melkein huomaamattani
poikkesin vielä tunnustukseni seurauksia ennakolta lieventämään.

— Älä vaan väärin ymmärrä minua, sanoin.

Hän oli hetkisen vastaamatta, ja kysyi sitten hiljaa:

— Mitä sinulla siis olisi sanottavaa?

Silmänräpäyksellinen ajatusteni kokous, kosketus liipasimeen, ja
laukausta oli mahdoton estää.

— Minä olen, suoraan sanoen, kauvan ollut sinuun rakastunut — — älä
nyt hämmästy, en minä kosi — — mutta minä en voi olla sitä sanomatta,
minun täytyy tämä salaisuuteni paljastaa, toivoen siten parempaa rauhaa
mielelleni ja tunteilleni — —

Olimme kauvan vaieten. Viimein tartuin minä hänen käteensä, pusersin
sitä ja kysyin:

— Onko sinulla mitään minulle sanottavaa?

Hänellä oli kyyneleet silmissään kun hän vastasi, antaen kätensä olla
minun kädessäni:

— Mitäpä minä siihen osaan sanoa — — olenhan minä sen huomannut, samoin
kuin sinäkin kyllä olet — —

Hän ei saanut enempää sanotuksi. Eikä me jälellä olevalla matkalla
puhuttu sanaakaan muuta kuin että hän kaupunkiin tultuamme pyysi
eroamaan muitten joukosta ja ajamaan hänen kotiinsa. Kaikkien oli
tarkoitus vielä kokoontua Löfbergilään.

— Hyvästi!

— Hyvästi!

Minäkin menin kotiini, sydän kiehuvana, levotonna. Miten suloinen tunne
olisi mahtanut olla kuulla hänen jatkavan lausettaan: "samoin kuin
sinäkin kyllä olet — — —" Nyt sen sijaan olivat tuskani suuremmat kuin
jos en ollenkaan olisi puhunut, sillä minä olin kadottanut toivoni.
Miksi piti minun esittää asia siinä muodossa, ajattelin, ettei hän
voinut siihen vastata, suoraan sanoa sanottavaansa hänkin. Se olisi
jäänyt surumieliseksi, vaan samalla tunnerikkaaksi muistoksi näiltä
ajoilta. Tahi olisi se voinut muuttaa kaikki muutkin asiat hyväksi
jälleen, joko niin tahi näin päin. Olisin varmaan saanut rauhallisemman
mielen.

Mutta nyt luulin minä kaikki tässä kaupungissa pidättävät siteeni
olevan katkottuja. Häviämisemme toisten joukosta herättää tietysti
huomiota, he arvaavat syyn, ja minun on mahdoton enää käydä
Löfbergilässäkään, ajattelin. Päättelin mahdollisimman pian puhdistaa
paikkakunnan tomun jaloistani. Mutta rauhoitusta ei sekään ajatus
tuonut. Loioin sohvallani ja puhuin ääneeni kuin mielipuoli, kuin
näyttelijä osaansa harjoitellen. Valitsin sanoja ja muotoja, miten
minun olisi pitänyt tunteeni tulkita, ja asetin vastaukset Hilman
suuhun. Mutta samalla kun todellisuuden muistin, hypähdin raivostuneena
seisomaan.

Näitä kaikkia minä tänä iltana maantien varrella istuissani muistelin.
Mikä omituinen yhtäläisyys elämässäni silloin ja nyt. Tunteeni
ovat levottomat nytkin, ja ovat ne samoja toivottoman tunteita kun
silloinkin. Nytkään ei minulla ole mitään tulevaisuutta, ei mitään
kiintopistettä edessäni, johonka jotain voisin keskittää ja kohdistaa.
Ja kumminkin on minussakin elävä ihminen omine toiveineni ja haluineni.
Voi, miksi niin on!

Jos olisin tuon kysymyksen tehnyt suoremmassa muodossa ja saanut siihen
toivomani vastauksen, mitenkähän silloin olisivat kaikki muutkin asiani!

Mitenkähän?



XIV.


Heinäkuun 18 p.

Olen täällä asunnossani tarkkuudella seurannut myöskin paikkakunnan
lehtiä, mutta ei niissä, ainakaan nyt kesällä, näytä olevan mitään
entistä eloisuutta muistuttavaa. Täti Löfbergin kanssa lienevät
harrastuksetkin hautautuneet, tahi ovat ne muuttaneet muotoaan.

On kuitenkin hauskaa seurata näistä lehdistä pieniä uutisia, yksinpä
ilmoituksiakin. Useat niistä puhuvat tutuista henkilöistä, vieläpä
tutuista asioistakin.

Tänään esimerkiksi huomasin ilmoituksen, jossa osakeyhtiö Nurhosen
jälk. & Kumpp. etsivät puotilaista. Omituisesti se nimi aina silmiini
sattuu.

