Title: Elämä ja minä : Suorasanaisia runoja
Author: Pajari, M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämä ja minä : Suorasanaisia runoja" ***


ELÄMÄ JA MINÄ

Suorasanaisia runoja


Kirj.

M. PAJARI [Tyyne Maria (Maija) Rautio]



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS.

ELÄMÄ JA MINÄ

 1. Elämä
 2. Elämä ja minä
 3. Elämäntyö
 4. Kanssaihmiseni
 5. Elämä, ota minut!
 6. Ympäristö
 7. Elämästä ja ystävästä
 8. Onnen löytämisestä
 9. Mies ja nainen ja kaikkeinpyhin
10. Rakkaus
11. Ystävä
12. Lempi ja minä
13. Onni ja minä
14. Mestari ja minä
15. Minä ja minä

YSTÄVÄNI JA MINÄ.

16. He ja minä
17. Hän ei tietänyt
18. Lempi ja vapaus
19. Luuletko?
20. Kun ensi kerran tulit
21. Minun sydämeeni on tullut joulu
22. Kun rakkauteni heräsi
23. Yhtä siinä yhdessä
24. Lempemme puu
25. Hullut hetket
26. Ehkä niin on paras
27. Ja minä itkin hiljaa
28. Punainen kukka
29. Kevätkö, poikani?
30. Muisto
31. Sininen silta
32. Kuka olet?
33. Kukaties
34. Synti
35. Tuhlaajapoika
36. Vaikka sinulla olisi...
37. Sano
38. Joka oli väkevämpi kuin rakkautesi
39. Älä suutele minua nyt
40. Pyhä-aamu
41. Liian pitkällekö leikin?
42. Miksi lainkaan tulit?
43. Löysitkö kenties sinä?
44. Mene pian, tyttöseni!
45. Sisarukset
46. Lempemme
47. Eivät he voi aavistaa
48. Syy ei ole minun — eikä sinun
49. Juuri sellaisena
50. Markkinatori
51. Naisen sydän
52. Vanhuus ja nuoruus
53. Tuska
54. Kadotetulle ystävälle
55. Siksi se oli
56. Se olen sittenkin minä
57. Ensimmäiselle ystävälle
58. Sydämeni taru

KUVIA JA TUNNELMIA

59. Uni
60. Kevät
61. Aamupimeä
62. Ensi lumi
63. Köyhän lempi
64. Markkinamies
65. Se vanha lahja



ELÄMÄ JA MINÄ



1. ELÄMÄ.


Kun kauan ihmisvilinässä kaduilla. Näin monenlaisia ohimeneviä, mutta
kaikkien katseessa oli ylinnä yhdenlainen kaipuu. Jokaisen silmä
kerjäsi rakkautta — kenenkään päähän ei pälkähtänyt sitä antaa.



2. ELÄMÄ JA MINÄ.


Minä kuuntelen, — mutta ei mitään kuulu.

Elämä liukuu ohitseni. Seison syrjässä ja odotan, että se ottaisi
minutkin mukaansa. Aamusta iltaan minä istun ja kuuntelen, eikö joku
ääni jo kutsu. Eikö siellä valmisteta juhlaa jo minuakin varten,
eikö jo näppäillä huilun painimia, eikö viulusta helähdä iloinen
kutsu-sävel. Eikö jo kiilloiteta salien parketeita ja temmata minua
niiden palkeille. Eikö jo lasketa tuhatpäisiä raketteja ja hukuteta
minua karnevaalikukkien paljouteen. Nuorihan minäkin olen, ja
maailmassa vietetään nuorien juhlaa. — Ei, minä kuuntelen, — mutta
hiljaista on.

Elämä liukuu ohitseni — ja unohtaa minut, ja turhaan minä sieltä kutsua
kuuntelen.



3. ELÄMÄNTYÖ.


Katselen ulos ikkunastani ja mietin itseäni ja muita.

Monet, jotka käyvät asuntoni ohitse, omistavat paljon, — minulla on
vain nöyryyteni.

Toiset ovat tehneet suuria tekoja, — minä olen tunnustanut vain oman
tyhjänpäiväisyyteni _itselleni_.

Sitä tehtävää vartenko äitini minua sydämensä alla kantoi ja kivulla
synnytti?



4. KANSSAIHMISENI.


Peitän ikkunani, suljen oven ja istun äänettömänä huoneessani, ettei
kukaan tietäisi tulla luokseni. Säälistä heihin en soisi heidän
kuulevan sanojani: »Turhaan tulitte, ei minulla ole mitään teille
antaa.» Kenties joku pyytäisi: »Anna itseäsi.» Ja minun täytyisi
vastata: »Kaikki minussa on vain rihkamaa, joka ei kelpaa muille.»

He jättäisivät minut yhtä köyhinä kuin tullessansa ja minun sydämeni
olisi kipeä siitä, ettei minulla ollut mitään, jota olisin voinut
tarjota heille.



5. ELÄMÄ OTA MINUT.


Elämä, älä aja noin korskeesti ohitseni!

Ota minutkin rattaillesi ja anna hevosten hurjasti nelistää. Mitä
siitä, jos ne pillastuvat ja rattaat särkyvät ja minä putoan maantien
ojaan ja saan verisiä haavoja. Parempi sekin kuin seisoa varovaisesti
syrjässä ja hiutua hiljalleen vähäverisyyteen.

Ei, Elämä, ota minutkin rattaillesi, äläkä noin sääli ja aja ohitseni!

Muuta en pyydä.



6. YMPÄRISTÖ.


Olen hiljan tullut tähän kaupunkiin.

Ihmiset sanovat, että tämä on rihkamakaupunki ja asukkaat
markkinaväkeä. — Siksi kai tähän ensisilmäyksellä miellyin ja tänne
jäin.

Täällä eivät fariseukset kolmasti päivässä kumarra temppeleissä. Täällä
vain publikaanit lyövät rintaansa ja sanovat: Herra minä olen syntinen!
Täällä kaikille anteeksi annetaan, — sillä täällä kaikkia ymmärretään.
Juuri siksi sanovat ihmiset ulko-puolella, että tämä on rihkamakaupunki
ja asukkaat markkinaväkeä.

— Tätä kaupunkia ja näitä ihmisiä olen etsinyt. Ja näille tahdon minä
elämäni antaa ja tähän multaan tulla haudatuksi.



7. ELÄMÄSTÄ JA YSTÄVÄSTÄ.


Olin pikku tyttö ja kyselin isoäidiltäni elämästä ja ystävästä ja
isoäitini sanoi mulle näin:

»Niin kuin meidän ruumiimme on kerran oleva vain kourallinen multaa
haudan pohjalla, niin on meillä ystävästä oleva kerran jälellä — vain
muisto sydämemme syvyydessä. Sentähden, pienoiseni, kun tulet suureksi
ja astut elämään, niin muista joka hetki muotosi katoavaisuus, jotta
voisit sen antaa, kun kuolema tulee noutamaan, — tuskatta pois. Ja kun
ystävä tulee luoksesi, niin älä unohda, että hän ei tullut ijäksi, —
jotta et särkyisi hänen lähdöstänsä.

Jos tahdot välttää kärsimyksen, pienoiseni, niin älä maailmassa rakasta
mitään omanasi, — omastansa on niin tuskallista luopua.

Katso, elämä antaa — mutta ei koskaan ijäksi — vain lainaksi.»

Näin kertoi isoäitini minulle ja isoäidille oli kertonut elämä.



8. ONNEN LÖYTÄMISESTÄ.


Isoäiti, mitä on elämä?

Lapseni, se on onnenetsintää.

Siksi minä varmaankin olen usein surullinen, kun olen niin nuori, etten
ole vielä ehtinyt sitä löytää?

Niin, lapsi?

Mutta isoäiti, monta vanhaa on tullut vastaani kaduilla, ja heidän
kasvonsa ovat olleet yhtä surulliset kuin minunkin. Eivätkö hekään ole
vielä löytäneet?

Luulen, että he ovat löytäneet, mutta hukanneet sen ja etsivät
uudelleen, vaan eivät muista enään kuinka se löydetään.

Mutta eivätkö vanhat ole viisaita?

Ovat, lapseni.

Silloinhan heidän pitäisi ymmärtää kuinka se löydetään.

Lapsi, onnen löytäminen on niin yksinkertaista, ettei siihen tarvita
viisautta, — mutta sitä eivät viisaat tiedä. He unohtivat sen kun
tulivat viisaiksi. Siksi he aina vain etsivät, vaan eivät löydä.

Isoäiti, sinä olet varmaan vieläkin yksinkertainen, sillä kasvosi ovat
kirkkaat, niinkuin olisit onnen löytänyt?

Olen, lapsi.

Olenko minä sitten viisas, kun kasvoni ovat usein synkät kuin niiden,
jotka ovat vastaani tulleet?

Isoäiti hymyili ja virkkoi: Sinun pieni järkesi on aina valveilla ja
keksii aina uusia keinoja uusien pikku onnien löytämiseksi ja on niistä
huolissaan, — mutta sinun sydämesi vielä nukkuu. Siinä sinä olet niin:
kuin ne viisaat. Mutta kun sinun sydämesi herää, lakkaa sinun pieni
pääsi viisastelemasta ja sinä tulet yksinkertaiseksi kuin isoäiti.

Sittenkö löydän onnen?

Sitten.

Silloinko sinäkin löysit?

Niin, lapsi.

Luuletko, että ymmärtäisin, vaikka en olekaan vielä yksinkertainen, jos
kertoisit kuinka löysit?

Pelkään, että olet liian viisas.

Kerro sittenkin, isoäiti. Kerro niinkuin satu.

Isoäiti pani kätensä pääni päälle ja katsoi minua silmiin: Ensin olin
minä sellainen pieni viisas tyttö kuin sinä ja etsin onnea itselleni,
mutta kun minun sydämeni heräsi, tulin minä yksinkertaiseksi, enkä
ymmärtänyt etsiä mitään itselleni, — vaan aloin antaa muille — ja
ensimäiseksi annoin minä sydämeni. Silloin tulivat minun silmäni
kirkkaiksi, niin kuin on kaikilla niillä, jotka ovat onnen löytäneet.

Isoäiti, en ymmärrä?

Katso, lapseni, joka tahtoo onnen löytää, hänen täytyy lakata sitä
etsimästä — ja ruveta antamaan, — sillä _vain_ antaminen on onnea.

Katsoin suurin, ihmettelevin silmin ja kysyin hiljaa:

Isoäiti, koska minun sydämeni herää?

Sitten kun sen joku herättää.

