Title: Vedenpaisumus I : Historiallinen romaani
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vedenpaisumus I : Historiallinen romaani" ***


VEDENPAISUMUS I

Historiallinen romaani


Kirj.

Henryk Sienkiewicz


Puolankielestä suomentanut

Reino Silvanto



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.



  _Nimissä äännetään_ (suunnilleen):

  c kuin suomen ts, siis: Kmicic, lue: Kmitsits; cz kuin tsh
  (= saksan tsch), siis: Billewicz, lue: Billewitsh; z on soinnillinen
  s-äänne (= venäjän 3 tai saksan s sanassa Rose); ch = h;
  rz äännetään kuin sh (r ei kuulu), siis: Skrzetuski,
  lue: Skshetuski.



JOHDANTO.


Samogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli
Mendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi.
Korkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet,
mutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria
palveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun
pesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään
Billewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja
Rosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui
moneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku
kokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan
Rosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös
liettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja
vaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian
kaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.

Jan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen
eversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli
siihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan
omisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja
Mitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.

Paitsi Billewiczejä asui näillä seuduilla vain muutamia huomatuita
sukuja.

Muualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan
mukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin.
Niinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut
aatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman
urhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä
asuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja
harvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut
Domaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä
aina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin
maita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia
kauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita
naisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat
paljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa
metsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.

Vielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista
elävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää
entisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia,
onnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten
raunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan
vanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen,
sillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti
kapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin
johdolla.

Kaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin
lippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä
se oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei
sitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti
käsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa,
Radziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz
Wodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra
Billewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo
samaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin
kanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja
Samogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.

Herra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen
mahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu
ystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja
nousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin,
Domaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa
kaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra
Heraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.

Vuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen
aikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra
Billewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja
kuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että
Radziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty
melkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä
vastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.

Tämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen
mainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin
sijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä,
alakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko,
suurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja
voitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen
kimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.

Mutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä
nuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne,
jotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka
kertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen
lippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin
johdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista
vastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten
syöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat
parhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski
omalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin,
suljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen
joukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.

Surulla ja ylpeydellä kuuntelivat näitä kertomuksia ne laudalaiset,
jotka eivät olleet palvelleet Liettuan sotajoukossa, mutta jotka
kyllä olivat velvolliset saapumaan yleiseen kutsuntaan. Kaikkialla
odotettiin, että maan viimeinen turva, yleinen aseihin kutsunta, pian
tapahtuisi. Jo edeltäpäin oli sovittu siitä, että siinä tapauksessa
herra Wolodyjowski valitaan laudalaisen lippukunnan päälliköksi,
sillä vaikk'ei hän ollutkaan paikkakunnan varsinaisia asukkaita,
niin paikkakunnalta ei kuitenkaan löytynyt urhoollisempaa soturia.
Viimeisestä taistelusta pelastuneet kertoivat, että Wolodyjowski
oli itse hetmanin hengenvaarasta pelastanut. Koko Lauda ihan kantoi
häntä käsillään, ja toinen kylä riisti hänet toiselta. Eniten hänestä
kiistelivät Butrymit, Domaszewiczit ja Gasztowtit, joiden luona hänen
täytyi vierailla kaikkein kauimmin. Wolodyjowski puolestaan ihastui
niin kovasti tähän sotaisaan aateliin, että kun Radziwillin joukkojen
jäännökset vetäytyivät Birźeen, siellä edes jonkin verran toipuakseen,
hän ei seurannut niitä, vaan siirryttyään kylästä kylään perusti
vakituisen päämajansa Pacunelen kylään herra Pakosz Gasztowtin luo,
joka oli Pacunelessa ensimmäinen.

Totta puhuen, herra Wolodyjowski ei olisi mitenkään voinutkaan ajaa
Birźeen saakka, koska hän oli sairastunut pahanlaiseen kuumetautiin
ja sitäpaitsi loukannut oikean kätensä Cybichowin luona. Kolme neitiä
Gasztowt — noita kauneudestaan kuuluisia pacunelettaria - otti
hänet hellään hoitoonsa ja päätti pyhästi parantaa niin kuuluisan
ritarin. Muut aateliset, keitä vielä hengissä oli, hommasivat entisen
päämiehensä herra Heraklius Billewiczin hautajaisia.

Hautajaisten jälkeen avattiin vainajan testamentti, josta näkyi,
että vanha eversti oli perijättäreksi kaikelle omaisuudelleen,
lukuunottamatta Lubicz-nimistä kylää, määrännyt pojantyttärensä
Aleksandra Billewiczin ja holhoojaksi tälle, siksi kuin tämä naimisiin
menee, Laudan koko aatelin... »joka on ollut minulle hyväntahtoinen
(sanottiin testamentissa) ja palkinnut rakkauteni rakkaudella. Olkoon
se orvolle tytölle samanlainen tänä turmelusten ja pahuuden aikana,
jolloin kukaan ei voi pitää itseään kyllin turvattuna ihmisten
mielivaltaa vastaan, ja suojelkoon orpoa minun muistoni nimessä.”

»Pitäköön holhooja silmällä, että perijättäreni saa nauttia
häiritsemättä omaisuuttani, lukuunottamatta Lubiczin kylää, jonka minä
lahjoitan ja testamenttaan herra Kmicicille, nuorelle orszalaiselle
lipunkantajalle [ylhäinen arvonimi. Suom. huom.]. Jottei kukaan
ihmettelisi minun hyväntahtoisuuttani jalosukuista Andrzej Kmiciciä
kohtaan, pidän velvollisuutenani tehdä tiettäväksi, että minä hamasta
lapsuudestani saakka olen saanut tuta herra Andrzejn isän veljellistä
rakkautta ja ystävyyttä. Monessa sodassa me olemme yhdessä taistelleet,
ja monta kertaa hän on minun henkeni pelastanut, ja kun herrat
Sicinskit ilkeyden ja kateuden tähden tahtoivat ryöstää omaisuuteni,
niin hän silloinkin minua auttoi. Tämä oli syynä siihen, että minä,
Heraklius Billewicz, lippukunnan päällikkö, kuin myöskin suuri
syntinen, joka nyt astun Jumalan ankaran tuomioistuimen eteen, neljä
vuotta sitten menin mainitun herra Kmicicin, tuon orszalaisen soturin
isän luo vakuuttamaan hänelle kiitollisuuttani ja ikuista ystävyyttäni.
Siellä, täydessä yksimielisyydessä, me päätimme aatelisten ja
kristittyjen vanhan tavan mukaan, että meidän lapsemme, hänen poikansa
Andrzej ja minun pojantyttäreni Aleksandra, menisivät keskenään
naimisiin synnyttääkseen jälkeläisiä Jumalalle kunniaksi ja isänmaalle
hyödyksi. Tätä minä kovasti toivon ja velvoitan pojantyttäreni
Aleksandran noudattamaan tässä julkilausuttua tahtoani, ei kuitenkaan
siinä tapauksessa, että lipunkantaja Andrzej Kmicic tahraa mainettaan
häpeällisillä teoilla ja tulee julistetuksi kunniattomaksi, mistä
Jumala häntä varjelkoon. Mutta jos hän menettää perintötilansa, mikä
rauhattomilla Orszan seuduilla helposti saattaa tapahtua, tai Lubiczin,
menköön pojantyttäreni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin.

»Kaikesta huolimatta, jos minun pojantyttärelleni se Jumalan armo
tapahtuisi, että hän Hänen kunniakseen tahtoisi neitseellisyytensä
uhrata ja pukea ylleen nunnan puvun, älköön häntä siitä estettäkö,
koska Jumalan tahto ylinnä kaiken olkoon...»

Tähän tapaan herra Heraklius Billewicz määräsi omaisuudestaan ja
pojantyttärensä kohtalosta, mitä kukaan sen kummemmin ei ihmetellyt.
Neiti Aleksandra Billewicz tiesi jo aikoja sitten, mikä häntä odotti,
ja aateli oli myös kuullut Billewiczin ja Kmicicien välisestä
ystävyydestä. Sitäpaitsi ajatukset tappioitten johdosta olivat
suunnatut aivan toisaalle, niin että testamentista herettiin kohta
puhumasta.

Mutta Wodoktyssa puhuttiin! herkeämättä kuitenkin Kmiciceistä,
tai oikeammin herra Andrzejsta, koska vanha soturi ei ollut enää
elossa. Nuori Kmicic oli omine lippukuntineen ja orszalaisine
vapaaehtoisineen ottanut osaa Szklowin taisteluun, mutta sitten
hän oli kadonnut. Ei saattanut olettaa hänen kaatuneen, koska niin
huomatun soturin kuolema ei olisi voinut jäädä huomaamatta. Orszan
seuduilla Kmiciceillä oli ollut suuri vaikutusvalta, sillä he olivat
omistaneet melkoisen omaisuuden, mutta nyt oli sota heiltä paljon
hävittänyt. Talot ja vainiot olivat muuttuneet autioiksi, asukkaat
hävinneet. Radziwillin häviön jälkeen kukaan ei tehnyt vastarintaa.
Gosiewskilla, sotahetmanilla, ei ollut voimia; kruununhetmanit
sotajoukkojen jäännösten kanssa taistelivat Ukrainassa eivätkä voineet
auttaa, ja itse valtakunta oli kasakkasodista uupunut. Sota levisi
aaltona yhä laajemmalle yli maan vain harvassa paikassa lyöden linnojen
muureja vastaan, kunnes muuritkin luhistuivat, niinkuin Smolensk
oli luhistunut. Smolenskin vojevodakuntaa, jossa Kmicicien maatilat
sijaitsivat, pidettiin jo menetettynä. Yleisessä sekamelskassa ja
hälinässä ihmiset hävisivät kuin lehdet tuuleen, eikä kukaan tiennyt,
miten nuoren lipunkantajan oli käynyt.

Mutta Samogitian seudulle sota ei vielä ollut levinnyt, ja Laudan
aateli toipui vähitellen Szklowin luona saamistaan vaurioista. Asukkaat
eri kulmilta alkoivat kokoontua neuvottelemaan sekä valtakunnan
että yksityisistä asioista. Butrymit, jotka innokkaimmin halusivat
taistelemaan, arvelivat, että pitää lähteä yleiseen kongressiin
Rosieniin ja sitten Gosiewskin luo kostamaan Szklowin tappio.
Domaszewiczit, kuuluisat metsästäjät, tunkeutuivat halki metsien
ja erämaitten aina vihollisten asemille saakka tuoden tietoja.
Gosciewiczit, nuo Savuiset, savustivat nuotioilla lihaa tulevaa
sotaretkeä varten. Päätettiin lähettää tottuneita ja kokeneita miehiä
etsimään herra Andrzej Kmiciciä.

Tämän päätöksen tekivät vanhimmat laudalaiset Pakosz Gasztowtin ja
Kassyan Butrymin, seudun molempain patriarkkain johdolla. Muu aateli,
herra Billewicz-vainajan luottamuksesta hyvillään, lupasi tarkoin
täyttää testamentin määräykset ja pitää Aleksandra-neidistä isällistä
huolta. Sattuipa sellaisillakin seuduilla, minne sota ei vielä ollut
levinnyt, riitaisuuksia ja yhteentörmäyksiä, mutta Laudan rannoilla oli
kaikki hiljaista. Erimielisyyksiä ei syntynyt, eikä kukaan tunkeutunut
anastamaan nuoren perijättären alueita muuttamalla rajapyykkejä
tai kaatamalla rajapuiksi merkittyjä honkia, päinvastoin, jokainen
kyläkunta koetti parhaansa mukaan auttaa Aleksandra-neitiä, jota
yleisesti sanottiin »meidän neidiksi». Kauniit pacunelettaret lienevät
muuten yhtä kärsimättömästi odotelleet nuorta herra Kmiciciä kuin
Aleksandra-neiti itse.

Sillä välin saapui sanoma, että aatelin tuli kokoontua, ja Laudassa
alkoi liike. Jokainen nuorukainen ja jokainen mies, jota ikä ei
ollut murtanut, nousi hevosen selkään. Jan Kasimir saapui Grodnoon,
jonka hän määräsi kokousten pääpaikaksi; sinne kaikki nyt matkansa
suuntasivat. Ensimmäisinä läksivät harvasanaiset Butrymit liikkeelle,
heidän jäljessään muut ja viimeisinä, kuten aina, Gasztowtit, joiden
oli vaikea erota pacunelettaristaan. Muilta seuduilta oli aatelistoa
saapunut vain vähäisen, ja maa jäi puolustajitta, mutta kuuliainen
Lauda lähti miehissä liikkeelle.

Herra Wolodyjowski ei lähtenyt vielä, sillä hänen oikea kätensä ei
ollut aivan terve. Talot muuttuivat autioiksi, ja harmaahapsiset
vanhukset vain istua könöttivät iltaisin lieden ääressä odotellen
uutisia.

Aleksandra-neiti sulkeutui suojiinsa Wodoktyssa eikä nähnyt ketään,
paitsi palvelijoita ja laudalaisia holhoojiaan.



ENSIMMÄINEN KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Uusi vuosi 1652 oli tullut. Tammikuu oli kylmä, mutta kirkas talvi
oli verhonnut pyhän Samogitian kyynäränpaksuisilla, valkoisilla
lumiturkeilla. Puut taipuivat ja murtuivat runsaitten, lumisten
jäätellen painosta. Päivällä auringon paistaessa lumi häikäisi silmiä,
mutta yöllä kuutamossa kimaltelivat kipinöinä pakkasen kirkastamat
lumikiteet. Metsäin petoeläimet lähestyivät ihmisasuntoja, ja harmaat
pikkulinnut nokkivat jääkukkien peittämiä ikkunaruutuja.

Eräänä iltana istui Aleksandra-neiti väentuvassa palvelustyttöjen
seurassa. Billewiczeillä oli vanhana tapana, jollei vieraita ollut,
viettää illat palvelusväen seurassa laulellen hengellisiä lauluja ja
ollen sekä sanoin että töin esimerkiksi vähemmän kehittyneille. Niin
teki Aleksandrakin, ja mielellään tekikin, sillä suurin osa hänen
palvelijattaristaan oli aatelisten köyhiä orpotyttöjä. Nämä suorittivat
kaikkein karkeimpiakin töitä, mutta saivat myös oppia kohteliaita
tapoja, minkä puolesta he erosivatkin talonpoikaistytöistä, joista
useat eivät osanneet puolaa, vaan ainoastaan rahvaan kieltä, liettuaa.

Aleksandra-neiti istui sukulaisensa neiti Kulwiecin kanssa keskellä
tupaa ja tytöt seinäpenkeillä. Kaikki kehräsivät. Suuressa takassa
paloi honkaisia rankoja milloin himmeten, milloin kirkkaasti loimuillen
tai kipinöitä kiidättäen, sen mukaan kuin takan ääressä seisova
tyttönen työnteli lastuja lieteen. Kun lieska leimahti, saattoi
nähdä suuren tuvan tummat seinä tukit ja hirret matalassa katossa.
Katonkannattimista riippui lankoihin kiinnitettyjä tähtiä, jotka
huojuivat nousevasta lämmöstä, tai häkilöityjä pellavia vyyhdittäin.
Melkein koko katto oli pellavain peitossa. Tummien seinien tammisilla
hyllyillä kiilteli erikokoisia tina-astioita.

Oven suussa pörröpäinen samogitialainen jauhaa jyristi käsimyllyllä
möristen jotakin laulua yksitoikkoisesti. Aleksandra-neiti sormieli
rukousnauhaansa äänetönnä. Kehrääjättäret kehräsivät sanaakaan
toisilleen virkkamatta.

Takan loimu valaisi kehrääjättärien nuoria, vereviä kasvoja ja
näppäriä sormia, jotka kilvan kehräsivät neiti Kulwiecin ankarain
silmäysten alla. Silloin tällöin tytöt vilkaisivat toisiinsa ja neiti
Aleksandraan, ikäänkuin odotellen, eikö tämä jo käske käsikivien
pyörittäjän heretä jauhamasta ja pane lauluksi. Mutta työ ei tauonnut,
kehrättiin, kehrättiin, langat juoksivat, värttinät hyrisivät,
sukkavartaat välähtelivät neiti Kulwiecin käsissä, ja pörröinen
samogitialainen jyristi yhä myllyään.

Toisinaan tämä kuitenkin keskeytti työnsä; nähtävästi oli myllyssä
jotakin epäkunnossa, koska hän ärähti vihaisesti.

Aleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä
seurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin
kasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.

Hän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja
kauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen,
ja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä
istuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän
ajatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.

Isoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut
nähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä,
muisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa
Wodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä
ollut seurustellut hänen kanssaan.

»Missä on hän nyt?... Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka
alati pyrkivät ylevän neidin mieleen.

Hän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta
ennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka.
Näistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta
julman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan,
jonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon
ritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa,
mutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi
lähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi
kotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten
syttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa
kulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä
ei vain kuulunut mitään.

Olipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin
tuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen
tulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain
kipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan
tulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.

Neidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja
hänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia,
tai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta
sotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän
on ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa
minussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat
naittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen
velvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei
Aleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa
tahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt
suru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi
hänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita.
»Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?...
Oletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi
toivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti
lumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä
maailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»

Samassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta
lumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.

Aleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että
Pacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä
nuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin
sanoistakin:

— Joku Gasztowteilta on mikstuuraa hakemassa.

Kulkusten epätasainen helinä kuului yhä selvemmin, kunnes lakkasi
tykkänään: nähtävästi reki pysähtyi talon eteen.

— Mene katsomaan, kuka tuli, — sanoi neiti Kulwiec myllyä pyörittävälle
samogitialaiselle.

Tämä meni, mutta tuli kohta takaisin ja ryhtyen jälleen työhönsä
virkkoi laiskasti:

— Herra Kmitas.

— Ja sana muuttui lihaksi! — huudahti neiti Kulwiec.

Kehrääjättäret karkasivat pystyyn; rukkeja kaatui.

Aleksandra-neiti nousi myöskin. Hänen sydämensä löi rajusti, kasvoille
nousi puna, sitten kalpeus. Hän kääntyi tahallaan liedestä poispäin
salatakseen mielenliikutustaan.

Ovelle ilmaantui kookas mies turkki yllä ja karvalakki päässä.
Nuori mies; astui keskelle huonetta ja huomattuaan, että oli tullut
väentupaan, kysyi kaikuvalla äänellä ottamatta lakkia päästään:

— Hei, missä teidän neitinne on?

— Tässä, — vastasi neiti Billewicz verraten varmalla äänellä.

Sen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja
sanoi kumartuen:

— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana
Kmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin
ennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen
tumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat,
kotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.

Tulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja
virkkoi:

— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne
kumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne
lennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.

— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi
neiti Billewicz.

— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta,
jotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti.
Hän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti
tietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan
saakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta
olen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on
ankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.

Aleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja
virkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:

— Ette ole siis vielä nähnyt Lubiczianne?

— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja,
jonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin
tulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän
nyt ympäri. Kas noin!

Näin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on
tutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet
tuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät
silmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan
häveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.

— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni
sielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä
milloin häät?

— Ei vielä kiirettä, en ole vielä teidän, — vastasi Oleńka.

— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa
poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin
todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt
korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja
hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä
pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja,
josta kannattaa komeilla!

— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.

— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän
samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me
sanomme, muuten hukka periköön!

Oleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:

— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.

— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että
sydämen halusta.

— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.

— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!

— Nyt te laskette leikkiä... Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän
sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.

Samassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.

— Kyllä kai täti tulee kanssamme?

— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?

— Minun neiti Kulwiecini.

— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui
suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun
lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän
sukulaisia?

— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.

— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.

Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej
viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.

Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja
alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli
miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä
ylistääkseen.

— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin
prinssin tulevan.

— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua
sellaista vastaan.

— Huonosti siinä kävisi, — arveli kolmas.

— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja
kukapa ei sitä tekisi?

— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit,
menisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.

— Onnellinen neiti!

— Hyvä on rikkaan maailmassa. Niin, niin, kyllä kelpaa.

— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan Pakosz
Gasztowtin luona, on myöskin pulska poika.

— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla!
Tämän kaltaista ei liene koko maailmassa!

— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui
epäkuntoon.

— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä!
Niin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!... Ei ole
sellaista edes Kiejdanyssakaan!

Tähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin
ruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden
kesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.

Herra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä
alkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:

— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset
tavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta
minä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin
teitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne,
vaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla
korkilla?

— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en
ole niitä.

— Silmät kuin itse taivas! Olen niin hämmästynyt, etten sanoja löydä.

— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että
ihan kummastuttaa.

— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai
vihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava,
sillä niin tulee aina olemaan!

— Teidän pitää heittää sellainen tapa, sillä niin ei saa olla.

— Ehkä heitänkin... Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko
maailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia
tapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt
aikani leireissä enkä hoveissa.

— Eihän se mitään... isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies.
Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli
herra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha.
Soturi myönsi:

— Te olette aina minun toimiani johtava!

— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset
ovat tässä suhteessa vaikeimpia.

Kmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.

— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja
minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni
kauniita ohjeita elämää varten...

— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?

— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra
Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien
jalkansa tuolin alle:

— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun
olla, muuten suutun... ja tätikin voi tulla...

Polvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa
silmiin.

— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.

— Nouskaahan nyt.

— Nousen jo.

— Istukaa tuohon.

— Istun jo.

— Petollinen olette kuin itse Juudas.

— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!...
Saanko näyttää toteen?

— Ei millään muotoa!

Aleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili
nuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren
oriin.

— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot!
Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!

— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta
tänne, niinpä istukaa nytkin!

— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon
maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla
antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa
anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin
kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa
puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen
lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on,
ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa,
Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani
tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan
naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan!
Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa,
neitonen, suudella kätöstänne!

— Parempi, jos en sallisi.

— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!

Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä
vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.

Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi
ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen
mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi
illalliselle.

He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa
katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo.
Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin
jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla
innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.

Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja
joi.

— Orszastako on nyt matka?

— Mistäpä minä sen oikein tietäisin... Päivän siellä, toisen täällä.
Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken,
mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.

— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota
itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!

— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!

— Samaa sanoi isoisä-vainaja... Onpa onni, että ette ole kaatunut.

— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen
pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun
päästäni maksetaan luja hinta... Erinomaista hanhea!

— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla
kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui
päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.

— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?

— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne
lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon
minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta
muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä
ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille...

Herra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:

— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita
ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia,
mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa
istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?

— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?

— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima.
Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta.
Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta
Jumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!

— Syökää, olkaa hyvä.

— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!... Jätin osan lurjuksistani
Poniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin
vierailemaan... Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.

— Entä mistä laudalaiset teidät löysivät?

— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään.
Ilman heitäkin olisin tänne tullut.

— Juokaa, olkaa hyvä.

— Joisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!...

— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja
testamentista?

— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun
hyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?

— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään
muuta...

— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa
jotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan,
että Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset.
Niin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin
sata paria raippoja saatte.

Aleksandra-neiti tarttui kaksin käsin päähänsä.

— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen
kummastellen.

— Älkää pelätkö, hyvä neiti... En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin
sellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin:
syyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.

— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut
katsoa teitä silmiin.

— Kuinka niin?

— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta.
Isoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan.
He palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein
hänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja
teidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä
sitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!

— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi
lyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen
paljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on
talonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat
yhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien,
vaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.

— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä
ja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi
määrännyt heitä holhoojikseni.

Herra Andrzej ihmetteli ja avasi silmänsä selko selälleen.

— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen
aatelin?

— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on
pyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.

— Silloin olisin heidät... Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän
on kymmenkunta sukua... Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa
vielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?... Älkää,
hyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!

— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus.
He eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä
luotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä,
vaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko
ikäni... koko ikäni, herra Andrzej...

Hänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli
yhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka
viha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:

— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen
sitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin
teidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin
jalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä
noilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse
Radziwilleillakaan!

Aleksandra-neiti; kävi vakavaksi ja virkkoi hetken vaiti; oltuaan:

— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava
kaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi.
Laudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he
ovat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi,
voisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään
tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi
olemassa.

Kmicic oli hetken vaiti, huiskasi sitten kädellään ja virkkoi:

— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan
mitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä
minä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön
tämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin
kaikki on hyvä!

— Ei sovi siitä puhua suruajan kestäessä...

— Entä kauanko minun täytyy odottaa?

— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.

— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä!
Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt.
Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että
suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta
lauhduttuani — sopimaan!

— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.

— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini —
siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää?
Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut,
joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin
oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania...
Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä
miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa
enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain
ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään
siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot
saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä
kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he
varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa,
kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka
kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme
oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso
horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta —
niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja
sellaisen hän valitsi teille.

— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden
katseensa alas.

— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni!
Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?

— Kyllä minä laitan oppaan...

— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan.
Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski
ynnä muut toverini odottavat... Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä
heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra
Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan...
Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä... Jo on aika lähteä!

Iso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.

— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta
edes hiukkasen?

— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?

— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!

Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo
kuistin edessä.

— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti!
Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!

— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen
tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.

— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun
ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä,
rakkahin... Hyvää yötä!

— Jumalan haltuun!

Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia
kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia
tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej
heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului
kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin,
kunnes se häipyi.

Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä
ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja
iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen
solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi
nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen
helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana
Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan
hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.

Otettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan.
Viisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa
hangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin
siivillä reen jälkeen, jossa istui... Metsää kahden puolin leveätä
tietä, jolla ajaa... herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi
nähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine
hampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju
ritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä
vähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla
juuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut.
Oleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä
miellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään
kuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse
Radziwilleillakaan...»

— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka,
— juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti... Verraton!

Näin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin
levottomuutta, joka sekin oli suloista.

Hän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä
kädessä.

— Kauhean kauan viipyi... — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä,
jotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa.
Kohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?

Aleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin
luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen
rinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:

— Täti kulta!

— Oho! — mutisi vanha neiti nostaen katseensa ja kohottaen kynttilää.



TOINEN LUKU.


Lubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet,
ikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen
kuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta
oli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi
kuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki
katselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti
rahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei
yksikään heistä tullut häntä vastaan.

Mutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat
jo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä,
kaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä
astui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä
saapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä
vastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään
kuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he
olivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä
äänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää
tasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski,
kuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä
arpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra
Kmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan
ja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden.
Nyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja
entinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda
maatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin
vojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen
murhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut
kaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä
oli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän
oli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja
oli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs,
herra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta
tuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet
hoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi
näitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen
mies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi
mainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli
hyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.

Nämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja
lauloi:

    — Juo kanssamme rakas, isäntämme,
        rakas isäntämme!
    Me yhdess' juomme halki elämämme,
        halki elämämme!

Toiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansa
Kmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.

Kmicic kohotti maljansa korkeuteen ja lausui:

— Minun neitoseni terveydeksi!

— Eläköön!... Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut
helisivät lyijyisissä kehyksissään.

Alkoi sadella kysymyksiä:

— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin
kuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?

— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan
tyttäret hänet nähtyään!... Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole
koko maailmassa!

— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. —
Entä milloinka häät ovat?

— Suruajan päätyttyä.

— Vähät surusta! lapset eivät synny mustina, vaan valkoisina.

— Häissä ei ole surua! Pane toimeksi, Jendrus! [Jendrus = Andrzej.]

— Pane toimeksi, Jendrus! — alkoivat kaikki huutaa.

— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme
häitten malja!

— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai
oikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!

— Ei nyt! — vastusti Uhlik. — Tarkasta huomenna... Nyt pöytään!

— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämä
Lubicz, — virkkoi Ranicki.

— Talli on mainio! — huusi Zend. — Siellä on pari tataarilaista, pari
husaarioritta, pari samogitialaista, pari kalmukkilaista, kaikkia vain
parittain, kuten silmiä päässä. Huomenna tarkastamme tallin.

Zend alkoi hirnua kuin hevonen, ja kaikki rähähtivät nauramaan.

— Täällä on siis kaikki järjestyksessä? — kysyi Kmicic iloisesti.

— Kyllä kelpaa kellariakin katsella! — ilmaisi Rekuc. — Tervatut
tynnyrit ja homehtuneet, pyylevät pullot seisovat siellä kuin komppania.

— Jumalan kiitos! Istukaamme pöytään!

— Pöytään, pöytään!

Tuskin olivat kaikki ehtineet kunnolla asettua paikoilleen ja täyttää
maljansa, kun Ranicki jälleen karkasi pystyyn.

— Eversti Billewiczin malja!

— Hölmö! — virkkoi Kmicic. — Vainajan malja?

— Hölmö! — huusivat muut. — Isännän malja! — Teidän maljanne!...

— Antakoon tämä talo meille ilon päiviä!

Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan
mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat
suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien
muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän
korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella
oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta
toiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan
tapaan.

— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, —
virkkoi Kmicic.

— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua
ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus,
sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!

— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.

— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.

— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen,
meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat,
on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.

— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä
kuin miltä hän näyttää.

— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja
pellolle meitä poloisia.

— Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!

Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää.
Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut
muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti
uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja
herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta
miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän
vastustajan kanssa hokien puoliääneen:

— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne... Yks, kaks,
kolme — noin!

Jättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen
ja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi
kädellään sanoen:

— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja miekan
mittelössä.

— Eikä kukaan muukaan. Koetapas itse.

— Pistolillakaan et ammu niin kuin minä.

— Dukaatti vetoa!

— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili ympärilleen
ja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:

— Sarvien väliin! Dukaatti murskaksi!

— Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.

— Sarvien väliin! Kaksi dukaattia! Kolme! Antakaa pistoli!

— Kiinni on! — huusi herra Andrzej. — Kolme dukaattia! Zend! Pistolit!

He alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi Zend
eteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.

Ranicki sieppasi pistolin.

— Onko ladattu? — kysyi hän.

— On.

— Kolme dukaattia! Neljä! Viisi dukaattia! — huusi humaltunut Kmicic.

— Hiljaa! Ohi ammut!

— Ohiko? Katsopas!... Tuohon kalloon tuolla, sarvien väliin... Yks,
kaks...

Kaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätä
Ranickia. Ampuja kohotti kätensä... se vapisi...

— Kolme! — kirkaisi Kmicic.

Laukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.

— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen
seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.

— Vielä kaksi laukausta!

— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt
palvelusväki huoneeseen.

— Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!

Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki
ilman.

— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä suusta.

Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen.
Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen
yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi
kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja
seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin
Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa
niihin miekalla.

Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä
leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua
ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä.
Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin
kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle
nähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.

Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien
korvat olivat mennä lukkoon.

— Hyvät herrat! Lintusia! Ikkunan takana on lintusia!

— Lintusia! Lintusia!

— Tanssimaan!

Ja juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt
kuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta
sotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen,
jonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja,
sirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.

Näin juhlivat Lubiczissa herra Kmicic ja hänen hurjat kumppaninsa.



KOLMAS LUKU.


Seuraavina päivinä herra Andrzej kävi tuon tuostakin Wodoktyssa palaten
sieltä joka kerta yhä rakastuneempana ja yhä ihastuneempana omaan
Oleńkaansa. Tovereitten kuullen hän ylisti neitostaan aina taivaaseen
saakka. Eräänä päivänä hän sanoi heille:

— Rakkaat kuomaseni, tänään teidän tulee käydä tervehdyksellä
Wodoktyssa, sillä sitten me lähdemme kaikki yhdessä katsomaan kolmatta
maatilaa Mitrunyssa. Hän ottaa meidät kyllä vieraanvaraisesti vastaan,
mutta muistakaa käyttäytyä säädyllisesti, muuten survon teidät
silpuksi...

Kavaljeerit riensivät halukkaasti siistimään itseään, ja pian
neljä rekeä kiidätti elämänhaluista nuorta väkeä Wodoktyyn. Herra
Kmicic istui ensimmäisessä reessä, joka oli sangen komea ja karhun
muotoinen. Sen edessä oli kalmukkilainen kolmivaljakko, jonka valjaat
oli koristettu kirjavilla nauhoilla ja riikinkukon sulilla, kuten
Smolenskissa oli tapana. Hevosia ohjasi tallipoika, joka istui karhun
kaulalla. Herra Andrzejn yllä oli vihreät, kullanvärisillä nauhuksilla
koristetut ja soopelinnahalla reunustetut samettiturkit ja päässä
soopelinnahkainen lakki, jossa oli haikaransulka. Hän oli hyvällä
tuulella, innostunut ja puheli vieressään istuvalle Kokosinskille tähän
tapaan:

— Kuulehan, Kokoszko! Me olemme remunneet aika lailla näinä parina
iltana, etenkin ensimmäisenä, jolloin pääkallot ja muotokuvatkin saivat
osansa. Pahinta tässä on se tyttöjen juttu. Aina se pahuksen Zend
keksiikin jos jotakin, ja kuka tästä sitten saa vastata, jollen minä!
Pelkään, että ihmiset saavat kuulla, ja maineeni joutuu vaaraan.

— Mene hirteen maineinesi, sillä ei se mihinkään muuhunkaan kelpaa,
enemmän kuin meidänkään maineemme!

— Mutta kenen syy, jollei teidän. Muistapas vain, Kokoszko, että
Orszassa minä teidän tähtenne sain pahan maineen, minkä tähden minua
haukuttiin ja pisteltiin.

— Entä kuka raastoi herra Tumgratia pakkasessa hevoseen sidottuna? Ja
kuka tappoi virkamiehen, joka kysyi: käydäänkö Orszassa jo kahdella
jalalla vaiko neljällä vielä? Kuka piteli Wyzinskeja niin pahasti, että
haavoja saivat? Kuka hajoitti maapäivät Orszassa?

— Maapäivät minä hajoitin, mutta se on orszalaisten ja minun välinen
asia. Herra Tumgrat antoi minulle anteeksi, ennenkuin heitti henkensä,
ja mitä muuhun tulee, niin sanon, että viattominkin voi joutua
kaksintaisteluun.

— Enpä ole vielä luetellut kaikkia syntejäsi; sotaoikeudessakin sinua
kaksi juttua odottaa.

— Ei minua, vaan teitä, sillä vain sen verran on minussa syytä, että
annoin teidän vorota rauhallisia kansalaisia. Mutta mitäpä tuosta!
Muista pitää kitasi kiinni, Kokoszko, ja olla Oleńkalle mitään
virkkamatta niin kaksintaisteluista kuin muotokuvien pommituksesta
ja tytöistä. Jos jotakin käy ilmi, työnnän syyn teidän niskoillenne.
Väelle olen jo sanonut ja tytöille myöskin, että niskat nitistän nurin,
jos hiiskuvat sanallakaan.

— Mene suohon, Jendrus, koska noin neitoasi pelkäät! Orszassa sinä olit
aivan toisenlainen. Näenpä jo surullisen loppusi, kuinka sinä kiltisti
tulet kulkemaan talutusnuorassa.

— Typeryyksiä latelet, Kokoszko! Mutta mitä Oleńkaan tulee, niin
saatpa nähdä, ettet tiedä, miten pysyt jaloillasi hänet nähdessäsi,
sillä sellaista naista et ole ikänäsi tavannut. Mikä hyvää on, sitä
hän ylistää, mutta mikä on pahasta, sen hän tuomitsee; hänen omat
hyveensä ovat hänen mittapuunsa, ja sellaiseksi on everstivainaja
hänet kasvattanut. Jos sinä hänen edessään päästät ritarillisen
mielikuvituksesi valloilleen ja innostut kehaisemaan rikkoneesi lakia,
niin häpeälle joudut, sillä hän sanoo siihen heti, että niin ei saa
kunnon kansalainen menetellä, koska se on turmioksi isänmaalle...
Niin hän sanoo, ja sinusta tuntuu kuin olisit saanut vasten kuonoasi,
ja ihmettelet, ettet ennemmin ollut sitä käsittänyt... Hyi olkoon,
kuinka olemme eläneet, ja nyt meidän täytyy katsoa itse hyvettä ja
viattomuutta suoraan silmiin... Pahinta ovat ne tytöt...

— Eikös mitä, eivät ne niinkään pahinta olleet. Mutta kuulin, että
lähiseudun taloissa pitäisi olla sellaisia tyttäriä kuin hunaja ja
mesi... eikä pahasti äksyjä.

— Kuka niin sanoi? — kysyi Kmicic innokkaasti.

— Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen koetteeksi hevosta
hän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon »lintusia», jotka
olivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin putoavani hevosen selästä»,
— sanoi, — »niin suloisia ja sieviä olivat». Ja ketä katsoikin, se
heti nauroi hänelle hampaita välkytellen. Eikä ihmekään: ovathan pojat
kaikki poissa, sodassa, ja »lintuset» ikävissään yksikseen.

Kmicic tökkäsi nyrkillä toveriaan kylkeen:

— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla... muka eksyneinä...
mitä?

— Entä sinun maineesi?

— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos
sikseen tulee... tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te
ette kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa
täkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt
Oleńkan holhoojiksi.

— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut
uskoakseni. Mistä sellainen luottamus?

— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo kuulin
häneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä. Totta
puhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi tahtonut
määrätä heidät pitämään minua silmällä.

— Mitäpä tehdä? Saat nöyrästi kumartaa heille.

— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!... Kumartakoot he minulle ja
totelkoot komennustani!

— Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on muuan
eversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan päämies... Mikäs
hänen nimensä olikaan?... Wolodyjowski se taisi olla. Hän on johtanut
heitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet, mutta selkään olivat
kuitenkin saaneet.

— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta
soturista... Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!

— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska kaikkialla on
niin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova maanviljelijä. Komea on
päärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä harvoin, niin että kelpaahan
sitä sitten rakennella.

— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, — arveli
Kmicic ikäänkuin itsekseen.

Sitten hän kääntyi naapurinsa puoleen:

— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti. Joka
vähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on pyhä,
säpäleiksi silvon.

— Oletpas sinä joutunut pahaan asemaan.

— Olen tai en, se ei ole sinun asiasi. Poika, hoi! Ammu!

Karhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti, muut
ajopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa hälinässä
pihalle.

Tulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät
oli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he
odottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin
piti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä
tuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.

— Sinä puhut kauniisti... — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. —
Tervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.

— Ajattelin kyllä matkalla sanoja tervehdykseksi, — vastasi siihen
herra Kokosinski, — mutta en tiedä, miten sujuvasti saan ne sanotuksi,
sillä Jendrus häiritsi minua.

— Rohkeasti vain, niin hyvin käy! Tuossa hän jo tuleekin.

