Title: "Riennon" toimitus : Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book ""Riennon" toimitus : Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta" ***


"RIENNON" TOIMITUS

Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta


Kirj.

KYÖSTI WILKUNA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.



Kyösti Wilkuna.


_Kyösti Wilkuna_ on Pohjanmaan poikia, syntynyt toukokuun 4 p. 1879
Nivalassa, lähinnä nuorimpana veljessarjassa. Isä ja äiti olivat
heränneitä, isä ankara luonne, kiinteä ja taipumaton pohjalainen, jonka
niskat eivät tiettävästi olleet missään kumartuneet, äiti hennompi
ja hiljainen. Talo oli ja on vieläkin paikkakunnan "napataloja",
jonka hyvä metsä, voimaperäinen maanviljelys ja väsymätön työnteko,
isäntä itse aina etunenässä, ovat nostaneet kiitettävään kuntoon.
Nyt ovat itse iso "Vilku-Kusti" ja hänen hellä ja hiljainen vaimonsa
kauan jo maanneet maan mullissa, ja poika on joutunut maailman rantaa
vaeltamaan, uralle, josta esi-isät eivät mitään tienneet.

Kuinka Kyösti Wilkuna kouluun pääsi, on hänelle itselleenkin aivan
käsittämätöntä. Hänen isänsä oli jyrkästi kaikkea "joutavaa"
koulunkäyntiä vastaan, arvellen koulunkäyneistä tulevan vain "herroja"
kansan rasitukseksi — todella Aaroni Perttilän, talonpoikaiskuninkaan
mielipiteitä! "Vilku-Kusti" terotti alituisesti elämänsä ohjetta "maa
vakavin, Jumala totisin," joten lienee ollut aivan sattuma, että
Kyösti sittenkin pääsi näiden mielipiteiden jostain salaisesta raosta
kouluun pujahtamaan. Kun se oli tapahtunut, niin ukkokin taipui, jopa
pannen määräksi, että Kyöstistä tulisi pappi, mikä aikomus, kuten
niin monet muutkin ajalliset suunnitelmat, meni tyhjiin. Koulussa,
Oulun klassillisessa lyseossa, Kyösti vanhempana, hyvämuistisena ja
tyynesti ajattelevana, menestyi hyvin, mutta oli hänessä jo silloin
huomattavissa eräänlainen "taiteellinen rauhattomuus". Latina ja
historia olivat hänen hyvät aineensa, maineensa varsinaiset tantereet
— ensiksikin koulun piha, jossa hän pikkupoikien suureksi ihastukseksi
vei aina oman puolensa "ison pallon heitossa" voittoon, ja toiseksi
— konventin sanomalehti "Valon terho", jossa hän Sepeteuksen nimellä
edusti yhteiskunnallisen ja henkisen oppositionin kerettiläistä kantaa.
Tämä hänen "oppositsioninsa olevia oloja vastaan" veikin hänet kesken
koulunkäynnin eräälle vuoden kestävälle seikkailuretkelle — y.t.
kansakoulunopettajaksi Kolariin. Näinä vuosina oli hän myöskin jonkun
aikaa toimittajana oululaisessa Kaleva-lehdessä, josta luultavasti
hänen ensimäiset julkisuuteen päässeet kaunokirjalliset kyhäyksensä
olisivat löydettävissä. Mutta pian huomaa hän liian aikaisin
keskeyttäneensä opintonsa, ja niin näkee kevät 1903 hänet ylioppilaana
Helsingissä.

Totuuden mukaisesti on sanottava, että nyt alkaa miehen myrsky- ja
kiihkokausi, joka käsittää kaikki ne tavalliset kokemukset, jotka
elämänhaluisen nuorukaisen, joka häikäilemättä tahtoo kaikki tutkia,
tiedetään saavuttavan. Hänen levoton sielunsa estää häntä vankasti
ja vaarumatta seuraamasta mitään varsinaista opinto-ohjelmaa, vaan
syöksyy hän toisesta harrastuksesta toiseen. Esimerkiksi mainittakoon,
että taidehistoria herättää yhteen aikaan niin hänen mielenkiintoansa,
että hän ei tunne mitään muuta tärkeätä niihin aikoihin tässä
maailmassa. Ateneumin kokoelmat, laajempain puutteessa, ahmii hän
nälkäisen himolla, ja hänen erinomaisen hyvä muistinsa auttaa hänet
lyhyessä ajassa kokoamaan tältä alalta tiedot, joilla joku toinen
olisi loistanut tutkinnoissa. Mutta Wilkuna ei ollut ajatellutkaan
mitään tutkinnon suorittamista — asia oli ollut hänelle vain muutoin
mielenkiintoinen. Välillä hän taas toimii sanomalehtimiehenä, asuu
maaseudulla Helsingin lähistöllä kirjoitellen ensimäisiä todellakin
kustantajan katsottavaksi aiottuja novellejaan, joista kuitenkaan
moni ei liene lopuksikaan julkisuuteen tullut. Juuri tätä ennen on
hän kuitenkin vakavasti aikonut noudattaa isänsä tahtoa ja ruveta —
papiksi; hänen sen aikuiset tuttavansa kertovat hänen istuskelleen
ahkerasti "puulaakissaan" Vuorikadun varrella kreikkalainen Uusi
Testamentti kädessä, ja rauhallisen maalaispappilan elämä oli ollut
hänen silloinen ihanteensa. Niin eli hän vilkkaissa harrastuksissa,
jakaen aikansa elämän, taiteen, novellin sisällyksen ja muodon
tutkimisen, kirjallisuuden yleensä ja erittäinkin Schopenhauerin
välille, valmistautuen siten, kentiesi hänen luonnolleen parhaalla
tavalla tulevaan kutsumukseensa.

Vuonna 1907 julkaisee hän "Novelleja", ja siitä saakka on hänen
tuotteliaisuutensa ollut lannistumaton. Tuhannet ovat hänen lukijansa
ja suopea on ollut hänelle julkisuuskin. Novellien kirjoittajaksi on
hänellä terävä silmä asialle oleellisten huomioitten tekoon, kyky
eepilliseen kertomatapaan, joka kuitenkin pysytteleikse vilkkaana, ja
objektiviseen suhtautumiseen, joka saa hänet pysymään tyynenä loppuun
saakka. Suurena etuna on hänellä myöskin mehevän huumorin lahja, jota
hän käyttelee menestyksellä silloin kun asia niin vaatii. Kuitenkin
lienee hänen perinnöllinen ja pohjimmainen mielialansa vakavuus,
joka tulee voimakkaasti esiin eräissä hänen novelleissaan, varsinkin
niissä, joissa hän joutuu kuvaamaan hänelle lapsuudesta tutuinta,
maalaisväestön ja heränneitten elämää. Suurimman menestyksen ja maineen
hän on, kuten tunnettua, saavuttanut historiallisten kertomusten
kirjoittajana; niiden luomiseen on hänellä ollut apuna hänen
perusteellisuutta ja asiallisuutta kaipaava luonteensa, joka on saanut
hänet antautumaan kirjailijatyönsä vuoksi kunnioitettavan laajiin
historiallisiin opintoihin, sekä vielä hänen vilkas mielikuvituksensa
ja hyvä muistinsa. Historiallisten aiheitten käsittelijänä on hänen
periaatteensa todellisuus, eikä menneisyyden yksistään ihannoiva
kuvaus. Kuitenkin on hän elämänkäsitykseltään idealisti.

Kuluneet seitsemän vuotta ovat olleet kirjailijan elämässä kirjallisen
menestyksen vuosia, joita on ollut katkaisemassa vain yhä uudelleen
"päälle tulevat harrastukset". Nyt hän lähettää julkisuuteen
tämän pienen kirjasen, joka on jonkunmoinen humoristinen "revyy"
tapahtuneista. Siinä hän liikkuu alalla, joka tänä sanomalehtiä
lukevana aikana varmaankin on monelle mielenkiintoinen ja huvittava.
Hankkikoon se hänelle uusia ystäviä, sillä syytä on yleisömme laajalti
seurata tämän lupaavan kirjailijan tuotantoa.

Kyösti Wilkuna on tähän saakka julkaissut: Novelleja (1907);
Yksin elämässä (1908); Aikakausien vaihteessa (1909); Suomalainen
linnanneiti, josta tuli kuningatar (1911); samana vuonna ensi
osa Tapani Löfvingin seikkailuja; Viimeiset luostarin asukkaat
(1912); samana vuonna toinen osa Tapani Löfvingin seikkailuja; sekä
novellikokoelma Haaksirikkoiset; Suomalaisia kohtaloita (1913);
suomentanut on Wilkuna Kelierin "Martti Salanderin" (1908).



SANOMALEHTI RIENTO.



"Riento" on parin nenäliinan laajuinen, joka arkipäivä ilmestyvä
sanomalehti Kolkkalan kaupungissa. Sen otsikossa, heti nimen alla,
luettiin siihen aikaan, josta tässä on kysymys: "A. Silander,
päätoimittaja. Riku Räisänen, toimitus, sihteeri".

Oma nimeni on oikeastaan Juho Alarik Räisänen, mutta liittyessäni
toisena ylioppilaskesänäni "Riennon" toimitukseen otin
julkisuus-nimekseni Riku Räisänen, sillä onhan tuollainen kansanomainen
ja alkusointuinen nimimuodostelma kansallinen tapa meillä Suomessa.
Sitenhän voi jo nimestä nähdä, että sen omistaja toimii julkisuuden
alalla.

Lehden päätoimittaja, joka oppiasteeltaan oli entinen ylioppilas, oli
samalla lehden omistaja. Niin pian kun minä olin perehtynyt jonkun
verran toimitustyöhön, jätti hän lehden toimittamisen kokonaan minun
huolekseni, näyttäytyen itse vain silloin tällöin toimistossa. Hänen
aikansa kului siksi tarkoin lehden huonojen raha-asiain hoitamiseen ja
— ryypiskelyyn. Muutoin oli hän lahjakas ja perin hyväntahtoinen mies,
jonka kanssa oli mahdoton joutua riitaan.

Minulla oli siis sadan viidenkymmenen markan epävarmaa kuukauspalkkaa
vastaan riittämiin työtä Suurena huojennuksena oli kuitenkin se, että
lehdellä oli vakinainen korrehtuurinlukija. Hän oli varsin hauska
keski-ijän mies, nimeltään Lundgren ja entisyydeltään pataljoonan
torvensoittaja. Myöskin faktori, nuori, vasta latojasta kohonnut
mies, saattoi olla avuksi toimitustyössä. Kun ketään toimittajista ei
ollut saapuvilla ja latomossa tarvittiin käsikirjotusta, meni faktori
toimitushuoneeseen ja hankki sitä saksien avulla riittävän määrän.

Kirjapaino oli oma, mutta sen koneet vanhat ja ränstyneet. Painon
merkillisin henkilö oli Nuusku-Frekke, yksinkertainen ja hyvänahkainen
mies, jonka toimena oli painokoneen pyörittäminen. Ensi aikoina
Riennon palveluksessa ollessani kuulin kerran iltakävelyllä ollessani
painopoikamme muutamassa kadunkulmassa kiistelevän kaupungin toisen
lehden painopojan kanssa. Kumpikin heistä ylisteli omaa lehteään ja
kirjapainoaan, koettaen tietysti samalla vointinsa mukaan alentaa
toista.

— Mitä, nuuskapalkallahan teillä painokonettakin pyöritetään, — kuulin
naapurilehden pojan sanovan, — kun Frekke pyörittää konetta, niin
faktori kuuluu koko ajan pitävän nuuskalapiota hänen kuononsa edessä.

Seuraavana päivänä pistäysin painoon vartavasten nähdäkseni Freken.
Hänen työpaikkansa oli huoneen pimeimmässä kolkassa, missä hän
ylisilleen riisuutuneena ja yltäpäätä hiessä väänsi painokoneen kampia.
Tuolilla käden ulottuvissa oli nuuskarasia, josta hän tavantakaa
kurkotti hyppysiinsä ankaran panoksen. Parilla mahtavalla pärskäyksellä
sijotti hän sen pyöreihin sieramiinsa, jotka olivat siksi avarat, että
niihin huoleti olisi sopinut aikamiehen peukalo.

Kuten mainittu, oli kaupungissa toinenkin lehti, joka ilmestyi kolmasti
viikossa ja jonka kanssa Riento luonnollisesti kävi alituista ja
katkeraa sissisotaa. Sen talous oli paljon paremmalla pohjalla kuin
Riennon ja sitä levisikin jonkun verran enemmän, sillä useakin luuli
yksinkertaisuudessaan saavansa Pohjantähteä tilaamalla runsaammin
seinäpaperia, sen numerot kun olivat tuntuvasti laajemmat kuin Riennon.
Itse asiassa oli suhde kuitenkin päinvastainen, sillä ilmestyihän
Riento sen sijaan kaksi kertaa useammin. Korrehtuurinlukijamme
kertoikin saaneensa usean tilaajan vaihettamaan Pohjantähden Rientoon
valaisemalla heille asian oikean laidan.

Tehtyäni täten lyhyesti selkoa tärkeimmistä Rientoa koskevista
asianhaaroista voin siirtyä kertomaan erinäisiä tapauksia, joita sattui
tämän valistuksen levittäjän elämässä minun ollessani sen palveluksessa.


Toimistossa työssä.

Sanomalehden toimituspaikka oli aikaisemmin saanut mielikuvituksessani
pyhäkön arvon. Mutta niin pian kun olin vakinaisena toimittajana
joutunut siihen tutustumaan, kadotti se silmissäni sangen nopeasti
pyhyyden kiiltonsa. Mutta mikäpä inhimillinen laitos ei tekisi
poikkeusta tästä säännöstä.

Riennon toimituspaikka, konttori ja kirjapaino olivat matalassa
rakennuksessa erään poikkikadun varrella. Kadulta nousten
tultiin ensinnä konttoriin, jossa pari neitiä hoiti tilaus- ja
ilmotusasioita sekä lehden lähetystä. Perältä tiskin takaa päästiin
toimitushuoneeseen, jonka ainoa ikkuna aukeni kauppias Parkkasen pihan
perälle. Suurimman osan huoneesta otti laaja kirjotuspöytä. Siinä
päivittäin esiintyvistä tavaroista laadimme kerran korrehtuurinlukijan
kanssa kalustoluettelon ja se muodostui seuraavaksi:

Telefoonikone;

Siihen kuuluva hajanainen kataloogi;

Epämääräisiä leksikomaisia teoksia 3 kpletta;

Mustepulloja 2 kpl, niistä toinen ammoin kuivunut, sisältäen 3 kpl.
kuolleita kärpäsiä.

Liimapullo, hyvin ryömäinen;

Pensseli d:o;

Aukireväistyjä kirjeitä 5 kpl. hajallaan ympäri pöydän;

Käsikirjoituspaperia 1 pinkka;

Kynänvarsia 3 kpl.

Lyijykyniä d:o.

Loppuun käytettyjä kynänteriä hajallaan siellä täällä 7 kpl.

Kaksi sankaleiksi leikeltyä pääkaupungin lehteä;

D:o kolme maaseutulehteä;

Sakset, 32 sm pituiset;

D:o 39 sm pituiset ja nuoralla kiinnitetyt katossa olevaan
spiraalivieteriiri.

Paperossinpätkiä siellä täällä kymmenisen kpl.

Tuhkaa ja pölyä eri kasoissa arviolta noin pari kahvivadillista.

       *       *       *       *       *

Ensi hetkiä Riennon toimituksessa ollessani ihmettelin itsekseni
nuoraa, joka katossa olevasta vieteristä laskeusi pöydälle ja hävisi
paperien alle. Mutta kun hra Silander, joka juuri tulisella kiireellä
täytti päivän numeroa, nykäsi nuorasta, tulivat paperien alta
esiin sakset — nuo tärkeimmät työkapineet kaikissa maaseutulehtien
toimistoissa. Päätoimittaja kertoi itse keksineensä tämän laitteen
ja oli siihen hyvin tyytyväinen. Saksilla oli aina ollut erikoinen
taipumus hävitä kaiken pöydällä ajelehtivan töryn alle, mistä niitä
tarvittaessa täytyi penkoa ja panna kaikki nurin. Kerran hänen
ollessaan kiireessä työn touhussa oli toimistoon tullut muuan
julmistunut kaupunkilainen, joka oli väittänyt eilisessä numerossa
loukatun hänen kunniaansa. Hänen parastaikaa pauhatessaan oli Silander
etsinyt saksia leikatakseen jonkun silmäänsä pistäneen uutisen ja
saadakseen helinästä selville, missä osassa avaraa pöytää sakset sillä
hetkellä piilivät, oli hän lyönyt nyrkillään pöydän reunaan. Mutta
sitä oli tuo äkämystynyt kunniansa perään kysyjä luullut itselleen
tarkotetuksi ja oli nuolena karannut päätoimittajan päälle. Sen jälkeen
olikin Silander sitten keksinyt tuon käytännöllisen nuoralaitteen.

Toimitushuoneen akkunasta näki kappaleen pihan perukkaa pirtin-
ja makasiininovineen, vesi- ja lamppuöljytynnyreineen sekä
maalaiskuormineen. Akkuna oli siksi matalalla, että ulkoa ylettyi
helposti näkemään toimitushuoneeseen. Usein asettuikin ihan
ikkunan taakse joukko hevosiaan syöttäviä maalaisia. Poltellen
armiro-paperossia puolen kyynärän pituisista "mynneistä" tarkastelivat
he rauhallisesti meidän työtämme, ruiskauttelivat oikein aitoja ylämaan
sylkyjä ja vaihtoivat nähtävästi arveluita siitä, että mikähän virasto
se tuokin on. Kesällä kun ikkuna oli auki, saattoi heidän keskinäisistä
jutteluistaan siepata joskus hyvän maaseutu-uutisenkin.