Niin, osakeyhtiöksihän liike jo minun aikanani muodostui. Kun
huomattiin, ettei sitä entisellään voinut jatkaa, ryhdyttiin
tositoimiin omistajain eron mahdolliseksi saattamiseksi. Kaupan
realiseeraus tahi vieraalle myöminen ei ollut ajateltavissa, ja
vararikko joko nyt tahi vastaisuudessa oli vaarallinen jo senkin
vuoksi, että yhtiö, ollen persoonallinen, samalla olisi vienyt
omistajansa yksityisestikin konkurssiin. Helander sen vuoksi ryhtyi
muodostamaan liikettä osakeyhtiöksi, kuten hän sanoi, etupäässä
kahdesta syystä, koska silloin saa yksityisomaisuutensa liikkeen
asioista riippumattomaksi, ja kun osakkeita on helpompi muille
luovuttaa ja siten päästä kaikesta erilleen. Myöskin Asplundin ja
Nurhosen, jotka viimeisen yhtiökokouksen jälkeen olivat olleet
hätääntyneitä ja neuvottomia, sai hän tuumaan yhtymään. Suostuipa
Asplund siihenkin, että juomakauppaoikeudet edelleenkin anottiin,
kunnes uusi yhtiö muodostuttuaan niitten käyttämisestä päättäisi. Muut
ylimenovaikeudet olivat kyllä suurenlaisia, varsinkin laina-asiain
järjestäminen, mutta ne saatiin kuitenkin kuntoonsa, kun Helander
suostui edelleenkin olemaan useissa asioissa takausmiehenä. Tehtailija
Kahvan irtisanoma laina maksettiin laivuri Sairan Nurhosille
lainaamilla rahoilla, jonka summan edestä yhtiö luovutti heille
osakkeita.

Entisen yhtiön asema arvosteltiin, ja jokainen meistä neljästä
sai osuutensa arvoa vastaavan määrän osakkeita. Vaikeutta yritti
muodostumaan ainoastaan sen takia, kun Asplund yhä edelleenkin halusi
nuorille Nurhosille annettavaksi saman määrän osakkeita kuin meillekin
samasta hinnasta, jonka me jo seitsemän vuotta takaperin olimme
maksaneet. Kun Helander ja minä emme tähän suostuneet, myöntyi viimein
Asplundikin meihin, sanoen alakuloisesti:

— No niin, voinhan minä sitä myöten kun kykenen siirtää heille omia
osakkeitani.

Johon Helander vastasi:

— Minä myön kyllä minun osakkeeni alle arvonsa, kunhan vaan saan
takaisin maksamani rahat kohtuullisine korkoineen. Mutta yhtiön
sellaisenaan täytyy harjoittaa puolueetonta oikeutta.

Osakeyhtiön perustamishommissa meni aikaa useampia kuukausia, jolla
aikaa Helander myöskin valmisteli paikkakunnalta muuttoaan. Hän
kauppasi minulle osakkeitaan edullisilla ehdoilla, maksettaviksi
pienemmissä osissa pitemmän ajan kuluessa.

— Ota sinä ne vaan, sanoi hän, pysy paikallasi ja pidä puoliasi kuin
mies. Minä tarvitsen vapaat kädet toisella paikkakunnalla.

En uskaltanut siihen suostua, vaikka mieli tekikin. Mutta kun
sitten Asplund esitteli että jakaisimme ne John Nurhosen kanssa,
niin suostuimme kaikki yksimielisesti kauppaan. Näytti kuin välit
olisivat parantuneet ja varsinkin Asplund lähestyi minua taas entistä
luottamusta muistuttavalla tavalla. Toimintamme jatkui vanhaan, vaikka
tosin keskenäisesti suletumpaan tapaan. Varsinainen innostus puuttui,
tai oli kuin sekin odottaisi varmempaa pohjaa taas täyteen vauhtiin
puhjetakseen.

Väliaikaiseen osakeyhtiömme johtokunnan vaaliin otti vielä Helanderkin
osaa. Minut valittiin yksimielisesti toimeenpanevaksi johtajaksi. Mutta
pian sen jälkeen välit taas kiristyivät erään liikkeemme ulkopuolella
olleen tapauksen johdosta.

Kaupungin liikemiehet jättivät valtuuskunnalle jo kauvemman
aikaa valmistelemansa ehdotuksen laivasataman laajentamisesta.
Allekirjoittajien joukossa olin minäkin. Molemmat sanomalehdet
vastustivat ehdotusta tarpeettomana ja suotta kunnan varoja nielevänä.
Minä julkaisin Uudessa Ajassa nimelläni vastineen, jossa ihmettelin,
mitenkä lehti, jonka toimittaja itse on kauppias, voi olla tiedoton
tästä todellisesti liikemiehiä rasittavasta ahtaudesta. Lehti vastasi
että toimittaja on kauppiaanaolo aikanaan tullut huomaamaan tämän
ammattikunnan kaikki asiansa liioittelevan, vaan omia etujaan ajavan ja
vähät yleisestä hyvästä välittävän. Kansalainen ilkkui polemiikillemme
ja kaupunkilaisissa herätti se huomiota ja aiheutti uusia kyläjuttuja.