Neiti Billewicz tuli todellakin, mutta pysähtyi kynnykselle, ikäänkuin
hän olisi hämmästynyt vieraitten paljoutta. Herra Kmicicin löi tulijan
kauneus kuin salama; hän oli, näet, nähnyt Oleńkan vain illoin, mutta
päivän valossa oli neitonen vieläkin kauniimpi. Hänen silmissään
oli ruiskaunokin sineä, mustat kulmakarvat erottautuivat kirkkaasti
valkoisesta otsasta, ja vaalea tukka loisti kuin kruunu kuningattaren
päässä. Rohkeasti, katsettaan alas luomatta, kuten kunnianarvoinen
emäntä ainakin, hän vastaanotti vieraansa silmäillen säteilevästi
ympärilleen; hänen vaikutustaan lisäsi vielä musta puku. Noin ylevää
ja loistavan kaunista neitiä eivät soturit vielä milloinkaan olleet
nähneet — he olivat tottuneet toisenlaisiin tyttöihin — ja senpätähden
he rivissä seisoen ja kantapäitään kopahduttaen kumarsivat syvään ja
ikäänkuin komennon mukaan. Herra Kmicic astui neidin luo, suuteli kättä
ja sanoi:

— Tässä, minun aarteeni, ovat asetoverini, joiden kanssa olen
kamppaillut viimeisessä sodassa.

— Minulle on suuri kunnia, — vastasi neiti Billewicz, — saada
vastaanottaa talooni niin uljaita ritareja, joitten jalosta
syntyperästä olen jo kuullut herra lipunkantajalta.

Tämän sanottuaan neiti kohautti hyppysillään hamettaan ja kumarsi
mitä suurimmalla arvokkuudella. Herra Kmicic puri huultaan, mutta
iloitsi samalla siitä, että hänen neitosensa oli uskaltanut puhua niin
rohkeasti.

Jalot ritarit yhä kumartelivat kantapäitään kopahduttaen ja työntäen
Kokosinskia kylkeen:

— Astu esiin, astu esiin...

Herra Kokosinski astui askelen eteenpäin, rykäisi ja alkoi:

— Jalosukuinen neiti! En tiedä mitä minun tulee koko orszalaisen
lippukunnan nimessä enemmän ylistää, armollisen neidin kauneutta ja
hyväsydämisyyttäkö vaiko meidän ratsumestarimme ja asetoverimme herra
Kmicicin osaksi tullutta sanomatonta onnea, sillä vaikkapa hän nousisi
pilviin saakka, kohoaisi pilvien... minä tarkoitan, ihan pilviin
saakka...

— Astuhan nyt jo alas niistä pilvistä! — huudahti Kmicic.

Ritarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan samassa
Kmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.

Herra Kokosinski hämmentyi kokonaan, punastui ja sanoi:

— Puhukaa itse, senkin pakanat, koska kerran minua häiritsette!

Aleksandra-neiti kohautti taas hyppysillään hamettaan:

— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen
tiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle
koko orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas
erinomaisen arvokkaasti.

Orszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi tämän
hovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin kaikki
olisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra
viiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa
jotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:

— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän kanssanne
Mitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.

— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi
päivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin pukeudun.

Sen sanottuaan hän poistui, ja Kmicic syöksyi toveriensa luo.

— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?... Ja
sinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta taisitpa
seisoa kuin poikanulikka hänen edessään?... Oletko koskaan nähnyt
sellaista?

— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa... vaikka kyllä minä
tunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.

— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaan
Kiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona:
siellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?...
Kylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!

— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki
harmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!

— Sinä petturi! Itse työnsit minua kylkeen, kun häpesit rupista
naamaasi!

— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette
tapella.

— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc. — Lyö,
Jendrus, mutta minä pidän sanani!

Kmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin
tyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla.
Samassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen lakki,
jonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta. Kaikki
menivät kuistille.

— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen hopeanväristä
karhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.

— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä... se on
nimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken
omaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa. Olen
sodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni
palkinnut.

— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä
palkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.

Kmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon
oli ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi
ajajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.

Kylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului
lumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta
ja ajajain huutoja.

Yht'äkkiä herra Andrzej nojasi Oleńkan puoleen ja kysyi:

— Onko hyvä olla?

— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä kasvojaan
vinhalta viimalta.

Reki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli
ikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi
punertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien
editse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä Wodoktysta
tie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti nukkuvan
lumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että tuntui
siltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja
huumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen selkämystää
vasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin valtoihin ja
tunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo
orszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt vihurina
pois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa eikä
huutaa... Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin... Oleńka tuntee,
kuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen ympärillensä... tuntee
samassa huulillaan jotakin hehkuvaa, polttavaa... silmät eivät jaksa
avautua, ne ovat unenraskaat... He lentävät... lentävät... Vihdoin
herättää uinuvan neidon kysyvä ääni:

— Rakastatko minua? Oleńka avasi? silmänsä:

— Kuin omaa sieluani!

— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin soopelinnahkainen lakki
kallistui taas Oleńkan näädännahkaisen lakin puoleen. Neitonen ei
tietänyt enää itsekään, mikä häntä enemmän huumasi, suudelmat vaiko
tämä huimaava vauhti.

Ja he lensivät yhä kauemmas halki metsien, metsien. Puut jäivät taakse
joukoittain. Lumi lenteli, hevoset korskuivat, ja he olivat onnellisia.

— Näin tahtoisin ajaa halki maailman! — huudahti Kmicic.

— Mitä olemmekaan tehneet? Syntiä! — kuiskasi Oleńka.

— Eihän tämä mitään syntiä ole! Annapas vielä tehdä syntiä!

— Ei, ei... Olemme jo lähellä Mitrunya.

— Lähellä tai kaukana, yhdentekevä!

Ja Kmicic nousi seisomaan reessä, kohotti käsivartensa taivasta kohti
ja alkoi huutaa kuin ilon kyllyydestä:

— Hei... vaan! Hei... vaan!

— Hei! Hei! Hei! Hei! Hop! — vastasivat toverit takana olevista reistä.

— Miksi noin huudatte? — kysyi Oleńka.

— Ilosta! Ilosta! Huuda sinäkin, neitoseni!

— Hei... vaan! — kuului hento naisen ääni.

— Kuningattareni! Minä polvistun jalkojesi juureen!

— Toverit nauraisivat.

Heidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic
alkoi laulaa:

    — Ja pihalta katseli neitonen
    päin kaukaista peltojen rantaa.
    »Kas, äitini, joukkoa ritarien!
    Oi, mitähän kohtalo antaa?»
    »Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi
    jo käsilläs valkeilla peitä,
    sun sydämes särkyisi varmasti,
    jos sotaan käyt vastahan heitä.»

— Kuka on opettanut teille noin kauniita lauluja? — kysyi
Aleksandra-neiti.

— Sota, Oleńka. Leirissä olemme tätäkin ikävissämme laulelleet.

Heidän keskustelunsa katkesi, sillä takimmaisista reistä huudettiin
kovasti:

— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi
ympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen päässä
ratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.

— Kautta Jumalan! Sehän on minun ratsuvääpelini Soroka; jotakin on
tapahtunut! — sanoi herra Andrzej.

Sillävälin oli vääpeli ajanut reen viereen ja pysähdytti hevosensa niin
äkkiä, että se nousi takajaloilleen.

— Herra ratsumestari! — alkoi hän hengästyneenä.

— Mitä nyt, Soroka?

— Upita palaa... siellä tapellaan!

— Jeesus Maaria! — huudahti Oleńka.

— Ei mitään hätää, Oleńka... Kutka tappelevat?

— Sotilaat ja kaupunkilaiset. Nämä ovat lähettäneet hakemaan apua
Poniewieźista, mutta minä ajoin ilmoittamaan teidän armollenne. Olen
aivan hengästynyt...

Samassa olivat takimmaisetkin reet siinä. Kokosinski, Ranicki,
Kulwiec-Hippocentaurus, Uhlik, Rekuc ja Zend hyppäsivät lumelle ja
ympäröivät keskustelevat.

— Mikä oli syynä? — kysyi Kmicic.

— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille
eikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan
väkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan
asettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä
hälinä, ja hätäkelloja soitetaan...

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä vihaa.

— Meidän täytyy lähteä auttamaan! — huusi Kokosinski.

— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi
punaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!

Zend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc vikisi
nostaen katseensa taivasta kohti:

— Iskekää, Jumalan nimessä!

— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova
Zend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat
murhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja ajakaamme
Lubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä apua
hakemaan.

— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui
hänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.

— Ei sanaakaan! — sanoi hän.

Kaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka tavallisesti
elivätkin niin veljellisesti keskenään.

— Oleńka palatkoon Wodoktyyn, — sanoi Kmicic, — tai ajakoon täti
Kulwiecin luo Mitrunyyn. Huvimatkamme päättyi ikävästi. Tiesin,
etteivät ne siellä pysyisi rauhassa... Mutta kyllä ne kohta
rauhoittuvat, kun muutamat menettävät päänsä. Hyvää voimista ja rauhaa,
kohta käyn talossa taas...

Sen sanottuaan hän suuteli Oleńkan kättä, peitti neitosen
sudennahkoihin, istuutui toiseen rekeen ja huusi ajajalle:

— Upitaan!



NELJÄS LUKU.


Kului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan
saapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli
Pakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia
luonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta
tyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin
sadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen
oli Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas
Batoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli
parhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä kutsuntaa,
sillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa, minkätähden
hän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli peloittava mies,
vahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja ankarasti ihmisiä
arvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut suoda mitään
anteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin vaarallinen hän
oli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle harvoin.

Nämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti vieraansa
ystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että vieraat olivat
tulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.

— Aikomuksemme oli ajaa hänen luokseen tervehdykselle, mutta hän ei
liene vielä palannut Upitasta, — sanoi Pakosz. — Senpätähden päätimme
poiketa sinun luoksesi, pikku ystäväni, kysymään, milloinka häntä voi
tavata?

— Luulen, että piakkoin, — vastasi neiti. — Hän on tuleva iloiseksi
teidän tulostanne, sillähän on kuullut niin paljon hyvää teistä, ensin
isoisältä ja nyt minulta.

— Kunpa hän vain ei ottaisi meitä vastaan samalla lailla kuin
Domaszewiczeja, kun nämä toivat hänelle sanoman everstin kuolemasta! —
murahti Jozwa synkästi.

Oleńka ymmärsi ja virkkoi vilkkaasti:

— Teidän ei pidä olla siitä pahoillanne. Mahdollisesti hän ei ole
ottanut heitä vastaan kyllin kohteliaasti, mutta hän on tunnustanut
minulle erehtyneensä. Teidän pitää myös muistaa, että hän palaa
sodasta, jossa hänen on täytynyt kestää vaivoja ja kokea ikävyyksiä. Ei
pidä ihmetellä, jos sotilaat ovatkin tulisia, sillä heidän mielensä on
kuin miekan terä.

Pakosz Gasztowt, joka tahtoi elää sovussa koko maailman kanssa,
viittasi kädellään ja virkkoi:

— Me emme ihmetelleetkään! Villisika kimmastuu toiselle, jos sen äkkiä
tapaa, miks'ei ihminen toiselle tulistuisi. Meidän aikomuksemme on
ajaa Lubicziin tervehtimään herra Kmiciciä, jotta hän eläisi kanssamme
sovussa ja kävisi kanssamme sotia ja metsiä, kuten everstivainajakin.

— Sanopas minulle, pikku ystäväni, miellyttikö hän sinua vai eikö? —
uteli Kassyan Butrym. — Onhan meillä oikeus kysyä tätä?

— Jumala palkitkoon teidän huolenpitonne! Herra Kmicic on urhea
kavaljeeri, ja jos minulla olisikin jotakin muistuttamista häntä
vastaan, en siitä puhuisi.

— Entä eikö sinulla ole mitään muistuttamista?

— Ei. Sitäpaitsi kenelläkään täällä ei ole oikeutta tuomita häntä eikä
osoittaa hänelle epäluottamusta. Parempi on, kun kiitämme Jumalaa!

— Aikaista on kiittää! Kun tulee syytä olemaan, niin kiitämme, mutta
kun ei ole, niin ei pidä kiittää, — vastasi synkkä Jozwa, joka oli,
kuten samogitialaiset ainakin, sangen varovainen.

— Entä puhuitteko häistä? — kysyi Kassyan taaskin.

Oleńka loi katseensa maahan:

— Herra Kmicic tahtoo mahdollisimman pian...

— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin
tyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö
ole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan,
sanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua
kuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!

— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi
ukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään
meille! Amen!

— Kunhan vain on mielemme mukaan, — lisäsi Jozwa.

Neiti Billewicz rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi ylpeä sävy äänessä:

— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän
täällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän
on myös oleva minun holhoojani.

— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun
asioihisi? — kysyi Jozwa.

— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten
hän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota
kukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä
Pakosz?

— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi
uudestaan vanhan Butrymin puoleen:

— Älkää kuhnustelko, isä Kassyan!

— Enhän minä... ajattelen vain...

— Sanokaa pois, mitä ajattelette!

— Mitäkö ajattelen? Kas näin minä ajattelen!... Herra Kmicic on
jalosukuinen, ylhäistä verta, mutta me tavallista maa-aatelia.
Sitäpaitsi hän on kuuluisa soturi, joka yksin on pitänyt puoliaan
vihollista vastaan, kun kaikki muut ovat laskeneet miekkansa maahan.
Jumala suokoon, että meillä olisi enemmän sellaisia miehiä! Mutta
hänen asetoverinsa ovat aivan roskaväkeä!... Hyvä naapurini Pakosz,
mitä kuulittekaan Domaszewiczeilta?... Että he ovat kunniattomia
miehiä, mikä mistäkin rikoksesta tuomittu. Hiiden hurttia! He ovat
vihollista vahingoittaneet, se on totta, mutta myöskin maan asukkaita.
He polttavat, ryöstävät ja harjoittavat väkivaltaa missä ikänä
liikkuvatkin! Jos he ovat siellä tappaneet ja lyöneet, niin sellaista
voi sattua kelle kunnon miehelle hyvänsä, mutta he ovat, kuulemma,
eläneet ihan kuin tataarit ja olisivatkin jo varmaan nääntyneet
vankityrmissä, jollei herra Kmicic olisi ottanut heitä suojelukseensa.
He ovat hänessä kiinni kuin paarmat kesällä hevosissa. Nyt he ovat
tulleet tänne, ja kaikki tietävät jo, mitä miehiä he ovat. Jo
ensimmäisenä päivänä he Lubiczissa ammuskelivat maaliin Billewiczien
muotokuviin, mitä herra Kmicicin ei olisi pitänyt sallia, koska
Billewiczit ovat hänen hyväntekijöitään.

Oleńka peitti käsillä silmänsä.

— Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista!

— On, sillä se on totta! Hän antoi ampua henkilöitä, joiden
sukulaiseksi hän tahtoo tulla. Ja sitten he veivät sisälle talon
tyttöjä irstaillakseen!... Hyi olkoon! Sellaista ei meillä vielä
milloinkaan ole ollut!... Jo ensimmäisenä päivänä ammuskellaan ja
irstaillaan! Ensimmäisenä päivänä!...

Vanha Kassyan suuttui ja alkoi koputella sauvallaan lattiaan. Oleńkan
kasvoille nousi tumma, puna. Jozwa puuttui puheeseen:

— Entä herra Kmicicin sotaväki Upitassa? Onko se sen parempaa?
Millaisia upseerit, sellaisia soltutkin! Herra Sollohubin karja on
varastettu, ja väitetään, että Kmicicin miehet ovat sen tehneet. Tervan
ajossa olevia Mejzagolskin talonpoikia he ovat tappaneet yleisellä
maantiellä. Herra Sollohub on matkustanut Hlebowizin luo valittamaan.
Nyt Upitassa taas mellastetaan! Kaikki tämä on Jumalaa vastaan!
Rauhallista on täällä ennen ollut, mutta nyt pitää nukkua ladattu pyssy
vieressä, ja minkätähden?... Sentähden, että herra Kmicic kumppaneineen
on saapunut paikkakunnalle.

— Jozwa hyvä, älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, — valitti Oleńka.

— Kuinka minun sitten pitää puhua? Jos herra Kmicic on syytön, niin
miksi hän pitää sellaisia miehiä? Miksi hän asuu sellaisten kanssa?
Sanokaa hänelle, että hän ajaa ne hiiteen tai antaa pyövelille, muuten
täällä ei tule olemaan rauhallista! Onko kuultu moista, että ammutaan
muotokuvia ja julkeasti harjoitetaan irstasta elämää! Koko paikkakunta
puhuu vain tästä.

— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja
miehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko
hän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?

— Jollei hän aja, - murahti Jozwa, — on hän itse samanlainen!

Aleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia
tovereita — murhamiehiä ja roistoja.

— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun
ja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän
vielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen
ja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä
en pelkää...

— Me autamme sinua! — sanoi Jozwa.

— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä
haluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa... Olkoot millaisia
hyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta
älkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!... Häpeällistä!
Luulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja
he ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä,
hölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni
näkemään... Nyt tiedän mitä on tehtävä.

Viha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin
tovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen
rakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra
Kmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt
syyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.

Oleńka aikoi sanoa jotakin, mutta purskahti yht'äkkiä itkemään.

Miehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi
Aleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti
loukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa
Kmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä
nyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin,
Zendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan,
mitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle
tuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.

Hetki hetkeltä kasvoi hänen harminsa myöskin Kmiciciä kohtaan.

— Mikä häpeä! — kuiskasivat hänen kalpeat huulensa. — Iltaisin hän on
palannut täältä kotiinsa sellaisten tyttöjen luo.

Hän tunsi nöyryytystä. Raskas taakka painoi hänen rintaansa ahdistaen
hengitystä.

Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta Aleksandra — neiti käveli yhä nopein
askelin edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui vieläkin. Hän
ei ollut mikään nöyrä luonne, joka ilman taistelua alistui kohtaloonsa:
tytön suonissa virtasi soturin verta. Hänen mielensä olisi tehnyt
aloittaa heti sota tuota pahain henkien joukkoa vastaan — heti. Mutta
mitä hän kykeni tekemään?... Ei mitään! Hän saattoi vain itkien
rukoilla Andrzejta ajamaan kehnot asetoverinsa matkoihinsa. Entä jollei
hän suostu siihen?...

— Jollei suostu...

Hän ei uskaltanut vielä ajatella sitä.

Neidin mietteet keskeytyivät, sillä sisään astui nuorukainen kantaen
puita uuniin. Samassa juolahti Oleńkan mieleen odottamaton ajatus.

— Kostek! — sanoi hän, — aja heti Lubicziin. Jos herra Kmicic on
palannut kotiin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni, jollei, niin tuo
vouti, vanha Znikis, muassasi tänne. Mutta joudu!

Poika viskasi pivollisen tervaisia lastuja uuniin, pani puita päälle ja
juoksi ulos.

Tuli uunissa alkoi ritistä ja räiskyä. Oleńka tunsi heti helpotusta.

— Ehkä Jumala kääntää vielä kaikki parhain päin, — ajatteli hän, —
ja kuka tietää, vaikk'ei asia olisikaan niin paha kuin holhoojat
väittivät...

Hetken kuluttua hän meni väentupaan katsomaan kehrääjättärien työtä ja,
Billewiczien vanhan tavan mukaan, laulamaan hengellisiä lauluja.

Kahden tunnin kuluttua Kostek palasi kylmästä kontistuneena.

— Znikis on eteisessä! — sanoi poika. — Herra Kmicic ei ollut
Lubiczissa.

Oleńka riensi eteiseen. Vouti kumarsi syvään.

— Suokoon Jumala sinulle terveyttä, armollinen neiti...

He menivät ruokasaliin. Znikis jäi oven suuhun.

— Mitä sinne kuuluu? — kysyi neiti. Talonpoika kohautti olkapäitään.

— Herra ei ole vielä palannut...

— Tiedän, hän on Upitassa. Entä mitä talossa tapahtuu?

— Oh...

— Kuule, Znikis, sinä voit puhua suoraan, sillä yhtäkään hiusta ei
tule päästäsi putoamaan. Sanotaan, että isäntä on hyvä, mutta hänen
toverinsa ilkivaltaisia?

— Ettäkö vain ilkivaltaisia...

— Puhu suoraan.

— En saa, hyvä neiti... pelkään... On kielletty.

— Kuka on kieltänyt?

— Isäntä.

— Vai niin.

Seurasi hetken hiljaisuus. Oleńka käveli edestakaisin huoneessa huulet
puristettuina yhteen ja kulmakarvat rypyssä. Znikis seurasi häntä
silmillään.

Yht'äkkiä neiti pysähtyi voudin eteen.

— Kenen palveluksessa olet?

— Billewiczien. Olen Wodoktysta enkä Lubiczista.

— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja
kerro nyt kaikki, mitä tiedät!

Talonpoika heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään
kuin maailman loppu olisi tulossa!... Rosvoja ja murhamiehiä siellä
vain on... Et tiedä, milloin hetkesi on tullut...

Neiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän
kalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:

— Onko totta, että he ovat ampuneet maaliin Billewiczien muotokuviin?

— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on
samanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä
tapetaan, lampaita myös... Talonpoikia sorretaan... Eilen surmasivat
tallirengin, vaikka syytön oli...

— Surmasivat tallirengin?!

— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt,
vaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä...

Seurasi taas hetken hiljaisuus. Hehkuva puna oli noussut neidin
kasvoille.

— Milloinka he odottavat isäntää takaisin?...

— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään
juttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät
laittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä
ja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.

— Tänne?... Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää
palata.

— Jumala suokoon sinulle terveyttä ja onnea, armollinen neiti!...

Aleksandra-neiti tiesi nyt, mitä hän tahtoi ja miten hänen tuli
menetellä.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naiset
Wodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski,
Uhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain koko
Lubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneet
lähteä Kmicicin avuksi Upitaan.

Aleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti,
mutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti
päätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat,
että herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä
aavistaneet mitään.

Herra Kokosinski astui esiin rohkeammin kuin edellisellä kerralla ja
lausui:

— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään
ruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme
vähäisen porvarien suonta.

— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette
Upitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään
rauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te
tottelette.

Kavaljeerit silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Zend pani huulensa
suppuun, ikäänkuin hän olisi aikonut visertää jonkin linnun äänellä, ja
Kokosinski siveli leveällä kämmenellä otsaansa.

— Totta totisesti! — sanoi hän. — Joku sivullinen voisi luulla, että
armollinen neiti puhuu herra Kmicicin rengeille! Meidän oli kyllä määrä
pysyä kotona, mutta kun neljä päivää on jo kulunut eikä Jendrusta vain
kuulu, niin me tulimme vakuutetuiksi, että siellä on syntynyt hurja
mellastus, jossa meidänkin miekkamme voisivat olla tarpeen.

— Herra Kmicic ei lähtenyt mellastamaan, vaan omavaltaisia sotilaita
kurittamaan, mikä teillekin voi sattua, jollette noudata hänen
käskyjään. Sitäpaitsi mellastus vain kasvaisi, jos te siellä mukana
olisitte.

— Vaikea meidän on väitellä armollisen neidin kanssa. Pyydämme vain
aseita ja väkeä.

— En anna aseita enkä väkeä!

— Kuulenko oikein? — ihmetteli Kokosinski. — Eikö armollinen neiti siis
anna? Ettekö halua auttaa Jendrusta? Tahdotteko, että häntä kohtaisi
onnettomuus?

— Pahin onnettomuus, mikä häntä voi kohdata, on teidän seuranne!

Neidin silmät alkoivat säihkyä. Hän nosti päänsä ja astui muutaman
askelen noita huimapäitä kohti, jotka ällistyneinä peräytyivät.

— Petturit! — suutahti hän. — Kuin pahat henget te viekoittelette häntä
syntiin! Mutta minä tunnen teidät nyt, tiedän teidän irstailunne ja
kehnot tekonne, Laki etsii teitä, ihmiset kääntyvät inhoten luotanne,
ja kenelle lankeaa häpeä? — Hänelle, te kunniattomat roistot!

— Kautta kunniani! Toverit, kuuletteko? — huusi Kokosinski. — Mitä tämä
on? Emmehän vain torku, asetoverini?

Neiti Billewicz astui vielä askelen eteenpäin ja tiuskaisi osoittaen
ovea:

— Ulos!

Ritarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset
purivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät
salamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin
suojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei
auttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea
silmät salamoita sinkahutellen.

Vihdoin herra Kokosinski sanoi vihasta tukahtuvalla äänellä:

— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti... niin...
meillä ei muu neuvoksi kuin... kumartaa... armolliselle emännälle ja
lähteä... kiittäen vieraanvaraisuudesta...

Sen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään
muut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen,
vaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet
niin kestävät kuin tahtonsa.

Metsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit
laskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli
vielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia,
sillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin.
Butrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen,
jumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia
ratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat
kuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin
paikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä
sitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa
asennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit.
Saattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä,
röyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he
ajoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku
Butrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi
kuitenkin.

— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia
täällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.

— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia...! — huudahti Rekuc
innostuneesti.

Äänekkäästi jutellen he olivat saapuneet halki kylän ja jatkoivat
matkaa täyttä laukkaa. Puolisen tuntia ajettuaan he saapuivat
Doly-nimiselle kapakalle, joka oli puolivälissä Wolmontowiczea ja
Mitrunya. Butrymit pysähtyivät tavallisesti kirkkomatkalla siihen
lepuuttamaan ja lämmittelemään jäseniään kylminä vuodenaikoina. Kapakan
pihamaalla kavaljeerit huomasivat useita rekiä ja satuloituja hevosia.

— Nouskaamme juomaan viinaa, muuten tässä tulee kylmä! — ehdotti
Kokosinski.

— Eipä ole hullummaksi! — vastasi yksimielinen kuoro.

He nousivat hevosilta, sitoivat ne ja astuivat suureen, hämärään
tupaan, jossa oli paljon kansaa. Toiset istuivat penkeillä, toiset
seisoskelivat tarjoilupöydän edessä juoden lämmitettyä olutta, hunajaa
tai viinaa. He olivat kaikki Butrymeja, kookkaita, synkännäköisiä ja
harvasanaisia talonpoikia. Heillä oli yllään harmaat sarkatakit ja
nahkaiset vyöt, joissa riippui rautakahvainen miekka. Tämä pukujen
yhdenkaltaisuus vaikutti sen, että he olivat kuin sotajoukkoa. Useimmat
heistä olivat jo ikämiehiä, päälle kuudenkymmenen, tai nuorukaisia,
alle kahdenkymmenen. Nämä olivat jääneet kotiin pitämään huolta
talvitöistä; muut, miehet parhaassa iässä, olivat lähteneet yleiseen
kutsuntaan.

Nähtyään orszalaiset kavaljeerit he poistuivat tarjoilupöydän luota
ja alkoivat syrjästä katsella tulijoita, joitten kaunis puku heitä
miellytti. »Ovatko nuo Lubiczista?» — kysyi joku. — »Ovat. Herra
Kmicicin kumppaneita!» - »Vai heitä ovat?» — »Heitä juuri!»

Kavaljeerit istuutuivat pöydän ääreen juomaan viinaa ja katsoa
tirkistelivät ympärilleen, sillä huone oli hämärä. Ikkunat olivat lumen
peitossa, ja suuri takka, jossa tuli paloi, oli muutamain selin tupaan
päin istuvain takana.

Juoma alkoi lämmittää kavaljeerien jäseniä, ja heidän iloinen
mielialansa, joka oli Wodoktyn tapahtuman johdosta ollut niin
painuksissa, alkoi nousta. Zend rupesi yht'äkkiä rääkkymään kuin varis,
ja niin hyvin, että kaikki katsoivat häneen.

Kavaljeerit nauroivat, Butrymit lähestyivät suut hymyssä, etenkin
nuoret, jotka olivat rotevia, hartiakkaita, punaposkisia poikia. Takan
ääressä istuvat kääntyivät ympäri, ja Rekuc ensimmäisenä huomasi, että
he olivat naisia.

Zend sulki silmänsä ja rääkkyi rääkkymistään. Yht'äkkiä hän vaikeni,
ja hetken kuluttua alkoi kuulua metsäkoiran kynsissä potkivan jäniksen
vikinää; jänis korahteli ja vikisi yhä heikommin ja heikommin, vingahti
epätoivoisesti ja vaikeni iäksi. Mutta sensijaan saatiin kuulla
uroshirven mahtavaa mylvintää sen naarasta vainutessa.

Butrymit seisoivat hämmästyneinä paikallaan, vaikka Zend oli jo
vaiennut. He odottivat saavansa kuulla vielä jotakin, mutta kuulivatkin
vain Rekucin kimakan äänen:

— Takan luona istuu lintusia!

— Todellakin! — virkkoi Kokosinski varjostaen kädellä silmiään.

— Todellakin! — toisti Uhlik. — Niin pimeä täällä on, etten sitä
ennemmin huomannut.

— Mitähän heillä on tekeillä?

— Ehkä ovat tulleet tanssimaan.

— Antakaahan olla, minä kysyn! — sanoi Kokosinski. Ja koroittaen
äänensä hän huusi:

— Suloiset tyttäret, mitä te siellä takan ääressä teette?

— Jalkoja lämmitämme! — vastasivat hennot äänet.

Kavaljeerit nousivat ja lähestyivät uunia. Pitkällä penkillä istui
kymmenkunta naista, nuorta ja vanhaa, pitäen paljaita jalkojaan tukilla
tulen ääressä.

— Vai niin, armolliset naiset lämmittävät jalkojaan? — kysyi Kokosinski.

— Niin, niitä paleltaa.

— Sieviä jalkoja! — vikisi Rekuc kumartuen tukille.

— Anna olla! — tiuskaisi yksi tytöistä.

— Minulla on parempi keino kylmettyneille jaloille, ja se on: tanssi.

— No tanssitaan sitten! — huusi herra Uhlik.

— Ei tässä tarvita viuluja, kun minä soitan teille tshekanikkaani.

Ja otettuaan vyössä, miekan vieressä, riippuvasta kotelosta tuon
välttämättömän soittimensa hän alkoi soittaa, mutta kavaljeerit
astuivat kumartaen naisten luo ja rupesivat kiskomaan heitä penkiltä.
Naiset olivat vastustelevinaan, mutta todellisuudessa heillä ei ollut
mitään tanssia vastaan näin sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen. Ehkä
miehetkin olisivat antaneet temmata itsensä mukaan, jollei »kumppanien»
maine olisi ollut niin yleisesti tunnettu asia Wolmontowiczessa. Ontuva
Jozwa Butrym nousi penkiltään, lähestyi Kulwiec-Hippocentaurusta,
tarttui hänen rintamuksiinsa ja sanoi äreästi:

— Jos haluatte tanssia, niin ehkä ensin minun kanssani?...

Kulwiec-Hippocentaurus rypisti kulmakarvojaan ja alkoi kiihkeästi
kiertää viiksiään.

— Ensin tyttöjen kanssa, — sanoi hän, — mutta ehkä sitten teidän
kanssanne...

Ranicki juoksi siihen kasvot hehkuvina; hän aavisti tappelun olevan
tulossa.

— Mitä sinä siinä vastustelet? — kysyi hän vieden kätensä miekankahvaan.

Uhlik herkesi soittamasta, ja Kokosinski huusi:

— Hei, pojat! Riviin! Riviin!

Mutta Butrymit olivat myös alkaneet ryhmittyä Jozwan ympärille möristen
kuin karhut.

— Mitä te tahdotte? Tappeluako, vai mitä? — kysyi Kokosinski.

— Mitäs se sinulle kuuluu? Mene matkoihisi! — vastasi Jozwa tyynesti.

Ranicki, joka parhaiten piti huolta siitä, ettei kulunut päivää ilman
tappelua, iski miekkansa kahvalla Jozwan rintaan, että jymähti, ja
huusi:

— Lyökää!

Miekat välähtivät, naiset kirkuivat. Mellastus oli hirvittävä. Yht'äkkiä
jättiläinen Jozwa riuhtaisihe rytäkästä, sieppasi pitkän, painavan
penkin pöydän luota ja nosti sen ilmaan kuin lastun.

Pöly pöllähti ja peitti tappelevat. Alkoi kuulua valitushuutoja...



VIIDES LUKU.


Saman päivän illalla herra Kmicic saapui Wodoktyyn, mukanaan muutama
sata miestä, jotka hän aikoi lähettää suurhetmanille Kiejdanyyn.
Hän oli tullut huomaamaan, että niin pieni kaupunki kuin Upita oli
sopimaton majoituspaikaksi suuremmalle joukolle sotilaita, jotka olivat
hurjia ja pelkäsivät ainoastaan päällikköään. Tarvitsi vain vilkaista
herra Kmicicin vapaaehtoisiin tullakseen vakuutetuksi, että huonompaa
väkeä oli vaikea löytää koko valtakunnasta. Mutta Kmicic ei olisi
voinut parempaa saadakaan, sillä suurhetmanin kärsittyä tappion oli
vihollinen vallannut koko maan, ja vakituisten liettualaisten joukkojen
jäännökset olivat vetäytyneet joksikin aikaa Birźeen ja Kiejdanyyn
järjestäytyäkseen siellä uudelleen. Aatelisista rohkeimmat olivat
kuninkaan kiertokirjeen kutsusta lähteneet Grodnoon, joka oli määrätty
yleiseksi varustuspaikaksi. Mutta, ikävä kyllä, oli vain vähäisen
sellaisia, jotka noudattivat kiertokirjeen määräystä, ja ne, jotka
seurasivat velvollisuutensa ääntä, läksivät niin hitaasti liikkeelle,
ettei ollut ketään vihollista vastustamassa, lukuunottamatta
herra Kmiciciä, jota innostuttivat enemmän sotaseikkailut kuin
isänmaanrakkaus. On näin ollen ymmärrettävää, että vakituisten
joukkojen ja aatelisten puutteessa hän haali kokoon sellaista väkeä
kuin sai: joko sellaisia, joille velvollisuus astua hetmanin lippujen
alle ei merkinnyt mitään, tai sellaisia, joilla ei ollut mitään
menetettävää. Täten liittyi häneen kodittomia tyhjäntoimittajia, miehiä
alimmista kansankerroksista, sotaväestä paennutta palvelusväkeä ja
erilaisia rikoksentekijöitä. Nämä toivoivat turvaa lipun suojassa,
mutta myöskin sotasaalista. Kmicicin rautaisissa kourissa he muuttuivat
rohkeiksi sotureiksi, rohkeiksi ihan mielettömyyteen saakka, ja jos
itse Kmicic olisi ollut lainkuuliainen kansalainen, olisi hän voinut
tehdä valtakunnalle suuria palveluksia. Mutta Kmicic oli omavaltainen
soturi, jonka veri poltti alati kuin tuli. Sitäpaitsi, mistäpä hän
olisi ottanut muonavarat, aseet ja hevoset, kun hän vapaaehtoisena
ei saanut minkäänlaista kannatusta valtakunnan rahastosta? Sentähden
hän otti väkivallalla, usein viholliselta, useinpa myös omilta
maanmiehiltä. Mutta vastustusta hän ei sietänyt, ja vähimmästäkin
sellaisesta hän rankaisi ankarasti.

Alituisissa taisteluissa ja hyökkäyksissä hän oli villiintynyt ja
tottunut verenvuodatukseen siinä määrin, että tuskin mikään saattoi
liikuttaa hänen luonnostaan hyvää sydäntään. Hän piti sellaisista
miehistä, jotka olivat valmiita kaikkeen eivätkä säikkyneet mitään.
Pian hänen nimensä sai pahaa ennustavan kaiun. Pienemmät vihollisjoukot
eivät uskaltaneet ulos kaupungista eikä leireistä seuduilla, missä
tämä partiosoturi liikkui. Mutta myöskin paikkakuntain sodasta
kärsineet omat asukkaat pelkäsivät häntä melkein kuin vihollista.
Etenkin silloin, kun joukkoja ei johtanut Kmicic itse, vaan joku hänen
upseereistaan, kuten Kokosinski, Uhlik, Kulwiec, Zend tai villi ja
verenhimoinen, joskin jalosukuinen Ranicki. Silloin saattoi täydellä
syyllä kysyä: ovatko he puolustajia vai hyökkääjiä? Toisinaan Kmicic,
millä tuulella sattui olemaan, rankaisi omia miehiäänkin armottomasti,
mutta tavallisesti hän asettui heidän puolelleen välittämättä
oikeudesta, kyynelistä ja ihmishengistä.

Sellainen oli Kmicicin sotajoukko.

Nyt hän toi roskajoukkonsa pois Upitasta lähettääkseen sen Kiejdanyyn.
Kun joukko pysähtyi Wodoktyn edustalle, ja Aleksandra-neiti huomasi
sen ikkunasta, niin hän ihan säikähti; sellaiselta rosvojoukko näytti.
Jokainen oli puettu eri tavalla: millä oli viholliselta anastettu
kypärä päässä, millä kasakkalakki, hattu tai muu reuhka, toisilla oli
yllä haalistunut samettinuttu, toisilla turkki, ja aseina oli pyssyjä,
keihäitä, kirveitä. Hevoset olivat laihoja, pörröisiä, ja valjaat
kenellä puolalaiset, kenellä venäläiset tai turkkilaiset. Oleńka
rauhoittui vasta sitten, kun herra Andrzej, reippaana ja iloisena kuten
aina, hyökkäsi huoneeseen ja tulisesti suuteli hänen käsiään.

Oleńka oli päättänyt ottaa hänet vastaan kylmästi ja ankarasti, mutta
hän ei voinut voittaa sitä iloa, minkä soturin tulo aiheutti. Muuten
lienee tässä ollut naisen kavaluuttakin mukana, sillä täytyihän Oleńkan
kertoa Andrzejlle ajaneensa hänen toverinsa pellolle, jota varten
hänen tuli saada soturi puolelleen. Sitäpaitsi tulija tervehti niin
vilpittömällä rakkaudella, että paha mieli suli kuin lumi auringon
paahteessa.

»Hän rakastaa minua... epäilemättä», — ajatteli Oleńka. Mutta Andrzej
sanoi:

— Minun oli siellä niin ikävä, että olin polttaa koko Upitan
päästäkseni mitä pikimmin luoksesi. Senkin upitalaiset!

— Olin jo rauhaton ja pelkäsin, että siellä on syntynyt tuima taistelu.
Jumalan kiitos, että tulitte!

— Taistelu? Sotilaat iskivät vain vähäisen kaupunkilaisten suonta...

— Ja rauha palasi?

