Title: Kotivarkaus : Kuvaus Itä-Suomesta
Author: Suppanen, Aatto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotivarkaus : Kuvaus Itä-Suomesta" ***


KOTIVARKAUS

Kuvaus Itä-Suomesta


Kirj.

AATTO S. [Aatto Suppanen]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1888.



      Minä tahdon, että teidän pitää hyvässä
      viisaat oleman ja pahuudessa yksinkertaiset
      (Room. 16:19); ett'ei yksikään
      pettäisi veljeänsä missään asiassa; sillä
      Herra on kaikkein näiden kostaja
      (1 Tess. 4:6).



I.


Oli kohtalaisen kylmä, kirkas aamupuoli päivästä kevättalvella.

Suuressa Vaaran tuvassa varustelihe emäntä leivän leivontaan, nosti
piika-Tiinan kanssa taikinan rahineen keskemmälle lattiaa ja siirsi
pöydän jalkoinensa sen viereen, käänsi pöydästä sen puolen ylös päin,
joka jo entisistä leivonnoista oli paksuhkoksi takertunut, ja kylvi
siihen seulekannesta runsaanlaisesti jauhoja.

Samassa pistihe ovesta sisään sisar Mari, sankavasu toisessa, hinkki
toisessa kädessä.

"Terve taloon!" lausui hän.

"Tule tervennä!" vastasi emäntä, keskeytti puuhansa ja kätteli tulijaa.

"Mitäs sieltä teiltä päin kuuluu?"

"Eipä tuota erikoista. Se ukko pahanen se vain on niin huonona, että
siitä ei ole minkään saajaa. Etkö sinä voisi antaa vähän ruoan apua?"

"Kielteleehän se isäntä antamasta, mutta eläähän sitä teidänkin
pitänee. Miten ne lapsesi jaksavat? Joko se tyttösi kykenee yksin
pienempiä hoitamaan?"

"On siitä, jo hyvä apu, vaikka eihän se taitaisi yksin tulla toimeen;
meidän talon emäntä lupasi autella. Terveet ne muuten ovat."

Emäntä nostalsi kolpitsan kantta, otti sieltä jotakin esiliinansa alle
ja läksi sisarensa kanssa ulos.

Poika, noin kahdentoista vuoden ikäinen Mikko, juoksi paljain
jaloin jäljestä, yllä nelivartinen paita, joka ei ollut muutamaan
kuukauteen vettä nähnyt, ja jalassa aikoinaan tummansiniseksi painetut
"kosto"-housut, jotka tuon värinsä tähden muka eivät tarvinneetkaan
nähdä vettä. Oli hän muuten tavallisesti näin päiväsaikaan vankkana
hevosmiehenä mukana metsässä ja silloin tietysti vahvemmin
vaatetettunakin, vaan nyt hänen heponsa oli vähän sairastunut, joten
miehelle jäi vain laiskuus työksi, kun ei tuota havun hakkelemistakaan
päivämääriksi riittänyt.

Pienempi veli, neljän vuoden vanha Jussi, yllä ainoastaan alle polvien
ulottuva paita, yritti myöskin samassa oven avauksessa pujahtamaan
ulos, mutta kun iso sika röhkäsi porstuasta vastaan, täytyi hänen
kinttujensa pelosta pysyä kauniisti sisällä. Hän istahti lattialle,
kaiketi ollen jo tottunut olemaan varomatta sen mustuuden tarttumista,
joka varsinkin ovensuu-puolella näytti melkoisen paksulta, ehkä ei
perempänäkään jättänyt hongan syitä näkymään.

Porstuassa oli ulos menijöille tullut vastaan suntion Liena-tytär.
Tupaan päästyään aikoi hän tervehdittyänsä heti ruveta purkamaan
ompelusnyyttiään; mutta Anna Maija, talon juuri täys'kasvuiseksi
ehtinyt tytär hätäisesti supatti jotain hänelle korvaan, ja siihen se
yritys pysähtyi.

Samassapa piika Tiinalle sattui asiaa ulos: hän ehkä arvasi nyt
olevansa tuvassa liikana. Kun tytöt siten olivat melkein kahden kesken,
sillä eihän tuota paitaressua Jussia kukaan osannut kaippoa, virkkoi
Anna Maija:

"Hyvinpä sinä hätäilet. Ei sitä niin varomaton saa olla. Tuota
vaatetta, jonka sinulle toin ommeltavaksi, ei kukaan vielä ole nähnyt;
minä sen ostin salaa, kun olin voita puotiin viemässä."

"Varastamallako?

"Eihän se mitään varkautta ole, kun oman talon tavaraa ottaa. Eikä
siihen mennytkään muuta kuin kahden naulan hinta. Mitäs se tuntui niin
suuressa pytyssä, sanoin vettä vähän heruneen voista. Ja nyt sain
kunnon yliset kahteen paitaan. Kun ne kerran on yllä, ei niitä kukaan
arvaa kysellä."

"Vai sillä tavalla sinä ostelet! Salaa ottaminen on varkautta,
otettakoonpa vieraalta tai kotoa. On sitä paljo muutakin varkautta,
jota ei siksi luulisikaan. Kyllä ne meille koulussa kaikki selitettiin."

Näin puhui Liena, joka oli kansakoulun käynyt ja siellä saanut
yleisestä tavasta poikkeavia totuuksia mieleensä?

"Mitä vielä. Kaikkipa ne muutkin tekevät samalla tavalla. Ja miten me
muuten saisimmekaan mitään yllemme tai muiksi varuksiksemme? Ei se isä
suinkaan kukkaroansa aukase meidän tarpeihimme tässä eikä muissakaan
taloissa."

"Ei väärä siltä oikeaksi tule, että muka pakko käskee."

"Kysy keltä hyvänsä, niin ei kukaan sitä sano varkaudeksi, paitsi
meidän isä. Mutta kukapa osaisikaan niin jumalinen olla, kuin hän
tahtoo. Eikä hänkään aina kiellä ottamasta, vaan salaamasta, mutta
julkeaisiko tuota nyt suoraan sanoa: tämän minä nyt otin ja tämän nyt."

"Kyllä isäsi on oikeassa. Tee sinä vain niin, kuin hän käskee, niin
pysyy omatuntosi puhtaana."

"En minä sitä käsitä. Katsos, tuossa veli Matti juuri kantaa
kymmenkappaista pussia jyväkuormaansa, ja kyllä minä tiedän mitä
varten. Ei se myllyyn joudu muiden säkkien kanssa, vaan puotiin se
siellä livahtaa ja Matti saa herrastupakkaa ja muita pikku tarpeita."

Jopa kuului porstuasta emännän ja täti Marin tulo.

Lienalle pysähtyi huulille ponteva muistutus, että salaamisella
tuo kotitavaran otto juuri tehdään varkaudeksi, joka se muuten ei
olisikaan. Anna Maija kiireesti pisti nyytin taaksensa piiloon tulijain
juuri astuessa ovesta sisään.

"Äiti, tuopiko Matti rinkeliä, kun vie pussin puotiin?" kysyi Jussi
lattialta, jossa oli hyvin toimessaan kuunnellut äskeistä keskustelua.

Anna Maija punastui. Vaan Matti oli jo ehtinyt peittää reen sevälle
heinäin alle pussinsa, jonka oli hyvin ympärilleen vilkuillen kantanut
eloaitasta kolmen pitkän säkin lisäksi.

Emäntä katsahti ikkunasta.

"Mitä sinä joutavia höpiset! Eihän Matilla ole pussia, eikä hän nyt
mene puotiin, vaan myllyyn."

"Mutta myllylläpä on puoti. Tuopiko Matti rinkeliä?"

"Ei tuo nyt. Tarvitaan ne elot leiväksikin."

Anna Maija istui levottomana ja Liena vähän välinpitämättömämpänä
kuunnellen, miten tuo paitaressun kieliminen päättyy.

"Joutaisitko sinä kehräämään minulle palttinan kudetta, saisit jauhoja
palkastais?" kysäsi emäntä sisareltaan.

"Miks'käs minä en joutaisi. Eipähän ne omat kehruut haittannekaan.
Missä sitä kasvattaa, kun ei ole maata."

"Tästä saat aluksi. Ethän nyt enempää jaksa kantaa tällä kerralla. Tule
sitte ottamaan lisää."

Sisar Mari kiitteli, pisti kehruutukun kainaloonsa, otti käteensä
hinkin, toiseen sankavasun, jotka kumpikin näyttivät venyttävän
käsijäntäreitä, ja läksi astua juntustamaan, sanottuansa ovessa
mennessään: "Jääkää terveeks'!", johon emäntä vastasi: "käy tervennä!
käy tervennä!"

Nytpä olikin leipomisella jo kiire. Emäntä alkoi lapiolla mättää
taikinasta tahdasta pöydälle, johon Jussi tällä välin oli ehtinyt käydä
oven suusta löytämällänsä tikulla piirtelemässä rinkelin kuvia, että
edes muodon saisi silmillään nähdä, vaan ei Matin kuitenkaan sanottu
tuovan niitä puodista.

Jo kääräsi emäntä hihojansa hiukan ylemmäksi, kastoi jauhoon molemmat
kämmenensä, joiden peseminen kiireen kahakassa ei mieleen johtunut, ja
alkoi tahtaasta pyöritellä leipäkekosia, jotka laudalle asetettuina
nostettiin uunin päälle seinäneläjäin ihailtavaksi tahi nousemaan,
kuten oli tapana sanoa.

Anna Maija, huomattuaan äitinsä jo olevan niin kiinni työssään, että
hänen sekautumistansa asioihin ei tarvinnut peljätä tuvan ulkopuolella,
nykäsi kyynyspäällään suntion Lienaa, ja molemmat pujahtivat yht'äkkiä
ulos.

Talon tytär vei ikätoverinsa poikki porstuan kylmään tupaan.

Sen lattia ei ollut yhtä musta kuin asuintuvan, mutta muuten siellä
vallitsi irtanaisempi sekamelska, että tuskin vain luuta siellä oli
käynytkään koko talvena. Mitäpä tuota olisi viitsitty siistiä tai
laista, eihän siellä kukaan asunut. Tavaraa siellä oli kaikenlaista:
pidettyjä liinavaatteita huiskin haiskin; hevosloimia ja ajokaluja;
niiden mukana kokoutunutta heinän ruuhkaa; ruokatarpeita ja tuhkaa
vierekkäin sekä kaikenlaista joutavaa romua. Keskellä lattiaa seisoi
isohko tiinu eli amme, kansi sen verran koholla, että hiiret vaivatta
pääsivät sisällystä tutkimaan; muutenhan ne veitikat olisivatkin
syöneet koko tiinun laidoistaan pilalle. Järjestävälle kädelle olisi
tuvassa ollut päiväkausiksi työtä.

Anna Maija nostaisi kannen tiinusta ja kiskoi sieltä irti
lihakimpaleen, asetti sen laidalle valahtamaan ja saattoi vieraansa
puoli lämpimään porstuanpohja-kammariin.

Siellä oli luuta käynyt ainakin myöhemmin kuin kylmässä tuvassa,
mutta hyllyt pitkin seiniä sen sijaan lienevät pari vuotta saaneet
koota maidon rippeitä ja pölyä sekaisin, ja keskellä lattiaa seisova
maitokorvo oli kokonaan yltä päältä kuivaneen maitokuoren peitossa.

Mustahko, isonlainen voipytty menetti naulan verran säästöistään Lienan
nyyttiin, johon valahtanut lihapalakin osui talteen, ja samaa tietänsä
Liena siirtyi, asuintuvassa enää käymättä, pihalle ja Matin rekeen,
joka häntä odotellen juuri oli kuhnaillut näin kauan.

Anna Maija palasi asuintupaan.

Pojan nassakat sill'aikaa raatoivat omiansa. Mikko oli noussut penkille
seisomaan ja saanut käsiinsä avaimen ikkunan päältä. Sen kanssa hän
hiljaa liihentihe lähemmäksi kaappia, joka seisoi nurkassa äidin seljän
takana.

Riks' raks'! kaapin ovi aukesi raolleen ja Mikon käsi tunkeusi
sisään. Kaiketi se olisi vetäytynyt sieltä takaisinkin ja ovi taas
raksahtaen mennyt lukkoon ihan äidin huomaamatta, mutta Jussi älysikin
Mikon vehkeet, juoksi hänen luoksensa ja iloissaan virkkoi: "Otapa
minullekin!"

Mikko hätäytyi, pudotti avaimen, ja se tipahti lattian raosta karsinaan.

Anna Maija säpsähti tuostakin pienestä kilauksesta; omatunto ei sentään
ollut oikein tottunut olemaan välittämättä sellaisista muka joutavista
kuin hänen äskeinen tekonsa.

"Mitä te siellä isän kaapissa? Etkä sinäkään, Anna Maija, katso
lapsia!" torui emäntä ja tarttui tahtaisilla jauhokäsillään Mikon
tukkaan. Jauhettuaan sitä vähän aikaa palasi hän lopettelemaan
leivontaansa.

"Älä, älä, äiti!" vaikeroi Mikko "Jussihan se otti avaimen. Minä vain
avasin."

"Enpään", puolustihe Jussi.

"Mitenkä sen Jussi olisi saanutkaan ikkunan päältä."

"Tuossa se oli ikkunan poskessa ja siitä Jussi kyllä yltää", selitti
Mikko, näyttäen muka paikkaa vasemmalla kädellään ja piilotellen
oikeata.

"Laitakin avain paikoilleen ennen, kuin isä tulee!" käski emäntä.

"Sepä putosi karsinaan."

"Mene etsimään!"

Sitä Mikko juuri oli toivonut, että saisi siellä lattian alla rauhassa
tyhjentää oikean kätensä.

Hän pisti lattian raosta päretikun merkiksi, mistä päin etsisi avainta,
avasi kolpitsan kannen, sytytti toisen päretikun ja alkoi laskeutua
jyrkkiä portaita myöten alas karsinaan. Heti kuin pää painui piiloon
kolpitsan laidan taa, noin multapenkin tasalle, jossa oli tavallinen
multapohjainen leipäin pitopaikka hiirien valtatien vieressä, kuului
hammasten losaus ja sitte hienompaa ritinää.

Mutta ääni hävisi, kun Mikko entiseltä muistilla astui rohkeasti
karsinan seiniviertä, korkeampaa pohjaa myöten, eksymättä keskemmälle;
josta päreen valossa kiilsi tyyni lammikon pinta ja jossa hän tiesi,
paitsi ilmeistä vettä, olevan myöskin aikain kuluessa kokoutunutta
roskaliejua sekä kaikenlaista pimentolan eläjää, joiden rauhaa hänen
ei tehnyt mieli häiritä, eikä myöskään tahrata jalkojansa, jotka sitte
olisi pitänyt pestä lumessa.

Avain löytyi pian multapenkin laidalta juuri merkkitikun vierestä.
Mutta ei Mikolla siltä ollut kiirettä takaisin. Hampaat ratisivat
ehtimiseen.

Jussi katseli ikkunasta pihalle.

"Isä tulee!" huusi hän juosten kolpitsan luo ja kurkistaen laidan yli
alas, kun Mikkoa ei näkynyt. Vaan kiireessään hän osuikin sysäämään
painavamman puolen ruumiistansa yli laidan. Jalat vain huilahtivat ja
Jussi putosi Mikolle niskaan, joka saatuaan viime sirusen saaliistaan
suuhunsa oli juuri juossut aukon alle.