En rohjennut kysyä enempää, sillä olin jo kysynyt enemmän kuin saatoin
ymmärtää. Sanoin isoäidille hyvääyötä ja menin vuoteeseeni ja valvoin
kauan, kauan.

Isoäiti, katso taivaasta lapsenlapsesi silmiä. Nyt on hän tullut
yksinkertaiseksi niinkuin sinä, sillä hänen sydämensä on herännyt
niinkuin sinun kerran ja hän on antanut sen pois, niinkuin sinäkin olit.

Katso taivaasta, isoäiti, lapsenlapsesi silmiä nyt, kuinka ne ovat
kirkkaat ja valoisat niinkuin sinun silmäsi ennen ja kaikkien niiden,
jotka ovat onnen löytäneet.



9. MIES JA NAINEN JA KAIKKEINPYHIN.


Kun mies menee sielunsa peräkamariin, menee hän sinne — yksin ja
sulkee jälkeensä oven. Tuskin ainoankaan naisen jalka on miehen
kaikkeinpyhimmän kynnyksen yli astunut.

Mutta nainen menee kaikkeinpyhimpäänsä vasta sitten — kun hän voi viedä
jonkun sinne mennessänsä. Ja jos ei sitä »jotakin» löydy, jää häneltä
sinne alati menemättä, — ja hänen sielunsa peräkamari jää hoitoa vaille.

Mies tarvitsee henkisesti kasvaaksensa — yksinäisyyttä. Nainen —
ystävää.

Mies etsii korkeampaa itseään yksinäisyydestä, nainen — ystävästä.



10. RAKKAUS.


Rakkaus on luovaa tahtoa.

Rakastava on luoja.

Missä ei luomista ole, siellä ei ole rakkautta.

Rakkaus on kuin puu. Hedelmillään se todistaa:

Minä olen! Minä elän!

Missä kaksi ruumista rakkaudessa yhtyy — syntyy lapsi.

Missä kaksi henkeä rakkaudessa yhtyy, tulevat he siitä henkisesti
raskaiksi ja synnyttävät — itsensä uudelleen.

Ilman rakkautta ei ole uudesti syntymistä. Ja _ilman_ uudestisyntymistä
ei ole _täydellistä_ rakkautta.

Sillä rakkaus on kuin puu, hedelmissään se itsensä ilmentää.



11. YSTÄVÄ.


Ystävä on se, joka rakastaa meitä — meidän Itsemme tähden.

Kun hetki oli tullut, alkoi Natsarealainen Mestari ihmisten joukosta
etsiä kahtatoista, jotka häntä rakastaisivat — yli sen, mitä kansa
rakasti. Kansa rakasti hänessä vain sitä minkä _näki_, mutta hän etsi
niitä, jotka rakastaisivat hänessä sitä, jonka _tunsivat_. Sillä
_heidän_ rakkautensa oli oleva kallio hänen jalkainsa alle ja suola
hänen leivällensä.

Etsi ja löysi ne kaksitoista ystäväänsä.

— Ihmiselle riittää yksi. Ja tätä yhtä aloin minä etsiä siitä hetkestä,
kun aloin Itseäni etsiä, — jotta minä itseni löytäisin.

Kuljin ja etsin. Yksi rakasti silmiäni, toinen suutani, kolmas ääntäni,
joku aatteitani, mutta yksikään ei edes tuntenut — minua itseäni.
Ja yhäti seison minä hiekalla ja leipäni on ilman suolaa ja kysyn:
Lieneekö siis olemassakaan sitä Itseäni, — kun ei sitä kukaan ole
nähnyt, — vai enkö minä vielä ole nähnyt _ystävääni_?



12. LEMPI JA MINÄ.


Yksinäinen ihminen tuli luokseni ja kysyi:

»Tiedätkö minkälainen on lempi?»

Vastasin: »Näin vain ohimennen».

Hän pyyteli: »Selitä minulle mitä näit, miltä lempi näytti? Vaappuiko
se kuin kuoleva soturi hämärtyvällä tappotanterella?»

»Oh ei», minä virkoin, »näin juhlivan kuninkaanpojan, joka nelisti
kultaloimisella orhillansa valtateitä ja siroitteli lahjoja jokaiselle,
ken vastaanotti, — oman aarteistonsa liikapaljoudesta. Minä seisoin
tienohessa silloin, ja ne, jotka enemmän tiesivät, sanoivat:

»Se on lempi.»



13. ONNI JA MINÄ.


Vanha ystävä, minä pelkään.

Pieni rakas, mikä sinun on?

Olen niin nuori ja elämän pitkä tie on vasta edessäni.

Pelkäätkö, että suru tulee siellä sinua vastaan ja laskee raskaan
taakkansa heikoille harteillesi?

Ei, _sitä_ en pelkäisi, mutta minä pelkään, että suuri onni odottaa
minua elämäntien varrella, ja sitä suurta onnea minä pelkään, — sillä
minä en ole sitä ansainnut. Tiedän, että tulen työntämään sen pois.
Ja minun sydämeeni koskee, kun ajattelen, että minun täytyy olla kova
ja käyttää tylyjä sanoja minun onnelleni. Minun täytyy seisoa, kun
onnenlinnan ovet minulle avataan, kuin pieni kerjäläistyttö, joka
katselee paljaita jalkojansa, pudistaa päätänsä ja menee pois. Sillä
ainainen huuto sisässäni: »Minä en ole tätä ansainnut», estäisi minua
tuntemasta onnea, — vaikka olisin ottanutkin vastaan onnenlinnan.
Turhaan kukkisivat kukat ja laulaisivat kultahäkeissä linnut. Minä
näkisin vain oman kehnouteni ja kuulisin vain oman rintani tuomion
äänen. — Ja murhe minun myötäni olisi astunut onnenlinnaan.

Ystävä, kuinka voisin olla niin julkea, että veisin _sen_ sinne. Mutta
pelkään, etten jaksa olla kovakaan ja käydä sen ohi, kun sieltä kuuluu
huokaus: »Miksi hän hylkäsi»?

Ystävä, sitä ohitsekäymisen hetkeä minä pelkään, kun minun täytyy
olla tyly minun onnelleni, eikä se onneni tiedä, että olen tyly —
rakkaudesta.

Vanha ystävä, pyydä kanssani jumalia, että he eivät lähettäisi tielleni
ystävää, joka olisi sitä täydellisesti, sillä se olisi suurempi onni
kuin voin kestää, suurempi lahja kuin olen ansainnut, — ettei minun
täytyisi _itse_ työntää sitä pois.



14. MESTARI JA MINÄ.


Keskipäivän vaiheilla on tuntematon opettaja tullut kaupunkiin. Kaikki
kansa on mennyt toreille kuullaksensa mitä hänellä on puhuttavaa.

Ihmiset, jotka asuvat katuni varrella, ovat kolkuttaneet ovelleni ja
sanoneet: »Tule sinäkin katsomaan häntä, joka on hiljan tullut». Mutta
minä olen vastannut: »Mitäpä minä siellä», pannut oveni säppiin ja
antanut heidän mennä menojaan.

* * *

Katuja kulkeissani olen eksynyt sattumalta suureen kansanjoukkoon, joka
oli kokoontunut kuuntelemaan häntä. Hänen äänensä oli syvä ja lempeä ja
kantoi yli kaikkien päiden, aina sinne torin laidoille saakka, missä
minä seisoin. Kuulin tahtomattanikin hänen sanansa — ja ääni sisässäni
kuiskasi: »Noiden sanojen sanojaa sinä olet ikäsi etsinyt, siinä hän
on». Mutta toinen ääni minussa virkkoi: »Kuinka olisin minä sitä
odottanut, jota nämä juoksevat kuuntelemaan». Ja minä katsoin kansaa
katujen vierillä, käännyin selin ja menin pois.

* * *

Läpi ovi-telkien ja verhottujen ikkunoiden tuli minun korviini kadulta
huuto. Kuulin, että he olivat kivittäneet hänet torilla ja jättäneet
sinne yksin. Silloin minä ilosta huusin, työnsin oveni auki ja juoksin
sinne, minne he olivat unohtaneet hänet. Suutelin hänen haavojaan ja
virkoin: »Suo anteeksi, Mestari, ylpeyteni, joka esti minua tuntemasta
sinua heti».



15. MINÄ JA MINÄ.


Minä kiersin yksin kuin mielipuoli öisiä katuja synkän minäni kanssa.
Silloin tällöin katsoi joku ohimenevä kummastuneena hurjaa kulkuani,
mutta mitä minä siitä.

Aamusta iltaan ja illasta aamuun mietin minä sen oman minäni kurjuutta,
se vei kaikki voimani, en jaksanut ryhtyä muuhun, siitä tuli minun
ainoa työni. Toisinaan tylsistyin välinpitämättömään alakuloisuuteen,
toisinaan nousi minussa hurja raivo ja syöksyin sen ajamana ulos.
Vihasin itseäni, kirosin itseäni, olisin tahtonut lyödä sitä ja
kiduttaa jokaista jäsentäni kuin fakiiri, — mutta sillä en olisi siitä
päässyt. Viimein luulin löytäneeni sen päästön — itsemurhassa. Ilostuin
siitä ja kulutin oudossa ilossani pitkät päivät. Mutta kun ensi riemu
oli ohi, aloin ajatella — ja tunsin epäilyksen terävästi pistävän
povessani: »Eikö se olisi vain ruumiini kuolema»? Ja minä tunsin,
ettei se ollut se, jota kirosin ja jonka olisin tahtonut jalkaini alle
tallata niin ettei se ikinä nousisi. Ei, yhtä elinvoimaiseksi se jäisi,
jonka olisin tappaa tahtonut, vaikka ruumis makaisi valkeana maassa. Ja
minä lähdin jälleen kiertämään kuin mielipuoli pitkin pimeitä katuja
ja huusin hiljaiseen yöhön: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä
päästä»? Ja kun huutoni oli laannut, jalkani juoksemisesta uupunut ja
minä kuuntelin hiljaa oman sydämeni väsynyttä lyöntiä, tuli vähin erin
jostain, en tiedä mistä, minun tietoisuuteeni uusi ajatus: Unohtamalla
itsensä». Ja minä palasin sinä iltana kotiini kuin ihminen, joka on
saanut suuren lahjan.

* * *

Unohtamalla itsensä! Unohtamalla itsensä! Siitä on tullut nyt minun
ainoa ajatukseni niistä ainoat sanat, jotka ovat sanomisen arvoisia. Se
on sotahuutoni, jokapäiväinen päiväkäskyni, — mutta päivät tulevat ja
menevät ja yhä on se täyttämättä.

