Title: Islanti: tarun ja runon maa
Author: Inha, Into Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Islanti: tarun ja runon maa" ***


ISLANTI

Tarun ja runon maa


Kirj.

I. K. INHA



Kansanvalistusseuran toimituksia 162.



Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1912.



SISÄLLYS:


Islannin mainehikas vapausaika.
Nykyinen Islanti: Luonto ja kansa.
Islannin nykyinen edistys.



Islannin mainehikas vapausaika.


Ensimäinen Pohjolan mies, joka näki Islannin, oli Nadodd niminen
norjalainen viikinki, joka purjehtiessaan Fär-saarille oli myrskyn
kautta joutunut pois oikealta väylältä ja kaukana lännessä tavannut
suuren maan. Nadodd nousi vuorelle, mutta ei millään suunnalla nähnyt
merkkiäkään ihmisasunnoista. Hän viipyi syksyyn saakka ja lähti sitten
paluumatkalle. Kun he olivat tulleet kauemmaksi ulapalle, niin näkivät
he, että tuntureilla oli paljon lunta, ja siitä he nimittivät maan
»Lumimaaksi». Tämä tapahtui yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla.

Nadoddin jälkeen Gardar niminen ruotsalainen viikinki kävi tässä
löydetyssä maassa ja purjehti sen ympäri. Pohjoisrannalle hän rakensi
talon, jossa vietti miehineen talven, ja siitä tätä lahtea vielä tänä
päivänä sanotaan Husavikiksi eli »Majalahdeksi». Sitten Gardarkin
palasi Norjaan. Saarta sen retken jälkeen sanottiin »Gardarin saareksi».

Lounais-Norjassa asui Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki, joka
päätti asuttaa löydetyn saaren. Hän uhrasi suuren veriuhrin kolmelle
korpille, jotta ne osottaisivat tietä. Sitten hän purjehti Shetlannin
saarille ja Fär-saarille, joihin tie oli tuttu, ja Fär-saarilta lännen
merelle. Purjehdittuaan kotvan hän laski ensimäisen korpin lentämään.
Se kohosi ilmaan ja kääntyi sitten takaisin Fär-saarille. Kotvan
purjehdittuaan Floke laski toisen korpin lentämään. Sekin kohosi
ilmaan, mutta palasi takaisin laivaan. Kun oli vielä kotvan aikaa
purjehdittu, niin laskettiin kolmas korppi lentämään, ja se ilmaan
kohottuaan lensi suoraa päätä eteenpäin. Sen perässä Floke laski.
Ensimäinen korppi oli ilmaan kohottuaan nähnyt maata vain takana päin
ja sinne palannut, toinen ei nähnyt ensinkään ja palasi laivaan,
kolmas meni menojaan, koska se korkealle kohottuaan oli nähnyt matkan
suunnassa maata.

Floke saapui Islannin kaakkoisrannalle laajan, pari kilometriä korkean
Vatnajöökulin juurelle ja purjehti siitä etelärantaa seuraillen
länttä kohti, kunnes saapui kauas mereen pistävään Reykjanniemeen.
Siitä avautui itää kohti suuri vuono, jonka pohjoisrannalta näkyi
korkea lumipeittoinen »Lumitunturiniemi» (Snaefellesnes). Faxe, eräs
Floken miehistä, sanoi: »Tämä mahtaa olla suuri maa, koska mereen
laskee suuria jokia.» Se paikka sai hänestä nimensä, ja koko vuono
nimitettiin Faxavuonoksi. Floke laski tästä vuonosta, jonka perukassa
nykyinen Reykjavik on, Snaefellesnesin ohi pohjoiseen ja kävi maihin
Breidivuonon rannalla. Vuonossa oli paljon hylkeitä ja kaloja, mutta
pyyntihommissa kului aika niin, ettei jouduttukaan korjaamaan heinää
karjalle ja karja sen vuoksi talvella kuoli. Kevät oli kylmä. Floke
nousi korkealle vuorelle ja näki vuonon olevan täynnään jäitä. Siitä
syystä hän nimitti koko saaren »Jäämaaksi» eli »Islanniksi» ja palasi
tämän jälkeen kotia Norjaan. Floke moitti kovasti tätä uutta maata,
mutta jotkut hänen miehistään sitä kiittelivät. Siinä olikin sekä
kiitoksen että moitteen aihetta. Pyynnit olivat hyvät, mutta maa itse
kolkko.

Näin kerrotaan Islannin löytö »Landnamabokissa» eli »Maanottokirjassa»,
joka on Islannin vanhan kirjallisuuden tärkeimpiä ja luotettavimpia
teoksia. Sitä alkoi muistotietojen mukaan kirjottaa jo 11:nnen
vuosisadan lopulla Are Frodi niminen pappi ja hänen jälkeensä toiset
sitä jatkoivat, ja sen kautta kaikki Islannin vanhat asutussadut
tulivat säilytetyiksi. Siitä voimme tutustua Islannin melkein jokaisen
laakson alkuvaiheisiin. Mutta tietysti tuli mukaan paljon taruakin.

Maa, jonka ympäri Gardar oli purjehtinut, on suuri saari, alaltaan
saman kokoinen kuin koko Etelä-Suomi. Ensimäisten viikinkien saapuessa
se oli asumaton, mutta he eivät kuitenkaan olleet ensimäiset, jotka
olivat siellä käyneet. Norjalaiset uudisasukkaat tapasivat Islannin
itärannikon edustalla pieneltä saarelta, jota vielä tänä päivänä
sanotaan Papinsaareksi, kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä,
jotka osottivat saarella jo ennen heitä käyneen hengellisiä miehiä,
irlantilaisia munkkeja. Kristinusko oli nimittäin varhain saanut
vahvan jalansijan Irlannin ja Skotlannin länsirannoilla ja sinne oli
perustettu suuria luostareita. Luultavasti oli niiltä, etsittäissä
uusia asumattomia maita luostareitten paikaksi, joko rohkean
löytöretken taikka tapaturman kautta jouduttu Islantiinkin, vaikkei
hengellinen yhdyskunta niin erillään muusta maailmasta ajan pitkään
voinut menestyä.

Ensimäisille siirtolaisille tämä maa suuresti muistutti Norjaa.
Missä he rannikkoa lähestyivätkin, kaikkialla kohosi jylhiä
tuntureita ilmoihin, ja monen kukkulalla oli ikuista lunta ja
laajoja maajäätiköitä. Kaakkoisrannikolla tunturit suistuvat melkein
äkkijyrkkään mereen, mutta muualla on tunturien ja merenrannan välillä
enimmäkseen kapea vyöhyke alhaista tasaista maata ja tuon tuostakin
rannasta polvee maan sisään suuria vuonoja. Kapea rantakaistale on
vihantaa ruohikkoa ja vuonojen perukasta kohoo vihantia laaksoja
korkeammalle tunturienkin väliin. Mahtavia jokia virtaa ylämaasta
mereen. Siihen aikaan oli tunturien ja meren välillä metsääkin, vaikka
luultavasti vain matalaa, mutta nykyisin metsät ovat melkein kokonaan
hävinneet.

Ilmasto oli kosteata ja levotonta, talvi pitkä ja pimeä, sumuinen
ja myrskyinen, mutta verraten leuto, kesä taas viileä. Ainoastaan
juhannuksen aikaan, jolloin aurinko on melkein vuorokauden umpeensa
taivaalla, on laaksoissa polttavan kuuma. Silloin niissä rehottaa mitä
vehmain ruohokasvullisuus ja tuhannet kukkaset koreilevat tunturien
liepeillä.

Saaren rannoilla oli suunnattoman paljon lintuja, samoin kuin Ruijankin
rannoilla, ja meressä Jäämeren riistarunsaus. Silloin tällöin, miten
tuulet sattuivat, ajautui varsinkin pohjoisrannalle keskellä kesääkin
suuria jäälauttoja.

Mutta monessa suhteessa tämä maa kuitenkin oli toisenkinlaista kuin
Norja. Kun kohottiin vuonojen rannoilta sisämaahan, niin tultiin
ylängölle, jossa penikulmia laajalti maa oli mustan laavan peitossa.
Islannissa on satoja ja tuhansiakin tulivuoria, joista suuri osa vielä
historiallisella ajalla on ollut toimessa. Ne ovat kylväneet ylämaan
täyteen tuhkaa ja vulkanista hiekkaa, valaneet sen päälle paksuja
laavapeitteitä. Kun ylämaa on niin korkealla merenpinnasta, että ilma
sen vuoksi on liian kolkkoa kasvullisuudelle, niin ovat vanhatkin
laavamaat jääneet kamalimmaksi erämaaksi. Siellä ei kasva juuri mitään
muuta kuin sammalta ja jäkälää ja joku ruohon korsi tai putki siellä
täällä. Laajat alat ovat aivan paljaina. Kesälläkin tuimat lumimyrskyt
uhkaavat tuhota matkamiehen. Ja lisäksi ovat laavamaat saaren
sisäosissa niin sanomattoman ryhmyisiä, vääntyneitä, halkeilleita mitä
vaikeimpiin muotoihin, että matkustaminen on joskus melkein mahdotonta.
Niin vaikeat ovat nämä ylänkömaat, ettei vanha viikinkiasutus voinut
niihin nousta ja että ne ovat vielä tänä päivänäkin asumattomat ja
osasta melkein tutkimattomat. Kun saaren vanhat asukkaat matkustelivat
itärannalta länsirannalle Thingvallan käräjiin, niin he harvoin
kulkivat suoraan maan poikki. Enimmäkseen he kiersivät jompaakumpaa
rantaa, vaikka välillä oli kahlattava leveitten vuolaitten virtain
poikki ja vaikka siihen aikaan vaara väkivaltaisten asukkaitten
puolelta useinkin olisi pelottanut semmoisesta retkestä muuta kuin
suurta miesjoukkoa.

Islannin ensimäiset vakinaiset asukkaat olivat Ingolf Örninpoika
ja Leif Hrodmarinpoika. He olivat mahtavia päälliköitä Norjan
länsirannalta, mutta olivat riitaantuneet Throndin jaarlin kanssa.
Leif oli menettänyt hänelle kaiken omaisuutensa, koska oli taistelussa
kaatanut kaksi jaarlin pojista. Molemmat viikingit, jotka olivat
sukulaiset ja kasvinveljet, päättivät silloin muuttaa Islantiin, jota
Korppi-Floke oli moittinut, mutta hänen miehensä Thorolf kiittänyt
niin hyväksi, että häntä siitä sanottiin Voi-Thorolfiksi. Leif ensinnä
teki viikinkiretken Irlantiin, hankkiakseen korvausta menettämästään
omaisuudesta, ja toi sieltä muun muassa kymmenen vankia, jotka hän otti
Islantiin orjikseen. Irlannissa hän myös anasti tappelussa miekan, joka
oli niin kirkas, että se pimeässäkin läikkyi, ja siitä ruvettiin häntä
sanomaan Hjörleifiksi, s.o. »miekanterä-Leifiksi». Kotia palattuaan
hän nai Ingolfin kauniin sisaren Helgan, jonka vuoksi oli Throndin
jaarlin poikain kanssa riitaantunut. Ennen matkaan lähtöä Ingolf uhrasi
jumalille suuren veriuhrin, sillä hän oli hurskas mies, mutta Leif ei
uhrannut milloinkaan.

Kumpikin omalla laivallaan he sitten purjehtivat Islantiin v. 874 j.Kr.
Mukaansa he ottivat naisensa, koko joukon vapaita asemiehiä, orjansa,
irtaimistonsa ja karjansa. Yhdessä matkattiin meren poikki, kunnes
Islanti tuli näkyviin; sitten erottiin. Ingolf oli ottanut matkaan
puiset patsaat, jotka seisoivat juomapirtissä isännän istuimen kahden
puolen ja joitten yläpää oli jumalankuvaksi vuoltu. Ne hän heitti
mereen ja lupasi rakentaa talonsa siihen, missä ne maihin uisivat.
Sitten hän laski lähimpään rantaan tätä tapausta odottamaan.

Hjörleif laski rantaan lännempänä ja rakensi talon. Mutta kun hän
keväällä kynti maata, eikä ollut muuta kuin yksi härkä, niin täytyi
orjain vetää auraa. Siitä he suuttuivat niin, että tappoivat sen
ainoankin härän, väittäen sitten karhun sen kaataneen. Kun Hjörleif
miehineen hajautui tuntureille karhua etsimään, niin orjat joukolla
tappoivat hänet ja hänen miehensä yksitellen, ottivat naiset ja
tavarat, kuormasivat ne alukseen ja purjehtivat pienille saarille,
jotka häämöttivät kauempana meressä. Kun Ingolf sai sen kuulla, niin
hän sanoi: »Kehno kohtalo tuli tässä urhon osaksi, kun orjista tuli
hänen surmansa. Hyvin sen näen, että niin käy jokaiselle, joka ei tahdo
uhrata.» Kun ruumis oli kumpuun haudattu, niin Ingolf kokosi miehensä
ja purjehti saarille, surmasi kaikki orjat ja pelasti naiset takaisin
maihin. Mutta saarta siitä pitäen sanotaan Vestmannasaariksi, »Lännen
miesten saariksi», koska ne, jotka siellä surmattiin, olivat Irlannista
kotoisin.

Seuraavana kevännä Ingolf lähetti orjansa etsimään patsaitaan. Ne
olivat ajautuneet maihin Faxavuonon kaakkoiskolkkaan. Sinne hän
purjehti väkineen, tavaroineen ja rakensi talon. Paikka nimitettiin
Reykjavikiksi, »savun lahdeksi», koska lähellä oli höyryäviä kuumia
lähteitä. Ingolf otti omakseen kaiken maan niillä seuduin, alueen
yhtä laajan kuin kihlakunnan. Siitä hän antoi maata omille vapaille
miehilleen ja muutamille orjilleenkin, jotka samalla saivat vapauden.
Siitä vielä saivat maata toisetkin, osasta suurisukuisetkin miehet,
joita myöhemmin saapui Islantiin. Ingolf ja hänen jälkeläisensä olivat
koko alueen päällikköinä, he ylläpitivät rauhaa ja toimittivat yhteisen
jumalanpalveluksen.

Kun näin ensimäiset siirtolaiset olivat saaneet Islannissa pysyvän
jalansijan, niin alkoi saapua paljon toisia heidän jälkeensä. Ensinnä
asutettiin länsiranta, sitten pohjois- ja eteläranta ja viimeksi
itäranta. Maan ottoa kesti noin 60 vuotta. Maanottokirjassa mainitaan
yli 3,000 maanottomiestä. Maata otettiin rannikolta ja laaksoista,
jotka vuonoista nousivat sisämaahan, mutta sisämaa itse jäi aivan
autioksi. Maanottokirjassa on kaikista näistä vaiheista laajat
värikkäät kertomukset. Se on arvokas historiallinen lähde, sillä ei ole
mitään muuta yhtä seikkaperäistä teosta niin vanhoilta ajoilta, jossa
laajan maan asutus ensi alusta saakka kerrottaisiin.

Ingolf ja Hjörleif olivat lähteneet kotimaastaan, kun eivät voineet
pitää puoliaan mahtavaa jaarlia vastaan. Sama syy sai seuraavana
aikana vielä paljon useamman Norjasta lähtemään. Kun nimittäin
Harald Kaunotukka v. 872 oli Hafursvuonossa saamansa suuren voiton
kautta tuhonnut ne monet pienet päällikkökunnat, joita Norjassa oli
eri osissa maata, ja yhdistänyt koko maan oman valtansa alle ja
julistanut kaikki veron alaisiksi, niin herätti tämä toisiin tapoihin
tottuneitten talonpoikain kesken suurta tyytymättömyyttä. Miehet,
jotka siihen saakka olivat itsenäisesti hallinneet alustaansa ja itse
lakia laatineet, eivät mielestään voineet tyytyä niin suureen vapauden
rajotukseen. Toisia lähti viikinkiretkille Englantiin, Irlantiin,
Ranskaan ja Brittein pienemmille saarille, josta he eivät enää
palanneet takaisin, suurin osa Islantiin. Maanottokirjassa mainitaan
tuhkatiheään, että se tai se viikinki oli Islantiin tullut, koska
hän oli taistellut kuningas Haraldia vastaan Hafursvuonossa, taikka
koska hän muutoin oli kuninkaan kanssa riitaantunut ja joutunut hänen
vainonsa alaiseksi. Siten tuli, monen muun suvun mukana Islantiin Ketil
Flatnesin pojan suku, josta Islannille sitten syntyi monta kuulua
miestä.

Kuningas oli lähettänyt Ketilin Orkney-saarille anastamaan niitä,
koska sinne oli paennut paljon norjalaisia viikinkejä, jotka eivät
tyytyneet hänen ylivaltaansa. Ketilillä oli mukanaan melkoinen laivasto
ja sotajoukko. Hän lähti matkaan kaikkine poikineen, yhtä, Bjarnea,
lukuunottamatta. Tämä jäi Norjaan hoitamaan hänen tiluksiaan. Ketil
saikin Orkney-saaret valtaansa, mutta piti ne omanaan, maksamatta
niistä kuninkaalle veroa. Kuningas silloin anasti kaiken hänen
omaisuutensa Norjassa ja tuomitsi Bjarnen henkipatoksi. Bjarne sai
Thorolf Mostrarskägge nimisen miehen luona tyyssijan, mutta kuultuaan
tämän, kuningas tuomitsi Thorolfinkin henkipatoksi. Tämä päätti silloin
muuttaa maasta pois. Ensinnä hän uhrasi rakkaimmalle jumalalleen,
Thorille, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että hänen tuli lähteä
Islantiin. Sinne hän sen vuoksi purjehti suurella vainolaivallaan,
mukanaan perhe ja orjat, tavarat ja kaikki heimolaiset ja ystävät,
ketä vain halutti lähteä matkaan. Tämä tapahtui kymmenen vuotta sen
jälkeen kun Ingolf oli lähtenyt. Samoin kuin Ingolf Thorolfkin heitti
mereen patsaansa. Yhteen niistä oli Thorin kuva piirretty, ja Thorolfin
miesten mielestä näytti siltä, että se mereen tultuaan lähti uimaan
nopeammin kuin olisi luullut. Se ui Faxavuonosta Snaefellesnesin
ympäri suureen Breidivuonoon, ja tämän rannalle Thorolf siis asettui.
»Hän kiersi valkealla koko maanottonsa», sanotaan Maanottokirjassa.
Tämä tapahtui joko siten, että maan ottaja viritti valkean kahden
mereen laskevan joen suuhun, jolloin koko niitten välillä oleva alue
oli hänen omaisuuttaan, taikka kiersi hän niin paljon maata, kuin
yhdessä päivässä ennätti, ja teki kaikille mäille tulen, niin että
ne näkyivät tulesta tuleen. Kaikki maa, jonka maan ottaja siten oli
piirittänyt, oli hänen omaisuuttaan. Väelleen Thorolf rakensi monta
taloa ja itselleen muita suuremman, joka sai nimekseen Hov, koska hän
sen viereen rakensi suuren jumalanhuoneen, »hovin». Tämä rakennettiin
Norjasta tuodun vanhan Thorin huoneen rakennusaineista. Jumalanhuone
oli suuri ja siinä oli monta ovea. Sinne vietiin patsaat. Sisimpänä
oli ikäänkuin kuoro, jossa uhrialttarin paikka oli. Sen alle oli
tuotu Norjasta maata, vanhan hyljätyn alttarin alta. Alttarilla oli
umpinainen rengas, joka painoi kaksi äyriä, ja sillä vannottiin kaikki
valat. Päällikkö eli »gode» kantoi sitä käsivarressaan kaikissa
kansankokouksissa. Alttarilla pidettiin niinikään verimaljaa ja
luutaa, jolla uhrieläinten — tai ihmisten — verta pirskotettiin
piirissä seisoville jumalankuville. Kaikki kihlakunnan talonpojat
olivat velvolliset maksamaan jumalanhuoneeseen päällikön vaatimuksen
mukaan, mutta itse hänen tuli sitä ylläpitää. Päällikkö oli siis
samalla sekä kihlakuntansa ylimmäinen käskynhaltija että pappi,
ja siitä syystä häntä nimitettiin »godeksi». Hän oli kihlakunnan
vuosikäräjissä päämiehenä. Vielä siihen aikaan, jolloin maanottokirja
muistoon kirjotettiin, siis kristinuskon jo oltua satoja vuosia
Islannissa vallalla, oli Thorsnesissä käräjäpaikalla »Thorin kivi»,
jolla ennen uhrattaviksi tuomittujen miesten selkä murrettiin, ja aivan
vieressä oli piirissä kiviä, joilla ratkaistiin, keitä oli uhrattava.
Thorolfista tuli suuren ja kuulun suvun kantaisä.

Bjarne Ketilinpoika oli paennut Orkney-saarille, jossa hänen isänsä oli
kuollut, mutta muu suku kohonnut suureen arvoon. Yksi hänen veljistään
oli siellä suuren maan omistajana, yksi sisar naimisissa mahtavan
gotlantilaisen soturin kanssa, toinen tytär, Öd Rikas, Irlannin
norjalaisen kuninkaan Olavi Valkoisen kanssa. Tämä kuningas oli
taistelussa kaatunut, mutta hänen ja Ödin poika, Thorstein Punainen,
oli laskenut valtansa alle Skotlannin koko pohjois-osan. Koko tämä
heimokunta myöhemmin kokoontui Islantiin.

Ensinnä lähti sinne Bjarne, sillä pakanana hän ei voinut sietää sitä,
että hänen sukulaisensa olivat ruvenneet kristityiksi. Hän tuli vanhan
ystävänsä Thorolf Mostrarskäggen luo ja sai häneltä maata. Sitten
tuli hänen lankonsa, gotlantilainen Helge Laiha, joka tulella kiersi
itselleen maata pohjoisrannalla. Paljon miehiä otti häneltä maata
ja pian tuli koko Eyja-vuono taajaan asutuksi. Helge Bjola, Bjarnen
veli, sai maata Ingolfilta. Viimeisenä tuli Öd Rikas, kun hänen
poikansa Thorstein Punainen oli kaatunut taistelussa skotlantilaisia
vastaan. Thorsteinilla oli kuusi tytärtä ja yksi pieni poika, jotka
äidinkin kuoltua jäivät aivan orvoiksi. Kun Skotlannissa alkoi olla
turvatonta, niin isoäiti Öd otti kaikki lapsenlapsensa ja orjansa
ja sitä paitsi 20 vapaata miestä kerallaan ja purjehti Islantiin.
Ensinnä hän poikkesi veljensä Helgen luo, Reykjavikin alueelle. Tämä
lausui hänet tervetulleeksi puolen väkensä keralla. Mutta se oli Ödin
mielestä kitsastellen tarjottu ja hän sanoi, ettei Helgestä koskaan
tulisi mahtimiestä. Vaikka Öd haaksirikon kärsittyään oli vaikeassa
asemassa, niin lähti hän kuitenkin pohjemmaksi ja saapui Bjarnen luo
Breidivuonoon. Bjarne kävi sisartaan vastaan koko väkensä keralla
ja lausui hänet kaiken väkensä keralla tervetulleeksi, ja tämä
kutsumus Ödiä miellytti. Öd sitten etsi maata Hvamsvuonosta, joka on
Breidivuonon haaravuono, kiersi kaikki sen puolen laaksot itselleen
ja väelleen ja rakensi Hvamin talon. Sitten hän jakoi seuramiehilleen
maata. Toiset niistä joutuivat hänen lapsenlapsiensa kanssa naimisiin,
ja monta suurta sukua sen kautta perustettiin.

Kun Öd oli elänyt sangen vanhaksi ja hänen pojanpoikansa Olavi Feilan
kasvanut täydeksi mieheksi, niin isoäiti hänen puolestaan kosi
erästä rikasta impeä ja kutsui Hvamiin häihin kaikki sukulaisensa
ja monta muuta rikasta ja arvokasta miestä. Siitä karttui suuri
joukko, sillä Islannissa oli silloin jo paljon asukkaita. Hääpäivänä
Öd heikkoudestaan huolimatta otti kaikki vieraat vastaan ja saattoi
heidät pitopirttiin, joka oli niin komeaksi koristettu, että kaikki
sitä ihmettelivät. Kun kaikki olivat istuneet, niin Öd nousi ja sanoi:
»Veljeni Bjarnen ja Helgen ja muut heimolaiset ja ystävät kutsun
tässä todistamaan, että annan tämän talon ja kaiken sen irtaimiston
pojanpojalleni Olaville.» Sitten hän lähti huoneesta pois, pyytäen
heitä kaikkia juomaan ja pitämään iloa. Ödin sanotaan olleen kookkaan
ja ryhdikkään, ja kun hän reippain askelin astui huoneen poikki, niin
vieraat toisilleen kuiskasivat, että hän yhä vieläkin oli merkillisen
arvokas nainen. Mutta kun Olavi Feilan seuraavana päivänä meni
isoäitinsä makuuhuoneeseen, niin näki hän Ödin kuolleena, vuoteessaan
istuvana. Viimeiseen saakka Öd siten säilytti arvokkuutensa.

Melkein kaikki maanottomiehet olivat norjalaisia. Ainoastaan
kymmenkunta oli ruotsalaisia, Helge Laiha niistä huomattavin.
Tanskalaisia oli yksi ainoa. Mutta useat maanottomiehet kuitenkin
kuuluivat sukuihin, jotka näyttävät aikoinaan muuttaneen Norjaan
Ruotsista ja Tanskasta. Ne nimittäin johtivat heimoutensa näitten
maitten vanhoista kuninkaista, sekä Ynglingeistä, että Skjöldungeista.
Varsinkin Ragnar Lodbrokista polveutui monta sukua. Tämä vanha
kuninkaallinen sukujuuri se vaikutti, että Skandinavian vanhat
kuningassadut Islannissa säilyivät muistossa, kunnes tulivat
kirjotetuiksi.

Näin tapahtui pääpiirtein kertoen Islannin asutus. Maa oli riittävän
laaja, kalastus, linnustus tuottava, laitumet hyvät ja siirtolaisten
toimeentulo sen vuoksi verraten helppo. Lisäksi he epäilemättä toivat
mukanaan kotimaastaan melkoisia omaisuuksia, irtaimistoa, orjia,
karjaa, vaatteita, kultaa ja hopeaa. Ja uutta keräsivät ensimäisinä
vuosisatoina saaren nuoret soturit, jotka säännöllisesti jatkoivat
viikinkiretkiään ja sitten taistelivat palkkasotilaina, niin kauan
kun ehdot olivat suotuisat. Mahtavimmat maanottomiehet hallitsivat
kihlakuntiaan päällikköinä, heidän alaisiaan olivat muut maanottomiehet
kukin alueessaan. Olot järjestyivät kaikin puolin samalle
pakanalliselle kannalle kuin kotimaassa Norjassa ennen kuningasvallan
perustamista ja kristinuskon tuloa. Mutta siitä huolimatta oli Islanti
kuitenkin itsenäisyytensäkin ajalla melkoisessa määrin riippuvainen
kotimaastaan Norjasta. Sen kanssa sen vuoksi ylläpidettiin vilkasta
yhdysliikettä ja sieltä saari myöhemmin sai sekä kristinuskon että
kuningasvallan.

Päällikön eli goden arvo ei kihlakunnassa ollut valittava, vaan
perinnöllinen. Päällikkö ei suinkaan ollut vapaitten kihlakunnan
miesten käskynhaltija, vaan ainoastaan heidän johtajansa. Hänen
tehtävänsä oli toimittaa jumalanpalvelus jumalanhuoneessa, ylläpitää
kihlakunnan rauhaa ja sitä paitsi vielä tarpeen tullen olla kihlakunnan
miehille apuna neuvoillaan ja voimallaan, jos hän omin voimin saattoi
kurittaa rauhanhäiritsijää, niin hän sen teki. Elleivät hänen voimansa
riittäneet, niin olivat kihlakunnan miehet velvolliset häntä auttamaan.

Olojen kehittyessä ja asutuksen vahvistuessa eivät kihlakuntien rauhan
rikkojat enää olleet yksityisiä, vaan seudut nousivat tuon tuostakin
aseihin naapuriseutuja, laaksot laaksoja vastaan. Toisinaan taas
joutuivat kihlakunnan miehet riitoihin omien päälliköittensä kanssa ja
etsivät naapurikihlakunnasta apua, vielä useammin taistelivat päälliköt
päälliköitä vastaan. Monta satua on näistä ainaisista melskeistä
säilynyt. Ne ovat kaikki erinomaisen kuvaavia oloille, jotka tässä
omituisessa vanhanaikaisessa viikinkiyhteiskunnassa vallitsivat.
Islannissa vallitsi verikosto, ja se se varsinkin vaikutti, ettei
vainoista tahtonut koskaan loppua tulla, kun ne jonkun mahtavan miehen
surman kautta olivat alkuun päässeet.

Riitoja ei kuitenkaan likimainkaan aina ratkaistu asevoimalla, vaan
paljon useammin käräjänkäynnillä, ja miestapotkin, jotka olivat
milt'eipä tavallisin rikos, voitiin sakoilla sovittaa. Kun siis
päälliköt joutuivat päälliköitä vastaan, eikä ollut maassa mitään
ylipäällikköä, jonka ratkaistavaksi semmoiset asiat voitiin antaa, niin
kävi yhteisten maankäräjäin tarve tuntuvaksi. Aluksi syntyi eri osiin
saarta maakuntakäräjiä, joissa monet saman puolen kihlakunnat olivat
edustettuina. Käräjissä tuomitsivat päälliköt vapaitten talonpoikain
avulla. Mutta ensimäiseksi käräjissä aina koetettiin saada riitapuolien
välillä aikaan sopimus. Ellei se onnistunut, niin langetettiin tuomio.
Mutta oikeus ei pitänyt huolta tuomion täytäntöön panemisesta, vaan sen
tuli asianomaisen itse tehdä hyvien ystäviensä ja suojelijainsa avulla
— jos hänellä niitä oli. Näissä kevätkäräjissä — ne kaikki pidettiin
keväällä — ratkaistiin suuri osa asioita, mutta niistä vedottiin usein
koko saaren käräjiin, altingiin, jotka jo sangen varhain tulisivat
ylimmäksi oikeuspaikaksi. Altingin perustamisesta kerrotaan seuraavaa:

Kun Islanti jo oli laajalta asutettu, niin lähti itärannalta Ulvljot
niminen maanottomies Norjaan tutkimaan sikäläistä lakia, koska Islannin
eri osissa asioita ratkaistiin eri sääntöjen mukaan. Oleskeltuaan
Norjassa kolme vuotta erään taitavan laintuntijan luona Ulvljot palasi
Islantiin. Sitten hän lähetti kasvattiveljensä etsimään sopivaa
paikkaa yhteisille käräjille. Semmoinen paikka löytyi Thingvallavatnin
lakeudelta, Reykjavikin itäpuolelta, jossa asutuskin oli vanhin. V.
928 kokoontui altingi ensi kerran. Ulvljot esitti lakinsa, jotka
hyväksyttiin, ja hän itse valittiin lain haltijaksi eli »lain
sanojaksi», ja 20 kesää hän siinä toimessa oli. Mutta laki ei ollut
kirjotettu, vaan lainsanojan tuli pitää kaikki tarkkaan muistossaan.
Altingia varten verotettiin maassa jokaista vapaata miestä.
Käräjäpaikan ympäristössä olevia maita yhdistettiin yhteismaaksi,
jolla käräjämiehet saivat maksutta syöttää hevosiaan. Altingi oli
aina pidettävä alkukesästä ja sen määrä oli kestää 14 päivää.
Sittemmin käräjät siirtyivät vähän myöhempään, niin että ne alkoivat
heti juhannuksen jälkeen. Altingin pätöisyys vähitellen tarkemmin
määriteltiin ja muut käräjät alistettiin sen alaisiksi. Näin tuli koko
saaren oikeuslaitos järjestetylle pohjalle, vaikkapa se vielä olikin
kaukana siitä, mitä nykyisin oikeudella ymmärretään. Usein sattui itse
altingissakin, jonne jokainen käräjäin kävijä kokosi niin paljon
aseellista puoluekuntaa kuin suinkin, aseellisia yhteentörmäyksiä ja
veri vuoti virtanaan, jos tuomio sattui käymään jonkun mahtavan mieltä
vastaan.

Altingissa ei ainoastaan tuomittu, vaan myös laadittiin lakia. Sitä
varten saaren kaikki päälliköt — jotka määräsivät tuomaritkin, kukin
määrätyn luvun omia miehiään — valitsivat kihlakuntansa miehistä kukin
kaksi ja istuivat lakivuorelle, jossa oli istuimia kolmessa kehässä
sisäkkäin. Keskimäisen kehän istuimilla istuivat päälliköt, heidän
apumiehensä taas toinen edessä, toinen takana. Tämä kokous laati lakia
ja ratkaisi muita yhteisiä asioita. Kokouksen esimies oli lainsanoja,
joka kaiken kaikkiaan oli Islannin arvokkain mies. Hän istui kehien
keskipisteessä ja hänen puoleensa kääntyivät kaikki puhuessaan. Kun
tässä »lakioikeudessa» äänestettiin, niin tuli jokaisen läsnäolijan
vannoa, että hän äänestäisi sen mukaan, kun hänestä oikeus näytti
olevan.

Islannin valtiolaitos oli siis vapaus-ajalla kokonaan ylimysvaltaa.
Päälliköt eli godet, jotka saattoivat arvonsa myydä taikka muutoin
luovuttaa toisiinkin sukuihin, jos itse hyväksi näkivät, kysymättä
kihlakunnan miesten mieltä, nimittivät sekä tuomarit että lainlaatijat
ja uudet päällikötkin, milloin näitten lukua lisättiin. Mutta toiselta
puolelta oli sekä päälliköitten että käräjäin valta hyvin rajotettu ja
vapaitten talonpoikain oikeus itse hallita ja vallita omia talojaan
ja alustalaisiaan niin laaja kuin suinkin. Saarella toisin sanoen oli
yhteinen järjestetty oikeuslaitos, mutta toimeen panevaa ja hallitsevaa
mahtia ei ollut.

Altingista muodostui Islannin yhteiskuntaelämän keskus Keskiajalla.
Joka vuosi kokoonnuttiin sinne saaren eri osista. Samalla kun käräjissä
tuomittiin ja säädettiin uusia lakeja, tehtiin siellä myös kauppoja,
kihlattiin nuorisoa ja sovittiin kaikenlaisista muista yksityisistä
asioista.

Käräjäpaikka oli Thingvallavatnin pohjoisella rannalla. Siellä lähti
järvestä laavalakeus maan sisään, kohti ammoin sammunutta Skjaldbreid
nimistä tulivuorta. Paljon ennen kun ensimäiset siirtolaiset
tulivat Islantiin, oli mainitusta tulivuoresta valunut suunnattomia
laavavirtoja, jotka olivat tasottaneet laakson jotenkin leveäksi
laavalakeudeksi. Mutta laavan jäähtyessä ja alla olevan maan vajotessa
oli laavalakeuteen halkeillut syviä kuruja, varsinkin laakson
molemmille reunoille. Läntisellä puolella oli Almannakuru, itäisellä
puolella Korppikuru, joista edellinen on osasta 40 metriä syvä,
äkkijyrkin seinin. Näitten kurujen välissä oli käräjäpaikka, lähellä
järven rantaa ja Almannakurun reunaa. Ainoastaan yhdestä kohdasta
voitiin lännestä päin laskeutua kurun pohjaan, jonka seinään oli sitä
varten hakattu portaat. Pohjaa pitkin kuljettiin sitten kurun yläpäähän
saakka, ennenkun voitiin nousta käräjäpaikalle kapeaa polkua, jota
oli hyvin helppo puolustaa. Käräjälakealla kasvoi ruohoa ja matalaa
pensaikkoa. Lakimäen läheisyyteen oli pienen puron rannoille rakennettu
käräjämiehiä varten aittoja, jotka suurimman osan vuotta olivat
tyhjinä. Itse lakimäki oli laavalohko, joka oli jäänyt ympäristöään
korkeammalle sen kautta, että maa oli sen ympäriltä vajonnut. Sitä
kiersivät monen sylen levyiset syvät halkeamat, jotka osaksi olivat
vettä täynnään. Lakimäki oli siis kuin luonnon linnotus, johon päästiin
ainoastaan yhdeltä puolelta kapeata syrjää pitkin.