Viimemainituista olikin Riennossa useimmiten paha puute, lehdellä oli
minun tullessani ainoastaan puolikymmentä vakinaista kirjeenvaihtajaa,
jotka nekin kirjottelivat pelkästä asianharrastuksesta, sillä palkkiota
ei ollut varaa maksaa. Milloin posti ei sisältänyt yhtään kirjettä
maaseudulta, silloin täytyi maaseutu-osaston toimittamisessa turvautua
muihin keinoihin. Ensinnä leikkasin toisista saman läänin lehdistä
parhaat uutiset ja kastoin ne uuteen uskoon: muutin otsakkeet,
kerroin asiat toisessa järjestyksessä, pitensin tai lyhensin juttua
aina asianhaarain mukaan j.n.e. Siten sain ne muotoon, jonka nojalla
niitä aina sopi väittää omintakeisiksi ja varustinpa ne toisinaan
kaikenlaisilla ilmasta temmatuilla nimimerkeilläkin. Mutta usein oli
pakko laatia maaseutu-uutiset alunpitäin "omintakeisia". Esimerkiksi
kevättalvella saattoi jonkun syrjäisemmän paikkakunnan laskuun
kirjottaa laajasti ja monisanaisesti kevätkeleistä, eläinten rehun
riittävyydestä ja maamiesten toiveista kesän joutumiseen nähden.
Riihitansseista, öitsimisestä ja kortinpeluusta saattoi myöskin sangen
vaarattomasti puhua, samoinkuin ilmottaa, että variksen nähtiin
tänä kevännä ensi kerran lentävän siellä ja siellä sinä ja sinä
päivänä. Ainakaan ei asianomaisilta paikkakunnilta koskaan saapunut
minkäänlaista protestia näitä Riennon toimituksessa syntyneitä
uutisia vastaan. Ja kukapa totta tosiaan jossakin pitäjässä olisi
kyennyt vastoin meidän tiedonantoamme todistamaan, ettei siellä joku
omalle osalleen nähnyt ensi kerran variksen lentävän juuri uutisessa
mainittuna päivänä.

Tekaistujen maaseutukirjeiden loppuun tietysti liitettiin olemattoman
kirjeenvaihtajan laskuun kaikenlaisia opettavaisia huomautuksia.
Esimerkiksi riihitanssi- ja kortinpeluukuvausten jälkeen: "Olisi
aika N.N:nkin kylän nuorison jättää jo moiset pimeät tavat ja ruveta
harrastamaan jalompia ajanviettotapoja, huudahtaa kirjeenvaihtajamme."


Vastuksien päivä.

Kun puoli kahdeksan aikaan aamulla saavuin toimistoon, ei pöydälle
vielä ollut ilmestynyt sen aamun postia. Istahdin siis päätoimittajan
liitoksistaan höltyneeseen tuoliin, sytytin paperossin ja aloin
odotellessani piirrellä kuvioita kirjavaksi ryvettyneeseen imupaperiin,
joka täytti puolet pöydän pinnasta. Korrehtuurinlukija oli siihen
eilen, kyllästyneenä painopojan siivottomaan latomukseen, kirjottanut
suurin kirjaimin: "Santeri on soppasakari".

Santeri oli huomannut hänelle tarkotetun muistutuksen ja nähtävästi
korrehtuurin lukijan mentyä käynyt perään liittämässä sanat: "Lunkreeni
itte on soppasakari".

       *       *       *       *       *

— Mutta mihinkäs kaikki pääkaupungin lehdet ovat jääneet? — huudahdin
minä penkoessani postia, jonka, toinen konttorineideistä juuri asetti
eteeni.

— Niiden neljännesvuosi tilaus päättyi eilen ja...

— Eikö tilausta sitten ole uudistettu?

— Ei, kun ei ole ollut kassassa niin paljoa rahaa.

— No on tämäkin yhtä resuamista! Kuinka minä tässä nyt ilman
pääkaupungin uutisia pääsen alkuun?

Siihen ei neiti tiennyt mitään keinoa, vaan palasi naureskellen
konttoriin.

Kaikki suurvaltiolliset ja pääkaupungin uutiset minä olin viime aikoina
leikannut Helsingin lehdistä, sillä uutistoimisto oli lakannut niitä
lähettämästä sekä pannut entisetkin saatavansa uloshakuun. Mitä nyt
tehdä, sillä aika oli täpärällä ja latojat odottivat käsikirjotusta?
Lainatako joltakin yksityiseltä tilaajalta?

Samalla muistinkin, että melkein vastapäätä toimistoamme asui
eräs lääninhallituksessa harjotteleva koulutoverini, jolle tuli
helsinkiläinen aamulehti.

Riensin siis oikopäätä hänen luokseen ja tapasin hänet vielä
vuoteessa lueskelemassa tuota lehteä. Ilmotin hänelle oitis asiani,
mutta hän kieltäytyi antamasta lehteään saksieni uhriksi ainakaan
ennenkun oli saanut sen itse läpi luetuksi — ja loput, alakerta sekä
niitä-näitä-osasto hänellä oli tapana lukea vasta päivällisen jälkeen!

— Mutta minä tarvitsen sen heti! — huusin minä.

Hän vastasi tähän hartioitaan kohauttamalla sekä neuvomalla minua
eroamaan mokomasta toimituksesta.

— Annahan edes, että tässä pikimmältään silmään läpi tärkeimmät
uutiset, voidakseni sitten ulkomuistilta niistä jotakin pistää tämän
päivän numeroon, — pyytelin minä sotajuoni valmiina mielessäni.

Pyyntöni oli siksi kohtuullinen, ettei hän voinut olla hellittämättä
lehteä kädestään. Mutta kohta kun olin saanut sen haltuuni, pujahdin
minä hänen äkäisistä vastalauseistaan huolimatta ovesta ulos sekä samaa
vauhtia kadun yli toimistoon.

       *       *       *       *       *

— Tuskinpa niitä pääkaupungin uutisia tänään tarvitaan paremmin kuin
muitakaan uutisia!

Nämä apaattiset sanat lausui faktori, juuri kun minä sakset työhön
valmiina ahnaasti silmäilin ryöstämäni pääkaupunkilaislehden palstoja.

Kun minä elävänä kysymysmerkkinä jäin häneen tuijottamaan, jatkoi hän:

— Latojat eivät uhkaa ryhtyä työhön, ennenkun saavat osankaan viime
kuun palkasta.

— No sitä vielä puuttui! Ettekö koittaneet heitä edes hyvillä puheilla
taivuttaa?

— Mitäpäs minä, saamattahan on vielä oma palkkanikin, — ja faktori
istahti äkämystyneenä tuolille kuin juurtuakseen siihen koko
elinajakseen.

— Niinpä se on minunkin palkkani, mutta täytyyhän meidän lehti
saada säännöllisesti ilmestymään, muuten häipyvät viimeisetkin
palkansaantimahdollisuudet.

Jätin faktorin siihen ja lähdin itse latomoon. Latojamme olivat
kaikki nuorta väkeä, suurin osa oppilaita. Sen vuoksi sainkin heidät
suostutelluksi työhön, varsinkin laskettuani hiukan hätävalhetta, että
päätoimittaja oli muka parasta aikaa tekemässä rahaa.

Iloissani palasin toimitushuoneeseen ja kerroin faktorille, että lakko
oli tällä kertaa saatu tukahutetuksi. Kävin taas käsiksi pääkaupungin
lehteen, mutta juuri kun olin upottamaisillani saksien terävämmän
sakaran sen täyteläisten palstain väliin, kuului oven takaa äkäinen
koputus.

— Sisään!

Ja sisään astui oven täyteinen mies, jonka tuuhean parran takaa
kiiluivat kauppias Parkkasen tuikeat silmät. Hän tuli jo ainakin
kolmannen kerran sillä viikolla tiedustelemaan viime puolen vuoden
vuokraa, mikä oli vielä rästinä. Selitin kuten ennenkin että herra
Silander oli poissa ja että minä en voinut asialle mitään. Mutta hän
jyrisi ja pauhasi kuin pitkäinen, haukkui Riento-poloisen alimpaan
kattilaan ja uhkasi poistuessaan nostattaa painokoneemme ja muut
vehkeemme kadulle. Tunsinpa totisesti itseni iloiseksi, että sakset
killuivat katosta lähtevässä nuorassa eikä minun siis tarvinnut
nyrkillä koputtaen niitä etsiä.

Kohta kun hänen äänensä möry häipyi korvistani, kuulin kiivasta
sananvaihtoa kirjapainon puolelta, luullen latojain uudestaan ryhtyneen
kapinaan, riensin päätäsuoraa paikalle. Mutta siellä riitelivätkin
vain faktori ja kaupunginvouti, joka muutaman kyllästyneen velkojan
saatavista oli tullut ulosmittausta suorittamaan sekä valinnut
uhrikseen meille niin tuiki tarpeellisen painokoneen.

Ryhdyin sovitteluihin, joiden tuloksena oli, että ulosottoon
kirjotettiin vanha käsipaino. Ulosottomerkillä varustettuna
sai se jäädä paikalleen ja saatiin sitä edelleenkin käyttää
korrehtuurivedosten ottamiseen.

Nyt sain vihdoinkin tilaisuuden perinpohjin höyhentää pääkaupungin
lehden. Tyytyväisenä nojausin sen tehtyäni selkäkenoon ja sytytin
paperossin. Mutta tuskin olin ehtinyt siemaista pari haikua, kun
juoksupoika toi sen Joobin sanoman, että rautatien tavaramakasiinista
ei anneta ulos paperilähetystä, ennenkun kaikki entiset rahtivelat on
suoritettu.

Tämä oli jo enempi kuin liikaa, sillä varastossa ei ollut paperia edes
yhden numeron painamiseen. Miettiessämme faktorin ja juuri saapuneen
korrehtuurinlukijan kanssa keinoa, millä selviytyä tästä uudesta
pulasta, astui painomies huoneeseen synkkänä kuin ukonpilvi sekä
ilmotti, että Frekke on kieltäytynyt pyörittämästä painokonetta, jollei
paikalla saa ainakin kahden päivän palkkaa.

— Sekin nuuskakuono tässä vielä! — mutisi faktori.

Painonpuolella oli kyllä ilmassa sähköistä lakkokiihkoa, mutta että
se oli löytänyt kiitollisen maaperän tuossa hitaassapa maalliseen
olotilaansa tyytyväisessä Frekessäkin, siihen täytyi olla jo todella
pätevät syyt.

— Siltä on tietysti nuuska lopussa, — arvelikin korrehtuurinlukija.

Lähdin uudelleen painon puolelle ottamaan selkoa asiain tilasta. Frekke
istui alakuloisena nurkassaan painokoneen takana ja vastasi hyvin
vaisusti tervehdykseeni. Kun houkuttelin häntä työhön ja lupasin tehdä
voitavani, että hän ainakin huomenna saisi hiukan rahaa, pudisti hän
päätään ja osotti tyhjää nuuskarasiaansa. Huomasin välttämättömäksi,
että Freken oli heti saatava hiukan rahaa ja pyysin konttorineitejä
tekemään siinä suhteessa voitavansa.

Palasin tämän jälkeen jatkamaan neuvotteluja faktorin ja
korrehtuurinlukijan kanssa. Tuloksena oli, että juoksupoika lähetettiin
hakemaan päätoimittajaa, joka hänen oli paikkansa menettämisen
uhalla saatava joko selvänä tai päissään tulemaan toimistoon.
Asiaintila oli hänen evästystemme mukaan kuvattava mitä synkimmillä
väreillä. Ensiksi hänen tuli mennä parin kolmen kilometrin päässä
olevalle Kiekkojärvelle, jossa oli päätoimittajan kesäasunto. Matkan
jouduttamiseksi lainasi faktori pojalle polkupyöränsä.

Kun asiat olivat tätä myöten selvillä, ryhdyin minä tulisella kiiruulla
toimittamaan maaseutuosastoa.

Päivän pilkistyksenä pilvien raosta oli se, että aamupostissa oli
tullut kokonaista kaksi kirjettä maaseudulta. Se merkitsi samaa kuin
yhtä monta puhtaasti alkuperäistä maaseutu-uutista. Sitä saattoi
jo kutsua loistotapaukseksi Riennon elämässä. Toisessa kirjeessä
kerrottiin, että muutamassa etäisemmässä pitäjässä oli erään
mökkiläisen lehmää metsässä viillelty puukolla. Yks kaks pyöräytin
minä siitä uutisen otsakkeella: "Peto ihmisen hahmossa", unhottamatta
suinkaan liittää loppuun huomautusta viranomaisille saattaa moinen,
kaikkein alkeellisintakin ihmisyyttä vailla oleva raakalainen hyvin
ansaittuun rangaistukseen.

Toisessa kirjeessä oli kerrottuna "surkuteltava onnettomuus".
Muuan seitsenvuotias poikanen oli kurkottanut tuvan seinänrakoon
pistettyä puukkoa, joka oli kärki edellä pudonnut pojan silmään ja
puhkaissut sen. Että uutisen lähettäjä oli aikaansa seuraava ja
ahkerasti sanomalehtiä viljelevä mies näki uutisen loppuun liitetystä
yleispätevästä huomautuksesta: "Oli toki onni onnettomuudessa, ettei
puukon asemesta sattunut putoamaan esimerkiksi keritsimet, jolloin
poika paran molemmat silmät olisivat olleet vaarassa."

Muut maaseutu-uutiset sain tietysti saksien avulla, muuttelemalla niitä
oman vakiintuneen reseptini mukaan. Eräässä oli kerrottuna, kuinka
muutamalta nuorelta naiselta, jolla oli useita kuttaperkka-hiusneuloja,
syttyi hänen tulen lähelle kumartuessaan tukka palamaan, tärveltyen
pahanpäiväiseksi. Tämän uutisen sain muutamalla rivillä jatkumaan,
liittämällä loppuun opetuksen: "Terveellinen varotus vaimoväelle
olemaan varovaisia sellaisiin tulenarkoihin hiusvehkeisiin nähden!
huudahtaa kirjeenvaihtajamme, joka tapauksen kertoo."

Nyt tuli kaupungin uutisten vuoro. Ensiksi kirjotin katujen
tavattomasta pölyämisestä sekä laitakaupungin katujen kiveämisestä.
Oikeastaan kuului Pohjantähden erikoisalaan kirjottaa kaduista,
jota vastoin Riennolla oli tapana puhua sisäsataman madaltumisesta
ja ruoppaustöistä. Mutta kun tämä aine oli näihin aikoihin jotenkin
loppuun jauhettu, katsoin minä tarpeelliseksi pienen ryöstöretken
naapurin uutisalueelle. Sitäpaitsi olin eilen illalla kävelyllä
ollessani huomannut eräällä laitakadulla suurenpuoleisen kuopan,
joka antoi minulle nyt kiitollisen aiheen kirjottaa neljännespalstan
pituudelta huomautuksia kaupungin viranomaisille.

Toisen uutisen sain Lundgrenilta, joka kertoi samana aamuna jossain
kaupungin läheisellä ylikäytävällä lehmän joutuneen junan alle. Uutisen
lopetin tietysti huomautuksella, että ylikäytävien portteja tulisi
tarkoin valvoa, jotta "moiset onnettomuudet vasta välttyisivät".

Kolmanneksi kerroin hyvin seikkaperäisesti, kuinka kaksi jätkää illalla
eräässä kadunkulmassa tappeli, häiriten jo yölevolleen asettuneita
kaupunkilaisia ja kuinka "aina valpas poliisimme lopulta korjasi
rauhanhäiritsijät talteensa".

Virallisia uutisia sen sijaan ei ollut tiedossani. Raastuvan
vahtimestari oli ennen aina telefonitse ilmottanut uutiset
maistraatin ja raastuvanoikeuden istunnoista, mutta oli keväällä
lakannut siitä, kun me olimme lyöneet laimin uutisena mainita, että
hän kaksikymmenvuotisen nuhteettoman palvelusajan muistoksi oli
maistraatilta saanut lahjaksi kultakellon.

Mutta juoksupoika palasi jo Kiekkojärveltä ja töytäsi
toimitushuoneeseen hengästyneenä ja puhkuen. Meidän kolmena
kysymerkkinä odottaessamme alkoi poika katkonaisella äänellä kertoa,
kuinka hänen paluumatkalla ollessaan värjäri Kanneliinin vihainen sonni
oli ruvennut häntä ahdistamaan ja häntä suorana sekä pahasti möräten
laukannut hänen perässään lähelle kaupungin tullia.

— Mutta löysitkö herra Silanderia? — keskeytti faktori kiukkuisena
pojan sanatulvan, samalla kun minä rupesin kiiruusti pistelemään
uutista pojan ja sonnin välisestä kohtauksesta, unhottamatta suinkaan
lopusta huomautusta: "Tässäkin taas varotus asianomaisille pitämään
parempaa vaaria vihaisista elukoistaan."

Päätoimittajan kertoi poika monien vaiheiden jälkeen tavanneensa erään
pensaan juurelta Kiekkojärven rannalta, jossa hän oli kuorsannut
täydessä humalassa, vierellään onkivehkeet ja joukko tyhjiä olutpulloja.

Pojan kertomusta seurasi pahaa ennustava äänettömyys. Sitä häiritsivät
ainoastaan kärpäset, jotka nälkäisinä tappelivat ruokapaikasta
Lundgrenin kaljun pään ympärillä.

Mutta vihdoin keskeytti faktori kiusallisen äänettömyyden, avasi
suunsa ja — kirosi, niin että kärpäset Lundgrenin kiireeltä surahtivat
säikähtyneinä lentoon. Minä ja viimemainittu emme osanneet sen
parempaa kuin seurata kaikuna hänen esimerkkiään. Sitten seurasi taas
äänettömyys, jonka tällä kertaa keskeytti juoksupojan itkevä ääni.
Poloinen luuli meidän äkeiden voimasanojemme tarkottavan häntä ja alkoi
kertoa, kuinka hän voimainsa perästä koetti riuhtoa herra Silanderia
hereille, mutta "se ei muuta kuin örisi vain ja käski minun huilata
hiiteen."

Pojan selonteon keskeytti faktori, joka vuorostaan käski hänen huilata
siitä hiiteen. Taakseen katsomatta hävisikin poika painon puolelle.
Kun tämän jälkeen oli jälleen hetki vaiettu, kirkastuivat yhtäkkiä
Lundgrenin kasvot. Hän oli keksinyt keinon, miten päästä paperipulasta.
Kun hän oli sen ilmaissut, soitti faktori heti naapurikirjapainoon ja
pyysi sieltä lainaksi painopaperia, kunnes oma paperilähetys ehtii (!)
saapua. Sitä luvattiin, vaikka tosin ankaranpuoleisilla ehdoilla. Mutta
siitä pulasta oli joka tapauksessa päästy.

