Title: Hopeaviulu : Runoja
Author: Vaara, Elina
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hopeaviulu : Runoja" ***


HOPEAVIULU

Runoja


Kirj.

ELINA VAARA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.



SISÄLLYS:

KEVÄTYÖN LAULU

Kevätyön laulu
Gondoolilaulu
Niinkuin ruohon ja reseedan tuoksu
Laulu ulapalta
Läheisyys
Armahtava yö
Mysterium
Meri lepää

PILVIKUVAT

Nuoruus
Tulivuoren laulu
Hautauspäivä
Unessa
Kätketty rakkaus
Yöllinen ajo
Pilvikuvat
Kauhun maa
Aamutaivas
Tuskallinen rakkaus

KUUNVALOSSA

Hopeaviulu
Peilikammio
Äänetön maa
Haavaisin siivin
Kevätlegenda
Kummallinen satu
Kuunvalossa
Sininen hämärä
Alakuloinen oodi
Sokko

AAMU

Omenapuun alla
Ikkunat auki on aamun tuuleen
Helluntaivirsi
Ilta
Uskollisuus
Lapsi
Aamu
Lipas
Lapsen uni
Rukoilevat silmät



KEVÄTYÖN LAULU



KEVÄTYÖN LAULU


    Kädet ihanan viileät, aavistettavat
    koko rannan raukeaksi on hyväilleet.
    Maan ruoho rukoilee, puut himmeät huokaa:
    — Levon autuus, rauha suloinen meille suokaa!
    Me olemme ikävästä sairahat
    ja hyvin, hyvin väsyneet.

    Oi suokaa meidän itsemme unhoittaa
    ja sulaa meren, pilvien harmauteen
    kuin huulet huuliin yhtyvät suudellessa,
    povi poveen vaipuu suuressa rakkaudessa! —
    Ken murtaa rajat, jotka ahdistaa?
    Koko maailma kuolee kaipaukseen.



GONDOOLILAULU


    Kuu kaita lailla gondoolin
                  ui illan tummaan sinehen.
    Kaikk' avaruuden aallot hengittävät.
    Ja tähdet pienet, kirkkahat
                  kuin suomut kultakalojen
    yön verkon silmukoissa kimmeltävät.

    Sa, joka juoman tulisen
                  mun kanssain unelmissa joit,
    oi nouse ilon, huimauksen laivaan!
    Mun suuni hehkuu suudelmin —
                  kuin kukat poimia ne voit
    ja heittää sinisyvyyksihin taivaan.



NIINKUIN RUOHON JA RESEEDAN TUOKSU —


    Niinkuin ruohon ja reseedan tuoksu
    on sinun rakkautesi.
    Kirkas naurunhelinä kiirii
    jälkiä askeltesi.

    Ah, sinä olet hurmaava hulluus,
    ilo ja itse kevät!
    Kun sinä suutelet surullista neitoa,
    jumalat hymyilevät.



LAULU ULAPALTA


    Meren hopeakalvossa värisee
    tuhat tähteä kimmeltävää.
    Mun korvani laulua kuuntelee,
    joka aavalta heläjää.

    Se laulu on kaunis ja kummallinen —
    minä värisen kokonaan.
    Joku lienee joskus laulanut sen
    sydän tuskaa tulvillaan.



LÄHEISYYS


    On varjoni sun rinnallas,
    vaikk' itse loittonen.
    Kun olet sairas, hiuksias
    ma hiljaa hyväilen.

    Kun suljet silmäluomesi,
    niin luokses kumarrun.
    Vaikk' olen poissa, sieluni
    kuin huntu kietoo sun.



ARMAHTAVA YÖ


    Yön viitan mustiin silkkipoimuihin
    nyt murheellisen pääni verhoisin,
    kun meri täynnä tummaa unta päilyy
    ja lasinhauraat tähtilyhdyt häilyy.

    Yön syvä, lainehtiva pimeys
    ja outo, ihmeellinen kimmellys
    mun aran haavani voi yksin pestä.
    Oon sairas murhatusta hellyydestä.