Käräjäaikana näköala lakimäeltä epäilemättä oli erittäin vilkas ja
kaunis. Yli mustien rotkojen, yli laavalakeuden, nurmikoiden ja
pensaikoiden näkyivät lännessä ja idässä molempien suurien kurujen
mustat seinämät ja niitten takaa etäämpää harmaat tunturit. Kauempana
pohjoisessa kumpusi taivaalle leveä, kilven kaltainen Skjaldbreid,
hohtava lumilakki laellaan. Lännessä ja etelässä katse käsitti
Thingvallan lakean, jolla puro kierteli. Käräjämiesten aittain luona
naiset askaroivat ja näyttelivät pukujaan, ja etäämpänä kimalsi järven
aava kirkas pinta. Ja koko maiseman ylitse kaareili korkea taivas,
usein pilvisenä, mutta toisinaan selkeänäkin ja sinisenä, ja milloin se
oli selkeänä, silloin sydänkesän aurinko valoi maisemalle loistettaan
vuorokauden umpeensa, pariksi lyhyeksi hetkeksi vain sukeltaakseen
taivaanrannan alle. Se oli käräjähuone, jossa tungos ei haitannut,
vaikka kansaa olisi ollut enemmänkin koolla. Ja yhtä suurisuuntaista
kuin oli luonto, oli se kansakin, joka tällä paikalla kokoontui.

Nykyisin on Thingvallan lakeus autio ja tyhjä. Se paikka, jossa niin
monta viekasta ja vihaista sanaa vaihdettiin, jossa myös lausuttiin
niin monta viisasta ja miehuullista mielipidettä, jossa kahtena
valoisena kesäviikkona naiset koreilivat upeissa värikkäissä puvuissaan
ja urhot heidän kunniakseen sommittelivat taidokkaita lemmenlauluja,
jossa monta kertaa miekat kalskahtivat ja keihään kärjet säkenöivät, se
on nykyisin tyhjä, kolkko ja surumielisen yksinäinen. Mutta henkensä
tuo kansa, joka siellä piti kokouksiaan, valoi satuihinsa. Niitä
ihaillaan vielä silloinkin, kun ehkä uusi maanjäristys on käräjäkentän
rikkonut ja mullistanut koko seudun tuntemattomaksi.

Islannissa lienee vapaudenajan ensimäisinä vuosisatoina asunut noin
50,000 henkeä. Karjanhoito oli pääelinkeino. Uudisasukkaat piankin
saivat kokea, ettei minkäänlainen viljan viljelys kunnolla menestynyt
heidän uudessa kotimaassaan. Sen vuoksi he eivät voineetkaan siellä
päästä kokonaan riippumattomaan asemaan, vaikka maa oli niin syrjässä
ja kaukana meren keskellä. Vilja oli tuotava Norjasta taikka Brittein
saarilta. Karjanhoito kävi piankin pääelinkeinoksi ja sen ohella
kalastus ja lintujen pyynti. Meri antoi runsaita antimiaan niin paljon
kun niille suinkin oli käytäntöä.

Mutta vanha aseammattikin oli yhä vielä tärkeä tulolähde, varsinkin
niinkauan kun maa pysyi pakanallisena. Osasta käytiin vanhaan tapaan
viikinkiretkillä. Niitten tauottua Islannin nuoriso, ylimysten pojat
seurajoukkoineen, palvelivat Skandinavian ruhtinaitten hoveissa
asemiehinä, taikka Brittein pohjoisilla rannikkosaarilla norjalaisia
jaarleja, niinkauan kun nämä pysyivät siellä voimassa. Toiset
retkeilivät vielä paljon edemmäksi. Konstantinopolin, »Miklagardin»
palkatussa varjaagijoukossa oli mukana paljon islantilaisiakin,
niinkuin saduissa tiheään mainitaan.

Näitten ulkomaisten yhteyksien kautta pysyi vanha sotainen henki kauan
yllä ja sen keralla Islannin nuoriso säilytti vanhan ylimyksellisen
henkensä paljon kauemmin kuin Norjassa, jossa talonpoika kuningasvallan
voimaan päästyä jäi maan raatajaksi. Se henki kuvastuu Islannin
runoudestakin. Islannin kuuluimmista sankareista monet samalla olivat
eteviä runoseppiä, jotka Norjan ja Ruotsin mahtavien hoveissa kilvan
sepittivät ylistysrunoja, »draapoja», ja niitä lauloivat. Tämä vanha
runous, ehkä Skotlannista ja Irlannista saatujen vaikutuksien mukaan,
kehittyi erinomaisen hiotuksi muotorunoudeksi, joka tavallaan oli
paljon myöhemmän trubadurirunouden edelläkävijä. Samalla kun näistä
taiderunoista hehkuu entinen miehuullinen taisteluinto, samalla niistä
henkii romanttinen rakkauspiirre, jonka tunteen syvyys on välittömämpi
kuin provengalelaisen ritarirunouden. Runous, vanhempi eepillinen
ja tämä jonkun verran uudempi taiderunous, onkin paras omaisuus,
mitä vanhalla Islannilla oli. Sen kautta on Pohjolan entisyys tullut
jälkimaailmalle tunnetuksi. Mutta se on sisällisenkin arvonsa puolesta
perintö, jonka vertoja rikkauden ja jalouden puolesta ei ainoakaan
toinen germaninen kansa ole säilyttänyt aikaisemmilta ajoiltaan.

Islannin ensimäisten uudisasukkaitten joukossa oli jo kristittyjäkin.
Muun muassa oli Öd Rikas kristitty. Hän ei antanut itseään kumpuun
panna, kuten pakanallinen tapa oli; hänet haudattiin merenrannalle.
Mutta hänen kerallaan tulleet asemiehet kääntyivät Islannissa jälleen
pakanoiksi, ja aina vuoden 1000 vaiheille saakka oli pakanuus saarella
vahva ja ehyt. Mutta pakanainkin joukossa oli kuitenkin semmoisia,
jotka olivat epäjumaluskon rumista puolista vapaat ja omistivat
puhtaan ja inhimillisen elämänkatsomuksen. Semmoisia esimerkkejä
saagoissa mainitaan useitakin. Ja paljoa ennen kuin kukaan vielä rupesi
kristinuskoa Islannissa varta vasten levittämään, oli siellä täällä
joku mahtavakin kristitty. Semmoinen oli Thorleiv Kristitty, joka eli
kymmenennen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kieltäytyi veroa maksamasta
pakanalliseen jumalhoviin. Häntä siitä huolimatta suvaittiin, ja vaikka
joku mahtava yksityisestä vihasta koettikin yllyttää maamiehiään häntä
vastaan, niin raukesi asia kuitenkin silleen, koska Thorleiv tunnettiin
vierasvaraiseksi ja kaikin puolin kunnon mieheksi. Vaikka pakanuus
olikin syvälle juurtunut ja vallitseva, niin ei kuitenkaan vainottu
kristityitä heidän uskonsa vuoksi muuta kuin erinäisissä tapauksissa.

Ensimäinen, joka saarnasi Islannissa kristinuskoa, oli Thorvald
Vidförle, joka oli aikanaan pelastanut Tanskan kuninkaan Sven
Kaksiparran, tämän nuorena käydessä Skotlannissa ryöstöretkellä.
Thorvaldin oli Saksassa kastanut Fridrek niminen piispa, ja tämän
keralla hän sitten lähti Islantiin levittämään kristinuskoa sinnekin.
Thorvald ja Fridrek lähtivät asumaan Thorvaldin isän Kodranin luo,
joka asui pohjoisrannalla, saarnasivat siellä talven kristinuskoa
ja saivatkin joitakuita kääntymään. Kodrankin suostui kasteeseen.
Kun hän näki Fridrekin ja Thorvaldin äsken kääntyneitten keralla
viettävän juhlallista messua, kun hän kuuli kellojen soiton, tunsi
pyhän savusteen hajun ja näki piispan komeassa puvussaan ja hänen
apulaistensa valkoiset vaatteet, koko huoneen loistavan ihanasti
vahakynttiläin valossa, niin hän siihen mieltyi. Hän lähti poikansa
Thorvaldin puheille ja sanoi, että hänen mielestään oli vanhain
jumalain ja tämän jumalan välillä se ero, että Thorvaldin jumala
iloitsi valosta, jota vastoin vanhat jumalat valoa kammosivat. Piispan
hän käsitti Thorvaldin »tietäjäksi», joka hänelle ilmotti kaikki, mitä
Thorvald jumalastaan julisti. Kodranilla oli itsellään oma tietäjänsä,
joka oli hänelle ollut suureksi avuksi, varottanut häntä tulevista
tapauksista, vartioinut hänen karjaansa, ja muistuttanut hänelle
kaikkea, mitä hänen piti tehdä tai sallia. Tämä tietäjä asui talon
vieressä suuressa kivessä. Thorvald siis isältään kysyi, suostuisiko
tämä kristinuskoon, jos kristitty jumala voisi tämän pakanallisen
tietäjän karkottaa ja siten osottaa olevansa voimallisempi. Siihen
vanhus suostui. Piispa Fridrek silloin vihki vettä, meni sen keralla
kiven luo ja kaatoi sitä kiven päälle. Seuraavana yönä tuli tietäjä
unessa Kodranin luo tyytymättömän näköisenä ja ikäänkuin pelosta
vapisten ja valitti sitä, että Kodran piti luonaan näitä miehiä, »jotka
olivat kaataneet kiehuvaa vettä hänen (tietäjän) talonsa päälle,
niin että hänen lapsensa polttavista pisaroista kärsivät suurta
tuskaa». Seuraavana päivänä piispa uudelleen valoi kivelle vihkivettä
ja yöllä juonikas piru jälleen ilmestyi Kodranille näyttäen vielä
entistäkin huonommalta, hänellä kun oli päällään vain kehno nahkahame.
Jälleen hän pyysi Kodrania, että tämä kaikin mokomin karkottaisi
muukalaiset. Kolmantena yönä tietäjä tuli unessa valittamaan, että
piispa oli polttanut koko hänen talonsa, hävittänyt hänen vaatteensa
ja omaisuutensa, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä matkoihinsa. Mutta
katsokoon Kodran nyt, tokko kukaan muu voi hänen omaisuuttaan vartioida
yhtä hyvin kuin hän oli vartioinut. Kodran vastasi, että koska vanha
jumala oli osottanut itsensä heikommaksi, niin oli oikeus ja kohtuus,
että hän sen hylkäsi ja rupesi voimallisempaa palvelemaan. Ja sitten
he erosivat vihassa ja Kodran koko huonekuntansa kanssa antoi kastaa
itsensä.

Mutta Thorvaldin veli Orm oli piintynyt pakana ja koetti estää
muitakaan suostumasta uuteen uskoon. Thorvald ja Fridrek silloin
lähtivät naapurilaaksoon, josta he neljä vuotta levittivät kristinuskoa
eri osiin saarta. Kun he erään kerran olivat pidoissa, niin tuli
pitotaloon kaksi pahamaineista »berserkkiä», raivotappelijaa, jotka
molemmat olivat innokkaita pakanoita. He haastoivat Fridrekiä
tekemään samanlaisia ihmetöitä kuin he osasivat, kulkemaan paljain
jaloin tulen kautta ja kaatumaan aseille telaamatta itseään. Fridrek
suostui koetukseen. Juomapirttiin sytytettiin kolme suurta roviota.
Piispa täydessä juhlapuvussa kävi ja pirskotti vihkivettä kolmannelle
rovioista. Berserkit hyökkäsivät esiin paljain miekoin, kiljuen
ja purren kilpensä reunaa. He hyppäsivät ehjin nahoin molempien
ensimäisten rovioitten kautta, mutta kun he tulivat kolmannelle, niin
he putosivat tuleen ja joko paikalla saivat surmansa, taikka polttivat
itsensä pahasti. Piispa sen jälkeen käski hakata heiltä pään poikki.

Pohjoisrannalla monet mahtavatkin miehet muuttivat uskoaan, mutta siitä
oli seurauksena, että pakanat vihdoin alkoivat nousta kristittyjä
vastaan, varsinkin kun eräs päällikkö oli rakentanut talonsa viereen
kirkon. Eräänä kesänä Thorvald oli niin rohkea, että hän altingissa
saarnasi kristinuskoa. Mutta pakanat vastustivat häntä jäykästi ja eräs
heistä teki kristityistä seuraavan pilkkalaulun

    »Yhdeksän lasta
    Piispa sai.
    Niiden kaikkein
    On Thorvald isä.»

Thorvaldin viikinkiveri kiehahti ja hän tappoi molemmat runosepät,
josta piispa häntä ankarasti nuhteli. Mutta länsimaalla pakanat siitä
suuttuivat Thorvaldiin ja hänen piispaansa niin ankarasti, että
tuomitsivat molemmat käräjissään henkipatoiksi ja lähtivät suurella
joukolla heitä surmaamaan. Nämä surman välttääkseen molemmat pakenivat
Norjaan, eikä Thorvald sen koommin tullut Islantiin.

Sen jälkeen koetti Stefner Thorgilinpoika levittää Islannissa
kristinuskoa. Hän saapui sinne kuningas Olavi Tryggvenpojan
kehotuksesta, alkoi levittää oppia väkipakolla, repiä hoveja ja murtaa
epäjumalankuvia. Mutta siitä pakanat kovasti suuttuivat. Stefneriä
vainottiin ja altingissä hyväksyttiin semmoinen laki, että jokaisen
oli velvollisuus haastaa kristityt sukulaisensa oikeuteen jumalain
pilkkaamisesta. Stefner silloin v. 997 kiiruumman kautta pakeni Norjaan.

Norjassa eli siihen aikaan Thangbrand niminen pappi, joka oli sotainen
ja väkivaltainen mies. Kuningas oli ottanut hänet huonekuntansa
papiksi, mutta kun Thangbrand sillä varjolla, että hän muka levitti
kristinuskoa pakanain joukkoon, alinomaa kävikin viikinkiretkillä ja
hävitti omaa maata kaikkialla, missä kristinuskoa vastustettiin, niin
kuningas suuttui ja päätti karkottaa hänet. Thangbrand pyysi, että hän
mieluummin saisi suoritettavakseen jonkun vaarallisen tehtävän, ja
kuningas lähetti hänet kastamaan Islantia. Thangbrand purjehti sinne
samana kesänä, jona Stefner karkotettiin, ja itärannalla Hall niminen
mahtava päällikkö, jolle hänellä oli Olavi kuninkaalta kirje, otti
hänet suojelukseensa. Thangbrand pystytti telttansa Hallin maalle ja
Hall tuli usein hänen kanssaan keskustelemaan uskon asioista. Kun Hall
kuuli enkeleistä ja muista uskonkappaleista ja varsinkin mahtavasta
arkkienkelistä Miikailista, joka miekallaan surmaa lohikäärmeen, ja
kun hän näki kristittyjen jumalanpalveluksen laulun, suitsutuksen ja
palavat kynttilät, niin se häntä miellytti ja seuraavana pääsiäisenä
hän koko huonekuntansa Keralla suostui kasteeseen. Puroa, jossa hänet
kastettiin, siitä pitäen sanottiin »Pesupuroksi». Kesällä Hall lähti
altingiin ja hänen esimerkkinsä sai monet muutkin mahtavat talonpojat
ottamaan vastaan kasteen. Mutta pakanatkin olivat jäykät ja palkkasivat
erään noidan »vajottamaan maan» Thangbrandin alta. Tämä tapahtuikin,
sillä kun Thangbrand kerran oli matkalla, niin hänen hevosensa äkkiä
vajosi. Mutta Thangbrand pelastui ja jäi seisomaan suuren kuilun
partaalle. Altingin päätyttyä Thangbrand matkusti pohjoismaalle ja
kastoi sielläkin paljon kansaa. Kaksi vuotta hän kulki pitkin maata,
mutta menetteli usein väkivalloin. Hän ei surmannut ainoastaan
berserkejä — hänestä kerrotaan samat jutut kuin Fridrekistäkin — vaan
muitakin, jotka olivat häntä pilkkalauluilla loukanneet, taikka jotka
eivät suostuneet häntä matkalla kestitsemään. Parin vuoden kuluttua
hänen sen vuoksi täytyi palata Norjaan.

Kristittyjen ja pakanain välillä syntyi tämän jälkeen paljon
rettelöitä. Kun eräs Hjalte niminen mies oli itse lakivuorella tehnyt
pakanallisista jumalista pilkkalaulun ja sanonut Freijaa varkaan
näköiseksi, niin hänet tuomittiin maanpakoon jumalanpilkkaamisesta.
Hän purjehti Norjaan toisen vainotun kristityn miehen, Gissur Hviden
kanssa. Olavi kuningas otti heidät hyvin vastaan. Samaan aikaan palasi
Thangbrand Islannista ja valitti islantilaisten epäuskoa ja noituutta.
Kuningas siitä niin vihastui, että hän aikoi surmauttaa kaikki
palveluksessaan olevat nuoret islantilaiset. Mutta Gissur ja Hjalte
puhuivat heidän puolestaan ja sanoivat, että kristinusko kyllä saisi
Islannissa vallan, mutta ei semmoisten miesten kautta, kuin Thangbrand
oli. Islantilaiset eivät voineet sietää hänen väkivaltaisuuttaan ja
sitä että hän surmautti ihmisiä, jotka häntä vastustivat. Gissur ja
Hjalte lupasivat saattaa kristinuskon Islannissa valtaan, ja sillä
ehdolla vangitut islantilaiset päästettiin vapaiksi; mutta heidän
täytyi jäädä Norjaan panttivangeiksi, kunnes kuultiin, kuinka Gissurin
ja Hjälten yritys onnistuisi.

Gissur ja Hjalte saapuivat keväällä v. 1000 takaisin Islantiin, jossa
altingi oli paraillaan koolla. He kokosivat melkoisen joukon sukulaisia
ja tuttavia — molemmat olivat mahtavaa sukua — ja ratsastivat näitten
keralla suljetussa joukossa käräjäpaikalle. He olivat täysissä aseissa
ja pakanat niinikään kokoontuivat aseineen. Kaikki viittasi siihen,
että asia seuraavana päivänä ratkaistaisiin asevoimalla.

Huomeneksella pappi, jonka kuningas oli antanut Gissurin seuralaiseksi,
kristittyjen kanssa vietti messun länsivuonolaisten aittain luona.
Sieltä kaikki joukolla kulkivat lakimäelle, etupäässä seitsemän
pappispukuista miestä ja kaksi ristiä sekä suitsutusastiat, joista
levisi suitsutusta yli koko lakimäen, sekä myötätuuleen että
vastatuuleenkin, niin saaga sanoo. Gissur ja Hjalte esittivät
vaatimuksensa, että kaikkien islantilaisten piti kääntyä kristinuskoon.
Syntyi suuri hälinä. Kristityt ja; pakanat sanoivat rikki lakiyhteyden
ja meteli lisääntyi, kun eräs mies juosten saapui kertomaan, että
Ölfusissa oli syttynyt maapalo (tulivuorenpurkaus). Pakanat huutivat,
että se tietysti oli merkki jumalien vihasta. Mutta Snorre gode, vaikka
vielä olikin pakana, sanoi siihen: »Entä mistä jumalat silloin olivat
vihoissaan, kun paloi tämä kenttä, jolla nyt seisomme?» Meteli asettui
ja kansa poistui lakimäeltä.

Kristityt silloin pyysivät, että Hall rupeisi heille lainsanojaksi. He
aikoivat siis perustaa oman valtion. Mutta Hall keksi paremman keinon.
Hän meni Thorgeir Thorkelinpojan luo, joka oli koko saaren lainsanoja.
Tämä oli pakana. Hall antoi hänelle puolensataa hopeata, jotta hän
sanoisi lain, jonka kautta koko Islanti velvotettaisiin suostumaan
kasteeseen, kaikki hovit ja jumalankuvat julistettaisiin epäpyhiksi,
sekä veriuhrit kiellettäisiin pienemmän henkipattoisuuden uhalla. Mutta
siinä oli pulma, miten kaikki saataisiin semmoiseen lakiin suostumaan.
Thorgeir lähti aittaansa, rupesi levolle ja peitti päänsä vuodalla,
voidakseen rauhassa ajatella, ja jäi siten miettimään kokonaisen
vuorokauden.

Pakanat sillä välin pitivät kokousta ja päättivät uhrata kaksi miestä
kustakin neljännespiiristä (suuremmasta käräjäpiiristä). Gissur ja
Hjalte kutsuivat kokoon kaikki kristityt. Hekin olivat sitä mieltä,
että oli uhrattava miehiä voitoksi, kaksi kustakin neljänneksestä,
mutta ei pahantekijöitä, joita pakanain oli tapana uhrata, vaan
kaikkein parhaita miehiä, eikä niitä pitänyt surmata, vaan ne oli
pyhitettävä »voitonlahjaksi Herrallemme Jeesukselle Kristukselle»;
heidän piti »kuolettaa itsessään lihan himot ja ruumiin nautinnot,
elää lempeästi, oikeamielisesti ja hiljaisesti maailmassa ja uhrata
itsensä Herralle Kristukselle, päästäkseen hänen kanssaan osallisiksi
ijäisestä elämästä taivaassa». Gissur ja Hjalte tarjoutuivat itse
eteläneljänneksen puolesta, toisia tarjoutui itävuonoista — Hall ja
ennen mainittu Thorleiv Kristitty, — toisia pohjoismaasta. Mutta
länsirannalta ilmottautui ainoastaan yksi, kunnes Orm Kodranin poika,
joka siihen saakka oli ollut pakanoista kiivain, tuli kristittyjen
joukkoon ja sanoi, että jos hänen veljensä Thorvald Vidförle olisi
sattunut paikalla olemaan, niin ei toista miestä olisi puuttunut. Sen
vuoksi hän piti velvollisuutenaan tarjoutua veljensä puolesta.

Thorgeir lainsanoja seuraavana päivänä kutsui kaiken kansan lakimäelle.
Kun kaikki olivat koolla, niin hän piti pitkän puheen, osottaen
maanmiehilleen, kuinka paha se olisi, ellei tulevaisuudessa enää
olisikaan yksi laki, vaan maa riitain kautta hävitettäisiin. Samoin
kuin Tanskan ja Norjan kuningas olivat ennen miehiensä vaikutuksesta
rauhan tehneet, samoin piti islantilaisten nyt tehdä rauha siten, että
kumpikin puolue jonkun verran myöntyisi. »Sillä totta on, että jos
revimme kahtia lain, niin revimme samalla kahtia rauhankin.» Hän asetti
sanansa niin taitavasti, ettei kumpikaan puolue tiennyt, mimmoisen lain
hän aikoi sanoa, mutta kaikki lupasivat, että hänen sanansa saisi olla
laki. Silloin hän sanoi laiksi, että kaikkien tuli antaa kastaa itsensä
ja pitää kristitty laki: Pakanallisista laeista jäisivät voimaan ne,
jotka sallivat asettaa lapsia kuolemaan ja hevoslihan syönnin. »Sillä
ne», sanoi Thorgeir, »jotka ovat kiivaimmin vastustaneet kristinuskoa,
tuskin käsittäisivät, kuinka se käy yhteen, että kaikki lapset, mitä
syntyy, sekä rikkaitten että köyhien, jätettäisiin elämään ja kuitenkin
kiellettäisiin ihmisiltä se ravintoaine, joka on kansalle kaikista
voimallisin.» Jumalille uhraaminen oli rankaistava henkipattoisuudella,
jos se voitiin toteen näyttää, mutta salassa uhraaminen ei sitä vastoin
ollut rankaistavaa. Kaikki käräjämiehet suostuivat kasteen velvotukseen
ja monet heistä ottivat paikalla kasteenkin ja sitten kansa kastettiin
kautta maan. Kun Runolv gode, joka oli innokkaimmin yllyttänyt
pakanoita, nyt velvotettiin ja tavan mukaan sai suolaa suuhunsa
muistoksi Vapahtajan sanoista: »Te olette maailman suola», niin sanoi
Hjalte: »Opetettiin nyt vanha godekin suolaa märehtimään.»

Samoin kuin Olavi Tryggvenpoika vaikutti Olavi Pyhäkin kristinuskon
juurtumiseen Islannissa, vaikkapa hänellä ei ollutkaan suoranaista
valtaa saarella, vaan tämä edelleenkin täydelleen säilytti
itsenäisyytensä. Olavi Pyhä muun muassa antoi hirsiä kirkkojen
rakentamiseksi ja hänen toimestaan poistettiin Islannin laista
viimeisetkin pakanalliset jäännökset. Mutta islantilaisten sydämissä ja
käsityksissä eli pakanuus vielä kauan sen jälkeenkin.

Are Frode, Islannin ensimäinen historioitsija, kertoo, että siihen
aikaan, kun Skapte Thoroddsen oli lainsanojana, s o. vuodesta
1003 vuoteen 1030, tuomittiin monta päällikköä ja mahtavaa miestä
henkipatoksi miestapon vuoksi. Niinä vuosikymmeninä, jotka seurasivat
kristinuskon voimaan astumista, puhkesi vanha pohjolainen sankarihenki
vielä kerran näissä vapaissa talonpojissa koko raivoonsa, samalla
kun jalouteensakin. Sitä seurasi rauhallisempi aika, jonka kuluessa
kirkko vahvistui ja piispat alkoivat saada saariyhteiskunnassa yhä
enemmän vaikutusvaltaa, maallisissakin asioissa. Kun taistelut olivat
päättyneet, niin maan parhaat alkoivat harrastaa uutta urheilua.
Päälliköt alkoivat kirjottaa muistoon esi-isäin urhotöitä ja
elämänvaiheita.

Päälliköt, jotka ennen olivat olleet pakanallisten jumalien uhripappeja
ja jumalhuoneitten hoitajia, pitivät luonnollisena asiana, että he
säilyttivät saman oikeuden kristinuskonkin voimaan astuttua. Islannin
kotimaiset piispat — saareen perustettiin kaksi hiippakuntaa —
polveutuivat vanhoista etevistä päällikkösuvuista. Monet muut päälliköt
antoivat vihkiä itsensä papeiksi ja rakensivat talonsa viereen kirkon,
aivan samoin kun ennen olivat pakanallisen uhrihuoneenkin rakentaneet.
Papiksi vihitty päällikkö siten hoiti jumalanpalvelusta omassa
kirkossaan, jossa hänen aluekuntansa kävi. Samalla hän kuitenkin piti
maallisenkin valtansa. Myöhemmin kuitenkin tuli tavaksi, että päällikkö
tosin ylläpiti kirkon, mutta palkkasi siihen muualta papin.

Tällä omituisella suhteella oli suuri vaikutus Islannin
kirjallisuuteen. Siihen aikaan oli nimittäin ainoastaan papisto
kirjotustaitoinen. Monessa muussa maassa se ei kirjotustaitoaan
käyttänyt muuta kuin kirkon palvelukseen ja latinalaisten teosten
kirjottamiseen, Islannissa se sitä vastoin oli niin läheisessä
yhteydessä maan parhaitten miesten menneisyyden kanssa, että se
kaikista kirkollisista ennakkoluuloista huolimatta rupesi kirjottamaan
muistoon saaren vanhoja sankaritaruja ja runoja. Syrjässä oppineesta
maailmasta, mutta sitä läheisemmässä yhteydessä omain maanmiestensä
kanssa, Islannin papisto alkoi kirjottaa äidinkielellään. Ensinnä
kirjotettiin kirjaan saaren monimutkaiset lait, joita siihen saakka
oli muistossa pidetty. Kuvaavaa on, että tämä ensimäinen islantilainen
lakikirja, joka kirjotettiin 12:nnen vuosisadan alussa, sai »harmaan
hanhen» nimen, arvatenkin siitä syystä, että se oli sulkakynällä
kirjotettu. Myös sitä sanottiin »lakisaagaksi», ja lainsanojan
velvollisuus oli tuoda se mukanaan altingiin. Islantilaiset olivat
vanhastaan olleet erinomaisen tarkkoja lakien laadinnassa ja
muistannassa — samalla kun muukalaisia kohtaan nyrkkivalta oli ainoa
laki — ja sitä seikkaa onkin kiittäminen siitä, että niin monta muistoa
heidän entisyydestään on säilynyt, sillä useimmat saaren paikallisista
urhotaruista olivat samalla käräjäasioita.

Runoilu oli vanhastaan kuulunut saaren nuorison kasvatukseen. Runon
tekeminen käden käänteessä oli hyvin kasvatetulle nuorukaiselle melkein
yhtä tärkeä avu kuin uiminen, painiminen ja aseitten käyttö. Islannissa
oli hyvin vähän eteviä miehiä, jotka eivät samalla runoseppiäkin
olleet, ja toiset olivat kerrassaan eteviä alallaan. Mutta runon
tekeminen oli kylläkin vaikeata, sillä runomitat olivat mutkikkaat ja
kuvakieli erinomaisen kehittynyt, jopa usein niin, että runoja nykyisin
on melkein mahdoton ymmärtää, vaikka vanha kieli tunnetaankin. Kuvat
enimmäkseen otettiin vanhasta jumal- ja sankaritarustosta, ja tämä
sen vuoksi pysyi erinomaisen tarkkaan nuorison muistossa. Esimerkkinä
näitten kuvain laadusta mainittakoon, että merta oli tapana sanoa »maan
vyöksi». Mutta kun toiselta puolen maata sanottiin »Thorin äidiksi»,
niin sanottiin myös merta »Thorin äidin vyöksi». Mutta vielä Thoria
sanottiin »jättien viholliseksi», siis myös merta »jättien vihollisen
äidin vyöksi». Islannin taiderunouden ymmärtäminen sen vuoksi
edellyttää sekä vanhan jumaltaruston että sankarisatujen tuntemista.

Lopulta eräs kirjauksen taitava mies päätti kirjottaa tavallisimmat
jumaltarut muistoon, johdoksi maanmiehilleen runojen ymmärtämiseen,
ja siten syntyi »Snorren Edda», joka on päälähteitä Skandinavian
muinaisen jumaltaruston, esim. Grotte-laulun tuntemiseen. Sen
kirjottaja ei kuitenkaan ollut Snorre Sturlasson, niinkuin on nimestä
yleiseen luultu. Samanlainen tarve sai kirjottamaan muistoon toisenkin
kokoelman, joka käsitti joukon muinaisrunoja jumalista ja sankareista,
n.s. »Saemundin Eddan», vaikka ei sekään ole Saemund Froden kirjottama,
niinkuin on otaksuttu nimestä. Samanaikaisista tapauksista taas
laadittiin melkein kaikista runomuotoisia kertomuksia, että ne paremmin
pysyivät muistossa. Niihin saattoivat sitten »saagain» kirjottajat
vedota.

Kolmas laji Islannin runoutta olivat suorasanaiset historialliset
kertomukset, »saagat». Tätä runouslajia viljeltiin kaikissa perheissä,
enimmän kuitenkin päälliköitten suvuissa. Suuret sukujuuret olivat
näitten itsetietoisten miesten ja naisten ylpeys, ne sen vuoksi
pidettiin tarkkaan muistossa. Kun useimmat suuret suvut olivat
keskenään heimoutuneet, niin tulivat siten sukutarinat melkein
yhteiseksi omaisuudeksi koko saarella. Nämä sadut ulottuivat taaksepäin
Ruotsin, Norjan ja Tanskan vanhoihin kuningassatuihin saakka,
koska monet suvut johtivat kuningassuvuista juurensa, jopa jotkut
taruolennoistakin, kuten Sigurd Fafnisbanesta.

Näitä runousmuotoja viljeltiin kaikkialla Islannissa; mutta varsinkin
muutamat paikat tulivat ennen muita niitten tyyssijoiksi. Haukadalin
talossa lounaismaalla asui yhdennellätoista vuosisadalla Hall
Thorarensson niminen päällikkö, joka polveutui suoraan Nadoddista,
saaren ensimäisestä löytäjästä. Häntä pidettiin yleiseen lempeimpänä
oppimattomista miehistä s.o. semmoisista, jotka eivät kuuluneet
hengelliseen säätyyn. Hänen taloonsa saapuivat päälliköitten ja
mahtimiesten pojat oppimaan Islannin muinaisuutta. Hallin oppilas oli
Are Thorgilinpoika, Islannin historiankirjotuksen isä, joka polveutui
Aud Rikkaasta. Are asui Hallin talossa 14 vuotta ja saattoi siellä
seurustella kaikkien kanssa, jotka muistossaan säilyttivät saaren
muinaistietoa. Are vihittiin sitten papiksi, sai kotiseudullaan
päällikönkin paikan ja viisaudestaan liikanimeksi »Frode». Hän
oli ensimäinen, joka kirjotti Islannin kielellä kirjoja. Näistä
on kuitenkin säilynyt ainoastaan »Islantilaisten kirja», lyhyt
historiateos ja »maanottokirjan» perustus. Mutta Aren sanotaan muun
muassa kirjottaneen norjalaisen kuningassadun.

Aren ystävä oli Saemund Sigfusson, joka niinikään oli pappi ja
päällikkö ja myös sai »Froden» liikanimen. Hänkin oli yhtä korkeata
sukua, polveutuen aina Harald Hildetandista saakka. Nuorempana hän oli
oleskellut paljon ulkomailla, muun muassa Ranskassa. Kotia palattuaan
hänkin kokosi luokseen opinhaluista nuorisoa ja tuli niin kuuluksi,
että häntä sitten on pidetty »Saemundin Eddan» kokoojana. Hänen
tietonsa kulkivat perintönä pojalle ja pojanpojalle, ja tämän luona
taas kasvoi se mies, joka kokosi ja muotoili Ynglingasuvun suuren
kuningassadun, »Heimskringlan». Heimskringla on maailman ihanimpia
historiallisia taideteoksia. Sen kokooja oli kuulu Snorre Sturlasson.

Islannin runoudessa on etusija molemmilla Eddoilla, joihin enimmät
tietomme pohjoismaiden vanhasta jumaltarustosta ja sankarisaduista
perustuvat. Näiden jälkeen ovat huomattavimmat myytilliset sadut,
jotka osaksi käsittelevät samoja aiheita kuin Saemundin Edda ja
lisäksi muitakin. Näitä ovat »Hervörin satu», »Hrolv Kraken satu»,
»Ragnar Lodbrokin satu», »Frithiuvin satu», ja »Orvar Oddin satu».
Niiden jälkeen ovat mainittavat Islannin sukusadut, ensi sijassa
»Islantilaisten kirja» ja »Maanottokirja». Niitä on kaikkiaan
kolmisenkymmentä ja joku päälle. Toiset ovat jotenkin laajoja,
kertomarunouden mestariteoksia, kuten »Gunlaugin» ja »Nialin sadut».
Neljänteen ryhmään kuuluvat historialliset sadut ulkomaisista
tapauksista. Niistä on etevin Snorren »Heimskringla». Tähän ryhmään
liittyy joukko taruja Fär-saarien ja Orkney-saarien norjalaisista
ruhtinaista, norjalaisia kuningassatuja, ja myös myöhempisyntyisiä
kokonaan vieraita aiheita käsitteleviä satuja, kuten »Bernin Didrikin
(Theodorik Suuren) satu» ja »Kaarlo Suuren satu». Viimeksi mainittu
on kokoelma ranskalaisia sankarisatuja, jotka olivat Islannissa yhtä
suuressa suosiossa kuin suinkin omat sankarisadut. Lisäksi oli suuri
joukko varsinaisia kansansatuja, joilla ei ole myytillistä sen enempää
kuin historiallistakaan pohjaa.