— Kohta kerron kaikki, silmäteräni, kunhan olen hiukan levähtänyt,
sillä olen väsyksissä. Oli kuinka täällä on lämmin ja niin suloista
kuin paratiisissa. Tässä tahtoisin istua ikäni ja katsella noita
kauniita silmiä... Mutta eipä olisi hullummaksi saada juoda jotakin
lämmintä, sillä ulkona on aikamoinen pakkanen.

— Käsken heti lämmittää teille viiniä.

— Lähetäpäs samalla lekkerillinen viinaa niille hirtehisille sinne
ulos ja anna heille lupa mennä talliin lämmittelemään. Viluisia ja
konttaisia ovat.

— Koska he ovat Kmicicin sotilaita, niin pidettäköön heistä hyvää
huolta.

Ja Oleńka hymyili niin, että Kmicicin sielua sykähdytti, ja poistui
hiljaa kuin kissa tupaan antamaan määräyksiä palvelijoille.

Kmicic rupesi astelemaan pitkin huonetta ja tuumimaan, miten hän
parhaiten kertoisi Oleńkalle, mitä Upitassa oli tapahtunut.

— Täytyy tunnustaa hänelle totuus, - jupisi hän. — Ei tässä muuta
neuvoksi... sillä muuten toverini nauraisivat minulle ja alkaisivat
taas puhua talutusnuorasta...

Ja hän käveli ja tuumi nyyhtäen viiksiään ja raapien korvallistaan.
Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi, kun Oleńkaa ei kuulunut.

Tulipa silloin eräs poika tuoden kynttilää ja kumartaen hyvin syvään,
mennen samassa menojaan, ja hänen jäljessään itse ihana emäntä kiiltävä
tinalautanen kummassakin kädessä. Toisella lautasella oli kannu täynnä
höyryävää unkarilaista viiniä, toisella lasinen tuoppi, jossa oli
Kmicicien vaakuna. Ukko Billewicz oli saanut tuopin kerran lahjaksi
Andrzejn isältä.

Herra Andrzej harppasi emännän luo.

— Aha! — huudahti kavaljeeri. — Nyt ovat molemmat kätesi kiinni, nyt et
pelastu!

Ja Kmicic kumartui lautasten yli, ja Oleńka taivutti vaalean päänsä
taaksepäin suojanaan vain viinikannusta nouseva höyrypilvi.

— Kas sitä petturia! Annahan, hyvä mies, minun olla rauhassa, muuten
pudotan viinin!...

Mutta ritari ei antanut uhkauksen peloittaa itseään. Sitten hän
huudahti:

— Hyvä Jumala, sinun suloutesi sekoittaa järkeni!

— Se on tainnut sekaantua jo aikoja sitten... Istukaa, istukaa!

Kmicic istuutui tottelevasti. Oleńka täytti tuopin.

— Ja nyt haluan kuulla, miten tuomitsitte syyllisiä Upitassa.

— Upitassa? Kuin itse Salomon!

— Jumalan kiitos!... Tahtoisin, että kaikki paikkakuntalaiset
pitäisivät teitä oikeudenmukaisena miehenä. Mutta miten siellä kävi?

Kmicic joi viiniä, hengähti ja alkoi:

— Minun täytyy kertoa alusta alkaen. Näin tapahtui: kaupunkilaiset
vaativat muonitusvaltakirjaa suurhetmanilta tai valtiovarainhoitajalta.
»Te», sanoivat he sotilaille, »olette vapaaehtoisia ettekä voi vaatia
mitään. Asunnon annamme teille armosta, mutta muonaa vasta sitten, kun
saamme varmuuden siitä, että se maksetaan.»

— Olivatko he oikeassa vai eivätkö?

— Lain mukaan he olivat oikeassa, mutta sotilailla oli sapelit,
ja kuten ennenkin oli nytkin oikeassa se, jolla sapeli oli. Ja
sotilaat sanoivat: »Kyllä me kohta kirjoitamme teille valtakirjat
selkänahkaanne!» Alkoi tappelu. Pormestari ja kaupunkilaiset
sulkeutuivat eräälle kadulle, ja minun mieheni hyökkäsivät, paukauksia
vaihdettiin. Sotilaat sytyttivät peloitukseksi kaksi vajaa tuleen ja
muutamia porvareita jo rauhoittivat...

— Mitenkä rauhoittivat?

— Joka saa sapelista pääkalloonsa, se vasten tahtoaankin rauhoittuu.

— Hyvä Jumala, sehän on murhaa!

— Juuri silloin minä saavuin perille. Sotilaat tulivat heti luokseni
valittamaan kurjuutta, jota saivat syyttömästi kärsiä. »Vatsa on
tyhjä», sanoivat, »mitä tehdä?» Käskin pormestarin tulla luokseni. Hän
mietti kauan, mutta saapui vihdoin kolmen miehen kanssa, ja he alkoivat
heti itkeä: »Ei niillä valtakirjoilla olisi niin väliä ollut, mutta
miksi meitä tapetaan, miksi poltetaan kaupunkia? Me olisimme antaneet
heille hyvällä sekä ruokaa että juomaa, mutta he vaativat lihaa,
hunajaa ja muita herkkuja, ja me olemme itse köyhiä eikä ole meillä
sellaisia. Aiomme hakea turvaa oikeudelta, jolloin teidän armonne
vastatkoon sotilaistaan.»

— Jumala teitä palkitkoon, jos menettelitte oikeuden mukaisesti! —
huudahti Oleńka.

— Jos menettelin?...

Herra Andrzej vinkuroi kuin koulupoika, joka on joutunut kiinni
vilpistä, ja alkoi sivellä otsaansa.

— Kuningattareni!... Aarteeni! — alkoi hän vihdoin valittavalla
äänellä. — Älä vain suutu minulle...

— Mitä nyt taas olette tehnyt? — kysyi Oleńka rauhattomasti.

— Käskin antaa pormestarille ja hänen kolmelle neuvosmiehelleen sata
paria raippoja! — päästi herra Andrzej kuin yhdellä henkäyksellä.

Oleńka ei vastannut mitään. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri, painoi
päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.

— Lyö pääni poikki! — huudahti Kmicic, — kunhan et vain suutu... En ole
vielä tunnustanut kaikkea...

— Ettekö vielä kaikkea? — huokasi Oleńka.

— Sitten he lähettivät Poniewieźiin apua hakemaan. Saapui sata hölmöä
solttua ja muutamia upseereita. Soltuille me annoimme heti matkapassin,
mutta upseereita — älkää Herran tähden vain suuttuko — upseereita
käskin ajamaan alastomina pitkin lunta, kuten kerran herra Tumgratia
Orszassa...

Neiti Billewicz nosti päänsä; hänen ankarat silmänsä säihkyivät, ja
hänen kasvoilleen nousi puna.

— Teillä ei ole häpyä eikä omaatuntoa! — sanoi hän.

Kmicic katsoi häneen ihmetellen, oli hetken vaiti ja kysyi sitten
toisenlaisella äänellä:

— Puhutko tosissasi vaiko muuten vain?

— Tosissani! Sellainen teko sopii pakanalle, vaan ei ritarille!...
Tahtoisin suojella mainettanne, mutta nyt minua hävettää se, että
tuskin olette saapunut, kun jo kaikki paikkakuntalaiset osoittavat
teihin kuin rosvoon!

— Mitä minä teidän paikkakuntalaisistanne! Yksi rakki vartioi kymmentä
tupaa, ja sittenkin on sillä vähän työtä.

— Mutta yhdelläkään näistä tupalaisista ei ole häpeän tahraa nimessään.
Yhtäkään ei ole oikeudessa tuomittu, paitsi teitä!

— Oh, älä sure sitä! Meidän valtakunnassamme on herra kukin, jolla on
miekka ja miehiä. Mitä he minulle mahtavat? Miksi heitä pelkäisin?

— Jollette pelkää ketään, niin tietäkää, että minä pelkään Jumalan
vihaa... ja ihmisten kyyneleitä minä pelkään ja vääryyttä. Mutta
häpeätä en tahdo jakaa kenenkään kanssa! Vaikka olenkin heikko tyttö,
niin rakastan nimeni kunniaa enemmän kuin moni muu, joka sanoo olevansa
jalosukuinen ritari.

— Kautta Jumalani, älä uhkaa minua rukkasilla, sillä et tunne minua
vielä!

— Oh, isoisäni varmaan ei myöskään teitä tuntenut!

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, mutta Oleńkassa alkoi Billewiczien
veri kiehua.

— Uhatkaa minua vain! — sanoi tyttö rohkeasti, — minä en pelkää, vaikka
olenkin yksin ja teillä on koko komppania roistoja käskettävänänne!
Oikeus on minun turvani!... Luuletteko, etten tiedä teidän
Lubiczissa ampuneen maaliin Billewiczien muotokuviin ja viettäneen
palvelustyttöjen kanssa irstasta elämää?... Ette tunne minua, jos
luulette minun nöyrästi taipuvan. Vaadin teiltä kunniallisuutta, eikä
sitä voi mikään testamentti estää... Päinvastoin, isoisäni tahto oli,
että minusta tulisi rehellisen miehen vaimo.

Kmicic häpesi nähtävästi tapahtumia Lubiczissa, koska hän painoi päänsä
alas ja kysyi hiljaisella äänellä:

— Kuka on puhunut sinulle siitä maaliinampumisesta?

— Koko paikkakunta siitä puhuu.

— Kyllä minä vielä näytän niille sarkatakeille, — virkkoi Kmicic
synkästi. — Mutta se tapahtui kaikki humalassa... ja silloin soturit
eivät kysy mitä saa tehdä, mitä ei. Ja mitä palvelustyttöihin tulee,
niin en minä ainakaan niitä sisälle tuonut.

— Tiedän, että ne häpeämättömät roistot houkuttelivat...

— He eivät ole roistoja, vaan minun upseereitani...

- Mutta minä ajoin nuo teidän upseerinne talostani ulos!

Oleńka odotti vihan purkausta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että
upseerien ulosajo ei herättänyt pahaa verta, vaan päinvastoin iloa.

— Vai ajoit sinä heidät ulos?

— Ajoin.

— Ja he menivät?

— Menivät.

— Jumaliste, sinussa on ritarin verta! Se on minusta julman hauskaa...
sillä sellaisten poikain kanssa on leikki kaukana. Moni on saanut
maksaa pahasti. Kyllä he tietävät, kuka Kmicic on! He tottelivat
nätisti kuin karitsat! Ja miksi? Minua pelkäsivät!

Ja herra Andrzej katsoi Oleńkaan tyytyväisesti alkaen kierrellä
viiksiään. Mutta tämä mielenmuutos ja tyytyväisyys kiusoitti tyttöä yhä
enemmän, ja hän sanoi:

— Teidän täytyy valita minun ja heidän välillä! Kmicic ei odottanut
tällaista ankaruutta ja vastasi vain huolettomasti, melkeinpä iloisesti:

— Mitäs minä tässä valitsemaan, kun pidän sekä sinut että heidät.
Täällä Wodoktyssa voit tehdä mitä haluat, mutta jos minun kumppanini
eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa, niin miksi ajaisin heidät
pois? Neitiseni ei näy käsittävän, mitä merkitsee taisteleminen saman
lipun alla samassa sodassa... Mikään sukulaisuus ei solmi sellaista
toveruutta kuin yhteinen sodankäynti. Ainakin tuhat kertaa he ovat
henkeni pelastaneet. Laki vainoaa heitä — siis sitä suurempi syy on
minulla suojella heitä. He ovat kaikki aatelissukua, paitsi Zend,
josta piru selvän ottakoon, mutta sellaista hevosten kasvattajaa et
löydä koko valtakunnasta. Muuten, jos kuulisit, kuinka hän matkii
kaikenlaisia petoja ja lintuja, niin varmaan pitäisit hänestä.

Herra Andrzej rupesi nauramaan tavalla sellaisella kuin heidän
välillään ei olisi koskaan ollut vähintäkään väärinkäsitystä, ja Oleńka
väänsi käsiään nähdessään kuinka tuo kapinallinen luonne luisui hänen
käsistään. Kaikki mitä hän oli puhunut hänelle ihmisten mielipiteestä,
kunniattomuudesta ja siitä, että kaikella pitää olla jokin määrä,
kaikki se kimposi hänestä takaisin kuin nuoli haarniskasta.
Tämän soturin heräämätön omatunto ei antanut vastakaikua Oleńkan
mielipahalle, jota jokainen vääryys, jokainen häpeällinen ilkityö
oli kasvattanut. Mitenkä häneen voisi vaikuttaa, mitenkä saada hänet
vakuutetuksi?

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi Oleńka vihdoin. — Koska minusta
kieltäydytte, niin tiemme eroavat! Kyllä Jumala suojelee minua orpoa!

— Minäkö kieltäytyisin sinusta? — kysyi Kmicic hämmästyneenä.

— Niin; jollette sanoin, niin ainakin töin... jollette te minusta,
niin minä teistä... Minä en ikänä mene naimisiin miehen kanssa, jolla
on ihmisten kyyneleitä ja verta omallatunnollaan, ja jota sormella
osoittaen sanotaan rosvoksi ja petturiksi!

— Petturiksi? Älä saata minua tekemään jotakin, jota voisin katua.
Lyököön salama minut heti kuoliaaksi, nylkeköön piru minut, jos olen
petturi, minä, joka olen puolustanut isänmaata silloin, kun kaikki muut
ovat laskeneet kätensä!

— Te olette puolustavinanne, mutta teette kuin vihollinen: hävitätte
sitä, rääkkäätte kansalaisia, rikotte sekä Jumalaa että ihmisiä
vastaan. Ei! Vaikka sydämeni särkyisi, niin en huoli sellaisesta
miehestä!

— Älä puhu noin, muuten tulen hulluksi! Kaikkien pyhimysten nimessä,
jollet suostu hyvällä, niin minä otan sinut kuitenkin, vaikka kaikki
nuo aateliset, vaikka Radziwillit, vaikkapa itse kuningas ja kaikki
paholaiset sarvineen puolustaisivat sinua minua vastaan, vaikka minun
täytyisi myydä sieluni pirulle...

— Älkää kutsuko pahoja henkiä, sillä ne voisivat kuulla! — huudahti
Oleńka tehden käsillään suojelevia liikkeitä.

— Mitä minulta vaadit?

— Kunniallisuutta!

Molemmat vaikenivat, ja hiljaisuus seurasi. Kuului vain herra Andrzejn
raskas hengitys. Oleńkan viimeiset sanat olivat kuitenkin puhkaisseet
sen panssarin, joka ympäröi hänen omaatuntoaan. Hän tunsi nöyryytystä,
eikä tiennyt mitä sanoa, miten puolustautua. Hän alkoi kiivain askelin
kulkea edestakaisin huoneessa Oleńkan istuessa liikkumattomana.
Heidän yllään riippui eripuraisuuden ja vihan pilvi. Heidän oli
kiusallista olla nyt kahden kesken, ja pitkä vaitiolo alkoi tuntua yhä
sietämättömämmältä.

— Hyvästi! — sanoi Kmicic äkkiä.

— Lähtekää, ja johtakoon Jumala askeleitanne! — vastasi Oleńka.

— Minä lähden. Katkera oli juoma, jonka minulle tarjosit, karvas oli
leipä! Etikkaa olet minulle täällä juottanut!

— Ja te luulette juottaneenne minulle hunajaa? — vastasi Oleńka
itkunsekaisella äänellä.

— Hyvästi!

— Hyvästi!...

Kmicic astui ovea kohti, mutta kääntyi äkisti ympäri, riensi Oleńkan
luo, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja sanoi:

— Kristuksen nimessä! Tahdotko, että minä kuolleena syöksyisin
hevoseltani maahan?

Oleńka hyrskähti itkuun. Andrzej kiersi käsivartensa tytön ympäri ja
syleili tuota hytkähtelevää vartaloa hokien hampaittensa välistä:

— Lyö minua, lyö, älä sääli!... Herkeä jo itkemästä, rakas Oleńka! Minä
teen mitä vain haluat. Minä lähetän ne pois... sovitan Upitan asian...
minä alan elää toisin... sillä minä rakastan sinua... Hyvä Jumala,
sydämeni on haljeta... minä teen kaikki, kunhan et vain itke... ja
rakastat minua edelleen...

Näin hän neitoaan rauhoitteli ja lohdutti. Oleńka pyyhki kyynelensä ja
sanoi:

— Lähtekää nyt. Kyllä Jumala sovittaa välimme. Sydämessäni ei ole
vihaa... vaan tuskaa...

Kuu kumotti jo korkealla yli valkoisten kenttien, kun herra Andrzej
ajoi joukkonsa etunenässä Lubicziin. Hänen joukkonsa kiemurteli kuin
käärme leveätä tietä pitkin. He ajoivat ensin Wolmontowiczeen, mutta
sieltä jäätyneitten soitten yli oikotietä pitkin.

Vääpeli Soroka lähestyi herra Andrzejta ja kysyi:

— Herra ratsumestari, mihin me majoitumme Lubiczissa?

— Pois tieltä! — vastasi Kmicic ja ajoi edelle sanomatta kenellekään
mitään. Hänen sydämessään kamppailivat suru ja viha; toisinaan hän
tunsi suuttumusta omaa itseään kohtaan. Tämä oli ensimmäinen yö hänen
elämässään, jolloin hän teki tiliä omantuntonsa kanssa, ja tämä
painosti häntä kovemmin kuin raskain haarniska. Maine tahrattuna
hän oli saapunut näille maille, ja mitä hän oli tehnyt korjatakseen
sitä? Jo ensimmäisenä päivänä hän oli antanut ammuskella ja viettää
irstasta elämää Lubiczissa. Sitten: sotilaat olivat tehneet vääryyttä
Vielä pahempaa: hän oli hyökännyt Poniewieźin viranomaisten kimppuun,
kaatanut miehet, ajanut upseereita alastomina pakkasessa... Häntä
vastaan tullaan tästä nostamaan oikeusjuttu, ja hän häviää. Eikä
hän voi nyt, kuten ennen, haalia kokoon asestettua roskajoukkoa
ja nauraa korkealle oikeudelle, sillä hän aikoo naida, asettua
Wodoktyyn asumaan ja ottaa vastaan viran vakituisessa armeijassa.
Ja vaikkapa hän välttäisikin tuomion, niin kaikki nämä ilkityöt,
jotka eivät ole arvokkaalle soturille sopivia, tuottaisivat hänelle
kuitenkin rangaistuksen. Ehkä pahat työt voitaisiinkin sovittaa,
mutta muisto niistä tulisi kuitenkin elämään ihmisten mielissä, hänen
omassatunnossaan ja Oleńkan sydämessä...

Hän muisteli, ettei Oleńka ollut kuitenkaan ajanut häntä luotaan, vaan
olipa tytön silmistä saattanut lukea anteeksiantamusta, ja Oleńka oli
hänestä hyvä kuin enkeli. Hänen teki silloin mielensä kääntyä ympäri,
ajaa minkä hevosesta lähtee, heittäytyä Oleńkan jalkain juureen, pyytää
anteeksi ja suudella niitä suloisia silmiä, joitten kyynelet olivat
tänään hänenkin kasvojaan kostuttaneet.

Eipä puuttunut paljoa, ettei hän purskahtanut itkemään, ja hän tunsi,
ettei ollut eläessään rakastanut ketään niin kovasti kuin tuota tyttöä.
»Vannon kautta Pyhän Neitsyen», — ajatteli hän, — »että teen kaikki,
mitä hän tahtoo. Minä annan kumppaneilleni runsaat lahjat ja lähetän
heidät sitten maailman ääriin, sillä totta on, että he johdattavat
minut pahaan.» Juolahtipa miehen mieleen, että Lubiczissa hän varmaan
tapaa heidät humalassa tai rehkimässä tyttöjen kanssa, ja hänet valtasi
sellainen viha, että hän olisi hakannut maahan omat soturinsakin.

— Kyllä minä heille näytän! — mutisi hän. — Vielä eivät ole minua
tällaisena nähneet...

Ja hän kannusti hevostaan vimmatusti ja kiskoi ohjaksista. Soroka, joka
äkkäsi sen, huomautti sotilaille:

— Nyt on ratsumestari ärjyllä päällä. Jumala varjelkoon joutumasta
hänen kynsiinsä!

Herra Andrzej oli todella raivoissaan. Ympärillä vallitsi syvä
hiljaisuus. Kuu kumotti kirkkaasti, tuhannet tähdet tuikkivat, tuulen
henki ei hievahduttanut puitten oksia — mutta ritarin sydämessä raivosi
myrsky. Matka Lubicziin tuntui hänestä pitemmältä kuin koskaan. Synkät
metsät ja valkeat kentät herättivät hänessä pelkoa, jollaista hän ei
ollut vielä tuntenut. Sitäpaitsi painosti häntä väsymyskin, sillä koko
edellisen yön hän oli viettänyt Upitassa helussa ja melussa. Mutta hän
päätti voittaa sekä väsymyksen että mielenapeuden ja kääntyi joukkoon
päin huutaen:

— Täyttä vauhtia!

Hän singahti lentoon kuin nuoli, ja koko joukko seurasi hänen
kintereillään. He kiitivät halki metsien ja tasankojen kuin lauma
kummittelevia ristiritareja, joita samogitialaisten sanojen mukaan
saattaa nähdä lentävän ilmassa kirkkaina, kuutamoisina öinä ennustaen
sotaa ja onnettomuutta. Kavioitten kopse kiiri heidän edellään ja
jäljessään, ja hevoset alkoivat höyrytä. Vasta kun Lubiczin lumiset
katot alkoivat häämöttää, he hiljensivät vauhtia.

Kartanon portti oli selkoisen selällään. Kmicic ihmetteli, ettei
kukaan tullut ulos katsomaan tulijoita, vaikka koko pihamaa täyttyi
hevosista ja miehistä. Hän oli odottanut näkevänsä ikkunat valaistuina
ja kuulevansa Uhlikin tshekanikan säveleitä ja hurjaa humua. Mutta
ainoastaan ruokasalin kahden ikkunan läpi tuikahteli himmeä tuli;
muuten oli aivan pimeätä, hiljaista, kolkkoa. Vääpeli Soroka hyppäsi
ensimmäisenä hevosen selästä ja astui ratsumestarin luo pitämään
jalustinta.

— Menkää nukkumaan! — sanoi Kmicic. — Väentupa täyteen, loput
tallinvajaan! Hevoset talliin; heiniä on ladossa!

— Ymmärrän! — vastasi vääpeli.

Kmicic astui hevosen selästä alas. Eteisen ovi oli aivan auki ja
eteisessä kylmä kuin pihalla.

— Hoi! Onko siellä ketään? — huusi Kmicic. Ei vastausta.

— Hoi! — huusi hän vielä kovemmin. Hiljaista.

— Tukkihumalassa ovat! — murahti Andrzej. Ja hänet valtasi sellainen
kiukku, että hän alkoi purra hammasta. Matkalla Lubicziin hän oli
vavissut vihasta ajatellessaan tapaavansa kumppanit juomassa ja
irstailemassa, mutta nyt tämä hiljaisuus kiusoitti häntä vieläkin
enemmän.

Hän astui ruokasaliin. Suurella pöydällä paloi savuava talikynttilä
levittäen ympärilleen punertavaa hohdetta. Ilma, joka tulvahti avatusta
ovesta, sai kynttilän liekin lepattamaan, niin ettei herra Andrzej
ensinnä nähnyt mitään. Vasta kun lepatus oli laannut, huomasi hän
seinän vieressä jonon makaavia ihmisiä.

— Ovatko he juoneet itsensä kuoliaiksi, vai mitä? — mutisi hän
rauhattomasti.

Hän astui lähimmän makaavan luo. Kasvoja hän ei voinut nähdä, ne olivat
varjossa, mutta valkoisesta vyöstä ja valkoisesta tshekanikan kotelosta
hän tunsi, että se oli herra Uhlik, ja alkoi kursailematta potkia häntä
jalallaan.

— Ylös, naudat! Ylös!...

Mutta herra Uhlik makasi liikkumatta, kädet kylkiä pitkin, ja yhtä
liikkumatta olivat muutkin. Kukaan ei haukotellut, ei ojennellut,
ei herännyt, ei huutanut. Herra Kmicic pani merkille, että kaikki
makasivat selällään samassa asennossa, ja kauhea aavistus juolahti
hänen mieleensä.

Hän syöksyi pöydän luo, otti vapisevin käsin talikynttilän ja valaisi
sillä makaavien kasvoja.

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, sillä näky oli kerrassaan
hirvittävä... Uhlikin saattoi tuntea vain valkoisesta vyöstään, sillä
kasvot ja pää olivat yhtenä muodottomana, verisenä massana ilman
silmiä, nenää ja suuta; pitkät viikset vain pistivät esiin tästä
hirvittävästä läjästä. Herra Kmicic valaisi seuraavia... Toisena
rivissä makasi Zend hampaat purtuina yhteen ja silmät, joissa vieläkin
kuvastui kuoleman kammo, pullistuneina ulos kuopistaan. Kolmannen,
Ranickin, silmät olivat ummessa, ja kasvot täynnä valkoisia, punaisia
ja mustia täpliä. Herra Kmicic valaisi edelleen... Neljäntenä oli
herra Kokosinski, rakkain Kmicicin kumppaneista, sillä olivathan
he vanhoja naapureita. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta
kaulassa oli ammottava haava. Viidentenä virui jättiläiskasvuinen
Kulwiec-Hippocentaurus, nuttu rinnan kohdalta avattuna ja pää
muodottomaksi ruhjottuna. Herra Kmicic vei kynttilän kunkin kasvoille,
ja kun hän vihdoin katseli kuudetta, Rekucia, näytti hänestä kuin
onnettoman silmäluomet olisivat hiukan liikahtaneet.

Hän laski talikynttilän lattialle ja ravisti haavoitettua hiukan.

— Rekuc, Rekuc! — huusi hän. — Se olen minä, Kmicic!...

Haavoittuneen kasvot alkoivat liikkua, silmät ja huulet avautuivat,
mutta sulkeutuivat kohta jälleen.

— Se olen minä! — toisti Kmicic. Rekucin silmät avautuivat nyt
kokonaan. Hän tunsi ystävänsä ja voihki hiljaa:

— Jendrus!... Pappia!...

— Kuka on murhannut teidät?! — huusi Kmicic tarttuen tukkaansa.

— Bu-try-mit... — voihki Rekuc tuskin kuuluvasti.

Sitten hän ojensi itseään, jäykistyi, silmät sammuivat — ja hän oli
kuollut.

Kmicic meni ääneti pöydän luo, laski sille kynttilän, istuutui tuolille
ja alkoi käsillään hieroa kasvojaan kuin herännyt, joka ei vielä
itsekään tiedä, onko hän valveilla vai näkeekö unta.

Sitten hän katsoi taas ruumiita, jotka makasivat lattialla hämärässä.
Kylmä hiki pusertui hänen otsalleen, hiukset nousivat pystyyn, ja hän
huusi yht'äkkiä niin julmasti, että ikkunaruudut helisivät kehyksissään:

— Tänne! Miehet! Tänne!

Väentuvassa nukkuvat sotilaat kuulivat huudon ja karkasivat saliin.
Kmicic osoitti ruumiita seinän vieressä.

— Murhatut! Murhatut! — sanoi hän käheällä äänellä.

Sotilaat juoksivat katsomaan ruumiita; toiset heistä sytyttivät
päreen, jolla valaisivat vainajain kasvoja. Ensimmäistä hämmästyksen
hetkeä seurasi melua ja huutoja. Tulivatpa jo nekin, jotka olivat
joutuneet talliin nukkumaan. Koko talo oli valaistu, miehiä kuhisi,
ja tässä huutojen, kysymysten ja liikkeitten sekamelskassa makasivat
vain murhatut — vastoin tapaansa — rauhallisina ja välinpitämättöminä
kaikesta. Heidän sielunsa olivat kaikonneet kauaksi pois; ei sotatorvi
eikä maljojen kilinä olisi saanut enää heidän ruumiitaan liikkeelle.

Sotilaitten laumasta kuului yhä useammin uhkauksia ja kirouksia.
Kmicic, joka tähän saakka oli ollut kuin tajuton, ryntäsi yht'äkkiä
pystyyn ja ärjäisi:

— Hevosille!

Kaikki hyökkäsivät ovea kohti. Tuskin oli puolta tuntia kulunut,
kun satakunta ratsumiestä kiiti täyttä laukkaa leveätä, lumista
tietä pitkin, ja heidän etunenässään herra Andrzej kuin paholaisen
riivaamana, lakitta ja paljastettu miekka kädessä. Yön hiljaisuudessa
kajahteli villejä huudahduksia:

— Lyökää! Surmatkaa!...

Kuu oli juuri kohonnut öisellä taipalellaan korkeimmilleen, kun sen
hohde alkoi sulautua punertavaan valoon, joka näytti nousevan kuin
maasta. Vähitellen muuttui taivas yhä punaisemmaksi, ja vihdoin näkyi
koko seutu punertavassa valaistuksessa. Koko Butrymien asuma laaja kylä
oli yhtenä tulimerenä, ja Kmicicin villit soturit kiitivät ympäri halki
savupilvien, savuavien raunioitten ja murhasivat kauhun turruttamaa
kansaa...

Läheisten kylien asukkaat heräsivät unestaan. Missä suurempina, missä
pienempinä joukkoina kokoontui kansaa teille ja talojen edustoille
katsomaan kohti palopaikkaa ja vaihtamaan tuskallisia huomautuksia:
»Vihollinen on kai tunkeutunut Volmontowiczeen ja polttaa kylää... Tuo
ei ole mikään tavallinen tulipalo!»

Laukaukset, jotka silloin tällöin kajahtelivat palopaikalta päin,
vahvistivat tällaisia otaksumisia.

— Lähtekäämme auttamaan! — kehoittivat rohkeammat. — Älkäämme antako
veljiemme sortua!...

Kun vanhemmat näin haastelivat, olivat nuoremmat jo nousseet hevosten
selkään. Krakinowissa ja Upitassa soitettiin kirkonkelloja.

Wodoktyssa heräsi Aleksandra-neiti siihen, että joku koputti hiljaa
oveen.

— Oleńka! Nouse! — sanoi neiti Franciszka Kulwiec.

— Tule sisälle, täti! Mitä on tapahtunut?

— Wolmontowicze palaa! Kuuluu laukauksia ihan tänne saakka! Siellä
taistellaan! Jumala, ole meille armollinen!

Oleńkalta pääsi kauhun huudahdus. Hän hyppäsi vuoteestaan ja alkoi
pukeutua kiireisesti. Hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Hän yksin
aavisti heti, mikä vihollinen oli hyökännyt onnettomien Butrymien
kimppuun.

Hetkisen kuluttua tulivat unesta säikähtyneet tytöt itkien sisään.
Oleńka polvistui pyhimyksen kuvan eteen, ja muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Kaikki alkoivat lukea rukousta kuolevain puolesta.

He olivat ehtineet tuskin puoliväliin rukousta, kun eteisen ovelta
kuului kovaa kolkutusta. Tytöt hypähtivät pystyyn, ja pelokas huudahdus
nousi heidän rinnoistaan.

— Älkää avatko! Älkää avatko!

Kolkutus kuului kahta kovemmin, ja saattoi jo odottaa, että ovi tuossa
tuokiossa romahtaa sisään. Ajopoika Kostek syöksyi huoneeseen keskelle
tyttöjen parvea.

— Armollinen neiti! — huusi hän. — Joku kolkuttaa oveen! Avaanko?

— Onko hän yksin?

— Yksin on.

— Mene avaamaan!

Poika riensi ulos. Oleńka otti kynttilän ja meni ruokasaliin. Neiti
Kulwiec ja tytöt seurasivat häntä.

Hän oli tuskin ennättänyt laskea kynttilän pöydälle, kun eteisestä
kuului aseitten kalinaa, ovi narahti, ja naisten eteen ilmaantui herra
Kmicic kauhean näköisenä, verisenä, savun mustaamana, huohottaen ja
silmissä mieletön ilme.

— Hevoseni kaatui metsässä!... — huusi hän. — He ajavat minua takaa!...

Aleksandra-neiti katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:

— Oletteko polttaneet Wolmontowiczen?

— Olemme!...

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ulkoa kuului samassa huutoa ja
kavioiden kapsetta, mikä lähestyi nopeasti.

— Paholaiset tulevat ottamaan sieluani!... Hyvä on! — huusi Kmicic kuin
pyörryksissä.

Aleksandra-neiti kääntyi tyttöjen puoleen sanoen:

— Jos kysytään, niin sanokaa, ettei täällä ole ketään. Menkää nyt
tupaan!

Sitten hän kääntyi Kmiciciin päin ja sanoi osoittaen viereistä huonetta:

— Menkää tuonne!

Ja melkein väkisin Oleńka työnsi hänet ulos avatusta ovesta, jonka hän
heti sulki.

Sillävälin oli koko piha täyttynyt asestetuista miehistä, ja kohta
senjälkeen astuivat Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit ynnä muut
taloon. Huomattuaan emännän he pysähtyivät ruokasaliin. Oleńka, seisoen
kynttilä kädessä, sulki heiltä tien muihin huoneisiin.

— Mitä on tekeillä? Mitä asiaa? — sanoi hän silmäänsä räpäyttämättä
hurjien katseitten ja paljastettujen miekkojen edessä.

— Kmicic on sytyttänyt Wolmontowiczen tuleen! — huusivat tulijat
kuorossa. — Hän on surmannut miehiä, naisia, lapsia!...

— Me olemme tappaneet hänen kumppaninsa! — kuului Jozwa Butrymin ääni.
— Nyt tahdomme hänen päänsä!...

— Hänen päänsä!... Verta! Surma rosvolle!

— Ottakaa hänet kiinni! — huusi neiti. — Mitä siinä seisotte! Ottakaa
kiinni!

— Eikö hän ole piiloutunut tänne? Me löysimme hänen hevosensa
metsästä...

— Täällä häntä ei ole... Ovi oli lukittu! Etsikää tallista ja vajoista!

— Hän on piiloutunut metsään! — huusi joku.

— Suu kiinni! — jyrisi Jozwa Butrymin mahtava ääni. — Oleńka hyvä! —
sanoi hän, — älä piilota häntä meiltä! Se on kirottu mies!

Oleńka kohotti molemmat kätensä ylös.

— Minä kiroan hänet, kuten tekin!

— Amen! — huudettiin. — Ensin talliin ja vajoihin, sitten metsään!
Kyllä me hänet löydämme! Surma roistolle!

— Surma! Surma!

Kuului taas aseitten kalinaa ja nopeita askelia. Takaa-ajajat
syöksyivät ulos ja nousivat hevosten selkään. Osa heistä tarkasti
tallin, navetan ja vajat — sitten alkoivat huudot hävitä metsään päin.

Aleksandra-neiti odotti, kunnes kaikkialla oli taas hiljaista. Sitten
hän koputti kuumeisesti sen huoneen oveen, jonka taakse oli piilottanut
Kmicicin.

— Täällä ei ole ketään! Tulkaa!

Herra Kmicic hoiperteli huoneesta kuin humalainen.

— Oleńka... — alkoi hän.

Oleńka ravisti hajalla olevaa tukkaansa, joka peitti viittana hänen
olkapäänsä.

— En tahdo nähdä teitä silmieni edessä! Ottakaa hevonen ja ajakaa
matkoihinne!

— Oleńka!... — voihki Kmicic ojentaen kätensä.

— Teidän kätenne ovat veriset kuin Kainin kädet! — huusi Oleńka
peräytyen, ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen. — Pois! Iäksi!



KUUDES LUKU.


Harmaa aamu valkeni ja valaisi Wolmontowiczen raunioita, kyteviä
rakennusrykelmiä ja palaneita tai miekoilla silvotuita ihmisten ja
hevosten ruumiita. Kalpeita kyläläisiä oli etsimässä sammuvain hiilten
seasta rakkaitten vainajain ruumiita tai jäännöksiä omaisuudesta. Se
päivä oli murheen ja tuskan päivä koko Laudalle. Olivathan laudalaiset
kyllä voittaneet Kmicicin joukon, mutta se voitto oli raskas ja
verinen. Paitsi Butrymeja, jotka olivat menettäneet eniten, ei ollut
kylää, jossa leskivaimot eivät olisi itkeneet miehiään, vanhemmat
lapsiaan tai lapset isiään. Vaikea oli laudalaisten ollut kukistaa
hyökkääjiä, sillä sotakuntoisimmat miehet olivat poissa, ja ukot ja
pojat vain olivat ottaneet osaa taisteluun. Kmicicin joukosta ei ollut
yksikään päässyt pakoon. Toiset olivat kaatuneet Wolmontowiczessa
puolustautuessaan viimeiseen saakka, toiset tavattiin seuraavana
päivänä metsistä ja tapettiin armotta. Mutta Kmicic itse oli kadonnut
jäljettömiin. Kyllä koetettiin arvata minne hän oli joutunut, mutta
turhaan.

Jäljelläolevat Butrymit siirtyivät Wodoktyyn ja asettuivat siellä kuin
leiriin. Talo oli täynnä naisia ja lapsia. Ne, joille tilaa ei ollut,
jatkoivat matkaa Mitrunyyn, jonka Aleksandra-neiti oli luovuttanut
palosta kärsineitten käytettäväksi. Asestetut miehet vartioivat
Wodoktya sekä päivin että öin; pelättiin näet, että herra Kmicic ei
pidä itseään vielä voitettuna ja jonakin päivänä saattaa hyökätä
asevoimin ryöstämään kihlattunsa. Paikkakunnan huomatuimmat kartanot
lähettivät sinne kasakoita ja heitukoita. Wodokty näytti piiritykseen
varustautuvalta kaupungilta.

Keskellä asestettujen miesten ja puuhaavain naisten parvea kulki
surupukuinen Aleksandra-neiti kalpeana ja surullisena, kuunnellen
ihmisten valituksia ja Kmiciciin kohdistettuja kirouksia, jotka
pistivät hänen sydämeensä kuin miekanterä, sillä olihan hän tavallaan
syynä kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hänen tähtensähän oli
paikkakunnalle saapunut tuo mieletön mies, joka häiritsi järjestystä,
jätti jälkeensä verisiä muistoja ja hävitti kuin turkkilainen kyliä
tulella ja miekalla. Olipa ihmeellistä, että yksi ainoa mies oli voinut
tehdä niin paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, mies, joka ei ollut
varsin paha eikä pilaantunutkaan. Aleksandra-neiti, joka parhaiten
tunsi miehen, käsitti tämän paremmin kuin muut. Herra Kmicicin ja
hänen tekojensa välillä oli kuin syvä kuilu. Mutta Aleksandra-neiti
tunsi sydämessään kipua juuri siksi, että tuo mies, johon hän oli
rakastunut nuoren sydämensä koko hehkulla, olisi voinut olla niin
toisenlainen: hänellä oli edellytykset olla mallikelpoinen ritari,
sotilas ja kansalainen, ja hän olisi voinut voittaa ihmisten rakkauden
ja siunauksen — inhon ja kirousten sijaan.