    Yö peittää kuolemankin varjoillaan
    ja hautaa kaikki aaltoin keinuntaan,
    kun meri täynnä tummaa unta päilyy
    ja lasinhauraat tähtilyhdyt häilyy.



MYSTERIUM


    Kuin viini tuoksuu ruusut kirkkoinaan.
    On niiden ihanuus kuin kuuma helle.
    Ja alttartaulun Neitsyt armossaan
    pois astunut on kultapuitteistaan
    nyt käyden kukkaselta kukkaselle.

    Ah, kaikki kauniit synnit vainajain
    on ruusun muodon saaneet suloisimman.
    Ne kärsittyään kiirastulen lain
    nyt hehkuu pyhää hartautta vain
    Madonnan hymyn lailla ihanimman.

    Hän mitä hellin käsin hyväilee
    ja siunaa, viilein vihkivesin kastaa.
    Oi kuule, kuinka urut hymisee
    ja kuorolaulu kirkas helmeilee!
    Puut vanhat himmein huokauksin vastaa.



MERI LEPÄÄ


    Nyt meri lepää ulapoin
               niin laakein, oudon tyvenin.
    Pois hiljaa vaimennut on tuulen tohu.
    Mut myrskyn henget ailakoivat
               alla pinnan kristallin,
    soi syntyvien hyökyaaltoin kohu.

    Ja venheen, joka uskaltaa
               sen vilpilliseen sylihin,
    kuin kalan ahmaista voi aaltoin nielu.
    Siell' levämetsät huojuu
               kukin kummallisen loistavin,
    ja nyyhkyttää ja nauraa meren sielu.



PILVIKUVAT



NUORUUS


    Illoin nuoruudesta iloitsen —
    yöllä kauhunkuvat saartaa mun:
    kiedottuna sisään liinojen
    suljettu oon mustaan kirstuhun.

    Raskaan houreen läpi vielä nään,
    kuinka hehkuu lyhdyt räikeät,
    kuulen, kuinka soittoon kimeään
    nauru, tanssinkohu yhtyvät.

    Tähän kirstuun kuolee sieluni,
    ruumis tuhon inhoittavan saa:
    ruususeppel pääni ympäri
    toukkain uhrijuhlaa ilmoittaa.
    — — —

    Kylmä tuskanhiki otsallain
    herään huohottaen pimeyteen.
    Luojan kiitos, näinkin unta vain —!

    Olen valmis leikkiin huomiseen.



TULIVUOREN LAULU


    Savuava tulivuori olin,
    sairaiden liekkien hauta ma olin,
    täynnä ääriä myöten
    mustaa, hivuttavaa hehkua.

    Silloin uumenistani
    loimahti kirkas, humiseva tuli,
    syöksähti ilmoihin myrsky:
    syvyydet aukaisi,
    vapahti minut.



HAUTAUSPÄIVÄ


    Kysyt, miksi verhoudun punaiseen silkkiin
    tänä mustana hautauspäivänä.
    Sieluni ei ymmärrä sinun kuolemaasi.
    Elämä ja kuolema ovat minulle yhtä.
    Rakkaus versoo kuin tulinen vilja
    sydämeni vainiolla.

    Ystävä, olkaamme julmia kumpikin:
    muuten ei ole elämää.
    Ystävä, olkaamme julmia kumpikin —
    tänään minä, huomenna sinä.
    Kenties jo huomenna sinulla on aseet
    murskataksesi minut.



UNESSA


    Vaikka värisen, palan
    murheessa rakkautein,
    kuumin kyynelin valan
    valkean pieluksein —
    vallat kohtalon mulle
    eivät armoa suo,
    rientää eivät mun salli
    sairaan lemmityn luo.

    Unessa ainoastaan
    luoksesi tulla saan —
    vaipua rintaasi vastaan,
    nukkua Nirvanaan.
    Unessa rakkahan pääsi
    peitän suudelmin,
    vaikka lävitse liekin
    luoksesi tulisin!



KÄTKETTY RAKKAUS


    Päivin katumuskaavussa, silmät veessä
    kerjäten istumme temppelin portaiden eessä.
    Illoin rikkautemme salainen
    luokseen viittoo hurmaten, houkuttaen.