Suuri osa tästä runoudesta on puhtaasti islantilaista, Islannissa
syntynyttä ja Islannin tapauksia käsittelevää. Mutta vanhin osa
siitä epäilemättä on yleis-skandinavista. Ensimäiset siirtolaiset
toivat kotimaastaan Norjasta paljon runoja ja satuja, jotka jo
olivat vakautuneet valmiiseen muotoon. Varsinkin molempia Eddoja
sen vuoksi kaikki Skandinavian maat pitävät yhteisenä henkisenä
omaisuutenaan ja lähteinä, joista ne saavat varhaisimmat tiedot
esi-isäinsä aatepiiristä, vanhoista tapauksista ja henkilöistä. Paitsi
historiallista on Islannin runoudella mitä suurin taiteellinenkin
arvo. Tosin se kuvastaa raakain ja väkivaltaisten aikain käsityksiä
ja tapauksia, mutta semmoisiahan yleensä ovat kaikki sankaritarut.
Niitten esiintyvin piirre on mielikuvituksen valtava suuruus ja
ylimykselliset urheusihanteet, mutta samalla niissä on puhtaasti
inhimillisiäkin piirteitä, jotka ovat voimallisesti käsitettyjä,
syvällisesti tunnettuja, jylhässä ympäristössään verrattoman kauniita.
Vaikka Islannin sankarisadut eivät sinään olekaan yhtä yhtenäinen
ja taiteellisesti hiottu, sopusuhtaisesti punnittu eepos kuin esim.
Homeroksen Iliadi ja Odysseia, niin ovat ne sitä vastoin runollisena
ainehistona vielä rikkaammat. Skandinavian maitten runoudelle ne sen
vuoksi ovat tarjonneet tyhjentymättömän inspiratsionin lähteen aina
viime aikoihin saakka. »Edda» merkitsee isoäitiä, ja tosiaan se on
— samoin kuin Kalevala Suomen — koko skandinavisen kirjallisuuden
ylhäinen, korkeaotsainen isoäiti, josta saattaa sanoa samoin kuin Aud
Rikkaasta, että hän vielä kuolemaankin lähtiessään oli »sangen arvokas
nainen».

Kristinuskon vakaannuttua ei Islannissa siltä koittanut sisällisen
rauhan aika. Päin vastoin yltyivät sukuriidat niin suuriksi, että ne
viimein kokosivat koko saaren vihamielisiin puolueihin ja lopun lopuksi
johtivat siihen, että saari alistui Norjan kuningasvallan alaiseksi.
Niin tuskin kuitenkaan olisi käynyt, ellei Islanti elinkeinojensa
puolesta olisi ollut riippuvainen jostain viljaa kasvattavasta maasta.

Kun päällikönarvo voitiin periä ja myydä, niin seurasi siitä, että
saman miehen käsiin saattoi joutua monta päällikönarvoa samalla haavaa.

Snorre Sturlasson polveutui vanhoista maanottosuvuista ja niitten
kautta aina Norjan ja Tanskan kuningassuvuista saakka. Hän oli muun
muassa sukua Gange Rolfille, joka vallotti Normandian. Naimisen kautta
hän sai Islannissa Borgin tilan ja paljon omaisuutta, jota hän itse
myöhemmin suuresti lisäsi. Borgista hän muutti Reykjaholt nimiselle
tilalle, joka oli hänen haltuunsa joutunut, ja rakensi sinne muun
muassa kivestä saunan, johon vesi suorastaan johdettiin kuumasta
lähteestä. Sitä aikanaan paljon ihmeteltiin; raunioita on vieläkin
jälellä. Snorresta tuli Islannin rikkain mies. Hänet valittiin
lainsanojaksi. V. 1216 hän saapui altingiin erästä perintöriitaa
ajamaan saaton keralla, johon kuului 840 miestä. Hänen aikomuksensa
oli nimittäin ottaa oikeutta asevoimalla, jos asia muutoin kävisi
häntä vastaan. Mutta paljon hänelle karttui vihamiehiäkin, jopa omassa
suvussakin. V. 1218 Snorre lähti Norjaan, jossa hänellä oli paljon
mahtavia ystäviä.

Skule jaarli, joka kuningas Haakon Haakoninpojan alaikäisenä ollessa
hallitsi maata, otti Snorren ystävällisesti vastaan. Snorre sepitti
hänen kunniakseen runon ja pääsi jaarlin asekumppaniksi. Ruotsissakin
hän kävi kuninkaallisia heimolaisiaan tervehtimässä, ja sielläkin hänet
otettiin vastaan suurilla kunnianosotuksilla, sillä Snorre oli laajalta
kuulu opistaan, runotaidostaan ja rikkaudestaan. Mutta kun hän palasi
Norjaan, niin oli siellä erään riidan vuoksi vihastuttu niin kovasti
islantilaisiin, että Skule jaarli jo suunnitteli sotaretkeä Islantia
vastaan. Vaivoin Snorre sai hänet siitä luopumaan. Mutta Snorren täytyi
luvata Islantiin palatessaan pitää huolta siitä, ettei norjalaisia
kauppiaita enää häirittäisi ja että saari vähitellen suostuisi Norjan
kuninkaan alamaisuuteen.

Kun Snorre v. 1220 palasi Islantiin, niin oli siellä syttynyt
suuri sukuriita. Kaksi mahtavaa sukua oli miestapon vuoksi noussut
vastakkain. Snorre aluksi osasi käyttää riitaa omaksi hyödykseen, mutta
samalla hän omassa suvussaan herätti vihoja itseään vastaan, ja nämä
vihat sitten tuottivat hänelle turmion.

Snorre oli joutunut erään Saemund nimisen rikkaan päällikön lasten
holhoojaksi. Jakaessaan heille perinnön hän jakoi sen niin, että
vainajan kaunis nuori tytär Solveig sai parhaan osan, sillä Snorre
aikoi ottaa hänet vaimokseen, kun oli päässyt eroon entisestä
vaimostaan, jonka kanssa hän oli elänyt huonossa sovussa. Näin hän
aikoi saada uudet myötäjäiset. Mutta ennenkun Snorre ennätti erota
vaimostaan, tulikin hänen veljenpoikansa Sturla Sighvatinpoika väliin
ja vei sekä Solveigin että hänen myötäjäisensä. Siitä Snorren ja
veljenpojan välille syttyi sammumaton viha.

Snorre vaimostaan erottuaan nai erään toisen rikkaan perijättären
ja sai hänen kerallaan paljon omaisuutta ja mahtavia heimolaisia.
Suhteitaan hän vielä lujensi naittamalla äpärätyttärensä Ingeborgin
Gissur nimiselle miehelle, joka kuului Haukadalin suureen sukuun.
Snorre kävi nyt käräjiin mukanaan tuhatkunta miestä, ja asiat
päätettiin jotenkin niinkuin hän tahtoi. Hänen valtansa oli laajennut
niin, että se lounaiskulmalta ulottui länsirannan kautta aina
pohjoisrannalle saakka. Mutta Vatnadaliin hän lähetti Urökja nimisen
äpäräpoikansa ja tämä teki siellä niin paljon väkivaltaa, että Snorren
vihamiesten luku siitä paljon lisääntyi. Näitten »valtiollisten»
toimiensa ohessa Snorre kuitenkin ennätti järjestää ja koota suureksi
teokseksi muinaistarut, jotka hän oli poikana kuullut, tai joita
jo toiset ennen häntä olivat muistoon kirjottaneet. Snorre omisti
nimittäin juuri ne talot, joissa tätä muinaistietoa oli ennen
hartaimmin viljelty.

Snorren katkerin vihamies oli hänen veljenpoikansa Sturla
Sighvatinpoika. Tämä oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan Roomaan ja
paluumatkalla poikennut Norjaan, jossa Haakon kuningas oli itse
ruvennut hallitsemaan ja joutunut vihoihin mahtavan holhoojansa, Skule
jaarlin kanssa. Kun Snorre oli jaarlin puoluelaisia, niin Sturla
liittyi kuninkaaseen, yllytti häntä Snorrea vastaan ja lupasi taivuttaa
islantilaiset Norjan alamaisuuteen, jos kuningas puolestaan lupasi
hänestä tehdä Islannin jaarlin.

Semmoisin aikein Sturla v. 1235 palasi Islantiin, jossa oli ilmisota
sen johdosta, että Snorren äpäräpoika oli tehnyt sotaretken Sturlan
isää Sighvatia vastaan. Sighvat poikansa keralla kokosi sen jälkeen
1000 miestä ja samosi niiden keralla äkkiarvaamatta Reykjaholtiin,
josta Snorren täytyi lähteä pakoon. V. 1237 hän lähti Norjaan saamaan
apua Skule jaarlilta.

Mutta Islannissa Snorren vävy Gissur jatkoi taistelua ja muutamien
vastoinkäymisien jälkeen hän voitti verisen tappelun, jossa sekä
Sighvat että Sturla saivat surmansa. Gissur Thorvaldinpoika oli nyt
Islannin mahtavin mies.

Olisi luullut tämän olevan Snorrelle eduksi, mutta päin vastoin kävi.
Norjassa oli kuninkaan ja Skule jaarlin välillä syntynyt ilmisota.
Skule oli julistanut itsensä herttuaksi ja Snorre hänen hovissaan
huvitteli pöytäkuntaa sepittämällä pilkkalauluja kuninkaan parhaista
ystävistä. Siitä suuttuneena kuningas kielsi kaikkia Norjassa olevia
islantilaisia kotia lähtemästä. Skule hankki Snorrelle laivan ja sillä
hän pääsi matkaan. Mutta pakonsa kautta Snorre oli julkisesti rikkonut
kuninkaan käskyn, vaikka kuuluikin hänen asetovereihinsa, ja tätä
seikkaa osasivat hänen vastustajansa hyväkseen käyttää.

Sturlan kuoltua tuli tämän voittajasta, Snorren vävystä Gissurista,
Snorren pahin vihollinen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut vaimostaan,
Snorren tyttärestä, onnettoman avioliiton jälkeen. Onnettomat
avioliitot ja erot olivat siihen aikaan sangen tavallisia saarella,
kodin siteetkin olivat tänä levottomana aikana Iöyhtyneet. Kun Snorre
v. 1239 palasi Islantiin, niin hän kuitenkin sai takaisin omaisuutensa,
vieläpä sai haltuunsa Sighvatin ja Sturlankin omaisuuden. Mutta
samalla hän myös oli velvollinen kostamaan veljensä ja veljenpoikansa
surmaajalle Gissurille, vaikka olikin heidän kanssaan verivihoissa
elänyt. Semmoinen oli vanha verikostolaki, joka kristinuskosta
huolimatta vielä istui syvällä kansan käsityksissä.

Norjan kuningas Haakon päätti käyttää näitä rettelöitä hyväkseen. Hän
oli saanut kukistetuksi Skule jaarlin, joka lopulta oli julistanut
itsensä kuninkaaksi. Skule kärsi musertavan tappion Oslon kylässä ja
surmattiin sitten v. 1240 Throndhjemissa. Kuningas lähetti silloin
Gissurille sanoman, että hänen joko tuli surmata Snorre, taikka
lähettää hänet Norjaan petturina rangaistavaksi. Kun ei Snorrea
kuitenkaan voitu altingin kokouksessa vangita, niin päätti Gissur
yhdessä kahden muun Snorren vävyn kanssa hyökätä hänen kimppuunsa
kotona.

Hyökkäys tapahtui Snorren aavistamatta, jonka vuoksi hänellä ei
ollut väkeä koolla. Tosin hän oli eräältä salaliittoon kuuluvalta
mieheltä saanut varotuksen, mutta se oli kirjotettu niin mutkikkailla
riimuilla, ettei edes oppinut Snorre osannut niitä lukea. Snorren talo
oli sen vuoksi melkein aseeton, kun Gissur syyskuussa 1241 saapui
Reykjaholtiin, mukanaan 70 miestä. Hyökkäys tapahtui yöllä. Snorre
heräsi ja juoksi kellariin pakoon. Mutta sieltä hänet löydettiin
ja Gissur lähetti erään palvelijoistaan viiden miehen kera häntä
murhaamaan. Miesten joukossa oli muuan rosvo ja murhamies ja häntä
käski Gissurin palvelija antamaan Snorrelle surmaiskun. »Elä lyö!»
sanoi Snorre käskevästi. »Lyö vaan!» sanoi palvelija. »Elä lyö!»
sanoi Snorre jälleen, mutta samalla hän sai surmaiskun ja vielä
haavat parilta toiseltakin mieheltä. Siten kaatui Islannin kuuluin
mies 63 vuoden ikäisenä. Snorrella oli suuria vikoja, mutta samalla
hän kieltämättä oli aikansa parhaitten aatteitten etevin edustaja.
Hänen sukunsa elää vielä tänä päivänä Islannissa ja monta maineeseen
kohonnutta miestä siitä on polveutunut. Snorresta johti muun muassa
sukunsa kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsen. Islannin vapaudelle Snorren
kuolema oli surmanisku.

Snorren kostamisen sai velvollisuudekseen hänen veljenpoikansa Sturlan
nuorempi veli Thord Sighvatsson. Hänen ja Gissurin välillä syntyi
riita, jota kesti monta vuotta, kunnes molemmat vetosivat Norjan
kuninkaaseen Haakoniin. Tämä koetti nyt Thordin avulla saada Islannin
valtansa alle, mutta kun se ei onnistunut ja kun Gissur Roomassa
käytyään poikkesi Norjaan ja samaan aikaan Thord kuoli halvaukseen,
niin kuningas korotti Gissurin jaarlin arvoon ja antoi hänen toimekseen
Islannin alistamisen. Tämä tapahtuikin v. 1258. Islannissa olivat
nimittäin keskinäiset riidat yltyneet siihen määrään, että Gissur
osaksi väkipakolla, osaksi kehotuksilla sai yhä useamman suostumaan
Norjan kuninkaan ylivaltaan. V. 1264 tunnusti koko saari vihdoin
Norjan kuninkaan hallitsijakseen, mutta Islannin ei siltä pitänyt
olla osa Norjan valtakunnasta. Osa päälliköitten entisestä vallasta
siirtyi kuninkaan edustajille, mutta monet laitokset, muun muassa
altingi jäivät ennalleen. Korkein lainkäyttö kuitenkin joutui Norjaan.
Islantilaisten täytyi ruveta maksamaan veroa, ja ensinnä norjalaiset ja
sitten saksalaiset saivat saaren koko kaupan käsiinsä. Maan varallisuus
sen kautta paljon rappeutui, ja vielä enemmän samaa vaikuttivat taudit,
suuret luonnonmullistukset, tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset,
joita seuraavina aikoina tapahtui. Musta surma, joka raivosi Norjassa
neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla, ei tosin tullut Islantiin,
mutta kun yhteys emämaan kanssa ruton ajaksi kokonaan keskeytyi, niin
syntyi saarella suuri nälänhätä. Myöhemmin pääsi rutto kuitenkin
Islantiinkin ja kaikkein näitten onnettomuuksien kautta saaren väestö,
joka parhaimmillaan oli ollut päälle 100,000 henkeä, väheni kovin
tuntuvasti.

Kauan vielä vanha runous eli kansan kesken, etsien uusia muotoja,
mutta sekin kuitenkin rappeutui. Vanhat aiheet olivat jo käsitellyt
ja vapautensa ja vallantuntonsa menetettyään kansa vähitellen kadotti
halunkin suurien sankarirunojen laatimiseen. Viimeinen islantilainen
runoilija, joka kävi Skandinavian hoveissa laulamassa, oli Olavi
Thorinpoika Hvitaskjald, Tanskan kuninkaan Valdemar Seierin suosima
ja kunnioittama vieras. Hänen veljensä oli viimeinen, joka kävi
Ruotsin hallitsijain hovissa. Se tapahtui Birger jaarlin hallituksen
loppuajalla. Niinkauan islannin kieltä luultavasti ymmärrettiin
Tanskassa ja Ruotsissa, mutta sitten kielet vähitellen yhä enemmän
erosivat toisistaan. Kauemmin kulkivat Islannin ja Norjan puheenparret
käsi kädessä, ja Skandinavian kielistä on Norjan kansankieli vielä tänä
päivänä vanhaa islantia lähinnä.



Nykyinen Islanti: Luonto ja kansa.


Nykyisin kulkevat melkein joka kesä upeasti varustetut matkailijalaivat
tilapäisesti Islantiin, mutta ne laivat, jotka sinne säännöllistä
liikettä ylläpitävät Tanskan satamista, ovat pienenlaiset ja
vaatimattomat. Niillä matkustaja saa riittämään saakka kokea Atlantin
meren pohjoiskulman vaihtelevia, levottomia sääsuhteita. Myrsky toisen
jälkeen sateineen, usvineen, yllättää matkalla, ja harvoin sillä
välillä meritaudilta säästytään.

Matkustaja sen vuoksi matkalla sitä enemmän ihmettelee, kuinka jo
ensimäisen vuosituhannen lopulla uskallettiin melkein avoimilla purje-
ja soutualuksilla kulkea tämän myrskyisen meren poikki.

Skotlannin rannoilla, joita pitkin laiva ohjaa, saa matkustaja jo
esimaun Islannin luonnosta. Ja vielä paremmin niillä saarilla, jotka
ovat meressä sen pohjoispuolella, varsinkin yksinäisillä myrskyisillä
Fär-saarilla, jotka jyrkkinä ja jylhinä kohoovat ainiaan mylleröivän
hyökyaallokon keskellä.

Vielä jylhempänä, korkeampana kohoo Islanti merestä, milloin niin
taajoissa usvissa, ettei siitä näy mitään, vaikka kuuluu aallokon
pauhu rannoilla, milloin taas lyhyen ajan kirkkaan taivaan alla,
näyttäen merelle harmaita tunturiseiniään ja maajäätikköjen peittämiä
kukkuloitaan. Suunnattomia parvia vesilintuja ja valtameren
petolintuja istuskelee kallioilla, lokkeja ja kajavia pölähtelee
siellä lentoon niin suunnattomat joukot, että ne näyttävät äkilliseltä
lumituiskaukselta. Joskus, vaikka onneksi harvoin, ei laivaan näy
Islantia ensinkään, ennenkun ollaan satamassa. Koko ilma on silloin
sakeana savua ja hienoa tuhkaa, jota sataa laivan kannelle ehkä jo
Fär-saarien tienoilla, ja joka käy sitä karkeammaksi, kuta enemmän
saarta lähestytään. Purjehtija silloin tietää, että joku Islannin
lukuisista tulivuorista on puhjennut purkaukseen ja että puute ja kato
uhkaa heikkoja asutuksia tuolla suuren luonnon saarella. Semmoiset
tuhotapaukset ovat onneksi verrattain harvinaisia, mutta milloin niitä
sattuu, silloin Islanti saa kokea kohtalon iskun, joka lamauttaa
kauaksi ajaksi sen elämää, milloin suppeammalla alalla, milloin koko
saarella.

Mutta ennenkun maalle päästään, tavataan merellä elämää, joka on
osa sen elämästä. Islannin meri on erinomaisen kalaisa. Siellä ovat
maailman parhaat turskanpyynnit, saadaan silliä, valaita, hylkeitä ja
haikaloja ja kaikenlaista muuta eväistä karjaa, jota kylmissä merissä,
kumma kyllä, on paljon runsaammin kuin lämpöisissä. [Tämä luultavasti
johtuu siitä, että kylmä vesi sisältää enemmän happea kuin lämpöinen.]
Melkein kaikkina vuodenaikoina makailee islantilaisia veneitä merellä
pyydyksineen, mutta ne ovat vain pienempi osa niistä sadoista
aluksista, joita siellä tapaa. Sinne kokoontuu kalastajia monesta
maasta melkoisin laivoin.

Syksyllä, talvella ja keväällä ovat islantilaiset itse uutterimmin
kalanpyyntihommissa. Silloin liikenee pyyntiin enimmän väkeä. Kun
maatyöt ovat päättyneet ja karjat koottu tunturilaitumilta, alkaa
kalastajapaikkoihin kokoontua maalaisnuorisoa, joka töitten vähennyttyä
maatiloilla rupeaa talveksi kalastajain palvelukseen, saadakseen
jonkun verran lisäansiota. Toiset asettuvat asumaan kalastuspaikoilla
oleviin verraten varakkaihin taloihin, toiset ylen köyhäin varsinaisten
kalastajain luo, toiset taas samanlaisiin kala-aittoihin, joita
Suomenkin ulkosaaristossa on. Nämä majat suovat talvella tosin
huonon suojan, mutta väki on karkaistua ja sille ne ovat lämmön
ja viihtymyksen paikkoja, koteja, milloin päästään mereltä maissa
käymään. Merellä on elämä vielä monta vertaa kolkompaa. Toiset rupeavat
veneenomistajain palvelukseen osapalkoilla, toiset lyöttäytyvät yhteen
ja vuokraavat itselleen veneen ja pyydykset. Saalis jaetaan ikivanhain
perittyjen sääntöjen mukaan. Se jaetaan niin moneen yhtä suureen
osaan, kuin on venekunnassa miehiäkin, mutta perämies saa kahta vertaa
suuremman osan kuin muut ja sitä paitsi erotetaan sopimuksen mukaan
osat veneen, verkkojen ja pyydyksien omistajia varten.

Mutta ylen pieniä ovat mereen verraten ne veneet, joilla islantilaiset
lähtevät turskan pyyntiin. Ne ovat solakat ja kevyet, purjeita vain
sen verran, kuin ohjauksen helpottamiseksi on tarpeen. Mutta veneissä
ei olekaan painolastia, eivätkä ne sen vuoksi kestä purjeita muuta
kuin hyvällä säällä. Islannin rantoja huuhtova meri on hirmuinen.
Suomenlahden ja Itämeren laineet ovat vähäpätöisiä niihin verraten,
jotka hyökyvät Norjan länsirannalla, mutta ne taas ovat vähäisiä
Atlantin meren pisimmästä perästä Islannin rantoja vastaan vyöryviin
jättiläisaaltoihin verraten. Ei tarvitse olla paljoakaan tuulta,
ennenkun meri on mäkinä ja laaksoina. Mutta lisäksi on Islanti niin
vaarallisessa ilmastoalueessa, että tuulet siellä vaihtelevatkin.
Saarimaan eteläpuolella on nimittäin vakinainen alhaisen ilmapaineen
alue, joka laajalti, jopa kautta Europan, vaikuttaa tuulien suuntiin,
ja sen vuoksi tuuli Islannin rantavesillä usein hämmästyttävän
nopeaan kiertää kaikki ilmansuunnat. Kun kuitenkin lounaasta käyvä
pääaallokko aina on vallitsevana, niin seuraa siitä, että merellä
usein on ristiaallokoita, joissa tyrskyt kohoavat tavattoman korkeiksi
ja vaarallisiksi. Suunnattoman korkealle hyökkäävät aallot jyrkkiä
kalliorantoja vastaan ja alavilla hiekoilla ne taas jo kaukana rannasta
murtuvat kuohuvaksi sekasorroksi, joka nopeaan hajottaa vahvankin
aluksen. Näiden aaltomurroksien vuoksi etelärannan hiekkoja pelätään
yhtä paljon kuin jyrkkiä luoksepääsemättömiä kalliorantoja.

Urheutta kysytään siltä kansalta, joka pienillä avonaisilla
soutuveneillä talvimyrskyjen aikana uskaltaa lähteä tälle merelle.
Parhaat kalapaikat ovat ulapalla penikulmien päässä rannasta ja siellä
on päivä vietettävä. Mereen heitetään uiva ankkuri, jonka mukana vene
hiljalleen ajelehtii myötätuuleen. Onget syötetään ja heitetään mereen.
Ainoastaan perämies ei joudu onkimaan, hänen velvollisuutensa on kaiken
aikaa hoivata venettä, sillä aallokossa se ilman hoitoa voisi täyttyä.
Kauniillakin säällä roiskuu tyrsky veneen yli. Kun tuulen ohella vielä
pakastaakin, niin jäätyvät kalastajain hiukset ja parta jääpuikkoja
täyteen, heidän nahkaiset vaatteensa kangistuvat, niin että tuskin
kääntyä sallivat, käsineet jäätyvät jäämöhkäleiksi. Mutta hyvän syönnin
aikana on kalastaja koukkuineen'niin uutterassa työssä, ettei hän
paljoa ennätä katsoa omia vaivojaan. Hän ei silloin jouda muistamaan
eväitäänkään, jotka tavallisesti ovatkin sangen niukat, koska illaksi
palataan maihin.

Mutta usein tapahtuu, että pyynti on kesken heitettävä, kun sää alkaa
yltyä ylivoimaiseksi. Monesti on soudettava rantaan vastatuuleen.
Silloin täytyy ponnistella airon pyyryssä koko yökin, kuinka sattuu,
ennenkun ollaan satamassa. Mutta hyvin usein tapahtuu, ettei venekunta
enää ensinkään maihin pääse. Tuhkatiheään sattuu tapaturmia, joko meri
nielee aluksen miehineen päivineen, taikka sortuu se rantahyökyyn ja
siinä täyttyy.

Samaan tapaan kalastavat Muurmannin rannan suomalaiset. Onkikalastus
nimittäin on jotenkin tuottava, eikä kysy kalliita pyydyksiä. Monesti
se antaa erinomaisen ansion. Toisin paikoin on aljettu samalla laskea
siimaa, vaikka se jo vaatii varakkaampaa kalastajaa, sillä siima
lukuisine koukkuineen ja laitoksineen on verraten kallis laitos.
Siimasta on se etu, että voidaan ryhtyä paikalla onkimaan, kun se on
laskettu, ja siten pyydystää samalla haavaa kahdella tavalla. Siiman
päät kiinnitetään upokkailla meren pohjaan ja upokkaihin sidotaan
veden pinnalla kelluvat kohot. Syöttinä käytetään silliä, äyriäisiä,
simpukoita, mätiä, matoja, kalanlihaa, naudan- ja lampaanmaksaa,
jopa juustoakin. Turska kulkee niin suunnattomissa parvissa, että
koko merenpinta on sen lähestyessä laajalti harmaissa juovissa. Se
on nälkäinen ja niin monen ottajan ollessa ravinnon tarpeessa se syö
melkein vaikka mitä. Verkolla kalastusta islantilaiset sitä vastoin
eivät suosi, osaksi siitä syystä, että väittävät verkkojen pilaavan
kalapaikat, mutta vielä enemmän sen vuoksi, että verkot ovat kalliita
laitoksia, joitten hankkimiseen heillä ei ole varoja.

Turska osaksi syödään tuoreena, mutta suurin osa valmistetaan
säilyväksi ja säilytettynä sitä viedään suuret määrät ulkomaille. Se
on sitä kapakalaa, jota meillä Joulun aikana syödään livekalana ja
katolisissa maissa yleensä paaston aikana, jolloin kala on ainoa
sallittu liharuoka. Se perataan ja ripustetaan avoimiin katoksiin
kuivamaan, taikka suolataan ja ladotaan kallioille kasoihin. Kasassa
se saa vähitellen lävitse suolautua, jonka jälkeen kalat levitetään
kiville ja kallioille kuivamaan. Sitä suolataan myös tynnyreihin,
joissa se saa olla suolavedessä, kunnes joutuu etäisien ostajien
nautittavaksi.

Turskan jälkeen on jäähaikala islantilaisten tärkein pyyntikala.
Jäähai on suuri, 6—8 metriä pitkä, voimallinen kala, joka on ahneimpia
Jäämeren petokaloista. Se ahdistaa suuria valaitakin ja valaanpyytäjien
väsyttäessä harppuunalla iskemäänsä valasta se tavallisesti on veden
alapuolella saaliin kimpussa repien siitä terävillä hampaillaan suuria
kimpaleita, ennenkun pyytäjät ennättävät saaliinsa merestä nostaa.
Jäähai syö ahnaasti kaikkea, mitä suinkin kiinni saa, mutta ihmistä se
kuitenkin verrattain harvoin ahdistaa. Siitä saadaan oivallista traania
ja nahkaa käytetään jalkineiksi ja monenlaisiin muihin tarpeihin.
Pyyntiaika on tammikuusta huhtikuun puoliväliin, ja sitä varten
enimmäkseen käytetään kannellisia aluksia. Toisin paikoin soudetaan
kuitenkin jäähainkin pyyntiin avoimilla veneillä, pyyntijoukkona
kymmenkunta miestä. Kun vene sattuu parven löytämään, niin se
tavallisesti saa hyvän saaliin ja vaivoistaan runsaan korvauksen, mutta
parven löytö on sattuman varassa ja sen vuoksi tämä pyynti onkin paljon
epävarmempaa kuin turskan pyynti. Kannellisissa aluksissa on miesten
toimeentulo talvipakkasellakin helpompi, mutta avonaisissa veneissä he
saavat kestää paljon kurjuutta, taistella usein monen sadan kilometrin
päässä rannasta, kymmenen ja kahdenkinkymmenen asteen pakkasessa,
ankarissa aalloissa, myrskyissä ja lumituiskuissa, ja enimmän ajan
vielä pimeässäkin, koska päivät varsinkin pohjoisrannikolla, jossa
tätä pyyntiä pääasiallisesti harjotetaan, talvella ovat hyvin lyhyet.
Muita vaaroja ovat ajojäät ja sumut, jotka toisinaan voivat viikkoja
pimittää kaikki niin, että on mahdoton saada maan näköä ja sen kautta
tietoa siitä, missä ollaan. Vaikka miehet varustavatkin itsensä niin
hyvin, kuin vähävaraiset kalastajat yleensä voivat, niin on heidän
toimeentulonsa pyyntiretkellä kuitenkin ylen vaikea, etenkin kun he
harvoin voivat keittää lämmintä ruokaa. Hiukset, parta jäässä, vaatteet
kankeina aamusta iltaan ja illasta aamuun, he nukkuvat yönsä avoimen
veneen tuhdoilla, ilman muuta suojaa kuin märkä purje. Usein merivesi
pilaa eväät. Juomavesi voi loppua, eikä vaarallisten hyökyjen vuoksi
uskalleta rantaan laskea. Nämä kalastajat näkevät paljon enemmän
kurjuutta ja vaivoja kuin moni napamatkustaja, vaikka eivät taistele
maineen vuoksi, vaan ainoastaan köyhäin kotona odottavain perheittensä
elättämiseksi.

Islantilaisilla kauppapaikoilla näkee ainiaan naisia perkkaamassa ja
kuivaamassa turskaa yllä mainitulla tavalla. Silloin tällöin poikkeaa
satamaan höyrylaiva, joka ottaa kuorman valmista tavaraa,'taikka
saapuu maakylistä pitkät jonot hevosia, selässä maataloustuotteita,
lampaita, vuotia, villoja, voita. Maanviljelyksen tuotteet vaihdetaan
meren antimiin ja kauppatavaroihin, jotka samalla tavalla kuljetetaan
kauppapaikalta maakyliin.

Mutta vaikka suuri osa Islannin kansasta saakin merestä ravintonsa,
niin on sen vesien kalastus kuitenkin suurimmaksi osaksi ulkomaalaisten
käsissä. Islannin vesille saapuu Norjasta, Englannista, Saksasta,
Amerikasta ja varsinkin Ranskasta suuria aluksia, toiset purjein,
uusimmat höyryn voimalla, kaikin puolin mitä parhaiten varustettuina,
ja nämä vievät mukanaan paljon enemmän kaloja kuin Islanti itse
pyydystää. Ranskalaiset kalastajat ovat enimmäkseen kotoisin
Bretagnesta, Paimpolin satamasta. Heidän Islannin retkistään on Pierre
Loti kirjottanut viehättävän romaaninsa »Islannin kalastajat». Laeilla
on tosin lähin rantavesi suojattu ulkomaalaisten pyynniltä, mutta lain
noudattamista on vaikea valvoa, ja varsinkin englantilaiset alukset
sitä rikkovat ja kalastavat nuotillaan ja verkoillaan islantilaisten
rantavedetkin niin puhtaiksi, ettei saarelaisille useinkaan jää
mitään. Mutta sitä paitsi ne, niin sanotaan, armotta ajavat upoksiin
islantilaisia veneitä niitten omilla maavesillä, eivätkä silloin
pysähdy haaksirikkoutuneille apua antamaan, koska nämä voisivat
niitä vastaan todistaa. Toisissa kalastaja-aluksissa, varsinkin
amerikkalaisissa, on lisäksi mitä huonointa väkeä, joka silloin tällöin
nousee maihin varta vasten pieksämään asukkaita — vanhain viikinkien
jälkeläisiä. Suuresti ovat siis olot muuttuneet siitä ajasta, josta
tämän kirjasen alkuosassa kerrottiin. Vapausaikanaan saarelaiset päin
vastoin retkeilivät samoihin maihin, jotka nyt suurvaltoina lähettävät
alamaisiaan heidän rannoilleen, toivat niistä haaksen täydet saalista
ja orjia raatamaan. Nyt sitä vastoin heidän kalavetensä pyydystetään
puhki ja poikki ja joskus on tapahtunut, että ulkomaalaiset kalastajat
ovat kesken kirkonmenon tunkeutuneet kirkkoon ja ajaneet sieltä pois
rauhallisen seurakunnan.

Syy siihen, että islantilaiset omilla rantavesillään nykyisin
kalastavat paljon heikommilla aluksilla ja pyydyksillä kuin
ulkomaalaiset, on heidän köyhyytensä. Heillä ei ole varoja hankkia
laivoja ja laitoksia, joihin kalastuksen nykyisen kehityksen
aikana tarvitaan paljon pääomia. Osaksi on tämä asiantila myös
jäännös entisaikain oloista. Menetettyään vapautensa islantilaiset
joutuivat mannervaltain holhouksen alaisiksi. Heiltä kiellettiin
vapaa kaupankäynti. Kun Islanti Norjan keralla joutui Tanskan
alusmaaksi, niin sorrettiin sitä taloudellisesti vielä enemmän.
Seitsemännellätoista vuosisadalla Tanskan kuningas Kristian IV antoi
saaren kaupan vuokralle Juutinrauman suurimmille kaupungeille.
Aina seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolle saakka niillä oli tämä
yksinoikeus. Sitten Tanskan hallitus otti kaupan omaksi monopolikseen.
Islantilaiset saivat omista tuotteistaan huonon hinnan, mutta heidän
täytyi maksaa kallis hinta kaikesta, mitä ostivat. Siten he kaupassa
menettivät kahdenkertaisesti. Siitä kärsi varsinkin karjanhoito ja
Islantilaiset sen vuoksi alkoivat sitä laiminlyödä ja entistä enemmän
kalastaa. Mutta Tanskan hallitus kielsi heitä käyttämästä kannellisia
aluksia, estääkseen heitä liiaksi vaurastumasta. Tämän määräyksen
tyly mielivaltaisuus astuu vasta oikein näkyviin, kun ajattelemme,
ettei sen kautta ainoastaan estetty islantilaisia kehittämästä sitä
elinkeinoa, joka heille oli tuottavinta, vaan myös pakotettiin heitä
heikoilla aluksilla oleskelemaan vaarallisella merellä ja sen kautta
haaksirikkojen kautta menettämään paljon enemmän miehiä, kuin muutoin
olisi tapahtunut. Islantilaiset pakottamalla pakotettiin kalastamaan
avoimilla aluksilla omilla vesillään. Ei siis kumma, että ulkomaalaiset
kalastajat saivat merellä ylivallan ja saarelaisten täytyi tyytyä
lapsipuolen asemaan. Siinä syy miksi tämä elinkeino ei vieläkään ole
päässyt kohoamaan vaikeasta asemastaan, vaikkapa säännökset aluksien
käyttämisestä jo ovatkin aikoja sitten kumotut ja monopolikauppakin
viime vuosisadan keskivaiheilla lakkautettiin. Vanhat olot vaikuttavat
kauas tulevaisuuteen, eivätkä islantilaiset ole vielä tänäpäivänäkään
kohonneet siitä köyhyydestä ja voimattomuudesta, johon pitkällinen
taloudellinen sorto heidät saattoi.

Omituista on, että sillinpyynti Islannissa on verrattain nuori
elinkeino, vaikka silli on arvokkaimpia merikaloja ja se Islannin
rannoilla saadaan vielä parempana ja lihavampana kuin Norjan paras
rasvasilli. Norjalaiset ovat alkaneet käydä Islannin rannoilla silliä
pyytämässä. Akureyrissa, saaren pohjoisrannalla, on kuitenkin jo
melkoisia islantilaisiakin sillinpyyntilaitoksia. Mikäli pääomia
saadaan, hankitaan parempia aluksia ja verkkoja, sillä sillin pyynti
avoimella merellä vaatii kalliita laitoksia. Varsinkin vartijalaiva,
joka merellä etsii silliparvet ja antaa niistä tiedon, on hienoine
verkkoineen kallis. Yksi ainoa semmoinen laiva laitoksineen maksaa
noin 150,000 markkaa. Semmoista eivät voi köyhät kalastajat, eivätkä
talollisetkaan hankkia muuta kun yhteen liittymällä. Kun pyynti hyvin
onnistuu, niin voi se kuitenkin yhdessä kesässä maksaa hintansa.