Toisinaan Aleksandra-neidistä tuntui, että jokin paha voima ajoi
Kmiciciä väkivaltaisiin tekoihin, ja silloin hänen tuli kovasti sääli
onnetonta miestä, ja rakkaus leimahti taas hänen sydämessään.

Sillävälin sateli haasteita herra Kmicicille piirikaupungissa, ja
Storöstä Hlebowicz lähetti sotilaita etsimään rikoksentekijää.

Laki oli häntä rankaiseva.

Mutta oikeuden tuomioista oli vielä pitkä matka niitten toimeenpanoon,
sillä epäjärjestys kasvoi valtakunnassa kasvamistaan. Hirvittävä sota
uhkasi maata ja lähestyi verisin askelin Samogitiaa. Mahtava Radziwill
Birźesta, joka yksin olisi pystynyt tekemään viholliselle vastarintaa,
oli kokonaan hukkumaisillaan yleisiin poliittisiin asioihin ja vielä
enemmän omaa sukuaan koskeviin suuriin suunnitelmiin, joilla hän koetti
kohota muita ylemmäksi, vaikkapa yleisen hyvän kustannuksella. Muut
magnaatit ajattelivat myös enemmän omaa itseään kuin isänmaataan.
Aina kasakkasotain alkupuolelta saakka oli valtakunnan mahtava
valtiorakennus ruvennut liitoksissaan liikkumaan.

Rikkaasta, tiheäänasutusta maasta, jossa asui ritarillista kansaa, oli
tullut vihollisten ryöstöjen esine, ja itsevaltaisuus ja väkivalta
nostivat päätään yhä korkeammalle välittämättä laista.

Sorretujen paras ja ainoa turva sortajia vastaan oli miekka. Tästä
syystä oli koko Laudakin yhä aseissa valmiina väkivoimalla torjumaan
Kmicicin väkivallan.

Kului kuukausi ilman että Kmicicistä saatiin mitään tietoja. Alettiin
hengittää vapaammin. Varakkaat tilanomistajat kutsuivat pois Wodoktyyn
lähettämänsä väen. Pikkueläjät alkoivat myös ikävöidä työhön kotoisille
konnuilleen ja läksivät toinen toisensa jälkeen pois. Ajan kuluessa
laimeni sotaisa innostus, ja köyhä maalaisaatelisto halusi yhä enemmän
rangaista karkuria oikeuden voimalla ja saada korvausta rauhallisin
keinoin. Itse Kmiciciä ei rangaistus voinut kohdata, mutta olihan
Lubicz jäljellä, suuri ja komea maatila, joka hyvin riitti korvaamaan
kaikki vauriot. Aleksandra-neiti kannatti muuten laudalaisten naapurien
päätöstä ryhtyä käymään oikeutta. Pari kertaa saapui laudalaisia
hänen luokseen neuvottelemaan, eikä hän ainoastaan ottanut näihin
neuvotteluihin osaa, vaan vieläpä johti niitä hämmästyttäen kaikkia
terävällä älyllään, jota oikeusoppinutkin olisi voinut kadehtia.
Laudalaiset tahtoivat vallata Lubiczin ja antaa sen Butrymeille, mutta
neiti oli jyrkästi sitä vastaan.

— Älkää maksako väkivaltaa väkivallalla, — sanoi hän, — sillä siten
kääntyisi teidänkin asianne pahaksi. Tulkoon oikeus ja totuus olemaan
kokonaan teidän puolellanne. Hän on mahtava mies, jolla on paljon
suhteita, ja hän löytää oikeudessa varmasti puolustajan, joka ottaa
ajaakseen hänen asiaansa, jos te annatte siihen vähintäkään syytä,
laittakaa niin, että asianne on päivänselvä ja ettei oikeus voi
muuta kuin tuomita teidän hyväksenne, vaikka se olisi kokoonpantu
vain hänen veljistään. Sanokaa Butrymeille, etteivät he ota karjaa
eikä viljelyksiä, vaan jättävät Lubiczin aivan koskemattomaksi. Minä
luovutan heille Mitrunysta mitä ikänä tarvitsevat; siellä on kaikkea
hyvää enemmän kuin milloinkaan Wolmontowiczessa. Ja jos herra Kmicickin
sattuisi palaamaan paikkakunnalle, niin jättäkää hänet rauhaan, kunnes
oikeus on ratkaissut hänen asiansa. Muistakaa, että vain niin kauan
kuin hän on elossa, teillä on oikeus vaatia häneltä korvausta.

Näin puhui viisas ja selväjärkinen Aleksandra-neiti, ja laudalaiset
ylistivät hänen älyään ajattelematta, että asian lykkääminen
saattaa myös hyödyttää herra Andrzejta, ainakin pelastaa hänen
henkensä. Kukaties Oleńka tahtoikin pelastaa onnettoman uhkaavasta
hengenvaarasta? Oli miten hyvänsä, laudalaiset seurasivat Oleńkan
neuvoa, sillä he olivat jo ammoisista ajoista saakka tottuneet pitämään
pyhinä Billewiczien sanoja. Lubicz jäi koskemattomaksi, ja herra
Andrzej, jos hän olisi palannut, olisi saanut olla ainakin jonkin aikaa
rauhassa maatilallaan.

Mutta Kmiciciä ei vain kuulunut. Sensijaan sai Aleksandra-neiti
puolitoista kuukautta myöhemmin kirjeen, jonka toi tuntematon mies.
Kirje oli Kmiciciltä ja kuului:

 »Rakastettu, kallein, kaivattu Oleńka! Jokaiselle luodulle, etenkin
 ihmiselle, vieläpä kaikkein kurjimmallekin on synnynnäistä halu
 saada kostaa kärsimänsä vääryys. Ja jos minä kaadoin sen kehnon
 maalaisaateliston, niin — kautta Jumalani! — se ei tapahtunut
 verenhimosta, vaan siksi, että he, vastoin Jumalan ja ihmisten
 lakia, murhasivat minun toverini välittämättä heidän nuoruudestaan
 ja jalosta syntyperästään, murhasivat julmemmin kuin kasakat ja
 tataarit konsanaan. En kiellä, että yli-inhimillinen viha valtasi
 minut silloin, mutta kukapa ei ymmärtäisi veljesveren sytyttämää
 vihaa? Elämänsä kukoistuksessa syyttömästi murhattujen herrojen
 Kokosinskin, Ranickin, Uhlikin, Rekucin, Kulwiecin ja Zendin henki
 nosti minun käteni juuri sillä hetkellä, kun minä — sen Jumala
 todistaa! — ajattelin rauhaa ja ystävyyttä koko Laudan aateliston
 kanssa aikoen sinun suloisten neuvojesi mukaan ruveta elämään
 uutta elämää. Kun kuulet minua soimattavan, niin kuule myös minun
 puolustukseni ja tuomitse oikeudenmukaisesti! Minun tulee nyt sääli
 noita ihmisiä Wolmontowiczessa, jossa mahdollisesti syyttömätkin
 saivat kärsiä, mutta kun soturi kostaa veljensä veren, niin hän ei
 erota syyllisiä ja syyttömiä eikä säästä ketään. Jumala suokoon, ettei
 tämä pahentaisi minua sinun silmissäsi! Se olisi suurin rangaistus
 minulle muitten syntien ja oikeutetun vihan tähden, sillä luotasi
 lähdettyäni minä epätoivoisena käyn nukkumaan ja epätoivoisena herään
 voimatta unohtaa sinua ja rakkauttani. Tuomitkoon oikeus minut,
 onnettoman, vahvistakoot valtiopäivät tuomion, julistakoot minut
 kunniattomaksi, auetkoon maa jalkojeni alla, kaikki minä kärsin,
 kaikki kestän, kun sinä väin et karkoita minua sydämestäsi. Minä teen
 kaikki, mitä he haluavat, luovutan Lubiczin ja vihollisen poistuttua
 maasta myös maatilani Orszassa. Minulla on rahaa maahan kaivettuna
 metsässä, ja he saavat ottaa senkin, kunhan sinä vain sanot olevasi
 minun, kuten isoisäsi toivoi. Sinä olet pelastanut henkeni, pelasta
 myöskin sieluni, sillä minä näen, että jos sinä minut hylkäät, niin
 hylkää minut Jumalakin, ja epätoivo yllyttää minua vielä pahempiin
 tekoihin...»

Kuka voi ymmärtää, kuka kertoa, kuinka monta myötätuntoista ääntä
Oleńkan sielussa heräsi Andrzejta puolustamaan! Rakkaus lentää kevyesti
kuin siemen tuulen mukana, mutta kun siemen on sydämessä kasvanut
puuksi, niin voi sen temmata irti vain samalla kuin sydämenkin. Neiti
Billewicz oli niitä, jotka rakastavat sydämensä koko voimalla, ja
siksipä hän kostuttikin kirjeen kyynelillään. Mutta hän ei voinut
kuitenkaan ensimmäisestä sanasta unohtaa kaikkea, antaa kaikkea
anteeksi. Kmicicin katumus oli varmaan vilpitön, mutta hänen villi
luonteensa ei ollut näitten tapahtumain tähden muuttunut, niin että
tulevaisuutta täytyi vieläkin ajatella pelolla. Herra Andrzejlta
ei olisi pitänyt vaatia sanoja, vaan tekoja. Muuten, kuinka Oleńka
olisi voinut sanoa miehelle, joka oli ollut hukuttamaisillaan koko
seudun vereen ja jota kaikki Raudassa kirosivat: »Tule, murhista ja
murhapoltoista, verestä ja kyynelistä minä annan rakkauteni ja käteni.»

Niinpä hän vastasikin tähän tapaan:

 »Olen sanonut, etten tahdo teitä tuntea ja nähdä, ja pidän sanani,
 vaikka sydämeni murtuisi. Sellaisia rikoksia ja vahinkoja kuin
 täällä tekemänne ei voi korvata rahalla eikä maatiloilla, koska
 kuolleita ei voi herättää henkiin. Te ette myöskään menetä ainoastaan
 omaisuuttanne, vaan kunnianne. Jos ne henkilöt, joitten kodit olette
 polttanut ja heidät itsensä surmannut, antavat anteeksi, niin annan
 minäkin. Mutta koska tätä ei milloinkaan tule tapahtumaan, niin
 etsikää onneanne jostakin muualta, mutta ennen kaikkea Jumalan
 anteeksiantamusta, sillä se on teille ihmisten anteeksiantoa
 välttämättömämpi...»

Aleksandra-neiti kostutti joka sanan kyynelillään. Sitten hän sinetöi
kirjeen ja vei sen itse lähetille.

— Mistäpäin olet? — kysyi hän katsellen miestä, joka oli puettu
puoleksi talonpojan, puoleksi renkimiehen tavoin.

— Metsistä olen, armollinen neiti.

— Entä missä on isäntäsi?

— Sitä en saa sanoa... Mutta hän on kaukana täältä. Olen ajanut viisi
päivää ja hevoseni melkein kuoliaaksi.

— Tuossa saat taalerin, — sanoi Oleńka. — Onko isäntäsi terve?

— Terve on kuin metsähärkä.

— Eikö hän kärsi puutetta?

— Hän on rikas herra.

— Jumalan haltuun! Sano terveisiä isännällesi... odotapas... sano, että
toivon Jumalan häntä auttavan.

Mies meni — ja taas kului päiviä ja viikkoja ilman että Kmicicistä
mitään kuului. Sensijaan saapui toinen toistaan surullisempia
valtakunnan yleisiä asioita koskevia sanomia. Chowanskin johtamat
moskovalaiset joukot levisivät yhä laajemmalle yli maan. Paitsi
Ukrainaa oli jo suuri osa Suur-Puolan vojevodakuntia vihollisen
hallussa. Vain Samogitia ja muutamat muut seudut hengittivät vielä
vapaina, mutta nekin odottivat noita kutsumattomia vieraita joka
päivä. Valtakunta oli heikontunut äärimmilleen, koskei se enää kyennyt
vastustamaan vihollista, jota oli tähän saakka vähäksynyt ja jonka
kanssa oli helposti tullut aikoihin. Totta kyllä, tällä vihollisella
oli tuntuvaa apua Chmielnickin kapinasta, jota ei vieläkään ollut saatu
kukistetuksi. Mutta huolimatta kapinasta ja siitä, että maan voimat
olivat kovin uuvuksissa edellisistä sodista, sekä valtiomiehet että
sotapäälliköt vakuuttivat, että Suur-Puola yksin kykeni ei ainoastaan
vastustamaan vihollista, vaan vieläpä voitokkaasti viemään lippunsa
maan rajojen yli. Pahaksi onneksi teki tämän mahdottomaksi sisäinen
eripuraisuus, joka lamautti uhrauksiin valmiina olevien kansalaisten
voimia. Sillävälin tulvi tuhansia kansalaisia, sekä ylhäisiä että
alhaisia, niille seuduille, jotka vielä olivat vihollisesta vapaat.
Samogitian kaupungit ja kylät olivat täynnä ihmisiä, jotka sota oli
syössyt kurjuuteen. Paikkakuntain asukkaat eivät voineet antaa heille
riittävästi suojaa asunnoissaan, puhumattakaan ravinnosta — ja monet
kuolivat nälkään. Usein he väkivalloin ottivat sellaista, joka heiltä
kiellettiin, ja tästä syystä olivatkin murhat, tappelut ja muut kahakat
tavallisia.

Talvi oli tuima. Vielä huhtikuussa oli lunta syvälti ei ainoastaan
metsissä, vaan tasangoillakin. Kun edellisen vuoden viljavarat olivat
huvenneet eikä uusia vielä ollut, alkoi nälänhätä, sodan veli, raivota
levittäen valtaansa yhä laajemmalle. Teitten varsilla ja pelloilla
saattoi tavata laihtuneita ihmisruumiita, joita sudet olivat syöneet.
Susia oli sinä vuonna runsaasti, ja ne lähestyivät kyliä suurina
laumoina. Niitten ulvonta yhtyi ihmisten valitushuutoihin. Pelloilla
ja metsissä paloi öisin tuhansia nuotioita, joitten ääressä onnettomat
vaeltajat lämmittelivät paleltuneita jäseniään. Jos joku sattui ajamaan
ohi, juoksivat nämä heti pyytämään rahaa tai leipää milloin kiroten,
milloin nyyhkyttäen.

Taikauskoinen pelko painosti ihmisten mieliä. Useat vakuuttivat, että
kaikki nämä sodat ja onnettomuudet olivat yhteydessä kuninkaan nimen
kanssa. Selitettiin, että rahoissa olevat kirjaimet I.C.R. eivät
merkinneet ainoastaan Ioannes Casimirus Rex (Kuningas Jan Kasimir) vaan
myöskin Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan onnettomuuksien alku).

Jos moinen pelko ja epäjärjestys vallitsi niissä maakunnissa, joihin
sota ei vielä ollut levinnyt, niin saattaa helposti käsittää, mitä
tapahtuikaan niissä, joihin vihollinen jo oli astunut. Koko valtakunta
oli hajoamaisillaan, puoluetaistelujen runtelema ja kuumeessa, kuten
sairas ennen kuolemaa. Ennustettiin uusia sotia, sekä ulkonaisia
että sisäisiä, eikä syytä puuttunutkaan. Useat mahtavat suvut,
jotka olivat joutuneet eripuraisuuden pyörteisiin, pitivät toisiaan
ihan vihollisvaltoina, ja esimerkkiä seuraten koko maa jakautui eri
leireihin. Niin oli asian laita Liettuassakin, missä vanha viha
suurhetmani Janusz Radziwillin ja sotahetmani ja valtiovarainhoitaja
Gosiewskin värillä oli muuttunut ilmeiseksi sodaksi. Gosiewskin
puolella olivat mahtavat Sapiehat, joille Radziwill-suvun mahti oli jo
aikoja sitten ollut kuin tikku silmässä. Raskaita olivat ne syytökset,
joita Sapiehat kohdistivat suurhetmaniin: tämä oli omaa kunniaansa
tavoitellen johtanut joukot Szklowin luona häviölle, jättänyt maan
alttiiksi vihollisen ryöstöille, hankkinut itselleen oikeuden saada
ottaa osaa Saksan keisarikunnan maapäiviin vahingoittaen maan etua,
ruvennut haaveilemaan omaa valtakuntaa ja vainonnut katolilaisia...

Useammin kuin kerran olivat eri puolueitten kannattajat hyökänneet
toistensa kimppuun ja puolueitten johtajat valittaneet siitä Varsovaan.
Heidän vaikutuksensa tuntui valtiopäivilläkin. Tämä tällainen edisti
yhä hillittömämpää mielivaltaa ja Kmicicin tapaisten miesten toimia..
Tarvitsi vain ilmoittaa kuuluvansa johonkin puolueeseen, niin sai siltä
turvaa.

Mutta sillävälin vihollinen yhä eteni, vain paikka paikoin vastarintaa
kohdaten, kuten linnojen luona.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa laudalaisten täytyi elää valmiina
taistelemaan, etenkin kun hetmanit eivät olleet lähitienoilla. He
olivat nimittäin lähteneet vihollista vastaan ja taistelivat siellä
ilman erikoista menestystä, tosin kyllä häiriten vielä vapaitten
maakuntain valtaamista. Pawel Sapieha taisteli omien joukkojensa
etunenässä aika kunniakkaasti. Mainehikas sotaherra Janusz Radziwill,
jonka pelkkä nimi oli Szklowin taisteluun saakka täyttänyt vihollisen
pelolla, sai muutamia melko huomattavia voittoja. Gosiewski milloin
kävi sotaa, milloin neuvotteluja; molemmat päälliköt kokosivat yhä
suurempia joukkoja tietäen, että keväällä sota leimahtaa uudelleen.
Mutta miehistä oli puute, valtiovarat olivat lopussa ja yleistä
kutsuntaa oli melkein mahdoton toimittaa vihollisen valtaamilla
seuduilla. »Tätä olisi pitänyt harkita jo ennen Szklowia», — sanoivat
gosiewskilaiset. — »Nyt on jo myöhäistä.» Ja olipa todellakin
myöhäistä. Kruunun joukot eivät voineet tulla avuksi, koska olivat
kaikki Ukrainassa ankarassa työssä Chmielnickia, Szeremetowia ja
Buturlinia vastaan.

Vain viestit Ukrainassa tapahtuneista sankarillisista taisteluista,
valloitetuista kaupungeista ja ennenkuulumattomista sotaretkistä
jossakin määrin kohottivat painunutta mielialaa ja rohkaisivat
puolustukseen. Kruununhetmanien nimet kajahtivat kunniaa, ja niitten
rinnalla mainittiin Stefan Czarnecki yhä useammin. Mutta kunnia ei
voinut yksinään korvata sotajoukkoja, ja liettualaiset hetmanit
peräytyivät hitaasti kantaen keskinäistä vihaa.

Vihdoin oli Radziwill Samogitiassa. Hänen kanssaan palasi rauha
Laudan seuduille. Mutta kalvinilaiset kaupungeissa nousivat, kun
tiesivät päämiehensä olevan lähellä, ja alkoivat harjoittaa väkivaltaa
katolilaisia ja heidän kirkkojaan kohtaan. Sitävastoin ne rosvojoukot,
jotka Radziwillien, Gosiewskien ja Sapiehojen värejä käyttäen olivat
hävittäneet seutua, katosivat, ja kansalta pääsi helpotuksen huokaus.

Kun epätoivo saattaa helposti kääntyä toivoksi, niin alkoi mieliala
Laudassakin nousta. Aleksandra-neiti asusti kaikessa rauhassa
Wodoktyssa. Herra Wolodyjowski, joka yhä asui Pacunelessa toipuen
vähitellen, tiesi kertoa, että kuningas keväällä asettuisi uuden
sotajoukon johtoon, jolloin sota tulisi tekemään käänteen. Lumi suli,
ja koivut puhkesivat hiirenkorvalle. Laudalaiset alkoivat kyntää
peltojaan. Laudan joki tulvi yli äyräittensä. Taivas kirkastui. Ihmiset
tulivat toivehikkaammiksi.

Silloin tapahtui jotakin, joka taas karkoitti hiljaisuuden Laudasta ja
sai asukkaat vaihtamaan auran miekkaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Herra Wolodyjowski, tuo kuuluisa, vaikkakin vielä nuori soturi, asui,
kuten sanottu, yhä Pacunelessa Pakosz Gasztowtin luona, jota pidettiin
paikkakunnan rikkaimpana miehenä. Kolme tytärtään herra Gasztowt oli
naittanut Butrymeille ja antanut heille niin runsaat myötäjäiset,
että moni jalosukuinen neiti olisi voinut heitä kadehtia. Kolme muuta
tytärtä oli vielä kotona, ja nämä hoitivat herra Wolodyjowskia, jonka
käsivarsi oli milloin parempi, milloin pahempi, riippuen ilmoista.
Kaikki laudalaiset olivat hyvin huolissaan tästä käsivarresta,
sillä he olivat nähneet sen työssä Szklowin ja Sepielowin luona,
ja yleinen mielipide oli, että parempaa oli vaikea löytää koko
Liettuasta. Siksipä kaikki kunnioittivat ja suosivat nuorta everstiä.
Gasztowtit, Domaszewiczit, Gosciewiczit ja Stakjanowit ynnä muut
lähettivät säännöllisesti Pacuneleen kaloja, sieniä, metsänriistaa ja
heiniä hevosille, jottei ritarin ja hänen väkensä tarvitsisi kärsiä
minkäänlaista puutetta. Heti kun hän tunsi itsensä heikommaksi, he
ajoivat minkä jaksoivat lähintä välskäriä noutamaan, sanalla sanoen,
kilpailivat kohteliaisuudessa.

Ja herra Wolodyjowski viihtyikin siellä niin hyvin, että vaikka
Kiejdanyssa olisi ollut mukavampi ja lääkärinhoito parempaa, hän
kuitenkin jäi Pacuneleen. Vanha Gasztowt oli mielissään eikä säästänyt
hänen tähtensä mitään, sillä hänen arvonsa kohosi koko Laudassa, kun
hän sai pitää luonaan vierasta, josta itse Radziwill olisi voinut
ylpeillä.

Kmicicin tappion ja paon jälkeen Wolodyjowskiin ihastuneet
tilanomistajat päättivät naittaa Aleksandra-neidin hänelle. »Miksi
etsiä hänelle miestä pitkin maailmaa?» — sanoivat vanhimmat eräässä
kokouksessa, jossa pohdittiin vain mainittua kysymystä. — Kun Kmicic on
tahrannut kunniansa niin katalilla teoilla, että hänet olisi jätettävä
pyövelille, jos hän vielä hengissä on, niin on neidin heitettävä hänet
sydämestään, kuten testamentissakin oli määrätty. Ottakoon herra
Wolodyjowski hänet! Holhoojina voimme siihen suostua, ja siten hän saa
kelpo miehen ja me oivallisen naapurin ja päällikön.

Kun yksimielinen päätös oli tehty, läksivät vanhimmat ensin herra
Wolodyjowskin luo, joka sen pitempään harkitsematta suostui, ja sitten
Aleksandra-neidin luo, joka vielä lyhyemmin kielsi jyrkästi:

— Lubicziin nähden, — sanoi Oleńka, — saattoi ainoastaan isoisä-vainaja
määrätä, eikä maatilaa voida ottaa pois Kmiciciltä muuten kuin oikeuden
tuomiolla. Mitä tulee minun naimisiinmenooni, niin älkää sitä edes
ajatelko. Minulla on liian paljon suruja voidakseni ajatella mitään
sellaista... Sen toisen olen sydämestäni karkoittanut enkä tälle mene,
vaikkapa hän olisi vielä kunniakkaampikin.

Näin päättäväiseen kieltoon ei voitu mitään vastata, ja tilanomistajat
palasivat kotiin julman pettyneinä. Vähemmän pettynyt oli herra
Wolodyjowski ja vähimmin kaikista nuoret Gasztowtin neitoset: Terka,
Maryska ja Zonia. Nämä olivat punaposkisia, pellavatukkaisia,
sinisilmäisiä, leveäharteisia tyttöjä. Vanha Gasztowt ei ollut
säästänyt varojaan antaessaan heille kasvatuksen. Mitrunyn kanttori
oli opettanut heitä lukemaan ja laulamaan virsiä ja vanhinta, Terkaa,
luuttuakin soittamaan. Hyväsydämisiä kun olivat, he pitivät herra
Wolodyjowskista hellää huolta kilpaillen keskenään huolenpidossa ja
auliudessa. Maryskan sanottiin rakastuneen nuoreen ritariin; tässä ei
ollut kuitenkaan koko totuutta, sillä he olivat kaikki kolme julman
rakastuneita häneen. Myöskin herra Wolodyjowski rakasti heitä kovasti,
etenkin Maryskaa ja Zoniaa, sillä Terkalla oli ruma tapa alituisesti
hokea miesten petollisuudesta.

Usein pitkinä talvi-iltoina, kun ukko Gasztowt jo oli mennyt levolle,
tyttäret ja herra Wolodyjowski jäivät lieden ääreen istumaan.
Viehättävä Terka kehräsi, lempeä Maryska puhdisti höyheniä, ja Zonia
vyyhti kehrätyitä lankoja. Mutta kun herra Wolodyjowski alkoi kertoa
sodista, joihin hän oli ottanut osaa, tai merkillisyyksistä, joita oli
nähnyt mahtavien magnaattien palatseissa, niin silloin työ taukosi, ja
sisarukset katsoivat haltioissaan kertojaan. Myöhään eräänä iltana, kun
Wolodyjowski oli kertonut kuninkaan linnan merkillisyyksistä Varsovassa
ja puhe senjälkeen oli kääntynyt Kmiciciin, jonka arveltiin ainaiseksi
kadonneen paikkakunnalta, kuului yht'äkkiä eteisestä jyskettä, ja ääni
ulkoa! huusi vihlovasti:

— Hei, kuulkaa! Avatkaa ovi pian, pian!... Tytöt säikähtivät kovasti.
Herra Wolodyjowski juoksi kamariinsa miekkaa hakemaan, mutta ennätti
tuskin takaisin, kun tuntematon mies syöksyi huoneeseen ja lankesi
hänen jalkojensa juureen.

— Auttakaa, herra eversti!... Neiti on ryöstetty!...

— Kuka neiti?

— Wodoktyssa...

— Kmicic! — huudahti herra Wolodyjowski.

— Kmicic! — huusivat tytöt.

— Kmicic! — toisti sanantuoja.

— Kuka sinä olet? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Wodoktyn vouti.

— Me tunnemme hänet kyllä! — virkkoi Terka.

Uninen ukko Gasztowt kömpi esille uunin takaa, ja ovelle ilmaantui
kaksi herra Wolodyjowskin sotamiestä, jotka melu oli houkutellut tupaan.

- Satuloikaa hevoset! — huusi herra Wolodyjowski. — Toinen teistä
ajakoon heti Butrymeille, toinen tuokoon hevosen minulle!

— Minä olin jo Butrymeilla, — sanoi vouti, - sillä heille on meiltä
lyhyin matka. Mutta he lähettivät minut teidän armonne luo.

— Milloin teidän neitinne ryöstettiin? — kysyi Wolodyjowski.

— Äsken juuri... Siellä talonväkeä vielä tapetaan... Pääsin töin tuskin
lähtemään... Ukko Gasztowt hieroi silmiään. — Mitä nyt? Onko kartanon
neiti ryöstetty?

— On. Kmicic on ryöstänyt! — sanoi herra Wolodyjowski. — Täytyy rientää
apuun!

Hän kääntyi sanantuojan puoleen: — Aja Domaszewiczeille ja sano, että
rientävät heti tänne ottaen aseita mukaan!

— Kuulkaahan, tyttäret! — huusi ukko yht'äkkiä. — Nyt sukkelasti kylään
herättämään väkeä! Varustautukoon jokainen aseilla. Vai on Kmicic
ryöstänyt neidin? Sitä lurjusta, roistoa!

Hetken kuluttua ajoi herra Wolodyjowski muutaman muun miehen seurassa
kylään. Talojen ohi ajaessa he löivät oviin ja ikkunoihin huutaen:

— Aseihin! Aseihin! Neiti Billewicz on ryöstetty! Kmicic on
paikkakunnalla!

Huudot kuultuaan moni tuli tuvastaan ulos katsomaan, mitä tapahtui, ja
saatuaan asiasta selon alkoi huutaa: — Kmicic on paikkakunnalla! Neiti
Billewicz on ryöstetty! — ja juoksi sitten kiireimmän kautta talliin
satuloimaan hevosta tai tupaan aseita ottamaan. Yhä useammat äänet
huusivat: »Kmicic on paikkakunnalla!» Tulia sytytettiin, kuului naisten
itkua ja koirien haukuntaa. Vihdoin lähdettiin liikkeelle, osaksi
ratsain, osaksi jalkaisin. Päitten yläpuolella kimmelsi yössä miekkoja,
pistimiä, keihäitä, vieläpä rautahankoja.

Herra Wolodyjowski silmäili joukkoaan, lähetti muutamia miehiä eri
suuntiin ja jatkoi muitten kanssa matkaa eteenpäin.

Ratsumiehet ajoivat etupäässä, heidän jäljessään seurasivat
jalkamiehet, ja matka suunnattiin Wolmontowiczeen, jossa aiottiin
yhtyä Butrymeihin. Kello oli kymmenen, yö oli valoisa, vaikk'ei kuu
ollut vielä noussut. Suurhetmanin luota sotapalveluksesta palanneet
maalaisaateliset asettuivat heti riveihin, mutta muut, etenkin
jalkamiehet, kulkivat epäjärjestyksessä kalistaen aseitaan, jutellen
ja kiroten Kmiciciä, joka oli häirinnyt heidän yörauhaansa. Vihdoin he
saapuivat Wolmontowiczeen, jossa kohtasivat toisen joukon.

— Seis! Keitä siellä on? — huusivat useat.

— Gasztowteja täällä on!

— Me olemme Butrymeja. Domaszewiczit ovat myöskin jo täällä.

— Kuka teitä johtaa? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Jozwa Jalaton, herra eversti.

— Mitä tiedätte asiasta?

— Kmicic on vienyt neidin Lubicziin. Yli soitten he ovat ajaneet
kiertääkseen Wolmontowiczen.

— Lubicziin?! — ihmetteli herra Wolodyjowski. — Miten hän siellä
aikonee puolustautua? Eihän Lubicz ole mikään linna.

— Hän luottaa joukkoonsa. Pari sataa miestä kuuluu hänellä olevan. He
aikovat viedä sieltä omaisuutta mukanaan, koska heillä on rattaat ja
hevoset. Nähtävästi hän ei tiedä meidän palanneen sotaväestä, koska
noin rohkeasti toimii.

— Sitä parempi! — sanoi siihen herra Wolodyjowski. — Nyt hän ei pääse
käsistämme. Montako pyssyä teillä on?

— Meillä butrymilaisilla on noin kolmekymmentä, Domaszewiczeilla puolta
enemmän.

— Hyvä on! Viisikymmentä pyssymiestä ajakoon heti soille tietä
vartioimaan! Loput seuratkoot minua! Älkää unohtako kirveitä!

Lähdettiin uudelleen liikkeelle. Pieni osasto ajoi täyttä laukkaa
Jozwa Jalattoman johdolla soita kohti. Samalla saapui heidän tilalleen
kymmenkunta Butrymia, jotka olivat ajelleet ympäriinsä hälyyttämässä
muita liikkeelle.

— Ettekö ole nähneet Gosciewiczeja? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Kyllä, herra eversti! — huusivat äsken saapuneet. — Gosciewiczit ovat
jo tulossa... tuolla metsässä! Tietääkö herra eversti, että hän on
vienyt neidin Lubicziin?

— Kyllä. Mutta siellä hän ei kauan saa rauhassa olla.

Kmiciciltä oli todellakin jäänyt eräs seikka huomioon ottamatta,
kun hän lähti tätä uhkarohkeata yritystään täyttämään; hän ei
näet tietänyt, että suuri osa kyläläisiä oli saapunut kotiin
sotapalveluksesta, vaan luuli kylän olevan yhtä tyhjän kuin silloin,
kun hän ensikertaa oli Lubiczissa. Herra Wolodyjowski voi asettaa häntä
vastaan noin kolmesataa harjaantunutta, sotakelpoista soturia.

Yhä enemmän saapui Wolmontowiczeen väkeä. Saapuivatpa vihdoin
Gosciewiczitkin. Herra Wolodyjowski komensi riveihin, ja hänen
sydämensä ihan sykähti ilosta nähdessään, kuinka sujuvasti hänen
komentonsa suoritettiin. Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että
siinä oli oikeita sotureita eikä mielivaltaisia aatelisrosvoja. Herra
Wolodyjowski oli iloissaan siitäkin, että lähimmässä tulevaisuudessa
saisi johtaa tätä joukkoa oikeissa taisteluissa.

Niinpä lähdettiin Lubicziin ja saman metsän halki, josta Kmicickin oli
äskettäin kulkenut. Sydänyö oli kulumassa. Kuu kumotti jo taivaalta
valaisten metsän, tien ja soturit, ja sen valo välähteli keihäitten
kärjissä ja miekkain terissä. Laudalaiset juttelivat matalalla äänellä
harvinaisesta tapahtumasta, joka oli saanut heidät liikkeelle näin
keskellä yötä.

— Täällä kuljeskeli äskettäin outoja miehiä, — kertoi eräs
Domaszewiczeista. — Me luulimme heitä pakolaisiksi, mutta he ovatkin
nähtävästi olleet Kmicicin urkkijoita.

— Kuinkas muuten! Wodoktyssa on myöskin melkein joka päivä käynyt
tuntemattomia kerjäläisiä... — lisäsi eräs toinen.

— Mitä miehiä sillä Kmicicillä tällä kertaa on?

— Wodoktyn talonväki väitti niitä kasakoiksi. Varmaankin on Kmicic
ollut tekemisissä Chowafiskin tai Zoltarenkon kanssa. Tähän saakka hän
on ollut rosvon kirjoissa, mutta nyt hän näkyy olevan petturi.

— Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut tuoda kasakoita näin kauaksi?

Kun jonkin matkaa oli vielä kuljettu ja keskustelun sorina yhä kasvoi,
kääntyi etupäässä ratsastava herra Wolodyjowski vihdoin ympäri sanoen:

— Hiljemmin, hyvät herrat!

Laudalaiset vaikenivat, sillä Lubicz oli jo näkyvissä. Päärakennuksen
kaikki ikkunat olivat valaistut, ja piha näytti olevan täynnä
asestettuja miehiä ja hevosia. Ei vahteja eikä minkäänlaisia
varovaisuustoimenpiteitä — nähtävästi luotti herra Kmicic ylivoimaansa.
Kun oli tultu vielä lähemmäksi, tunsi herra Wolodyjowski, että pihalla
olevat miehet olivat kasakoita, joita vastaan Wolodyjowski oli usein
taistellut. Hän mutisi itsekseen:

— Jos he ovat vieraita kasakoita, niin on Kmicic todella roistomaisesti
mennyt yli kaikkien sopivaisuuden rajojen!

Eversti Wolodyjowski katseli yhä pihalle, jossa vallitsi sanomaton
sekamelska. Toiset kasakat valaisivat soihduilla, toiset juoksivat
edestakaisin, menivät sisälle taloon ja palasivat kohta jälleen kantaen
tavaroita, joilla kuormattiin rattaita. Hevosia talutettiin ulos
tallista, karjaa navetasta. Huutoja ja komentosanoja sinkoili ilmassa.

Krzysztof Domaszewicz, sukunsa vanhin, astui herra Wolodyjowskin luo ja
sanoi:

— Herra eversti! Ne aikovat kai lastata koko Lubiczin rattaille.

— Tavaroita he eivät vie eivätkä omaa nahkaansakaan pelasta! — vastasi
eversti. — Mutta minä en ymmärrä Kmiciciä, joka kuitenkin on kokenut
sotilas: ei yhtään vahtia!

— Hän ei ole komentanut vahtiin, kun hänellä on miehiä niin lujasti;
niitä näyttää olevan vähintään kolmesataa. Jollemme me olisi palanneet
sotaväestä, niin hän olisi vaikka keskellä kirkasta päivää voinut ajaa
kylän läpi kuormineen matkoihinsa.

— Sanokaahan, onko taloon vain tämä yksi tie? — kysyi Wolodyjowski.

— Tämä yksi on vain, sillä takana on lammikoita ja soita.

— Hyvä on! Nouskaa alas hevosilta! Laudalaiset hyppäsivät heti
satuloista. Sitten muodostettiin pitkä rivi, joka ympäröi talon
kaikkine rakennuksineen.

Herra Wolodyjowski lähestyi päävoiman kanssa porttia

— Odottakaa komentoa! — sanoi hän hiljaa. — Ei saa ampua, ennenkuin
annan merkin!

Portille oli vielä muutamia kymmeniä askeleita, kun pihalla olevat
heidät vihdoinkin huomasivat. Joukko kasakoita juoksi aidan luo, ja
kurkottaen sen yli he katsoa tuijottivat pelokkaasti pimeyteen. Kuului
uhkaavia huutoja:

— Hoi! Keitä siellä on?

— Ampukaa! — huusi eversti.

Yhteislaukaus jyrisi ukkosena. Sen kaiku ei ollut vielä kadonnut, kun
herra Wolodyjowski komensi uudelleen:

— Eteenpäin!

— Lyökää! Surmatkaa! — ärjäisivät laudalaiset, jotka vyörynä syöksyivät
eteenpäin.

Kasakat vastasivat tuleen vastalaukauksilla, mutta heillä ei ollut
aikaa ladata uudestaan. Suuri joukko laudalaisia hyökkäsi porttia
vastaan, joka avautui heidän painostaan. Pihalla syntyi hurja tappelu
kuormien, hevosten ja myttyjen keskellä. Ensimmäisinä riensivät
muurina suurikasvuiset Butrymit, jotka miekkailivat parhaiten ja
vihasivat intohimoisimmin Kmiciciä. He etenivät kuin joukko metsäsikoja
halki vitikon tallaten ja lyöden kaikki alleen. Heitä seurasivat
Domaszewiczit ja Gosciewiczit.

Kmicicin miehet pitivät urhoollisesti puoliaan rattaitten ja kirstujen
takana. Talon ikkunoista ja katoilta alettiin myöskin ampua, mutta kun
tulisoihdut olivat sammuneet, ei saattanut enää erottaa, kuka oli omia
miehiä, kuka vihollisia. Pian oli kasakat työnnetty pihalta taloon tai
ulkorakennuksiin. Laudalaiset olivat voittaneet.