Etsin epätoivoisesti jotakin, johon voisin elinvoimani antaa
— päästäkseni siitä. — Mutta en löydä. Tahtoisin huutaa
kanssaihmisilleni: »Voi, antakaa minun elää teidän tähtenne, — ettei
minun tarvitse elää itseni tähden, teidän nimeenne — unohtaakseni oman
nimeni», — mutta yksikään heistä — ei tarvitse minun elämääni.

Ja minun täytyy jäädä kahden itseni kanssa ja toistaa epätoivoissani
sitä yhtä ja samaa kysymystä: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä
päästä»? Ja vastata siihen alati:» Kyllä, unohtamalla itsensä». — Mutta
sitä ei voi. Siinä totuus, tiedän sen, mutta se ei voi minua vähääkään
auttaa. Yhtäkaikki täytyy minun alati kysyä samaa, vastata samaa — ja
sanoa lopuksi se sama totuus. Ja minä alan uskoa _ikuiseen_ piinaan.



YSTÄVÄNI JA MINÄ.


Omistettu monille



16. HE JA MINÄ.


Joku tahtoi tulla tyrannikseni, — vaan minä vältin hänet.

Toinen kertoi olevansa vankini, — minä tahdoin hänet vapauttaa.

Eräs pyysi päästä orjakseni, — tulin alakuloiseksi ja vastasin, etten
ole sellaista vailla.

Ja päivä päivältä istun minä yksin ja tähystän autiolle tielle, — eikä
yksikään tule ja kysy minulta _ystävyyttäni_.



17. HÄN EI TIETÄNYT.


Minä pyysin, että hän toisen kerran kulkiessaan kiertäisi minun
syrjäisen kyläni kautta. Seisoisin silloin uudinten suojassa ja
huiskuttaisin raitaista huiviani hänelle, kun hän kulkisi ikkunani ohi
kylätiellä.

Hän kysyi: »Aukaisisitko ikkunasi ja antaisit minun suudella ujostuvaa
poskeasi — vastalahjaksi?»

Minun silmäkulmani rypistyivät, vastasin: »En.»

Hän ei huomannut alakuloisuutta otsallani ja kasvoillani ja virkkoi:
»Matka on pitkä — tullakseni — turhaan.»

Minä vastasin: »Älä tulekaan, kenties rasittuisit», ja ajattelin: Hän
ei tiedä vielä, että rakastava on kuin erämaan profeetta, joka jätti
kaiken mitä hänellä oli sillä hetkellä, kun tunnusti ikävöivänsä vain
sen Yhden luo, jätti kaiken, eikä _pyytänyt_ mitään.

Toinen katsoi minua silmiin ja ihmetteli nopeaa päätöstäni, mutta minä
toistin vain ennen sanomani, kielsin häntä tulemasta minun syrjäisen
kyläni kautta.



18. LEMPI JA VAPAUS.


Se side on sitovin, — joka ei sido.

Sillä hetkellä, kun annoit minulle vapauteni — tulin minä sidotuksi
sinuun.

Kun sanoit: »Tee niinkuin tahdot» — oli minun ainoa tahtoni tehdä
niinkuin _sinä_ tahdot.

Kun sanoit: »Mene vapauteesi, en tahdo olla vanginvartija» — vastasin:
»Miksi enään etsisin _sitä_ muualta, kun sinun luotasi _sen_ löysin.»

Sillä, — kun vankilan portit avataan, lakkaa se olemasta vankila.

Kun lintu on häkissä, tahtoo se vapauteen ja hakkaa siipensä sen
ristikkoja vastaan, ja kun häkin ovi avataan, lentää se kylläkin pois,
— mutta palaa takaisin ja laulaa onnellisena häkkinsä orrella.

Kun olin pikku tyttö, oli minulla sellainen lintu, — ja nyt on se
sinulla, ystäväni. Ja jos tahdot sen linnun pitää, niin älä koskaan
_sulje_ häkin ovea.



19. LUULETKO?


Sinä olet kysynyt minulta monasti, miksi näet silmistäni vain sen,
minkä jokainen vastaantulijakin näkee. Syy ei ole minun — vaan sinun.
Sinä luulottelet minusta kaikenlaista, joka tuskin on totta lainkaan,
sitten ihailet sinä sitä luulemaasi. Pyydät nähdä minua ja kuitenkin
aivan toisaalle katsot.

Luuletko sinä, että huomenaurinko voisi paistaa huoneeseesi, jos
rakennat talosi ikkunat länteen?



20. KUN ENSI KERRAN TULIT.


Kun sinä tulit minun kaupunkiini, näkyi syksy jo Boulevardin puissa ja
vaimot lakaisivat punaisia ja keltaisia lehtiä katujen vieremillä, ja
syksyn kuu katsoi kirkkaana yli kattojen.

Sinä tulit yksinäisenä ja outona, eikä ainoakaan koko kaupungissa sinua
tuntenut, — ennenkuin suuri Sattuma toi minut sinua vastaan. Sinä
katsoit silmiini ja näit niissä — tuttusi. Kun vastasin katseeseesi,
oli kuin olisin jotain ihmeellistä nähnyt, mutta jos ken tahansa olisi
kysynyt, en olisi tietänyt vastata, — mitä. Hämmennyin vain ja menin
kotiini ja istuin yksin puoleen yöhön ja olin kuin olisin jotain
ihmeellistä nähnyt.

Sinä päivänä näkyi syksy jo Boulevardin puissa, ja syksyn kuu katsoi
kirkkaana yli kattojen.



21. MINUN SYDÄMEENI ON TULLUT JOULU.


Kristus — rakkaus syntyi maailmaan kerran. Jouluksi kutsutaan sitä
päivää. Itämaan viisaat lukivat silloin tähdistä, kun se oli tullut.

Minun sydämeeni on tullut se tänään. Lue, ystäväni, se silmistäni ja
viettäkäämme pyhä juhlahetki.

Joulu on ensikerran tullut minun sydämeeni. Lue, ystäväni, se
silmistäni ja ota vastaan Kristuslapseni. Katso, se ojentaa
käsivartensa ja hymyilee — sinulle, tämä sydämeni uusi asukas.

Kristus on rakkaus, ja jouluna hän syntyi.

Ystävä, tänä päivänä on joulu tullut minun sydämeeni. Tule pöytääni,
sytyttäkäämme kynttilät ja juhlikaamme minun sydämeni joulua.



22. KUN RAKKAUTENI HERÄSI.


Silloin, kun en vielä tuntenut rakkautta enkä sinua, tunsin minä
olevani kuninkaantytär, jonka sielu oli suuri ja rikas kuin isänsä
valtakunta, ja minä kannoin korkealla päätäni.

Mutta kun sinä tulit ja rakkauteni heräsi ja tahtoi antaa sinulle
ruhtinaallisia lahjoja, — silloin huomasin, että minun sieluni oli
vain pieni kerjäläistyttö, joka ei voinut niistä ainoatakaan täyttää.
Painoin pääni alas ja ojensin sinulle käteni hyvästiksi.

Älä käsitä väärin, ystävä, lähtöäni. Älä luule, että rakkauteni kuoli,
vaikka ojensin sinulle käteni hyvästiksi, — sillä rakkauteni käskystä
sen ojensin.

Ystävä, älä pyydä minua jäämään, vaan salli minun mennä, sillä minun
sieluni on repaleinen kerjäläistyttö ja häpeää köyhyyttänsä rakkauteni
edessä. Salli minun mennä ja vaatettaa se ja koota sille rikkauksia,
jotta se voisi täyttää rakkauteni vaatimukset ja antaa ruhtinaallisia
lahjoja.

Salli minun mennä, — sillä rakkauteni käskystä minä menen. Salli minun
jättää sinut, — sillä sinulle elääkseni — minä Sinut jätän.



23. YHTÄ SIINÄ YHDESSÄ.


Me kuljimme rinnakkain, sinä ja minä, pitkinä pimeinä talvisiltoina,
kun maa oli valkea ja taivas musta ja tähdet tuikkivat sen pimennosta
niinkuin enkelien silmät. Katsoimme niitä yhdessä ja puhuimme siitä
ikuisesta Yhdestä, josta me olemme osia, jossa olemme, elämme ja
liikumme. Emme sanaakaan puhuneet sinusta ja minusta, niin kuin ei
meitä olisikaan, — sillä mehän olemme yhtä siinä ikuisessa Yhdessä,
jota ainoata molemmat pyrimme ymmärtämään.



24. LEMPEMME PUU.


Meidän lempemme on kuin elämä — ja elämä on kuin puu, joka työntää
aina uusia oksia uusiin suuntiin. Silloin, kun me yhdessä pienen vesan
istutimme, emme tunteneet muuta kuin onnen, — sillä siinä oli vasta
yksi oksa. Älä luule, että se puu kuoli, vaikka tuska on tullut, — se
on vain uusi oksa meidän lempemme puussa.

Älä pelkää, vaikka tulisi välinpitämättömyys ja viha, — sillä ne
ovat puhjenneet samasta puusta. Ja jos katsot, kukkii siinä myös se
ensimäinen onnenoksa.

Ja mitä enemmän syntyy uusia oksia, sen kauniimpi ja suurempi vain on
meidän lempemme puu, — sillä meidän lempemme on kuin elämä.



25. HULLUT HETKET.


Hän tahtoi antaa minulle nuoren lempensä — ja vakuutti sen kestävän
ikuisesti.

Pudistin päätäni ja hymähdin: Lempi on olematon, — olevainen vain
lauluissa, joita hulluina hetkinä luodaan. Saippuakupla, jolla lapset
leikkivät. Ja elämä on päästänyt minut jo lapsuudesta ja säästänyt
hulluudesta.

Hän sanoi: Etkö tiedä, että lapsen huulilla on elämän totuus, hulluissa
hetkissä sen ikuisuus.

Vastasin: Nehän ovat vain pettävää silmänräpäystä. Sano, missä on
niiden ijätikestävyys?

Hän virkkoi: Siinä, että ne ikuisesti — uudistuvat. Tarttui käteeni ja
katsoi minua nauraen silmiin: Tule, ystäväni, ja tulkaamme lapsiksi
ja hulluiksi, että tietäisimme uskoa lemmen olevaisuuteen, emmekä
työntäisi sitä valheena pois. Sillä lapsen huulilla on elämän totuus.
Hulluissa hetkissä sen ikuisuus.



26. EHKÄ NIIN ON PARAS.


Kerroin ystävälleni:

»Näin hiljan unta. Me kävelimme kuutamoisen joen vartta aukealla
niityllä ja katselimme suuria sinisiä kukkia, tummia kuin metsä kaukana
vainioiden takana. Sinä olit vaiti ja pitelit kättäni omassasi. Kävin
hiljaa vierelläsi, pelkäsin hengityksenikin särkevän niiden kauneutta.
Emme poimineet yhtään kukkaa.