    Gangesin partaalla palatsimme hohtaa,
    jonne viidakon verhooma polku johtaa.
    Suuret tähdet syttyvät yllä pään,
    villejä kukkia puhkee hämärään.

    Kuuletko djungli-rantain kumean pauhun?
    Tunnetko suitsutusmaljoista nousevan sauhun?
    Näetkö, kuinka lamput vihreät
    marmorisaleissa kiehtoen häämöttävät?

    Runsailta pöydiltä tunnontuskaa vailla
    nautimme herkkuja ruhtinaiden lailla.
    Mustat orjat rientävät palvelemaan,
    tulinen viini vuotaa virtanaan.

    Huilujen soidessa viihtymystämme varten
    katsomme kaunista parvea tanssijatarten,
    taikoja, temppuja miekannielijäin,
    tulensyöjäin, käärmeenkesyttäjäin.

    Aamun noustua jälleen ryysyissämme
    kurjina, viheliäisinä kyyhötämme
    rukoillen otsamme tomuun painaen
    — valehaavan pettävän paljastaen.



YÖLLINEN AJO


    Nyt silmät säihkyy mustan pimeyden.
    Yks harmaa savupilvi yössä vain —.
    Ja auto kiitää halki metsien.
    Tienvarren kuuset katoo kohahtain.

    Sua muistan. Sydäntäni kouristaa.
    Ma tiedän huultes lämmön häipyvän
    pian huuliltani. Auto samoaa
    pois tyköäsi — tietä elämän.



PILVIKUVAT


    Reunalla vihreän hetteen,
    lähteellä silmien rakkaiden
    istuin illalla kauan
    tutkien tummuutta pilvien.
    Verkkaan ne vedessä liukui
    synkkinä, vieraina, vaieten...
    Lähteen pohjalla ruoste
    kuumotti kuin käsi verinen.

    Tuijotin — rintaani poltti,
    enkä ma mitään ymmärtänyt.
    Sieluni lehahti lentoon
    niinkuin lintu säikähtynyt.



KAUHUN MAA


    Kaltaiseksi mustan kalmiston
    muuttunut mun sydämeni on.
    Puut paljaat siellä niinkuin kädentyngät
    tien kummallakin puolen törröttää,
    ja patsaat seisoo paasijalustoillaan
    kuin ruumiit, joilta katkaistu on pää.

    Lyhdyt myrskyssä on särkyneet,
    maassa kiiltää lasinsirpaleet.
    Yks liekki vielä kytee salaisesti
    kuin valekuolleen katse mieletön.
    Ja taaja yökköparvi peittää tienoon —
    sen siivet verhoo kauhun näyttämön.



AAMUTAIVAS


    On eessäni aamun autio taivas,
    kun silmäni aukaisen.
    Sydän, vain on sun haikea katumusvaivas
    tuon taivahan kaltainen.

    Mihin nuoruudenaikasi parhaan heitit
    ja osan, jonka sait?
    Mihin synnyinperintös ainoan peitit? —
    oot tunnonsairas ja vait.

    Avaruuksia kaihtavat verhot harmaat,
    ja tumma on huoneeni mun.
    Oi mennehet aamut ja päivät armaat,
    ma eteenne polvistun:

    pyhän, vaikeimman paisteensa taivaanne soivat
    ja tuoksunsa puhtaimman —
    omat erheeni pilvisen hämärän loivat
    ja tuskan ahdistavan.

    Mut ihmisen askeleita vetää
    veren kuume ja kaukaisuus,
    siks kunnes ei kumppania ketään —
    vain yllämme avaruus.

    Miten ikävöin ikeestä levottomuuden
    ja vuosien harhasta pois!
    Ah, armotaipaleen ani uuden —
    jos vielä sen alkaa vois!



TUSKALLINEN RAKKAUS


    Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme.
    Janon kiduttavan ja ikuisen se tuo.
    Ah sairaita meitä! Liittyä koskaan emme
    voi niihin, jotka Elämän kaivoista juo.
    Aron valkea, kirpeä suola on rakkautemme.

    Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme.
    Joka suudelma viiltää huulemme haavoihin.
    Pyhän askeetin lailla silvomme jäsenemme,
    kun toiset juhliin kulkevat seppelin.
    Kuin kirkas, hiottu säilä on rakkautemme.



KUUNVALOSSA



HOPEAVIULU


    Kun olen yksin, sairas ja kaikkea vailla,
    välkähdyksenä eletyn autuuden nään.
    Hurmaantuneen tietäjänaisen lailla
    sieluni katsoo aikojen hämärään.
    Valkean tähden kentillä autuailla
    lapseksi leikkimään minut Jumala loi.
    Kastehelmiset pensaat kimmelsi mailla,
    viileä sade hopeaviuluna soi.

    Hopeankirkasta soittoa avaruuden
    ikävöin uneeni mustaan, näännyttävään.
    Kerran hohteessa luomisaamun uuden
    herään Jumalan viulun värinään.
    Kiusattu, eksynyt lapsi ma ikuisuuden
    astun kalliorannalta pimeän maan
    sinisiin aaltoihin ihanan rannattomuuden
    uidakseni tähtehen valkeaan.



PEILIKAMMIO


    Jokin viittoi mua keskiyöllä vuoteeltani pois
    yli soiden, joilla niittyvilla häilyi.
    Puut huojui oudon siniset kuin varjoja ne ois.
    Uni hauras yhä silmissäni säilyi.

    Oli edessäni järvi niinkuin musta kuvastin.
    Kuun juova valui kalpeana vesiin.
    Vahakynttilöiden suurten lailla tornit palatsin
    läpi usvapilven kohosivat esiin.

    Mun lähetessäin linnan portti aukes verkalleen.
    Pelon tunsin — kuljin loihdittuna kohti.
    En tiedä, miten saavuinkaan ma peilihuoneeseen,
    missä lamput sinipunaisina hohti.

    Näin vastahani nuorukaisen käyvän kruunupään.
    Pois paeta en voinut syleilystä.
    Palo tumma syttyi sieluhuni hänen silmistään.
    Kuin viiniä join vieraan hengitystä.

    Ja jossain alkoi soida silloin huilut hiljaiset
    kuin soljuis laine rantahietaan kuumaan.
    Yli silmieni valahtivat silkkiuutimet.
    Niin hukuin hänen suudelmainsa huumaan.

    Mut minne lienee häipynyt mun autuuteni uus?
    Kuin askel oisi korvaan kaukaa soinut.
    Oli lattiakin kova, kylmä niinkuin katkeruus,
    ja nyt ovea en mistään löytää voinut.

    Yhä hapuilin ma nyrkkejäni lasiin jyskyttäin
    salin synkän peiliseinämiä pitkin.
    Omat, sairaat kasvot kaikkialla vastassani näin. —
    Minä heräsin ja haikeasti itkin.



ÄÄNETÖN MAA


    Olen joutunut maahan, jota en tunne.
    En tiedä, täällä ma kuljen kunne.
    Ovat outoja pilvet, outoja puut,
    ovat vieraita minulle ihmiset muut.
    Kuin valkeat, viileät marmorikuvat
    he vaieten käyvät ja haaveksuvat,
    ja tyyni kuin kuolema hymynsä on.

    Kai myös minä kärsin ja riemuitsin kerta,
    kun sävelten paljous kuohutti verta;
    nyt ympäri on syvä hiljaisuus,
    unihorros ja liikkumattomuus.
    Ei linnut laula, ei latvoissa tuule,
    ei kahinaa lehtien korvani kuule —
    vain rannoilta kumean huounnan.

    Yhä alla huimaavan pilvikaton
    mua painaa ahdistus tuntematon,
    kun puutarhoissa ma harhailen
    kukantuoksuja raskaita hengittäen.
    Sydän rinnassani ei elä, ei sykkää:
    sekin on kuin marmorikiveä mykkää —
    siks että se unhoitti kaipuunsa maan.



HAAVAISIN SIIVIN


    Minä himoitsen kauas — minne?
    Taa viimeisen taivaan kaipuuni ois.
    Ah, siivin haavaisin sinne
    jos minuuden tuskasta kimmota vois!