Mutta he olivat tuskin jääneet yksin pihalle, kun ammunta talosta
kiihtyi. Kaikista ikkunoista pisti esiin muskettien piippuja, ja kuulia
sinkoili ilmassa yli pihan. Suurin osa kasakoista oli peräytynyt taloon.

— Seinänvierustalle! — huusi herra Wolodyjowski.

Todellakin, kuulat eivät voineet vahingoittaa seinänvierustalla.
Piiritettyjen asema oli yhä vaikea. Hyökkäämistä ikkunoista sisälle ei
voinut ajatella, sillä silloin olisi tuli ollut vasten kasvoja. Siksipä
herra Wolodyjowski käski särkemään oven.

Mutta sekään ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä ovi oli tehty
paksuista tammilankuista ja nauloitettu lujasti isoilla nauloilla,
joihin kirveet ja tapparat eivät pystyneet. Vahvimmat miehet
hyökkäsivät kerran toisensa jälkeen ovea vastaan, mutta turhaan. Ovi
oli sisältäpäin varustettu rautaisilla puomeilla, ja sitäpaitsi oli
sitä vahvistettu tikapuilla. Butrymit kaikesta huolimatta vimmoissaan
yhä hakkasivat sitä. Domaszewiczit ja Gosciewiczit olivat hyökänneet
keittiön ovelle.

Tunnin tuiman ponnistelun jälkeen vaihdettiin miehiä. Ovesta irtaantui
jo muutamia lankkuja, mutta niitten sijaan ilmaantui musketteja.
Butrymeista kaksi kaatui kuulan lävistäminä. Muut iskivät kahta
kauheammin.

Herra Wolodyjowskin käskystä tukettiin aukot. Silloin kuului tieltä
päin huutoja: — Stakjanit tulevat auttamaan veljiään ja heidän mukanaan
joukko asestettuja wodoktylaisia talonpoikia.

Uusien voimien tulo vaikutti nähtävästi: masentavasti piiritettyihin,
koska pääoven takaa kuului kovaa huutoa:

— Heretkää! Älkää hakatko! Kuulkaa, piru vieköön!... Keskustelkaamme!

Wolodyjowski käski keskeyttämään ja kysyi:

— Kuka se on, joka puhuu?

— Kmicic! — kuului vastaus. — Entä kuka siellä on?

— Eversti Michal Jerzy Wolodyjowski.

— Armollinen herra...! — kuului oven takaa.

— Tässä ei ole aikaa kohteliaisuuksiin! Mitä haluatte?

- Minulla on suurempi syy kysyä: mitä haluatte? Te ette tunne minua
enkä minä teitä... Miksi olette hyökännyt kimppuuni?

— Roisto! — kirkaisi herra Michal. — Minun kanssani on sodasta
palanneita laudalaisia, joilla on selvittämättömiä asioita kanssasi,
jotka koskevat ryöstöjä ja viattomasti vuodatettua verta ja sitä
neitiä, jonka olet juuri ryöstänyt! Tiedätkö, mitä on raptus puellae
[naisenryöstö. Suom. huom.]? Se maksaa vielä sinun pääsi!

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Sinä et sanoisi minua roistoksi, jos tuota ovea ei olisi tuossa
välillämme! — alkoi Kmicic uudelleen.

— No, avaa se sitten!... Ei sitä kukaan estä!

— Ensin kaadamme muutamia laudalaisia koiria suin päin paikoilleen!
Älkää luulko, että saatte minut elävänä käsiinne!

— Sitten raahaamme sinut henkihieverissä ulos! Yhtäkaikki!

— Kuulkaa tarkasti, mitä sanon! Jollette anna meidän olla rauhassa, on
minulla täällä tynnyrillinen ruutia ja sytytin. Minä räjähdytän koko
talon ja meidät kaikki ilmaan... niin totta kuin Jumala on olemassa!
Ottakaa minut nyt, jos haluatte!

Nyt seurasi pitempi hiljaisuus. Herra Wolodyjowski etsi turhaan
vastausta. Laudalaiset alkoivat vilkuilla toisiinsa hämmästyneinä.
Kmicicin sanoissa oli niin paljon hurjaa intohimoa, että kaikki
uskoivat hänen panevan uhkauksensa täytäntöön. Kipinä vain — ja koko
talo olisi raunioina ja neiti Billewicz tuhon oma!

— Jumal'avita! Se on hullu, se mies! — murahti joku Butrymeista. —
Kyllä hän sen vielä tekee!

Samassa herra Wolodyjowskin päähän pälkähti onnellinen ajatus.

— Löytyypä parempi keino! — huusi hän. — Lähde, petturi, kanssani
kaksintaisteluun! Jos lyöt minut, saat lähteä vapaasti!

Kului muutamaa silmänräpäyksiä, mutta vastausta ei kuulunut.
Laudalaisten sydämet pamppailivat rauhattomasti.

— Sapeleillako? — kysyi Kmicic vihdoin. — Käykö, sellainen päinsä?

— Käy, jollet arkaile!

— Anna kunniasanasi, että saan lähteä vapaasti.

— Kunniasanani!...

— Ei, ei! — kuului ääniä Butrymien joukosta.

— Hiljaa, hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski. — Muuten hän räjähdyttää
sekä itsensä että teidät ilmaan.

Butrymit vaikenivat, mutta hetken kuluttua virkkoi muuan heistä:

— Olkoon niin kuin herra eversti sanoo.

— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic ivallisesti. — Suostuvatko harmaatakit?

— Suostuvat ja vannovat, jos niin tahdot.

— Vannokoot sitten!

— Tänne, hyvät herrat, tänne! — huusi herra Wolodyjowski niille, jotka
seisoivat seinänvierustoilla taloa piirittäen.

Tuossa tuokiossa olivat kaikki kokoontuneet pääoven eteen, ja
tieto, että Kmicic aikoi räjähdyttää koko talon ilmaan levisi
silmänräpäyksessä. Kaikki seisoivat kuin hämmästyksen lyöminä. Silloin
kajahti herra Wolodyjowskin ääni halki hiljaisuuden:

— Teidät kaikki otan todistajiksi, että olen haastanut lipunkantaja
Kmicicin kanssani kaksintaisteluun ja luvannut, että jos hän voittaa
minut, hän saa vapaasti teidän puolestanne lähteä täältä pois, mikä
teidän on hänelle vannottava käsi miekankahvassa kaikkivaltiaan Jumalan
ja pyhän ristin kautta.

— Kuulkaapas vielä! — huusi Kmicic. — Tahdon lähteä vapaasti miesteni
ja neidin kanssa.

— Neiti jää tänne, — vastasi Wolodyjowski, — ja miehet vangeiksi
aatelisille!

— Mahdotonta!

— Järähdytä sitten itsesi ilmaan! Me olemme jo surreet kylliksi neiti
Billewiczin tähden.

Seurasi taas vaitiolo.

— Olkoon menneeksi! — sanoi Kmicic vihdoin.

— Jollen saa viedä häntä nyt, vien hänet kuukauden kuluttua. Te ette
voi kuitenkaan häntä maan alle kätkeä! Vannokaa!

— Vannokaa! — toisti herra Wolodyjowski.

— Me vannomme Jumalan ja pyhän ristin kautta. Amen.

— Ulos nyt! — huusi herra Michal.

— Oletko jo valmis toiseen maailmaan?

— Sen saamme kohta nähdä. Joudu! Rautaiset puomit, joilla ovi oli
sisäpuolelta suljettu, alkoivat kitistä.

Herra Wolodyjowski ja laudalaiset vetäytyivät syrjään tehdäkseen tilaa.
Ovi aukeni ja herra Andrzej astui ulos kookkaana ja solakkana kuin
poppeli. Päivä oli jo alkanut sarastaa, ja aamun alkava kalpea valo
lankesi hänen uljaille, nuorekkaille kasvoilleen. Hän pysähtyi, katsoi
rohkeasti laudalaisiin ja sanoi:

— Luotan sanaanne... Jumala ties, teinkö oikein... Mutta vähätpä siitä
nyt!... Kuka teistä on herra Wolodyjowski?

Pienikasvuinen eversti astui esiin.

— Minä.

— Ohoo! Eipä teissä näy olevan sankarin kokoa, — virkkoi Kmicic
mittaillen katseellaan Wolodyjowskin vartaloa. — Luulin näkeväni komean
ritarin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olette kokenut sotilas.

— Minä en ainakaan voi sanoa samaa teistä, koska olitte unohtanut
vahdit. Jollette hoida miekkaa paremmin kuin päällikön tointa, on
minulla helppo tehtävä edessäni.

— Missä miekkailemme? — kysyi Kmicic vilkkaasti.

— Tässä!... Piha on tasainen kuin pöytä.

— Hyvä on! Valmistautukaa kuolemaan!

— Oletteko varma?

— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette... Minä
en ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut
kehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen
kerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis
menisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?...
Neiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin
tämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain
omaani... Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta
kuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia
vai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään
pahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he
tahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten
tapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen,
etten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin
minut täällä vastaan?... Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin
valmis suorittamaan vahingonkorvausta... hyvän naapurin tavoin. Parempi
on, että...

— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo
apulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.

— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan
hankkiakseni itselleni oikeutta.

— Vai niin?... Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne
itsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa,
jollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä
neuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut
apua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa
nahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne
orszalainen miekkailumestari.

— Kuten haluatte! — sanoi Kmicic asettuen asentoon.

Mutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa
huotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle
oli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä,
etenkin talon vieressä.

— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei
nouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?

— Yhtä kaikki.

— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen,
— tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä
orszalaista tanssia!

107

Laudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat
koota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa
lepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa.
Herra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:

— Katsokaa! Ihan kuin hautajaissaattue! Kmicic lisäsi siihen:

— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat
laudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa
korkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina.
Keskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin.
Vallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan
putoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin
lintu aamuhetkellä.

— Aloittakaa! — sanoi Kmicic.

Miekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra
Wolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja
hyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä
voimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi
raivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse
ja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti
siltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää
vastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai
eteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä
tulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo
oppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi
puhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi...
Ahaa! Tuo on sitä orszalaista... Te puitte kai siellä viljanne itse,
koska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte!
Oletteko te todella paras koko Orszassa?... No, tuo on muodissa vain
renkien kesken... Tuo on sitä kuurinmaalaista... Tuolla tempulla sopii
koiria kutsata... Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin
kämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy... Ottakaa ylös!

Viimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin
katsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka
lentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä
taakse.

— Tätä sanotaan miekan kiepsahduttamiseksi, — sanoi herra Wolodyjowski.

Kmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään.
Hän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti
astui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:

— Ottakaa ylös!

Ensin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa
aseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski
odotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan
miekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja
karkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.

Katsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä
ahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa
kolmaskin... Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten
väliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa
näitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti
hillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli
mestarien mestari.

Tämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa
yhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic
raivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä
puserretuksi pari käheätä sanaa:

— Tehkää loppu... hävettää...

— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt,
mutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään,
miekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain
juureen...

— Elää, — sanoi Wolodyjowski, — kosk'ei kaatunut selälleen.

Ja hän käänsi Kmicicin nutun lievettä ja pyyhki siihen miekkansa.

Laudalaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen:

— Tappakaa se petturi!... Tappakaa! Lyökää palasiksi!

Muutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä.
Samassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi
näkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä
aivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin
silmin:

— Takaisin!... Nyt hän on minun eikä teidän!... Pois!

Kaikki vaikenivat peläten ritarin vihaa, ja hän jatkoi:

— Minä en anna teurastaa!... Koska me olemme aatelista syntyperää, niin
meidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita.
Sitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka
on voitettu kaksintaistelussa.

— Hän on petturi! — ärähti joku Butrymeista. — Sellainen on tapettava,

— Jos hän on petturi, on hänet jätettävä hetmanille ja rangaistava
varoitukseksi muille. Muuten, kuten jo sanoin teille: hän on nyt minun
eikä teidän. Jos hän jää eloon, voitte haastaa hänet oikeuteen, ja
elävältä saatte paremmin korvausta kuin kuolleelta. Kuka osaa sitoa
haavoja?

— Krzych Domaszewiez. Hän on laudalaisten vanha haavuri.

— Toimittakaa hänet sidotuksi ja kantakaa sitten sisälle sänkyyn. Minä
menen lohduttamaan onnetonta neitiä.

Sen sanottuaan herra Wolodyjowski työnsi miekkansa huotraan ja meni
sisälle taloon. Laudalaiset alkoivat nyt pyydystää Kmicicin kasakoita,
jotka tästä lähtien joutuivat kyntämään Laudan peltoja. He antautuivat
suurimmaksi osaksi heti ilman vastarintaa. Sitten laudalaiset kävivät
kuormien kimppuun saaden niistä oivallisen saaliin. Muutamat yllyttivät
ryöstämään taloakin, mutta eversti Wolodyjowskin nimi ja ehkä myöskin
neiti Billewiczin läsnäolo estivät heitä siitä. Kaatuneensa, joitten
joukossa oli kolme Butrymia ja kaksi Domaszewiczia, he nostivat
rattaille haudatakseen heidät kristillisesti. Kaatuneille kasakoille
kaivoivat talonpojat kuopan puutarhan taakse.

Etsiessään neiti Billewicziä täytyi herra Wolodyjowskin penkoa
koko talo, ennenkuin hän löysi neidin rahakammiosta, jonka pieni,
raskas ovi erotti makuukamarista. Huone oli pienen pieni, kapeine
ristikkoikkunoineen, ja se oli rakennettu kivestä niin lujaksi, että
herra Wolodyjowski heti huomasi, että se olisi säilynyt eheänä,
jos Kmicic olisikin räjähdyttänyt talon ilmaan. Tämä paransi hänen
käsitystään Kmicicistä.

Aleksandra-neiti istui kirstulla lähellä ovea pää painuksissa ja kasvot
hajalla olevan tukan peitossa. Hän ei nostanut päätään, vaikka kuuli
lähestyviä askeleita. Varmaankin hän ajatteli, että tulija oli Kmicic
tai joku hänen miehistään. Herra Wolodyjowski pysähtyi ovelle, otti
lakin päästään, yskähti pari kolme kertaa, mutta huomattuaan, ettei
sekään auttanut, sanoi:

— Armollinen neiti... te olette vapaa!...

Tuuhean tukan lomitse katsoi ritariin kaksi sinistä silmää, ja sitten
näyttäytyivät niitten takaa kauniit, kalpeat, ikäänkuin elottomat
kasvot. Herra Wolodyjowski oli odottanut kiitoksia, ilonhuudahduksia,
mutta neiti istui liikkumatta tuijottaen tulijaan.

Ritari toisti:

— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt
viattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.

Tällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme.
Hän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.

— Kuka te olette?

— Michal Wolodyjowski, eversti Vilnon vojevodan rakuunarykmentissä..

- Olen kuullut taistelua... laukauksia... Kertokaa...

Neiti Billewicz havahtui nyt kokonaan.

— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili
kalmankammo. — Entä hän?... Miten on hänen käynyt?...

— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla... ja
kehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.

Wolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos
hän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei
virkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja
vaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.

Ritari syöksyi hänen luokseen.

— Mikä teitä vaivaa, armollinen neiti?

— Ei mikään... ei mikään... Odottakaahan! Onko herra Kmicic kaatunut?...

— Mitäpä nyt Kmicicistä, — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt on kysymys
teistä.

Samassa neidin voimat palautuivat. Hän nousi jälleen ja katsoen ritaria
suoraan silmiin huusi vihaisesti, kärsimättömästi, epätoivoisesti:

— Jumalan nimessä, sanokaa, onko hän kaatunut?...

— Herra Kmicic on haavoittunut, — vastasi hämmästynyt Wolodyjowski.

— Elääkö hän?

— Elää.

— Hyvä on. Kiitän teitä...

Ja yhä horjuvin askelin neiti läksi ovea kohti. Wolodyjowski seisoi
hetkisen paikallaan nyhtäen kiivaasti viiksiään ja ravistaen päätään.
Vihdoin hän virkkoi itsekseen:

— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö,
että hän elää?

Ja hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä
makuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi
juuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja
heidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät
ummessa ja mustia veripisaroita tukassa.

— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, —
varovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.

— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi
toinen etumaisista.

Aleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti
veristä päätä kaksin käsin.

— Sehän on meidän neiti! — huudahti Krzych Domaszewicz.

— Niin on... Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski
katseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.

Kmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen
päätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen
laastareineen paikoilleen.

— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on
ihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä
kohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän
sai...

Samassa hän kääntyi Oleńkan puoleen sanoen:

— Neiti pesköön nyt kätensä... Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska
moisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.

Hän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan
näkyvästi.

Herra Wolodyjowski riensi taas hänen luokseen.

— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette
osoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata
kotiinne.

Ja Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut
häneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.

— Herra Domaszewicz, olkaa hyvä ja saattakaa minua.

He menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset
alkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin
kalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä
kuumeinen kiilto.

— Eläköön neiti! Eläköön eversti! — huudettiin lujasti.

Tuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa
kotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset
kulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön
tapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta
tämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään
noita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta,
eikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.

— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar... Hm!
Olen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä
vaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän
kuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä... Hänen tulisi olla minulle
kiitollinen... Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!...



KAHDEKSAS LUKU.


Nämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä.
Useita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti
oli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan
aateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin
ilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut
Wolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen.
Hän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön
ryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin
linnoituksen... Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko
hän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako
onneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi?
Useinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä
kätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan
heti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.

— Mutta jos hän muistelee ja rakastaa vielä sitä toista?

— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. —
Jos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä
väkivalloin vienyt.

Olihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa,
mutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka
vihollisiakin.

Tyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä
naimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan
hän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet
miehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden
tähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen
suojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!

— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra
Wolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät
nopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä
nahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu
tuleva.

Tässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia,
joita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja
jalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä
rakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät
kaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen
rehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.

Herra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista
ei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille
korvaamattoman palveluksen.

— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan!
Koetanpa onneani!

Mutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi
ritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen
apua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli
palvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin
sotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni
velvollisuudestaan ajattelematta lepoa.

Mutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai
kunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa,
ja tämä antoi hänelle rohkeutta.

— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala
palkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.

Mutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia
ripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota
pikaa viettää häät tai saada rukkaset.

— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen
keltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!

Yksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia
näin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi
muistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot,
mahdollisimman pian takaisin?

— Ehk'ei se olisi ritarillista?

Pyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta
palveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi
pahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka
kokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta
olen sotilas, ja sotatorvi soi!»

— Niinpä lähden yrittämään! — päätti herra Wolodyjowski

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi
hänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi
minua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle,
jota en tunne.»

Silloin olisi kaikki hukassa.

Että niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä
vaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä,
ei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen
omatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin
oljet, mutta sammui myös yhtä helposti.

Silloin olisi kaikki hukassa!... Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä
leiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää...

Vihdoin herra Wolodyjowski ei tietänyt mitä tehdä.

Sisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos
paistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä
vangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko
Gasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja
soitteli luuttumaista banduraansa.

— Mitä sinä täällä teet? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet
kasvonsa kysyjää kohti.

— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä
siitä, että vapautuisi mietteistään.

— Kaukaa olen, Wiahlan seuduilta.

— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika
poikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä
työntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo
karkaatte minkä kerkiätte.

— Minä en karkaa. Tänne kuolen kuin koira.

— Onko täällä niin hyvä sitten ollaksesi?

— Kuka enemmän rakastaa aavikoita, se livahtaa, mutta minun on täällä
parempi. Minulla oli ampumahaava jalassa, mutta sen sitoi aatelisneiti,
tämän ukon tyttäriä, joka puhui minulle niin kauniisti. Sellaista
kaunotarta en ole vielä silmissäni nähnyt!... Miksi minä täältä
lähtisin?

— Kuka se sinut sitten hurmasi?

— Maryska.

— Ja sinä jäät?

— Jään kuin jäänkin.

— Luuletko saavasi ukolta tyttären?

— En tiedä varmaan.

— Ennen hän antaa mokomalle päin kuonoa kuin tyttärensä.

— Mutta minulla on rahoja kuopattuna maahan: kaksi kourallista.

— Ryöstetyitäkö?

— Ryöstetyitä.

— Olipa sinulla niitä vaikka koko säkillinen, niin olet kuin oletkin
moukka, mutta ukko on aatelinen.

— Minä olen pajarinsukua.

— Jos niin on, olet vielä moukkaakin huonompi: petturi. Kuinka olet
voinut palvella vihollista?

— En ole palvellut.

— Mistä Kmicic teidät sitten otti?

— Maantieltä. Minä olin sotahetmanin palveluksessa, mutta sitten joukot
laskettiin hajalle, kun ei ollut mitä syödä. Kotiini en voinut palata,
sillä se oli hävitetty. Kun sitten muut läksivät ryöstelemään pitkin
maanteitä, läksin minäkin mukaan.

Herra Wolodyjowski ihmetteli kovasti, sillä hän oli luullut Kmicicin
hyökänneen Wodoktyyn viholliselta saaduilla voimilla.

— Herra Kmicic ei ole siis saanut teitä Trubeckilta?

— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat
olleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki
tyynni jo matkalla.

— Miksi rupesitte sitten herra Kmicicin palvelukseen?

— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen
palvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden
liityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.

Herra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli
liiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti
taas päätään.

— Sinä rakastat siis tuota tyttöä?

— Oi!... Rakastan!

Herra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei
pohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras!
Jos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen
aateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin
ehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on
saanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.

Näissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä
pitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja
jatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven
villisorsia.

Hän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde... viimeiseksi:
lähden.

— Lähden, ja sillä hyvä!

Ja hän kääntyi takaisin kotiin. Matkalla hän pistäytyi ohimennen
talliin, jonka edustalla hänen kaksi sotilaspalvelijaansa pelasi noppaa.

— Kuulehan, Syruc, — virkkoi herra Wolodyjowski, — onko Basiorin harja
palmikoitu?

— On, herra eversti!

Herra Wolodyjowski meni talliin. Basior alkoi hirnahdella pilttuussaan.
Ritari astui hevosen luo, taputti sitä ja alkoi laskea palmikoita sen
harjassa.

— Lähden, en lähde, lähden... Tulos oli taaskin mieleinen.

— Satuloikaa hevoset ja pukeutukaa siististi! — komensi herra
Wolodyjowski.

Sitten hän meni joutuisasti sisälle taloon ja alkoi pukeutua. Hän veti
jalkaan pitkävartiset, keltaiset ratsastussaappaat, joissa oli kullatut
kannukset, ja puki ylleen uuden, punaisen sotilaspuvun, kiinnitti
kupeelleen kullalla kirjaellun harjoitusmiekan ja rinnalleen välkkyvän,
teräksisen puolihaarniskan. Hänellä oli myöskin ketunnahkainen lakki
haikaransulkineen, mutta koska sellainen sopi vain puolalaiseen pukuun,
jätti hän sen kirstuunsa ja pani sen sijaan päähänsä ruotsalaisen
kypärän. Sitten hän meni kuistille.

— Minne armollinen eversti on matkalla? — kysyi ukko Gasztowt, joka
istui portailla.

— Minnekö matkalla?... Täytyy tästä ajaa kuulemaan, kuinka neiti
Billewicz voi, muuten hän saattaisi pitää minua tomppelina.

— Ihan silmiä häikäisee teitä katsellessa. Jollei neiti nyt rakastu, on
hän sokea...

Samassa tuli siihen kaksi nuorinta talon tytärtä maitokiulut kädessä.
Kun he huomasivat herra Wolodyjowskin, jäivät he kuin hämmästyksen
lyöminä paikalleen seisomaan.

— Ihan kuin kuningas! — sanoi Zonia.

— Armollinen eversti on kuin häihin menossa! — lisäsi Maryska.

— Ehkä tästä päästäänkin vielä häihin, — nauroi ukko Gasztowt. — Hän on
näet menossa neiti Billewiczin luo.

Ukko oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun täytetty maitokiulu
putosi Maryskan käsistä ja maito juoksi pitkin lattiaa aina herra
Wolodyjowskin jalkoihin saakka.

— Katso eteesi! — sanoi Gasztowt vihaisesti. — Hulttio!

Maryska ei virkkanut sanaakaan, otti kiulun ylös ja poistui hiljaa.

Herra Wolodyjowski nousi hevosensa selkään ja ajoi kahden
sotilaspalvelijansa saattamana Wodoktyyn. Päivä oli kaunis. Auringon
säteet kimaltelivat herra Wolodyjowskin haarniskassa ja kypärässä, niin
että kaukaa näytti kuin toinen aurinko olisi kulkenut tietä pitkin.

— Saa nähdä palaanko sormuksen vai rukkasten kanssa? — jupisi ritari
itsekseen.

— Mitä suvaitsette, herra eversti? — kysyi Syruc.

— Hölmö!

Sotilaspalvelija vetäytyi isäntänsä hevosen taakse. Wolodyjowski jatkoi:

— Kaikeksi onneksi tämä ei ole ensikerta. Ajatus antoi hänelle
rohkeutta.

Kun hän saapui Wodoktyyn, ei Aleksandra-neiti häntä ensin tuntenut,
ja hänen täytyi sanoa nimensä. Silloin emäntä tervehti tulijaa
kohteliaasti, mutta hieman jäykästi. Herra Wolodyjowski puolestaan,
vaikka olikin soturi, käyttäytyi kuten aito hovimies ainakin, sillä hän
oli oleskellut ylhäisissä perheissä. Hän kumarsi arvokkaasti vieden
käden sydämelleen ja lausui:

— Olen tullut tiedustelemaan armollisen neidin terveyttä sen
järkyttävän tapauksen jälkeen. Minun olisi pitänyt saapua jo eilen,
mutta en tahtonut häiritä vielä silloin.

— On sangen kaunista teidän puoleltanne säilyttää minut mielessänne
vielä senkin jälkeen kuin olette pelastanut minut sellaisesta
vaarasta... Olkaa hyvä ja käykää istumaan, te olette minulle erittäin
tervetullut vieras.

— Armollinen neiti, — vastasi herra Michal, — jos olisin unohtanut
teidät, en olisi ansainnut sitä suurta armoa, minkä Jumala on minulle
osoittanut antaessaan sekundantikseni niin kunnianarvoisan henkilön
kuin te.

— Minä tässä olen kiitollisuudenvelassa ensiksi Jumalalle ja sitten
teille...

— Jos niin on, niin kiittäkäämme Häntä molemmat, sillä minä en
pyydäkään Häneltä mitään muuta kuin saada vastedeskin suojella teitä,
milloin vain tarve vaatii.

Sen sanottuaan herra Wolodyjowski alkoi nyhtää pystyjä, vahattuja
viiksiään, sillä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli heti mennyt
in medias res [itse asiaan. Suom. huom.] ja paljastanut tunteensa
neidille. Aleksandra-neiti istui hämillään ja vaiti, ollen kaunis kuin
kevätpäivä. Kalvas puna nousi hänen poskilleen, ja silmät lymysivät
pitkien ripsien alle, jotka loivat varjoa kukkeille poskipäille.

— Tuo hämi on hyvän merkki, — ajatteli herra Wolodyjowski.

Hän yskähti ja jatkoi:

— Te tiedätte, armollinen neiti, että minä olen ottanut isoisänne
jälkeen laudalaisten johdon käsiini?

— Tiedän kyllä, — vastasi Oleńka. — Ukkovainaja ei voinut itse ottaa
osaa viimeiseen sotaretkeen, mutta hän oli sangen iloinen saadessaan
kuulla kenelle Vilnon vojevoda oli luovuttanut laudalaisten sotalipun.
Hän sanoi kuulleensa kehuttavan teitä erinomaiseksi soturiksi.

— Sanoiko hän todellakin niin?

— Kuulin itse, kuinka hän ylisti teitä taivaaseen saakka, ja taistelun
jälkeen tekivät laudalaiset samoin.

— Minä olen tavallinen sotilas enkä ansaitse sellaista ylistystä, yhtä
vähän kuin muutkaan. Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole neidille
tuiki tuntematon, sillä nyt ette voi luulla, että joku tuntematon ja
epäluotettava vieras on pudonnut eteenne kuin pilvistä. On hyvä aina
tietää kenen kanssa on tekemisissä, sillä on paljon sellaisia ihmisiä,
jotka kuljeskelevat ympäri sanoen olevansa familiantteja [tarkoittaa
ylhäissukuista puolalaista aatelista. Suom. huom.], mutta jotka, Jumala
paratkoon, usein eivät ole edes tavallistakaan aatelissukua.

Herra Wolodyjowski oli tahallaan johtanut keskustelun niin, että sai
tilaisuuden kertoa, mitä miehiä hän oli. Oleńka myönsi heti:

— Teitä, herra eversti, kukaan ei epäile, sillä täällä Liettuassa asuu
samanniminen aatelissuku.

— Nämä ovat Ossorya-sukua, mutta minä olen Korczakin Wolodyjowskeja,
jotka ovat kotoisin Unkarista ja erään Attilan ritarin jälkeläisiä.
Tämä ritari oli vihollisen ahdistaessa tehnyt Pyhälle Neitsyelle
lupauksen, että kääntyy katoliseen uskoon, jos jää eloon. Hän piti
sanansa, kun oli pelastunut pääsemällä kolmen virran yli, ja nuo kolme
virtaa ovat juuri kuvattuina meidän vaakunassamme.

— Te ette olekaan siis kotoisin näiltä seuduilta?

— En ole, armollinen neiti. Ukraina on minun syntymäseutuni, ja
siellä omistan vielä tänä päivänä kylän, joka äskettäin on joutunut
vihollisen käsiin. Olen pienestä pitäen palvellut armeijassa ja
harrastanut enemmän yleistä hyvää kuin omia yksityisiä asioitani. Ensin
olin vähävenäläisen vojevodan, ikuisesti kaivatun ruhtinas Jeremin
palveluksessa, ottaen osaa kaikkiin hänen sotaretkiinsä. Jumala voi
todistaa, armollinen neiti, etten ole tullut tänne ylistämään itseäni.
Tahtoisin vain saattaa tietoonne, etten ole mikään tyhjänkerskaaja,
joka toitottaa suuria sanoja, mutta pelkää henkeään. Minä olen
uskollisesti palvellut isänmaatani halki koko elämäni ja niittänyt
vähäisen kunniaakin tahraamatta omaatuntoani. Niin on asian laita,
kautta Jumalani, ja sen voivat luotettavat miehet todistaa.

— Jospa kaikki olisivatkin teidän kaltaisianne, herra eversti! —
huoahti Oleńka.

— Armollinen neiti ajattelee varmaankin sitä väkivallantekijää, joka
rohkeni nostaa kätensä teitä vastaan?

Aleksandra-neiti loi katseensa maahan eikä vastannut sanaakaan.

— Hän on saanut minkä ansaitsi, — jatkoi herra Wolodyjowski. —
Sanotaan hänen toipuvan, mutta tuomiotaan hän ei kuitenkaan voi
välttää. Kaikki kunnon ihmisetkin tuomitsevat häntä sanoen hänen
liittyneen vihollisiimme ja saaneen heiltä apua, mutta se ei ole
totta. Ne kasakat, joiden kanssa hän hyökkäsi kimppuumme, eivät olleet
viholliselta, vaan maantieltä koottuja.

— Mistä te sen tiedätte? — kysyi Oleńka vilkkaasti kohdistaen sinisten
silmäinsä katseen herra Wolodyjowskiin.

— Kasakoilta itseltään. Kyllä se Kmicic on kummallinen mies! Kun minä
ennen kaksintaistelua syytin häntä petturiksi, niin hän ei väittänyt
vastaan, vaikka olin väärässä. Se mies on ylpeä kuin itse paholainen.

— Oletteko kertonut tästä kaikille?

— En vielä, kun en ole sitä tiennyt, mutta tästä puolin tulen
kertomaan. Pahinta vihollistakaan ei pidä syyttää moisesta
tapahtumattomasta rikoksesta.

Aleksandra-neidin katse kohdistui taas pienikasvuiseen ritariin
ilmaisten myötätuntoa ja kiitollisuutta.

— Te olette yhtä kunnioitettava kuin harvinainen ritari!...

Herra Wolodyjowski kiersi viiksiään tyytyväisesti.

— Asiaan, Michal! — ajatteli hän. Sitten hän lausui:

— Sanonpa armolliselle neidille vielä jotakin!... Minä moitin herra
Kmicicin menettelyä, mutta en ihmettele, että hän sillä tavalla koetti
saada haltuunsa teidät, jolle itse Venus sopisi kamarineidiksi. Se
oli hänen epätoivonsa, joka johti hänet moiseen kehnoon tekoon ja
varmasti vielä johtaa, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Mitenkä te, joka
olette niin tavattoman kaunis, voisitte olla yksin ja ilman suojelijaa?
Useita on maailmassa sellaisia Kmicicejä, useita sydämiä te vielä
sytytätte, yhä useammat vaarat ovat edessänne. Jumala soi minulle armon
pelastaa teidät tällä kertaa, mutta Marsin torvet soivat jo... Kuka
on teitä vastedes suojeleva? Armollinen neiti, sotureita syytetään
huikentelevaisuudesta, mutta väärin. Minunkaan sydämeni ei ole kivestä
eikä ole voinut kestää teidän verratonta sulouttanne...

Herra Wolodyjowski lankesi polvilleen Oleńkan eteen.

— Armollinen neitiseni, — jatkoi hän, — olen perinyt sotalipun teidän
isoisältänne, sallikaa minun periä hänen poikansatytärkin! Jättäkää
minun huostaani teidän suojelemisenne, niin voitte olla rauhassa ja
huoletta minun sodassa ollessanikin, sillä pelkkä nimeni riittäisi
teitä suojelemaan.

Oleńka oli hypähtänyt pystyyn tuolilta ja kuunteli hämmästyneenä herra
Wolodyjowskin puhetta. Tämä jatkoi:

— Olen varaton sotilas, mutta olen aatelismies ja rehellinen mies ja
vannon, ettei aateliskilvessäni enemmän kuin omallatunnollanikaan
ole pienintäkään tahraa. Minä teen ehkä väärin pitäessäni tällaista
kiirettä, mutta se teidän pitää ymmärtää, sillä isänmaa kutsuu minua,
enkä minä voi sitä jättää edes teidän tähtenne... Ettekö anna minulle
toiveita? Ettekö sano hyvää sanaa?

— Te pyydätte minulta mahdottomia, hyvä mies... Kautta Jumalan, minä en
voi! — vastasi Oleńka pelokkaasti.

— Se riippuu kokonaan teistä...

— Juuri siksi vastaan teille suoraan: ei! Oleńka rypisti kulmakarvojaan
ja jatkoi:

— Armollinen herra eversti! Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa,
en kiellä sitä. Pyytäkää minulta mitä hyvänsä, olen valmis antamaan
kaikki paitsi kättäni.

Herra Wolodyjowski nousi.

— Te ette siis välitä minusta? Niinkö?

— En voi!

— Onko tuo viimeinen sananne?

— Viimeinen ja peruuttamaton. — Ehkä tämä kiireellisyys tuntuu teistä
vastenmieliseltä? Antakaa minulle toiveita!

— En voi, en voi...

— Täällä minulla siis ei ole onnea enemmän kuin sitä on ollut missään
muuallakaan! Armollinen neiti ei siis palkinnut minun palveluksiani,
vaikk'en tullut palkintoa hakemaan, kun tulin pyytämään kättänne,
sillä olen tehnyt sen vapaasta tahdosta. Jos te olisitte vastannut
minulle, että annatte sen velvollisuudesta, olisin minä siitä
kieltäytynyt. Missä ei ole hyvää tahtoa, siinä ei ole onneakaan! Te
olette ylenkatsonut minut... mutta Jumala suokoon, ettette saisi vielä
huonompaa kuin minä! Lähden talosta niinkuin tulinkin enkä ikänä
enää palaja. Täällä minua ei pidetä minään. Sanottu ja tehty! Eläkää
onnellisena vaikkapa juuri tuon Kmicicin kanssa. Ehkä olette minulle
vihoissanne juuri siksi, että erotin teidät miekallani. Koska pidätte
häntä minua parempana, niin ette sovi minulle.

Oleńka tarttui kaksin käsin päähänsä ja toisti muutaman kerran:

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!...

Mutta Oleńkan epätoivo ei vaikuttanut enää herra Wolodyjowskiin, joka
kumarrettuaan poistui vihaisena. Ritari nousi heti hevosensa selkään ja
ajoi pois.

— Ikänä en jalallani sinne astu! — sanoi hän. Sotilaspalvelija Syruc,
joka ajoi jäljessä, joudutti hevosensa everstin viereen ja kysyi:

— Mitä herra eversti sanoo?

— Hölmö! — vastasi herra Wolodyjowski.

— Teidän armonne sanoi sen jo äsken tänne ajaessamme.

Seurasi hiljaisuus. Sitten herra Michal alkoi taas jupista:

— Kiittämättömyyttä minulle siellä syötettiin... Ylenkatseella
palkittiin rakkauteni... Tulen sotaväessä naimattomana palvelemaan
kuolemaani saakka. Niin näkyy olevan tähtiin kirjoitettu... Hitto
vieköön! Moinen kohtalo!... Missä yritätkin, aina rukkaset... Tässä
maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta!... Mitä lie hänellä sitten ollut
minua vastaan?

Herra Wolodyjowski rypisti kulmakarvojaan ja pinnisti ajatuksiaan.
Yht'äkkiä hän löi kämmenellään reiteensä.

— Nyt tiedän! — huudahti hän. — Hän rakastaa vielä sitä toista...
Toisin ei voi olla!

Mutta tämä havainto ei karkoittanut pilviä hänen kasvoiltaan.

— Sitä pahempi minulle, — ajatteli hän hetken kuluttua, — sillä jos
neiti Billewicz vielä kaiken tämän jälkeen rakastaa häntä, niin hän ei
enää lakkaa rakastamasta häntä... Kmicic on tehnyt niin paljon pahaa
kuin on voinut. Nyt hän lähtee sotaan, niittää kunniaa ja pelastaa
maineensa... Eikä häntä voi tästä estää, vaan pikemminkin auttaa,
koska isänmaan etu on kysymyksessä... Ja hän on oiva sotilas...
Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut voittaa tytön rakkauden?...
Niin, kukapa sen arvaa?... Toisilla on sellainen onni, että sen kuin
katsovat vain tyttöön, niin tämä on valmis vaikka tuleen... Jospa
saisi tietää miten he menettelevät tai jos oppisi jonkin taikatempun,
niin ehkä toiste paremmin vetelisi!... Ansiot eivät merkitse mitään,
kun on kysymys naisista. Herra Zagloba oli oikeassa sanoessaan, että
nainen ja repolainen ovat kaksi kavalinta otusta maan päällä...
Surkeata, että pitikin käydä näin huonosti! Niin hiton sievä tyttö
ja niin kunnollinen, sanotaan. Mutta ylpeä kuin itse paholainen!...
Ties tokkohan tuo Kmiciciä kuitenkaan huolinee, vaikka rakastaakin,
sillä onhan Kmicic julmasti loukannut ja häväissyt häntä... Olisihan
hän voinut rauhallisesti tulla tyttöä noutamaan, mutta rupesi
mieluummin ryöstäjäksi... Tyttö lienee valmis luopumaan naimisiinmenon
haaveista... Minun on vaikea ollakseni, mutta tyttö-paran kai vieläkin
vaikeampi...