Koskenta ei niin vaarallinen ollut, mutta älähän siitä sentään pääsi
säikäyksestä.

Pojat vedettiin ylös. Jussi parkui vielä hirveästi, että muiden korvat
tilliä lauloivat.

Mikko juoksi sitä kyytiään penkille seisomaan ja pisti kaapin avaimen
paikallensa ikkunan päälle. Sitte katsahti hän ulos ja rauhoittui, kun
isä vasta näkyi hevosta riisuvan nokisen rankakuorman edestä.

Nyt tuli emännälle kiire. Olisi pitänyt leipäkeot taputella
litteämmäksi ja toimittaa uuniin, vaan olisi ollut ruokakin saatava
pöytään.

"No, tuo sinä ehk' ruokaa joudukiksi!"

Anna Maija, jota käsky tarkoitti, nosti kolpitsan kantta ja haparoi
kädellään leipäkasaa.

"Eihän täääll' ole yhtään leipää."

"Näinköhän sitte meni viimeinen sisar Marille? Eivätkä nämäkään tästä
joudu vielä päivälliseksi."

Emäntä meni tulipäreellä tutkimaan.

"No, pane sitte pata tulelle! Pianhan puuro kiehuu. Mitäpä tässä muuten
leivättä syötäisiin."

Isäntä riisuttuaan ja ruokittuaan hevosensa purki rankakuorman ja astui
tupaan. Kesk'ikäinen, vahvavartaloinen mies hän oli ja vakavan, mutta
ei siltä kuitenkaan juron näköinen.

"Mitä se Jussi täällä äsken niin parkui?"

"Niin, kun Mikko ei antanut sokuria!"

"Mitä sokuria?"

Ja isäntä, riisuttuaan enimmät vaatteensa, ryhtyi tutkimaan kaappia.

"Mikko, sinäkö täällä kävit?"

Mikko yritti selittämään samoin kuin äsken äidilleen, mutta isä muisti
tarkemmin, missä avain oli ollut. Kun poika ei kuitenkaan ottanut
suoraan tunnustaakseen, sanoi isä leppeästi: "Haepas vitsat!"

Tietäen, että nyt oli leikki kaukana, toi Mikko porstuasta isälleen
käteen kaksi notkeaa, monilatvaista luudan varpua ja antautui hyvällä
kuritettavaksi, kuitenkin jo tehden edeltä päin itkua, joka kurituksen
aikana aika poruksi muuttui; kipeätähän ne vitsat tietystikin tekevät.

"Mitäs nyt sanot?" kysyi isä lakattuaan kurittamasta.

"Kiitoksia, hyvä isä."

"Mistäs sait vitsaa?"

"Kun otin sokuria."

"Sano suoraan: kun varastit. Luvatta ottaminen on varastamista. Mutta
eikö muuta syytä ollut?"

Mikko ei tiennyt.

"Kun valehtelit Jussin päähän. Muista nyt, että perkele ei pysy
totuudessa, sillä hän on valheen isä ja samoin varkauden isä. Joka
ensin varastaa vähän eikä siitä tavasta luovu, hän viimein varastaa
paljon. Ja vaikka sitä eivät ihmiset näkisikään, niin Jumala kuitenkin
kaikki näkee."

Isännän purkaessa kuormaansa ja Mikkoa kurittaessa oli puuro kiehunut.
Emäntä oli jo saanut leivät uuniin ja toi pöydälle maidon heraa ja
vähän suolakalaa sekä voikokkareen, pistäen sen veitsensä kärjestä
suorastaan silmäksi puurovatiin, jonka Anna Maija juuri kantoi pöydälle.

"Taasko sitä puuroa? Vastahan sitä oli aamiaiseksi."

"Eipä tuota näy olevan leipää. Jotainhan pitää syödä."

Kaikki istuutuivat pöytään.

"Hyvinhän tuo maito näyttää siniseltä ja hienolta."

"Ainako sitä paksua riittäisi."

"Niin, kuu äiti haroi kaikki kokkelit korvosta tädin hinkkiin."

Mikko se tuolla selityksellään koki lepyttää isäänsä.

"No, voi tuota poikaa! ei siltä mikään säily näkemättä."

Isäntä katsoi harmistuneesti sekä Mikkoon että emäntään ja kysyi sitte:

"Saiko täti leipääkin?"

Mikko ihastui kielimisensä onnistumisesta.

"Sai täti suuren leivän. Ja pani äiti vasuun lihaakin ja voita! selitti
hän riemuiten.

"No, tottahan tuota sen verran saapi auttaa köyhempäänsä, kun onkin
vielä oma sisar.

"En minä kiellä auttamasta, mutta kohtuus pitää sentään olla kaikessa.
Onko tämä nyt kohtuutta, että pitää syödä puuroa kahdesti päivässä, kun
on annettu viimeinen leipä vieraalle ja samalla saatu maitokin noin
haljakaksi?

"No, enhän minä nyt tuota arvannut viimeiseksi.

"Ja sitte vielä torut poikaa, kun hän puhuu, mitä on nähnyt; vaikka
minä juuri äsken opetin häntä pysymään totuudessa.

"Mitä hänen siltä tarvitsee tuollaisen pojan nassakan pistää nokkansa
joka paikkaan vanhempain ihmisten asioihin?

"Ei tällä lailla mitään hyvää tule.

"Ja mitä sinunkaan tarvitsee kaikkia udella? Ei nuo miehet ennenkään
minun kotitalossani kaikkiin tarttuneet."

"Minä en olekaan niitä sinun kotitalosi miehiä. Ennen ne naiset
tässäkin talossa salailivat, mutta jo nyt toivoin sen toki loppuvan
vähitellen. Tee, mitä teet, julki äläkä aina salaile. Totta tosiaan
minua ei ollenkaan kummastuta, että Mikko sinusta oppii näpistelemään
ja salailemaan tekojansa. Jospa edes tuo Jussi säilyisi! Vanhempia
näitä ei enää osaa varmasti taata."

Anna Maija punastui pahanpäiväisesti.

"Ainako sitä sinä sitte puhut totta ja suoraan, ikään kuin en muistaisi
viimekesäistä pappein veroin maksua. Etkö siellä itsekin salannut?"

"Enhän minä sanonut muuta kuin että sieltäpähän kirjoistaan näkevät
lehmien luvun, ja minunko oli syyni, että olivat kirjoittaneet liian
vähän?"

"Olisitpa voinut sanoa suoraan, miten monta meillä oli, kun sitä
suoraan kysyttiin, mutta salatapahan piti."

"Mikäs heitä aina muistaa."

"Siinäpä se. Minua torut salaamisesta ja itse teet samaa. Eikö tuo
kuitiksi menne."

"Olenko minä kotiväeltä koskaan salannut mitään?"

"Kukapa teidän miesten hevoskauppojanne ja muita vaihtamistanne tietää.
Viime markkinoillehan tuo jäi se kunnon ruuna, etkä tainnut kaupasta
kostua."

"Hävittää se piti, kun oli niin aitimus. Eipähän nyt hypi, kun ajurin
tallissa seisoo tai joskus hyvissä kaupungin aidoissa."

"Ja salassahan nuo rahasikin aina pidät."

"Kyllä sitte koota käskisi, jos jokainen saisi kukkaroa kouria omin
lupinsa. Vielä vai?"

"Niin juuri. Sen tähden meidän täytyy pitää omaa neuvoa. Yhdestä se
kaikki lähtee."

Isännältä puuttui puhe siihen; hän jäi miettivän näköiseksi.

Anna Maija istui kuin tulihiilillä. Lienan äskeiset sanat ja nyt isän
moite yrittivät tekemään tehtäväänsä, mutta äidin jyrkkä vastustus
hajoitti taas kaikki.

Viimein isäntä jälleen alkoi vähän epävakaisemmalla äänellä:

"Kyllä te paljonkin rahaa menettäisitte, jos sitä teillä olisi viljalti
käsissänne. Mutta en minä muista olleeni antamatta, milloin vain tosi
tarpeesen olette pyytäneet. Ja se voinmaksu-juttu onkin kiusannut minua
koko ajan, varsinkin siitä asti, kuin viime syksynä piispanluvuissa
valittivat, että täällä ei olla oikein rehelliset. Minä seisoin melkein
esimmäisinä, ja kun piispa sitte alkoi puhua, niin aivan tuntui, kuin
hän olisi minusta läpi katsonut ja nähnyt sen salaamisen. Ihan minä
ensi pyhänä menen ja maksan pois niistä kahdesta lehmästä, joista jäi
maksamatta."

Emäntä katsahti mieheensä niin kummastuneesti, kuin olisi ajatellut:
joko tuo nyt aivan hulluksi tulee, varkaaksihan häntä papit sanoisivat,
eikähän moista tyhmyyttä kellekään muulle suinkaan ole päähän
pälkähtänyt.

Ei hän sitä kuitenkaan julki lausunut, kun ruoalta nousu keskeytti
pakinan.



II.


Lienalla ei olisi Matin reessä ollut varsin pitkälti kuljettavaa
kirkolle, mutta Matti kiusasi häntä lähtemään edelleen myllylle asti.
He olivat nuorempina usein leikkineet ja oleksineet yhdessä, vaikka
Matti olikin pari vuotta vanhempi.

"Mitäpä minulla siellä myllyllä olisi tekemistä?" vastusteli Liena.

"Siellähän kerron", tuumi Matti ja kiirehti hepoaan.

Piti kuitenkin pysähtyä suntion pihaan, että Liena ehti jättää
nyyttinsä ja sanoa, mihin menee, että kotiväki ei kaihoelisi, jos hän
vähän viivähtäisi enemmän, kuin Vaarassa käyntiin olisi aikaa tarvinnut.

Edelleen ajaessa pysyi Matti alkumatkan harvapuheisena, tavasta vain
muistutellen hepoansa. Viimein hän yht'äkkiä virkahti:

"Kuulehan, Liena, tulisitko sinä meidän taloon miniäksi?"

"Mikolleko sitte vaiko Jussille?" ivasi Liena veitikkamaisesti
hymyillen.. "Maltahan kun sentään ajattelen. Ensinnäkin on teillä niin
kelvottoman siivotonta. Ulkona elukat oleksivat aivan rappusien edessä,
niiden nurkkia pureksien, jopa osa porstuassakin, kuten tänään. Entäs
se koko teidän pihanne! Jos minä sinne tulisin, pitäisi ainakin kevät-
ja syysajoiksi hankkia vene, jolla saisin rappusilta läävään soutaa, ja
sinä kai olisit soutajana, eikö niin? — Ja sisällä; no, pitäisinpähän
minä siellä parempaa järjestystä."

"Sinä vain kaikki leikiksi käännät. Totta minä tarkoitan. Minähän
sinusta vanhemmilleni miniän tekisin."

"Vai niin. No, pitäneehän minunkin sitte totta puhua. Kyllä minä
sinusta pidän, Matti. Vaan osaakohan sinuun oikein luottaa? Ne siellä
teillä tuntuvat niin pettelevän toisiaan. Mitenkä lieneekään sinun
vakavuutesi. Sanopas, mihin tuo pussi on menemässä!"

Liena osoitti sevältä heinäin alta pilkistävää pussin suuta.

"Senpähän kohta näet."

Samassa reki kääntyi myllypihaan.

Matti pysäytti hevosensa puodin eteen, joka oli melkein kiinni
maantiessä, ja pyysi Lienaa puotiin. Siellä hän otatti pöydälle koko
kasat huiveja, käski Lienaa niistä valitsemaan itselleen parasta,
kuiskasi puotimiehelle jotakin ja läksi puotipojan kanssa ulos,
joka näkyi jo asiat tajuavan. Pussi palasi tuota pikaa kauppiaan
makasiinista tyhjänä rekeen, ja Matti ajoi muun kuorman suoraa päätä
myllyn ovesta sisään.

Jauhattajia ei sattunutkaan olemaan muita kuin pari pussimiestä. Matin
riisuessa ja asettaessa hevostaan syömään loppuivat nekin jauheet,
joten hän pian selvisi joutilaaksi muutamaksi tunniksi.

Matti palasi puotiin, panetti eräästä laatikosta jotakin
paperitötteröön ja antoi sen Lienalle.

"Jos minun nyt välttämättä pitää ottaa jotakin, niin otanpahan sitte
tämän."

Liena näytti keskikokoista silkkihuivia.

"Onko sinulla muuta ostamista?"

"Ei itselleni, vaan äiti se käski ottamaan kahvia."

Matti punnitutti kaksi naulaa puolekkain ja Lienan yrittäessä maksamaan
iski silmää puotimiehelle, joka kohta selitti Lienalle, että ei se
mitään maksa.

Liena tiesi seudun tavat eikä ollut niin millänsäkään, sanoipahan vain
leikkisästi:

"Hyvinhän nyt myllypuoti on rikastunut, kun jo ilmaiseksi jakelee
tavaroitaan."

Matti läksi Lienaa saattamaan kotimatkalle jalkaisin. Jo pihalle
päästyä kysäsi Liena:

"Tähänkö se elopussi nyt hupeni?"

"Huvan pienihän se oli hupenemattakin."

"Kuulepas, Matti, tuskin vain minä sinuun uskallan luottaa. Pettelethän
sinäkin kotiväkeäsi."

"Harvoin se on tapahtunut enkä nytkään sitä olisi muuten tehnyt, vaan
näin sinun tulevan. Mitenpä täällä muuten minkään talon poika saisi
rahaa? Työtä kyllä saa tehdä kuin pahin renki, mutta älä menekään
isältä pyytämään, hän tarvitsee rahat muuhun. Jo olen välistä arvellut
lähteä muualle rengiksi, saisinhan silloin edes hyvän palkan."

"On tuossa totta, mitä puhut. Vaan tosiaan, minä en voi tulla teille
miniäksi, niin kuin asiat nyt ovat. Sinä kun olet järkevä mies, puhu
sinä suoraan isäsi kanssa ja hän puhukoon äidillesi. Minä kyllä sitte
koetan pitää Anua Maijasta huolta.

"Onpa se Mikkokin jo aika velikulta.

"Hänet voitte varsin hyvin panna kouluun ja samoin Jussin, kuin siksi
varttuu.

"Jopa se Mikko alkaa olla liian suuri mies kouluun pantavaksi. Jospa
hän siellä vain oppii enemmän pahuutta, kun ei ole ketään silmällä
pitämässä. Kotona edes joskus saa kuria."

"Ole huoletta, kyllä siellä koulussa tehdään kaikki ihmisiksi",
vakuutti Liena, uskoen opetukseen pystyvän kelvottomiin yhtä helposti
kuin häneen itseensä, jolla oli ollut kunnon vanhemmat kasvattajina.

Matti lupasi koettaa parastansa, vaan eivätpä siinä kaikki vastukset
olleet. Häntä itseäänkin oli ainiaan harmittanut siivottomuus, mutta
mitä sille kenkään voi tehdä. Karjopiha oli luonnostaan niin vesinen,
ja mitenpä niitä elukoita voikaan saada pysymään poissa rappusilta. Ja
kun kerran aivan rappusten edessä oli likaa puolisääreen, niin siitähän
ne likautuivat lattiatkin.

Lienalle johtui mieleen, että Vaaran vanhempi eli nykyinen asuintupa
aiottiin juuri keväällä purkaa ja että oli vedetty pitkin talvea hirsiä
rakennustarpeiksi.

