Title: Kaarilan tytöt : Kertomus nuorisolle
Author: Virvatuli, Annikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaarilan tytöt : Kertomus nuorisolle" ***


KAARILAN TYTÖT

Kertomus nuorisolle


Kirj.

ANNIKKI VIRVATULI



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.



SISÄLLYS:

    I. Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.
   II. Kotona.
  III. Äidin-äidin kirstu.
   IV. Pyryn ystävätär.
    V. Aurinkokylpyä ja lehmiä.
   VI. Ilta Satukannaksella.
  VII. Pollen syntymäpäivä.
 VIII. Ruusunpunainen puku.
   IX. "Synninlukko."
    X. Kreets käy maailmalla.
   XI. Tehdas.
  XII. Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.



I.

Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.


"Huu — uu — iih!" Juna pysähtyi Vesijärvelle. Toisiaan työnnellen
kiiruhti matkustajain joukko tavaroittensa kimppuun. Oli toukokuun
viimeisiä päiviä. Päijänteen kauniit seudut vetivät taaskin puoleensa
kesävieraitten tulvan sekä kotiin palaavien opettajain ja koululasten
joukot.

"Puh — huh, shuh — huh", puhkuivat satamassa laivat. Ne liikahtelivat
levottomasti ja syöksyttivät vahvoja savuja, aivan kuin kiirehtiäkseen
matkustajia. Ja kiirettä matkustajat pitivätkin: he hätyyttivät
asemamiehiä ja hoputtivat laivamiehiä, jotka ketterästi pujahtelivat
joukossa ja kärräsivät tavaroita laivaan.

Pitkä, hintelä ylioppilas keikaroi tyhjäntoimittajana joukossa ja
kiikaroi neitosia. Hän seurasi mielenkiinnoin nuorta tyttöä, joka
tunkeusi vaunusta vaikeasti laahaten suuria kantamuksia. "Sininen
kävelypuku ja valkoinen hattu, hoikka ja hauska!"

Ylioppilas harppasi avuksi.

"Suvaitsetteko, neiti?" Hän kumarsi ja otti tytön raskaat tavarat.

"Olen hyvin kiitollinen! — 'Heinola'-laivalle!" Ja tyttö kääntyi
takanaan kurkkivan vanhan mummon puoleen. "Menkää tuon herran perässä.
Hän vie tavaranne perille. Tuolla noin on 'Heinola'. Hyvää matkaa!"
Hän puristi iloisesti vanhuksen kättä. Ja mummo lyllersi aika vauhtia
auttajansa perässä.

Ylioppilas palasi pian takaisin ja tapasi neitosensa toimittamassa
tavaralippuaan "Lahti"-laivan miehelle. Sitten hän näki hänen ottavan
parkuvan pienokaisen eräältä vaimolta, että tämä sai etsiä tavaroitaan.

"Paljon kiitoksia!" huusi hän ylioppilaalle, ja silmissä välkkyi
veitikka.

Ylioppilas oli hieman äkeissään. Mutta tytön hymy oli niin
houkutteleva, että hän kysyi, voisiko auttaa. "Kyllä, ehkä tahdotte
pidellä tätä lasta!"

Nuorukainen kääntyi poispäin, ja tyttö nauroi.

Satamassa keinuivat kaikki Päijänteen kyntäjät: heinolalainen
paikassaan, Jyväskylän-puoleiset peräkkäin, komeasti kohoileva "Suomi",
äsken maalattu "Jämsä", jolla on taipumus tutkia Päijänteen pohjia,
korkea, keikkuva "Toivo", pieni, solakka "Aallotar", ja "Lahti" kuin
hymyilevä vanha tuttu. Jo irroittautuivat laivat laituristaan ja
alkoivat hiljalleen solua Vesijärven valkoista vettä kanavaa kohti.

"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton
tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita
hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin
järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli
kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.

Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar
Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli
äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä
kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut
venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle,
jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista.
Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se
oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että
"mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton
pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen
pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra
nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.

Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin
laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin
kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan
laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon,
hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen
tuoksun yli kanavan.

Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle,
joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva
soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne!
Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä
taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja
yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja
sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut
kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille
pystytettyjen valkeiden merimerkkien.

Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta
kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin.
Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen
koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta
meluavasta joukosta.

Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin
pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä
munakuppia tai maitolasia.

Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä,
kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.

"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän.
"Minun nimeni on Riitta Kaarila."

Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa
viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!

Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin
pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin
nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää
nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli
jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan.
Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta!
Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista,
mitä ihan ilokseen kertoi.

"Nyt me tilaamme teetä", sanoi Riitta, kun he olivat lopettaneet,
"ei missään tee maistu niin hyvältä kuin laivalla kuivain voileipäin
lisäksi". Ja kun tee sitten tuli, oli se oikein ihanaa, niinkuin Hilja
vakuutti.

Riittipä heillä rupattelua. Ujous oli kadonnut, ja vilkas tyttönen
juoksi vuoroin puolelta toiselle; milloin oli sorsaparia, milloin
kummallista pilvenlonkaa näytettävä toverille.

Mutta Riitta huomasi pikku ystävänsä käyvän viluiseksi ohuessa puvussa.
"Sinun pitää hakea päällystakkisi", sanoi hän.

"Ei minulla ole", tunnusti toinen, "äiti käski lähettää tavarat
edeltäpäin, ja minä pakkasin päällystakkinikin, kun oli niin lämmin
ilma".

"Sepä oli pahasti", tuumi Riitta, "matkoilla aina tarvitsee
päällysvaatetta lämpimilläkin ilmoilla". Hän mietti. "Jopa keksin!" Ja
hän juoksi hakemaan sadevaippansa. Se oli pehmeä ja vahva, ja Hiljalla
oli siinä varsin lämmin, alkoi vain raukaista niin kovin. Yö olikin jo
puolessa kohta. Useat matkustajat olivat vetäytyneet makuusijoilleen.

"Mihin sinulla on piletti?" kysyi Riitta.

"Tänne yläkannelle."

"Niinpä saat tulla naisten salonkiin nukkumaan."

"Kuuluuko se pilettiin?"

"Kuuluu. Tulehan."

Naisten salongissa virui leveä rouva yhdellä sohvalla. Muut paikat hän
oli sälyttänyt täyteen matkatavaroitaan, siten varustaen itselleen
turvaavan linnoituksen muita matkustajia vastaan. Hilja vetäysi arkana
pois.

"Mitä vielä!" Riitta työnsi hänet reippaasti sisään. "Hyvä rouva!
Luvallanne autan teitä tavaroittenne järjestelyssä!"

Tuokiossa olivat tavarat sohvan alla rouvan mulkoilusta huolimatta, ja
Hilja-tyttönen pehmeään vaippaan käärittynä sohvalla.

"En minä peitettä, ota sinä, ettet palele", vastusti hän.

"Nukkuessa pitää aina olla peite, muuten tulee kylmä! Hyvää yötä! Kyllä
minä ajoissa herätän!"

Tyttönen sopersi jotakin puoli-unessa. Kun on koko päivän ollut
ihmistungoksessa, nälissään ja viluissaan, ja sitten saa ruokaa ja
lämmintä ja oikaista itsensä pitkäkseen, niin ei ole ihme, jos nukkuu
heti, varsinkin kun on lapsi vielä.

"Hyvää yötä teille ja tavaroillenne!" Riitta niijasi rouvalle
ilkamoiden. "Se oli ilkeästi kyllä", tuumi hän, "mutta ilkeä oli se
rouvakin".

Kansi oli tyhjä. Vain vanha herra oli siellä kääriytyneenä vahvaan
turkkiin. Riittaakin alkoi puistattaa yön kylmyys.

"Voin tarjota teille hyttini, jos suvaitsette." Vanha herra seisoi
hänen vieressään.

"Kiitos", sanoi Riitta, "en voi nukkua Päijänteellä. Tahdon katsella
sitä."

"Sen jo arvasinkin", murahti vanha herra. "Käärikää sitten tuo huopa
ympärillenne."

Riitta otti tottelevaisesti huovan hänen vierestään, kääriytyen siihen.

Äkkiä häntä alkoi naurattaa.

"Mikä on?" kysyi vanha herra.

"Niin vain, kun me olemme kuin kaksi karhua näin köytettyinä!"

Riitta nauroi heleästi. Vanha herra nauroi myös. Ja sitten he alkoivat
jutella. Ja vanha herra jutteli niin hauskasti, että Riitta unohti
Päijänteen.

Laiva vihelsi, ja Riitta meni herättämään pikku ystäväänsä. Isä ja äiti
olivat Hiljaa vastassa. Ja Hiljan isä juoksi laivaan kädestä kiittämään
Riittaa ja pyytämään häntä kesällä heille tulemaan. Ja kaikki he
heiluttivat nenäliinojaan niin kauan kun laiva oli näkyvissä.

"Ihmiset ovat sentään hyviä", sanoi Riitta.

Vanha herra hymyili. "Niin, tiedättehän: kaikki, mitä te tahdotte,
että..."

"Minulle se oli lapsena kompastus, se lause."

"Kuinka niin?"

"No, kun minä en osannut sanoa profeetat, vaan aina tuli porohetat!"
nauroi Riitta.

Vanha herra hymähti. Hän oli merkillinen, hänelle puhui kuin isälleen.

"Ei olekaan sanoista väliä, kunhan elämässään toimittaa sitä enemmän."

"Mutta kun ei tule toimitetuksi mitään suurta."

"Pientä sitten. Esimerkiksi auttelee vanhoja mummoja ja pikku lapsia,
opettaa nuoria herroja, holhoo koulutyttöjä ja nuhtelee itsekkäitä
rouvia!" — Vanhan herran suupielissä piili veitikka.

"Oh", sanoi Riitta hämillään.

"Niinpä niin, nuori ystäväni, joka pienessä on uskollinen, sille
uskotaan suurtakin. Mutta ehkä nyt autatte minuakin. Tässä tulee minun
rantani!"

Riitta auttoi häntä laiturille. Rantatiellä surisi auto.

"Jos joskus haluatte tavata, olette tervetullut", sanoi vanha herra
hyvästiksi ja ojensi nimikorttinsa. Riitta niijasi hämmentyneenä.
Hänelle hän oli uskaltanut puhua tyhmyyksiä! Mitä hän mahtoikaan
tuumia, siitäkin, kun hän vertasi häntä karhuun! Kuin vastaukseksi
vanha herra heilutti autosta kättään.

"Hauskaa kesää, karhutoveri! Kiitos ilosta!"

Riemuiten liehutti Riitta nenäliinaansa. Ei hän ollutkaan puhunut
tyhmyyksiä.

Tehin aukeella selällä muutettiin laivaa. Pian alettiin kulkea
Jämsänjokea. Rehevät rannat puistoisine taloineen, kaikki uhkeata
ja kukkeata. Tuossa on tumma vuori, Virmapyhä, se kohoaa ihan
eteen. Eipäs! — joki polvistuu, väistää vuoren, ja jo näkyy kirkko
kellotorneineen. Sitten laiva sätkyttää Jämsän komean kirkonkylän,
Seppolan, satamaan. Joku viluinen odottelija harmaalla rantasillalla.
Koko kylä nukkuu toukokuisen aamuyön valoisassa hämärässä. Rannan
puissa vain linnut livertelevät. Nukkuvat vehmaat, heleänvihreät
ruispellot vanhan kirkon ympärillä, nukkuvat rakennuksetkin:
punakattoinen yhteiskoulu niittyjen keskellä, sen takana kansanopisto,
lännempänä kauppatalot ja matala kansallispirtti pilareineen, nukkuvat
poikki joen kaartuvat korkeat sillat, kivinen ja komea Valtasilta ja
puinen, runollinen kirkkosilta — palanen isänmaata, sirpale Suomea.

"Hyvää huomenta, isänmaa!" Riitta huiskuttaa rannoille. Tuntuu taas
niin suloiselta saapua kotipaikkaan. Laiva sivuuttaa Paunu-puiston
ikivanhat koivut; — entisaikain kalmisto, nyt kansanjuhlainpito-puisto.
Nukkuvat siellä vanhat jäämit ikuista untaan. Mitä miettinevät
haudoissaan, täytyneekö heidän kääntää kylkeään ja murahtaa: "Sanoja,
sanoja, tekisivät työtä!" Oliko Riitta tehnyt työtä isänmaalle?

Vihellys. Tuolla ne tupruttavat, tutut pitkät savutorvet,
kuin tulivuoret. Kohoavat tehtaiden tiiliseinät, Jämsänkosken
teollisuuskeskus, Sydän-Suomen Tampere. Kuuluu rytinä ja ryske. Työ
käy yötä päivää. Pitkin rantaa mustia proomuja ja pikku höyryjä; niitä
täytetään tehtaitten tuotteilla maailman markkinoille vietäviksi.

Sirpale Suomea siinäkin, palanen sen kohoavaa teollisuutta.

Kosken varrella olevia tehtaita katselee suojaavasti hymyten Linnasten
vuori, jonka rinteillä ammoisina aikoina on taisteltu, katselee
lastensa taistelua nytkin, taistelua töin ja toimin, pyrkimystä
sivistyskansain rinnalle.



II.

Kotona.


Eläköön! Siellä ne ovat rannalla, isä, Polle, Ter, Kreets ja kultainen
Untuva. Äiti on jäänyt kotiin. Tietysti kahvin tähden.

"Ei saa mennä vielä!" huutaa laivapoika.

Mutta Riitta on jo lautoja odottamatta hypännyt laiturille.

"No, opettajatar, kauniisti!" toruu isä.

"Minä en ole mikään opettajatar täällä, olen vain Pyry!" — Se oli
Riitan kotinimi.

"Sinä olet niin kovin hyvä, kun olet vain Pyry", sanoi Untuva ja
taputti ison siskon käsivartta. Hän olisi kovin mielellään kiivennyt
syliin, mutta ei ilennyt laivapoikain nähden, kahdeksan vanha ihminen.

Isä ja Polle ottivat kuljettaakseen matkakoria ja hakkasivat sillä
vuoronperään jokaista. Kreets möykytti Pyryä selkään eväskorilla, kun
ei muuten sopinut taputtaa. Pyry itse huimi käsilaukullaan jokaista ja
jutteli sekaisin matkastaan. Ainoastaan Ter käveli moitteettomasti,
luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut mitään kannettavakseen.

"Voi minun pikku tyttöäni, kuinka sinä raukka olet laihtunut!" — Äidin
mielestä lapset aina kotiin tullessaan olivat laihtuneita, vaikka he
olisivat olleet ympyriäisiä kuin kerät.

Sitten äiti taputteli Pyryä ja auttoi häntä riisuuntumaan siten, että
rypisti hatun naulaan ja tunki takin hattuhyllylle. Ja Pyry kysyi, että
ripustetaanko hänet naulaan vai nostetaanko hattuhyllylle.

Ja kaikki nauroivat.

Ja sitten he joivat kahvia auringon noustessa. Ja Untuva kiipesi
Pyryn syliin ja sai kuumaa kahvia päälleen, mutta ei huomannut itkeä.
Missukka kehräsi ja pyyhkieli Pyryn jalkoja. Mutta kesken juttelun
torkkui Pyry ja nukkui auttamattomasti vaatteet yllä sohvalle.



III.

Äidin-äidin kirstu.


Satoi. Tuli ihan tulvimalla. Untuva oli kastellut itsensä läpimäräksi
kattokourun alla ja istui nyt vilttiin käärittynä keinutuolissa, sillä
aikaa kun Ter etsi hänelle kuivia vaatteita. Kreets oli sohvannurkassa
jalat alla ja luki "Välskärin kertomuksia". Pyry parsi sukkia. Se oli
kaikkien mieliksi hänen lempityötänsä. Polle liimaili kasveja.

"Kuulkaapas, tytöt!" sanoi äiti, "nyt, kun sataa, saatte mennä vinnille
leikkelemään matonkuteita. Poutapäivinä siitä ei kuitenkaan tule
mitään."

Kreets ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri Ester Larssonin kanssa
kiikkumassa ikkunaluukussa. Eivätkä muutkaan näyttäneet halukkailta.
Mutta kun Pyry, "näyttääkseen hyvää esimerkkiä", kääri sukkansa kokoon
ja valmistautui lähtemään, täytyi toistenkin seurata.

"Yksi jää tänne auttamaan päivällisen laitossa", julisti äiti.

Jokaiselle tuli tavaton into leikkaamaan matonkuteita. Oli nyt niin,
että he tahtoivat aina olla yhdessä. Siitäpä riitti kahnausta, kun ei
kukaan olisi yksin ryhtynyt mihinkään. Jos yksi määrättiin auttamaan
Vanhaa-Maria pyykillä, olivat kaikki mukana, jotta siitä tuli oikea
sekamelska pesutuvassa. Jos yhden piti mankeliin, menivät he kaikki,
ja Vanha-Mari väitti tulevansa kuuroksi. Puhumattakaan jostakin
huvimatkasta tai iltamasta, jollaisissa he olivat harvoin. Sillä kun
vain yksi kerrallaan saattoi saada pääsylipun, tunsi tämä itsensä
niin onnettomaksi kuvitellessaan kotiin jääneitten ikävää, että
mieluummin hänkin pysyi kotona. Kävelyllä he olivat kaikin, ja heitä
oli tien täydeltä. Ikävintä oli pyöräily. Pyöriä oli vain kaksi, joten
pyöräiltiin vain asioissa.

"Eihän ole saksiakaan kaikille", yritti äiti puolustautua.

"Onhan meillä kolmet, yksi saa ommella, ja minä haen Hietalasta
keritsimet!"