Sellainen se oli.»

Tartuin ystäväni käteen ja innostuin: »Tule, mennään katsomaan, onko
siellä todella suuria sinisiä kukkia.» Hän katsoi lempeästi minuun ja
virkkoi: »Takaisin palatessamme kertoisimme, ettei niitä ollutkaan
siellä. Katso, tämähän ei ole unta. — Ja meidän suuri uskomme kauneuden
olemassaoloon olisi taaskin hiukan pienentynyt — ja elämä tullut vähän
harmaammaksi. Ei, älä mene. Istu viereeni paina pääsi povelleni ja
kuvitellaan aurinko korkealle, paljon kultaperhoja niityille ja suuria
sinisiä kukkia puhkeamaan joka askeleelta, jonka otamme, sinä ja minä.»



27. JA MINÄ ITKIN HILJAA.


Tänä päivänä me kuljimme rinnan, hän ja minä, syksyistä tietä pitkin.
Ja minun mieleeni tuli se päivä jona Natsarealainen Mestari ratsasti
Jerusalemiin. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.

Me kuljimme rinnan, onnellisina kuin kaksi jumalaa. Taivas oli kirkas,
aurinko korkealla ja maailma kaunis ja olemassaolo ihanaa, — sillä
meidän rakkautemme oli hiljan herännyt. Syksyn viimeiset linnut
lauloivat sen kunniaksi, niin kuin joukot Hoosiannaa Davidin pojalle ja
puut heittelivät punakeltaisia lehtiä jalkojemme tallattaviksi, niin
kuin kansa kukkia Hänen tielleen. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin
kuin sinä päivänä Hän.

Ystäväni kysyi kyynelteni syytä, mutta en tohtinut sanoa: Kerran
vielä huudamme tälle rakkaudellemme, jota me tänään juhlimme: ristiin
naulitse se! ristiin naulitse! Niin kuin kansa Jerusalemissa Davidin
pojalle. Sillä kaikki kaunis ihmiselämässä särkyy. Kaikki suuri
maailmassa ristiin naulitaan. Me ihmiset olemme vielä lapsia, jotka
rikkovat kauneimmat korunsa.

Ja kun ystäväni uudelleen kysyi kyynelteni syytä, vastasin vain, että
onnesta itkin.



28. PUNAINEN KUKKA.


Ystävä, tänä päivänä on joku antanut sinulle nuoren sydämensä, —
koskapa punainen kukka on rinnassasi.

Suo anteeksi, että minä otan pois omani, — mutta pelkään, että sillä on
nyt liian ahdasta siellä.

Suo anteeksi, että otan pois lahjan, jonka kerran annoin, — mutta
minulle antoi sen Jumala sitä varten, että sen sijoittaisin niin kuin
hyvä palvelija herransa talentit. Minä sijoitin sen sinun sydämeesi, ja
naapurisi sanoivat: »Katsokaa kuinka onni katsoo hänen silmistänsä». Se
oli korko, jota minun sydämeni kasvoi.

Mutta tänä päivänä olet sinä ottanut vastaan uuden sydämen, ja uusi
onni katsoo silmistäsi. Ja minun sydämeni on hyödytön kuin huonon
palvelijan raha. Jos jättäisin sen sinulle, mitä vastaisin Herralle
sinä päivänä, kun Hän kysyy: »Missä on onni, jonka luomista varten
sinulle sydämen lainaksi annoin»?

Tänä päivänä on joku antanut sinulle nuoren sydämensä, — koskapa
punainen kukka on rinnassasi.

Suo anteeksi, että minä otan pois omani, — mutta se on nyt tarpeeton
siellä. Minä annan sen sellaiselle, jonka rinnassa ei vielä ole
punaista kukkaa ja jonka silmistä ei vielä katso onni, — jotta minun
sydämeni voisi olla hänelle sekä punainen kukka että onni.



29. KEVÄTKÖ, POIKANI?


Kevätaurinko paistaa huoneeseeni ja punaiset ruusunnuput aukeavat
ikkunalaudalla.

Kevätkö, poikani, sinut tänään luokseni toi?

Äänesi värähtää ja silmäsi ovat niin syvät ja uskolliset, kun vastaat:

Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.

Oh, poikani, kerran ennenkin oli kevät! Silloin toi sydämesi sinut
ensikerran luokseni. Minä otin sinut vastaan ja tunsin povessani, että
kevät oli tullut.

Senjälkeen on se sydämesi vienyt sinut monen muun luo. Ja minä olen
huomannut, että keväät tulevat ja — menevät.

Kevätkö, poikani, sinut tänäänkin luokseni toi? — Kevätsydämesi, joka
syksyllä kuolee — muun luonnon mukana.

Suothan anteeksi, vaikka olen niin epäkohtelias, etten ota sinua
vastaan enään? Minun sydämeni, katsohan, on tullut niin köyhäksi, ettei
sillä ole varaa maksaa lyhyen kesän iloa pitkän talven kyynelillä.

Kevätsydänten vastaanottoaika on minun kodissani nyt loppunut. Pyydän,
ettet pahastu, vaikka suljen oven edessäsi. Sillä en epäile silmiesi
rehellisyyttä, kun sanot:

Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.

— Minä vain tunnen sen sydämen liian hyvin — näin keväisin.



30. MUISTO.


Tänään oli ensi lumi pudonnut maahan ja lyhdyt sytytetty katujen
kulmiin, — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.

Me kuljimme molemmat, sinä ja minä, yksin kaupungilla ja tapasimme
sattumalta toisemme, — niin kuin sinä päivänä. Ojensin sinulle käteni,
en tiedä miksi. Sinä otit sen omaasi, et kai tietänyt miksi. Ja me
lähdimme kulkemaan rinnan, emme ajatelleet miksi. Tähdet loistivat
päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkia tiellemme ja me kaksi
tallasimme niitä — niin kuin sinä päivänä — ja kolmanneksi tuli meidän
kuolleen rakkautemme muisto. Me kaksi kuljimme ääneti, mutta se kolmas
puhui. Ensin kuiskaten, mutta sitten yhä kovemmin ja selvemmin, ja
lopulta se nauroi ja lauloi, niin kuin sinä päivänä, kun se vielä
oli iloinen ja nuori. — Ja me unohdimme molemmat, että se oli _vain
muisto_. Katsoimme syvälle toisiamme silmiin ja suutelimme suulle ja
kuiskasimme suloisia sanoja toistemme korvaan. Tähdet loistivat päämme
päällä, taivas tiputteli valkeita kukkiaan tiellemme ja lumessa näkyi
vain kahdet jäljet, sinun ja minun, ja maailmassa oli vain kaksi
ihmistä; — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.

Me kaksi kuljimme käsikädessä — ja kolmantena kulki meidän kuolleen
rakkautemme muisto. Ja me unohdimme, että se oli _vain muisto_. Vain
kuolleen haamu, joka katoaa, kun päivä valkenee.



31. SININEN SILTA.


Eilen katuja kulkeissani kuulin, että sinä olet rakentanut uuden sillan
uuden ystävän luo ja luvannut sentähden polttaa kaikki vanhat sillat
takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Painoin pääni
alas ja palasin alakuloisin askelin syrjäkatuja kotiini, — etteivät
vastaantulijat näkisi silmiäni.

Sen kuulin minä eilen ihmisiltä. Tänään kirjoitit sinä:

»Huulemme tulevat vaikenemaan toisillensa, miksi, — älä kysy, — mutta
sielumme eivät».

Pitääkö minun kiittää, vai pitääkö minun syyttää sinua siitä?

Sinähän olit luvannut, kuulin minä, polttaa kaikki vanhat sillat
takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Mitä olet tehnyt?
Polttanut vain näkyvän, — jättänyt näkymättömän. Se on rikos, vastaa
rehellinen ääni minussa. Siitä huolimatta yhdyn minä rikostoveriksesi
ja kuljen hiljaa sinistä siltaa niinkuin ryöväri salakäytävää saarelle,
joka on toisen oma.

Koetan puolustaa itseäni itseni edessä: »Sehän on vain unelmasilta
ja vain sielumme sitä käyvät. Enhän pyydä mitään todellista». Mutta
syvällä sisässäni minä tiedän, että unelmat ovat enemmän totta kuin
todellisuus.

Ja kun minä istun yksin huoneessani, ja ajatukseni käyvät sinistä
siltaa luoksesi, tunnen minä olevani varas, joka hiipii yöllä. Enkä
minä tiedä, pitääkö minun kiittää vai pitääkö minun syyttää itseäni
ja sinua tästä oudosta lemmestämme. Vai olemmeko syyttömät molemmat,
syyllinen vain Jumala, joka sinisen sillan loi — tulenkestäväksi.



32. KUKA OLET?


Minun mieleni on tullut levottomaksi ja kuunvalo varastaa väsymyksen
silmistäni. Valvon vuoteellani ja tuijotan öiseen ikkunaan, enkä
ymmärrä itseäni. — Olisiko se kenties jonkun ajatus, joka on
kohdistunut minuun, mikä saa mieleni levottomaksi ja vie väsymyksen
silmistäni?

* * *

Kuka sinä olet tuntematon, joka olet syrjästä katsonut silmiini?
Sinun ajatustesi kosketus saa minut aremmaksi nuorta jäniksenpoikaa,
ja joka rasahduksessa olen minä kuulevinani lähestyvät askeleesi ja
kuunjuovassa kalpenen sinun valkeaa muotoasi.

Kuka sinä olet, tuntematon, tule, astu suorana eteeni ja sano: Minä se
olen!



33. KUKATIES.


Epävarma minä olen — itsestäni — ja hänestä, vaikka kukaties — saisin
olla varma.

Tekisi mieleni yhä uudelleen sydämeni riemussa huutaa: »Minä tunnen
erään»! Mutta järkeni sanoo: »Luulet vain tuntevasi ja kuvittelet, että
se joku sinut tuntee. Siinä kaikki.» Enkä minä virka mitään — itselleni
— enkä muille.

Oven kynnyksellä minä olen ja katson lattiapalkkiin, — vaikka kukaties
pitäisi olla siellä missä on hänkin ja kantaa korkealla päätä.



34. SYNTI.


Kaksi on syntiä, teonsynti ja laiminlyönninsynti. Ja ylpeydestä syntyy
usein jälkimmäinen, kuulin minä pienenä kirkossa. En sitä viimeistä
silloin ymmärtänyt, — vasta nyt.