Vielä oli kuitenkin voitettavana Freken niskottelu. Frekke tiesi
olevansa tärkeä tekijä lehden ilmestymisessä ja pysyi lujana
päätöksessään olla tarttumatta painokoneen kampiin, jollei saa
palkkaansa. Hänelle täytyi siis kaikin mokomin ja kiiruusti saada
rahaa, sillä päivän numero alkoi olla valmiiksi ladottuna ja
ulkosivujen olisi tullut olla jo painossa. Konttorineiti kertoi
lähettäneensä pojan perimään muutamia ilmotuslaskuja ja siitä oli
toiveita saada Frekelle hyvitystä.

Hetkisen odoteltuamme palasi poika. Hän oli saanut käsiinsä yhden
ainoan ilmottajan ja tältäkin ainoastaan viisi markkaa. Tempasin pojan
hyppysistä setelin ja riensin painohuoneeseen, missä Frekke istui
entisellä paikallaan ja epätoivoisena silmäili tyhjää nuuskarasiaansa.
Ojensin hänelle setelin sekä pyysin häntä ryhtymään työhön, sillä
meidän olisi muuten mahdoton saada painokonetta käyntiin, koska koko
kaupungissa ei löytynyt niin väkevää miestä kuin Frekke. Hän otti
setelin, käänteli sitä hyppysissään ja viimeisten sanojeni johdosta
katsoa mulautti minua puoleksi epäluulolla, puoleksi hyvillään. Sitten
lähti hän mitään puhumatta ulos. Arvasin hänen menneen nuuskaa ostamaan
ja palasin voitosta varmana toimitushuoneeseen.

Neljännestunnin mentyä kuului painohuoneesta kaksi pitkää pärskäystä,
joita seurasi jyrisevä aivastus. Vielä hetkinen ja painokone alkoi
jymisten käydä. Silmäsin ovenraosta sisälle ja näin Freken ylisilleen
riisuutuneena hartianväestä vääntävän kampia. Ylähuulella näkyivät
verekset jäljet ankarasta nuuskapanoksesta ja tyytyväisyys loisti
katseesta, sillä tuolilla käden ulottuvissa oli jälleen täysinäinen
nuuskarasia.

Niin pääsi lehti vihdoinkin painokoneeseen. Tosin se myöhästyi muutamia
tuntia, mutta siitä oli se hyöty, että vasta valmistunut Pohjantähden
numero kerkesi saapua toimitukseemme, joten minä sain viime tingassa
leikatuksi siitä lääninhallituksen uutiset, joita itse emme nykyään
saaneet mainitusta virastosta, kun ei ollut varaa maksaa palkkiota
asianomaiselle virkamiehelle. Pari näin viime tingassa sieppaamistani
uutisista koski tuberkuliini-tarkastusta ja yksi maantiesuunnan
tangotusta. Se oli arvokas lisä "omintakeisiin" uutisiimme.

Kun täten olin päässyt kaikista päivän huolista, istahdin mukavaan
asentoon päätoimittajan tuoliin, nostin jalkani pöydälle, sytytin
paperossin ja suljin silmäni. Savupilveen kääriytyen kuuntelin
nautinnolla painokoneen jytinää, jonka tavantakaa keskeyttivät Freken
valtavat nuuskapärskäykset. Mielikuvituksessani näin lehtien perhosina
sinkoilevan painokoneesta ja valistuksen sanansaattajina leviävän
ympäri laajaa maaseutua.


Taidearvostelijana.

Teatteriseurueiden vierailut, konsertit ja sen semmoiset olivat
tietysti harvinaisia merkkitapauksia Kolkkalan kaupungin elämässä.
Näyttelijät ja laulajattaret toivat mukanaan pienen tuulahduksen
suuresta maailmasta ja silloin raottivat Kolkkalan yhteiskunnan jäsenet
hetkeksi unisia silmiään. Ja jolla oli hyvä mielikuvitus — eikä se
lahja Kolkkalassa ole sen harvinaisempi kuin muuallakaan — saattoi
silloin uskotella elävänsä keskellä suurta maailmaa. Pääkadulla voi
niihin aikoihin kuulla seuraavanlaatuista sananvaihtoa:

— Olitko illalla teatterissa?

— Maria Stuartiako katsomassa?

— Niin, Schillerin Maria Stuartia.

— Olinpa tietenkin, ja tänä iltana menen katsomaan Holbergin Jeppe
Niilonpoikaa.

       *       *       *       *       *

Palveltuani kuukauden Riennon toimituksessa saapui kaupunkiin
kiertelevä teatteriseurue. Johtaja oli kyllin huomaavainen
toimittaakseen Riennollekin kaksi vapaalippua. Se vaati tietysti
vastahuomaavaisuutta teatteriarvostelun muodossa. Ja olihan
sitäpaitsi harvinaista ja suuremmoista nähdä Riennon palstoilla
teatteriarvosteluja.

Mutta kuka niitä kirjottaisi? Silander näyttäysi tapansa mukaan
ani harvoin toimituksessa ja silloinkin oli hänen asianaan korjata
haltuunsa konttorin kassaan kertyneet rahan rippeet. Hänestä ei siis
ollut mitään apua. Ja syrjästä ei tietysti kannattanut arvostelijaa
palkata. Eikä koko Kolkkalassa sitäpaitsi löytynytkään kuin yksi
ainoa teatteriasiain tuntija, muuan näyttämöalalla jonkun aikaa
toiminut entinen lyseolainen. Tämä mies oli meidän kaikkien ylin
auktoriteettimme kaunotaiteissa, Kolkkalan loukkaamaton _arbiter
elegantiarum,_ jonka lausumien tuomioiden mukaan jokainen hyvin
kasvatettu kolkkalalainen seurakeskusteluissa visusti sovitti
sanansa. Mutta tämän harvinaisuuden oli Pohjantähti kateellisessa
kilpailuhimossaan kiinnittänyt palvelukseensa hyvissä ajoin ennen
seurueen tuloa.

Ei siis ollut muuta keinoa kuin astua itse aisoihin. Se oli sitäkin
arveluttavampaa, kun minä en jalosta näyttämötaiteesta ollut sen
enempää perillä kuin kuka hyvänsä rehellinen kolkkalalainen ja kun
minun lisäksi oli kilpailtava tuon Pohjantähden arvostelijan kanssa.
Eivätkä sakset ja liimatölkki kyenneet tässä asiassa minulle ollenkaan
apuaan tarjoamaan. Mutta sittenkin minä päätin yrittää.

Tulijaisnäytäntönään antoi seurue Kiven "Nummisuutarit". Minä
varustausin toimeeni siten, että luin verekseltään läpi Nummisuutarit
ja kokosin kasan pääkaupunkilehtien teatteriarvosteluja, joista
pänttäsin päähäni joukon ammattitermejä ja esteettisiä sanontatapoja.
Näin varustettuna ja kynä kriitilliseksi terotettuna minä Riennon
edustajana menin Nummisuutareita katsomaan.

Vapaalippuineni jouduin istumaan Pohjantähden arvostelijan rinnalle.
Vaikka olimmekin tuttuja, ei hän tänä tärkeänä hetkenä ollut minua
juuri näkevinään ja yleensä käyttäysi hän miltei salaperäisen
hillitysti. Ainoastaan harvoin naurahti hän ja silloinkin hyvin
niukasti, ja koska kaikki läheisyydessä ottivat hänestä salakähmää
vaaria, seurasi siitä, että naurunpurkaukset katsomon alaosassa olivat
varsin hillittyjä, jota vastoin salin perällä hohotettiin vapaasti
ja luonnollisesti. Suosionosotuksissaan oli hän myöskin niukka ja
hillitty, jos lainkaan viitsi alentua käsiään taputtamaan. Väliajoiksi
katosi hän aina näyttämön puolelle, sillä hänellä oli tuttavia
näyttelijäin joukossa.

Asiantuntevasta naapuristani ei minulle siis ollut hituistakaan hyötyä,
sillä siksi tarkoin kätki hän saamansa vaikutelmat sfinksimäisen
naamarin taakse. Niin ollen täytyi minun turvautua kokonaan itseeni.
Näytelmä oli minulla jokaista repliikkiään myöten edessäni selvänä
kuin kartta ja ihmeekseni huomasin, että se esitettiin koko lailla
typistettynä. Siellä ja täällä oli jätetty vuorokeskustelun pätkiä
pois, kohtaus Hämeenlinnan kadulla oli siirretty Puolmatkan krouviin
ja Mikko Vilkastus lyötyään Eskoa korvalle ja juostuaan metsään hävisi
kokonaan sille tielle, vaikka hänen kuokkain kantamana olisi pitänyt
joutua lopulliseen tilintekoon nummisuutarien mökille.

Havaintoni sai minut iloiseksi kuin odottamaton löytö. Siinähän
oli mistä kirjottaa! Mennä sillä tavoin repostelemaan suuren
mestarimme kuolematonta komediaa! Varmaankaan eivät tätä olleet muut
huomanneet, tuskinpa Pohjantähden arvostelijakaan, sillä itsekinhän
pääsin siitä perille vain sen kautta, että olin niin vasta lukenut
läpi Nummisuutarit. Riento saisi siis yksinään esiintyä tärkeänä
paljastajana. Hengessäni jo nautin siitä, kuinka kolkkalaiaisten ja
ennen kaikkea Pohjantähden arvostelijan naamat venyisivät huomenna
pitkiksi.

Seuraavana päivänä istuin tärkeänä toimituspöydän ääressä ja
saksien levätessä kirjotin arvostelua eilisestä näytännöstä. Aluksi
puhuin ylimalkaisin ja juhlallisin sanoin tuosta "onnettoman
kansallisrunoilijamme klassillisesta mestariluomasta" (lauseeni
ihan notkuivat mahtavista atribuuteista, kuten tosisuomalaiseen
tyyliin kuuluukin) ja aloin sitten närkästyneessä äänilajissa tehdä
paljastuksiani. Tunsin olevani väkevän inspiratsionin vallassa ja
kirjotin tästä aiheesta lähes kokonaisen palstan.

Juuri kun minun sen jälkeen tuli ryhtyä arvioimaan itse esitystä,
jolloin edeltä opetellun fraasivarastoni piti astua käytäntöön, saapui
toimistoon jollekin asialle eräs seurueen näyttelijöistä. Tällöin en
malttanut olla tulkitsematta hänelle ihmetystäni siitä typistetystä
asusta, jossa Nummisuutarit oli esitetty. Hän katsoi minua ensinnä
harmittavan pitkään ja vastasi sitten välinpitämättömästi, että siinä
asussa se on aina esitetty, siten se näytellään Kansallisteatterissakin
ja sen on Bergbom siten muodostellut.

Poksis! Kansallisteatteri ja Bergbom! Se oli jo musertavampaa kuin
jos itse Pohjantähden arvostelija olisi kaiken tämän takana ollut.
Kiitin kohtaloani, joka suopean väliintulonsa kautta oli minut
ajoissa pelastanut julkiselta skandaalilta. Näyttelijän mentyä revin
kirjottamani liuskat nykkeiksi ja hautasin paperikoriin. Sitten
kirjotin tavallisen vaatimattoman arvostelun kiittelevään sävyyn, sillä
siten katsoin parhaiten välttyväni skandaalilta.

Jännityksellä odotin sitten seuraavan päivän Pohjantähteä, saadakseni
sen arvostelua ja omaani verrata keskenään. Tyydytyksellä panin
merkille, ettei niillä ollut juuri sanottavaa oleellista eroavaisuutta.

Arvosteluni ja vallankin siinä olleiden komeiden fraasien johdosta
huomasin arvoni kunnon kolkkalalaisten silmissä tuntuvasti kohonneen.
Se oli omiaan lisäämään rohkeuttani. Mutta Pohjantähden arvostelija
oli seuraavalla kerralla, asettuessani teatterissa hänen rinnalleen,
jos mahdollista entistäkin ynseämpi. Sulaa kateutta! ajattelin minä ja
aloin käyttäytyä yhtä hillityn itsetietoisesti kuin hänkin. Voimakasta
vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan tuntien istuimme kaikissa
näytännöissä puolittain selin toisiimme.

Kun seurue esitti Strindbergin "Kaarle kahdennentoista" ja minä
ryhdyin siitä arvostelua kirjottamaan, muistin yhtäkkiä joskus jostain
pääkaupungin lehdestä lukeneeni, että yleisö Tukholmassa oli ottanut
mainitun näytelmän kylmäkiskoisesti vastaan, kun se ensi kerran
esitettiin. No, mitäpäs muuta kuin että minä alotin arvosteluni näin:
"Eilen illalla oli kolkkalalaisilla tilaisuus tutustua Strindbergin
historialliseen näytelmään 'Kaarle kahdestoista', joka, kuten
muistettaneen, otettiin Tukholman draamallisessa teatterissa sitä
ensi kertaa esitettäessä sangen kylmäkiskoisesti vastaan." Kun taas
"Jeppe, Niilonpojasta" oli kirjoitettava arvostelu, poimin minä
konversatsionileksikosta joukon elämäkerrallisia tietoja Holbergista
ja liitin ne kirjotukseni alkuun ikäänkuin noin vain ohimennen ja
muistokaupalla. Vahingonilolla panin aina tällaisten tapausten jälkeen
merkille, että ne olivat Pohjantähden arvostelijassa herättäneet pahaa
verta. Silloin käänsi hän aina koko selkänsä minuun päin.

Schillerin "Maria Stuart" tuotti minulle sen sijaan koko lailla
harmia. Elisabethin osaa esitti nuori ja mehevä neitonen ja minä
miellyin häneen silmittömästi, jopa niin, että suosionosotuksissa
unhotin kokonaan hillityn itsetietoisuuteni. Mikäpä niin ollen oli sen
luonnollisempaa kuin että minä arvostelussani lauloin kokonaisen hymnin
Elisabethin osan esittäjättärelle. Mutta Pohjantähden arvostelija sen
sijaan moitti hänen näyttelemistään alusta loppuun. Ja koko sivistynyt
Kolkkala oli tietysti samaa mieltä, sillä niin suuresti kuin minun
arvoni olikin noussut, ei se kuitenkaan ollut vielä lähimainkaan niin
pätevällä pohjalla kuin Pohjantähden arvostelijan. Ainoastaan toinen
Riennon konttorineideistä oli minun kanssani samaa mieltä ja pelkäänpä
pahoin, että hänkin teki sen ainoastaan minua miellyttääkseen, sillä
olin ostanut hänelle piletin samaiseen näytäntöön.

Seuraavana iltana teatterissa heitti Pohjantähden arvostelija minuun
olkapäänsä yli vahingoniloisen irvistyksen ja väliajalla tuli
tupakkahuoneessa luokseni eräs tuttava, joka pahanilkisen ilmeen ottaen
kysyi:

— Kuka tomppeli siellä teillä teatteria arvostelee?

— Miten niin tomppeli? — kysyin minä vastaan, kokien säilyttää
kylmäverisyyteni.

— Kun ylistää Elisabethia minkä kurkusta lähtee, vaikka jokaisen olisi
pitänyt huomata, että se osa esitettiin suorastaan mahdottomasti.

Muistin jonkun pääkaupunkilaisen teatteri- tai kirjallisuuspolemiikin
yhteydessä äsken lukeneeni, että kaikki arvostelu on pohjaltaan
subjektiivista ja että ehdottomaan objektiivisuuteen siinä asiassa on
mahdoton päästä. Koettaen säilyttää kaiken itsetietoisuuteni vastasin
minä siis:

— Luonnollisesti kaikki arvostelu on subjektiivista laatua ja kun nyt
meidän arvostelijamme subjektiivinen käsitys oli se, että Elisabethin
osa esitettiin hyvin, niin sillä hyvä.

Tuttavallani ei ollut näin korkeata valttia — mikä olisikin ollut
harvinaista Kolkkalassa — ja jotakin epämääräistä mutisten poistui
hän luotani. Mutta minä saavutin entisen itsetietoisuuteni ja jatkoin
rohkeasti alkamallani uralla.

Mitään pahempaa kompastusta ei minulle sattunutkaan koko sinä aikana,
minkä teatteriseurue Kolkkalassa viipyi.

Paljon ikävämpää harmia tuotti minulle sen sijaan musiikki. Jonkun
aikaa teatteriseurueen vierailun jälkeen antoi Kolkkalassa konsertin
muuan sokea pianonsoittaja. Kun Riennon toimituksellekin tuli
vapaalippu, päätin minä rikastuttaa lehden palstoja itsenäisellä
musiikkiarvostelulla — vaikka en siitä taiteenhaarasta ymmärräkään
hölynpölyä. Mutta tähän uhkarohkeaan yritykseen yllytti minua
teatteriarvostelijana saavuttamani joltinenkin menestys.

Menin siis konserttiin ja ottaen tarkoin vaariin, missä määrin yleisö
millekin ohjelman numerolle osotti suosiotaan, merkitsin minä sen
asianomaiseen kohtaan ohjelmassa, käyttäen aploodien voimakkuuden
mukaan kolmea arvoasteikkoa: hyvin hyvä, hyvä ja tyydyttävä. Näiden
merkintöjen johdolla kirjotin sitten arvosteluni aivan ylimalkaisin
sanoin. Konversatsionileksikosta poimin lisäksi kaikenlaisia
pikkutietoja, niin että saatoin puhua "tuosta Griegin tunnetusta
voimakkaasta sävellyksestä" j.n.e.

Seuraavana päivänä tapasin kadulla erään entisen koulutoverini, joka
oli todella musiikkia ymmärtävä mies. Arvasin hänen lukeneen Riennon
arvostelun eilisestä konsertista ja lähenin häntä sen vuoksi hieman
epävarmoin tuntein. Hän hymyili pahaa ennustavasti ja katseltuaan
hetkisen ylös lyhtytolppaan kysyi pilkallisesti:

— Kukas teillä musiikkiarvosteluja kirjottaa?

— En tiedä oikein, onko minulla lupa sitä ilmottaa. Mutta miksi sitä
kysyt?

— Muuten vain. Se lienee nukkunut siinä eilisessä pianokonsertissa tai
sitten ollut... noin hyväsesti toisella kymmenellä.