Melkein samaan aikaan tuli valtuustoon yhden miehen täydennysvaali,
ja kauppiaat asettivat minun ehdokkaakseen. Toinen vaaliryhmä taas
asetti, asianomaisen kieltäytymisestä huolimatta, ikäänkuin ilkkuen,
vastaehdokkaakseni Asplundin. Vaikka tällainen pikkuvaali tavallisesti
ei herättänyt yleisempää huomiota, muodostui se kuitenkin nyt
vilkkaanlaiseksi. Ja varsinkin innostuivat Nurhonen ja Kemppainen
puuhaamaan Asplundin hyväksi. Vaalilippujen levittämisensä ja
valtakirjain keräämisensä takia saivat he minut taas kärtyisälle
mielelle. He eivät nähtävästi mitenkään olisi minulle suoneet tätä
kunniaa, josta en suinkaan itse tuntenut itseäni välinpitämättömäksi.

Kun huomattavaa agitatsioonia näin ilmestyi toisella puolella, eivät
kauppiaatkaan pysyneet toimettomina. Osa valitsijoita oli huvitettuja
vaalista vaan vastalistain omituisuuden takia. Mutta varsinkin Granberg
innostui todellisiin vaalipuuhiin, sillä hän näytti sanomalehtiasiassa
häviölle jouduttuaan tulleen Asplundin leppymättömäksi viholliseksi.

Uuden Ajan yhtiökokous oli nimittäin tätä ennen pidetty ja oli ollut
hyvin kiivas. Granberg oli hankkinut osakkeenomistajilta paljon
valtakirjoja ja koetellut puheillaan vaikuttaa läsnäoleviin. Mutta
saman olivat toisetkin tehneet, ja Asplund oli Helanderin neuvoa
noudattaen ostellutkin osakkeita. Granbergilla olivat valtakirjat
suurimmaksi osaksi itsellään, mutta toisella puolen olivat ne jaetut
useammalle eri henkilölle ja tulivat siten äänestyksessä täydellisemmin
vaikuttamaan kuin Granbergin valtakirjat, joista sääntöjen määräämän
äänestysmäärän rajoituksen kautta osa jäi vaikutuksettomiksi. Tulos
johtokunnan vaalista oli, että kaikki entiset, paitsi Helander ja minä,
jotka kieltäännyimme, valittiin uudestaan, ja meidän sijallemme kaksi
kauppiaspuolueen vastustajaa. Granberg näin ollen myöskin kieltääntyi
vastaanottamasta johtokunnan jäsenyyttä ja läksi kokouksesta heti
vaalin jälkeen uhkamielisen näköisenä. Täti Löfberg oli voittaneen
listan puolella, mutta sitten melkein pahoillaan kun se voitti.

— Ei se nyt suinkaan parantunut, sanoi hän.

Tämän kokouksen tulos näytti olleen syynä että Granberg
valtuusmiesvaalissa parhaansa mukaan toimi Asplundia vastaan ja siis
minun hyväkseni. Yleinen innostus ei kuitenkaan noussut tavallisen
suuren vaalin tasalle. Tulos oli Asplundin voitto noin kymmenen äänen
enemmistöllä.

Tappio tuntui minulle kovin nololta, ja kun lisäksi luulin ympärilläni
huomaavani ilkkuvia silmäyksiä, menetin kaiken malttini. Toimin
liikkeen asioissa aivan kuin ei ketään muuta asianomaista olisi ollut
olemassakaan, syrjäyttäen Asplundin ja Nurhosen joka tilaisuudessa.
Tyytymättömyys kasvoi toisellakin puolella, ja me tuskin tervehdimme
toisiamme.

Vaalin tulos näytti lisänneen uusia hiiliä Granbergin ahjoon. Eräässä
kauppaseuran kokouksessa otti hän sanomalehtiasian keskusteltavaksi.
Hän valitti sitä, ettei liikemiehillä kaupungin sanomalehdistössä
ole muuta kuin jyrkkää vastustusta, jota seikkaa hän piti ikävänä
sekä katsoi tarpeelliseksi jotain siinä suhteessa tehtävän. Mutta
muu tehtävä ei nykyisin liene mahdollista, sanoi hän, kuin perustaa
uusi lehti niitten ikävien kokemuksien perusteella, joihin Uuden Ajan
suhteen ollaan jouduttu.

Asiata valmistelemaan valittiin toimikunta, johon jouduin minäkin.
Vaikka asian piti olla salainen, levisi tieto siitä kuitenkin pian
yleiseksi. Molemmat lehdet uutisena julkaisivatkin tämän hankkeemme.