Mutta hylkeenpyynnissä eivät ulkomaalaiset voi islantilaisten kanssa
kilpailla, sillä se parhaiten tapahtuu rantavesillä, milloin ei
ajojäitä ole meressä. Siinä varmaankin syy, miksi islantilaiset
hylkeitä suosivat, vaikka ne hävittävätkin paljo kaloja.

Hylkeitä pyydettiin jo vanhimpina aikoina uutteraan, sekä rannoilta
että jäiltä ja veneillä. Hylkeenlihaa syötiin, siitä saatiin arvokasta
rasvaa ja varsinkin sen nahka oli käytännöllistä monenlaisiin
tarpeisiin. Vielä tänä päivänä islantilaiset käyttävät hylkeennahkasta
valmistettuja jalanmukaisia jalkineita, jotka tunturivaelluksilla ovat
erinomaiset, ne kun paljaan jalan tavoin mukautuvat maahan ja ovat
sangen kestävät. Nykyisin ei kuitenkaan tapeta täysikasvuisia hylkeitä,
ei varsinkaan naaraita, vaan päinvastoin niitä suojellaan, vaikkapa ne
esim. jokiloissa tekevät paljon vahinkoa, hävittämällä lohia. Poikaset
sitä vastoin surmataan, sillä niitten liha on paljon maukkaampaa ja
nahka hienompaa.

Näin olemme maininneet tärkeimmät riistaeläimet Islannin vesissä.
Valaat on jo melkein sukupuuttoon hävitetty. Mutta tuottava on
sekin kalastus, jota mereen laskevissa joissa ja sisämaan järvissä
harjotetaan. Se on yksinomaan islantilaisten käsissä — elleivät he
kalastusoikeuttaan vuokraa pois. Kaikkiin Islannin jokiin nousee
keväällä lohi, sekä semmoisiin, joissa on kirkas vesi, että niihinkin,
jotka, maajäätiköitten alta tullen, ovat savesta maidonvalkoiset. Lohi
kutee jokiloissa ja kasvaa niissä, lähtee täysikasvuisena mereen,
mutta palaa säännöllisesti joka kevät takaisin kutemaan. Rantajokia
on Islannissa niin paljon, ettei ole montakaan taloa, jonka maihin
ei sattuisi joku lohisa joki. Lohta pyydetään monella tavalla ja
kala tavallisesti syödään tuoreena. Mutta vaikka Islannin lohi onkin
maan valio, niin on siellä kuitenkin tultu samaan kokemukseen kuin
Pohjois-Suomessakin: loheen sitä enemmän kyllästyy, kuta enemmän sitä
saa. Mutta kun islantilaiset oppivat sitä paremmin säilyttämään, samoin
kuin amerikkalaiset, niin saavat he siitä vielä arvokkaan kauppatavaran.

Vielä arvokkaampana kuin lohta pidetään forellia, jota on järvissä
runsaasti. Viime aikoina ovat saarelaiset alkaneet yhä enemmän vuokrata
jokivesiään ja järviään englantilaisille urheilijoille, jotka saapuvat
sinne onkimaan.

Ennenkuin meren rantasaumasta poistumme, muistakaamme vielä
eräs elinkeino, joka on jotenkin tuottava ja Pohjois-Atlantin
ranta-asukkaille omituinen. Se on lintujen pyynti.

Ensimäinen elonmerkki, jonka matkustaja mereltä lähestyessään
huomaa Islannin rannoilla, ovat suuret lintuparvet, jotka pilvinä
parveilevat uloimpien luotojen ympärillä, taikka pitkissä jonoissa
istuvat kallioseinämien pykälillä, niinkuin valkoiset lumijuovat.
Saaren rannoilla vilisee kaikkialla vesilintuja, jotka sinne lentävät
lepäämään ja pesimään. Mutta varsinkin yksinäisillä kalliosaarilla ja
niemennokilla on lintuja uskomattomat määrät. Semmoisia vuoria sen
vuoksi sanotaankin »lintuvuoriksi». Niillä on usein niin taajassa
lintuja, ettei missään näy paljasta paikkaa, ja niitä lentelee vielä
ilmassakin täynnään. Valittava kiljuna kuuluu kauas merelle.

Merilintujen värit ovat yksitoikkoiset, valkoista, harmaata ja ruskeaa.
Maalintujen höyhenpuku on kirjavampi, mutta maalintuja on merilintuihin
verraten vähän. Sisämaan järvillä kuitenkin on vilkas lintuelämä.
Siellä pesivät sorsat, hanhet, joutsenet ja monet muut vesilinnut
lukemattomin laumoin. Niitä ammuskellaan ja syödään, mutta saaren
taloudessa eivät järvilinnut ole likimainkaan niin hyvä tulolähde kun
merilinnut.

Merilinnuista on tärkein haahka (_Somateria mollissima_), jonka
untuvat ovat vanhastaan olleet arvossa patjantäytteinä. Haahkaa on
monessa kohdassa rannikolla, mutta parhaiten se viihtyy semmoisilla
paikoilla, missä on paljon pieniä saaria ja luotoja. Haahkan liha on
hyvää syödä, munat niinikään, mutta arvokkaimmat ovat ne hienot hennot
untuvat, joita se poimii rinnastaan, sisustaakseen niillä pesänsä
pienokaisilleen lämpöiseksi ja pehmeäksi. Semmoinen maanomistaja, jonka
rannalla haahka pesii, on koko pohatta yksinään sillä perusteella.
Monella tavalla koettavat sen vuoksi rantain omistajat maanitella
haahkaa pesimään. Rakennellaanpa sopiviin suojaisiin paikkoihin
pieniä keinotekoisia luotojakin siinä toivossa, että haahka ne
huomaisi itselleen sopiviksi asuinsijoiksi. Pesimäsijat raivataan niin
mieluisiksi kuin suinkin, taikka rakennellaan niille kaikenlaisia
suojia. Lisäksi haahkaa koetetaan suojella kaikkia vihollisia vastaan;
niitä ovat kotka, kettu ja korppi — korppi ryöstää sekä pojat että
munat — ja monet muut linnut, jotka tyytyvät muniin. Parhaana haahkan
suojelijana, kumma kyllä, pidetään jalohaukkaa, ja missä sitä on,
sinne eivät monet haahkan viholliset tule, jalohaukka ei tee haahkalle
vahinkoa. Toiset koettavat tiukusilla ja muilla tuulessa ääntävillä
soittolaitoksilla haahkaa houkutella, sillä islantilaiset luulevat
huomanneensa, että haahka suosii soitantoa. Kovilla laeilla on
haahka suojeltu ihmisen vainolta. Se, joka ottaa haahkan untuvia ja
munia luvatta, taikka haahkoja ampuu, rangaistaan kuin varkaudesta.
Pesimäaikana ei vieraita ensinkään lasketa semmoiselle luodolle, jossa
haahka viihtyy, ja ne, jotka silloin käyvät pesistä säännöllisesti
keräämässä munia ja untuvia, eivät puhu kovaa, eivät astu rohkeasti,
eivätkä varsinkaan kuljeta mukanaan koiria, jotka voisivat
haukunnallaan haahkoja säikähyttää. Mutta semmoinen saari tai luoto,
jolle haahka vasta alkaa saapua pesimään, mieluimmin jätetään vuodeksi
tai pariksi kokonaan rauhaan, että lintu ennättää kotiutua. Kaikella
mahdollisella tavalla on haahka siis suojeltu, mutta munien ja untuvien
kokoamisessa ei islantilainen ole yhtä hienotunteinen.

Eräs luonnontutkija kertoo siitä seuraavaa: »Kun haahkat alkavat
toukokuun lopulla munia ja munivat kukin emo 4—6 munaa, niin otetaan
nämä ensimäiset munat untuvineen pois, jonka jälkeen haahkaemon
täytyy munia uudet munat, tällä kertaa vain 3—4 ja sisustaa pesänsä
uudelleen untuvilla, joita se nokallaan nokkii rinnastaan ja mahansa
alta. Säälimätön ihminen ottaa vielä pois nämäkin munat ja untuvat,
ja untuvansa ja munansa menetettyään haahkaemon täytyy munia vielä
kolmas kerta. Mutta sillä ei olekaan enää untuvia, joilla valmistaa
pienokaisilleen pehmyt sija. Surullisena katsellen ryöstettyä pesäänsä
se valittaen huutelee luokseen hellää puolisoaan ja tämä silloin
mielihyvällä luovuttaa pesän rakentamiseksi untuviaan. Mutta ne on
helppo valkoisemmasta väristään erottaa emon harmaista untuvista, ja ne
ovat paljon huonompia laadultaan. Mutta jos munat ja untuvat otetaan
pois vielä kolmannenkin kerran, niinkuin ennen usein oli tapana, niin
haahkaraukka lähtee pesimäsijoiltaan, eikä enää milloinkaan palaja.
Se etsii itselleen yksinäisen saaren, jossa se etäällä sydämettömästä
ihmisestä saa kotinsa rakentaa ja poikueensa kasvattaa.»

Koirashaahka, joka hautomisajan viipyy emon luona ja monella tavalla
osottaa sille suosiotaan ja avuliaisuuttaan, katoo pian sen jälkeen,
kun poikaset ovat munasta tulleet. Se lähtee arvion mukaan vielä paljoa
kauemmaksi navan alaisiin seutuihin.

Haahkan untuvat tuottavat islantilaisille vuosittain sievoset rahat.

Paitsi haahkaa on varsinkin papukaijan näköinen lunni (_Mormon_)
hyötylintu. Sitä pyydystetään ja syödään, vieläpä jotenkin julmalla
tavalla. Vestmannasaarilla, jotka ovat meressä etelärannan edustalla,
harjotetaan varsinkin lunnin pyyntiä. Lunni kaivaa rannalle nurmeen
syvän kolon, johon se laskee munansa, ja tästä kolosta islantilainen
koukkupäisellä sauvalla vetää linnun ulos ja vääntää samassa niskat
nurin. Lunnin höyheniä viedään suuret määrät ulkomaille. Eräs
silminnäkijä kertoo käynnistään pienellä saarella, joka oli lunnin
suosimia olopaikkoja: »Jo menomatkallamme olimme ihmetelleet, kuinka
suunnattomia lunniparvia lenteli ympärillämme ja ohitsemme. Mutta vasta
maihin astuessamme jouduimme oikein ihmetyksen valtoihin. Merta tuskin
näkyi lunnien paljouden tähden. Se oli kokonaan niitten peitossa, ja
saari itse kallioineen, ruohokoineen samoin. Keto oli kauttaaltaan
täynnään koloja ja nurmen alaisia kammioita. Niissä ovat lunnin pesät.
Lunni munii lumivalkoisen munan, joka kuitenkin savesta pian likaantuu
kellertäväksi. Munaa ei ole varsin helppo saada pesästä, sillä kolo on
niin syvä, että tuskin käsivarsi ulottuu sen pohjaan ja siellä istuu
lunni itse ja käy noukallaan ja kynsillään säälimättä rosvon kimppuun.»

Jalo joutsenkin on Islannissa hyötylintu, ei vain salojärven kukka,
niinkuin meidän maamme syrjäisissä osissa. Se asustaa joko parittain
tai suurissa parvissa sekä meren rannalla että sisämaan vesillä.
Pesimisajakseen se mieluimmin pakenee saaren sisäosiin yksinäisiin
vuorijärviin. Sulkasadon aikana joutsen karistelee itsestään paljon
höyheniä yksinäisille pesimäpaikoilleen ja sieltä niitä islantilaiset
kokoovat.

Mutta muutoin he tätä lintua suosivat muunkin kuin hyödyn vuoksi.
Eräs islantilainen kirjailija siitä sanoo: »Joutsen on niin kaunis
ja ilahuttava lintu, että vaikk'ei siitä olisi vähääkään hyötyä,
niin olisi kuitenkin ilo tietää, että sillä maassamme on niin
laajalti kotinsa». Missä se vain esiintyy, joko uivana hiljaisessa
tunturijärvessä, taikka suhisevin siivin ja joikuen lentäen kautta
ilman, kaikkialla se maisemalle antaa omituisen viehätyksen. Ei ihmettä
siis, että melkein jokainen uudempi islantilainen runoilija joutsenelle
omistaa laulun. Joutsenen äänet, joita on kaksi, muistuttavat torven
ääntä ja kellon ääntä samassa ja ovat mollivireiset. Tavallisesti
joutsen joikuu lentäessään, ja kun niitä matkaa paljon yhdessä
parvessa, niin siitä syntyy omituinen soinnukas ilmahelkkynä, joka
hyvällä säällä kantaa tuulen mukana penikulmien päähän. Tämä omituinen
ääni tekee mieleen niin syvän vaikutuksen, sanotaan, että se, joka
on sen kerran kuullut, ei sitä milloinkaan unhota. Lukuisat paikat
Islannissa ovatkin saaneet joutsenesta nimensä, ja toiselta puolen on
joutsen siinä määrin Islannin luonnelintu, että se puolestaan on saanut
tieteellisen nimensä saaresta (_Cygnus Islandicus_).

Paljon muita lintuja on Islannissa, varsinkin meren rannoilla, mutta
niitä emme voi kaikkia mainita. Sisämaassa lintuja sitä vastoin on
hyvin vähän muuta kuin vetten partailla. Sitä iloisemmaksi siellä
vaatimatonkin sirkutus tekee matkamiehen. Mutta yksi lintu meidän
kuitenkin on mainittava, Islannin valkoinen jalohaukka, joka varsinkin
ennen aikaan, silloin kun jalohaukkaa mahtavat ruhtinaat ja ritarit
käyttivät metsästykseen, oli suuressa arvossa. Islannin jalohaukkaa,
varsinkin valkoisia yksilöitä, pidettiin kaikkia muita jalohaukkoja
etevämpänä. Lopulta Tanskan kuninkaat kielsivät myymästä niitä
kenellekään muulle kuin heidän hovimetsästäjälleen, joka joka vuosi
erityisellä laivalla tuli saarelle niitä ostamaan. Myöhemmin, kun
jalohaukalla metsästäminen joutui tavoista pois, sen pyytäminen ja
opettaminen unhotettiin, ja samalla jalohaukka, joka jo oli saarella
sukupuuttoon kuolemassa, alkoi uudelleen lisääntyä. Viime aikoina on
sen hinta taas melkoisesti kohonnut, kun rikkaat englantilaiset ovat
alkaneet sitä ostaa.

Korppi on Islannin ahnaimpia petolintuja, se ottaa mitä suinkin
saa ja on siellä ahnaampi kuin missään muualla. Sitä varten sitä
vihataan, mutta ennakkoluulon vuoksi kansa vielä tänä päivänä on hyvin
vastahakoinen sitä surmaamaan. Sen mielessä elää vanha muisto, että
korppi aikanaan oli Odinin pyhä lintu, jolle uhrattiin veriuhreja ja
joka Floken laivan saarelle opasti.

Pauhaavia rantoja kierreltyämme, luotuamme katseemme myrskyiselle
merelle, jolla kymmenet purjeet keinuvat aalloilla ankarassa
taistelussa niukan toimeentulon edestä, lähtekäämme maalle
tutustuaksemme kansaan sen kotona. Muistellen ylpeitä, väkivaltaisia ja
omaa ja toisten kuolemaa halveksivia viikinkejä ehkä kammolla odotamme
ensi tuttavuutta islantilaisen kanssa. Mutta kauaakaan meidän ei
tarvitse olla hänen nykyään vaatimattoman kattonsa alla huomataksemme,
että olemmekin tulleet maailman rauhallisimman, hyväntahtoisimman
ja vaatimattomimman kansan keskuuteen, jäätyään toimeentuloaan
taistelemaan ainoastaan karulta, vaikka jylhältä ja suurelta luonnolta,
saatuaan vuorostaan muun maailman puolelta kokea vain itsekästä
sortoa, islantilaiset aikain kuluessa ovat lauhtuneet rauhallisiksi,
hyväntahtoisiksi, vaaroissa ja vastoinkäynneissä nöyrtyneeksi kansaksi,
joka mahtinsa ajalta on säilyttänyt ainoastaan suoran lujan luonteensa
ja vapaudenrakkautensa.

Jos astumme maihin jollain kauppa-asemalla, niin näemme siellä nykyisin
tavallisesti jo uudenaikaisia, hirsistä rakennettuja taloja, jotka
eivät paljoakaan poikkea pohjoismaitten, yleisestä rakennustavasta.
Mutta kauaksikaan ei tarvitse niistä poistua, ennenkun talot ovat
aivan toista mallia. Niitä tuskin ensin asumuksiksi huomaakaan, matkan
päästä nähden. Ne ovat vain kuin ruohokumpuja tai perunakuoppia, muuta
maata korkeammalla, mutta siksi matalia kuitenkin, että kotieläimet
voivat kuljeskella katolla laitumella. Silmäys ympäristöön riittää
selittämään niiden synnyt. Ei missään näy semmoista metsää, josta
saataisiin kunnollisia rakennusaineita, Ei näy muuta kuin korkeintaan
matalaa pensaikkoa, tuulen tuivertamaa koivikkoa, pihlajikkoa, mutta
enimmäkseen ovat tunturin rinteet ja lakeat niitten juurella paljaat,
paremmat maat vihannan nurmen peitossa.

Kun ensimäiset viikingit saapuivat Islantiin, niin he toivat
kotoaan rakennusaineet tullessaan. Silloin saarella oli suuriakin
hirsitaloja avarine saleineen, joihin mahtui paljonkin uroita samalla
kerralla, samoin kuin kotimaassa Norjassa. Mutta jo silloin täytyi
vähempivaraisten tyytyä paljon yksinkertaisempiin asumuksiin. Ne
rakennettiin turpeista, joita ladottiin päällekkäin. Seinät olivat
aivan matalat. Turveseinäin kannattamana lepäsi katto, joka niinikään
päällystettiin turpeilla. Toiset latoivat seinät kivistä, peittäen
kuitenkin kivet turpeilla. Semmoisista rakennusaineista ei tietenkään
voitu saada kokoon suuria huoneita eikä monihuoneisia taloja.
Rakennettiin sen vuoksi monta pientä huonetta vierekkäin, kukin oman
kattonsa alle, ja ne käytävällä yhdistettiin. Sama rakennustapa on
Islannin maalaistiloilla vielä tänä päivänä vallalla. Tavallisessa
talonpoikaistalossa on rinnakkain neljä matalaa pientä huonetta,
joita käytävä yhdistää. Yhdessä huoneessa keitetään ruoka. Savu
kulkee katossa olevasta lakeisesta. Sen vieressä on käytävän toisella
puolella huone, jossa ruokatavaroita säilytetään. Kolmas huone on
vierashuone. Siinä on, ainakin varakkaimmissa taloissa, laudasta
seinät ja katto, huonekaluja vuode ja pieni pöytä sekä tuolit ja joku
lipas, jossa isäntäväki säilyttää pyhävaatteitaan. Sen vastapäätä on
käytävän toisella puolella kaikenlaisten taloustavarain säilytyshuone.
Molempien viimeksi mainittujen huoneitten päällä on matala ullakko,
johon noustaan käytävästä portaita pienen oviaukon kautta. Tätä
ullakkohuonetta, joka ei ole kuin miehen korkuinen, sanotaan
»badstofaksi» eli saunaksi. Vanhoissa islantilaisissa taloissa oli
nimittäin jokaisessa sauna, mutta nykyään semmoista ylellisyyslaitosta
tuskin on ainoassakaan. Nimi on periytynyt sille huoneelle, jota
tavallisesti vain lämmitetään ja jossa perhe asuu. Badstofassa perhe
oleskelee, milloin talousaskareilta ennättää, ja siellä se nukkuu,
miehet ja naiset samassa huoneessa, niinkuin vanhanaikainen sopu
hyvin sallii, miehet toisella puolella pientä keskuskäytävää, naiset
sen toisella puolella. Vuoteet ovat niin lähetysten molemmilla
seinillä, että toisen makaajan jalat melkein ottavat toisen päähän
kiinni. Semmoisissa taloissa, joihin on kannattanut ostaa lautoja, on
isäntäväelle badstofasta lautaseinällä erotettu oma »kamari». Ahtaissa
tiloissa islantilainen talonpoika väkensä keralla asuu. Mitenpä
voisikaan olla muutoin? Vaikka hänellä olisikin varoja rakentaa avara
huoneusto, niin kieltää sitä varovaisuus. Tuon tuostakin järkkyy vahva
mantu hänen talonsa alla niin ankarasti, että matala turvetalokin
ruhjoutuu. Jos hän rakentaisi kivestä suuren talon, niin tekisi se
sortuessaan paljon suurempia tuhoja, eikä hänellä olisi varoja sitä
uudelleen rakentaa. Varakkaammissa taloissa on isäntäväki kuitenkin
itseään varten varustanut väljemmät ja valoisemmat asuinsuojat. Mutta
toiselta puolen on Islannissa paljon säätyläisiäkin, varsinkin pappeja,
joitten koti ei ole vähääkään sen upeampi kuin yllä on kerrottu.

Paitsi asuinhuoneita on islantilaisessa talossa koko joukko
ulkohuoneita, joitten pääty aina antaa samaan suuntaan kuin
päärakennuksenkin. Islantilainen talo on sen vuoksi vähän sen
näköinen kuin kappale pienen kaupungin katua. Siinä luulisi olevan
monta pientä mökkiläisasumusta yhdessä ryhmässä, vaikka kaikki
rakennukset kuuluvatkin samaan talouteen. Eräässä ulkohuoneessa
säilytetään kaikenlaisia ulkotalouskapineita, toisessa on paja, joka
ei koskaan puutu islantilaisesta — sen enempää kuin suomalaisestakaan
— talosta. Lehmi- ja lammasnavetat sekä talli tavallisesti ovat jonkun
matkan päässä asuinrakennuksesta ja kalankuivaushuoneet niinikään.
Varakkaampien talot ovat tavallisesti pihoineen ylt'ympärinsä
turveaidalla ympäröidyt. Islantilaisen koti ei siis meikäläisiin
oloihin verraten ole kovin tilava eikä viihdykäskään. Se on lisäksi
sangen kostea. Mutta puitten puute ja maan järkkyminen estävät
parempia taloja rakentamasta. Pohjoisrannalla ja itärannalla on
kuitenkin käytetty enemmän puuta, sillä niille rannoille merivirta
kuljettaa paljon ajopuita, jotka luultavasti ovat aina Siperiasta
kotoisin. Siperian suuret joet niitä kevättulvilla purkavat Jäämereen
mahdottomia ryteikköjä, merivirta kuljettaa puut navan poikki, ja osa
lopulta päätyy Islannin ja Grönlannin rannoille. Ne ovat merimatkansa
suorittaneet saman virtauksen mukana, joka toi Nansenin »Framin» navan
ohi Atlantin meren pohjoisosiin.

Paljon hankaluutta tuottaa islantilaisille se seikka, että
polttoaineita on niin niukalti ja että ne ovat niin huonoja. Uuneja
ei taloissa siitä syystä ole ensinkään, avoimet liedet vain. Kun
ajopuita harvoissa paikoissa saadaan riittävästi eikä poltettavaksi
pätevää koivumetsää ole juuri ensinkään, niin polttaa islantilainen
suoturvetta. Mutta hänen suoturpeensa ei ole yhtä hyvää, kuin
Tanskan ja Pohjois-Saksan. Usein se on rikkipitoista ja lämmittää
huonosti. Apuna poltetaan hevosen- ja lehmänlantaa, vaikka sen
kautta maanviljelys menettää tärkeän lannotusaineen, jota se kovin
hyvin tarvitsisi. Lehmänlanta levitellään niityille, saa olla niillä
koko talven ja keväällä kuivaneena tuodaan taloihin poltettavaksi.
Semmoisilla polttoaineilla ei tietenkään voida pitää huoneita yhtä
lämpöisinä kuin meillä Suomessa, jossa uuneissa päivät pitkät palaa
kovia kuivia halkoja. Mutta vielä paljon huonommin on köyhien
kalastajien lämmityksen laita. Heillä kun on hyvin vähän kotieläimiä,
niin ei ole edes lantaa polttaa. Kalastajat sen vuoksi kokoavat
rannikolta mitä suinkin palavaa löytävät, kalantotkuja, luita, maalle
ajautuneita kuivaneita merileviä, sieniä. Vestmannasaarilla ei aina
ole sitäkään. Siellä enimmäkseen poltetaan kuivattuja lintuja — samoin
kuin monessa paikoin pääsaarellakin, milloin ei muuta polttoainetta
ole. Varsinkin lunneja ja myrskylintuja poltetaan. Lunnin rintapuoli
leikataan pois ja suolataan syötäväksi, muu osa kuivataan ja
poltetaan. Myrskylinnun pää, siivet, kynnet, ja sisälmykset sekotetaan
lehmänlantaan, seos kuivataan ja poltetaan. Helppo on arvata,
minkälaista käryä semmoisesta polttoaineesta lähtee, etenkin kun ei ole
kunnollisia liesiä. Mutta lämpö on aina suloista, ja kahta suloisempaa
niin kolkossa, tuulisessa ja kosteassa maassa kuin Islanti on.

Ruuasta ei Islannissa sitä vastoin ole niinkään puutetta, vaikk'ei
meikäläinen heidän ruokiaan juuri kiittäisi. Meri ja joet antavat
kalaista karjaa. Laitumilla on joka talolla sadottain lampaita ja
hyvät ovat lehmikarjatkin. Mutta hevosen lihaa ei Islannissa enää
syödä. Leipää syödään vähän, sillä se on kaikki ostettava. Leivän
sijasta purraan suolaamatonta kapakalaa, joka on kuivaushuoneissa
kuivattu. Kuiva kala sinään piestään kivellä mureaksi ja sekotetaan
sitten suolattomaan, käymistilassa olevaan voihin. Mutta maitoa onneksi
saadaan runsaasti ja voita niinikään. Ainoastaan kalastajat ovat senkin
puolesta huonommalla osalla. Voin asemesta he sekottavat ruokaansa
höysteeksi talia ja traania. Viljaleivän asemesta syödään jäkälästä
laitettua hätäleipää. Mutta viime aikoina, viljanhinnan halvennuttua
ja merenantimien hinnan kohottua, on oikea jauholeipä alkanut päästä
Islannissa yhä enemmän käytäntöön. Maassa itsessään ei kuitenkaan vielä
tänä päivänäkään leiväksiä kasva. Mutta Islannin jäkälä ei kuitenkaan
ole halveksittava ravintoaine. Se sisältää kokonaista 80 pros. samoja
ravintoaineita kuin ruiskin. Se kootaan, kuivataan, jauhetaan jauhoksi
ja leivotaan leiväksi. Mutta tavallisempaa on, että se keitetään
velliksi. Toisin ajoin on kansa semmoisissa seuduissa, joissa tätä
jäkälää on runsaasti, elänyt yksinomaan sillä pitkiä aikoja. Ja kun
se kunnolla valmistetaan, niin siitä tuleekin sekä hyvänmakuinen että
varsin ravitseva ruoka. Islannin jäkälää (_Cetraria islandica_) kasvaa
Suomessakin. Se ei ole sama kuin poronjäkälä (_Cladonia rangiferina_).
Muitakin jäkäliä köyhät islantilaiset ovat tottuneet hädän aikana
syömään. Väinönputken (_Archangelica officinalis_) juurta he pitävät
herkkuna ja se on jo monen eksyneen matkamiehen hengenkin pelastanut
karuilla ylämailla. Paitsi juuria syödään itse putketkin, jonka
vuoksi tätä kasvia viljelläänkin. Merileviäkään ei halveksita. Erästä
merilevää liotellaan kuukausmääriä suolattomassa vedessä. Lehdille
tällöin kokoontuu pieniä valkoisia rakeita, jotka maistuvat varsin
hyviltä. Levä sitten yhdessä jäkälän kanssa keitetään velliksi ja
syödään. Toisinaan sitä kuivattuna syödään paljaaltaan. Ennen vanhaan
leviä syötiin vielä paljon yleisemmin kuin nykyään.

Tarkkaan on islantilainen siis tottunut hyväkseen käyttämään karun
maansa luonnontuotteita.

Ennen vanhaan lienee Islannissa viljelty joku määrä viljaa, mutta pian
huomattiin viljan viljelys kannattamattomaksi ja se on sitten kokonaan
unhotukseen jäänyt. Se mikä islantilaisella talonpojalla on muokattua
ja lannotettua maata, on heinämaana. Lannotetuista maistaan hän saa
parhaat heinänsä talven varaksi. Se heinä, joka luonnonniityiltä
korjataan, syötetään lampaille. Luonnonniityistä alavammilla
hetemailla sijaitsevat ovat hyviä, mutta suurin osa on jotenkin karua
kivensekaista maata, jota osaksi käytetään laitumenakin. Soiltakin,
jotka Islannissa ovat laajat, korjataan melkoiset määrät heinää.
Viime aikoina on ruvettu sekä niittyjä että soita keinotekoisesti
kastelemaan, ja sen kautta on' niitten kasvuvoimaa paljon parannettu.
Tunturien kupeilla ja vuoristoon nousevissa tunturilaaksoissa ovat
varsinaiset laidunmaat.

Islannin tärkein elinkeino on karjanhoito. Viljaa kasvattamaan maa on
liian kylmä — vihanneksia ja perunoita kuitenkin viljellään — mutta
heinää se tuottaa runsaasti ja laitumet ovat harvaan asutukseen nähden
laajat. Lammas, joka muualla alkaa jäädä pois kotieläinten luvusta,
on Islannissa muita tärkeämpi, koska se tulee toimeen huonoimmalla
laitumella. Lammas lämpöisine villaturkkineen saa toisinaan olla vuoden
umpeensa ulkona laitumella ja itse etsiä ravintonsa, sillä Islannin
talvi on verraten leuto. Tosin lampaita silloin usein tapaturman
kautta menetetään, joko ne eksyvät tuntureille ja hautaantuvat
lumeen, putoilevat kallioitten tai jäätiköitten rotkoihin, taikka
joutuvat ketun, Islannin pahimman petoeläimen saaliiksi. Lapset ja
puolikasvuiset tytöt paimentavat laumoja, älykkäät koirat apunaan.
Semmoisilla laitumilla, jotka ovat taloista etäämpänä, on turpeesta
ja kivestä rakennetut paimenmajat ja karjansuojat. Kun laumat
ulkolaitumilla kulkevat sekasin, niin saa jokainen lammas, ennenkun
sitä laitumelle lasketaan, korvaansa omistajansa merkin.

Tunturilaitumilla lammaslaumat usein hajaantuvat ja eksyvät, ja sen
vuoksi on tapana, että joka talosta, joka on laitumeen osallinen,
kesässä moniaan kerran lähtee mies paimenten avuksi kokoomaan
hajaantunutta laumaa. Syksyllä laumat ajetaan alas laaksoihin.
Myrskyjen, lumituiskujen ja pakkastenkin vuoksi voi laumain kerääminen
silloin olla vaarallinenkin tehtävä. Erinomaisen vaivalloista se
aina on, sillä kaiken kesää omissa hoteissaan oltuaan lampaat ovat
käyneet aroiksi ja tahtoisivat mieluummin vapautensa säilyttää kuin
palata alas taloihin. Syksyllä on sen vuoksi tunturilaitumilla paljon
väkeä puuhassa, lampaat kootaan eri suunnilta kiviaitauksiin, joissa
ne korvamerkkinsä mukaan erotellaan, niin että kukin saa omansa. Kun
lampaat on erotettu, niin ne ajetaan alas laaksoihin ja käyvät sitten
talojen lähiseuduilla laitumella, niin kauan kun suinkin voivat lumen
alta etsiä ravintonsa. Ainoastaan pahimmilla myrskyillä ne pääsevät
navettaan ja lunta liiaksi kartuttua saavat kuivia heiniä. Mutta
jos lumi tulee aikaiseen, niin sattuu usein, että talon heinävarat
loppuvatkin kesken ja silloin täytyy kevättalvesta karjaa vähentää.

Islannissa ennen vanhaan pidettiin suuria nautakarjoja, mutta ne
ovat vähentymistään vähentyneet ja lammasten hoito, saaren ilmastoon
sopivampana, on voittanut alaa. Lehmiä pidetään sen verran kuin talon
omat tarpeet vaativat, lampaita sitä vastoin niin paljon, että niiden
tuotteita riittää myydäkin. Islannin lehmärotu on voimallista, hyvin
kehittynyttä ja lypsää hyvin. Kun se koleana vuodenaikana pidetään
navetoissa, niin on se paremmin säilynyt kuin hevonen ja lammas, jotka
vähitellen ovat ilmaston koleuden vuoksi vähentyneet ja karvaansa
muuttaneet. Islannin hevoset olivat vanhain viikinkien aikana parhaita
sotiratsuja, mitä pohjoismaissa oli. Niitä hoidettiin suurella huolella
ja pidettiin suuria laumoja. Tapana oli panna toimeen kilpa-ajoja
ja myös hevostaisteluita, jotka olivat saarella yleisiä vielä monta
vuosisataa sen jälkeenkin, kun Islanti oli itsenäisyytensä menettänyt.
Mutta aikain kuluessa on muinoinen sotiratsu paljon muotoaan muuttanut.
Siitä on tullut pieni ja takkuinen, mutta erinomaisen sitkeä ja
älykäs eläin, joka kiipeilee tuntureilla ketterään kuin vuohi ja on
islantilaiselle tuiki välttämätön, jos mieli tehdä vähänkin pidemmän
matkan. Islantilaisessa talossa sen vuoksi pidetään paljon hevosia.
Tavallisesti saa jokainen nimikkonsa, heti kun hän on tullut siihen
ikään että hevosen selässä pysyy. Kun talonväki sunnuntaina lähtee
kirkkoon, niin tapahtuu se ratsain. Nuoret ja vanhat, miehet ja vaimot,
isäntäväki ja palvelijat, kaikki ratsastavat hevosellaan, toisinaan
kilpaakin ajaen. Ja kun talosta lähdetään vierailemaan johonkin
naapuritaloon — talojen välimatkat ovat pitkät — niin tapahtuu se
ratsain. Kun isäntä lähtee kauppapaikkaan myymään maansa ja karjansa
tuotteita, niin kuljettaa hän tavaransa hevosen selässä ja hevosia on
silloin koko lauma mukana. Samoin hän hevosen selässä tuo, mitä sieltä
ostaa. Kaikki kuljetus yleensä tapahtuu hevosen selässä, sillä teitä
ei saareen ole rakennettu kuin aivan viime aikoina enimmin kuljetuille
väleille. Islantilaisessa talossa on sen vuoksi kotieläinten suhde
toinen kuin muualla maailmassa. Voidaan pitää 6—8 lehmää, 200 lammasta
ja 12—16 hevosta.

Mutta vaikka Islannissa hevonen on niin välttämätön, niin saa se
kaikista kotieläimistä huonoimman hoidon osakseen. Ainoastaan parhaat,
isännän ja emännän nimikot, pidetään kotona vuodet umpeensa ja talvella
tallissa. Suurin osa talon hevosista kiertelee kesän pitkän kaukana
ylämaan laaksoissa ja tunturien rinteillä, jossa ne viihtyvätkin
erinomaisesti. Mutta talvella niitten toimeentulo on kylläkin vaikea,
ja moni hevonen silloin joutuu turmioon. Ei huonommillakaan säillä
niitä voida kauaa tallissa pitää, sillä heinävarat ovat pienet. Heti
kun suinkin ilma myöden antaa, niiden tulee lähteä laitumelle kuopimaan
lumen alta ravintonsa. Vaikein on hevosten toimeentulo keväällä.
Silloin niitten usein täytyy tyytyä levään, jota meri on rannalle
vierittänyt, ja nälkään nääntyäkin. Viime aikoina on hevosia aljettu
yhä enemmän kasvattaa maasta vietäviksi. Niitä viedään Skotlantiin ja
Englantiin, jossa niitä käytetään hiilikaivoksissa.