Sillä synti se olisi, sellainen, josta kiirastulessa kärsitään, jos en
minä _sinua_ rakastaisi.

Synti se olisi, jos en minä sinulle antautuisi kaikilla ruumiillani, —
näkyvällä ja näkymättömillä.

Synti se olisi, jos en minä sinuun sitoutuisi kaikilla tasoilla, —
näkyvällä ja näkymättömillä.

Synti se olisi, jos en minä sinua siksi _tunnustaisi_, jota minun
ruumiini, sieluni ja henkeni odotti.

Synti se olisi, jos en minä sinun kanssasi maallisia nautintoja jakaisi
ja niiden hintaa, — tuskaa.

Synti se olisi, jos en minä sinun kanssasi kestäisi kiirastulen
poltetta — ja siitä vapautumisen riemua.

Synti se olisi, jos en minä silloin seisoisi vierelläsi, kun sinä
talosi taivaassa rakennat. — Sillä minä synnyin sinun aviovaimoksesi
kaikilla ruumiillani ja kaikilla tasoilla.

* * *

Synti se olisi, sellainen, josta kiirastulessa kärsitään, jos en minä
_sinua_ rakastaisi.

Kaksi on syntiä, teonsynti ja laiminlyönninsynti, ja ylpeydestä syntyy
usein jälkimmäinen, kuulin minä pienenä kirkossa. En sitä viimeistä
silloin ymmärtänyt, — vasta nyt.



35. TUHLAAJAPOIKA.


Tiedän että kuljet pimeitä katuja ja koputat oville, joiden kamanalla
palaa punainen lyhty. Ja aamuhämärissä horjut sieltä ulos, kun lasit
ovat särjetyt ja valkeat käsivarret hellittäneet syleilystään.

Tiedän, että entiset ystäväsi katsovat toisaalle, kun käyvät ohitsesi.

Mutta minun oveni on sinulle alati avoin. Ja kun sinä astut kynnykseni
yli, riennän sinua vastaan kuin tervetullutta vierasta. En katso tummia
juovia silmiesi alla, enkä kysy mistä tulet. Sillä minä tiedän, että
sinä heitit tahriutuneen minäsi oveni ulkopuolelle niinkuin vanhan
vaatteen ja astuit kynnykseni yli puhtaana ja synnittömänä kuin lapsi.

Ja minä otan sinut vastaan kuin lapsen. Painan pääsi syliini, silitän
sitä hiljaa kädelläni ja puhelen kuin pikku pojalle siitä päivästä,
jolloin hänestä on tuleva suuri, väkevä mies.



36. VAIKKA SINULLA OLISI.


Vaikka sinulla olisi tuhannen vaimoa, niin kuin Salomolla, niin ei
sinulla kuitenkaan olisi kuin — yksi.

Heidän lempensä voi antaa sinulle unohduksen ja naurunsa nostaa
ilon-humalan päähäsi. Ja minä tiedän, ettet sinä voi heidän syliään
sivuuttaa, siihen unohtumatta.

Mene vaan, ystäväni, kun olet kerran menemään syntynyt. — Mutta minun
ovelleni sinä vielä palaat.

Sillä vaikka sinä omistaisit tuhannen vaimoa, niin kuin Salomo, olet
sinä kerran etsivä — vain sitä yhtä.

Sillä vain se yksi voi sinut helvetistä _lunastaa_, sinä päivänä kun
seisot Jumalasi edessä, — näyttämällä sen taivaanmaan jonka sinun
sielustasi löysi, — silloin kun jo itse luulet sen kadottaneesi.



37. SANO!


Hän otti minut vieraaksensa kuin kuningattaren. Tarjosi kotinsa
parhaimman istuimen ja pyysi, että kuvittelisin siinä olevan kullatut
puut ja purppurasilkistä kankaan. Istui itse pienelle jakkaralle
jalkaini juureen ja kysyi:

Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?

En minä enään itseäni tunne.

Miksi en minä purista sinua povelleni, suutele huuliasi verille ja
työnnä sitten ovesta ulos? Tai miksi en paina kultaista sormusta
sormeesi ja ryöstä sinua omaisuudekseni?

Sellaiseksi minä itseni tunnen.

Miksi en tahdo sinuun kädellänikään koskea, silmiisi vain katson? Miksi
en tahdo sinua häkkiini pistää niin kuin pikku lintua ja pitää luonani
päivin ja öin? — Vaikka olen sydämeni kauneimman kamarin _sinun_
huoneeksesi nimittänyt, ja jokainen askeleeni voisi sanoa sinun nimesi
kuulleensa.

Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?

En minä enään itseäni tunne.



38. JOKA OLI VÄKEVÄMPI KUIN RAKKAUTESI.


Villi vietti, joka oli väkevämpi kuin rakkautesi, heräsi sinussa
ja sinä tempasit minut syliisi, painoit hurjasti poveasi vasten ja
suutelit minua suulle. Katsoin peljästyneenä silmiisi. Ne olivat
kuumeiset ja oudot ja turhaan minä niistä _sinua_ etsin. Työnsin pois
sinut luotani kuin vieraan ja itkin hiljaa. Katsoit alta kulmaisi ja
virkoit: Sinä ikävöit jotakin.

Kyllä.

Jotakin entistä ystävääsi, joka oli sinulle enemmän kuin minä.

Niin.

Tartuit käteeni ja kysyit: Häntäkö?

Ei, en muista häntä nyt.

Ketä sitten ikävöit?

— Sitä sinua, jota ei nyt ole, vastasin hiljaa.

Silloin sinä peitit silmäsi ja käännyit pois.

— Ja kun ne uudelleen kohotit, löysin minä niistä jälleen _sinut_.



39. ÄLÄ SUUTELE MINUA NYT.


Älä suutele minua, ystävä. Sillä sinun huulesi ovat punaiset ja kuumat
ja eläin katsoo sinun silmistäsi minuun.

Älä suutele minua nyt. Sillä vain Jumalalle annan minä suuta, jotta
voisin vastalahjaksi saada taivaan. Mutta sinun silmistäsi katsoo tällä
hetkellä petoeläin ja sinun käsissäsi on helvetin porttien avain.

Älä suutele minua, ystävä, nyt. Sillä vain Jumalat saavat minua
suudella ja taivaan tahdon minä suutelostani saada.



40. PYHÄ-AAMU.


Tänä päivänä, ystävä, olemme me jälleen puhtaat ja synnittömät!

Kuule, kuinka kirkonkellot soivat läpi kaupungin ja katso, kuinka
taivas on kirkas ja kadut valkeana uudesta lumesta, jota on yön aikana
satanut. Tänään, ystävä, on uusi päivä, joka ei eilistä muista, ja
tänä aamuna olemme me uudet ihmiset, puhtaat ja synnittömät niinkuin
vastasyntyneet lapset.

Kaikki, mitä eilen minua vastaan rikoit, on anteeksi annettu ja
unohdettu. Sillä tänään on taivas kirkas ja tänään on uusi päivä. Miksi
minä säilyttäisin mustaa mieltä, kun Jumalakin antaa aurinkonsa joka
päivä uutena paistaa.

Kaikki, ystävä, mitä minua vastaan rikoit, on anteeksi annettu ja
unohdettu, — ja silloin on sinun syntisi pesty ja pois pyyhitty. Nosta
pääsi ja katso minua kirkkain silmin, sillä me olemme jälleen puhtaat
ja synnittömät.

Tänään on uusi päivä ja tänään voimme antaa taivaalle uuden lupauksen.
Unohda, että sen eilen rikoit. Unohda eilinen päivä ja eiliset synnit
ja omantunnontuskat, sillä taivaskin ne unohti, — sillä hetkellä kun
_minä_ ne anteeksi annoin ja unohdin.

Katso minua silmiin, ystävä, ja ole onnellinen niin kuin minäkin.
Katso, kuinka aamu on kirkas, ja kuule, kuinka kirkonkellot soivat läpi
kaupungin.

Tänäänhän on uusi päivä.



41. LIIAN PITKÄLLEKÖ LEIKIN?


Elämä oli minulle suuri huvipaikka ja lempi sen parhain leikki.

Leikillä silmiisi katsoin ja leikillä käteesi tartuin. Suuri lapsi
minä olin ja lempi mieluisin leluni. Leikin vuoksi luoksesi tulin ja
leikilläni sinulle lemmestä puhuin. Aijoin sinut vain hetkeksi kanssani
leikkiin saada ja sitten mennä pois.

Mutta liian pitkällekö leikin, tyttöni, ja liian syvälle silmiisi
katsoin, kun minusta itsestäni tulikin lempeni leikkikalu, — sillä
näethän, ettei minulla olekaan enään voimaa mennä pois.



42. MIKSI LAINKAAN TULIT?


Miksi hymyilitkään, tyttöni, minulle silloin, kun sinuun ensi kerran
katsoin? Miksi koskaan sallit minun kotiisi tulla? Ja miksi tänään
kutsuani noudatit, kun sinua luokseni pyysin? Miksi ollenkaan tulit
tähän kaupunkiin ja tielleni osuit? Ja miksi lainkaan samaan maailmaan
synnyit? — Kun kuitenkin tulit liian myöhään.

Miksi et vuosia sitten tullut luokseni unissa ja sanonut, että Sinä se
olet, — kun Sinä se kuitenkin olit. Että minä olisin tietänyt sinua
odottaa, — kun sinä kuitenkin tulit.

Miksi, tyttöni, sinä lainkaan tulit, — kun kuitenkin tulit liian
myöhään?



43. LÖYSITKÖ KENTIES SINÄ?


Ennen minua rakastivat monet, nyt ei minusta pidä enään kukaan, —
paitsi sinä, tyttöni, — en edes itsekään.

Jo kauan sitten lakkasivat he löytämästä minusta mitään kaunista, —
tänään en löytänyt enään itsekään. Katsoin elämääni ja itseäni, mutta
en löytänyt kummastakaan mitään, joka olisi pelastanut minut kantamasta
helvettiä sielussani. — Silloin muistin minä, tyttöni, sinut.

Sano, miksi yhä ystäväni olet? — Löysitkö kenties sinä sen, mitä eivät
löytäneet muut, enkä minä?

Sano, löysitkö, tyttöni? Sinun sanasi helvetistä minut lunastaa.



44. MENE PIAN, TYTTÖSENI!


Liian kirkkaat ovat silmäsi, tyttöni, minun niihin katsoa, ja liian
valkea on kätesi minun käteeni annettavaksi. Puhtaampi sieluani on jo
sinun ruumiisikin ja sielusi kauniimpi kauneintakin ajatustani.

