Title: Itämaalaisia haaveiluja
Author: Hedman, Valfrid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Itämaalaisia haaveiluja" ***


ITÄMAALAISIA HAAVEILUJA

Kirj.


Valfrid Hedman



Helsingissä,
Kustannusyhtiö Osmo,
1906.



SISÄLLYS

HAAVEILUJA

Kesää kosiskellen
Etelän tyttärelle
Vienoa kaipuuta
Itämainen tunnelma
Unelmatar
Ihanteelle etelässä
Vapain tuntein
Kaksi kukkaa
Eevan omena
Haaremin helmi
Armeniatar
Lohdutus
Himo ja lempi
Saaronin ruusu
Luopio
Immen osto
Unikukkia
Pohja ja etelä
Käärmeen kuiskeet
Kangastus
Synnyinmaata muistellessa
Eri värit

SEKASOINTUJA

Eri muodot
Vertaus
Aistillisia nautintoja
Mietelmä
Kuohujen kuiskeet
Myrkkyä halajan
Ukkonen
Vellamon neidot
Valhallassa
Kultakaupunki
Islaamin taivas
Nirvana
Olympolaisia
Houreita
Pieni vertaus
Ystävyys ja lempi
Harhaileva fantasiia
Sydämen morsian
Lemmen kuiskeita idästä

ARABIALAINEN YÖ

Arabialainen yö

RUNOJEN KÄÄNNÖKSIÄ

Israelin unelma
Kun oksat akkunahan lyö
Toivo
Kirjoitus kiven kyljessä
Haluni
Iltasoittelu
Tavoittelua
Pikkutyttö
Valkoverinen
Evrikómi
Nuoren naisen haudalla
Lemmityn huulet
Sykintää
Intohimojen puutarhassa



HAAVEILUJA



Kesää kosiskellen


    Olen syntynyt tuiskussa talvien säässä,
    mun tuuditti tuuloset unta,
    oli hongat ne huurassa, järvet ne jäässä
    ja vaippana valkosta lunta.

    Olen kasvanut talvisen taivahan alla,
    mut impen' on etelän lapsi;
    sua, tyttöni, konsana hyytävä halla
    ei hempinyt harmajahapsi.

    Yön tumma on tukkasi tuuhea sulla
    ja kiehuvan kuuma on veri,
    sun silmies säihky on lämpönä mulla
    ja rintas on riehuva meri.



Etelän tyttärelle


    Et tunne sinä tätä maata, taida puhettamme,
    sä hetkiseksi oletkin vain täällä vieraanamme.
    Vaikk' ihmetellen kuuntelet kuin Väinön kannel soittaa,
    ei koivut Suomen konsanaan voi palmujasi voittaa.

    Nuo mustat silmät häikäistyisi talven valkolunta,
    ei loihdi niille sulojansa kuollut luomakunta;
    ei syttynyt oo niiden palo Suomen kankahilla,
    et ole piennä ailakoinut nurmen kanervilla.

    Ei revontulten roihua oo katseen säihky kumma,
    sun sysimusta tukkasi ja iho valkotumma
    ei sietää voisi Suomen syksyn hyydyttävää hallaa.
    Ei kesätaivaan tähtilöitä ole pohjolalla.

    Sä muistat kotis kuutamon, kun valolehtosissa
    sen tyynin ikikesän öin sä uinuit unelmissa.
    Sä sinne jälleen ikävöit, pois etelääsi halaat,
    sä sieltä tulit, tenhotar, sä sinne myöskin palaat.



Vienoa kaipuuta


    Kun Suomen hongat humisee, mun kaiho valtaa mielen:
    mä huo'ahdan, kun huminansa tunnen taikakielen

    ja tunteitani immellein en sanoiks saata luoda,
    en kotikuusen kuiskehia tuttavikseen tuoda.

    Jos suomeks tunnen, yksin tunnen, vierahana hälle,
    ei helläkään voi sydämensä sykkiellä tälle.

    Sä, tumma impi etelän, et tunne Väinön kieltä:
    jos sanat voinkin tulkita, en henkeä, en mieltä.



Itämainen tunnelma


    Minareetista kuuluvi huuto nyt
    ja he hurskaasti polvistuu,
    he lankeevat maahan ja nousevat taas.
    Mun kaihoni uudistuu.

    Mä yksin, uskoton, epäilen:
    ehk' unta myös islaami on?
    (Toki Fatmani silmistä taivaan nään:
    en sinistä — musta se on.)

    Mä kehdossa moslemin syntynyt en
    ja epäilyn lähteistä join;
    vain haavetta, Allah, se hartaus lie,
    min vihdoin ma Sinulle toin!

    Vaan ehkäpä muuta et vaadikaan?
    niin, Sinähän ymmärrät sen.
    Ken tajuta voisi sun suuruuttas?
    ja ken Sinut tuntea, ken?



Unelmatar


    Oi toivon suuri hengetär,
    sä impi unelmain!
    sun loitsujas, sun valheitas
    mun kuiski korvissain!

    Sä kaunis oot, se kylliksi,
    en muusta huolikaan,
    sun tenholaulus loihtikoon
    mun harhaas ihanaan!

    Jos valoihis en luotakaan,
    sua lemmin kuitenkin;
    sun syleilyjes hurmassa
    on onni ikuisin.



Ihanteelle etelässä


    Sä minut hurmaat, mä sua lemmin,
    sä kesän kirkkahan kukka!
    tuo tenho katse kuin hiili hehkuu
    ja sysimusta on tukka.

    Ei sinisilmiä etelässä,
    ei keltakutrien kultaa,
    vaan tummat tummien kulmain alta
    ne säihkyy tunnetta, tulta.

    Vain pitkät ripsensä verhoo niitä,
    nuo tuuhat, tummat ja hienot.
    Kuin kissan pehmeet on liikkeet sulla,
    kuin käärmeen viekkahat, vienot.



    Vapain tuntein


    Pois valat, pois! en niitä vaadi sulta,
    ne rikot kumminkin, ei niillä lemmen tulta
    voi sytytellä, sammunut mi ois.

    Mä sua lemmin nyt, sen tiedän;
    kuin huomenna mun sydämeni lyö,
    en tiedä (kätkevi sen kaiho yö).

    Sä ikuisesti rakas mulle lienet,
    kenties, kentiesi et, en tiedä tuota,
    en tahdo tietää, toivon vain (en luota).

    Miks' tunteet taivaiset mä maahan toisin
    ja miksi rajat lupauksin loisin
    mä niille, joita rajoittaa ei voi?



Kaksi kukkaa


    Kai suloista on lempi,
    mi onnellinen on:
    vaan vielä suloisempi
    lie lempi onneton.

    On toinen hetken tunne,
    mi ehkä unhottuu;
    vaan toisen tuoma tenho
    se yhä uudistuu.