    On kristalliseinää monta
    tiell' avaruuslinnun: ne särkevä oon.
    Alutonta ja Loputonta
    minun sieluni kasvoihin katselkoon.



KEVÄTLEGENDA


    Muistan kuulaan pylväskaupungin,
    siintävän kuin usva vuoritiellä.
    Kerran enkeliä rakastin
    alla puiden kukkivien siellä.
    Sairas olin, vaikka suonissani
    kuohui kevät kohiseva maan.
    Enkeli, vaikk' etsit huuliani,
    kuuluit Jumalalle kokonaan.

    Olit intohimo, puhtaus.
    Silmäni kun silmissäsi uivat,
    poltti verta pyhä juopumus —
    yllä, alla taivaat avartuivat.
    Hiuksiesi hyasintinhuuman
    tunsin värisevin sieraimin,
    yli otsas valkoisen ja kuuman
    tuhat hyväilyä tuhlasin.

    Mutta kaukaisuuteen huimaavaan
    aina multa olentosi haipui.
    Luotas sydämeni puoleen maan
    pahaa, mustaa unta nähden vaipui.
    Miten köyhäks elämäni saikaan!
    Viluun herää aamut nuoruuden,
    niinkuin lumen sulamisen aikaan
    puhkee parvi tummain krookusten.



KUMMALLINEN SATU


    Oli hallitsija muinoin
    hyvin aurinkoisen maan, —
    hyvin onnellisna asui
    hän suuressa hovissaan.

    Kuin laskettu timanteilla
    oli elämänsä tie.
    Pyhän salatiedon kirjan
    hän isiltä perinyt lie.

    Mut kerran ikävystyi
    hän onneen, viisauteen,
    repi maahan palatsinsa,
    läks hulluinhuoneeseen.

    Miten hyvä hämärässä
    hänen istua olikaan!
    Ei kirveltäneet silmää
    kivet kalliit loistollaan.

    Mut vielä pimeämpää
    hän halasi kuitenkin
    ja pakeni kuoleman kylmiin,
    yötummiin saleihin.



KUUNVALOSSA


    Maassa puiden mustat varjot makaa,
    paistettaan luo himmeätä kuu.
    Mutta suurten ikkunoiden takaa
    näen kasvot. Sydän seisahtuu.
    — Rakas! — huuleni mun tapailevat
    sanaa, jolla veren lämpö ois.
    Kädet hyväilyistä vapisevat,
    joita ikävöi ne antaa pois.

    Siivin liidän aikaan säteilevään,
    hetkiin tuhlattuihin nuoruutein.
    Aistimiini tulvii mailta kevään
    tuoksu aamunraikas syreenein.
    Silloin hengitin ma onnellinen
    ilmaa ihaninta hurmion,
    jok' on lailla taivaan hellän sinen
    läheinen ja saavuttamaton.

    Näen toisen sielun pohjaan asti:
    sama kirvelevä kaipaus.
    Silloin huuliamme katkerasti
    viiltää lasin kylmä kosketus.
    Kuumin, kuivin silmin tuijotamme
    kauan sydämestä sydämeen,
    kunnes hälvenemme toisiltamme
    taakse lasiruudun jäätyneen.



SININEN HÄMÄRÄ


    Valohämyyn himmeähän
    ilta kadun hunnuttaa.
    Satanut on lunta vähän —
    pehmeänä siintää maa.

    Ihmiset niin vaiti kulkee,
    varjot on niin lempeät.
    Hiljaa uutimia sulkee
    kädet näkymättömät —



ALAKULOINEN OODI


    Kaupungilla sade hiljainen:
    laulu veden, laulu harmaan kiven.
    Aavistusta kevään tuulien
    ilmassa jo huokuu armas hiven...
    Puiston harva oksaholvi ylläs
    kaartuu varjoin tummansinisin.
    Tiellä suojalumi tuoksunkylläs
    tarttuu onnellisen jalkoihin.

    Unelmasi tähden värisit
    kaikin hermoin tähän päivään asti,
    kun sen vajoavan epäilit
    syviin avaruuksiin huimaavasti —.
    Sisällä nyt asut unelmassa:
    pelko, levottomuus hälvenee
    niinkuin huoneessasi valkeassa,
    jota lamppu lämmin valaisee.