Näihin aikoihin ilmestyi Uuteen Aikaan kirjoitus, jossa ankarasti
moitittiin valtiokirkon ja koulujen uskonnonopetuksen koneellisuutta
ja niissä ilmenevää sisällisen innostuksen puutetta. Kansalainen
nousi puolustusasemaan, väittäen kaiken takana olevan vaan vihan
uskontoa vastaan, ja se puolittainen suopeus, jolla lehdet olivat
kunnallisissa asioissa toisiaan kohdelleet, hävisi taas kokonaan. Tämä
lehtien sotakannalle asettuminen aiheutti kauppiaspiireissä toiveita
välien vielä entiselleen muuttumisesta ja kysymys kolmannesta lehdestä
jätettiin toistaiseksi. Granberg ei sanonut tälle toiveelle olevan
arvoa annettava, mutta muista syistä suostui hänkin jättämään asian
sopivampaan aikaan.

Osanottoni tähän uuteen lehtitoimikuntaan ei suinkaan meidän
Nurhoslaisten väliä parantanut. Mutta siitäkään emme koskaan keskenämme
mitään puhuneet.

Näin kului joku aika, päiväin mennen kuin koneen suuren huimapyörän
hiljalleen, mutta säännöllisesti, omaa kulkuaan. En ajatellut
varsinaisesti eroanikaan, mutta tunsin ettei se enää nyt entisessä
määrässä vaikealta tuntuisi, melkeinpä luulin sitä jo toivovani.
Tahdoin vain toistaiseksi olla paikoillani, ikäänkuin näyttäen ettei
minulle mitään voida.

Piakkoin kuitenkin tapahtui käännös asiain menossa.

Tuli osakeyhtiömme varsinainen kokous, Helanderin jo siirryttyä pois
paikkakunnalta. Tässä kokouksessa piti myös lopullisesti päätettämän
juomakauppaoikeuksien käyttämisestä. Mutta minä en enää tähän
päätökseen joutunut osaa ottamaan. Ennen tätä asiaa toimitettiin
nimittäin johtokunnan vaali, ja minä äänestin Asplundia, John Nurhosta
ja oman nimeni sijalle kirjoitin laivuri Sairan, joka Nurhosille
ostamistaan osakkeista oli pari pidättänyt omiinkin nimiinsä.
John Nurhonen tahtoi, seurauksia ajattelematta, jonkinlaiseksi
mielenosoitukseksi olla minua äänestämättä, ja kirjoitti listaansa
omasta ja äitinsä puolesta myöskin Sairan, joka näin ollen tuli
Asplundin ja Nurhosen kera valituksi. Minä jäin pois johtokunnasta,
jonka sääntöjen mukaan tuli keskuudestaan valita yhtiön toimitusjohtaja.

Jäseneni aivan jäykistyivät, kun vaalin tuloksen huomasin. En saanut
sitä edes ääneen julkilausutuksi, vaan näytin kunkin äänimäärää
paperistani.

Hämmästys oli yleinen muissakin. Asplund katsoi oudolla, kysyvällä ja
samalla nuhtelevalla katseella häpeävään Nurhoseen, sekä sanoi vaalin
täytyvän toimittaa uudestaan. Saira myös kieltäytyi johtokuntaan
rupeamasta.

Sillä välin sain minä koottua päättäväisyyteni. Kieltäännyin jyrkästi
uudesta vaalista, selittäen sellaisen menettelyn olevan laittoman.
Ääneni alkoi vihansekaisesti värähdellä, enkä sen jälkeen vastannut
mihinkään esittelyihin ja kysymyksiin. Asplund nousi ylös, sanoi
kokouksen täytyvän lykkäytyä seuraavaan iltaan, ja poistui hyvästiä
sanomatta. Toiset seurasivat häntä äänettöminä ja vakavina.

Jäin yksin konttoriin. Nyt oli siis kaikki lopullisesti ratkaistu.
Mutta entisistä valmistuksista ja uhkaavista pilvistä huolimatta oli
tämä kaikki kuitenkin tullut odottamatta, niin silmänräpäyksellisesti,
että minun oli vaikea asemaani mukaantua. Minä raivosin ja uhkuin
ylimielistä kostontunnetta, siksi loukattuna ja vääryyttä kärsivänä
pidin itseäni. Eroamista tästä talosta en luullut enää valittavani,
mutta ajatus että olen tullut erotetuksi, kuohutti mieltäni. Ja siksi
minä päättelin olla kaikkeen sovitteluun taipumaton, vakuutettuna
heidän olevan sillä hetkellä johtoon ryhtymään yhtä valmistumattomia
kuin minä illalla, työni lopetettua olin tietämätön siitä etten aamulla
siihen enää palajaisi.

Näitä ajatellessani seurasi lopulta ikävän tunne. Oli jo myöhäinen
ilta ja kaikki työ liikkeessä lopetettu. Kävelin ympäri kaikkialla,
konttorissa, puodissa, pihalla, kuin hyvästillä talon elottomille
esineille. Jokainen musta esine, jokainen oven ripa oli vanha tuttu,
tulos monista mietteistäni ja sijoiteltuina oman harkintani jälkeen
nykyisille paikoilleen. Minulla oli ikävä heitä viimeistä kertaa
katsella, heistä erota. Tuntui aivan kuin eroaisin osasta omia
jäseniäni.