    On onni toivehissa:
    kun toivot täyttyneet
    ei ole, niin ei myöskään
    ne ole päättyneet.

    Kun toden tuima viima
    jo toisen taittelee,
    niin valheen velhovaippa
    viel toista verhoilee.



Eevan omena


    Kera Eevansa Aadami Eedenin
    ilopuistossa kukkia poimi,
    hepä heelmiä söivät ja riemuitsit,
    oli ainoa heillä se toimi.

    Puu kasvoi kaunehin keskellä maan,
    joka tietojen omenat kantoi;
    sitä käärme se kiipesi katselemaan
    ja hän neuvoja Eevalle antoi.

    Tämä omenan otti ja halkasi sen,
    sai Aadami osuutensa:
    jopa lempi se heräsi, viidakkoon
    ujo lymysi Eevoinensa.



Haaremin helmi


    Näin, käyskellen Bosforin rannoilla,
    odaliikin hurmaavan siellä:
    oli kasvonsa verhotut hunnulla,
    vaan se tuulahti syrjähän tiellä!

    Se syrjähti hetkeksi, hetkeksi vain,
    oli oikku se rohkea kyllä...
    Vain hetkisen haaremin helmeä sain
    mä ihailla ihmettelyllä.

    Ja katsaus silmistä kaihoava,
    mi tuikkivat tuntehen tulta —
    sysikutrit ne kaarteli kulmansa, —
    vei rinnasta rauhani multa.

    Kun samettiripsensä tuuhat ja
    sulovartalon solkien alla
    ma muistan ja hehkuvan katseensa,
    saa kaihojen tunnelma vallan.



Armeniatar


    Kaivolle illalla neitonen sai,
    vettä se ammensi siitä,
    hiuksia otsalla, ohimollai
    tuulonen tuisteli niitä.

    Saapuipa bei nuor lähtehen luo,
    kainosti katsahti nainen,
    osmaanin ylpeän tenhosi tuo
    halpa armeenialainen.

    "Annappa", virkkoi hän immelle, "juon,
    jano on polttava mulla!
    veden vilposen välkettä vilkkaampi tuon
    toki väle on silmissä sulla!"



Lohdutus


    Kuin lapset he nukkuivat nurmella,
    elo myrskyjä heille ei tuonut.
    Sai silloin saatana Eedeniin —
    ken oli sen saatanan luonut?

    Se virkkoi vaimolle: "tuossa on puu,
    mi tietojen omenat kantaa!"
    Tää katsahti, kurotti kätensä, söi
    ja miehelle myöskin hän antaa.

    "Ah", kuiskasi enkeli, "kaihtaos sä,
    oi nainen, on myrkkyä nämä!"
    "Ne olkohot", vastas hän hurmoissaan,
    "vaan hetki on autuas tämä!"

     Mut kohta synkkä-ääni soi
     pasuuna vuoren päältä:
     "pois täältä, pois! pois rauhasta
     te riemutarhain täältä!"

     "Sä tullos", kättä kumppanin
     hän painaa lemmekkäällä,
     "luon sulle uuden Eedenin,
     luon tappuraankin päällä!"



Himo ja lempi


    Vain kaksi siskoa, saman äidin
    on lapset himo ja lempi:
    on toinen hienoa himokkuutta
    ja toinen karkea lempi.

    En tahdo lempeä alennella,
    se kaunis ompi ja pyhä:
    vaan siitä syntyä, siksi muuttua
    himo saattavi yhä.

    Voi toinen autuuden meille tuoda,
    oi tytär taivaan on lempi!
    Ja himo lieneekö henki hornan?
    Tok' ei! Vain eksynyt lempi.



Saaronin ruusu


    Oi tytär Siionin tummatukka,
    mi kansan keskellä kylmän, kalpeen
    käyt kauno ylpeän arvokkaana,
    oot heitä lähellä, heille vieras.

    Tuo katse kaiho ei heitä hemmi,
    sen säihky siintävi sadun mailta
    ja idän tunteita povi aaltoo,
    vain niille hymyvi huuli hieno.

    Sä ruusu Saaronin valkotumma,
    oot kauas harhaillut kodin teiltä;
    vaan aina säilytit muistot vanhat
    ja uskon isien pyhän, puhtaan.

    Ja kielen — niin jospa oisit senkin
    sä säilyttänyt myös puheessakin!
    Se vielä elpyykö, hebreaksi
    viel harppu Davidin helkähtäiskö?



Luopio


    Ei nunnien laupeita kasvoja
    minun sieluni enään siedä.
    Idän huumaavan huureille tummille
    minä uhrini tahdon viedä!

    Ne kylmiä olivat, suukkonsa,
    ne hallana huulille jäätyi:
    näin Kalevan kalseista immistä
    pois ajatukseni häätyi.

    Vaan sulla, Zuleikhani ihana,
    on lämpöä, lempeä, tulta,
    sysiripsien alta ne salamoi
    sysimustista silmistä sulta.



Immen osto


    Kun Persiassa harhailin
    mä pienen kylän tiellä,
    näin neidon nuoren, notkean
    ja ihanaisen siellä.

    Ol' yllään liivi punainen
    ja väljät silkkihousut.
    Kuin keijukaisen keveät
    on nuoren jalan nousut.

    Yön tumma tukka kiehkuroi
    tän immen ohimoilla
    ja sysimustin siimeksin
    se valui hartioilla.

    Mut musta huntu kasvonsa
    se kateellisna peitti;
    vain silmät näin, nuo hehkuvat,
    mi säkeniä heitti.

    Se viehätti, se kiihotti,
    tää tenho itämainen:
    jo sydämeni lumosi
    Iraanin sorja nainen.

    Mä astuin immen isän luo
    ja kysyin neidon hintaa. —
    Nyt _peeri_ tumma omanain
    on jasemiinirinta.



Unikukkia


    En vanno lempeä huomiseksi,
    en vaadi valoja sulta:
    vain epävarmuus on onnen autuus,
    se lisää liekkihin tulta.

    Lie lempi viekas vai vilpitönkö
    sun povessasi? en tiedä,
    en _tahdo_ tietää, ei unelmani
    mun kaihot varmuutta siedä.

    Vain tiede totuuden etsiköhön,
    nuo paljasrunkoiset palmut;
    vaan meiltä verhoo sen velhoharsot
    ja unhotarhojen valmut.



Pohja ja Etelä


    Mä kahta ruusua ihaelen,
    kesän kaunista kukkaa:
    on toinen tumma kuin syksyn yö
    ja toinen vaaleatukka.

    On tämä ylennyt pohjolassa
    ja tuo on etelän lapsi,
    hehkurintainen idän impi,
    sulosuu, sysihapsi.