Tämmöistä on siis nykyisin jokapäiväinen elämä Islannissa. Saarensa
luonnonvarain turviin jätettynä väestö on melkoisesti muuttunut
entisestään. Sen on täytynyt oppia taistelemaan ankarampaa luontoa
vastaan kuin melkeinpä minkään muun kansan maanosassamme, lappalaisia
lukuunottamatta. Sen on täytynyt oppia tarkalleen käyttämään hyväkseen
kaikkea, mitä karu luonto tarjoo, ja toisilla tuotteilla korvaamaan
semmoisia, joita melkein kokonaan puuttuu, Tuskin voi siitä kuvaavampaa
esimerkkiä mainita kuin sen, että polttopuitten asemesta poltetaan
kuivatuita lintuja. Entinen sotainen rajuus on talttunut. Nykyinen
islantilainen on hiljainen, rauhallinen, jossain määrin umpimielinen,
niinkuin Suomenkin asukas, luonteensa pohjalla paljon surumielisyyttä.
Mutta siltä ei häneltä suinkaan puutu rohkeutta. Harvapa muu kansa
pienillä avoimilla veneillä ansaitsisi elatuksensa niin levottomalla
merellä.

Mutta vaikka islantilainen onkin vanhastaan muuttunut, niin on hänessä
vielä paljon samojakin ominaisuuksia kuin saaren ensimäisissäkin
asukkaissa. Runoutta suositaan vielä tänä päivänä samoin kuin
silloinkin, Ja Islannissa on jotenkin ennallaan säilynyt se vanha
kielikin, jolla Eddat ja muu sankarikirjallisuus on kirjotettu.

Islantilainen on keskikokoa, jotenkin lujarakenteinen, hartiat leveät,
lonkat kapeat, tukka vaalea ja silmät siniset. Näistä tunnusmerkeistä
hänet tunteekin germaaniksi, mutta rotu ei suinkaan ole puhdasta. Se on
enemmän sekaantunut kuin Skandinavian niemimaalla, sillä islantilaiset
hankkivat paljon orjia, varsinkin Irlannin kelttiläisiä, jotka
myöhemmin sekaantuivat heihin. Sen vuoksi tapaa saarella monenlaista
ulkonäköä. Kauniita eivät ole naiset sen enempää kuin miehetkään,
vaikka poikkeuksia tietenkin on. Miehillä ei ole varsinaista
kansallispukua, mutta yleinen vaateparsi kuitenkin on, leveät housut,
liivit ja lyhyt musta sarkatakki. Tämä puku tekee muukalaiseen
melkeinpä 'synkän vaikutuksen, mutta saaren mustien laavakenttien
ja harmaitten kallioseinämien kanssa se on kylläkin sopusoinnussa.
Varakkaammat käyttävät ulkomaalaisia kankaita. Omituisin osa miesten
puvusta on kengät. Ne valmistetaan parkitsemattomasta lampaan nahasta,
yhdestä ainoasta kappaleesta; ne ovat kuin lötöt ja sidotaan nauhalla
nilkan ympäri. Naiset käyttävät yleiseen kansallispukua, varsinkin
juhlapäivinä. Päässä on arkena sekä kotona että ulkona pieni musta
lakki, josta riippuu pitkä tupsu. Liivi on tumma ja piukka, mutta
edestä jotenkin alas auki leikattu, niin että valkoinen paidanröyhelö
kohoo esiin. Tämä avoliivi antaa islantilaisille naisille reippaan
ja soman ryhdin. Mutta juhlapäivinä Islannin naiset pitävät päässään
korkeata valkoista hattua, johon on kiinnitetty valkoinen huntu.
Vyötäillä pidetään kallisarvoista, hopealla ja kullalla helattua vyötä,
joka kulkee perheessä perintönä polvesta polveen.

Islannin eteläkärki on jotenkin samalla leveysasteella kuin Vaasa.
Pääkaupunki Reykjavik on Kokkolan tasalla. Pohjoisrantaa hipaisee
napapiiri, se siis on Rovaniemen tasalla. Islanti on siis kylläkin
pohjoinen maa, mutta meidän käsityksiemme mukaan ei kuitenkaan niin
pohjoinen, etteikö siellä voisi metsä menestyä. Meillähän metsää kasvaa
Lapin äärimmäisiä perukoita myöden. Varmaan Islannin metsättömyyteen
siis on toisia syitä. Niin tosiaan onkin. Metsän viihtyminen vaatii,
että kesällä tulee olla kolme tai neljä kuukautta verraten lämmintä
säätä, s.o. näiden kuukausien keskimäärän yli +10°; muut kuukaudet
saavat sitten olla kylmiä. Kesälämpimillä metsä kasvaa ja voimistuu.
Monenlaisine itsekehittämine suojakeinoineen se sitten kestää pitkänkin
talven pakkaset.

Islannissapa ei ole niin lämpösiä kesäkuukausia, vaikkei ilmanalan
keskilämpö olekaan alhaisempi kuin vastaavan leveysasteitten Suomessa.
Islannin kesä on viileä, kolkko ja tuulinen. Ainoastaan syvissä
laaksoissa ja vuonojen pohjukoissa on kesällä lämpöisiäkin päiviä,
mutta ne lyhyeen päättyvät, sillä Islannin taivas on paljon pilvisempi
kuin Suomen. Etelärannan keskilämpö on sama kuin Suomen etelärannan,
noin +5°. Pohjoisrannan keskilämpö on jotenkin sama kuin Lapin
eteläosien. Mutta kesällä on Lappi lämpöisempi maa kuin ainoakaan osa
Islannista. Talvella tosin Islanti, jonka kahden puolen Golf-virta
työntelee vettään pohjoista kohti, on Lappia lämpöisempi, yhtä
lämpöinen kuin meidän maamme lauhkeimmat osat, mutta talven Iauhkeus
ei korvaa kasvikunnalle sitä, mitä se kesän viileyden kautta menettää.
Kuitenkin kasvoi Islannissa siihen aikaan, kun se ensimäiset asukkaansa
sai, nykyistä enemmän metsää, mutta metsät hävitettiin, eivätkä ne ole
päässeet sen jälkeen uudestaan kasvamaan. Islantilaiset itse luulevat,
että saaren ilmasto on jonkun verran huonontunut historiallisella
ajalla.

Islannin vallitsevat tuulet ovat itätuulet, ja ne ovatkin saaren
verraten lauhkean ilmanalan ehto. Mutta usein sattuu myös pitkällisiä
pohjoistuulia ja länsituulia, ja ne ovat sitä kylmemmät. Pohjoistuulet
kuljettavat joka talvi paljon jäitä Islannin rannikolle, sekä
ajelehtivaa merijäätä että jäävuoria, ja usein sattuu kesälläkin, että
suuret jäälautat moneksi ajaksi saartavat koko pohjoisrannan. Silloin
on sillä puolella kesä tavallistakin viileämpi ja ainaiset sumut
peittävät maan ja sama ilmastonmuutos vaikuttaa, vaikka vähemmässä
määrässä, saaren muittenkin osien ilmastoon. Nälänhätä ja puute
ovat silloin lähellä. Vuoden keskilämpö saattaa toisina vuosina olla
neljääkin astetta tavallista alempi.

Islannin ilmanala olisi kuitenkin siedettävä, ellei se samalla olisi
niin tuulinen. Tyynet auringonpaisteiset päivät ovat poikkeuspäiviä.
Usein tuulet kiihtyvät kamaliksi myrskyiksi. Keskellä kesääkin saattaa
saaren äkkiä yllättää myrsky, jonka kamalasta voimasta meikäläisen
on vaikea saada käsitystäkään. Varsinkin länsirannalla on vuonoja,
joitten pohjukassa myrskyllä on sanomaton raivo. Semmoinen vuono on
Reykjavikin pohjoispuolella Hvalfjördur, ja varsinkin sen pohjukassa
oleva Thyrill-vuoren seutu. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla
myrskyä, johon hän niillä seuduin joutui kesäkuun puolivälissä:
»Kuvauksemme tuntuisi uskomattomalta, elleivät edellisetkin matkustajat
olisi nähneet samanlaisia myrskyjä. Jo aamulla, meidän matkaan
suoriutuessa, oli tuuli kova, mutta kun puolen päivän aikaan saavuimme
vuonon vedenjakajalle, niin tuuli yltyi niin kamalaksi, että sen
rajuutta on mahdoton sanoin kuvata. Tuskin pääsimme paikastakaan ja
hengitys kävi tukalaksi. Tilamme kävi suuressa määrin vaaralliseksi,
kun aloimme jyrkkää vuorenrinnettä laskeutua vuonon pohjaan. Myrsky
puhalsi kaakosta semmoisella voimalla, että se kiskasi erään
saattajamme satulasta ja uhkasi nakata hänet äkkijyrkänteen partaan
yli syvyyteen. Koko vuonon pinta muuttui myrskyn repimänä hienoksi
vesipölyksi, joka pilvenä kiiti tuulen mukana ja meille, jotka olimme
600 metriä korkealla vuoren kupeella, tuntui hienona sateena. Tässä
tuulen nostamassa pilvessä häälyi mitä ihanin sateenkaari, joka sillan
tavoin liitti yhteen vuonon molemmat rannat. Vielä iltapäivänkin myrsky
raivosi samalla voimalla, illalla se vasta alkoi asettua. Mutta noin
neljän peninkulman päässä tästä vuonosta oli rannikolla aivan tyyni.»

Varsinaisia hirmumyrskyjäkin sattuu, mutta onneksi kuitenkin harvoin.
Niitten voimasta kerrotaan, että ne kohottavat merestä suuria
vesipatsaita, paisuttavat rannat, patoavat jokia, niin että ne alkavat
juosta taaksepäin, pieksävät järvissä veden tomuksi, kaatavat huoneita,
nakkaavat kulkijan nurin ja pakottavat hänet käsin ja jaloin, kynsin ja
hampain pitämään maasta kiinni, jottei myrsky veisi mukanaan.

Sangen haitallinen on eräänlainen pyörretuuli, joka paljaista ylämaista
tupruttaa ilmaan hiekkaa, pölyä, hohkakiveä ja vulkanista tuhkaa ja
ajaa sitä paksuina pilvinä asuttuihin rantaseutuihin ja laaksoihin.
Koko ilma pimenee mustaksi tai ruskahtavaksi, tuskin eteensä näkee.
Pöly tarttuu vaatteisiin, sitä tulee silmiin, suuhun, sitä asettuu
paljaille ihopaikoille ja tunkeutuu suljettuihin astioihinkin, sillä se
pääsee melkein näkymättömistä raoista sisään. Se turmelee islantilaisen
niukat ruokavarat ja muuttaa maidon hänen maitokamarissaan iljettäväksi
liejuksi. Toisinaan kova myrsky repii tunturien kupeilta kiviäkin
matkaansa, vyöryttää suuremmat alas laaksoon ja kohottaa pienemmät
ilmaan, josta ne satavat rantamaassa laitumille.

Islannin ilmanala on verrattain sateista ja kosteaa. Syys ja talvi
varsinkin ovat sateiset, kevät ja kesä kuivemmat. Joka kolmas päivä
on sadepäivä, mutta pilvessä on taivas paljon enemmänkin. Aivan
päivänpaisteisia selkeitä päiviä on vain kesäsydännä. Sumut ovat
yleisiä; kun rannikolle ajautuu jäitä, ovat maat viikkoja yhteen
mittaan sumun kääreissä. Sumut ovat kylmät ja koleat. Mutta kun tuuli
kääntyy maan puolelle, niin ne hälvenevät. Silloin on maanrannoilla
usein kirkas sää, vaikka meri vähän matkan päässä on kauttaaltaan usvan
peitossa.

Islannin säitten omituisuuksia on, että samaan aikaan voi eri osissa
saarta vallita aivan erilaiset säät. Sama tuuli, joka yhdessä paikassa
on maatuuli, on nimittäin vastakkaisella, rannalla merituuli. Usein
vuorijonot kahden läheisen vuononkin välillä kokonaan kääntävät ilmat.
Vuorijonon tuulipuolella myrskyää ja sataa, tuulensuojan puolella on
tyyni ja kuiva ilma. Pohjoistuulilla on pohjoisrannalla sumuiset,
koleat säät ja kesälläkin voi sataa lumiräntää, etelärannalla sitä
vastoin ovat ilmat silloin selkeät ja tyynet. Etelätuulella taas on
etelärannalla sadetta, sumua ja tuulta, pohjoisrannalla taas selkeät
ja lämpöiset ilmat. Jos Islanti olisi lakeata maata, niin ei erotusta
sanottavasti tuntuisi, vaan sama sää kulkisi saaren poikki. Mutta
Islanti on kauttaaltaan korkeata, tuulien täytyy mereltä maalle
puhaltaessaan kohota melkoisesti. Kohotessaan ne jäähtyvät ja samalla
satavat alas kosteutta, ylämaasta taas alaspäin laskeutuessaan
lämpiävät ja kuivavat.

Mutta muutoin ovat Islannin säät tavattoman vaihtelevaiset. Kaiken
kesää sateet ja auringonpaisteet vaihtelevat niinkuin keväällä.
Keväällä ja syksyllä lisäksi sataa rakeita ja lunta, ja talvella taas
käy toisinaan ukkoset.

Islantilainen on sen vuoksi tottunut tarkkaan säänmerkkejä huomaamaan.
Hänen huomionsa enimmäkseen ovat sangen luotettavat. Mutta hänen
toimeentulonsa usein riippuukin siitä, että hän ajoissa osaa
ennustaa rajuilman ja kylmät ja varsinkin korjata heinänsä. Islannin
vapausajalla oli säänennustuksen taito suurimpia viisauden lahjoja.
Ilman tieto on ylen tärkeä kalastajillekin. Heidän täytyy voida
edeltäkäsin arvata myrskyt, sillä muutoin he pienissä aluksissaan
joutuvat merellä turmioon.

Vuodenaikain eroavaisuudet eivät ole Islannissa likimainkaan niin
jyrkät. Ennen vanhaan oli tapana vain erottaa talvi ja kesä. Huhtikuun
jälkipuoliskolla alkoi kesä, talvi lokakuun jälkipuoliskolla. Huhtikuun
18 ja 25 päivän välistä torstaita pidettiin »ensimäisenä kesäpäivänä»,
ja sitä vieläkin kautta saaren samana juhlitaan, vaikka kesä harvoin
silloin vielä on voimaansa näyttänyt ja lumimyrskyt ja pakkaset vielä
ovat tavallisia vieraita. Mainittuna torstaina on yhä vielä tapana
toivottaa toiselleen »hyvää kesää» ja antaa lahjoja, »kesälahjoja».
Silloin pannaan toimeen kaikenlaisia kisoja ja huveja taivasalla, jos
nimittäin sää on semmoista, että voidaan ulkona oleskella.

Huhtikuun lopulla on etelämaalla lumi tavallisesti sulanut laaksoista
ja ruoho alkanut orastaa. Pohjoisrannalla sitä vastoin on silloin
vielä paksut kinokset, jotka vasta kesäkuun lopulla merenrannaltakaan
katoavat. Mutta usein on kesä sangen lyhyt ja kylmä. Talvi alkaa
lokakuun loppupuoliskolla, tuoden mukanaan myrskyjä ja lumituiskuja ja
vahvat pimeät. Mutta milloin pohjoisrannalla on kesällä, vielä elokuun
lopullakin ajojäitä, silloin ei sillä puolella ole kesää kuin nimeksi,
toinen talvi melkein huomaamatta toistaan jatkaa. Merestä on silloin
usein hyvä saalis, mutta maalla tulee kato.

Ulkomaalaiset, jotka Islannissa käyvät ja enimmäkseen ovat kotoisin
paljon eteläisemmistä maista, ihailevat saaren outoja valaistuksia.
Pohjoisrannalla aurinko juhannuksen aikaan on vuorokauden umpeensa
taivaalla, matalimmillaan ollessaan näyttää paikallaan lepäävän meren
pinnalla, viileänä ja säteettömänä, kunnes se jälleen alkaa nousta
ja lämmittää. Etelämpänäkään ei kesällä ole yötä, iltaruskot sulavat
aamuruskoihin ja päivä liittyy päivään. Talvella on sitä mukaan
pimeätä, mutta Islannin ilman puhtaus vaikuttaa, että kuutamo talvella
on erinomaisen kirkas, niin kirkas, että sen valossa voi kirjaa lukea,
ja kuu silloin vuorostaan kiertää taivaan kantta niin, että se tuskin
ennättää ensinkään mailleen mennä. Ja pitkät hämärät jatkavat päivää,
niinkuin yleensäkin pohjoisissa maissa. Talviyöt eivät sen vuoksi ole
likimainkaan niin pimeät, kuin saattaisi luulla.

Mutta Islannin taivaalla on vielä toisia ilmiöitä, jotka täyttävät
muukalaisen ihmetyksellä. Aamuruskot ja iltaruskot ovat verrattoman
kauniit. Eräs tutkimusmatkustaja niistä kertoo: »Mutta aamu- ja
iltaruskot kieltämättä ovat Islannin ihanimpia ilmiöitä. Ei ainoastaan
se puoli taivaasta ole hehkuvissa väreissä, jolla aurinko nousee ja
laskee, vaan koko taivaankansi rusottaa kullankarvaisessa hohteessa ja
mitä ihmeellisimmät pilvimuodostukset kummine vaihtelevine värineen
vaivuttavat meidät sanattomaan ihailuun. Tuntuu siltä, kuin luonto
juhlapäivän aattona leikillä loisi taivaalle kaikenlaisia haaveellisia
ilmiöitä, huvittaakseen ihmistä milloin väännellyillä pilakuvilla,
milloin ilmavilla kaukomaisemilla. Ainoastaan se, joka on Sveitsissä
nähnyt Alppiruskon, voi saada likimain käsityksen Islannin aamu- ja
iltaruskoista. Mutta Islannin auringonlasku on verrattoman paljon
kauniimpi, sillä se ei tyydy vain korkeimpiin vuorenhuippuihin, kuten
Sveitsissä, vaan valaa purppuraisen rusotuksen koko maisemalle ja
kestää paljon kauemmin kuin Sveitsin ilmiö. Tosin Länsi-Islannin
korkein vuori, lumen ja jään peittämä Snaefellesjökul pitkällä
niemellään kohoo vain puolet siitä kuin Gotthardin vuori, mutta
sen sijaan rusottaa sen merestä kohoova keila ylt'yleensä auringon
laskiessa ja se on kaiken kaikkiaan näkö, jonka vertaista harvassa
muualla näkee. Juhannuksen aikaan se näkyy Faxavuonoon ihanimmassa
loistossaan. Jyrkästi eroaa häikäisevän valkoisesta Snaefellesjökulista
tumma kömpelö Esja, mustan basaltin päällä siellä täällä tähteitä
talven valkovaipasta. Sen takana kohottaa Akrafell rosoista lakeaan
ja parin saaren välitse soudellessamme näemme vielä, taaksemme
katsoessamme, etelässä Reykjavikin takaa Seltjarnarnesin pitkän
aaltoilevan tunturiselänteen, kaikki poistuvan auringon ruskoissa.
Niiden kaikkien valkoiselle otsalle päivä painaa jäähyväissuutelonsa
ja katoaa sitten Esjan taa, koko taivaankannen loistaessa ihanimmin
värein. Hiljaisuus on äänetön, äänetön kuin ainoastaan pohjolassa.
Airojen herättämät kareet vain lipottavat veneen laitaa vastaan,
muuta ei kuulu, joka häiritsisi tämän pohjanperäisen maiseman ylevää
hiljaisuutta. Tällä pohjolan levolla on joku sanomaton tenho. Sen
keskellä käsitämme, kuinka Islannin runoilijat siitä viehättyivät
lauluihin, jotka ovat pohjolan runouden jaloimpia tuotteita. Käännämme
jälleen veneemme maihin päin. Tuskin olemme jalkamme astuneet
kiviselle rannalle ja kääntyneet vielä kerran katselemaan tarumaisessa
valaistuksessa uinuvaa luontoa, niin huomaammekin tunturien hehkuvan
rusotuksen jo kaikkialta kadonneen, värikkäitten pilvien jo muuttaneen
lännen taivaalta idän taivaalle ja niitten joukosta auringon uudelleen
kohoovan taivaalle. Onkin jo aamu. Aurinko laski Esjan läntiselle
puolelle, sen itäiseltä puolelta se jälleen nousee, tuskin paria tuntia
kestäneen yön jälkeen. Ja tämä yökin oli valoisa kuin päivä.»

Monta muuta kaunista ilmiötä on Islannin taivaalla. Niistä saa
omituisen sielukkaisuuden ja ylhäisen haaveellisuuden saaren jylhä
ja synkkä luonto. Toisinaan näkyy auringon ympärillä yhdeksänkin
harha-aurinkoa kehineen ja kehänkappaleineen, usein on sekä auringon
että kuun ympärillä värikkäät sapet. Talvella ovat revontulet
harvinaisen loistavat ja suuressa määrin valaisevat talviöiden
pimeyttä. Omituinen, meillä tuntematon ilmiö on meriloisto, joka usein
näkyy rannikolla. Meren päällä silloin häälyy omituisia hohtavia
pilviä, jotka saavat valonsa meren loisteesta, fosforescensi-ilmiöstä.
Mutta islantilaiset kalastajat luulevat pilvien saavan valonsa suurien
rantaa lähestyvien silliparvien kajastuksesta. Erinomaisen kauniit
kangastukset kuuluvat niinikään Islannin luonnon viehätyksiin. Niitä
nähdään monessa paikassa sisämaassa, esim. Thingvalla-järven seuduilla.

Olemme tähän saakka oleskelleet ainoastaan rannikolla, jossa tunturien
juurella ovat alavat ruohomaat ja asutukset. Mahtavina muureina kohoo
kapeasta rantavyöstä saaren varsinainen runko. Koko sisämaa on laaja
ylänkö, lännestä matalampi, itäpuolelta korkeampi. Se on jotenkin
yhtenäinen kappale, vaikka tosin vuonot leikkaavatkin siihen syvälle
joka puolella paitsi etelärannalla, ja vuonojen päistä vielä laaksotkin.

Ainoastaan Lounais-Islanti on matalampaa maata. Siellä sen vuoksi
on asutuksia kauempanakin merenrannasta. Muutoin on koko sisämaa
kauttaaltaan autiota. Ilmanala, joka jo rannikolla on kolkkoa, on
sisämaassa niin kylmää, ett'eivät siellä viihdy muuta kuin kaikkein
vaatimattomimmat kasvit. Islannin sisäosat ovat autiointa, mutta
samalla ihmeellisintäkin erämaata, mitä niin pohjoisissa seuduissa
on koko maan pinnalla. Tuntureilla on laajat jäätiköt, joitten
rinnalla Norjan suurimmatkin jäätiköt jäävät vähäisiksi, ja niiden
rinnalla tulivuoria, laavaerämaita ja kuumia lähteitä. Maajää-ilmiöt
ja tuliperäiset ilmiöt ovat siellä ihmeellisemmässä yhteydessä kuin
missään muualla maan päällä.

Islanti onkin jo vanhastaan tunnettu tulivuoristaan, laavavirroistaan,
lämpöisistä lähteistään, lieju-vulkaneistaan ja maanjäristyksistään.
Ken ei olisi kuullut Heklasta ja Geisiristä. Jo keskiajalla Islannin
tulivuoret olivat maineessa kautta Europan. Niistä oli liikkeellä mitä
ihmeellisimpiä juttuja ja vanhoissa munkkikronikoissa ja teologisissa
kirjotuksissa erikoisella nautinnolla kerrottiin niistä kamalia
juttuja. Heklaa pidettiin helvetin porttina ja luultiin sen lieskassa
näkyvän tuomittujen sieluja, joita kärvennettiin helvetin tulessa.
Merimiehet väittivät nähneensä Islannin merellä aavelaivoja mustin
purjein, joissa kadotukseen tuomittuja sieluja vietiin Heklaan.
Melankhtonin vävykin kertoi vielä, että Heklan ympäristössä penikulman
piirissä saattoi kuulla, kuinka tuomitut sen sisässä vaikeroivat
pimeyden ruhtinaan heitä kiduttaessa. Heklan liekeissä luultiin
korppien ja aarnien lentelevän ja rääkyvän, ja kun niitä näkyi, niin
tiesi se sotaa tai murhaa. Tämä käsitys Islannin tulivuorista piti
kauan puoliaan, mutta saarella itsellään ne eivät ole antaneet aihetta
sanottaviin taikaluuloihin.

Islannin on olemassa olostaan kiittäminen etupäässä näitä vulkanisia
voimia. Se on rakennettu vanhoista ja uusista vulkanisista
kallioisista. Merenreunassa tunturien seinämät ovat selvään
portaalliset rakenteeltaan. Ne ovat muodostuneet laavapankoista, joita
eri aikoina on valunut päällekkäin. Lähes kahdeksasosa saaren pinnasta
on niin nuorien laavavirtain peitossa, ettei niille ole juuri mitään
vielä päässyt kasvamaan. Täysi kahdeksasosa on maajäätikköjen peitossa.
Loput sisämaan ylängöstä on soramaita, lentohietikoita, paljaita
kallioita ja tuntureita. Syvänteissä on siellä täällä järviä ja soita.
Ylängöillä ovat lumituiskut kesälläkin tavalliset ja säänmuutokset
tapahtuvat äkkiä ja rajusti. Ainoastaan neljästoista Islannin koko
pinta-alasta on alankomaata.

Suurin osa Islannista on muodostunut tummasta vuorilajista, jota
sanotaan basaltiksi. Kun purjehditaan pitkin Islannin rannikkoa,
varsinkin pitkin itärantaa, niin ovat basalttitunturien muodot hyvin
silmiin pistävät. Mahtavina, noin 600 metriä korkeina muureina ne
kohoovat rantavyöstä melkein äkkijyrkkään, päältä tasaisina, syrjässä
siellä täällä rotkoja ja torneja. Nämä tunturimuurit ovat rakennetut
sadastakin vaakasuorasta tai hieman kaltevasta kerroksesta, joita
toisinaan toisistaan erottaa ohuet punaiset saumat. Basalttikerrokset
ovat aikanaan olleet kukin vuorostaan sula laavavirta, joka on
tulivuorista valunut. Punaiset saumat taas ovat tulivuorenpurkauksissa
satanutta kuonaa ja tuhkaa. Basalttikerroksien syrjät vähän taantuvat
sitä myöden kuin muuri kohoo, niin että koko tunturiseinämä näyttää
suunnattomalta portaalta. Siitä syystä basaltteja ennen vanhaan
sanottiinkin »trapiksi», vaikka tämä sana on joutunut pois käytännöstä.
Alkuaan ovat basalttiylängöt olleet päältä aivan lakeat ja muodostaneet
tasangon, joka on hyvin monesta päällekkäin valuneesta laavavirrasta
vähitellen rakentunut. Vähitellen on meri aalloillaan murtanut
reunoja ja leikannut ne jyrkiksi. Vuonoja ja laaksoja on muodostunut
aaltojen ja jäävirtain vaikutuksesta, ja osaksi maan vajoamisenkin
kautta. Ylätasanko on sen kautta vähitellen jakautunut teräviin
selänteihin ja huippuihin, joista korkeimmilla on kesälläkin lunta.
Nämä basalttirannat ovat kolkon ja synkän näköiset, mutta vuonoissa
maiseman luonne on lauhkeampaa. Siellä on tunturien juurella matala vyö
ja mehevän vihannista niityistä loistavat talojen valkoiset päädyt.

Toisin paikoin basalttivuorien mustia värejä keskeyttää vaaleammat
rinteet ja kellertävät tai rusottavat kukkulat. Tämä vaaleampi väri
ilmaisee toista purkautunutta vuorilajia, jota sanotaan »liparitiksi».
Sitä on basaltin välissä siellä täällä, toisin paikoin suuriakin
aloja. Basaltti on tulivuoresta valuessaan verraten vetelää. Se
leviää sen vuoksi helposti laajalle alalle, jota vastoin liparitti on
kankeata ja jää suuriksi röykkiöiksi. Liparitti on hyvin vaihtelevaa
väriltään ja semmoiset vuoret, joissa se on vallitsevana, ovat sen
vuoksi merkillisen moniväriset ja kirjavat. Missä liparitti on nopeaan
jäähtynyt, siellä se muodostaa mustaa vulkanista lasia, »obsidiania»,
missä taas vesihöyryjen vaikutuksesta hyvin hottoa ja sienimäistä,
siellä sen väri on vaaleata. Semmoinen liparitti on jokaiselle
tunnettua hohkakiveä. Liparittilaavavirrat ovat etäältä nähden
kuin suuria pikimustia kivihiiliröykkiöitä. Pinta on lasiterävää,
kiiltävää ja kimmeltävää obsidiania, jonka väri jyrkästi eroo melkein
lumivalkoisesta hohkakivikuonasta. Mutta sisältä laavavirta on harmaata
taikka punaisenruskeata, ja pinta on täynnään suuria halkeamia, joita
erottavat toisistaan terävät lasiharjanteet. Moisen laavavirran poikki
on sangen vaikea kulkea. Syviä pimeitä rotkoja ja särmäisiä teräviä
lasisärkkiä on toinen toisensa vieressä ja kynsin hampain saa niissä
tepastella yli kulkiessaan. Toisin paikoin on liparittilaavavirroissa
suuria kallionkappaleita, jotka purkaus on puolisulaneina tuonut
mukanaan syvemmistä kerroksista. Semmoisia laavavirtoja on varsinkin
itärannalla.

Keskellä Islantia on vielä kolmannen laatuista kallioista, jota
sanotaan palagonittituffiksi. Se on vanhain tulivuorien purkamaa
tuhkaa ja kuonaa, joka on kiintynyt kiveksi. Tämän kallioisen muoto
ja väri vaihtelevat suuresti. Toiset tuffit ovat hyvin hienoa, toiset
karkearakenteista kiveä. Tavallisesti ne ovat väriltään ruskeanpunaisia
tai kellertäviä. Semmoiset tunturit, jotka ovat palagonittituffia, ovat
hyvin rapautuvia. Tuuli, sade ja pakkanen niitä helposti hajottavat.
Ne sen vuoksi enimmäkseen ovat matalia ja pyöreitä, jota vastoin
basalttikukkuloilla on terävät särmät ja huiput. Palagonittituffi
kulkee leveänä vyöhykkeenä saaren keskitse pohjoisesta etelään, ja
melkein kaikki nykyiset tulivuoret ovat tässä vyöhykkeessä. Niissä
seuduin, joissa perustus on tätä kallioista, on pinnalla sen vuoksi
paljon kraatereita, tavallisesti monta samassa jonossa, ja laavavirtoja.

Erinomaisen vaihtelevaisia ovat kaikessa kaameudessaan ne ilmiöt,
joita Islannin sisäosissa tapaamme. Kuumia lähteitä ja ilmaan
suihkuvia geisirejä on kautta maan. Niistä ovat molemmat geisirit
saaren lounaisosassa jo vanhastaan kaikille tuttavat. Ne ovat lähellä
melkoista Hvitaata, verraten matalalla lakeudella, jonka vesi-ilmiöissä
joka puolella näkee maanalaisen tulen vaikutuksia. Maasta kohoo
valkoisia höyrypatsaita ja pieniä matalia vesisuihkuja, mutta molemmat
pääsuihkut ovat verraten harvoin toimessa ja näyttävät aikovan kokonaan
asettua. Ne maanalaiset voimat, jotka kautta vuosisatain ja ehkä
vuosituhansienkin ovat Isoa geisiriä ja Strokkuria voimassa pitäneet,
ovat uupumassa. Iso geisiri useimmiten pettää matkailijat, jotka
nykyisin sen luo tulevat, ja ainoastaan keinotekoisella ärsytyksellä se
saadaan purkautumaan. Jos nimittäin geisirin kitaan nakataan melkoinen
määrä saippuaa, niin seuraa siitä purkaus. Nämä kuumat suihkulähteet
ovat syviä kirnuja maan pinnassa, joitten seinät ovat piittyneet
sileäksi vahvaksi kivennäiskuoreksi. Niitten vesi on pinnaltaan
kiehuvaa ja sitä kuumempaa kuta syvemmällä. Syvemmällä nimittäin
päällä olevan veden paino estää vettä höyryksi muuttumasta. Mutta kun
alempien vesikerroksien kuumuus kohoo niin korkeaksi, että sittenkin
vettä muuttuu höyryksi, niin tämä höyry kohottaa päällä olevaa
vesipatsasta. Alempien vesikerroksien kantama kuorma samalla vähenee,
ja seuraus siitä on, että suuret määrät ylikuumaa vettä äkkiä kuin
räjähdyksen kautta muuttuu höyryksi. Vesi syöksyy päällä olevan veden
läpi ja sinkoo ilmaan korkeana suihkupatsaana, taikka lukemattomina
säteinä, mukanaan suuria pyöreitä höyrypilviä. Toisinaan säde kohoo
kolmekymmentä metriä korkealle ja korkeammallekin. Purkaus uudistuu
monta kertaa yhteen mittaan, kunnes kirnussa voimat ovat tasaantuneet
ja vesi jälleen asettuu hiljalleen poreilevaksi pinnaksi odottamaan
uutta purkausta, johon voi kulua viikkoja. Ilmiö on suurenmoinen, ja
ne onnelliset, jotka sattuvat sen näkemään, saavat siitä elinajakseen
muiston. Saippualla on se vaikutus, että se voi ärsyttää purkaukseen,
ennenkun jännitys on kohonnut niin korkeaksi, että se luonnostaan
tapahtuu, mutta silläkin keinolla on rajansa, ja saippuan käyttämisen
jälkeen kuluu entistä pidempi aika, ennenkun luonnollinen purkaus
uudistuu.

Ison geisirin vieressä on matala Pikku geisiri, jonka purkaukset eivät
ole kuin vähäpätöisiä ison rinnalla, mutta joka sen sijaan toimii
säännöllisesti kuin kellolaitos. Se on erinomaisen soma, vaikk'ei
jätäkään yhtä mahtavaa vaikutusta kuin iso naapuri, jonka purkauksille
vielä ankara maanalainen meteli, jyrinä ja kumeat pamaukset antavat
mahtia.

Vieressä on vielä kolmas geisiri, »Strokkur» nimeltään, joka aikanaan
oli milt'ei Isoakin geisiriä mahtavampi. Se taas oli merkillinen siitä,
että sen saattoi ärsyttää keinotekoisella tavalla purkaukseen, kun sen
alaspäin kapenevaan kirnuun syyti kaikenlaista rojua, maata, turpeita
ja kiviä. Kun kirnu siten oli alapäästä tukittu, niin ei tavallisesti
tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkun Strokkur kamalalla ärjynällä ja
maanalaisella jyrinällä syyti suihkunsa ja höyrypilvensä suunnattoman
korkealle ilmaan, karistaen samalla kurkustaan kaikki liika-aineet,
mitä siihen oli vieritetty. Ilmiö tuotti niille, jotka sen näkivät ja
jotka vallattomuutensa kautta olivat olleet hirviön raivonpurkaukseen
syypäät, vilpitöntä iloa. Joskus sattui Strokkurin kitaan putoamaan
lehmä, lammas tai hevonenkin, tarkastellessaan liian syvissä mietteissä
laidunta, taikka ehkä yrittäessään kirnusta vettä juoda. Kauaakaan
ei tarvinnut odottaa, ennenkun Strokkur suurella raivolla ja melulla
nakkasi elukan takaisin maan pinnalle ja aina valmiiksi keitettynä.
Mutta Strokkuria lienee niin paljon näillä ärsytyksillä kiihotettu,
että se lopulta vihasta halkesi. Kirnun seinät arvatenkin liian
suuresta höyrypaineesta särkyivät. Sen jälkeen se on ollut alallaan
ja nykyisin saa sen kitaan syytää vaikka kuinka paljon turpeita ja
kiviä, ilman että hirviön uni häiriytyy. Vesikin on jäähtynyt, vaikkapa
pakkanen ei vielä pääsekään sen pinnalle kanttaan rakentamaan.