    Onko ihaninta omistaa?
    — sentään salaa sydämesi kysyy.
    Hienon tuoksun lailla katoaa
    herkin hurma siitä, mikä pysyy.
    Onnellinen! kuumat unes vaihtuu
    talttumuksen rauhaan viileään.
    Lumen helmaan nuoruutesi haihtuu,
    niinkuin lauha sade kevätsään.



SOKKO


    Minä kuljin silmin peitetyin
    ja itseni köyhäksi luulin.
    Mut sadun lintujen suhinan
    öin päivin ylläni kuulin.

    Pois riistin verhon ma silmiltäin,
    ja ne valoa ahmien joivat —
    mut ikävöin havinaa siipien,
    jotka sokean yllä soivat.

    Oi sitokaa silmäni uudestaan!
    rakas mulle on pimeän taakka.
    Nyt tahdon silmin peitetyin
    minä kulkea hautaan saakka.



AAMU



OMENAPUUN ALLA


    Puol'avoimin silmin, raolla huulin
    olen uinunut taivaan puhdasta hurmaa juoden.
    Sydänpäivän hiljaisuus on lämpimin tuulin
    kuin tuoksuva laahus levinnyt puutarhaan.
    Ja ma keskellä syvää uneksumistani kuulin,
    miten varisee oksilta haurain kauneus vuoden.
    Kuin maa on sieluni kukkia valkeanaan.

    Oi omenankukat, multana teille
    puun varjossa leväten autuasta on olla.
    Te palaatte jälleen puhjeten lauluiksi meille,
    kun syyssade kylmänä solisee puutarhaan.
    Oi olkaa lempeät silmille huikaistuneille,
    ne liian paljon on leikkineet auringolla —
    oi olkaa viileät lapselle kuuman maan!



IKKUNAT AUKI ON AAMUN TUULEEN —


    Ikkunat auki on aamun tuuleen —
    enää en nukkua malta.
    Tunnen tuomien leudon tuoksun
    huokuvan uudinten alta.

    Kasvoilla kosteiden lehtien humu
    kumarrun puutarhan puoleen.
    Silloin yöllisen uneni muistan
    ja hiukenen ihanaan huoleen.

    On kuin lämmin, keväinen sade,
    joka mun silmäni kasti.
    Taivaalta painuvat lauhat pilvet
    maan yli suojelevasti —



HELLUNTAIVIRSI


    Maan yllä on ääretön puhtaus, hyvyys.
    Oi heleää hehkua taivahan sinen!
    Mua hivelee versovan mullan syvyys
    kuin katse pehmeä, samettinen.
    Puut, pensahat, jotka mun tielleni luotiin,
    ovat verhossa lehtien puhkeavain.
    Oi tuulia, joita mun kuunnella suotiin!
    Ne soittavat urkuja helluntain.

    Näen kuitenkin katkeraa hymyä monta,
    näen kahleita, kipua salaisten haavain,
    näen tuhannen silmää auringotonta —
    maan ihanuus pimeämmiksi ne saa vain.
    Me kuljemme mustassa unessa täällä,
    omat silmämme itkevät sokeuttaan.
    Hänen Henkensä ei ole päittemme päällä:
    meill' on kaipuu ja aavistus ainoastaan.

    Haen kammion hiljaisuudessa salaa
    Pyhän Raamatun kaikkien kirjaini alta.
    Valosätein sen tummat puustavit palaa,
    ja sen lehdiltä paistaa auringon valta.
    Kun luen, käy humaus ylitse huoneen,
    ja siipien suhina ylläni soi.
    Minä tunnen valkean kyyhkysen tuoneen
    Hänen armonsa, jota en ansaita voi.



ILTA


    Väsyneitä silmiäsi suutelen.
    Ihmeellinen humina soi sielustani.
    On ilta kuulas niinkuin kuvastin,
    vain liukuu pilvi himmeä nyt ohi ikkunani.