— Kuinka niin? — kysyin minä, tuntien sydänpohjukassani yhä suurempaa
levottomuutta.

— Arvostelun tapasessaan sanoo se, muista päättömyyksistä
puhumattakaan, että taiteilija toisti yleisön pyynnöstä
"Keijukaistanssin". Eihän sitä toistamiseen soitettu, mutta kyllä sen
sijaan Merikannon "Kesäilta" yli ohjelman.

Mutisin tähän jotain sen tapaista kuin: Hm, ehkä hän on erehtynyt, minä
en niistä asioista tiedä... sekä poistuin kiiruimman kaupalla tuon
vaarallisen paljastusten tekijän luota.

Asia oli kuin olikin niin, että taiteilija varsinaisen ohjelman
loppuun päästyään ja yleisön osottaessa jatkuvasti suosiotaan, oli
soittanut yli ohjelman mainitun Merikannon sävellyksen. Mutta minä olin
merkinnyt "Keijukaistanssin" kohdalle, joka oli viimeisenä ohjelmassa:
"Yleisön pyynnöstä toisti taiteilija tämän". Sydämessäni kiroillen
koko musiikkia koetin minä niellä harmini ja saada asian mitä pikimmin
unohtumaan.

Seuraavalla kerralla päätin itse pysyä kokonaan pois pelistä. Silloin
saapui Kolkkalan kaupunkiin eräs toivorikas alotteleva laulajatar,
jolle pääkaupungin musiikkiarvostelijat olivat jo ehtineet lausua
joukon rohkaisevia kohteliaisuuksia. Eräänä päivänä, kun istuin
tavallisella paikallani Riennon toimituspöydän ääressä, liimaten
pitkälle liuskalle päivän saksisatoa, koputettiin ovelle ja sisään
astui muhkea, monihepeninen rouvasihminen. Hän oli varakas kauppiaan
leski, Kolkkalan hienoliston kaunistus ja korkein maun määrääjä.

Hän tarkasteli minua hetkisen lorgnettinsa läpi, jolla aikaa minä
tunsin kutistuvani harmajaksi mitättömyydeksi, samalla kun hengessäni
näin toimituspöydän inventaariot kaikessa alastomuudessaan: sen
risaiset sanomalehdet, töhräiset liimatölkit ja paperossinpätkät.

Tarkastuksen lopetettuaan kysyi hän Kolkkalan kermalistolle kuuluvaa
puhetapaa käyttäen:

— Onko hen toimittaja?

Kun minä olin vastannut myöntävästi, kaivoi hän käsilaukustaan
paperivihkon ja jatkoi:

— Poikani lehetti Helssingistä teme artikkeli, jonka hen on kirjottanut
neiti ———sta. Voissiko se tulla hoomiseen lehteen?

Tietysti se voi ja minä olin ylen iloinen tästä hienosta
pääkaupunkilaisesta avustuksesta. Kiidätin tuon laulajattarestamme
kirjotetun artikkelin suoraapäätä painoon ja määräsin sen ladottavaksi
välikkeillä.

Konsertin piti olla huomenna ja minä päätin hinnalla millä hyvänsä
saada Rientoon pätevän arvostelun. Käännyin siinä mielessä tuon
edellämainitun koulutoverini puoleen ja hän lupasikin sen kirjottaa,
jos vain saa vapaan piletin. Mutta äsken mainittu rouva, joka toimi
kaupungissa laulajattaren impressaariona, ei huolinutkaan lähettää
meille vapaalippua. Arvelin sen tapahtuneen ylenkatseesta Rientoa
kohtaan ja kostoksi päätin minä olla rivilläkään mainitsematta koko
konsertista.

Kun lehteä seuraavana päivänä alettiin jakaa, tuli toinen konttorineiti
minulle kuiskaamaan, että impressaario-rouva kävi juuri ostamassa kolme
kappaletta sen päivän numeroa ja että kadulla odottavat laulajatar sekä
hänen äitinsä.

Kun rouva oli konttorista lähtenyt, riensin ikkunaverhon läpi
tähystämään kadulle. Nopeasti levittivät he eteensä yhden numeroista ja
alkoivat uteliaina silmäillä sen sivuja. Vahingonilolla panin merkille,
kuinka pettymyksen ilme heidän kasvoillaan palsta palstalta suureni.
Lopuksi viskasi impressaario-rouva lehden harmistuneena kadulle ja
kaikesta päättäen pääsi hänen suustaan sana: skandal!

Sen jälkeen selitti hän harmistuneita eleitä tehden seuralaisilleen
jotakin, minkä minä itsekseni tulkitsin näin: "Se on pahanpäiväinen
roskalehti, jota sivistyneet eivät juuri viitsi tilata j.n.e."
Säälivästi hymyillen nyökyttivät hänelle toiset ymmärtävästi päätään ja
niin keskustellen hävisivät he näkyvistäni.

Sen enempää ei minun Riennossa olo-aikanani tarvinnut olla musiikin
kanssa tekemisissä.


Pääkirjotuksia ja kaunokirjallisia alakertoja.

Olen jo tehnyt selkoa Riennon uutispuolesta, mutta pääkirjotuksista ja
kaunokirjallisesta osastosta en ole vielä mitään maininnut.

Ensi päiviä Riennossa ollessani kiintyi kerran huomioni laatikkoon,
joka oli naulattu seinään lähelle ikkunaa ja noin miehen pään
korkeudelle lattiasta. Hetken sitä tarkasteltuani katsoin kysyvästi
Lundgreniin, joka ilmotti lyhyesti:

— Se on pääkirjotusten ja alakertain reservi.

Rohkenin nyt pistää käteni laatikkoon, josta vedin esille tukun
pitkiä, pölyisiä ja osaksi kellastuneita paperiviilekkeitä. Ne
olivat yhteen liimattuja sanomalehtileikkeleitä, joista luin
seuraavanlaisia otsakkeita: "Metsämarjojemme kansantaloudellinen
merkitys", "Mystillinen pikajuna", "Vastaavatko maaseutumarkkinamme
enää merkitystään?", "Verikoston uhri" j.n.e. Muutamissa oli vanha
otsakirjotus pyyhitty pois ja päälle kirjotettu kokonaan toisenlainen.
Esimerkiksi otsake: "Onko syytä panna kaikki peltomme heinänkasvuun?"
oli muutettu muotoon: "Eräs meijeritaloudellinen kysymys." Tämä oli
luonnollisesti tehty silmänlumeiksi sille lehdelle, josta kirjotus oli
näpistetty.

Milloin ei pääkirjotuksen paikalle tai alakertaan ollut mitään
tuorempaa, silloin — ja se oli tavallisinta — suollettiin reservistä
noita viilekkeitä painoon. Luonnollisesti tuli reservi toisaalta
pysyttää aina täysilukuisena, mutta sehän ei ollut konsti eikä mikään,
kun toimituksella oli käytettävänään kokonaista kahdet sakset ja
Santeri, mustesorminen ja pahankurinen painopoikamme, joka toinen päivä
gummi arabicum’ista liotti tölkillisen liimaa.

Toisinaan minä kuitenkin halusin saada pääkirjotuksenkin paikalle
jotain alkuperäistä ja "aktuellia". Mutta tämän hyvin luvallisen
halun toteuttaminen oli sangen työlästä. Itseltäni ei juuri liiennyt
aikaa niiden kirjottamiseen — jos olisin siihen pystynytkään, sillä
Kolkkalan atmosfääri ei ole juuri erikoisen edullinen itsenäiselle
aivotyöskentelylle. Syrjästä käsin sain kuitenkin toisinaan avustusta —
varsinkin eräältä ajelehtivalta sanomalehtimieheltä, josta tuonnempana
tulee puhe.

Kerran päivällistä syödessä tuumailin, mistä saisin huomiseen
numeroon taas pitkästä aikaa omintakeisen pääkirjotuksen. Silloin
tarjoutui eräs ruokavieraista, muuan kauppamatkustaja, kirjottamaan
sen. Ilomielin tartuin hänen tarjoukseensa ja yön aikana kyhäsikin
hän puolentoista vaaksan mittaisen artikkelin, nimeltä: "Epäkohtia
kyydityslaitoksessamme". Se alkoi sanoilla: "Jokainen, joka on
vähänkään matkustellut maaseudullamme, tietää kuinka kehnoon
ruokahoitoon matkustaja useimmissa kestikievareissamme saa tyytyä,
huolimatta siitä j.n.e." Se oli läpeensä kestikievarien ruuan ja
makuusijojen morkkaamista. No niin, se tuli lehteen ja seuraavalla
viikolla tuli parilta kiukustuneelta kestikievarinisännältä äkäset
vastineet, joissa "kaiken maailman pruuviherrat" saivat kunniansa
kuulla. Hiukan siivottuna tarjosivat ne tervetullutta palstantäytettä
ja minä hykersin tyytyväisenä käsiäni, saatuani siten kolme kärpästä
yhdellä iskulla.

       *       *       *       *       *

Kaunokirjallisista alakerroista ei ollut puutetta, sillä toimitukseen
tuli useita viikkolehtiä, joiden pääasiallisin sisältö oli
kaunokirjallista laatua. Sopivia alakertoja sai siis niin paljon
kuin vain ilkesi leikata eikä tarvinnut pelätä syytöksiä omankäden
oikeudesta, sillä minkä hyvänsä lehden oli mahdoton väittää niitä
alkuperäiseksi omaisuudekseen — nimittäin mikäli ne olivat suomennoksia.

Mutta olipa Riennolla yllinkyllin tarjona alkuperäistäkin
kaunokirjallista avustusta. Penkoessani muutamana päivänä
sanomalehtihyllyn laatikoita, löysin eräästä suuren joukon
käyttämättömiä käsikirjotuksia. Ihmeissäni nostin ne pöydälle ja aloin
niitä lähemmin tarkastella.

Ne olivat novelleja ja runoja, varustettuja tuntemattomilla nimillä ja
nimimerkeillä. Päällimmäisenä kasassa oli jokseenkin tottumattomalla
käsialalla kirjotettu kertomus "Korven Tuomas". Se oli hyvin orjallinen
mukaelma Juhani Ahon "Maailman murjomasta". Sitten seurasi suuri joukko
runoja. Luin ne kaikki läpi eivätkä ne olleet niinkään mitättömiä.
Tapasin niistä esimerkiksi miltei jokaisesta tuon nykyaikaiselle
suomalaiselle runolle välttämättömän, iki-ihanan kuvan "salmensuu",
käytettynä vuoroin yksikössä, vuoroin monikossa. "Ah!" ja "oi!"
huudahduksia ei niistä myöskään puuttunut. Niinikään tapasi niistä
miltei kaikki muutkin kansallisen runon tuntomerkit: hämärän ja
raukean lemmentuskan, modernin särkyneisyyden, sairaan sydämen,
hyvin paljon unelmia, elämän väsymyksen ja kuolemantoivon. Erottelin
niistä melkoisen joukon, samoinkuin suorasanaisistakin ja pistin ne
reservilaatikkoon käytettäviksi tarpeen vaatiessa.

Ajatellessani, kuinka meillä on jo paljon sanomalehtiä ja kuinka
kaikkien toimistoissa on laatikoittain julkaistaviksi lähetettyjä
runoja ja novelleja, kustantajista puhumattakaan, en voinut olla
tuntematta itseäni ylpeäksi kansani puolesta. Suotta emme olleet
Kalevan kansan jälkeläisiä, sillä joka toinen mies ja nainen pystyy
meillä runoja ja novelleja kirjottamaan. Ja jotka eivät kirjota, ne
harrastavat muutoin tavalla tai toisella kaunotaiteita. Meillä on jo
nyt estetikkoja lähes yhtä paljon kuin agronoomeja. Mikä toinen kansa
pystyisikään siinä suhteessa kilpailemaan kanssamme!

Tällaiset mietteet saivat minut lopulta niin intoutumaan, että
tavallinen kolkkalalainen turtuneisuus hävisi aivoistani, minä
tartuin kynään ja kirjotin haltioituneen alakerran kansamme
tulevaisuusmahdollisuuksista. Se loppui huudahdukseen: "Harjottakoot
muut kansat armeijojaan, tehkööt teknillisiä keksintöjään ja
levennelkööt kaupallaan ja elinkeinoillaan, me sen sijaan soitamme
kanteleita ja runoilemme kaunisten järviemme partahilla."


Ajelehtiva sanomalehtimies ja ryysyfilosoofi.

Eräänä kesäpäivänä huomasin aamiaiselta palatessani toimituspöydällä
Silanderin paikalla aukireväistyn, toimitukselle osotetun kirjeen.
Silander oli nähtävästi minun poissa ollessani pistäytynyt toimistossa
ja avannut sen. Vainuten jotakin lehteen kelpaavaa uutista levitin
kirjeen eteeni ja aloin lukea sitä. Kirje oli kuitenkin yksityistä
laatua ja kirjottaja — sanon häntä tässä vain etunimellään
Juhoksi — osottausi olevan sama henkilö, joka pari päivää sitten
oli onnellistuttanut Rientoa omintakeisella artikkelilla: "Mitä
nuorisoseuroilta tätä nykyä vaaditaan?" Kirjeestä kävi selville, että
hän oli aikaisemmin — ennen minun toimittajaksi tuloani — lähetellyt
Rientoon kirjotuksia, joista hän nyt pyysi palkkiota. Osotteeksi
ilmotti hän erään maalaispitäjän, jossa hän toistaiseksi ilmotti
oleksivansa.

Tulin hieman uteliaaksi tämän itselleni ennestään varsin oudon
avustajan suhteen, sillä kirjotuksistaan päättäen osottausi hän sangen
sivistyneeksi ja tietorikkaaksi mieheksi.

Kun Silander seuraavan kerran näyttäysi toimistossa, tiedustelin
hänestä lähemmin.

— Jassoo, etkö sinä ole sattunut hänestä koskaan kuulemaan? — ihmetteli
Silander. — Hän on entinen ylioppilas, joka on ollut avustajana
miltei kaikissa Suomen sanomalehdissä ja osaksi vielä Ruotsinkin
lehdissä. Täällä Kolkkalassa hän on ollut vakinaisena aputoimittajana
kummassakin lehdessä. Mutta hän ei viihdy kauan yhdessä paikassa,
kovin viinaan menevä polonen kun on (tässä kohti katsoa luimautti
Silander minua hieman arastellen, mutta minä säilytin totisen naaman).
Mutta vaikka hän onkin ollut jo pitkät ajat aivan deekiksellä, on
hän kuitenkin kaiken aikaa pitänyt ihanteen lippunsa korkealla. Ja
kirjottamaan pystyy hän miltä alalta hyvänsä. Etupäässä kirjottaa hän
kuitenkin kansanvalistus- sekä taloudelliselta alalta. Hänellä onkin
mukana aina tilastollinen vuosikirja, jonka numeroilla hän tukee
kansantaloudellisia päätelmiään.

Edelleen sain kuulla, että tuo merkillinen Juho aatteineen ja
tilastollisine vuosikirjoineen elää usein viikkokausia katotonna ja
leivätönnä. Helsingissä kertoi Silander hänen usein viettäneen; kylmiä
syksyisiä öitä Hietalahden laivatokassa, missä hän oli kaivautunut
kivihiilikasaan ja vetänyt katokseen tyhjän pakkilaatikon. Polvensa
varassa oli hän siellä aamun sarastaessa kirjottanut artikkeleita
maaseutulehtiin, joista monien karhuamisten tuloksena sai jos sattui
jonkun mitättömän palkkion.

— Pitäisihän sille poloiselle meidänkin lähettää rahaa, mutta... —
lopetti Silander kuvauksensa.

Tuo Silanderin "mutta" oli kyllin painava, että Juholle olisi voitu
penniäkään lähettää. Viikon perästä häneltä saapui uusi artikkeli,
joka tällä kertaa käsitteli maamme tuonnin ja viennin suhdatonta
eroavaisuutta sekä mihin se lopulta johtaa. Samalla tuli myöskin
uusi rahanpyyntikirje, jossa hän kertoi häätyneensä heinätöihin
ruokapalkalla. Kun Riennon kassa varsinkin näin keskikesällä poti
kroonillista tyhjyyttä, ei hänen kirjeensä tälläkään kertaa aiheuttanut
mitään toimenpiteitä.

Seuraavassa hänen kirjeessään oli jo varsin liikuttava sävy. Hän
kertoi muun muassa häätyneensä vaihettamaan housunsa ja kenkänsä
huonompiin — takin hän ilmotti olevan jo siksi lopussa, ettei sillä
voinut edes yhtä ruoka-ateriaa itselleen vaihettaa. Hän pyysi meitä
Jumalan nimessä lähettämään edes sen verran rahaa, että hän pääsisi
sieltä sydänmaasta ihmisten ilmoille. Mutta tälläkin kertaa oli tulos
sama kuin edellisillä kerroilla. En edes omistani voinut lähettää,
niin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, sillä oma palkkanikin oli
kahdelta viime kuulta lähes kokonaan saamatta.

Mutta elokuun lopulla saapui Juho omassa persoonassaan muistuttamaan
Rientoa olemassaolostaan ja saatavistaan.

Istuimme Lundgrenin kanssa tavallisten askartemme ääressä, kun
ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta minä
kohta panin merkille seuraavat seikat: olkapäille ulottuva tukka;
pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo,
jonka ratkeimista pumpulitäyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat,
joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta
puusta leikattu ryhmysauva sekä lopuksi toisella käsivarrella mustunut
pärekori, jossa punaisen rievun alta pilkisti leivänkannikoita ja
kulunut kirja.

Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!

Ilmestys kysyi meiltä herra Silanderia. Vastasin, että hän tähän
aikaan on mahdollisesti kotonaan sekä neuvoin hänen osotteensa. Ulos
lähtiessään kohotti ilmestys koriaan sekä lausui juhlallisesti:

— _Omnia mea mecum porto._

— Mitä, se rääsyläinenhän lasketti tulemaan puhtainta latinaa! —
käännyin minä hänen mentyään ihmeissäni Lundgrenin puoleen.

— Ettekö tunteneet? Sehän oli Juho, — ilmotti korrehtuurinlukija.