Käärmeen kuiskeet


    Raskas ilma Eedenissä
    väsymystä tuotti:
    venyi villi nurmella,
    hän haukotellen vuotti,

    kun Eevaparka herrallensa
    hedelmiä poimi;
    sai puolipäivän helteessä
    tää tukalaksi toimi.

    Silloin myrkkykieli kyy
    toi oksan tiedon puusta,
    nainen kaihokuiskehia
    kuunteli sen suusta:

    Katsoi mieheen viehkeesti,
    tän himot heräs, hienon
    hän niistä punoi lemmenvyön,
    niin viekkaan, silkkivienon.

    Näin hän, kaunis orjatar,
    nyt hallitseepi miestä,
    min tyhmä raaka voima ei
    voi vastustella iestä.



Kangastus


    Oi, sä kaunis kangastus,
    mi erämaassa hohdat
    ja askeleeni horjuvat
    mun yhä harhaan johdat!

    Vain olet ilman ihmemaa,
    vain valheen utukuva.
    Sun vielä oonko lumostas
    mä konsaan irtauva?

    Ei! — ilolla sun puolehes
    mä uupuvana taivun,
    sun, unentyhjä keidakko,
    ma haavehelmaas vaivun



Synnyinmaata muistellessa


    Oi Suomi, mun rakkahin synnyinmaa!
    ikiarmas on muistosi mulle;
    kun tuulonen pohjahan puhaltaa,
    minä tervehet lähetän Sulle.

    On kotini uusi mun etelän
    sulovarjossa, palmujen alla;
    sen mieltynyt oon ikikesähän,
    ikikukkihin viettynyt vallan.

    Myös impeä etelän lemmin mä
    sysikutria, tummakkapintaa;
    vaan kun minun mieleeni muistut Sä,
    suru vienonen painavi rintaa.



Eri värit


    Näin moslemin taivaan ja kristittyjen
    ja ma vertasin toisiinsa noita:
    tän timanttitoreja, pylväitä,
    tuon oranssiviidakoita.

    Kovin kirkkaus häikäsi, täällähän vain
    oli briljantteja ja kultaa.
    Vaan tuollapa ruusut ne tuoksuivat,
    syön sykki, löi suonissa tulta!



SEKASOINTUJA



Eri muodot


    Tekopyhänä, maailma, tyhjistä
    yhä dogmeista riitelet sinä!
    Mä uskon _kaikkia_ uskontoja,
    _joka_ jumalaa palvelen minä.

    Teilt', ahdasrintaiset ihmiset,
    mä tahtoisin kysytyksi:
    kun mietteet ne muussakin vaihtelevat,
    miks' uskonto meill' olis yksi?

    On aatteiden maailma avara
    ja sen Luoja on ääretön, suuri.
    Ehk' eroavat oppimme eessään ois
    _saman_ totuuden ilmaus juuri.



Vertaus


    Vaikk' ikilumi Etnalla
    se Valkosena hohtaa
    ja jäinen kylmä hyytävä
    siell' kasvojamme kohtaa,

    on tulta vuoren sisässä,
    on tulta polttavinta —
    myös tulta kätkee toisinaan
    jääkuoren alla rinta.



Aistillisia nautintoja


    On opiumi kuningas nautintojen,
    voi ihannemailmoja luoda,
    valekuvihin huolemme haihduttaa
    ja autuuden hetkeksi tuoda!

    Myös mehussa rypälten hurmaa on,
    saa sielumme uutehen lentoon.
    Ja antiikin Eros, mi aina on uus,
    himot pukevi huntuhun hentoon.

    Vaan neljäs, alhaisin nauttija on
    ken jumaloi _päivällispöytää_,
    tuo eläin, mi ihraisen onnensa
    niin tenhotta, vaaratta löytää.



Mietelmä


    "Oi, rauhaa!" huokaa maailma.
    Ken sille rauhan tuo?
    Ja kaiku kuiskaa vastahan:
    "Vain sota rauhan suo."



Kuohujen kuiskeet


    Kallion kärjelle neitonen käy,
    vuorijärven luo;
    kesän kirkkaus häntä ei viettävän näy,
    syyssynkkä on hymyily tuo.

    Aallot alhaalla rantahan lyö,
    kuohuin, vaahtoillen;
    niitä seuraapi silmä, min kulmien yö
    noin kaartavi verhoillen.

    Näkin neitoset siellä ne soitellee,
    kutsuin, kuiskaillen:
    vesi vilponen on ja välkkyilee,
    suo rauhan rinnallen!

    Neitonen kuulee, jo kirkastuu
    synkkä katseensa,
    saa vienohon hymyhyn hellään suu:
    alas heittäiksen huipulta!



Myrkkyä halajan


    Jos loihtujen sauvalla kalliohon
    elon lähtehen voisin lyödä,
    en mettä, en mahloja keväimen
    sen pulppuilevankaan soisi,
    vaan katkeran vehreän absinthin
    mun janoova sieluni joisi.

    Se vain vois janoni sammuttaa,
    vois janoa antaa uutta!
    Pian maitohon väsymme, hunajahan
    pian kyllästys leimansa painaa;
    vaan myrkkyjen huuman ken tuntenut on
    se myrkkyä kaipaavi aina.

    Jos riemuja vain elo tarjota vois,
    ei maksais se elämä vaivaa.
    Ken velttona nauraa ja leikkii vain,
    pian uupuvi hekuman suolla.
    Vaan synkkien muistojen cypressif
    ikivihreinä tuoksuvat tuolla!



Ukkonen


    Leimuvat lännestä salamat saivat,
    ukkosen pilvistä tummeni taivaat.

    Myrsky se mylvi ja tanhuat tukki,
    rakehien jäljissä ruusut ne kukki.

    Kostunut maa teki taimia taajaan,
    leivoset löysivät laaksohon laajaan.

    Tuoksuja tuopi jo kesäkaus uhkee,
    valkoset, puhtoset liljat jo puhkee.



Vellamon neidot


    "Tule luoksemme!" laineet ne kuiskailivat,
    "tule luoksemme, täällä on rauhaa,
    on viileys vieno ja vapautta;
    vain pinnalla tyrskyt ne pauhaa.

    Mut riemuja meidän ken nauttia vois,
    hän älköhön muistako maata!
    sen ilot ovat oudot, ei luonamme
    sydän lemmelle sykkiä saata!"

    Ne kuiskivat niin, alas sukelsin siis,
    mua najaadit käsillä kantaa...
    "Tok' ihanat on _impyet_ kaunihin _maan_!"
    mä aattelin — uidessa rantaan.



Valhallassa


    Olin äsken mä aasojen taivaassa:
    näin Odinin, Thorin ja Freyan ma,
    toi siellä valkyyriat maljoja,
    toi juodamme urhojen Valhallan.