    Taivaallista heijastusta kaikki on.
    Hengestä ja hyvyydestä juonut
    on rakkauteni itsellensä jumalkirkkauden.
    Ja sydämeni ajatukset putoavat
    laill' aukeavan, lumipuhtaan kukinnon
    sun ylitsesi, nukahtanut armas.



USKOLLISUUS


    Sieluni on kylä hiljainen.
    Tummat syreenit sen huntuavat
    kera tuomien ja pihlajain.
    Siellä asuu armas viihtyen —
    kuulee, kuinka lehdet humajavat,
    sadelintu herää laulahtain.



LAPSI


    Sinun poskiesi lähellä
    viihtyisivät kaikki ujot metsäkukat mielellään.
    Kiedottuina lumikapaloihin
    luokses itkien ne ikävöivät.
    Sinun silmiesi sinessä
    tahtoisivat kaikki tähdet heijastella itseään —
    kultaisina sudenkorentoina
    yllä ikuisuudenvirran suvannon.



AAMU


    On varhainen aamuhetki.
    Kera lapseni havahdan.
    Sinipunervan pilven retki
    käy ylitse kukkulan.
    Puut aamutuulessa huojuu
    ja latvat ne keinuen nuojuu,
    sumu valkea hajaantuu.
    Ja me vaiheilla unen ja valveen
    ulos katsomme ihanaan talveen —
    on ensi lumien kuu.

    Taas tänään se ihme on uusi,
    että puoleeni painut noin
    ja hymyjä pienen suusi
    kuin vuokkoja poimia voin.
    Kuin tuuli, mi tuutii puuta,
    niin armaampi kaikkea muuta
    minä sinulle olla saan —!
    Ovat päivät sun luonasi, hento
    kuin pilvien rauhaisa lento
    yli ensi lumien maan.



LIPAS


    Nyt kimaltavat aamut talvikuiden,
    on poissa pimeys,
    ja läpi tummanpunertavain puiden
    käy kevään väristys.
    Kuin ihanasti auki kimmahtaisi
    taas lipas nuoruuden,
    ja kaikki salaisuudet nähdä saisi
    lukitut pohjaan sen —!

    Oi lapsi, haltuus nuoruuteni annan
    kuin lippaan lukitun.
    En ikävöi, vaan iloisesti kannan
    sen pieneen kätees sun!
    Jos elämäni keväthurma varhain
    mult' ohi mennyt on,
    en tunne kipua. Jää mulle parhain:
    sun silmäs viaton.



LAPSEN UNI


    Lapsensilmin sinisin ja suurin
    äsken äitiäsi katselit.
    Ajoi luona paratiisin muurin
    perhosia pienet serafit.
    Suljit silmäs, lamppu sammui multa,
    kuitenkaan sua jättää henno en.
    Yli vuotees kumartuen, kulta,
    yössä hengitystäs hiljaa kuuntelen.

    Unesi on aamukasteen lainen
    tuoksu toukokuisen puutarhan,
    taikka hento pilvenhattarainen
    yllä kevätheinän huojunnan.
    Unesi on elontäysi multa,
    siihen mahtuu kaikki silmut maan.
    Nuoruuden saan ihanamman suita,
    kuin se nuoruus, jonka tuudin kuolemaan.

    Kallis lapsi, unes lämmön armaan
    tunnen niinkuin autuuteni mun
    sydän vavisten, kun tiedän varmaan,
    että kerran kadotan ma sun.
    Kerran suljet olentosi multa,
    pimeyteen, köyhä, yksin jään.
    Ole kauan omanani, kulta!
    Nuku sydämeni pesään pehmeään.



RUKOILEVAT SILMÄT


    Sarastuksen rannalla,
    punan ja kullan meressä
    kohoaa ruskea kukkula,
    huojuvat Jumalan puut
    ja mustat linnut uivat
    sarastuksen rannalla.

    Maailman ikkunoista
    katsovat kalpeiden äitien silmät
    kuin himmeät aamutähdet,
    rukoillen hiljaa:
    Jumala, katso pienten
    karitsaisi puoleen,
    kun uupunein käsin
    ne sinulle ojennamme!

    On raollaan portti rauhan maan
    sarastuksen rannalla.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hopeaviulu : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.