Kreets oli nuolena ulkona. Mutta Ter tunsi tunnonvaivoja. Vaikka vasta
viidentoista, oli hän järkevin joukossa.

"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta",
ehdotti hän.

Se olisi ollut vihoviimeistä. Niin he saivat kaikki kavuta vinnille.

Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja
toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän
toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä
vain oli hetkisen kiistelyä.

"Untuva saa ne", julisti Pyry.

Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle
leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka
kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.

"Ala jo!"

Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella
ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän
lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin
mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja
kovin liioitteli.

"Hiljaa! Äidin-äidin kirstu rytisee!"

Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään.
Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät
suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu,
iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia.
Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja",
ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin
sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun
sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin
joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen
paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli
rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.

"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä
moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.

"Niin", alkoi Pyry, "äidin-äidin kirstu oli äidin-äidin kotona, silloin
kun äidin-äiti oli lapsi vielä, eikä ketään meistä ollut olemassa".

"Mutta äiti oli". — Untuvasta oli ikävää jättää äitiä pois.

"Eikä ollut, sinä tyhmyri!" Kreets kutitti Untuvaa keritsimillä
jalkapohjiin. "Sen minä sanon, että voi nykyajan nuorison
luigi-vampaisuutta!"

Täytyy vähän selittää, mitä merkitsee luigi-vampaisuus. Äidin-äidin
kirstussa oli myöskin risaisina vihkoina "Montekriston kreivi", jota
oli kielletty lukemasta, "koska oli parempaakin tehtävää". Jos nämä
vihot olisivat olleet pöydällä, ja Wagnerin "Kotilieden ääressä" ja
Foersterin "Osaatko elää?" haudattuina kirstuun, olisivat varmaan
jälkimmäiset tulleet ahmien luetuiksi ja "Montekriston kreivi" saanut
ehkä rauhan. Nyt sitävastoin jokainen Kaarilan tytöistä, joka vähänkin
"ihmistyi", katsoi kunnia-asiakseen tutustua Dantesin seikkailuihin.
Se oli jännittävää, sillä millä hetkellä tahansa saattoi tulla
yllätetyksi. Siksi siitä muodostui kuin jonkinmoinen hartauskirja.
Pyry osasi monet sivut ulkoa siitä, ja Kreetskin luki sitä jo toiseen
kertaan. Ja koska Luigi Vampa rosvopäällikkönä oli siinä hänestä
mieltäkiinnittävin, käytti hän sitä voimasanana loukatessaan Untuvaa,
jonka kanssa hän usein oli sotajalalla. — "Mitä on Luigi-Vampa?"
uteli Untuva, joka ei vielä ollut noussut sisartensa tasalle maailman
kirjallisuuden suurteosten tuntemisessa.

"Se on vanhaa latinaa ja Suomeksi 'pikkuvanha'", selitti Kreets
ilkeästi. Siitä pitäin Untuvan pienet kasvot aina värähtivät
mielipahasta Kreetsin sanoessa häntä Luigi Vampaks.

Ter antoi tylleröisellä kädellään Kreetsille pehmeän korvapuustin. "Älä
huoli, Untuva, Luigi Vampa oli vain viaton rosvopäällikkö, ja sinä
tulet kerta tunteinaan hänet oikein hyvin!"

"On kiusallista, kun nuo pienet alituiseen tappelevat", huomautti
Polle, "Pyry ei ikinä pääse kertomaan".

"Minä en kerro sanaakaan", sanoa pamahutti Pyry.

Tuli hiirenhiljaisuus. Untuva vain nyki Pyryn pörröistä tukkaa. Se oli
äänetön rukous.

"No", alkoi Pyry, "kun äidin-äiti oli lapsi, oli tämä kirstu suuressa
aitassa, ja siinä oli paljon tavaraa, talon kalleimmat: silkkiä,
hopeata, kultaa".

"Ja kultainen kruunu", keskeytti Kreets.

"En minä oikein tiedä", väitti Pyry.

Mutta nyt nousivat kaikki häntä vastaan. Kirstussa oli kuninkaan kruunu.

"No, siinä oli myös kuninkaan kruunu", jatkoi Pyry, "ja sitten siinä
oli raamattu. Sillä raamattu oli siihen aikaan kallis kapine."

"Meillä on kauniimpi. Siinä on kuvia", virkkoi Untuva.

"Mutta ei ollut oikein piiloittaa jumalansanaa kirstuun, sillä sitä
pitää lukea. Ja niin tulivat rosvot eräänä yönä ja veivät kaikki mitä
aitassa oli. Kirstu löydettiin sitten metsästä, ja siinä oli vain
jäljellä raamattu; sen olivat rosvot jättäneet kirstun pohjalle, jossa
se vieläkin on."

"Ja ne rosvot ottivat sen kruununkin", valitti Polle.

"Jos me voisimme löytää sen kruunun takaisin", sanoi käytännöllinen
Ter, "niin äidin-äidin suku heti tuntisi meidät".

"Ne ovat niin julman rikkaita", voihkaisi Kreets.

"Kun ne tuntisivat meidät, antaisivat ne meille rahaa", jatkoi Ter.

"Hyi sinua, Ter", sanoi Pyry, "mitä auttaa ihmistä tämän maailman
tavara!"

"Kyllä se vain auttaa", vastusti Polle silitellen pitkiä kapeita
käsiään. "Silloin saisi lukea miksi tahtoisi, kun nyt meidän pitää aina
lopettaa kesken ja hakea joku paikka."

"Eikä Pyryn tarvitsisi lähteä kauas opettamaan toisten lapsia", virkkoi
Kreets. "Vaan sinä saisit opettaa Untuvaa, ja olisi niin hauskaa."

"Ja minä saisin opiskella maalausta. Ja minä tekisin niin ihania
tauluja, että koko maailma olisi haltioissaan", uneksi Ter. Hänen
hartain halunsa oli taiteilijan ura; hän maalasi ja piirsi aika somasti.

"Niin, niin, kaikkeen tarvitaan rahoja", mietti Pyry. "Mutta onpa
meillä terveet kädet ja jalat, voimme tehdä työtä sitä lujemmin".

"Mistä me lähtisimme hakemaan sitä kruunua?" kysyi Untuva, tullen
levottomaksi sisarusten miettivistä kasvoista.

"Voi", huokasi Polle, "ei sitä voi koskaan löytää!"

"Pyhyh!" sanoi Pyry. "Kunnollisella työllä kun itse itseään auttaa,
niin se on paljon kunniallisempaa kuin tuhannet perinnöt, joitten
saamiseksi ei ole tarvinnut liikuttaa pikkusormeaankaan!"

"Mutta Erland-eno?" sanoi Polle. "Kerroppas Erland-enosta!"

"Niin, Erland-eno oli äidin-äidin veli. Ja Erland-eno oli hyvin nuori
ja hyvin kaunis. Hänellä oli taivaansiniset silmät ja vaaleat kiharat,
jotka valuivat olkapäille."

"Mistä tiedät, että hänellä oli juuri vaaleat kiharat?" Kreetsistä
se ei ollut oikein miehekästä. Kaikilla rosvopäälliköillä oli aina
sysimusta tukka.

"Juuri kuin minä en olisi lukenut Rydbergin 'Singoallaa'! Ja siinä
kerrotaan Erlandista juuri niin", loukkaantui Pyry. "Siis Erland-enolla
oli sellaiset kiharat. En voi kuvitella häntä muullaisena."

"No, hänellä oli", myöntyi Kreets.

"Ja äidin-äiti oli myöskin hyvin nuori ja hyvin kaunis, ja hänen
nimensä oli Sabina. Siksi nimitänkin häntä vain Sabinaksi, näin
kertoessani, sillä se on hyvin kaunis ja ylhäinen nimi."

"Minä olen lukenut jostakin kauniista roomattaresta, jonka nimi oli
Sabina", huomautti Polle.

"Ja historiassa on 'Sabinitarten ryöstö'", innostui Kreets. "Ja minusta
on kuin sitä lukiessani näkisin äidin-äidin, jota uljas roomalainen
rosvopäällikkö ryöstää!"

"Ei ole sopivaa ajatella noin äidin-äidistä", muistutti Ter säveästi.

Pyry kiiruhti kertomaan. "Sabinalla oli mustat kiharat, valkoinen otsa
ja soma suu."

"Sinähän olet nähnyt hänet", sanoi Polle.

"Niin, mutta olin niin pieni silloin. Muistan vain, että hänellä oli
musta tukka niin pehmoisissa laineissa ohimoilla, että teki mieli
silittää sitä."

"Jospa meistä jokukin olisi saanut äidin-äidin tukan!" huokasi Polle.

"Pyry ja Kreets ovat saaneet kiemuroita", lohdutti Untuva.

"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä
päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun,
jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä,
toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."

"Saitko sinä?" uteli Untuva.

"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja
kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut
yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli
hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle.
He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista
välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."

"Tietysti, kun hän oli juuri äidin-isä", sanoi Untuva.

"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle
luvattu Sabinaa."

"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti
häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!"
Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.

"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei
menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin
suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita
rikkaita!"

Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut
häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."

"Äiti ja äidin-äiti ovat aina tehneet hyvin", puolusti Untuva.

"Ja eihän siinä olisi ollut mitään jännittävää sitten!" huudahti Kreets.

"Sitä te ette ymmärrä", opetti Pyry. "Ei ikinä rakkautta voi vaihtaa
kultaan."

"Kuinka sitten kävi?" uteli Kreets.

"Sitten Sabina itki, mutta sanoi, että ei hän luovu Viktorista. — Eikö
äidin-isällä ollut kaunis nimi?"

"Sekin on roomalainen", ihasteli Polle. "Ajatelkaas, Viktor merkitsee
voittajaa! Se sopii niin hyvin!"

"Sen nimi, joka kerran ryöstää minut", sanoi Kreets, "pitää olla
Viktor".

"Ei nykyään enää ryöstetä", muistutti Ter.

"Saatpa nähdä, että minut ryöstetään", intti Kreets. "Mitä jännittävää
siinä on, että ihminen tulee ovesta!"

"Voi, voi, kun te sekoitatte aina!" valitti Untuva.

"Silloin vihastunut Erland-eno vannoi, että hän siitä paikasta lähtee
ulkomaille, eikä tahdo Sabinasta enää mitään tietää. Ja niin hän lähti.
Eikä ole hänestä sitten mitään kuultu, eikä kukaan tiedä, mihin hän on
joutunut."

"Mutta hän palaa kerta", vakuutti Polle.

"Niin", kertoi Kreets, "hän ajaa kultaisissa vaunuissa, neljä hevosta
edessä, entiseen koti-kyläänsä. — 'Minä olen Erland-kreivi' — — —"

"Kreivikö?" ihmetteli Ter.

"Niin, kas, hänestä on tullut kreivi, niinkuin Montekristosta! — 'Minä
olen Erland-kreivi', sanoo hän, 'missä on Sabina-siskoni?' Mutta kukaan
ei muista heitä enää. Viimein hän löytää kirkkomaalta siskonsa haudan
ja vuodattaa katumuksen katkeria kyyneliä. Sitten joku muistaa, että
Sabinalla oli tytär, mutta sekin on kauaksi kulkenut. Ja Erland-kreivi
etsii läpi Suomen. Ja viimein kultavaunut pysähtyvät meidän portille ja
kultakruunu päässä astuu niistä Erland-eno. 'Oi, hänellä on äidin-äidin
kruunu!' sanomme me. 'Kuka oli äidin-äitinne?' kysyy hän lempeästi.
'Kaunis Sabina', sanomme me. 'Oi, suottako olettekin noin somia! Mikä
ilo, että teitä on viisi noin ihanaa impeä, sillä viisi on minulla
poikaa' — — —."

"Nehän olisivat jo vanhoja", huomautti Ter.

"'Minulla on viisi uljasta pojanpoikaa, ruhtinaita, ja kaunein heistä
on Viktor!'"

"Eikö hän olekaan rosvopäällikkö?" nauroi Pyry.

"'Kaunein heistä on Viktor. Mutta hän rosvoilee huvikseen!'"

"Ruhtinas rosvoilee!"

"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno
käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut
vinnin akkunasta!'"

"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten
pesät!" moitti Untuva.

"Ai, ai!" ulvoi Pyry. "Kreets on mainio! Eläköön suuri Lucretia Borgia!"

"Minusta ei sopisi puhua näin Erland-enosta", virkkoi vakavamielinen
Ter.

"Se on niin hauskaa!" iloitsi Untuva.

"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten
tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"

"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle
vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."

"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja
hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä
olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan
nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti
kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."

Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He
olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat,
että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan,
tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän
parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.

Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja
aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin
kirstua.



IV.

Pyryn ystävätär.


Pyry oli saanut ystävättären. Se tapahtui näin. Sinä kesänä, jolloin
ostettiin pyörät ja kovasti harjoiteltiin ajamaan, astui Kreets tikun
jalkaansa, juuri siihen kohtaan, millä piti polkea. Se märki syvältä,
eikä Kreets päässyt opettelemaan ajamista. Oli ihmeellistä, että jalka
ei ottanut parantuakseen. Sitä rupesi viimein polttamaan, ja haettiin
sairaanhoitajatar. Tämä oli vasta tullut Helsingin kirurgista ja
ymmärsi tehtävänsä.

"Missä tämä jalka on näin rasittunut?" ihmetteli hän.

"Eihän se ole rasittunut missään", sanoi äiti, "Kreets on saanut vain
makailla."

"Mutta katsokaahan", väitti hoitajatar, "mätä on pakkaantunut juuri
tähän, millä astutaan!"

Ja hän otti kapineensa ja leikkasi pois mustaa lihaa, ja Kreets huusi
ja toiset säestivät.

"Nyt sitä ei saa vaivata yhtään, silloin menee koko jalka", sanoi
hoitajatar vakavasti.

Saipas Kreets maata. Ja kun jalka vihdoin parani, jäi se sellaiseksi,
että aina kenkä siinä menee linttaan.

Mutta kun toiset vielä harjoittelivat pyörälläajoa, ajoi Kreets
kaikkien ihmeeksi varmasti ja komeasti mäetkin. Mistä tämä? Kreets
oli opetellut salaa, vaikka jalka märki ja joka polkimen painahdus
koski julmasti — siitäpä se rasittuminen ja sen surulliset seuraukset.
Kaikki sanoivat yksimielisesti, että Kreets oli kamala. Kreets
vakuutti, että heillä jokaisella oli vähän pikkusyntejä siinä asiassa.
Pyry oli lentänyt täyttä vauhtia tiensivun kiviin, kun oli laskenut
monimutkaista Rekolan mäkeä, vaikka ei vielä tietänyt, että pyörässä
on jarrukin — kuinka lienee polvien ja kyljen laita nytkään — ja eikös
vain Polle — — "No niin. Eihän tätä tarvitse selittää isällemme ja
äidillemme", sanoi Pyry hieraisten polviaan. Ja niin se asia jäi.

Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä
sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle.
Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi
pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin
vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava
ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että
vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla varovainen
ihmisten suhteen.

Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä
huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" —
"Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä
tuntuu olevan niin hauskaa."

Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä,
että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä
Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin
paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli
"niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille
melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan
erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi kotiväen
loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.

Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä
oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen
pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat
koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka kerta
puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita, otti
tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi
roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen
miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä
Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se olisi
mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut kuuntelivat
"Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan. Hän oli
pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat alleen.
Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi
viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.

"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä
puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan! Minulla
on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli hänestä
sopimatonta.

"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä.
Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli
surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.

"Ei, minä en istu! Lähde sinä vain heti!"

Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta matkalla
hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on kotona,
kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.

Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara iloisena
tuli ottamaan.

"Minun on poikettava pariin paikkaan ensin", sanoi Klaara.

Hän avasi matalan mökin oven. "Tässä asuu vanha Miina. Käväisen
katsomassa. Luulen, että sinä mieluummin jäät ulos. Istuhan vaikka
tuohon kivelle."

"Ei kyllä minä sisäänkin."

Pyryä kovin hävetti vastenmielisyyden-tunteensa. Mutta kylläpä teki
mieli heti pyörtää takaisin, niin paksu oli ilma, joka vastaan
syöksähti.

Vanha vaimo istui vuoteella ja heitti hätäisen silmäyksen
oveen, aivankuin olisi joku kallis aarre liukunut käsistä, kun
sairaanhoitajatar jätti oven auki.

"Siellä on aurinkoa ulkona ja lämmintä", sanoi Klaara. "Ehkä tekin
tulette tuonne portaille vähäksi aikaa päivänpaisteeseen!"

"Ei, ei! En minä jaksa! Uijui — jui — —" — Hän alkoi surkeasti
ruikuttaa ja heittäysi pitkäkseen.

"Kylläpä Miinan pää on taas siivossa." — Klaara haki kampaa.

"En minä jaksa kammata, ai, ai, ai!"

"Eikö se Mari — —?"

"Eihän se — mihinkäs se joutaa — voi, voi, voi!"

"Miina pysyttelee nyt näitten tyynyjen nojilla istumassa, niin minä
kampaan."

Eukko pysyi aivan hyvin pystyssä, vaikka hän voivotti koko ajan. Klaara
kampasi tyynesti tukan ja puhdisti sen syöpäläisistä.

Pyry hiipi ulos. Hän ei voinut kestää ilmaa eikä tuota tarpeetonta
ulinaa.

"Kuinka sinä jaksat!" huudahti hän Klaaralle.