Juho oli saanut Silanderin käsiinsä ja seuraavana päivänä ilmestyi hän
toimitukseen kokonaan uudesta syntyneenä. Tukka ja parta oli siistitty,
päällään hänellä oli siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus
rusettineen ja patiinikengät jalassa. Takinhihat ja housunlahkeet
olivat tosin hieman lyhyet — sillä puku oli Silanderin vaatesäiliöstä,
— mutta se ei paljoakaan merkinnyt. Ylätaskussaan hänellä oli pieni
litteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä
humalaa, saadakseen, kuten hän sanoi, hermonsa pysymään tasapainossa.

Kun Silander, joka myöskin oli toimistossa, esitti hänet minulle,
virkkoi hän kättäni puristaessaan kysyvästi:

— _Civis academicus?_

Kun minä olin myöntävästi vastannut, puristi hän uudelleen kättäni ja
lausui juhlallisesti:

— _Ego etiam._

Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä
toimitustyössä. Silander osotti hänelle käännettäväksi jonkun pätkän
Hufvudstadsbladetista, mutta pari lausetta suomennettuaan otti hän
kulauksen rohtopullostaan, nousi sen jälkeen täyteen pituuteensa ja
esitti juhlallisin elein yli laajan toimituspöydän lähempää tuttavuutta
kanssani.

— Kerran minäkin olen ollut Arcadiassa! — lausui hän silmät kosteina ja
kumartui jälleen Hufvudstadsbladetin yli.

Hetken kuluttua virkkoi hän Silanderille:

— Paremmin minulta sentään luistaa tämä työ kuin siltä sinun entiseltä
apulaiseltasi, joka suomensi... kuinka se nyt taas olikaan?

— Vaikka oli ylioppilasmies, niin käänsi lauseen: "Det är ett
sprängämne af farligaste slag" suomeksi näin: "Se on vaarallisimpia
iskuja synnyttävä räjähdysaine".

       *       *       *       *       *

Juho jäi useammaksi viikoksi Kolkkalaan ja muuttui lopulta
Riento-poloiselle todelliseksi maanvaivaksi. Koko vierailuaikanaan
ei hän kirjottanut riviäkään, mutta ilmestyi kylläkin joka päivä
toimistoon karhuamaan saataviaan. Luonnollisesti oli hän aina
joltisessakin hutikassa, milloin harmaan-kalseassa oluthumalassa,
milloin lienteämmässä riikapalsamihiprakassa. Saamatta jääneitä
kirjotuspalkkioitaan, joista tietystikään ei oltu minkäänlaista
sopimusta tehty, sai hän konttorista aluksi parin markan ja markan
suuruisissa erissä sekä lopuksi viiskymmenpennisinä, kunnes kassaa
hoitava konttorineiti lakkasi niitäkin antamasta. Viikon päivät
kävi Juho vielä senkin jälkeen päivittäin toimistossamme, karttaen
ja rukoillen edes viittäkymmentä penniä — summa, jolla Kolkkalan
tillikkapuodeissa sai pullon olutta ja voileivän — sekä lausuen aina
poislähtiessään profeetallisia uhkauksia Rientoa pian kohtaavasta
surkeasta perikadosta.

Ensimäisenä päivänä sen jälkeen kun kassaneiti oli sulkenut häneltä
sydämensä, annoin minä Juholle viimeiset lanttini. Seuraavana
päivänä minä luonnollisesti olin typö tyhjä, mutta kun hän
puoli tuntia oli ympäröinyt minua humalaisen hellyydellä sekä
huolimatta vakuutuksistani, että olin ihan pennitön mies, toisteli
itsepintaisesti: "Rakas veli, ainoastaan viisikymmentä penniä!" täytyi
minun lopulta kiristää kassaneidiltä omaan tiliini mainittu summa.

Kun Juho vielä tämän jälkeen oli tehnyt muutamia ihan tuloksettomia
vierailuja toimistoomme, katosi hän äkkiä näkyvistämme. Kun
Silander näyttäysi ensi kerran Juhon hävittyä toimistossa, sain
kuulla selityksen, Juho oli useat kerrat tavotellut häntä kotoa,
saanut vihdoin käsiinsä sekä pannut hänet lujille. Silloin oli
Silander varustanut hänet eväillä, vienyt asemalle ja ostanut
piletin Kolkkalasta lähinnä etelään käsin olevaan kaupunkiin, jonka
sanomalehdiltä Juholla oli myöskin saatavia.

       *       *       *       *       *

Elää kitkuteltiin ja päästiin vähitellen seuraavaan talveen — ja, ihme
kyllä, niin Riennon toimistossa kuin koko Kolkkalassakin suoritettiin
tämä taival aivan yhtä rintaa suuren maailman kanssa. Silloin —
muistaakseni oli jo helmikuu kulumassa — ilmestyi Juho uudelleen
Kolkkalan horisontin sisäpuolelle.


Minä yritän tehdä lakon.

Juhon seuraava esiintyminen Riennon toimituksessa tapahtui seuraavien
olosuhteiden vallitessa.

Minussa oli jo pitemmän aikaa kytenyt tyytymättömyys asemaani sillä
vaatimattomasta palkastani rupesi yhä tuntuvampia eriä jäämään
rästiksi. Aloin yhä syvemmin tuntea itseni raatavaksi proletaariksi
ja rupesin tuumimaan lakkoa. Tosinhan Silander oli kaikkea muuta
kuin verenimijä-kapitalisti, mutta nyt hän oli puolitoista viikkoa
ollut yhtämittaa ihan tietymättömissä ja kaikki Riennon asiat olivat
niin rempallaan kuin ne ikinä olla saattoivat. Juhon profeetalliset
uhkaukset näyttivät rupeavan toteutumaan ja kaikissa meissä kyti
katkeruus Silanderia kohtaan.

Sattuipa sitten, että minä eräänä iltana olin viettämässä muutaman
toverini nimipäivää Kolkkalan seurahuoneella — klassillinen paikka,
missä puoliyön jälkeen joku ikuinen lääninkanslisti tai kaljupäinen
konttoripäällikkö nyökytti päätä pöydällään palavalle kynttilälle
ja koetti mörisevällä monoloogilla hämmentää Kolkkalan raskasta
yöhiljaisuutta. No niin, seuraavana aamuna havahduin puoli kahdeksan,
jolloin minä tavallisesti lähdin päivätyöhöni, mutta kun pääni tuntui
ylen raskaalta, katsoin minä hetken otolliseksi ryhtyä lakkoon.
Ummistin siis jälleen silmäni ja jatkoin velttoa jälkipäiväuinailua.

Kello yhdeksän havahduin siihen, että joku minua tyrkki kylkeen. Silmät
avattuani näin ensimäiseksi Santerin vallattomat silmät ja mustetahran
koristaman nykerönenän. Faktorin nimessä pyysi hän minua tulemaan
toimistoon antamaan käsikirjotusta, sillä latojat seisoivat joutilaina
kastiensa ääressä. Ilmotin hänelle järkähtämättömän tahtoni olla
liikahtamatta sijaltani sekä kehotin etsimään Silanderia. Pitäköön hän
nyt kerrankaan huolen lehden ilmestymisestä!

Tasan tunnin kuluttua havahduin musteen ja tuoreen painopaperin
epämieluisaan hajuun ja silmät avattuani näin vuoteeni äärellä jälleen
Santerin.

— Faktori pyysi oikein tosissaan herra Räisästä tulemaan käsikirjotusta
leikkaamaan, kun...

— No miksette ole Silanderia hakeneet? — keskeytin minä äreästi.

— No, kun sitä ei löydy mistään, — selitti Santeri silmiään vilkuttaen.

— Menehän siitä nyt matkaasi, — hoputin minä häntä ja koetin jatkaa
"lakkoa".

Mutta hengessäni näin minä latojain seisovan neuvottomina kirjapainossa
ja kuiskivan pahaa ennustavasti, samalla kun faktori toimitushuoneessa
selailee aamun postia ja harkitsee, uskaltaisiko hän käydä saksiin
käsiksi ja valmistaa omalla uhallaan annoksen käsikirjotusta. Minua
alkoi todella huolettaa päivän numeron kohtalo, sillä olinhan kaikesta
huolimatta kiintynyt Riento-rääsyyn, josta olin niin paljon vaivaakin
nähnyt. Lopulta kaikkosi minusta uneliaisuus kokonaan ja minä
hankkiusin tavalliseen päivätyöhöni.

En kuitenkaan pitänyt mitään kiirettä, vaan söin aamiaisen kaikessa
rauhassa, tupakoitsin sen jälkeen vielä hetkisen ja lähdin sitte
hiljalleen toimistoon.

Astuessani sisälle toimitushuoneeseen kohtasi minua seuraava näky:

Kokoon painuneena istui Silander huojuvassa päätoimittajan tuolissaan,
kyynärpäät pöydällä ja pää tuettuna käsien varaan. Verestävät
silmät olivat pikkusen raollaan, turvonneiden huulten välitse näkyi
hammastarhassa leveä aukko, sillä pari alaleuan etuhammasta oli
hävinnyt sijaltaan ja — _horribile visu_ — vasemman silmän alta paistoi
ankara mustelma. Hänen kyynärpäidensä alla oli kasassa aamun posti ja
päätä tukevassa oikeassa kädessä törröttivät sakset, joiden sakarat
murheellisesti viittasivat kattoa kohti.

Jos sydänlokeroihini viime päivinä oli kaivautunut närää esimiestäni
kohtaan, haihtui se tämän näyn edessä nopeasti ja muuttui
päinvastaiseksi tunteeksi.

Päästyään muutamain aivoponnistusten jälkeen selville minun
läsnäolostani, antoi Silander itsestään ensimäisen elonmerkin
liikuttamalla saksia, mikä samalla oli selvästikin tarkotettu minulle
tervehdykseksi. Tämän jälkeen virkkoi hän äänellä, jota lähinnä voisi
verrata reenjalasten kitinään sulalla maantiellä:

— No jopa se sattui hullusti, että me kumpikin jouduimme samalla kertaa
sairaaksi!

Se kanalja otaksui siis ilman muuta, että minullakin oli kohmelo ja
ettei minulla muka olisi ollut painavampiakin syitä jäädä pois työstä.
Mutta olihan totta, että minä en ollut antanut mitään muodollista lakko
julistusta, joten annoin hänen pitää vakaumuksensa, koska hän sitä
paitsi oli puolittain oikeassakin. Itsensä hänet oli muutoin, kuten
myöhemmin faktorilta sain kuulla, monien etsiskelyjen jälkeen löydetty
Kolkkalan ulkoravintolasta, missä hän jonkun yksityishuoneen nurkassa
oli kuorsannut tukkihumalassa. Ankarain ponnistusten jälkeen oli hänet
saatu tajuamaan toimistossa vallitsevan tilanteen epätoivoisuus,
jolloin hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtää itsensä päätoimittajana
hänelle kuuluvalle paikalle.

Kun minä olin asettunut paikalleni häntä vastapäätä, työnsi hän postin
ja sakset minun eteeni.

Nähdessään, että toimitustyö alkoi käydä tavallisia raiteitaan ja että
latojat saivat työtä, kirkasti ilon hohde hänen sameita silmiään ja hän
lausui:

— Kuule, Riku, kyllä meidän välttämättä täytyy saada piiskaryypyt.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään tätä esimieheni tekemää kohtuullista
ehdotusta vastaan. Tiedustettiin konttorista kassan tilaa ja,
ihmeellistä kylläkin, siellä osottausi olevan rahoja yli kymmenen
markan. Tästä harvinaisesta löydöstä riemastuneena pyysi Silander
toisen konttorineidin hakemaan puolikkaan konjakkia, muutamia
suudapulloja sekä puntin sikareja.

Hetken kuluttua ilmestyivät nämä hyvyydet pöydälle ja maailma alkoi yhä
enemmän kirkastua silmissämme.

Kun Silander kaatoi kolmatta ryyppyä laseihin, aukeni ovi — ja
edessämme seisoi Juho täydessä pituudessaan.

— Osasitpa sinäkin tulla oikeaan aikaan! — virkkoi Silander, jonka ääni
oli jo ehtinyt muuttua iloisen lallattelevaksi..

Juho katsahti häneen kysyvästi, mutta vainusi samalla konjakin
tuoksun, näki pöydällä olevat varustukset ja ymmärsi kaikki. — Saavuin
puoli tuntia sitten Kolkkalan asemalle ja merkillinen vaisto ohjasi
minut suoraan tänne, — selitti hän, hieroen tyytyväisenä suuria ja
kohmettuneita käsiään.

Hän sai ryypyn, kotiutui nopeasti ja alkoi pöydän nurkalla kirjottaa
artikkelia. Minä kynin pääkaupungin lehtiä minkä kerkesin ja Silander
rallatteli tyytyväisenä. Lundgren ja faktori saivat luonnollisesti
hekin osansa toimituspöydän hyvyyksistä ja niin vallitsi Riennon
toimistossa oikea markkinamieliala.

Konjakkipuolikas ei luonnollisesti kestänyt kauan ja kädenkäänteessä
toimitti Silander samanlaisen tilalle. Kun hän polviensa välissä juuri
kiskoi korkkia sen suulta, näimme puoliavoimesta konttorinovesta erään
Kolkkalan papeista lähenevän toimitushuonettamme.

— No nyt tästä hyvä tulee, kun saamme tänne vielä papinkin, — virkkoi
Silander iloisesti ja silmät autuaasti killillään.

Konjakkipullon, jonka suulla korkkiruuvi törrötti pystyssä, näpisti
hän polviensa väliin ja asettui viattomana miehenä rynkämöisilleen
pöydän nojalle. Minä riensin asettumaan keskusteluun pastorin kanssa,
jolla oli jätettävänä Rientoon muuan oikaisu. Asiansa suoritettuaan
poistui hän verrattain nopeasti, sillä arvatenkin huomasi hän
toimitushuoneessamme vallitsevan ilmanalan vähemmän soveliaaksi
papilliselle olemukselleen.

Hänen hävittyään oven taakse päästi Silander kevennyksen huokauksen ja
pamautti korkin pullon suulta. Hetken kuluttua kohosi Juhokin jo sille
asteelle, että hän arvioitsi kirjottamisen maalliseksi turhuudeksi.
Hän laski kynän kädestään ja yhdessä Silanderin kanssa alkoi hän minun
kielloistani huolimatta laulaa: "Hei Härmästä poikia kymmenen".

Kun he olivat vetäneet viimeisen värssyn loppuun, lausui Silander
sammaltelevalla äänellä:

— Kuule, Juho, vaikka sinä ootkin noin pitkä, niin et sinä pärjää
minulle käsivoimissa.

Silmäniskulla kehotti Lundgren minua olemaan varuillani, jos
päätoimittaja alkaisi tappelua hankkia. Mutta Silander ei
nähtävästikään ollut tappelupäällä, sillä rauhallisesti ehdotti hän
Juholle:

— Koitetaanko sylipainia?

Juho puolestaan selitti asettavansa hengenominaisuudet raa'an
aineellisen voiman yläpuolelle, mutta siitä huolimatta täytyi hänen
lopulta antautua Silanderin kanssa sylipainiin.

— Elä sinä sillä lailla kahmua, vaan ota minua housunkauluksesta! —
neuvoi Silander voimankoetukseen tottumatonta Juhoa ja sitten alkoivat
he vuorotellen nostaa jumputella toisiaan kohoksi lattiasta sekä
heittelehtiä ympäri huonetta, niin että tuolit ja lattialle nostetut
tyhjät pullot kaatuivat nurin sekä vieriskelivät painijain jaloissa.

Minä ehätin sulkemaan oven, ettei kukaan vieras pääsisi odottamatta
näkemään Riennon sen päiväistä toimitustapaa, samalla kun Lundgren
varoi toimituspöytää kellahtamasta nurin.

Paini päättyi Silanderin voitoksi. Huohottaen istahtivat he sitten
vastapäätä toisiaan, ottivat uudet ryypyt ja alkoivat rallattaa:

"Minun kultani kaunis on, vaikk' on kaitaluinen."

Kaikesta tästä huolimatta sain minä faktorin ja Lundgrenin kanssa
yhteisin ponnistuksin lehden painokuntoon ja voinpa vakuuttaa,
ettei sen päivän Riennon numero ollut sen huonompi kuin lukuisat
edeltäjänsäkään. Silmäillessäni iltapäivällä kotona vasta painosta
tuotua vielä tuoretta numeroa sekä muistellessani sitä ilmanpainetta,
minkä alaisena se oli syntynyt, tuntui minusta kuin siitä olisi
lehahtanut vastaan vahva konjakin tuoksu. Mutta se oli tietysti vain
pelkkää mielikuvitusta.

       *       *       *       *       *

Juhon vierailu ei tällä kertaa muodostunut kovin monipäiväiseksi. Se
päättyi suunnilleen samalla tavoin kuin edellinenkin: Silander toimitti
hänelle eväät ja kyydin etelään päin.

Kevättalven kuluessa lähetti hän sitten Rientoon useampia kirjotuksia,
jotka tietystikin heti lämpimiltään saivat sijansa lehdessä.
Palkkionpyyntikirjeitä ei tällä kertaa kuulunut, mutta sen sijaan
saapui eräänä kevätpäivänä konttoriimme samalle asialle Juhon
henkilökohtainen edustaja.

Tämä nuori mies oli uskonnollisen idealistin perikuva jo
ulkomuodoltaankin: sileät kasvot vakaine, hiukan surumielisine
silmineen, viaton suu ja pitkä vaalea tukka. Muutoin esiintyi hän
moitteettomassa herrasmiehen puvussa. Kävi selville, että hän oli
polyteknikko sekä samalla metodistinen puhuja. Hän esitti meille
Juholta valtakirjan, joka oikeutti hänet nostamaan Juhon palkkiot
valtakirjassa mainituista kirjotuksista. Tulimme kaikki uteliaiksi ja
aloimme tiedustella Juhon viimeisimmistä vaiheista. Polyteknikko kertoi
silloin seuraavaa:

Eräänä iltana talvella oli Juho ilmestynyt metodistien kokoukseen
Helsingissä, ollen tapansa mukaan hiukan juovuksissa ja muuten
surkeassa tilassa. Kertoja oli silloin tehnyt, kuten laupias
samarialainen eräässä toisessa tapauksessa: hän oli lähentynyt Juhoa,
joka oli ollut ihan rahatonna, leivätönnä ja katotonna, sekä ottanut
hänet hoivaansa. Siitä saakka oli Juho asunut hänen huonetoverinaan,
ollut useita viikkoja ihan maistamatonna sekä kirjotellut eri lehtiin.
Ja mikä parasta, hänessä oli tapahtunut uskonnollinen kääntymys. Kun me
tätä hiukan epäilimme, vakuutti kertoja:

— Kyllä hänessä on tapahtunut aivan vilpitön kääntymys. Hän on nyt
aivan kuin lapsi.