Melkein koko yön kävelin sitten yksinäni ulkona kaduilla, seisotellen
oman talomme edustalla, sitä katsellen, tarkastellen kylttikirjaimia,
jotka kaksi kertaa maalarin työhön tyytymättömänä olin muutattanut.
Siihen te nyt kaikki minusta jäätte! Löfbergin talon kohdalla seisoin
kauvan kaihomielisenä ja huomaamattani olin joutunut Raivankin asunnon
edustalle.

Koululaisia kulki serenaadilla flammoilleen. Tyynessä yössä kuuntelin
heidän laulujaan, jotka tuntuivat hautajaisvirsiltäni. Heidän
aavistamattaan värähyttelivät he sydänalaani lauluissaan sanoja
sellaisia kuin "Äfven du skall friden få".



XV.


Heinäkuun 20 p.

Tänään olin Hilman kanssa Löfbergiläisten kesäasunnolla. Vanha täti
puuttui heidän seurastaan, mutta sen sijaan oli omaisten joukko
lisääntynyt langoilla, kälyillä ja herttaisilla pikku pojilla ja
tytöillä. Kuinka onnellisilta he kaikki näyttivät.

Illalla palatessamme oli laivassa myöskin Kemppainen rouvansa,
entisen Miia Nurhosen kanssa. Kemppainen on siis lopultakin päässyt
toiveittensa päämaaliin.

Silloin kun jätin tämän kaupungin, olivat hänenkin elämänsä toiveet
särkyneet. Muistan hyvin kun hän aamulla jälkeen tuon sattuman
tapaisen, vaan kenties korkeimman määräyksestä niin tapahtuvaksi
säädetyn yhtiökokouksemme tuli luokseni, arasti selitellen haluavansa
puhutella minua kahden kesken. Hän pyysi päästä eroon palveluksestaan
jos mahdollista heti, mutta ainakin kahden viikon kuluttua.

Kaiken sen vaikuttamana mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, pidin
tätä tunnottomana ilkeytenä ja käskin hänet poistumaan.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan selitti tarkoituksensa olevan
todellisen ja vakavan.

— Mutta miksi te tulette sitä minulle ilmoittamaan, sanoin, tiedättehän
te kumminkin mitä eilen illalla on tapahtunut.

Hän oli siitä kuullut, mutta ei katsonut sellaisen äänestyksen voivan
mitään merkitä.

— Vakuutan teille, sanoin, että se ainakin minun kohdaltani tulee
olemaan pysyväinen. Mikään voima maailmassa ei saa minua antamaan
tätä tekoa anteeksi. Ja siksi on teidänkin nyt tarpeetonta erota, kun
varmasti minusta pääsette.

Hän oli puoliksi hämillään, puoliksi kuin anteeksipyytävä, kun hän
selitti ymmärtävänsä katkeruuteni häneen. Vakuutti kuitenkin ettei ole
varsinaisesti tahtonut olla minulle pahansuopa, joskin joskus siltä on
näyttänyt.

— Olen vain ollut niin läheisessä seurustelussa Nurhosten kanssa, sanoi
hän.

— Niin, vaikken minä ymmärrä Nurhostenkaan vastenmielisyyttä minua
kohtaan.

— Ei suinkaan siinä erikoisempaa syytä olekaan, sanoi hän. Se on ollut
sama asia jonka minä itseeni nähden vasta nyt olen tullut ymmärtämään.

— Se olisi?

— Meidät aletaan huomata tarpeettomiksi.

— Tekin?

— Minäkin.

Olin pitemmän aikaa vaiti. Sanoin sitten:

— He kyllä katsovat liikkeen perinnöllisesti kuuluvan heille. Mutta
minusta on näyttänyt niinkuin tekin piakkoin tulisitte heidän sukuunsa
kuulumaan.

Hän naurahti.

— Siltä se on saattanut näyttää. Niin ei kuitenkaan tapahdu.

Aavistin sitä, minkä myöhemmin olen saanut kuulla tapahtuneenkin.
Hän oli viimeinkin rohkaissut itsensä, kosinut Miia neitiä ja saanut
rukkaset. Siksi katsoi hän tehtävänsä Nurholassa loppuneeksi.

— Puhukaa te erostanne Asplundille ja rouva Nurhoselle, sanoin.
Sen voin kuitenkin vakuuttaa etteivät he teitä ainakaan nyt päästä
lähtemään.

Hän sanoi päätöksensä olevan tinkimättömän. Luuli muuten muuttoansa
nähtävän mielihyvälläkin.

— Selim on joutunut paikattomaksi, sanoi hän, ja he surevat kovasti,
jos eivät saa häntä tänne vartioittavakseen. Minun on väistyttävä jo
senkin vuoksi, antaakseni tilaa hänelle.