"Ohoh, neiti Hienohermo!" Klaara nauroi. "Pahinta on, että heille ei
saa selväksi tuota ilma juttua. Heidän mielestään ulko-ilma on jotakin
myrkkyä, jota pitää oikein varoa. Ja tuo itsensä puhtaanapito, se on
monelle kauhistus. Monesti ajattelen, että meidän kansamme on sentään
aika likaista."

"On ruvettava neuvomaan, valistamaan pidettävä esitelmiä raittiista
ilmasta, puhtaudesta..."

Pyry innostui.

"Ja niitä ne sitten tulisivat kuulemaan. Luuletko, etten minäkin ole
heille sitä terottanut. Mutta se ei auta. Katsoppas vain, eikö tuo
eukko jo kiirehdi sulkemaan oveaan!"

Pyry vilkaisi taakseen. Siellä eukko todella kiskoi oveaan kiinni.

"Jotakin sitä olisi tehtävä", puhkesi Klaara mietteissään puhumaan.
"Ja se jotakin on asunto-olojen perinpohjainen ja pikainen korjaus.
Tulee ajatelleeksi paljonkin, kun kulkee kaikenkaltaisissa mökkösissä.
Ajatteles nyt tätä Miinankin mökkiä, tuollaista hiirenpesää, ja
siinä asuu Miina ja Mari ja Marin lapset. Ei ole ihme, että käydään
tottumattomiksi puhtaaseen ilmaan ja että sairastetaan."

He olivat joutuneet toisen mökin kohdalle.

"Tuonne minun on vielä pistäydyttävä", sanoi Klaara. "Siellä kuoli
lapsi tulirokkoon, ja parhaillaan pala formaliinilamppu siellä. Siinä
on vähän vikaa, on välillä katsottava, että palaa kunnollisesti."

"Hirveätähän on mennä sinne sisälle!"

"Niinhän se on, mutta kun kunta ei myönnä varoja uudenkaan ostoon.
Pitää koettaa tällä."

"Vai niin! Sieltä se tulee se röökinä!" Vaimo seisoi uhkaavana nurkalla
kädet vyötäisillä. "Köyhästä ei väliä, vaikka sen rääsyt palvataan ja
huone kärytetään! Se on sitä herrain metkua! Sitä uutta tapaa piinata!"

Klaara meni ääneti sisään. "Älä tule ovea likelle", varoitti hän kasvot
tukittuna syöksyen korjaamaan lamppua.

Mutta Pyry oli sittekin pyörtyä, kun oven avautuessa formaliinipilvi
syöksähti vastaan.

"Katsokaahan toki", sanoi hän vaimolle, kun Klaara huohottaen juoksi
ulos, "mikä vaiva sairaanhoitajattarella on! Ei tuota ilokseen tee!"

"Pakkokos tehdä, ilkeyttään tekevät."

"Mutta ettekö te ymmärrä, että täten taudinsiemenet kuolevat, tauti ei
pääse leviämään. Omaksi hyväksennehän se tapahtuu."

"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai omaksi
hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!

"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en
ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"

"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei tuon
vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."

"Mutta hänhän sanoi ihan ilkeästi..."

"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen murtama,
lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin rakkaan
muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät he
ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja
asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi,
olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus
katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän ilmaa
välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"

Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja
väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta
tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!

Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta
samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet
auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön joukko
sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä siitä,
"joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä, suuresta
ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu, auttoi. Eikö se
merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää? Hänkin, Pyry,
kunhan vain luopuu itsekkäästä välinpitämättömyydestään.

Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli
harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka
suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle
välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.

"Klaara, nyt me otamme oikein aikamoisen aurinkokylvyn!"

"Tuletko sinä? Jo vähän ajattelin sinun kyllääntyneen."

"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti nauraen
juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.

Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella tietämättömyydessään.
Niinkuin hänkin oli ihannellut sairaanhoitajattarena oloa: sairaat
vanhukset kyynelsilmin siunaavat häntä, kun hän astuu siistiin tupaan,
ja pienokaiset puhtoisissa vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät
ja kurottavat huuliaan suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut
tyhmä!



V.

Aurinkokylpyä ja lehmiä.


"Nyt me menemme kahvinkeittoretkelle. Minä olen löytänyt erinomaisen
paikan!" Klaaralla oli kori käsivarrella houkuttelevan näköisenä.

He kulkivat pitkähkön matkan ja päätyivät viimein lahdenpoukamaan
honkaisen harjun kupeelle. "Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan ihminen
tule tänne, niin että voidaan huushollata ihan Eevoina", selitti Klaara
riisuutuen nopeasti.

Siinä he sitten paratiisinpuvuissaan kahvivalkeata laittelivat.
Pianpa mustunut kenokaula kiehua pumpahteli. Aurinko paistaa hellitti
eholtaan, ei ollut niin hattaraa haittaamassa, sulana hopeana heloitti
lahden pinta, ja harjun rinne hikoili. Sammaleet henkivät helteisen
kosteutensa väriseväksi autereeksi. Pihka kihoili honkien kyljistä, sen
haju kyllästytti ilman.

Ihmeellinen teho tuollaisessa pihkatuntuisessa päivänpaisteessa.
Aurinko ihan illikseen killittelee, että etköhän raukene ja siihen
paikkaan torkahda. Mutta ei. Metsänmehu tunkee hipiän huokosiin, tekee
ruumiin raikkaaksi, veren vetreäksi, lihakset kiertyvät kimmoisina ihon
alla, jäntereet jännittyvät. Luonnon alkuperäinen voima, metsäihmisen
aikuinen mainio mahla se tahkoaa tahdon ja terästää hermot.

Täynnä elämän-iloa käyskelivät neitoset hongikossa.

"Kun rupeaa hiostamaan, sitten järveen!"

Ei ollut mitään häiritsevää. Ainoastaan orava kurkisteli kirkkain
silmin, suu kummastuksesta selällään, kahta valkoista vartta, outoja
otuksia Tapion karjassa, ja tikka tähysti heitä hetken takomisensa
lomasta.

Äkkiä kaamea möly täyttää helteisen hiljaisuuden. Molemmat Eevat
ehtivät tulen ääreen ja sieppaavat vaistosta vaatteet syliinsä.

"Lehmiä vain! Me juomme kahvimme", päättää Klaara.

"Siellä voi olla härkäkin", hätäilee Pyry. Häntä on lapsena ajanut
vihainen härkä, ja siitä on häneen jäänyt kammo kaikkiin sarvipäihin.
Hän katselee vahvempia puita. "Emme voi kiivetäkään näin, pistelee."

Pyryn pelko tarttuu Klaaraankin. Tuossa tuokiossa on kahvi kaadettu
lieteen tulen sammukkeeksi, tavarat viskattu koriin hujan hajan, ja
neitoset hurjaan pakoon läpi metsän. He huikaisevat poikki metsäpolun.
Pari akkaa kulkee siinä parhaiksi ja lysähtävät niijaamaan, luulevat
kai menninkäisten olevan liikkeellä ehtiessään nähdä vain jotain
notkeaa ja ilki-alastonta suhahtavan viidakon varjoon.

"En minä yhtään tiedä, missä ollaan", vaikeroi Pyry.

"En minäkään", Klaara läähättää.

He kiitävät yhä, kunnes äkkiä töksähtävät rantaan jonkun mökin aidan
taa. Eukko siinä pellollaan tonkii ja jää toljottamaan merkillisiä
tulokkaita.

"Onko teillä tuvassa ketään?" huutaa Klaara.

"Ei yhtä ristinsielua!"

He syöksyvät suoraan järveen. Eukko siunaillen rannalle.

"Emme me huku!" nauraa Pyry polskiessaan. "Meille tuli vain kuuma, kun
kauhea joukko härkiä hätyytti meitä!"

"Härkiä! Mistäs niitä olisi! Kun ei näillä main pitäisi olla
ainuttakaan härkää!"

"No sitten ne olivat lehmiä. Ja se on yhtä kamalaa. Onko teillä kahvia?
Meidän kahvimme meni tulen sammukkeeksi. Jos te keitätte kahvia, on
meillä kaikki muu, on nisuakin!"

Eukko köpitti pannua päälle panemaan. Ja kun neitoset viimein
vaatteissaan tupaan tulivat, höyrysi kahvi jo kupeissaan. Ja se
maistui ehkä yhtä hyvältä kuin olisi maistunut metsässä. Sillä ilma
oli raikasta täälläkin, akkunat auki ja ovi vielä lisäksi. Eukko oli
kalastajan vaimo ja tottunut tuuliin.

"Mitäs tuo ruskea on?" Pyry osoitti uteliaana pyttyä penkillä.

"Suolassa keitettyjä herneitä, semmoisia ruskeita löttösiä."

"Saako niitä maistaa?"

"Syökää, hyvät ihmiset, jos maittaa!"

Herran ihme, kuinka ne olivat mainioita! Tytöt kyselivät ostaakseen
niitä herkkuherneitä. He olisivat laittaneet niitä joka päivä. Mutta ei
ollut. Oli itsekin saanut muualta.

"Mikä teillä jalassa on, kun onnutte?" kysyi Klaara.

"Koukkuhan siinä. Tulin astuneeksi veneessä. Eikä ole tullut pois
vedettyä."

"Näyttäkääs!"

Näkyihän siinä koukuntapainen ja punotti pahasti koko kantapää.

"Onko teillä mitään terävää?" —

"Onhan sillä Akuslilla partaveitsi. Mutta mitäs...?"

"Antakaahan tänne!"

Pian oli vettä kiehautettu kattilan pohjassa. Siinä Klaara huljutti
veistä ja vetäisi äkkiä aukon akan kantapäähän. Tuli siinä koukku ja
muuta moskaa lisäksi.

"Siinä on toinen Kreets", nauroi Klaara.

"Taitaapa jättää jomotus", tuumi akka tyytyväisenä, kun Klaara
puhtailla rievuilla oli sitonut haavan. "En minä maksusta", torjui hän,
"kun vielä nisutkin ja reta ja sokursipaleet ja kantapää! Minähän tässä
velassa. Kun tulen sinne käymään, tuon jonkun ahvenen körilään tai
hauen vetkaleen, kuinka sattuu Akustille nykäisemään!"

Virkeinä ja iloisina tytöt painalsivat kotiin.

Hyvää tekivät aurinko ja vesi pitkin kesää Pyrylle. Iho ruskettui,
silmä kirkastui, ja voimaa lisääntyi talvenkin varaksi. Ja hyvää ne
tekivät muutenkin: avartui sydän ja tajusi mieli, että ei ole rakkautta
vain kodin piiriin rajoittaminen.



VI.

Ilta Satukannaksella.


Georg ja Birger Borg pistäytyivät Kaarilassa. He olivat kaukaisia
serkkuja, eivätkä he olleet nähneet tyttöjä eivätkä tytöt heitä sen
jälkeen kun aivan pieninä. Ja he suuresti ihmettelivät tyttöjen
"venymistä". Sitten he saivat olla Jorina ja Birinä, sillä Kaarilan
tytöthän eivät käyttäneet oikeita nimiä.

— Miksi he olivat Pyry, Polle, Ter, Kreets ja Untuva? — utelivat pojat.

Kotinimet, mistä ne ovatkaan alkuisin! Sitä on vaikea välistä arvata.

Pyry nyt oli pelkkää pyryä, ja Pollenkin huomasi helposti johtuneeksi
pitkistä sääristä. Ihan pienenä oli häntä sanottu "Tähtisilmäksi".

"Se sopisi nytkin", ilmoitti Jori.

"Sopisi hän Keltaruusuksikin!"

"Miksikä?"

Sitä ei selitetty. Se oli jännittävä salaisuus. Viime kesänä Polle
oli ollut matkalla ja saanut "kavaljeerin". Se oli ollut hirvittävän
kohtelias ja kysynyt, oliko Polle lukenut Jókain "Keltaruusua"? Se
oli johtunut hänen mieleensä, kun Polle oli niin lämpimänkeltainen!
Niinkuin Polle olisi joku kiinalaiskaunotar! Ja hän oli lähettänyt
Pollelle runonkin. Sen nimi oli "Keltaruusu", ja se alkoi näin:

    "Keltaruusu, kaunis tyttö,
    orvonkukka tumma,
    monen mielen sala-syttö,
    sydäntuskain summa!."

Ja he sanoivat, että se oli varmaan ollut suuri runoilija
tai valepukuinen prinssi! Mutta Pyry sanoi, että se oli joku
kauppamatkustaja tai henkivakuutusasiamies. Se oli vähän häijysti
sanottu.

Ter oli ollut alkuaan Pater.

"Hänessä onkin kunnianarvoisinta pyylevyyttä", vakuutti Bir, "onhan hän
yhtä paksu kuin piikakin! Ja hän on hirvittävän järjestyksellinen."

Kreets oli lyhennys Lucretia Borgiasta. Miksi hän on juuri Lucretia
Borgia? Mahdotonta tietää. Ei hänellä ainakaan ole yhtäläisyyksiä
kuuluisan kaimansa kanssa. Sillä tuskin Lucretia Borgian nenä oli
pysty ja tuskin hän oli puvussaan sellainen kuin Kreets, äärimmäisen
huolimaton. "Kreets, sinulla on reikiä sukansäärissä! Kreets, oletko
sinä käyttänyt esiliinaasi uuniluutana? Kreets, mikä merkillinen
sinulla on päässä, onko se olevinaan hattu!"

Untuvako? Ei hän muuta voisi ollakaan kuin Untuva. Isällekin hän on
vain Untuva, vaikka isä täsmällisesti sanookin toisia heidän oikeilta
nimiltään. Untuva on vasta kahdeksanvuotias, pehmoinen, hentoinen,
kevyt, kiltti ja suloinen, ihan kuin untuva.

"Olette aika lapsellisia!" arvosteli Jori. Hän oli jo toista kesää
ylioppilaana. Bir oli tämänkeväinen keltanokka.

"Jori on niin musta, että sopisi melkein Luigi Vampaksi, kun hänellä
vain olisi hartioita!" ihaili Kreets.

Oli elokuun ensimmäisiä päiviä. Ja kuu näkyi jo iltamyöhällä.

"Tänä iltana mennään Satukannakselle", ehdotti Ter.

Sinne mentiin veneellä. Georg ja Birger olivat kaupungin lapsia, joten
heistä soutaminen oli hauskaa harvinaisempana huvina.

He auttoivat innokkaasti voileipien teossa ja tarjoutuivat kohteliaasti
kantamaan kahvipannua ja eväskoria. Pannu oli oikea nokitotto, sitä
kun käytettiin vain tällaisilla retkillä, eikä siis maksanut vaivaa
puhdistaa sitä. Kreetsin oli tapana kantaa sitä seipäässä olallaan
"rosvolippuna". Mutta kun nyt Bir tarjoutui sitä kantamaan, kääri Pyry
sen paperiin.

Isä ja äiti jäivät kotiin ja Untuva.

"Miksi?" kysyi Jori.

"Meidän veneemme kantaa vain kuusi henkeä ja Untuvan."

"Eikö Untuva olekaan 'henki'!"

"Eikä Untuva enää pääse mukaan, kun on jo kosteat illat."

Tultiin metsään ja kiivettiin kiertävää mäkitietä, jonka molemmin
puolin kasvoi valtavia kuusia.

"Tässä on Väärämäki", sanoi Kreets, "ja tässä Pyry aina kaatuu
suksilla."

"Ja tässä sinä olit taittaa niskasi pyörällä! Nähkääs, Kreets laski
polkupyörällä koko ajan vilkuillen taakseen; hän muka ei tarvitse
silmiä pysyäkseen pyörällä!"

"Minähän olin olevinani unkarilainen tyttö. Ne laskevat täyttä vauhtia
pustalla kuinka päin tahansa."

"Niin, mutta hevosella", sanoi Jori.

"Osaan minä olla Unkarilainen hevonenkin! Katsokaas!"

Kreets viskasi läntistyneet puolikenkänsä jaloistaan ja alkoi
juosta ylös mäkeä. Hän muistutti todella juoksijahevosta. Solakkana
ja notkeana, nilkat korkeina ja pää taakse heiteltynä hän juoksi
hengästymättä ylös mäen, samaa kyytiä alas, taas ylös ja alas useaan
kertaan ilman että hän edes huohotti.

Bir hakkasi ihastuksissaan kahvipannua puun kylkeen. Ter otti sen
varovana haltuunsa. Jorikin suvaitsi ihmetellä.

"Se ei ole mitään!" huudahti Polle, "Kreets voi liikuttaa
korviansakin!" — Se oli taito, jota he kaikki olivat Kreetsiltä
kadehtineet. Kreets oli valmis näyttämään kykyään, sillä hän arveli,
että pojat tulisivat vihreiksi kateudesta. Mutta Ter nipisti häntä.
Kaikki ei ole sopivaa.

"Sinulla vasta on keuhkot ja nilkat", ihaili Bir. "Varmasti sinä
voittaisit Hanneksen!"

"Voitan minä sinutkin!"

Kreets kipaisi metsään, Bir kintereillä. He katosivat metsäpolulle,
joka luikerteli honkain lomitse. Päivänlasku leikki keltaisilla,
pitkillä rungoilla ja loi varjoja polun poikki. Oli niin houkuttelevaa
noiden kahden meno, että Ter lylleröi perässä kahvipannuineen, ja Pyry
unhottaen ison siskon arvokkuuden — jonka hän melkein aina unhotti —
porhalsi mukaan, ja Pollen hoikat nilkat värähtelivät.