    Kun päivin me tartuimme miekkoihin,
    suin viiltäen veikkoja rautaisin,
    niin illaksi umpehen saivatkin
    jo haavamme hurmassa Valhallan.

    Se riemujen oli ja lemmen maa,
    min varjoissa vapaana uinua saa,
    ikiruusut sen rannoilla kukoistaa,
    ikinuoria neidot on Valhallan.

    Ei petos sen tenhoa tahraakaan,
    ei satua hyvehen tarvis — vaan
    jok' aamu ne elpyvät uudestaan
    taas impinä neitoset Valhallan.



Kultakaupunki


    Näin kaunihin kultasen palatsin:
    oli kadut ne timanteista,
    oli porttikin puitettu päärlyihin
    ja rappuset rubiineista.

    Siell' juotihin kihloja prinsessan —
    oli kutsuttu sinne monta —
    ja kuorin me kuulimme veisaavan
    häälaulua loppumatonta.

    Kovin kirkkaus häikäsi, häikäsi nuo
    korukirjaillut valkeat vaatteet;
    oli outoa tuo, en viihtynyt, luo
    yön haamujen hiipivät aatteet.

    Kun kukkia etsein, mä kultaa sain,
    jopa kylläksi alkoi tulla.
    "Oi kuningas! kultaa, kultaako vain,
    vain köyhää kultaako sulla?

    En kultaa lemmi, mä korkeintaan
    sitä ihailen impeni vyössä,
    oon uinunut tenhohon suurempaan,
    kuin tää, kodin kuutamoyössä."



Islaamin taivas


    Sulovarjohon vehreiden lehtojen,
    vesilähteiden vilposten luo
    me saavuimme; tuulonen illalla
    tänne balsamituoksuja tuo.

    Me huurien soittoa kuulemme,
    ovat tummia impyet nuo,
    sysisilmistä lempeä leimuilee,
    elon hurmaa eedenin tuo.

    Kadut täällä ei kiiltäne kullasta,
    ei nunnia vaaleita näy;
    puun oksilla bulbulit laulelevat,
    kukkakummuille aatteemme käy.



Nirvana


    Pyhän Gangeen rannoilla valtavan,
    mi Indian suuren on kehto,
    käy bramiini miettien nirvanaa:
    vain puhtaat sielut sen helmaan saa.
    Elo ain' yhä uuden on ehto.

    Toki vapaus kaukana häämöittää,
    ikityhjyyden viileä lehto.
    Mikä nirvana on, mitä autuus on?
    ikihaaveiden mailmako loppumaton,
    utupilvissä uinuva ehtoo?



Olympolaisia


    Oon käynyt jo kaikissa taivaissa,
    vaan unohtui Olympos aivan.
    Sen jumalat maassakin vierailee.
    Siis tokko se maksaisi vaivan?

    Mä Venuksen tunnen, oon Bacchuksen
    vilahdukselta nähnynnä kerran
    ja "flammani" luota ma äskettäin
    jo yllätin Jupiter-herran.

    Hän sopersi jotakin sateesta,
    muka suojaa ol' etsinyt sieltä.
    "Älä, veikkonen, Junolle sanaakaan!"
    näin kuiskaten poistui hän tieltä.



Houreita


    Vain sitten mä kultaa pyytäisin.
    jos se maailman ostaa voisi.

    Vain sitten mä toivoisin mainetta
    jos mainetta muilla ei oisi.

    Ja silloin ma lempeä halaisin,
    joka kukan jos poimia voisin.



Pieni vertaus


    Koira tyhmän uskollisna
    herrans eessä matelee;
    kepillä on opetettu.
    Turvattoman raatelee.

    Kissapa ei kelleen taivu,
    viekas villi veitikka,
    oikullisna kuten nainen
    kynsii, lempii vuoroa.



Ystävyys ja lempi


    Vain aniharvoin miehille
    oon suonut ystävyyttä.
    Ja naisille? — en tiedä, lie
    vain ollut lemmekkyyttä.

    Mä vihaan heitä, miehiä,
    ja naisia mä lemmin:
    siis puolella ja toisella
    ma ystävyyttä emmin.

    Ei ystävyyttä lempi lie,
    tuo hellä sympatiia,
    mi milloin kestää, milloin on
    vain hetken haavelmia.

    Kun lemmen tunne laajenee
    ja vaahtopäänä vyörii,
    pois ystävyyden ahtailta
    se ulapoilta pyörii.

    Vain teitä tenhon voimakas
    tää tunne tuima kulkee:
    se ystävyyden sisältää,
    pois ystävyyden sulkee.

    Voi myöskin koston tikarin
    se rintaan rakkaan lyödä,
    voi vihan myrkkypikariin
    se ystävyyden myödä.

    Tok' ystävyyden orvokit
    ne vaihdan koko lyhteen
    mä lemmen ruusuun kuihtuvaan
    ja okaisehen yhteen.



Harhaileva fantasiia


    Olen aina ma tummista haaveillut,
    oli muusani aina mun musta,
    olen etelän hehkua halannut,
    kesän kuohujen tunnustusta.

    Vaan onnetar oikkuinen tiellein toi
    yhä vaaleita vuokkoja aamun:
    yön hehkuisten virvojen tummien
    ne hälvensi eestäni haamun.

    Näin naisen taas nuoren ja notkean;
    ei silmistä säihkyne tulta;
    nuo siniset, harmaatko, hurmata vois —
    Niin, kerjäsin katseita sulta.

    Vain katsetta kerjäsin, lempeä en —
    tekotyynenä poistuin ma silloin,
    niin, tyynenä, hiljaisna, ylpeänä.
    Mä rakastin, rakastin silloin...

    Idän huurien polttavat suudelmat,
    min huulilta nektarin joisin,
    jo lämpöhön pohjolan vienoimpaan
    sinun silmistäs vaihtanut oisin!

    Vaan vieläkin viehkeä tenhotar
    taas vaalea unhohon haihtui,
    kevätkutrien kiilto jo kellervä
    yön tummiksi varjoiksi vaihtui.



Sydämen morsian


    Mä laulelen kaikista naisista,
    en siitä, jota ma lemmin:
    sen suloja kateelle mailmalle
    minä ylistellä emmin.

    Hällä tummako tukka vai vaalea,
    sen vain minä yksin tiedän;
    en silmien väristä, huulistaan
    minä analyysejä siedä.



Lemmenkuiskeita kaukaisesta idästä


    "Oi kaunein ruusu Annamin — ja nuorin!
    oon sulovartalonne varjo
    ja orja silmienne, paratiisin
    mulle kylmin katseistanne tarjoo!

    Vaan sitäkään en teiltä pyytää tohdi,
    en sitä ansaitse mä kurja.
    Ain' olkaa, kirkkain hohtokivi mailman
    ja tytär jumalien, mulle nurja!" —

    "En, taivaan poika, lempeänne pyydä,
    ois rikos, jos ma sitä halajaisin.
    Vain suokaa että kotiorjananne
    mä, halvin neitosista, olla saisin!"