Polyteknikon oli jossakin metodistien asioissa pitänyt lähteä pienelle
kiertomatkalle ympäri maan ja hän oli ottanut periäkseen Juhon saatavia
eri sanomalehdistä. Riennolta hän sai kokonaista kolmekymmentä
markkaa. Juho itse omassa persoonassaan ei tietysti olisi saanut kuin
vähäpätöisen osan tästä summasta. Mutta hänen asiamiehensä nuhteeton
olemus ei voinut olla tekemättä vaikutustaan kassaneitiin, minkä
lisäksi sattui sellainen harvinainen päivä, että kassassa oli yhdellä
kertaa kokonainen tukku seteleitä. Se oli nimittäin saanut pari päivää
olla rauhassa karhuilta ja Silanderilta.

Mainittakoon muuten tässä samassa yhteydessä, että tuota onnen ja
levon aikaa ei Juho-poloisella kestänyt kauan, vaan hänen elämänsä oli
määrätty suistumaan entisille raiteilleen. Syksypuoleen, jolloin olin
jo jättänyt Riennon, tapasin hänet Helsingissä eräässä lukusalissa.
Uteliaana riensin häntä tervehtimään sekä samalla todentamaan, oliko
kääntymys ollut pysyvämpää laatua. Jo lähemmäs tullessani huomasin
ulkoasussa merkkejä, jotka panivat epäilemään, että hän viime
aikoina oli asustanut ennemminkin vanhassa kolossaan Hietalahden
kivihiiliröykkiössä kuin siistin uskovaisen huonetoverina. Näitä
epäilyksiä täydensivät vielä silmien samea kiilto ja rankkitynnyrin
läheisyyttä muistuttava tuoksu.

Haikein mielin kertoikin Juho, että hänen laupias samarialaisensa
oli joutunut pitemmäksi aikaa sairaalaan ja että puulaaki oli siis
hajonnut. Ja niin oli Juho tullut työnnetyksi entisille harharetkilleen.

— _Sic volvere parcas!_ — lopetti Juho kertomuksensa.

Vähän myöhemmin näin sanomalehdistä, että Juhon huoltaja oli kuollut
sairaalassa, joten puulaakin uudistamisestakaan ei ollut enää toiveita.


Karhuja.

Edellisestä on jo käynyt selville, että Riennon päätoimittaja istuskeli
enimmiten kaikkialla muualla paitsi siellä, missä hänen virkansa
puolesta olisi tullut istua. Mutta tyhjänä ei hänen navassaan kääntyvä
ja huojuva nojatuolinsa toimitustunteina kuitenkaan ollut. Siinä istui
tavallisesti eräs Riennon lukuisista karhuista.

Olen jo ennen maininnut, miten kauppias Parkkanen kävi vuokrasaataviaan
karhuamassa, jyristen ja pauhaten sekä uhaten nostattaa kaikki
Riennon kompeet kadulle. Saman tapaisia olivat edelleenkin hänen
karhuamaretkensä: ne kulkivat kuin rajuilma päittemme yli. Milloin
Silander sattui olemaan toimistossa, kun ovelle ilmestyi Parkkasen
synkeä, parrakas hahmo kuin tuhoa ennustava ukonpilvi taivaanrannalle,
silloin me Lundgrenin kanssa aina pelkästä hienotunteisuudesta
poistuimme kiiruunkaupalla painohuoneeseen. Sinne kuulimme sitte ovien
läpi Parkkasen jyrisevän passon, jota säesti Silanderin lepyttelevä ja
suostutteleva ääni. Kun jyrinä vaimeni ja me painon akkunasta näimme
Parkkasen poistuvan, uskalsimme jälleen palata toimitushuoneeseen,
jossa Silander istui punottavana ja hämillään. Kaiken alta pilkisti jo
kuitenkin näkyviin tyytyväisyys siitä, että kaikki oli sentään siksikin
hyvin päättynyt.

— No niinpähän sitä siitäkin nikarasta taas päästiin! — lausui hän
tupakkaa tarjoten.

Silander olikin esimerkiksi kelpaava mestari suoriutumaan hyvillä
puheilla vaikeimmistakin situatsioneista. Parkkasen käynnit olivat
sentään verraten harvinaisia, jota vastoin tuo alussa mainittu karhu
oli, varsinkin kesäiseen aikaan, jokapäiväinen vieras toimistossamme.

Hän oli ammatiltaan kirjansitoja sekä muuten hyvissä varoissa oleva
mies. Oliko hän tehnyt Riennolle ammattiinsa kuuluvia töitä vai
muutenko Silander oli hänelle yksityisesti joutunut velkaan, siitä en
niin tarkoin tullut selkoa ottaneeksi.

Puolenpäivän tienoissa, jolloin keskikesän aikaan ihmisen näkeminen
Kolkkalan kaduilla oli harvinainen ihme, lähti herra Tarkki
kirjansitojan verstaastaan liikkeelle. Läntistyneet tohvelit
jaloissaan ja päällään vanha tohvelipalttoo tuo hyväntuulinen,
lihava ja hyvinparroittunut elinkeinonharjottaja asteli verkalleen
Kolkkalan katuja, joiden kivityksen lomasta ruohonkorret kaupungissa
vallitsevan rauhan rohkaisemina pilkistivät esiin. Hän pysähtyi
ensimaiseen kadunkulmaan ja silmäili haukotellen jokaiselle neljälle
ilmansuunnalle. Mutta kun missäänpäin ei näkynyt mitään mielenkiintoa
herättävää, maleksi hän seuraavaan kalmaan ja niin edelleen päämaaliaan
kohti, joka oli Riennon toimitus.

Kun Tarkki saapui konttoriin, kuulimme me Lundgrenin kanssa
tavallisesti nuoremman konttorineidin tiuskivan:

— Hyi tuota Tarkkia, kun on hävitön! Menkää tiehenne siitä! Kuuletteko?
Heti paikalla pois siitä!

Se oli merkki siitä, että Tarkki tiskin ympäri kiertäessään oli ilman
muuta kietaissut kätensä hänen kaulaansa sekä karheapartaisella
leuallaan hankasi hänen punastunutta poskeaan. Sen jälkeen kuului
Tarkin ääni kysyvän:

— Mitäs se kassanvartia tietää? Onko siellä laatikossa minkä verran
kolikoita?

— On, mutta Tarkille niitä ei anneta, — kuului kassaneidin vastaus.

— Vai ei anneta! — ja Tarkin askeleet siirtyivät kassaa kohti.

— Hui, ette saa tulla! — kirkui tällöin kassaneiti. — Menettekö pois
siitä, ei meillä ole kuitenkaan rahaa enempää kuin kaksi markkaa.

— Vai kaksi, — kuuluu Tarkin laiska vastaus. — Mihinkäs te olette
haaskanneet viime päivien tulot?

— Ei meillä ole kahteen päivään ollut tuloja muuta kuin yhdestä
kerta-ilmotuksesta.

Tämän jälkeen narahtaa toimitushuoneen ovi ja Tarkki paksuine
palttoineen, tohveleineen ja partoineen työntyy oven täydeltä sisään.

— Päivää! Kuuluuko sitä maailmalta mitä? — lausuu hän leveästi ja
sijottaa ruhonsa mahdollisimman mukavasti päätoimittajan tuoliin.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä alan minä edessäni olevasta
maaseutulehdestä lukea esim. tällaista kesäuutista: "Jännittävän
taistelun haukan ja hauen välillä näkivät Heinävedellä muutamat
kalamiehet t.k. 5 p:nä. Taistelu päättyi siten j.n.e." Uutinen on
jo kierrellyt suurimman osan Suomen sanomalehdistöä, siirtyen kuin
haukotus suusta suuhun, ja nyt on sen vuoro tullut päästä Riennon
palstoille. Noin viikon kuluttua ilmestyy se sitten kajaanilaiseen
valonahjoon, minkä jälkeen se hyvässä lykyssä voi lähteä vielä uudelle
kiertomatkalle.

Tarkki kuuntelee uutista välinpitämättömästi, sytyttää paperossin
ja anastaa haltuunsa nuoraan kiinnitetyt sakset, joilla hän alkaa
silputa pöydällä olevia sanomalehtiä. Sitä tietä on usein mennyt
minun valmiiksi leikkaamani "käsikirjotuskin". Saksiin kyllästyttyään
tarttuu hän lyijykynään ja raapustaa pöydällä olevat tulitikku- ja
paperossilaatikot, kirjekuoret ja imupaperin täyteen kaikenlaisia
kuvioita. Kaiken aikaa juttelee hän laiskaan tapaansa, olematta
millänsäkään minun kärsimättömistä eleistäni, joilla minä koetan antaa
hänen ymmärtää, että hän häiritsee meitä kansanvalistustyössämme. Kun
hän ei enää löydä mitään ehyttä pintaa piirustuksilleen, laittaa hän
jostakin helsinkiläislehdestä mukavan kärpäsläpän ja alkaa täydellä
mielenkiinnolla räpsiä kärpäsiä, jotka tappelevat ruokapaikasta
Lundgrenin kaljulla kiireellä.

Siten viettää hän lähes joka päivä parisen tuntia toimistossa. Jos
hyvin käy, sattuu Silanderkin ilmestymään paikalle. Silloin otetaan
kassa, sekä Silanderin yksityinen että konttorin kassa, perinpohjaisen
tarkastuksen alaiseksi, jolloin Tarkin taskuun siirtyy niin paljon kuin
Riennon sen päiväinen ekonoominen tila suinkin sallii.

Tyytyväisenä vääntäytyy Tarkki sen jälkeen paluumatkalle — eikä hänen
humoristisessa olemuksessaan voi huomata mitään tyytymättömyyden
oireita silloinkaan, kun saalis on käynyt yhteen tyhjän kanssa. Kun hän
on hävinnyt toimitushuoneen oven taakse, kuuluu konttorista jälleen
nuoremman neidin ääni:

— Tark-kii, menettekö siivolla siitä!

       *       *       *       *       *

Muista Riennon karhuista mainittakoon tässä enää ainoastaan eräs
Kolkkalan varakkaimpia rakennusmestareita — siis yksi sen luokan
ihmisistä, jotka ovat sangen huomattavina tekijöinä niin Kolkkalan kuin
koko tuhatjärvisen isänmaamme nykyisessä kulttuurityössä, antaen sille
oman vahvan rakennusmestarileimansa. Puheenalainen karhu oli kuitenkin
nähtävästi sangen pessimistinen saataviinsa nähden, sillä hän ei minun
aikanani käynyt persoonallisesti kertaakaan Riennon toimistossa. Sen
sijaan kiersi hän ympäri Kolkkalaa kuin kiljuva jalopeura, panetellen
Rientoa, kuten Silander kerran tuskastuneena selitti. Yhden ainoan
kerran hän erään ilmotusasian takia soitti toimitukseen ja sekin
tapahtui sangen onnettomana hetkenä. Se oli näet silloin, kun Juho
ja Silander konjakin höyryjen innoittamina vetelivät Härmän poikain
laulua. Loilotus tunkeutui tietysti puhelinjohtoa myöten herra
pykmestarin korvaan ja kohta lähti Kolkkalaa kiertämään juoru: Riennon
toimitus on ollut täynnä juopuneita, siellä on verissä päin tapeltu ja
säretty huonekaluja.


Suutari ja räätäli saavat suorittaa Riennolle ilmotusvelkansa luonnossa.

Ainoat kenkäni alkoivat keskellä kesää olla siinä kunnossa, että pöly
ja hiekka pääsi ulkona liikkuessa esteettömästi tunkemaan sisälle.
Puhumattakaan kosteudesta, kun sattui sateiset ilmat. Korjauttaakaan
niitä ei juuri enää kannattanut, sillä niiden hajaantumistila alkoi
olla jo niin pitkällä, että uusia pohjia olisi ollut hieman vaikea
niihin kiinnittää. Ja jos olisikin, niin milläpä minä olisin korjauksen
aikana jalkapöytiäni suojannut. Tosinhan Kolkkalan kaduilla siihen
aikaan vuodesta sai vaeltaa tietänsä jotensakin rauhassa uteliasten
lähimmäistensä katseilta, joten minä hyvin olisin voinut ottaa oppia
kirjansitoja Tarkista, mutta siihen tunsin minä itseltäni puuttuvan
tarpeellista rohkeutta.

Täytyi siis kaikin mokomin saada uudet jalkineet.

Sellainen toivomus oli kuitenkin paljon helpompi lausua kuin toteuttaa.
Palkkaani oli kyllä hyvä joukko saamatta, mutta kassan sisällys
ei koskaan ehtinyt nousta niin korkealle, että sillä olisi voinut
kengät lunastaa, kun Tarkki tai joku muu minua paljon suuremmilla
vaatimuksilla esiintyvä tuli ja korjasi sen haltuunsa. Itse sain vain
parin markan tai korkeintaan viitosen eriä, niin että juuri ja juuri
tupakissa pysyin.

Eräänä päivänä, kun Silander oli toimistossa, esitin hänelle
jalkineitteni huolestuttavan tilan, näyttäen samalla suuremmaksi
vakuudeksi niiden pohjia toimituspöydän yli.

— Kyllä sinun, näenmä, pitää välttämättä saada uudet kengät, — lausui
hän lohduttavasti ja rupesi miettimään.

Hetken kuluttua kirkastui hänelle asia. Hän selaili ilmotuskirjaa ja
virkkoi:

— Kuulehan, Riku, kyllä me saamme sinulle kengät. Suutari Kuosmanen on
meille vielä hyvän joukon ilmotusvelkaa. Ei siis muuta kuin menet hänen
kenkäkauppaansa ja valitset itsellesi hyvät jalkineet, joiden hinta
sitten kuitataan Kuosmasen ilmotusvelkaan.

Tietysti minusta olisi ollut paljon mieluisempaa ostaa itselleni
kengät käteisellä, mutta kun näytti mahdottomalta saada sitä tähän
tarpeeseen, niin oli viisainta tyytyä Silanderin ehdotukseen. Niinpä
meninkin illalla työstä päästyäni Kuosmasen puotiin ja rupesin
valikoimaan kenkiä. Varasto oli sangen vähissä ja minä en löytänyt
mieleisiä. Mutta muuallekaan ei ollut meneminen ja katupölyn tuhrimissa
sukissakin tuntui kovin epämieluisalta edelleen kävellä. Niin valitsin
joukosta hienoimmat ja samalla vähimmän sopimattomat. Ne olivat
boxnahkaiset — ensi kerran taisin muuten kuulla suutarin vakuutuksen,
että ne ovat "ehta box-nahkaa", mikä vaikutti minuun hyvin lumoavasti
— englantilaismalliset nauhakengät. Kun ne oli kääritty pakettiin,
selitin minä hiukan levotonna:

— Minä olen Riento-lehden aputoimittajia ja herra Silander käski minun
ottaa kengät teidän ilmotustiliinne.

Kunnianarvoisan suutarimestarin naama sai tämän kuultuaan hyvin
happaman ilmeen. Mitään protestia ei hän kuitenkaan tehnyt, vaan antoi
mahdollisimman niukalla päännyökäyksellä suostumuksensa kauppaan.
Arvatenkin lohdutti hän sittemmin itseään sillä, että minä en ollut
tinkinyt penniäkään kenkien korkeasta hinnasta.

Heti kotiin tultua muutin uudet kenkäni jalkaan ja lähdin
iltakävelylle. Ne olivat siron kapeat, mutta tavattoman pitkäkärkiset,
niin että minusta alkoi väkisinkin tuntua, että jaloissani on kenkien
asemesta sukset. Ja melkein kaikkien vastaantulijain katseet näyttivät
vastustamattomasti kääntyvän niihin. Mutta minun täytyi nyt kerta
kaikkiaan tyytyä niihin sellaisina kuin ne olivat sekä lohduttaa
itseäni sillä, että yksi Kolkkalan kolmesta kauppaneuvoksesta käytti
juuri samanlaisia kenkiä.

       *       *       *       *       *

Syyspuoleen alkoi pukuni kaivata samanlaista uudistusta. Tosin siinä
ei vielä näkynyt ilmireikiä, mutta erinäiset kohdat olivat jo käyneet
niin kiiltäviksi, että niillä hätätilassa olisi voinut korvata peilin
puutteen. Sitäpaitsi ne olivat jo ammoin käytännöstä pois joutunutta
kuosia.

Kun sen nautinnon kaipuu, minkä uuden uutukaisessa ja kuosikkaassa
puvussa käyminen synnyttää, kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi,
päätin minä astua Rubiconin yli — ja tilata itselleni puvun. Kun onnen
sanotaan suosivan rohkeita, niin arvelin Riennon kassaan asianomaiseksi
päiväksi kertyvän siksi paljon rahaa, että saisin sillä pukuni
lunastetuksi.

Olosuhteisiin katsoen päätin valita räätälin laitakaupungilta —
tyhmästi kylläkin, sillä sellaiset eläjäthän etupäässä karhuamisillaan
muuttavat lähimmäisensä elämän maalliseksi helvetiksi, elleivät
heti saa täyttä käteistä maksua. Koska räätälit — vaatturinimi ei
ollut Kolkkalassa vielä vakiintunut, joten rohkenen käyttää tuota
vanhaa kunnianarvoisaa räätäli-nimitystä — Kolkkalassakin olivat
pääasiallisesti kahdensukuisia: Leinoja ja Kanervia, kantoi räätäli,
johon minun vaalini sattui, ensinmainittua nimeä. Muutoin oli hän
tyypillinen laitakaupungin räätäli: laiha ja synkkäkatseinen. Oliko
hän lisäksi, kuten asiaan olisi kuulunut, keuhkotautinen, siitä en
ehtinyt päästä täyteen varmuuteen. Arvatenkaan hänen luonaan ei
ollut pistäytynyt ostajia viikkokausiin, sillä hänen ilonsa minun
ilmestymiseni johdosta oli suuri ja vilpitön.

