Title: Ihmiskohtalo : Kuvaus tilattoman elämästä
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihmiskohtalo : Kuvaus tilattoman elämästä" ***


IHMISKOHTALO

Kuvaus tilattoman elämästä


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A Karisto Oy,
1911.



1.


Illallinen oli syöty nuotion ympärillä, törmäladon luona, ja väki oli
kiivennyt ladon ovesta heiniin nukkumaan. Hyvältä tuoksuvia maaheiniä
oli lato täpösen täynnä, ja hyvä ja lämmin oli siellä raskaan päivätyön
perästä levätä.

Ulkona oli hämyävä elokuun ilta. Päivä oli laskenut pilvettömän
taivaanrannan taakse, ja se oli merkki, että pouta on huomennakin.
Valtaväylältä ja saarien putaista ja vuopioista oli noussut pehmeää
usvaa, joka nuoskeana levisi yli laajan niittymaan, kasteena laskeutuen
heinikoille.

Hiljainen, rauhallinen ja äänetön yö oli alkanut.

Latonsa edessä istui Törmälän isäntä, harmajapartainen Joonas, vielä
hetkisen sen jälkeen kun muu väki jo oli käynyt nukkumaan. Piippuaan
poltellen hän keräili kekäleenjäännöksiä nuotioon, jolla illallinen oli
keitetty.

Kuuma ja poutainen oli päivä ollut. Heinät olivat kuivuneet mainiosti,
ja monta suovaa oli Törmälänkin väki saanut valmiiksi. Mutta raskas
oli päivä myöskin ollut, sillä paljon oli heiniä luokona ja kaikki oli
ehditty saada kokoihin. Levähtämättä oli pitkä, kesäinen päivä raadettu.

Hyvä oli vanhan isännän mieli, kun parhaan niityn, tämän Karjasaaren
heinät poutapäivinä tehdyksi saatiin. Hän keräsi vielä viimeiset
kekäleet nuotioon ja sitten silmäili ympärilleen yli laajan saaren,
josta hämyn ja usvan seasta vielä häämöitti latoja ja korkeita suovia.
Jo olivat tulet sammuneet muidenkin latojen luota ja niittymiehet
käyneet nukkumaan...

Nukkuvan tuntuivat Törmälänkin ladossa olijat. Väsymys ja raukeus
tuntui isännänkin jäsenissä. Vanha jo oli ja koko ikänsä kovaa työtä
tehnyt. Ei ollut enää hänessäkään kuin puolet entisestä miehuudesta,
tuskin sitäkään. Ei syntynyt enää suova niinkuin ennen. Puolen verran
entisestä jaksoi enää hangolla suovaan nostaa, ja tutisemaan pani jo
sekin paino sekä kädet että jalat.

— Vaan kummasti jaksaa vielä tuo Samuli, mietti isäntä. — Nuorempana
kun Samuli oli, niin eihän ollut niin joutuisaa eikä ahkeraa
heinäntekijää näillä tienoin toista. Vaan vielä näkyy olevan täysi
mies, nyt tänä päivänä näin, kun hankosi... Mahtaa nyt Samuli-parkaakin
väsyttää; kun vaan siltä sisusvialtaan saisi nukkua rauhassa...

Viimeisetkin kekäleet olivat palaneet ja alkoivat mustua sitä mukaa
kuin hiillos riutui. Isäntä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi
seisomaan.

— Huomisaamuna saavatkin levähtää pitempään! tuumaili hän. — Ei
olekaan kiirettä niittämään... vaikka nukkuisivat aamiaiseen asti...
Ja jos poutana pysyy koko päivän, niin hyvissä ajoin ovat koko niityn
heinät koossa, jotta ehditään vielä koreasti kotia kylpemään... onkin
lauantaipäivä...

Hän kiipesi latoon, jossa jo ennen nukkuivat piiat ja renkipoika
ja hänen torpparinsa Samuli Koski eli Koski-Samuli. Piiat olivat
kaivautuneet ladon nurkkaan syvään heinien sisään, mutta renkipoika
retkotti keskellä latoa, lakki kasvoilla. Toisessa ovinurkassa nukkui
Samuli, jonka toinen pieksu näkyi heinäin päällä. Isäntä kaivoi
itselleen makuusijan ladon toiseen ovipieleen, riisui takkinsa, painoi
lakin syvempään päähänsä ja pani maata, takin kasvojensa yli peitteeksi
levittäen.

Pian nukkui hänkin, ja hiljainen hämy-yö hiipi latoon.

Ei minkäänlaista ääntä kuulunut tuosta laajasta joensaaresta, jossa
monen kylän ihmisiä oli heinää tekemässä. Öinen rauha kaikkialle levisi
ja suloinen lepo joka niittymiehen mieleen. Uneksuvan levollinen
ja tyyni oli hämyinen elokuun taivas, jonka kannelta jo kirkkaana
vilkkui jokunen tähti, ensimmäisiä valoisan kesän perästä ja ikäänkuin
hyvästellen mennyttä, lyhyttä valon aikaa.

Ja suuri rauha vallitsi kaikkialla, hiljainen lepo ja onni, ikäänkuin
raskaat surut ja vaivat eivät koskaan ihmisten mieliä rasittaisi.

Sakeana usvana oli vielä koko aamuinen maailma, kun Törmälän ladosta jo
kömpi mies ulos. Idän taivaalta kohottihe nouseva aurinko sakean usvan
läpi kuin itkun seasta. Kastehelmissä kimaltelivat heinikot, ja ilman
täytti kuivuneiden heinien lemu ja aamutuoreen raikas tuoksu.

Jo kuului etempää usvameren keskeltä viikatteiden hiontaa ja puhelua,
mantereen puolelta liikettä taloista ja teiltä. Mutta pian alkoi
usvameri hävitä. Sitä mukaa kuin aurinko kohosi, hälveni usva,
nuoskeana kasteena maahan laskeutuen. Silloin aukeni koko laaja niitty
kuin verhon takaa ja vilkasta liikettä näkyi joka haaralta. Tuolla
niittivät Viinikan väet, neljä roimaa miestä, niin että valkoiset
paidanhihat vilkkuivat ja pitkien, kirkkaiden viikatteiden terät
välkkyivät, kasteisen heinän suhahtaen katketessa.

Törmälän saran vieressä niittivät Riekkolan väet: nuori ja pitkä
mies edellä, kirjava pusero yllä ja musta, julman leveälierinen
hattu päässä. Kaukana hänen jälessään kynsivät piiat, avopäin ja
alushameisillaan, kynsivät kaikin voimin pysyäkseen edelläniittävän
nuoren miehen perässä, ettei väli kovin pitkäksi ehtisi. Mutta turhaan
näyttivät ponnistelevan, sillä väli pitenemistään piteni. Piikojen
jälessä kampaili Riekkolan emäntä tasaisesti ja tähdellisesti ja huusi
joskus piioille, että »niittäkää tarkemmin, pitkiä heinätupsuja jää
pystyyn... elkääkä rimpuilko Ison-Iivarin perään... ette ehdi hänen
matkassaan kuitenkaan...»

Mies, joka Törmälän ladon luota Riekkolan väen niittoa katseli,
oli Koski-Samuli, Törmälän torppari. Hän oli istunut, ladon seinän
viereen, nojasi selkäänsä siihen, käsivarret ristissä vatsan yli, ja
voihki ja valitteli hiljaa. Samuli ei vielä ollut vanha mies, vaikka
vanhalta jo näytti. Pitkä varsi oli jo kumarassa, ja ruumis oli niin
luisevan laiha, että melkein luusolmut paidan ja puseron alta kyhmyinä
kohosivat. Kasvot olivat kalpean laihat ja silmät mustien renkaiden
ympäröimät. Rasittuneelta, kivulloiselta ja surkastuneelta näytti mies.

Edellisen päivän kova työnteko oli taas saanut vanhan vian ja kivun
virkoamaan. Vatsaa väänteli, rintaa poltti ja koko ruumista pakotti
niin, että tuskin saattoi hengittää. Koko yön oli polttanut ja
särkenyt, hän ei ollut nukkunut kuin iltayöstä hetkisen ja oli herännyt
siihen, että vatsaa väänsi ja rintaa poltteli...

Heinänhankoaminen oli eilen ollut niin rajua, että tämän teki. Ei
hän enää kestänyt niinkuin ennen... Ja heiniä hangotessa se oli ensi
kerran ruvennut tämä polttaminen ja vihlominen tuntumaankin... siinä
oli vika sisälmyksiä, rintaan ja vatsaan tullut... juuri tällä samalla
niityllä... tässä Karjasaaressa... tällä Törmälän saralla...

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa. Mutta eipä enää parannut silloin
sattunut repeämä... Joka kesä oli tullut huonommaksi, aina heinän
aikana, ja varsinkin uudistui silloin, kun joutui enemmältä heiniä
korkeaan suovaan hankoamaan...

Hän katseli laimein, väsynein silmin Riekkolan saralla niittävää
miestä, Isoa-Iivaria... Noin hänkin niitti ja liehui ensi vuosina, kun
tällä saralla heinää teki, liehui ehkä vielä rajummin kuin Iso-Iivari
nyt tuolla... Mutta silloin ei polttanut sisälmyksiä eikä vihlonut
rintaa...

Kipu tuntui kuitenkin vähän helpottavan, ja hän alkoi hommata tulta
entiseen paikkaan. Ennen oli aina kipu lieventynyt, kun tulen
loisteessa lämmitteli rintaa ja vatsaa. Niin hän nytkin toivoi, ja
saatuaan pilkotut puut iloiseen liekkiin hän alkoi paistatella itseään.
Siitä tuntui nytkin tulevan kivuille lievennystä, ja helpotuksen
huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Jaksaisi vielä tämän päivän, tuumaili hän itsekseen. — Ei olisi tänä
päivänä enää niin paljon heiniä hangottavanakaan kuin eilen... hyvään
aikaan jouduttaisiin kotia, ja lauantai kun on, olisi kylpy illalla, ja
huomenna saisi levähtää koko päivän...

Kuta likempänä loistetta hän rohkeni olla, sitä enemmän kivut
hellittivät, ja hän höpisi jo itsekseen, ohuitten huulien mennessä
hymyn irveen:

— Taitaapa tästä sentään vielä miestyä!

Silloin isäntäkin ilmestyi ladosta, pusero ja harmaja parta heinän
pelmuissa, haukotellen ja taivaalle katsellen.

»Joko sitä Samulia taas vanha vika alkoi haitata?» sanoi hän, kun
Samulin näki paistelemassa rintaansa. »Taisi eilinen hankoaminen tehdä
pahaa... Sinä yrität liian ruttoon... pitäisi sinun säästää itseäsi,
ennenkuin miehuus kokonaan loppuu...»

»Olisi pitänyt nuorempana säästää», virkkoi siihen Samuli kuin
toivottomalla äänellä.

Siihen ei Törmälä heti vastannut. Hän katseli Samulia melkein
ilmeettömin, vielä unisin silmin ja alkoi hommata piippuunsa.

»Tuolla piika-Maijalla taitaa olla matkassa hokmannia... Olisi herättää
Maija ja pyytää tilkkanen», esitteli hän.

»Ei siitä ole hokmannistakaan ollut enää näinä vuosina apua», sanoi
Samuli siihen ja lisäsi sitten peittäessään rintansa:

»Tuosta loisteessa paistamisesta se tuntuu paras apu olevan.»

»No eipä olekaan nyt vielä kiirettä työhön... vasta aamiaiselta
alamme... kun kastekin ehtii heinästä lähteä», lohdutteli isäntä.

Ja haukoteltuaan vielä ja sytytettyään piippunsa hän silmäili
ympärilleen, missä joka haaralla vilkkui niittymiehiä, kuului
hauskaäänistä viikatteiden hiontaa ja jostakin etempää joelta
rallatuksia.

»Taitaapa pysyä poutana vielä tämänkin päivän... ja se nyt ensiksi
meillekin riittäisi», sanoi hän sitten, käveli ladon ovelle ja alkoi
huudella piikoja hereille:

»Nouseppa, Maija, sieltä kahvin keittoon ja hommailemaan aamiaista!»

Sitten hän hiljaisemmalla äänellä puhui Samulille:

»Otetaanpa aamusta päivä talteen, niin pääsemme ennen auringonlaskua jo
kotia saunomaan.»

Hetken kuluttua kähmivät piiatkin ulos ladon eteen. Unisina olivat
vieläkin, silmät puoliummessa; massotellen ja vähäpuheisina rupesivat
ensin epäjärjestykseen joutunutta pukuaan tasailemaan.



Poutainen ja kuuma oli koko lauantaipäivä. Ja kiire oli joka talon
niityllä, sillä kunkin talon väki koetti panna kaiken kuntonsa
liikkeelle ehtiäkseen illaksi kotia.

Lännen vaarain lakia jo aurinko kosketteli, ennenkuin Törmälän väki
sai kaikki heinät suoviin. Liikkeellä olivat olleet ja ahkeroina
koko päivän, mutta tarkkaan otti työ päivän sittenkin. Samuli oli
ollut kaiken aikaa huonosti voipa. Ei ollut saanut syödyksikään kuin
päivällisen aikana hiukkasen, ja senkin vähän oli oksentanut takaisin.
Mutta merkillisesti oli sittenkin jaksanut liehua.

Mutta kun kaikki työ oli saatu loppumaan ja lähtökahvit vielä
törmäladon luona juotu, ruvettiin hommaamaan kotimatkaa. Laulellen
ja hyvillä mielin nyt piiatkin kantoivat eväänjäännöksiä suureen
kolmilaita-niittyveneeseen, joka oli ollut viikon päivät Loueputaan
rannassa. Siihen pyttyjä ja leilejä toivat, tyhjiä laukkuja, ja
keskelle venettä kumolleen asettivat leveäjalkaisen, nokisen padan ja
sen alle vielä nokisemman kahvipannun Isäntä ja Samuli sillä aikaa
irroittivat viikatteita varsistaan ja kokoilivat muita työaseita
venevalkamaan.

Ja niin siitä joutuivat lähtemään. Vene työnnettiin vesille
syvävetiseen, korkearantaiseen, mutta laimeavirtaiseen Loueputaaseen,
joka koukeroisena halkoi laajan Karjasaaren eri osiin.

Samuli asettui etukeulaan sauvomaan ja isäntä peräkeulaan. Piiat
laittoivat istumapaikat keskelle venettä, mutta renkipoika istui
perään. Sillä sellainen oli niittymiesten laki, että niitylle mennessä
tuli naisten soutaa myötävirralle ja miehet saivat jutella puheitaan ja
tupakoida, mutta palatessa tuli miesten sauvoa vastavirtaa ja naiset
saivat vuorostaan joutilaina köllötellä.

Ja pitkin Loueputaan rantoja näkyi niittyveneitä ja niittymiehiä,
jotka valmistausivat kotia lähtemään. Mutta muutamilla saroilla vielä
hangottiin heiniä korkeisiin suoviin tai työnnettiin latojen aukoista
sisälle.

Tasaisesti ja verkalleen sauvoivat Törmälä ja Samuli, ja vene solui
hiljaista vauhtia pitkin putaan tyventä, kirkasta pintaa. Hyvänä oli
kaikkien mieli, sillä raskain ja etäisin niitty oli nyt tehty ja
suotuisat ilmat olivat työtä jouduttaneet. Ja Törmälän talossa olikin
nyt, kun Karjasaari oli koossa, heinätyö loppunut. Tuntui suloiselta
mielessä, kun tiesi, että raskas heinänteko nyt tälle kerralle oli
päättynyt, vaikka ruumista raukaisikin ja painava uupumus jäseniä
pakotti.

Kun saavuttiin Loueputaan suuhun, aukeni leveä joen uoma ja suuria
kyliä tuli näkyviin kummaltakin rannalta, niittyjä näkyi yhä vielä
edessäkin päin, mutta laaja Karjasaari putaineen alkoi jäädä taakse.

»Poutainen on ollut tänä kesänä heinäaika ja varsinkin tämä viikko»,
arveli Törmälä peräkeulasta, kun Loueputaasta pullahtivat valtaväylälle.

»Onpa se ollut», vastaili Samuli, »eipä niitä ole minun muistooni
jäänyt monta näin hyvää kesänkulkua kuin tämä...»

»Monesko kesä jo ollee, jona Samuli on Karjasaaressa ollut? Eikö alkane
jo lähennellä kahtakymmentä?» alkoi isäntä muistella.

»Kolmaskolmatta kesä tämä on», sanoi siihen Samuli. »Silloin olin ensi
kertaa, kun sitten syksyn tullen Varpumäkeen tulin asumaan. Siitä
muistan.»

»Niin kuluu aika... Vai on siitä jo niin kauan... Ja niinhän todella
onkin, kun minäkin oikein alan muistella.»

He olivat jo tasaisesti sauvoen päässeet valtaväylälle ja pyrkineet
likelle rantaa, jossa virta ei tuntunut niin väkevältä kuin ulompana
joella.

Matalalle oli jo laskenut aurinko, veripunaisena pallona vielä viivähti
vaarojen lakien päällä, mutta alkoi vähitellen upota niiden taakse.
Vaaleaa hämyä ympärilleen hajoitellen alkoivat taivaanrannat tummua
sitä mukaa kuin aurinko uppoamistaan upposi. Lauhan näköisiä olivat
korkeiden vaarojen puuttomat, harmaansinertävät huiput, ja ilman henki
vastasi lämpimältä poskipäihin.

»Jo nyt ohra kypsyy tämmöisinä päivinä ja tämmöisinä... näin lämpöisinä
öinä», virkkoi Törmälä.

»Ei ole hallasta nyt pelkoa... tänä syksynä...»

»Kai sitä ensi viikolla, jos eletään, jo leikkuu alotetaan...»

Niin jutellen Törmälän väki hiljainen kulki kotiin päin.

Mutta heidän jälessään sauvoi monta niittyvenettä. Vihaista vauhtia ne
likenemistään likenivät, sillä nuoria, notkeita miehiä näkyi olevan
sauvomassa. Sieltä kuului lauluakin ja nauravaa puhelua, joka tyynenä,
kirkkaana iltana kantoi kauas. Pian jälessätulevat saavuttivatkin
Törmälän veneen ja sauvoivat samaa vauhtia ohi. Mutta laulu ja puhelu
lakkasi, kun tunsivat Törmälän vanhan isännän, joka oli herännyt mies
eikä suvainnut loilotuksia. Vasta kun olivat ehtineet kauas edelle,
alkoivat taas laulaa ja rallattaa. Törmälän piikainkin teki mieli
rallatella, mutta kun isäntä oli veneessä, eivät uskaltaneet.

»Noillapa on kiire», sanoivat piiat kuitenkin, kun edellä menevät jo
katosivat kivisen jokiniemen taakse.

»On se noussut tämäkin vene joskus hyvinkin pian Karjasaaresta Törmälän
rantaan», virkkoi piikojen puheeseen Samuli.

»Vaan silloin olivatkin nuoremmat miehet sauvomassa», arveli
Törmäläkin. »Nyt meitä on... Samulikin sairas mies, ja mitä minusta
enää seitsemänkymmenen ikäisestä ukosta... Ja mikäpä tässä kiireenä...
Saunaan ehdimme hyvissä ajoin.»

Ja rykäistyään puheli hän vielä:

»Tuskin noidenkaan sauvojien työnteko on niin ruttoon käypää kuin on
heidän sauvomisensa... Niinpä arvelen...»

»Eivät ne niitylle mennessä näkyneet kiirettä pitävän», virkkoi Samuli.