"Kääntäkää koko tuparakennus toisin päin ja pankaa aita pihamaan ja
karjopihan välille."

"Tuleepa suotta maksamaan kylmän tuvan muutto."

"Eihän sitä tarvitsekaan muuttaa. Asettakaa uusi porstua ja maitokammari
kylmän tuvan toista sivuseinää vasten ja jatkakaa kartanoa sinne päin
niin tulevat rappuset pois karjopihasta."

"Ei tuo taitaisi hulluinta olla, jos vain kotiväki siihen suostuisi."

"Olisi hyvä aidata jokin kapanala pihamaaksi ja laittaa siihen pieni
kasvitarha. Siitäpä tulisikin oikein sievä laitos."

"Sinullahan nuo näkyvät kukat kotonasikin hyvin menestyvän ja
marjapensaat."

"Ja tehkää sitte uuden tuvan päähän kaksi pientä kammaria."

Mattia alkoi arveluttaa. Eiköhän vain Liena ruvennut jo vaatimaan aivan
mahdottomia.

"Jos sattuisi joku sairastumaan, olisi niin hyvä hänen olla rauhassa
muiden hälinältä."

Se naula veti. Matti oli itse ennen joulua ollut sairaana ja hän kyllä
muisti, miten lasten parku ja työn pauke olivat häntä vaivanneet.

Kotvasen he vielä siinä astuessaan rakensivat uutta tupaa kammareineen,
tasoittelivat ja täyttivät pihamaata, tekivät kasvitarhaa ja panivat
aitaa, kunnes saapuivat kirkkomäen alle, josta Matti ei enää lähtenyt
ylös astumaan.

Kätellee erottuaan Matista, jatkoi Liena iloisesti hyräillen
astuntaansa ylös pitäjäntuvalle. Iloinen hänen mielensä nyt todellakin
ole. Vähän tosin kammotti tuo Vaaran kotielämä, mutta "tottapahan sitte
yksin neuvoin selvitellään”, ajatteli hän.

"Mutta olenhan itsekin aivan samanlainen!" johtui hänelle sitte
mieleen. "Enkö ottanut vastaan salatavaraa Vaarassa ja nyt uudestaan
puodissa! Vaan vaikeahan on syrjästä päin sekautua heidän asioihinsa.
Pidänpähän vasta paremmin varani ja säilytän omantuntoni puhtaana.
Jospa vain Matti saisi lupauksensa toteutumaan!"

Matti puolestansa riensi hyvää vauhtia takaisin myllylle ja läksi,
saatuaan elot jauhoina rekeen, hyvällä mielellä ajamaan kotiinsa.

Huudettuaan kotipihassa Mikon tuvasta korjaamaan hevosta, kun näet ei
jauhorekeä käynyt jättää ahnasten sikojen haltuun, sekä kannettuaan
säkit aittaan ja tyhjennettyään salvoon, astui Matti, ajokalut
käsivarrella, tupaan, jossa koko perhe istui iltapuhde-töissään.

Isäntä veisteli kaplasta rekeen, joka oli leikkautunut ja seisoi
syrjällään penkin vieressä sulamassa.

Emäntä kehräsi villalepeitä vasusta, johon piika Tiina koetti niitä
kartata toisia sijaan.

Anna Maija neuloi sukkaa, Mikko koetti muka kiskoa päreitä ja Jussi
käpelehti isänsä vestolastujen parissa.

Kaikki istuivat piirissä päretulen ympärillä, joka paloi pihtiin
pistettynä uunin ulkonurkassa.

Matilla ei nyt ollut käsillä muuta työtä kuin Mikon kanssa yhteinen.
Siinä hänellä kyllä oli lomaa alkaa puhetta. Odotettuaan, kunnes Tiina
läksi karjaa illastamaan, sanoi hän äkisti:

"Kuulehan, isä, etkö rupeisi maksamaan minulle palkkaa, elossa tai
rahassa, sama se?"

Isäntä ja emäntä ällistyivät. Kotvanen kului ennen kuin isäntä virkkoi:

"Jopa nyt hulluttelet, poika. Vai pitäisi tässä ruveta palkan maksuun
omille lapsilleen!"

"Oikein minä totta puhun. Enkä minä paljoa tahtoisikaan. Kunhan edes
vähänkään lupaisit, niin minun ei tarvitsisi omin luvin ottaa, kuten
tänäkin päivänä." Ja Matti huokasi syvään.

Isännältä pysähtyi työ. Hän luuli Matin laskevan leikkiä. Vaan
katsoessaan kyyrysistään häntä silmiin ja nähdessään tavallisen leikin
olevan niistä tällä kertaa kaukana nousi hän suoraksi istumaan ja
muuttui vakavaksi.

"Vai alat jo sinäkin niillä jäljillä kävellä? Akkaväen tehtäväähän se
toki tähän asti on ollut."

"Joko taas on akkaväki hampaissasi!" ärähti emäntä. "Mitenpä tässä
muuten työt teetettäisiin?"

Anna Maijalla ei näyttänyt olevan hyvää rauhaa. Hän oli ryhtynyt Tiinan
työtä jatkamaan, vaan siirtyi nyt punastuen edemmäksi tulen valosta.

"Tahdotko ehkä sinäkin palkkaa? Jopa sitte pitäisi olla suuri kukkaro."

"No, isä, koetetaan nyt selvittää asiat suuttumatta. Mikä menee talon
tarpeihin, samahan se, meneekö se rahassa vaiko muussa tavarassa,
vaikka tavarassa maksaminen taitaa sentään käydä helpommaksi kuin
rahassa. Eikä minun mielestäni tarvitsisi salatakaan kehruuttamisia ja
ompeluttamisia ja muuta sellaista, mitä ei kotona ehditä eikä osata
tehdä. Vaikka parempi olisi ollut käyttää Anna Maijaa kansakoulussa,
niin osaisihan nyt edes ommella kotitarpeet, ja hänellähän siihen olisi
aikaa. Tottapa se muukin oppi edestä löytyisi elämän matkan varrelta."

Tämän puheen aikana olivat isännän kasvot osoittaneet milloin
tyytymättömyyttä, milloin mieltymystä. Nyt hän vastasi:

"Enhän minä ole kieltänytkään töitä teettämästä. Tuo elon ja voin
kantaminen puotiin kaikenlaisesta joutavasta räämästä, se se minua
suututtaa, kun sitä lisäksi vielä tehdään salaa ja varkain.

"Siinäpä se on juuri. Liika on tietysti aina liika, ja koreus ja ylpeys
käy lankeemuksen edellä. Mutta olisinpa tänään tarvinnut muutamia
markkoja, ja kun en rahaa kotoa saa, täytyi minun ottaa, mitä sain;
vein rukiita puotiin. Teenhän tässä työtä minäkin ja uskollisemmin kuin
mikään renki.

"No, mihinkä sinä nyt olisit niin rahaa tarvinnut? Etkö saattanut
pyytää?

"Metsässäpä olit, ja turha tuo on ennenkin ollut pyytö.

"Poika, poika, älä puolustele varkautta!" torui isä syvästi huoaten.
"Ei se sellainen menesty.

"Kylläpä sitte pian salvot tyhjenevät, jos pojat niitä rupeavat puotiin
vetämään oikein hevosella!” ihmetteli emäntä.

"Ikään kuin eivät salvoja muut puolentelisi kuin minä. — Mutta
varkaudelta se itsestäni tuntui tänään, ja hyvin koetin katsoa, että
saisin pussin salaa rekeen, vaikka toisa päin ajattelinkin, että
omaanihan siinä kannan.

"Näin minä ja näki suntion Lienakin, toimitti Anna Maija, unhottaen
omat jälkensä.

"Etkä virkkanut mitään, kun Jussi puhui pussista!” nuhteli emäntä.

"Mitenpä hän virkkoi, kun hänellä itselläänkin oli muuta mielessä.
Asialla se Liena täällä kävi."

"Kyllä tässä ihmeissä käsin ollaan! Kaikki vain taloa varastavat
ja vielä julkeavat noin ilmi puhua. Onhan tässä koetettu neuvoa ja
kurittaa; missä sitte lienee vika? Sinäkin, Matti, teet tuolla lailla,
vaikka olen sinuun aina luottanut. Etkö luule sen tuntuvan karvaalta
isäsi mielestä?"

"Isä, älähän nyt sentään minua ihan umpimähkään tuomitse!"

"Mihin sinä sitte tarvitsit rahaa? Vastaa siihen ensin ja puolustaudu
vasta sitte, jos osaat."

"Sitä en nyt tahtoisi sanoa tällä kertaa. Uskokaa, kun vakuutan, että
turhuuteen en pannut. Tuonempana kyllä kerron, ja silloin sen itsekin
hyväksytte."

"No, samahan tuo sitte oli, jos sait rahaa tai ruista; enkä minä niin
kovin moiti omin luvin otostakaan.

"Mutta minun omatuntoni moittii. Minä juuri tahtoisin päästä
salaamasta ja sen tähden minä pyysin palkkaa. Lupaa vaikka viisi- tai
vain neljäkin kymmentä markkaa. Jos elot riittää, myödään silloin,
kuin saadaan hintaa; jos eivät riitä myötäväksi, niin vähempihän
ainakin tarvitaan ostaa. Ei siitä talolle vahinkoa ole, vaan minulle
rauhallinen mieli; omaanihan saisin käyttää. Jos en kaikkea tarvitsisi,
niin talteenpahan jäisi minunkin taakseni."

Isäntä oli paikkakuntansa miehiä ja pysyi mielellään vanhoissa
tavoissa, mutta ei kuitenkaan ollut niin itsepäinen eikä ymmärtämätön,
että ei olisi taipunut järkevistä syistä: eihän hän ollut keltään
vaatinut tähänkään asti sokeaa tottelemista, vaan päin vastoin hän
olisi mielellään neuvotellut kaikista talon asioista jokaisen kanssa,
jos vain toiset olisivat siihen taipuneet. Mutta kun varsinkin emäntä
teki kaikki asiansa salaa ja ne kuitenkin aina tulivat perästä päin
tavalla tai toisella ilmi, tuli isäntä siitä usein muistuttaneeksi.
Tästä oli yksin suoravaisen Matinkin ja tietysti vielä enemmin Anna
Maijan mieleen kasvanut jonkinlaista kammoa, joka heitä pakotti
seuraamaan äitinsä esimerkkiä silloinkin, kuin ei ollut tarviskaan
salaella.

Nyt isäntä vähän aikaa mietiskeltyään virkkoi leppeästi:

"Et sinä, poika, näy tyhmimpiä olevan. Oudolta tuo tuntuu palkan
maksu omalle pojalleen, vaan parempi kuitenkin on maksaa sinulle kuin
rengille, joka saattaisi olla petollinen silmän palvelija."

"Sitähän juuri minäkin ajattelin. Ei minun nyt siis tarvitse miettiä
muuanne rengiksi lähtöä, kuten on välistä mieleeni jolahtanut."

"Ei sinun toki olisi tarvinnut edes ajatellakaan sellaisen häpeän tekoa
omalle kodillesi."

Näin oli Matin suhde sovitettu. Mutta ikään kuin korvatakseen
poikkeamistansa yleisestä tavasta kysyi isäntä vähän ivan sekaisella
äänellä, pitikö muillekin määrätä palkka.

Emäntä yritti suuttumaan ja Anna Maija jo salaa iloitsi, että ehkä
hänkin saa oman kukkaron.

Matti, tietäen sen toivon turhaksi ja katsoen itsekin niin moneen
palaan osittelemisen tarpeettomaksi, osasi selvittää asian kaikkein
mieliksi siten, että talon työt päätettiin teettää entiseen tapaan,
vaan salaamatta, ja että kukin sai välttämättömiin omiin tarpeihinsa
pyytää rahaa tai tavaraa isännältä, joka kuitenkin jo edeltä päin
jyrkkään eitti mitään antavansa mihinkään koreilemiseen, koska talon
varat sitä eivät kannattaneet.

Näin uskoivat kaikki nyt salailemisen ja petoksen olevan kotiväen
kesken kerrassaan haudatun, ja isäntä toivoi samassa suhteessa myöskin
kasvavan rehellisyyden ja suoruuden muita kohtaan.

Keskustelun päätyttyä Mikko isänsä käskystä etsi virsikirjan ja luki
iltarukouksen sekä Herran rukouksen ja siunauksen, kuten tavallista oli
Vaarassa, milloin isäntä itse ei päivää päättänyt siunauksella.

       *       *       *       *       *

Pahempi oli rakennus- ja siitä riippuva siivoasia selvitellä, jonka
Matti vasta toisena iltana otti puheeksi.

Tuvansijan muuttoa ja karjapihan aitaamista erilleen pihamaasta ensin
kaikki jyrkästi vastustivat. Kuka tuota viitsi ruveta aitain ylitse
joka kerran kapuamaan karjan asioille mennessä ja kuka muisti pitää
porttia kiinni, jos sellainen korukalu tehtäisiinkin. Ja kun viimein
ehdittiin jo vähän tottua näiden hankaluuksien ajatukseen, ilmestyi
muita vastuksia; milloin oli katto, milloin uunit esteenä.

Tätä neuvottelua kesti monta viikkoa. Sen verran Matti kuitenkin sai
aikaan, että vedettiin metsästä varalle enempi hirsiä ja kiviäkin
koottiin runsaammin.

Hauskalta nyt työ tuntui Matista. Hän raatoi kuin karhu, vahvemmin
kuin isänsä, vaikka hänkin vielä oli voimissaan. No, Matillahan olikin
mieleinen toivo tavoitettavana.

Moneen kertaan Matti mietiskeli ja jo ulkonakin lumeen piirrustellen
aprikoitsi, miten saisi kaikki kotiväen lukemattomat estelyt kumotuksi.

Viimein hän eräänä sunnuntaina jäi kirkosta suntioon ja ryhtyi Lienan
kanssa asiaa perin pohjin harkitsemaan.

Liena oli koulussa oppinut piirrustelemaan kuvia monenkin laisia,
vaikka juuri ei rakennusten pohjapiirroksia. Se taito tuli nyt hyvään
tarpeesen. Illempana kotiin lähtiessään Matti pisti uuden asuinkartanon
pohjakuvan taskuunsa.

Siinä Lienan mestariteoksessa oli kaikki muut vastukset saatu
poistetuksi paitsi paikoilleen jäävän tuvan katon kääntäminen, joka jäi
tarpeettomaksi liikatyöksi. Oli siihen myöskin uuden tuvan jatkoksi
piirretty kaksi kammaria, jotka sentään voitiin jättää poiskin, jos
Vaaran isäntä hyvin jyrkästi pani vastaan.

Kotiin ehdittyänsä ja riisuuduttuansa levitti Matti paperin pöydälle
isänsä eteen, sanoen:

"Tuossa se nyt on uusi tuparakennus."

Siihenpä heti kaikki muutkin kokoutuivat ja Matin piti juurta jaksain
selittää kaikki tyyni, missä oli ovet, ikkunat ja uunit, rappuset ja
muut sellaiset.

"No, kylmiksikö ne nuo kammarit jätetäänkin?" kysyi emäntä. "Kuka
sairas niissä sitte voi elää?"

"Mitäpä niihin uuneista, kun ei ole tietoa seinäinkään teosta."

