Title: Kynäilijä : Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä
Author: Linnankoski, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kynäilijä : Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä" ***


KYNÄILIJÄ

Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä
nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja
ja itsekseen opiskelevia varten


Kirj.

VIHTORI PELTONEN



Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.



SISÄLLYS:

Alkusana.
     I. Yleisiä perusteita.
    II. Alustavia töitä.
   III. Kokoonpano.
    IV. Esittäminen.



ALKUSANA.


Aikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät
omintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, tarvitaan
kynäilytaitoakin entistä enemmän, jopa siinä määrässä, että miltei
joka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Talonpojaltakin
alkaa aika jo vaatia omaa liikekirjevaihtoa, taitoa laatia kokousten
pöytäkirjoja, sanomalehtikirjoituksia ja kaikenlaisia asiapapereita,
jopa julkisia puheita ja esitelmiä — muilla aloilla toimivista
puhumattakaan.

Mutia taito — se ei ole joka miehen. Sanomalehtimiehenä on minulla
kenties paremmin kuin millään muulla alalla ollut tilaisuus huomata
miten puutteellisella kannalla kansamme tässä suhteessa vielä on. Mutta
sen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen,
kansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon
omistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa,
kun vaan pikkuinenkaan hyväntahtoinen ohjaus tulee syrjästä avuksi sen
pyrkimystä tukemaan.

Useimmissa tapauksissa on kuitenkin ollut pakko jäädä kaikkea ohjausta
vaille, varsinkin kun mitään kansantajuista, itsekseen opiskeleville
soveliasta opasta ei tähän saakka ole kielellämme ilmestynyt. Kun tämä
puutteellisuus on tunnustettu siksi toistuvaksi, että parissa yleisessä
nuorisoseurojen kokouksessakin semmoisen aikaansaaminen on lausuttu
suotavaksi, ei ihmeteltäne jos allekirjoittanut rohkenee täten tehdä
jonkunlaisen kokeen kipeimmän ensi tarpeen tyydyttämiseksi. Siltä
kannalta tätä tekelettä arvosteltakoonkin, tietäen että myöhempi aika
on synnyttävä paremmat opastajatkin.

Minä luotan nuorisoon, sen elpyneeseen haluun ja harrastukseen. Sillä
on nykyaikana seuransa ja yhdistyksensä, ilta- ja jatkokurssinsa
ynnä monet muut pyrkimyksensä. Ajattelen että tokko sitä laskettanee
häveliäisyyden puutteeksi, jos itse suosittelen opustani
edistysrientoisen nuorisomme kursseihin ja ehdotan oppaani esittämää
ainetta kurssiaineeksi muiden joukkoon. Ja missä seuroja ja kursseja
ei ole, siellä voi jokainen kirjasen johdolla ottaa tässä aineessa
kurssin kotonaan, oman pöytänsä ääressä. Iloni olisi suuri, jos oppaani
voisi päästä nuorisomme vaatimattomaksi toveriksi näitä »kurssi-iltoja»
istuttaessa.

Lopuksi pyydän lausua vilpittömät kiitokseni professori E.N. Setälälle,
joka hyväntahtoisilla huomautuksillaan on minua tehtävässäni avustanut.

_Tekijä_.



I.

Yleisiä perusteita.



Sisällys ja muoto.


Mitä on sisällys ja mitä on muoto?

Kun talonrakentaja ryhtyy uutta rakennusta puuhaamaan, ei hän heti ensi
työksi hanki rakennusaineita. Hän ottaa kynän käteensä ja paperiliuskan
eteensä. »Tuohon tulee pirtti, tuohon keittiö, tähän täytyy saada sali
sopimaan, tähän taas haltijaväen kamari, tuolle sijalle lastenkamari
ja eteinen», tuumii hän vetäen viivoja paperille. »Pirtin tulee olla
niin pitkä ja niin leveä, salin avaruus niin ja niin», jatkaa hän
merkiten paperille numeroita ja muutellen viivoja. — »Nyt tiedän mitä
rakennuksen tulee sisältää», päättää hän suunnitelmansa.

»Mutta», jatkaa hän vaipuen uudestaan miettimään. »Tässä on kyllä
pohjapiirustus, mutta miltähän rakennus tulee kokonaisuudessaan
näyttämään?» Hän vetää uudelleen viivoja ja tekee numeroita. »Pituus on
niin ja niin monta metriä, korkeutta täytyy tulla ainakin niin ja niin
paljo, muuten se näyttää ladolta», sanoo hän. »Porrassuojan katto on
liitettävä itse rakennuksen kattoon, siten se näyttää parhaimmalta»,
jatkaa hän, »ja ikkunat on tehtävä entistä korkeammat.» — »Eipä se tule
olemaan muotoakaan vailla, jos noin tekee», päättää hän tyytyväisenä.

Sama on kirjallisten esitystenkin laita. Kirjoittaja on rakentaja,
uuden rakennuksen luoja. Hänen täytyy jo ennen työhön ryhtymistä
tietää, että hänen kirjoitukseltaan tullaan vaatimaan sekä sisällystä
että muotoa.



Mihin tämä vaatimus perustuu?

Tarjoa pienelle lapselle ruma esine, niin näet kuinka hän käy totiseksi
ja työntää sen pois luotaan. Ojenna sen sijaan hänelle sievä leikkiase
— hän hymyilee ja ottaa sen ihastellen vastaan.

Kauneuden vaisto on siis synnynnäinen, jokainen omaa sitä jossakin
määrässä. Ihminen rakastaa kaunista. Kauniin parissa hän viihtyy;
kaunis tekee häneen ylentävän, kohottavan vaikutuksen. Siksi ihminen
etsii kauneutta. Hän pyrkii sitä itse omistamaan, vaikuttamaan sillä
ympäristöönsä ja kaikissa teoissaan luomaan kauniita muotoja.

Mutta yksin muodon kauneus ei häntä tyydytä. Hänen huomionsa tosin
ensi hetkenä kiintyy ulkopiirteisiin, s.o. muodolliseen puoleen, mutta
pian hän tunkeutuu syvemmälle: sisällystäkin tutkimaan. Ja juuri
sisällyksestä useimmiten riippuu minkä arvon hän esineelle lopullisesti
antaa.

Sisällyksen vaatimus nimittäin perustuu ihmisen henkiseen olemukseen.
Sisällyksen etsimistä ja löytämistä tarkoittaa hänen elämänsä ja
kehityksensä, hänen työnsä ja toimensa. Sisällyksetön elämä ja
sisällyksetön työ eivät tyydytä hänen luonteensa sisintä vaatimusta,
sillä ne eivät vastaa sitä päämäärää, minkä hän tietää niille
asetetuksi.


Mutta mikä on kaunista?

Eri henkilöt ovat siitä usein eri mieltä: toinen pitää sitä rumana,
minkä toinen katsoo kauniiksi. Se mikä talonpojan mielestä on
hyvinkin siroa, ei tyydytä säätyläisen kauneudenvaatimuksia, ja päin
vastoin. Austraalialainen neekeri kaunistaa itseään tatueeraamalla,
eurooppalainen sanoo että hän siten piirtelee itsensä inhottavan
rumaksi. Mikä on kaunista?

»Makuasioista ei pidä kiistellä», sanoo latinalainen sananlasku.
Siihen vaikuttaa suuresti luonne, tottumus, henkinen kehitysaste ynnä
monet muut seikat. Mutta tästä huolimatta muodollisella kauneudella
on kuitenkin muutamia määrätyitä ehtoja ja edellytyksiä, jotka ovat
kaikille yhteisiä.

Ihminen, jolla on tavallista suurempi pää tahi tavallista pitemmät
kädet, tekee meihin epämiellyttävän vaikutuksen, s.o. loukkaa
luontaista kauneudenaistiamme. Kauneuden ensi ehto siis on että eri
osain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia.

Pöytä, jonka yksi jalka on suora, toinen käyrä, yksi kulmikas, toinen
pyöreä, vaikuttaa kauneudenaistiamme loukkaavasti, sitä enemmän mitä
erilaisempia toisiaan vastaavat osat ovat. Vaaditaan siis että eri
osain tulee olla muotoonsa nähden sopusointuisia keskenään.

Mutta olkootpa eri osat kuinka sopusuhtaisia tahansa, ei niistä
synny kaunista kokonaisuutta, jos ne sattuvat väärille paikoille.
Ajatellaanpa vaan millaisen muodollisen hämmennyksen synnyttää esim.
niinkin pieni hairahdus, kuin että jonkun esineen erilaatuiset
koristeet joutuvat vaihdoksiin, toisiin paikkoihin kuin ne on
tarkoitettu. Kolmas kauneuden ehto siis on että kukin osa saa oikean,
luonnollisen paikkansa kokonaisuudessa.

Vaan eipä vielä tälläkään ehyt kokonaisuus ole taattu. Esine, jonka eri
osat eivät liity läheisesti toisiinsa, on ruma ja ehyttä kokonaisuutta
vailla. Eri osain tarkka, elimellinen toisiinsa liittyminen on siis
kauneuden neljäs pääehto.

Muodollisella kauneudella on vielä muitakin ehtoja, riippuen siitä
minkälaatuisista muodoista on kysymys. Edellämainitut neljä ovat ne,
joista etupäässä riippuu kirjallisten esitysten muodollinen kauneus.


Mikä on sisällökästä?

Tähän kysymykseen saattaa sommitella pitkiä selityksiä, mutta siihen
saattaa vastata aivan lyhyestikin. Sokrates sanoi: »ainoastaan se
on kaunista, mikä on tarkoituksenmukaista», s.o. esineen todellinen
kauneus, sisällyksen kauneus riippuu sen tarkoituksenmukaisuudesta.

Saamme siis ohjeen: sisällyksen arvo riippuu siitä, missä määrin esine,
työ ja teko vastaa sille ajateltua käytäntöä eli tarkoitusta.

Onko muodolla ja sisällyksellä mitään keskinäistä yhteyttä vai ovatko
ne toisistaan riippumattomia?

Ajatellaanpa että joku laittaa itselleen vaatekaapin, jonka
ulkopiirteet ja värit ovat mitä sirointa vaatekaapin kuosia. Siinä
on siis muotoa. Sisältä hän varustaa sen tiheään asetetuilla
hyllyillä kirjakaapin tapaan. Siinä on siis sisällystäkin. Mutta se
on aivan epäkäytännöllinen vaatekaapiksi, sillä sen sisällys ei ole
sopusoinnussa muodon kanssa.

Toinen esimerkki. Erään maamme rautatieradan varrella on erittäin
kaunismuotoinen, kirkon yleviä piirteitä tarkoin jäljittelevä
rakennus. Kun juna seisahtuu lähellä olevalle pysäkille kuulee
outojen matkustajain tavallisesti huudahtavan: »siinäpä siromuotoinen
tehtaankirkko!» Mutta tuskin voi arvata heidän hämmästystään, kun joku
paikkakuntaa tunteva hymähtäen selittää: »ei se kirkko ole, se on —
viinatehtaan konttori- ja asuinrakennus».