Tavallisia kuumia lähteitä on Islannissa lukemattomia, jotka eivät
suihkua. Muun muassa on Reykjavikin laidassa kuuma lähde, jossa
kaupunkilaiset pesevät pyykkinsä, tarvitsematta ensinkään pitää huolta
veden lämmittämisestä.

Kuumat lähteet ja suihkut ovat viattomia ilmiöitä. Viattomia ovat
hiilihappolähteetkin, vaikka ne, samoin kuin edellisetkin, todistavat
seudun tuliperäisyyttä. Hiilihappolähteitä on varsinkin sillä niemellä,
joka on Faxa-vuonon pohjoisena laitana. Vielä lähempää sukuperää
tuliperäisten ilmiöitten kanssa ja kaiken kaikkiaan niitten ikävimpiä
ilmauksia ovat rikkilähteet. Kuumilla rikkilähteillä on suuri teho
kallioisiin. Ne liuottavat kivennäiset ja muodostavat niistä aivan
uusia lajeja. Niitten seuduilla sen vuoksi on kiehuvia liejuallikoita,
jotka ovat iljettäviä nähdä. Islannin sisäosissa ovat eräässä seudussa,
jossa harvoin käy ihmisiä, suurimmat kaikista liejuvulkaaneista.
Ne ovat Kerlingar-tunturien seuduilla ja löydettiin vasta muutama
vuosikymmen takaperin.

Kerlingar-tunturit ovat vaaleata liparittia ja noin 1,000 metrin
korkuiset. Ne ovat sen vuoksi osaksi maajäätiköitten peitossa ja
siellä täällä valuu laaksoihin pieniä glaciereja. Thoroddsen, Islannin
maantieteen ja geologian kuulu tutkija, kertoo käynnistään näillä
tuntureilla:

»Asuttuamme melko pitkän ajan teltoissa ylängöllä, tunturien
läheisyydessä, lähdimme niitä tarkemmin tutkimaan. Vaikean ratsastuksen
jälkeen pitkin Kerlingar-tunturien huimaavan syvien rotkojen partaita
saavuimme eräälle vuorenharjanteelle, joka yhdistää tunturin molemmat
pääjonot. Sen päältä oli erinomainen näköala ylänkömaan yli ja yli
sen reunojenkin aina merelle saakka, ja toiselle taholle yli sisämaan
jöökulimaisemien. Mutta kaikkein ihmeellisin oli lähin ympäristö.
Tunturien halki kulkee pohjoisesta etelään päin useita syviä rotkoja ja
laaksoja, jotka haarautuvat kuin puun oksat yhteisestä pääsuunnasta.
Näillä laajalti haarovilla laaksoilla on aivan omituinen ulkonäkö. Ei
missään näy vähintäkään kasvullisuuden merkkiä, mutta siitä huolimatta
tunturien kupeet, loivemmat rinteet ja laaksot loistavat mitä
räikeämmin värein. Silmiä häikäisee, niin räikeässä ja ristiriitaisessa
sekasotkussa on siinä valkoisia, keltaisia, punaisia, vaaleanpunaisia,
sinisiä ja viheriäisiä laikkoja sikin sokin. Joka kuopasta, joka
rotkosta kohoo ilmaan suuria höyrypatsaita, ja syvyydestä kuuluu
lukemattomista höyrysuihkuista ainaista pihinää ja vonkunaa.»

»Päästäksemme alas näihin laaksoihin meidän täytyi kulkea erään
jäätikön poikki, jossa oli paljon halkeamia. Halkeamien yli täytyi
ryömiä lumisiltoja pitkin. Tuliperäinen toiminta oli vilkkain lännen
puolen laaksoissa. Maaperä on niin kauttaaltaan pehmennyt, että täytyi
kulkea suurimmalla varovaisuudella, jos mieli eteenpäin päästä.
Jos kavala kuori pettää, niin että jalka sen läpi solahtaa kuumaan
liejuun, niin jalka palaa ja kuumat höyryt voivat keittää miehen
siihen paikkaan. Laaksossa tapaamme paljon kiehuvia liejupatoja,
missä sinisiä, missä viheriäisiä, missä keltaisia, valkoisia,
harmaita ja punaisia. Lukemattomista lävistä ja halkeamista kohoaa
kihiseviä höyrypatsaita ja toisinaan sekaantuu ilmaan tukahuttava
rikinhaju. Korkeassa savikummussa huomasimme paria metriä leveän
aukon, josta vastaamme puhalsi tukahuttava katku ja höyry. Pidin
lämpömittariani hetkisen höyryssä ja se osotti paikalla 60° C. Höyry
puhkui aukosta sysäyksittään, ja piti varoa, ettei joutunut liian
lähelle, sillä se olisi helposti keittänyt miehen. Mitä lävessä
oli, sitä oli mahdoton päästä näkemään, mutta se näytti alaspäin
laajenevan. Varmaan oli sen pohjalla laaja liejuallikko, sillä
syvyydestä kuulimme kumeaa jymyä, ja kun siellä kiehuvat liejukuplat
räjähtivät rikki ja liejuaallot läikkyivät onkalon seiniä vastaan, niin
tärisi maa ja aukosta syöksyi tukahuttavia höyryjä. Vähän alempana
tätä liejuallikkoa puhaltaa eräästä halkeamasta valtava höyrypatsas
niin korvia huumaavalla jymyllä, ettemme voineet kuulla toistemme
huutoa, vaikka seisoimme aivan rinnakkain. Kallioiset ovat näissä
laaksoissa kauttaaltaan pehmenneet ja liuenneet puoliveteliksi,
muuttuneet saveksi, ja maanpinnalla on kaikkialla keltaista rikkiä ja
valkoista 'suolakiteymää'. Samanlaisia ilmiöitä tapaa saaren muidenkin
liejuvulkanien eli 'solfatarien' luona, kuten Myvatnin seudussa
saaren pohjoisosassa ja Reykjanesin niemellä, joka on kauttaaltaan
tuliperäinen, nuorien laavakenttien peitossa, mutta ne eivät missään
ole niin suurenmoisia kuin Kerlingar-tuntureilla.»

Tulivuoret yleiseen ovat rivittäin maanhalkeamilla semmoisilla
seuduilla, joissa maa on vajonnut. Islannissa niitten esiintyminen
halkeamilla varsinkin on selvä, ja monessa kohden saattaa siellä tutkia
itse vulkanista halkeamaa. Lisäksi ovat saarella edustettuina melkein
kaikki vulkanimuodot, niin että harvassa paikassa maanpinnalla tätä
ilmiötä voidaan yhtä monipuolisena tutkia kuin Islannissa.

Tulivuorenpurkaukset alkavat maanjäristyksillä, maanalaisten voimien
jännityksen käydessä niin suureksi, että ne alkavat murtaa itselleen
pinnalle tietä. Maakuoreen syntyy halkeamia, ja kun nämä ulottuvat
kyllin syvälle, aina sulaan kivennäiseen eli magmaan saakka, niin
purkautuvat alla olevat sitkeät kivennäiset maan pinnalle sisältämiensä
kaasujen vaikutuksesta, nämä kun paineen vähentyessä äkkiä pääsevät
laajenemaan. Kaikki purkaukset sen vuoksi alkavat räjähdyksillä, joita
seuraa tuhka- ja kuonasade. Laava alkaa tämän jälkeen rauhallisesti
valua esiin halkeamasta, mutta silloin tällöin keskeyttävät laavan
virtausta uudet tuhka- ja kuonasateetkin, kun tapahtuu uusia
kaasuräjähdyksiä. Kun purkausta samasta aukosta kestää kyllin kauan,
niin kasvaa aukon ympärille vähitellen keilamainen kukkula, jonka
keskellä purkausaukko on.

Semmoinen on se tulivuorimuoto, joka yleisimmin tunnetaan. Semmoinen on
esim. Vesuvio. Mutta on useita muitakin tulivuorimuotoja.

Keilamaiset tulivuoret ovat rakentuneet tuhkasta, kuonasta ja
laavasta, joita on päällekkäin kerros toisensa päällä. Niitten
rinteet ovat sangen jyrkät. Semmoisia tulivuoria ei Islannissa ole
monta, korkeintain kymmenkunta. Keilavuori on Islannin korkein
kukkula, Oraefajöökul, joka kohoo Vatnajöökulin laidassa, saaren
kaakkoisrannalla. Sen laki on, niinkuin nimikin osottaa, maajäätikön
peitossa. Jotkut toisetkin saaren korkeimmista vuorista ovat
samanlaisia, osaksi sammuneita, osaksi yhä toimivia tulivuorikeiloja.
Hekla, Islannin rajuin tulivuori, on samanlainen rakenteensa puolesta,
vaikka muotonsa puolesta erilainen. Se on nimittäin pitkäveteinen
harjanne, joka on pitkin pituuttaan haljennut. Halkeamalla on monta eri
purkauskitaa.

Paljon tavallisempia ovat Islannissa laavakummut — kummun nimi tässä
osottaa vain muotoa, eikä kokoa, sillä monet niistä ovat valtavia
tuntureita. Ne ovat samanlaisia kuin Sandwichin saarien suuret
tulivuoret, kohoavat hyvin verkalleen, kilpimäisesti, ympäristöstään,
ja ovat laajuuteensa verraten matalat. Tunnetuimpia niistä on jo
vanhastaan Skjaldbreid Thingvallan lakeuden syrjässä, laellaan hohtava
valkoinen jäälakki. Semmoisille kukkuloille voi helposti ratsastaa
hevosella. Niitten kupeet ovat muodostuneet poimuisesta, pankkoisesta
laavasta, jossa on paljon luolia. Krateri on kukkulan keskellä ja
siitä usein haarautuu eri tahoille säteettään laavaluolia, joitten
katto toisin paikoin on murtunut, niin että niihin on mahdollinen
päästä. Näitten maanalaisten käytäväin katosta riippuu ihmeellisiä
jähmettyneitä laavapuikkoja, joitten punaiset ja siniset värit
elähyttävät luolan mustia seiniä. Toisin paikoin nämä maanalaiset
laavaojat ovat luhistuneet kokoon, toisin paikoin taas muodostavat
laajoja onkaloita. Kumputulivuorien laella on hyvin laajat pyöreät
ja pitkulaiset purkausaukeamat, joiden pohja aikanaan on ollut
sulana palavana laavajärvenä, samanlaisena kuin Kilauea Sandwichin
saarilla. Mutta Islannin laavajärvet ovat nykyisin jäähtyneet. Mutta
jäähtymismuodostuksista näkee, että niissäkin laava on milloin
kohonnut, milloin laskeutunut, ja toisinaan on laava vuolaina virtoina
vuotanut järven reunain yli tunturin kupeille. Paikoittain on
laavajärven jähmettynyt pinta myöhemmin uudelleen sulanut ja siten on
kraaterin tasaiseen pohjaan muodostunut syviä kattilamaisia kitoja.
Islannin koillisosassa on Odaadahraun, saaren suurin laavaerämaa,
syntynyt tämänkaltaisten kumputulivuorien purkauksista. Suurin niistä,
Trölladyngja, on lähes 1500 metriä korkea ja puoltatoista penikulmaa
leveä. Niitten kukkuloilta on laajat näköalat laavaerämaan yli, ja
kolkompaa, kaameampaa maisemaa ei maailmassa ole monta.

Pitkät krateririvit samalla purkaushalkeamalla ovat niinikään Islannin
vulkanisten ilmiöitten omituisuuksia. Pitkin koko vulkanista halkeamaa
on rakentunut kuonasta ja laavasta riviin keiloja purkausaukkoineen.
Toisinaan on monta krateria ollut samalla haavaa toimessa, toisinaan
taas ne ovat toimineet peräkkäin. Sula magma valuu maan pinnalle niistä
osista halkeamaa, joissa pääsy on helpoin, ja niihin kohtiin sitten
muodostuu vakinainen krateri ja keila. Tämmöisessä krateririvissä
keilat ovat vain sataa puoltatoista metriä korkeat, useimmat sitäkin
matalammat. Ne voivat muodoltaan olla hyvin vaihtelevia. Toisin
paikoin on, purkausaukon vähitellen vaeltaessa, muodostunut laajempia
krateri-kehävuoria. Pisin historiallisella ajalla purkautuneista
kraterijonoista on Skaftaan luona Vatnajöökulin lounaisrannalla. Sillä
oli v. 1783 kamalan raju purkaus, rajuin ja tuhoisin tulivuorenpurkaus,
mitä Islannissa on milloinkaan ollut. Skaftaan krateririvi on lähes
30 kilometriä pitkä ja sillä on satakunta eri suuruista krateria.
Islannissa on monta valtavan pitkää kraterijonoa, mutta on samalla
aivan vähäisiäkin, ikäänkuin luonnon valmistamia leikkikaluja tai
opetusvälineitä. Odaadahraunissa on eräs kymmenen metrin mittainen
vulkaninen halkeama, jolla on 12 pientä krateria, suurin niistä vain
metri läpimitaten.

Vielä on Islannissa paljon purkaushalkeamia, joista laava on suorastaan
esiin virrannut, muodostamatta mitään varsinaista tulivuorta. Monet
näistä halkeamista ovat pienet, mutta etelärannikolla on eräs
halkeama, Eldgjaa (tulirotko) nimeltään, joka on noin 25 kilometriä
pitkä. Se on halkaissut matkallaan monta tunturia. Rotkon syvyys on
noin 120-150 metriä, seinämät äkkijyrkät. Seinämien reunalta kaatuu
korkeita könkäitä rotkon syvyyteen. Tämä halkeama on kolmesta kohdasta
valanut reunansa yli suunnattomia laavamääriä, laava on virrannut alas
alankomaille ja muodostanut suuria, noin 500 neliökilometriä laajoja
laavajärviä. Semmoista purkaushalkeamaa ei ole, mikäli tiedetään,
missään muualla maan pinnalla. Reykjanesilla on niinikään useita
purkaushalkeamia, vaikka ne ovat paljon pienemmät.

Vielä on Islannissa siellä täällä suuria kattilamaisia syvennyksiä,
jotka ovat syntyneet vulkanisten räjähdysten kautta. Myvatnin seudulla
pohjoismaalla on semmoinen purkausaukko, joka heräsi toimeen v. 1724.
Se tosin pian, päällä olevan maan ilmaan räjähytettyään ja jonkun
verran allaan olevia kaasuja tyhjennettyään, taas vaikeni, mutta
se oli kuin varotusmerkki, jonka jälkeen kaikki muut sen seudun
tavattoman lukuisista vulkaneista alkoivat toimia, raivoten viisi
vuotta, ennenkun asettuivat. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua tämä
krateri oli muuttunut suureksi kiehuvaksi liejukattilaksi, josta
kohosi tukahuttavia katkuja. Mutta viime vuoden keskivaiheilla
se oli jo rauhallinen viheriävetinen järvi, joka ystävällisine
uinuvine pintoineen oli kokonaan unohtanut kamalan menneisyytensä.
Odaadahraunissakin on samanlaisia räjähdysaukkoja, joista useimmat
nykyään ovat pyöreinä järvinä.

Islannin tulivuorissa tapaamme niin ollen mitä suurimman vaihtelun, ja
tuskin on maata, jossa tätä suurta luonnonilmiötä voisi monipuolisemmin
tutkia verraten suppealla alalla. Toisin paikoin on kaikennäköisiä
purkausaukkoja, keiloja ja kehävuoria niin taajassa, että maisema
korkealta katsoen muistuttaa kuumaisemaa. Tosin ovat kuun kehävuoret
paljon laajemmat, mutta melkoisia on Islannissakin. Suurin on Askan
kehävuori Odaadahraunissa. Sen keskellä oleva krateri on noin 50
neliökilometriä laaja. Myvatnin seudussa on eräs tunturi, jolta näkee
kuukarttaa muistuttavan maiseman ympärillään. Vielä luonteenomaisempia
ovat ne maisemat, jotka ovat Vatnajöökulin länsipuolella. Se seutu
onkin Islannin tuliperäisimpiä. Toinen mahtava krateri on toisensa
vieressä, useimpien pohjalla nykyisin järvi. Korkeimmalta keilalta on
hyvä näköala koko seudun yli. Monet pienemmistä järvistä ovat syvällä
kattilamaisissa kraterikuopissa, melkein näkymättömissä. Suuremmat
järvet ovat syntyneet sen kautta, että kaaren muotoiset kraterikehät
ovat yhteen solmiutuneet. Niitten vihertäviä pintoja hohtaa sysimustain
laavakallioitten, ruskahtavain tuhkakukkulain ja punaisten kuonakasain
keskeltä.

Islannin tulivuorien luku on hyvin suuri. Keilamaisia on 8,
laavakumpuja 16, 83 suurempaa kraterijonoa, mutta yksityisien
kraterien luku nousee pariin kolmeen tuhanteen. Näistä tulivuorista
on 25 ollut toimessa historiallisella ajalla, toiset ainoastaan yhden
ainoan kerran, toiset, varsinkin Hekla, usein. Heklalla on ollut
historiallisella ajalla 18 purkausta, niistä toiset ylen rajuja ja
tuhoisia. Heklan jälkeen, joka on saaren lounaisosassa melkoisen matkan
päässä rannikolta, on Katla ollut useimmin äänessä. Sillä on ollut 13
purkausta.

Kaikki nämä tulivuoret ovat aikain kuluessa purkaneet pinnalle
suunnattomat määrät laavaa, ja Islannin laava-alueet ovatkin
sen vuoksi tavattoman laajat. Ne ovat suurina laikkoina maan
sisäosissa tulivuorien ympärillä. Useimmat niistä ovat syntyneet jo
esihistoriallisella ajalla. Mutta on historiallisellakin ajalla valunut
suunnattomia määriä sulaa kivennäistä, varsinkin Skaftaan kraterijonon
purkauksessa v. 1783. Purkausta kesti yhtä mittaa neljä tai viisi
kuukautta ja purkautunut laava on arvosteltu noin 400 miljardiksi
kuutiojalaksi, samaan aikaan purkautunut tuhka ja kuona 100 miljardiksi.

Ylämaassa laavamaat ovat melkein aivan paljaat. Mutta lähempänä
merenrantaa niille on rapautumisen kautta syntynyt joku verta
maakamaraa, jossa kanerva ja pensaikko on versonut. Tuskinpa on
helppoa löytää autiompaa ja kamalampaa maisemaa, kuin laavamaat
saaren sisäosissa. Odaadahraunin tuntureilta on näköalat, jotka
eivät helposti unohdu näkijän mielestä. Maanpinta on, niin pitkältä
kuin katse kantaa, sysimustana jähmeän laavan peitossa. Ainoastaan
siellä täällä punertavat kuonakasat ja ruskeat tuffitunturit rikkovat
sen yksitoikkoisen tumman värisävyn. Etelässä siintää Vatnajöökulin
kimalteleva jäälakki ja itäisillä ilmoilla lepää sen puolen laajoilla
lentohiekkamailla kellertävän ruskeita tomupilviä. Ei missään näy
vähintäkään elon merkkiä ja painostava hiljaisuus lepää luonnossa.

Vaikka sademäärä on niin runsas, niin ei Islannin laavamaissa
kuitenkaan ole juuri ensinkään vettä. Vesi valuu nimittäin huokoisen
laavan läpi, vuotaakseen vasta laavamaan reunalla maan pintaan
lukemattomina kirkkaina lähteinä, joista suuret joet saavat alkunsa.
Laavaerämaitten lukemattomat kolot ovat tavallisesti täynnä hienoa
lentohiekkaa, joka suurimmaksi osaksi on vanhaa vulkanista tuhkaa.
Hiekkamyrskyt näissä kamalissa erämaissa ovatkin sen vuoksi sangen
pelottavat. Matkustaja joutuu synkeään pimeään, jossa ei näe mitään,
hevosia on mahdoton ohjata, kun hiekka ja sora lentää ajajan silmiin,
ja hieno pöly tunkeutuu vaatteittenkin läpi ihoon saakka.

Laavavirtain pinta on erinomaisen vaihteleva. Toisin paikoin se
on virran yläpäästä kovin röykkiöistä, mutta alempana levinnyt
laavajärveksi, jonka pinta sitten on halkeillut teleiksi, niinkuin
jäätelit murtuneella selänrannalla. Röykkiöinen laavapinta on
täynnään lukemattomia huokoisia, hauraita ja kiliseviä laava- ja
kuonakappaleita, ja laavalohkareet ovat asettuneet mitä omituisimpiin
asennoihin. Kun sula laavavirta pinnalta nopeammin jäähtyy, niin sen
hauras kuori pitää ihmeellistä ryskettä alla olevan sulan laavan
valuessa eteenpäin. Kuori vuorottain murtuu ja sulaa ja jälleen
jähmettyy ja lopulta se muodolleen jäädessään on kuin myrskyn
myllertämän meren pinta. Semmoiset laavavirrat eivät yleensä ole
laajoja. Tasangolla ne ovat kuin korkeampia raunioharjanteita.
Semmoisen laavavirran poikki on vaikea kulkea. Laavalohkareet ovat
niin löyhässä tasapainossa, että pieninkin kosketus saa ne vierimään.
Kulkija joka hetki kompastelee laavalohkareitten keskellä, suistuu
niitten välisiin rotkoihin ja ylös kämpiessään repii kätensä ja
vaatteensa lukemattomissa terävissä särmissä ja kulmissa.

Suuret laavaerämaat ovat enimmäkseen muodostuneet laavalaatoista,
jotka toisin paikoin ovat tasaiset kuin huoneenpermanto. Mutta
tavallisemmin nekin ovat ristiin rastiin murtuneet ja halkeilleet.
Sileällä pinnalla näkyy joka puolella laavapoimuja, jotka ovat
taipuneet pitkiksi kaariksi sen mukaan kuin sitkeä aine on liikkunut,
ja näyttävät melkein köysiltä. Useimmissa paikoissa on alkuaan
tasainen pinta jäähtyessään vajonnut ja murtunut, halkeillut suuriksi
kappaleiksi. Sen kautta on pinta käynyt sangen epätasaiseksi, siinä
on lukemattomia pieniä huippuja, syrjiä, pankkoja ja kattilamaisia
kuoppia. Se on kuin vuonossa jään pinta, kun se ankaran aallokon
murtamana on äkkiä uudelleen jäätynyt. Toisin paikoin laava-aallot ovat
parinkin kymmenen metrin korkuiset, mutta enimmäkseen ne kuitenkin
ovat paljon matalammat. Mutta ympäristönsä vajotessa ne ovat keskeä
haljenneet ja näyttävät sen vuoksi etäältä nähden haljenneilta
kuplilta. Mutta sitä ne oikeastaan eivät ole, sillä ne eivät ole
syntyneet siten, että olisivat kohonneet varsinaisesta pinnasta, vaan
päin vastoin ne ovat jääneet onnelle pinnan vajotessa. Laavavirran
pinta jäähtymisen edistyessä vajoomistaan vajoo, kun vereksen laavan
valuminen purkausaukosta taukoo. Suurien vulkanikukkulain rinteillä on
tavallisesti vielä erästä omituisen näköistä laavaa. Se on pinnaltaan
täynnään poimuja, jotka ovat mitä ihmeellisimmin vääntyneet, monella
tavalla yhteen kietoutuneet ja takkuuntuneet solmuiksi ja kimpuiksi,
joitten pinta kuitenkin on sileätä kuin jähmettyneen pien.

Laavamailla on tavattoman paljon luolia ja halkeamia. Kun nimittäin
pinta jäähtyy, niin se alla olevan sulan laavan valuessa pois jää
onnelle, niin että kuoren alle syntyy suuria onkaloita. Toisinaan on
sula laava kuoren alla pitkät ajat juossut samaa uomaa pitkin, ja siten
on laavan alle syntynyt pitkiä luolia. Sillä tavoin todennäköisesti
on muodostunut Islannin suurin laavaluola, Surtshellir. Se on eräässä
suuressa laava-alueessa saaren länsirannikolla, muutama kymmenkunta
kilometriä Faxavuonon pohjukasta maan sisään päin. Tämä laavamaa on
melkein aivan vaakasuoraa tasankoa, eikä luolaa voisi mistään aavistaa,
ennenkun tulee kaivontapaisen äkkijyrkin seinämin suistuvan aukon
partaalle, joka on syntynyt sen kautta, että laavaluolan katto siltä
kohdalta on luhistunut ja sortunut. Surtshellir, joka on saanut nimensä
Surtur nimisestä jättiläisestä, on yli puoltatoista kilometriä pitkä,
noin kymmentä metriä korkea ja viittätoista metriä leveä. Katto on
kolmesta kohden sortunut. Kahden aukon seinämät ovat äkkijyrkät, niin
että niistä on mahdoton luolaan laskeutua. Luolasta haarautuu useita
sivuluolia ja siinä on pieniä jähmettyneitä laavajärviä. Luolan päässä
on pieni jääkellari, jossa on somia jääpatsaita ja valtavan suuria
jääpuikkoja. Siinä lämpötila kautta vuoden on jäätymäkohdan alapuolella
ja vesi kihoo sisään katossa olevista pienistä halkeamista. Seinämät
ovat jääpuikkojen peitossa ja siellä täällä on somia jääkukkasia:
Soihtujen valossa luola kimaltelee ja säteilee kuin Aladdinin lumottu
jalokiviluola. Mutta Surtshellirissä on vaikea kulkea, sillä luolan
permanto on täynnään katosta lohkeilleita teräväsärmäisiä paasia,
joitten yli on nelinkontin ryömittävä. Kaikesta päättäen luola on kauan
ollut sulan laavan laskuväylänä. Sen rakenne on hyvin säännöllinen,
seinämät toisin paikoin näyttävät ihmiskäden työltä. Surtshelliriin
liittyy paljon kansantarinoita. Ennen vanhaan siinä sanotaan
oleskelleen henkipattoja ja rosvoja.

Mutta kaikissakin laavamaissa on samanlaisia luolia sadottain, vaikka
ne ovat paljoa pienempiä. Niitten seinät ovat usein kauttaaltaan
vulkanisen lasin silaamat ja katosta riippuu mitä ihmeellisimpiä
punaisia laavapuikkoja. Monessa paikoin on laavamaissa kattilan
tapaisia kuoppia, jotka ovat syntyneet jonkun onkalon sortumisen
kautta. Alemmissa seuduissa on näissä kuopissa usein verraten
erinomaisen runsas kasvillisuus. Laavamaat rotkoineen ovat kettujen
mieluisimpia tyyssijoja. Sieltä ne tekevät hyökkäyksiään talonpoikain
lammaslaumoja vastaan. Ne tarjoovatkin revolle lukemattomia koloja,
käytäviä ja rotkoja suojapaikoiksi, joten ketut toisissa seuduissa
ovatkin lisääntyneet, niin että niitä on tuhansia. Ne ovat koko seudun
maanvaivana. Niitä on koetettu hävittää ampuma-aseilla ja myrkyllä,
mutta huonolla menestyksellä.

Paitsi edellä mainittuja halkeamia, jotka ovat syntyneet laavamaitten
jäähtymisen kautta, on niissä melkein kaikissa halkeamia, jotka
ovat syntyneet aivan toisella tavalla, niinkuin niitten määrätty
kulkusuuntakin osottaa. Nämä halkeamat ovat syntyneet sen kautta,
että koko maa on laajalla alueella vajonnut, ja ne voivat olla
penikulmien mittaiset. Niitten yleinen suunta on pohjoisesta etelään,
pienillä poikkeuksilla. Semmoinen maanvajoamisen kautta syntynyt kuru
on Thinvallan käräjälakeutta rajottava Allmannagjaa, josta ennen
olemme kertoneet. Semmoisilla laavamailla, joitten pinnalle jo on
ennättänyt rapautua multaa, osottavat halkeamia useinkin vihannat
kasvillisuusvyöhyhykkeet, sillä halkeamien syrjillä on kasvistolla
usein enemmän multaa. Sen vuoksi onkin semmoisia vihantia vyöhykkeitä
pitkin vaarallinen ratsastaa, sillä niitten alla usein väijyy
petollisia rakoja ja kuiluja, joihin mies voi ratsuineen suistua. Mutta
varsinkin talvella, kun kaikki on lumen peitossa, on laavamailla sangen
vaarallista kulkea.

Islannin laavamailla tavataan yleiseen pieniä kuonakratereita eli
kekoja, toisinaan sadottain pienellä alalla, sikin sokin siellä täällä.
Nämä kuonakeot eivät kuitenkaan ole maanalaisen purkauksen kautta
syntyneet, vaan ne ovat sulan laavan itsensä muodostamat. Virratessaan
jonkun järven kautta, taikka suon päällitse laava ottaa itseensä
niin paljon vesihöyryä, että sillä paikalla alkaa tavallaan uusi
purkaustoiminta, vaikk'ei sen ahjo tällä kertaa olekaan syvemmässä kuin
itse laavavirrassa. Tätä purkausilmiötä voi kestää hyvin kauan, missä
laavavirta on kyllin paksu. Jäähtyneen laavavirran päälle semmoisilla
paikoin jää lukematon joukko kuonakeiloja, jotka ovat kuin suuria
myyränpesiä. Toisinaan nämä pienet purkauskeilat uuden laavavirran
tullessa irtaantuvat perustuksestaan ja uivat uuden virran pinnalla,
kunnes siihen sulavat ja vaipuvat. Laavavirrat pinnaltaan nopeaan
jäähtyvät, mutta syvemmältä ne kauan pysyvät lämpöisinä. Toisinaan
voi viiden vuoden vanha laavavirta olla pari metriä pinnan alla vielä
niin lämmin, että vesi siinä kiehuu. Maan sisästä purkautuessaan
laava sisältää hyvin paljon vesihöyryä, joka laavavirran juostessa
haihtuu ilmaan, alussa pitkin koko pintaa, sitten ainoastaan raoista
ja halkeamista. Vesihöyryn seassa on kaikenlaisia muitakin höyryjä,
ja niistä laavavirran pinnalle kiteytyy monenlaisia rikki-, kloori-
ja rautayhdistyksiä. Jäähtyessään laava enimmäkseen jakoilee
säännöllisiksi lohkareiksi taikka pystyiksi patsaiksi. Patsaat seisovat
aina kohtisuorassa jäähtymispintaa vastaan. Vanhain laavavirtain
patsaat muodostavat hyvin omituisia maisemia, varsinkin missä meren
aallokko on päässyt laavavirran päätä pois murtamaan ja paljastamaan
sen sisustan ja monella tavalla syrjää muotoilemaan. Patsaat ovat
säännöllisiä kuusitahoisia ja toisinaan lähes pariakymmentä metriä
korkeat. Kauneimmat patsasmaisemat ovat Stapin luona Snaefellesnesillä.
Rannikko sillä paikalla päättyy jyrkkiin kallioseinämiin, koska meri
on vähitellen murtanut helmaansa suuren laavavirran pään. Siten on
muodostunut jyrkkäsivuisia lahtia ja niemiä ja ulkona meressä on
lukematon joukko äkkijyrkkiä kallionkärkiä ja torneja, jotka ovat
muodostuneet somista, mitä erilaisempiin asennoihin asettuneista
basalttipatsaista. Kallionkärjillä, nikamilla ja koloissa asustaa
lukemattomia vesilintuja, toiset vakavina ja alallaan kapeilla
kiviportaillaan, toiset uutterassa kalanpyyntihommassa, ja ilmassa
elämöi ja kirkuu suuria parvia. Kallioseinämät ovat toisin paikoin
lähes kolmekymmentä metriä korkeat, mutta aallot hyökyvät niitä vastaan
niin suurella voimalla, että tyrskyt lentävät korkealle yli äyräitten.

Aivan Stapin kalastajakylän vieressä on kolme omituista luolaa.
Kallioseinämä on rakentunut valtavista pystyistä basalttipatsaista
ja aallokko on niihin kovertanut kolme suurta porttia, pihtipieliksi
solakat basalttipatsaat. Luolain katto on murtunut, niin että niihin
on helppo nähdä kallioitten päältä. Näköala on mitä omituisin. Syvällä
alla kuohuu meri katkenneitten patsaitten ympärillä ja jokaisen patsaan
päällä istuu lepäileviä merilintuja, ilmassa taas suuret lokkiparvet
kirkuen lentelevät ja kiitävät kaariaan korkeitten goottilaisten
holvien alla. Myrskysäällä rantahyökyjen rajuus näissä luolissa on
suunnaton. Vesi purskuu suurina patsaina ilmaan luolain luhistuneista
kattoaukoista. Mutta kauniilla säällä voi luoliin vaaratta soutaa
veneellä.

Islannin laavavirrat eivät yleensä kulje nopeaan, paitsi hyvin
viettävällä maalla. Niitten rinnalla pysyy helposti kävellen, ja
on aikaa seisoskellakin. Mutta hyvin viettävällä maalla ne valuvat
nopeaan. Vuoristossa ne muodostavat suuria laavakoskia. Suuremmoisen
näön tarjoo semmoinen laavakoski, kun se hehkuvan punaisena kopruna
kaatuu syvyyteen kallion jyrkänteeltä taikka koskena laskee jyrkkää
rinnettä. Reykjanesin niemellä on muutamia vanhoja laavakoskia,
jotka ovat Islannin suuremmoisimpia. V:n 1390 purkauksessa laava
siellä neljänä 250 metriä korkeana könkäänä hyppeli alas korkeata
vuorenseinämää. Mutta enimmäkseen laavavirrat valuvat niin loivia
rinteitä, että niitä tuskin rinteiksi huomaa. Ne sen vuoksi etäältä
nähden näyttävät mustilta järviltä. Toisin paikoin ne, sisällisen
sitkeytensä vaikutuksesta, voivat virrata mäkeä ylöspäin, kun se ei ole
neljättäosaa astetta jyrkempi. Mutta ihmeellisintä on, että sula laava
korkealla ylämaassa, lähellä lumirajaa, voi virrata lumikentän poikki
sulattamatta sitä. Niinpä tavataan Odaadahraunin suuren tulivuoren
Askjan luona toistatuhatta metriä korkealla merenpinnasta kerroksia,
joissa on vuorotellen laavaa ja lunta. Laavan jäähdyttyä on lumi jäänyt
sen sisään kerrokseksi, niinkuin muutkin kallioiset.

Paitsi laavaa syytävät tulivuoret ilmaan paljon kuonaa, »pommeja» ja
tuhkaa. Ankarat höyryräjähdykset tulivuoren sisässä hajottavat osan
laavasta pieniksi riekaleiksi, rakeiksi ja hienoksi pölyksi, ja samalla
kuuluu maan sisästä ankaraa jyrinää ja pauketta. Kun Hekla ja Katla
heräävät toimeen, niin kuuluu pauke usein etäälle ja maanalainen jyry
ilmaisee asukkaille jo aikoja ennen purkausta, että se on tulossa.
Kraterista alkaa nousta valtaavia höyry- ja tuhkapatsaita, jotka
korkealla ilmassa tuulen mukana leviävät, niin että patsas yläpäästä
on kuin laakalatvainen puu. Heklan tuhkapatsas toisinaan on viittä
kilometriä korkea ja se näkyy kauas, vaikka välillä onkin paljon
muita vuoria. Laavakappaleita lentää korkealle ilmaan, josta niitä
sitten satelee laajalle alalle. Heklan purkauksessa v. 1510 sai eräs
mies ilmasta putoovan laavakappaleen eli »pommin» kautta surmansa
enemmän kuin kolmen penikulman päässä. V. 1766 lensi nyrkin kokoinen
laavakappale aina pohjoisrannalle saakka, viidentoista penikulman
päähän.

Hienompi tuhka ensinnä nousee korkealle ilmaan ja sitten leviää
laajalle alalle. Toisinaan sitä sataa vielä Norjassa ja Ruotsissakin
saakka, ja vielä paljon laajemmalla alueella se värittää auringonlaskut
ja muuttaa päivän valon. Puolessa vuorokaudessa se toisinaan kulkee
Atlantin meren poikki Norjaan.