Ja herra Wolodyjowski tuli liikutetuksi ajatellessaan Oleńkan kohtaloa.
Hän alkoi huojuttaa päätään, huoahdella, kunnes vihdoin virkkoi:

— Jumala häntä auttakoon! En ole hänelle vihoissani. Eivät ne olleet
ensimmäiset rukkaseni, mutta tytölle se oli ensimmäinen suru.
Tyttöparka on ihan suunniltaan epätoivosta, kun olen sitä Kmiciciä niin
pahanpäiväisesti kolhinut ja päälle päätteeksi vielä ärsyttänyt... Sitä
ei olisi pitänyt tehdä... Mutta täytyy hyvittää. Ansaitsisinpa selkääni
moisesta menettelystä. Kirjoitan tytölle anteeksipyyntökirjeen ja
lupaan auttaa häntä minkä voin.

Syruc, joka taas ajoi everstin viereen, keskeytti hänen päivittelynsä
sanoen:

— Anteeksi, herra eversti, mutta tuolla mäellä ajaa herra Charlamp
muutamien muitten kanssa.

— Missä?

— Tuolla noin!

— Siellä näkyy olevan kaksi ratsumiestä... mutta herra Charlampin
pitäisi olla vojevodan luona Vilnossa. Kuinka sinä tuntisit hänet näin
kaukaa?

— Keltaisesta hevosesta tunnen. Senhän tuntee joka mies koko armeijassa.

— Niin todellakin... keltainen näkyy olevan. Mutta se voi olla joku
toinen.

— Ei ole, sillä minä tunnen sen myöskin käynnistä... Se on herra
Charlamp aivan varmaan.

Molemmat kannustivat hevosiaan, vastaantulevat tekivät samoin, ja pian
herra Wolodyjowski tunsi, että se todellakin oli herra Charlamp.

Tämä oli Wolodyjowskin vanhoja tuttuja, kokenut, oivallinen sotilas
ja luutnantti Liettuan armeijan ratsuosastossa. Ennen hän ja herra
Wolodyjowski olivat tuon tuostakin otelleet keskenään, mutta sitten
heistä oli tullut hyvät ystävät yhteisillä sotaretkillä saman lipun
alla. Herra Wolodyjowski karahdutti hänen luokseen ja huusi levittäen
käsivartensa:

— Hei! Terve, sinä komeanenäinen mies! Mitä kuuluu? Mistä tulet?

Luutnantti, jolla totisesti oli jättimäinen nenä, heittäytyi everstin
käsivarsille, ja he syleilivät toisiaan iloisesti. Lauhduttuaan herra
Charlamp sanoi:

— Sinun luoksesi tulen, tuoden käskykirjeen ja rahaa.

— Käskykirjeen ja rahaa?... Keneltä?

— Vilnon vojevodalta, meidän hetmaniltamme. Hän lähettää sinulle
kirjelmän pyytäen, että heti ryhtyisit pestaamaan väkeä, ja toisen
herra Kmicicille, jonka myös pitäisi olla näillä seuduilla.

— Herra Kmicicille?... Mitenkä kaksi voi pestata samalla paikkakunnalla?

— Hänen pitäisi lähteä Trokyyn ja sinun jäädä tänne.

— Mistä tiesit tulla tänne minua etsimään?

— Hetmani itse on kovasti sinua tiedustellut, ja vihdoin hän saikin
muutamilta laudalaisilta tietää olinpaikastasi, ja minä ajoin heti
tänne... Sinä olet siellä yhä suuressa arvossa!... Kuulin ruhtinaan,
meidän hetmanimme, itse sanovan, ettei hän ollut ikänä odottanut
saavansa periä mitään vähävenäläisen vojevodan jälkeen, mutta saikin
periä hänen kaikkein suurimman soturinsa.

— Suokoon Jumala hänen saavan periä myöskin sotaonnea... Minulle on
suuri kunnia saada pestata sotaväkeä, ja minä ryhdyn toimeen heti...
Sotakelpoista väkeä täällä on riittävästi, kun vain on millä heidät
varustaa. Onko sinulla paljonkin rahaa mukanasi?

— Kun tulemme Pacuneleen, saat laskea.

— Sinä olet jo ollut Pacunelessa? Pidä varasi, sillä siellä on paljon
kauniita tyttäriä!

— Taidatpa samasta syystä viihtyä siellä niin hyvin... Mutta odotapas,
minulla on myöskin yksityinen kirje sinulle hetmanilta.

— Anna tänne!

Herra Charlamp otti esille kirjeen, jossa oli Radziwillien sinetti.
Herra Wolodyjowski avasi sen ja alkoi lukea:

 »Kunnioitettu herra eversti Wolodyjowski!

 Tietäen teidän hartaan pyrkimyksenne palvella isänmaata lähetän
 teille samalla määräyksen ryhtyä pestaamaan sotaväkeä, mutta ei
 tavalliseen tapaan, vaan suurella innolla, sillä periculum in mora
 [viivyttelemisessä on vaara. Suom. huom.]. Jos tahdotte ilahduttaa
 meitä, niin laittakaa lippukuntanne kuntoon heinäkuun loppuun
 mennessä tai viimeistään syyskuun puoliväliin. Meitä huolestuttaa
 se, mistä saisitte hyviä hevosia, etenkin kun voimme lähettää
 niukasti rahoja, sillä emme ole meille vanhastaan nurjamieliseltä
 valtiovarainhoitajalta saaneet; enempää. Antakaa puolet näistä
 rahoista herra Kmicicille, jolle herra Charlamp myöskin tuo
 määräyskirjelmän. Toivomme hänen ahkerasti toimivan hyväksemme.
 Kuitenkin, kun olemme kuulleet huhuja mainitun Kmicicin väkivallasta
 Upitassa, niin lienee paras, että otatte haltuunne hänelle osoitetun
 kirjelmän ja ratkaisette, voiko sitä antaa hänelle vai eikö. Jos
 hän mielestänne on syypää liian moniin rikoksiin, niin älkää sitä
 hänelle antako. Me pelkäämme nimittäin, että vihamiehemme, kuten
 valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda, alkavat huutaa, että
 me uskomme tärkeitä tehtäviä kelvottomille henkilöille. Jos hän
 kuitenkaan ei ole syypää suurempiin rikoksiin, niin antakaa kirjelmä,
 ja koettakoon herra Kmicic palveluksessamme ahkeruudella hyvittää
 hairahduksensa, älköönkä mikään tuomioistuin siinä tapauksessa vaatiko
 häntä vastaamaan teoistaan, koska hän silloin on meidän oikeutemme
 alainen. Osoittakoon tämä tehtävä samalla, että luotamme teihin
 täydellisesti.

                                        Janusz Radziwill,
                                   Birźen ja Dubinkin vojevoda.»


— Hetmani on kovasti huolissaan siitä, mistä saat hevosia, — sanoi
herra Charlamp, kun lyhytkasvuinen ritari oli lopettanut lukemisen.

— Vaikeata niitä on saada, — vastasi herra Wolodyjowski. — Täkäläinen
alempi aatelisto tulee varmasti miehissä ensimmäiseen kutsuntaan,
mutta heillä on samogitialaiset hevosensa, jotka eivät kelpaa
sotapalvelukseen. Heidän pitäisi täydellä syyllä saada toiset.

— Ovathan ne kestäviä ja ravakoita hevosia.

— Mutta pienikasvuisia. Ja miehet täällä ovat päinvastoin isokasvuisia.
Kun he ajavat noilla hevosillaan, näyttää siltä, kuin lippukunta
ratsastaisi koirilla. Kyllä siitä hommaa tulee!... Mutta minä ryhdyn
heti asiaan. Annapas minulle Kmicicin määräyskirjelmä. Minä annan sen
itse hänelle, kuten hetmani käskee. Tämä tuli hänelle otolliseen aikaan!

— Kuinka niin?

— Sen tähden että hän on tataarilaiseen tapaan ruvennut ryöstämään
neitosia. Hänellä on yhtä paljon prosesseja edessä kuin hiuksia päässä.
Siitä ei ole vielä viikkoa kulunut, kun minä hänen kanssaan miekkailin.

— Oho! — huudahti Charlamp. — Jos sinä hänen kanssaan ottelit, niin nyt
hän kai makaa.

— Hän on jo toipumaan päin ja viikon, parin kuluttua terve. Mitä uutta
de publicis?

— Pahaa, vanhaan tapaan... Valtiovarainhoitaja Gosiewski on yhä
riidassa meidän ruhtinaamme kanssa, ja kun hetmanit ovat eripuraisia,
niin asiat eivät mene oikeita latuja. Vähän parempi on asemamme
kuitenkin, ja luulen, että jos yksimielisiä olisimme, niin kyllä me
vihollisen kanssa tulisimme aikoihin. Jumala suokoon, että saamme
niskasta pitäen karkoittaa heidät sinne, mistä ovat tulleetkin.
Valtiovarainhoitaja on syynä kaikkeen!

— Mutta toiset sanovat, että suurhetmani itse.

— Ne ovat pettureita. Vitebskin vojevoda niin väittää, sillä hän on jo
aikoja sitten vehkeillyt salaa yhdessä valtiovarainhoitajan kanssa.

— Vitebskin vojevoda on kelpo kansalainen.

— Oletko sinäkin Sapiehojen puolella Radziwilleja vastaan?

— Minä olen isänmaan puolella; se on jokaisen velvollisuus. Siinäpä
se pahin onkin, että sotilaatkin jakautuvat puolueisiin sen sijaan
että kävisivät sotaa vihollista vastaan. Mutta Sapieha on kunnon
mies, ja sen minä sanoisin itse ruhtinaallekin, vaikka olenkin hänen
palveluksessaan.

— Kunnon kansalaiset ovat koettaneet sovittaa heidät, mutta turhaan!
— sanoi Charlamp. — Kovasti nykyään lentää lähettejä kuninkaalta
meidän ruhtinaamme luo... Huhutaan siellä suuressa maailmassa olevan
taas jotakin tekeillä. Olemme odottaneet yleistä kutsuntaa kuninkaan
johdolla, mutta siitä ei ole tullut mitään. Sanotaan, että jossakin
muualla se voisi olla tarpeellisempaa.

— Ehkä Ukrainassa?

— Mistä minä sen tietäisin! Mutta luutnantti Brochwicz on kertonut
minulle, mitä hän omin korvin on kuullut. Tiesenhausen saapui kuninkaan
lähettinä meidän ruhtinaamme luo, ja he sulkeutuivat huoneeseen ja
puhelivat kauan keskenään. Mistä he puhuivat, sitä Brochwicz ei voinut
kuulla, mutta kun he tulivat ulos, kuuli hän hetmanin itse sanovan
näin: »Tästä voi syttyä vielä uusi sota.» Kyllä me olemme julmasti
ajatelleet ja arvailleet, mitä nuo sanat voisivat merkitä!

— Hän kuuli varmasti väärin! Ketä vastaan nyt lähdettäisiin sotimaan?
Keisari on pikemmin meidän kuin vihollisemme puolella, Ruotsin kanssa
kestää aselepoa vielä kuusi vuotta, ja tataarit auttavat meitä
Ukrainassa, mitä he eivät suinkaan tekisi ilman Turkin suostumusta.

— Me emme myöskään keksineet mitään.

— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen
jo ikävöinyt taistelutanterille.

— Sinä viet siis itse kirjelmän Kmicicille.

— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy
sitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen
tapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko
sen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty
riippumaan minusta.

— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on
kolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn
toimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa
kaikki valmiina puolustukseen.

— Vai Birźeen?

— Niin.

— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan
uutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan
rajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi
riittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa.
Kuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä
sotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi
kuristaa heidät yhdellä kädellä.

— Kummallista se on minustakin, — vastasi Charlamp, — etenkin kun minua
on käsketty joutumaan ja, jos kaikki ei ole kunnossa, ilmoittamaan
ruhtinas Boguslawille, jonka pitäisi lähettää insinööri Peterson sinne.

— Mitä tämä merkinnee?! Kunhan tästä ei vain syttyisi sisällinen sota!
Jumala meitä siitä varjelkoon! Niin pian kuin ruhtinas Boguslaw on
mukana, on pirulla syytä iloita.

— Älä sano! Hän on rohkea soturi.

— Sitä en kiellä, mutta hän on pikemmin saksalainen tai ranskalainen
kuin puolalainen... Valtakunnasta hän vähät välittää, mutta
Radziwilleista kyllä. Se on juuri hän, joka lietsoo meidän
hetmanissamme, Vilnon vojevodassa, ylpeyden henkeä, vaikka sitä
muutenkin olisi hetmanissa tarpeeksi. Myöskin Sapiehojen ja Gosiewskin
eripuraisuus on hänen työtään.

— Sinähän olet suuri poliitikko, näemmä. Riennäpäs vain naimisiin,
Michal, jottei sinun älysi joutuisi hukkaan.

Wolodyjowski katsoi toveriinsa tutkivasti.

— Naimisiin?...

— Niin juuri! Taidatpa ollakin kosiomatkalla, koska olet noin
paraatipuvussa?

— Jätä minut jo rauhaan!

— Tunnusta pois...

— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään... On niitä sinullakin. Mutta nyt
ei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.

— Oletko valmis heinäkuussa?

— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa.
Jumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.

Tiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä
karkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he
olivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä
vastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän.
Aateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra
Wolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki
olivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että
se sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra
Wolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja
suurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja
ja Domaszewiczeja.

Vihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja.
Butrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska
tiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi
kylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja
Aleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena.
Herra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen
itseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei
ollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.



YHDEKSÄS LUKU.


Herra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja
matkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa
pestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla
hänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin
laudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra
Wolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui
hänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä
Lubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan
vielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas,
niin oli hänen kätensä kevyt.

Herra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän
vei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti,
mutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä
hänelle sanoen:

— Kiitän, että tulitte tervehtimään. Se oli ritarillista.

— Tulin kysymään, kannatteko kaunaa minulle? — sanoi Michal-herra.

— En, sillä minut voitti miekkailumestari. Mutta huonosti minun oli
käydä.

— Mitenkä jaksatte nyt?

— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä
sitä ihmettelen.

Herra Kmicic hymyili ja lisäsi:

— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun
milloin haluatte.

— Enhän minä tullut ensinkään siinä tarkoituksessa...

— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti
Kmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt,
kun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin
tavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija
valtakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut
miekkailutaitonne?

— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi
Michal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen.
Hän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon,
ja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten
opin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä
oli muutamia miehiä, jotka löivät minut.

— Onko mahdollista, että oli sellaisia?

— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja
familiantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä
oli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä
vastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä
varustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra
Skrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.

— Kuinka! Hänkö, joka hyökkäsi Zbarazista murtautuen kasakkajoukkojen
läpi! Kukapa ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Niitä miehiäkö te
olettekin? Ja zbarazilainen? Teen kunniaa! Siinä tapauksessa olen
varmasti kuullut teistä puhuttavan Vilnon vojevodan luona. Onko teidän
etunimenne Michal?

— On kyllä. Oikeastaan olen Jerzy ( = Yrjö) Michal, mutta koska Pyhä
Mikael johtaa koko taivaan sotajoukkoja ja on saavuttanut jo niin
monta voittoa helvetin lippukunnista, niin pidän mieluummin hänet
suojeluspyhimyksenäni.

— Niin, eihän Pyhä Yrjänä sentään vedä vertoja Pyhälle Mikaelille. Te
olette siis sama Wolodyjowski, joka kaatoi Bohunin.

— Sama.

— No, eipä ole häpeä saada sellaiselta mieheltä vasten kuonoa.
Jumala suokoon, että meistä tulisi ystävät. Te sanoitte minua tosin
petturiksi, mutta siinä te erehdyitte.

Sen sanottuaan Kmicic rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi
tuntenut kipua haavassa.

— Minä myönnän erehtyneeni, — vastasi herra Wolodyjowski, — mutta
minä sain tietää sen jo teidän miehiltänne ennen kuin nyt teiltä. Ja
huomatkaa: muuten minä en olisikaan tullut tänne.

— Kyllä minua on näillä seuduilla haukuttu! — selitti Kmicic
katkerasti. — Oli miten hyvänsä. Tunnustan, että olen syypää yhteen
ja toiseen, mutta kyllä paikkakunnan asukkaat ovatkin ottaneet minut
hävyttömästi vastaan.

— Eniten te olette vahingoittanut itseänne Wolmontowiczen palolla ja
viimeisellä ryöstöllä.

— Kyllä minua nyt uhataankin prosesseilla. Olen saanut jo koko joukon
haasteita. Eivät anna sairaankaan olla rauhassa. Olen polttanut
Wolmontowiczen, se on totta, ja ihmisiä olen tappanut, mutta
rangaiskoon Jumala minua, jos tein sen pahuuttani. Yöllä ennen paloa
olin tehnyt pyhän lupauksen elää kaikkien kanssa sovussa, vieläpä
maksaa upitalaisille vahingonkorvausta, sillä olin, totta puhuen,
tehnyt siellä pahaa jälkeä. Mutta kun minä sinä yönä palasin kotiin,
niin mitä näin? Minun toverini oli teurastettu kuin härät! Kun sain
tietää, että Butrymit olivat sen tehneet, silloin heräsi itse saatana
minussa... ja minä kostin kauheasti... Ja voitteko arvata miksi heidät
oli surmattu? Sain sittemmin tietää sen eräältä Butrymilta, jonka
kimppuun hyökkäsin metsässä: siksi, että he olisivat tahtoneet tanssia
Butrymien naikkosten kanssa eräässä kapakassa... Kukapa ei olisi
kostanut?

— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli
kohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat?
Ei suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka
he olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat
kohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi
surmattu.

— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt
maannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon
oven kautta... Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä,
raastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja,
sillä me kidumme kovasti...» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja
tulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä... Messuja olen
kyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää,
että neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat
minua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä
muuta olisin voinut tehdä?!

— Se oli kuitenkin aito tataarilainen teko.

— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi
ihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.

— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski
harmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa
miekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut... Totta kyllä, minä olen
rakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan
saanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut
uskollisempi minua.

— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin
toista, — arveli Kmicic.

— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan
alkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii
suurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun,
ruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki
nähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka
mies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas,
mitä hän teki?

— Mistäpä minä sen arvaisin?

— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki
lähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan.
Hän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin
johtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen
maineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa
nyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!

Kmicic vaikeni ja puri viiksiään. Wolodyjowski jatkoi:

— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon.
Heti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä
jo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette
harjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä
menettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten
olitte vähällä päästä neidistännekin.

— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä
hänelle on tapahtunut?

— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä
vaimokseen.

Kmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän
aikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:

— Kuka se lurjus oli? Sanokaa!

— Minä, — vastasi herra Wolodyjowski.

— Te? Te? — toisti Kmicic ihmetellen. — Tekö?...

— Minä juuri.

— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!... Entä hän?... Kautta Jumalan,
kertokaa kaikki!... Suostuiko hän?

— Kielsi vähääkään arvelematta.

Seurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijotti
Wolodyjowskiin. Tämä jatkoi:

— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai
puhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja
olisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.

— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään.
Jollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut
sitten vaikka itse paholainen!

— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt
kanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut
sellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?

— Miksi? toisti Kmicic kuin kaiku.

— Siksi, että rakastaa teitä.

Se meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi
otsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.

- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte,
että hän rakastaa minua?

— Onhan minulla silmät, joilla näen, ja järki, jolla ymmärrän. Etenkin
nyt, kun olen saanut rukkaset, käsitän kaikki niin hyvin. Ensiksikin:
kun kaksintaistelun jälkeen tulin ilmoittamaan hänelle, että hän on
vapaa, koska te olitte joutunut häviölle, oli hän pyörtyä, ja sen
sijaan että olisi osoittanut minulle kiitollisuuttaan, hän tuskin
huomasi minua. Toiseksi: kun Domaszewiczit kantoivat teidät tänne, niin
hän kohotti hellävaroen kuin äiti päätänne. Kolmanneksi: kun minä häntä
kosin, hän osoitti minut luotaan kuin koiran. Jolleivät nämä seikat
todista mielestänne tarpeeksi, on miekanisku lyhentänyt järkeänne.

— Kunpa tuo olisi totta! — huudahti Kmicic heikosti. — Täällä minun
haavaani voidellaan jos jollakin... mutta minulle ei voisi löytää sen
parempaa balsamia kuin teidän sananne.

— Onko se petturi, joka tuo balsamia?

— Suokaa anteeksi. Päässäni ei ole tilaa sellaiselle onnelle, kuin että
hän vielä ottaisi minut...

— Minä sanoin, että hän rakastaa teitä, mutta ottamisesta en ole mitään
puhunut... Se on toinen asia!

— Jollei hän huoli minua miehekseen, niin ruhjon pääni seinään. En voi
elää ilman häntä!

— Ehkä hän ottaisikin, jos te rehellisesti katuisitte rikoksianne.
Nythän on sota, voitte lähteä taistelutanterille, voitte tehdä
rakkaalle isänmaalle suuria palveluksia, voitte niittää urhoollisen
soturin kunniaa ja hankkia hyvän maineen. Kukapa olisi synnitön?
Kenelläpä ei olisi syytöksiä omallatunnollaan?... Jokaisella... Mutta
jokaisella on myös tie avoinna katumukseen ja parannukseen. Te olette
tehnyt itsenne syypääksi mielivaltaan, älkää enää tehkö sitä; te
olette rikkonut isänmaata vastaan aiheuttamalla sisäistä sekasortoa
sodan aikana, pelastakaa se nyt vaarasta; te olette tehnyt vääryyttä
kansalaisille, palkitkaa... Se on teille paljon parempi tie kuin ruhjoa
päänsä seinään.

Kmicic katsoi kunnioittavasti Wolodyjowskiin ja sanoi sitten:

— Te puhutte kuin tosi ystävä.

— En ole ystävänne, joskaan en, totta puhuen, vihamiehennekään, mutta
neitoa minun käy sääliksi, vaikka hän antoikin minulle rukkaset,
sillä tulin sanoneeksi hänelle ankaria sanoja... Minä en rukkasten
tähden mene hirteen, eiväthän ne olleet ensimmäiset, enkä vihan kaunaa
myöskään kanna. Jos voin auttaa teidät hyvälle tielle, teen palveluksen
isänmaalle, koska olette oivallinen ja kokenut sotilas.

— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet
oikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan
oikeuteen... Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus
tuomitsee varmasti syylliseksi.

— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille
käskykirjeitään.

— Käskykirjelmä! — huudahti Kmicic. — Kenelle?

— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette
tämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas
kirjoittaa minulle.

Ja herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen,
huokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:

— Kuten kuulitte, riippuu minusta, annanko käskykirjelmän teille vai
enkö.

Pelko ja toivo kuvastuivat Kmicicin kasvoilla.

— Entä mitä teette? — kysyi hän vaisulla äänellä.

— Minä annan, — vastasi Wolodyjowski.

Kmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän
jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat
kostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo
ripsissä.

— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen
tavannut jalompaa miestä kuin te!... Jos te minun tähteni olette saanut
rukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi
joku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä
syvemmälle... Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin
haudasta ylös!

— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä
voitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos
olisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä
tapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette
ollut sitä tehnyt!

— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun
puristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille
vastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!

— No niin... Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua
minkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette
hyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi,
sillä isänmaa on sen sydämellä... Te voitte vielä hyvittää rikoksenne,
voittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko... Ja sitten
tiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan
palkinnoksi.

— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä,
kun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo
saappaani!... Ei kuulu ketään!... Yksin olen!... Mutta lyököön salama
minut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!

Herra Wolodyjowski hymyili tyytyväisesti ja virkkoi:

— Teidän henkenne on vielä ruumistanne paljon voimakkaampi.

Sitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä,
ennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.

Oli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten
matkansa Wodoktyyn.

»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron
neidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin
häpeästään... Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän
on julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen,
että hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun
itseäni tarjosin...»

Tässä tuo rehellinen ritari huokasi ja virkahti:

— Onkohan maailmassa neitoa, joka olisi minulle määrätty?

Tällaisissa mietteissä hän saapui Wodoktyyn. Tuttavamme, pörröpäinen
samogitialainen, riensi veräjälle, jonka hän avasi verkalleen sanoen:

— Emäntä ei ole kotona.

— Onko hän lähtenyt jonnekin?

— On.

— Minne?

— En tiedä.

— Milloin hän palaa?

— En tiedä.

— Puhu ihmisiksi! Eikö hän sanonut milloin tulee?

— Jumala ties, ehk'ei koskaan, sillä vaunut olivat kirstuja täynnä.
Siitä pääteltiin, että pitkä on matka.

— Vai niin! — murahti herra Michal. — Tämän olen nyt saanut aikaan!...



KYMMENES LUKU.


Tavallisesti, kun auringon lämpimät säteet alkavat tunkeutua synkkien
talvipilvien läpi, kun ensimmäiset silmikot puhkeavat puihin ja
vihertävä kevätlaiho alkaa nousta kosteille vainioille, silloin
paremman toivo herää myöskin ihmisten sydämissä. Mutta kevät vuonna
1655 ei tuonut mukanaan Puolan valtakunnan kovaakokeneille asukkaille
tuota tavallista lohdutusta. Maan koko itäinen raja pohjoisesta aina
etelän villeille kentille saakka oli ikäänkuin tulisen nauhan peitossa,
eivätkä kevätsateet voineet paloa sammuttaa, päinvastoin, se yhä leveni
ja laajeni yli maan. Sitäpaitsi nähtiin taivaalla pahaaennustavia
merkkejä, jotka viittasivat vielä suurempiin onnettomuuksiin. Taivaalla
kiitävät pilvet muodostivat korkeita torneja ja linnoituksia, jotka
ukkosen jyristessä raukesivat raunioiksi. Salama iski maahan, jota
lumi vielä peitti, havumetsät kellastuivat ja puitten oksat vääntyivät
kummallisiksi, sairaalloisiksi koukeroiksi; karjaa kaatui, lintuja
putoili kuolleina maahan. Huomattiinpa vihdoin auringossakin omituisia
täpliä, jotka ikäänkuin muodostivat käden, jossa oli omena, lävistetyn
sydämen ja ristin. Mielten levottomuus kasvoi, ja munkit pohtivat, mitä
moiset merkit saattoivat ennustaa. Kummallinen pelko valtasi kaikkien
sydämet.

Uusia sotia ennustettiin olevan tulossa, ja yht'äkkiä paha huhu
tiesi kertoa, että Ruotsi uhkasi hyökätä maahan. Ulkonaisesti mikään
ei vahvistanut tätä huhua, sillä aselepoa Ruotsin kanssa oli vielä
kuusi vuotta jäljellä, ja kuitenkin keskusteltiin sodan vaarasta
valtiopäivilläkin, jotka kuningas Jan Kasimir oli kutsunut koolle
Varsovaan toukokuun 19 päiväksi.

Yhä rauhattomampia katseita suunnattiin Suur-Puolaan, jossa myrsky
saattoi ensinnä puhjeta. Leszczinski, Lenczycin vojevoda, ja
Naruszewicz, Liettuan sotakirjuri, matkustivat lähetystönä Ruotsiin,
mutta heidän matkansa, vain lisäsi levottomuutta sen sijaan että olisi
asettanut sitä.

— Se lähetystö haisee sodalle, — kirjoitti Janusz Radziwill.

— Jollei vaara uhkaa sieltäpäin, niin miksi heidät olisi sitten
lähetetty sinne? — sanoivat jotkut. — Edellinen lähettiläs, Kanazyl,
on tuskin ennättänyt palata Tukholmasta. Mutta nähtävästi hän ei ole
saanut mitään aikaan, koska heti hänen jälkeensä lähetettiin näin
huomatuita senaattoreja.

Rauhallisemmat asukkaat eivät kuitenkaan vielä uskoneet sodan
mahdollisuutta.

— Valtakuntamme ei ole antanut aihetta sotaan, ja aselepo on vielä
voimassa, — vakuuttivat he. — Kuinka saattaa rikkoa valan ja sopimuksen
ja hyökätä rosvon tavoin rauhallisen naapurin kimppuun? Ruotsi muistaa
vielä puolalaisesta miekasta Kirkholmin, Puckin ja Trzciannan luona
saamansa haavat! Voittipa herra Koniecpolski useamman kuin yhden kerran
itse Kustaa Aadolfin, jolla ei ollut vertaistaan koko Euroopassa.
Ruotsi ei pane noin vain alttiiksi suuressa sodassa saavuttamaansa
mainetta ja vielä sellaisen vihollisen tähden, jota se ei ole koskaan
voittanut avoimessa taistelussa. On totta, että valtakunta on sotain
heikontama, mutta yksistään Preussi ja Suur-Puola, jotka äskeisistä
sodista eivät ole kärsineet, voivat karkoittaa tuon nälkäisen kansan
takaisin autioille luodoilleen. Ei tästä vielä sotaa tule.

Tähän vastasivat levottomat asukkaat, että jo maapäivillä Grodnossa
oli kuninkaan kehoituksesta keskusteltu Suur-Puolan rajaseutujen
suojelemisesta, veroista ja sotajoukoista, jota ei olisi tehty, jollei
vaaraa olisi ollut.

Näin horjuttiin pelon ja toivon välillä, ja rasittava epävarmuus
painosti ihmisten mieliä. Mutta tämä epävarmuus hälveni yht'äkkiä,
kun Boguslaw Leszczynskin, Suur-Puolan generalissimuksen, kiertokirje
kutsui Posenin ja Kaliszin aatelisia suojelemaan maan rajoja
ruotsalaisten hyökkäystä vastaan.

Epävarmuus oli poissa. »Sota!» kaikui halki koko Suur-Puolan ja
kaikkien maakuntien.

Tämä ei ollut entistä sotaa, vaan uusi sota. Chmielnicki Buturlinin
avustamana uhkasi etelästä ja idästä, Chowanski ja Trubecki pohjoisesta
ja idästä, ja ruotsalaiset lähenivät lännestä päin! Tulinen nauha oli
muuttunut tuliseksi renkaaksi.

Maa oli kuin piiritetty leiri.

Mutta tässä leirissä oli asiain tila huono. Yksi petturi, Radziejowski,
oli jo paennut siitä ja liittynyt hyökkääjiin. Hän juuri opasti
vihollisen valmiille saaliille, osoitti heikkoja kohtia ja osasi
lahjoa. Sitäpaitsi ei puuttunut haluttomuutta eikä eripuraisuutta.
Ei puuttunut magnaatteja, jotka olivat vihamielisiä toisilleen tai
kuninkaalle ja jotka minä hetkenä hyvänsä olivat valmiit uhraamaan
isänmaan edut omien yksityisten etujensa vuoksi. Ei puuttunut
eriuskolaisia, jotka janosivat asiansa voiton pyhittämistä, vaikkapa
isänmaansa haudalla. Eniten oli kuitenkin väkivallantekijöitä ja
laiskureita, jotka rakastivat omaa mukavuuttaan.

Suur-Puola, joka tähän saakka oli saanut olla rauhassa sodalta, ei
säästänyt puolustusvaroja. Kaupungit ja kylät antoivat pyydetyn määrän
jalkaväkeä, ja ennenkuin aateliset olivat omine joukkoineen saapuneet
leileihin, olivat ne jo täynnä kirjavaa jalkaväkeä, jonka päälliköiksi
valtiopäivät olivat valinneet kokeneita ratsumestareita.

Kolmessa paikassa, Pilassa, Ujsciessa ja Wielunissa, ratsumestarit
odottivat aatelissotilaita laittaen varustuksia. Jalkamiehet kaivoivat
valleja aamusta iltaan tuon tuostakin katsellen ympärilleen, eikö
odotettua ratsuväkeä jo näy tulevan.

Ensimmäisenä saapunut ylimys oli herra Andrzej Grudzinski, Kaliszin
vojevoda, joka toi mukanaan sinivalkoisiin pukuihin puetut
palvelijansa. Hän oli odottanut Kaliszin aatelisten heti ympäröivän
hänet, mutta kun ketään ei ilmaantunut, lähetti hän sanan ratsumestari
Stanislaw Skrzetuskille (kuuluisan Jan Skrzetuskin sukulaisia), joka
oli vallitustöissä.

— Missä ovat mieheni? — kysyi vojevoda heti, kun oli tervehtinyt
ratsumestaria, jonka hän oli tuntenut lapsesta saakka.

— Mitkä miehet? — kysyi herra Skrzetuski vuorostaan.

— Nostoväki Kaliszista.

Puoleksi halveksiva, puoleksi tuskallinen hymy kohosi ratsumestarin
tummille kasvoille.

— Armollinen herra vojevoda! — lausui hän. — Nythän on
lampaittenkeritsemisaika, ja huonosti pestyjä villoja Danzigin
kauppiaat eivät mielellään osta. Aateliset pitävät nyt silmällä villain
pesua ja punnitsemista arvellen, aivan oikein, että ruotsalaiset eivät
pakene.

— Mitä? — virkkoi harmistunut vojevoda. — Eikö teillä ole vielä ketään?

— Ei ketään, paitsi jalkaväkeä... Ja sitäpaitsi on elonkorjuu lähellä.
Kunnon isäntä ei lähde kotoaan pois sellaiseen aikaan.

— Mitä te puhutte?

— Eivätkä ruotsalaiset pakene, vaan tulevat vielä lähemmä, — toisti
ratsumestari.

Vojevodan kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Mitä minä ruotsalaisista!... Mutta minua hävettää toisten ylimysten
tähden olla täällä ilman väkeä.

Skrzetuski hymyili taas.

— Suokaa anteeksi, teidän armonne, — sanoi hän, - mutta ruotsalaiset
ovat nyt pääasia ja teidän häpeänne sivuseikka. Muuten, turha teidän on
ottaa itseenne, koska täällä ei ole sen enempää aatelisia muualtakaan.

— He ovat menettäneet järkensä! — huusi herra Grudzinski.

— Eivät suinkaan. He ovat vain varmat siitä, että jolleivät he mene
ruotsalaisten luo, niin ruotsalaiset tulevat heidän luokseen.

— Odottakaa vähäisen! — sanoi vojevoda.

Ja hän löi kämmeniään yhteen, käski palvelijan tuoda kirjoitusvehkeet,
istuutui ja rupesi kirjoittamaan.

Puolisen tunnin kuluttua hän ripotti hiekkaa kirjoitukselle,
läimähdytti paperia kädellään ja sanoi:

— Lähetän vielä käskykirjelmän, että saapukoot viimeistään tämän
kuun 27 päiväksi tänne, ja minä luulen, että he tällä viime hetkellä
eivät tahdo deesse patriae [olla auttamatta isänmaata. Suom. huom.].
Sanokaahan nyt, mitä uutta tiedätte vihollisesta?

— Wittenberg järjestää joukkojaan Daman lähistöllä.

— Montako miestä hänellä on?

— Toiset sanovat seitsemäntoista tuhatta, toiset enemmän.

— Niin paljoa ei meitä tule olemaan. Mitä luulette, pidämmekö puoliamme?

— Jollei aatelisia tule mukaan, ei voi ajatellakaan...

— Kyllä niitä tulee. Ainahan sotaväennostot viipyvät. Mutta aatelisten
kanssa tulemme aikoihin?

— En luule, — sanoi Skrzetuski kuivasti. — Armollinen herra vojevoda,
meillä yleensä ei ole sotilaita.

— Eikö meillä ole sotilaita?

— Teidän armonne tietää yhtä hyvin kuin minä, että sotajoukkomme ovat
Ukrainassa. Meille tänne ei lähetetty edes kahta lippukuntaa, vaikka
Jumala yksin tietää, missä myrsky on suurempi.

— Entä jalkaväki... ja yleinen kutsunta?

— Kahdestakymmenestä miehestä on tuskin yksi ennen ollut mukana
sodassa, ja kymmenestä yksi osaa käyttää asetta. Jo ensimmäisessä
sodassa tulee niistä hyviä sotureita, mutta nyt he eivät sitä ole.
Ja mitä yleiseen kutsuntaan tulee, kysyköön teidän armonne keneltä
hyvänsä, voiko kutsuntamiehistö pitää puoliaan vakituista sotajoukkoa
vastaan, ja vielä sellaista kuin ruotsalaiset, nuo voitonvarmat
veteraanit kolmikymmenvuotisesta sodasta.

— Miksi pidätte ruotsalaisia niin paljon meitä parempina?

— Minä en pidä heitä yleensä parempina. Ollapa täällä vain
viisitoistatuhatta sellaista miestä kuin Zbarazissa, niin en pelkäisi,
mutta näillä... Jumala auttakoon meitä näitten kanssa...

Vojevoda laski kätensä polvilleen ja katsoi läpitunkevasti Skrzetuskia
silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tämän salaisia ajatuksia.

— Miksi olemme sitten tänne tulleet? Eikö ole näin ollen parempi
antautua?

Herra Skrzetuski lämpeni ja sanoi:

— Tuomittakoon minut paaluun, jos päähäni on ikänä tuollainen ajatus
pälkähtänyt. Kysymykseen, luulenko voittavamme, vastaan soturina: en!
Mutta miksi olemme tänne tulleet, se on toinen kysymys, johon vastaan
kansalaisena: pidättämään vihollista, joskin vain vähäksi aikaa, jotta
muut ennättäisivät varustautua ja asettua myöskin vastarintaan.

— Kiitettävä tarkoitus, — vastasi vojevoda kylmästi, — mutta teidän
on helpompi kehoittaa sotilaita kuolemaan kuin meidän, joiden täytyy
vastata aatelisten vuodatetusta verestä.

— Siksipä on aatelisille veri annettu, jotta sitä vuodattaisivat.