Vaaditaan siis sisällyksen ja muodon sopusointuisuutta. Kun sisällys
ja muoto ovat keskenään sopusointuisia, syntyy siitä kokonaisuuden
tarkoituksenmukaisuus, s.o. kokonaisuuden kauneus eli täydellisyys.

Edellämainitut kauneuden ja sopusointuisuuden vaatimukset koskevat
kaikkia inhimillisiä tehtäviä. Niinpä kaikenlaisia kirjallisia
esityksiäkin — olipa niillä kirjeen, puheen, esitelmän, kertomuksen
tai tieteellisen tutkimuksen muoto. Niiden vaikutus kuulijoihin tai
lukijoihin riippuu siitä, missä määrin esitys vastaa sisällyksen ja
muodon vaatimuksia. Sisällökäs, ehyt ja sopusuhtainen esitys tekee
tarkoitetun vaikutuksen: miellyttää ja tempaa mukaansa, jopa saa meidät
omistamaan ja toteuttamaan siinä lausuttuja ajatuksia. Hajanainen ja
sotkuinen esitys sen sijaan, vaikkapa se sisältää aivan samat asiat,
vaikuttaa päin vastoin: ikävystyttää ja väsyttää.



Onnistumisen ehdot.


Ihminen ei synny mestarina. Hän on kasvatuksen ja luontaisen kehityksen
tulos, hänen työnsä taas edellisten tulos.

Tehtävissään onnistuakseen tarvitsee ihminen ensinnäkin perehtyä
työalaansa. Lahjat ja luontaiset taipumukset ovat eri ihmisillä
erilaiset, mutta kyvykkäimmänkin tulee tarkoin tuntea työn
suorittamistavat.

Eikä tässä kyllin. Tarvitaan vielä lisäksi uutteraa, huolellista
työtä ja ankaraa itsearvostelua. Usein ihmetellään maailman suuria
kirjailijoita ja muita neroja, mutta harvoin aavistetaan että heidän
taitonsa, suurten synnynnäisten taipumusten ohessa, on ankaran työn
tulos. Paljon on heiltä vaadittu uutteraa harjoitusta, ennenkuin he
ovat kyenneet hämmästyttävää mestariteoksiaan luomaan.

Mutta jos maailman nerokkaimmilta kyvyiltä tätä vaaditaan, mitä sitte
tavallisilta, keskinkertaisilta ihmisiltä. Välttämättömiä ehtoja
kirjallisissa tehtävässä onnistuaksemme siis on: työtapojen tarkka
tunteminen, väsymätön uutteruus, ankara itsearvostelu ja huolellisuus
työn suorittamisessa. Meidän tulee olla vaateliaita työmme suhteen:
kirjoittaa ja hyljätä ja yhä uudelleen kirjoittaa, kunnes työ tulee
täysikelpoista. Meitä tulee työssämme elähdyttää pyrkimys saada aikaan
mahdollisimman hyvää, sillä paraskaan ei ole kyllin hyvää.

Tätä saavuttaaksemme meidän tulee antautua lämmöllä tehtäväämme.
Ainoastaan siten voimme siihen kiintyä ja ajatuksemme syventyä
tutkittavaan aineeseen. Silloin esitys syntyy luonnollisesti eikä
pakottamalla.

Jos meillä on täysi selvyys näistä vaatimuksista, on meillä
onnistumisen avain hallussamme. Me varmistumme askel askeleelta, kunnes
ehyt työ muuttuu meille vähitellen tottumukseksi, toiseksi luonnoksi,
s.o. me opimme taidon — juuri tuon, jota yleensä ollaan taipuvaisia
uskomaan synnynnäiseksi lahjaksi.



II.

Alustavia töitä.



Esitysten laatu.


Kirjalliset esitykset ovat hyvin erilaisia. Janamme ne sisällykseensä
nähden kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkisteluihin.

Kertomus esittää yhtäjaksoisesti tapauksia ja vaiheita elämästä. Kun
se kertoo jonkun henkilön elämänvaiheita, sanotaan sitä elämäkerraksi
(biografiaksi).

Kuvaus luo eteemme jonkun rajoitetun katseltavan: esineen, eläimen,
kasvin, seudun, kylän, kaupungin, ilmiön y.m. Kun kuvaus esittää jonkun
henkilön luonnetta ja sisäisten ominaisuuksien kehitystä, saa se
luonnekuvan (karakteristiikin) nimen.

Tutkistelma nimensä mukaisesti tutkii ja selvittelee asioita ja
olosuhteita, niiden syitä ja seurauksia, sisäistä yhteyttä j.n.e. Tähän
osastoon kuuluvat m.m. tieteelliset teokset.

Likimainkaan kaikki esitykset eivät ole puhtaasti yhtä lajia, vaan
useinkin eri lajien rinnakkain esiintymistä. Niinpä monesti yhtyy
kertomus ja tutkistelma, kertomus ja luonnekuva. Samoin voipi samasta
aineesta tehdä useampia eriluontoisia esityksiä. Niinpä jostakin
henkilöstä, esim. Snellmanista, joko elämäkerran, luonnekuvan tahi
tutkistelman, riippuen siitä käsitteleekö esitys hänen elämänvaiheitaan
(elämäkerta), hänen luonteensa ominaisuuksia (luonnekuva) tahi hänen
vaikutustaan aikansa oloihin (tutkistelma). Samoin voi jostakin
esineestä, esim. vaatteista, tehdä kertomuksen niiden historiasta ja
kehityksestä, kuvauksen eri kansojen ja eri aikakausien puvuista sekä
kolmanneksi tutkistelman vaatteista terveyden, kauneuden, kestävyyden
y.m. kannalta katsottuna.


Aiheen valitseminen ja rajoittaminen.

Kirjallisten esitysten aiheet voivat joko olla ennakolta määrätyitä
tahi jää niiden valitseminen kirjoittajan vapaaseen valtaan. Aihetta
valitessa on huomioon otettava kirjoittajan tiedot ja kehityskanta. On
valittava semmoinen aihe, jonka kirjoittaja voi hyvästi esittää. Niinpä
ei alottelijan sovi heti ryhtyä omintakeisia kirjoituksia laatimaan,
vaan on hänelle erittäin kehittävänä alkuasteena ennen kirjoitettujen
kyhäelmien mukaileminen. Saavutettuaan siinä jonkunlaisen kätevyyden
hän siirtyy pienempiin, selväpiirteisiin omintakeisiin aineisiin,
ensin kertomukseen, joka on itsenäisten esitysten helpoin laji, sekä
siitä vähitellen kuvauksiin ja tutkistelmiin, jotka vaativat suurempaa
taitoa. Tässä, niinkuin kaikessa muussakin, on »tyvestä puuhun
noustava», jos mieli koskaan mitään kunnollista aikaan saada.

Kun aihe on määrätty, on ensi tehtävä sen tarkastaminen ja
rajoittaminen. On tarkoin punnittava mitä se sisältää, muuten saattaa
heti alussa syntyä väärinkäsitys aiheen tarkoituksen suhteen tai
eksymme pintapuolisuuteen ja ydin jää löytämättä. Monet aiheet sitä
paitsi sisältävät useampia suunnan mahdollisuuksia. Niistä on aina yksi
valittava ja sille asetettava varma, määrätty päämaali.


Ainesten kerääminen.

Ainesten laatu. Kun talonrakentaja on määrännyt rakennuksen
tarkoituksen ja laatinut suunnitelmansa, on hänen ryhtyminen
rakennusaineita hankkimaan. Samoin on kirjoittajan, aiheensa valittua
ja rajoitettua, ruvettava esityksensä aineksia kokoamaan. Sitä
nimitämme ainesten keräämiseksi.

Ensi tehtävä on selvitellä millaisia aineksia kysymyksessä oleva
esitys vaatii, sillä ainekset ovat aina etsittävät tehtävän laadun
mukaan. Kertomuksen aineksia kerätessä on huomioon otettava: aika
ja paikka, henkilöt, toiminnan alku, jatkuminen ja loppu, syyt ja
seuraukset. Elämäkerrassa taas: henkilö, syntyminen, aika, paikka,
vanhemmat, kasvatus, kehitys, toiminta, kuolema ja elämäntyön tulos.
Kuvauksessa tarkataan kuvattavan aiheen ori puolia: muotoa, sisäisiä
ominaisuuksia, kokonaisvaikutusta y.m., aina aiheen laadun mukaan.
Luonnekuvauksessa kiinnitetään huomio henkilön lahjoihin ja luontaisiin
taipumuksiin, kasvatuksen vaikutukseen ja sisäisten ominaisuuksien
kehitykseen, niiden ilmenemiseen toiminnassa ja niiden vaikutukseen
kuvattavan henkilön ympäristössä. Tntkistetmassa selvitellään asian tai
tapahtuman alkuaiheita, olojen syitä, vaikutuksia ja seurauksia, niiden
oikeellisuutta, väitteitten ja päätelmäin pätevyyttä y.m.

Keräämistapa. Ajatellessamme ja selvitellessämme aihetta, johtuu
aineksia mieleemme, mutta muistimme ei jaksa niitä säilyttää, sitä
vähemmän kokonaisuudeksi järjestää. Siksi ne ovat kokoon kerättävät ja
muistiin merkittävät.

Keräys toimitetaan paperille. Siihen merkitsemme kaikki, mitä asiasta
tiedämme ja muistamme. Elleivät näin saadut ainekset riitä, ryhdymme
lisäaineksia hankkimaan. Niitä saamme kirjoista, joissa muistamme
käsiteltävästä aineesta jotakin puhutun. Onpa usein tarpeen varta
vasten hankkia asiaa koskevia teoksia. Toiseksi kyselemme muiden
asiantuntijain tietoja ja neuvoja. Varsin hyödyllistä on tutustua aivan
vastakkaisiin, jopa nurinkurisiinkin mielipiteisiin. Ne vaan valaisevat
asiaa sekä selventävät ja varmentavat kirjoittajan omaa kantaa.
Kolmanneksi on usein tarpeen lyhtyä asiaa persoonallisesti tutkimaan
ja tekemään havainnolta päästäksemme täyteen selvyyteen hämäristä ja
epäilyksen alaisista kohdista. Niinpä täytyy kirjailijain joskus uhrata
kokonaisia vuosia jonkun aineen lähempään tutkimiseen, jopa tehdä sitä
varten varsinaisia tutkimusmatkoja.