Mutta Jori sanoi halveksien: "Eivätkö ole lapsellisia, Polly!" — Hän
sanoi Polly, koska se oli hienompaa ja muistutti Englantia, jonne hän
aikoi opintomatkalle. Ja sitten: oli kamalaa sanoa kaunista tyttöä
Polleksi!

Polle vastaili hajamielisenä Jorin arvokkaaseen puheluun, kuunnellen
apeana iloisia ääniä ja veneen kolinaa. Siellä olivat jo ehtineet
rantaan toiset, ja niillä oli hauskaa, sillä he eivät hävenneet olla
lapsellisia.

Tuossa kellui jo vesillä valkoinen vene, jonka kokkaan Ter oli
maalannut nimen: "Untuva". Se oli isän määräämä Untuvan kunniaksi.

Ilta-aurinko kultasi välkkyviä virejä selällä. Rannoilla oli tyyntä,
ja puut näkyivät kuin kuvastimessa. Niissä kohdin, mihin veneen
synnyttämät laineet ehtivät, muodostivat honkien kuvaiset kiemurtelevia
käärmeitä.

Ter istui jo perässä. Pyry komenteli rannalla. Kreets ja Bir riitelivät
paikasta ja olivat kaataa veneen.

Viimein päästiin asettumaan. Bir ja Jori soutivat. Kevyt vene kiiti
nuolena.

"Katsokaas! Tuo tuossa on Aarresaari!" Kreets viittasi kallioista pikku
saarta, jossa kasvoi koukeroisia mäntyjä. "Kun sinne ajaa yksi-öisellä
varsalla yksi-öistä jäätä pitkin, saa aarteen."

"Tuo tuossa on Juhannusniemi. Siinä me aina pidämme juhannusta.
Näettekös, siinä on aina kuin juhannus: valkorunkoisia koivuja!"

"Te olette tainneet ristiä paikat mieleisiksenne". nauroi Jori.

"Melkein. Emme tiedä kaikkien oikeita nimiä. Ja sitäpaitsi se on
hauskaa. Katsokaahan tuota komeata hongikkoa, kuinka sen kultaiset
pilarit kuvastuvat juhlallisina veteen!"

"Muistuttaa kreikkalaisia pylväikköjä", ihaili Bir.

"Ihan niin! Me sanommekin sitä Propylaioniksi!"

"Mutta sitä saa varoen lähestyä veneellä. Huomaatteko tuota miltei
näkymätöntä viriä? Sen alla on haikala."

"Haikala?"

"Niin, sanomme siksi siinä viruvaa hietasärkkää. Se kaataa helposti
kokemattomain veneen."

"Kelpaisittepa luotseiksi vaikka Mississipille!"

"Tottuuhan sitä, kun kaiket kesät on vesillä. Kohta ollaan perillä.
Tässä tämä soma niemi on Marianne-niemi. Siinä Polle kerran luki
Walakorven 'Mariannea', ja me muut parsimme korillisen sukkia."

"Olisitte sitten ristineet sen 'Sukkaniemeksi' tai 'Parsinneulaksi!'
ilvehti Jori.

"Ei. Marianne-niemi kuuluu runollisemmalta."

"Tuossa saaressa, missä tuo suuri petäjä on kaatumaisillaan, sain minä
yhtenä iltana kymmenen särkeä", sanoi Kreets.

"Emmekä me toiset saaneet mitään, kun oli niin kamalaa ajatella
koukussa olevia matoja!"

Vene solahti kaislikkoiseen rantaan.

"Eläköön ihana isänmaamme!" huudahti Bir välittömästi, heiluttaen
valkoista lakkiaan.

"Mihin arvelette tulleenne?" kysyi Pyry.

"Ellei tämä ole Satukannas, niin ei ole satu sitten kaunista!" julisti
Jori.

"Niin, tämä on Satukannas", sanoi Pyry. "On tällä toinenkin nimi. Mutta
meille tämä on Satukannas."

Kapea kannas yhdisti siinä mantereeseen pitkän, hongikkoa kasvavan
niemen. Molemmin puolin aukeni saarekas selkä. Lännenpuolinen loisti
kuin kultakuvastin, auringon juuri painuessa sen syliin. Idän puolella
kaartui mantereeseen pyöreä lahti, jonka rantojen tummat lepät ja
valkorunkoiset koivut kuvastuivat tarkasti tyyneen pintaan. Sisempänä
rannalla kasvoi honkia, ja niiden takana tummaa tiheikköä, joka
saattoi vahvojen runkojen välit näyttämään salaperäisen mustilta.
Keskipäivälläkin sellaista taustaa vastaan voi hämäriköstä hohtava
koivunrunko kummitella metsänneitona, joku kannonpökkelö peikkona,
ja niin oli satu ihan silmin nähtävissä. Kannaksen kohdalla kasvoi
kaislikkoa, minkä läpi vene niin somasti kahahti. Ja kun se loppui,
alkoi lumpeitten valkoinen vyö aina Marianne-niemeen asti.

Bir ja Kreets rupesivat heti kyhäämään tulisijaa ja puuhaamaan
kahvinsaantia. Jori ihaili vielä toisten kanssa paikan kauneutta.

"Tunnustan, että olen ylpeä siitä, että isänmaani on Suomi,
tuhatjärvien ihana maa!"

Pyry elostui.

"Yhdyn sydämestäni sinuun! Meillä ei ole varaa matkustella maamme
kuuluja kohtia ihailemaan, mutta luulenpa, että joka sopukka Suomessa
on kaunis!"

"Oi, olisitpa keväisin täällä!" innostui Polle. "Silloin on Jämsänkoski
kuohuva Imatra, Jämsänjoki vuolas Vuoksi, Päijänne laaja Laatokka!
Näetkö Linnasten vuorta, miksi ei se voisi käydä meillä Aavasaksasta ja
nämä saarikkaat vedet Saimaasta! Katsos tätä harjannetta, puuttuuko se
paljon Punkaharjusta!"

Jori nauroi "'... vaan Häme siitä kallehin! Sen tuskin tiedän
vertaista...' Kaikki kunnia Hämeelle ja sen suloisille tyttärille!"

Kreets ja Bir olivat jättäneet kahvipannun oman onnensa nojaan ja
viskelivät rannalla "voileipiä". Toisista oli se niin hauskaa, että
hekin yhtyivät leikkiin. Pian välkkyivät "voileivät" pitkin pintaa,
mikä pitkissä, mikä lyhyissä hypyissä.

Kuinka herkullisina houkuttelevatkaan voileivät valkealla
pyyhinliinalla, kuinka suloinen onkaan sametinvihreä sammal pöytänä,
kuinka ihanana kiiltääkään musta pannu liekkien keskellä, kuinka hauska
on väistellä savua ja vahtia kuohuvaa kahvia, kuinka soma tuoksu tulee
palavista, tuoreista oksista ja rantaminttujen hienosta hajusta, mihin
yhtyy epämääräinen löyhäys vesikasveista ja etäisen suon salaperäinen
tuntu, joka sumun siivillä leijuu lähemmä! Ja kaiken tämän yllä
laskevan auringon kulta ja kohoovan kuun hopeahärmä. Ne, jotka ovat
kokeneet tätä ulko-ilmaretkillään, muistelevat sitä aina mielihyvin.

Sanomaton hyväntunne täytti nytkin kaikkien sydämet, kun he istuivat
voileipien ja höyryävän kahvin kimppuun.

"Tämä on maailman parhainta kahvia!" vakuutti Bir.

"Juuri siksi, että se tulee savulta", sanoi Kreets.

Joka ainoa voileipä teki kauppansa ja pannu juotiin tyhjäksi.

Sen jälkeen alettiin "nauttia olemisen iloa", kuten Pyry sanoi. Hän
kiipesi veneen kokkaan, kietoutui vahvaan sadevaippaan ja antautui
onnen tunteen valtaan. Miksi hän oli niin onnellinen, sitä hän ei
tiennyt. Siksi kai, kun oli Satukannaksella.

Vaikeni vähitellen luonto. Silloin tällöin kuului väsähtänyt viserrys
tai hypähti unessaan häiriintynyt salakka vedenpintaan, jättäen siihen
hopeisen pyörylän. Kaislat kuin kuiskaillen kahisivat veneenlaitoja
vastaan.

Pyry uneksi silmät auki ja hymyili. Sisäisestä sopusoinnustaan
riemuiten hän käänsi katseensa toisiin ja iloitsi heistäkin. Hekin
kuin täydensivät hänen sielunsa hyväntunnetta ja illan suloa. Polle
nojasi rannalla nuokkuvaa koivua vasten, ollen solakka ja valkoinen
kuin sekin. Jori loikoili siinä lähellä rantakivellä hyräillen
hiljaa "Koivun laulua". Valkoinen lakki loisti kuin jättiläislumme.
Vastakkaisella rannalla erottui päin himmenevää rusotusta Terin
sininen puku pehmein liikkein ja Birin notkea pojanvartalo. He pesivät
kahvikuppeja ja roiskuttivat nauraen vettä toistensa päälle. Lopuksi
he jäivät vellomaan vettä, joka kimaltelevin pisaroin kuin helminauha
liukuili heidän sormiensa lomitse.

Kreets sammutti loimahtelevaa nuotiota. Hän kantoi kahvipannulla
vettä. Joka kerta kun hän loiskahutti pannullisen tuleen, sihahtivat
kipinät kuin säihkyvät tähdet ylt'ympäri. Tuli tuiskahti ja valaisi
koko Kreetsin. Hiusten yli kiedottu punainen silkkiliina loisti silloin
liekkinä, punaiset liivit hehkuivat, ja valkoiset hihat ja esiliina
läikähtivät kuin lumi iltaruskossa, huolimatta siitä, että esiliinan
oli musta pannu vahvasti "varjostanut".

"Kun minä olen kaukana maailmalla, muistan aina tätä", kuului Jori
sanovan. Pyry huojutti hiljaa venettä, ja kaislat kahisivat, pikku
laineet liplattivat laitoja vasten.

Kohta lähdettiin. Satukannas jäi taakse.

"Ihana ilta!" sitä mieltä olivat kaikki, kun he sinä iltana
laskeutuivat levolle.



VII.

Pollen syntymäpäivä.


Elokuun kahdeksantena, oli Pollen syntymäpäivä.

Kunkin syntymä- ja nimipäivän edellä kävi salainen neuvottelu, ja
tuleva sankaritar tunsi itsensä avuttoman yksinäiseksi, sillä hänen
lähestyessään supattelevia sisariaan nämä loivat häneen loukkautuneita
katseita. Kreets sanoi, että syntymä- ja nimipäivä-aatot olivat suuria
katumuspäiviä asianomaiselle.

"Etkö sinä jo menisi käymään Liisi Grönin luo!" sanoi Pyry
ystävällisesti. Eivätkös ne vain vetäneet esiin mahdollisia ja
mahdottomia tuttavia!

"Ymmärrät kai, että olet valittu uhri!" huomautti Kreets.

Taas ne keksivät jotakin hullua, mietti Polle. Hän totteli kuitenkin
ja meni Liisi Grönin luo. Siellä ei ollut lainkaan hauskaa. Liisi
näytteli pukujaan ja tahtoi kähertää Pollen tukkaa. Polle haukotteli ja
ajatteli, kuinka ne mahtavat nauttia kotona. Kun hän viimein arveli,
että kai ne jo ovat jotakin valmiiksi saaneet, kiersi hän kotiin,
mutkaten metsän kautta, menettääkseen aikaa. Mutta kääntyessään
kotipolulle hän näki parin pitkiä sääriä ja kaksi ruskeata palmikkoa
vilahtavan tien kaarteessa. Ihan varmaan se oli Kreets.

Mutta kun hän tuli kotiin, istui Kreets kuin sfinksi kiikkutuolissa, ja
toiset tulivat meluten vinnin portaita ja kyselivät innokkaasti, oliko
hänellä ollut hauskaa.

"Senkin teeskentelijät", ajatteli Polle. "Nyt ne ovat kätkeneet jotakin
vinnille ja koettavat vetää nenästä!" Kunhan se ei vain olisi mitään
epämieluista, sillä sellaisestakaan ei ollut takeita!

Illempana haki isä uistintaan lähteäkseen järvelle.

"Taitaa olla jossakin vinnillä", tuumi hän.

"Minä kyllä haen!" Ter kipaisi heti etsimään.

"Pelkäävät isän löytävän", mietti Polle.

Kesäisin nukkuivat kaikki "isot tytöt" vinnillä "Terin galleriassa". Se
oli hatarasti laudoista kyhätty kamarin tapainen, jotta ilmaa siellä
oli tarpeeksi, ja Ter oli maalannut rumat seinät täyteen kirjavia kuvia.

Tänä iltana kukin sukelsi salaperäisenä sänkyynsä. Kreets vain
sanoi vetäessään peitteet korviinsa: "Herätä sitten minut, Polle,
että ennätän laulamaan!" Kohta sen jälkeen hän oli umpiunessa. Pian
nukkuivat Pyry ja Terkin. Polle kuuli heidän tasaiset hengenvetonsa.

Elokuun tummuus ja viileys täyttivät hataran vinttikamarin. Seinän
toisella puolella sirkahuttivat pääskyset unissaan. Matalasta
räystäsakkunasta valui nousevan kuun valo hopeisena juovana, siirtyen
vastapäiselle seinälle ja valaisten heleästi "Prinsessa Ruususta". Se
oli Terin maalaama suurelle kartongille. Vaaleanpunaisessa puvussa
sinisellä sohvalla istui prinsessa Ruusunen ja kehräsi silmät kiinni.
Ympäröivässä pensaikossa jättiläisruusut loistivat kuin pihlajantertut
syksyllä.

Kuu säkenöi Ruususen kultaisella tukalla ja hopeoitsi värttinän
kuontaloa. Ruusunen näytti hengittävän, huokasi ihan kuuluvasti ja
avasi silmänsä. Ne olivat kuin siniset tähdet. Sitten hän nousi
hymyillen ja kumartui suutelemaan Pollea otsalle.

"Hyvää huomenta, sisar Keltaruusu, onko prinssi Florestan jo tullut?"

Sisar Keltaruusu nukkui nuoruuden viatonta unta.

Aamulla Ruusunen yhä hymyili hälle. Ja prinssi Florestan tuli ja otti
häntä kädestä, he kulkivat tuoksuvassa koivikossa, ja suloinen soitto
täytti ilman. Sävelet tulivat väristen ja arastellen kuin jostakin
kaukaa.

"Ne ovat isäni urut", sanoi prinssi Florestan, "tuolla ne näkyvätkin!"
Urkujen hopeiset torvet kimaltelivatkin koivunrunkojen lomitse.

Polle hieroi silmiään. Auringon säde sattui suoraan niihin. Hän hymyili
unelle ja todellisuudelle.

Missä hän oli? Jossakin pensaikossa hän nukkui, ja punaiset ruusut
hohtivat. Kuin prinsessa Ruusunen!

Hän risti hartaana kätensä, ja ilo läikähti läpi sydämen. Oli niin
juhlallista ja hauskaa. Millä ihmeellä ne ovat voineet niin hiljaa...?
Koivunoksia ne olivat, niitä oli pystytetty ympäri sängyn ja niihin
pistetty tulipunaisia valmuja, hänen lempikukkiaan. Kyyneleet tulivat
silmiin pelkästä hyvästä mielestä. Kyllä ne keksivät! Ja ihan varmasti
juuri silloin lauloivat, kun hän luuli urkujen soivan.

Aivan niin. Alhaalta portailta kuului supinaa ja sitten Kreetsin ääni:

"Varmasti hän ei ole herännyt semmoiseen hyminään! En minä ainakaan
heräisi, vaikka korvan juuressa sillä tavoin suristaisiin!" Ja hän
kuului aloittavan kimakasti: "Juokse porosein!", johon toiset vähän
viivästyen yhtyivät.

Polle pyrskyi. Aina samoja ne ovat!

Sitten seurasi "Sotilaspoika". Ja sitten meluten ylös, Untuva pyörien
suoraan sänkyyn.

"Joko sinä olet herännyt?"

"En!"

"Me toivotamme onnea prinsessa Ruususelle!" sanoi Pyry.

"Yhtyn seuraavaan puhujaan!" ilkamoi Kreets. Ter taputti Pollea
päälaelle ja Untuva kuristi kaulasta.

"Miten sinä Ruususesta, Pyry!" Ja Polle kertoi unensa taikka näkynsä...
ei hän ollut selvillä mitä se oikeastaan oli. Se oli jokaisesta
ihmeellistä. Untuva oli jäykkänä jännityksestä, ja Kreets huudahti:

"Semmoista se on, kun ihmisellä on syntymäpäivä kesällä, että saa
nukkua vinnillä!" Hän oli syntynyt uudenvuodenpäivänä.

Ter oli iloinen Ruususensa puolesta, koska se osasi olla oikein elävä
prinsessa. Pyry sanoi, että hän toivoo Pollen elämän olevan ruusuista
satua!

"Tullaanko sieltä?" huuteli äiti alhaalta, "kahvi jäähtyy!"

Polle nykäistiin vuoteesta, ja tuossa tuokiossa oltiin kahvipöydässä.
Se oli soma. Valmuja, kakku, vielä höyryävä... Mutta? — Polle
purskahti nauruun. Pöydän vieressä seisoi nojallaan hervoton miesparka
tummanpunaisin naamoin. Kädessä sillä oli suuri pahvipala, johon
hiilellä oli "präntätty": "Onnea omalle vaimolleni!"