Törmälä naurahti ja puheli lisää:

»Me olemme tällä viikolla tehneet lujasti työtä, ja kiitokset minä
annan teille kaikille... On sillä samalla niityllä mennyt paremmalla ja
lukuisammallakin joukolla enemmän aikaa kuin meillä nyt, ja poutailmat
ovat silloinkin olleet... Minä sen tiedän, joka kuudettakymmenettä
vuotta olen Karjasaaren sarkaa tehnyt...»

Törmälä ei juuri koskaan kiitellyt väkensä työntekoa, mutta sitä
paremmalta tuntui nyt Samulista ja piioista isännän kiitos.

Ja näytti kuin olisi venekin saanut osansa, sillä vauhti alkoi enetä.
Samuli näkyikin heiluttelevan sauvointa aika kiireesti, ja notkeammin
liikkui vanha Törmäläkin.

Niemen takaa tuli kotikylä näkyviin viettävältä joen törmältä. Hämyn
seasta häämöittivät rakennukset mustina ja totisina, eikä vielä valoja
näkynyt yhdestäkään talosta. Mutta joelle tuli jo vastaan ihana savun
haju lämpiävistä saunoista ja tuoksahti veresten vihtain miellyttävä
lemu.

Törmälän talo oli keskikylällä, vähän loitompana jokirannasta kuin muut
talot, ja venevalkama oli kivinen, mutta syvä.

Viimeiset syltäkymmenet kulki vene jo semmoista vauhtia, että vesi
molemmin puolin vaahtosi. Samuliin oli tarttunut entinen sauvomainto,
ja hän työnsi niin että piiat keskiveneessä notkahtelivat, kun hän
sauvoimen vetäisi virrasta.

Pian saapuivatkin kotirantaan.

Piiat lähtivät laulellen nousemaan pihaan, mutta miehet jäivät veneestä
kapineita maalle nostamaan.



2.


Nuorena, naimattomana miehenä hän oli kylään tullut.

Tukkilaisten joukossa oli etelän puolesta noussut ylös Lappiin asti
ja siellä kevättulvan aikana tukkeja uittanut olkajokia pitkin
suureen valtasuoneen. Notkea oli varsi, rohkea mieli, ja taitava oli
tukkipoika. Oli ollut liiankin rohkea. Kun koskissa ruuhkasi eivätkä
muut uskaltaneet mennä ruuhkaa purkamaan, oli hän aina valmis. Mutta
jo ensi matkalla sai niin monta kylpyä kevätkylmässä jäävedessä, että
öisin oli paleltua sammuvan nuotion viereen.

Sieltä kai ne olivat jäseniin ensimmäiset kylmyydet nousseet,
hyhmäisistä kirsivesistä ja hallaa huokuvilta korpimailta, missä yöt
sai nuotiolla värjöttää.

Verkalleen Samuli käveli mökkiään kohti elämänsä kulkua miettien. Hän
oli vielä kylvynkin jälkeen hetkisen aikaa istunut pirtin penkillä
ennenkuin läksi kotiaan.

Tänä kesänä oli hän monta kertaa tavannut itsensä miettimässä kulunutta
elämäänsä ja tulevia päiviään kuvittelemassa. Ja varsinkin silloin
ne aina mieleen johtuivat, kun tunsi kipujen ruumista raatelevan, ja
iltaisin, kun oikein raskas väsymys koko olemusta vaivasi ankaran
päivätyön jälkeen.

Kun kaiken voimansa pani liikkeelle ja yritti niin, että oli läkähtyä,
ja aina vain muiden hyväksi, silloin ne tulivat nämä huolet ja
surulliset ajatukset. Eivät ennen nuorempana rasittaneet, mutta kuta
vanhemmaksi tuli ja kun kipujen tunsi vuosi vuodelta enenevän ja
voimien vähenevän, sitä enemmän pani miettimään.

Niinkuin nytkin.

Ei hänellä nuorenakaan ollut sellaista kulkurin henkeä kuin monella
muulla tukkilaisella. Ja maatyö häntä enemmän miellyttikin.

Hän muisti kuin tämän illan, kun lauttoineen tämän kylän ohi olivat
menossa. Ottivat lautat maihin tuohon Törmälän rantaan, ja taloon
nousivat miehet. Nyt siitä oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa.
Heinänteon aika oli.

Hän antausi keskusteluihin isännän kanssa, tämän Törmälän. Isäntä
pyysi häntä heinäntekijäksi, kun kuuli, että hän oli siihen tottunut.
Häntä oli aina tämä kylä miellyttänyt sivu kulkiessa, ja kun talossa
tarjottiin melkoisen hyvää palkkaa, jäi hän niittomieheksi, ja silloin
jäivät tukkihommat ikipäiviksi.

Sillä siitä asti oli hän Törmälässä ollut, ei tosin vuosirenkinä, mutta
kesät talvet talon töitä tehden, milloin urakalla, milloin päiväläisenä.

Niin oli aika sitten lähtenyt kulumaan, ja seuraavana talvena hän
jo nai Tikan Liisan, joka siihen aikaan oli karjakkona Törmälässä.
Törmälä antoi silloin tuon torpan, Varpumäen, jossa ei ollut muuta kuin
pirtin kehä. Sisustetuksi oli pirtin saanut ja palasen peltoa pirtin
ympärille, mutta muuta ei.

Niin olivat nämä vuodet menneet, ja kaikki mitä ansaitsi kului
jokapäiväisessä elämässä, ja puutekin oli hätyytellyt talvisydämen
aikoina. Sillä perhe oli lisääntynyt. Oli jo seitsemän lasta, nuorin
vasta alkanut kävellä.

Samuli oli jo mietteissään kulkenut tietä palasen matkaa, mutta
kääntyi sitten polulle, joka Törmälän ja Alapietin rajaa pitkin nousi
Varpumäkeen kylän taakse. Hiljainen tuulenhenki kävi etelästä, ja ilma
oli lämmin. Komeatähkäistä ohrapeltoa oli siinä molemmin puolin polkua.
Jyvä oli jo aivan valmista, sillä se tuntui kovalta, kun Samuli otti
käteensä tähkän ja sormiensa välissä sitä pyöritteli.

Kauniina ohrapeltona oli puoli Törmälän vainiota. Siinä vainiossa
oli hän monta kovaa päivätyötä tehnyt ... tämäkin rajaoja oli hänen
kaivamansa ja samoin koko vainion salaojat hänen tekemiänsä. Ja
jyrkässä metsänrannassa, jossa nyt oli talon paras viljapelto, oli
koko aukea hänen valmistamansa. Sakea metsä oli ollut päällä, kun hän
aloitti... ja nyt työnsi ohraa kuin seinää.

Niin oli.

Oli kuin olisi ikäväksi mieli käynyt, kuin kättensä töitä katseli,
vaikka iloltahan siitä olisi pitänyt, että valmista oli tullut.

Mutta ei hän nyt vain voinut siitä iloltakaan.

Sillä nyt vasta tänä kesänä olivat häntä alkaneet kummalliset ajatukset
vaivata öin ja päivin. Ei ollut hänkään saattanut korviaan tukkia, kun
kuuli työväen puolesta puhuttavan. Ei hänkään itse ollut kertaakaan
käynyt työväenpuhujia kuulemassa, mutta oli muilta Varpumäen miehiltä
kuullut, varsinkin sinä talvena, jona ensi kerran käytiin äänestämässä.

Häntä oli kehoitettu yhtymään työväenseuraan, joka oli perustettu
kirkonkylään. Mutta Törmälä oli kieltänyt ja sanonut, ettei työväki
huutamalla ja Jumalaa pilkkaamalla päiviänsä paranna.

Ja niin oli hän noudattanut Törmälän neuvoa. Ei ollut työväenseuraan
liittynyt, mutta talvi-illoin, kun osui toisiin mökkeihin menemään,
kuunteli hän, mitä työväen hyväksi tehtiin.

Eivät ne vielä olleet saaneet parempia päiviä. Työtä heidän
täytyi tehdä nytkin, niinkuin olivat tehneet ennen ensimmäistäkin
äänestämistä. Eikä ollut kuulunut vielä seuraavienkaan äänestyksien
perästä mitään erikoisempaa.

Mutta sittenkin hän oli ruvennut miettimään omaa elämäänsä enemmän kuin
ennen, ja salaisesti oli hänkin toivonut, että joku suurempi muutos
tapahtuu. »Kunniallisille, rehellisille työmiehille on yhteiskunta
suuressa velassa»... tai jotakin sinnepäin hän muisteli erään
etelänpuolen työväenpuhujan sanoneen.

Lanko-Pekka, kylän seppä, Samulin naapuri, oli siitä puheesta
Samulillekin selvää tehnyt.

Hän oli jo mietteissään kävellyt rajapyörtänöä peltojen päähän ja
kääntyi nyt mökilleen päin. Hänen mökkinsä oli Törmälän maalla erillään
muista Varpumäen mökeistä, jotka olivat kaikki saman kumpulan nokassa
melkein vierekkäin. Siinä oli kylän someropalsta, ja siihen oli aikain
kuluessa mökki mökin perästä rakennettu, niin että koko someropalsta
nyt oli vallattu ja pelloksi viljelty.

Nukkuivat siellä jo Varpumäessä joka mökissä, koska ei mitään liikettä
kuulunut.

Samuli pääsi aitapolkua menemään ohi muiden mökkien kotiin päin.
Lämmin kylpy oli häntä virkistänyt. Ruumis tuntui notkealta, eivätkä
vaivanneet rinnan tai vatsan kivut.

Hänellä oli ollut unelma, jonka kerran toivoi toteutuvan. Vuosi
vuodelta oli odottanut ja toivonut, mutta ei siitä vielä ollut mitään
tullut — ja kohta oli lopussa taas tämäkin kesä. Aika oli kulunut,
ja hopussa piti olla, jotta sai ansaituksi jokapäiväisen leivän ja
vaatetta väelleen. Ei mihinkään muualle liiennyt. Ei vaikka oli aina
raatanut ja ponnistanut, että jäseniä särki.

Oli ollut mielessä silloin kun tätä mökkiä valmisteli ja naimisiin
meni, että kaivaa peltoa usean tynnyrinalan, ja kun torpankirjat
Törmälän kanssa tehdään, niin silloin Törmälä antaa Takasuon niitystä
palstan, josta lehmälle saapi heinää tehdä...

Ei ollut peltoa tullut kuin pari pienoista tilkkua kivikkoon. Navettaa,
jota joka vuosi hommasi ja josta puhui, ei ollut vielä hirttäkään.
Torpankirjatkin olivat vuosi vuodelta jääneet tekemättä — ja nyt oli jo
kolmaskolmatta kesä kulumassa.

Saamaton, toimeton ja laiskako hän oli ollut?

Mutta ei hänen tuntonsa siitä soimannut. Ja sen hän tiesi, että hänellä
kylässä oli ahkeran ja hyvän työmiehen nimi.

Eikä hän kuitenkaan ollut saanut säästetyksi mitään. Ja jos nyt terveys
näin alkaa huononemistaan huonota, niin...

Hän oli jo aivan mökkinsä luona, jonka takana kohosi komea männikkö,
metsäpalstaan yhtyen. Porstuan ovi oli auki. Liisa oli kai jo mennyt
nukkumaan.

Liisa! Heidän avioelämänsä ei ollut oikein hyvää alussakaan ollut, ja
vuosi vuodelta olivat keskinäiset suhteet käyneet yhä kireämmiksi. Sitä
mukaa kuin perhe kasvoi ja he itse vanhenivat, sitä mukaa he tulivat
toinen toiselleen kärsimättömämmiksi.

Liisa valitteli vaivojaan, toivoi navettaa ja omaa lehmää ja muistutti
myötäänsä Samulille, että torpankirjat olivat tekemättä.

Olihan Samuli ottanut asian puheeksi, kun kahdenkesken Törmälän kanssa
sattuivat. Törmälä oli aina silloin luvannut, että kun nyt tässä
ehditään, niin tehdään... Mutta tekemättä olivat jääneet.

Liisa ei herännyt, kun Samuli astui sisälle, ja nukkumassa olivat
lapsetkin. Samuli sulki porstuan oven, riisui päältään ja asettui
pitkäkseen ovisänkyyn, jossa hän nyt kesän aikana oli maannut. Liisa
nukkui toisessa sängyssä, nuorin lapsi käsivarrellaan. Kolme vanhempaa
lasta nukkui lattialla uunin luona, johon olkipatja oli levitetty.

Pirtin toinen ikkuna oli etelään päin ja toinen länteen, kylälle päin.
Samuli ei saanutkaan heti unta. Häntä mietitytti nyt taas niinkuin
näinä viime aikoina oli mietityttänyt. Monenlaisia huolia tuli.

Kuinka olikaan mahdollista, että ikä näin oli kulunut... hänkin oli
kohta viidenkymmenen vanha... Nyt piti jotakin yrittää, jos yrittää...

Miten saisi ensiksi navetan hirret? Itse hän kyllä pystyisi salvamaan.
Silloin hän aina muisti vanhinta poikaansa Paavo Eemeliä, joka toista
vuotta sitten oli lähtenyt tukkijoelle ja luvannut, kun takaisin tulee,
ostaa vanhemmilleen lehmän.

Se ajatus ja toivo oli aina ahdistusten ja kiusausten hetkinä
virkistänyt ja alakuloista mieltä ilahduttanut.

Ja niin nytkin teki.

Lapsellinen ilo täytti Samulin mielen, kun hän poikaansa muisti ja
pojan lupauksia mietiskeli. Tuntui, että oli monesta aikaa parempi
olla. Eivät kivutkaan jäseniä särkeneet. Hän oikaisi itsensä niin
suoraksi kuin voi ja vielä puolinukuksissa näki kuun punaisena kohoavan
metsän reunasta ja etelänpuolisesta ikkunasta sisälle katselevan.

Sunnuntaiaamuna olivat Varpumäen mökkiläisetkin nukkuneet myöhäisempään
kuin arkiaamuina. Vaaran takaa, jonka kyljessä mökkiryhmä oli, oli
aurinko jo noussut, kun ensimmäiset herääjät alkoivat liikuskella.
Suloinen lämmin täytti ilman, ja vainioilta ja metsästä levisi
monenlaisten yrttien ja pihkan tuoksu. Oli niin tyven, että pieninkin
liike kylältä kuului tänne vaaran laitaan. Hopeankirkkaana päilyi leveä
joenuoma, ja suurten vaarain kupeilta nousi pumpulinpehmoista usvaa,
joka liikkumattomana juovana jäi taivaan ja maan välille riippumaan.

Kylältä kuului kukon laulua ja jostakin kaukaa, joen toiselta rannalta,
suuren rautaisen lehmänkellon kalkutusta.

Täältä Varpumäeltä oli avara näköala alas kylään, kylänraitille ja
suurelle valtaväylälle, jonka keskeltä etelästä päin näkyi laajoja
niittysaaria, ja sopi sinne, kun katsoja arvasi oikeaan tähystää,
näkymään Karjasaarenkin korkea, keltahiekkatörmäinen pohjoisnokka.
Yli kylän pohjoisesta päin kuumotti suuren kirkon musta katto
mäntyjen välistä ja tapulin ylimmät valkoiset luukut ja musta risti
huipun nenästä. Ja kirkon takaa, kauempaa pohjoisesta päin, siinsi
harmajapäisiä vuorten huippuja ja alastomia, yksinäisiä kukkulain lakia
taivaanrannan tasalta.

Täynnä tervettä, ihanaa elämää oli luonto, ja sunnuntain taivas näytti
lempeästi hymyillen katselevan alas maan kamaralla kypsynyttä viljaa,
joka raskaina tähkinä nuokkuen odotti leikkaajaa. Niin lempeänlauha oli
pohjoinenkin taivas, kuin ei koskaan enää hallaa aikoisikaan huokua,
ja niin nuoren neitseelliseltä maailma näytti ja aurinko lämpöisesti
paistoi, kuin juuri vasta olisi maailma luotu ja valkeus tullut...

Lanko-Pekan mökistä ensiksi alkoi savu vaaleana kohota, ja pian Pekka
itsekin pyörähti pihasalle. Hän oli parhain eläjä koko Varpumäellä.
Hänellä oli enimmin peltoa, oli oma niitty Takasuolla, kolme lehmää ja
lampaita. Kerrottiin hänellä olevan puhdasta rahaakin säästöpankissa.
Mutta lapseton pari olikin, ja sepäntyö oli kallista. Ei ollut
kummakaan, että Lanko-Pekka reilusti eli. Itse peuhasi pajassa
nakutellen kesät talvet, ja akkakin kehräämällä ja sukkaa kutomalla
ansaitsi rahamarkan tuontuostakin.

Pekka oli pienoinen, punapartainen ja punaposkinen miehen tassukka,
vilkaspuheinen ja toimessa aina. Hänpä nytkin ensimmäisenä Varpumäellä
liikkeellä oli, ja kun aamukahvin oli juonut ja sunnuntaipukuun
pukeutunut, läksi naapuriin juttelemaan. Kuulemaan Koski-Samulilta
uutisia niittymatkalta, jolla tämä oli viikon ollut. Pekalla oli
uudet vaatteet ja valkoinen paita, jonka hihat hauskasti vilkkuivat
päiväpaisteessa, kun hän Samulin pirtille kävellä heippasi.

Samuli istui pöydän päässä juomassa aamukahviaan, istui pitkä musta
tukka sikinsokin epäjärjestyksessä ja kalpeilla laihoilla kasvoilla
vielä unen harsoa. Liisa laitteli vuoteita kokoon ja siisti muutenkin
huonetta.

»Korea aamupa taitaa olla», arveli Samuli, kun Pekka oli penkille
istahtanut ja alkanut tupakkavehkeitään hakea.

»No niin komea ilma ja lämmin, että hikeen lyöpi. Jo nyt joutuvat nekin
pellot, jotka myöhään ovat kylvetyt», alkoi Pekka hymyssä suin ja
punaposkisena puhua.

Siitä sitten keskustelu pääsi alkuun. Pekka, puhelias, tiedusteli,
oliko Karjasaari hyvin työntänyt heinää tänä kesänä ja joko alkoi
heinänteko olla lopulla muillakin.

Samuli selitteli, mutta kovin hän näytti uupuneelta ja vaivaantuneelta.

»Siinä saaressa se on tuokin mies terveytensä menettänyt», virkahti
Pekka kesken puheen ja katsoi Liisaan, myöntymistä odottaen.

»Siellä on mennyt», puhkesi Liisakin nyt puhumaan. »Siellä on ensin
rinnanalustansa repinyt, kun raskaita heiniä korkeihin suoviin
vinttaa... siellä on sitten liha kulunut ja vatsanvaivat ja kolotukset
tulleet... eivätkö jääne sinne luutkin ennenkuin ymmärtää pois heittää.»

»Tosi», sanoi Pekka väliin.

Samuli kuunteli vaimonsa ja Pekan puhetta mitään vastaan sanomatta.

»Viime yönäkin unissaan valitteli, kääntelehti ja urisi, että luulin jo
pahemmankin seuraavan», jatkoi Liisa tyytymättömällä äänellä. »Ei siitä
olisi Samulistakaan enää raskaan työn tekijäksi.»

»Tuossa Törmälässä on itsensä noin sairaaksi repinyt», huomautti Pekka
väliin.

»Tietää sen, kun aina ja joka työssä raskaimman taakan saapi kantaa...
ja joka ei sitten ole koskaan ymmärtänyt säästää itseään, vaan on
repinyt ja raatanut kuin karhu...»

»Elä nyt siinä!» virkahti Samuli vaimonsa puheisiin ja kävi pannusta
kaatamassa lisää kahvia.

Mutta vaimo jatkoi:

»Tänäkin kesänä on moneen muuhun taloon käyty heinäntekoon hakemassa,
ja puhtaan rahan olisi saanut, kun työ loppuu, vaan ei malta olla
poissa Törmälästä ... hyvästäkin paikasta... Ja sitten jyvissä ja
kurnaalissa palkka maksetaan... jos maksetaan...»