Ainesten paperille merkitseminen toimitetaan lyhyesti, ainoasti
muutamalla sanalla, juuri siksi että asia siitä mieleen palautuu.
[Katso erästä myöhempää kappaletta »Ainekeräys- ja jäsennysnäyte».]
Niinkuin kivet, hirret, sammaleet y.m. vedetään rakennuspaikalla eri
läjiin, samoin erilaatuiset kirjoitusainekset merkitään eri liuskoille
tahi eri ryhmiin samalle paperille. Niin tehden on niitä järjestämään
ruvetessa helppo käsitellä.

Paperille merkitään kaikki asiaa koskevat seikat. Niinpä mieleen
johtuvat onnistuneet lauseet ja sattuvat käänteet, sillä ne eivät
tavallisesti kirjoittaessa enää uudelleen mieleen palaudu, mikä
tietenkin on esitykselle vahingoksi.

Ainesten kerääminen on erinomaisen tärkeä tehtävä, se kun on koko
esityksen perus. Siksi se on erityisellä huolella toimitettava,
saadaksemme esityksen niin asialliseksi ja sisällysrikkaaksi kuin
suinkin. On muistettava, että kun huolellinen ainesten keräys on
suoritettu, on suurin työ tehty.

Vanhaan aikaan käytettiin ainesten keräämisessä n.s. kriiaa. Se oli
8-osainen aineslista, jonka kuhunkin osaan etsittiin tarvittavat
ainekset. Nykyään ei enää kriiaa semmoisenaan käytetä, vaan kirjoittaja
kokoaa aineksia niin moneen ryhmään, kuin tarve kulloinkin vaatii.

Ainesten tarkastaminen ja pohtiminen. Keräystyön päätyttyä ovat
ainekset ensin tarkastettavat, ennenkuin rupeamme niitä käyttämään. On
arvosteltava ainesten runsaus, s.o. kunkin aineslajin riittäväisyys
rakennuksen suuruuteen nähden. Jos huomaamme varaston liian niukaksi,
on keräystyötä jatkettava.

Mutta tarkastus ei saa supistua yksin ainesten runsauteen, vaan sitäkin
tähdellisemmin niiden laatuun. Vähäarvoiset ja asiaan kuulumattomat
ainekset ovat säälimättä hyljättävät, vaikkapa se joskus saattaa tuntua
vaikealtakin. Ellei niin tehdä, eksytään helposti vähäpätöisyyksiin
ja lasketaan ala-arvoista kelvollisen joukkoon, joten koko laitos
turmeltuu. Toiselta puolen voivat tällaiset ainekset houkutella
esittäjän »puhumaan pellon aidoista, kun pitäisi puhua itse pellosta».
Juuri tässä tulee kirjoittajan itsearvostelu kysymykseen.

Joskus saattaa asiaan kuuluvia kelvollisiakin aineksia keräytyä
liiaksi. Niistä täytyy vähemmän tärkeät hyljätä ja käyttää vaan
sen verran, kuin asian valaiseminen todella vaatii. Sillä ainesten
liikarunsaus on omansa hämmentämään aiheen johtavaa lankaa ja
tekemään esityksestä rungottoman ainesläjän. — Poikkeuksena tästä
ovat tieteelliset tutkimukset, joihin usein kerätään kaikki saatavana
olevat ainekset ja joiden pienillä, hajanaisillakin tiedoilla voi olla
mitä suurin merkitys sekä aikalaisille että varsinkin myöhemmille
tutkijoille.



III.

Kokoonpano.



Ainesten järjestämisen välttämättömyys.


Saatuamme näin tarpeellisen varaston kelvollisia aineksia, on niitä
ryhdyttävä järjestämään, sillä eri ainesten tulee kirjoituksessa
saada laatunsa mukaan luonnollinen sijansa. [Katso edellä eri osain
luonnollisesta paikasta kokonaisuudessa]. Kirjoittajan tulee hallita
aineksia eikä ainesten häntä. Ilman ei synny ehyttä ja luontevaa
kokonaisuutta, vaan epäjohdonmukainen sekasotku.

Näytteeksi siitä, miten samanlaisista aineksista saattaa syntyä aivan
erilaiset esitykset, seuratkoon tässä kaksi kirjettä.


Sotkuinen, ilman suunnitelmaa kyhätty sepustus.

 Helsingissä 25 p. joulukuuta 1899.

 Rakas Äiti!

 Terveisiä täältä pääkaupungista kaikilta ja hyvää voimista toivotan
 Teille, hyvä Äiti, ja pyydän ettette unohtaisi minua, vaan
 antaisitte Latolan Ellin kirjoittaa muutaman rivin voimisistanne
 ja kotipuolen kuulumisista. Tiedättekös, kun täällä on semmoiset
 kansanopistokurssit, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat
 opettavaista ja hyödyllistä, ja väliin lauletaan. Sitte täällä
 on kelkkamäki, laitettu jäälle puutelineitten avulla, ja siellä
 lasketaan ja se maksaa 5 penniä kerta. Ja toverit ovat kunnon tyttöjä,
 keittäjä on vähän hienonlainen ja pitää hiuksensa päälaella kuin
 herrasväki. Olen ollut teaatterissakin ja siellä vasta ihmeitä näkee,
 yksikin piika hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii. Ja
 kaikki siellä näytetään niinkuin olisi tapahtunut. Emäntä on oikein
 semmoinen ihminen, että niitä saa etsimällä etsiä. Se pitää hyvän
 järjestyksen, niin että jokainen tietää tehtävänsä. Sitte meillä
 on vielä iltakurssit, joissa opetetaan laskemaan ja kirjoittamaan.
 Keittäjä tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään ulkona
 promeneeraamassa, kun vaan saa aikaa. Olen usein maatapannessani Teitä
 muistanut, jotta kuinkahan siellä Kaatamossakin jaksetaan. Ja meitä
 on neljä tyttöä samassa paikassa: keittäjä, keittäjän apulainen,
 lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkö. Mutta kyllä keittäjäkin
 on pohjaltaan hyvä tyttö. Ja akateemiassa on hirmuinen valaskalan
 luuranko, ainakin 20 syltä pitkä. Herra on myös ystävällinen ja
 puhutteleekin niin kauniisti, että oikein hyvältä tuntuu. Täällä on
 paljon tyttöjä huonoilla jäljillä. Mutta professorit ja muut korkeasti
 oppineet sanovat että mekin olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin
 kaikki muut, ettemme me ole vaan piikoja ja »piikoja». Ja herra on
 pankin virkamies. Tiedättekös kun tapasin Aholan Tanun kelkkamäessä,
 ja se on nyt aliupseeri ja voisi olla vaikka rovastin nimipäivillä,
 niin on kohtelias ja pulska, että minäkin olen ollut hänen seurassaan.
 Eikä täällä rouva räiski ja roiski niinkuin nimismiehen rouva
 siellä kotona, vaikka on piikoja yhtä paljon kuin nimismiehessä
 ja pappilassa yhteensä. En ole Teille kirjoittanut, vaikka on jo
 kulunut kaksi kuukautta kun läksin kotoa, joka oli minulta hyvin
 pahasti tehty. Tiedättekös millä jäljillä se Mäkelän Tiina on sieltä
 Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette, minä näin sen kerran kadulla
 humalassa. Niin että kyllä täällä niin hyvää huolta pidetään kaikista,
 ettei olisi voinut arvatakkaan. Ja on niin hauska olla oppineitten
 ja viisasten ihmisten seurassa. Ei ole ihmekään että olette ollut
 huolissanne, kun aina niin hellästi seuraatte lastenne askeleita.
 Kyllä paikka on harvinaisen hyvä ja kyllä täällä on nuorella tytöllä
 niin paljon viettelyksiä ja täällä on niin paljon huvituksia. Ja
 kansanopistokursseissa keskustellaan kuinka tulee säästää palkat oman
 kodin perustamista varten ja vanhanpäivän varaksi. Vaan meidän rouva
 tietääkin kaikki, lakanasta parsineulaan asti. Ja täällä täytyy tietää
 kenen kanssa seurustelee. Sanoitte kotoa lähteissäni: »pidä, lapseni,
 Jumala silmäisi edessä!» En ole sitä unhottanutkaan, vaan päivä
 päivältä yhä paremmin oppinut ymmärtämään hyvien neuvojenne arvon.
 Mutta kyllä se valaskala oli niin suuri, ettei oikein uskoisikaan, sen
 vatsaan mahtuisi vaikka kymmenen Joonasta. Eikä nyt muuta kuin hyvästi
 vaan ja terveisiä kaikille ja voikaa hyvin.

 Oma tyttärenne

 Aliina.


Hyvin järjestetty, suunnitelman mukaan laadittu esitys.

 Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.

 Rakas Äiti!

 Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lapasin kotoa lähteissäni Teille
 piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta
 ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni
 voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut, minun puoleltani hyvin
 pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen
 hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan
 että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme:
 yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin,
 maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.

 Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään
 huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme
 aavistaakaan.

 Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia.
 Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin
 kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on
 virkatoimissaan suurimman osan päivästä.

 Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt
 tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän
 räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä.
 Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin
 piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.

 Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen,
 lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme
 keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan
 hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on
 tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla
 promeneerailemassa tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa.
 Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.

 Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä
 täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä
 toisenlaista kuin siellä Kuutamon perukoilla.

 Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan
 käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmeniä yhteen ja
 sanoisitte: '»jopa jotakin!» Esim. yliopiston museossa on valaskalan
 luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä,
 jotta olisi varmaan vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.

 Entäs sitte teaaiterissä! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään
 niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa —
 Kuopion takana taisi olla sen nimi — piikatyttö hoasteli ihan »sitä
 meijän puolen puhheen tyylii», jotta multa kesken kaiken pääsi hörä
 nauru.

 Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan
 jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä
 ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet
 jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että
 suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.

 Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt
 aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että
 kelpaisi vannaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon
 poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.

 Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa
 seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin
 sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette.
 Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla —
 humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän
 tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään.
 Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja
 kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä
 Kuutamossakaan.

 Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta
 saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa
 neuvosta vaarin. Täällä pidetään n.s. kansanopintokursseja, semmoisia
 illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä
 ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista
 asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin
 perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j.n.e. Ette usko, Äiti
 hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa
 olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.

 Tämän lisäksi on vielä erittäin n.s. palvelijatarkurssit, joissa
 opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j.n.e. ja joissa minäkin olen
 saanut käydä.

 Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin.
 On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa
 vertaisenaan. Ei kukaan sano vain »piika» ja »piika», vaan nämä
 professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä
 isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja
 täytämme rehellisesti tehtävämme.. Saatatte arvata miten hyvältä tämä
 meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia
 voimia.

 Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä
 pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen.
 Sanoitte lähteissäni: »pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!» Ne
 sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä
 yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että
 kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen
 omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne
 neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.

 Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata
 pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini.
 Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä
 voinnistanne ja kotipuolen kuulumisista.

 Oma tyttärenne

 Aliina.

Nämä näytteet parhaiten osoittavat ainesten järjestämisen
välttämättömyyden, miten hyvistäkin aineksista ilman järjellistä johtoa
syntyy sotkuinen, vääriin käsityksiin viepä surkea töherrys.



Järjestäminen eli jäsennys.


Kirjoitusten ainesten järjestämistä nimitämme jäsennyksen eli
suunnitelman laatimiseksi. Niinkuin rakennuksessa erotamme kolme osaa:
kivijalan, itse rakennuksen ja katon, samoin erotamme kirjoituksen
kokoonpanossa kolme pääosaa: johdannon, käsittelyn ja loppulauseen.
Johdanto on esityksen kivijalka, jolla se kiintyy maaperään, s.o.
lukijan tajuntaan ja hänen entiseen tietovarastoonsa, käsittely on sen
varsinainen osa eli itse rakennus ja loppulause esityksen huippu, joka
katon tavoin käsittää ylimmät, kauvimmas näkyvät piirteet.

Tämän mukaan ovat aineksetkin jaettavat. Niinkuin kivijalka
rakennuksessa ei ole mikään rakennuksen varsinainen osa, vaan
jonkunlainen välittäjä eli tasoittaja maaperän ja rakennuksen välillä,
samoin johdanto kirjoituksessa on välittäjä lukijan entisten tietojen
ja entisen mielialan sekä esityksessä ilmaantuvien uusien tietojen ja
uuden mielialan välillä. Johdantoon siis, samoin kuin kivijalkaan,
kuuluu ainoastaan _perustusaineksia_ ja _varsinaiset ainekset_
kuuluvat itse rakennukseen, s.o. kirjoituksen keskimäiseen osaan
eli käsittelyyn. Kattoon s.o. loppulauseeseen niinikään kuuluu enää
perin vähä aineksia, se on ainoastaan kuin rakennuksen suojus eli
päätöshuippu.

Jäsennyksen merkitys on erittäin suuri. Jäsennys on aineessa sama
kuin luuranko ihmisruumiissa. Luuranko on ruumiin koossapitäjä ja
hallitsija, sen ympärille järjestyvät kaikki muut kudokset. Luurankoa
ei näy, vaan ovat lihakset varsinaisena näkyvänä osana. Mutta sen
olemassaolo ja muotoa hallitseva merkitys tulee kuitenkin lihasten
päälläkin näkyviin. Samoin ei esityksen runko, sen jäsennys, saa
missään kohti pistää varsinaisesti näkyviin, mutta sen sisällystä ja
muotoa hallitseva voima ilmenee esityksen joka rivillä. Jäsennys on
siis esityksen luuranko, jonka ympärille ajatuksen lihakset ja jänteet
punoutuvat.

Rakennuksen aineita järjestettäessä ei koskaan panna kaikkia
aineksia samaan läjään, vaan ne sovitetaan useampiin suurempiin tai
pienempiin ryhmiin. Tämmöiseen ryhmään saattaa kuitenkin kuulua
joukko samanlaatuisia eri tarpeita, jonka vuoksi on eduksi erottaa
ne pienempiin alaryhmiin ja tarpeen vaatiessa vielä alaryhmätkin
pienempiin osastoihin, etteivät eri ainekset sotkeudu toisiinsa.

Mutta näitä ryhmiä ja osastoja voi järjestää monella tavalla. Niinpä
talonrakentaja voi järjestää rakennusaineensa niin, että I:een
ryhmään tulee kivet, II:een vankemmat puuainekset: hirret, permannon
ja välikaton kannattimet, III:een lautatarpeet, IV:een muut tarpeet:
tiilet, sammalet, kattohuopa y.m. Mutta rakentamaan ryhtyessään
hän pian huomaa ettei järjestys olekaan parhain. Jo heti alussa,
seinähirsiä paikoilleen asetettaessa, tarvitaan seinäsammalia, mutta ne
ovatkin haettavat kaikkein takimmaisesta ryhmästä. Samaa menoa jatkuu
koko rakentamisajan: myöhemmin tarvittavat ainekset ovat aina tiellä
ja ensi kädessä tarvittavat siellä täällä muissa ryhmissä. Hänen olisi
siis pitänyt aineensa ryhmittää sen mukaan, missä järjestyksessä niitä
tarvitaan, mitkä niiden käytäntöön nähden ovat samanlaisia ja toisiaan
seuraavia. Silloin olisi I:een ryhmään tullut kivet, II:een seinä-
ja vesikattotarpeet, III:een uunitarpeet, IV:een kaikki permanto- ja
välikattotarpeet.

Näemme siis että ensi tehtävä on etsiä sopiva näkökohta, jonka mukaan
ainekset ryhmitetään. Tässä on huomattava että valitaan yksi ainoa
näkökohta ja että tämä näkökohta on oikea, varma ja selvä. Ellei niin
ole, joutuvat ainekset sinne tänne vääriin ryhmiin.

Ryhmityksen johtava säije on eri aineissa eri luontoinen. Semmoisena on
kertomuksissa aika, s.o. asiat kerrotaan siinä järjestyksessä kuin ovat
tapahtuneet. Elämäkerrassa on johtavana näkökohtana joko aika, esim.
lapsuus, kouluaika, elämäntoiminta, vanhuus ja kuolema, tahi toiminta,
esim. elämänvaiheet lyhyesti mainittuna, toiminta maanviljelijänä,
kunnallismiehenä, valtiopäivämiehenä j.n.e. Kuvauksessa aineen eri
osat, esim. aiheessa »kotiseutuni luonto»: metsät, vuoret, vedet,
pellot ja niityt. Tutkistelmassa aineen eri puolien sisäinen yhteys,
esim. aiheessa »irtolaiskysymys»; irtolaisuuden syyt ja aiheet,
nykyiset ilmenemismuodot seurauksineen, toimenpiteet vastaisen varalta.

Kun näin on löydetty ainesten ryhmityksen johtava runko, ryhdytään
itse ryhmitykseen. Sen suorituksessa on huomioon otettava useampia
eri seikkoja, joiden — jopa yhden ainoan — laiminlyöminen helposti
turmelee koko laitoksen. Koetamme niiden tärkeyttä valaista seuraavalla
ryhmitys-esimerkillä.

On laadittava kirjoitus »maatalon rakennuksista.» Aineksina ovat kaikki
talon rakennukset ja kirjoittaja tekee niistä seuraavan ryhmityksen
(nimittäin käsittelyyn kuuluvista aineksista, johdannon ja loppulauseen
ainekset eivät ole tässä näkyvissä):

    I ryhmä: Eläinten suojia. 1 talli, 2 navetta, 3 lammasläävä,
             4 sikolätti.

   II ryhmä: Ihmisten suojia.
             1 asuinrakennuksessa: a) eteinen ruokakammioineen,
               b) pirtti, c) keittiö, d) haltijaväenkamari, e)
               vieraskamari.
             2 karjankartanossa: a) karjankeittiö.
             3 saunarakennuksessa: a) pesutupa, b) sauna.
  III ryhmä: Eläinrehusuojia.
             1 karjankartanossa: a) rehulato.
             2 riihirakennuksessa: a) olkilato, b) ruumennus.
   IV ryhmä: Säilytyssuojia.
             1 asuinrakennuksessa: a) eteinen ruokakammioineen.
             2 aittarakennuksessa: a) vilja-aitta, b) liha-aitta,
               c) vaateaitta.
             3 vajarakennuksessa: a) kalustosuoja, b) halkovaja.
    V ryhmä: Elonkorjuusuojia. 1 riihi, 2 puimahuone.

Kun ottaa lähemmin tarkastaakseen tätä ryhmitystä, huomaa pian että
kirjoittaja on tehnyt koko joukon pahoja hairahduksia.

1. Ryhmityksen perustuksena on yhden näkökohdan sijasta ollut kolme: 1)
huoneissa eläjät, 2) niissä säilytettävät, 3) niissä suoritettava työ.
Se on ollut päävirhe, josta useimmat muut ovat johtuneet.

2. Kaikki samanlaatuiset ainekset eivät ole yksissä kohti, vaan
on osa hajallaan eri ryhmissä, josta seuraa että esim. eteinen
ruokakammioineen tulee puheeksi kaksi eri kertaa, ensin ihmisten
suojana, sitte säilytyssuojana. Aivan päin vastoin taas niin perin
erilaiset suojat kuin asuinhuoneet, sauna ja karjankeittiö ovat
joutuneet samaan ryhmään. Tästä saamme ohjeen:

Kaikki samanlaatuiset ainekset on järjesteltävä samaan ryhmään, kaikki
erilaatuiset eri ryhmiin.

3. Ihmissuojaryhmä on liian avara, koska siihen on sovitettu semmoisia
eriluontoisia suojia kuin sauna ja karjankeittiö. Siitä on vielä
johtunut että joku toinen ryhmä, johon niiden olisi pitänyt kuulua, on
jäänyt kokonaan pois. Sen vuoksi:

Mikään ryhmä ei saa olla liian avara, toisen alueelle ulottuva, eikä
mikään tarpeen vaatima ryhmä saa jäädä pois.

4. Ryhmityksessä huomaamme kaksi liian ahdasta ja turhantarkkaa ryhmää,
nimittäin säilytyssuoja- ja eläinrehusuoja-ryhmät. Molemmat olisivat
kuuluneet samaan ryhmään »säilytyssuojia», jossa olisi voinut olla
neljä alaryhmää: 1) ihmisten ruoka-aineita, 2) eläinten rehuja, 3)
vaatteita, 4) työaseita. Nyt ne ovat kahtena pääryhmänä, joten on saatu
yksi tyhmä liikaa. Siitä johtuu vaatimus:

Mikään ryhmä ei saa olla liian ahdas eikä tarpeettomia ryhmiä saa
asettaa.

5. Eri ryhmillä ei ole oikeaa paikkaansa järjestyksessä eikä luontevaa
yhteyttä keskenään, sillä eläinsuojat ovat ennen ihmissuojia,
ihmissuojia seuraa eläinrehusuojat, sitte säilytyssuojat j n e. Saamme
siis ohjeen:

Kunkin ryhmän tulee saada oikea, luonnollinen paikkansa järjestyksessä
ja liittyä elimellisesti viereisiinsä ryhmiin. [Katso sivu 8, eri osain
paikasta kokonaisuudessa ja toisiinsa liittymisestä.]