"Niin, näetkö!" Ja sitten he kertoivat, miksi Pollella eilen oli ollut
niin pitkä päivä. He tahtoivat keksiä jotakin uutta. Ja Ter oli kuullut
Ylisen Bertalta, että Bertan äiti oli kertonut, kuinka hänen kotonaan
joku palvelustyttö oli täyttänyt seitsemäntoista ja he olivat kyhänneet
sille miehen kuvan, jolle olivat panneet kirveen käteen. Seuraavana
vuonna se tyttö oli naimisissa puusepän kanssa.

"Oi, voi!" valitti Polle, "missä on se puuseppä, joka minun pitää
naida!"

"Ei sinun tarvitsekaan nyt puusepälle!" Siksi he eivät panneetkaan
kirvestä käteen, vaikka sen olisi niin helposti saanut liiteristä.
Mutta he pelkäsivät, että Polle silloin heti syöksyisi naimisiin vanhan
Pihlin kanssa.

"Minusta se näyttää intiaanilta!"

"Niin", selitti Ter. "Minä olin juuri maalaamassa naamaa, kun Kreets
lensi metsästä, ja silloin vedin liiaksi punamultaa. Pyry sanoikin:
'Voi, voi, nyt siitä tulee intiaani — ja Polle luulee, että hänen pitää
intiaanille'. Mutta Kreets lohdutti sillä, että hän olisi autuas, jos
joku intiaani huolisi hänet!"

"Ah, hän olisi siis uskoton Viktor-kreiville?" huokasi Polle.

"Mille Viktor-kreiville?" kysyi äiti.

"Erland-enon pojan-pojan-pojalle!"

"Se kiipee vinnin-akkunasta ja pudottaa pääskysen pesän", selitti
Untuva.

"Onpas taas Luigi Vampaa!" halveksi Kreets.

Mutta Untuva ei nyt loukkaantunutkaan. "Se on mummon kirstussa eikä ole
muu kuin rosvo", sanoi hän levollisesti.

"Mitä te taas olette hullutelleet!" torui äiti.

"Sitten me lennätimme sen vinnille piiloon..."

"Ja sitten isä aikoi hakea uistinta sieltä, ja teille tuli hätä!"

"Niin, ajatteles, jos isä olisi löytänyt sen ja tuoda roikuttanut sitä
alas ja murissut: mikä tämä on? Kuka minun vaatteeni tähän on tupannut?
Siinä olisivat olleet hyvät humalat hukassa!"

Pitkin päivää kesti iloa, ja Polle oli vapaa työstä. Olihan hänellä
juhlapäivä.

Illalla äiti itse peitteli Pollen sänkyyn. "Jumala siunatkoon
äidin pikku tyttöä taas hänen uudessa vaiheessaan!" sanoi hän
yksinkertaisesti.

Hetkeä myöhemmin nukkui Polle, niinkuin toisetkin, raikasta unta,
huulilla hymy ja otsalla puhtaus, heijastus nuoren sielun kirkkaista
unelmista.



VIII.

Ruusunpunainen puku.


Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry
sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka
keisari pyytäisi!"

Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on
kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon merkillistä.

Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, — ensinnäkin
koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä, että tanssi
voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus pääsee ja istuu
pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja hämillään, niin kukapa
häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa! Siellä on niin paljon
hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti puettuja, niitä on ilo
pyöritellä.

Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen soman,
ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja samanväriset
silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta uneksinut
prinsessa Ruususesta! Jo seitsemäntoista, ja ruusunpunainen puku!
Hyväinen aika, kuinka elämä saattoi olla ihanaa!

Kaiken tämän ihanuuden antaja oli Pyry. Arkipäiväinen, tuulihattu
Pyry melkein jumaloi Polle-siskoaan. Hän selvemmin kuin muut näki sen
sisäisen hienouden, sen sielun kirkkauden, mikä muodosti Pollen aran
olemuksen. Hän oli nähnyt Pollen tanssiaisissa. Hän aavisti, kuinka
Pollen kauneudenjanoinen mieli kärsi epämiellyttävästä puvusta, vaikka
hän ei koskaan pyytänyt parempia. Pyryn sydäntä kirveli. Polte oli
liian herkkä. Pieninkin loukkaus haavoitti häntä. Pyry tahtoi hiukan
tasoittaa siskon tietä, nyt kun hänellä oli niin mainio tilaisuus.

Täti Brink oli lahjoittanut hänelle tuon kaiken. Täti Brinkin vanhat
viisaat silmät näkivät, että Pyryllä harvoin oli mitään uutta, vaikka
hänellä oli jotenkin hyvä palkka. Täti Brink kysyi silloin, että
mitenkäs sen asian laita oli. Ja Pyry tunnusti, että hän lähettää
kotiin. Täti Brink nyökytteli ja hymyili. Ja kun Pyry lähti lomalle,
pisti täti Brink salaperäisen laatikon hänen kainaloonsa. Vanhoissa
viisaissa silmissä loisti veitikka, kun Pyry ylenmäärin yllätettynä
kiitteli. Herttainen täti Brink!

Mitä täti Brink sanoisi, sitä Pyry oli pelännyt luovuttaessaan lahjansa
toiselle. Jos hän sanoisikin: "En luullut sinun niin vähän arvoa
panevan lahjaani!" — Ei! Kun Pyry oikein selittää, kuinka asia on niin,
täti Brink varmaan ymmärtää eikä loukkaannu. Jos ei täti Brink ymmärrä,
ei sitten kukaan muukaan. Hyvällä omallatunnolla Pyry siis antoi
"kaiken soman" Pollelle, ollen viisaasti vaiti lahjan alkuperästä,
sillä Polle ei silloin olisi suostunut ottamaan vastaan. Ja jos täti
Brink olisi nähnyt Pollen silmien säteilyn, olisi hän ollut yhtä
tyytyväinen kuin Pyrykin.

Pollekin oli tyttö vain, ja sitten tanssi ja Aage Rhein! Aage Rhein
oli vain käymäseltä kotonaan Pietarista. Hyvä isä sitä univormua! Eikö
liene jo täysi upseeri! Kaikki tytöt olivat ihan hulluina häneen. Eikä
se ollut mikään ihme. Sellaiset uneksivat mustat silmät ja mustat
pienoiset viikset. Ja hymy, oi voi sitä hymyä. Ja vartalo, se vasta
komeata, pitkä ja solakka ja univormussa, u-ni-vor-mus-sa! Kaikki tytöt
lauloivat:

    "Aina uneksinut olen univormusta,
    aina pitänyt sotilaan ryhdistä!"

Ja kaikki tytöt hommaavat tanssiaisia, ennenkuin hän ehtii lähteä.
Ja kaikki tytöt toivovat, että hän tanssittaisi juuri häntä ja
kannukset helisisivät. Ja hyväinen aika, kuinka kamalasti kaikki ovat
jännittyneitä. Ja eikö ole aivan hirvittävää, että hän kulkee aina
sysimustalla ratsulla, ihan kuin saduissa!

Sitten Polle oli tavannut hänet. Hän oli juossut postista ja Aage
seisotti ratsuaan, hypähti alas ja tuli kättelemään. Ja siinä samassa
huomasi Polle surkean asunsa: pieneksi käynyt kansallispuku, sen alta
pistävät paljaat, pitkät sääret, ja virttynyt, punainen silkkiliina
sitaistu vinosti päähän. Hän toivoi, että Aage Rhein ei olisi tuntenut.

"Sinä olet kasvanut kovin!" Aage Rhein puristi kapeata, kovaa kättä ja
hymyili sitä hirmuisen ihanaa hymyä.

Se nyt oli juuri pahinta, se kasvaminen, sitä kun koetti käpristyä
kokoon, että olisi sopinut vaatteisiinsa, ja Polle punastui oman
kurjuutensa tunnosta. Mutta Aage Rhein yhä piti kädestä ja hymyillen
katseli päästä jalkoihin. "Arvaan, että sinä tanssit kuin keijukainen!"
— Ah, Polle koetti piilottaa hoikkia nilkkojaan.

"Tehän pidätte tanssit!"

"Pidämme. Tietysti sinä olet kutsuttu?" Tiesihän Polle, että joku
hienoista tytöistä kutsuisi Aage Rheinin.

"Kyllä noin ylimalkaan. Mutta saanhan tulla sinun kutsuttunasi?"

Pollea ihan huimasi. Aage Rhein hänen kanssaan!

"Vai onko sinulla jo toinen?"

"Kukas minulla! Mutta ajattelen, että varmaan moni muu olisi
halukkaasti sinun kanssasi."

"Mutta sinä et olisi? Sinä olet kasvanut kovin, Pollenka!"

"Voi, ei — olen hyvin iloinen, jos sinä minun kanssani!"

"Kiitos! Ja me tanssimme koko illan. Lupaatko minulle kaikki tanssit?"

"Tietysti!" Pollenhan on niin helppo luvata.

"Kiitos! Näkemiin, pitkä, pieni Pollenka!"

Polle tuli hyppien kotiin. Mutta Aage Rheinistä hän ei puhunut
Pyryllekään. Toisinaan on niin, ettei voikaan puhua. Sitäpaitsi oli
Pyry joskus niin kauhean järkevä, niinkuin siitä "Keltaruusustakin!"
"Pyhyh, joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusmies!"

Huomenna, huomenna! Hän ei malttanut illalla olla koettelematta
pukuaan. Mikä onni, että hänellä juuri nyt oli puku! Hän näki
itsensä suloisena peilissä: silmät säteilevinä, huulet hehkuen ja
ruusunpunainen liehuva puku kuin unelma ympärillään.

"Nyt Polle on prinsessa Ruusunen!" ihaili Untuva. Polle on varmaan
somin heistä!

Kreets pyöritti häntä nähdäkseen "kuinka heilui". Ter sanoi häntä
perhoseksi ja Pyry hymyili; nyt oli Pollen sielulla sopiva verho.

Riemua täynnä Polle sukelsi vuoteeseensa. Hän oli nukkuvinaan
saadakseen olla rauhassa ajatuksineen. Oi, kerta hän olisi onnellinen,
täydesti onnellinen. Hän saisi tanssia, tanssia koko illan siroin
kengin ja ruusunpunaisen puvun liehuessa ja Aage Rhein, Aage Rhein
tanssittajana! Jos kuningas olisi käsivartensa tarjonnut, olisi hän
tuskin sitä niin suurena onnena pitänyt. Mitä sanoisivat ne ylpeät
tytöt! Kerran hänkin, Tuhkimo — —. Pollenka! Että Aage Rhein muisti
sanoa niin, kuin lapsenakin!

Huomis-ilta! Kuinka vähän voimmekaan tietää, mitä huominen tuo
mukanaan. Useasti haihtuu se huomaamatta monien mitättömien päivien
joukkoon, toisinaan se tuo tuomisia, iloisen yllätyksen tai syvän
surun. Pollelle se toi jälkimmäisen. Hän oli iltamyöhällä ollut paljain
jaloin kasteisessa ruohossa, saanut hammassäryn, ja toinen poski —
niin, se pyöristyi yhä pahemmin, mitä lähemmäksi ilta tuli. Ja kun
Pollen piti lähteä, pukea päälleen koko ihanuus, oli se niin hirmuinen,
poski nimittäin, että lähtö oli mahdoton.

Jos teistä joku on niin hartaasti kuin Polle toivonut jotakin ja sitten
niin armottomasti pettynyt, niin ymmärrätte, millaista hänen oli. Hän
vain nyyhkytti pää tyynyyn haudattuna. Äiti hieroi ajettunutta poskea
ja siskot ajoivat kipeään hampaaseen mahdollisia ja mahdottomia rohtoja
hiusöljyyn asti. Mutta mitäpä ne auttoivat! Eivät ne voineet lievittää
sydänsärkyä, ja se oli paljon kovempaa kuin hampaan.

Ei mikään lääke voinut auttaa sitä, että hän makasi tässä ja
ruusunpunainen puku ja tanssikengät ja silkkisukat olivat
laatikoissaan, ja Aage Rhein tanssi toisten tyttöjen kanssa. Voi, voi!
Tanssi koko pitkän illan ja hymyili hurmaavaa hymyään.

Elämä oli säälimätön, kurja ja tarkoitukseton. Miksi juuri hänen piti
saada puku ja kaikki ja sitten jäädä sänkyyn! Hän itki niin täysin
sydämin kuin vain seitsentoistavuotiaana voidaan itkeä, ja nukahti
viimein kyyneleihinsä.



IX.

"Synninlukko."


Seuraavana päivänä ei ollut jälkeäkään ajetuksesta eikä särystä. Ja
Polle oikein murjotti. Olisi ollut mukavampi, kun tänäänkin olisi
särkenyt, kun kerta eilenkin, ihan kuin vasite kiusalla.

Pyry houkutteli häntä Myllymäkeen. "Mennään katsomaan, joko on noussut
kangassieniä!"

Polle lähti vastahakoisesti. Pyry lörpötteli ja oli hassunpäiväinen.
Joka kerta, kun hän löysi suuren sienipaikan, niijasi hän ja puheli:

"Päivää, lättänaamat! Ikävä kyllä, että otan teidät vain syötäviksi.
Mutta vakuutan teille, että teidät käristetään oikein voissa eikä
missään rasvassa, ei edes rasvahäntälampaan rasvassa! Voi, voi.
Polle-kulta! Minä suuresti himoitsen nähdä niitä rasvahäntälampaita
siellä jossakin Kaspian kaltahilla. Siellä ne mennä kammertavat, ja
rasvahäntä painaa, jotta pitää olla pienet kärryt alla!"

Hän nauroi omille jutuilleen. "Se vasta mautonta", olisi Kreets
sanonut. Pollea vain harmitti.

"Ja kun kerran Ruotsin kuningas kysyi eräältä suomalais-äijältä — ei,
kun suomalais-äijältä kysyttiin — taikka lappalais-äijältä —"

"Taikka voguli-ostjakki-samojeedi- ja niin edespäin -äijältä!"
keskeytti Polle äreissään.

"Niin, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän arveli kuninkaan elävän, sanoi
hän: hätäkös sillä, makaa vällyissä uunilla ja syö voissa paistettuja
rusinoita!"

"Tuo nyt on ikuisen vanha juttu", halveksi Polle.

"Kyllä, kyllä. Mutta kun ajattelen noita kangassieniä pannussa, tulivat
ne voissapaistetut rusinatkin siihen."

Pyry näytti niin murheelliselta, että Pollen viimein täytyi hänelle
mieliksi vähän hymyillä.

Ropsis, rapsis! Äkillinen pimeys ja vettä kuin kaatamalla. Ukonpilvi.
He juoksivat suuren kuusen alle ja pysyivät kuivina.

Mutta nyt oli metsä sateen liottama. Läpimärkinä kietoutuivat hameet
piankin pitkin sääriä, ja kengät litsuivat vettä. Päälle päätteeksi he
olivat eksyneet.

Lopulta Pyry huomasi tuskin näkyvän polun kankaalla.

"Seurataan tätä, ehkä se vie kotiin. Jonnekin sen täytyy viedä, ehkä
johonkin torppaan. Siellä saisimme jotakin lämmintä!"

Tie luikersi lepikköön, kulki pitkin vuoren kuvetta, painui näreikköön,
nousi taas rinteelle, sieltä laskeusi laaksoon. Se tuntui loputtomalta,
päättömältä. Tytöt alkoivat väsyä laahatessaan raskaita sienikorejaan.

Äkkiä he pysähtyivät hämmästyneinä. He olivat tulleet syvään rotkoon,
jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät niin
korkeina, että taivas näytti olevan määrättömän kaukana. Alkujaan ehkä
nämä vuoret olivat olleet yhtä, niin toistensa osilta ne näyttivät.
Jonkun mahtavan mullistuksen kautta olivat kai kerran repeytyneet,
ensin halki, jolloin oli syntynyt tämä rotko, sitten poikittain, sillä
oikeanpuolinen seinämä oli kuin jättiläistaltalla katkaistu.

Varmaankin rotkon suu antoi etelään, koska ylen voimakas kasvullisuus
rehoitti siinä. Sananjalkaa monenmoista komeina pensaina, kuuset
kohosivat mustina välkkyvälehtisten raitojen ja leppien lomitse. Ja
missä vain hituisenkin multaa sopii jyrkänteen koloihin, siinä riippui
sammal tai helisi haapa tai kumartui koivu hentona ja kituisena,
varovasti työnnellen juuriaan kiven kovaan sydämeen.

"Tämähän on kuin rotkot Coloradon Canoneissa", tuumi Pyry ihastuneena.

He seurasivat polkua. Se vei hetteeseen, jonka hyllyvälle pinnalle
ei uskaltanut mennä. Silmättyään eteensä he huudahtivat saman kauhun
täyttäminä. Hetteen keskellä, aivan vasemmanpuolisen kallioseinän
kupeessa, kiilui mustana ja uhkaavana synkkä suonsilmä.

"Me olemme 'Synninlukolla'!" kuiskasi Polle. Todellakin, se se oli.
Synninlukoksi sitä sanottiin, tätä salaperäistä lähdettä, josta ei
kukaan tietänyt, mistä sen musta vesi sai alkunsa, eikä sen syvyyttä
ollut kukaan mitannut. Onneton se, joka sinne suistui; ei sen ruumista
siunattuun maahan saatu, ken yritti ottamaan, vajosi itse. Ainoastaan
kerran se oli uhrinsa päästänyt, joskin hengetönnä. Oli tuolta
kalliolta pudonnut siihen lehmä ja pappilan tyköä joesta oli se ylös
saatu. Tahtoi kai näyttää, että on sillä maan alla mahtavat väylät
vallassaan.