»Täytyy sitä sille työtä tehdä, jonka maalla asuu», virkkoi Samuli.

Mutta siitä kävi Liisa yhä enemmän kiukkuun ja alkoi taas selittää,
Pekan puoleen kääntyen:

»Olisi Törmäläkin oikein tehnyt, niin torpankirjat olisi antanut ja
muutenkin avustanut, että olisi navetta ja lehmä saatu...»

»Sitähän minä jo olen aikaa sanonut», myönsi Pekka. »Saat siinä
menettää vielä lopunkin terveyttäsi... ja hyvän tyhjän saat
palkaksesi... Se se on työmiehen osa ollut ennenkin maailmassa», sanoi
hän sitten Samulille.

»Törmälä on kristitty ja ymmärtäväinen mies... ei se työntekijäänsä
unhota», sanoi Samuli. »Ja kyllä tässä torpankirjatkin tehdään ja vielä
lehmäkin ostetaan, kun ehditään...»

»Ne ovat niitä sinun puheitasi, joilla ei ole alkua eikä loppua», sanoi
Liisa siihen ylenkatseellisesti.

Mutta Samuli oli nyt hyvällä tuulella. Hän haukotteli mielihyvästä,
oikoi käsivarsiaan ja ruumistaan ja arveli, että nytpä tuntuu ihminen
aivan terveeltä.

»Niin se on aina aamupäivästä, mutta ennenkuin on ilta käsissä, voi
olla vuoteessa... on se ennenkin niin käynyt», pisti Liisa siihen.

Puhtaan paidan toi Liisa Samulille, mutta rikkinäiset olivat siinä
hihojen suut, ja kauluksen liitoksessa oli suuri reikä. Arkihousut
sai Samuli jalkaansa vetää, sillä parempia ei ollut. Mutta pusero oli
aivan uusi, sinistä kalminkia, ja päähän pantiin musta hattu, jota
sunnuntaisin oli tapana pitää.

Jutellen siitä miehet sitten lähtivät kylälle päin kävelemään, Samuli
aamiaiselle Törmälään ja Lanko-Pekka muuten kylälle ajankuluksi
juttuilemaan, aikoipa käydä työväentalollakin »Kansan Tahtoa» lukemassa.

»Ovatko nyt tämän kesän aikana saaneet mitään valmista ne sosialistit?»
kysäisi Samuli.

»Aina vähin. Kumma ettet sinäkin jo ala uskoa ja huomata, että toisten
hyväksi työtä teet. Parhaan miehuutesi menetät, ja kun tulet vanhaksi
ja kykenemättömäksi, niin eivät enää huoli työhönsä, vaan antavat
kuolla puutteeseen... Semmoista se on köyhän työmiehen kohtalo ollut
maailman alusta ja pysyy semmoisena, elleivät itse ryhdy asemaansa
parantamaan», alkoi seppä selitellä.

Samuli oli sitä samaa kuullut jo monena vuonna sekä sepältä että
muilta. Oli paljon muutakin kuullut, kapitalistien sydämettömyydestä ja
alhaisista työpalkoista. Kuulemiansa oli Törmälälle selittänyt. Törmälä
oli vain hymähtänyt, sanonut, että oli siinä jotakin oikeaakin, mutta
iankaikkisena totuutena oli sanonut pysyvän sen, ettei työttä kukaan
elä.

Eikä Samuli nytkään sepän puheisiin erityisesti valtaankaan pannut,
mutta ei myöntänytkään. Kehui Törmälää, että hyvä oli mies ja
rehellisesti oli palkan aina maksanut.

»Vieläkö olisi pitänyt jättää maksamatta!» kivahteli seppä. »Sinun
työlläsi on Törmäläkin vainionsa saanut kuntoon ja saapi nykyään puolta
enemmän viljaa kuin ennen. Sinun kaivamasi ovat ojat Takasuollakin,
josta Törmälä nyt niittää monen lehmän heinät... ja ennen ei saanut
kuin vaivaisen häkin sararunsuja...»

Samuli käveli äänettömänä sepän perässä. Seppä pauhasi kaikkea sitä,
jota oli kuullut agitaattorien puhuvan ja jota oli lehdistä lukenut.

Mutta kun saapuivat Törmälän tienhaaraan, virkkoi Samuli:

»Palkanhan minä olen saanut Takasuollakin tekemästäni työstä, eikä
Törmäläkään ole rikas mies. Korkoihin menee kaikki, mitä talosta irti
saapi.»

Siihen ei sepällä ollut mitään sanomista. Hän lähti kävellä viuhtomaan
kirkolle päin, mutta Samuli kääntyi Törmälään aamiaiselle.



3.


Törmälän talo ei ollut mikään varakas talo.

Tämä nykyinen isäntä Joonas oli ollut velassa jo isännäksi tullessaan,
ja kun oli molemmat poikansa kouluttanut, toisen papiksi, toisen
lääkäriksi, niin kerrottiin velkojen lisääntyneen. Ja tiedettiin,
etteivät olleet pojat vielä kyenneet isänsä velkoja lyhentämään, vaikka
virassa olivat jo molemmat.

Talon vanha emäntä oli vuosi sitten kuollut, ja emännyyttä hoiti
nyt ainoa tytär Serafiina, itsekäs ja sisukas vanhapiika. Hänestä
kerrottiin, että hän vanhan emännän kuoleman jälkeen oli ottanut talon
ohjat omiin käsiinsä ja teki kaikki oman mielensä mukaan ja vastoin
vanhan isännän tahtoa. Työväki oli ensiksi saanut tuntea, että talossa
olivat tavat muuttuneet. Ruoka oli muuttunut huonommaksi eikä sitä
annettu enää määrätyllä tunnillakaan niinkuin emäntävainajan aikana.

Se varsinkin oli Samulia harmittanut, ja kerran hän jo oli syödessä
kironnut ja jättänyt keittonsa syömättä. Se ei ollut työntekijän
ruokaa, jossa ei ollut muuta höysteenä kuin vihanneksia. Sittemmin ei
ollutkaan Samulille ruohosoppaa tarjoiltu. Kerran olivat Serafiina ja
Samuli kivahtaneet toisilleen, niin että tulta iski. Joonas oli kuullut
keittiöstä kiivaan sanasodan ja rientänyt paikalle. Mutta Samulin
puoleen oli isäntä kallistunut ja Serafiinan oli täytynyt, itkusilmin
ja hammasta purren, sillä kertaa totella vanhaa isäänsä.

Se oli tapahtunut juuri tänä kesänä.

Semmoisissa mietteissä Samuli verkalleen käveli pihaan. Sunnuntaisin
oli hänellä tapana astella hitaasti ikäänkuin kävellessäänkin
levähtäen. Silloin asetti hän aina molemmat kätensä selän taakse,
ristiin pakaroille, ja katse maahan luotuna verkkaan astui.

Pihasalla olivat jo piiat liikkeellä, ja kanat kotkottivat kuistin
edessä lämpimässä paisteessa.

Samuli nousi korkeita kuistin portaita ylös. Keittiön ovi oli auki, ja
Serafiina näkyi puuhailevan kuuman hellan luona.

Samuli käveli sisälle ja istahti tuolille ovenpieleen.

Serafiina oli tällä kertaa erinomaisen hyvällä tuulella. Oli puhelias
ja naureskelikin Samulille, ruokia valmistellessaan. Hän oli
keski-ikäihminen, pallonaamainen, pystynokkainen, pienisilmäinen ja
lyhyenläntä. Silmät olivat viekkaat ja kiiluvat. Koko olennossa oli
jotakin miesmäistä ja kovaa. Aina taloustoimissa hommatessaan hän
hieroi nenänsä nokeen, joka teki hänen kovat kasvonpiirteensä tylyäkin
tylymmiksi.

Niin oli nytkin nenä noessa, vaikka oli sunnuntaiaamu.

»Meille tuli eilen illalla vieras, ja hänelle pitää tässä ruokaa
hommata», kertoi hän ja alkoi Samulille kannella pöytään aamiaista.

»Ohoo... vai vieras», sanoi Samuli. »Mikä vieras se näin kesätyön
aikana joutaa liikkeellä olemaan?»

»No niitä kansakouluherroja, tarkastaja, joka tämänkin kylän
kansakoululle katselee sopivaa paikkaa... Nythän tähänkin kylään
aletaan omaa koulu rakentaa...»

»Vai niin...»

»Samulipa istuisi nyt syömään... Hyviä taisivat heinät tulla
Karjasaaressa?»

»Hyviä... kuin kuminoita kaikki...»

Samuli alkoi syödä, ja Serafiina toi lautasella hänelle maistaa
herrasruokaa, jota oli voissa paistettu.

Keittiön viereisestä huoneesta kuului vieraan herran ja isännän puhelu.
Korva otti jonkun sanan, jopa lauseenkin.

»Juuri näille paikoin sopisi...», kuului vieras sanovan. »Tämä on kylän
keskellä ja muutenkin erinomaisen sopiva... piiriinkin nähden...»

Samuli ei kuullut mitä isäntä siihen arveli.



Aamiaisen syötyään läksi Samuli kylälle päin kävelemään. Ihmiset
olivat nukkuneet myöhäiseen tänä aamuna, raskaan viikon vaivoista
levähtäen. Muutamissa taloissa nukkuivat vielä kaikki, vaikka aurinko
jo oli korkealla. Mutta myöhään, vasta aamupuoleen yötä, olivatkin
niityltä palanneet. Niin oli päivä tarkoin kulunut, ennenkuin niityllä
saivat kaikki heinät korjuuseen. Ei kohdannut Samuli tielläkään ketään
kulkijaa, vaikka oli kirkkoonmenon aika. Hiljainen, sunnuntainen rauha
ja kirkkaan lämmin elokuun aamu oli. Kylä näytti nukkuvan auringon
kultaisten säteitten alla, ja täyteläisinä, lupaavina kimaltelivat
tähkäpäät aamukasteen seasta. Valtaväyläkin näytti sunnuntaita pitävän.
Ei värähtänyt vetten viri, ei kuulunut ääniä eikä liikettä joelta.
Tyynenä virta matkaili merta kohden, suvantopaikoissa kuin levähtäen
ja rantojansa ihaillen... ja kuin nauttien suuresta sunnuntaisesta
rauhasta.

Omissa ajatuksissaan Samuli käveli. Ei tehnyt mieli mennä
kotimökillekään. Hauskempi oli kävellä raittia levähtäessä ja jonkun
kanssa puhella. Liisan kanssa ei sopinut juuri minkäänlaisiin
puheisiin. Liisa torui ja valitti vaivojaan ja aina vain oli tyytymätön
kohtaloonsa.

— Jos olisi kävellä Kuusi-Antin, Rantalan torpparin, mökille,
mietiskeli Samuli.

Ei ollut tullut käydyksi Antin pirtillä sitten menneen talven, eikä
ollut Anttia tavannut koko kesänä.

Ja Samuli läksi vähän nopeammin astumaan. Ei näkynyt alapäässäkään
kylää vielä ketään liikkeellä tiellä, mutta muutamissa taloissa oli
kuitenkin joku piioista noussut ja seisoi kaivon kannella, vettä
vintaten alushameisillaan ja avopäin.

Rantalan pihan läpi käveli Samuli Kuusi-Antin pirtille. Ei ollut
Rantalassakaan muita vielä hereillä kuin kesämies, Pennen-Eino, joka
päiväpaisteisella nurmella istuen hommaili kenkiä jalkaansa.

Vaihtoivat sanaparin Samuli ja Eino.

»Vasta neljättä käydessä aamulla palasimme Karjasaaresta», kertoi
Eino haukotellen, päivänpolttamien kasvojen vetäytyessä kummalliseen
irvistykseen.

»Vai meni niin myöhäiseen», sanoi Samuli.

»Paljon oli työtä, ja tässäkin talossa on enimmäkseen lapsiväkeä...
vaan emme antaneet perään... kaikki pantiin suoviin...»

»Soo, soo... vai kaikki saitte», virkahti Samuli. »Tämänkyläläisillä
taitaakin olla jo Karjasaari tehtynä?»

»Taisi Ylipään väeltä kesken jäädä.»

Eino haukotteli yhä, ja Samuli jatkoi matkaansa Antin pirtille, johon
kapea tie nousi Rantalan pihasta suoraan metsään päin.

Vainion perällä oli Antin mökki, metsän laidassa. Antilla oli peltoa
parin tynnyrin maa pirttinsä ympärillä, navetta ja kaksi lehmää.
Takasuolla oli sitäpaitsi torppaan kuuluva niittykin, ja polttopuuta
sai ottaa talon metsäsarasta. Antin torppa olikin paras etujensa
puolesta koko kylässä, ja torpankirjat kuuluivat olevan lujat ja
pätevät.

Antti oli hyvin toimeentuleva mies. Ei ollut kuin kaksi lasta, tyttö ja
poika, ja täysiä ihmisiä molemmat jo.

Kotona oli Antti, ja torpassa vallitsi hyvä mieliala. Aukusti poika oli
eilen palannut lauttahommista, mihin tukinlaskun aikana keväällä oli
lähtenyt. Nyt viime työkseen oli kuljettanut lauttoja meren suulle ja
eilen illalla oli kotiutunut ja parhaiksi ehtinyt kylpemään.

»Hyvän kesän sanoo olleen», selitteli Antti Samulille ja tarjosi
Aukustin tuomia sikareja.

»Oli poikaa tämä viimeinen yritys onnistanut oikein hyvin... rikkomatta
oli lauttansa saanut meren suulle, ja näyttää minusta, ettei ole
tyhjänä palannut...»

Kaisakin kehui joukkoon ja alkoi hommata Samulille kahvia. Samuli
kuunteli tyytyväinen hymy huulilla, iloiten hänkin toisten
hyvästä mielestä. Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti omaa poikaansa
Paavo-Eemeliä... ja omaa mökkiänsä ja elämäänsä.

»Ei tullut puheeksi, olisiko sattunut Aukusti kohtaamaan meidän
Paavo-Eemeliä?» kysäisi hän kesken Kaisan kehumisen.

»Ei tullut puheeksi vielä eilen illalla, vaan kohta kai herää
Aukustikin — tuonne pani kamarin sänkyyn maata, — niin saat itse
kuulla», sanoi Antti.

Samuli tunsi sydämellisesti iloitsevansa torpan väen hyvistä uutisista,
mutta samalla tuntui kuin joku katkera pettymys hänen omaa kohtaloansa
painaisi.

Mutta kahvin valmistuttua heräsi Aukustikin ja tuli pirttiin.
Kuulumisiaan alkoi Samulille kertoa. Ei ollut tavannut Paavo-Eemeliä,
mutta luuli, että Eemeli oli mennyt Ounasjoelle, jonne muitakin tämän
kylän poikia oli lähtenyt.

Uudet vaatteet oli Aukusti ostanut, uudet patiinit, hatut ja
silkkihuivit.

»Ja rahaa kuin roskaa vielä», sanoi Kaisa, kun Samuli ihmetteli
Aukustin pukeutuessa uusiin vaatteisiinsa.

»On se mies liikkeellä ollut», kiitteli Samuli. »Vaan siinä se on, että
kun ei juo eikä pieksä korttia, niin rahaa karttuu.»

Samuli ei tukkipoikana ollessaan osannut säästää, ei juuri paljoa
viinaan pannut, mutta korttia pelasi ja menetti muuten rahojaan
turhuuteen.

»Ei sitä vielä ole viina vietellyt», kehui Antti.

Mutta kun Samuli ja Antti istuivat pöydän luo kahvia juomaan, kaivoi
Aukusti laukustaan täysinäisen viinapullon, pöydälle miesten eteen sen
kapautti ja sanoi:

»Tehkääpä siitä puolikuppeja kaupungin tuliaisia. Otin litran, että jos
kipeä päivä sattuisi tulemaan...»

Antin silmät kiiluivat, niinkuin vanhan viinamiehen silmät kiiluvat,
kun monesta aikaa näkee kirkkaan viinapullon. Tyytyväisenä ja ylpeänä
katseli Kaisa, ja leveään hymyyn meni Samulinkin suu.

»Enpä ole pariin vuoteen nähnytkään viinaa», sanoi Samuli.

»Katsos poikaa, kun muisti isäänsäkin», arveli Antti ja alkoi kiskoa
korkkia pullon suulta.

Samuli muisti taas Paavo-Eemeliä ja virkkoi:

»Tuoneeko minun poikani koskaan viinatilkkaa kivulloiselle isälleen?»

Siihen eivät muut sanoneet mitään.

»Pane sinä hyvin sekaan... hyvää se tekee kipeälle sisustallesi»,
kehoitti Antti.

Samuli teki väkevän puolikuppisen ja nakkasi menemään suuhunsa yhdellä
kertaa. Mutta heikko kun oli, nousi viina päähän melkein heti ja kieli
alkoi sammaltaa.

»Jos minuun tulee, Paavo-Eemeli, niin rehellinen mies tulee... kun
tulisi päätä, että osaisi säästää», alkoi hän kesken muiden puheiden
lavertaa.

»Joo, ja jos isänsä lahjat muutenkin tulevat...» sanoi Kaisa.

Samuli ymmärsi mitä Kaisa tarkoitti. Liisaa oli aina pidetty
epärehellisenä, ja monta kertaa oli siitä riita perheeseen sattunut.
Ja puhuttu oli kylällä jo siitäkin, että Paavo-Eemelikin paimenpoikana
ollessaan yhtä ja toista pientä kalua näpisteli, vaikkei Samulin
korviin siitä ollut kuulunut.

Juotuaan toisen puolikuppisen alkoi hän itkeä ja laverteli puuta
heinää. Ja vähä väliä vannoi, ettei hän ikipäivinä ollut varastanut
eikä toisen omaa himoinnut, vaikka välistä oli ollut hirveä puute ja
monasti oli joutunut suureen kiusaukseenkin...

Lopulta hän nukahti Antin sänkyyn eikä herännyt ennenkuin iltahämyssä.
Mutta herättyään tunsi hän itsensä hyvin levänneeksi ja arveli:

— Taisipa viina mennä päähän.

Antti ja Aukusti olivat kävelleet kylälle, ja juotuaan Kaisalta kupin
kahvia läksi Samulikin kotiaan päin.

Monenlaisia, ristiriitaisia ajatuksia pyöri hänen päässään. Minkävuoksi
muutamat elivät niin hyvin ja rennosti? Niinkuin tuo Anttikin. Ja monet
muut.

Ja hän oli aina pysynyt vähävaraisena ja köyhänä, vaikka työtä oli
tehnyt... yli voimainsa monta kertaa raatanut... Seppä oli sanonut:

»Siitä näet, että liian vähän maksetaan palkkaa... ja muitten hyväksi
sinä työtä teet... ilmaiseksi...»

Samaa taas oli puhunut Kuusi-Anttikin.

Mutta olihan Törmälä maksanut hänelle aina tavallisen palkan, joskus
enemmänkin! Eihän häneltäkään sopinut enempää vaatia kuin mitä muutkin
maksoivat...

Mutta sitten taas tuli mieleen iloisempi ajatus. Tuli kuva mökistä,
joka oli punaiseksi maalattu ja navetta vieressä... peltoja, joissa oli
suorat ojat ja kaikki kivet sievänä kiviaitana ympäri vainiota... siinä
olisi vanhuuden päiviä hauska viettää...

Tullappa nyt Paavo-Eemelikin kotia, povitasku rahaa täynnä! Lehmä
ensiksi... sitten navetta... Ostaisi Rantalalta sen vanhan riihen,
josta tulisi hyvä navetta...