ARABIALAINEN YÖ



Arabialainen yö


Eteläisimmän Arabian hehkuva aurinko alkoi kallistua lännen puolelle.
Liike Adenin kaduilla alkoi käydä vilkkaammaksi. Minareettien
huipuista kaikuivat huutajain äänet, kutsuen kansaa päivän kolmannelle
rukoushetkellä.

Minäkin, joka maan-asukasten tapaan olin levähtänyt keskipäivällä,
hoipertelin unisena asunnostani, lähteäkseni tavanmukaiselle
kävelylleni kaupungin ulkopuolella.

Valkoisiin villaviittoihinsa puettuja arabialaisia kaupungista sekä
päivettyneitä beduiineja kameleineen tuli vastahani. Yksi ja toinen
siviilipukuinen englantilainen upseeri oli kävelemässä rouvineen
taikka flirttaili jonkun kotimaisen kaunottarensa kanssa. Joku lady
opetteli ratsastamaan ja pari sporttailevaa missiä häiritsi itämaan
runollisuutta, yritellen ajamaan polkupyörillään kumoon sekä itsensä
että muut.

Illan tuuloset alkoivat vähitellen hajoittamaan päivän polttavia
tomupilviä. Mereltä päin huokuili virkistävä värelmä.

Päästyäni jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle, aloin seurata pientä
polkua, joka metsän ja erämaan rajalla kiemurteli vuoristoon päin.
Kävelin siten pari tuntia, kunnes huomasin, että ei polkua enään
ollutkaan. Harhailin kuitenkin vielä umpimähkään eteenpäin. — Kukkivat
puut metsiköissä levittivät sulotuoksuaan ympäristöönsä.

Yksi Arabian ihanimpia öitä oli tulossa — noita lauhkeita, raittiita
tähti-öitä, joista kaikki sen runoilijat laulavat. Tuskin oli aurinko
väsyneenä vaipunut taivaan rannan taakse, kun jo yöhyen varjot
peittivät maan. Mutta mikään synkkä yö ei se ollut. Päinvastoin valaisi
sitä mitä kirkkahin kuu sekä tuhannet tuikkivat tähdet.

Huomasin olevani eksyksissä. Mutta siitä huolimatta samoilin yhä,
runollisiin mietelmiin vaipuneena. Tultuani erääseen tiheämpään
pensaikkoon, pysähdyin äkkiä:

Muutaman askeleen päässä edessäni näin itämaalaiseen tapaan puetun
nuoren naisen polvistuneena maassa. Paljastetut kasvonsa olivat
ylöspäin käännetyt; viittansa ja päähineensä oli hän laskenut viereensä
ruohikkoon.

Hän näkyi olevan vaipuneena hartaaseen rukoukseen. Ei hän mitään
kuitenkaan sanoin lausunut. Ainakaan ei kuultavasti. Ainoastaan joku
puoliääneen kuiskattu "Allah!" huoahtui häneltä silloin tällöin.
Väliin kumartui hän maahan, mutta sitten kohotti hän katseensa taas
ylös. Hän näytti niin viattomalta, niin onnelliselta...

Katselin häntä kunnioittavalla ihmettelyllä. Kummastukseni oli suuri,
löytäissäni hänet täältä yksinään metsästä, mutta ihailuni oli vielä
monta vertaa suurempi. Tunsin itseni ikäänkuin varkaaksi, katsellessani
tuota ihanata impeä tällä tavoin kasvoihin, mutta en kuitenkaan voinut
vetäytyä pois.

Ja mitkä taivaalliset kasvonpiirteet olivatkaan hänellä! Ryhtinsä ja
vartalonsa olivat yhtä hurmaavat, kun hän siinä nöyrästi ja vakavasti
puheli Jumalansa kanssa. Tuolla hetkellä hän tuskin olisi huomannut
mitään, mitä ympärillään tapahtui. Niin kiintyneenä ja liikutettuna hän
oli.

Hän oli kaunis! Vaikka en sitä vannonutkaan profeetan parran kautta,
niin olin kuitenkin sillä hetkellä aivan vakuutettuna, että edessäni
oli arabiattarista ihanin!

Innostuksen tuli leimusi hänen suurista tummista silmistään, joita
tuuheiden kulmakarvojen alla pitkät ripset varjostivat. Sysimustat
hiuksensa poimuivat paksuna palmikkona hänen hartioiltaan maahan. Yön
vieno, tuskin tuntuva tuulahdus keijuili hiljaa kiharteissa neitosen
otsalla. Sievät värähtelevät kätösensä säestivät sielunsa tunteita,
valkokaulansa liikkeet olivat mitä viehättävimpiä ja rintansa kuohuili
valtavasti.

Hän oli puettuna vaaleanpunaiseen liiviin ja väljiin viheriäisiin
housuihin, jotka ikäänkuin sekaantuivat lehvien vihannuuteen
pensaikon puolihämärässä. Jaloissaan oli kengät pehmeästä keltaisesta
sahvianista. Pieni kukkanen oli pistettynä povellensa.

Kun hän oli päättänyt rukouksensa, nousi hän ylös ja alkoi kääriytyä
pitkään avaraan viittaansa. En katsonut soveliaaksi enään poistua,
sittekuin häntä näin salavihkaa olin tarkastellut. Eikä minulla
suinkaan ollut haluakaan poistua.

Astuin siis lähemmäksi ja, kokoillen arabialaista sanavarastoani,
toivotin rauhaa ja kysyin, tiesikö hän neuvoa minulle tietä kaupunkiin.

Hän säpsähti hiukan, punastui vienosti ja laski mustan hunnun
kasvoilleen, mutta tarttui kuitenkin ennakkoluulottomasti ojennettuun
käteeni, vastaten tervehdykseeni. Ihmeekseni luulin huomaavani, että
hänkään ei puhunut arabiankieltä murteettomasti. Sitä en kuitenkaan sen
enempää ehtinyt ajatella, sillä samassa hän, huomattuaan että arabia ei
minulta luistanut, lisäsi sujuvalla englanninkielellä:

"Voitte tulla minun seurassani. Asumme aivan lähellä kaupunkia."

"Kiitoksia!" änkytin minä riemuissani. "Näin teidän rukoilevan. Suokaa
anteeksi, että häiritsin hartauttanne."

"Oi, ettehän te minua häirinnyt. Olin jo lopettanut, ennenkuin teidät
näin.... Rakastan käydä täällä toisinaan seurustelemassa luonnon kanssa
yksinäisyydessä."