Jos kirjoittaja olisi näitä seikkoja silmällä pitäen vähääkään
tarkemmin ajatellut, olisi hän laatinut ryhmityksensä samalla
luonnollisella tavalla kuin rakentaja rakentaessaan. Johtavana
näkökohtana olisi ollut se tarkoitus, mihin kutakin rakennusta
pääasiallisesti käytetään, ja ryhmitys olisi saanut seuraavan muodon:

     I ryhmä: Asuinrakennus, 1 eteinen ruokakammioineen, 2 pirtti,
              3 keittiö, 4 haltijaväen kamari, 5 vieraskamari.
    II ryhmä: Karjankartano, 1 talli, 2 navetta, 3 lammasläävä,
              4 sikolätti, 5 rehulato, 6 karjankeittiö.
   III ryhmä: Aittoja, 1 vilja-aitta, 2 liha-aitta, 3 vaateaitta.
    IV ryhmä: Vajoja, 1 kalustosuoja, 2 halkovaja.
     V ryhmä: Riihirakennus, 1 riihi, 2 puimahuone, 3 olkilato,
              4 ruumennus.
    VI ryhmä: Saunarakennus, 1 sauna, 2 pesutupa.



  Johdanto.


  Kun teemme kanssaihmisillemme jonkun pyynnön tahi koetamme vaikuttaa
  heidän mielipiteisiinsä, emme sano heti suoraapäätä: »antakaa minulle
  sitä ja sitä», »asia on niin ja niin». Ei, me tarkoin mietimme millä
  sanoin puheemme ulotamme, miten käyntimme syyn sopivasti esitämme ja
  miten voimme häntä valmistaa asiallemme myötätuntoiseksi.

  Samaa tähtää kirjallisten esitysten johdantokin. Sekin tarkoittaa olla
  valmistuksena asian varsinaiselle esitykselle. Esitystä ulottaessa
  nimittäin aina oletetaan että asia on lukijalle enemmän tai vähemmän
  tuntematon. Siksi johdannossa muodossa tahi toisessa mainitaan aihe
  asian esille ottamiseen ja tehdään lyhyesti tarpeen vaatimat selitykset.

  Toiseksi koetetaan, viittaamalla asian tärkeyteen tahi muihin puoliin,
  herättää lukijan huomiota ja aineeseen mieltymystä.
  Eduksi on tässä suhteessa käyttää semmoisia
  kiinnitysaiheita, jotka tunnettavuudellaan ja sattuvaisuudellaan ovat
  omiaan mielenkiintoa kohottamaan. Varsinkin on tämä varteen otettava
  puheissa ja esitelmissä. Sopivia johdantoaiheita ovat sananparret,
  vertaukset, pikku kertomukset j.n.e.

  Tutkimusaineen johdannoksi sopii se tosiasia, jota tutkimus koskee,
  kysymykseen liittyvät vaikeudet, eri mielipiteet asiasta j.n.e.
  Historiallisen aineen johdannoksi on omiaan lyhyt katsaus edelliseen
  aikakauteen tahi käsiteltäväksi otettavan ajanjakson oloihin j.n.e.
  Kuvauksen johdannossa sijoitetaan kuvattava aihe siihen aikaan tahi
  paikkaan taikka niihin olosuhteisiin, joissa kuvaus liikkuu.

  Esimerkkejä. 1. Kirjoitetaan puhe Snellmanista. Johdannossa kuvataan
  kuinka suomalainen kansallisuustunne nukkui syvää untaan ruotsalaisen
  sivistyksen helmaan tuuditettuna. Harva uskalsi edes uneksia
  omintakeisesta suomenkielisestä sivistyksestä. Silloin astui esiin
  Snellman...

  2. Kirjoituksessa »tiedon ja valistuksen arvo» sopii johdantona käyttää
  tunnettua lausetta: ihminen ei elä ainoastaan leivästä j.n.e.

  3. Aineessa »kodin merkityksestä» on runopätkä »koria kotoinen leipä,
  vaikka täynnä tähkäpäitä» varsin sattuva johdannoksi.

  4. Lausunnon johdannoksi keskustelussa sopii mainita esim. että
  edellinen puhuja teki sen ja sen väitöksen. Minä kuitenkin uskallan
  olla kokonaan toista mieltä. (Seuraa sitte eroava mielipide ja sen
  perusteet).

  Johdannon suhteen on vielä muistettava seuraavaa:

  1. Johdannon tulee koskea koko aineita eikä vaan jotakuta sen osaa.

  2. Johdanto ei saa sisältää mitään, mikä kuuluu varsinaiseen aineeseen,
  koska johdanto on ainoastaan valmistus itse asialle.

  3. Johdannon tulee olla lyhyt.

  4. Johdannon lopun tulee sisältää luonteva siirtyminen itse
  käsittelyyn. [Katso edellä eri osain elimellisestä toisiinsa
  liittymisestä].

  Johdannon pituutta ovat jotkut tyyliopin kirjoittajat koettaneet
  aivan tarkoin määritellä, esim. niin että sen tulee olla noin 8:s
  osa kirjoituksen koko pituudesta, toiset taas että sen pituus saa
  olla korkeintaan 6:s osa. Kaikki tarkemmat määrittelyt ovat kuitenkin
  tarpeettomia, kunhan vain muistetaan että johdanto on ainoastaan aineen
  valmistus ja että sen siis tulee olla lyhyt. Jotkut aineet vaativat
  pitempää johdantoa, toisissa riittää yksi ainoa lause. Esim. pienissä
  historiallisissa kertomuksissa ja kaskuissa näkee joskus johdantona
  ainoastaan »Vuonna 000 e.Kr.», luonnonkuvauksissa esim.: Seisomme
  Pallatvaaran korkeimmalla huipulla» j.n.e. Jotkut esitykset voivat
  alkaa aivan ilman johdantoa. Pienet kertomukset: n.s. pikakuvat,
  useimmat sanomalehtiuutiset y.m. alkavat suoraan aineen käsittelyllä.



  Käsittely.


  Käsittely on esityksen varsinainen osa, jossa itse asia ja sen
  perusteet esitetään. Siitä meidän ei kuitenkaan tarvitse enää sen
  enempää puhua, vaan ainoastaan viitata edellä esitettyyn ainesten
  ryhmittämistä koskevaan osastoon. Siellä on kaikki sanottuna, sillä
  jos ainesten ryhmittäminen on oikein suoritettu, ei tarvita muuta kuin
  liittää ainekset rakennukseen siinä järjestyksessä kuin ne esille
  tulevat

  Muuan huomautus kuitenkin tehtäköön. Puhuimme alussa siitä, että
  eri osain tulee olla kokoonsa nähden keskenään suhteellisia. Joku
  voisi ehkä käsittää tämän niin, että käsittelyn eri ryhmäin tulee
  olla mahdollisuuden mukaan samankokoisia. Se ei ole tarkoitus.
  Niinkuin esineessä kukin osa, sopusuhtainen ollakseen, saa kokoa
  sisällyksensä eli tarkoituksensa mukaan, samoin tulee kunkin ryhmän
  kirjoituksessa saada laajuutta sisällyksensä eli arvonsa mukaan, niin
  ettei vähäpätöisille asioille anneta kovin paljo tilaa eikä taas
  tärkeämpiä seikkoja liiaksi supisteta. Kun kukin asia saa laajuutta ja
  painoa arvonsa mukaan, silloin syntyy eri ryhmäin välillä luonnollinen
  sopusointuisuus.



  Loppulause.


  »Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo», vakuuttaa sananparsi.
  Samaa voipi sanoa loppulauseesta. Se on esityksen viimeinen ja hyvinkin
  tärkeä osa. Siihen supistetaan koko esityksen sisällys, osoitetaan että
  kysymys, joka johdannossa annettiin ratkaistavaksi,
  tai tehtävä, joka otettiin suoritettavaksi, todellakin
  käsittelyssä on tullut perille saatetuksi. Loppulauseessa ikäänkuin
  kerrataan muutamalla sanalla esityksen sisällys, vedetään siitä
  lopputulos ja kiinnitetään tämä lukijan huomioon. Toisinaan taas,
  varsinkin sanomalehtikirjoituksissa ja puheissa, lausutaan esityksen
  johdosta joku mietelmä, kehoitus tai toivomus. Loppulause on siitäkin
  syystä tärkeä, kun se jättää loppuvaikutuksen lukijaan. Se on sen
  vuoksi taitavasti laadittava.

  Loppulause ei saa olla pitkä. Joskus riittää lause tai pari, onpa
  toisinaan niinkin, ettei erikoista loppulausetta kaivata ensinkään, se
  vaan tuntuisi liialliselta, etsityltä. Loppulauseen, milloin semmoinen
  on, tulee koskea koko esitystä eikä ainoastaan sen osaa ja siirtymisen
  käsittelystä loppulauseeseen tulee tapahtua luontevasti.



  Ainekeräys- ja jäsennysnäyte.


  [Huomattakoon että tämä on järjestetty ainekeräysnäyte. Ensimäisessä
  eli varsinaisessa ainekeräyksessä eivät tietysti ryhmät eikä eri
  ryhmien ainekset ole vielä oikeassa järjestyksessä, jopa saattaa
  jossakin ryhmässä olla aineksia, jotka tarkemmin ajateltua kuuluvatkin
  toiseen ryhmään.]

  Kirje Äidille [katso ed.)

    Johdanto. 1. Lupaus.
              2. Kauvan kirjoittamatta.
              3. Anteeksi.
              4. Äidin huolehtivaisuus.

   Käsittely. I. Palveluspaikka.
                 1. Herra.
                    a) Hänen kohtelunsa.
                    b) Hänen virkatoimensa.
                 2. Rouva.
                    a) Hänen toimekkuntensa.
                    b) Nimismiehen rouva.
                    c) Meidän rouva.
                 3. Palvelustoverit.
                    a) Niiden luku ja tehtävät.
                    b) Keskinäinen sopu.
                    c) »Promeneeraaja».
             II. Huvipuolia.
                 1. Museot.
                    a) Äiti varmaan hämmästyisi.
                    b) Valaskala, Joonas.
                 2. Teaatteri.
                    a) Mitä näytetään.
                    b) »Meijän puolen puhheen tyylii».
                 3. Jäällä.
                    a) Kelkkamäki.
                    b) Vanha tuttavuus.
                       aa) Tanun nykyinen asema.
                       bb) Seurustelumme.
            III. Varjopuolia.
                 1. Silmät auki.
                 2. Mäkelän Tiina.
                 3. Itsestä kaikki riippuu.
             IV. Valopuolia.
                 1. Kansanopistokurssit.
                    a) Luennot.
                    b) Keskustelut.
                    c) Laulu.
                    d) Innostus.
                 2. Palvelijatarkurssit.
                 3. Tasa-arvoisuus.
                    a) »Piika» ja »piika.»
                    b) Mitä oppineet sanovat.
                    c) Vaikutus.
     Loppulause, 1. Viihdyn.
                 2. Äidin varoitus.
                 3. Terveiset.
                 4. Muistelen teitä.
                 5. Odotan kirjettä.