Liian hyvä olet sinä, tyttöni, minulle.

Unohda, että koskaan tuttusi olin. Älä ojenna minulle kättäsi enään,
äläkä katso minua silmiin, vaan lähde luotani ja jätä minut, — niin
kauan kun minulla vielä on voimaa käskeä sinua pois.

Mene pian, tyttöni, ja unohda että koskaan tuttusi olin!



45. SISARUKSET.


Me tiesimme kaikesta hiukan ja sen me tiesimme varmaan, ettemme ole
ketään rakastaneet, sisareni ja minä.

Mutta tänään, kun silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Ei mitään
erityistä ole tapahtunut. Ei kukaan ole käynyt meillä tai lähettänyt
kukkia kotiimme, entisetkin ovat ikkunalaudalla kuihtuneet. Eivätkä
naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä
kertoa, — sillä se ei ole salaisuus. Joku on vain kerran kävellyt
keskellämme, puristanut yhtä aikaa molempien käsiä ja katsonut
kumpaakin silmiin.

Päivä on mennyt, toinen tullut ja kaikki on ennallaan. Eivätkä
naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä
kertoa, — meillä kun ei ole salaisuutta.

Mutta aina milloin silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Sillä
tiedämme kaikesta hiukan, mutta sitä emme enään niin varmaan tiedä,
olemmeko ketään rakastaneet, vai emme, sisareni ja minä.



46. LEMPEMME.


Ystäväni sanoi minulle:

»Minä tiedän, että sinä olet varhaisempi kukon laulua tullessasi, ja
se tieto saa mieleni alati ilostumaan. Mutta yhtä minä sinulta pyydän:
kun tulet ja minä kuulen veräjän narahtavan sinun sitä avatessasi
ja riennän kuistilleni sinua vastaan, niin tule aroin askelin sivu
aamu-unisen pellavapeltoni. Tule epätietoisena minun lemmestäni ja anna
poskipäittesi punertua ujoudesta, että minä luulisin lempemme olevan
vasta alussa.

Älä kerro minulle huulillasi siitä, jonka minä sinun arkakatseisilta
kasvoiltasi näen. Ole niinkuin et mitään tietäisi, että minun silmieni
täytyisi kertoa siitä sinulle joka aamu sinun tullessasi. Älä kysy sitä
minulta ääneen, ettei minun suuni tarvitsisi nimittää sitä nimellään, —
ettemme kadottaisi lempeämme.

Kun tulet, tyttöni, tule epätietoisena minun sydämestäni, jotta
luulisin kaiken olevan vasta alussa. Että en koskaan pääsisi perille
viinin paljoudesta leilissäsi — voidakseni kuvitella sen kestävän
ikuisesti».



47. EIVÄT HE VOI AAVISTAA.


Meillä oli kerran rakkaus, sinulla ja minulla. Mutta siitä on jo kauan,
kun aloimme sanoa: »Se on kuollut».

Nyt kokoan minä piikkejä — pistääkseni niillä sinua, ja pieniä kiviä
— lingotakseni niitä sinuun. Minun sanani ovat piikkejä. Tekoni ovat
pieniä kiviä. Jos ne osuvat sinuun ja osuessaan koskevat, olen minä
iloinen ja nauran. Jos heität ne takaisin, nousee siitä vain iloni,
sillä silloin on minulla syy pistää vielä terävämmin ja heittää vielä
sattuvammin sinuun. Alati puhallan minä sotatorveen enkä pelkää mitään
— paitsi rauhaa. Sanon sinulle pahimmat sanat, jotka löydän. Eikä minua
masenna mikään — paitsi sanattomuus. Sillä sillä hetkellä kun suuni
lakkaisi julistamasta: »Vihollinen»! ja tulisi hiljaisuus, — kuiskaisi
sydämeni: »Ystävä», Sentähden puhallamme me sotatorveen ja pidämme
melua, ettei se meidän rakkautemme ääni kuuluisi. Me häpeäisimme, jos
tulisi ilmi, että se onkin vain valekuollut. Me kun sen jo hautasimme,
istutimme kukkia kummulle ja lauloimme hiljaisen suruvirren sen
ääressä. Pyyhimme silmänurkastamme kyyneleen ja ilmoitimme lehdessä:
»Se on kuollut». Eihän kuolleen sovi enään puhua.

Kun me näin olemme asestautuneet toisiamme vastaan, sanovat naapurit:
»He pelkäävät toistensa vihaa ja ovat varuillaan». — Eivät he voi
aavistaa, että me meidän rakkauttamme pelkäämme.



48. SYY EI OLE MINUN EIKÄ SINUN.


Sattuma toi sinut vastaani tänään. Katsoit kultaista rengasta vasemman
käteni nimettömässä ja virkoit: »Joku on löytänyt ystävyytesi. Minäkin
etsin sitä kerran, — syy on sinun — että en sitä silloin löytänyt». Ja
menit ohitseni. Katsoin suurin, ihmettelevin silmin jälkeesi. Kuinka
olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun _ystävyyttäni_ etsit.
Sillä sinä hait sitä niinkuin metsästäjä riistaansa. Silmäsi katsoivat
kuin kaksipiippuisen haulikon suut ja kutsusi oli kuin jahtikoiran
haukunta, ja minä pakenin tykyttävin sydämin ja peljästynein silmin,
niinkuin nuori peura takaa-ajajaansa.

Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun ystävyyttäni
etsit. — Vasta tänään sen ymmärrän. Mutta syy ei ole minun, eikä
sinun, _ettet_ sitä löytänyt. Sillä sinä et tietänyt kuinka _minun_
ystävyyttäni etsitään, enkä minä ymmärtänyt kuinka _sinä_ ystävyyttä
etsit.

Syy ei ole sinun, eikä minun, ettei meistä tullut ystäviä, — vaan
Jumalan, joka meidät niin erilaisiksi loi.



49. JUURI SELLAISENA.


Sinä olet kuin rekilaulujen sankari, ja lempesi on yksinkertainen kuin
kansanlaulun sävel.

Kylissä ryöstät sinä tyttöjen sydämet ja kaupungeissa juot pöydän alle
markkinaveikot. Naiset kutsuvat sinua ryöväriksi, ja miehet sanovat
että tuhlari olet. He osaavat ulkoa sinun tekosi niinkuin rekiveisut,
ja sinun nimesi on aina heidän huulillaan niinkuin kansanlaulu. Joka
markkinapaikkaan olet sinä tervetullut ja joka kylän luhdissa sinua
odottaa sykkivä sydän, vaikka tietää että vain mennäksesi tulet.

Älä pysähdy minunkaan ovelleni, sinä armas poika, sen pitemmälle
kuin sinulla on tapana pysähtyä. Haavoita sydämeni niinkuin olet
haavoittanut kymmeniä sydämiä ja jätä verta tihkuvana jälkeesi, niin
kuin olet jättänyt muutkin minua ennen. Ole se mikä olet aina ollut, —
sillä juuri sellaisena olet sinä minulle rakas.



50. MARKKINATORI.


Sanot ystävä, että olen muuttunut. Että sanani nyt ovat sydämettömät ja
nauruni haavoittaa lempeäsi.

Suotta on sinun siitä pahastua ja kantaa noin huonoa tuulta
kasvoillasi. Sillä tottahan sinä sen tietänet, että elämä on suuri
markkinapaikka, jossa pitää kaikkea katsella ja kaikelle nauraa. Jossa
pitää syödä rinkilöitä ja ajaa karusellissa. Katsella ilveilijöitä ja
murhenäytelmiä, mutta ei tulla vakavaksi eikä unohtaa — katselevansa
markkinoita.

Suotta on sinun siitä pahastua, jos minun sanani nyt ovat sydämettömät
ja: nauruni haavoittaa lempeäsi, — sillä ehkä ne kerran juuri sinulta
opin.



51. NAISEN SYDÄN.


Tänään hän meni ja jätti kimpun valkeita kukkia rannalla seisovan
tyttönsä rintaan.

Taivas oli pilvessä, meri valkeita vaahtopäitä täynnä. Laiva loittoni
ja vei minun; ystäväni. Parvi kalalokkeja kirkui sen kintereillä, se
oli kuin ilkeätä naurua, en kestänyt sitä kuulla, juoksin kotiini ja
itkin. Suutelin valkeita kukkia povellani, kunnes niiden terälehdet
vähin erin tippuivat helmaani. Katselin niitä. Ne putoilivat yksitellen
niinkuin tulevat päivät. Mitä useampi niitä on menevä, sitä kauemmas
hän loittonee, sitä yksinäisemmäksi minä jään — niinkuin valkean
kukkani kanta, josta terälehdet ovat varisseet.

Jonkun laivan sireenin ääni kuului mereltä, — kaukaa — yhä kauempaa.
Se pisti sydämeeni kuin puukon viilto. Se on tihkuva verta hänen joka
ainoan askeleensa jälkeen, — ja sireenin äänestä kuulen kuinka ne aina
vain etenevät ja etenevät, ne askeleet; — ja minun sydänvereni on
vuotava kuiviin ja sen elinvoima hiutuva pois, — ellei joutuin joku
_toinen_ sen vuotoa tuki.



52. VANHUUS JA NUORUUS.


Ystäväni, jolla on harmaat ohimoilla, elämän pitkä tie takanaan ja
kaikista viinimaista sen varsilla kokemus, virkkoi minulle:

Monenlaisista viineistä humalluin, monenlaisia maisemia näin ja
monenkaltaisia naisia kohtasin. Toiset olivat väkeviä kuin vanha viini,
toiset mietoja ja kirkkaita. Toiset kuumia kuin keskikesä, toiset
kirveleviä kuin pakkaspäivät. Mutta ei yksikään ollut niinkuin sinä.
Sinä olet aamu ennen auringon nousua, viileä ja valoisa, ja kirkkaan
keskipäivän lupaa sinun taivaanrantasi. Sinua minä etsin ja sinun
kättäsi omaani kaipasin.

Voi, kaukainen olet sinä minulle, vastasin hiljaa. Se elämän pitkä
tie, joka on sinulla jo takanasi, on minulla vasta edessäni. Kaukaa
on sinulla lupa katsoa, kaukaa ja syrjästä, — ettet häiritsisi
luonnollista kulkuani. Niinkuin mätä hedelmä sinä olet, joka on
vaarallinen raakilolle. Sinä tuot minulle väsyneen ruumiisi ja täyteen
viisauksia ahdetun henkesi ja sanot: Kaikki on arvotonta, tämä on
elämän tulos. Ei, anna minun itse laskea elämän yhteenlasku, kenties
tulos on toinen.