"Te ette varmaankaan — kuten muutamat uskonsisaristanne — pidä Jumalaa
miehenä, koska käännytte hänen puoleensa avoimin kasvoin," huomautin
minä, puoleksi leikillä.

"En suinkaan tahdo väittää, että hän on mies... Allah on liiaksi suuri
voidakseni häntä määritellä", vastasi tyttö vakavasti.

"Ja sitäpaitsi", lisäsi hän, "hunnun käyttäminen ei muuta ole kuin vanha
tapa, jota tulee kunnioittaa, vaan jota en yhdistä uskontoon. Emmehän
sitä muuten käytä kaikkien miestenkään seurassa. Jos joskus tulisin
Länsimaille, niin luulenpa että esiintyisin kadullakin ilman huntua.
Mutta täällä se olisi loukkaavaa ja sopimatonta."

Kuljettuamme kappaleen matkaa metsässä, virkkoi tyttö: "En minä ihan
varmasti tunne tietä itsekään, mutta arvelen toki osaavani kotiin."

Oi kuinka toivoin, että hän ei olisi osannut! Mielelläni olisin
harhaillut hänen kanssaan vaikka koko ikäni pitkin Jemenin mantereita.

Ääneeni lausuin: "Mutta olittehan toki, kuni oikea muselmani ainakin,
rukoillessanne kääntyneenä pyhää majaa kohti Mekassa? Ja tietänette
siis ilmansuunnat?"

"Sekä Itä että Länsi kuuluvat Jumalalle. Mihin hyvänsä katseenne
käännättekin, niin olette löytävät Hänen kasvonsa. Hän täyttää maailman
kaikkisuuden äärettömyydellään ja viisaudellaan."

Yllämainitun koraaninvärsyn lausui hän arabiankielellä. Ja nytkin
havaitsin hänen ääntävän eräät seemiläiset kurkkukerakkeet vienommin,
kuin mitä tavallisesti olin kuullut alkuasukkaiden suusta. Ilmaisin
siis arveluni, että hän ei ollut syntyisin siltä seudulta maata.

"Oo, en ole arabialainen," vastasi tyttö. "Olen turkkilainen! Lapsuuden
kotini rantoja ovat Bosporin laineet huuhdelleet... Olen kotoisin
Konstantinopolista."

Tähän asti kainossa äänessään värähti hiukkasen osmaanilaista
kansallis-ylpeyttä, joka teki sen vieläkin soinnukkaammaksi, mutta pian
se pehmeni jälleen ja sitten hän näkyi vaipuvan unelmiin.

"Olen jo kuitenkin ollut useampia vuosia Adenissa", jatkoi hän hetkisen
vaitiolon perästä. "Asun täällä äitini kanssa."

Pian jo löysimme maantielle ja aloimme lähestyä kaupunkia. Huomasin
kauniin kumppanini olevan erittäin hilpeän ja nerokkaan sekä hyvin
sivistyneen naisen, joka kuitenkin oli pysynyt niin herttaisen
naisellisena, puhtaana itämaan helmenä. Ja vaikka hän oli lämpimästi
uskonnollinen, harras islamin tunnustaja, esiintyi hän hyvin suopeana
ja suvaitsevana, jopa vapaamielisenäkin. Silmiinsä tuli usein
haaveileva ilme, jonka tuo kateellinen huntu, peittäen muun osan
kasvoistaan, teki niin omituisen salaperäiseksi.

Hänen uskontonsa oli lempeätä ja ylevää. Hän otaksui, että kaikki
ihmiset — nekin, jotka eivät ole tunnustaneet puhdasta oppia — pääsevät
paradiisiin. "Jumala kyllä ymmärtää luotunsa," sanoi hän.

Päästyämme asuntonsa edustalle, hän virkkoi: "Voitte tulla sisälle!
Juomme kupin kahvia — ette te europalaiset osaa valmistaa sitä oikealla
tavalla! Äidilläni lienee juuri valmiina."

Muhammedilainen nainen kutsui minua asuntoonsa!

Minä siis menin.

Talon vanha palvelija, joka tuli avaamaan porttia, oli vähällä pudottaa
avaimen ja mutisi kauhuissaan hampaidensa välissä rukouksen, nähdessään
toverini tuovan muassaan frankkilaisen miehen. Muutamat sanat nuorelta
emännältään hänet kuitenkin rauhoittivat.

Piha oli aistikkaasti koristettu kukkaistutuksilla ja muilla kasveilla.
Pari korkeata palmupuuta kohosi sen keskellä.

Astuessamme sisään, virkkoi oppaani ensin äidilleen jotakin omalla
kielellään, josta en paljoa ymmärtänyt, ja suudelmaan tätä, esitti
hän minut europalaisena efendinä, jonka oli pelastanut eksymästä
metsään ja joutumasta leijonille aamupalaksi. "Jos nimittäin teidän
englantilaisten kanuunat siellä linnoituksessa eivät ole niitä kaikkia
pelottaneet pois näiltä seutuvilta," lisäsi hän nauraen.

"Oo, olen hyvin pahoillani, että ne pelottavat teidän leijonanne...
mutta suokaa anteeksi, en ole englantilainen. Olen suomalainen."

"Ah, suomalainen! Ejvallah! Olen kuullut Suomesta... se pieni maa
siellä kaukana pohjoisessa!.. Niin, tuossahan on kartta ... Millaista
on suomenkieli?"

Lausuin muististani pari suomalaista runoa. Ystäväni kuuntelivat
tarkkaavaisina.

"Mutta olet todellakin liiaksi rohkea, Fatma," virkkoi vanhempi nainen.
"Mitäpä jos joku oikea-uskoinen olisi nähnyt käveleväsi frankin
kanssa!"

"Ole huoleti, äiti! Keitään ei tullut vastaamme. Ja ovathan sitäpaitsi
arabialaiset uskonveljemme täällä brittiläisellä alueella tottuneet
antamaan anteeksi yhtä ja toista. Seurustelevathan vanhat arvokkaat
sheikhimmekin aivan empimättä europalaisissa perheissä ja siis myöskin
europalaisten naisten kanssa. Miksi emme me saattaisi tehdä jotakin
vastaavaa?"

Näin sanoen heitti hän pois vaalean viittansa ja mustan huntunsa, ollen
vapaana kuin kodissaan ainakin. Nyt sain siis taasen nähdä tenhottareni
kasvot.

Fatman äiti oli keski-ikäinen nainen, joka erossa miehestään nykyään
eleli hänelle muhammedilaisen lain mukaan avioliittosopimuksessa siltä
varalta määrätyillä varoilla. Eikä hän sittemmin ollut mennyt uudestaan
naimisiin edellisen miehensä (kuten itämailla usein tapahtuu), eikä
muidenkaan kanssa.