Kumma mies, kun ei ole minkäänlaisia tietoja lähettänyt! Kun ei vain
olisi kevättulvan aikana jokeen pudonnut, outo kun oli...

Siitä ajatukset siirtyivät omaan nuoruuden aikaan ja tukkijoelle...
Vaara siellä oli tarjona joka päivä ja huonoja kumppaneita, kirjattomia
kulkulaisia ja roistoja, jotka pahaan neuvoivat. Hän muisti, kuinka
häntäkin kerran kehoitettiin... Toiset kolme menivät ja tappoivat
taipaleella laukkuryssän... Hän oli neljäntenä joukossa... mutta pyörsi
takaisin ja juoksi kylään...

Monasti oli tuo tapaus mieleen johtunut ja silloin oli aina tullut
ajatelleeksi, että Jumalan sormi pidätti... niinkuin oli pidättänyt
jälkeenpäinkin monesta pahasta työstä, jotka ajatuksissa olivat
syntyneet...

Tultuaan Törmälän tienhaaraan yritti hän kääntyä taloon päivällistä
syömään. Mutta kun päivällisen aika jo oli ohi, kääntyikin hän
Varpumäkeen.

Ilta oli hämyämistään hämynnyt, ja kirkon takaa taivaanrannalla välkkyi
jo kirkas tähti — kuin hyvästiä valoisalle kesälle jättäen ja alkavaa
syksyä tervehtien. Samulinkin mieli kävi alakuloiseksi.

Vuosi oli taas kulunut, kohta oli lopussa tämäkin kesä... ja viime
kesänä muisteli miettineensä, että tänä kesänä nyt lehmän ja navetan
hommaa... Nyt kesä kohta loppuu. Eikä ollut vielä navetan hirsiäkään
tiedossa... Jos terveenä pysyisi, niin koettaisi ojankaivuulla säästää
lehmää varten, ja jos Paavo-Eemeli talveksi kotiutuu... niin jo kumma
on, jos ei sitten... Ja jos Sylvikin, joka palveli pappilassa, voisi
jotakin palkastaan ojentaa...

Hän näki mökkinsä ikkunan läpi kirkkaan tulen takasta vilkkuvan, ja kun
likemmäksi pääsi, niin kuuli kovaäänistä puhelua sisältä. Seppä siellä
kuului olevan ja yhtaikaa selittivät ja huusivat Liisan kanssa, että
kauas kuului...

Kun Samuli astui pirttiin, herkesivät huutamasta, eivät olleet
innossaan kuulleet, että porstuan ovi kävi.

»Täälläpä iso asia on, kun huuto kuuluu virstan päähän», sanoi Samuli
sisään tullessaan.

»Iso täällä onkin asia», vastasi Liisa. »Täällä on käynyt vieraita,
joista olen Lanko-Pekalle selittämässä.»

»Joo, vieraita täällä on käynyt», sanoi seppäkin.

Samuli istahti sepän viereen sivupenkille ja kysyi:

»Vai vieraita. Keitä on käynyt?»

Samuli ei osannut aavistaakaan, keitä olisi käynyt, uskoi paremmin,
että oli joku hyvä asia tapahtunut.

»No Törmälän Serafiina, ja kansakouluntarkastaja kuului olleen se
herra», kerkesi seppä ilmoittamaan ennenkuin Liisa.

»Aamulla sanottiinkin olleen Törmälässä sen tarkastajan», sanoi Samuli.

Liisa oli ehtinyt saada ilmaa keuhkoihinsa, ja nyt hän alkoi pauhaavan
saarnaavalla äänellä selittää:

»Joo. Tännepäin kävelivät puolenpäivän aikana. Minä ajattelin, että
mikä pari sieltä tulee. Väliin seisoskelivat tullessaankin, joelle ja
tielle päin katselivat, ja se herra viittoi käsillään ja selitteli, ja
viittoi Serafiinakin ja selitteli. Tulivat sitten ihan tuon perunamaan
laitaan. Minäkin menin porstuan ovelle kuuntelemaan. Herra viittoi ja
kehui, että tämä juuri, tässä tämän mökin paikka olisi erinomaisen
sopiva kansakoulutontiksi. Tämä on korkealla, sanoi, mäntymetsän
vieressä, ja näköala on komea, ja parhaiksi kaukana on paikka
maantiestä ja taloista... Erinomainen paikka... Serafiina siihen, että
kyllä Varpumäkeä ovat kaikki muutkin kiittäneet ja sanoneet, että tähän
paikkaan sopisi kansakoulu... Menivät sitten tuonne männikköön päin,
enkä enää kuullut mitä sitten puhuivat...»

»Siinä nyt kuulet...» huomautti seppä.

Samuli ei virkkanut mitään, laski päänsä molempain kämmeniensä varaan,
kyynärpäät polviaan vasten asetti ja jäi siihen miettimään.

Mutta Liisa, levättyään, alkoi taas:

»Onhan siitä jo puhuttu kahtenakin kesänä, että tähän kansakoulutontti
on valittu... vaan tuo Samulikos se, nahjus, on uskonut... Ja konstikos
on tähän rakentaa! Törmälä komentaa pois... taitavatpa torpankirjat
olla esteenä, heh... Sen sitten saat pitkästä palveluksestasi.»

»Paitaan asti ottavat... jos nyt lapsinesi joudut pois mökiltäsi...
Lurjus ja sydämetön on lopulta Törmäläkin, johon olet luottanut ja jota
hyväksi mieheksi olet uskonut... Niinkuin ei olisi muualla yhtä hyviä
paikkoja kansakoululle kuin tämäkin», jatkoi seppä siitä, mihin Liisa
lopetti.

Ja vuorotellen pauhasivat, Samulin äänettömänä kuunnellessa. Sekä seppä
että Liisa nähtävästi odottivat, että Samuli nyt ainakin raivostuisi ja
uhkaisi jättää työnteon Törmälässä. Mutta ei suuttunut Samuli, allapäin
istui ja mietiskelevän näytti.

»Eihän tuota nyt vielä niin varmaan tiedä uskoa... Eipähän ole Törmälä
itse koskaan siitä sanallakaan maininnut», sanoi hän vihdoin sepän ja
Liisan puheisiin.

»Siinä nyt kuulette, seppä», innostui Liisa sepälle selittämään. »Siinä
kuulette nyt — hän uskoo Törmälää kuin Jumalaa — niinkuin ei Törmäläkin
osaisi väärin tehdä samoin kuin muutkin talolliset...»

»Jo minä sinuna huomispäivänä ottaisin asiasta selvän ja palttua
antaisin Törmälän töille», ehti seppä välissä sanomaan.

»Eivät ne ole kuin Serafiinan hommia», arveli Samuli. »Ei siihen Joonas
suostu, vaikka olisi kymmenen herraa tämän paikan kansakoulutontiksi
katsonut...»

»Serafiina, nokinenä, siinä talossa nyt onkin isäntänä ja emäntänä»,
riemastui Liisa taas puhumaan. »Serafiina siinä vielä ukollekin kummat
tekee... Ettekö usko, seppä, tekin niin?»

»Niin on minunkin uskoni.»

»Olkaa hörisemättä», sanoi siihen Samuli eikä enää vastannut heidän
puheisiinsa mitään.

Mutta iltayöstä häntä kuitenkin valvotti ja mietitytti. Hänen
ja isännän suhteet olivat ensimmäisestä päivästä alkaen olleet
kuin parhaitten veljien. Ei ollut sattunut yhtään ainoata kertaa
pienintäkään riitaa. Aina oli Törmälä ystävällisesti puhutellut, aina
naurusuin työmaalle tullut, ja kun kahdenkesken jäivät, niin oli
hyvillään kiittänyt hänen töitään, vaikka usein muiden töitä väheksyi
ja moitiskeli. Pikavihaiset olivat molemmin, sekä hän että isäntä,
mutta ei ollut kummankaan tarvinnut toiselleen suuttua...

Ja monesta Törmälän puheesta oli Samuli siihen uskoon tullut, että
Törmälä oli muistanut häntä — jos kuolemakin sattuisi tulemaan.

Ja siihen uskoon hän nytkin nukkui ja seuraavana aamuna meni hyvin
varhain Törmälään ohran leikkuuta aloittamaan.



4.


Samuli oli aloittanut taas tavallisen syystyönsä Takasuolla.

Kun kaikki kesätyöt olivat loppuneet, riihetkin puidut ja juurikasvit
kuoppiinsa kannetut, alkoivat maatyöt. Joka syksy oli Samuli Takasuolla
ojia kaivanut — siitä asti kun Törmälään tuli. Takasuolla oli koko
kylän uutisviljelys, mutta Törmälän palstaa oli nyt laajimmin viljelty,
vaikka siinäkin vielä oli laveat alat koskematta.

Näinä viime vuosina oli Samulikin urakalla ojaa kaivanut, samoin kuin
muutkin ojurit mikä minkin talon palstalla. Urakkatyössä ansaitsi
Samuli hyvin, sillä samalla kun hän oli ahkera, oli hän tottunut
ojuri ja saikin valmista paljon enemmän kuin nuoret miehet. — Mutta
kahtena viime syksynä ei hän enää ollut jaksanut niin paljoa kuin ennen
nuorempana. Oli sattunut muutamina päivinä, että sisuskivun takia
oli täytynyt jättää työ siihen ja lähteä mökille, jossa sitten sai
sairastella monta päivää. Ja kun viimein kykeni työhön, oli niin heikko
ja voimaton, ettei tullut valmista paljon mitään.

Mutta nyt oli tänä syksynä pysynyt merkillisen terveenä. Heinänteon
loputtua ei ollut suurempaa tuskaa koskaan tuntunut, vaikka väliin
vatsanpohjaa vihloi ja kirveli, ja työssä oli ollut joka päivä. Häntä
oli neuvottu ottamaan terveydensuolaa joka aterian aikana, ja siitä
oli ehkä ollut apua. Nyt syksyllä oli ollut ruokakin parempaa, sillä
tytär Sylvi, joka palveli pappilassa, oli palkkaansa vastaan ottanut
pappilasta kaksi kookasta lampaankurentoa, jotka lahjoitti kotimökille.

Terveeltä hän nytkin tuntui, kun sumuisena syyspäivänä loi ojaa. Hän
oli jo aamupimeällä lähtenyt kotimökiltä, ehtiäkseen saada valmiiksi
ojan, jota koko viikon oli kaivanut. Isäntäkin oli aikonut tulla
katsomaan. Ei ollut käynytkään kokonaiseen viikkoon Takasuolla, oli
ollut muita töitä kotosalla.

Ja Samuli oli itsekseen päättänyt, että nyt kun tulee, niin ottaa hän
puheeksi... Ensiksi kansakouluasian, josta jo ympäri kylää puhuttiin,
ja jos se kuitenkin alkaa olla tosi, rupeaa tuumailemaan uudesta
mökin paikasta. Täällä Takasuon rannalla, Vasuharjun kupeella, olisi
monessakin paikassa hyvää peltomaata. Vanhan miehen asumapaikaksi
olisikin oikein sopiva...

Hiki tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta laihat kasvot
olivat kovin kalpeat. Kun laiha selkä kumartuessa koukistui, pistivät
selkärangan luusolmut ohkaisen paidan läpi näkyviin. Hoikat olivat
kätten ranteet, ja käsivarret lihaksettomat kuin karsitut seipäät.
Mutta silti nousi kiinteä, vettä itkevä savi suurina lapiopaloina ojan
molemmille puolin kookkaiksi röykkiöiksi.

Savenpalaa ojanreunalle heittäessään Samuli silmäsi suon laitaan
metsänrannalle, eikö jo näkyisi Törmälän isäntää tulevaksi.

Alkoi olla jo aamiaisen aika, ja Samulikin päätti lähteä syömään
heinäladon katveeseen, jossa eväslaukkuansa säilytti.

Muut ojamiehet näkyivät jo olevan aamiaisella. Olivat metsän rantaan
sytyttäneet nuotion ja sen ympärille kokoontuneet eväineen.

Mutta jopa tuli Törmäläkin.

Samuli tunsi hänet jo kaukaa. Törmälä käveli aina kiivaasti, menipä
mihin tahansa tai tuli mistä hyvänsä. Aina sama rivakka jalan liikunto,
niin että harmaja parta liehui tuulessa.

Nyt varsinkin näkyi olevan oikein hyvällä kävelytuulella. Lakkikin oli
solunut melkein niskaan, ja lapio näkyi olevan olalla.

Olihan Törmälä ennenkin, kun sattui, lapioineen tulla viuhtonut
Takasuolle ja luonut ojaa koko päivän kuin murhamies — kunnes väsyi
kuin ajettu koira. Siitä työstään ei hän koskaan ollut Samulin laskuun
mitään merkinnyt, vaan oli maksanut koko ojasta Samulin työnä.

Hikipäässä nytkin Samulin luokse asteli, silmäili ojaa, jota Samuli
hänen viime käyntinsä jälkeen oli kaivanut, ja virkkoi:

»Suoraapa tulee ojaa ja hyvää muutenkin.»

Ja sen sanottuaan hän alkoi pistellä lapiotaan niinkuin tottunut ojuri
ainakin. Lakkinsa ja puseronsa asetti seipään nenään lähelle Samulin
takki- ja lakkinaulaa.

Samuli meni haukkaamaan aamiaistaan. Hän oli ajatellut tehdä tulen ja
paistaa silakoita, mutta ei malttanutkaan nyt, vaan koetti syödäkin
niin pian kuin suinkin leuat jaksoivat. Ja koko syöntiajan hän mietti,
miten sanoisi Törmälälle... miten aloittaisi...

Mutta ei hän saanut ajatuksiaan niin paljon kokoon, että olisi sopivan
lauseen valmiiksi keksinyt. Syötyään hän lähti heti kävelemään ojalle,
mennessään piippuaan sytytellen.

Törmälä polki savea, joka liskui ja erkani vaivalloisesti lapiopalaksi.

»Vielä se käy teiltäkin ojankaivuu niinkuin ainakin», sanoi Samuli.

Törmälä hymähti:

»Käy se hetkisen, vaan pian loppuvat voimat... kovin on vanhuus tänä
kesänä alkanut tuntua... iltapuoleen aina väsyn, ettei tahdo liikkeelle
päästä...»

Samuli ryhtyi myöskin työhön, ja yhdessä pistelivät samaa ojaa, jonka
oli määrä ulottua metsän rantaan asti. Pitkän aikaa loivat, äänettöminä
muuten, mutta Törmälä kovin ähkien.

Samuli oli niin mietteissään, että välistä unohti työnsä ja seisahtui
katsomaan, kun Törmälä ähkien kiskoi lapiollisia. Puolelta päivin
taivas synkkeni yhä paksumpaan pilveen vetäytyen, ja alkoi sataa
tihuttaa hienoa utusadetta.

»Jopa taisi tulla sateen vuorokin», sanoi Törmälä levähtäen lapionsa
varassa.

»Ei tästä vielä pitäisi tosi sadetta tulla, sillä minua ei ole
painostanut tänään, niinkuin sateen edellä painostaa», virkkoi siihen
Samuli.

Sen pitempään eivät keskustelleet, alkoivat taas luoda ojaa.

Samulin ajatuksissa poltti ja pakotti, mutta hän ei vieläkään ollut
saanut Törmälältä kysytyksi. Mutta sitten yhtäkkiä, ettei itsekään
käsittänyt kuinka, sai hän ääneensä sanotuksi:

»Kansakouluko se aiotaan Varpumäkeen rakentaa?»

Hän säpsähti omaa ääntään ja kumartui ojaan. Törmälä samassa
nosti katseensa Samuliin päin, juuri kun Samuli lapiopalaa heitti
ojanreunalle, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Molemmat
seisahtuivat yhteen kohti.

Törmälä hymähti.

»Ei siihen kansakoulua rakenneta...»

Samuli uskalsi nyt katsoa Törmälää suoraan silmiin.

»On siitä ollut puhe jo tässä takavuonna ja tänäkin kesänä kerran...
Mutta mitäpä siitä. Varpumäki on sinun... niinkuin olen aina sanonut...»

Samulin kalpeille kasvoille ilmausi iloinen ilme.

»Jo minä sitä asiaa olen murehtinut... Kun olen ajatellut, että jos
nyt joutuu pois... eikä ole pirttikään oma eikähän niitä ole tullut
tehdyksi minkäänlaisia torpankirjojakaan meillä...»

»Elä sinä huoli murehtia! Ei sinua siitä pois käsketä... koululle
on kyllä muuallakin sijaa... Ja olen minä sinun puoltasi muutenkin
pitänyt, jonka kerran nähnet, jos elänet...»

Samuli luuli ymmärtävänsä mitä Törmälä tarkoitti eikä enää mitään
kysynyt. Eikä Törmäläkään siitä asiasta sen enempää puhunut, mutta heti
hän huomasi, että muutos Samulissa tapahtui. Iloisemmasti ja vaivatta
nousivat nyt raskaat saviset lapiolliset ojan pohjasta ja lensivät
rennosti kauas ojanreunalta. Ja tyytyväinen, onnellinen ilme oli
kasvoilla.

Iltapuoleen päivää eneni sade ja alkoi tuulikin tuntua, pohjoisesta
päin kylmänä viimana tohisten. Muilta palstoilta olivat ojamiehet
jo lähteneet kylään, muutamat jo heti kun alkoi vähän sadella. Pois
tuumasivat lähteä Törmälä ja Samulikin, vaikka vielä olisi päivän
vuoksi sopinut pari tuntia jatkaa työtä.

»Kyllä tämä oja tällä viikolla valmistuu», sanoi Samuli, kun läksivät
astumaan kylään päin, Vasuharjua kohti.

»Ehkä minäkin joudan täällä vielä käydä auttamassa tässä jonakin
päivänä, arveli Törmälä.

Törmälä käveli edellä, takki kainalossa. Märkinä palavasta ja sateesta
olivat molemmat miehet, mutta Samuli oli kuitenkin vetänyt ylleen
takkinsa, joka ladon suojassa oli pysynyt kuivana. Mutta Törmälän takki
oli seipään nokassa kastunut, niin että vettä tippui.

Samuli oli niin hyvällä mielellä, ettei välittänyt syyssateesta
vähääkään. Oli kuin päivä olisi paistanut. Ei hän ollut turhaan
Törmälään luottanut! Ei ollut sen miehen koskaan kuullut valheen sanaa
sanovan! Rehellinen oli ja hyvä mies. Aina neuvoi oikeaan ja uskoi,
että Jumalan kädessä oli täällä ihmiskohtalo. Hyvä on ollut, ettei
ollut uskonut sosialisteja, vaan luotti ja uskoi siihen, mitä Törmälä
sanoi. Viisas ja pitkämielinen mies oli. Sen oli Samuli jo ensi vuonna
nähnyt. Eipä tainnut olla koko pitäjässä niin kykenevää miestä...
Törmälän puheille tuli kaikilla asia, kun tiukka paikka vastaan sattui
ja kirjoitusmiestä tarvitsivat...

Samuli tunsi sydämensä omituisesti lämpenevän, kun jälessä kävellen
katseli Törmälän leveää selkää, nyt jo hoikaksi käynyttä kaulaa ja
harmajaa tukkaa, joka paksuna pensaana näkyi lakin reunan alta. Oli
siinä mies, joka päivinään oli työtä tehnyt ja vähävaraisena kaksi
poikaansa herraksi kouluttanut...

Oli muistanut häntäkin! Ehkä antaa Varpumäen mökin ja maata siitä
ympäriltä... No, niin olikin aina sanonut, että »teehän nyt, Samuli,
tässä minulle työtä... niin teet samalla itsellesikin».

Mitä lieneekään noilla puheilla tarkoittanut...