"Sen minä sanon, että jos kerran kartanon sijaa muutetaan, niin kyllä
ne pitää tehdä kammaritkin", päätti emäntä.

"No, no, vai sinä tässä rapeatkin rakentajaksi!" virkkoi isäntä.

Asia muuttui leikiksi ja samalla se oli päätetty.

Huomeisaamuna oli Matti vielä varemmin jalkeella. Kun isäntä astui
vaatteissaan ulos, olivat jo hevoset hirsirekien eteen valjastetut ja
Matti reessä istuen odottamassa.



III.


Seuraavana syksynä seisoi jo Vaaran tuparakennus uutuudesta hohtavana,
poikittain käännettynä ja muutenkin Lienan piirrustuksen mukaan
tehtynä, kammareinensa kaikkinensa valmiina.

Tietysti oli myöskin varsinaisia kirvesmiehiä ollut rakennustyössä,
mutta hyvää apuapa oli Matistakin ollut, milloin hän suinkin talon
töiltä jouti. Varsinkin kevätaikana oli Matti melkein nukahtamatta yöt
päivät kaivanut kivijalan sijaa veistellyt hirsiä ja tehnyt kaikkea
muuta, mihin vain yksin pystyi ja mihin hänen taitonsa riitti.

Suntion Lienalle oli hän jo kevätkorvalla tarkoilleen kertonut, miten
hänen oli ainakin aluksi onnistunut täyttää Lienan ehdot.

Kun vanha tupa lämpimämpäin ilmain tultua purettiin ja uusi kivijalka
seisoi valmiina sekä yhdet pohjahirret saatiin eräänä lauantai-iltana
kivien päälle paikoilleen, toi Matti pyhänä Lienan Vaaraan ja kertoi
kotiväelle, mitä varten hän oli rukiita puotiin vienyt, vieläpä jäänyt
vähän velkaankin, vaikka sen sittemmin jo oli kuitiksi suorittanut.

Sattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin
nuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta
ryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja
verukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.

Kuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa
katsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä
kasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen
peltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan
siemeniä.

Häät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin
puuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu
eikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä
tanssiessa niinkin.

Näissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava
nuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen,
melkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja
hyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.

Tämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa
päättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut
kotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli
aikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta
Anna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta
suostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon
uuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta
palkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana
päivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui
toistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.

Syksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan
siinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua,
toista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän
vastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa
pitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.

Liena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen
parempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä
mielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli
emäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.

Asuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua,
ja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei
päässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän
mielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: "mitä tuosta nyt joka
pyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin." Mutta kun Liena
säveästi vastasi: "no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään",
ei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: "kun
ehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä."

Pitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar
Marin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat
toimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria
ja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää
kylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti
itse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.

Huomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä
neuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän
arvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija
jotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.

Kun tätä paitsi Matti aina ja usein isäntäkin neuvotteli Lienan
kanssa, kohosi hän tahtomattansa koko talon hallitsijaksi, ja hyvin
näytti kaikki käyvän, paremmin kuin Matti ja Liena olivat uskaltaneet
toivoakaan. Ei kellään ollut mitään valittamisen aihetta muusta kuin
että Mikko pyrki, milloin vain soveltui, sieppaamaan sokuripalaa tai
muuta mieluista.

Alkoipa siitä syksy lähestyä tai oikeastaan syyskuun alku ja Liena
tahtoi kaikin mokomin toimittaa Mikkoa kouluun. Hyvin isäntä ensin
vastusteli moista ajan ja tavaran tuhlausta, ei juuri itse opin tähden,
vaan varain riittämättömyyden pelosta. Mutta taipui hän sentään, kun
Liena huomautti tuota Mikossa jo näkemäänsä, isännälle ennestäänkin
tiettyä näpistelemiseen taipumusta ja lausui toivovansa sen siellä
koulussa katoavan.

Niinpä Mikko vietiin lähikaupungin kansakouluun ja pantiin evästä
mukaan muutamiksi viikoiksi sekä luvattiin kyllä ajoissa tuoda lisää.

Liianpa aikaisin Liena sentään alkoi riemuita työnsä menestyksestä.

Nikkari Janne oli ensi hetkestä asti saavuttanut emännän suosion.
Olihan hän pulska poiki ja sitä paitsi mestarimies. Eipä siis ihme,
että emännän mielessä alkoi häilyä "nikkarin matamin" nimitys
sointuvampana kuin "talon emäntä", eikä hän malttanut olla sitä
huomauttamatta Anna Maijalle. Samaan aikaan hänestä rupesi näyttämään
Jannen äidin voipytty niin omaisen tutulta, että siihen välistä livahti
talon pytystä neljännes- tai puolinaulainen "siru". Maitoa osui myöskin
"tilkka" salatietä saman mummon haltuun. Ja Jannen äiti puolestaan oli
hyvin halukas ottamaan vastaan ilmaiseksi annettua; siihenhän hän oli
koko ikänsä tottunutkin köyhyydessä eläessään.

Liena tätä välistä huomasi, mutta ei ryhtynyt emäntää opettamaan;
sehän toki olisi ollut sopimatonta. Matillensa hän kahden kesken asian
mainitsi ja pahoitteli, että arvattavasti Anna Maijakin eksyy samalle
tielle.

Joulun tullessa oli Matin lähdettävä noutamaan Mikkoa luvalle kotiin
luvun alottelusta.

Liena pyysi häntä tuomaan samalla kaupungista paperia, että saisi
ruveta kirjanpitoon tuloista ja menoista, jollaista hänelle ennen
koulussa oli vaikka hyvin niukastikin muutaman kerran vain näyttämällä
opetettu.

"Pääsenkö minä kanssasi?" kysyi Anna Maija, tullen juuri keskeyttämään
toisten tilisalaisuutta.

"Mitäpä sinulla on kaupungissa asiaa? Suotta vain lähtisit hevosen
vedettäväksi."

Seuraavana aamuna aikasin Anna Maija kuitenkin oli vaatteissaan ja
istahti Matin rekeen, johon emäntä sill'aikaa, kuin Matti vielä ennen
lähtöään pistihe tupaan piippuansa sytyttämään, toi salaa muilta paitsi
Anna Maijalta isonlaisen sijan reisikappaleen kaupungissa tavaraan
vaihdettavaksi.

Illan suussa palasi kaupunkimatkue.

Anna Maija juoksi hyvin tyytymättömänä ennen muita tupaan, josta
äitinsä heti vastaan tullen yritti käännyttämään häntä takaisin
porstuaan. Mutta Anna Maija vain äreästi alkoi riisuutua.

Korjattuaan hevosen saapui vähän ajan perästä Mattikin, kantaen
sijankinkkua kintusta, ja Mikko ilvehtien riensi jälestä.

"Katsokaas, millaisen lihakimpaleen minä siellä kaupungissa löysin
meidän reestä! Eikä sitä kukaan omistanut, vaikka minä kyllä
ilmoittelin."

"Eiköhän vain liene omia lihavaroja. Hyvinhän näyttikin lihakorvossa
suuri kolo olevan, kuin kävin siitä ottamassa paistipalasta."

Liena se näin suoraan lausui arvelujansa, luullen vain Anna Maijaa
yksin syylliseksi, hän kun oli puoli väkisin sulloutunut lähtemään
kaupunkiin.

"Mikäs sen sinne kaupunkiin toi?" ilvensi Mikko.

"Eikö tuo lie hevonen vetänyt", tarttui nyt isäntä puheesen ja katsoi
terävästi Anna Maijaan, luullen hänkin tytärtänsä yksin syypääksi.

"No, hevonen sen tietysti vei, kun se täältä pantiin menemään. Mutta
miks'et sitä myönyt, Anna Maija?"

Tällä selityksellään emäntä tahtoi pelastaa tytärtänsä pulasta.

Anna Maija ryntäsi itku kurkussa ulos.

"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?" kysyi isäntä Matilta, ikään
kuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. "Vai ihastuitko sinä
niin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?"

Matti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin
toisensa perästä.

"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä
vehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa
teetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan.
No, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen
oikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille;
Lienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin
mieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi
omin lupinsa pussissa."

"No, Anni, eikö näistä sinulle riitä?" kysyi isäntä.

"Kukapa tuota arvasi teidän niitä ostelevan."

"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en
vanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella
laitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on
kuitenkin monet silmät näkemässä.”

"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään
lausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet
pahentaa hänen ja miniänsä väliä.

"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää
et olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään
salaa?"

Emännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi,
mutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut
pahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.

Liena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan
kuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.

Tällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen,
kuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko
ripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän,
vielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan,
käpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni
naksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen
todistusta.

"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat",
virkkoi isäntä.

Lienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti
sen kiireimmiten seinän rakoon.

"Hyvähän tämä sinun paperisi on", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka
puuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.

Mikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen
kiitoksesta.

"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä
miestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän
häneltä pitää silmällä pikku tavaroita."

"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?" kysyi isäntä hyvin
huolestuneen näköisenä. "Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!"

"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin
markan ja sillä ostin makeisia."

"Sinunko se omasi sitte oli, koska sen itsellesi korjasit?"

Mikon ei tehnyt mieli vastata tähän kysymykseen. Hän vain selitti
edelleen:

"Ja sitte möin karamellit koulussa pojille."

"Sellaistako siellä koulussa opetetaan! Vai rupeat sinä varastelemaan
ja sitte varastetulla tavaralla kauppaa käymään! Tottahan tiedät, että
se sellainen on suuri synti. Ajattele nyt tarkkaan asiaa lupa-aikana.
Jos et jätä kerrassaan sellaisia tapoja, on paras sinun jäädä kotiin.
Panekin se nyt mieleesi ja lujasti!"

Siihen loppui se keskustelu suuremmatta vaaratta Vaaran Mikon seljälle,
vaikka jo kovin pelotti. Mikko vain häpeissään katsoa nolotti pitkin
nenäänsä lattiaan.

Nämä ikävyydet yrittivät jo unhottumaan, kun Matti ennen maata menoa
muisti kukkaronsa ja otti sen seinällä riippuvan nuttunsa taskusta,
pannakseen parempaan talteen. Sattumalta hän kuitenkin katsahti sen
sisäänkin.

"Mihinkähän se markka joutui, jonka sain Kauppilan puodista? Kah
kummaa, ihan varmaan se oli tässä."

"Hyvinhän Mikko käpelehti siellä sinun nuttusi luona. Kun ei vain liene
hänen tallessaan."

Liena se näin nyt selitti äskeisiä havainnoitaan.

"Ei, en minä ole kukkaroon koskenut."

"Otapas se paperi seinän raosta, jonka sinne pistit."

Nyt ei Mikon enää auttanut teeskenteleminen eikä valheella
puolustautuminen. Markka löytyi kätköstä ja kätkijä sai palkakseen
hyvin ansaitun selkäsaunan isän kädestä.

Isännän, Matin ja Lienan yhteisistä neuvoista ja vakavan elämän
esimerkistä Mikko sitte lupa-aikana vähän malttoi mieltänsä, niin että
hän koetteeksi vielä pääsi jatkamaan lukuansa.

Monestipa sentään vielä sattui siellä kiusauksia Mikon eteen.
Milloin eväsleipä vaihtui vehnäsiin, milloin joku lyijykynä hänen
välityksellään joutui toisen omaksi, kuin se oikeastaan oli, ja milloin
mikin toverien pikku kalu hävisi teille tietymättömille. Kaikki ne
kuitenkin pysyivät niin salassa, että Mikkoa ei kukaan oikein pystynyt
ahdistamaan. Olihan hänellä terävä pää, että osasi keksiä keinoja, ja
valhe oli hyvä apulainen.

Kolmantena kouluvuotenaan oli Mikolla paraina ystävinä kaksi isonlaista
pojan vekkulia, jotka salaa kotoansa kantoivat koululle kotikasvuista
ja välistä muutakin tupakkaa ja möivät sitä kiellettyä tavaraa toisten
salaa poltella sekä panivat rahat yhteiseen säästölaatikkoon, jota
säilyttivät toisen lukollisessa arkussa, aikoen jakaa saaliin vasta
keväällä koulusta päästessään.

Nämä samoin kuin Mikkokin ja monta muuta poikaa asuivat suuressa
tuvassa ja parissa kammarissa erään vanhan matamin luona, joka, hoiteli
heidän eväitänsä ja ruoanlaittoansa.

Kerran hukkasi arkun isäntä avaimensa vai lieneekö se häneltä kotiin
unohtunut. Yhtiökumppanit, koeteltuaan montakin vierasta avainta,
saivat viimein arkun auki Mikon avaimella ja käyttivät sitä sen viikon,
kunnes oikea avain löytyi.

Miten nuo saksat sitte lienevät kerran niin riitautuneet, että toinen
tahtoi erota yhtiöstä ja jakaa säästön. Mutta se, jonka hallussa
laatikko oli, ei suostunut.

Tämän riidan aikana Mikko näytti levottomalta, mutta suostui kuitenkin
viimein toiselle lainaamaan maksusta avaimensa, ja tämä sen avulla
vei koko aarteen, rikkoi laatikon, otti osansa, ehkäpä runsaammankin
puolen, kun tietystikään ei ketään siinä jaossa ollut todistajan
virassa, ja toi jäännökset yhtiökumppanilleen, väittäen rahaa ei olleen
sen enempää, vaikka he olivat epäluulosta toinen toistansa kohtaan
ainakin koettaneet pitää mielessä, minkä verran niitä likimain pitäisi
olla.

Petetty yhtiökumppani silloin äkäytyi niin kovin, että suuttumuksensa
vauhdissa ei varonut omaakaan selkäänsä luvattomasta kaupasta, vaan
ilmasi asian opettajalle, syyttäen sekä kumppaniansa ryöstöstä että
häntä varkaudesta taikka, jos hän oli rehellisesti jakanut, Mikkoa,
jolla oli tuo käypä avain.

Tarkka tutkinto pidettiin ja saksat erotettiin koulusta. Mutta Mikko
syyttömänä varkauteen, hän kun ainakaan ei tunnustanut koskeneensa
säästölaatikkoon, pääsi lievemmällä rangaistuksella ja pois erottamisen
uhalla, jos vain vielä tavattiin häntä vehkeilemästä. Tupakan poltosta
häntä sitä paitsi rangaistiin, samoin kuin kaikkia koulun suurimpia
poikia.

Se vaikutti sen verran, että Mikko kunnialla sai neljännen vuoden
lopussa käteensä päästötodistuksen, joka oli paras kaikista, jopa
pienen rahapalkkienkin ahkeruudesta ja hyvästä opista, vaikka tuo oppi
Mikolla oli oikeastaan vain hyvän muistin ja terävän älyn eikä suinkaan
ahkeruuden ansio.



IV.


Saatuansa paperia alkoi Liena siitä tekemäänsä kirjaan vuoden alusta
itsekseen merkitä numeroitaan, kysellen ikään kuin aivan suotta minkä
mitäkin eri asioita, joita ei itse nähnyt eikä voinut muuten arvata.

Matti kyllä älysi, mitä varten Liena niin uteliaaksi oli tullut, eikä
huolinut ennen aikojaan sotkea asiaa, tiesihän hän siitä kyllä hyvää
tulevan.