— Niinpä niin! Olemmehan kaikki valmiit kuolemaan, ja se on muuten mitä
helpointa. Mutta velvollisuus sitoo meidät, jotka Sallimus on määrännyt
päälliköiksi, olemaan tavoittelematta kunniaa ja katsomaan myös hyötyä.
Sota on tosin jo alkanut, mutta onhan Kaarle Kustaa kuninkaamme
sukulainen, ja sentähden meidän pitää yrittää päästä neuvotteluihin,
sillä usein voittaa sanalla enemmän kuin miekalla.

— Se ei kuulu minulle, — vastasi herra Skrzetuski kuivasti.

Nähtävästi juolahti vojevodan mieleen samantapainen ajatus, koska hän
nyökäytti päätään ja hyvästeltyään lähti.

Skrzetuski oli vain puoleksi oikeassa sanoessaan aatelisten ilmaantuvan
hitaasti kutsuntaan. Totta kyllä, ennen lampaittenkeritsemisaikaa
saapui vain muutamia leiriin Pilan ja Ujscien välillä, mutta lähempänä
27 päivää kesäkuuta, s.o. uudistetun kutsunnan määräpäivää, alkoi
saapua yhä suurempia joukkoja.

Maantieltä nousevat tomupilvet ilmaisivat, että uusia joukkoja oli
tulossa. Aateliset tulivat rymyllä ja rytinällä, ratsain ja vaunuissa
ajaen, palvelijoineen ja tavarakuormineen, ja he olivat niin raskaasti
asestettuja, että monen aseissa olisi ollut kolmellekin riittävästi.
Vanhat sotakarhut näkivät jo näistä aseista, että tulijat olivat
kokemattomia sotilaita.

Koko valtakunnan aatelistosta olivat suurpuolalaiset vähimmin sotaisia.
Tataarit, turkkilaiset ja kasakat eivät olleet koskaan jalallaan
polkeneet näitä seutuja, jotka melkein ristiritarien ajoista saakka
olivat saaneet rauhassa unohtaa, miltä sota näyttää. Ne Suur-Puolan
aatelisista, joissa oli ollut sotaista kutsumusta, olivat menneet
palvelemaan kruunun joukkoihin ja kunnostautuneet siellä yhtä hyvin
kuin monet muut; ne taas, jotka olivat mieluimmin istuneet kotona
olivat muuttuneet kelpo isänniksi, joitten villoja ja viljaa Preussin
markkinat olivat tulvillaan.

Nyt, kun ruotsalaisten hyökkäys tempasi heidät irti rauhallisista
askareistaan, heistä näytti, ettei sotaan voisi ottaa mukaan liiaksi
aseita, tavaroita ja palvelijoita, jotka isäntänsä henkeä ja omaisuutta
suojelisivat.

Ne olivat merkillisiä sotilaita, nuo aateliset, joitten kanssa
ratsumestareilla oli täysi tekeminen. Saattoipa rivissä nähdä
sotaveikon, jolla oli kaksitoista jalkaa pitkä keihäs kädessä ja
haarniska rinnalla, mutta olkihattu päässä »viileyden vuoksi». Toinen
valitti keskellä marssia kuumuutta, kolmas haukotteli, joi taikka
söi, neljäs huuteli asepalvelijaansa, ja kaikki pitivät luvallisena
puhua rivissä niin lujasti, ettei kuulunut komentavan upseerin ääntä.
Vaikeata oli pitää heitä kurissa, sillä ojennus tai huomautus saattoi
loukata jalosukuisten arvoa. »Artikkeleja» luettiin kyllä julki, mutta
kukaan ei viitsinyt niitä kuunnella.

Mutta lyijypainolta jalassa tuntuivat nuo lukemattomat kuormat,
varahevoset, teuraskarja ja etenkin palvelijat, jotka valmistivat
ruokia, vartioivat tavaroita ja kinastelivat milloin vain tilaisuutta
siihen oli.

Ja tällaista joukkoa vastaan lähestyi Stettinistä päin ja Oderin
seuduilta Arvid Wittenberg, vanha sotapäällikkö, kolmikymmenvuotisen
sodan sankari, jolla oli seitsemäntoistatuhatta rautaisen kurin
lujittamaa soturia.

Toisella puolella oli hillitön puolalainen, kirjavia markkinoita
muistuttava leiri, jossa äänekkäästi keskusteltiin ja arvosteltiin
sotapäälliköitten toimia ja jonka muodostivat kunnianarvoiset, käden
käänteessä jalkaväeksi muuttuneet kyläläiset ja suoraan lampaitten
keritsemisestä saapuneet tilanomistajat; toisella puolella peloittavat,
sanattomat joukot, jotka päällikkönsä pienimmästä viittauksesta
muodostivat linjoja, puoliympyröitä, kiiloja ja kolmikulmioita
konemaisen tarkasti, rauhallisia, kylmäverisiä sotakarhuja, joille sota
oli ammattina, jossa olivat saavuttaneet mestaritaidon. Kuka kokenut
kansalainen olisi voinut epäillä, mikä yhteentörmäyksen tulos oli oleva
ja kenen puolelle voitto oli jäävä?

Sillävälin saapui aatelisia yhä lukuisammin ja myöskin Suur-Puolan ynnä
muitten maakuntien suurimpia ylimyksiä. Heti herra Grudzinskin jälkeen
saapui Posenin mahtava vojevoda, herra Krzysztof Opalinski. Kolmesataa
punakeltaisiin pukuihin puettua heitukkaa kulki musketteineen vojevodan
vaunujen edessä. Joukko aatelisia ja hovimiehiä ympäröi tätä arvokasta
henkilöä, ja jäljessä seurasi joukko ratsumiehiä samanlaisissa väreissä
kuin heitukat. Itse vojevoda istui vaunuissa, ja hänen vieressään hänen
hovinarrinsa Stach Ostrozka, jonka tehtävänä oli ilahduttaa synkkää
herraansa matkalla.

Näin kuuluisan ylimyksen tulo herätti rohkeutta kaikkien mielissä. Kun
näki tuon melkein kuninkaallisen vojevodan, hänen ylevät kasvonsa,
korkean otsan ja älykkäät, ankarat silmät ja ryhdikkään vartalon,
tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen voisi ahdistaa niin
mahtavaa henkilöä.

Ihmisistä, jotka olivat tottuneet pitämään arvossa tärkeätä virkaa ja
ylhäistä asemaa, näytti, että itse ruotsalaisetkaan eivät uskaltaisi
nostaa vääräuskoista kättään sellaista magnaattia vastaan. Yleensä
ne, joitten rinnoissa sykki pelokas sydän, tunsivat itsensä heti
varmemmiksi hänen siipiensä suojassa Hänet otettiin innokkaasti
vastaan. Eläköönhuudot kaikuivat kadulla, jota pitkin saattue kulki
kohti pormestarin taloa, ja päät painuivat alas vojevodan ajaessa ohi
kullatuissa vaunuissaan. Näihin kumarruksiin vastasi vojevodan kera
myöskin Stach Ostrozka sellaisella arvokkuudella ja tärkeydellä kuin
kysymys olisi ollut vain hänestä.

Tuskin oli pöly Posenin vojevodan tulosta laskeutunut, kun kuriirit
toivat tiedon, että hänen velipuolensa, Podlahian vojevoda Piotr
Opalinski, ja tämän lanko Jakob Rozdraźewski, Inowroclawin vojevoda,
olivat tulossa. Jokaisella näistä oli mukanaan sataviisikymmentä
asestettua miestä, paitsi hovimiehiä ja palvelijoita. Sitten ei kulunut
päivääkään, ettei joku ylimys olisi saapunut. Kaupunkiin kokoontui
niin paljon väkeä, ettei asuntoja riittänyt edes aatelisille. Lähellä
olevat niitytkin olivat täynnä telttoja. Näytti siltä, kuin valtakunnan
kaikki eriväriset linnut olisivat kokoontuneet Pilaan. Puvuissa loisti
erilaisia värejä, kuten punaista, vihreätä, sinistä, valkoista ja
keltaista; käyttipä jalkaväkikin omia värejään.

Sotakaupustelijoita saapui tietysti myöskin, mutta kun heille ei
ollut tilaa torilla, niin he rakensivat rivin kojuja kaupungin
ulkopuolelle. Siellä myytiin kaikenlaista tavaraa, mitä sodassa saattoi
tarvita, aseista aina muonaan saakka. Kenttäkeittiöt savusivat yötä
päivää, ja niistä levisi paistin, kaalikeiton ja tuoreen leivän haju.
Eri kojujen ympärillä vilisi aatelisia, jotka olivat asestetut ei
ainoastaan miekoilla, vaan lusikoillakin, ja syödessään he juttelivat
vihollisesta, jota ei vielä näkynyt, tai uusista ylimystulokkaista,
joita ei säästetty pistopuheilta.

Aatelisjoukkojen lomassa liikkui Ostrozka, yllään kirjava narrinpukunsa
ja kädessään pieni valtikka, jonka päässä oli kulkusia. Missä hän
liikkuikin, heti kokoontui uteliaita hänen ympärilleen, ja hän kaateli
öljyä tuleen, auttoi panettelemaan ylimyksiä ja esitti arvoituksia,
joille aateliset nauroivat sitä hillittömämmin, mitä myrkyllisempiä
sanat olivat.

Pian kokoontui sotaneuvosto, jonka puheenjohtajana toimi Posenin
vojevoda. Se oli merkillinen neuvosto! Sen jäsenet olivat ylimyksiä,
jotka eivät milloinkaan olleet sodassa olleet. Suurpuolalaiset
magnaatit eivät seuranneet eivätkä voineet seurata liettualaisten ja
ukrainalaisten pikkukuninkaitten esimerkkiä, jotka alati elivät tulessa
kuten salamanterit.

Siellä oli jokainen vojevoda tai kansleri myöskin sotapäällikkö, jonka
ruumiista haarniskan jäljet eivät milloinkaan kadonneet ja jonka
nuoruus oli kulunut aroilla tai metsissä, leireissä tai nuotioiden
ääressä, alituisissa sodissa tai metsästysretkillä. Täällä ylimykset
istuivat viroissaan, ja joskin he tarvittaessa läksivät liikkeelle,
kuten yleiseen kutsuntaan, niin he eivät milloinkaan itse johtaneet
joukkoja sodissa. Syvä rauha oli sammuttanut sotaisan hengen näistä
ritareista, joita ristiritarien rautaiset joukot eivät olleet voineet
vastustaa. He olivat muuttuneet valtiomiehiksi, tiedemiehiksi ja
kirjailijoiksi. Vasta ruotsalaisten ankara koulu opetti heille taas,
minkä he olivat unohtaneet.

Sillävälin neuvotteluun kokoontuneet ylimykset vaihtoivat levottomia
katseita; kukaan ei näet tahtonut ensimmäisenä puuttua puheeseen, sillä
kaikki odottivat, mitä »Agamemnon», Posenin vojevoda, sanoisi.

Mutta »Agamemnon» ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä tehdä, ja aloitti
puheensa syyttämällä kuninkaan kiittämättömyyttä ja hitautta ja sitä
kevytmielisyyttä, jolla koko Suur-Puola ja heidät oli jätetty vaaralle
alttiiksi. Mutta kuinka kauniisti hän puhui! Hänen arvokas asentonsa
oli roomalaisen senaattorin veroinen: pää koholla taaksepäin, silmät
säihkyivät salamoita, suu lennätti ukkosia, ja harmaa parta vapisi
pyhästä innostuksesta, kun hän kuvasi isänmaan onnettomuuksia.

— Ketä kohtaa isänmaan suru, — kysyi hän, — jollei sen poikia... ja
ensinnä meitä. Meidän maillemme, meidän yksityisille maatiloillemme,
jotka esi-isämme ovat verellään ja urotöillään kalliisti lunastaneet,
astuu vihollisen jalka ensimmäiseksi, vihollisen, joka lähestyy meitä
kuin myrsky mereltä. Ja miksi meidän täytyy kärsiä? Miksi ryöstetään
karjamme, tallataan viljamme ja poltetaan kylät, jotka työmme on
rakentanut? Olemmeko tehneet vääryyttä Radziejowskille, jota on
syyttä sorrettu ja jonka nyt ahdistettuna pakolaisena täytyy etsiä
vieraan apua? Emme!... Olemmeko vaatineet, että tuon turhan arvonimen
»Ruotsin kuningas», joka on jo maksanut niin paljon verta, tulee yhä
vielä olla kuninkaamme Jan Kasimirin allekirjoituksissa? Emme!...
Kaksi sotaa raivoaa kahdella rajalla — oliko syytä antaa aihetta
kolmanteen?... Kuka on syypää, hänet Jumala ja isänmaa tuomitkoot... Me
pesemme kätemme, sillä me olemme syyttömiä siihen vereen, joka tulee
vuotamaan...

Ja vojevoda jyrisi edelleen, mutta kun hän siirtyi itse asiaan, niin
hän ei voinut yhtäkään haluttua neuvoa antaa.

Lähetettiin noutamaan ratsumestareita, jotka johtivat jalkaväkeä,
ja etenkin herra Wladyslaw Skoraszewskia, joka oli kuuluisa soturi
ja osasi sota-asiat ulkoa kuin rukouksen. Hänen neuvojaan olivat
sotapäälliköt useammin kuin kerran kuunnelleet; sitä välttämättömämpiä
ne olivat nyt.

Herra Skoraszewski neuvoi jakamaan koko sotajoukon kolmeen osaan ja
asettamaan osaston sekä Pilaan, Wieluniin että Ujscieen, kuitenkin niin
lähelle toisiaan, että kun vihollinen hyökkää yhden osaston kimppuun,
toiset voivat pian ehtiä avuksi. Sitäpaitsi hän kehoitti luomaan
valleja pitkin virran rantaa, niin kauas kuin leiriä ulottui.

— Kun näemme, — jatkoi herra Skoraszewski, — — millä kohdalla
vihollinen yrittää virran yli, niin riennämme sinne ja otamme sen
vastaan niinkuin pitääkin. Mutta minä lähden herrojen luvalla
Czaplinekiin ottaen pienen joukon mukaani. Se on kyllä menetetty asema,
mutta sieltä on paras seurata vihollisen liikkeitä, joista annan sitten
herroille ajoissa tiedon.

Kaikki suostuivat tähän sotasuunnitelmaan, ja leirissä
ruvettiin vilkkaaseen toimintaan. Aatelisia oli kokoontunut
viiteentoistatuhanteen. Jalkaväki loi valleja kuuden penikulman
pituudelle.

Ujscien, pääaseman, valtasi Posenin vojevoda joukkoineen. Osa
jäi Wieluniin, osa Pilaan, ja herra Wladyslaw Skoraszewski ajoi
Czaplinekiin pitääkseen sieltä silmällä vihollista.

Tuli heinäkuu kuumine ja kuivine päivineen. Aurinko paahtoi aukeilla
paikoilla niin kovasti, että aateliset pakenivat metsiin puitten
suojaan, jonne jotkut käskivät pystyttämään telttansa. Kemuja
pidettiin, hauskoja ja meluisia. Mutta vielä suurempaa melua piti
palvelusväki juottaessaan muutamia tuhansia hevosia pari kertaa
päivässä viiran rannalla.

Mieliala leirissä oli aluksi reipas, josta Posenin vojevoda ei ainakaan
voinut laskea kunniaa omalle osalleen.

Jos Wittenberg olisi ryhtynyt hyökkäykseen heinäkuun alussa, olisi
hän kohdannut ankaraa vastarintaa, joka innostuksen noustessa olisi
voinut kasvaa sotaiseksi vimmaksi. Mutta Wittenberg, joka ei ollut
tutkinut ainoastaan sota-asioita, vaan myöskin ihmisluonteita,
viivytteli tahallaan. Monivuotinen kokemus oli osoittanut hänelle,
että vastapestatut sotilaat ovat vaarallisimpia ensi-innostuksessaan
ja että usein heiltä ei puutu urhoollisuutta, vaan kestävyyttä, mikä
saavutetaan ajan kanssa. He ovat kuin rauta, joka kuumana elää,
säkenöi, polttaa, mutta jäähtyessään muuttuu kuolleeksi aineeksi.

Kun muutamia viikkoja oli kulunut, alkoi leiriväki kyllästyä
toimettomuuteen. Helle kasvoi aivan sietämättömäksi. Aateliset
kieltäytyivät lähtemästä harjoituksiin selittäen, että »paarmat
eivät anna hevosten seisoa paikallaan, ja sitäpaitsi nousee soista
sietämättömän paljon sääskiä...»

Palvelusväki kinasteli yhä kiivaammin varjoisista paikoista, ja
toisinaan isännätkin samasta syystä sieppasivat miekkansa. Yksi ja
toinen lähti illalla juottamaan hevostaan eikä ikänä palannut. Huonosta
esimerkistä ei ollut puutetta ylhäälläkään päin. Herra Skoraszewski
oli vast’ikään lähettänyt Czaplinekista sanan, että ruotsalaiset ovat
jo lähellä, kun sotaneuvosto suostui starosta Zygmunt Grudzinskin
anomukseen päästä kotiin.

Kun aateli sai tästä tietää, syntyi leirissä sellainen melu, että
Posenin vojevodan täytyi itse mennä rauhoittamaan ja selittämään, että
starosta sai vain lomaa viikon päiviksi erittäin tärkeitten asiain
tähden. Esimerkki vaikutti. Vielä samana päivänä kuului löytyneen
satakunta aatelista, jotka eivät tahtoneet olla starostaa huonompia
ja läksivät myös matkoihinsa — mutta ilman lupaa. Herra Stanislaw
Skrzetuski repi tukkaansa, sillä hänenkin jalkamiehiään alkoi
»tovereitten» tapaan »hävitä» leiristä. Pidettiin uusi sotaneuvoston
kokous, johon aateliset vaativat saada ottaa osaa. Siitä tuli myrskyisä
yö huutoineen ja tappeluineen. Kaikki epäilivät toisiaan paosta. Huuto:
»Joko kaikki tai ei kukaan!» lensi suusta suuhun.

Syntyi huhuja, että vojevodatkin lähtevät matkoihinsa, ja siitä kasvoi
sellainen hälinä, että vojevodain täytyi näyttäytyä kiihtyneille
laumoille pari kertaa päivässä. Muutamia tuhansia miehiä ratsasti
vahtia pitäen aina aamun sarastukseen saakka, ja Posenin vojevoda
ajoi pitkin leiriä avopäin kuin roomalainen senaattori lausuen tuon
tuostakin ylevästi:

— Hyvät herrat! Yhdessä elämme ja kuolemme! Missä hänet vastaanotettiin
eläköönhuudoilla, missä pistopuheilla. Heti kun hän oli saanut joukot
rauhoitetuksi, hän palasi sotaneuvostoon väsyneenä ja ääni käheänä,
mutta huumautuneena omien sanojensa ylevyydestä ja vakuutettuna, että
sinä yönä hän oli tehnyt isänmaalleen arvaamattomia palveluksia.

Mutta neuvostossa hänellä oli yhä vähemmän sanottavaa. Hän repi vain
partaansa hokien epätoivoisesti:

— Neuvokaa, jos voitte... Minä pesen käteni kaikesta, mutta mokomain
sotilaitten kanssa on mahdoton puolustautua.

— Armollinen herra vojevoda! — vastasi herra Stanislaw Skrzetuski.
— Vihollinen itse on tekevä lopun tästä epäjärjestyksestä ja
mielivallasta. Heti kun tykit ovat alkaneet jyskyä ja puolustukseen
on ryhdyttävä, seisoo tämä sama aateli yhtenä miehenä valleilla eikä
räyhää enää leirissä. Niin on ennenkin tapahtunut!

— Entä millä me puolustaudumme, kun meillä ei ole muita tykkejä kuin
nuo vivatovkat [eräänlainen pientä kokoa oleva tykki. Suom. huom.],
jotka eivät kelpaa muuhun kuin kemuissa paukuttelemaan.

— Zbarazin luona oli Chmielnickillä seitsemänkymmentä kenttätykkiä ja
ruhtinas Jeremillä vain kymmenkunta granaattimörssäriä.

— Mutta hänellä oli kunnollista sotaväkeä; ei mitään
lampaittenkeritsijöitä, vaan kuuluisia sotureita.

Seuraava päivä ei tuonut lohdutusta eikä rauhaa. Päinvastoin,
epäjärjestys kasvoi yhä. Joku laski liikkeelle huhun, että
eriuskolaiset, etenkin kalvinilaiset, ovat valmiita liittymään
viholliseen milloin vain tilaisuus tarjoutuu. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin tuhannet miekat välähtelivät ja leirissä syntyi aika myrsky.

— Me elätämme keskuudessamme pettureita ja käärmeitä, jotka ovat
valmiita puremaan Puolaemon rintaa!...

— Tuokaa petturit tänne! Lyökää ne maahan! Petos on paha tarttumaan! —
huudettiin.

Vojevodan ja ratsumestarien täytyi taas ryhtyä laumoja rauhoittamaan,
mutta tällä kertaa se oli paljon vaikeampaa kuin edellisenä päivänä oli
ollut. He epäilivät näet itsekin.

Omituinen, rikkonainen mieliala pääsi lopuksi valtaan leirissä. Toiset
masentuivat ja vaipuivat synkkiin ajatuksiin. Äänettöminä ja horjuvin
askelin he kulkivat edestakaisin valleilla, tuijotellen tuskallisesti
ja murheellisina tasangoille, joilta vihollista odotettiin, tai
kertoivat toisilleen kuiskaamalla yhä huonompia uutisia.

Toiset valmistautuivat hurjalla huolettomuudella kuolemaan ja pitivät
iloisia juominkeja ja juhlia nauttiakseen vielä viimeisinä päivinä.

Useat muut ajattelivat vain sielunsa pelastusta ja rukoilivat
yökaudetkin.

Kukaan ei uneksinut voitoista, ikäänkuin ne eivät voisi tulla
kysymykseenkään. Eikä vihollisella kuitenkaan ollut suurtakaan
ylivoimaa: sillä oli enemmän tykkejä, harjaantuneempi sotajoukko ja
päällikkö, joka tunsi sodankäynnin.

Kun toisella puolella puolalaisten leiri kuohui, juhli ja aaltoili
kuin meri, lähestyi toisella puolella Oderin vihreiltä tasangoilta
ruotsalaisten sotajoukko rauhallisesti ja varmasti.

Ensimmäisenä kulki kuninkaallinen brigadi, jota johti Pentti Horn,
julma soturi, jonka pelkkä nimi herätti kammoa koko Saksanmaassa. Se
oli vankkaa, kookasta väkeä, päässä rautaiset kypärät, hartioilla
nahkaiset kauhtanat ja aseina pitkiä miekkoja ja muskettipyssyjä,
se oli kylmäveristä ja sitkeätä väkeä, joka totteli päällikkönsä
pienintäkin viittausta.

Saksalainen Karl Schedding johti seuraavaa, länsigöötalaista brigadia,
joka oli kokoonpantu kahdesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä raskaasta
ratsuväkiosastosta. Puolella jalkamiehistä oli musketit, muilla
keihäät. Taistelun alkaessa muskettisoturit seisoivat eturintamassa,
ja hyökkäyksen tapahtuessa vihollisen puolelta ratsumiehet vetäytyivät
keihäsmiesten taakse, jotka laskivat keihään kannan maata vastaan
ja suuntasivat kärjen päällehyökkäävään hevoseen. Trzciannan luona
Sigismund III:n aikana oli yksi ainoa husaarilippukunta hajoittanut
tämän saman länsigöötalaisen brigadin, jossa nyt palveli etupäässä
saksalaisia.

Kahta smålantilaista brigadia johti Irwin, liikanimeltään Yksikätinen;
hän oli jossakin taistelussa menettänyt oikean kätensä. Mutta
sensijaan oli hänen vasemmassa kädessään sellainen voima, että hän
yhdellä sivalluksella sieppasi hevoselta kaulan poikki. Hän oli ankara
sotakarhu, joka rakasti sotaa ja verenvuodatusta. Kun muista sotureista
oli alituisissa sodissa tullut ammattimiehiä, jotka rakastivat sotaa
sodan vuoksi, pysyi hän samanlaisena intoilijana ja surmasi yhä ihmisiä
hurskaita virsiä laulaen.

Vestmanlantilaista brigadia johti Drakenberg ja helsingöriläistä Kustaa
Oxenstierna, joka oli nuori, lupaava sotilas ja sukua kuuluisalle
kanslerille. Itägöötalaisen brigadin johto oli uskottu Fersenille, ja
nerikeläistä ja vermlantilaista johti Wittenberg itse, joka samalla oli
koko sotajoukon ylipäällikkö.

Seitsemänkymmentäkaksi tykkiä uursi syviä vakoja kosteihin niittyihin,
ja sotilaita oli kaikkiaan seitsemäntoistatuhatta, julmia Saksanmaan
hävittäjiä, mutta sotureina niin voimakkaita, että tuskin Ranskan
kuninkaan kuuluisa kaarti heille vertoja veti. Sotajoukon jäljessä
seurasi kuormasto.

Rykmentit marssivat taistelujärjestyksessä valmiina hyökkäykseen minä
hetkenä hyvänsä. Kokonainen metsä keihäitä kohosi kypäräin ja hattujen
yli, ja tässä metsässä liehui suuria sinisiä lippuja, joissa oli
valkoinen risti keskellä.

Päivä päivältä lyheni taival, joka erotti molemmat sotajoukot
toisistaan.

Vihdoin, 27 päivänä heinäkuuta, näkivät ruotsalaiset ensikerran
puolalaisen rajapylvään Heinrichsdorfin kylän takana. Sen nähdessään
koko sotajoukko kohotti kaikuvan eläköönhuudon, torvet alkoivat soida,
rummut päristä, ja kaikki liput avattiin liehumaan. Wittenberg ratsasti
edelle loistavan esikuntansa ympäröimänä, ja sitten kaikki joukot
kulkivat hänen ohitseen kunniaa tehden: ratsumiehet paljastamalla
miekkansa, tykkiväki sytyttämällä tykinsytyttimensä. Oli iltapäivä, sää
ihana. Metsä tuoksui pihkalta.

Harmaa, auringonpaisteinen maantie, jota pitkin ruotsalaiset kulkivat,
katosi näköpiirin taa. Kun he vihdoin ennättivät ulos metsästä, heidän
katseitaan kohtasi hymyilevä maisema kultaisine viljavainioineen ja
vihreine niittyineen, joilla paikka paikoin kasvoi tammistoja. Siellä
täällä kohosi puistikosta sininen savu taivasta kohti; laitumilla oli
karjaa. Alavissa veden peittämissä notkoissa asteli haikaroita.

Jonkinlainen tyyneys ja suloinen rauha peitti tämän seudun, joka
ikäänkuin uhkui maitoa ja hunajaa. Se näytti leviävän yhä laajemmalle,
aukaisevan sylinsä lähestyville sotajoukoille ja tervehtivän, ei
vihollisia, vaan Jumalan lähettämiä vieraita.

Maisemaa katsellessaan sotilaat puhkesivat uuteen riemuhuutoon, etenkin
synnynnäiset ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet alastomaan, karuun
luontoon kotimaassaan. Köyhässä, saaliinhimoisessa väessä heräsi halu.
saada anastaa kaikki rikkaudet ja aarteet, jotka levittäytyivät heidän
silmäinsä edessä. Rivit innostuivat.

Mutta kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneet sotilaat ymmärsivät,
ettei sitä niinkään helposti omaksi oteta, sillä tässä maassa asui
suuri, sotaisa kansa, joka tulisi suojelemaan sitä. Vielä eli Ruotsissa
muisto verisestä tappiosta Kirkholmin luona, missä kolmetuhatta
ratsumiestä Chodkiewiczin johdolla hävitti perin pohjin 18-tuhantisen
ruotsalaisen sotajoukon, Länsigöötanmaan, Smålannin ja Taalainmaan
tuvissa kerrottiin vielä noista lentävistä ratsumiehistä kuin satujen
sankareista. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kustaa Aadolfin aikuiset
sodat, sillä useita niihin osaaottaneita oli vielä elossa. Ennenkuin
tuo skandinavialainen kotka lensi halki Saksanmaan, oli se kaksi kertaa
taittanut kyntensä Koniecpolskin joukkoja vastaan.

Iloon sekaantui sentähden myös levottomuutta, josta itse Wittenberg ei
ollut vapaa. Hän katsoi ohikulkevia joukkoja juuri sellaisella silmällä
kuin paimen laumaansa. Sitten hän kääntyi erään lihavan miehen puoleen,
jonka vaalea tekotukka ulottui kiehkuroina hartioille saakka.

— Te vakuutatte siis minulle, — sanoi Wittenberg, — että näillä
joukoilla voi lyödä Ujsciessa olevat puolalaiset?

Vaaleatukkainen mies hymyili ja vastasi:

— Herra ylipäällikkö voi huoletta luottaa sanoihini, joista panen pääni
pantiksi. Jos Ujsciessa olisi vakituisia sotajoukkoja jonkun hetmanin
johdolla, silloin olisin ensimmäinen kehoittamaan odottamaan, kunnes
hänen kuninkaallinen majesteettinsa saapuisi itse tänne koko sotajoukon
kanssa, mutta yleisessä kutsunnassa koottuja joukkoja ja Suur-Puolan
herroja vastaan ovat meidän sotavoimamme enemmän kuin riittävät..

— Eivätkä he saa mistään apua?

— Eivät... kahdestakin syystä: ensiksikin, koska kaikilla
sotajoukoilla, ja niitä ei ole kovinkaan paljon, on täysi työ
Liettuassa ja Ukrainassa; toiseksi, koska Varsovassa ei kuningas Jan
Kasimir, kanslerit eikä senaatti usko, että hänen kuninkaallinen
majesteettinsa Kaarle Kustaa vastoin aselepoa, huolimatta viimeisestä
lähetystöstä ja välittämättä myönnytyksistään, on todellakin aloittanut
sodan. He luottavat siihen, että rauha tulee tehdyksi vielä viime
tingassa... hahahaa!

Tuo lihava mies otti hatun päästään, pyyhkäisi hien punaisilta
kasvoiltaan ja lisäsi:

— Tiubecki ja Dolgoruki Liettuassa, Chmielnicki Ukrainassa, ja me
marssimme Suur-Puolaan!... Kas siihen on Jan Kasimir asiat johtanut!

Wittenberg katsoi häneen ihmetellen ja kysyi:

— Iloitsetteko te siitä?

— Iloitsen, sillä minua kohdannut vääryys tulee nyt kostetuksi.
Sitäpaitsi näen päivänselvästi, että teidän miekkanne ja minun neuvoni
laskevat uuden, mitä kauneimman kruunun Kaarle Kustaan päähän.

Wittenberg antoi katseensa kiitää kauas yli metsien, niittyjen ja
vainioitten ja virkkoi hetken kuluttua:

— Te olette oikeassa, tämä on kaunista ja hedelmällistä maata... Voitte
olla varma siitä, että sodan päätyttyä kuningas nimittää teidät tänne
maaherraksi.

Lihava mies otti taas hatun päästään.

— Enkä minä tahtoisikaan ketään muuta herraa, — sanoi hän kohottaen
katseensa taivaaseen.

Taivas oli kirkas, eikä yksikään salama iskenyt alas murskaamaan
petturia, joka jätti jo kahdesta sodasta nääntyneen isänmaansa
vihollisen käsiin.

Mies, joka keskusteli Wittenbergin kanssa, oli Hieronim Radziejowski,
Puolan entinen varakansleri, joka nyt ruotsalaisia palvellen kavalasti
vehkeili isänmaataan vastaan.

He seisoivat ääneti jonkin aikaa. Sillävälin oli kaksi viimeistä
brigadia, nerikeläinen ja vermlantilainen, kulkenut rajan poikki, ja
sitten seurasi tykkien vuoro. Torvet soivat yhä ja rummut pärisivät
täyttäen metsän pahaaennustavin kaiuin. Vihdoin läksi esikuntakin
liikkeelle. Radziejowski ratsasti Wittenbergin vieressä.

— Oxenstiernaa ei vain näy, — virkkoi Wittenberg. — Pelkään, että
hänelle on jotakin tapahtunut. Luulenpa, ettei ollut mikään onnellinen
ajatus lähettää juuri hänet kirjettä viemään Ujscieen.

— Kyllä se oli, — vastasi Radziejowski. — Hän voi tarkastaa leiriä ja
päälliköitä ja ottaa selvää mitä siellä yleensä ajatellaan. Sitä ei
olisi mikä kuormarenki hyvänsä pystynyt suorittamaan.

— Mutta jos hänet tunnetaan?

— Ei tunneta. Ja vaikkapa tunnettaisiinkin, niin he eivät hänelle
kuitenkaan pahaa tee; antavatpa oppaan kotimatkalle... Minä tunnen
puolalaiset niin hyvin ja uskallan sanoa, että he tekevät mitä hyvänsä,
jos on kysymyksessä saada ulkomaalainen vakuutetuksi puolalaisen
kohteliaisuudesta. Kaikki meidän pyrkimyksemme tavoittelevat
ulkomaalaisten ylistystä... Oxenstiernasta voitte olla aivan huoletta,
sillä hänen päästään ei tule putoamaan ainoatakaan hiusta. Hän ei olisi
vielä voinutkaan ennättää takaisin.

— Entä mitä luulette, tulevatko meidän kirjelmämme vaikuttamaan?

Radziejowski rupesi nauramaan.

— Jos suvaitsette, herra ylipäällikkö, minun ennustaa, niin sanon
mitä tulee tapahtumaan. Posenin vojevoda on hovimies ja oppinut ja
tulee vastaamaan erittäin kohteliaasti ja kauniisti. Mutta koska hän
tahtoo käydä roomalaisesta, niin tulee hänen vastauksensakin olemaan
roomalainen. Hän sanoo tahtovansa ennemmin vuodattaa viimeisen
veripisaransa kuin antautua, sanoo, että kuolema on häpeätä kauniimpi
ja että rakkaus isänmaahan kutsuu häntä kaatumaan sen puolesta rajalla.

Radziejowski rupesi nauramaan yhä äänekkäämmin, ja Wittenbergin synkät
kasvot kirkastuivat jonkin verran.

— Ettekö luule, että hän tekee niinkuin kirjoittaa? — kysyi tämä.

— Hänkö? — vastasi Radziejowski. — Hänen isänmaanrakkautensa on vain
paperilla, ja se on laihempi kuin hänen hovinarrinsa, joka auttaa häntä
sepittämään puheita. Olen varma siitä, että noitten roomalaisten sanain
jälkeen tulee olemaan onnentoivotuksia, kohteliaisuuksia, vakuutuksia
valmiudesta palveluksiin ja lopuksi rukous, että säästäisimme hänen ja
hänen sukulaistensa hengen ja omaisuuden, josta me saisimme palkaksi
hänen ja hänen sukulaistensa kiitollisuuden.

— Entä lopputulos kirjeistämme?

— Että mieliala painuu maahan, että herrat senaattorit alkavat
neuvotella kanssamme ja että me valloitamme koko Suur-Puolan ampumalla
muutamia laukauksia ilmaan.

— Käyköön ennustuksenne toteen!

— Siitä olen varma, sillä tunnen heidät, minulla on ystäviä ja
puoluelaisia koko maassa, ja minä tiedän miten pitää menetellä... Ja
että olen tehnyt voitavani, sen takaa se vääryys, jota Jan Kasimir on
minulle tehnyt, ja se rakkaus, jota tunnen Kaarle Kustaata kohtaan.
Meillä katsotaan enemmän omaa parasta kuin valtakunnan etua. Kaikki ne
maat, joitten läpi kohta tulemme kulkemaan, kuuluvat Opalinskeille,
Czarnkowskeille, Grudzinskeille, ja kun nämä juuri ovat joukkoineen
Ujsciessa, niin tulevat neuvottelut päättymään mitä parhaiten. Mitä
aatelisiin tulee, niin he kyllä seuraavat vojevodiaan, kunhan heille
vain vakuutetaan heidän oikeutensa.

— Teidän perinpohjaiset tietonne maasta ja kansasta tuottavat hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen suurta hyötyä, joka varmasti palkitaan
runsaasti. Kaikesta siitä, mitä olen kuullut, päätän, että voin pitää
tämän maakunnan otettuna.

— Voitte, herra ylipäällikkö, voitte, voitte!... — toisti Radziejowski
innostuneesti moneen kertaan.

— Minä omistan sen siis hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle
Kustaan nimessä, — lausui Wittenberg juhlallisesti.

Ruotsalaisten joukkojen näin marssiessa Suur-Puolaan, vieläpä
aikaisemmin, jo 18 päivänä heinäkuuta, saapui puolalaisten leiriin
ruotsalainen lähetti tuoden kirjeen vojevodille Radziejowskilta ja
Wittenbergilta.

Herra Wladyslaw Skoraszewski itse saattoi hänet Posenin vojevodan luo,
ja aatelissotilaat katselivat uteliaasti »ensimmäistä ruotsalaista»
ihmetellen hänen suurta kasvuaan, tuimaa muotoaan, keltaisia,
pystyjä viiksiään ja uljasta ryhtiään. Katsojajoukko seurasi jonkin
matkan päässä aina vojevodan asunnolle saakka, tuttavat vaihtoivat
katseita, mutta useimmat nauroivat lähetin roimia saapasvarsia ja
pitkää, kömpelötekoista miekkaa, joka riippui hopealla kirjaillusta
kannikkeesta. Ruotsalainen katseli myöskin uteliaasti ympärilleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia leiriä ja siinä olevan sotavoiman
suuruutta.

Vihdoin lähetti vietiin vojevodan luo, jonne kaikki leirissä olevat
ylimykset olivat saapuneet.

Kirjelmät luettiin, ja neuvottelu alkoi. Vojevoda luovutti lähetin
hovimiehilleen, jotka saivat käskyn pitää hänelle seuraa ja kestitä
häntä. Mutta aateliset vaativat pian lähetin omaan seuraansa ja
alkoivat hänen kanssaan juopotella rajusti.

Herra Skoraszewski katseli lähettiä myöskin alinomaa, mutta siitä
syystä, että epäili häntä valepukuiseksi upseeriksi. Hän ilmaisi tämän
epäilyksensä vojevodallekin, mutta tämä vastasi, että yhdentekevä, eikä
antanut vangita häntä.

— Olkoonpa vaikka itse Wittenberg, — sanoi vojevoda, — lähetin täytyy
saada lähteä yhtä rauhallisesti kuin tulikin... Minä käsken antamaan
hänelle kymmenen dukaattia matkalle.

Sillävälin lähetti keskusteli murteellisella saksankielellä niitten
aatelisten kanssa, jotka olivat sitä läheisissä preussilaisissa
kaupungeissa oppineet, ja kertoi Wittenbergin voitoista eri maissa,
Ujsciea kohti marssivista ruotsalaisten sotavoimista ja etenkin
ruotsalaisten kauaskantavista tykeistä, joita ei voi vastustaa.
Aateliset säikähtivät aikalailla, ja liioiteltuja huhuja alkoi kiertää
ympäri leiriä.