No niin, kangas valittiin — vaikka, totta puhuen, valikoimisen varaa ei
sanottavasti ollut —, mitat otettiin ja hinnasta sovittiin. Puvun piti
olla viikon kuluttua valmiina.

Ilmotin kassaneidille, mikä tärkeä ja suurenpuoleinen menoerä minulla
oli edessäni ja hän lupasi tehdä voitavansa asiassa. Mutta siitä
huolimatta ei minun varalleni määräpäiväksi kertynyt viittä markkaa
enempää.

Toivoin jo, että puvun valmistuminen olisi tavallisuuden mukaan
myöhästynyt ja että sillä aikaa joku onnenpotku toisi kassaan isomman
summan rahaa. Mutta oi inhimillisten toiveiden turhuutta, niin
vaatimattomia kuin ne olkootkin: täsmälleen saapui räätälin oppipoika
asuntooni, käsivarrellaan uusi pukuni.

Pyysin pojan odottamaan ja ryhdyin pukemaan vaatteita päälleni, sillä
housuja ei oltu vielä lainkaan koetettu. Sitä tehdessäni huomasin
vasta, että kangas oli selvästi toista kuin mistä olin puvun tilannut.
Katsoin kuitenkin olevani siksi allakynsin, että jätin välikysymyksen
siitä seikasta tekemättä ja jatkoin ääneti pukeutumista. Housut
tuntuivat heti jalkaan vetäessä lonkilta ihmeellisen ahtailta. Saatuani
ne napitetuksi kykenin niissä tuskin liikkumaan ja käsiä ei piukkuuden
vuoksi ollut taskuihin yrittäminenkään. Kun istuuduin tuolille, kuului
sieltä missä molemmat lahkeet yhtyvät, arveluttavaa ritinää: sauma oli
noin puolen korttelin pituudelta ratkennut!

Nyt loppui kärsivällisyyteni ja unhottaen proletääri-asemani viskasin
minä housut takaisin pojalle ja käskin ne kiiruimmiten korjata.
Tapaus oli oikeastaan tervetullut, sillä siten sain tilaisuuden ennen
tilintekoon ryhtymistä käydä Silanderin kimppuun.

Löysinkin hänet suuremmitta vaikeuksitta kotoaan, missä hän sohvalla
vatsallaan maaten ja kasvot tyynyyn painettuina vaikeroitsi kovissa
hammastaudin tuskissa. Hänen leukapielensä olivat pahoin ajettuneet,
jotapaitsi hän viimeisen juomingin jäleltä oli puolittain rampana.

Kun olin esittänyt hänelle tilanteeni, mietti hän hetkisen ja nostaen
sitten päänsä tyynystä vastasi:

— Räätäli Leinolla on Riennossa vuosi-ilmotus, josta hän ei vielä ole
maksanut penniäkään. Kuitataan se sinun pukusi siihen.

No, olihan siinä minulle toki jotakin selkänojaa ja rohkeampana
ryhdyin nyt odottamaan räätälipoikaa. Verraten pian hän toikin housut
korjauksilta, esittäen samalla laskun. Käskin hänen viedä mestarilleen
terveiset, että puvun hinta kuitataan Riennon ilmotuspalkkioon ja niine
hyvineen lähti poika tiehensä.

Yksin jäätyäni tutkin housuja tarkoin ja ne näyttivät ani vähän
korjautuneen. Miettiessäni, vetäisinkö housut heti jalkaani vai
lykkäisinkö sen mahdollisesti syntyvine pettymyksineen tuonnemmaksi,
kuului oven takaa kiivas koputus ja sisään astui räätälimestari Leino
omassa persoonassaan.

Hänen hahmonsa oli pahaa ennustava, mikä ehdottomasti pani kylmät
väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

— Tuota, kuulkaapas, herra Räisänen, eihän se ollut puhekaan, että se
puku sillä tavalla maksetaan, — alkoi hän harmista vapisevalla äänellä
ja sitten syyti hän suustaan kymmenisen minuuttia yhtä ja toista
vähemmän hauskaa kuunneltavaa.

Kun hän vihdoin soi minulle sananvuoron, koetin minä selittää, että
tarkotukseni oli ollut maksaa puku rehellisesti käteisellä, mutta kun
en toivomukseni mukaan saanut palkkaani ulos, käytti herra Silander
tätä keinoa. Sanani eivät suurestikaan rauhottaneet tasapainostaan
joutunutta räätälimestaria, vaan alkoi hän nyt vimmatusti soimata
Silanderia, joka "kuului yhtä menoa juopottelevan ja olevan ihan
vararikon partaalla". Lopuksi otti hän surkeasti nöyrän sävyn ja
pyyteli, että minä tunnustaisin velan omakseni ja pitäisin siitä
huolen. Mitä ilmotusmaksuun tuli, niin se hänen oli muka suoritettava
vasta vuoden lopulla — vaikka tosin aloinkin epäillä hänen koettavan
luikerrella siitä kokonaan vapaaksi, kaiketikin tuota toivomaansa
vararikkoa odotellessa.

Päästäkseni hänestä erilleni suostuin ottamaan velan omakseni. Se sai
hänet hiukan tyyntymään ja poistumaan.

Tämä kohtaus oli saattanut minut siksi kuohuksiin, että yksin jäätyäni
vedin kursailematta uudet housut jalkaani ja heittäydyin rennosti
tuolille istumaan. Ne eivät ratkenneet. Mutta ahtailta ne yhä tuntuivat
ja konkariaskeleita niillä ei ollut yrittäminenkään. Eikä niitä kaiken
tapahtuneen jälkeen ilennyt lähettää enää korjattavaksikaan.

Tästä kaikesta johtuvan harmini purin Silanderiin. Kirjotin hänelle
kirjelapun, jossa puhuin muutamia suoria sanoja, ilmottaen perinpohjin
kyllästyneeni toimeen, jossa ei voinut elää edes kunnollisesti
puettuna. Kirjeen lähetin heti palvelustytön mukana Silanderin kotiin.

Seuraavan tunnin käytin housujeni perinpohjaiseen treenaamiseen:
kävelin edestakaisin lattialla, seisoin hajasäärin ja kädet taskuissa
sekä otin tuolilla erilaisia istuma-asentoja. Kun siitä päästyäni olin
aikeissa lähteä ulos kävelylle, näin Silanderin kepin avulla tulla
lyyhäävän pihan halki.

Hän saapui minua lepyttämään. Kertoi käyneensä räätälin luona ja
saaneensa hänet tyydytetyksi. Puolet oli kuitattu ilmotusmaksuun ja
toisen puolen oli Silander luvannut toimittaa ensi tilassa. Minut oli
räätäli luvannut jättää kokonaan rauhaan.

Luonnollisesti haihtui tälläkin kertaa sydämestäni kaikki närä
Silanderia kohtaan ja nähdessäni hänen ajettuneet leukapielensä
sekä ontuvan jalkansa kaduin minä kirjeeni kovuutta. Kiitin häntä
vaivoistaan ja ystävinä puristimme jälleen toistemme käsiä.

Mitä kovanonnen housuihini tulee, niin ulkona liikkuessani näyttivät
aina ihmisten katseet kiintyvän erikoisesti niihin, kuten aikaisemmin
kenkiini. Tästä kiusaantuneena vein ne maalla käydessäni kotikyläni
tunnustetulle räätälimestarille, joka tarkasteli niitä päätä
pudistellen ja teki sitten sen ikävän paljastuksen, että samalla kun
ne olivat lonkilta liian ahtaat, oli takapuolessa kokonaista kolme
senttiä liikaa. Ja ne oli leikattu niin täpärälti, että korjaaminen oli
mahdotonta!

On luonnollista, että minä tästä harmillisesta seikasta tietoiseksi
tultuani en mielelläni ollut selin ihmisiin. Kohtelin ankarasti
housujani, saadakseni ne mahdollisimman pian loppuun kulutetuksi. Mutta
ne olivat luonnottoman sitkeähenkiset eikä niissä mikään kohta vielä
kiiltänyt, kun vuosia myöhemmin möin ne Helsingissä juutalaiselle.


Henkistä sodankäyntiä Hoikkalassa.

Tietysti eivät Kolkkalan sanomalehdet naapurisopuun nähden tehneet
poikkeusta muista tuhatjärvisen maamme lukuisista valonahjoista. Halu
käydä tukkanuottasille kohtasi aika ajoin kumpaakin lehti-rääsyä kuin
kulkutauti. Mitään asiallista pohjaa ei "polemiikilta" kaivattu eikä
sellaista koskaan ollutkaan minun Riennossa-oloaikanani. Riidanhalun
päälle tullessa tehtiin tikusta asiaa.

Kiistasepustuksia kirjotti Pohjantähteen "Yskä" ja Rientoon "Näveri".
Alkuaan oli Riennossa esiintynyt "Aivastus", mutta kun Pohjantähti oli
siitä saanut aihetta vällötellä Riennon huonosta kekseliäisyydestä ja
matkimishalusta, oli nimi muutettu "Näveriksi", joka minun tullessani
oli jo käytäntöön vakiintunut.

       *       *       *       *       *

Viikonpäivät sen jälkeen kun edellä mainittu rakennusmestari oli
laskenut Kolkkalaa kiertämään juorun juopottelusta ja tappelusta
Riennon toimituksessa, ilmestyi Pohjantähteen seuraava petiittisepustus:

"Valistuksen levittäjä sekin! Minulle, on kerrottu ylösrakentavainen
tarina erään kolkkalaisillekin tutun sanomalehden toimitustavoista.
Kun puheenalaisen lehden toimituskunta kerääntyy päivän työhön,
ilmestyy pöydälle aamupostin viereen ankara viinapänikkä, jonka kanssa
toimituskunta päätoimittajan annettua hyvän esimerkin, käypi tekemään
lähempää tuttavuutta. Pian kohoaa mieliala toimistossa ja ykskaks
kajahtaa ilmoille isänmaallinen laulu: 'Hei Härmästä poikia kymmenen!'
Pänikkä kiertää ahkerasti pöydän ympäri ja sillävälin joku painopojista
leikkaa 'käsikirjotusta' latojille. Kun lehti täten saadaan vihdoin
painokuntoon, ei toimittajien innostuksella ole enää rajoja: he
ryhtyvät veljelliseen tappeluun, jolloin pöydät ja tuolit lyödään nurin
ja toistensa suut sekä nenät pannaan verta vuotamaan. — Näin on minulle
kerrottu asianomaista lehteä lähellä olevalta ja muutoin luotettavalta
taholta. Yskä."

Kun asianomainen Pohjantähden numero oli saapunut meille ja faktori
lukenut sepustuksen ääneensä, vallitsi toimituksessa syvää harmia
todistava äänettömyys. Sen keskeytti Lundgren, puuskahtaen:

— Kylläpä osasivat olla sikamaisia!

— Siihen pitää vastata! — ähkyi faktori, katsahtaen vaativasti minuun.

— Tietysti siihen vastataan, — kirisin minä ja aloin terottaa
lyijykynääni.

Väkevän suuttumuksen vallassa ryhdyin heti kirjottamaan seuraavaa
vastasapiskaa:

"Puhuvan köyhyydenpassin antaa eilisessä numerossaan itsestään
täkäläinen Pohjantähti-niminen sanomalehti-ilmiö, keittämällä
palstojensa täytteeksi sopan, jota nielemään se pitää lukijoitaan
kyllin alhaisina. Uskallan sentään epäillä, tokko Pohjantähdenkään
lukijoissa on sellaisia, joihin mokoma ryövärihistoria ottaa
upotakseen. Tuo typerä ja kirjottajansa halpamaisuutta todistava
sepustus on arvatenkin saanut alkunsa siitä, että toimitukseemme tässä
joku aika sitten soitti muuan lehtemme vihamiehistä ja silloin juuri
sattui eräs toimituksemme jäsenistä työnsä lomassa laulaa huikasemaan
pari säettä tuosta tunnetusta Härmän poikain laulusta. Telefoonin auki
ollessa sattui se tietysti vihamiehemme korvaan ja hän kiiruhti siitä
päätäpahkaa kehittämään tuon päättömän juorun, jonka Pohjantähden
'Yskä' nyt hänelle tunnetulla ämmämäisyydellä on yskinyt lehtensä
palstoille." Tähän päästyäni virkkoi faktori: — Sopisi huomauttaa
siitäkin, että minä tässä viime syksynä näin juuri Pohjantähden Yskän
eräänä aamuhetkenä kadun täydeltä palailevan Seurahuoneelta ja aina
väliin pysähtyvän lyhtytolpan nojalle spuklaamaan.

Minä jatkoin samaan vauhtiin: "Ja muutoin antaisin sellaisille
kynäsankareille, jotka päivän valjetessa kapakasta kotiin, seilatessaan
ovat pakotetut lyhtytolppia syleilemään sekä antamaan ohikulkijoille
näytöksiä ylenantamistaidossaan, sen hyödyllisen neuvon, että
kiskoisivat ensin malan omasta silmästään, ennenkun lähtevät nyhtämään
raiskaa naapurinsa silmästä. Tämän neuvon antaa Yskän liiallista
köhimisintoa vastaan kaikessa ystävyydessä Näveri."

Päästyäni loppuun luin sepustuksen ääneen faktorille ja Lundgrenille.
Kaikin tunsimme me kostonhimomme saaneen tarpeellisen tyydytyksen ja
sapiska työnnettiin painoon.

       *       *       *       *       *

Kesällä ja varsinkin mätäkuulla kävi riidanhalu tuntuvaksi. Silloin
vaati se vähintään joka viikko tyydytystä. Muun puutteessa kelpasivat
aiheeksi pienet oikeinkirjotus- tai painovirheet. Kerran esimerkiksi
oli meillä Riennossa tällainen pikku-uutinen: "Harvinaisuuksia
alallaan, voipi sanoa, ovat ne puukampat, joita eräs ylimaan ukko
kävi tänään toimistossamme näyttämässä ja joita hän myyskentelee
täällä Kolkkalassa. Kampat ovat ukon itsensä valmistamia kotoisesta
koivustamme, siistiä ja tarkotukseensa hyvin soveltuvia eivätkä ole
hinnallakaan pilattuja."

Tämä omintakeinen uutisemme pisti Pohjantähden tietysti kateeksi,
minkä lisäksi meidän edellinen sapiskamme oli heillä vielä kostamatta.
Niinpä puheenalaisen lehden seuraavaan numeroon laati Yskä seuraavan
vällötyksen:

"Uudistuksia kielemme alalla on täkäläinen Riento-lehti ruvennut
ajamaan. Se on m.m. jättänyt konsonanttien heikkenemisen pois
käytännöstä. Niinpä taivuttaa se esim. kampa-sanan: kampan,
kampalla, kampat j.n.e. Johdonmukaisuuden nimessä — vaikka tosinhan
johdonmukaisuus ei ole koskaan ollut Riento-poloisen vahvimpia puolia
— on silloin esim. kukko-sana taivutettava: kukkon, kukkot j.n.e.
Poika-sana taas: poikan, poikat j.n.e. Niin että Riennon — pitää kai
tästä puolin kutsua Rienton — kieltä käyttäen saamme esim. seuraavan
uutisen: 'Keppit aseinaan tappelivat iltalla meritullissa muutamat
poikat, niin että poliisin täytyi mennä väliin'."

Tämä vaati tietysti vastausta ja seuraavasta Riennon numerosta
saatiinkin lukea:

"Tikusta asian on taas Pohjantähden Yskä tunnettuun tapaansa tekaissut.
Kun meidän viime numerossamme olleeseen, puukampoja koskevaan uutiseen
oli päässyt pujahtamaan painovirhe, siinä kun oli kahteenkin kohti
jäänyt' sanamuoto 'kampat', kun tietysti piti olla 'kammat', niin
tästä itsessään tuiki vähäpätöisestä asiasta on nyt Yskä vällötellyt
pitkin ja poikin, kuinka me olemme muka ruvenneet ajamaan uudistuksia
kielemme alalla, jättäen konsonanttien heikkenemisen käytännöstä
pois. Näytteeksi on hän sepustanut muka uutisenkin tällä kielellä.
Yskän kieliopin taidon näyttää kuitenkin olevan niin ja näin. Kun
kaikki konsonantit on jätettävä heikkenemättä, niin totta kai silloin
mennä-sanankin tulee kuulua: mentä. Yskä puhuu mahtaillen Riennon
johdonmukaisuuden puutteesta. Kuinkas on, eilisestä päättäen, sen
oman johdonmukaisuuden laita? Minä vaan kysyn. — Muutoin neuvoisin
Yskää vasta tyydyttämään kirjotushaluaan oman lehtensä paino- tai
aivovirheillä. Huolimatta enempään kajota huomautan tässä vain, että
samassa Pohjantähden numerossa, jossa tuo Yskän nerontuote on sijansa
saanut, puhutaan eräässä uutisessa kolmesta 'siskoksesta', joista yksi
on poika ja kaksi tyttöä. Ainakin ne, joiden suomenkielen taito yltää
laajemmalle kuin Pohjantähden sepustajain, tietävät, että sellaisessa
tapauksessa ei käytetä sanaa 'siskokset', vaan 'sisarukset'. Niin
että Yskän sopisi vasta tyystin nuuskia oman lehtensä palstat, ettei
tarvitsisi lähteä merta etemmäksi kalaan. Sat sapienti! Näveri."

Tuota puukampa-uutista kirjottaessani oli kotiseutuni murre sanellut
minulle tuon muodon "kampat", joten se ei siis oikeastaan ollut mikään
painovirhe. Mutta olinhan jo toki sen verran sanomalehtimies, että
osasin saivarrella sen seikan olemattomaksi.

Muutoin tuo jalo tyylikukkanen: "Minä kysyn vaan", oli juuri näihin
aikoihin ilmestynyt joidenkin pääkaupungin lehtien palstoille ja minä
olin sen nyt ensimäisenä ympännyt kolkkalalaiseen sanomalehtipuuhun. Se
ei antanutkaan Pohjantähden Yskälle rauhaa, ennenkun hänkin oli saanut
tilaisuuden käyttää sitä petiittipätkässään.