Isäntä sen sijaan noita utelemisia hyvinkin kummasteli ja moneen
kertaan sitte pitkin kevättä ja kesää vastasi milloin leppeämmin,
milloin äreämmin: "mitä sinun tarvitsee kaikkea tietää?" Vaan kun Liena
nauraen virkahti: "no, jokos nyt tulee teidän miesten vuoro salaella?"
leppyi hän aina ja antoi tiedot, jotka Liena sitte itseksensä pisti
muistiin.

Pahemmin suuttui emäntä, kun näki Lienan kerran mittaavan maitoa.

"Pitääkö tässä joka pisara tuopitella, eikö nyt enää suuhunsakaan saada
muuten kuin korttelittain?" torui hän.

Liena vain levollisesti selitti, että eihän hän syömästä kieltänyt.
Eikä hänen monta kertaa tarvinnutkaan mitata maitoa, pian hän oppi
silmämäärältäkin arvaamaan ja muistiin merkitsemään.

Sama riita yritti syttyä joka kerran, kuin kirnuttu voi punnittiin ja
varsinkin kuin se pantiin kahteen eri astiaan, puoti- ja kotipyttyyn.

"Sopiihan tuo kaikki yhteenkin, mitä siitä vielä osittelet?" sanoi
emäntä. "Siinähän se on tallella, mikä säästyy. Vai luodittainko nyt
pitää ruveta voitakin panemaan palaselleen!"

"Sitä varten minä juuri panen kahteen pyttyyn, että palaselle ja
pöytään pannessa ei tarvitsisi punnita; kotipytystä syödään", selitti
Liena.

"Ei tuota ennen tuollaista tyystimistä tarvittu", virkkoi vielä emäntä,
käsittämättä Lienan tarkoitusta. Mikä säästyy, se myödään, oli hänen
ohjeensa.

Tämä teki emännän ja miniän välin vähän kireäksi ja anopin puolelta
paljon pahemmaksi kuin miniän; sillä Lienahan tiesi tarkoituksensa
eikä hänellä siis ollut syytä pahastua emännän murinasta. Ja kun Liena
ei koskaan vastannut äreästi, vaan päin vastoin kaikessa muussa oli
kuuliainen ja nöyrä, ei emäntäkään kauan muistanut pahastumistansa.
Niinpä he tulivat sentään jotenkin hyvin toimeen eikä suurta riitaa
koskaan kuulunut.

Joutui uutisen aika ja ensimmäinen riiheys puitiin; elot jo olivat
viskatutkin.

Isäntä otti säkit käsivarrelleen, aikoen lähteä niitä täyttämään
kuivilla rukiilla.

"Eikö kappaa otetakaan?" kysäsi Liena, ollen pihalla, jossa emäntäkin
sattumalta puuhaeli.

"Mitä, pitäisikö ne elot mitata? Tännehän minä ne aittaan tuon
mittaamattakin."

"Ettepä sitte tiedä, minkä verta kaikkiaan tulee."

"No, saatettaisiinhan nuo mitata, vaikka vallan joutavaa se minusta on."

Matti oli ottanut viisikappasen ja lähtenyt astumaan riihelle päin.

Isännän viime sanoista sai emäntä mieleistä kannatusta omalle
tyytymättömyydelleen.

"Niin, siinä nyt näet, miten joutavaa se alinomainen mitteleminen on,
kun kerran omaan kohtaasi sattuu."

"No, tämähän on ihan toista kuin voin punnitseminen. Salvoonhan kaikki
jyvät pannaan ja siitä ne syödään eivätkä ne mihin sieltä häviä."

"Saattaisivat niitä hiiret syödä."

"Ei hiiristä lukua, kun vain ei kaksijalkaisia hiiriä käy. Ne pääsevät
paremmin voipyttyyn ja maitoastioihin."

"Kyllä sinä aina osaat puolustella itseäsi ja muita, vaan et koskaan
minua."

"Heitä jo joutava kina!"

Tällaista jankutusta kesti ehtimiseen. Suuria rakoja ei kuitenkaan
kasvanut Vaaran perhe-elämään siitä yksinkertaisesta syystä, että
kukaan ei koskaan luullut toisestaan pahempaa, kuin varmaan näki
ja tiesi, eikä sitäkään laverrellut takaa päin, vaan mieluisemmin
sanoa karautti suoraan suusta suuhun. Tästä samasta syystä ei kukaan
tullut myöskään sanoneeksi enempää, kuin syytä oli, joten syyttömästä
moitteesta pahastumiseen ei kukaan aihetta saanut, ja hulluhan toki
olisi ollut, joka ansaitusta pistimestä olisi liiaksi kiinni murrellut.

Ensi uuden vuoden aattona istui koko Vaaran perhe suuressa tuvassa.

Isäntä luki Johanneksen ensimmäisestä epistolasta 3:nen, 4:nen ja 5:nen
luvun sekä lopuksi Herran rukouksen ja siunauksen.

Illalliselta noustessa sitte Liena ikään kuin leikillä kysyi, arvasiko
kukaan, miten paljo leipää nyt oli vuoden kuluessa syöty kotona.

Vaikeahan sitä tietysti oli kenenkään tietää. Liena kävi noutamassa
maitokammarista kirjansa ja luetteli, minkä verta oli kulunut viljaa
kaikkiansa, miten paljo jauhatettu omaa ja kesällä ostettu; kuinka
monta tynnyriä oli nyt viime kesänä saatu omista pelloista, mikä osa
niistä jo oli jauhatettu ja miten paljo eloa siis vielä oli jäljellä
aitan salvoissa.

"Sitäkö varten sinä kaikkea mittautit?" virkkoi isäntä ihmeissään.

"Jo minä sen tiesin viime joulusta asti", ilmasi Matti.

Tiesipä Liena myöskin, miten paljo oli maitoa kaikkiaan saatu ja miten
paljo voita; mikä osa siitä oli myöty ja paljoko kotona syöty.

"Onko tosiaankin niin paljo voita syöty? Mitenkään sitä kuluukaan,
vaikka ei joka vero ole pöydässä?"

"Näkyy sitä kuluvan."

"Kyllä on hauska tietää tuo kaikki. Ja eikö ole ostettu kuin kaksi
jauhomattoa? Niin, itsehän minä ne tosiaan kävinkin ostamassa. Toissa
kesänä tuotiin kahdeksan ja kolmanna kesänä koko kymmenen."

"Eipä nyt ole tarvittukaan teettää töitä kylässä siitä asti, kuin Liena
meille tuli."

Emäntä se näin tunnusti miniänsä ansiota.

"Näetkös nyt, mikä kapoittain menee syrjäänkin päin, vaikka sitä ei
ennen pidetty luvussa?"

"Mutta arvatkaapa, paljoko saatiin kaikesta, kuin meiltä on myöty tänä
vuonna."

Kun vastausta ei kuulunut, luetteli Liena kaikki eri tavarat hintoineen
ja mainitsi lopuksi niiden yhteisen summan.

"Mihin ihmeelle ne rahat sitte ovat menneet kaikki?"

Sitä Liena ei tiennyt, kun rahat olivat olleet isännän hallussa eikä
ollut käynyt häntä vaatia tilille kaikista ostoksista ja muista
menoista.

Eipä isäntä itsekään muistanut muuta kuin suurimmat summat: jauhomatot,
verot, piian palkan ja sellaiset. Oli hänellä myöskin tarkassa
muistissa säästösumma, joka oli elosalvon nurkkaan kätkettynä. Mutta se
oli jotenkin pieni Lienan myöntisumman rinnalla, niin että isäntä tuli
oikein pahoilleen, kun ei ollut menoja kirjassa, että olisi näkynyt,
mikä oli kulunut välttämättömiin, mikä joutavampiin.

Hän mietiskeli vähän aikaa. Ei hänen sentään oikein tehnyt mieli uskoa
koko rahastoa Lienan haltuun, se kun näet pyrki tuntuinaan liian
sopimattomalta isännän arvolle; vaan eipä hän muutakaan neuvoa keksinyt.

"Taitaa olla parasta antaa rahatkin sinulle, sittepähän panet kirjaasi
joka pennin."

"En minä huoli niitä vastuksikseni. Jos vielä joku varastaisi, niin
luultaisiin minun hukanneen. Pitäkää te itse vain rahat."

"Mitenkäs menot sitte muistiin tulevat?"

"Kyllähän minä ne kirjoitan ilman rahoittakin, kun vain ilmoitatte."

"No, niinhän tuo sentään käy. Se oli hyvä neuvo."

Heti päätettiin tehdä kirjanpito täydellisemmäksi. Isäntä tosin ei
huolinut ilmoittaa summaa, joka hänellä nyt oli tallessa; saattoihan se
olla yhtä hyvin merkitsemättäkin.

Koko seuraavan vuoden oli isäntä mielestänsä hyvin tarkkaan
ilmoittavinaan kaikki, mitä milloinkin osti, ja uteliaana odotteli,
milloin Liena saisi tilinsä valmiiksi, sekä arvaeli, tietääköhän hän,
minkä verta on säästynyt tänä vuonna.

Vuoden viime päivänä Liena viimein selitteli tarkalleen tulot ja menot.

"Ja kun menojen summa otetaan pois tulojen summasta, niin pitäisi olla
säästynyt vähän neljättä sataa markkaa."

"Ei sitä niin paljoa ole", vastusti isäntä.

"No, sitte ette ole kaikkia ilmoittaneet."

"Saattaa olla unohtunut jotakin."

Ja isäntä rupesi muistelemaan; vaan mikä niitä koko vuoden asioita
jaksaa pitää mielessänsä, eikähän tässä niin tarkkaa tarvittukaan, hyvä
oli sekin selko, kuin jo oli saatu.

Raha-asiain kirjanpito alkoi onnistua jo vallan hyvin. Pahempi pula
oli Lienalla voitilistä. Ensimmäisenä ja toisena tilivuonna, vieläpä
kolmannenkin alkupuolella oli sekin käynyt jokseenkin täsmälleen taikka
olivat vajaukset olleet verrattain pienet. Mutta kolmannen vuoden
lopulla ja varsinkin neljäntenä vuonna alkoi yhä suurempia vajauksia
ilmestyä voiastiaan, jota hän säästi myötäväksi.

Alussa ei Liena virkkanut asiata kellekään, punnitsi vain yhä
runsaammin astiaan pannassansa. Mutta sittekin oli siinä kun puodissa
punnittiin, aina vähempi, kuin tilikirjan mukaan olisi pitänyt olla.

Samaan aikaan, kun hän alkoi huomata tuota vajauksen kasvamista,
tapahtui Vaaran perheoloissa muutos.

Nikkari Janne oli Vaaran rakennuskesän jälkeen asunut talvet toisessa
tuvassa ja kahtena kesänä käynyt suuremmissa työpaikoissa ansaitsemassa
talven leipää. Äiti asui kesätkin Vaarassa.

Anna Maijan ja Jannen kesken kehittyi vähitellen likeinen tuttavuus,
jota käy rakkaudeksikin sanominen, ja talon emäntä rupesi sitä
kannattamaan. Isäntä sen sijaan ei pitkään aikaan tiennyt koko asiasta
mitään.

Jannen oleksiessa kolmatta talvea Vaarassa päätettiin seurakunnan
kirkkoa tulevana kesänä perin pohjin korjata sisältä ja Janne sai
haltuunsa kaiken nikkarityön, siten että hänen tuli vastata kaikesta ja
tietysti siis hankkia apumiehiäkin, mikäli tarvitsi.

Päästyään näin suureen päällysmiehen toimeen rohkeni Janne julkisesti
kosia Anna Maijaa ja tekikin sen arvonsa tuntevalla tavalla.

Isäntä, luullen asiaa leikiksi, aikoi ensin vastata jotakin siihen
suuntaan, että "ole hulluttelematta joutavia!" mutta kysäsi sentään:

"Oikeinko sinä totta tarkoitat?"

Jannella tietysti oli täysi tosi mielessä.

"Milläs sinä sitte aiot elättää perheen?"

"Käsilläni; eihän noita minulla valmiita rahoja ole."

"Missä? Täälläkö maalla?"

"Niinhän me..."

"Kutka te? Kuulehan, Janne, ei siitä tule koko puuhasta mitään.
Ei ainakaan tässä eikä monessa muussakaan maapitäjässä riitä
kaupunkinikkarille työtä perheen elättämiseksi asti."

"Saattaisinhan kesät käydä suuremmissa työpaikoissa niin kuin ennen."

"Ja talvet vetelehtiä niin kuin ennen. Jos asetut kaupunkiin, sitte
tuota vähän saatettaisiin arvella, vaikka suoraan puhuen minä
mieluisemmin soisin Anna Maijan tulevan kunnon talon emännäksi kuin
nikkarin matamiksi."

Hyvin pahoilla mielin läksi Janne isännän puheilta kertomaan vastausta
Anna Maijalle. Ja pahoillensa tuli hänkin. Kuitenkin päättivät he vielä
käyttää emännän välitystä. Lienan ja Matin he ihan oikein arvasivat
pysyvän sekautumatta koko asiaan.

Kauan vastusti isäntä vaimonsakin houkuttelua. Täytyi hänen sentään
viimein suostua, kun huomasi Anna Maijan kykenemättömäksi tajuamaan
järkeviä syitä, eikä hänen tehnyt mieli häntä ikäänsä itkettää.

Sovittiin, että nuorten piti elämän toisessa tuvassa eri leivässä ja
ostaman tarpeensa talosta kohtuullisesta hinnasta.

Häät vietettiin kesällä ja Anna Maija asettui matamiksi

Tästä lähtein nyt emännällä oli vielä suurempi kiusaus kuin ennen
siirtämään minkä mitäkin ruokatarpeita Lienan hallusta Anna Maijan
haltuun, eikä hän omalle lapselle antaessaan viitsinyt joka "sirua
ja pisaraa" punnita ja mitata. Paha vain, että tuo siru usein oli
kimpaleen kokoinen ja pisara monesti koko kannunkin täyteinen. Nyt
häneltä myöskin unohtui Anna Maijan tähden kokonaan sisar Mari
lapsinensa eikä Marikaan enää huolinut käydä "kiusaamassa", kun
huomasi sisarensa vastahakoiseksi; ennen toki vierailta saattoi kärsiä
tylyyttäkin kuin omalta sisarelta.

Täten sai isäntä aihetta ihmetellä joka kerran, kuin Janne tuli
suorittamaan Lienan kirjoittamaa toisen leipäkunnan ruokaotosten tiliä,
mitan he niin vähällä toimeen tulivat. Ja muutamien kuukausien kuluttua
joutui Lienakin pulaan, kun hänen numeronsa, varsinkin voitilissä,
pyrkivät yhä pahemmin sotkeutumaan.

Pitipä siitä syksymmällä sitte isännän lähtemän viemään evästä Mikolle,
joka silloin vielä kävi viime vuottansa kansakoulua, ja samalla
muuttamaan säästettyä voita rahaksi.

"Paljokos sinulla nyt on voita?" kysyi hän nostaessaan isonlaista
astiaa kärreihin.

"Kirjani mukaan pitäisi siinä olla kaksi leiviskää. Mutta hyvin se
näyttää vähältä."

"Mitenkäs sinun kirjasi nyt ovat ruvenneet niin pettämään? Olivathan ne
ennen tarkat."

"Sitäpä tässä minäkin ihmettelen. Joka kirnuuksesta punnitsen aina
runsaasti, eikä voi sittekään riitä. Johan se on monesti tapahtunut."