Tulivuorenpurkauksien kaikista ilmiöistä ovat tuhkasateet Islannissa
tuhoisimmat asutukselle. Tuhka peittää niityt ja vainiot, karjaa kuolee
rehun puutteeseen ja tauteihin, joita vulkaninen tuhka synnyttää,
kun karja sitä syö yhdessä ruohon kanssa. Usein täytyy islantilaisen
silloin teurastaa suurin osa karjoistaan, ja laajat seudut sen kautta
joutuvat nälänhädän alaisiksi. Mutta ei millään purkauksella ole ennen
ollut niin tuhoisia seurauksia kuin Skaftaan suurella purkauksella v.
1783. Tuhkasade silloin turmeli laitumet melkein koko Islannissa, karja
täytyi enimmäkseen teurastaa, siitä oli seurauksena yleinen nälänhätä
ja taudit, ja saaren talous kärsi moneksi ajaksi korvaamattoman
vaurion. Suuri osa asukkaistakin kuoli.

Tuhkan alkaessa sataa päivä pimenee niin synkeäksi, ettei toisinaan näe
omaa kättään. Taloissa täytyy polttaa kynttilää keskellä päivääkin.
Ilma tuhkahiukkasten hankauksesta muuttuu niin sähköiseksi, että taivas
yhtämittaa leiskuu salamoissa. Varsinkin tulivuorien seuduilla ovat
salamailmiöt suurenmoiset ja siellä näkee maassa paljon »lasijuuria»
semmoisilla paikoilla, joihin salama on iskenyt. Sauvan päästä, jopa
sormenkin päästä purkautuu sähkö ilmaan pienenä »Elmon tulena». Tuhka
sekottaa merivedenkin laajalti siihen määrään, että kalastus siitä
joksikin aikaa turmeltuu. Vielä seuraavana vuonna löytyy pyydettyjen
kalojen vatsasta pieniä hohkakiven kappaleita, joita ne ovat nielleet.

Islannin kaikkien tulivuorien ympärillä on lukemattomat joukot n.s.
vulkanisia pommeja. Ne ovat suurempia tai pienempiä laavapisaroita,
jotka ilmassa lentäessään pyöristyvät, taikka kiertäessään saavat
omituisen kierremuodon, ja sitten jäähtyessään toiset pitävät muotonsa,
toiset pudotessaan litistyvät. Tuhka taas on koottu pienistä kiteistä,
kiteitten kappaleista ja lukemattomista lasihitusista. Vulkaninen
hiekka on samanlaista kokoomukseltaan, sen hiukkaset vain ovat
suurempia. Usein tuhkasta löytyy suurempiakin säännöllisen muotoisia
kiteitä, jotka ovat muotonsa saaneet jo tulivuoren sisässä. Askja on
toisinaan ilmaan syytänyt jonkinmoisia hienoja lasirihmoja, jotka
yhteen kietoutuneina ovat maahan sataneet. Toisinaan on tuhka niin
hapanta, että se polttaa lampaitten villoihin mustat laikat. Sade, joka
tämän tuhkan ilmassa häälyessä sataa, on katkeraa ja myrkyllistä.

Islannin korkeimmat tulivuoret kohoavat paljon yli lumirajan. Niitten
päällä on vahvat laajat maajäätiköt, jöökulit. Semmoisia ovat
tulivuoret varsinkin Islannin etelärannikolla, Myrdalsjöökulin ja
Vatnajöökulin seuduilla. Kun nämä tulivuoret puhkeavat purkaukseen,
niin siitä seuraa suurenmoinen taistelu veden ja tulen välillä. Suuria
maajäätiköitä sulaa äkkiä ja suunnaton vesitulva syöksyy alamaille,
kuljettaen mukanaan huoneen korkuisia jääröykkiöitä ja pyyhkäisten
pois kaikki, mitä tielle sattuu. Toisinaan vesi on niin kuumaa, että
se polttaa. Tämänkaltaisia ovat varsinkin Katlan purkaukset, jotka
ovat laatuaan suurenmoisimpia ilmiöitä, mitä on koko maailmassa.
Lähimmälle ympäristölleen ne ovat suunnattoman tuhoisat. Ne ovat
muuttaneet aikanaan asutun rantalakean tulivuoren ja meren välillä
suureksi, aivan autioksi hiekkaerämaaksi, jonka läpi vetevät likaiset
jöökulivirrat kiertelevät. Jöökulitulvat ovat näille hiekoille
äkkipikaa luoneet melkoisia harjuja, toisinaan taas pyyhkäisseet pois,
mitä edelliset tulvat ovat rakentaneet. Ne täyttävät meren jäillä
silmän siintämättömiin ja usein laajentavat rantalakeata, niin että
purkauksen päätyttyä voidaan käydä kuivin jaloin semmoisissa paikoin,
missä sitä ennen kalastettiin monta kymmentä metriä syvässä vedessä.
Monta kertomusta näistä menneinä aikoina tapahtuneista purkauksista
ja jöökulitulvista on säilynyt. Ensimäinen on aivan taruperäinen. Sen
mukaan asui rannikolla Katlan alapuolella kaksi mahtavaa viikinkiä,
joista toinen jo oli sokea. He elivät huonoissa naapuriväleissä ja kun
tuli jöökulitulva, ensimäinen, joka tapahtui sen jälkeen kun seutu
tuli asutuksi, niin he luulivat sitä toinen toisensa loitsimaksi
vedenpaisumukseksi ja sitten vuorotellen noituivat sitä toisen ja
toisen maalle, kunnes lopulta huomasivat viisaammaksi sopia siitä,
että annettiin veden juosta keskiväliä mereen. Siten kummankin talo
pelastui. Katlan vulkanihalkeama on purkauksien välillä aina täynnään
lunta ja jäätä ja suuri jäävirta ulottuu siitä aina alankomaalle
saakka. Purkauksen tapahtuessa tämä jäävirta murtuu ja osaksi sulaakin.
Siitä syntyy niin runsaasti vettä, että noin 3 peninkulman pituinen,
2 1/2 peninkulman levyinen hiekkatasanko kokonaan muuttuu kuohuvaksi
koskeksi. Siitä syystä asutus ei enää uskalla hiekoille asettua,
vaikka purkauksien väliajat ovat sangen pitkät. Ennen vanhaan oli
hiekoilla paljonkin taloja, mutta jöökulitulvat ovat pyyhkäisseet
pois jokaisen. Seudun nykyiset asukkaat asuvat sata metriä alankoa
korkeammalla tunturien liepeillä, josta he voivat kuin kotkan pesästä
katsella lakeudella tapahtuvaa luonnonraivoa. Lähellä Katlaa on
toinenkin samanlainen tulivuori, joka ei kuitenkaan ole ollut toimessa
historiallisella ajalla, mikäli tiedetään.

Vatnajöökulin eteläreunallakin on eräs maajäätikön peittämä tulivuori,
joka jotenkin usein on toimessa. Sekin synnyttää silloin suuren
jöökulitulvan, joka ei kuitenkaan tee sanottavia vahingoita, kun tämä
tulivuori on asumattomassa seudussa. Mutta moneksi aikaa se silloin
saattaa rannikolla katkaista kaikki yhteydet.

Kulkuyhteys Islannin etelärannikolla on suurien maajäätiköitten
kohdalla muutoinkin tavattoman vaikea, teitä ja siltoja kun on
mahdoton pitää. Lukuisat, alati paikkojaan siirtelevät jöökulijoet,
jotka kuohuen vyöryvät esiin maajäätiköiden alta ja joista jotkut
ovat melkein yhtä leveät kuin pitkät, ynnä silloin tällöin uudistuvat
purkaustulvat tuhoisivat nopeaan kaikki rakennukset, mitä ihminen
yrittäisi yhdysliikkeen helpottamiseksi rakentaa.

Oraefajöökul, jonka huippu kohoo 1959 metriä ilmaan Vatnajöökulin
eteläreunassa, on niinikään tulivuori. Sekin on vahvan maajäätikön
peitossa, joka purkauksen tapahtuessa joko sulaa taikka irtaantuu
alustastaan ja jäävuoriksi murtuen syöksyy alas rannikolle.
Suurin purkaus, mitä tällä tulivuorella tiedetään olleen, tapahtui
v. 1362. Purkaus tulvineen pyyhkäsi pois 40 talonpoikaistaloa ja
2 pappilaa ihmisineen ja karjoineen yhtenä ainoana päivänä. Tuhka
levisi ilmavirtain mukana laajalle ja pimeä oli niin sankka, ettei
keskipäivälläkään nähnyt tietä kulkea. Purkauksen jälkeen myrskyt
kasasivat tuhkan huoneen korkuisiksi nietoksiksi. Muutoin tästä
suuresta luonnonmullistuksesta on vain niukasti tietoja. Mutta vielä
puolen vuosituhannen kuluttua muistelivat seudun asukkaat siitä taruja.
Muuan paimen oli ajanut kotiin lammaslaumaansa ja piiat paraillaan
alkaneet lypsää. Silloin kuului jöökulista paukaus ja vähän myöhemmin
toinen. Paimen arveli, että tuskin oli syytä kolmatta odottaa ja juoksi
minkä pääsi läheiselle vaaralle, jossa hän piiloutui rotkoon.

Kohta kuului sitten kolmaskin paukaus, jöökulitulva murtautui alamaalle
ja vei mukanaan koko kyläkunnan. Paimen oli, niin kertoo taru, ainoa,
joka hengissä vältti vaaran. Mutta sen mukaan mitä tiedetään, ei
mikään näistä jöökulien peittämistä tulivuorista ole laavaa purkanut,
vaan laava on niissä muuttunut tuhkaksi, kuonaksi ja hohkakiveksi,
jota on lennellyt laajalti joka puolelle. On mahdollista, että sulava
lumi juuri on syynä siihen, että kraterissa oleva laava yhä uusien
höyryräjähdyksien kautta näin hajoo hienoksi soraksi ja pölyksi, sitä
myöten kun sitä syvyydestä ylös kumpuaa.

Reykjanes, joka pistää mereen Faxavuonon eteläpuolella, on kauttaaltaan
tuliperäinen ja laavavirtain peitossa. Siellä on paljon kuumia
lähteitä ja lukemattomia halkeamista nousevia höyrypilviä. Niemimaan
kärjessä on meren pohjassa tulivuori, joka usein on ollut toimessa.
Varsinkin kolmannellatoista vuosisadalla sillä oli monta purkausta,
meren pohjasta kohosi pintaan kuonasaaria, jotka kuitenkin pian
jälleen katosivat. V. 1783, vähän ennen kuin Skaftaan suunnaton
laavapurkaus tapahtui Vatnajöökulin juurella, olivat merenpohjan
tulivuoret Reykjanesin edustalla vilkkaassa toimessa. Merenpinta
oli kymmenien penikulmien piirissä niin täynnään hohkakiveä, että
laivain oli vaikea läpi päästä. Muodostui kuonasaari, joka oli monta
kilometriä ympäri mitaten. Sille pystytettiin lippu maananastuksen
merkiksi, mutta paikalla kun tämä oli tapahtunut, niin saari jälleen
katosi. Samana vuonna oli meressä Islannin pohjoispuolellakin
purkaus. Faxavuonon pohjoispuolella oleva Snaefellesjöökul on
niinikään tulivuori, maajäätikön peittämä, mutta se ei tiettävästi ole
toiminut historiallisella ajalla. Mutta lähellä sitä on maanpuolessa
komea valtava krateri Eldborg (tulilinna), jonka syntymisestä
maanottokirjassa sanotaan: »Kun Thorir oli vanha ja sokea, niin näki
hän eräänä iltana ulos mennessään, kuinka suuri kamalan näköinen mies
pienellä veneellä souti Kaldaan suuhun ja meni Hripr nimiseen taloon.
Siellä hän kaivoi maata lypsypaikan veräjän luona. Samana yönä tapahtui
purkaus, jonka kautta Borgarhraunin laavamaa syntyi. Siinä, missä
nykyään tulivuoren kita on, oli ennen Hriprin talo.»

Semmoinen oli siis se maa, johon norjalaiset viikingit muuttivat
voidakseen vapaudessa jatkaa entistä yhteiskunnallista elämäänsä.
Tullessaan sinne he tuskin osasivat aavistaa, mitä se povessaan kätki,
sillä tavallisesti purkauksen välissä kuluu kymmeniä vuosia. Mutta
vähitellen he kuitenkin saivat tuta sen tavat ja monta vanhaa tarua
liittyy saaren tuliperäisiin ilmiöihin. Ne ovat kautta aikain tuon
tuostakin antaneet Islannin toimeentulolle niin tuntuvia iskuja, että
purkauksien jälkeen on kulunut vuosikymmeniä, ennenkun asutus ja
varallisuus ovat ennalleen palanneet.

Paitsi tulivuorenpurkauksia ovat maanjäristykset saarella yleisiä,
varsinkin etelärannalla, vaikk'eivät niitten tuhot asutuksen harvuuden
vuoksi olekaan likimainkaan niin tuntuvia kuin taajaan asutuissa
maissa, joissa on suuria kaupunkeja ja korkeita rakennuksia. Mutta
harvoinpa suurempi maanjäristys Islantiakaan kohtaa, tuottamatta
surmaa kymmenille ihmisille, tuhoamatta karjaa, sortamatta taloja.
Maahan repeää suuria halkeamia, joet muuttelevat uomaansa, tuntureilta
kokonaiset vuorenseinämät repeävät irti ja syöksyvät raunioina
laaksoihin, ja hyvin tavallista on, että vuoren rinteillä koko
maakamara nurmikoineen irtaantuu alustastaan ja luisuu vuoren juurelle,
jättäen jälkeensä paljaan kuoritun kallion. Maanjäristykset tuntuvat
kautta saaren ja niitä seuraa usein maanalainen jyminä ja rymy. Niinkin
myöhään kuin v. 1896 sattui etelärannikolla ankara maanjäristys juuri
siihen aikaan kun ihmiset illalla kävivät levolle. Ihmiset syöksyivät
alusvaatteissaan ulos pihalle, mikä akkunasta, mikä huoneen sortuneen
päädyn kautta, taikka kattoon auenneista raoista. Ovia ei voitu kyllin
nopeaan avata, ne olivat joko luhistuneet kokoon, taikka puristuneet
niin ahtaalle, etteivät auenneet. Yhdessä hetkessä tuhoutui kokonaan 60
taloa ja paljon enemmän kärsi mikä suurempia mikä pienempiä vaurioita.
Paremmin kuin islantilaisten puoleksi turpeesta rakennetut matalat
talot kestävät puutalot maanjäristyksiä. Missä talo oli puusta, jäi se
ehjäksi, vaikka siirtyikin paikoiltaan ja vääntyi vinoon, taikka kärsi
muuta vahinkoa. Puiset kirkotkaan eivät sanottavasti vahingoittuneet,
vaikka kellot soivatkin itsestään, niin kauan kun järkkymistä kesti.
Paljon halkeamia ilmestyi maahan, toiset penikulmien mittaisia.
Kallioita, tuntureita halkeili, ja eräs talo jakautui kahtia sen
kautta, että maanhalkeama kulki juuri sen alitse. Erään tunturin
kertovat silminnäkijät maanjäristyksen aikana tärisseen melkein samalla
tavalla kuin koira pyristelee itseään vedestä noustessaan. Mainittu
tunturi oli melkein laelle saakka nurmikkona, mutta kahdestatoista
paikasta nurmikko lohkesi irti alustastaan ja luisui tunturin juurelle,
mukanaan lunta ja liejua. Luolat, joissa asukkaitten oli tapana
säilyttää heiniä, monessa kohden luhistuivat kokoon, niin että heinät
ja muut taloustarpeet, joita niissä säilytettiin, jäivät raunioitten
alle. Monesta paikasta, missä ei ennen ollut vettä, murtautui se
maanjäristyksen kautta pinnalle ja lähti jokena juoksemaan, ja toisin
paikoin jokia ja lähteitä kokonaan katosi. Erään talon luona ennen
kuiva kotipaikka maanjäristyksen jälkeen oli suona, mutta myöhemmin se
jälleen kuivui. Moni kuuma lähde kokonaan katosi, toiset taas kävivät
entistä kuumemmiksi ja toisiin paikkoihin aukeni aivan uusia lähteitä.
Ihmiset muuttivat hajonneista taloistaan pihalle asumaan, telttoihin,
joilla telttoja oli, toiset kaikenlaisiin hätävajoihin, ja paljon
kurjuutta ja puutetta saatiin nähdä, ennenkuin talot jälleen olivat
kunnossa, ja raunioihin hautaantuneet vaatteet ja talousesineet esiin
kaivetut.

Tuskin oli tämän maanjäristyksen pahimpia vaurioita saatu elokuun
lopulla jonkun verran korjatuksi, niin syyskuussa tapahtui uusi.
Se ei kuitenkaan ollut aivan kova sillä seudulla, missä edellinen
maanjäristys oli ollut kovimmillaan, mutta se taas tuntui sitä
ankarammin jonkun verran kauempana lännessä. Thjorsaan länsipuolella
sortui toista sataa taloa. Tunturien rinteet olivat vahvoissa
pölypilvissä lukemattomista vuorenrepeämistä, jotka vyöryivät
laaksoihin niin suunnattomalla pauhulla ja rymyllä, etteivät ihmiset
kuulleet toistensa puhetta. Vielä Ölvesaan länsipuolella maanjäristys
oli niin ankara, että se karkotti ihmiset vuoteistaan pihalle. Se oli
onni, sillä samana yönä tuli aamuyöstä hirvittävä täräys, joka oli
kaikkia edellisiä ankarampi. Se ei kestänyt kuin puolen minuuttia,
mutta tällä lyhyellä ajalla se hajotti raunioiksi 30 taloa ja
vahingoitti pahasti toista saman vertaa. Maanvavahdukset olivat niin
ankarat, että oli mahdoton seisoa jaloillaan. Ihmisten täytyi maata
pitkällään maassa ja pitää kiinni kivistä ja mättäistä. Maa näytti
aaltoilevan niin, että monet ihmiset siitä saivat kuin meritaudin.
Ainoastaan kaksi henkeä tämän sysäyksen kautta menetti henkensä.
Mutta suuri oli niitten luku, jotka pelastuivat aivan viime hädässä
kuin ihmeen kautta. Kaukana merelläkin vavahdukset tuntuivat ja
laivat luulivat karille ajaneensa, kun ne äkkiä tunsivat sysäykset.
Maanjäristystä seurasi maalla niin kamala ryske ja pauhu, että
ihmiset luulivat maailman lopun tulleen. Ihmiset olivat kokoontuneet
pihalle pimeään ja sumuun, tunsivat maanpinnan allaan aaltoilevan
kuin veneessä. Tunturista tunturiin kiiti ärjyvä jyrinä, niin ettei
toisen puhetta kuullut. Ja kaiken päälliseksi kirkonkellot kaiken aikaa
itsestään soittivat, ikäänkuin kuolinkelloja sortuvalle kyläkunnalle.
Helppo on käsittää, missä tuskassa tämä vilu ja kostea yö vietettiin,
sillä koko yön kesti maan vavahtelua, vaikkei enää tullutkaan toisia
yhtä ankaria räjähdyksiä, kuin oli k:lo 2 aikaan sattunut. Vielä
kolmisen viikkoa jälkeenkin päin jatkui maanjäristyksiä, mutta ei
enää sattunut niin ankaria sysäyksiä, eikä tosin ollut enää paljoa
hävitettävääkään.

Nämä maanjäristykset sattuivat niillä murtoviivoilla, jotka kulkevat
pitkin Islannin etelärantaa. Islanti on nimittäin edelleenkin tavallaan
puolivalmis. Sen rakennustyötä yhä kestää. Tulivuoret kasaavat
laavakerroksen toisensa päälle, levittävät tuhkaa ympärilleen, nostavat
saaren pintaa. Mutta sitä myöten maankuoreen syntyy ainevajauksia,
ja siitä on seurauksena maan vajoamisia. Nämä vajoamiset tapahtuvat
saaren poikki pitkin tulivuorialuetta ja voisimme ajatella, että hyvin
pitkän ajan kuluttua saari sen kautta jakautuisi kahtia, jos vajoamista
jatkuu. Hävittävät ja luovat voimat siis pitävät toisiaan tavallaan
tasapainossa, mutta toisin ajoin aina toinen taikka toinen on voitolla.
Sitä todistaa Islannin geologinen menneisyys.

Koko saari nimittäin on tulivuorien rakentama. Esiaikaiset purkaukset
vain ovat olleet sanomattoman paljon valtavammat nykyisiä. Äärettömät
määrät sulaa laavaa on virrannut ja levinnyt maanpinnalle, peite
peitteen päälle, kunnes koko nykyinen ylänkörunko on syntynyt. Se
on ennen ollut nykyistään paljon laajempi. Islannin ympärillä on
leveä reunus jotenkin matalaa merta. Niin pitkälle kuin matalaa
ulottuu, on ennen saartakin ollut. Aallot ovat sitä vähitellen
jäytäneet, hajotellen kalliosta jyrsimänsä maa-aineet laajalle meren
pohjaan. Oikeastaan on koko Islanti vain viimeinen jäännös suuresta
maakannaksesta, joka ennen kulki Atlantin meren poikki Europasta
Amerikaan. Tämä maakannas tai mannersilta ei ole vanhakaan, jos sitä
arvostelemme geologian kannalta. Se oli olemassa vielä jääkauden
edellisenä aikakautena. Sitä pitkin vaelsivat kasvit, eläimet ja ehkä
ihmisetkin maanosasta toiseen. Mutta samaan aikaan kun Islannissa ja
Grönlannissa alkoivat suunnattomat tulivuorenpurkaukset, tämä silta
kappale kappaleelta vajosi meren syvyyteen. Tuliperäiset ilmiöt siis
rakensivat nykyisen Islannin korkeine tuntureineen, mutta samalla
ne hävittivät yhteyden, joka ennen oli olemassa Europan ja Amerikan
välillä. Tämä vanha mannersilta vielä selvään näkyy kartoissa,
joissa meren syvyys on ilmaistu. Se meren pohjalla kulkee selänteenä
Pohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren välillä. Kahden puolen on kilometrejä
syvät vedet, mutta merenalaisella selänteellä ei millään kohdalla
ole 1000 metriä vettä. Jos pohja jälleen kohoisi kilometrin, niin
saattaisi taas kulkea kuivin jaloin Europasta Islantiin, Grönlantiin ja
Amerikaan, mutta kahden puolen olisi paria kolmea kilometriä syvä meri.

Kun ylämaissa sataa runsaasti, niin on Islannissa paljon jokia.
Toiset saavat alkunsa tavallisista lähteistä, toiset maajäätiköistä.
Viimeksi mainitut heti ensi näkemältä erottaa edellisistä, sillä
niissä on samea maitomainen vesi, koska joki kuljettaa mukanaan
maajäätikön pohjaravasta paljon lietettä. Jöökulijoet usein muuttelevat
uomaansa, ovat sangen vuolaat ja vetelät, etenkin kesällä. Tavallisien
jokien yli on verraten helppo päästä, sillä niitten poikki on joko
siltoja, taikka vakinaisia lauttoja, mutta jöökulijokien pohja on
niin epätasainen, niitten virtaus niin vuolas, että ylipääsy usein
on kerrassaan mahdotonta. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla
kulkua jöökulijoen poikki: »Toisessa paikassa oli kaksi köyttä
jännitetty kuilun poikki, jossa joki virtasi, ja köysiä pitkin
luisuivat pienet vankkurit. Näissä vankkureissa kulkevat ihmiset joen
poikki. Ratsuhevoset taas ajetaan vaahtoavaan koskeen ja vedetään
toiselta rannalta köydellä sen poikki. Omin voimin eivät hevoset kaikin
paikoin kykenisi taistelemaan kovaa virtausta vastaan, vaikka ovatkin
hämmästyttävän taitavia kaalaamaan ja uimaan. Vähemmin vuolaitten
jokien poikki ne helposti uivat, vaikka uintimatka olisi pitkäkin.
Suurimmat joet ovat etelä-, itä- ja pohjoisrannalla. Thjorsaa ja
Hvitaa ovat yhtä vetevät kuin Rhein. Islannin jokien suurin viehätys
ovat komeat kosket ja könkäät, joita kaikki luonnonystävät ylistävät.
Uhkeimmat ovat Dettifoss Vatnajöökulista pohjoisrannalle laskevassa
Jökulsaassa, Gullfoss Hvitaassa, lähellä geisirialuetta, ja Godhafoss
eräässä pohjoisrannalle laskevassa joessa. Jokilaaksotkin ovat usein
viehättävän ihanat, toisin paikoin taas kammottavan jylhät mustine
laavakenttineen ja rotkoineen.

Missä siis Islannin luontoon tutustummekin, kaikkialla sillä on
erinomaisen jylhä ja samalla omituinen ilmaus. Meren rannalla näimme
omituiset portaittain kohoovat tunturit ja monenlaiset kalliot, joita
ankara aallokko louhii mitä ihmeteltävimpiin muotoihin. Aallokon
taistelu kalliota vastaan on tällä rannikolla niin suuremmoinen, että
ainoastaan Skotlannin ja sen edustalla olevien saarien reunoilla tapaa
sen vertaista. Meren raivosta saa käsityksen, kun mainitsemme, että
Vestmannasaarista toisinaan ei viikkokausiin voida käydä suuren saaren
rannalla, vaikka Vestmannasaarien asukkaat ovatkin tottuneet viettämään
yhtä paljon ajastaan merellä kuin maalla.

Rannan ja tunturin välillä on kapea saarta kiertävä vyöhyt, jonka
laitumet asutusta elättävät. Tätä vyöhykettä katkaisevat lukuisat
vetevät ja vuolaat sisämaan joet, joitten poikki ei ole siltoja eikä
kaikin lauttojakaan. Mutta pitkin tätä rantareunaa on siitä huolimatta
kuljettava, kun matkataan paikasta toiseen. Ylämaassa on matkustaminen
aivan mahdotonta ilman hyvin suuria varustuksia.

Vihannan rantavyöhykkeen takaa alkaa heti tunturiylänkö, karuna ja
kolkkona, suureksi osaksi ilman mitään kasvullisuutta, täynnään rotkoja
ja rosoisia laavakenttiä, hietikoita ja soita. Siellä vallitsee
toisin paikoin niin ehdoton autius, että tuskin lintuja näkee.
Siellä ovat Islannin tuhannet tulivuoret, toiset uneen vaipuneina
jo ammoisista ajoista, toiset verraten hiljakkoin toimessa olleina,
mutta sitten nukkuneina, toiset puhjeten aina jonkun vuosikymmenen
kuluttua purkauksiin ja levittäen silloin hävitystä laajoille
aloille ympärillensä. Tuskin kenelläkään muulla kuin varsinaisella
tutkimusmatkailijalla on sisämaan omituisiin, kuun maisemia
muistuttaviin seutuihin mitään asiaa. Mutta tutkimusmatkailijalle ne
tarjoavat sitä runsaamman palkan matkan vaaroista ja vaikeuksista.

Sisämaan ylängöstä kohoavat varsinaiset tunturit, useimmat niistä
tulivuoren keiloja. Tuntureilla ovat laajat maajäätiköt, suurin
kaikista Vatnajöökul, jonka mitat ovat kymmenkunta penikulmaa pitkin
ja poikki, kulkipa sen yli miltä kohdalta tahansa. Synkän mustan
laavaylängön yli se kohoaa laajana hohtavan valkeana kilpenä, näköjään
rauhan koti, mutta todellisuudessa povessaan kuuma sula laava,
joka millä hetkellä tahansa voi jäätikön puhki syöksyä valtavaan
purkaukseen. Vaikka Vatnajöökul on näköjään niin rauhaisa, loiva
ja valoisa, niin harva on kuitenkaan kyennyt sen päälle nousemaan,
taikka sen poikki kulkemaan. Ainoastaan kerran se onnistui eräälle
englantilaiselle, ja silloinkin hengen kaupalla. Laajalla lumiylängöllä
vallitsevat nimittäin ainaiset lumimyrskyt ja kehnot kelit, milloin
räntäsateet, milloin pakkaset ja tuiskut, ja nousu on niin vaikea,
että retkikuntain on vaikea kuljettaa mukanaan niin paljon eväitä kuin
tarvitaan. Vatnajöökulin sisäosat ovat sen vuoksi, niin kummalta kuin
se kuuluukin, vielä melkein tuntemattomat. Ei ole vielä kulunut kuin
joku vuosikymmen siitäkään, kun sen pohjoisreuna omituisine mahtavine
tulivuori- ja jäätikköilmiöineen tuli tutkituksi.

Kaiken kaikkiaan ovat Islannin sisäosat vielä Europan vähimmin
tunnettuja seutuja, vaikka innokkaita tutkijoita ei olekaan puuttunut,
ja vaikk'ei saari ole sen suurempi.



Islannin nykyinen edistys.


Palaamme nyt muistelemaan Islannin historiallisia vaiheita sen
jälkeen, kun se oli itsenäisyytensä menettänyt ja joutunut Norjan
kuninkaan vallan alaiseksi. Tosin tämän yhteyden piti olla
ainoastaan hallitsijayhteyden, Islannin tuli saada pitää sisällinen
itsenäisyytensä ja omat laitoksensa, mutta todenteolla siitä
kuitenkin tuli kaikin puolin Norjan alusmaa. Se menetti lakinsa ja
tuomioistuimensa ja Norjan kuninkaat mielivaltaisesti määräsivät
norjalaisia miehiä hallituksen hoitajiksi Islantiin. Islantilaiset
aluksi kapinoivat taajaan, mutta vähitellen heidän vastarintansa
lamautui. Siihen vaikutti varsinkin holhous, jonka alaiseksi
saaren kauppa joutui. Islantia kiellettiin tekemästä kauppaa muuta
kuin Bergenin kanssa. Samaan aikaan alkoi saapua yhä runsaammin
englantilaisia, hollantilaisia ja saksalaisia aluksia saaren vesille
kalastamaan. Islanti näin nopeaan köyhtyi ja suistui sanomattomaan
puutteeseen ja viheliäisyyteen.

Asiat eivät suinkaan parantuneet, kun Islanti v. 1380 yhdessä Norjan
kanssa joutui Tanskan kuninkaan vallan alaiseksi. Aluksi melkein
kaikki maa saarella joutui kirkon haltuun ja talonpojat viljelivät
sitä vuokralaisina. Piispavalta, jota kesti aina kuudennentoista
vuosisadan puoliväliin saakka, oli synkin aika Islannin historiassa.
Saaren vesille saapuneet kalastajalaivat, etenkin englantilaiset,
ryöstivät sen rantoja rankaisematta. Ne jotka ennen olivat tehneet
ryöstöretkiä aina Välimeren etäisimpiin maihin saakka, saivat nyt
tuta saman vitsauksen omilla rannoillaan. Saariyhteiskunnassa näytti
kaikki yrittelijäisyyden henki kuolleen. Se oli saanut sisällisen
rauhan, mutta vähän rauhan siunauksista. Karjanhoitokin rappeutui,
ajoneuvot, aurat ja muut maanviljelystyöneuvot katosivat käytännöstä,
puurakennustaito huonontui ja löyhtyi, ja pakanuuden ajan komeat
suuret pirtit veistettyine patsaineen ja huonekaluineen hävisivät,
ja niiden sijaan rakennettiin turpeista, puoleksi maan sisään,
kehnoja mökkejä. Pakana-ajan tilavat kannelliset alukset saivat
väistyä pienien avonaisten veneitten rinnalta. Katovuodet, nälänhätä,
tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset hävittivät kokonaisia
kihlakuntia. Viidennellätoista vuosisadalla kävi »musta surma» kahdesti
Islannissa, tuhoten kaksi kolmannesta sen väestöstä. Piispat, jotka
melkein poikkeuksetta olivat ulkomaalaisia, olivat ahnaita, tuhlailevia
ja väkivaltaisia. Heillä ei ollut ainoastaan kaikki kirkollinen valta
käsissään, vaan vieläpä he olivat kuninkaan edustajia ja virkamiehiä
kaikissa maallisissakin asioissa. Jo aikaisin lakastui saaren
kukoistava kirjallisuus. Kuudennentoista vuosisadan lopulla hävittivät
paitsi englantilaisia myös gascognelaiset ja algerialaiset merirosvot
Islannin rantoja, ja saarelaiset olivat voimattomia näitä hävityksiä
vastaan.

Uskonpuhdistus vaikutti Islannissakin herättävästi. Saaren asukkaat
alkoivat sen kautta jälleen tuntea oman arvonsa ja muistella mennyttä
mahtiaan. Kirjallisuus elpyi rappeutumistilastaan. Tiedonhalu alkoi
levitä kansan kesken. Mutta taloudelliset olot eivät uskonpuhdistuksen
kautta suurestikaan muuttuneet. Tanskan kuningas lisäksi käytti
hyväkseen uskonpuhdistusta vahvistaakseen Islannissa valtaansa.

Saari menetti viimeisenkin itsehallinnon varjon ja kaikki asiat
olivat muukalaisten ratkaistavat. Altingin oikeus säätää lakeja oli
vain nimellinen, ei kukaan edustaja uskaltanut vastustaa kuninkaan
lakiehdotuksia. Kuningasvalta ja kauppamonopoli imivät kansasta veren
ja ytimen. Luostarien ja piispanistuimien omaisuus otettiin kruunulle
ja sen myymisestä koituvat varat joutuivat Tanskan valtion rahastoon.
Piispankymmenykset ja sakkorahat niinikään suoritettiin kuninkaalle ja
joutuivat sen kautta maasta pois.

Mutta varsinkin monopolikauppa, ensinnä hansalaisten ja sitten
Juutinrauman kaupunkien, on Islannin oloihin iskenyt pysyväisiä
vaurioita. Kun kauppiaat parhaiten voittivat kalastuksen tuotteilla,
niin kalastus sen kautta elpyi, mutta samalla saaren pääelinkeino,
karjanhoito, rappeutui. Rannikolle keräytyi paljon varsinaista
kalastajaväkeä, mutta muukalaiset kauppiaat kyllä pitivät huolta
siitä, ettei se päässyt rikastumaan. Häpeällä ja harmilla kerrotaan
islantilaisten kesken vielä tänä päivänä, kuinka tunnottomasti heitä
silloin sorrettiin. Heidän täytyi antaa omien aluksiensa rannalla
mädätä ja palvella merimiehinä kuninkaan ja kauppiaitten aluksissa.
Tanskalaiset korottivat kaikkien tuontitavarain hinnan kahden ja
kolmen kertaiseksi ja kaikkea kilpailua vastaan turvassa polkivat
islantilaisten tuotteitten hinnan niin alhaiseksi kuin suinkin. Se
joka teki kauppaa ulkolaisten salakuljettajain kanssa, jotka tietysti
maksoivat monta vertaa paremmat hinnat ja möivät tavaransa monta vertaa
halvemmalla, rangaistiin ensi kerralla raipoilla ja omaisuutensa
menetyksellä. Toisella kerralla hänet tuomittiin joko elinkaudeksi
kuritushuoneeseen taikka hirtettäväksi, vaikkapa hän olisi tehnyt
vain muutaman pennin kaupat. Ja useata kaikkein välttämättömintä
tavaraa ei saarelle ensinkään tuotu. Viinaa sitä vastoin tuotiin
suunnattomat määrät, erääseenkin kihlakuntaan 730 tynnyriä vuodessa.
Islantilaisten tarmo ja itseluottamus sai niihin aikoihin kolauksen,
josta se vasta nykyisin alkaa toipua. Juoppoutta vastaan varsinkin
on ryhdytty niin ankaraan taisteluun, että päihtymys, joka siihen
aikaan oli jokapäiväistä, nykyisin kuuluu Islannissa harvinaisuuksiin.
Monopolikaupan ajoista saakka on periytynyt islantilaisten palava
viha tanskalaisia vastaan, jota eivät mitkään myönnytykset enää tahdo
saada sammumaan. Vielä viime vuosisadalla piti Islannissa jokainen
oikeutenaan pettää tanskalaista minkä suinkin saattoi, vaikka
kansa juuriltaan onkin niin kauttaaltaan rehellistä. Tanskalaisten
mielialaa puolestaan kuvaa, että he Islantia sanoivat »pahantapaiseksi
poikanulikakseen», Grönlantia sitä vastoin »rakkaaksi lapsekseen» ja
Färsaaria »hyväksi lapsekseen».