Otsake.


Tärkeätä on löytää esitykselle sopiva otsake (rubriikki). Otsakkeen
merkitys on näet niin suuri, että se usein määrää tuleeko kirjoitus
tahi teos luetuksi vaiko ei. Esim. sanomalehtikirjoitusten, väreinkin
uutisten kohtalo: lainataanko niitä useampiin lehtiin vaiko ei ja
luetaanko niitä ollenkaan, riippuu usein kokonaan otsakkeesta.

Esimerkki. Kun kirjoittaja tekee kyhäyksen laivojen rappeutumisesta,
niiden pelastusneuvojen puutteellisuudesta eli siis niiden
epäluotettavuudesta merellä, voipi hän käyttää otsakkeena:
»Uiskentelevia ruumisarkkuja». Se varmaan kiinnittää lukijan huomiota
siinä määrin, että hän suurimmassa kiireessäkin tahtoo kirjoituksen
sisällystä vilkaista.

Otsakkeen valinnassa on pidettävä päämääränä että se on lyhyt, sattuva
ja asiallinen, esityksen ydintä ilmaiseva sekä lukijan huomiota
kiinnittävä. Vielä on muistettava että yksinkertainen ja vaatimaton
otsake, jos se vaan vastaa tarkoitustaan, on aina paras ja miellyttävin
esityksen kaunistus, ja ettei liiotetuilla otsakkeilla sovi antaa
kyhäykselle suurempaa merkitystä kuin sisällys ansaitsee.



IV.

Esittäminen.



Esityksen hallitseminen.


Huolellisella jäsennyksellä on ehyen ja johdonmukaisen esityksen pohja
laskettu. Esityksessä pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät
liitetään taitavasti tämän rungon ympärille.

Esitys olkoon asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyitä ja reipasta.

Ensiksikin asiallista ja arvokasta. Puhuimme alussa siitä,
että niin suuri merkitys kuin muodollisella puolella onkin,
sisällys kuitenkin pääasiassa määrää kaiken työn todellisen
arvon. Kirjoitus, jossa sisällykselle, s.o. tosiasiain tarkalle
esittämiselle on annettu arvoa, on asiallinen. Ollakseen asiallinen
vaaditaan kirjoittajalta puolueettomuutta ja totuudenrakkautta;
silloin hän esittää asiat oikein, olivatpa ne myötä tahi
vastaan. Asiallisuuden ja puoluettoinuuden puute ilmenee ehkä
räikeimmin sanomalehtikirjoituksissa, varsinkin tottumattomain
maaseutukirjeenvaihtajain kyhäyksissä, joista usein seuraa pitkiä
kynäkiistoja, oikaisuja, selityksiä, vastalauseita ja oikeusjuttuja
sekä mielipahaa laajoissa piireissä. Erittäinkin moitekirjoituksissa
vaaditaan kirjoittajalta mitä suurinta puolueettomuutta ja
hienotunteisuutta moitteenalaiseen asiaan liittyvien henkilöiden
persooniin nähden, olkoonpa moite muuten kuinka oikeutettu tahansa.

Asiallisuuden puute ilmenee vielä eräässä toisessa, paljoa
viattomammassa muodossa. Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on
melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa.
Tästä johtuu että varsinkin alkavat kirjoittajat usein syrjäyttävät
itse asian koettaen leikillisellä esitystavalla ja sanasutkauksilla
lisätä kirjoituksen viehätystä. Mutta se kaikki tapahtuu useimmiten
asiallisuuden kustannuksella: kirjoitus sisältää hyvin vähän ja sekin
vähä hämmentyy hämärään kokkapuheisuuteen, niin että tuskin ne, jotka
puheenaolevan asian perinpohjin tuntevat, ymmärtävät mitä kirjoittaja
tarkoittaa. Sitä paitsi tämmöinen luuloteltu sukkelasanaisuus eksyy
leikillisyyteen semmoisissakin asioissa, joissa vakava kirjoitustapa on
ainoa oikea. [Katso, seuraavaa lukua »Aineen laatu ja esitystapa»].

Edellämainituista seikoista riippuu esityksen arvokkuuskin.
Kirjoitukselle, joka noudattaa puolueettomuutta ja totuudenmukaisuutta
eikä eksy teennäisen sukkelasanaisuuden tavoittelemiseen, antavat arvoa
nekin, jotka itse asian suhteen ovat toista mieltä. Erikseen huomattava
seikka, jota kuitenkin harva lie tullut ajatelleeksi, on että
leikillisyydeltäkin vaaditaan arvokkuutta. Kepeä, leikkisä esitystapa
semmoisissa asioissa, joihin se soveltuu, on kaikille mieluinen
tuttavuus, mutta sen käyttäjältä vaaditaan luontaista taipumusta,
tarkkaa vaistoa ja hienotunteisuutta. Ilman sitä leikillisyys on joko
kömpelöä ja nulikkamaista tai sen pahempi epähienoa ja rivoa.

Toiseksi on esityksen selvyydelle omistettava huomiota. Esitys,
johon jää väärinkäsityksen mahdollisuuksia, on ehdottomasti huonon
kynänkäyttäjän merkki ja saattaa semmoisissa tarkkaluontoisissa
kirjoituksissa kuin asiapapereissa, kokousten pöytäkirjoissa y.m.,
antaa aihetta pitkiin oikeusjuttuihin, jopa suuriin aineellisiin
vaurioihin.

Esityksen selvyys riippuu suuresti ajatuksen selvyydestä. »Hämärästi
sanottu on hämärästi ajateltu», lausui Tegnér; sitä vastoin
kirjoittaja, joka ajattelee selvästi, erottaen pääasiat ja sivuseikat,
kyllä aina löytää selvän sanallisenkin muodon.

Erikoisesti mielessä pidettävä seikka on esityksen lyhyys ja
sattuvaisuus, sitä suuremmalla syyllä kun se riippuu pääasiassa
tottumuksesta. Jos totumme pitkäveteiseen kirjoitustapaan, käy se
meille luonteenomaiseksi; samoin lyhyt ja sattuva. Molemmat sisältävät
samat asiat, mutta ensin mainittu pitkäpiimäisyydellään tai kauniita
kuvallisia lausumatapoja tavoittelevalla lavertelemisellaan tekee
esityksen väsyttäväksi, jopa sekavaksi. Tämä on erittäin huomattava
semmoisten tilapäisten kyhäysten kuin sanomalehtikirjoitusten suhteen.
Ne kun usein luetaan kiireen kaupalla, niin harvalla on uskallusta
pyrkiä esim. tuommoisen kolmen neljän palstan mittaisen uroksen
tuttavuuteen, varsinkin elleivät väliotsakkeet tee sitä vähemmän
peloittavan näköiseksi.

Esityksen teippaus riippuu melkoisesti kappalejaosta. Taitava esittäjä
ei koskaan tee pitkiä kappaleita, vaan muodostuu esitys hänen käsissään
samantapaiseksi, kuin lukuisista pienemmistä kivistä taidokkaasti
kokoonpantu kivijalka. Pitkät, yhtäjaksoiset kappaleet ovat kyllä
tavallaan juhlallisia, mutta tekevät esityksen pitkäveteiseksi ja
väsyttäväksi. Lyhyet kappaleet sen sijaan antavat sille vilkkautta ja
elävyyttä.

Eri kappaleet tietysti muodostuvat eri pitkiksi, aina sisällyksen
mukaan. Se on esitykselle hyvinkin tärkeätä, sillä siten syntyvä
vaihtelevaisuus estää esitystä jäykistymästä yksitoikkoiseksi ja
samankaavaiseksi. Kappaleiden pituuteen vaikuttaa jossain määrässä
aineen laatukin. Kertomus ennen muita suosii lyhyitä kappaleita, ne
kun antavat sille mukaansa tempaavaa elävyyttä. Kuvauksissa, varsinkin
hillityissä, tyyniluontoisissa, ovat pitemmänpuoleiset kappaleet
toisinaan paikallaan; samoin tutkistelmissa, joissa todisteleva
esitystapa tulee kysymykseen.

Mutta olkootpa kappaleet pitempiä tahi lyhyempiä, missään
tapauksessa ei kappalejako saa olla mielivaltainen, silläkin täytyy
olla perusteensa. Perusteena on sisällyksessä ja asiasta toiseen
siirtymisessä ilmaantuvat sattuvat käänteet. Niiden keksimisessä juuri
tulee kirjoittajan taito ja huomaamiskyky näkyviin.

Eri kappaleet eivät suinkaan saa olla irrallaan, vaan ne ovat
taitavasti toisiinsa sidottavat, niin että ne muodostavat kuin
yhtäjaksoisen helminauhan. Vertaa edellä eri osain toisiinsa
liittymisestä]. On tärkeätä että nuo lukuisat siirtymäkohdat ovat
luontevia, ettei esitys niissä tee hyppyjä, vaan ponnahtaa joustavasti
ja sulavasti asiasta toiseen. Siten kappale tavallisesti loppuu niin,
että lukija jo viime sanoista saattaa huomata miten seuraava kappale
alkaa ja miten siis siirtyminen tapahtuu. Ellei luontaista sidettä ole
olemassa, on semmoinen keksittävä sopivan käänteen muodossa.

Tarkattakoon siirtymäkohtia edellä esitetyssä, suunnitelman mukaan
laaditussa kirjeessä. Useat kappaleet loppuvat ajatukseen, joka
tavallaan odottaa jatkoa seuraavassa. Ikäänkuin siderihmain tehtävää
suorittavat tässä semmoiset vähäpätöiset, kappaleitten ensi lauseessa
löytyvät sanat kuin: mutta, ensinnäkin, taas, näet, sentään, vielä,
nyt, jo; tahi ainoastaan liitepäätteet: -hän, -hän, -pa, -pä, -kä.

Täten syntyy tasainen, sujuva ja luonteva esitys. Täydellisen taidon
voittaminen tässä suhteessa vaatii huomaavaisuutta ja väsymättömyyttä.
Erittäin oivallisena apuna on hyvä kirjallisuus. Etevien kirjailijain
esittämis- ja aineenhallitsemis-taitoa tarkkaamalla saamme tehokasta
ohjausta esiintyvien vaikeuksien voittamiseksi. Semmoisten
kirjailijataiteilijain kuin Juhani Ahon teokset ovat mitä parhaimpia
oppaita.

Joskus mennään tässä vääräänkin suuntaan, kun lainataan sieltä täältä
eteväin kirjailijain kaunismuotoisia lauseita siinä määrin, että esitys
menettää omintakeisuutensa muuttuen helposti kirjalliseksi näpistelyksi
(plagiaatiksi). Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista.
Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme
näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa
sanojen ja lauseiden käyttämisessä.



Aineen laatu ja esitystapa.