Huononnut oli sentään Törmälänkin kävely näinä viime vuosina. Samuli
näki, että usein töksähti jalka polun kiviin ja kengän nokka risuihin
tarttui. Eikä muutenkaan ollut vauhti niin nopeaa kuin ennen. Muisti
kuinka kerran palasivat kaukaa kiveliöstä kruununlinjan hakkuusta...
Nuoria miehiä oli joukossa, mutta kun Törmälän ukko kävi etummaiseksi,
niin jo alkoi taival katketa, ja juosta saivat nuoremmat perässä...
Hiki tippui hänenkin, Samulin, otsasta, ja joka mies oli kuin saunassa
käynyt, kun kylään päästiin.

»Jo minä arvasin, ettei ole perää koko kansakouluhommassa», mietti
Samuli lopuksi siinä, missä jo Varpumäen mökille saapuivat.

Törmälä kävellä viuhtoi suoraan sepän pihan läpi, josta talvisin
metsätiekin kulki, kotiaan päin, ja Samuli kääntyi mökilleen.

Liisa oli kaiketi mennyt johonkin naapurimökkiin. Lapset olivat
yksinään kotona, eikä pirttikään tuntunut lämpimältä. Samuli hommasi
kuitenkin tulen takkaan ja alkoi riisua märkiä vaatteita yltään.

Hän oli nyt niin hyvällä tuulella, että kaikki asiat tuntuivat olevan
hyvin päin. Lisäksi johtui mieleen, että kukaties sieltä vielä
Paavo-Eemelikin tulee niin ettei kukaan arvaakaan, ja mikä tietää mitä
on matkassa... Pian navetta nousee ja vaikka mitä muutakin...

Ja kun Liisakin hetken päästä kotia viipotti tulla, niin Samuli
naurusuin puheli — jota ei ollut tapahtunut kymmeneen vuoteen. Samuli
kuvaili Liisallekin kaikenlaisia tulevaisuuden päiväpaisteisia päiviä.

Mutta Liisa ei ollut herkkä uskomaan.

»Saa kai Törmälä sinulle kahdenkesken luvata vaikka puolet taivaan
valtakunnasta, kyllä kai sinä uskot», pani Liisa vastaan. »Jos lienee
perää siinä, että on Serafiinalle jo aikaa sitten talon myynyt, niin
mitäpä hänellä itsellään enää on sanomista... vaikka kymmenen koulua
rakentaisivat tähän...»

»Vaan etkö kuule, ettei tähän rakenneta! Törmälä ei puhu joutavia
koskaan!»

Samuli suuttui Liisalle, kun Liisa pyrki epäilemään Törmälän selviä
sanoja.

Mutta hetken kuluttua toi Liisa epäilyksensä esille toisessa muodossa,
virkkaen:

»Vaan on siinä nyt Törmälässä semmoinen nokinenä, Serafiina, että
kuuluu jo tekevän ukolle mitä tahtoo...»

»Eipä teekkään», sanoi Samuli varmasti. »Eipä ole näkynyt minun
ruuassani ruohoja eikä muita moskia, kun minä isännälle sanoin, etten
saata semmoista syödä. Mutta muille näkyy syöttävän...»

»No, jos nyt sinua vähän palveleekin, vaan pirullinen ja saita on
Serafiina kuitenkin. Kehen hän lienee tullutkin? Emäntä-vainaja
oli hyväsydäminen ihminen, joka minullekin tuontuostakin ojensi
milloin lihapalasen, milloin leivän, milloin mitäkin... Mutta en ole
Serafiinalta suupalaa lahjaksi saanut...»

»Olkoon mikä hyvänsä — eikähän se häävi ole — vaan isännällä siinä
kuitenkin ohjat ovat...»

»Niinpä arveli seppäkin, että torpankirjatkin olisi Törmälä tehnyt,
vaan että Serafiina siinä välissä soutaa ja tahallaan viivyttelee...»

»Mistä seppä sen tietää?»

»Ihmiset puhuvat...»

Mutta ei ottanut Samuli uskoaksensa mitään pahaa Törmälästä. Nyt
varsinkin uskoi kaikkea hyvää ja mietti, mitä Törmälä oikeastaan
olikaan tarkoittanut Takasuolla lausumillaan sanoilla. Saattoivat
sisältää hyvinkin paljon.

Kun hän oli saanut kuivat vaatteet ylleen ja pannut Liisan kukkarosta
kuivempaa tupakkaa piippuunsa, arveli hän:

»Minä tässä vain odottelen Paavo-Eemeliä kotia... että päästään
navettaa rakentamaan... Minusta tuntuu, ettei poika tyhjänä tule, kun
tulee...»

»Jospa nyt saapuisi ja jotakin elämisen apua toisi», toivoi Liisakin.
»Kun kuuluu Kuusi-Antin Aukusti panneen pankkiin kesällä ansaitsemiaan
rahoja.»

»Niin olen kuullut...»

Olivat hetken vaiti. Sitten virkkoi Samuli:

»Rantala lupasi myydä vanhan riihensä, josta tulee hyvä navetta
parille lehmälle, ja hinnastakin jo sovimme, kun Kuusi-Antin pirtillä
käydessäni kysyin... Ja jos sulaa vielä riittää, että kuokka ja lapio
pystyvät, niin... niin Törmälältä rahatkin ehdin ansaita... Jos
Sylvikin vielä jotakin tahtoisi avustaa...»

Liisakin alkoi uskoa, että tästä ehkä sittenkin päästään paremmille
päiville.

»Kun nyt pysyisit terveenä, ettei se kolotus alkaisi jalkoja repiä
eivätkä ne kipusi sisustaa väännellä», sanoi hän pehmeämmällä äänellä
kuin oli moneen aikaan miestänsä puhutellut.



5.


Kim Samuli kolmannen päivän iltana palasi Takasuolta, oli vielä
valoisa. Hän oli tänään tullut varemmin saadakseen kuokkansa
teroitetuksi sepän pajassa. Seppä olikin vielä takomassa, kun Samuli
astui pajaan.

Kun seppä lakkasi takomasta ja näki, mikä työ Samulille oli tehtävänä,
sanoi hän, ottaessaan Samulilta kuokan ja terää katsellessaan:

»Kuuluu sairastuneen Törmälän isäntä... kuume mikä lienee... sanotaan
jo hourivan... On puhuttu, että lääkäri on tilattu...»

»Jokohan vilustui ukko, kun tässä alkuviikolla, käydessään Takasuolla,
mänttäsi luoda märkää savea, että oli märkänä kuin uinut rotta, kun
kotia lähti?» arveli Samuli.

»Saattoi hyvinkin siitä vilustua... vanha on jo mies, vaikka kivakin...»

»Ei minun muistooni ole päivääkään ennen sairastanut», virkahti Samuli.

Seppä alkoi teroittaa Samulin kuokkaa. Pantuaan sen ahjoon ja alettuaan
vasemmalla jalallaan polkea paljetta jutteli hän:

»Saapas nähdä, kuinka käypi Törmälän... Joko käypi kuolemalle? Kuuluvat
vaimoväet nähneen kummia unia... Ja kertoi meidän eukkokin tässä
kesällä jo nähneensä unissa, että mustalla hevosella ajettiin Törmälän
pihasta kirkolle päin...»

Seppä kertoi vielä muidenkin vaimojen unennäköjä ja lisäsi omasta
mielikuvituksestaan toisia. Samuli oli aikonut vain pikimmältään
poiketa pajaan ja vasta seuraavana aamuna suolle mennessään ottaa
kuokkansa, mutta nyt hän unohtuikin seisomaan sinne ja kuunteli sepän
puheita. Omituisesti koski häneen Törmälän sairastuminen, mutta ei hän
kuitenkaan sepän puheisiin mitään arvellut. Vasta kun seppä sai kuokan
teroitetuksi, sanoi hän:

»Pitäisipä lähteä kuulemaan, kuinka siellä isäntä jaksaa.»

»Parasta on, että pyrit aikanaan... tekemättä taisivat jäädä
torpankirjat?» sanoi seppä.

Samuli ei vastannut siihen mitään. Käveli hitaasti kotimökille. Oli
kuin olisivat häneltä yhtäkkiä voimat vähentyneet, ettei ollut pystyssä
pysyä, ja melkein hoiperrellen hän pirttiinsä astui.

Liisa ei ollut kotona, ja lapset mellastivat omin päinsä. Ympäri pirtin
lattiaa oli ladottu kaikki, mitä seinistä irti lähti, ja huoneessa
vallitsi muutenkin mitä suurin epäjärjestys ja siivottomuuskin.

»Mihin äiti on mennyt? kysyi Samuli kuitenkin lapsilta.

»Äiti on mennyt pappilaan makkaroita tekemään ja sanoi illalla tuovansa
meillekin», selittivät lapset.

Samuli siivosi törkyä hieman vähemmäksi ja kousasi lapset sänkyyn. Hän
yritti syömään, mutta pala pyöri suussa eikä vatsa tuntunut tahtovan
ottaa mitään vastaan.

Hän veti sarkatakin ylleen ja lähti Törmälään. Olisipa kummaa, jos
isäntä oli oikein pahasti sairastunut. Vankka ja terve mies oli aina
ollut ja näinä kolmenakolmatta vuotena, joina Samuli hänen kanssaan
oli puuhannut, ei hän päivääkään ollut taudin vuoksi vuoteessa ollut.
Olisiko tosiaan vilustunut, kun sattui semmoinen kylmä sade Takasuolla
käydessä... ja palaviinsa siellä teki...?

Ilta oli jo pimennyt, tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja tuntui
tulevan kylmä yö. Samuli oikaisi suoraan peltojen poikki tielle päin.
Oljen sänki vastasi kylmettyneesi! jalkaan, ja kovalta tuntui pellon
ruokamultakin. Juuri kun hän ehti Törmälän tienhaaraan, ajaa karautti
pihasta hevonen, ja kieseissä istui kaksi miestä, toinen nähtävästi
herra. Mutta kumpaistakaan ei Samuli tuntenut. Hän käveli pihaan.

Kuistin edessä hän tapasi toisen piioista, joka kertoi lääkärin käyneen
ja määränneen lääkkeitä.

Samuli meni pirttiin, jossa istui muutamia naapuritalojen emäntiä
vesissä silmin. Emännät kertoivat isännän taudista, että oli ensin
ruvennut vilustamaan ja kolottamaan ja siitä oli sitten tullut kuume,
ja koko päivän oli ollut niinkuin houriessa. Äsken kuitenkin, kun
lääkäri oli käynyt, oli hän ollut aivan selvillä ja tuntenut kaikki
ympärillä olijat.

»Sanoiko olevan missään paikassa suurempaa kipua?» kysyi Samuli.

»Ei sanonut erittäin minkään paikan olevan kipeän, mutta voimattomuutta
valitti», selittivät emännät.

»Olisipa pitänyt päästä katsomaan», sanoi Samuli.

Samassa tuli Serafiina itkusilmin pirttiin.

Samuli yritti isännän luo, jonka sairasvuode oli salintakaisessa
kamarissa. Mutta Serafiina joutui hätään.

»Ei nyt sovi Samulin mennä isännän luokse... on juuri päässyt
nukahtamaan, ja lääkäri määräsi, että ei missään tapauksessa saa
häiritä», selitti hän Samulille.

Samuli jäi ovelle seisomaan pitkiin ajatuksiin.

»Ehkä isä huomiseksi sen verran virkistyy, että Samulikin saapi mennä
tervehtimään», sanoi Serafiina sitten.

Mutta pahalta tuntui Samulista sittenkin. Olisi edes ovelta saanut
katsella hyvää isäntäänsä ja monivuotista työtoveria, jonka kanssa oli
monta hoppua toimitettu. Mutta ei lähtenyt Samuli poiskaan. Hän istui
penkille, ja kun naapuritalojen emännät illempänä poistuivat, jäi hän
yhä penkille istumaan.

Hänen mielensä oli raskas, ja ikävä kouristi sydäntä. Tuntui niin
oudolta ja kummalliselta ajatella, että isäntä nyt makasi sairaana.
Joka aina oli ollut terve, aamuvarhainen ja virkku...

Kuolema!

Ei sitä elävä ja terve ihminen usein muistanut, vaikka se silmäin
edessä joka päivä oli. Aina ajatteli eteenpäin, aina parempaa toivoi ja
toivoi ja uusia tuumia mietti... niin yhtäkkiä tulee kuolema...

Pirtistä olivat kaikki poistuneet. Samuli kuuli vain meneviä ja tulevia
askeleita korkeista kuistin portaista. Pieni, savuava lamppu oli
jäänyt tuikuttamaan pöydälle. Siitä levisi alakuloinen himmeä valo
ympäri suurta pirttiä, jossa Samuli hiljaa mietteissänsä istui. Tähän
aikaan ei talossa muuta väkeä ollutkaan kuin kaksi piikaa, renkipoika,
Serafiina ja isäntä. Piiat kai toimivat Serafiinan apuna, ja renkipoika
lie juossut kylälle, koska ei näkynyt.

Samuli sytytti piippunsa ja jäi penkille istumaan.

Autioksi ja kylmäksi oli mennyt tämänkin talon elämä emännän kuoleman
jälkeen. Ei ollut Serafiinalla niitä lahjoja kuin äidillään. Naurusuin
oli emäntävainaja aina vastassa, kun työstä palattiin, ja keitto
pöydällä jäähtymässä ja valmiina syötäväksi. Serafiina oli tyly ja
hänen äänensä ilkeän kimakka. Muutenkin oli kummallinen ihminen — niin
oli Samuli huomannut. Muuhun turhuuteen kyllä tuhlasi, mutta väelleen
ei olisi raskinnut antaa mitään, ei ruokaa, ei palkkaa...

Jos vaan emäntä nytkin elänyt olisi, niin kohta olisi vienyt hänetkin
isännän vuoteen viereen...

Ja Samulille muistui mieleen ensi ilta, kun tähän taloon jäi. Isäntä ja
hän nousivat rannasta pihaan ja tulivat sisälle. Kesäilta oli, heinää
oli jo ruvettu tekemään.

»Meille tuli nuori heinäntekijä», sanoi isäntä emäntävainajalle, joka
juuri paraikaa toimitti illallista väelle.

»Tässä on... Samuli Koski on nimi, etelän puolen mies», sitten isäntä
lisäsi.

Hän istahti penkille ja työnsi laukkunsa ja kirveensä penkin alle.

Emäntävainaja tuli siihen penkin viereen, kättä antoi, silmiin katsoi
ja virkkoi:

»Onpa nuorella miehellä suora ja rehellinen katse.»

Ja kahvit keitti häntä varten ennen illallista ja tiedusteli hänen
elämänsä vaiheita.

Ja siitä asti oli hän talossa ollut. Oli neuvottanut kaikki kirjansa
pois kotipitäjästä jo samana talvena ja sitten nainut. Eivät olleet
emäntävainajan kanssakaan välit rikkoutuneet. Mielellään oli hän
työtä tehnyt, ja emäntävainaja oli aina paremman palankin Samulille
ojentanut. Mutta minkä vuoksi tyttärestä sitten oli tullut tuommoinen
tyly ja miesmäinen kolpio ja suulas ja sydämetön?

Samuli muisti erään tapauksen, josta jo oli toistakymmentä vuotta
aikaa. Oltiin lähdössä ulkoniitylle, Karjasaareen. Emäntävainaja
toimitteli niittyeväitä, ja hän ja isäntä hommasivat työneuvoja
veneeseen. Kun hän meni pirttiin, oli emäntävainaja voita rasiaan
panemassa. Silloin syntyi kova riita äidin ja tyttären kesken.
Serafiina ei olisi antanut panna voita evääksi kuin pienen rasian,
mutta emäntä tahtoi panna täyteen sen suuren rasian, joka aina oli
Karjasaareen niittyevääksi pantu. Serafiina itkikin kiukuissaan
ja sanoi, että äiti oli niin runsaskätinen, että köyhdytti talon.
Yritti jo kerran ottamaan emännältä isoa rasiaa pois, mutta silloin
näki ensimmäisen ja viimeisen kerran emäntävainajan suuttuvan... Kun
Serafiina sitten ulvoen meni pirtistä pois, sanoi emäntä Samulille:

»Tuli niin kummanluontoinen tuosta tyttärestä... ei väelle saisi
antaa mitään... On aivan kuin sisarvainajani Matleena, joka hukkui
naimattomana.»

Sen pitemmältä ei puhunut, mutta sen näki Samuli emännän kasvoista,
että oli sydämestä asti tyttärelleen suuttunut.



Mietteissään oli Samuli poltellut tupakkaa monta piipullista, eikä
hän vieläkään saanut päätetyksi, lähteäkö kotimökille vai jäädäkö yhä
istumaan. Silloin tuli hänelle kummallinen aavistus mieleen. Jos nyt
isäntä kuolee noin, ettei hän saa puhutellakaan, niin siinä se sitten
on tämänkin talon elämä... Serafiina kai sitten tulee isännäksi...

Kuinka käy silloin hänen torpalleen, kun ei ole tullut niitä kirjoja
tehdyksi?

Hänelle tuli siinä niin paha olla, ettei saattanut enää istuakaan, kun
lisäksi muisti sen kansakoulurakennushomman... Serafiinahan oli ollut
sillä kansakouluntarkastajalla kumppanina, kun Varpusmäessä kävivät.

Ajatuksissaan käveli hän ovelle, joka johti sisähuoneisiin. Hän koetti
kädensijaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa.

Porstuasta kuului askeleita, ja Samuli astui sinne. Toinen piioista
tuli juuri keittiöstä.

»Kuinkahan siellä isännän asiat ovat?» kysäisi Samuli.

»Nukkuvan kuuluu nyt», selitti piika. »Siellä on Alatörmälän vanha
emäntä kumppanina Serafiinalla.»

Samuli käveli hitaasti kuistin läpi pihalle.

Pakkanen oli kiihtynyt. Koko taivaankansi oli tähdessä, ja pohjoisella
taivaanrannalla liekehtivät revontulet kellertävänsinisinä väliin,
väliin taas remahtaen kalpeana valomerenä koko pohjoisen taivaankannen
yli. Joen rantoja kuului riittävän, jäähileet kulkivat virran matkassa
hiljaista suhinaa ja rätinää pitäen. Piha oli kylmettynyt ja kova kuin
kivi.

Oli jo varmaan puoliyön aika. Ei mistään kylän taloista näkynyt tulia.
Samuli seisahtui hetkeksi pihalle ja katsahti joelle. Revontulet
leimahtivat silloin keskitaivaalle suurena kalpeankellertävänä merenä,
leviten nuolen nopeudella, muutellen muotojaan, taivaanrannasta
toiseen. Pihaan tulvi omituista kalpeaa valoa, joka näytti liikkuvan,
tummenevan ja kirkastuvan. Tähtien välke himmeni, ja suurten vaarojen
huipuilla lännen alla näytti kuin alastomat laet sädehtisivät.
Silmänräpäyksen ajan vilahti joen pinta himmeästi kullattuna juovana,
joka tuli vuorien välistä pohjoisesta päin...

Samuli katseli ympäri taivasta, ja hänen mielessään hätkähti
kummallinen pelko — kuin kuoleman pelko.

Mutta hetken perästä laimeni revontulten aaltoileva meri. Pimeä tuli,
tähdet tuikkivat omalla valollaan, ja sinisenä viuhkana vilahtelivat
vielä taivaan tulet kapenevassa kaukaisuudessa...

Samuli tunsi kylmän koskevan jäseniinsä, niin että leuat lotisivat. Hän
lähti nopeasti kävelemään Varpumäkeen päin, mielessä omituinen, raskas
paino ja sydämessä outo, hytkähdyttelevä pelko.