Mätäkuun loppupuolella oli Riennon ja Pohjantähden välillä vallinnut
rauha kokonaisen viikon — nimittäin tuollainen tympeä ja eli osteleva
mätäkuun rauha. Luonnollisesti se kävi kuminankin terveydelle
sietämättömäksi ja viikon lopulla, kun hieman rakkaampi päivä verrytti
Yskän aivoja, teki hän status quo'sta lopun, hyökkäämällä kimppuumme.

Edellinen päivä oli ollut tavattoman painostava ja Riennon numero oli
syntynyt sen mukaan: siinä oli kaikki alusta loppuun saksien tuotetta.
Ei oltu viitsitty edes rupriikkeja vaihettaa eikä muita tarpeellisia
muutoksia tehdä. Niinpä alkoi siellä joku eteläsuomalaisesta lehdestä
leikattu uutinen: "Eilen ilmotettiin meille Mäntsälästä" j.n.e. Tai:
"Kaivoon suistui Kurkijoella pari päivää sitten muutaman torpan hieho."

Yskä otti nyt tavallisessa petiittikirjotuksessaan, joka tällä kertaa
venyi toista palstan pituiseksi, osottakseen numeromme alkuperän,
eritellen sen kyynillisesti alkuaineksiinsa. Siinä näytettiin, mistä
mikin kirjotuksemme oli kotoisin ja että esim. tuo Mäntsälän uutinen ei
voinut olla eilispäivältä, koska se oli jo lähes viikko sitten ollut
porvoolaisessa sanomalehdessä, mihin se oli "eilen" ilmotettu. Tuosta
hiehon kaivoonsuistumisesta taas oli kulunut toista viikkoa, sillä
viikko sitten se oli tuossa muodossa ollut kerrottuna eräässä Viipurin
lehdessä.

Tällaista ja muuta harmittavaa paljasti Yskä mätäkuisessa häijyydessään.

Mutta tällä kertaa päätin minä kostaa jalolla tavalla. Yskän
sepustukseen en Näverinä kajonnut ollenkaan, mutta sen sijaan
ponnistin kaikki voimani, mitä minulla mätäkuun hauteessa suinkin oli
jälellä, saadakseni Riennon seuraavana päivänä ilmestymään oikein
loistonumerona: siinä piti kaiken alusta loppuun oleman omintakeista.

Sen pahempi oli päivän posti mahdollisimman niukka: se sisälsi vain
tavalliset sanomalehdet. Näiden joukosta mainittakoon kuitenkin eräs
uutuus: "St. Petersburger Zeitung", minkä Silander jonkunlaisessa
ylellisyyspuuskassa oli juhannuksen tienoissa tilannut. Siitä
minä suomensin joukon ulkomaan ja Venäjän uutisia sekä pitemmän
katsauksen Europan poliittiseen asemaan. Kun näitä ei mikään
suomalainen lehti voinut omikseen väittää, saatoin minä ne täydellä
syyllä lukea alkuperäiseksi, vallankin kun suomennokseni oli ollut
hyvin vapaata laatua — syystä, että Riennon toimituksessa ei ollut
saksalais-suomalaista sanakirjaa.

Kun tähän aikaan Suomen liikeapulaisyhdistykset olivat, kunnioittaneet
Kolkkalaa vuosikokouksellaan ja kun minun kortteerissani kävi syömässä
eräs kokouksen jäsenistä, jonka samana päivänä oli alustettava kysymys
"puotiapulaisten suhtautumisesta yleisöön", pyysin minä aamiaisen
aikana tuota alustusta Riennossa julkaistavaksi. Näin odottamatta
hänen osakseen tulleesta kunniasta punastuen suostui tuo periaatteilla
varustettu tiskimies pyyntööni ja niin sai Riento omintakeisen
pääkirjotuksen.

Alakerraksi suomensin kaikessa kiiruussa ruotsinmaalaisesta
kuvalehdestä lappalaisaiheisen kertomuksen, merkiten otsikon alle:
"Riennolle kirjottanut U. W———nen". Maaseutu-uutisten ja Venäjän
osaston väliin valitsin kaunokirjallisten lähetysten säiliöstä runon:
"Ah, mun syksyistä sydäntäin — Riennolle kirjottanut Kaapo Korvenranta".

Silanderkin viivähti tänään jonkun aikaa toimistossa ja hankki
telefonitse joukon virallisia uutisia. Tärkein kaupungin uutisten
joukossa oli kuitenkin eräs nekroloogi. Samassa rakennuksessa, jossa
oli Riennon toimitus, asui muuan Kolkkalan vanhimpia asukkaita,
jota oli jo pitemmän aikaa odotettu kuolevaksi. Nyt sattui niin
onnellisesti, että hän juuri tänään toimitustuntien aikana veti
viimeisen henkäyksensä, mistä me saman katon alla asuvina saimme
hetimiten tiedon. Tapaus merkitsi meille puolen palstan mittaista
uutista: "Kuolleita. Tänään, juuri lehteämme painoon pantaessa,
vaipui täällä kuoleman uneen yksi kaupunkimme vanhimpia asukkaita,
nuohoojamestari Anton Johannes Skarppi. Vainaja, jonka harrastukset
ulottuivat paljon laajemmalle omaa ammattiaan — muun muassa otti
hän aikoinaan virkeästi osaa kaupunkimme kunnalliseen elämään — oli
tunnettu tyynesti asioita harkitsevaksi, tasapuoliseksi ja herttaiseksi
mieheksi, jota laaja tuttavapiiri jää kaipauksella muistelemaan j.n.e."
Loppuun tietysti lause: "Kepeät mullat kunnon vainajan haudalle!"

Kun Pohjantähti saattoi tämän uutisen kertoa vasta seuraavana päivänä,
hykersimme me mielihyvästä käsiämme, varmoina siitä, että varsinkin
tämä uutisennätyksemme tulisi sitä suuresti harmittamaan.

Maaseutuosastosta selviäminen näytti alussa vaikeimmalta, kun tarjona
ei ollut yhtään alkuperäistä uutista.

Mutta olihan nyt mätäkuu. Kirjottaako siis merikäärmeestä? Mutta sehän
oli niin kovin tavallista ja Riennon piti nyt ilmestyä joka suhteessa
oikein ehtana.

Merikäärmeestä juolahti mieleeni eräs poikasena kuulemani käärmejuttu
ja siinä tuokiossa alkoi lyijykynästäni vuotaa seuraava uutinen:
"Ihmeellinen tapaus on meille kerrottu pitäjästä. Kun eräs pitkälle
kehittynyttä keuhkotautia sairastava mies oli metsässä tuohia
kiskomassa ja väsyneenä paneusi mättäälle nukkumaan, matoi käärme
suusta hänen sisälleen. Hetken kuluttua palasi matelija kuitenkin
takaisin yltäpäätä viheriäisen liman peitossa. Puhdistettuaan itsensä
sammalistossa teki käärme uuden retken miehen sisuksiin, palaten taas
tovin kuluttua samanlaisen limakerroksen peittämänä. Tällä kertaa
sattui mies kuitenkin heräämään ja pakeni kauhistuneena paikalta.
Mikä asiassa on merkillisintä, niin miehen kerrotaan kokonaan
toipuneen taudistaan. Ihmeellistä, mutta, totta, vakuuttaa meille
kirjeenvaihtajamme."

Päästyäni täten onnelliseen alkuun pyöräytin toiseksi seuraavan uutisen:

"Kaksipäisen vasikan synnytti viime viikolla eräässä lähipitäjässä
muutaman torpparin lehmä, kertoi meille tänään asianomaisen
lehmänomistajan naapuri, joka oli kaupungissa asioilla käymässä.
Vasikka kuuluu muuten olevan täysin normaali sekä kykenevän juomaan
kummallakin suullaan. Suuret joukot ihmisiä kuuluu sunnuntaisin
kerääntyvän tätä ihmettä katsomaan."

Miettiessäni aihetta seuraavaan uutiseen muistin Pohjantähden viime
numerossa olleen uutisen kovasta ukonilmasta, joka joitakin päiviä
sitten oli raivonnut Mäntyjärven pitäjässä. Siinä katsoin olevan
riittävästi aihetta uutiseen:

"Salaman tuhotöitä. Viime viikon lopulla raivonneen ukonilman aikana,
kirjotetaan meille Mäntyjärveltä, iski salama eräässäkin talossa
alas, tunkeutuen katonrajasta sisälle tupaan, jossa emäntä juuri
hääri keittopuuhissa. Salama kiersi muutamaan kertaan keskilattialla
olevan kätkyen, joka kuitenkin sillä kertaa oli onneksi tyhjä, pujahti
sitten savupiipun kautta ulos. Emäntä pääsi tapauksesta pelkällä
säikähdyksellä. — Samoihin aikoihin oli salama murskannut kaivonvintin
muutamasta torpasta sekä lyönyt erään talon heinäväen hetkeksi aikaa
tainnoksiin. Henkeään ei kuulu sentään kukaan menettäneen."

Jännitysuutisiksi katsoin näiden jo riittävän ja kirjotin neljänneksi
puolen palstan mittaisen, varsin viattoman maaseutukirjeen niittytöistä
ja heinäntekoilmoista sekä maamiesten tyytyväisestä mielestä
korjatessaan ahkerain ponnistustensa hedelmiä j.n.e. Kirjeen sovitin
erään kaukaisemman pitäjän laskuun.

Täten oli Riento, joitakin helsinkiläisuutisia lukuunottamatta, saatu
täytetyksi alusta loppuun ilman saksien myötävaikutusta. Kun me
kolmisin, Lundgren, faktori ja minä, mahtavia savupilviä pöläytellen
silmäilimme vasta painokoneesta päässyttä numeroa, tulkitsi faktori
meidän yhteisen tyytyväisyytemme lausumalla:

— Köhiköönpäs nyt Pohjantähden Yskä, jos pystyy!

Tämä niin sanoakseni rekordinumeromme saattoi tietenkin matkaan ankaraa
harmia pohjantähteläisten keskuudessa ja muutaman päivän kuluttua
oli jo Yskä liikkeellä. Se väitti muka asianomaisesta pitäjästä
hankkineensa tiedon, että meidän käärmeuutisemme oli ilmasta temmattu
sekä ivaili häijynkurisesti meidän tavoistamme laatia uutisia. Meidän
puoleltamme pantiin tietysti liikkeelle Näveri, joka viittaili
Pohjantähden uutiskateuteen, meidän käärmejuttumme kun oli Riennon
nimellä varustettuna päässyt kiertelemään maan sanomalehdistössä.

Siten tästä käärmehistoriasta pientä riidan nujakkaa pitäen päästiin
Kolkkalan sanomalehtimaailmassa vihdoin mätäkuun loppuun.


Herodes ja Pilatus lähenevät hetkeksi toisiaan.

Pitkin kesää oli Kolkkalassa kierrellyt huhuja, että erinäisissä
piireissä, joissa oltiin tyytymättömiä sekä Rientoon että
Pohjantähteen, puuhattaisiin uutta sanomalehteä. Innokkaimpana
puuhassa sanottiin olevan ennemmin mainitun, taiteita harrastavan
leskirouvan, joka erikoisesti vihasi Rientoa sen johdosta, että hänen
siipiensä suojassa liikkuneen nuoren laulajattaren konsertista ei oltu
sanallakaan mainittu. Uuden lehden puuhaajat olivat tietysti kaikki
Kolkkalan sorakieliseen hienolistoon kuuluvia.

Syksyn kuluessa tuli puuhasta tosi ja uusi lehti lähetti julkisuuteen
näytenumeronsa. Se oli pieni kolmipäiväinen lehti. Otsikossa komeili
nimi: "Kolkkalan Sanomat" ja päätoimittajaksi oli merkitty eräs
valtuuston jäsen.

Kaksinaisin tuntein käytiin niin Riennossa kuin varmasti
Pohjantähdessäkin tätä uutta tulokasta tunnustelemaan.

Johtavassaan selitteli lehti syntyään ja tarkotustaan. Kaupungissa ja
sen vaikutuspiiriin kuuluvalla maaseudulla oli muka kauan kaivattu
sanomalehteä, joka niin sivistyksellisiin (siinä minä heti vainusin
tuon Riennosta puuttuneen konserttiarvostelun vaikutusta) kuin
yhteiskunnallisiinkin kysymyksiin nähden tyydyttäisi korkeampia
vaatimuksia. Niinpä olikin muka etupäässä sivistyneemmissä
piireissä herännyt uuden äänenkannattajan tarve. Oli kyllästytty
sellaiseen pikkumaiseen kiistaan ja nälvimiseen, jota esimerkiksi
kesän lopulla Kolkkalan molemmat entiset sanomalehdet harjottivat,
riidellä jahnatessaan, kuten hyvin muistetaan, viikkokausia
typerästä käärmejutusta. Kolkkalan Sanomat tahtoi asettua sellaisen
pikkumaisuuden yläpuolelle.

— Jahah, vai sillä tavalla! — huudahdin minä Lundgrenille
harmistuneena, kun olin ääneeni lukenut johtavan.

— Eiköhän ole parasta panna Näveri liikkeelle? — arveli Lundgren.

— Tietysti, ja nyt saapi Yskä olla rauhassa.

— Yskä esiintyy nyt tietysti Näverin liittolaisena, sillä koskeehan
kirjotus yhtä paljon häntäkin.

Näveri kirjottikin seuraavaan Riennon numeroon kokonaisen palstan
pituisen "tarkastelun Kolkkalan Sanomat’in ylväästä pääkirjotuksesta".
Yskä puolellaan teki samoin. Se oli onnistunut vainuamaan selville,
että useimmat uuden sanomalehden kannattajista olivat Kolkkalan
viinatehtaan osakkaita. Sen johdosta julisti se nyt kursailematta
Kolkkalan Sanomat viinaherrain äänitorveksi, jonka suhteen ihmisten oli
syytä olla yhtä varovaisia kuin konsanaan kuningas Alkoholiin nähden.

Tämän murhaavan sapiskan johdosta tunsin ensi kerran lämmintä
myötätuntoa Yskää kohtaan.

Jännityksellä odotimme sitten Kolkkalan Sanomain seuraavaa numeroa,
nähdäksemme, miten se suhtautuisi meidän hyökkäyksiimme. Iloksemme
keksimmekin sen sisäsivulla Riennolle ja Pohjantähdelle yhteisesti
tarkotetun petiittikirjotuksen.

Siinä ivailtiin Riennon "sepustelijan" suomenkielen taitoa, se kun
oli kirjottanut "Kolkkalan Sanomat’in" pro "Kolkkalan Sanomain" ja
Yskän väitteitä lehden viinakannasta koetettiin aiheettomina torjua.
Kirjottaja käytti nimimerkkiä "Naskali".

Näveri ja Yskä saivat uutta vettä myllyynsä.

Lehti oli ylvästellyt asettuvansa pikkumaisten kiistain yläpuolelle,
mutta nyt se oli heti alussa asettunut tuiki pikkumaiselle kannalle,
saivarrellen vähäpätöisistä kieliopin nikseistä j.n.e. Että sepustelija
oli käyttänyt nimimerkkiä "Naskali", osotti Kolkkalan Sanomat’in
(Riento otti nyt itsepäisesti käytäntöön tämän muodon, kun Näveri
vastineessaan oli joillakin oikeinkirjotusopin väärennetyillä
säännöillä saanut jotenkuten todistetuksi sen oikeutuksen)
toimittajissa sangen huonoa kekseliäisyyttä, sillä olihan matka
näveristä naskaliin sangen lyhyt.

       *       *       *       *       *

Kolkkalan henkinen elämä oli siis tuntuvasti vilkastunut, sillä
nyt riideltiin kolmikannassa. Alussa olivat Riento ja Pohjantähti
hyvän aikaa yhdestä puolin "virallisen lehden" kimpussa, kuten he
Kolkkalan Sanomain suureksi harmiksi sitä nimittivät, syystä että sen
päätoimittaja oli valtuuston jäsen ja lehti siten onnistui saamaan
viralliset kaupungin uutiset tuoreimpina.

Mutta yhteistunto liittolaisten kesken ei suinkaan ollut mitään
kestävämpää laatua. Usein ilmestyi aihetta käydä vanhan tavan mukaan
käsiksi toistensa tukkaan.

Silloin otti Kolkkalan Sanomat aina ylemmyyden leiman ja halveksivasti
hymyillen viittasi noihin pikkumaisiin nälvijöihin. Mutta se sai
Riennon, ja Pohjantähden nopeasti jälleen liittoutumaan ja yhteisvoimin
kiskomaan Kolkkalan Sanomat tuolta itse otetulta ylemmyyden jalustalta
alas.

       *       *       *       *       *

Mutta näihin aikoihin alkoivat lehtien väliset kiistat saada
toisen luonteen, sillä maan muuttunut valtiollinen asema sai
sanomalehdistönkin kääntämään huomionsa miltei kokonaan politiikkaan.
Ihmiset jakaantuivat puolueisiin ja ilmassa alkoi tuntua yhä
sakeampana ruudinkäry. Kolkkalalaisetkaan eivät enää olleet entisiä
rauhallisia kolkkalalaisia, vaan muuttuivat kuin taikasauvan
kosketuksesta "matelijoiksi" ja "kiristyslaillisiksi". Ja tapausten
edelleen kehittyessä on heistä uusien mullistusten kautta muodostunut
"verenimijoitä" ja "kurjalistolaisia".

Näistä seikoista kertomisen jätän kuitenkin toistaiseksi, varsinkin
kun minä noiden suurten tapausten alkaessa jätin sekä Riennon että
Kolkkalan.

Palkkaani alkoi yhä enemmän jäädä rästiksi, joten minä lopulta katsoin
parhaaksi pudistaa Kolkkalan tomut jaloistani. Sovinnossa minä erosin
Silanderista, jättäen saamatta olevan palkkani anteeksi.

Muutoin on Silander aikoja sitten jättänyt Riennon toisiin käsiin ja
siirtynyt itse muille aloille. Hänessä kuuluu lisäksi tapahtuneen
uskonnollinen kääntymys, pysyvämpää ja totisempaa lajia kuin "Tasala
Wilkun gäändmys paremppa elämähä".




*** End of this LibraryBlog Digital Book ""Riennon" toimitus : Piirteitä Kolkkalan kaupungin sivistyshistoriasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.