"Siitä nyt näet," virkkoi emäntä, joka paraiksi tuli kuulemaan Lienan
viime sanoja, "miten joutavaa turhuutta se sinun mittelemisesi on."

"Eipä niinkään", vastasi Lienan puolesta isäntä. "Sinun ei tarvitsisi
ilmaiseksi syöttää Jannen joukkoa."

"Pitäisikö heille joka siru punnita."

"Se olisi tarkoitus. Oppikoot ensin tulemaan toimeen omilla
ansioillansa eikä luottamaan muihin. Ei siitä hyvää lopuksi tule, jos
alussa valmiilla elävät."

"No, minusta he tuntuvat olevan omaa perhettä eikä vierasta."

"Laitetaan sitte niin, että ollaan kaikki yhdessä leivässä."

Isäntä läksi ajamaan.

Emännältä unhottui tämän keskustelun tähden varsinainen asiansa, jota
varten hän oli tullut ulos: napinreikä-silkin tilaaminen.

Kaupungissa huomattuaan todeksi voisäästön vajauksen, kuten Liena jo
oli arvannut, mietiskeli isäntä koko kotimatkan, millähän keinolla nuo
vehkeet paraiten saataisiin estetyksi. Jo ajatteli hän hankkia lukkoa
voiastiaan, mutta hylkäsi sen tuuman; sillä jospa voi siten säilyisi,
jäisihän maito, liha ja paljo muutakin vielä vaaraan. Eikä muutenkaan
tuntunut sopivalta tavarain kätkeminen lukon taakse talon varsinaiselta
emännältä.

Kotiin saavuttuansa ryhtyi hän koko oman perheen koolla ollessa, jopa
Anna Maijankin kuullen selittämään, että sellainen järjestys kuin
tähän asti ei käynyt päinsä, koska eri leivässä olosta ei kuitenkaan
näyttänyt mitään tulevan. Sen tähden oli parasta ruveta yhteen leipään,
sittehän ei tarvinnut mitään ruoan sissimistä käyttää.

Tämä päätös oli kaikille mieleinen, varsinkin emännälle, joka siten
pääsi ikään kuin taakasta, sillä sinä tuo kotivarkaus kuitenkin oli,
vaikka hän itse sitä ei siksi tunnustanut, joten vaikea vanhasta
tavasta eroaminen pysyi hänellä vieläkin vaikeampana.

Mielellään sen tarjouksen otti vastaan myöskin Janne. Eihän nyt
talvella ollut tiedossa mitään erityistä rahan ansiota eikä kesän
tulojakaan varsin kosolta enää ollut säästössä, kun näet Janne ei vielä
ollut oppinut pitämään kiinni pennistä.

Kului talvi eikä isäntä vielä huolinut vaatia yhteiseen kassaan Jannen
vähiä ansioita; toivoi vain hänen itsestäänkin antavan sitte, kuin
enemmän saapi kokoon.

Kuitenkin häntä vähän alkoi kiusoittaa, kun Anua Maija hankki muhkean
"matamin talvipalton" sekä monta muuta vaatekappaletta, jotka näin
talonpoikaisessa elämässä vähän vivahtivat joutavaan ylellisyyteen.

Kevään tullen läksi Janne etemmäksi ansiokkaampiin töihin ja lähetteli
sieltä kesän pitkään silloin tällöin rahaa Anna Maijallensa, joka ne
kaikki käytti tarpeihinsa, vai lieneekö säästänytkin, oli tietämätöntä,
hän kun ei sitä kellekään ilmoittanut.

Vävyn poissa ollessa muuten kulki elämä hiljalleen, kuten ennen hänen
muuttumistansa talon loisesta likeiseksi sukulaiseksi. Vävyn äidin
olo talon yhteisessä elämässä ei näet paljoakaan vaikuttanut niin
suuren perheen leivässä. Anna Maijalla nyt vain oli oma erityinen
rahakukkaro sen sijaan, että hän ennen oli itselleen salakeinoilla
rahaa neuvotellut.

Ensi lumen tultua syksyllä palasi Janne kesätöistään rikkaana miehenä,
kuten Vaaran isäntä toivoi. Vaan eivätpä ne rahat hellinneetkään
vävypojan tallesta yhteiseen rahastoon.

Odoteltuaan viikon, jopa parikin, eikö Janne toki arvaisi asiaa, otti
isäntä sen viimein puheeksi.

"Kuules, Janne, meillä kun on elos yhteinen, niin pannaanpas yhteen
ansiotkin. Minä ja Matti ansaitsemme auralla ja karjalla, sinä
höylällä. Eikös niin?"

Janne ällistyi ja sitte loukkautui. Eikö hän muka ollut mies
puolestansa hoitamaan omia asioitaan; pitikö hänen ruveta tekemään
tiliä toiselle, joka ei edes ollut hänen vertaisensakaan sivistykseltä,
vaativainen ukon rahjus vain.

Näin hän ajatteli, mutta ei kuitenkaan julki puhunut. Hän ääneti
läksi isännän luota vanhaan tupaan ja istahti höyläpenkilleen asiata
harkitsemaan.

Ylpeys, tuo poikamaisuuden sankaruus, ja järki nyt rinnustelivat miehen
mielessä. Järki myönsi kohtuulliseksi isännän vaatimuksen, mutta ylpeys
sittekin pääsi voitolle. Ei, hän ei mistään hinnasta ruvennut toisen
palvelijaksi: johan hän sitä oli kylliksi kokenut oppiaikanaan; nyt hän
toki jo saattoi olla oma isäntänsä.

Vaaran isäntä puolestaan joutui kahden pahan pulan väliin. Jos Jannen
perhe oli eri leivässä, ei hänen kukkaroonsa siitä karttunut montakaan
kymmentä markkaa, ja jos he pysyivät edelleen talon leivässä, jota nyt
oli koetettu, meni heidän osansa ihan ilmaiseksi.

"Olkoonhan nyt sentään tällänsä tuota tuonemmaksi", arveli isäntä.
"Eivät he toki koko taloa tyhjäksi syö."

Ja sikseen se asia jäi.

Jannen palatessa kotiin oli Anna Maijalla ottaessaan häntä vastaan
ollut sylissänsä kolmen kuukauden ikäinen poika. Tämä Junnu se nyt
tuli isän silmäteräksi. Hänelle hän ensin nikkaroitsi uuden, muhkeaksi
pitsatun kätkyen, vaikka jo tullessaan oli tuonut koko kolmekymmentä
markkaa maksavat vaunut.

Olipa siinä muitakin omia töitä tehtävänä Anna Maijan tarpeiksi:
piironki, jota ei ennestään ollut koko talossa millaistakaan,
vaatekaappi, vetosänky, pesukaappi, tuoleja ja pieni pöytä.

Niitä tehdessä ja parhaan mukaan pitsaellessa kului aika jouluun saakka
niin tarkkaan, että kylätöitä ei tullutkaan tehdyksi eikä noista
omistakaan ehtinyt valmiiksi kuin puolet.

Kuitenkin oli Jannella kaiketi vielä kesäsäästöjä sen verta, että
hän joululahjat kykeni ostamaan kaupunkilaisten tapaan. Ainakin hän
niin teki. Junnu ei tietysti jäänyt unhotuksiin, päin vastoin häntä
ikäisekseen tuli muistetuksi liiaksikin.

Kun aattoiltana sitte joulupukki ensi kertaa kaikkiansa kävi Vaaran
talossa Jannen ostoksia antelemassa, ei isäntä enää malttanut olla
virkkamatta:

"Kuulepas, Janne, riittääkö sinulla rahaa tuolla lailla kylvellä? Eikö
Junnu tulisi toimeen vähemmälläkin? Enkä minäkään olisi pitänyt lukua
näin koreasta piipusta."

"Tottahan tuota nyt tään verran jaksaa."

"Mutta säästähän veronmaksuun! Silloin minä tarvitsisin jonkun verran
lisäksi omihini."

Jannen joulu-ilo sotkeutui. Hänenkö varoihinsa sitä nyt
turvauduttiinkin! Mutta ei hän mitään vastannut eikä enää puhunut koko
iltana.

Päästiin siitä kevättalveen.

Isäntä kerran pistihe myllylle jauhattamaan ja samalla kävi puodissakin.

Kauppias, kohteliaasti tarjottuaan tupakan, kysäsi ikään kuin ohi
mennen:

"Yhdessäkö leivässä te olette vävynne kanssa?"

"No, niihän ollaan. Olisiko mitä?"

"Jannella on täällä vähänen asioita."

"Onko hän tänne velkaa? Paljoko sitä on?"

Kauppias kaivoi laatikosta parin viikon vanhan velkakirjan, jossa Janne
sitoutui vaadittaessa maksamaan kuusikymmentä markkaa.

"E-en minä tästä mitään tiedä. Maksakoon itse velkansa, ei minulta
riitä rahaa tähän."

"Otan minä eloakin."

"Ettäkö sitte taas saisitte myödä jauhoja sijaan. Ei, näkyvät ne elot
tänä vuonna menevän vielä omina tarpeina."

"Jääköön sitte toistaiseksi."

Kotiin palattuansa hyvin pahoillaan kysyi isäntä kuitenkin leppeästi
Anna Maijalta:

"Mihinkäs tarpeesen te kauppiaalta rahaa otitte?"

Anna Maija säikähti.

"Sieltähän kauppiaan linjasta olisit nähnyt, jos olisit katsonut."

Muuta vastausta isäntä ei saanut tyttäreltään eikä Jannelta senkään
vertaa. Mutta arvaamalla hän aavisti ainakin osan tuosta summasta
kuluneen Junnun leikkikaluihin, joita melkoisen tiheään oli tuotu ja
jotka aina seuraavana päivänä olivat ramuina tai ihan rikki.

Tuli veronmaksun aika ja Janne silloin antoi apellensa viisikymmentä
markkaa.

Isäntä ällistyi. Mistä Janne nyt oli rahaa saanut?

"Entäs se puotivelka?”

"Maksettu", kuului lyhyt vastaus.

Vielä pahemmin kummastui isäntä, mutta mitään selkoa ei hänelle annettu.



V.


Kansakoulusta päästessään oli Vaaran Mikko jo melkoisen vanttera,
kuudentoista vuoden ikäinen miehen alku, niin että hän voimiltansa
kyllä olisi kyennyt melkeinpä mihin työhön hyvänsä. Isänsä laittoihin
hänelle kelpo viikatteen kuntoon ja käski kanssansa niitylle, kun
helpompien kevätkesän askareiden jälkeen joutui kiireinen, vaan
viehättävä heinäaika.

Läksihän Mikko tietysti, ei hän toki kehdannut suoraa käskyä vastustaa,
vaikka aikaisin nouseminen tuntuikin hyvin vaikealta nyt äkistään;
siihen astihan ei mikään pakko ollut ajanut häntä ylös ennen kuin
itsestään heräsi.

Mikko niitti päivän hiljakseen ja toisenkin, ja isän teräväksi hioma
viikate alkoi jo luistaa täyttä vauhtia, niin että heinä pystyyn jäi
joka lyönniltä, kunnes uusi lyönti sen työnsi laidemmalle. Tämä antoi
myöskin työn intoa muuten vastahakoiselle mielelle, niin että Mikko
toisen päivän iltarupeamalla yltyi kilpaamaan vahvan niittomiehen
päiväläis-Pekan kanssa.

Mutta kolmantena aamunapa sitte uni painoihin silmäluomia niin
sanomattoman suloisesti ja koko ruumis tuntui niin perin raukealta,
että Mikon oli varsin vaikea herätä.

Pääsi hän sentään viimein seisalleen, sai terävän viikatteen käteensä
ja astui pitkään haukotellen työpaikalle etäällä toisten jäljestä.

Siellä kun hän yritti lyömään, tuntui lapaluu rusahtavan ja samoin niin
oudosti naksahti toinenkin, kun oli viikatetta siirrettävä takaisin
päin; ne ruskivat niin, että tulisirkkuset silmissä lentelivät, ja
tuota kesti koko aamurupeaman, vähitellen sentään heiketen.

Nyt se vasta työ tuntui työltä ja Mikolle pyrki kyyneleet silmiin
herumaan. Ei toki "aika mies" sentään kehdannut ruveta säännöllisen
itkun tekoon, mutta aamiaisella hän virkahti:

"Isä, enköhän minä pääsisi lyseoon?"

"Ahah, viikateko se sellaista pani päähän?"

"Niin no, eihän tuo ole niittäminen hauskaa."

"Hauskaako sitte aina pitäisi olla! Ei, poika hyvä, ei missään ole aina
hauskaa. Jospa siellä koulussa rupeat taas vehkeilemään, niin menevät
hukkaan rahat ja aika. Herrastut vain siellä vielä enemmän, niin
että sitte et ollenkaan kykene työn tekoon. En minä kuitenkaan jaksa
kouluttaa sinua papiksi asti."

"En minä papiksi pyrkisikään. Jospa edes muutaman luokan saisin käydä,
niin pääsisinhän paremmin puotiin taikka postikonttoriin, niin kuin
Solisevan Heikki; hänellä jo kuuluu olevan palkkaakin."

"No, tuumitaanpahan tuota sitte tarkemmin. Tee nyt tämä kesä työtä; ei
siitä ruumiille vahinkoa tule."

Nyt Mikko toivon elvyttämänä tarttui paremmalla innolla viikatteesen ja
parin päivän kuluttua lakkasivat lapaluut naksahtelemasta.

Syksymmällä pantiin Mikolle koko kuorma evästä mukaan, niin paljo,
että arveltiin riittävän koko lukukaudeksi, ja Matti kyyditsi hänet
lyseokaupunkiin, hankki asunnon erään kauppiaan taloon, toimitti miehen
lyseon kirjoihin ja jätti omiin hoteihinsa.

Lukemiseen Mikolta ei juuri nimeksikään aikaa kulunut. Koulussa kun
läksyt aina edeltä päin hyvästi valmistettiin, oppi hän ne jo siitä
eikä viitsinyt edes kirjojakaan kuljettaa pulpetistaan asuntoonsa.
Täten hän sai enimmän aikansa viettää vallan jouten.

Puodin rusina- ja sokurileipä-laatikot erittäin kutkuttivat Mikon
suuta. Senpä tähden hän eräänä päivänä kysyi kauppiaalta, eikö saisi
joutoaikanaan olla puodissa apumiehenä, ja saikin tuon mieleisensä
luvan.

Silloinkos Mikko ilostui! Ja puodissa hän rupesi oleskelemaan niin
ahkeraan, että monestikin oli koulusta myöhästyä. Ja varsinkin hän aina
tunkeutui punnitsemaan kaikenlaista makeistavaraa, sitähän oli samalla
niin helppo pistää kouran täysi taskuun sekä oman suun varalle että
koulussa yksitellen myötäväksi. Jos ei näitä tällä keinolla saanut,
keksi hän pian toisia. Hän asettui viattoman näköisenä seljin seisomaan
jonkun laatikon kohdalle, raotti sitä hiljalleen ja yht'äkkiä, milloin
toisten puotimiesten silmä välttyi, kouraisi laatikkoa.

Muuten oli Mikko hyvä kirjoitusmies. Kauppias sen tähden rupesi
pitämään häntä apulaisena kirjain pidossa, antaen hänen siirrellä
muistikirjasta pääkirjaan velaksi annoksia, ja oli varsin tyytyväinen
hänen työhönsä.