Hän oikaisi suoraan poikki peltojen. Ja hän päätti mielessään, ettei
hän aamulla lähdekään Takasuolle, vaan tulee uudestaan, jos pääsisi
isännän puheille... ehkä alkaa siitä virkistyä vielä...

Hän toivoi, että Liisa jo olisi ehtinyt nukkua eikä rupeaisi mitään
tiedustelemaan... isännän sairaudesta ja niistä torpankirjoista...
Ei tiennyt enää mitä vastata... kun yhdessä sepän kanssa aivan
myötäänsä niistä puhuivat... Itse hän ei oivaltanut niin tärkeiksi
koko kirjoja... Hän oli ymmärtänyt Törmälän puheista, että tällä oli
paremmat kirjat Samulia varten varattuina...

»Olen minä sinun puoltasi muutenkin pitänyt... jonka kerran nähnet, jos
elänet», oli sanonut.

Eikä Törmälä puhunut koskaan semmoista, jossa ei perää ollut. Kun vain
olisi saanut itseltään kysyä, mitä tarkoitti.

Samuli oli saapunut mökkinsä luo ja arveli Liisan jo nukkuvan. Hän
koetti astua kolistamatta sisälle ja vetää oven hiljaa kiinni, ettei
Liisa heräisi.

Ja varmaan nukkui, koska ei mitään puhunut, kun Samuli rupesi kenkiä
jalastaan riisumaan. Hyvä olisi, että nukkuisi.

Mutta Liisa makasikin valveilla ja alkoi tiedustella, mitä Törmälään
kuului. Pappilassa oli kerrottu, että hyvin huonona sairaana oli
isäntä, että pyrki hourailemaan. Jo oli rovasti mielipiteenään
lausunut, että saattoi olla kuolemaksi, sillä taudin tulento oli
ollut kova, ja semmoiset ihmiset, niinkuin Törmäläkin, jotka aina,
koko ikänsä, olivat terveenä olleet, eivät tavallisesti pitkään
sairastaneet. Ja kertoi Liisa vielä unia, joita oli kuullut pappilassa
puhuttavan ja joiden mukaan kuoleman piti käydä vieraana Törmälässä.

Samuli muisti revontulten outoa leimuamista, joka oli hänestä näyttänyt
ikäänkuin joltakin kuoleman enteeltä. Hän ei vastannut mitään vaimonsa
puheisiin, sillä semmoinen kumma usko häneen tuli, ettei nouse enää
Törmälä siltä vuoteeltaan.

Silloin alkoi Liisa taas vaivata niillä torpankirjoilla. Ja kun kuuli,
että Serafiina oli estellyt isännän luo menemästä, niin melkein huutaen
sanoi:

»Siinä oli nyt joku muu syy Serafiinalla, jonka vuoksi ei tahtonut
sinua päästää.»

»Vasta oli päässyt nukkumaan... Minähän kysyin piialta», sanoi Samuli
eikä enää vastannut mitään vaimolleen.



6.


Aamu oli kirkas ja huurteinen, ilma niin läpikuultava kuin parhaina
huhtikuun aamuina. Kova pakkanen oli auringon noustessa ja syksyinen,
kulonharmaja maailma valkoisen kuuran peittämänä. Kuin hopeahileissä
kimalteli männikkö Varpumäen takana, ja vaarojen kupeilta paistoivat
lehtipuut valkoisina kuin hääpuvussa.

Levottomana puki Samuli ylleen ja läksi Törmälään, Häntäkin oli
vilustanut koko yön, ja olipa särkenyt ja kolottanut jalkojakin.
Vatsakin oli taas näinä päivinä mourunnut, ja kipuja oli tuntunut,
varsinkin aamupuoleen yötä.

Liisan epäilykset Serafiinaa kohtaan olivat tarttuneet häneenkin, ja
nyt hän alkoi ymmärtää, kuinka tärkeät torpankirjat kuitenkin olisivat
olemassa.

»Jos nyt niin on, että talo on Serafiinan, kuten kuuluvat puhuvan, niin
kuinka käy, jos Serafiina alkaa isännöidä? Ei häneen ole luottamista,
ei ole isäänsä tytär...»

Muitakin sekavia mietteitä risteili hänen päässään, kun hän
aamukylmässä asteli Törmälään.

Kuistilla tulikin Serafiina vastaan ja selitti Samulin kysymykseen,
että isä oli yhä huononemaan päin. Yöllä ei ollut tuntenut häntäkään,
Serafiinaa, vaan oli houraillut yhtä ja toista.

Serafiina näytti todella surulliselta, oli valvoneen ja kärsivän
näköinen.

Samuli sanoi, että hän tahtoi nähdä isäntää.

»Mitä Samulilla olisi asiana?» kysyi Serafiina ja katsoi Samulia
silmiin.

Samuli ällistyi, ei osannut sanoa sitä eikä tätä. Mitä hän oikein
aikoikaan isännän puheille?

»Kyllä minä Samulin saatavat maksan, jos ei Samulilla muuta asiaa ole»,
jatkoi Serafiina, kun Samuli ei muuta kuin katsella tuijotti.

Mutta yhtäkkiä, hänen siinä Serafiinan edessä kylmällä kuistilla
seisoessaan vilusta hytkyen, hänet tapasi kummallinen raivo ja
suuttumus. Ei tiennyt itsekään, mistä suuttui, mutta semmoisia
kohtauksia oli hänelle sattunut välistä ennenkin, sen jälkeen kun oli
tullut kivulloiseksi.

Ja mitään ajattelematta hän tempasi salin oven kahvasta kiinni, niin
että lukko sinkosi paikoiltaan, ja melkein kiljumalla huusi:

»Porvarit ja verenimijät!... Miksei minua päästetä sisälle, kun täällä
muutkin saavat käydä!»

Ja hän meni rohkeasti isännän kamariin.

Vasta kun pääsi sisälle ja näki sairaan vuoteessa, heräsi hän kuin
unesta eikä ymmärtänyt hyvää huomenta sanoa naapurin emännälle, joka
istui vuoteen vieressä.

Isäntä makasi selällään, harmaja tukka ja parta kuin pienenneinä
entisestään, silmät syvällä kuopissaan ja kuoleman kalpeus kasvoilla.
Samuli jo luuli häntä kuolleeksi ja rupesi vapisemaan kuin kahila,
kädet ja jalat kummallisesti notkahdellen ja väsyneillä, kuluneilla
kasvoilla hirvittävä kauhistus.

»Ei taida isännästäsi enää olla tähän maailmaan...» Samuli tuijotti
emäntään, mutta ei ymmärtänyt mitään. Silloin sairas avasi silmänsä, ja
kun hänen katseensa osui Samuliin, näytti silmien ilmeessä olevan täysi
järjen valo, mutta se sammui melkein heti kun oli syttynytkin.

Samulikin alkoi tointua, vapiseminen lakkasi, hän katsoi istuinta ja
istui väsyneesti ja huoaten, niinkuin olisi viikon tehnyt työtä yhteen
menoon. Ja vähitellen alkoi hän ymmärtää, että kuolema oli lähellä, —
eikä enää muistanut, mitä varten oli tullut, vaan pillahti itkuun kuin
pieni lapsi.



7.


Tänä syksynä näytti talvi tulevan taakseen katsomatta.

Yöpakkasia jatkui, maa kylmettyi, järvet jäätyivät, ja jänkkien yli
kantoi ruostejäinen iljanko. Auringon kilo oli viileää ja vaalennutta
ja sen lämpöinen säde kuin jäähtynyttä. Luonto valmistautui pitkän
talven varalta, ja alaston maailma vartoi lumen valkoista vaippaa
peitokseen.

Ja se tuli. Pilvien pimeät ovet avautuivat selkoselälleen, ja suurina
valkoisina hiutaleina putoili lumi ikävöivän maan kamaralle.

Törmälän isäntävainajan hautajaisista saakka oli Samuli sairastellut.
Sisusvika olisi parannut, jos olisi ollut semmoista ruokaa syödä
kuin lääkäri oli määrännyt. Samuli oli nimittäin käynyt viimeinkin
piirilääkärin puheilla, kun tämä matkusti pitäjän läpi. Piimää ja
perunoita oli kokonaan kieltänyt syömästä ja antanut kahdenlaiset
lääkkeet. Ne vaikuttivat sen, että kipu ja polttaminen taukosivat ja
tuli julma ruokahalu, jommoista ei ollut tuntenut sitten kun nuorena
miehenä. Mutta mistä otti verekset lihat ja kalat, munat ja muut
kalliit ruuat? Ja kun nälkäänsä sitten kiskoi piimää ja perunoita
lappoi, niin sama peli kuin ennenkin alkoi sisustassa. Lääkkeetkin
loppuivat, eikä uusia enää ollut varaa ostaa. Mutta lisäksi alkoi
taas kolotuskin sääriä vihloa ja särkeä, niin että huutaa piti, kun
liikuttikaan jalkaansa. Molempien jalkojen sääriluita repi kuin
hohtimilla, ja välistä karkasi kipu päähänkin, ohimoille ja takaraivoon.

Hän ei ollut kyennyt moneen viikkoon ulkotöihin. Pirtissä yritteli
minkä mitäkin, teki astioita ja vasuja niinä päivinä, joina kykeni
pystyssä olemaan.

Syöminenkin alkoi vähetä, eikä ollut enää Törmälästä mitään saamassa
ojankaivuustakaan. Koko säästö, jolla oli aikonut Rantalan riihenkehän
navetaksi ostaa, oli kulunut ja huvennut ruokaan ja lääkkeisiin nyt
sairastamisen aikana. Liisa oli kerännyt kaikki pienet saatavansa
kylästä, ja moni armelias ihminen oli lahjoittanut ruuan apua.

Kolkko, pitkä talvi oli edessä purevine pakkasineen.

Melkein ilmeetön oli Samulin silmä, kun hän sivuikkunasta katseli alas
kylälle, johon pirtin edestä lähtivät jäljet Liisan askelista ja kelkan
jalaksista vasta tuiskunneessa lumessa. Samulin vanhat solakengät
oli Liisa vetänyt jalkaansa ja ottanut kelkan, johon piimäpytyn oli
köyttänyt, matkaansa. Kelkan jäljet juoksivat sievinä viivoina molemmin
puolin Liisan askelten jälkiä. Samuli tuijotti pitkin latua, joka vei
Törmälään...

Hän kykeni nyt olemaan liikkeellä, oli pannut vaatteet päälleen ja
kengät jalkaansa. Oli kyennyt pirtin päässä pilkkomaan pikkupuita ja
hommannut tulen lieteen — kumppaniksi — huvikseen, vaikkei ollut mitään
keittämistä. Nyt hän, kun iloinen tuli paloi, oli vetäytynyt ikkunan
pieleen nähdäkseen, mitä kylällä hommailtiin. Mutta muissa asioissa
pyörivät hänen ajatuksensa... siinä, jossa jo monta viikkoa olivat
pyörineet...

Öisin häntä oli valvottanut. Eivät sitä kivut yksistään tehneet, vaan
myös huolet. Häneen oli jäänyt kumma usko, että Törmälä oli jotakin
hänelle testamentannut ... tämän pirtin omaksi ja maata ympäriltä...
Niin oli hän ymmärtänyt Törmälän puheet. Sillä siihen suuntaan oli
vainaja monasti viitannut pitkän yhdessäolon aikana, vaikkei koskaan
ollut selvästi sanonut. Mutta hän oli aivan varma, ettei Törmälä turhia
puhunut.

Liisaan oli tarttunut sama usko, ja seppäkin oli alkanut uskoa, kun
Samulilta kuuli mitä Törmälä oli puhunut...

— Sieltä pitäisi vainajan papereista löytyä joku plakaatti, jossa
selitetään, että Varpumäen torppa maineen mökkeineen on Samuli
Kosken... ettei siihen saa kansakoulua rakentaa eikä... niin, ettei
tässä ole muuta isäntää kuin minä, — mietiskeli hän ja kylälle silmäili.

Sillä tänään oli nyt Törmälässä pesänkirjoitus vainajan jälkeen.
Sinne saivat kaikki mennä asioitaan ilmoittamaan, sekä velkojat että
velalliset.

Liisa oli myöskin lähtenyt kuuntelemaan, olisiko vainaja jättänyt
Samulia varten testamenttia. Uteliaisuudesta oli seppäkin mennyt,
vaikkei hän tosin ollut mitään talosta saamassa eikä sinne antamassa.
Samulin testamenttiasian vuoksi oli lähtenyt.

Päivä oli jo puolessa, mutta ei näkynyt Liisaa vielä takaisin
tulevaksi. Samuli alkoi käydä levottomaksi, ja hänen ajatuksensa
risteilivät kuin tulessa...

Itseään syytti, kun ei ollut tullut torpankirjoja tehdyksi. Muisti
sepän ja Liisan puheita, ja niin paha tuli olla, ettei yhdessä kohden
pysynyt... Muistui siinä mieleen taas Paavo-Eemelikin, joka oli mennyt
kuin jään alle eikä mitään olostaan ilmoittanut...

— Ei tainnut miehen tapoja ottaa poika, koska ei takaisin kuulu eikä
mitään tietoja lähetä.

Pirtin ikkunan alla tirskui talitiainen, väliin seinään lentäen. Siinä
ilvettään piti.

»Äss-tii-tii-tii» hoki ja päristeli siinä kahakäteen ikkunan ohi.

Samuli vihasi tiaisia. Ne olivat aina onnettomuutta ennustaneet, kun
tielle tirskumaan tulivat. Kerrankin — hän muisti — kun ajoi metsätietä
Törmälän hevosella. Reen nokkapajulle lensi tiainen tirskumaan, ja
vaikka hätyytti siitä pois, niin tuli aina uudestaan. Ja kuinkas
kävikään? Hän löi kirveellä ihan läpi jalkapöydän ja sai maata
kevääseen asti... Niin oli käynyt silloin, ja aina oli joku vastus
tullut, kun tiainen tielle sattui tai matkan varrella seurasi.

»Äss-tii-tii-tii» yhä hoki ja siriteli.

— Mitä nyt tirskuneekin, mutta ei hyvää nytkään tiedä, kun pirtin
seinään iskee kuin mikäkin kissa.



Vasta iltapimeällä palasivat Liisa ja seppä.

Seppäkin tuli Liisan matkassa pirttiin.

Samuli näki heidän kasvoistaan, ettei ollut löytynyt minkäänlaista
testamenttia.

»Oikeassa ovat ihmiset olleet, kun ovat sanoneet, että Serafiinan on
talo», sanoi Liisa aluksi, päästellen villahuivia vyöltään.

»Joko siellä pesänkirjoitus päättyi?» kysyi Samuli seppään päin
kääntyen.

»Jo päättyi.»

»Jo päättyi», vahvisti Liisa. »Ei sanaakaan mainittu sinusta tai tästä
torpasta siinä Serafiinan kauppakirjassa...»

»No etkö sinä tiedustanut testamenttia?» kysyi Samuli ja nousi
seisomaan.

»Kaikki testamentit vielä! Hourinut on Törmälä-vainaja tai muuten
sinua, hupsua, houkutellut, että sai työssä pysymään.»

Mutta vaikka asia oli päättynyt näin nolosti ja kaikki toiveet
rauenneet, ei Liisa, kumma kyllä, mellastanut puoltakaan siitä kuin
ennen.

»Mutta on siinä yksi pykälä, joka on vähän kumma pykälä», alkoi nyt
seppä, ja sepän äänestä ja kasvoista ja Liisan liikkeistä Samuli oli
hoksaavinaan, ettei asia juuri niin pahoin tainnut ollakaan.

»Kerro sinä, seppä!» kehoitti Liisa. »Paremmin osaat selittää kuin
minä.»

Seppä aloitti:

»Tapasin aamulla ensiksi toisen piioista, Lyytin. Lyyti käski minua
nurkan taakse ja sanoi, että hänellä on niin paha olla erään asian
takia, joka koskee Koski-Samulia. Ja vaikka minä en mitään kysynyt,
niin kertoi. Sanoi olleensa valvomassa isäntävainajan kanssa samana
yönä, jonka iltana Samuli oli pirtissä käynyt. Yöllä oli isäntävainaja
ikäänkuin herännyt unesta ja puhunut Samulista, Varpumäen torpasta,
Takasuon niitystä, lehmistä ja testamentista... Viimeksi oli kysynyt
Samulia, että hänen tarvitsisi puhua... Silloin oli Serafiinakin, joka
jo oli nukahtanut tuolille, herännyt ja sanonut: 'Nyt isä taas alkaa
houria.'»

Seppä kertoi sen nauravin suin ja silmin.

»Johan minä olen sanonut!» tokaisi Samuli ja katsoi Liisaan ikäänkuin
asia olisi jo aivan selvä.

Ja selvältä se tuntui Liisastakin.

Istuivat hetken ääneti, niin seppä virkkoi:

»Mahdollista on, että Törmälä-vainaja on tehnyt jonkun testamentin
Samulin hyväksi, mutta yhtä mahdollista on, että vasta aikoi tehdä,
koska ei suinkaan arvannut kuolemansa niin likellä olevan...»

»No mutta entäs Lyytin todistus!» vastusteli Liisa.

»Sekin riippuu siitä, miten oikeudessa muistaisi ja miten oli
ymmärtänyt, — selvä ei asia ole läheskään», selitti seppä.

Mutta Samulin ja Liisan mielestä se oli aivan selvä.

»Eihän sitä, hyvät ihmiset, testamenttia ollut olemassakaan!» huomautti
seppä.

»Olkoon olematta, vaan onpahan maininnut Lyytille, että testamentti»,
tenäsi Samuli seppää vastaan.

»Niin, on puhunut testamentista, vaan sanoiko, että on tehnyt vai että
aikoi tehdä, sitä ei Lyyti sanonut ymmärtäneensä», tivasi taas seppä.
»Ja jos ei nyt löydy testamenttia, niin...»

»Sen täytyy löytyä!» kivahti Samuli niin varmasti, että silmät
säkenöivät. »Törmälä-vainaja ei valehdellut.»

Ja puoleen yöhön asti naapurit puhelivat siitä, mitä Törmälän
pesänkirjoituksessa oli tapahtunut.



8.


Mutta testamentista ei kukaan tiennyt mitään.

Seppä kävi lakia tuntevien miesten puheilla ja kuljetti Lyyti-piikaa
matkassa, todistustansa selvittämässä. Mutta lakimiehet, nimismies,
molemmat papit ja Horslunti, joka oli ikänsä käräjiä käynyt, sanoivat,
ettei Lyytin todistuksesta ollut mihinkään ja ettei semmoisesta asiasta
kannattanut ruveta käräjöimään.

Seppä oli kuitenkin luvannut tehdä parhaansa turvattomien naapuriensa
hyväksi ja mietti yksin asiaa. Hän oli tullut siihen käsitykseen,
että Horslunti ehkä ottaisi asian ajaakseen, mutta olisi pitänyt olla
puhdasta rahaa heti asiamiehelle antaa. Mutta mistäs Samuli-parka rahat
otti?

Seppä ei kuitenkaan vielä jättänyt asiaa.

Paha on köyhän käräjöidä, mutta mietitään vielä», lohdutteli hän
Samulia ja Liisaa.

Seppäänkin oli juurtunut semmoinen usko, että Törmälä oli jonkun
lahjoituksen tehnyt. Antanut torpanmaan ja ehkä muutakin. Pirtin
ainakin — sekään ei ollut Samulin — ja kukaties lehmänkin.

Samulin elämä kävi kuitenkin päivä päivältä huonommaksi, kun itse ei
kyennyt mitään ansaitsemaan ja viisi suuta oli ruokaa tahtomassa.
Liisa kulki talo talolta vaatteita pesemässä niinkuin oli elinaikansa
kulkenut, paleltuen niitä viruttaessaan jääkylmässä avannossa keskellä
jokea. Ei ollut enää terve Liisakaan, jalat usein ajettuivat ja käsiä
särki.