Kaikenkaltaisia taruja kerrottiin Synninlukosta. Ehkä siksi,
että paikka oli niin synkkä, nimi niin outo ja lähde niin kumma;
kuivimpanakin kesänä sen vesimäärä oli sama kuin sateisimpana
syksynäkin. Pyry ja Polle katselivat uteliaina luota merkillistä
lamparetta. Kuin portti manalaan se oli tai kuin jonkun salaisen
rikoksen tyyssija — siitäköhän sen nimikin? Oliko tällä paikalla
tehty kaamea tihutyö ammoisina aikoina, vai oliko vain kansan
mielikuvituksessa syntynyt synkkä nimi synkälle paikalle? Kukapa sen
tiesi. Omituisen kaamea tuntu oli kumminkin koko rotkossa ja eniten
tuossa lähteessä. Ei ollut ainuttakaan lintua livertämässä. Ja tytöistä
näytti miltei luonnottomalta, että kimppu kissankelloja oli kiivennyt
kallionkylkeen ja siinä sinisiä tiukujaan hilpeästi helisytti. Mikään
iloinen ei tänne sopinut. He alensivat äänensäkin vain kuiskeiksi.

Lähteen yläpuolella oli kallioseinässä syvennys, aivan kuin ovi.

"Kas, siinä on kissanreikäkin, kuin metsämökkien porstuanovissa!"
huomautti Pyry, ja hänen hilpeytensä palasi. "Mitähän, jos koputtaisi
ja huutaisi Seesam! Millainen otus tulisi avaamaan?"

"Älä laske leikkiä!" Polle hätääntyi. "Minusta on kuin oudot voimat
täällä peliään pitäisivät. Ihminen pienentyy niin mitättömäksi!"

"Annas kun katson litistyneitä kenkiäsi, joko ovat pienentyneet kuin
Lagerlöfin Peukaloisen puukengät!"

"Sinun on hyvä olla", sanoi Polle surullisesti. "Mutta minun ei. Olen
ollut häijy." Ja Polle kertoi kaikki. "Tässä nyt tulin ajatelleeksi,
että se oli minulle oikea rangaistus, etten päässytkään. Sillä enkös
vain toivonut, vaikkakin salavihkaa, että toiset tytöt olisivat hiukan
harmissaan. Ja sitten minua ihan repeli, kun kuvittelin, kuinka hän
tanssii muiden kanssa!"

"Rakas Polle!" Pyryllä kimaltelivat kyyneleet silmissä, "sinä olet
pelkkää kultaa! Niinhän ajattelee moni muu, sen verran pahaa. Minä niin
mielelläni olisin suonut sinulle sen ilon ja olin niin pahoillani, kun
et päässyt."

"Minä kyllä tiedän, että jotkut monesti ovat aika häijyjä", sanoi Polle
miettivästi, "enkä käsitä, miksi he eivät saa siitä muistutusta. Minun
on kuitenkin niin, että saan heti palkan, kun ajattelenkin olla paha.
Ei kai minulle ole suotu sellaista onnea kuin muille tytöille."

"Jos nyt kaikkea voi onneksi ottaa. Eiköpähän onnea ole juuri se,
että revitään juurineen pahan idutkin, niin kirvelevältä kuin se
silloin tuntuukin. Oikea onnihan kasvaa sisästä käsin. Usko minua,
Polle, elämässä on suurempiakin arvoja kuin tanssiaiset. Mutta minä
olen huomannut, että ne voi saavuttaa vasta sitten, kun on oppinut
voittamaan oman itsensä."

"Pyry, se sinut tekee niin yllättäväksi, että sinä saatat puhua
tyhmyyksiä ja taas jotakin niin kovin viisasta. Ja sitten sinä osaat
puhaltaa huolet pois."

"Olen oikea sekasotku!" Pyry nauroi kyyneleet kuiviksi. Mutta Polle
vaistosi herkästi, että vallattomuuden alla oli taisteluja, ehkä
ankariakin, vaikka Pyry oli kyllin voimakas kantamaan kaiken yksin,
uskoutumatta kenellekään.

"Usko pois, elämä on suurta ja hyvää aina, kunhan sille vain kykenemme
antamaan oikean arvon!" — Pyry kietoi kätensä Pollen vyötäisille.

Iloinen elämänrohkeus ja elämänhalu, jota Pyry ikäänkuin kuohui,
terästi ja virkisti Polleakin.

Taivas seestyi. Sininen läikkä näkyi rotkon yllä ja peipponen lennähti
haavan oksalle liverrellen: pink, pink, link, link!

"Ehkä Synninlukko on sellainen, että se sulkee pahan meistä itseensä!"
sanoi Polle keventynein mielin.

"Minusta tämä on komeampi Ljungarsin lähteeksi kuin Topeliuksen
kuvaama", virkkoi Pyry.

"Kun vain ilmestyisi joku valkoinen tyttö meitä johtamaan!"

"Menemme vain takaisin päin, tottapahan viimein tulemme tielle!"

Reippaasti astuen he ennen pitkää joutuivatkin maantielle.

"Heipparallaa! Tuollapäin on Myllymäki!" He alkoivat juosta, kunnes
kasvot hehkuivat ja märät jalat olivat kuumina liikkeestä. "Liike
synnyttää lämpöä!" luki Pyry, innokas voimistelija.

Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö
sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"

Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään
turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt
kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella
kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta
tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja
havunneuloja.

Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä
hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"

"Minä — minun särki hammasta ja luulen, että se oli oikein."

"Miksi?"

"Kun minä niin kovasti toivoin pääseväni!"

"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti
toivoit!"

"Tanssitko sinä — kenen kanssa — kokoillan?"

"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit
minulle, eikä sinua ollutkaan!"

"Kuinka sinä —?"

"Minä lähdin pois, kun hetken olin odotellut sinua."

"Voi sinua!" Suuri ilo säteili viattomasta silmäparista.

Aage Rhein hymyili.

"Mutta", sanoi Polle katuvana, "olisit sinä saanut tanssia heidän
kanssaan!"

"Pollenka! Pysy sinä aina samana, semmoisena kuin olet, kirkkaana! Minä
lähden nyt. Hyvästi!" Hän teki kunniaa Pyrylle, hypähti ratsulleen ja
katsahti vielä kerran Polleen. Ja, hyvä isä, hän ei hymyillyt yhtään.
Silmät olivat totiset. Ja sitten hän meni. Hirveän kiire hänellä oli.

"Melkein luulen", sanoi Polle, kun he kotvan äänettöminä olivat
kulkeneet, "että ellemme olisi käyneet Synninlukolla, emme olisikaan
tavanneet häntä."

Pyry vain nyökäytti päätään ja auttoi toisella kädellään Pollea tämän
sienikorin kantamisessa.



X.

Kreets käy maailmalla.


Kreets istui junassa, joka läheni Tamperetta. Sydän sykki ja posket
paloivat. Nyt hän pääsisi kiihkeästi haluamaansa maailmaan.

"Aina ja ikuisesti saan minä olla kotona", oli hän ruikuttanut. Ja
koti oli tuntunut vankilalta ja hän itse elinkautiselta vangilta,
joka ei ikinä saisi kurkistaa avaraan, ihanaan maailmaan. Semmoiseksi
oli kasvanut hänessä maailmallelähtökuume, että koko kotiväki oli
siitä kiusaantunut. Ja viimein hänet oli pakattu hevoseen ja käsketty
kyytimiehen hommata hänet junaan. Ja siinä hän nyt körötti junan
pysähtyessä Tampereen asemalla. Oli keskiyö, Kreets ensi kertaa
matkalla, eikä ketään vastassa. Se oli Kreetsin oma syy. Hänen oli
pitänyt kirjoittaa veljelle, mutta kotiväen tietämättä hän oli sen
jättänyt tekemättä toimittaakseen yllätyksen. Hiukan häntä pökerrytti
turvattomuuden tunne. Matkustajia tunkeutui vaunuista ja vaunuihin.
Kaikilla oli kiire, eikä kukaan välittänyt Kreetsistä. Kreets työntyi
toisten mukana läpi asemahuoneen.

Elokuun yö oli jo tumma, mutta katuvalot olivat sytyttämättä, ja
hämäränä hupeni Hämeenkatu etäisyyteen. Kreets tiesi, että veli asuu
juuri tämän kadun varrella. Olisipa ihme, ettei iso ihminen osaisi, kun
tietää kadun ja numeron! Varmuuden vuoksi hän meni vielä tarkastamaan
kadun nimeä. Oikea se oli. Hän laahasi suurta matkalaukkuaan ja asteli
eteenpäin. Hänestä oli hauskaa, vaikka vähän peloittavaakin, olla
näin yksin vieraassa kaupungissa. Tietäisivätpä ne kotona, niin ei
niitä nukuttaisi! Liikkeitten suuret näyteakkunat loistivat peileinä
hämärässä, ja katukivityksellä kaikui ajurin hevosen kapse.

Kreets joutui Hämeensillalle. Tammerkoski kohisi. Sen molemmin
puolin jyrisivät monikerroksiset tehtaat. Valaistuina ne näyttivät
satulinnoilta. Eivätkö sitä olleetkin! Kuinka monta ihmiskohtaloa
kätkeekään tuollainen tehdas! Ja eikö se samalla jyrise jännittävintä
satua: keksintöjen mahtia, maan vaurastumista.

"Tampere, Tammerkosken varrella, kauniilla paikalla, maamme suurin
tehdaskaupunki..." — lörpötti Kreets, maantiedetunteja muistellen.
Kiusallista on lukea maantiedettä, toista olisi nähdä sitä.

Sillankorvassa on teatteri. Sen hän tunsi kuvien mukaan. Siellä oli
valoa, soittoa, ja verannalla riippui kukkia ja värilyhtyjä. Kreetsin
päätä huimasi maailman ihanuus. Siinä vieressä on vanha kirkko.
Olipa sen puisto pimeä! Vanha aaveitten pelko valtasi Kreetsin, ja
puolijuoksua hän tuli poikki torin. Raatihuoneen kello oli jo tulossa
kaksi. Jopa olisi aika päästä sänkyyn.

Vihdoinkin Kreets löysi oikean numeron alituisesti juostessaan
kurkoittamaan puolelta toiselle. Mutta — portti oli lukittu. Kreets
jyristi kaikin voimin, vaan siitä ei apua. Siinä hän nyt seisoi
raskaine kantamuksineen ypö-yksin sydän-yöllä, keskellä tehdaskaupungin
pääkatua. Alkoi miltei itkettää. Tässäköhän hänen oli seistävä aamuun
asti? Ja niin tuiki väsyneenä.

Joku yksinäinen herrasmies tulla toikkaroi kadun poikki. Kreets
ilostui. Ehkäpä tuo keksii keinon.

"Minä en saa porttia auki!" huudahti hän.

"Oo, pikku ystävä, se ei tee mitään", soperteli tämä, "minä kyllä saan
portin auki".

"Saatteko!" Kreets unhotti kyyneleensä.

"Saan, minun porttini, mennään yhdessä, serkku!" Hän tarttui Kreetsin
matkalaukkuun. Mutta Kreets riuhtasi sen reippaasti pois.

"Serkku!" huudahti hän, "minulla ei täällä päin voisi olla muita
serkkuja kuin Bir..."

"Minä juuri Bir!"

Kreets nauroi että katu kaikui. "Kylläpä Birin naama venyisi, kun hän
kuulisi itseään verrattavan tuommoiseen vanhaan ukonkänttyrään!"

"Minäkö vanha ukkokänttyrä!" Herrasmies astui loukkaantuneena
lähemmäksi.

Samalla Kreetsin naurun houkuttamana lähestyi poliisikin. "Mitäs täällä
on?"

"Niin, kun tuo sanoo itseään Biriksi ja tahtoo kantaa laukkuani..."
Kreet lopetti kummissaan. "Mihin hän joutui?"

"Piti parhaimpana kadota. Mutta mitenkäs te tässä, keskiyöllä?"

"Minä vain..." Kreets kertoi koko matkansa ja nykyisen toivottomuutensa.

"Mennään nyt aluksi poliisikamariin. Tuumitaan siellä sitten." Ja
niin Kreets astui keskelle puoli-unista poliisiparvea, joka uteliaana
katseli häntä. "Mitenkäs tämmöinen tänne?"

Mutta kun he kuulivat asian, olivat he kilvassa kohteliaita. "Neiti
istuu tähän, neuvotellaan yhdessä!"

Kreets istui helpoittuneena, pyyhki hikeä kasvoiltaan ja katseli
kaihoten topattuja penkkejä. "Voisipa täälläkin nukkua", virkkoi hän.

"Niinpä kyllä", myöntelivät miehet. Heidän tuli sääli. Kreets oli niin
turvaton honteloine vartaloineen, ruskeine palmikkoineen ja unisine
lapsensilmineen.

"Enhän minä osannut arvata, että pannaan portit lukkoon, vaikka on
poliisit ja kaikki. Jos minulla vain ei olisi ollut matkalaukkua,
olisin kiivennyt yli."

"Tokkohan sentään!"

"Olisin. Kotona minä kiipeän vaikka mihin!" Kreetsin uni haihtui ja
poliiseilla oli hauskaa.

"Meneeköhän sinne telefoonia?" huomasi joku kysyä.

"Menee!" Kreets muisti numeronkin, ja niin siitä pulma selvisi.
Veljelle soitettiin, ja hän lupasi tulla heti, kun saa vaatteet ylleen.

"No, miten sinä täällä olet?" Veli oli uninen ja äreä.

"Niin, kun sinun porttisi oli lukossa, ja eräs herra sanoi minua
serkukseen."

"Mikä herra?"

Poliisi selitti asian. Veli suuttui. "Kuinka sinä sillä tavoin tulet!
Olisit joutunut vielä jonkun roiston kynsiin!"

Kreetsiä suloisesti pöyristi. Sehän oli kuin parhaimmissa
salapoliisiromaaneissa. Entäs jos täälläkin olisi oikea rosvoliiga,
kuten esimerkiksi Sisiliassa! Ja ne olisivat pidättäneet hänet ja
vaatineet lunnaita, ja häntä olisi kauheasti kammottanut.

"Mutta kylläpä ne olisivat saaneet pitkän nenän", sanoi hän ylpeästi.
"Minun rahani ovat kaikki sukassani!"

"Oletko sinä yksin raahannut tätä laukkua? Miksi et ottanut ajuria
asemalta?"

"Ettäkös vain minä maksamaan ajurille, kun minulla kerran on jalat
ja kädet! Ja äiti käski minun valvoa laukkua, siellä kun on sinulle
kaikkea, voita ja kotona leivottua pullaa ja...

"Tule nyt jo!"

"Kiitoksia paljon kaikesta ja hyvää yötä!" hyvästeli Kreets uusia
tuttujaan.

"Hyvää yötä ja kiitos seurasta!" vastasivat he iloisesti.

Kreets tahtoi heti peseytyä, vaikka olikin yö, sillä äiti oli sanonut,
että rautatiellä pölyttyi ja sai vaikka mitä. Veli neuvoi hänelle
kylpyhuoneen salaisuudet. Kreets loiskutteli hirveästi ja nautti
"ihmistymisestään".

Mutta aamulla veli heräsi ennen aikojaan epämääräiseen solinaan.
Kylpyhuoneen oven alitse tihkui vesi. Kreets oli jättänyt johdot auki.
Veli ärtyi aika lailla, sillä hän sai itse tehdä siivoojan virkaa.
Kreets ei avannut edes silmiään, vaikka veli kävi häntä herättelemässä.
Hän nukkui makeasti puoleen päivään ja oli onnellinen, kun ei kuulunut
tuota tuttua: "Kreets, sinä ikuinen unikeko, etkö sinä milloinkaan opi
heräämään!"

"Pyhyh!" tuumi Kreets, kun veli vähän happamana kertoi uhanneesta
tulvasta. "Mahdotontahan on heti muistaa kaikkea. Ja sitten sanookin
Pyry, että parempi on turvautua vieraisiin herroihin kuin veljeensä;
sillä veljet ovat aina epäkohteliaita sisarilleen!"

"Ohoo! Hämmästyttävä totuus, neitiseni. Mutta minä tahdon nyt olla
kohtelias ja tarjoudun käytettäväksesi!"

"Kiitän sekä kumarran! Lähdet siis näyttämään minulle kaupungin
merkillisyyksiä!"

He kulkivat pitkin puistoa Mustanlahden kallioille, jonka rinteellä
taiteilija Vikströmin muovailema suihkukaivo päättää esplanaadin.
Ylevänä istuu kaarellaan Pohjan neito, ja somasti kimalsivat suihkut
päivänpaisteessa. Kreets haltioitui.

"Ajatteles, että voi luoda jotakin niin elävää! — Ihan kuin meidän
Missukka!" ilostui hän huomatessaan kissan mummon liepeissä. Altaasta
kohoilevat vesisuihkut olivat kuin hentoja kukkavihkoja, helmistä
koottuja. Kreets nautti vilpittömästi.

"Terveisiä maalta!" kuului läheltä ivallinen ääni. Pari tyttöä meni
ohitse kasvot ilkeässä viurussa. Kreets punastui ja aristui. Oliko
hänessä jotakin tahditonta?

"Nyt nousemme kalliolle katsomaan Näsijärven aavaa pintaa!"

Mutta Kreets oli haluton. Ei Näsijärvi eikä Näsilinna aarteineen häntä
huvittaneet.

"Mitäs nyt, neitiseni!" ihmetteli veli.

"Niin, kun minä en ymmärrä, miksi ne vieraat tytöt sanoivat niin ja
katsoivat ilkeästi!"