Onnistuipa hänelle hyvin koulussakin. Opettajat pian huomasivat
hänen taitonsa, kyselivät häneltä, mitä kaikkea hän oli lukenut,
ja huomattuaan sen enimmäkseen vastaavan koko ensi luokan kurssia,
siirsivät hänet kahden kuukauden kuluttua toiselle luokalle. Tosin hän
ei ollut kansakoulussa lukenut kieliä, vaan hyväntahtoiset opettajat
yksityisesti kotonaan maksutta luettivat sen, kuin häneltä puuttui.

Joululuvalle päästäessä Mikko jo korotettiin kevätlukukaudeksi senkin
toisen luokan ensimmäiseksi mieheksi.

Jo ennen lukukauden loppua oli kauppias kysynyt Mikolta, eikö hän jäisi
jouluajaksi kokonaan puotiin, niin saisi kevätlukukaudella häneltä
ruoankin, että sitä ei tarvitsisi niin etäältä kotoa vetää.

Tietysti Mikko mielihyvällä otti vastaan sellaisen tarjouksen ja
kirjoitti kotiinsa, että oli tarpeeton tulla häntä noutamaan.

Päästyänsä varsinaiseksi puotipojaksi tuli Mikko rohkeammaksikin ja
verotti, paitsi makeislaatikkoja, silloin tällöin myöskin rahastoa.
Joulun edellä se kävikin helposti, kun ihmisiä kuhisi puodissa kuin
markkina-aikaan ja silloin tietysti olisi toisten puotilaisten ollut
vaikea pitää häntä silmällä, jos olisivat häntä epäilleetkin, mutta
nythän ei vielä kellään ollut siihen aihetta.

Kävipä sitte kaupungin postimestari jouluvierailulla kauppiaassa ja
sattui kertomaan, että hän mielellään ottaisi ylimääräisen kirjurin
avukseen, kun itse jo oli vanha eikä oikein viitsinyt kirjoitella
kaikkia kirjoitettaviansa.

Kauppias esitti Mikkoa, kiittäen häntä nöyräksi ja teräväksi pojaksi.

Hänet heti kutsuttiin sisään ja pantiin näytteeksi kirjoittamaan.
Käsiala oli kyllin kelvollinen. Lisäksi kauppias vielä näytteli
kirjoistaan Mikon tekemiä tilejä, jotka kaikki olivat siistit ja
puhtaat.

Oli vielä yksi paha este vastuksena. Miten tulisi mies toimeen
postikonttorin työssä, kun postimestarin ei omasta puolestaan
kannattanut maksaa palkkaa muuta kuin nimeksi eikä postilaitos alussa
maksanut mitään.

Tähänkin sentään keksittiin keino. Kauppias lupasi antaa ruoan ja
asunnon, jos Mikko suostui olemaan hänellä konttorityössä, milloin
jouti postikonttorista.

Miksipä Mikko sitä ei olisi luvannut. Seuraavana päivänä hän meni
rehtorin puheille, joka häntä myöskin kehoitti ottamaan paikkaa, eli
ei hänellä ollut halua lukea pitemmälle ja lupasi antaa erotodistuksen
vast'edes, milloin sitä tarvittiin.

Näin joutui Vaaran Mikko uudelle uralle, vaan ei siitä mitään kotiinsa
ilmoittanut; "ehtiihän tuo", ajatteli hän.

Työ sujui hyvin molemmissa paikoissa muutamia viikkoja.

Kauppias vähitellen alkoi luottaa Mikkoon yhä enemmän ja viimein antoi
nimessään hänen kuitata ja tuoda postikonttorista myöskin vakuutetut ja
sisäänkirjoitetut kirjeet, kuten hän jo ensi päivästä asti oli tuonut
vakuuttamattoman postin.

Kerran hänellä niin ikään postikonttorista tullessaan oli taskussa
kolme sisäänkirjoitettua kirjettä kauppiaalle tuotavana. Miten hän
niitä siinä astuessaan sormillansa näpelöitti, niin tuntuikin yksi
olevan auki. Hän heti tempasi sen silmäinsä eteen, ja kas! auki se
tosiaankin oli; gummia oli kiinni pannessa liian vähän kostutettu, niin
että kuoren kieli oli itsestään auennut, lakkaamatta kun kirje oli. Ja
tuosta pilkutti kirjeen välistä kaksikymmenmarkkasen laita.

Jo ojensi Mikko kielensä kostuttaakseen gummia ja pannakseen kirjettä
kiinni. "Maltas!" kuiskasi ääni. "Ota ensin rahat pois! Pistä sitte
kiinni!"

Neuvo tuntui hyvältä. Olihan tilaisuus erittäin hyvin sopiva.

"Mutta se on varkautta!" kuului toinen ääni.

"Älä koske! Älä petä luottamusta!"

"Kukapa sen älyää. Onhan kauppiaan kirjeistä ennenkin välistä ollut
rahaa poissa."

Ja seteli livahti Mikon taskuun, kuoren reuna sipasi Mikon kieltä ja
kirje sulkeutui.

"Entä jos kauppias nyt on kotona, niin huomaa hän kirjeen kosteaksi!"
kuului taas ääni. Mutta se oli tuon ensimmäisen äänen kavalaa
varoitusta peittämään jälkiä.

"Astuskelenpahan vähän ja huiskuttelen kirjettä, niin pianhan se
kuivaa!" miettikin Mikko varoituksen johdosta, ja niin hän myöskin teki.

Sitte hän astui rohkeasti puotikammariin ja antoi postin kauppiaalle,
joka tosiaankin oli kotona, kuten Mikon paha henki oli peljännyt.

Kauppias avasi kirjeet.

"Kas, eihän tässä olekaan rahaa, vaikka pitäisi olla kaksikymmentä
markkaa!" kummasteli hän.

"Ehkä onkin lähettäjältä jäänyt panematta. Onhan tuota välistä ennenkin
tapahtunut", kiirehti Mikko selittämään.

"Eipä tämä mies juuri helposti erehdy. Vaan saattaneehan tuo sentään
joskus tapahtua tarkallekin."

Siihen se asia jäi. Sillä kun kauppias kirjoitti kirjeen lähettäjälle,
että rahaa ei tullutkaan, vastasi hän kyllä muistelevansa panneensa
kirjeesen setelin; mutta koska hän sentään ei muistanut niin tarkkaan,
että olisi voinut sen valalla vahvistaa, lähetti hän saman summan
uudestaan.

Tämän kepposen jälkeen Mikko ei muutamaan kuukauteen koskenut puodissa
eikä konttoreissa mihinkään toisen omaisuuteen. Omatunto tarvitsi aikaa
tottuakseen siihenkin, joka jo oli tehty.

Sattuipa sitte kevättalvella varsinainen postin-ekspeditööri
tarvitsemaan viikkokaudeksi vapautta, mennäkseen katsomaan heikkona
sairastavaa vanhaa isäänsä ja postimestari asetusten mukaan antoikin
hänelle virkavapautta kahdeksaksi päiväksi sekä määräsi Mikon siksi
ajaksi hoitamaan ekspeditöörin virkaa.

Mikko sai kirjeiden säilytysarkun avaimen ja ryhtyi työhönsä.

Lähtevän postin hän selvitti sukkelaan ja säännöllisesti. Samoin
ensimmäisen tulleenkin postin. Kaikki vakuutettu posti samoin kuin
sisäänkirjoitettukin tuli kirjoihin ja sitte kukin kirje, kelle oli
menevä.

Postiljoonit selvitellessään vakuuttamatonta kirjekasaa löysivät yhden,
jossa oli päällekirjoitus "Mikko Vaaralalle", ja antoivat sen heti
hänelle.

Kiireen kähinässä Mikko pisti sen taskuunsa ja avasi vasta asunnossaan.

"Rakas Veli!" luki hän ja katsahti lopusta nimeä. "Kas vain, hyvinpä
Anna Maija onkin oppinut kirjoittamaan. No, johan hän on opetellutkin
monta vuotta. Mitäs hän sitte kirjoittaa?"

"Meillä täällä kotona on hyvin ikävät asiat. Me, taikka oikeastaan
Janne, vaikka tiesinhän minäkin asian, tulimme ottaneeksi puodista
minkä mitäkin pikku tavaraa, ja kauppias niistä otoista vaati Jannelta
velkakirjan tässä pari viikkoa sitte. Nyt on hän isältä tinkinyt
maksua siitä velasta. Eikä siinä kyllä. Isä toivoo ja on pyytänytkin
Jannelta rahaa veronmaksuun, vaikka kyllä minä tarkkaan tiedän hänellä
itselläänkin olevan. Niin, miten tästä nyt selvittäneenkään. Arvelin,
että ehkä sinä sieltä, kun olet kaupungissa, voisit paremmin hankkia
sata markkaa tai vähän runsaammin ja lähettäisit sitte minun taikka
vielä paremmin kauppiaan nimeen. Maksaisimmepahan sitte, kuin tässä
vähän ehdimme eläytyä ja Janne varmeta työn saantiin. Muuten sotkeutuu
kotieloksemme kokonaan. Tiedäthän, että isän näpistä raha ei vähällä
heltiä eikä ole hänen silmiinsä katsominen mikään leikin teko. —
Pikaista vastausta odottava sisaresi Anua Maija."

Mikko luki loppuun ja luki uudestaan alusta.

"Ahah, vai on isä siellä taas urkkimassa toisten salaisuuksia. Kyllä
nyt pitäisi siskoa auttaa pulasta, mutta miten saada rahaa?"

Tätä mietiskellen hän pistäytyi puotiin, seisattui seljin rahalaatikon
kohdalle ikään kuin ulos katselemaan, ja vips! yksi seteli livahti
hiljaa auki vedetyn laatikon raosta Mikon kouraan.

Puotikammariin palattuansa vilkasi hän saaliisensa ja huomasi sen
kaksikymmen-markkaseksi.

"Alkuhan tuossa on," arveli varas, "mutta lisää vielä tarvitaan.
Eiköhän... Niin kyllä sen pitäisi käymän päinsä, jos vain sattuu."

Mietteissään istuskeli hän sen illan ja nukkui yönsä rauhattomasti,
nähden unta, miten isänsä ahdisteli sekä häntä että Anna Maijaa
salailemisesta ja vilpistelemisestä.

Aamusilla herätessä häntä äköitti isän loppumaton halu pitää kaikkia
holhouksen alaisuudessa. Miksi ei kukin muka saanut hoitaa omia
asioitaan.

Hän kaivoi arkustansa sievän hopeisen, luuvartisen sinetin, jonka
ennen kansakoulussa ollessaan oli muutamilla karamelleilla itselleen
narrannut eräältä kumppaniltaan, joka puolestaan oli sen saanut
tädiltään, mutta ei voinut sitä itse käyttää, siinä kun oli vallan
toiset kirjaimet kuin hänen nimessään.

Tämän sinetin Mikko pisti taskuunsa.

Oli juuri postin lähtöpäivä. Kauppias kirjoitteli omassa kammarissaan
kirjeitä koko kasan, pani muutamiin rahojakin ja lukitsi ne
sinetillänsä sekä toi ne konttorihuoneesen Mikolle postiin vietäväksi
ja sisäänkirjoitettavaksi.

Vapisevin käsin otti Mikko kirjeet vastaan.

Vielä ei ollut kiirettä postikonttoriin Hän siis pisti kirjeet
taskuunsa ja jatkoi työtään kauppiaan konttorissa. Mutta kun kauppias
poistui ottaen nurkasta kepin käteensä, josta Mikko arvasi hänen
lähteneen kävelemään, kävi hän kiireesti lukkoamassa kaikki konttorin
ovet, jääden itse sisälle.

Kotvasen kuluttua hän läksi astuskelemaan postikonttorille päin järven
rannatse ja pysähtyi siihen ikään kuin huviksensa heittelemään kiviä
veteen. Yksi niistä välähti niin omituisen kirkkaasti ja muutenkin
lentää vikuroitti niin oudosti ilmassa, että onkipojat huudahtivat:
"mikäs se sellainen kivi oli!" Vaan Mikko mitään vastaamatta jätti
heidät sitä itseksensä arvailemaan.

Päivälliseltä Mikko nousi kesken, valittaen päätänsä kivistävän, ja
riensi kirjoittamaan sisarelleen. Saatuansa kirjeen valmiiksi kääri hän
sen sisälle rahaa ja päälle puhdasta paperia, sulki kaikki kuoreen ja
piirsi siihen sisarensa nimen. Kirjoittipa hän sitte vielä toisenkin
kirjeen kotipaikkansa kauppiaalle, pyytäen häntä antamaan mukana
olevaa kirjettä Anua Maijalle. Pistettyään sitte kaikki suurempaan
kuoreen piirsi hän siihen takanojaisilla kirjaimilla osoitteen ja
työnsi iltapäivällä postikonttoriin mennessään kirjeen laatikkoon, että
kenenkään ei pitänyt lähtöpaikassa tietämän sen häneltä lähteneen.

Hyvän aikaa meni kaikki entistä menoaan? Mikko, oltuaan muutamia
päiviä levoton, alkoi jo nukkua rauhallisesti ja unhottaa koko asiaa.
Varsinainen ekspeditööri palasi ja Mikko taas ryhtyi apulaiskirjurin
töihin.

Eipä aikaakaan, niin saapui kauppiaalle yht’aikaa kaksi kirjettä,
joissa ilmoitettiin hänen lähettämistänsä kirjeistä olleen rahat poissa
ja samalla lähetettiin hänelle nähtäväksi kuoret, joiden sinettejä
ilmoituksen tekijät eivät tunteneet kauppiaan omiksi.

Vieraat ne olivatkin ja kauppias heti katsoi kirjoistaan, minä päivänä
ne oli lähetetty.

Mikko oli konttorissa läsnä.

"Sinähän nämä veit postikonttoriin?"

"Niin muistelen."

"Oliko näissä silloin nämä sinetit?"

"Sitä en muista", vastasi Mikko rohkeasti.

Parin päivän kuluttua saapui vielä kaksi samanlaista valituskirjettä ja
kauppias huomasi kaikkein neljän koskevan samana päivänä lähetettyjä
kirjeitä.

Kauppias ensin epäili Mikkoa ja koetti tutkiakin häntä, mutta turhaan.
Viimein hän ilmoitti asian viskaalille.

Tosin näytti viskaalinkin mielestä olevan syytä epäillä Mikkoa, mutta
koska häntä vastaan ei mitään varmaa todistusta ollut, vaan päin
vastoin kauppiaankin täytyi todistaa hänestä vain hyvää, jäi asia
pitkällisten tutkintojen jälkeen lepäämään, kunnes joku sattuma toisi
syyllisen ilmi.

Kauppias, jonka luona Mikko asuskeli, piti puoli pakosta työssään häntä
koko juttuajan. Mikko taas malttoikin mieltänsä pitkän ajan, niin että
jätti puotilaatikonkin rahat rauhaan eikä koskenut mihinkään vieraasen
tavaraan. Kun hän sitä paitsi oli uuttera työssään, alkoi kauppias
jälleen luottaa häneen.

Heti ensimmäisen poliisitutkinnon jälkeen oli Mikko kirjoittanut
kotiinsa ja silloin vasta kertonut, millä tavalla hän oli joutunut
apulaiseksi postikonttoriin, sekä sivumennen ilmoittanut, että häntä
nyt epäiltiin rahakirjeiden avaamisesta, vaan vakuuttanut olevansa
aivan viaton.