Törmälän Serafiina oli kuullut Samulin hädästä ja lähetti milloin
mitäkin syötävää. Ei Serafiina sentään niin sydämetön ollutkaan kuin
Samuli oli uskonut.

Samuli ja Liisa olivat testamenttitouhussaan unohtaneet koko
kansakouluasian, mutta saivat pian siitä kuulla.

Kulki ympäri kylän tietona, että kansakoulujuttu nyt oli lopullisesti
viranomaisilta tullut ja koulun paikaksi päätetty Varpumäki.

Ja muutaman päivän kuluttua alettiin Samulin pirtin ympärille vedättää
kiviä, hirsiä ja lautoja. Rakennustöihin piti ryhdyttämän heti kevään
tultua.

Silloin tuli Serafiinakin Alatörmälän emännän kanssa käymään Samulin
pirtillä, ja hänellä oli tullessaan monenlaisia ruokatavaroita.

Onneksi oli Liisa poissa kotoa ja Samuli makasi tuskissaan vuoteella.

Serafiina selitti laajasti, ettei hän suinkaan olisi tahtonut Samulille
pahoin tehdä. Mutta hänen oli pakko. Velkoja oli pesänkirjoituksessa
ilmaantunut niin paljon, ettei tiennyt, miten selviäisi. Huolta oli
hänelläkin.

Nyt kun tarjottiin niin hyvä hinta tämmöisestä pienestä mäen
kumpulasta, joka lisäksi oli kivikkorovaa, niin oli hän arvellut, että
olisi paras nyt myydä ja rahat panna velkaan.

Samuli saisi kyllä torpan paikan muualta, jos tahtoi.

Ja kevääseen asti saisivat tässä asua.

Samuli kuunteli melkein välinpitämättömänä Serafiinan puhetta. Häneltä
katosi aina elämisen halu, kun tuskat oikein ruumista repivät.

»En tiedä», huokasi hän Serafiinan puheisiin. »Kun saisi kuolla pois!»

Mutta sitten hän yhtäkkiä nousi istumaan sängyssään ja sanoi:

»Ei tähän vielä mitään rakennettaisi, jos isäntävainaja eläisi — vaikka
olisivat olleet velat vielä suuremmat...»

Serafiina ja Alatörmälän emäntä sanoivat hyvästi ja lähtivät pois.

Niinä päivinä touhusi seppä testamenttiasiassa, niin ettei joutanut
mitään muuta hommaamaan. Hän tiedusteli, eikö kukaan kylällä ollut
sattunut kuulemaan asiasta, eikö Törmälä koskaan ollut kenellekään
maininnut, että hänen piti muistaa Samulia... ahkerinta ahkerista
miehistä, joka hänenkin talostaan oli talon tehnyt...

Sen tiesi moni, ja monelle oli Törmälä Samulia kiittänyt, mutta
testamentista ei ollut koskaan mitään puhunut. Törmälä ei koskaan
puhunutkaan salaisimmista asioistaan, ja vähäpuheinen oli muutenkin
aina ollut.

Seppääkin alkoi epäilyttää koko asia, ja hän uskoi jo, että testamentin
olemassaolo saattoi todellisuudessa olla Samulin omaa mielikuvitusta.

Mutta köyhyys yhä ahdisteli Samulin perhettä, ja Samuli itse näytti
kuihtuvan siihen paikkaan. Laiha oli jo ennestäänkin, mutta nyt oli
mennyt, ettei ollut muuta kuin luut ja keltaista, kurttuista ja kuivaa
nahkaa niitä peittämässä.

Ei kyennyt enää pirtistä ulos. Olisivat jo paleltuneet pirttiinsä,
ellei seppä olisi auttanut. Samulin oli vallannut jonkinlainen
välinpitämättömyys, joka näytti enenevän sitä mukaa kuin hän laihtui ja
kuihtumistaan kuihtui. Toivo paremmista päivistä oli melkein kuollut,
mutta elpyi aina niinä päivinä, joina seppä kävi testamenttiasiasta
puhumassa. Mutta vaikka köyhyys ja puutteet ahdistivat, ei Liisakaan
enää Samulia haukkunut, vaan kohdisti kiukkunsa muihin ihmisiin.
Kylällä näet ei kukaan uskonut koko testamenttijuttua, vaan otaksuttiin
Samulin sen itse miettineen, omituinen kun aina oli ollut. Ja nyt
kivulloiseksi tultuaan oli entisestäänkin löyhtynyt.

Niin kului aika, ja sydäntalven pakkaspäivät ahdistivat kylmällään ja
pimeällään köyhää perhettä.



Mutta eräänä iltana, kun seppä jo oli laskeutunut makuulle ja piippua
poltellen odotteli eukkoaan viereensä, sanoi eukko, Juliaana:

»Sikseen taisi jäädä se testamenttiasia?»

Seppä poltteli piippuaan, ja vasta kun Juliaana oli viereen tullut hän
vastasi:

»Kyllä minä parhaani olen koettanut, mutta ei taida siitä asiasta
koskaan selvää tulla.»

»Sen testamentin vuoksi, ja kun nyt mökkikin viedään, se Samulikin
sentään noin huonoksi on mennyt ... murehtii niin... Eihän hänessä enää
ole kuin haamu», puheli Juliaana.

»Niin, nälkäänkin siihen kuolevat tänä talvena», lisäsi seppä.

»Niin kai käypi... vaan auttakoon köyhäinhoito.»

Olivat hetken hiljaa, niin Juliaana kysyi:

»Uskotko sinä Törmälän tehneen mitään testamenttia Samulille?»

Hetken päästä seppä vastasi:

»Minä olen paljon sitä asiaa miettinyt. En usko Samulin puhuvan
turhia, ja jos Törmälä on niin sanonut kuin Samuli muistaa, niin minä
uskon, että ainakin on vainajan tarkoitus ollut Samulille edes tuo
torppapahainen antaa. Liekö sitten ehtinyt tehdä minkäänlaista kirjaa,
kun niin äkkiä sairastui ja kuoli? Samuli ja Liisa kyllä vieläkin
uskovat, että testamentti on olemassa...»

»Niin minäkin uskon», sanoi Juliaana varmalla äänellä.

Seppä vilkastui. Juliaana ei ollut testamentista ennen huolta pitänyt.

»Niin minä vain uskon», vakuutti Juliaana, kun seppä katsoi häneen
kysyvästi.

»Mutta eipä sitä ole missään näkynyt, vaikka muut plakaatit ovat
löytyneet», tenäsi seppä.

»Hm», pani Juliaana. »Onhan se voitu kätkeä täi hävittää...»

Seppä tuijotti vaimoonsa aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä
sanoi.

»Kätkeäkö? Hävittääkö?» sanoi hän.

»Niin. Etkö sinä sitä ole ajatellut...?»

»Kuka sen olisi kätkenyt? — En minä sitä ole ajatellut...»

»Se, jolle siitä on hyötyä. Sinäpä olet aika tolvana mieheksi!»

»Serafiinako?»

Seppä hyppäsi ylös vuoteeltaan ja näytti kuin olisi saanut sähköiskun.

»No, nyt minä ymmärrän! Etten tuota ennen ole ajatellut! Mutta ei sitä
ole kukaan muukaan hoksannut kuin sinä... Kun ei Samulikaan!»

Hän aikoi heti lähteä Törmälään ja ottaa Serafiinan ahtaalle.

»Nyt minä ymmärrän, minkä vuoksi ei Samulia päästetty isännän
puheille, ja monta muuta pykälää», hoki seppä ja alkoi tulisella
kiireellä pukeutua. »Kelvoton rakkari, kun sairaalta mieheltä oikean
oman anastaa... mieheltä, joka on miehuutensa ja terveytensä talossa
menettänyt...»

Pian oli seppä valmis lähtemään. Otti sukset porstuasta ja lykkäsi
kiivaasti menemään Törmälään päin. Kylän taloissa vielä valvottiin, ja
Törmälästäkin näkyi tuli keittiön ikkunasta.

Serafiina istui yksin keittiössä, sukkaa kutoen. Sepän tulo vähän
oudostutti Serafiinaa, sillä huhuina oli hän kuullut, että seppä pitkin
kylää koki hakea todistuksia testamenttiin. Seppä oli kiihtyneen
näköinen ja punainen kuin kukko kasvoiltaan. Jos hän olisi ollut
parempi ihmistuntija, olisi hän nähnyt Serafiinan kasvojen muuttelevan
väriään.

»Minä lähdin kysymään, tokko Serafiina tietäisi, eikö isäntävainaja ole
testamentannut Samulille tuota Varpumäen torppaa.»

Hän katsoi suurilla sinisillä silmillään Serafiinan pieniin harmaisiin
silmiin, joiden ilme oli kavala, mutta samalla rohkea.

»Mistäpä minä sen tietäisin, ja mitä se asia seppää liikuttaa?» vastasi
Serafiina jäisellä äänellä.

Mutta nyt nousi seppä semmoiseen vimmaan, että tahtoi seinät halkaista.
Ensiksi haukkui kaikkia yhteisesti siitä, että köyhän työllä rikastuvat
— niinkuin oli kuullut sosialistipuhujan sanovan — ja syytti lopuksi
Serafiinaa siitä, että tämä oli testamentin salannut. Ja oli aivan kuin
hulluna.

Serafiina huomasi, ettei tuommoisen puolihullun miehen kanssa, jonka
pää oli täynnä sosialistisia ajatuksia, auttanut ruveta väittelemään.
Hän turvautui kavaluuteen ja rupesi itkemään. Ja itkiessään alkoi hän
selittää, että Samuli oli kaikesta työnteostaan saanut yllinkyllin
hyvitystä. Isävainajan laskun mukaan olisi Samuli jäänyt antamaan,
mutta ei sanallakaan ollut hän siitä Samulille ilmoittanut eikä
vaatinut... Seppä sai vaikka itse katsoa isävainajan laskut, jotka
Samulia koskivat. Kun rahaa saivat, eivät tienneet kuinka sen
hutiloisivat kaikenlaiseen joutavaan... Liisakin keitti niin väkevää
kahvia kuin tervaa ja joi lakkaamatta, kun vain irti sai. Samoin oli
Samulikin tuhlari...

Näkihän seppä sen, ettei muita mökkiläisiä puute hätyytellyt, vaikka
oli isokin perhe, eivätkä ne ansainneet vähääkään enempää kuin Samuli
ja Liisa. Tuskin sitäkään, sillä isävainaja oli Samulille aina maksanut
vähän runsaamman palkan... Kuinka olisivat sepän omat asiat, jos
yhdessä Juliaanan kanssa olisi tuhlattu? Ei taitaisi olla omaa sievää
kotia, kolmea lehmää, elämistä joka lajista, vieläpä säästöjä vanhan
päivän varalta.

Sepän into loppui siihen paikkaan, eikä hän osannut Serafiinan
puheeseen vastaan panna. Tuntui aivan todelta, mitä Serafiina
tuhlauksesta puhui.

Ja niin hän unohti testamenttiasian ja virkkoi:

»Tosi se kyllä on, että paljon olisivat saattaneet säästää... Jos
minäkin sillä lailla olisin...»

»Niin, jos tekin Juliaanan kanssa olisitte tuhlanneet joutavuuteen
ansionne, niin köyhiä olisitte... nyt elätte kuin pappilassa...» sanoi
Serafiina.

Seppä oli itserakas mies ja piti kovasti siitä, että häntä sanottiin
varakkaaksi.

Nyt hän jo hymähteli Serafiinan kiitokselle, vaikka äsken huusi kuin
hullu.

»Ja eikö ole seppäkin tietämässä, että nytkin olen kaiken aikaa minkä
mitäkin syömisen puolta lähettänyt ja itse vienyt?» puhui Serafiina,
vieläkin itku silmissä.

Kyllä seppä sen tiesi.

»Mutta eivät ole suurkiitosta antaneet kumpikaan, ei Samuli eikä
Liisa...»

Sepällä ei ollut siihenkään mitään sanomista. Hän ei muistanut, mitä
oli aikonut sanoa, eikä tiennyt muuta kuin arveli:

»Kyllähän siinä perää on, että molemmin ovat ylen persot kahville.»

Serafiinan kiiluva silmä näki, ettei seppä niin vaarallinen syyttäjä
ollutkaan.

»Jos vieläkin ihmisiksi olisivat, niin vähistä varoistani auttaisin,
vaan hävyttömät ja suulaat ovat ja nimittelevät selän takana...
Liisakin kuuluu kiroilevan kuin ukkonen ja...»

Seppä läksi.

Vasta kun oli jo puolivälissä kotimatkalla, muisti hän, että häneltä
testamentin tiedusteleminen jäikin kesken.

»Vaan syytön siihen Serafiina on!» päätti hän. »Juliaanan hourailemista
vain...»

Ja hän hiihti mökilleen.

»Kuinka kävi?» kysyi Juliaana. »Tunnustiko mitään?» Seppä oli vähän
nolon näköinen, kun vastasi:

»Kyllähän se niin taitaa olla, ettei koko testamenttia ole
olemassakaan. Ja yli kuuluu aina oikeasta saamisesta Törmälä-vainaja
Samulille maksaneen...»

»Huonopa olit asiamies», sanoi akka karskisti. »On se Serafiina siksi
koulua kulkenut, että tuommoisen miehen pian pimittää.....

»Mahdoit itse mennä!» kivahti seppä. »Kun tiedät niin varmaan
testamentin olevan...»

»Olemassa se on, ellei ole hävittänyt... siitä olen varma», sanoi
Juliaana. »Etkö sinä ymmärrä, mitä varten apuja tuopi Samuliin? Sitä
varten, etteivät enää huutaisi siitä testamentista... Etkö muista,
kuinka isävainajaansakin veti nenästä ja tuhkaa silmille heitti, vaikka
Törmälä oli viisas mies...»

»Perkele huoli koko jutusta!» kirosi seppä, sillä nyt häntä alkoi oma
tyhmyytensä pistellä vihaksi.

»Jos minulla olisi housut jalassa ja mies olisin niinkuin sinä»,
jutteli Juliaana vähän härnäävällä äänellä, »niin jo minä olisin selvän
ottanut...»

»Käy asiaan, kun luulet niin viisas olevasi», kivahti seppä taas.

»En minä olekaan sekaantunut asiaan, mutta sen tiedän, että testamentti
on olemassa...»

»Et enempää kuin minäkään.»

Ja puoleen yöhön asti väittelivät eikä kumpikaan antanut myöten. Mutta
siitä illasta asti he eivät keskenään ottaneet enää puheeksi Samulin
testamenttiasiaa.



9.


Sydänkuukausina piti pitkällisiä pakkasia.

Hätä oli tullut Samulin mökille. Seppä, armelias mies, otti koko joukon
asumaan kotiinsa, kookkaaseen kamariin, joka oli pirtin vieressä,
porstuan perässä. Olisivat siihen mökilleen paleltuneet, kun Samuli ei
pystynyt puita laittamaan. Seppä toimitti kunnalta apua, jauhoja ja
puita. Koetti saada rahaakin lääkkeisiin, mutta köyhäinhoidon esimies
arveli, että tokko Samulille enää kannatti ruveta kalliita lääkkeitä
juottamaan... menisi kai hukkaan. Eikä antanut. Hyvä oli, että antoi
puita ja jauhoja edes ja lupasi huoneen vuokran sepälle maksaa.

Kansakoululle ajettiin hirsiä ja kiviä, ja sieltä kuului aina miesten
ääniä ja hevosten tiukujen helinää sepän kamariin, jossa Samuli
puutteiden keskellä sairasteli. Oli hyvä, että huoneen ikkuna oli
metsään päin. Olisi ehkä sattunut näkemään, kun eräänä päivänä neljä
miestä rynnisti hänen pirttinsä kimppuun ja alkoi hoilaten ja huutaen
sitä purkaa.

Mutta ääniä kuului kamariin ja hirsien kolinaa, ja Samuli arvasi, mitä
oltiin tekemässä.

»Keitä ne ovat, jotka purkavat pirttiä?» kysyi hän Liisalta, joka tuli
ulkoa.

»En tuntenut... enkä katsonut... Tehkööt nyt mitä tahtovat... Kevääseen
asti lupasi antaa asua, saakurin nokinenä, ja nyt jo kuuluu myyneen
pirtin... semmoinen kristitty se on, Serafiina...»

»Kenelle on myynyt?» tiedusti Samuli, ja heikon heikko puna nousi
poskille.

»Männeliinin pojalle kuuluu myyneen — kertoi seppä äsken.»

Samuli ei tiedustellut enempää. Ei jaksanutkaan puhua, niin oli
heikoksi mennyt. Päivin eivät kivut niin repineet, mutta öisin oli
joskus hirveitä tuskia, että käppyrään veti koko ruumiin. Hiuksetkin
olivat harmaantuneet ja kasvoistakin liha niin kulunut, ettei ollut
muuta jälellä kuin suuret silmät, jotka tuijottivat kuin toisesta
maailmasta. Ei hän enää puhunut mitään tulevista päivistä eikä
maininnut testamentista. Näytti kuin ei enää muistaisikaan.

Eräänä iltana tuli Kuusi-Antti, vanha tuttu, puheille. Ei ollut käynyt
Antti Varpumäessä koko talvena. Mutta nyt, kun oli kuullut, että Samuli
yhä sairasteli eikä ollut paljoa toivoa paranemisesta, oli hiihtäen
lähtenyt vartavasten sairasta puhuttelemaan.

»Kahvit keittäisin, vaan ei ole kahvin varaa meillä enää!» sanoi Liisa,
vihainen ja tyytymätön katse silmissä.

»Ei toki minun vuokseni!» virkkoi Antti. »En minä kahvin vuoksi
liikkeelle lähtenyt, vaan muuten...»

Samuli ei jaksanut paljoa puhuakaan, hymähti kuitenkin, kun Antin
tunsi. Mutta Liisa lörpötteli koko ajan, kaikkia ihmisiä syyttäen
köyhyydestään ja Samulin sairaudesta.

Antti myönsi kaikki Liisan syytökset oikeiksi.

»Kylläpä olet miesparka mennyt... Vietävä, kun ovat käsivarretkin kuin
piipun varret hoikkaset... Jo taitaa, veliseni, kuolema tulla...»
puheli Antti, sairaan vieressä istuen.

»Vähemmällä raatamisella se yhdestä miehestä loppu tulee», sanoi Liisa.

»Jo vainenkin! Vai tähän sepän kamariin olette joutuneet asumaan»,
virkkoi hän sitten.

Sytytettyään piippunsa näytti Antti samassa muistavan jotakin ja
kysäisi:

»Lienettekö kuulleet mitään Paavo-Eemelistä, pojastanne?»

Ei kumpikaan vastannut mitään.

»Kiinni on joutunut... Oli papinkirja täältä neuvoteltu...»

Liisa valahti kalpeaksi kuin palttina, mutta Samulin kasvoissa ei
tapahtunut mitään muutosta. Hänen katseensa haki Liisan katsetta, ja
kun tapasi, niin tuntui sanovan:

»Sinuun tuli... epärehellinen tuli...»

Liisa poistui pian huoneesta ja näki Antin tulevan heti jälkeensä,
hyppäävän suksilleen ja lähtevän hiihtämään.

»Olisipa saanut olla sanomatta... Samulin kuullen», ajatteli Liisa,
mutta itkuun hänkin purskahti sepän pirtissä eikä saattanut olla
Juliaanalle sanomatta, mitä Paavo-Eemelistä oli Kuusi-Antilta kuullut.