Oivalliselta esitykseltä vaaditaan paljon. Ei kyllin että aine on
kehitetty luontevan johdonmukaisesti, ehyesti ja tasaisesti, vaan
esityksen vaikutus riippuu suuresti siitä, onko esitystapa sisällyksen
ja aineen laadun mukainen. Semmoisten laulujen sävel kuin »Ainoa olen
talon tyttö», »Linjaalirattaat» y.m. sopii yhtä vähän virren sanoille,
kuin virren sävel näitten laulujen sanoille. Samoin ei kirjoituksissa
sovi jokapäiväisiin asioihin ylevä esitystapa ja juhlakieli, enemmän
kuin leikinlasku ja sanansutkaukset vakavissa ja ylevissä asioissa.
[Katso edellä sisällyksen ja muodon keskinäisestä sopusointuisuudesta].

Sävelillä on eri äänilajinsa, suruluontoiset ja iloluontoiset
juokselonsa. Tähän lisäksi tulee nuottien erilainen pituus, tahtinopeus
y m. Näitten erilainen käyttäminen määrää sävellyksen luonteen ja
värityksen. Samoin on esitystavallakin ikäänkuin eri äänilajinsa, eri
juokselonsa. Erotamme helposti esim. vakavan, pontevan, runollisen,
leikkisän ja ivallisen esitystavan. Nämä esitystavan eri muodot
ja vivahdukset saadaan aikaan kielen erilaisella käyttötavalla
lauserakennukseen ja sanoihin nähden.

Kirjoittajan tulee siis tuntea eri esitystavat ja käyttää kutakin
aikanaan, antaakseen esitykselle sisällyksenmukaisen muodon ja
värityksen. Asiaa valaistaksemme mainitsemme seuraavassa muutamia
esimerkkejä.

1. Vakava, arvokas. Näin olivat Suomenniemelle asettuneet esi-isämme
menettäneet itsenäisyytensä ja joutuneet Ruotsin vallan alle.
Mutta he olivat tämän valloituksen kautta kääntyneet pakanuudesta
kristinuskoon. Heidän keskuudessaan astuivat voimaan samat lait ja sama
yhteiskunnallinen järjestys, mitkä Ruotsissakin vallitsivat. Tämä oli
kansallemme suureksi eduksi, sillä Ruotsin yhteiskunnallinen järjestys
oli rakennettu terveelle perustukselle. (Raitio).

2. Leikkisä. No herranen aika, mies! Kiusotathan ihmisen aivan
kuoliaaksi tuolla jäykällä jääkarhun naamallasi. Ole varuillasi,
kämmeniäni kutkuttaa. Kopras tänne näin! (»Saimaan rannalla»).

3. Ponteva. Jos niin luullaan, erehdytään surkeasti. Sillä se
tiedettäköön, että mikä vastainen kohtalomme lieneekin, tämä kansa,
joka on uskaltanut kohottaa valon soihdun näillä pimeillä perukoilla,
ei ole yöhön häipyvä: että tämä kansa, joka on hankien keskelle
peltonsa raivannut, ei ole koskaan maaperästään irtautuva, vaan seisova
vankkumatta kuin petäjä kotoisilla kankaillaan.

4. Lämmin, myötätuntoinen. Mutta se ei esi-isiämme pelästyttänyt.
Uljaasti iskivät he kirveensä aarniokorpeen ja kuokkansa karuun
maankamaraan. Heillä oli horjumaton usko siihen, että uuras ja
lannistumaton ihmiskäsi oli kerran taltuttava raa’at luonnonvoimat,
heitä elähdytti se toivo, että kerran oli koittava kirkkaampi ja
lämpimämpi päivä näille poloisille Pohjan maille.

5. Vieno, runollinen. Jo nousi valon lempeä valtias. Se ensin loi
kultiaan petäjien latvoihin, hypähti siitä alemma ja valoi hopeitaan
maille, maisemille. Metsän siivekäs laulukunta viritti aamuvirtensä,
hempeä etelätuuli piirteli väreitään järven peilityyneen pintaan ja
houkutteli vaalenevan vainion hiljoilleen aaltoilemaan.

6. Lyhyt, terävä. Olette halunnut kuulla suoraa puhetta. Kas tässä!
Horjuinko Siikajoella? Vastatkaa! Huotraansa ruostunutko oli miekkani
Revonlahdella? Koettakaahan muistella! Jalkoihinko vai käsiin
luotettiin Juuttaalla? Vastatkaa, jos teillä vastaamista lie!

7. Pureva, ivallinen. Luuletteko todellakin että tuo nulikka tuossa,
joka sanoo itseään minun pojakseni, tahtoisi hienoilla hansikkaisilla
käsillään maata kyntää. Entäs hänen sormuksensa? Kissankultaa!
Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää kunnianhimoa! Oiva lahja
kulkemaan aatelin perintönä polvesta polveen. (Välskärin kertom.)

8. Kuvaannollinen esitystapa voi joskus olla erittäin sopiva
selventämään esityksen sisällystä, jos kuvat vain ovat sattuvasti
valittuja. Esimerkkinä mainittakoon Tegnérin kuvaannollinen esitys
luonnontieteiden merkityksestä sivistysvälikappaleina:

»Luonnon kirjako olisi kaikista kirjoista ainoa, joka ei sivistä,
ja siis kaikkea kasvatuksellista merkitystä vailla? Ah, se uusi
testamentti, joka ilmestyy joka kevät, jossa kukat ovat kirjaimia
ja lintujen laulut nuottiliitteitä — se raamattu, joka on painettu
hopea kirjaimin taivaansiniselle, joka avautuu päittemme päällä joka
ilta, jossa tähtisikermät ovat lukuja ja yksityiset tähdet, nuo
säteilevät maailmat, sanoja — tahi viisaus, joka tunkeutuu syvyyksiin
ja tutkii sen sisällystä, maan kylkiluurakennetta — eikö tämä kirja ole
ihmiselämän pääteoksia ja tuskin arvossa alempi kuin Hellas ja Rooma,
kuinka korkealle ne arvostelemmekin.»

Niinkuin edellisestä käy selville, tulee kirjoittajan täydellisesti
hallita esitystapaa ja väritystä. Hänen tulee aina tarpeen mukaan
valaa esitykseensä vakavuutta, voimaa, tulta ja pontevuutta, lämpöä,
runollisuutta ja reipasta leikillisyyttä, jopa ivan purevaa suolaa.
Silloin saa sisällys oikean värityksen ja tekee lukijaan tarkoitetun
vaikutuksen.



Esityksen kieli.


Suorastaan kielellisessä suhteessa on pääpaino ensinnäkin pantava
sille, että esityksen kieli on virheetöntä. Mallina on pidettävä
kirjakieltä, s.o. sitä kielen käyttötapaa, mikä on kirjallisuuteen
vakaantunut ja siten parhaimmaksi tunnustettu.

Toiseksi tulee kielen olla puhdasta. Tätä silmällä pitäen tulee välttää:

1. Tarpeetonta muukalaisuutta, s.o. vieraskielisten sanojen
käyttämistä silloin, kun oma kieli kykenee tarpomaan täysin vastaavia
ilmaisumuotoja. Esim. aptiitti (ruokahalu), putiikki (myymälä),
intressi (harrastus, mielenkiinto), koomillinen (hullunkurinen).
Pahimpana muukalaisuutena suomenkielessä esiintyy ruotsinvoittoisuus
(svetisismi). Mainittakoon vaan: hantuukki, nestuukki, prikka,
talrikki, vekki, räkninki, vinkkeli, kukkapuketti j.n.e. Meille
tarjottiin päivällinen kolmella ruokalajilla, jonka päälle juotiin
kahvia vehnäsen kanssa.

2. Murteellisuutta (provinsialismia), s.o. kirjakielestä poikkeavia eri
paikkakuntien sanoja, sanamuotoja ja puhetapoja, niin houkuttelevilta
kuin ne saattavatkin tuntua. Vereksien ja sattuvien kansansanain
käyttämistä ei kuitenkaan tarvitse tyyten varoa, päinvastoin kirjakieli
niistä saa runsaita lisävaroja. Mutta muistaa tulee että niitä on
käytettävä säästeliäästi, semmoisissa paikoissa että lukija lauseen
sisällyksen johdolla ne täysin ymmärtää, vaikka sana onkin outo, ja
että niille annetaan kirjakielen sääntöjen mukainen muoto.

3. Vanhentuneita sanamuotoja ja lausumatapoja (arkaismia). Esim.
tainkaltainen (tällainen), neitsykäinen (neito). He etseit (etsivät).
Mahdamme alati muistaa (muistakaamme aina).

4. Kieliväänteisiä uusia sanamuodostuksia (neologismia). Esim.
marjanpointa (marjanpoiminta), tulennos (takkatuli), sonnus
(takinlieve), sise (sisuste), kismerä (kirpeä), höngätön (viimaton,
vedosta vapaa).

Tätä paitsi tulee kielen olla selvää ja täsmällistä. Sen tulee
ilmaista ajatus helposti ymmärrettävästi, lyhyesti, ytimekkäästi ja
koruttomasti. Tätä saavuttaakseen sen tulee välttää liikoja sanoja
(pleonasmia) ja saman ajatuksen tarpeetonta toistamista (tautologiaa).
Esim. Hän nauttii kaikkein yleistä kunnioitusta. (Jompikumpi sana:
kaikkein tai yleistä, riittää yksinään). Me nousemme säännöllisesti
kello 5 joka aamu. Hän laukasi pyssynsä ja ampui. Siitä hän rikastui
ja tuli äveriääksi. Nuorukaisen kasvot kirkastuivat ja hänen muotonsa
muuttui iloiseksi. — Upeilevat korulauseet ja tyhjä sanahelinä,
mikä usein pyrkii vaivaamaan alottelijaa, ovat ainoastaan ajatuksen
köyhyyden merkkejä tai väärinkäsitetyn kauneuden tavoittelemista.

Mutta ei kyllin että kieli on virheetöntä, puhdasta, selvää ja
täsmällistä, kieleltä vaaditaan vielä sointuisuutta. Sointu on
ikäänkuin kielen sävel, ja sen suhteen on kirjoittajalla paljon
oppimista. Sen kehittynein muoto on runomittainen kieli, mutta
suorasanaiseltakin kieleltä vaaditaan jonkunlaista n.s. suorasanaisen
kielen poljentoa (rytmiä); varsinkin lämpimissä, aiheeltaan
runollisissa esityksissä ovat soinnun vaatimukset huomioon otettavat.
Esitystä, jossa tämä runollisen sisällyksen ohessa on hyvin onnistunut,
sanommekin suorasanaiseksi runoksi.