Älä lähesty minua, etten mädäntyisi jo raakilona. Ettei minun
täytyisi astua elämään pilaantuneella ruumiilla ja epäuskoisella
sielulla. Terveellä ruumiilla ja nuorella uskolla tahdon käydä
elämän olympialaisiin, että minulla olisi edes mahdollisuus — palata
seppelöitynä.

Jos rakastat minua, niin väisty ja anna minun mennä!

Minä rakastan sinun harmaita ohimoitasi ja rikasta sieluasi, mutta minä
rakastan myös minun nuorta luontoani, — sillä siinä luonnossa puhuu
minulle Jumalan ääni.



53. TUSKA.


Paina lujasti hengessäsi minut poveasi vasten, sinä rakas sinä!

Tahtoisin särkeä ja lyödä maahan nämä muurit väliltämme, — nämä, jotka
antavat suurimman nautinnon, — mutta myös suurimman tuskan, sillä ne
ikuisesti erottavat meidät sinuksi ja minuksi, — nämä hirveät, ihanat
ruumiit.

Tahtoisin ottaa irti sinun sielusi ruumiistasi — ja suudella _sitä_.
Tahtoisin tulla likelle, likelle sinua, niin likelle, että unohtaisimme
molemmat, että sinä olet sinä ja minä olen minä. Mutta ei. Me emme
koskaan voi syleillä _sitä_, jota me toisissamme rakastamme. — Meille
jää alati vain toistemme ruumiit käsiin. Nojaamme avuttomina toisiimme
ja värisemme tuskasta, — mutta se tuska on ihana, se pistävä kipu
povessa, — sydämen taivaallisin hetki, onnen korkein ilmenemismuoto
täällä tomun ja tuhkan maassa. Sillä silloin näin minä sielusi
kauneuden ja tahdoin tarttua siihen, — mutta käsiini jäi vain ruumis.
Siitä tuska. Mutta minä näin, ja siinä epätoivoisessa tietoisuudessa,
siinä se suuri onni.

Jos sinä syleilisit ruumistani, enkä minä silloin tuskasta värisisi
yläpuolella maallisen hyväntuntoni, jos siinä ruumiittemme syleilyssä
tuntisimme saaneemme kaiken ja olisimme onnelliset, — saisit sinä
hellittää käsivartesi otteen, saisimme kääntää selkämme toisillemme
ja mennä eri teitä, — sillä me olisimme eläinten kaltaisia ja meidän.
yhdessäolomme olisi rikos.

Mutta jos ruumiittemme syleilystä on syntynyt vielä suurempi kaipuu,
tunne siitä kuinka vähän, vähän saattoi antaa, — olemme me tiellä
jumalten luo ja meillä on syy yhdessä oloomme, sillä meidän tiemme
sinne on _yhteinen_.

Siunattu tuska! Sen kautta näin minä todellisen sinun — ja sinussa
Jumalan, — ja silloin uskoin sen olemassa oloon, jota ei voi käsin
koskea, ja siihen todellisuuteen, jota ei ole silminnähtävästi
todistettu. Ja minä ymmärsin mitä varten maailma ja maailmoita on — ja
mitä varten minä.



54. KADOTETULLE SYDÄMELLE.


Taiteilijalle minussa on sinun muistosi — ilo ja nautinto.

Ihmiselle — tuska ja kidutus.

Jumalalle — usko itseensä.

Jokainen noista kolmesta minussa otti sinusta osansa. Ensimäisessä
säilyt kauan. Keskimmäiseltä unohdut uuden ilon tai tuskan tullen.
Ikuisesti jää sinusta jälelle minuun vain jumalani suuri kiitos — siitä
että olit!



55. SIKSI SE OLI.


Oletko huomannut, sinä, joka ennen olit minulle rakas, kuinka omenien
posket ovat punertuneet ja joku lehti jo kellastunut, — niinkuin
silloin, kun minä vielä olin sinulle rakas? Katsoin ulos ikkunasta
tänään ja huomasin sen — ja muistin meidän muinaisen lempemme.

Muistatko sitä syksyä ja sitä syksyistä aamua? Katso ulos ikkunastasi,
se oli juuri niinkuin tämä. Muistatko sitä? Sinä aamuna seisoin
kuistillani ja kuulin puutarhasta sinun äänesi minua kutsuvan. Juoksin
polulle, jonka vain me molemmat tiesimme. Sitten eilisen oli sille
uusia lehtiä tippunut ja omenapuiden raskaat oksat tarttuivat hameeni
helmoihin. Sinä olit kiivennyt aidan yli, joka on kotiemme välillä.
Minä annoin käteni sinun odottaviin käsiisi ja me naurahdimme molemmat.
Katsoin sinun silmiisi ja näin niissä naurun, — näin muutakin, —
mitä enemmän katsoin, sitä enemmän näin — näin koko maailmani. Ja
rintakehäni tuntui olevan liian pieni sydämelleni, se tulvi kuin
vesi keväisin meidän joessamme. Puristin sinun kättäsi ja juoksin
yhtäkkiä pois. Puiden oksat piiloittivat valkean pukuni ja jalkaini
jäljet peittyivät putoileviin lehtiin. Minun ajatukseni villiintyivät
syksyisen puutarhan tuoksusta ja juoksin kuin lapsi, joka kuvittelee
lentävänsä, juoksin ja nauroin. En rohjennut mennä tupaan. Pelkäsin,
että he olisivat nähneet salaisuuden silmistäni. Menin omaan
huoneeseeni ja panin oveni säppiin. Painoin kättäni sydäntäni vasten.
Se oli kuin sairas, siellä ahdisti, jyskytti ja poltti, — mutta minä
toivoin, ettei se koskaan siitä paranisi, ja itkin ja nauroin, eikä
mitään puuttunut minun onnestani.

Muistatko sitä aamua? Muistatko sitä syksyä? — Seuraava syksy ei ollut
enään niinkuin se, eikä sitä seuraava — eikä mikään.

Tiedätkö, miksi se syksy oli kauniimpi muita, miksi taivas kirkkaampi,
miksi onni näytti ikuiselta, miksi rakkaus suuremmalta kuin kaikki
muu? Siksi vain, että sinä olit nuori, minä olin nuori ja meidän
veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme molemmat sen kaiken vasta
hiljan huomanneet. Kun sinä kylätiellä olit katsonut minuun, oli veri
ensi kerran elämässäni kohonnut kasvoilleni, — niinkuin se vain pojan
katsoessa kohoo. Ja kun sinä olit tervehtinyt minua, oli sinun kätesi
ensi kerran elämässäsi värähtänyt, — niinkuin pojan käsi värähtää, kun
se tyttöä tervehtii.

Sinä olit nuori, ja minä olin nuori, ja meidän veremme oli villi ja
kuuma, — ja me olimme itsekin sen vasta hiljan huomanneet. Siinä
kaikki. Siksi oli se syksy kauniimpi muita. Siksi ei se voi milloinkaan
takaisin tulla.



56. SE OLEN SITTENKIN MINÄ.


Ystäväni, virkan sinulle salaisuuden jota ei yksikään tiedä: Minä näin
_sinut_ eilen.

Kuljit ikkunani ohi, — vaan minä seisoin uudinten takana. Silloin
oli iltahämärän aika. Ikkunani oli autio, ja kukkalaatikossa sen
ulkopuolella olivat unikot aamulla ani varhain auenneet ja joitakin
keltaisia terälehtiä lienee varissut kadulle.

Kenties muistelet katuja, joita kiersit ja — aijot palata takaisin
etsimään ikkunaa, jonka alapuolelle olisi yksinäisiä lehtiä pudonnut.
Pyydän, ettet tekisi sitä. Ne eivät olisi siellä enään. Vaimot ovat
ne tänään lakasseet ja vieneet pois. — Eivätkä minun uutimeni ole
valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, niinkuin oli kerran —
kaukana täältä.

Älä muistele katuja, joita kiersit. Kaupungissani on satoja autioita
ikkunoita, ja kukkalaatikoissa niiden ulkopuolella kukkii kirjavia
unikoita. Yhden takana niistä sadoista seisoi se eräs, joka näki sinut
ohimennen. Pyydän, ettet palaisi etsimään sitä varkain-katsojaa, —
vaivasi olisi turha. Hänen uutimensa eivät enään ole valkoiset eikä
niissä ole punaisia raitoja, — eikä hänen silmistänsä enään katso
taivas — niinkuin kerran, eikä hänen naurunsa ole heleä kuin lapsen.
Hän on kadottanut alkuperäisen itsensä. Älä koskaan etsi sitä, joka
kantaa hänen nimeänsä, — se ei ole hän. Älä etsi häntä, sillä häntä ei
ole enään missään muualla kuin _sinun_ povessasi. Maailmalla ei hänestä
ole jälellä muuta kuin nimi, jota kantaa ihminen, jota sinä et tunne.

Säilytä hänet muistossasi, sillä hänen suurin ilonsa on, että hän
edes jossain elää. Älä murskaa sitä muistoa, älä rutista sitä kokoon
niinkuin paperikukkasta, jossa ei ole elämää, äläkä heitä pois. Sillä
se olen sittenkin minä _itse_, se todellinen, joka suoraan taivaasta
tuli. Tämä, joka kantaa sen nimeä, on vain joku vieras, jonka vieras
maailma on jälkeenpäin rakentanut, — ja joka joskus häviää omaan
haurauteensa.



57. ENSIMÄISELLE YSTÄVÄLLE.


Sinä tulit ja menit — ja minä jäin yksin.

Yö ympärilläni on pimeä kuin sinun silmäsi, ja tähtisikermät syttyvät
ja sammuvat minun pääni päällä kuin sinun sielusi tulet.

Kaikkialla näen vain sinut.

Kun minä kuljen suurilla, valaistuilla kaduilla ja tuntemattomat
vastaantulijat hymyilevät minulle ja minä vastaan heidän hymyynsä,
sanovat naapurit, että minä olen uskoton ensimmäisen ystäväni muistolle.

Eivät he tiedä, että minä vain sinua etsin — muista. Jos noiden muiden
silmistä löydän vivahteenkin sinusta, varjonkin sinun kuvastasi,
hymyilen minä sille sinun varjollesi — heissä.

Niin kuin äiti, joka kysyy jokaiselta vastaantulijalta kadonnutta
lastansa, etsin minä kaikkien silmistä sinun silmiäsi ja kaikkien
katseesta sinun sieluasi.

Sillä kaikkialla näen vain sinut. Sinussa minä olen, elän ja liikun.
Sinä et ole osa kaikkeudesta, vaan kaikkeus on osa sinusta; ja sinun
silmistäsi katsoi minua taivas ja ijankaikkisuus.