"Maksaapas vaivaa pahoitella sellaisia! Joitakin sivistymättömiä
tyttöjä!"

"Mutta heillä ehkä oli syytä sanoa niin. Minullahan on varsikengät, kun
heillä oli puolikengät ja niin korkeakorkoiset — ja heillä oli uudet
hansikkaat, kun minun on Pyryn vanhat!" Reipas Kreets, joka kotona ei
huomannut, mitä hänellä oli yllään, oli äkkiä tullut turhan tarkaksi
ulkonäöstään parin tyttöheilakan typerän sanaheiton vuoksi.

"No, sen me korjaamme heti", virkkoi veli hyväntuulisesti.

Mentiin kenkäkauppaan. Kreets mieltyi kohta korkeakorkoisiin
kiiltonahkakenkiin. Mutta sitten tarvittiin toiset sukat myös ja
hansikkaat. "Otan molemmat ruskeat. Pyry sanoo, että on hauska, kun
sukat ja hansikkaat lyövät yhteen. Ja minulla on hatussa vähän ruskeaa."

Kreets tarkasti tyytyväisenä itseään isosta kuvastimesta. Hoikka
vartalo tummansinisessä kävelypuvussa. Se oli kyllä Pollen vanha
leninki, mutta kun se oli käännetty ja somistettu ruskeankirjavalla
silkillä, niin se oli kuin uusi. Pieni, sininen, ruskeareunainen hattu
oli vähän vinossa, ja toinen palmikoista oli pudonnut yli olan. "Olenko
minä nyt 'terveisiä maalta'?"

"Sinussa taitaa olla tyyliä!" nauroi veli. "Mutta enpä luullut, että
Kreets voi olla koketti!"

He ihailivat Pyynikin kaunista harjua ja sen alla päilyilevää
Pyhäjärveä. Kreets asteli joustavasti ja heitti uhkamielisiä silmäyksiä
käveleviin kaupunkilaistyttöihin.

"Nainen nauttii aina siitä, että hän on hyvin puettu", selitti hän.

"Ohoo!" ihmetteli veli.

Samassa nauttiva nainen päästi tuskanhuudon. Korkeat korot kostivat.
Hän oli nyrjähyttänyt nilkkansa. Se koski kipeästi. Ja yhtä kipeää
teki, kun tohtori veti sen paikoilleen.

"Olen ollut aika typerä, kun rupesin näyttelemään", sanoi hän vähän
häpeissään.

"Mitä näyttelemään?"

"Kaupungin-daamia. Kun minä kumminkin olen vain Kreets, maalaistyttö!"

"Hyvä on, että olet vain Kreets, maalaistyttö!" sanoi veli lämpimästi.
"Terveisiä maalta on paljon miellyttävämpi kuin tyhjä keimaileva
kaupunkilaiskoketti. Mutta vedäpäs nyt oikeat kengät jalkaasi, niin
lähdemme Pelitiin!"

"Eläviin kuviin!" Kreets riemastui. "Pyry kertoo, kuinka te pieninä
näyttelitte eläviä kuvia ja olitte sytyttää lakanan!"

Veli nauroi ääneen. Lapsuusajan ilot muistuivat mieleen, ja hän oli
jälleen poikanen poikamaisesti rupattelevan siskon rinnalla.

Kreets nauroi niin tartuttavasti hassunkurisille kuville, että koko
katsomo oli yhtenä hihityksenä. Veli tunnusti, ettei hänellä ole
pitkään aikaan ollut niin hauskaa iltaa. Kreets sanoi samaa. Ja kun
veli oli varannut kokonaisen torttuvuoren teepöytään, vakuutti Kreets,
että maailmalla on kerrassa hauskaa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

"Haloo, unikeko!"

Kreets oli noussut, kiehauttanut teen ja tarjosi veljelle sänkyyn. Hän
oli äärettömästi ponnistellut voidakseen nousta, ja että hän siinä
onnistui, oli ihmeellistä. Mutta eilisiltaisia torttuja oli vielä
jäljellä. Ja sitten hän tahtoi tunnollisesti mennä kirkkoon, kuten
kotonakin joku heistä aina meni.

"Joudupas pukeutumaan, että ehditään! Missä kirkossa sinä tavallisesti
käyt?"

"Minäkö?" Veli hämmentyi. "Johanneksen kirkossa", sanoi hän viimein.
Siellä hän oli kumminkin käynyt kerran.

Kuinka kaunis onkaan Johanneksen kirkko harmaine kiviseinineen ja
punaisine kattoineen! Jo kiviaitakin ilostutti Kreetsiä.

"Tämähän onkin pohjoismaiden kauniimpia", huomautti veli.

Ja sisällä! Pehmoisena virtaa valo lasimaalausten läpi, ja
alttaritaulun valoisa ylösnousemus ylentää mieltä. Urkujen äänet
kaikuvat juhlallisina ja sulavina.

Ruskeapalmikkoinen pää painui penkkiin rukoukseen. Sitten hehkuvat
kasvot kohosivat veljen puoleen. "Tämä on saarna!" kuiskasi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että jo tämä kirkko ja soitto on ihana saarna!" Hän
vaikeni, pappi oli astunut alttarille.

"Kyllä se on ihmeen kaunis. Mutta minulle on kotikirkko rakkaampi!"
tunnusti hän kotimatkalla.

"Niin vainenkin", nauroi veli. "Siellähän ovat vielä ne mainiot
ornamentit pyhistä miehistä ja naisista, jotka ovat siveästi
avokaulaisia!"

"En minä niitä. Mutta alttaritaulu on kaunis. Siitä ihan säteilee
kirkkaus, ja kun Pyry pääsi ehtoolliselle ja oli polvillaan valkoisessa
puvussaan alttarin edessä, täytyi minun itkeä. Sillä Pyry oli kuin
enkeli. Ja kaikki oli niin ihmeellistä."

Veljen mieli herkistyi. Hän muisti oman polvistumisensa alttarin edessä
ja isän, äidin ja Pyryn liikutetut kasvot. Hän oli vanhin. Ja kun hänen
ja siskojen väliltä vielä oli kuollut veljiä, oli ikäero sitä suurempi.
Pyry oli kauemmin pysynyt lähempänä. Nuoruudestaan huolimatta oli veli
saanut huomattavan paikan ja työskenteli kuumeisen kiihkeästi, työ ja
pyrkimys eteenpäin olivat hänelle kaikki kaikessa. Hän tunsi kykynsä ja
ne suuret mahdollisuudet, mitä se avasi hänelle, ja omat voimat miltei
huumasivat hänet. Koti jäi niin kaukaiseksi.

Nyt hän kuin havahtuen huomasi, että juuret ovat aina kodissa.
Missä ikinä kuljemmekaan tai kuinka pitkälle pääsemmekään elämän
kilpakentällä, koti se on sittekin sitä, mikä on parasta meissä.
Hän oli laiminlyönyt kodin. Nyt hän tahtoi jollakin tavoin korjata
laiminlyöntinsä.

"Kreets", sanoi hän lämpöisesti, "jääpäs sinä tänne minulle
emännöimään! Minä kyllä ostan torttuja ja muuta hyvää!"

Herkuttelu oli Kreetsin helmasynti, ehdotus siis houkutteleva. "Sinä
olet koko hyvä!" huudahti hän. Ankarasti takoi hän lattiaan jalkojaan;
hän mietti. Viimein hän virkkoi: "Suo anteeksi, minä en voi jäädä."

"Miksi et?"

"Niin, näätkös, on niin paljon sellaista, niinkuin nuo vesijohdot,
voisin unohtaa. Ja sitten minä taitaisin tulla niin merkilliseksi,
ymmärräthän, ne korkeat korot ja muuta semmoista. Enkä minä osaakaan
vielä paljon mitään laittaa. Ja kun jo tulee syksy, niin täällä on niin
valoista ja kuivaa!"

"Mutta sehän juuri on hyvä! Ja kyllä täälläkin sataa, jos sitä ikävöit!"

"Ei se ole semmoista. Voi, se vasta on hauskaa, kun syys-iltana tulee
kotiin jostakin ja on rapakkoa paikotellen polviin asti. Ja sade
pieksää likomäräksi, ihan hytisee vilusta. Tuuli ulvoo ja lennättää
lehtiä, ja pihakoivut valittavat myrskyn käsissä. Sitten kotia kun
lähestyt, niin pilkoittavat kirkkaasti valaistut akkunat läpi sakean
pimeyden, ja tuntuu niin hyvältä kun tietää, että tuossa tuokiossa on
sisällä. Ja siinä kun oven aukaiset, on niin suloista, että naurattaa.
Uunissa räiskyy tuli, kattolamppu valaisee kirkkaasti, isä istuu
keinutuolissa tohveleissaan ja lukee lehteä, tytöt ympäri ison pöydän,
mikä neuloen, mikä lukien tai äidin kanssa illallista hommaten. 'Voi,
lapsi-kultani, oletpa märkä!' huutaa äiti. Ja sinuakos hellitään
ja kuiviin puetaan. 'Kaatakaa, tytöt, kuumaa teetä, että lämpiää!'
Ja siinä sitten istut ja nautit ja niin on hyvä, ettei mihinkään
vaihtaisi!"

"Ei, älä vaihdakaan, pikku Kreets", sanoi veli liikutettuna. "Kasva
sinä vain kodissa vielä. Pysy siellä niinkauan kuin saat siellä olla.
Kyllä tulee aika maailmallakin kulkea."

"Niinpä pysynkin. Koti on paras. Suuri maailma on kyllä mukava. Mutta
täytyy olla hyvin viisas, jotta siellä voi olla mukana."

"Kyllä. Viisas sitä pitää olla."

"Nyt minä lähtisin heti kotiin. On niin ikävä, että..."

"Älähän nyt vain itkuksi pistä."

"En minä ole mikään itkupussi. Mutta kotiin minun pitää päästä!"

"Maltas, katsotaanpas nyt niitä junankulkuja. Ja mitenkäs sen hevosen
laita olisi?"

"Onhan sinulla puhelin. Soita kotiin, että lähettävät hevosen!"

"No, niin!" Veli sai kierretyksi kotiin puhelimitse. — "Tahtovat
puhutella sinua."

Kreets tempasi kuulotorven. "Niin, minä se olen, päivää! — En minä
enää. — On niin kova ikävä. — Kun saisi jo iltajunalle. — No, yöjunalle
sitten. — Terveisiä. — On niin ikävä kaikkia, Missukkaakin. — Kyllä
minä. Näkemiin vain!"

"Yöjunalle saavat hevosen. Voi, voi, illalla minä jo pääsen lähtemään,
ja huomenna olen jo kotona!" Kreets pyöri yhdellä jalalla ympäri
huonetta.

"Kylläpä minun nyt tulee ikävä", sanoi veli.

Kun Kreets istui sälytettynä junassa ja veli hyvästeli, virkkoi tämä:
"Jouluna minä tulen varmasti kotona käymään!"

"Voi, voi, tulekin! Tulette Pyryn kanssa samalla hevosella. Kuinka
mainiota! Me pidämme pannua kuumana ja kuuntelemme, kuuluuko
kulkusia...!"

"Niin, Kreets. Kiitos siitä, että kävit maailmalla!"

"Kiitos sinulle! Mutta kyllä minun on hyvä kotona!"



XI.

Tehdas.


Seurahuoneen sillalla seisoivat Pyry ja Polle. Syyskesän lämmin
ilta kietoi seudun pehmeään tummuuteen. Läheisestä puutarhasta
leijui väkevänä leukoijien tuoksu, ja vastapäätä olevan saarihuvilan
sähkövalot kuvastuivat kosken niskan tyyneen suvantoon. Koskien välisen
järven, "Kosk'keskisen" rannoilla vilkkuivat tulet asunnoista ja
rantatien sähkölampuista. Koko järvi oli kuin suuri, himmeäksi hiottu
safiiri säkenöivien timanttien ympäröimänä. Seurahuoneella harjoitteli
torvisoittokunta, jostakin kuuluivat heikosti pianon sävelet, mutta yli
kaiken kohisi koski ja jyskyttivät tehtaat.

"Tällaista iltaa minä rakastan", sanoi Polle. "Minä rakastan metsiä ja
järviä ja kuutamoa niillä", virkahti Pyry.

"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä rakastan juuri
tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä rakastan tehdasta.
Kävelläänpä sinne!"

"Sinä parantumaton tehdas-ihminen!" nauroi Pyry vuorostaan.

"Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen
rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja
tehdasta, ne ovat osa elämääni."

He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden
tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi
mustin mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi,
se puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi
ja pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti
sen ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja
masentuneena kahleistaan sileni joeksi.

Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin
tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot
kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja
laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat
kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja
vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään
niille alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja,
toinen toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan
pinoiksi, kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan
lauttoja ja kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin
vaunuihin, kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan
kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä valmistuu
jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.

Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken hiomossa.
Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä se vellinä
kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.

Sinne konehuoneeseen olivat Pyry ja Pollekin ehtineet.

"Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin
merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua,
sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa minä
olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"

Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin puolin
käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä
paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku
keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi
paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle
ja kiertyi kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin
lopulta hohtavina paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui
kiilloitettavaksi, leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat,
laskivat, "paalasivat", puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja
niin se joutui maailmanmarkkinoille, tuo sivistysmaiden tärkeä
tarveaine. Se kulki kauas Tonavan rannoillekin, aina Turkkiin asti.
Millaisia ajatuksia siihen sielläkin painetaan, kirjoitetaan! On niin
yksinkertaista vetää laatikostaan puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka
monimutkaista onkaan sen valmistus!

"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla,
"ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten
mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää tuo
alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset vainiot! Ja
itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"

"Ulkomuodolleen ei kukaan mitään mahda", varoitti Pyry.

"Ei", katui Polle, "minä puhuin hyvin tyhmästi. Mutta johduin
ajattelemaan niin, kun katselin tyttöjä siellä salissa. Näithän: miltei
jokainen siro ja kalpea."

"Sen sirouden he saavat maksaa. Heillä ei ole niin leveä leipä eikä
niin paljon raitista ilmaa kuin maalaisilla."

"Niinpä kai. Mutta en mahda sille mitään, että silmäni niin mielellään
hakevat kaunista."

"Niiden tulee hakea myöskin tervettä kauneutta!"

"Sinä rakas opettaja-ihminen! Olkoon menneeksi: kultaiset tähkäpäät ja
paksut terveet ihmiset ovat runoutta! Mutta tehdas, tehdas, se elää,
hengittää, se on suuri, se on valtava! — Ja tiedätkö, ketä minä eniten
ihailen siinä! Paperikoneenkäyttäjää!"

"Oi, voi, meidän olisi pitänyt syntymäpäivänä taittaakin...

"Älähän! En minä siksi. Mutta katsos, hän on minusta keskeisin koko
tehtaassa, kuin kapteeni laivassa. Hänhän se määrää paperin laadun.
Hänestähän riippuu, syntyykö siitä mitään. Minut valtaa aina hauska
juhlatunne, kun näen hänet koneensa ääressä. Siinä hän astelee
levollisena, arvokkaana. Tarkastelee konettaan, tutkii, silittää
— olen varma, että hän tuntee sen jok'ainoan mutterin. Tuleepa
joskus sekaannus, laiva on hirmumyrskyssä, kone työntää kelvotonta
moskaa, kiljuu ja vinkuu. Konemiehet juoksevat hätäisinä, rasvapoika
valuttaa öljykannustaan kaikkialle, eniten omille vaatteilleen.
Mutta koneenkäyttäjä on levollinen. Hän antaa käskyjä tänne, käskyjä
sinne, lyhyitä, täsmällisiä, hän vääntää ja kiertää, hyväilee tuon
hirviön summatonta ruhoa. Ja taas on kaikki paikoillaan, paperi
parhaan-vahvuista, tasaista, hyvää. Myrsky on tyyntynyt, konemiehet
huoahtavat ja rasvapoika täyttää levollisena tyhjentyneen öljykannunsa.
— Mutta ellei siinä olisi ollut kapteenia, ellei koneenkäyttäjä olisi
asettanutkaan myrskyä, kone olisi vain työntänyt roskaa — mitenkäs
sitten olisi käynyt!"

"Sinäpä sen sanoit. Tärkein hän on. Ja parhaimman palkan hän
ansaitsisi. Mutta saaneeko riittämiinkään!"

He kulkivat kotiin päin ja pohtivat nuoruuden innolla ihmisneron
saavutuksia.

Pyry sanoi, että Polle oli yksipuolinen innossaan, että piti olla
silmää ja sydäntä vähän kaikille. Polle sanoi, että se on itsensä
jakamista, ja jakaminen heikontaa.

Mutta että kukin on oikeutettu saamaan työstään palkan ansionsa mukaan,
siitä he olivat yksimieliset. Ja työ, olkoon mikä tahansa, kun se
tehdään antautuen ja arvokkaasti, jalontaa ihmisen.

Ja että työn aateli on uuden ajan aateli, sen he aavistivat.



XII.

Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.


Pyry pakkasi tavaroitaan. Se on ikävää työtä lähtiessä kotoa, toista
on tehdä sitä lähtiessä kotiin. Pyry koetti tehdä pakkauksen niin
huomaamatta kuin suinkin. Hän jätti sen aina viime tinkaan, ettei
kotiväen tarvitsisi olla kauvan tuossa kuristavassa lähtötunnelmassa.
Mutta siitä huolimatta hiljeni elämä niin oudoksi jo päivää ennen
lähtöä. Pyry oli kaiken keskipiste. Isä heitti sanomalehtensä ja
jutteli hänelle kuin aikuiselle. Äiti kehotti häntä lepäämään tai
kyseli: "Joisitko sinä kahvia?" Vaikka juuri oli päästy juomasta.
Metsät, rannat, kaikki mielipaikat he kulkivat yhdessä toisiinsa
pusertuneina, tietäen, että pian reväistään yksi irti. Kurkussa oli
kuin pala.