Muhammedilaisessa maailmassa on avioeron saaminen helppoa, siihen
ei vaadita muuta kuin että jompikumpi asian-omaisista sitä haluaa.
Arabian suuri profeetta, tuntien etelämaalaisen luonteen, ei tahtonut
sille luonnottomia kahleita panna. Samasta syystä ei hän poistanut
monivaimoisuuttakaan, vaan ainoastaan rajoitti sitä. Käytännössä on se
kuitenkin nykyään harvinaista, varsinkin Egyptissä ja Turkinmaalla.
Sen sijaan alkavat ylemmät luokat osoittaa taipumusta pariisilaisiin
muoteihin tässä kuten useissa muissakin suhteissa. Niinpä juovat ne
Konstantinopolissa jo jokseenkin yleisesti viiniä.

Tytär Fatma oli mieltynyt asumaan äitinsä kanssa ja he olivat hyvin
kiintyneitä toisiinsa.

Heidän kotinsa oli aistikkaasti sisustettu itämaalaiseen tapaan,
lattiat verhottuina pehmeillä persialaisilla matoilla. Kirjavarastossa
näin paitsi itämaalaista kirjallisuutta myöskin ranskalaisia
ja englanninkielisiä teoksia. Mutta muuten ei huoneessa mikään
muistuttanut länsimaisia tapoja.

Juotuamme mustan kahvimme — parasta mitä milloinkaan olin juonut
— pantiin esille piiput. En ollut paljon tottunut tähän, mutta
nyt kun kiusaus tuli niin kauniissa muodossa, en sitä kehdannut
vastustaa, vaan tartuin empimättä koristeltuun nargileehen eli
vesipiippuun, joka minulle tarjottiin, ja päätin tuprutella pesällisen
heidän hyvänhajuista turkkilaista, hiukkasen opiumilla sekoitettua
tupakkaansa. Ystävättäreni opettivat minulle, miten tuota runollista
kapinetta oli oikein asianmukaisesti käsiteltävä, ja siinä me sitten
nojailimme autuaallisesti pehmeillä mataloilla divaaneillamme,
imeskellen pitkiä putkiamme ja unelmoiden.

Fatma itse näytti ihan lumoavalta, puhallellessaan ilmoille
savupilvilöitä, jotka sitten liitelivät hänen ympärillään ja
mystillisesti yrittelivät varjoilemaan hänen herttaista olentoansa.

Puhelimme erilaisista asioista. Sitten lauloi Fatma ihanalla äänellään,
ja väliin säestäen kitarallaan, muutamia osaksi tulisia, osaksi
haaveellisia turkkilaisia, persialaisia ja arabialaisia lauluja.

"Mitä pidätte turkinkielestä?" kysähti hän yht'äkkiä.

"Oi! sen sulosointu ja majesteetillisyys ihan hurmaavat minut —
varsinkin kun kuulen sitä niin viehättävän olennon suusta. Mutta
valitettavasti en sitä paljon osaa," vastasin minä. "Ettekö tahtoisi
ruveta minulle opettajaksi?"

Tein tuon rohkean kysymyksen puoliksi leikillä, mutta ihmeekseni ja
ilokseni antoi Fatma siihen aivan vakavan, myöntävän vastauksen. Sillä
vaikka hän piti kunniassa ja hartaasti puolusti itämaalaisia tapoja,
olivat häneen kuitenkin vaistomaisesti ja ikäänkuin tietämättään
vaikuttaneet lännen vapaat aatteet, ja kuumaverisenä etelän lapsena
toimi hän pikemmin tunteen kuin järjen vaatimuksien mukaan. Viimein
antoi äitikin myöntymyksensä.

Jättäessäni jäähyväiset oli siis minulla se suloinen tieto, että
vastedeskin saisin käydä uutta tuttavaani tervehtimässä.

Olikin jo yli puoliyön, ennenkuin läksin. Naiset toivottelivat minulle
Allahin siunausta ja lupasivat iltahartaudessaan muistaa minuakin.

Päästyäni kotiin, minä haaveilin kauan valveilla vuoteellani, ajatellen
rakasta osmaanitartani, ja kun nukuin, niin näin unta moslemin
paradiisista, jossa mustasilmäiset huurit tarjoilivat kahvia, soittivat
kitaraa ja, puhallellen ilmaan sinerviä savurenkaita, muodostivat
sinne kiemurtelevia arabialaisia kirjaimia, jotka leijaillen oikealta
vasemmalle vähitellen järjestyivät turkinkielisiksi sanoiksi ja
lauseiksi.



RUNOJEN KÄÄNNÖKSIÄ



ISRAELIN UNELMA

Kirj. Thomas Moore (Suomennos englanninkielestä)


    Jo nouse, oi! jo salamoi
    sun valos yli kansain muiden —
    sun Herras sulle armon soi,
    sä jalo joukko valituiden!

    Sä nouse, sinun säteesi
    on valaisevat pakanoita
    ja mailman prinssit, kuninkaat
    sun korkeuttas kunnioittaa.

    Sun silmäs nosta, katseles:
    kuink' yli maiden, meren aavan
    sun poikas palaa, tyttäres.
    Jo parvi kotiin saapuu taaja.

    On Libanoni loistossaan,
    sen seetrit, palmut voitokkaina
    kuin juhlapuku pyhän maan.
    Sun kunniasi kestää aina!



KUN OKSAT AKKUNAHAN LYÖ

Kirj. M. Eminescu
(Suomennos rumaniankielestä)


    Kun oksat akkunahan lyö
    ja poppelit sen alla
    jo verhoo vaipallansa yö,
    oon miellä oottavalla.

    Kun tähdin väikkyy virran vuo
    ja järven tyyni pinta,
    sä silloin saavu kultas luo
    ja rauhoita sen rinta!

    Kun kuuhut pilven lomasta
    jo pilkistääpi esiin,
    mun valtaa kaiho tunnelma
    ja silmät käyvät vesiin.



TOIVO

Kirj. Gioachino Ricotta
(Suomennos italiankielestä)


    Mä kerran lainehelta kysyin näin,
    mi vaahtoin vyöri: "eikö konsanaan
    tuo nainen syömmetön mun lempeäin
    voi palkita?" Se vastas: "ehkä vaan."

    Ja vielä kysyin lainehelta näin:
    "tää tunne tuskaisa, mi rauhan vei,
    mua seuranneeko kautta elämäin?"
    "Sä toivo," kuiski aalto, "ehkä ei!"



KIRJOITUS KIVEN KYLJESSÄ

Kirj. Lorenzo Stecchetti
(Suomennos italiasta)


    Nään teidät, mi keveesti kuiskien siinä
    lempenne vuoksi
    nousette vuorelle siimeeseen metsän
    ja lähtehen luoksi.

    Tien vieressä synkkänä katselen teitä;
    ketään en hemmi,
    ääneti yksinäin murjotan yhä,
    en konsana lemmi.