Eräänä yönä tuli Samuli yhtäkkiä hirveihin tuskiin.

Liisa heräsi siihen, että Samuli ulvoi ja riuhtoi sängyssään, niin että
sänky paukkui. Hän sai tulen ja riensi apuun. Mutta Samulilla olivat
silmät kiinni ja hän vatvoi itseään sinne tänne, jalkojen ja käsien
käyristyessä suonenvedosta... ja ulvoi niin pahalla äänellä, että
sydämen oli halkaista...

Liisa koetti saada häntä tajuihinsa, mutta onnistumatta. Sairas
vääntelihe niin, että ruumis luokaksi sujui, ja parahti oudosti...

Kauhistuksissaan Liisa pakeni sepän väkeä herättämään...

»Kuolee, kuolee!» huusi hän ovelta. »Seppä rakas ja Juliaana, tulkaa
auttamaan!»

Seppä hyppäsi alushousussaan sängystä ja kiskaisi Juliaanaa tukasta.

»Nouse... nouse! Samuli tekee loppua!»

Ulvominen ja heittelehtiminen oli sillävälin lakannut kuulumasta, mutta
lapset olivat heränneet ja itkivät jokainen. Liisa ja seppä vaimoineen
menivät sisälle, sepällä palava kynttilä kädessä.

Samuli makasi kuolleena sängyssään, polvet koukussa vatsaa vasten ja
silmät ummessa, suu selkosen selällään.



10.


Aamulla seppä läksi pappilaan ja kellonsoittoon.

Tiellä tuli vastaan hirsikuormia uutta kansakoulua varten.

»Mihin seppä näin aamusta hiihtää?» kysyivät hirrenvedättäjät.

»Menenpähän hakemaan lujempaa lattiaa sille miehelle, jonka pirtin
puritte viime viikolla», vastasi seppä.

»Joko on kuollut Samuli?»

»Tänä aamuna viidettä käydessä. Pääsi nyt kunta ja kansakoulu rauhaan!»

Hirrenajajat eivät puhuneet mitään, ja seppä jatkoi hiihtämistään
pappilaan päin. Pakkasaamu oli, päivä alkoi valjeta. Paksussa
valkoisessa huurteessa, liikkumattomana ja totisena oli metsä, ja
taivas värittömän vaaleana. Kylältä kohosi savupilviä tyyneen ilmaan,
hitaasti ja vaivalloisesti hajaantuen kelmeän taivaan alle. Kirkkomaan
korkea, luminen kuusikko välkkyi nousevan auringon valossa, ja etäisiä,
lumen peittämiä vaarojen lakia kultasivat päivän kimaltelevat säteet.

Seppä poikkesi maalarin mökkiin, kirkon viereen, hetkeksi juttelemaan,
että pastori ehtisi nousta ja pukeutua. Maalari oli kylän sosialistien
johtaja ja työväenseuran esimies.

Samulin surullisesta kohtalosta maalari sai kiitollista aihetta
puheeseen ihmisiä ja yhteiskuntaa, olevia oloja ja Jumalaa vastaan.
Seppäkin sai taas vereksiä voimia ja uusia mielipiteitä. Hän ei
ollutkaan koko talvena tullut käyneeksi työväen kokouksissa.

Rohkeana miehenä astui hän pastorin puheille, jonka tiesi olevan
karskin kaikille sosialisteille. Sepästäkin oli pastorille kerrottu,
että hän yllytti palvelijoita, kehottaen piikoja ja renkejä
kaikenlaisiin joutaviin »mielenosoituksiin», ja että hän oli ollut
ensimmäinen mies selittämään kuukausipalkkajärjestelmää.

Pastori tunsi heti sepän, kun tämä astui sisälle. Hänen otsansa
vetäytyi ryppyihin, ja suun ympärille kuroutui tyytymättömyyttä
ilmaisevia juovia.

Seppä ilmoitti asiansa.

»Yksi joukostanne on siis poistunut», sanoi pastori ja otti
kirkonkirjat käsille.

»Ei Samuli ole koskaan kuulunut sosialistiseen puolueeseen», oikaisi
seppä, joka ymmärsi, mitä pastori tarkoitti.

»Vai ei ole kuulunut! Sepä kummaa! Varpumäessähän kaikki ovat
sosialisteja», oudoksui pastori.

»Vaan ei ollut tämä vainaja. Siihen puolueeseen kuului kuin Törmäläkin,
isäntänsä...»

»Vai niin!»

Pastorin kasvoille levisi tyytyväisempi ilme, ja otsan rypyt katosivat.

»Mutta ilman sosialistien apua hän olisi nälkään kuollut», sanoi seppä
hetken perästä.

Pastori ei vastannut siihen mitään, selaili kirkonkirjoja.

»Samuli-parka uskoi isäntäänsä. Äänesti aina vaaleissakin sitä
miestä, jota isäntä käski, ja uskoi kai Jumalan apuun, mutta olisi
paleltunutkin pirttiinsä ilman minun apuani niinkuin russakka...»

Pastori silmäsi julmasti seppää, mutta ei virkkanut mitään, kirjoitteli.

Seppä alkoi selittää koko Samulin elämäkertaa, lopuksi mainiten
testamentistakin. Pastori kuunteli tyynesti hänen puhettaan ja lausui
sitten:

»Ihmiskohtalo on vanhurskaan Herramme kädessä... Herra panee raskaita
koettelemuksia ja tahtoo siten ihmisparkoja pelastukseen vetää...
Samuli-vainajan kohtalo on kova, mutta uskokaamme, että hän Herransa
luona nyt on iankaikkisessa ilossa... Me ihmiset emme kykene
tuomitsemaan... Herra yksin kaikki tietää...»

Seppä oli pohjaltaan helläluonteinen mies, ja pastorin sydämellinen
puhe vaikutti häneen kuin lämmin sade kuivaan maahan.

Pois lähtiessään hän kiitteli pastoria ja antoi kättä hyvästellessä.

Ulostullessaan hän pyyhki kyyneliä silmistään, otti suksensa ja läksi
hiihtämään. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja helmikuun taivas
käynyt äskeisestä sinisemmäksi. Kun hän ehti kirkon luo, näki hän
tapulin suurten valkoisten luukkujen jysähtävän auki ja kohta alkoi
kuulua kellojen soitto...

Tyynessä, kirkkaassa helmikuun ilmassa kajahti kellojen kumea ääni
omituisen kirkkaalta ja helisi kauas vuoriseen ympäristöön. Seppä ei
muistanut koskaan kirkonkellojen äänen noin kajahdelleen, noin kauas
vaaroihin kumisseen... tai hän ei ollut koskaan niiden äänessä mitään
erityisempää helinää huomannut, vaikka kotipihalle aina kuuli...

Mutta nyt otti korva paremmin, ja raskas suru tuntui sydäntä
vihlaisevan.

— Sielukelloja soitetaan Samuli-vainajalle... tuli hänen mieleensä. Hän
kääntyi katsomaan taakseen ja näki molempien avonaisten luukkujen läpi
kellojen vuoroon heilahtavan... ja hänen mieleensä tuli kumma pelko
kuolemasta ja elämästä haudan tuolla puolen...

Hän ei ollut kuolemaa eikä tulevaa elämää koskaan ajatellut, mutta nyt
tuli mieleen... ja sen hän tunsi, että kaukana oli hän siitä Herrasta,
joka rauhan ja iankaikkisen ilon on kärsiville valmistanut...

Ja syvissä mietteissä seppä hiihteli kotiaan päin.

... »mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa
ilossa...» muistuivat pastorin sanat mieleen.

— Jos niin on... niin sitten ainakin on _siellä_ oikeutta sillekin,
jolta se _täällä_ ryöstetään, ajatteli hän.

Kun hän pääsi kotipihalle, oltiin siellä jo ruumista viemässä vajaan,
joka oli pajan vieressä. Muutamia hirrenajajia oli Juliaana saanut
avukseen. Hän oli pessyt ruumiin, sepän valkoisen, uuden paidan pannut
päälle ja sukat jalkaan.

Liisan uikutus kuului kamarista, ja lapsetkin itkivät.

Seppä liittyi miehille avuksi, ja pian oli ruumis saatu laudoille,
jotka oli asetettu vajaan, kahden tyhjän tynnyrin varaan.

»Ei paina paljoa mies enää», sanoi eräs kantajista.

»Kyllä on miesparasta liha syöpynyt, ettei suinkaan ole muualla kuin
kielessä», arveli toinen.

Kolmas, vanhanpuoleinen mies, kotikyläläinen, puhui:

»Kummasti pian kuihtuu ja kuolee ihminen. Viime kesänä vielä, muistan,
kun olimme Karjasaaressa... harva nuorikaan mies olisi vielä viime
kesänäkään heinän hankoamisessa Samulille riittänyt... Näin, kun
Törmälän saran vieressä tein heinää.»

Seppä sanoi kuin kaikille yhteisesti:

»Ei se nälkään eikä puutteeseenkaan kuollut, sen tiedämme Juliaana ja
minä. Mutta kova oli sisustauti, vanha repeämä mikä lienee ollut, ja
siihen lisäksi kolotus... Ja murhetta tuli muutenkin... se lopunkin
miehuutta ja toivoa vei...»

Sepälle tulivat kyynelet silmiin, ja toisetkin miehet seisoivat
totisina kuin patsaat.

»Veisatkaa joku virsi», pyysi Juliaana, joka seisoi ovella.

Olikin miesten joukossa Juurrus-Antti, vanha veisaaja ja virsimies
verraton.

Ulkomuistilta alkoi veisata, ja toiset ottivat lakit päästään. Oven
pieltä vasten seisoi Juliaana silmiään huivinnurkalla pyyhkien.

Virttä veisatessa ilmausi Törmälän Serafiina pihalle ja käveli vajan
ovelle, Juliaanan viereen. Hänen kasvonsa olivat puhtaat, ja päässä
oli musta huivi. Silmät eivät kiiluneet nyt niinkuin tavallisesti, ja
olennossa näytti muutenkin olevan vakavuutta.

Juliaana silmäsi häneen kylmästi.

— Oletkohan tullut ilon vai surun vuoksi? hän mietti, sillä hänellä oli
vieläkin omat ajatuksensa Serafiinasta ja testamentista.



11.


Kirkas, heleän kaunis helmikuun sunnuntai oli, kun Koski-Samulin
viimeiset jäännökset kätkettiin maan poveen.

Törmälän Serafiina oli kaikki hautajaishommat kustantanut.
Köyhäinhoidon puoleen ei tarvittu kääntyä. Kuusi-Antti, vanha
ruumisarkkunikkari, teki arkun, ja Serafiina ja sepän Juliaana
toimittivat ruumiin siihen. Arkku oli kaikin puolin varustettu niinkuin
varakkaidenkin. Kantajiksi oli kutsuttu Samuli-vainajan parhaat ja
läheisimmät naapurit: Kuusi-Antti poikineen, seppä, Alatörmälän isäntä
ja kaikki mökinmiehet Varpumäestä, jotta yhteensä oli kahdeksan
kantajaa.

Törmälän hevosella on ruumis kirkolle tuotu, ja siinä nyt kirkon
luona vartovat papin viimeistä toimitusta, ennenkuin lähtevät arkkua
kirkkomaalle kantamaan.

Ruumissaatossa on, paitsi kantajia, vainajan leski Liisa, sepän
Juliaana ja Törmälän Serafiina, joka on tahtonut saattaa talon vanhaa
palvelijaa viimeiseen lepokammioon. Liisan silmät ovat itkusta
turvonneet, mutta nyt hän on vaiti ja katselee miettiväisenä mustaan
arkkuun, jonka mustankiiltävästä pinnasta valkoinen lumi omituisesti
heijastuu.

Miehet puhelevat keskenään muista maailman asioista, ja Serafiina
seisoo vähän etempänä omissa ajatuksissaan. Hän on kyllä vakavan ja
juhlallisen näköinen paksuissa, mustissa talvivaatteissaan, mutta siinä
mietteissään kun seisoo, vilahtaa väliin kuin riemu pienien silmien
terävässä ilmeessä.

Juliaanan suurten, rehellisten silmien katse seuraa Serafiinaa, ja
kun Juliaanan katse osuu Serafiinan silmiin, kääntää tämä heti päänsä
toisaalle. Eikä saa Juliaana pois mielestään kummaa epäluuloa, joka
Serafiinaa kohtaan on syntynyt. Ei ole Juliaana luuloistaan kenellekään
sitten enää puhunut, kun miehensä kanssa siitä puhe oli, mutta aina
on se ajatus häntä vaivannut. Ja kuta enemmän hän on Serafiinaa
tarkastanut, nyt hautajaishommissakin, sitä varmemmaksi on hänen
uskonsa käynyt. On tosin joskus epäillytkin. Niinä hetkinä varsinkin,
kun näki, millä innolla ja huolella Serafiina hommasi vainajaa hautaan
ja lapsista huolta piti.

Mutta nyt tässä kirkon luona, kirkkaassa ilmassa, on hänen tuntoonsa
kasvanut varma usko, että Serafiina sydämessään iloitsee Samulin
kuolemasta. Semmoisen kummallisen ilon kiillon on hän nähnyt Serafiinan
silmissä.

Mutta ei hän ajatuksistaan kenellekään mitään hiisku.

Maalari, työväenseuran esimies, on aikonut pitää puheen Samulin
haudalla. Mutta seppä on yhteen sanaan sen kieltänyt.

Syrjäsilmällä maalari katselee ruumissaattuetta, mutta ei tule kantajia
puhuttelemaan. On luultavasti sepällekin suuttunut.

Kirkas päivä paistaa kirkkomaan pitkien puiden lomitse valkoiseen
hankeen. Sinne on suuren kuusen juurelle kaivettu hauta, jonka kuiva,
keltainen hiekka pohottaa kauas hangen keskeltä...

Sinne kantavat Samuli-vainajan arkkua, ja nenäliinat silmillä kulkee
kolme naista arkun perässä.



Törmälän Serafiina on palannut Samuli-vainajaa hautaan saattamasta.

Hän ei oikein saa selvää itsestään, onko hänen hyvä vai paha olla.
Enemmän kuitenkin hyvä.

Koko talo onkin nyt kuin autio. Serafiina on toistaiseksi lopettanut
karjan pidon, vuokrannut niityt ja elää omaa elämäänsä yksin koko
talossa. Ei palvelijaakaan ole hän täksi talveksi raskinnut palkata.

»Velkoja on paljon», on hän huutokauppapäivänä sanonut. »Ne täytyy
ensiksi maksaa...»

Hän on riisunut paksut mustat vaatteensa ja istahtaa melkein väsyneesti
tuolille ikkunan luo, josta näkee suoraan Varpumäkeen. Sinne vie nyt
vankka, kovaksi tallattu hirsitie, ja uusien, vasta pelkottujen hirsien
kyljet paistavat läjistään tielle asti.

Hän on sytyttänyt tulen uuniin, sillä kirkkomaalla ollessa on tullut
hieman vilu. Lämmittävän tulen luona on hupainen istua, ja hänestä
tuntuu nyt helpommalta kuin on tuntunut pitkään aikaan. Ja hänen
ajatuksensa pyörivät nyt viime kuukausien tapahtumissa...

Sydän vieläkin hytkähtää ja selkäpiitä karmii, mutta kaikki on nyt
hyvin ja hänen tuntonsa on rauhoittunut.

Onko hän sitten rikkonut?

Vasta syyskesällä, kun kansakouluntarkastaja kävi ja puhe tuli
Varpumäen torpasta, että siihen kansakoulu sopisi, sai hän isältä
kuulla, että Varpumäen oli isä lahjoittanut Samulille...

Varpumäen torpan paikasta tarjosi kunta verraten suurta kauppasummaa,
ja hän koki taivuttaa isää, jotta myisi... ja saisi siten ison velan
maksetuksi. Mutta isä ei suostunut mihinkään...

Silloin isä sairastui ja puhui testamentista...

Hän haki ja löysi isän papereista testamentin...

— Mitä hyödyttää Samulia, että saa niin paljon maata? mietiskeli
hän. — Ei Samuli koskaan, kivulloinen ja ikämies jo, kykene maataan
viljelemään, ei pysty saamaan navettaakaan... Parempi on, että autan
häntä muuten.

Ja isän kuoltua hän otti testamentin ja piilotti sen visusti omiin
kätköihinsä. Ei tahtonut sitä hävittääkään...

Myi sitten Varpumäen ja joka pennillä isävainajan velkaa maksoi... Ja
huolta oli pitänyt Samulin perheestä ja vastakin aikoi pitää...

Se vain oli joka päivä ollut hänen suurin toivomuksensa, että Samuli
kuolisi, kuta pikemmin sitä parempi. Nyt oli toivomus toteutunut ja hän
oli nyt mielestään päässyt rauhaan — testamentin suhteen.

Ei kaivannut enää Samuli testamenttia, ja leski ja lapset tulivat
varmaan paremmin nyt toimeen kuin koskaan torpassa, jossa ei olisi
ollut muuta kuin viljelemätöntä maata...

Niin oli.

Hän nousi, meni kätköilleen ja otti sieltä paperikäärön, jonka aukaisi.
Siinä oli isävainajan isoa, selvää käsialaa. Hän luki siitä:

 Lahjakirja.

 Täten lahjoitan ja määrään minä Joonas Heikinp. Aislinki eli Törmälä,
 että kuolemani jälkeen kiinteästä omaisuudestani Törmälän talosta N:o
 3, tämän pitäjän Haukkavaaran kylässä, on torpparilleni Samuli Erkinp.
 Koskelle ja hänen perheelleen omaksi ja omistettavaksi erotettava
 5 tynnyrinalaa maata, Varpumäestä suoraan itään Takasuolle päin,
 rajoittuen Alatörmälän talon palstaan etelässä ja Metsämaan palstaan
 pohjoisessa, lisäksi mainitun Kosken ennen omistamaan torpan maahan
 ja huoneisiin, jotka olen hänelle ennen lahjaksi antanut. Vielä on
 Koskelle lisäksi erotettava Takasuo nimiseltä uudisviljelykseltä,
 Rantalan talon rajaa vasten, Vasuharjusta alkaen 300 sylen pituinen
 ja 100 sylen levyinen niittypalsta, jotka molemmat palstat omistaja
 saapi hakea palstatilaksi ja päätilan veroihin nähden niistä päätilan
 hyväksi veron maksaa.

 Irtaimistosta on heti kuolemani jälkeen annettava kaksi lypsävää
 lehmää ja 2 tynnyriä ohria. Jos Samuli Koski kuolisi ennen minua, jää
 tämä lahjakirja hänen oikeutensa omistajien nautittavaksi.

 Kaiken tämän lahjoituksen teen vapaasta tahdostani ja oikeasta
 omastani siitä syystä, että Samuli Koski on minua palvellut
 kolmattakymmentä vuotta uskollisesti ja rehellisesti.

 Kirjoitettu Törmälän tilalla — päivänä — kuuta — — —

                                   Joonas Heikinp. Aislinki
                                          eli Törmälä.
                                          Oma käsi.»

Serafiina heitti paperiarkin hiillokseen, missä liekit mieluisasti
nuoleksivat sitä. Serafiina näki vielä hiiltyneen paperin punaisella
pohjalla mustia kirjaimia, joista erotti nimet Samuli ja Joonas...

Hän kohensi jäännökset hiillokseen.

Hän ei tiennyt, oliko hänen nyt paha vaiko hyvä olla. Paremmin
kuitenkin hyvä.

Hän nousi, puki ylleen ja läksi Varpumäkeen noutamaan Samuli-vainajan
nuorinta poikaa, Akselia, jonka oli aikonut ottaa kasvatikseen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihmiskohtalo : Kuvaus tilattoman elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.