— Niin, heitähän on tosin kaksi, lisäsin minä kuin aatteissani.

Hän puristi kauvan kättäni poislähtiessään.

Kemppainen kuuluu sen jälkeen eronneenkin ja perustaneen itselleen
pienen välitys- ja asioimisliikkeen. Useita vuosia myöhemmin ovat asiat
kuitenkin kääntyneet siksi, että hän nyt on naimisissa Miian kanssa.

He tulivat laivalla meitä tervehtimään ja ilmoittivat rouva Nurhosen
aamupäivällä kuolleen. Sen pitempiin puheisiin emme jääneet. Näytti
kuin tahtoisivat he meidän antaa olla kahden kesken.

Tieto rouva Nurhosen kuolemasta vaikutti taas raskauttavasti, vaikka
mieliala Löfbergiläisten luona oli ollut mitä hilpein.

— Niin, sehän se kaikilla on lopuksi edessä, sanoi Hilma.

Minä johduin ajattelemaan mitenkä kuolemakin mahtaa olla suloista,
kun näkee omaisensa, omat lapsensa aikuisina ja toimeentulohuolilta
turvattuina ympärillään. Mutta kuolla tietäen ettei mitään ole
maailmassa tehnyt, ei mitään aikaansaanut, kenenkään surematta ja
osaaottamatta, sen täytyy olla raskasta ja rauhatonta. Ja väkisinkin
jouduin taas ajattelemaan mitenkä toisin minunkin asiani voisivat olla,
jos joku lehti elämäni korttipelissä olisi tullut oikealla ajalla
toisin käytetyksi. Omituista olojen narripeliä sekin että hän, jota
nytkin ajattelin, istui tässä vierelläni. Mutta hänellä on kuitenkin
isä, hän on kasvanut vanhempainsa kodissa ja saanut osakseen omiensa
huolta ja rakkautta, ja siksi hän on osaansa tyytyväinen. Minulta ovat
vanhemmat kuolleet jo nuorena ollessani, enkä koskaan myöhemminkään ole
saanut tuntea todellista osanottoa. Ja kuitenkin minä vielä vanhana
miehenäkin mielelläni olisin oman äidin tuuditeltavana pienokaisena.

Löfbergiläiset puhuivat kaikellaista iloista ja vallatonta, jotenkin
suoranaisesti viittaillen meidänkin aikamme jo tulleeksi. Me nauroimme,
mutta ainakin minulla sydän pamppaili. Ja laivalla palatessamme tunsin
minä samallaista halua kuin tuolla onnettomalla ajoretkellä. Teki
taaskin, kun muutaman päivän perästä lähden tältä paikkakunnalta, enää
koskaan tänne palaamatta, mieleni hyvästinä sanoa että tunteeni ovat
samat kuin ennenkin, sama toivoton poltto rinnassani kuin kymmenen
vuotta sittenkin.

Ja varsin ymmärrettävästi minä tämän sanoinkin. Hän ei nytkään
vastannut mitään suoranaista, vaan sen sijaan hiljaisella äänellä
kehoitteli minua jättämään lähtöaikeeni ja uudelleen rupeamaan
tämän kaupungin asukkaaksi. Kauppias Koskinen kuuluu alkaneen elää
säännöttömästi, asiansa ovat rappiolla, ja Hilma sanoi isänsä
maininneen mitenkä mukavata minun nyt olisi ostaa hänen liikkeensä.

— Isä kyllä sinua auttaisi raha-asioissa, sanoi Hilma.

Olisihan sekin kohtalon ivaa joutua kilpailijaksi omalle entiselle
itselleen, vanhempana hajoittamaan mitä nuorempana on rakentanut.

Mutta mikseivät voisi molemmatkin toimia toisiaan vahingoittamatta.
Maailma on laaja, alaa itsekullekin. Ja sitäpaitse, jos en minä ota
Koskisen kauppaa, ottaa sen joku töineen. Asiain menoa ei minun
persoonani muuta niin eikä näinpäin.

Ei, en minä tänne jää. Täällä olisi elämä raskaampaa ja kiusallisempaa
kuin vieraalla paikkakunnalla. Mutta omituisesti tämä Hilman ehdotus
mielessäni pysyy.



XVI.


Heinäkuun 22 p.

Tänään haudattiin rouva Nurhonen. Olimme Raivan kanssa osanottajina
surusaatossa, ja ajoimme samalla hevosella.

Kaikki sukulaiset olivat haudalla. Me seisoimme loitompana, mutta ei
huomaamattomina. Kun hauta oli umpeen luotu, laskin minäkin kummulle
pienen seppeleen "kahdelta entiseltä palvelijalta". Aijoin heti tämän
jälkeen poistua läheisyydestä, mutta Asplund saapui luokseni ja
puserti kauvan kättäni. Kaikki muutkin, John ja Selim Nurhosen minulle
tuntemattomat rouvatkin, tulivat tervehtimään ja kiittämään. Kohtaus
oli liikuttava, enkä minä voinut kieltääntyä Asplundin kutsusta saapua
illalla suruhuoneelle teelle. Me menimme sinne molemmat.