Seitsemännellätoista vuosisadalla kansanedustus Islannissa lopullisesti
nujerrettiin. Maaherrat voutineen hallitsivat ja vallitsivat
saarella mielin määrin. V. 1800 altingi vihdoin nimellisestikin
lakkautettiin. Aina viime vuosisadan toisen neljänneksen alkupuoleen
saakka taistelivat islantilaiset sitten kauppamonopolia vastaan. Jo
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla monopoli oli ajaksi
lakkautettu, vaikk'ei kauppa siltä tullut täysin vapaaksi, mutta pian se
taas uudistettiin. Paikalla vanhat epäkohdatkin uusiintuivat. V. 1768
esim. oli kaikki Islantiin tuotu jauho pilaantunutta. Monopoliyhtiötä
tosin sakotettiin ja muutoinkin rupesivat Tanskan kuninkaat sitten
suosiollisemmin saarta hallitsemaan. Mutta vasta kun Lakin kraterijonon
kamala purkaus oli synnyttänyt saarella ennen kuulumattoman hädän,
kuolevaisuuden ja hajaannuksen kaikissa yhteiskunnan kerroksissa,
helpotettiin kaupan siteitä. Islannin kauppa julistettiin vapaaksi
kaikille Tanskan alamaisille. Kun Tanska menetti Norjan Ruotsille, niin
saivat vihdoin ulkomaalaisetkin oikeuden tehdä saarella kauppaa. Mutta
kaikenlaisilla esteillä ja rettelöillä tätä oikeutta siitä huolimatta
edelleenkin rajotettiin.

V:sta 1830 islantilaiset lukevat vapaudentaistelunsa alun. Heitä oli
silloin kaikkiaan vain 40,000 henkeä, mutta erinomaisella sitkeydellä
tämä pieni kansa alkoi oikeuksiaan valvoa ja taistella niille Tanskan
puolelta yhä suurempaa tunnustusta. V. 1845 kokoontui jälleen ensi
kerran Islannin altingi, johon kuului 21 kansan valitsemaa ja 6
kuninkaan nimittämää edusmiestä. V. 1851 kokoontui Reykjavikiin
kansalliskokous päättämään saaren tulevasta valtiollisesta asemasta.
Tanskan hallituksen ehdotus, joka ei sisältänyt haluttua itsehallintoa,
hylättiin ja islantilaiset laativat Jon Sigurdssonin, »Islannin
Snellmanin» johdolla uuden ehdotuksen, jossa suhde Tanskaan ehdotettiin
personaliunionin pohjalle järjestettäväksi. Islanti tunnustaisi vain
saman hallitsijan, mutta saisi täydellisen sisällisen itsehallinnon.
Ehdotus raukesi tyhjiin.

Mutta se ei siltä kuollut. Islannin koko uusin historia siitä pitäen
on tarkottanut saman ehdotuksen lopullista toteuttamista, ja myönnytys
toisensa jälkeen onkin Tanskalta saatu. V. 1874 Tanskan kuningas
Kristian IX antoi Islannille uuden perustuslain, jonka laatimisessa
eivät kuitenkaan saarelaiset itse olleet osallisina. Siinä säädetään,
että Islanti on erottamaton osa Tanskan kuningaskunnasta, mutta
että sillä on omat oikeutensa. Köpenhaminaan asetettiin erikoinen
ministeri Islannin asioita varten, ja hänen kauttaan kulkivat kaikki
saaren asiat kuninkaalle. Ministeri oli tanskalainen. Altingi sai
oikeuden yhdessä kuninkaan kanssa lakia säätää, ja sille yksinomaan
kuului verotusoikeus. Se jaettiin ylähuoneeseen ja alahuoneeseen.
Samalla Tanska suostui maksamaan Islannille vuosittain 60,000 kruunun
korvauksen sen johdosta, että Tanskan kruunu uskonpuhdistuksen aikana
oli korvauksetta anastanut Islannin kirkon omaisuuden.

Tämän perustuslain kautta koitti Islannille valoisampi tulevaisuus.
Samana vuonna, jona se julkaistiin, vietettiin saarella suurta
kansallista juhlaa. Oli kulunut tuhannen vuotta siitä, kun Ingolf
ensinnä saarelle saapui siirtokuntaa perustamaan. Ulkomaaltakin saapui
runsaasti vieraita tähän riemujuhlaan, ja parhaana kaikista Tanskan
kuningas itse, ensimäinen tanskalainen hallitsija, joka koskaan
saarella kävi. Hän toi mukanaan yllämainitun uuden perustuslain.
Se julkaistiin juhlallisesti Thingvallan lakeudella, samalla
käräjäpaikalla, jolla pakanalliset viikingit olivat saaren vapauden
aikana lakia säätäneet ja oikeutta jakaneet. Juhlan johdosta painettiin
taiteellisesti piirretty seinätaulu, joka nykyisin on jokaisen
islantilaisen pirtin seinällä.

Sen jälkeen on Islannin perustuslaki yhä kehittynyt ja saaren
itsehallinto käynyt yhä laajemmaksi. Naiset ensinnäkin saivat
kunnallisen vaalioikeuden. Islantilaiset olivat tyytymättömiä siihen,
että kuninkaalla oli oikeus nimittää puolet ylähuoneen jäsenistä,
ettei Islannin asiain ministeri ollut altingille vastuunalainen, ja
että hän lisäksi oli muukalainen ja asui Köpenhaminassa. Nämäkin
vaatimukset ovat islantilaiset saaneet sen jälkeen tyydytetyiksi. V.
1903 hyväksyttiin Islantia varten uusi valtiosääntö, jonka kautta
maaherranvirka poistettiin ja saari sai oman paikallisen ministerin,
jonka tulee olla täysin perehtynyt saaren kieleen ja laitoksiin ja
olla altingin istunnoissa läsnä. Vaalioikeutta laajennettiin ja
ylähuoneeseen lisättiin kaksi kansan valitsemaa jäsentä.

Näitten muutosten kautta on Tanskan sananvalta Islannin hallinnossa
käynyt sangen vähäiseksi. Saari hallitsee ja vallitsee itseään,
niinkuin se huomaa asiainsa ja varainsa sallivan. Mutta siltä eivät
islantilaiset mielestään vielä ole kaikkea saavuttaneet. Saarella on
semmoinenkin puolue, joka mieluummin kokonaan irtaantuisi Tanskasta.
Mutta toiselta puolen on siellä paljon vakavia miehiä, joiden mielestä
Islanti nyt voi kyllin vapaasti ruveta olojaan kehittämään ja pysyä
valtioyhteydessä, joka kuitenkin kaikitenkin turvaa sitä paremmin
kuin itsenäisyys, ja myös on parempi turva sen kansallisuudelle kuin
liittyminen johonkin suurvaltaan, esim. Englantiin, jota saarella
niinikään on haaveiltu.

Monella tavalla ovat Islannin olot vihdoin alkaneet kehittyä,
varallisuus lisääntyä, sivistys kohota. Se on muun muassa vihdoin
saanut sähkökaabeliyhteyden Europan kanssa.

Reykjavik, Islannin pääkaupunki, on Faxavuonon pohjukassa mitä
luonnonkauneimmassa ympäristössä, samalla paikalla, jossa aikanaan
Ingolfin jumalankuvat maihin ajautuivat ja johon hän sitten rakensi
talonsa. Mutta saaren tärkeimmäksi paikaksi Reykjavik, »savulahti»,
on vasta myöhään tullut. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla siitä tuli
Islannin pääkaupunki. Viime vuosisadan alussa siinä ei vielä ollut kuin
kolmisensataa asukasta, nykyisin sitä vastoin asukasluku jo nousee
päälle 8,000:nen. Kaupunki on rakennettu niemelle. Kolmella puolella
on maiseman kehyksenä komea jono tuntureita, toiset lähempänä, toiset
siintävässä etäisyydessä. Lännen ilmalle avautuu leveän vuonon ulappa,
Atlantin meri taivaanrantana.

Kun laivarannasta astumme kaupunkiin — jos postilaivalla saavumme,
niin on kaupunki tavallisesti lippupuvussa — niin tapaamme piankin
Itäkadun varressa melkoisen kivitalon, jossa maanpankilla on asuntonsa.
Sivukadun varrella on pääkatua lähellä postitalo, kivestä rakennettu
sekin. Tämän jälkeen näemme ministeriörakennuksen. Maanpankin talon
yläkerroksessa on saaren museo. Tulemme sitten torille, jonka keskellä
seisoo Thorvaldsenin, kuulun kuvanveistäjän, Islannin mainehikkaimman
pojan, pronssinen kuvapatsas. Torin varressa ovat tuomiokirkko ja
altingin tai o. Tuomiokirkko on verraten nuori rakennus, romanilaiseen
tyyliin rakennettu Sen sivulla on korkea obeliski, pystytetty
Hallgrimur Pjetursson nimisen runoilijan muistoksi. Tuomiokirkko on
pieni, siihen mahtuu tuskin enemmän kuin, puolentuhatta henkeä. Siinä
on alttarikuvana Thorvaldsenin lahjottama veistoteos, joka esittää
Johannes Kastajaa. Kansan luulon mukaan kirkko vajoisi, jos siinä
samalla haavaa alttarilla olisi yhdeksän pappia ja piispa kymmenentenä.
V. 1849 oli kerran pappeja vihittäissä juuri tämä luku pappeja ja
piispa alttarilla, ja kerrotaan, että sinä päivänä kirkossa oli
tavallista vähemmän väkeä. Mutta ei mitään sen kummempaa kuitenkaan
tapahtunut.

Altingin talo, joka on tuomiokirkon vieressä, on rakennettu tummasta
basalttikivestä. Sen alakerrassa on maankirjasto, jossa säilytetään
enemmän islantilaista kirjallisuutta kuin missään muualla. Suurimman
osan vanhoista islantilaisista kirjoistaan kirjasto kuitenkin sai vasta
perinnön kautta, kun eräs amerikalainen professori sille lahjotti
erinomaisen runsaan kokoelmansa. Toisessa kerroksessa ovat altingin
kokoushuoneet, ynnä pieni taulukokoelma. Se on kerätty etupäässä
ulkomaalaisten taiteilijain lahjain kautta. Kolmannessa kerroksessa on
Jon Sigurdssonin, »Islannin suurimman pojan», asuin- ja kuolinhuone,
ynnä maanarkisto, jossa muun muassa säilytetään erästä kirkon
esineluetteloa, vanhinta kirjotettua asiakirjaa, mitä pohjoismaissa on
olemassa. Vanhin osa siitä on kirjotettu vuoden 1180 vaiheilla.

Tuomiokirkon ja altingin talon takana on käsityötalo talouskouluineen
ja juhlasaleineen, jossa tanssijaiset, teatterinäytännöt ja konsertit
pidetään, ja sen takana soma lampi. Tämän takana on kolmenkertainen
tilava kansakoulu ja vapaakirkko. Järven takaa näkyy vehmaita niittyjä
ja etäämpänä korkealla kivimuurilla ympäröity hautausmaa kappeleineen.
Reykjavikin hautausmaalla moni risti muistuttaa ranskalaisiakin
merimiehiä, jotka ovat vaarallisessa merikalastuksessa kuolleet
vieraalla rannalla.

Jos palaamme takaisin tuomiokirkon luo, niin tapaamme Purokadun
varrella lyseon ja sen vieressä kivestä rakennetun lyseokirjaston.
Saman kadun varressa on matala talo, jossa Islannin ministeri asuu.
Huomaamme olevamme kansanvaltaisessa maassa. Talonpoikia eri osista
saarta tulee ministerin vastaanottohuoneesta, poltellen ministerin
lähtiessä tarjoomaa savuketta.

Näitten yleisten rakennusten lisäksi on Reykjavikissa koko joukko
tilavia ja vankasti rakennettuja yksityisiäkin taloja. Mutta toiselta
puolen on kaupungin ulkolaidoilla paljon sikin sokin rakennettuja
vaatimattomia kalastajamajoja, joista pääkaupunki saa kalastajapaikan
luonteen. Kaupungin vieressä olevilta kukkuloilta on laajat ja
kauniit näköalat, joissa varsinkin valaistuksien ja värien lumoava
vaihtelu tenhoaa mieltä. Pilvisellä säällä on koko laajan näköalan
yleisväri harmaansinervä, päiväpaisteella on ruskahtava yleisvärinä,
illalla taas pilvettömällä säällä sinipunerva. Kirkkaana kesäiltana
ovat valaistukset sanomattoman kuulakat ja ihanat. »Kultaiset hapset
hajallaan menee aurinko mailleen», kuten eräs nykyinen islantilainen
runoilija sanoo. Muuan matkustaja kuvaa auringonlaskua seuraavasti:
»Verkalleen aurinko antaa kultaviittansa valua rinnaltaan ilovuoteensa
reunalle. Sinisellä keskitaivaalla hohtavat kultareunaiset pilvet,
kuin unessa loistaen. Taivaallisen puhdas henkäys henkimaailmasta
leviää tuntureille, jotka kirkastuneina, sinertävinä hymyilevät
katsojalle purppuraisen harsonsa takaa. Pian ne hohtavat ihmeteltävissä
violeteissa ja purppuraisissa vivahduksissa ja taivas itse leimuaa
määrättömäin ruskojen palossa. Uhkean kirkkaana lepää allamme
peilikirkas vuono, ei ainoakaan ääni, ei ainoakaan melu kanna
korvaamme. Sivulla päin kohoaa vuonon takana synkkä ja valtava Esja,
mutta sen takaa kimaltelee etäisyydestä, merestä nousten, häikäisevän
valkoisena ja jäiden peittämänä korkea Snaefellsjöökul. Vihdoin aurinko
senkin puhtaalle otsalle painaa jäähyväissuutelonsa ja katoo sitten
Esjan taa. Mutta taivas edelleenkin hehkuu, kunnes päivä uudelleen
upottaa valotulvaansa sen lukemattomien herkkien värien hiilloksen.»

Reykjavikissa vielä tapaamme paljon naisia, jotka käyttävät
samaa kansallispukua, jonka maaseudulla tapasimme. Oikeastaan
se ei kuitenkaan ole muinaisskandinavista juurta, vaan on
hollantilaisilta lainattu, mutta jo siksi vanha, että se täydelleen
käy kansallispuvusta. Miehet sitä vastoin yleiseen käyttävät
tavallista nykyaikaista kaupunkilaispukua. Kadut ovat jotenkin leveät
ja kivitetyt. Useimmat talot ovat puusta, useat kahdenkertaiset, ja
monet sinkillä verhotut suojaksi tulta ja sadetta vastaan. Monen
talon edustalla on samanlainen nurmikkopihamaa kuin maataloissakin.
Melkein kaikissa akkunoissa on valkoisten uutimien takana kukkia.
Kaduilla vallitsee vilkas liike. Kauppatalojen edustalla on oikeita
maalaiskaravaneja, sillä islantilainen talonpoika ei kaupunkimatkalla
tule toimeen yhdellä taikka parilla kuormalla, koska hänellä ei ole
teitä eikä ajoneuvoja. Hän ottaa matkaan puolikymmentä hevosta,
sälyttäen niitten selkään tavaransa. Samoin matkailijat retkille
lähteissään kulkevat ratsain. Ja sen vuoksi näkeekin Reykjavikin
kaduilla usein seurueita, varsinkin englantilaisia, herroja ja naisia,
aikuisia ja lapsia, jotka joukolla opastaan seuraten kannustavat pieniä
saarelaisia hevosiaan, lähtiessään joko geisireille, Thingvalla-järvelle
taikka Reykjavikin ympäristöön retkeilemään.

Mutta sotaväkeä ei näe missään, lukuunottamatta ulkomaalaisia
merisotamiehiä — muukalaisia sotalaivoja alati vierailee Islannin
vesissä, valvomassa kansalaistensa kalastusoikeuksia. Islannissa ei ole
ensinkään omaa eikä tanskalaistakaan sotaväkeä.

Mutta vilkkain liike vallitsee kaupungin satamassa. Hiiliä
Skotlannista, puutavaraa Ruotsista ja Norjasta, koneita Saksasta ja
Englannista, siirtomaatuotteita ja tehdastavaroita kaikista maista
väännetään vuonolle ankkuroineista laivoista veneisiin ja näistä
maalle. Taikka soudetaan veneillä hevosia odottavaan laivaan, johon nuo
potkivat ja tepastelevat eläimet vipukoneella nostetaan. Ne viedään
sitten johonkin Skotlannin hiilikaivokseen päivänsä päättämään.

Mutta Reykjavik onkin saaren melkein ainoa kaupunki. Isafjördur
luoteisniemellä, Akureyri pohjoisrannalla ja Seydisfjördur itärannalla
eivät ole kuin pieniä kauppaloita, joitten asukasluku tuskin nousee
tuhatkuntaa korkeammalle.

Reykjavikistä hallitaan maa ja sinne juoksevat sen edistyksen kaikki
langat. Saatuaan täydellisen itsehallinnon Islanti on ryhtynyt
virkeästi parsimaan niitä haittoja, joita monien vuosisatojen
laiminlyönti hallituksen puolelta on maan oloihin iskenyt. Isällisen
huolenpidon kautta saaren hallitus koettaa parhaansa mukaan edistää
elinkeinoja ja kohottaa sivistystä, parantaa yhdysliikettä ja kansan
toimeentuloa ja viihtymystä. Tosin ei saaren kansallisomaisuus ole
suuri, mutta sen sijaan sillä ei ole valtiovelkaa. Päin vastoin on
Islannilla melkoinen valtio-omaisuus, jonkinlainen vararahasto, joka
säilytetään suurien luonnononnettomuuksien varalle. Tämä vararahasto
nousee nykyisin enempään kuin kahteen miljonaan markkaan. Melkein yhtä
suureen summaan nousevat valtion vuotuiset tulot.

Reykjavikissa on perustettu puutarhaseura, joka koettaa kaikella
tavalla edistää puutarhakasvien, etenkin vihannesten viljelystä
saarella, sillä hyvällä hoidolla niistä saadaan Islanninkin koleassa
ilmastossa hyviä satoja. On niinikään perustettu maanviljelysseura,
jonka palkkaamat neuvojat matkustelevat pitkin saarta. Melkein joka
pitäjässä on maanmiesseura ja saaren neljässä läänissä kussakin
oma maanviljelyskoulunsa. Näissä etupäässä opetetaan heinämaitten
hoitoa, koska viljaa ei saarella ensinkään kasvateta. Reykjavikin
maanviljelysseuran toimesta on kautta saaren pantu toimeen melkoisia
maanparannuksia. Mutta vielä paljon enemmän on tehtävää. Nämä hyvät
harrastukset tuskin ovat muuta kuin alulla. Valtio puolestaan
kannattaa maanviljelysseurain toimintaa melkoisilla apurahoilla.
Lisäksi se kautta maan jakaa rahoja palkinnoiksi ja myöntää lainoja
maitten parantamiseksi. Erääseen maanviljelyskouluista on liitetty
meijerikoulu. Niille maanviljelijöille, jotka vievät maasta määrätyn
erän voita ja saavat siitä riittävän hyvän hinnan, maksetaan pieniä
vientipalkkioita elinkeinon elvyttämiseksi. Onkin jo perustettu
muutamia osuusmeijereitä, jotka Englannissa ovat saaneet verraten
hyviä hintoja voistaan. Karjain pienuus ja asutuksen hajanaisuus
kuitenkin vaikeuttavat meijerihoidon leviämistä. Vielä on myönnetty
varoja metsänistutuskokeisiin, Islannin rehukasvien tutkimiseen
ynnä taimitarhan perustamiseen. Näitä kokeita ja laitoksia johtavat
tanskalaiset ammattimiehet, mutta ne tietenkin ovat vähäisiä.

Kalastusta on koetettu edistää siten, että saaren rantavesien
suojelusta parannetaan, jota paitsi on perustettu Reykjavikiin
merikoulu. Kansaa kehotetaan lainoilla ja apurahoilla luopumaan
avoimista veneistään ja hankkimaan kannellisia. Valtion avulla on
niinikään eri osiin saarta rakennettu jäähuoneita kalan säilyttämistä
varten. Näillä jäähuoneilla on suuri merkitys varsinkin turskan
kalastukselle, koska niissä täkykalat säilyvät tuoreina. On myös pantu
toimeen biologisia tutkimuksia Islannin vesien kalanrunsauden ja kalain
elämänlaadun ilmi saamiseksi.

Käsitöillä on Islannissa tähän saakka ollut verraten vähän sijaa.
Ainoastaan pari prosenttia saaren väestöstä on käsityöläisiä. Mutta
ammatit ovat elpymään päin. Kotiteollisuus sitä vastoin on entisestään
surkuteltavassa määrin rappeutunut. Viime vuosisadan alkupuolella
islantilaiset melkein yksinomaan käyttivät kotikutoisia kankaita,
nykyisin sitä vastoin melkein kaikki villa viedään sinään maasta
pois ja käydään ostokankaissa. Viime aikoina on kuitenkin perustettu
pienempiä vesivoimalla käyviä villankehruutehtaita, joissa rahvas
halvalla hinnalla saa villansa langoiksi kehrätyksi. Altingin avulla
lienee jo saatu aikaan kutomokin, jota tämän vuosisadan alussa
ruvettiin puuhaamaan. Yleensä on halu teollisuuden kehittämiseen
Islannissa virkistymään päin. Vesivoimia sitä varten olisikin
tavattoman runsaasti. Ranskalaiset insinöörit ovat arvostelleet
Islannin vesivoiman 1,000 miljonaksi hevosvoimaksi. Englantilaiset
liikemiehet ovat ostaneet koskia kalsiumkarbiditehtaita varten.

Vuoriteollisuuden tuotteista on arvokkain kirkas kalkkisälpä, joka
omituisten valontaitto-ominaisuuksiensa vuoksi on erinomaisen
haluttua optillisiin koneisiin. Mutta tämä arvokas tuote, jota
saadaan kiteytyneenä laavakenttäin onkaloista, on vähenemään päin.
Ennen vanhaan Islannista vietiin ulkomaille paljon rikkiä, mutta
rikkiteollisuus on nykyisin seisauksissa. Viime aikoina on löydetty
kultaa. Islannin koko kauppavaihto on nykyisin noin 25 miljonaa markkaa.

Kulkuneuvoja on koetettu monella tavalla parantaa. Niitten hyväksi on
sen jälkeen, kun maa sai itsehallinnon, työskennelty enemmän kuin ennen
tuhannen vuoden kuluessa. On rakennettu melkoiset matkat rattailla
ajettavia maanteitä, varsinkin etelämaahan, vaikka kansa ei olekaan
vielä oppinut teitä käyttämään. Jokien poikki on rakennettu siltoja,
osaksi puusta, osaksi raudasta. Teitten rakennusta johtaa valtion
palkkaama insinööri, jolla on apunaan joukko rakennusmestareita. Mutta
suurimmassa osassa saarta ovat polut kuitenkin edelleenkin ainoat
liikeväylät, ja kauan kuluu, ennenkun Islannissa on kauttaaltaan
kunnolliset ajettavat tiet. Rautatietä ei ole alkuakaan. Kulkuneuvojen
puutteellisuus on syynä siihen, että kaikki tarpeet, varsinkin
rakennusaineet, mitä satamista tuodaan, kyläkunnissa kohoavat osaksi
kahdenkertaiseen hintaan, ja toiselta puolen se, että maalaiset
tuotteistaan saavat suhteellisesti hyvin huonot hinnat. Rannikolla ovat
liikkeet paremmat, sillä höyrylaivat kulkevat pitkin rannikkoa poiketen
kaikkiin tärkeämpiin paikkoihin.

Kautta maan on järjestetty postiliike. Ulkomaiden posti saadaan
säännöllisesti joka toinen viikko ja kesällä joka viikko. Mutta
talvella on postilaitoksen hyvin vaikea ylläpitää yhteyttä
toimistojensa ja pysäkkiensä kanssa myrskyjen ja tuiskujen vuoksi.
Usein silloin tulvillaan olevat joet vievät postinkuljettajalta laukun,
kun hän hevosineen joen poikki yrittää. Telefoneja ei ole kuin joku.
Sähkölennätysyhteyteen mannermaan kanssa Islanti vihdoin on päässyt.
Sähkölennätysyhteydestä on paljon hyötyä varsinkin ulkomaalaisille
aluksille, jotka kalastavat Islannin vesillä. Islannista saadaan myös
erittäin arvokkaita ilmatieteellisiä sähkösanomia.

Islanti on viime aikoina uhrannut pienistä varoistaan vuosittain noin
800,000 markkaa kulkuneuvojen parantamiseksi. Enin osa tästä summasta
käytetään teitten ja siltojen rakentamiseen.

Suuri lievennys kansalle oli, kun vihdoin saatiin järjestetyksi
saarelle lääkärinhoitokin, sillä ilman sitä oli kauan täytynyt toimeen
tulla. Vaikka ilma onkin hyvin vapaata tauti-iduista, niin on saarella
kuitenkin omituiset tautinsa, jotka osaksi aiheutuvat yksipuolisesta
ja usein pilaantuneesta ravinnosta ja toiseksi ilmaston kosteudesta
ja koleudesta ja vaivalloisesta työstä myrskyissä ja pakkasissa. Maa
on, pienuudestaan huolimatta, jaettu moneen kymmeneen lääkäripiiriin
ja Reykjavikiin on perustettu oma lääkärikoulu. Sitä paitsi on eri
paikoissa koko joukko yksityisiäkin lääkäreitä. Islannissa siis on
aina paria tuhatta henkeä kohti piirilääkäri. Sairashuoneita sitä
vastoin on vain 6. Mutta sitkeässä asuu vielä kansassa luottamus
kaikenlaisiin puoskareihin. Seuraukset terveydenhoidon kehittämisestä
ovat jo ilmeiset; terveydentila Islannissa on huomattavassa määrässä
parantunut. Keskimääräinen ikä on viimeisen vuosisataneljänneksen
kuluessa kohonnut kokonaista 10 vuotta. Varsinkin lasten kuolevaisuus
on vähentynyt. Suurimpana syynä terveysolojen parantumiseen on
kuitenkin varallisuuden yleinen lisääntyminen. Islannin pahimpia
vitsauksia on eräs loistauti, johon likaiset astiat ovat syynä,
ja pitalitauti, jota varten on rakennettu erikoinen sairashuone.
Keuhkotauti, joka ennen oli melkein tuntematon, on viime aikoina
lisääntynyt kamalassa määrässä.

Islannista ei puutu yleisiä hyväntekeväisyyslaitoksiakaan. Niitten
tarkotus on auttaa semmoisia ihmisiä, jotka tavalla tai toisella ovat
menettäneet osan ruumiin tai sielun toimikyvystä.

Ikävakuutus on ratkaistu omituisella tavalla. Jokaiseen kuntaan
kautta saaren on perustettu rahasto heikkojen ja iäkkäitten
kansalaisten auttamiseksi. Jokainen, jolla on varoja, on velvollinen
vuosittain maksamaan jonkun pienen määrän näihin rahastoihin. Niistä
sitten jaetaan apurahoja semmoisille vanhuksille taikka työkykynsä
menettäneille, jotka eivät nauti vaivaisapua ja jotka ovat aikanaan
rahastoja maksuillaan kartuttaneet.

Uusin kultuurisaavutus on oma yliopisto. Se on Reykjavikissä avattu
ja alkanut toimensa. Mutta moni pudistaa päätään, että lieneekö niin
harvalukuisen väestön kesken sentään riittävää työalaa niin vaativalle
oppilaitokselle.

Suurta sitkeyttä ja itsetietoisuutta osottaa sekin, että näin pieni
kansa on voinut kautta aikain säilyttää omakielisen kirjallisuuden.
Huolimatta siitä, että Islannin väkiluku oli vähentynyt muutamaan
kymmeneen tuhanteen, huolimatta siitä, että saari joutui sukulaiskansan
ja -kielen vallan alaiseksi, — Norjan kirjakielen sama vallanalaisuus
muutti tanskalaiseksi, — säilytti Islanti omankielisen kirjallisuutensa
ja on kirjakieltään kehittänyt siihen määrään, että se monessa
suhteessa nykyisin on maanosamme kehittyneimpiä.

Ei kurjimpana rappioaikanaankaan Islanti kokonaan puuttunut
kirjallisuutta, vaikka kieli melkoisessa määrin ottikin itseensä
tanskalaisuutta ja vaikka vanhat runouden lajit aikain kuluessa
melkoisessa määrin rappeutuivat. Mutta vasta yhdeksännellätoista
vuosisadalla tapahtui saaren kirjallinen, samoin kuin valtiollinenkin
uudesta syntyminen.

Islannin uuden kirjallisuuden voimme sanoa syntyneen uskonpuhdistuksen
ajalla. Mutta kahtena sitä seuraavana vuosisatana se kuitenkin vielä
oli sangen yksitoikkoinen ja puuttui alkuperäisyyttä. Runouden alalla
viljeltiin varsinkin virsien tekoa. Satuja, ritarijuttuja kirjotettiin
runomuotoon. Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla eli Jon
Thorlaksson, pappi ammatiltaan, joka oli Islannin huomattavin kääntäjä.
Hän käänsi äidinkielelleen paljon englantilaista, saksalaista ja
tanskalaista runoutta, varsinkin Miltonin »Kadotetun paratiisin»,
joka käännös on taiteentuntijain arvostelun mukaan paras, mitä siitä
on milläkään kielellä olemassa, jopa monessa suhteessa alkuteostakin
etevämpi. Tämä on sitä huomattavampaa, kun Jon Thorlaksson'in täytyi
suorittaa käännöksensä tanskalaisesta käännöksestä. Koko elämänsä tämä
pappismies taisteli mitä suurinta köyhyyttä ja puutetta vastaan. Hänen
kirjallinen työnsä herätti niin suurta huomiota ulkomaillakin, että
eräs englantilainen seura hänelle myönsi melkoisen runoilijaeläkkeen.
Hän kuitenkin kuoli samana vuonna, kun sai ensi kerran vastaanottaa
tämän avustuksen. Tapaus osottaa, kuinka suurella rakkaudella
Englanninkin kirjallisissa piireissä vielä muisteltiin sitä maata ja
kansaa, joka säilytti Pohjoismaitten suurenmoisen vanhan kansanrunouden.

Islannin kirjallinen uudistus tapahtui kuitenkin oikeastaan vasta
yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin kolme etevää islantilaista
perusti »Fjöinir» nimisen aikakauslehden. Tämä kirjallinen
uudestasyntyminen, joka kävi käsi kädessä valtiollisen vapausliikkeen
kanssa, sai Europan mannermaalla tapahtuneen heinäkuun vallankumouksen
kautta virikettä. Kielen puhdistamisessa ja jalostamisessa saivat
islantilaiset tanskalaisen kielimiehen Rasmus Raskin etevää ja uutteraa
apua. Lyyrillisinä runoilijoina olivat Bjarni Thorarenesen ja Jonas
Hallgrimsson muita etevämmät. Edellisellä oli aatteen syvyys ja tunteen
voima, jälkimäinen taas hallitsi muodon ja kehitti kielen runollista
sanontaa. Edellistä on sanottu Islannin Götheksi, jälkimäistä sen
Schilleriksi. Näitten jälkiä ovat sitten kulkeneet monet muut, ja
niinpä Islannilla on arvokas uudenaikainen kaunokirjallisuus, joka
kunnialla pitää puoliaan muitten pohjoismaitten kirjallisuuden rinnalla
ja jatkaa saaren vanhoja traditsioneja. Nuorin polvi on saanut
vaikutuksia varsinkin Georg Brandesin kautta Köpenhaminan yliopistossa,
jossa saaren nuoriso on viimeiseen saakka käynyt opiskelemassa.

Kielen uudistamisessa ovat islantilaiset koettaneet mikäli mahdollista
välttää muukalaisten sanojen lainaamista. He ovat muodostaneet sangen
paljon uusia sanoja, jonka vuoksi islantilaisen kirjan lukeminen
tuottaa vaikeuksia sillekin, joka on kansankieleen perehtynyt.

Muut taiteet sitävastoin ovat Islannissa heikolla pohjalla, jota
ei olekaan ihmettelemistä, sillä ne aina tarvitsevat varakkaampaa
ympäristöä ja suurempia oloja menestyäkseen. Vanhoina aikoina oli
taidekäsityö saarella kuitenkin korkealla kannalla, taidekutominen,
koruompelu, hienompi metalliteollisuus ja puunleikkaus. Vanhain
islantilaisten kodeissa olivat pihtipielet, ovet, patsaat ja orret
koristellut kaikenlaisilla kuvanveistoilla, etenkin jumalankuvilla, ja
seinät verhottiin taidokkailla kuvakankailla, joihin usein oli kuvattu
pitkiä juttuja ja sankaritapauksia. Koko joukon muistoja on säilynyt
tämän muinaisen teollisuuden ajoilta. Taiteelliset käsityöt eivät
kuitenkaan ole vieläkään aivan lopen hävinneet.

Mutta varsinaisia kuvaavia taiteilijoita Islannilla tuskin on
muuta kuin nimeksi, lukuun ottamatta Thorvaldsenia, joka kokonaan
eli Tanskassa. Paremmalla menestyksellä on sävellystä harjotettu,
vaikkei Islanti olekaan synnyttänyt semmoista säveltäjää, jonka maine
olisi levinnyt saaren ulkopuolelle. Näytelmätaide on vielä kokonaan
seuranäytäntöjen pohjalla.

Islannin valtio koettaa varainsa mukaan edistää saaren taiteellista ja
kirjallista elämää. Muun muassa se maksaa vuotuisia avustuksia viidelle
runoilijalle, vaikkeivät nämä avustukset luonnollisestikaan ole suuria.

Islanti on synnyttänyt useita huomattavia tiedemiehiä ja tutkijoita,
joista kuitenkin useat ovat suurimman osan elämäänsä vaikuttaneet joko
Tanskassa taikka muitten ulkomaitten yliopistoissa, koska saaren omat
varat eivät ole riittäneet varsinaisen tutkimuksen kustantamiseen.
Kuuluin Islannin nykyään elävistä tiedemiehistä on Thorvaldur
Thoroddsen, jonka teokset Islannin maantieteestä ja maantieteen
historiasta, sen geologisesta rakenteesta ovat perustavaa laatua ja
ovat tulleet useille sivistyskielille käännetyiksi.

Näin olemme tutustuneet tuohon syrjäiseen omituiseen maahan
Atlanninmeren ja Jäämeren välillä. Olemme tutustuneet sen sankariaikaan
ja vanhaan runouteen, jonka vuoksi sillä kaikkien germanisten kansain
kesken on niin vakaantunut maine ja suuri mielenkiinto, olemme
tutustuneet sen voimalliseen luontoon ja valtaviin luonnonilmiöihin,
joitten puolesta se voittaa kaikki, mitä maanosassamme on nähtävää,
ja olemme nähneet, kuinka tämän saaren pieni kansa vähitellen
ulkonaisesta holhouksesta vapauduttuaan on alkanut kehittää
elinkeinojaan ja aineellista ja henkistä viljelystään vakaalla
aikomuksella edelleenkin pysyä kansana, lisääntyä ja vaurastua kaikilla
kultuurin aloilla. Islannin esimerkki on kieltämättä rohkaiseva
muillekin pienille kansoille, jotka epäedullisissa oloissa koettavat
olemuksensa säilyttää. Arvokkaana apuna olemassa olon taistelussa ja
edistysriennoissa Islannilla kieltämättä on se yleinen myötätunto, jota
se varsinkin germanilaisten kansain kesken nauttii. Ne suosivat sitä
muinaisuutensa säilyttäjänä ja tuntevat sitä kohtaan sankarimuistojen
heimohellyyttä. Sen vuoksi Islannin pyrkimykset ja saavutukset
herättävät suurempaakin huomiota kuin muutoin olisi asian laita.

       *       *       *       *       *

Tätä teosta varten on mukaillen käytetty seuraavia lähteitä:

C. Rosenberg: Traek af Livet paa Island i Fristaats-Tiden. Köpenhamina,
1871,

J. C. Poestion: Island, das Land und seine Bewohner. Wien, 1885.

Th. Thoroddsen: Vulkaner og Jordskjaelv paa Island. Köpenhamina, 1897.

Valtyr Gudmundsson: Islands Kultur ved Aarhundredskiftet 1900.
Köpenhamina, 1902.

Paul Herrmann: Island in Vergangenheit und Gegenwart, Leipzig,
1907—1910.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Islanti: tarun ja runon maa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.