HALUNI

(Suomennos italiankielestä)


    Sä yksin vain, sä yksin, armahainen,
    mun sydäntäni huojennella voisit;
    sä yksin kyyneleeni kuivaat, nainen,
    ja elämääni luottamusta loisit.

    Jos aina oisit luonain, kaunokainen,
    ja lemmenloihtujas mun kuulla soisit,
    sä rakkaudellasi, sillä vainen,
    mun rintahani levon, onnen toisit.

    Mun pääni painuneena hartioillas
    mä levähtäisin elon ongelmista,
    mun verhoaisit otsan kutriloillas —

    Näin uinuisin. Ja nektaria oisi
    mun sielulleni välke katsehistas,
    kun huultes hymyn suudelmilla joisin.



ILTASOITTELU

(Suomennos italiankielestä)


    Kun eilen neidolleni lempimälle
    mä huviketta mielin laulamalla,
    niin mandoliinin otin ma ja hälle
    sen soinnuttelin akkunansa alla.

    Mä hänen, ihastuksissansa tälle,
    jo mulle kätösellä valkealla
    noin luulin viittailevan empivälle
    ja lemmenlehden luovan armahalla.

    Ja kas! hän käärii, viskas kaunokainen
    jo mulle paperin, min poimijaksi
    mä riemusyömmin riensin luottavainen.

    Vaan haipuipa mun mielein haikeaksi —
    kaks' löysin lanttia! mun oli nainen
    tuo luullut soittoniekaks kulkevaksi.



TAVOITTELUA

Kirj. Edo Bacia
(Suomennos espanjankielestä)


    Jos tuulonen oisin,
    sun ohitses tullen
    se suukkosen sullen
    niin viehkeän tois.

    Jos öisin mä lintu,
    sun rintasi rai'un
    ja säveltes kai'un
    se toistella vois.

    Jos oisin ma aalto,
    sun puhtoista pohta
    mun haluni kohta
    kas huuhdella ois!

    Jos oisin mä kukka,
    mi tuoksuten puhkee,
    sun tähtesi uhkee
    ois umppuni mun...

    En kukka, en tuuli,
    en lintu, en laine:
    oon, impeni, vainen
    mä lempijäs sun!



PIKKUTYTTÖ

Kirj. Czuczor Gergely
(Suomennos unkarinkielestä)


    Kuin taivaan ranta ruskottuu
    päivän laskiessa
    tyttö pieni punastuu
    poikain katsoessa,
    aatteleepi itsekseen:
    mit töllistääpi nuo?
    Kuink' kaunis on, ei tiedäkään
    viel pikku hupsu tuo.

    Ei tiedä, ett' on kaunis hän
    kuin punaomenainen,
    lempi vielä sydäntään
    ei vienyt valtavainen;
    äidin armaan luona hän
    vain riemuin hyppelee
    ja pelokkaana katseilta
    pois poikain pakenee.

    Vaan vielä saapuu aika se,
    saapuu kyllä kohta,
    jolloin sulosilmät ne
    kaihomieltä hohtaa.
    Hiutuen hän ikävöi,
    ei enään pakoile,
    ei juokse pois, — jos juokseekin,
    lyö sydän lemmelle.



VALKOVERINEN

Kirj. Dionísios Solomós
(Suomennos uuskreikasta)


    Näin eilen iltasella
    mä immen vaalakan,
    mi aikoi matkustella,
    pois astui laivahan.

    Jo tuuli purjeet täytti
    nuo vaahtovalkoiset;
    ne kyyhkyseltä näytti,
    nuo siivet avoimet.

    Niin siskot, tuttavansa
    jo kaipuu valtasi,
    kun nenäliinallansa
    hän viittoi hyvästi.

    Mä seisoin rannelmalla
    ja häntä katselin,
    siks' kuin jo ulapalla
    pois häipyi pursikin.

    En tiennyt enää, näinkö
    vain vaahdon valkean,
    vai parveen ystäväinkö
    viel immen viittovan.

    Mä katsoin yhtenänsä,
    jo purje poistuikin;
    nyt itki ystävänsä
    ja itkin minäkin.

    En itke laivaa suotta,
    en itke purjeita,
    vaan itken neittä tuota,
    mi pois on matkaava.

    En purjeita, vaan neittä
    mä itken vaalakkaa,
    mi meren vaahtoteitä
    pois kaukomaihin saa.



EVRIKÓMI

Kirj. Dionísios Solomós
(Suomennos uuskreikasta)


    "Oi meri, milloin nähdä saan mä Evrikomi-immen?
    sä minne hänet saattelit, ah sano mulle, minne?

    Sun rantojesi kallioilla häntä vuotellunna
    mä olen, vuodet vieri pois, ei armas saapununna.

    Jo purjehiksi vaahtopäät mä luulin monta kertaa!" —
    näin lausuu Thirsis itkien ja suuteleepi merta.

    Ei onneton hän tiedä, että meri povehensa
    jo kateellinen haudannut on hänen armaisensa.



NUOREN NAISEN HAUDALLA

Kirj. Fâzil
(Suomennos turkinkielestä)


    Miksi taitoit, Asrael,
    tään kukan kaunihimman pois
    elon uhkuin parhaillaan?
    Hän shaahin ilo ollut ois...

    Hellin hänet hyväilyin,
    oi, povehesi tuudi, maa,
    kunnes kutsuun serafin
    hän paratiisiin havahtaa!



LEMMITYN HUULET

Kirj. Husnî
(Suomennos turkinkielestä)


    Vertasin armaani huulia mä
    punervaan karneolikivehen.
    Kysyttiin: erämaan paateenko sä
    vaihtaisit elämän lähtehen!?



SYKINTÄÄ

(Mukaelma)


    Tuo sokea raivo, nuo himojen myrskyt
    mi rinnoissa riehuu ja halujen tyrskyt,
    kuin vaahtoova syksyllä pauhaava meri,
    tuo kiehuva kuumien suonien veri,
    tuo inehmon sydäntä polttava tuli,
    min edeltä rauha ja tyyneys suli,
    nuo pyytehet hurjat mi sielua syöpi —
    on sukumme uusi, mi povessa lyöpi.



INTOHIMOJEN PUUTARHASSA

Kirj. Hélène Vacarescu
(Suomennos englanninkielisestä käännöksestä)


    Mä tunnen tarhan,
    mi tuliruusuin
    kukkii, sielut sen hehkuun uupuin.

    Ei kerro kieli
    sen hurman öitä,
    ei täällä lasketa hetkilöitä.

    Kas lemmen ruususet
    punaisimmat
    ne täällä tuoksuvat ihanimmat!

    Käy aamuin illoin
    niin viima vieno,
    se kuiskii kaihoja kukkatienoon.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Itämaalaisia haaveiluja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.