Paitsi meitä, olivat ainoastaan omaiset koolla. Vastaanottomme oli
ystävällinen, Asplundin kohdalta suorastaan sydämellinen.

— Meistä kaikista oli kovin hauskaa nähdä teidän vainajalle osoittavan
viimeisen kunnioituksenne, sanoi hän. Anteeksi antaminen on kaunis teko.

Selitin ettei suinkaan meillä ollut vainajalle mitään anteeksi
annettavaa.

— Niin, vastasi Asplund, me toisethan sitä aikanamme välit sotkimme,
hän oli vaan asiain keskustana. Mutta mekin toivomme samalla kertaa
entisten suhteitten unohdusta.

Tunsin itseni hellämieliseksi, enkä voinut mitään vastata. Aivan
pakostakin muistui mieleeni viimeinen yhdessäoloni Asplundin kanssa,
päivänä jälkeen osakeyhtiön kokouksen. Hän oli silloinkin samalla
lailla sovinnollinen, melkein kuin tunnonvaivoissa oleva.

Minä olin mennyt hänen luoksensa ja loukatun uhkamielisesti ilmoittanut
en enää päivääkään olevani toimessani. Hän koetteli minua tyynnyttää,
ja selitti uuden kokouksen pitämisen olevan välttämättömän. Mutta
minä olin päätöksessäni horjumaton ja toimin kuin unissani. Tarjosin
kaikki osakkeeni heille samallaisilla maksuehdoilla kuin Helanderin
osakkeet olimme ostaneet. Hän kieltääntyi ja sanoi ettei tarkoituksensa
ole ollut tällä tavalla työtäni liikkeessä palkita. Minä uhkasin,
jos he eivät tarjoukseeni suostu, myödä ne vaikka Koskiselle. Ja
perääntymätön kun tällä kertaa olin, annoinkin ne Helanderin jälkeen
kaupunkiin tulleelle asianajajalle myötäväksi, jolta Nurhoset ne
esittämilläni ehdoilla sitten ostivat. Itse en tämän päivän jälkeen
ottanut osaa liikkeen hoitoon. Kaupungissa viivyin vaan pari viikkoa
asiaini järjestelyä varten, pysytellen erilläni kaikista tuttavistani.
Ja minä lähdinkin kuin pakoon pujahtava pahantekijä, ensin kuitenkin
pistäännyttyäni Löfbergilässä ja Raivassa hyvästillä, mutta heillekään
lähtöpäivääni sanomatta. Se olikin viimeinen kerta kuin täti Löfbergiä
tapasin.

Täti ei silloin ollenkaan ollut entinen leikillinen talon emäntä, vaan
valittava ja nuhteleva.

— Täällä väsytään kaikkeen kohottavampaan ja takerrutaan pikkuasioihin
ja tehdään niistä suuria, vieläpä ihmisten elinkysymyksiä, sanoi hän.
Mokomistakin. Niinkuin ei nyt täällä olisi alaa vaikka kenelle. Mutta
pikkukaupunki on pikkukaupunki itsekkäine luonteineen, ja se turmelee
kaikki, jotka sen helmaan antautuvat.

Hyvästellessä sanoi hän:

— Pysykää te luonteeltanne nuorena, niin kaikki muu käy hyvin. Minä
ainakaan en aijo vanheta, väsyä enkä kyllästyä.

Ja aivan sama tunne, jonka usein olin tässä talossa saanut, valtasi
minut nytkin. Tunsin itsessäni syyllisyyttä asiain menoon. Mutta minä
kiirehdin lähtöäni.

Raivassa sen sijaan oli käyntini vain hätäinen pistäytyminen. Pelkäsin
joutuvani avomieliseksi, ja jätin hyvästini hämmästyneinä lähtöpäivääni
kysyvälle talonväelle. En sanonut sitä tietäväni, sillä tahdoin luopua
entisyydestäni kuin ei sitä olisi ollutkaan.

Mutta jo seuraavana päivänä minä lähdin. Ja kun kaupunki lakkasi
näkymästä, purskahdin äänekkääseen itkuun kuin pikku lapsi. Itkin
kauvan, kyynelten aivan virtanaan vuotaessa.

       *       *       *       *       *

— Olemme ihmetelleet, sanoi Asplund tänään, ettet ole käynyt entistä
taloasi katsomassa kun paikkakunnalla kerran olet oleksinut. Jos minä
olisin kaupungissa ollut, olisin käynyt sinua tapaamassa.

Selitin monasti käyntiä ajatelleeni, mutta on se juuri hänen
poissaolonsa takia jäänyt tekemättä.