58. SYDÄMENI TARU.


Vasta sinun avaimesi sopi minun sydämeni lukkoon. Sitä olivat monet
ennen sinua koetelleet, mutta se ei ollut milloinkaan auennut. Ja minä
aloin uskoa, että suuri lukkoseppä oli sen aikojen alussa juuri minun
pientä sydänoveani varten takonut.

Sinä viihdyit hyvin minun sydämeni kammarissa ja se oli minun suurin
iloni ja _kyllin_ onnelleni. Mutta yhden unohdin, — ettei se kenties
kestäisi ikuisuutta. Unohdin maan ja maan katoovaisuuden lain. Muistin
vain taivaan ja taivaisen lain.

Vasta kun menit, huomasin minä erehtyneeni ja muistin maisen lain.
Muistin, että kukka syntyy — vain kuollaksensa, että maiset ystävät
tulevat — vain mennäksensä. Ja muistin, — että maasta juurruimme
_mekin_. Muistin, että harhaa oli taivas, totta vain maa, — ja itkin
sitä.

Miksi menit, en tiedä, sen vain tiedän, että mennessäsi paiskasit
sydänoveni niin lujaan kiinni, että en sitä minä itsekään ole
senjälkeen auki saanut, ja avaimet ovat sitä yrittäissä katkenneet.
Etkä sitä enään saisi — sinäkään. Sillä sinä särjit minun sydämeni
lukon sopimattomiksi kaikille avaimille.

Ensin odottelin minä lukon _murtajaa_ ja etsin häntä kaikkialta. Mutta
kaikki olivat vain _avaajia_, enkä minä ollut enään avattavissa.

Nyt on minun sydämeni kuin autio talo, jossa hämähäkit ovat kutoneet
verkkojansa nurkkiin, ja home seiniin viheriäänsä. Ja eniten kaikista
vastaantulijoista kaihdan minä nyt lukon murtajaa, — sillä pelkään,
että hän näkisi minun sydämeni kurjuuden ja kääntyisi inhoten pois, tai
astuisi säälistä sisälle.

Mutta avaajien kanssa tulen minä hyvin toimeen, sillä heidän avaimensa
eivät minun sydämeni lukkoon sovi. He seisovat ulkopuolella ja
kuvittelevat siellä sisällä kaikkien lamppujen loistavan ja onnenlaulun
soivan, — siksi että minä aina nauran. Ja he luulevat sen tulevan
sydämestä, — vaikka minä nauran vain peittääkseni yksinäisyyteni ääntä,
joka siellä ulvoo niinkuin tuuli autiossa talossa.

Nyt muistan minä maan ja maan katoovaisuuden lain. Mutta en ole osannut
unhoittaa taivasta, — koskapa sitä yhäti itken.



KUVIA JA TUNNELMIA



59. UNI.


Heräsin aamuyöllä unestani omituiseen hyväntuntuun. Mistä se lie
tullut? Olin kuin kylvystä noussut, tai niin kuin viileä viini olisi
kostuttanut janoisia huuliani. Muistelin untani, joka hetki sitten
oli minut jättänyt. Oi niin! Olin tuijottanutkin eräisiin silmiin. Ne
olivat syvät ja pimeät kuin kaksi kaivoa, — ja niiden syvyydessä näin
minä oman kuvani heijastuksen.



60. KEVÄT.


Pitkän talvipimeän istuin peitettyjen ikkunoiden takana ja tutkin
vanhoja pölyisiä lehtiä. Eräänä aamuna eroittivat korvani ilon ja
itkun sekaisen viulun äänen. Se kuului pihamaalta, jossa ei koko
talvipimeinä ollut häälynyt ääntäkään. Hämmästyin siitä niin, että
aukaisin ikkunaluukut ja katsoin ulos. Nuori mies seisoi pihan keskellä
ja soitti. Joku tyttö oli tullut jonkun ovenpieleen. Miehen mustat ja
tytön siniset silmät sattuivat toisiinsa ja synnyttivät pienen hymyn
molempien huulille. Ja viulusta tuli sävel kuin vallaton lapsen nauru.
Muistui mieleeni lapsuudestani, että se mies oli kai niitä, jotka
saapuvat jostain kaukaa, muuttolintujen mukana, — ja siinä hetkessä
tajusin kevään tulleen. Jokin outo sai sydämeni sävähtämään ja minä
purskahdin nauruun kuin pieni vallaton lapsi.



61. AAMUPIMEÄ.


Kun herätessäni aukaisin ikkunan, katsoi aamuhämärä minua jo kylältä
päin ja joku oli sytyttänyt lampun huoneessani.

En ollut tietänyt, että aamupimeät ovat jo tulleet. Aijoin nousta
vuoteeltani, mutta muistot pidättivät minut hyväilyllään eivätkä
päästäneet, vaikka pyysin, ja minä olin liian arka — käskeäkseni.

En tietänyt vielä eilen, että ne samat aamupimeät ovat jo tulleet,
— jotka vuosi sitten lähtivät. Silloin oli se _eräs_ mennyt hiljan
maailmalle, ja uudet ystävät avanneet kotini oven.

Nyt on sen yhden nimi kirjoitettu valkealle ristille hiljaisen
puutarhan laidassa ja ne toiset eivät enään tule, — mutta aamupimeät
tulevat aina.



62. ENSI LUMI.


Olen varhain herännyt.

Raotan kaihdinta ikkunani edestä ja kurkistan ulos. Yön aikana on
tullut ensi lumi. Kylätiellä näkyy yksinäisen koiran jalan jälkiä ja
vastapään talojen katot ovat valkeana. Joku sieltä naapurista käy
ikkunani ohi aamuvettä noutamaan. Minä nauran ja huudan hänelle: »Tulee
varhainen talvi»! Ja ajatuksissani ailahtaa jotain tuttua, — mutten
pääse selville mitä.

* * *

Olen etsinyt ullakolta huivini, joka on siellä kesän kätkössä
ollut. Koettelen sitä päähäni kuvastimen edessä, — ja taas ailahtaa
ajatuksissani jotain. — Oi niin! Muistuu mieleeni jonkun kädet, jotka
olivat _sitä_ huiviani hyväilleet, — ja hänen huulensa, jotka eivät
saaneet sanotuksi sitä _ainoaa_ ajatusta, jota aikoivat, ja minä nauran
hiljaa. Silloin oli lumi aamu-yöstä pudonnut kylätielle ja huivini olin
hiljan kutonut.



63. KÖYHÄN LEMPI.


Oli ilta. Tytön mieli oli ujo ja ikävöivä.

Päivän työstä oli poika uupunut. Tyttö hyväili karheaa kättä ja
houkutteli: »Tule keinulle kylän laitaan, siellä soi hanurikin». Poika
esteli: »Älä pyydä, katso, vaatteeni ovat työssä kuluneet ja ateriani
on koskematta». Tyttö vastasi: »Minä istun illastaissasi: isäntäsi
kuistilla ja odotan, tule sitten. Kuljemme metsäpolkuja, jotka ovat
kaukana kyläläistemme keinulta.» Poika sanoi: »Älä pyydä minua. Jalkani
ovat pellolla uupuneet ja silmäluomeni raskaat. Mene, tyttöni, mene.»
Toinen vetäisi huivia kasvoilleen ja peitellen käsi silmänurkkaa
pyyhki. Hän virkkoi: »Hyvästi sitten», ja meni. »Hyvää yötä», vastasi
poika ja jäi.

Erään arat, alakuloiset askeleet etenivät kylätiellä ja eräs ovi
raskaasti sulkeutui.

Heidän lempensä oli nuori ja hiljan tullut, — vaan päivän työstä oli
poika uupunut.



64. MARKKINAMIES.


Pirtin ikkunalasin takaa näkyy maantielle punainen kukka ja nuoren
vaimon kasvot. Hän istuu penkillä ikkunan alla ja maantielle katsoo.
»Aamusta iltaan», sanoo kylänväki.

Kastaa ruusua ikkunalla. »Tänään on siinä nuppu, huomiseksi siitä
aukeaa uusi punainen kukka, — ja huomenna hänkin varmaan saapuu ja sen
jo kaukaa näkee», miettii nuori vaimo.

Monta päivää tulee ja menee. Yhä kauniimmaksi käy ikkunan takana
punainen kukka, yhä kalpeammiksi nuoren vaimon kasvot.

Maantiellä kulkijat katsovat säälien ikkunaan.

»Mies kerran valjasti reen eteen valakan ja lähti kahden päivän
markkinoille orivarsan ostoon. Silloin olivat lumet hiljan tulleet»,
sanoo kylänväki. — Nyt ne tekevät jo lähtöä.

* * *

Markkinat olivat suuret ja markkinaväki iloista. Ne ovat jo kyllä ohi.
Mutta miehellä ei ole enään sitä vanhaa valakkaa, eikä rekeä eikä
nuorta orivarsaa. Joskus muistaa hän kotimökkiä ja sitä, joka kehdon
luona odottaa. Mutta yöllä kiertyvät valkeat käsivarret kaulaan eivätkä
päästä. Ja päivällä nauraa pöydän ympärillä iloinen joukko ja helisee
lasit. Ja hänestä tuntuu että markkinat ovat vielä parhaillaan, — ja
tottahan hän ne loppuun asti kaupungissa on.



65. SE VANHA LAHJA.


Tyttö istui illansuussa ikkunan luona ja lauloi kaikki laulut, jotka
hänen mieleensä juolahtivat. Kertoivatpa ne sitten ilosta tai surusta,
niin kuului niissä hänen laulaminaan ylinnä vain olemassaolon autuus.

Äiti pysähtyi askareissaan ja kysäsi naurahtaen: »Mitä lintuni on
saanut, kun noin kauniisti laulaa»? »Kuule, äiti, kun kuiskaan, sillä
se on suuri salaisuus: — sain sydämen. Me tulimme sattumalta vastakkain
kylän laidassa siellä suuren pihlajapuun alla. Aijoin mennä ohi, mutta
hän tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua silmiin. Taisimme seistä
kauankin niin. Silloin sen sain. Ei hän kylläkään mitään virkkanut.
Minä kuulin vain kuinka hänen sydämensä hurjasti löi ja hänen silmänsä
sanoivat: »Se on kokonaan sinun».

»Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän ja minä, ja minäkin tulin sen
vasta tänä aamuna tietämään. Sentähden viivyin niin kauan vihdaksia
taittamassa, sentähden vain nauroin enkä puhunut mitään, kun
ihmettelit, äiti, miten se niin _kauan_ kesti.»




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämä ja minä : Suorasanaisia runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.