Mitään suoranaisia neuvoja sointuvan suorasanaisen kielen
aikaansaamiseksi tuskin voitaneen antaa, se kuu riippuu pääasiallisesti
kirjoittajan kieliaistista ja taidosta. Pahimpiin seikkoihin, jotka
synnyttävät yksitoikkoisuutta ja jäykkyyttä, voitaneen kuitenkin
viitata. Semmoisia ovat:

1. Pitkäveteinen, raskas lauserakenne monine välilauseineen.
Kuvaavimmat esimerkit tässä suhteessa tapaa oikeuksien pöytäkirjoissa,
joiden pitkät, raskaat lauseet tekevät usein esityksen vaikeasti
tajuttavaksikin. Mutta aivan lyhytkin lause voi olla jäykkä, riippuen
sen rakenteesta. Esim. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin,
ateenalaiset, tehneet, en tiedä. (En tiedä minkä vaikutuksen syyttäjäni
ovat tehneet teihin, ateenalaiset).

2. Yksitoikkoinen poljento. Se saattaa syntyä ensiksikin käyttämällä
satunnaisesti suorasanaisessa kielessä runokielelle kuuluvaa mittaa
tai loppusointua. Esim. Tässä tulee kaksi nuorta miestä pitkän matkan
takaa. Kaiken yötä teimme työtä ja meillä oli onni myötä. — Toiseksi
asettamalla useampia samanluontoisia lauseenosia peräkkäin aivan samaan
järjestykseen. Esim. Se juosta vilisti ahojen poikki, halmeiden halki,
lehtojen läpi ja kukkulan ympäri. (Se juosta vilisti ahojen poikki,
halmeiden halki, läpi lehtojen ja kukkulan ympäri).

3. Samoin tai samanlaisten sanojen kertautuminen lähekkäin. Esim.
Herkules tuli tienhaaraan, jossa häntä vastaan tuli kaksi jumalatarta.
Molemmat jumalattaret koettivat häntä viehätellä itseään seuraamaan.
Herkules viehättyi seuraamaan Siveyttä, mutta kieltäysi Himoa
seuraamasta.

Jo edellä viittasimme kirjallisuuden viljelemisen suureen merkitykseen
esityksen muodollisen puolen kehittäjänä. Yhtä suuri vaikutus on
sillä kielen käyttämiseenkin nähden. On henkilöitä, joilla ei ole
tarpeellista kieliopillista pohjaa, minkä perusteella voisivat käyttää
taatusti virheetöntä kieltä, mutta jotka kirjakieltä tarkkaamalla ovat
omanneet aivan tyydyttävän kielitaidon. Siitä on esimerkkinä moni
kansanmies, joka ei tunne ainoata kieliopin sääntöä, vaan järkevän ja
huomioivan kirjallisuuden viljelemisen kautta on saavuttanut suuremman
varmuuden kielen käytössä kuin moni kielensääntöjen pintapuolinen
tuntija. Kirjallisuutta lukiessa on siis sisällyksen ohessa erittäin
tarkattava kielellistä asua ja siitä ohjausta otettava.



Somistuskeinoja.


Esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä
kielen sointuisuutta voi lisätä muutamilla erikoisilla keinoilla.
Sanomme niitä somistuskeinoiksi eli kielikuviksi. Semmoisia ovat esim.
seuraavat:

1. Alkusointu (alliteratsiooni). joka syntyy siten että kaksi tahi
useampia samalla kerakkeella tai ääntiöllä alkavia sanoja asetetaan
peräkkäin tahi lähekkäin.

Esimerkkejä. »Oma maa Mansikka, muu maa mustikka.» »Soisin Suomeni
hyväksi, maani marjan kasvavaksi.» Kevät herkesi, järvi purki jäänsä ja
sinivuokko silmänsä avasi.

2. Saman sanan toistaminen antaa sopivasti käytettynä esitykselle
painokkuutta.

Esimerkkejä. Paljon on tämä kansa kestänyt, se on kestänyt korpiemme
jäykän vastuksen, kestänyt hallan turmat, kestänyt sodan turmat ja
nälkäkuoleman tuskat, vaan ei ole sortunut. — Siinä, missä äsken
vallitsi ikuinen yö, helotti nyt päivän hopeaterä; missä äsken
kaikkeuden usvat vyöryivät, siihen nyt maa muotoutui; missä äsken
kuolema vallitsi, siinä nyt elon suoni voimakkaasti löi. Käy kanssani,
mies, käy! Tule, lapseni, tule!

3. Kiihtymiseksi eli yltymiseksi (klimax) sanotaan vaikutuksen
asteettaista kartuttamista kohoamalla pienemmästä kuvasta suurempaan.

Esimerkki. Se vasta ääntä! Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se
kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon.
(Runeberg).

4. Laimenemiseksi eli alenemiseksi (antiklimax) nimitetään vaikutuksen
lisäämistä alenemalla asteettain suuremmasta pienempään.

Esimerkki. Jumala siunatkoon kallista synnyinmaatamme, hän
siunatkoon hallitsijaamme ja hänen neuvonantajiansa, kaikkia virka-
ja palvelusmiehiä, opettajia ja kasvattajia, hän siunatkoon meitä
itsekutakin!

5. Vertauksellinen sanankäyttö on jonkun käsitteen kuvaannollinen eli
vertauksellinen esitys.

Esimerkkejä. Kultainen päivänkehrä, päivän hopeaterä (aurinko), silmäin
pohjaton meri (sielukkuus), elämän myrskyt (vastoinkäymiset), elon ilta
(vanhuus), kalman kammio (hauta), idän irju (itäinen viima).

6. Sananpartta käytetään jonkun ajatuksen lyhyenä, sattuvana
ilmaisijana ja varmentajana.

Esimerkkejä. Kukapa meistä välittäisi: »ei sääsken ääni taivaaseen
kuulu». — Hän on poissa, hän ei enää koskaan palaja keskuuteemme:
»tulee mies merentakainen, ei tule turpehen alainen». — Naisten puoleen
meidän on tässä asiassa käännyttävä, sillä: »karjassa talon juuri,
emännässä karjan juuri».

7. Huudahdusta käytetään huomion kiinnittämiseksi johonkin erityiseen
kohtaan.

Esimerkki. Katsokaa: päivä helottaa! Kuulkaa: aalto vapaana soittaa
keväistä säveltään!

8. Kysymyksellä tahdotaan kiinnittää huomio sisällykseen ja antaa sille
painokkuutta.

Esimerkki. »Kussa olit sinä silloin, kun minä maan perustin? Tiedätkö,
ken on sen kulmakivet laskenut? Kuka on sulkenut meren ovinensa?
Kuka sanonut aalloille: tähän asti ei etemmä? Tiedätkö ken on sateen
isä? Ken on synnyttänyt kastepisaraiset? Kuka pitkäisen leimaukset
lähettänyt?» (Job).

9. Olennoimisella eli personoimisella halutaan antaa esitykselle
elävyyttä, kuvaamalla eloton esine eläväksi olennoksi.

Esimerkkejä. Mies makasi, vaate valvoi (nukkui koiranunta). — Miekka
siihen vastaeli: »miks en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa,
viallista verta joisi?» (Kalevala).

10. Äänen mukailua (onomatopoeesia) käytetään kuvaamaan alkuperäisiä
luonnonääniä.

Esimerkki. Sen käsissä nurkat vonkuu, hongat voihkaa, aallot pauhaten
roiskuvat kallioita vasten, rannan kaislikko kimakasti viheltää ja
venhe jysähdellen lyö vanhan natisevan laiturin kylkeen.

11. Nykyistä aikaa käyttämällä menneen ajan sijasta tapahtuma ikäänkuin
siirretään lähemmäksi ja tehdään siten taitavammaksi.

Esimerkki. Korpraali kertoo: »Silloin hurraahuuto kaikuu. Keisari
tulee, ratsastaen uljaalla, valkoisella oriilla. 'Starova rebjataa',
huutaa hän armeijalle.» (»Saimaan rannalla»).

12. Sala-ivalla (ironia) lausutaan pilkka päinvastaisessa muodossa.

Esimerkki. Renki kehuskelee kylällä: »Se meidän emäntä se vasta lujaa
ja huolellista työtä tekee: leivänkin leipoo tiiviin kuin tinakakun.»

Kielikuvat, kuten sanottu, ovat somistuskeinoja, mutta huomata
tulee että niitä on käytettävä säästeliäästi ja ennen kaikkea
johdonmukaisesti, s.o. samaa ajatuksen juoksua on pidettävä yllä
loppuun asti. Muuten ne helposti viettelevät liiallisuuteen, jopa
luonnottomien ja suorastaan hullunkuristen kuvien käyttämiseen,
jolloin ne somistamisen sijaan vaan rumentavat esitystä ja tekevät sen
naurettavaksi. Ken vähänkään huomaavasti tarkkaa vähemmän kehittyneiden
henkilöiden kirjoituksia, puheita ja esitelmiä, huomaa pian mitenkä
äärettömästi tässä suhteessa tehdään virheitä. Mainitkaamme esimerkkinä
ainoastaan seuraavat:

Kuoleman viikatemies niitti varhain tämän ihanan ruusun. (Ruusuja
poimitaan tai katkaistaan, ei niitetä.) Uskonpuhdistuksen henki puhalsi
kumoon kaikki luostarit niissä maissa, joissa se pääsi juurtumaan.
(Henki pääsi juurtumaan). Mutta juuri niillä pauloilla, joita hän
viritti muiden eteen, hän kaivoihin oman hautansa. (Pauloilla kaivetaan
hautoja). Hän hiihti ladun, jolle koko myöhempi tutkimus perustuu.
(Perustuu ladulle).



Lopputoivomus.


Edellisessä olemme selvitelleet sisällökkään ja sujuvan kirjallisen
esityksen pääehdot. Tähän tulee vielä lisätä että nämä vaatimukset
eivät koske ainoastaan kirjallisia tehtävää, vaan myös kaikkia
suullisia esityksiä. Eikähän esim. vapaasti esitetty puhe olekaan
useasti muuta kuin muistiin luettu kirjallinen esitys. Samoin
tulee lyhyen, satunnaisen lausunnon jossakin keskustelussa täyttää
sisällyksen ja muodon vaatimuksia.

Vaatimuksia ja huomioon otettavia puolia on, niinkuin olemme nähneet,
varsin runsaasti, ja niitä on koetettava täyttää. On pyrittävä
täydellisyyteen niin suhteessa kuin toisessa.

Mutta vaatimukset eivät saa meitä pelättää. Niiden kaikkien
silmälläpito yhtä aikaa tuntuu kyllä aluksi hankalalta. Mutta vain
aluksi. Huomiokykymme vähitellen tarkistuu, kunnes ohjeet painuvat
veriin, kasvavat luontoon. Jokainen huolella suoritetta yritys,
vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel.
Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme,
kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kynäilijä : Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.