Asplund kertoili kaikista asioista peittelemättömästi ja avonaisesti.
Monta vaikeutta oli heillä ollut voitettavana, vallankin ensi
aikoina, mutta sitten kun lasten kengät kuluivat, on kaikki taas
mennyt säännöllistä menoaan. Hänkin on luovuttanut osan osakkeistaan
Nurhosille, joten veljekset nyt suurimmaksi osaksi omistavat liikkeen
kokonaan.

— Rouva vainajan toiveet ovat siis toteutuneet, sanoin.

— Ovat kyllä. Ei hänellä paljoa ajettavia asioita maailmassa ollutkaan,
siksi kai hänen pyyteensä toteutuivatkin. Kun siinä ei vaan olisi
tapahtunut vääryyttä muita kohtaan.

— Hm, vastasin. Eiköhän kaikki ihmiset maailmassa lopullisesti
toimi enemmän tai vähemmän itsekkäästi, niin ettei jonkun pienempi
onnistuminen ollenkaan tarvitse tuottaa omantunnon vaivoja toisille.

Hän ei vastannut siitä asiasta, vaan jatkoi hetken perästä.

— Kovin minua kuitenkin ovat vaivanneet ne vanhat asiat, vallankin
se Nurhosen poikamainen äänestys silloin kokouksessamme. Vaikka
erimielisyyttä olikin, olisin sentään eronkin toivonut tapahtuvan
sovinnossa ja ilman katkeruutta. Ilman sinua ja Helanderia emme
aikanaan kuitenkaan olisi minnekään päässeet. Olen monasti ajatellut
teidän kenties olleen niinä erimielisyyksien aikana oikeassakin.

Pyysin ettemme niistä enää puhuisi ja niin siirtyi keskustelumme
kaupungin muihin asioihin. Asplund on luopunut myöskin sanomalehden
toimittajan tehtävistä. Kolmatta lehteä ei ole perustettu, eikä entinen
persoonallinen puoluejako enää sellaisenaan olemassa.

— Uudet yleisemmät puoluesuunnat ovat täälläkin muodostuneet, sanoi
hän. Se vanha juomakauppakysymys on jo monta vuotta ollut ratkaistuna.
Paria vuotta myöhemmin olivat kaikki yksimielisiä siirtämään oikeudet
yhtiölle.

Kysyin eikö ollut ikävää jättää vaikutustaan sanomalehtimiehenä?

— Ei ollenkaan, vastasi hän. Minulle on tullut uusi vaikutuspiiri,
kiitollisempi ja vastaanottavampi. Tarkoitan näitä, sanoi hän, sivellen
vieressään seisovan poikansa hiuksia. Pienet voimani uhraan minä nyt
etupäässä näitten kasvatukseen. Uudessa polvessa ovat suurimmat toiveet
ihanteittansa onnistumiselle.

Illalla kävimme kauppaakin katsomassa. Kaikki ulkonainen oli pääasiassa
entisellään. Pulpetti, jonka ääressä monena vuotena olin istunut, oli
entisellä paikallaan konttorissa. Siinä istui nyt vaan toinen mies,
John Nurhonen.

Kaikkia näitä vanhoja tuttuja esineitä katsellessani, en pysynyt
tyynenä, vaan muutuin alakuloiseksi. Tunsin taas uudestaan saman
raskaan tunteen, joka aina valtaa minut kun huomaan kuinka toimeton ja
tarpeeton ihminen minä maailmassa olen.

Aivan kuin aatokseni aavistaen, sanoi Asplund:

— Muuta sinäkin takaisin vanhaan asuinkaupunkiisi. Koskisen liike olisi
luullakseni ostettavissa.

Minä aivan kuin heräsin mietteistäni.

— Toivoisitko sinä sitä? kysyin.

— Toivoisin, ainakin minä tekisin sen, vastasi hän.

Ja nyt täällä kotona istuissani ja pikku Ainon pöydälleni jättämiä
metsän kukkia katsellessani, huomaan todellakin mieliväni näin tehdä.



XVII.


Heinäkuun 30 p.

Kun selailen näitä päiväkirjamuistelmiani, joita aikani kuluksi olen
paperille kirjoitellut, huomaan tulleeni siihen aikaan, josta elämäni
viimeinen kymmenvuotinen, yksitoikkoisen tasanen taival alkaa. Minun on
siis aika lopettaa muistelmat.

Ja minä teenkin niin. Minä alan taas elää.

Olen ostanut Koskisen kaupan ja mennyt kihloihin Hilma Raivan kanssa.

Minulle alkaa uusi elämä. Tunnen sen verissäni ja jäsenissäni. Mieleni
on kevyt ja toivehikas kuin nuorukaisella. Jäseniäni ei kolota, eikä
tauteja tunnu ruumiissani. Olen kuin uusi ihminen.

Elämäni siirtyi keväästä suoraan syksyyn. Nyt alkaa minun kesäni.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nurhosen jälk. & Kumpp." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.