Raskaimmaksi teki lähdön Untuva. Pienet, kapeat lapsenkasvot olivat
kutistuneet vieläkin kapeammiksi, niissä oli vihlovaa epätoivoa.
Joka askeleella hän kieppui mukana, ja Pyryn oli tuon tuostakin
silitettävä hänen päätänsä tai otettava hänet syliin. Hoikat
käsivarret kietoutuivat kiihkeinä kaulaan. Hento ruumis painautui
hellyydenjanoisena isoa siskoa vastaan. "Sinä olet kaikkein parhain
koko maailmassa", vakuutteli hän kimakalla lapsenäänellään, joka tuntui
niin avuttomalta siksi, että hän äänsi hiukan pehmeästi s:n. "Enkä
minä voi ymmärtää, miksi sinä olet niin kovin kaunis!" Kaunis merkitsi
korkeinta hyvää. "Sinä olet niin kaunis, kun sinä juuri olet niin
kovasti pörröinen ja sinulla on vaatteet juuri noin!"

"Kun minä olen juuri tällainen hutilus!" Pyry yritti nauraa.

"Ei, kas, sinä et ole ihan kuin Kreets, mutta et peloittava järjestys
niinkuin Ter. Sinä olet vain sinä! Ja sinulla on oma hajusikin,
sellainen, josta minä heti tunnen, missä sinä olet!" Hän tunki korkean
"aatelisnokkansa" — Kreetsin antama nimitys — Pyryn puseroon. "Jotakin
metsistä ja kukista... jotakin niin kovin rakasta!"

"Se tulee varmaan siitä että olen niin paljon metsissä. Sinussakin on
metsän tuoksu. Mehän olemme molemmat oikeita oravia!"

"En minä ole vieläkään saanut oravaa, elävää oravaa!" Untuvan huulet
värisivät. "En minä mitään muuta maailmassa toivo, kuin että minä
kerran elämässäni saisin oravan, ja sinä olisit aina kotona!"

"Oo sitä luigi-vampaisuutta!" virkkoi Kreets halveksien.

Mutta Untuva nyyhkytti. Pienellä sydämellä oli liian paljon
kannettavaa. Ei hän ilennyt itkeä Pyryn lähtöä, kun eivät toisetkaan,
mutta oravaa hän ainakin sai itkeä. "En minä ole koskaan rukoillut
kania, vaikka Aleenissa on ihan hopeaisiakin, ja niillä on
po-poikasiakin! Mutta minä olen aina rukoillut itselleni oravaa — kun
edes poikasen, yhden ainoan oravanpoikasen! Niillä on niin suuret
silmät ja häntä kuin — kuin lamppuharja!"

"Missukan häntä on lamppuharjana aina kun kapteenin Ajax ajaa sen
tikapuille. Voithan sinä kuvitella, että se on oravanhäntä!" lohdutti
Ter.

"Ethän sinä sentään hirviäisi vangita oravaa. Ajatteles, kuinka se
itkisi, kun se ei enää saisi keinua kuusenlatvassa!"

"Niinhän äitikin sanoo ja isä! Mutta kun minä sitä niin kovasti
rakastan! Laula minulle oravanpesä!"

Pyry istui kesken kiireensä keinutuoliin Untuva sylissä ja lauloi:

    "Kas, kuusenlatvassa oksien alla
    on pesä pienoinen oravalla..."

Kyyneleet kuivuivat. "Tiedäppäs, sinulla on sininen ääni!" sanoi Untuva
kuunnellen tarkasti. "Semmoinen harmaansininen, kun sinä puhutkin!
Pollella on sen värinen kuin orvokki. Mutta keltainen tekee kipeätä
korvaan. Alavan Hildalla on ihan räikeän keltainen!"

Pyry tunsi tuskaista kummastusta. Kyllähän ihmisäänet kuuluivat
erivärisinä. Mutta että Untuva sen oli keksinyt, oli hänestä liian
varhaista. Untuva oli niin omituinen, äärimmäisen arka ja hento,
toisaalta kovin lapsekas, toisaalta kehittyneempi kuin monet aikuiset.
Hän oli noita lapsia, joissa sielu kasvaa kuin ruumiin kustannuksella.
Se teki kotiväen levottomaksi.

Äiti tuli surulliseksi löydettyään runon, soman, täydellisen pikku
runon, Untuvan lapsellisilla koukeroilla kirjoitetun. "Minä ajattelin
niin", selitti Untuva. Ja isä puisti päätään katsellessaan hänen
piirroksiaan, pikku tyttöjä, jotka luontevasti pitivät nukkea
sylissään, tai eukkoja kerjuunyytteineen. Untuva saisi olla hiukan
tyhmempi, kun hän vain olisi terve ja vankka.

"Lupaappas minulle yksi asia", sanoi Pyry nipistäen Untuvan poskea,
"että olet ulkona enemmän kuin sisällä, jotta poski on yhtä punainen
kuin nyt, kun minä tulen joululomalle!"

"Lupaan varmasti!" Untuva loi kättä.

"Kas, jos se ei ole pyöreä ja punainen, voi joulupukilla olla siihen
jotakin sanomista!"

"Lupasin sen sinun tähtesi!" sanoi Untuva arvokkaasti.

Siinäpä se. Jospa hän olisi ollut vain typerä tytöntyllerö, olisi Pyryn
ollut helpompi lähteä.

"Joutukaahan nyt, laiva jättää!" — Isä toimitti tavaroita hevoseen,

Lähdettävähän sitä oli. Äiti oli pakannut eväskorin täyteen ja vielä
lisäksi suuren paperipussin. "Ei, kyllä sinun pitää ne kaikki syödä",
vastusti hän. Ja Pyryn oli otettava pussikin mukaan.

Ter oli palavissaan. Hän oli silittänyt Pyryn vaatteet. Hiljaisuudessa
hän teki aina enempi kuin toiset touhullaan. Kreets oli kärsivällisesti
seissyt hellin ääressä ja paistanut moitteettomia lättyjä ja keittänyt
ihanaa kahvia. Mutta ei kenellekään maistunut. Pyry vaivoin sai alas
kupillisen kahvia. Polle taittoi armotta kauneimmat kukkansa, joita hän
oli kaiken kesää huolellisesti hoidellut, ja sommitteli komean vihkon.
Pyryn piti saada parasta, mitä hänellä oli.

On niin katkerata lähteä kotoa, ja samalla suloista. Suuri rakkaus
kätkeytyy jokaiseen matkatavaraan, jokaiseen voileipään, kukkaseen.

Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt
juuri Pyryä varten.

"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on
kovasti sokeria!"

"Voi, voi!" valitti Pyry. "Kuinka minä vedän kaiken!"

Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa
irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena
hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä mukaa
kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli huutaa,
pyörtää takaisin, mutta mentävä on.

Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen
asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja
vierasta. Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana
Pyryään, niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot
olivat jähmettyneet epätoivon kuvaksi.

Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa eikä
liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi
pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman hädässä.
Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.

       *       *       *       *       *

Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän
kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman
mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai
kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt
pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut
siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa
mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin kysyvät,
huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi aavistaakaan, että
ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin äiti aavisti. Mitäpä ei
äidinsydän aavistaisi!

On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On
lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On
mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee.
On pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia
vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.

Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa
Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita
huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat",
mutta rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä
entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija
on arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti
asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että
hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena
oli jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus
hankkia niitä. Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät
menivät kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien
selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa
hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin
naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa,
heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen
kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä
syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry
oli menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli
hämmästynyt.

Oliko Helmiina rouva muuttunut? Ei, hän oli päinvastoin vieläkin
piinaavampi. Sillä Pyryn hieno alistuminen oli alituinen äänetön
vastalause hänen omaa raakuuttaan vastaan. Mutta — "me maksetaan ja
myös vaaditaan", kuten rouva Tillinen sanoi — Pyry sai hyvän palkan.
Ja se piti häntä paikassaan. Hän voi lähettää kotiin ja panna hiukan
säästöönkin. Jospa hän kerran voisi suorittaa opettajakurssin ja päästä
itsenäiseen virkaan! Pyry kesti ja kärsi. Onneksi oli hänellä hilpeä
luonne, joten hän saattoi välistä huvitella Helmiina-rouvan ilkeyden
kustannuksella.

Hänen asemansa oli vähän himmeä. Hän oli vieraitten aikana
Riitta-neiti. Silloin ei saanut auttaa Maria, "sillä ei ollut hienoa
seurustella piikojen kanssa." Toisella kertaa kuului: "Eikö Riitta
ymmärrä auttaa Maria, vaikka Mari on hukkua työhön!" Riitta auttoi
Maria mielelläänkin, sillä Mari piti kyökin lämpimänä. Riitan huone
oli aina kylmä. "Viileys on fiiniä", selitti Helmiina-rouva häijysti.
Ja sitten: hän sai kuuman kahvikupin Marilta silloin, kun Helmiina
rouvalla oli vieraita eikä Riitta saanut mennä kahvipöytään ja olisi
siten jäänyt ilman kahvia.

Helmiina-rouvalla oli kahdenlaisia vieraita. Hienoja vieraita,
joitten aikana ei Riitan sopinut näyttäytyä, koska Helmiina rouva ei
oikein tietänyt, sopiiko kotiopettajatarta esitellä. Silloin Riitta
sai olla lastenkamarissa. Ja pojat — niitä vartenhan hän olikin —
kolme seitsemän ja kolmen vuoden välillä olevaa naskalia, olivat
tästä riemuissaan. Pyryhän osasi satuja, jolla he ulvoivat ilosta.
Mutta siitä seurasi, että Pyry sai pisteleviä nuhteita. Hän tuotti
Helmiina-rouvalle häpeää, "vieraat luulivat lastenkamaria ryövärien
luolaksi". Siksi Pyry kertoessaan yhtenään varoitti: "Älkää kirkuko
kovaa!"

Kävi myös tavallisia vieraita. Silloin Riitta-neiti kutsuttiin sisään
ja Helmiina-rouva loisteli hänen tiedoillaan. Mutta näitä kutsuja
Pyry koetti välttää, sillä ne olivat surkeita vierailuja. Juorut,
palvelustytöt ja juorut. Toisinaan puhuivat nuo jalot rouvat sellaisia
juttuja tuttavapiiristään, että Pyry punasteli ja puikahti jonkin
sopivan syyn nojalla pois. Hänessä oli synnynnäinen kammo kaikkea
likaista kohtaan. Helmiina-rouvaa se ärsytti. Hänelle olivat roskaiset
asiat mieluisin puheenaihe. Hän kuului niihin alhaisiin luonteisiin,
jotka mielellään rypevät rapakossa. Ja Pyryn sisäinen puhtaus
raivostutti häntä. "Mikä kuningatar se on olevinaan! Tämän takia
pitäisi muka sanansakin seuloa. Mokomakin! Köyhä kuin kirkonrotta!"

Kun Pyry tällaisten kohtausten jälkeen illalla vuoteessaan risti
kätensä ja muisteli kotia ja pikku Untuvaa, oli kuin hän olisi kylpenyt
sielunsa kirkkaaksi jälleen. Ja hän nukkui rohkaistunein mielin.

Pyryn pukeutumisessakin oli Helmiina-rouvalla sanomista. Pyryn
yksinkertaiset puvut harmittivat häntä. Olivathan ne vastakohtana hänen
omille hepenilleen. Mutta Pyryn oli mahdoton mukautua Helmiina-rouvan
makuun.

"Nyt on ostettava hattu", määräsi rouva, kun herra Tillinen maksoi
Pyryn palkkaa. Sen Pyry oli itsekin päättänyt tehdä. Mutta kun hän
palasi kaupasta päässä yksinkertainen samettibaretti, jonka hän tiesi
pukevaksi, raivostui rouva Tillikainen. "Katsokoon kerrankin oikeata
hattua!" huusi hän kieputtaen Pyryn edessä vasta ostamaansa uutta
hattua. Pyry kauhistui tuota koreansinistä rykelmää, joka oli täynnä
punaisia ruusuja ja vihreitä sulkia. "Kaikki ihmiset ihmettelevät noita
merkillisiä hattuja!" lopetti Helmiina-rouva.

Pyry tiesi, että "kaikki ihmiset" olivat nuo Helmiina-rouvan hyvät
ystävättäret, ja heidän ihmettelynsä ei häntä liikuttanut. Oman makunsa
mukaan hän pukeutui edelleenkin. Persoonallisuuttaan hän ei tahtonut
muuttaa.

Nämä Helmiina-rouvan ominaisuudet olivat kuitenkin varsin siedettäviä
sen rinnalla, minkä Pyry sittemmin huomasi, ja mikä sai hänet ainiaaksi
halveksimaan emäntäänsä. Postia eteisestä hakiessaan hän näki rouvansa
istuvan salissa ja nauraa rötköttäen lukevan kirjettä. Hänen kädessään
olevassa kuoressa oli Marin osoite. Pyry pysähtyi hämmästyneenä.
Helmiina-rouva liimasi kirjeen uudelleen kiinni: "Siin' on Marin posti!"

"Mutta onko Mari luovuttanut rouvalle luettavaksi...?"

"Luovuttanut! Vai tarvitsisi minun piikojeni lupia kysellä!"

Pyry jäykkeni inhosta. Jos mikään on pidettävä loukkaamatta, niin totta
kai kirjesalaisuus. Hänestä oli häpeällistä lukea toiselle tulevaa
postikorttiakaan, saati kirjettä! "Mutta sehän on väärin", sopersi hän.

"Ohoh! Vai en minä tietäisi, mitä minun sopii tehdä! Fröökinä opettaa
vain poikia eikä rouvaa tässä talossa!"

Kun Pyry huomasi kotisensuurin merkkejä omissakin kirjeissään, pyysi
hän postinkantajaa tuomaan hänen ja Marin postin kyökkiin. "Siitä kyllä
on eri vaiva. Mutta toivon voivani sen korvata!"

"Mitäs vielä!" naurahti vanha, hyväntahtoinen postiljooni. "Kyllähän
minä sen ilon ilmankin teen! Vai on Helmiina-rouva vain entinen Tillin
Miina, he, he, he!"

"Enhän minä ketään ole ilmiantanut!" hätääntyi Pyry.

"Ei, enkä minäkään mitään tiedä! Neiti saa kaikki kirjeensä
koskemattomina, rakkaimmatkin, he he he!"

Oli Pyryllä valoisampaakin tässä harmaudessa. Pojat tottuivat häneen,
heittivät pahankurisuutensa ja rupesivat pitämään hänestä. Opetus alkoi
tuottaa hauskuutta. Sitten hän sai ystävän. Vanhan hienon neiti Brinkin.

Juuri sinä päivänä, kun hän, mieli masentuneena tuosta kirjejutusta,
kulki apeana katua alas, toista ylös ja mietti poishakua, tuli häntä
vastaan neiti Brink. Hän katsoi ystävällisesti ja tutkivasti viisailla,
harmailla silmillään ja virkkoi odottamatta: "Suokaa anteeksi, että
tungettelen, mutta soisin niin mielelläni näkeväni teidät luonani juuri
nyt!"

Kuin hukkuva oljenkorteen, niin takertui Pyry pieniin, vanhoihin käsiin.

Kun he hetken päästä istuivat pehmeissä vanhanaikuisissa nojatuoleissa
ja siisti palvelijatar valkeine myssyineen tarjosi väkevää kahvia
sinisistä, paksuista kupeista, tuntui Pyrystä kuin olisi hän päässyt
rauhaiseen satamaan oltuaan kauan kylmien kuohujen viskeltävänä.

"Katsokaas, pikku ystävä. Näin tänään akkunastani teidän kulkevan
surullisena ohi kerran ja toisenkin ja ajattelin, että nyt ovat asiat
oikein hullusti!"

Pyry katsoi kummissaan.

"Niin, niin. Tämmöiset vanhat seurailevat huvikseen maailman menoa. Ja
kun olen nähnyt teidän kestävän kuukauden toisensa perästä aina yhtä
iloisen näköisenä, on minua haluttanut tutustua teihin. Nyt, ajattelin,
on viimeinen tilaisuus, taikka te luistatte käsistä!"

Pyry nauroi. Kukapa tietää, mistä mikin silmäpari seuraa ja missä mikin
sydän sykkii myötätuntoisesti, vaikka katkeroituneina luulemme olevamme
ypö-yksin.

Niin Pyry sai ystävän. Neiti Brinkin kaunis koti oli hänelle aina
avoin, ja se oli hälle suuri onni. Sillä tämä koti oli kaupungin
parhaita, niitä lämpöisiä ja henkeviä koteja, jotka säteilevät
hyvyyttään ympäristöönsäkin. Siellä Pyry tuli kosketuksiin
tosisivistyneitten henkilöitten kanssa, joiden seurassa oleminen
rikastutti hänen henkeään ja antoi hänelle sisäistä tarmoa.

       *       *       *       *       *

Laiva keinui jo Päijänteellä. Pyry pyyhki kyyneleensä.

"Onhan minulla sielläkin täti Brink ja pojat ja monta muuta. Enkähän
minä ole ainoa, jonka täytyy kodistaan maailmalle. Kun ei ole mikään
itkupussi, käy kaikki hyvin!"




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaarilan tytöt : Kertomus nuorisolle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.