Vaaran isäntä ensin säikähti, vaan tarkemmin ajatellen kuitenkin luuli
kerrassaan mahdottomaksi, että hänen poikansa, jota hän oli niin
hartaasti ohjannut totuuden tielle, olisi voinut tehdä sellaista.
Niinpä hän pian unhottikin koko asian.

Mutta sen sijaan emäntä ja Anna Maija aavistivat pahaa, varsinkin
viimemainittu, joka juuri samaan aikaan, kuin tuo varkaus oli
tapahtunut, oli veljeltään saanut paljon rahaa. Eivät he sentään
kellekään ilmaisseet arvelujansa, eivätpä edes toinen toiselleenkaan.
Salaileminenhan olikin heidän tapansa. Kauan he molemmat levottomina
itsekseen odottelivat vielä pahempia uutisia, vaan kun niitä ei
kuulunut, rauhoittuivat hekin vähitellen.



VI.


Runsas vuosi oli kulunut siitä, kuin vaaralaiset viimeksi Mikolta
kirjeen saivat. Sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut hyvää eikä pahaa,
niin että isäntä jo alkoi käydä levottomaksi, varsinkin kuin ei Mikko
edes ilmoittanut sitäkään, miten tuo juttu päättyi.

Matin pystytellessä juhannuskoivuja rappusten eteen astua tallusteli
pienoinen poika pihaan ja ojensi kaukaa kirjettä, sanoen:

"Tämä lähetettiin sieltä postikonttorista; sanottiin olevan sillä
kiire."

Matti katsahti, huomasi kuoresta oudot postimerkit, jätti siihen koivun
kallellensa reikään, jonka oli lomalla lyönyt kovaan maahan, ja riensi
tupaan, jossa koko muu väki oli kuka missäkin juhlan vastaan oton
puuhassa.

"Mistähän tämä lienee, koska sillä kuuluu kiire olevan, ja noin vieraat
ovat merkitkin?"

"Avatkoon Liena ja lukekoon!" virkkoi isäntä hätäilemättä, vaan
kuitenkin keskeyttäen työnsä, jona tällä kertaa olikin vain
leikkikärrien teko lapsille.

Liena luki:

"Englannista 10 päivänä kesäkuuta 18.. Rakas Isä ja Rakkaat Omaiseni
kaikki!"

"Mitä, Mikkoko se Englannista kirjoittaa? Mikä hänet on sinne vienyt?"

Liena jatkoi tämän isännältä ilmi päässeen ihmettelyn ja oudostelun
jälkeen:

"Sanon: rakkaat, sillä nyt tosiaankin tunnen, että kaikki te olette
minulle sangen rakkaat, vaikka en ansaitsekaan teidän rakkauttanne,
minä, kelvoton poikanne! Älkää nyt vain kauhistuko, kun sanon: minä
olen pakomatkalla Amerikkaan."

Isännältä kuitenkin, varoituksesta huolimatta, putosi veitsi kädestä.
Emäntä synkistyi muodoltaan. Anna Maija vavahti, eikä Liena hetkisen
aikaan saanut sanaakaan tulemaan suustansa. Matti seisoi, rohkenematta
katsoa kehenkään.

"Niin, pakomatkalla olen," luki viimein Liene edelleen, "mutta jo
tällä lyhyellä matkalla olen myrskyn kourissa ehtinyt kylliksi tuntea
nykyisen ilman katkeruutta.

"Että kokonaan ette tuomitsisi minua, kerron pakoni syynkin. Ehkäpä
se olisi opiksi Anna Maijalle, että hänen lapsistaan ei tulisi minun
kaltaisiani."

Anna Maija varustautui uhoitellen ottamaan vastaan opetusta.

"Muistatte kaiketi vielä postijutun, johon olin sekautunut, vaikka asia
raukesi, kun ei ollut riittävää, todistusta. Minä se kuitenkin olin
syyllinen rahain häviämiseen kirjeistä."

"Eihän vain liene juuri niitä rahoja tänne minulle lähettänyt!" virkkoi
Anna Maija hämmästyksissään, siten tunnustaen asian, jota oli tähän
asti niin tarkkaan salannut kaikilta.

"Lähettikö hän sinulle rahaa!" sanoi isäntä vapisevalla äänellä. "Oh,
nyt alan arvata, mistä Janne silloin sai puotivelan maksuun, vieläpä
antoi minullekin. Voi minua onnetonta! voi Mikko raukkaa!"

"Mikä raukka hän on; sano varas, niin osuu paremmin paikalleen!" lausui
juhlallisesti emäntä.

"Älä tuomitse, että sinua ei tuomittaisi! — Luehan edelleen, Liena!"

"Mutta ainoa todistus minua vastaan", kirjoitti Mikko, "olisi ollut
eräs vanha sinetti, jolla kauppiaan kirjeet lukitsin jälleen kiini;
vaan se makasi salassa järven pohjassa. Tutkinnon päätyttyä määräsi
oikeus nuo kirjekuoret pantavaksi seurahuoneen ravintohuoneesen
lasikaappiin ja alle kehoituksen kelle hyvänsä niiden tuntijalle
ilmoittamaan viskaalille.

"Nyt viime toukokuussa kuulin saman pojan, jolta sen sinetin ennen
kansakoulussa sain, tulevan meidän kaupunkiimme puotikirjain hoitajaksi
toiselle kauppiaalle. Hän ihan varmaan nyt jo onkin tuntenut sinetit,
jos vain on sattunut käymään niitä katsomassa. Minun ei sopinut jäädä
sitä odottamaan.

"Ajattelin jo hukuttautua ennen hänen tuloansa. Vaan isäntäni juuri
siihen aikaan hankki minulle passin ja lähetti Pietariin tavaran ostoon
sekä varusti mukaani 3,000 markkaa, jotka minun olisi pitänyt vaihtaa
Pietarissa Venäjän rahaksi.

"Kun nyt tämän tiedätte, ette varmaan suuresti kummastelle, että
pankista en markoista ottanutkaan Venäjän, vaan Englannin rahaa, ettekä
sitäkään, että nyt olen täällä ja tänä iltana jo matkalla vieläkin
etemmäksi.

"Mutta sen sijaan hyvinkin ehkä kummastelette, mikä minut pani
varastamaan. Anna Maija kertokoon syyn tähän varkauteeni, jota nyt
pakenen. Vaan se ei olekaan ainoa. Kipinästä tuli syttyy. Kotoa minä
sain näpistelemisen ja salailemisen ensi alun äidin ja Anna Maijan
esimerkistä, ja olen sitä sitte koko kouluaikani vähitellen näin
pitkälle jatkanut."

Emäntä kalpeni ja Anna Maija alkoi äänensä nyyhkiä.

"Antakoon äiti minulle anteeksi tämän syytöksen, niin kuin minäkin
hänelle annan anteeksi.

"Katkerasti kadun tekojani ja sydämmestäni soisin, että Jussi-veli
säilyisi joutumasta niille teille, joilla minä nyt olen.

"Kahden vaiheella olen ollut, palaanko nyt heti saamaan rangaistustani
vai menenkö edelleen. Tuntoni olisi rauhallisempi lähtemään takaisin,
vaan eihän tuo rangaistus tuonempanakaan minulta karkaa.

"Jos Jumala, jota tuskin rohkenen Isäksi sanoa, vaan jonka armoon
kuitenkin tästä hetkestä tahdon luottaa, jos Hän antaa minulle
ansaitsematonta menestystä Amerikassa, suoritan rehellisesti takaisin
kaksinkertaisesti joka pennin, mikäli varastelemisiani muistan.

"Älkää minua liian ankarasti tuomitko. Kun Amerikkaan päästyäni ja
sieltä jonkin työpaikan löydettyäni kirjoitan osoitteeni, tottahan
silloin ilmoitatte, miten siellä kotona jaksatte ja voitteko antaa
anteeksi surevalle Mikolle, jolla nyt on varkaan ja kirjevarkaan nimi."

Pitkään aikaan ei kukaan kyennyt mitään virkkamaan. Isännän leuat
vapisivat; emäntä istui kalpeana, kuin kuolema olisi kylmin kourin
häneen kosketellut, mutta itkemättä; Anna Maija ulisi. Ainoastaan Matti
ja Liena näyttivät olevan rauhallisemmat, vaikka kyyneliä heidänkin
silmistänsä valui. Ei kukaan ehtinyt ajattelemaan toisensa tilaa eikä
tunteita.

"Äiti, mikä sinulla on?" keskeytti Jussi hätäisellä äänellä kolkkoa
äänettömyyttä, kun huomasi äitinsä katseen.

Isäntä arvasi Mikon syytöksen sattuneen liian syvälle. Astuen vaimonsa
luo ja ottaen häntä kädestä sanoi hän leppeästi:

"Antoihan Mikko sinulle anteeksi ja Isällä tuolla ylhäällä on paljo
anteeksi antamasta, jos vain sen uskolla ja luottamuksella omistat."

Silloin emännältä ensin tunkeutui rinnasta syvä huokaus ja sitte
alkoivat kyyneleet jokenaan juosta. Hän oli aivan nääntyä itkuunsa.

Omin voimin hän ei jaksanut nousta. Isku oli kuitenkin tullut liian
yht'äkkiä ja tehnyt liian syvän haavan. Hän sairastui vuoteen omaksi.

Juhannus unhottui Vaaran asujamilta

Huomenna kirkkoon lähtiessä seisoi Matilta viistoon jäänyt koivu vielä
kallellaan. Isäntä sen käänsi pystyyn ja painoi saappaansa kantapäällä
maata ympärille lujempaan.

Isäntä ja Matti ne vain kirkkoon läksivätkin astumalla. Liena ja Anna
Maija sekä Jussi jäivät kotiin lapsia ja sairasta hoitelemaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen astui pappi, kun lähtövirsi oli veisattu,
uudelleen saarnatuoliin kuulutuksia lukemaan, koska juhannus silloin
sattui olemaan sunnuntaipäivänä.

Ensimmäiseksi luki hän erään, jossa kaikkia kehoitettiin ottamaan
kiinni ja vangitsemaan olinpaikaltaan poistunutta Mikko Vaaralaa, joka
oli epäluulon alainen suljettujen kirjeiden avaamisesta ja niistä
rahain ottamisesta sekä sitä paitsi 3,000 markan viemisestä kanssansa.

Tämä oli Vaaran isännälle melkein pahempi isku kuin eilinen kirje.
Ilman Matin apua hän tuskin olisi jaksanut paeta pois häntä
tähysteleväin ihmisten edestä. Pääsivät he sentään metsäpolulle ja sitä
myöten kotiinsa, tapaamatta säälimättömiä katselijoita.

Jo samana iltana saapui nimismies tiedustelemaan Vaarasta, oliko siellä
Mikon olinpaikka tiettynä. Isäntä näytti hänelle Mikon kirjeen. Siihen
tyytyen poistui kruunun palvelija ja lähetti saamistansa tiedoista
kertomuksen asianomaiseen paikkaan.

Muutamien päivien, ehkä viikkokauden kuluttua saapui Jannelta
työpaikalta kirje, jossa hän kutsui perhettänsä pois "varkaiden
pesästä". Anna Maija totteli, mutta selitteli kotiväelle Jannen vain
ikävän tähden tahtovan perhettä luokseen. Niinpä vaaralaiset eivät
lähtöä estelleetkään, mutta eivät myöskään aavistaneet lähtijäin sille
tiellensä jäävän. Janne näet syksyllä asettui kaupunkiin, kuten Vaaran
isäntä alun pitäin oli tahtonut.

Mikon kohtalo ei ollut vaikuttamatta Anna Maijaan; hänestä tuli
toimellinen nikkarin matami, johon osaltansa vaikutti myöskin
ero isänkodista, sillä eihän kaupungissa enää ollut niin suurta
kiusaustakaan tuohon salailemispaheesen.

Kauan sairasti Vaaran emäntä, mutta viimein noustessaan tautivuoteelta
olikin hän terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja sielun parattuapa
vasta ruumis olikin ruvennut paranemaan.

Hän niin häpesi entistä käytöstänsä, että pitkään aikaan ei sietänyt
salailemisesta puhuttavankaan, ja ryhtyi varsinkin Jussia totuttamaan
suoravaisuuteen ja totuuteen, joka hänelle onnistuikin, kun näet Jussi
oli tähän asti enimmiten pysynyt Lienan seurassa ja sieltä päin saanut
monta hyvää neuvoa ja nuhdetta.

Anna Maijan jouduttua pois kotoa johtui emännälle taas mieleen sisar
Mari, joka oli pysynyt unhotuksissa kauan aikaa. Kun hän viime
aikoina oli kokonaan lakannut käymästä Vaarassa, lähetti emäntä jo
sairaana ollessaan Lienan häntä noutamaan. Siitä pitäin taas Mari kävi
usein eikä koskaan lähtenyt tyhjin käsin, vaan ei kuitenkaan saanut
mitään enää salaa eikä milloinkaan viimeistä leipää. No, eipä Liena
laskenutkaan leipävarastoa niin vähäksi hupenemaan.

Jussin ei ollut mieli tehnyt kouluun, vaan ahkera hän kuitenkin oli
lukemaan, ja Liena opetti hänelle, mitä itse taisi. Olipa jo muutama
vuosi Vaarassa pidetty sanomalehtiäkin ja niistä Jussi aina ensinnä
muista otti selon sekä iltapuhteina kertoeli muulle kotiväelle.

Mikko aikaa myöten suoritti kaikki varastamansa rahat runsaine
korkoineen takaisin. Mutta se hänen toivonsa, että hän vielä kerran
pääsisi takaisin Suomeen, ei näyttänyt toteutuvan, sillä eipä häntä
kuulunut, vaikka hän viime rahakirjettä lähettäessään oli sanonut noin
puolen vuoden kuluttua itsekin tulevansa. Vaan siitä kului kaksikin
vuotta, eikä mitään tietoa tullut, mikä oli hänellä viipymisen syynä.

Eräänä iltana sitte Jussi, käytyänsä päivällä noutamassa sanomalehdet
postikonttorista, luki niistä muun muassa:

"Englannin rannalta on merestä äskettäin löydetty pullo, jonka sisällä
ollut, erään raskaslastisen laivan kapteenin jo vuosi sitte tekemä
kirjoitus ilmoittaa laivan ruvenneen vuotamaan ja vajonneen kaikkine
väestöineen ja matkustajineen, jotka on lueteltu ja joiden joukossa on
myöskin ollut eräs monta vuotta Amerikassa oleskellut suomalainen Mikko
Vaarala."

Vaaran isännälle herahti kyynel silmään. Kadonneen pojan näkemisen
toivo siis oli todella kadonnut.

Toinnuttuaan surun ensi tuskasta virkkoi hän äänellä, jonka soinnusta
kuului vakavuutta:

"Ihmeelliset ovat Herran tiet! Sen koston Hän siis oli Mikolle
valmistanut. Levätköön hän rauhassa syvässä haudassaan!"

"Niin ihmeelliset ovat tosiaankin Herran tiet!" myönsi emäntäkin, jolle
Mikon lankeemus oli tullut nousemiseksi. Ja saman tunnustivat kaikki
muutkin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotivarkaus : Kuvaus Itä-Suomesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.