Sinä yönä kukaan ei Ujsciessa nukkunut. Puoliyön aikaan saapuivat
ne joukot, jotka tähän saakka olivat olleet sijoitettuina Pilaan ja
Wieluniin. Ylimykset neuvottelivat vastauksesta aina valkenevaan
aamuun saakka, ja aateli kulutti aikaansa kertomalla ruotsalaisten
mahtavuudesta.

Aamun sarastaessa saapui herra Stanislaw Skrzetuski ilmoittamaan,
että ruotsalaiset olivat jo Walczissa, yhden päivän marssin päässä
puolalaisten leiristä. Siitä syntyi heti kova hälinä. Suurin osa
hevosia oli viety laitumille, ja nyt lähetettiin kiireimmän kaupalla
niitä hakemaan. Hetket ennen taistelua ovat tottumattomalle sotilaalle
kauheimmat. Kesti kauan, ennenkuin ratsumestarit saivat aikaan
jonkinlaisen järjestyksen. Jos silloin olisi edes yksikin tykinlaukaus
jyrähtänyt, olisi sekamelska helposti voinut muuttua pakokauhuksi.

Vähitellen syntyi rivejä. Aatelisten synnynnäinen taipumus sotimaan
korvasi harjoitusten puutteen, ja keskipäivällä teki leiri jo verraten
hyvän vaikutuksen. Jalkamiehet seisoivat valleilla muistuttaen
kirjavissa puvuissaan kukkasia. Tykinsytyttimet savusivat. Vallien
takana tykkien suojassa olivat niityt täynnä ratsuväkeä.

Sillävälin Posenin vojevoda laski lähetin takaisin viemään vastausta,
joka oli hyvin samanlainen kuin Radziejowski oli ennustanut. Hän päätti
myös lähettää pienen osaston Notecan pohjoiselle rannalle vakoilemaan
vihollista.

Piotr Opalinski, Podlahian vojevoda, määrättiin johtamaan
vakoiluosastoa. Sitäpaitsi ratsumestarit Skoraszewski ja Skrzetuski
saivat käskyn ottaa aatelin joukosta vapaaehtoisia ja lähteä myöskin
ottamaan vihollisesta selvää.

Molemmat ratsastivat pitkin rintamaa ilahduttaen katsojia hyvällä
ryhdillään ja huusivat kerta toisensa jälkeen:

— Hyvät herrat! Kuka haluaa vapaaehtoisena lähteä ruotsalaista vastaan?
Kuka tahtoo haistaa ruutia?!

He olivat ratsastaneet jo pitkän matkan ilman tulosta, sillä kukaan ei
astunut esille rivistä. Toinen vilkuili toiseen. Oli sellaisia, jotka
olisivat halunneet, mutta ujous pidätti heitä eikä pelko. Naapuri
tökkäsi naapuria kylkeen sanoen: »Jos sinä lähdet, lähden minäkin.»

Ratsumestarit alkoivat jo hermostua, kun yht'äkkiä rivistä astui
kirjavapukuinen mies huutaen:

— Hyvät herrat! Minä lahden vapaaehtoiseksi, ja te rupeatte narreiksi!

— Ostrozka! Ostrozka! — huudettiin.

— Yhtä hyvä aatelinen kuin joku teistä! — vastasi narri.

— Hyi olkoon! Saakeli soikoon! — huusi herra Rosinski, alituomari. —
Mitä tämä tällainen narrinkujeilu on! Minä lähden!

— Ja minä! Ja minä myös!-huusivat monet.

— Kerran olen syntynyt, kerran myös kuolen! Äskeinen epävarmuus
oli muuttunut yleiseksi innostukseksi, ja aatelisia ilmaantui joka
puolelta vapaaehtoisiksi. Pian oli viisisataa ratsumiestä koolla. Herra
Skoraszewski rähähti leveään, hyväntahtoiseen nauruun ja huusi:

— Riittää, hyvät herrat, riittää! Kaikki eivät voi päästä mukaan!

Sitten hän yhdessä Skrzetuskin kanssa järjesti miehet, ja he läksivät.

Podlahian vojevoda liittyi heihin leirin toisessa päässä Saattoi
selvästi nähdä, kuinka he kulkivat Notecan yli, sitten näkyivät he
vilahdukselta vielä tienkäänteessä, kunnes vihdoin katosivat.

Puolisen tunnin kuluttua Posenin vojevoda käski miehien hajaantua
telttoihinsa, koska vihollinen oli vielä päivän marssin päässä. Vahteja
asetettiin eri puolille ja kiellettiin viemästä hevosia laitumelle.
Ensimmäisen merkkipuhalluksen kuultuaan jokaisen tuli nousta hevosensa
selkään ja asettua paikoilleen riviin.

Poissa oli odotus ja epävarmuus, poissa kinastelu ja eripuraisuus.
Vihollisen läheisyys nostatti mielialaa, kuten herra Skrzetuski oli
sanonut. Yksi ainoa voitto olisi voinut lietsoa sen ylimmilleen ja
johtaa sitten uusiin voittoihin.

— Osastomme palaa!... Hyvin on käynyt! Ruotsalaiset eivät ole syöneet
heitä! — alettiin yht'äkkiä ilmoittaa miehestä mieheen.

Osasto palasi todellakin valkoisten pölypilvien ympäröimänä ja tuli
vihdoin virran yli.

— Mutta heitähän on nyt enemmän! — huudahti herra Schlichting, joka
katsoi lähestyviä varjostaen kädellä silmiänsä.

— Vankeja tuovat mukanaan, totta totisesti! — huusi joku aatelisista,
joka ei ollut uskoa silmiään.

— Vankeja tuovat!... Vankeja tuovat!...

Tiedusteluosasto oli nyt niin lähellä, että kasvoista voi tuntea
miehet. Etumaisena ajoi herra Skoraszewski, nyökäytellen päätään
tapansa mukaan ja keskustellen iloisesti Skrzetuskin kanssa. Heidän
takanaan ajoi joukko ratsumiehiä, jotka piirinä ympäröivät muutamia
kymmeniä tuuheahattuisia vangiksi otettuja jalkamiehiä. Ne olivat
todellakin ruotsalaisia vankeja.

Näky innostutti aatelisia, jotka eivät enää voineet pidättää itseään,
vaan karahduttivat vastaan huutaen:

— Eläköön Skoraszewski! Eläköön Skrzetuski!

Sankat joukot ympäröivät heti tiedusteluosaston. Kutka tarkastelivat
vankeja, kutka utelivat miten kaikki oli tapahtunut, uhkailivatpa
jotkut ruotsalaisia.

— No!... Miltäs tuntuu, senkin lurjukset! Tekeekö teidän mielenne
tapella puolalaisten kanssa?

— Antakaa selkään niille! Lyökää sapelilla palasiksi!...

— Hyvät herrat, älkää huutako kuin poikanulikat, sillä vangit
voisivat luulla, että olette ensikertaa mukana sodassa! — huusi herra
Skoraszewski. — Ainahan sodassa vankeja otetaan.

Retkeen osaaottaneet vapaaehtoiset katselivat ylpeästi ympärilleen, ja
aateliset tekivät heille kysymyksiä minkä ennättivät.

— Mitenkä se oikein tapahtui? Antautuivatko ne helposti? Taistelevatko
ne hyvin?

— Kelpo sotureita ovat, — vastasi herra Rosinski, — tuimasti
puolustautuivat, mutta eivät ne sentään raudasta ole.

— Eivätkö voineet pitää puoliaan teitä vastaan?

— Eivät kestäneet meidän hyökkäystämme.

— Kuulkaa, mitä hän sanoi: hyökkäystämme eivät kestäneet!... Hyökkäys —
siinä se meidän valttimme onkin!

Jos noita aatelisia olisi heti käsketty hyökkäämään vihollisen
kimppuun, niin siihen heiltä ei olisi rohkeutta puuttunut, mutta
vihollista ei näkynyt vielä Sensijaan kajahti torventoitotus myöhään
illalla etuvartijain puolelta. Uusi lähetti saapui tuoden kirjettä
Wittenbergiltä, joka kehoitti aatelisia antautumaan. Kun sotaväki sai
siitä tiedon, oli se tappaa lähetin siihen paikkaan, mutta vojevoda
otti kuitenkin kirjeen käsiteltäväksi, vaikkakin sen sisällys oli hyvin
hämäräperäinen.

Ruotsalainen kenraali kirjoitti, että Kaarle Kustaa oli lähettänyt
sotajoukkoja sukulaisensa Jan Kasimirin avuksi kasakoita vastaan, ja
sentähden oli Suur-Puola velvollinen antautumaan ilman vastarintaa
Kun herra Grudzinski oli lukenut kirjeen, löi hän kiukusta nyrkillä
pöytään, mutta Posenin vojevoda rauhoitti häntä kysyen:

— Luuletteko voittavamme?... Montako päivää kestämme?... Vastaatteko
kaikesta aatelisverestä, joka huomenna mahdollisesti vuotaa?...

Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin olla vastaamatta kirjeeseen ja
odottaa. Mutta odotus loppui hyvin lyhyeen. Lauantaina 24 päivänä
heinäkuuta etuvartiostolta tuli sana, että koko ruotsalainen armeija on
näkyvissä vastapäätä Pilaa. Leirissä syntyi surina kuin mehiläispesässä
vähän ennen parveilua.

Ratsumiehet nousivat hevosilleen. Vojevodat ajoivat rivejä pitkin
jaellen ristiriitaisia käskyjä, kunnes herra Skoraszewski otti yli
johdon käsiinsä ja ajoi muutaman sadan vapaaehtoisen kanssa leiristä
koetellakseen väkeään jossakin kahakassa ja totuttaakseen sitä näkemään
vihollista.

Ratsumiehet seurasivat johtajaansa mielellään, sillä ollen
tottuneita käyttämään miekkaa he eivät pelänneet kahakoita eivätkä
kaksintaisteluita. He ratsastivat joen yli ja pysähtyivät vihollisen
eteen, joka lähestyi lähestymistään häämöttäen mustana juovana
taivaanrannalla.

Joka hetki odotettiin, että vihollisen puolelta lähtisi ratsujoukko
heitä vastaan, mutta sitä ei kuitenkaan näkynyt. Sensijaan pysähtyi
kummulle muutaman sadan askelen päähän joukko hevosia ja miehiä, jotka
alkoivat puuhata jotakin. Heti kun herra Skoraszewski huomasi sen, hän
komensi:

— Vasemmalle — mars!

Tuskin oli komentohuuto kajahtanut, kun kummulla näkyi pitkiä,
valkoisia savunsuikaleita, kuului kuin siipien suhinaa, sitten jyrinää
ja haavoittuneitten huutoja.

— Seis! — huusi herra Stanislaw.

Taas kuului siipien suhinaa, ja taas seurasi tuskallisia huutoja.
Aateliset eivät kuunnelleet enää päällikkönsä komentoa, vaan
peräytyivät yhä nopeammin huutaen ja pyytäen taivasta auttamaan. Tuossa
tuokiossa oli joukko hajaantunut ja ajoi täyttä laukkaa takaisin
leiriin. Herra Skoraszewski kirosi — mutta mikään ei auttanut.

Hajoitettuaan helposti kahakoitsijajoukon Wittenberg jatkoi matkaa
ja pysähtyi vasta vastapäätä Ujsciea vihollisen vallien eteen, joita
kaliszilaiset puolustivat. Puolalaisten tykit alkoivat paukkua, mutta
ruotsalaiset eivät vastanneet tuleen. Savu levisi pitkinä suikaleina
läpi kirkkaan ilman, mutta savun välistä nähtiin ruotsalaisten
rykmenttien valmistautuvan peloittavan rauhallisesti taisteluun.

Korkeammille paikoille vietiin tykkejä, valleja luotiin, sanalla
sanoen, vihollinen varustautui vähääkään välittämättä puolalaisten
kuulista, jotka eivät sattuneet heihin.

Vielä kerran ajoi Stanislaw Skrzetuski kahden kaliszilaisen lippukunnan
kanssa kentälle aikoen yllättää vihollisen rohkealla hyökkäyksellä.
Mutta lippukunnat seurasivat häntä haluttomasti ja joutuivat pian
epäjärjestykseen, sillä rohkeitten rientäessä eteenpäin arat tahallaan
vitkastelivat. Kaksi Wittenbergin lähettämää ratsuväenrykmenttiä
karkoitti ne kentältä ja ajoi niitä takaa melkein leirille saakka.

Sillävälin oli hämärä jo tullut ja lopetti verettömän taistelun.

Mutta tykit jyrisivät aina yön tuloon saakka. Sitten ne vasta
vaikenivat. Silloin syntyi puolalaisten leirissä sellainen melu, että
se kuului aina Notecan rannoille saakka. Syynä oli se, että muutama
sata miestä yritti paeta pimeän tultua leiristä, mutta toiset, jotka
huomasivat mitä oli tekeillä, estivät sen. Tartuttiin miekkoihin, ja
sanat: »Kaikki tai ei kukaan!» lensivät taas suusta suuhun. Vähitellen
rupesi näyttämään yhä todenmukaisemmalta, että kaikki lähtevät
matkoihinsa. Johtajiin oltiin tyytymättömiä, ja heitä syytettiin siitä,
että he olivat lähettäneet nälkäisiä miehiä ruotsalaisten tykkejä
vastaan.

Haukuttiinpa Wittenbergiäkin, joka vastoin sotilaallisia tapoja oli
ampunut tykeillä pientä kahakkajoukkoa. »Jokainen tehköön niinkuin
parhaaksi näkee», — sanottiin, — »mutta kurja on se kansa, joka
ei uskalla asettua rinta rintaa vasten vihollisen kanssa». Toiset
paljastivat epätoivonsa: »He savuttavat meidät täältä pois, kuten ketun
luolastaan.» »Leiri on huonosti varustettu, vallit heikot, paikka
sopimaton puolustukseen.» Ja tuon tuostakin huudettiin: »Hyvät herrat,
pelastakaa henkenne!» Mutta toiset huusivat: »Pettureita! Pettureita!»

Se oli kauhea yö. Sekasorto ja hälinä kasvoi hetki hetkeltä. Käskyjä ei
toteltu. Vojevodat joutuivat ymmälle eivätkä edes yrittäneet palauttaa
järjestystä. Heidän kykenemättömyytensä samoin kuin nostoväenkin kävi
ilmi aivan selvästi. Wittenberg olisi voinut sinä yönä vallata koko
leirin peräti helposti.

Aamu valkeni.

Seuraava päivä oli pilvinen ja alakuloinen, ja sen kelmeä valo valaisi
masentuneita, valittavia, juopuneita ja suureksi osaksi petokseen
valmiita ihmisiä. Kaiken pahan lisäksi olivat ruotsalaiset yön kuluessa
kulkeneet Notecan yli Dzienbowin kohdalla ja piirittäneet puolalaisen
leirin.

Maan puolella ei ollut ensinkään valleja, ja niitä oli tehtävä nyt
kiireimmän kaupalla. Skoraszewski ja Skrzetuski pyysivät ja rukoilivat
niitä luomaan, mutta kukaan ei välittänyt mistään.

Vojevodain ja aatelisten huulilla kajahteli sana: »Neuvottelemaan!» Ja
neuvottelijoita lähetettiin. Vastaukseksi saapui ruotsalaisten puolelta
loistava lähetystö, jonka etunenässä ratsastivat Radziejowski ja
kenraali Wirtz, molemmilla vihreä oksa kädessä.

He ajoivat Posenin vojevodan asunnolle, mutta matkalla Radziejowski
pysähtyi aatelisten sankassa parvessa, nosti hattuaan, hymyili,
tervehti tuttuja ja lausui kuuluvalla äänellä:

— Arvoisat herrat, rakkaat veljet, älkää olko levottomia! Me emme ole
tulleet tänne vihollisina, Teistä itsestänne riippuu, vuodatammeko
enää yhtäkään veripisaraa. Jos te tyrannin sijaan, joka sortaa teidän
vapauttanne, jonka mielessä väikkyy absolutum dominium [ehdoton
ylivalta], joka on vienyt isänmaansa perikadon partaalle, jos te
sellaisen tyrannin sijaan tahdotte hyvän, jalosydämisen isännän ja
uljaan soturin, jonka pelkkä nimi voisi karkoittaa kaikki Puolan
viholliset, niin antautukaa hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle
Kustaan suojelukseen... Arvoisat herrat, rakkaat veljet! Minulla on
tässä mukanani kirjelmä, jossa vakuutetaan kaikki teidän oikeutenne,
teidän vapautenne ja uskontonne. Teidän pelastuksenne riippuu teistä
itsestänne... Arvoisat herrat! Ruotsin armollisin kuningas lupaa
tukahduttaa kasakkakapinan ja lopettaa sodan Liettuassa, ja hän yksin
voi sen tehdä. Armahtakaa isänmaatanne, jollette soisikaan itsellenne
armoa...

Tässä värisi petturin ääni itkusta. Aateli joutui ymmälle, mutta
Radziejowski ajoi eteenpäin kumartaen taas ympärilleen. Vihdoin hän
yhdessä Wirtzin ja koko seurueen kanssa katosi Posenin vojevodan taloon.

Aateliset tunkeutuivat niin tiukasti talon ympärille, että päitten
päällä olisi voinut kävellä. He käsittivät, että tuossa talossa
ratkaistiin ei ainoastaan heidän, vaan koko maan kohtalo. Vojevodan
punapukuisia palvelijoita tuli ulos pyytämään muutamia huomatuimpien
sukujen edustajia sisälle. Nämä tottelivat mielellään, ja muut jäivät
ulos odottamaan... Vallitsi syvä hiljaisuus... Seinän luona seisovat
kuulivat sisältä kiivasta puhetta.. Kului tunti, toinen, mutta
neuvottelua kesti yhä.

Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi auki ja herra Wladislaw Skoraszewski
syöksyi ulos.

Ympärillä olevat peräytyivät peloissaan.

Kyllä herra Skoraszewski olikin kauhistuttavan näköinen, tuo
tavallisesti niin rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, josta sanottiin,
että haavat paranivat hänen kätensä kosketuksesta. Hänen silmänsä
olivat veripunaiset, katse harhaileva, puku epäjärjestyksessä. Hän piti
kaksin käsin päästään kiinni.

— Petos! Murha! Häpeä! Nyt me olemme ruotsalaisia emmekä enää
puolalaisia! — huusi hän vihlovasti.

Ja hän hyrskähti epätoivoiseen itkuun, repi tukkaansa kuin mieletön.
Mutta ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Jonkinlainen peloittava
tunne valtasi kaikki läsnäolijat.

Yht'äkkiä Skoraszewski ojensi vartalonsa ja huusi hurjalla äänellä:

— Aseihin! Aseihin jokainen, joka Jumalaan uskoo! Aseihin!

Humaus kävi halki väkijoukon, synkkä, katkonainen humaus kuin
ensimmäinen tuulenpuuska myrskyn lähestyessä. Epäröitiin... epäröitiin.
Mutta epätoivoinen ääni, jossa oli syvä, traagillinen sointu, huusi yhä:

— Aseihin! Aseihin!

Kohta häneen liittyi vielä kaksi muuta: herra Piotr Skoraszewski ja
herra Skrzetuski... sitten kolmas Klodzinski, Posenin lippukunnan urhea
ratsumestari.

Aateliset tunkeilivat yhä taajemmin heidän ympärillään. Kuului uhkaavaa
puheensorinaa, silmät säihkyivät, posket punoittivat, miekat kalisivat.
Wladyslaw Skoraszewski sai vaivoin hillityksi hurjan epätoivonsa ja
huusi osoittaen taloa, jossa neuvottelua käytiin:

— Hyvät ystävät, tuolla he ovat myyneet isänmaansa kuin Juudas! Me emme
kuulu enää Puolaan! Sen enempää epäröimättä ovat nuo herrat tuolla
jättäneet vihollisen käsiin teidät kaikki, koko leirin sekä armeijan ja
tykit. Murskatkoon salama heidät säpäleiksi! Vielä he allekirjoittivat
omasta ja teidän puolestanne, että eroavat isänmaasta, eroavat
hallitsijasta, että koko maakunta, kaikki kaupungit, linnoitukset ja
me kaikki tulemme kuulumaan Ruotsille. Armeija voi antautua, sellaista
sattuu, mutta kuka on antanut heille oikeuden luopua isänmaasta,
kuninkaasta?! Kuka on antanut heille oikeuden lohkaista kokonaisen
maakunnan irti isänmaasta ja liittää sen vieraaseen maahan?! Kuka on
antanut heille oikeuden siirtyä toiseen kansallisuuteen ja kieltää
oman verensä. Hyvät herrat, se on petosta, murhaa, häpeällistä!...
Pelastakaa isänmaa, rakkaat veljet! Jumalan nimessä, se, joka on
aatelismies ja kunniallinen, rientäköön pelastamaan!... Uhratkaamme
henkemme ja veremme! Me emme tahdo olla ruotsalaisia, emme tahdo
olla!... Emme!... Parempi, kun ei olisi syntynyt sellaista miestä, joka
nyt vertaan säästää... Pelastakaa isänmaa!...

— Se on petosta! — huusivat kymmenet äänet. — Petosta! Surma
pettureille!

— Tänne se, joka mies on! — huusi Skrzetuski.

— Ruotsalaisia vastaan! Kuolemaan! — huusi Klodzinski.

He ryntäsivät eteenpäin läpi leirin huutaen: »Tänne, miehet! Se on
petosta!» Heihin liittyi muutamia satoja aatelisia, jotka paljastivat
miekkansa, mutta suurin osa jäi kuitenkin paikoilleen.

Neuvottelutalon ovet avautuivat taas ja ovesta astuivat ulos Posenin
vojevoda Krzysztof Opalinski, kenraali Wirtz edellisen oikealla
ja Radziejowski vasemmalla puolella. Heidän takanaan näkyi joukko
puolalaisia ylimyksiä.

Krzystof Opalinski piti kädessä pergamenttikääröä, josta riippui
sinetti. Hän piti päätään pystyssä, mutta kasvot olivat kalpeat, katse
hämärä, ja hän koetti näyttää tyytyväiseltä. Hän silmäili ympärilleen
joukkoja ja aloitti keskellä kuolonhiljaisuutta kuuluvalla, vaikka
hiukan käheällä äänellä:

— Hyvät herrat! Me olemme tänään antautuneet Ruotsin kuninkaallisen
majesteetin suojeluksen alaisiksi. Vivat Carolus Gustavus rex! Eläköön
kuningas Kaarle Kustaa!

Kukaan ei yhtynyt eläköönhuutoon. Samassa kajahti ääni joukosta:

— Veto!

Vojevoda katsoi suuntaan, josta ääni kuului, ja sanoi:

— Me emme ole nyt valtiopäivillä, eikä kenelläkään ole siis täällä
veto-oikeutta. Mutta ketä haluttaa, se asettukoon ruotsalaisten tykkien
eteen, jotka yhdessä tunnissa voisivat pommittaa meidän leirimme
raunioiksi.

Hän vaikeni, mutta kysyi hetken kuluttua:

— Kuka sanoi »veto»? Ei kuulunut vastausta.

Vojevoda rupesi taas puhumaan ja lausui yhä kuuluvammin:

— Aatelis- ja pappissäädyn kaikki oikeudet säilytetään, veroja ei
suurenneta, ja ne kannetaan entiseen tapaan... Kukaan ei tule kärsimään
vääryyttä eikä sortoa. Hänen majesteettinsa sotajoukoilla tulee olemaan
samat oikeudet kuin vakituisilla puolalaisilla kruunun sotajoukoilla...

Vojevoda pysähtyi ja kuunteli uteliaasti väkijoukon kuiskauksia,
ikäänkuin olisi tahtonut päästä selville sen mielipiteestä, mutta
jatkoi kohta taas annettuaan merkin kädellään:

— Sitäpaitsi meillä on kenraali Wittenbergin Ruotsin kuninkaan
nimessä antama lupaus, että jos koko maa seuraa meidän pelastavaa
esimerkkiämme, niin Ruotsin sotajoukot hyökkäävät Liettuaan ja
Ukrainaan eivätkä herkeä sotimasta, ennenkuin kaikki alueet ja linnat
on palautettu takaisin Puolalle. Vivat Carolus Gustavus rex!

— Vivat Carolus Gustavus rex! — huusivat sadat äänet.

— Vivat Carolus Gustavus rex! — kaikui ympäri leiriä.

Sitten Posenin vojevoda kääntyi kaikkien nähden Radziejowskin puoleen
ja syleili häntä sydämellisesti; sitten hän syleili kenraali Wirtziä.
Alkoi yleinen syleileminen. Aateliset seurasivat ylimysten esimerkkiä.
Innostus oli yleinen. Vivat-huudot kaikuivat, että ympäristö jylisi.
Sitten Posenin vojevoda puuttui vielä puheeseen pyytäen hetken
hiljaisuutta ja ilmoitti sydämellisellä äänellä:

— Hyvät herrat! Kenraali Wittenberg pyytää meitä tänään juhlaan hänen
leiriinsä, jotta me malja kädessä tekisimme veljesliiton urhoollisen
Ruotsin kansan kanssa.

— Vivat Wittenberg! Vivat! Vivat! Vivat!,

— Ja senjälkeen, — hyvät herrat, me palaamme kukin kotiimme ja
aloitamme Jumalan avulla elonkorjuun siinä uskossa, että olemme tänään
pelastaneet isänmaamme häviöstä.

— Tulevat sukupolvet tulevat tunnustamaan, että me olimme oikeassa, —
sanoi Radziejowski.

— Amen! — lopetti Posenin vojevoda. Silloin hän huomasi, että suurin
osa hänen ympärillään seisovista katseli johonkin hänen päänsä päällä.

Hän kääntyi ympäri ja näki hovinarrinsa, joka varpaillaan seisoen
ja pitäen toisella kädellään kiinni ovenpielestä kirjoitti hiilellä
neuvottelutalon oven yläpuolelle seuraavat sanat:

»Mene — Tekel — Ufarsin.» [Babylonian viimeisen kuninkaan Belsasarin
toimeenpanemissa juomingeissa ilmaantui seinälle outo kirjoitus, jota
kukaan ei osannut lukea, paitsi profeetta Daniel, joka luki sen:
mene, tekel, ufarsin — ja sanoi sen tietävän kuninkaan kuolemaa ja
valtakunnan häviötä. Suom. huom.]

Taivas peittyi pilviin, ja myrsky teki tuloaan.



YHDESTOISTA LUKU.


Podlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä
kylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs
mies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa.
Hänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-,
toinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin
mustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies
näytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut
hänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin
silmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja
hyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä,
kasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta
näkyi otsaluu.

Pojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat
niistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle,
jossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.

— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä
kahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.

Sitten hän kääntyi poikien puoleen:

— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä
korvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin
takiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa
minun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian
on vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja
nakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!

Mutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka,
alkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:

— Vaari, rupea Bohuniksi ja ryöstä Longinek.

— Herkeä jo siitä, sanon sinulle, senkin vintiö!

— Rupea Bohuniksi, vaari!

— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi
tänne!

Jaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli
kiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:

— Vaari, rupea Bohuniksi!

— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse... Olkoon
sitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista,
tämän kerran vain.

Ukko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja
päästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.

Mutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka
tällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal
Wolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.

Kädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa
vauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta
piestä kinttuihin.

Longinek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi,
Jaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle,
Bohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun alle
voihkien:

— Oh, noita poikaviikareita!... Ihan tähän läkähtyy!...

Mutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua
seisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja
hoki yhä innokkaammin:

— Vaari, rupea Bohuniksi!

Lyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen,
että se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput
toistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme
penkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:

— Vaari, sano, kuka oli urhoollisin?

— Sinä, sinä! — vastasi ukko.

— Tuleeko minusta ritari?

— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon,
että sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon
vastoinkäymisiä kokea kuin hän...

— Kerro, paljonko isä on tappanut!

— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon
niinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme
yhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni
olen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole
totinen tosi, niin...

Herra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut
kirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten
kuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista
urotöistään.

Talosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen,
joka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla
ruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias,
piteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja
katsoi niinipuuhun päin.

Se oli rouva Helena Skrzetuska, syntyään ruhtinatar Bulyhow-Kurcewicz.

Huomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän
astui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:

— Pojat, tulkaa tänne! Varmaankin olette vaarille vastukseksi!

— Eihän niistä mitään vastusta ole! Mallikelpoisesti ovat
käyttäytyneet! — vastasi herra Zagloba.

Pojat syöksyivät äidin luo, joka kysyi herra Zaglobalta:

— Tahtooko isä juoda kaljaa vai simaa?

— Päivälliseksi oli porsaanpaistia... siis mieluummin simaa.

— Lähetän tuossa paikassa. Ei ole hyvä istuskella näin kauan ulkona,
siitä voi saada kuumetta.

— Tänään on niin lämmin eikä tuule. Missä on Jan, tyttöseni?

— Hän meni aittaan.

Rouva Skrzetuska puhutteli herra Zaglobaa isäksi ja tämä häntä
tyttäreksi, vaikka he eivät olleet sukulaisia. Rouva Skrzetuskan
sukulaiset asuivat Dnieperin seuduilla, ja mitä herra Zaglobaan tulee,
niin Jumala ties mistä hän oli kotoisin, sillä milloin hän sanoi
olevansa sieltä, milloin täältä. Mutta siihen aikaan kuin Helena oli
vielä neitinä, oli herra Zagloba tehnyt hänelle suuria palveluksia ja
pelastanut hänet uhkaavista vaaroista, ja sentähden sekä Helena että
hänen miehensä kunnioittivat häntä kuin isää. Koko ympäristössä, herra
Zagloba nautti mitä suurinta kunnioitusta niin hyvin järkensä kuin
monissa sodissa osoittamansa urhoollisuuden tähden.

Hänen nimensä oli tunnettu kautta koko valtakunnan. Itse kuningas
kuunteli mielellään hänen pakinoitaan ja kokkapuheitaan, ja yleensä
hänestä puhuttiin enemmän kuin herra Jan Skrzetuskista, vaikka tämä
aikoinaan oli onnellisesti tunkeutunut piiritetystä Zbarazista kaikkien
kasakkajoukkojen lävitse.

Kohta rouva Skrzetuskan mentyä tuli palvelijapoika kantaen haarikkaa
ja lasia. Herra Zagloba kaatoi lasiin ja maisteli juotavaa sulkien
silmänsä.

— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän
itsekseen.

Ja hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää
lammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen
toisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi
iltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili
äänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.

Suuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita
vesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä.
Joskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka
kirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja
aurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun
vilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan.
Vanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia,
milloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin
sima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse
sameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin
olisivat laulaneet päivällisuneen.

— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi
herra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä
kuin leikki... Niin, niin...

Hän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo
lapset ovat niin kovasti kiusanneet minua...» ja nukahti makeasti.

Hän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja
kahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti
niinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan
Skrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin
parantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut,
vaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan
Skrzetuskin kaltainen.

— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin,
ratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.

— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen
silmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut:
Skrzetuskeja.

— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi
Stanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon
puhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee
aina kunnioituksella.

— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan
kuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä
nytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura
[tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin
murheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.

— Stanislaw tuo kauheita uutisia, — vastasi Jan. — Ruotsalaiset ovat
marssineet Suur-Puolaan ja vallanneet sen kokonaan.

Herra Zagloba hyppäsi penkiltään kuin neljäkymmentä vuotta olisi
samassa silmänräpäyksessä romahtanut hänen hartioiltaan painamasta,
avasi silmänsä selko selälleen ja haparoi vaistomaisesti miekkaa
kupeeltaan.

— Mitä nyt? — kysyi hän. — Mitä? Kokonaanko?

— Ja sen tähden, että Posenin vojevoda ja muut Ujsciessa antautuivat
vihollisen käsiin, — vastasi Stanislaw Skrzetuski.

— Herran tähden!... Mitä te puhutte!... Antautuivat?...

— Eivät ainoastaan antautuneet, vaan allekirjottivatpa vielä
sopimuksen, jonka mukaan ovat eronneet kuninkaan alamaisuudesta ja
valtakunnasta... Se on nyt Ruotsia eikä Puolaa.

— Armollinen Jumala! Onko maailman loppu tullut? Mitä olenkaan
kuullut?... Eilen me Janin kanssa juttelimme Ruotsin puolelta huhutusta
sodan uhkasta, mutta olimme molemmat varmoja, ettei siitä mitään tule
tai enintään sen verran, että kuninkaamme Jan Kasimir luopuu Ruotsin
kuninkaan arvonimestä.

— Mutta nyt se alkoikin maakunnan menetyksellä, ja millä päättynee...
Jumala ties.

— Älkää puhuko siitä enää, sillä vereni kuohuu!... Ja te olette ollut
Ujsciessa?... Ja nähnyt tuon kaiken omilla silmillänne... Se on petos,
jollaista historia ei tunne!

— Olin ja näin, ja että se oli petos, sen voitte itse päättää
kuultuanne kaiken. Joukkomme seisoivat Ujsciessa, yhteensä
viisitoistatuhatta miestä nosto- ja jalkaväkeä, ja pidimme hallussamme
Notecan rantoja. Se on kyllä totta, että vakituista sotaväkeä oli
vähän, ja te tiedätte kokeneena soturina paremmin, voiko nostoväki sitä
korvata, etenkään suur-puolalaiset, jotka ovat unohtaneet sodankäynnin.
Mutta olisipa meillä ollut vain ylipäällikkö, niin olisimme voineet
vanhaan tapaan peloittaa ja pidättää vihollista, kunnes apujoukkoja
olisi saapunut. Wittenberg oli tuskin näyttäytynyt, kun ruvettiin
hieromaan neuvotteluja — ennenkuin pisaraakaan verta oli vuodatettu.
Sitten saapui Radziejowski ja puhui asiat sellaiseen lopputulokseen
kuin äsken sanoin, nimittäin maan onnettomuudeksi ja häpeäksi,
jollaista ei vielä ole tapahtunut.

— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan
sanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?...
Suostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?...

— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat... Minä,
molemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut
teimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan.
Herra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin
leiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme
että rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä
lusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että
olisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset
soturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat
Skoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta,
ja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo
toivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista
vastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!

— Te tulette siis suoraan Ujsciesta?

— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat
levätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai
jo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.

Kaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti
synkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei
vielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin
toiseen...

— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. —
Ennen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli
meidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia,
eikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole
armollinen isänmaallemme!...

— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä
maailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa...

— Mitä aiot tehdä, Jan? — kysyi Stanislaw.

— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää
ruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan.
Muuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari
Bialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen
valtaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän
vaimoni ja lapset sinne.

— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka
Suur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli
leimahtaa näillä mailla.

— Täytyy lähettää sana aatelille, — sanoi Jan, — jotta se tietäisi
kokoontua ja varustautua puolustukseen, sillä täällä kukaan ei vielä
tiedä siitä.

Hän kääntyi herra Zagloban puoleen:

— Entä lähteekö isä meidän kanssamme vai lähdettekö saattamaan Helenaa
erämetsiin?

— Minäkö? — vastasi herra Zagloba. — Lähdenkö minä? Jos jalkani
olisivat juurtuneet maahan kiinni, niin en pääsisi lähtemään,
mutta silloinkin pyytäisin jotakuta kiskomaan ne juurineen maasta.
Minä himoitsen taas ruotsalaisen lihaa yhtä kovasti kuin susi
lampaanpaistia. Uh! Ne roistot, rosvot!... Kirput kai kiipeilevät
taas niitten kinttuja pitkin, kosk'eivät kotonaan pysy, vaan lähtevät
maleksimaan vieraille maille... Kyllä minä ne heput tunnen, sillä
Koniecpolskin armeijassa tulin tekemisiin heidän kanssaan, ja jos
herrat tahtovat tietää, kuka otti Kustaa Aadolfin vangiksi, niin
kysykää Koniecpolski-vainajalta. Enempää en kerro! Niin, kyllä minä ne
tunnen, ja ne tuntevat minut myöskin... Varmaankin ovat nuo lurjukset
saaneet kuulla, että Zagloba on jo tullut vanhaksi. Niinkö luulette?
Mutta vartokoot vain!... Kaikkivaltias Jumala! Miksi olet hävittänyt
kaikki aitaukset tämän onnettoman valtakunnan rajoilta ja päästänyt
naapurien siat tonkimaan sen kolmea parasta maakuntaa! Siinä sitä nyt
ollaan! Ja kuka on syypää? — Petturit! Rutto ei tiennyt kenen ottaa,
otti kunnialliset ja jätti petturit henkiin. Hyvä Jumala, lähetä vielä
rutto Posenin vojevodan niskaan, mutta ennen kaikkea hävittämään
Radziejowskit juurta jaksain. Ja jos sinulla on tilaa helvetissä vielä
muillekin, niin lähetä sinne sakissa kaikki ne, jotka kirjottivat
Ujscien antautumissopimuksen alle. Onko Zagloba vanhentunut? Onko hän
vanhentunut? Odotapas, Jan!... Mutta neuvotelkaamme heti, mitä on
tehtävä! Julmasti tekee mieleni hypätä ratsun selkään!

— Tietysti meidän täytyy neuvotella, minne lähdemme. Ukrainaan
hetmanien luo on vaikea päästä, sillä vihollinen on katkaissut heidän
yhteytensä valtakunnan kanssa, joten heillä on tie vapaana ainoastaan
Krimiin. Onneksi ovat tataarit nyt meidän puolellamme. Minun mielestäni
meidän pitäisi lähteä Varsovaan puolustamaan kuningastamme.

— Jos vain ennätämme, — sanoi Stanislaw. — Kuningas on tietysti koonnut
siellä joukkoja kiireimmän kautta, ja ennenkuin me olemme siellä,
saattaa hän olla jo matkalla vihollista vastaan.

— Se on mahdollista.

— Varsovaan lähdemme ja aika vauhtia, — selitti Zagloba. — Kuulkaa,
hyvät herrat... Onhan totta, että nimemme herättävät vihollisessa
pelkoa, mutta koska me kolme emme kuitenkaan saisi paljoa aikaan, niin
ehdotan: Kutsukaamme kokoon niin paljon aatelisia kuin suinkin, että
voisimme asettaa kuninkaamme käytettäväksi edes yhden lippukunnan.
He lähtevät kyllä helposti, sillä täytyisihän heidän kuitenkin
lähteä yleiseen kutsuntaan, ja me sanomme heille, että kuka lähtee
vapaaehtoisena ennen yleistä kutsuntaa, tekee suuremman palveluksen
kuninkaalle ja isänmaalle. Jota suurempi joukko, sitä enemmän saamme
aikaan, ja meidät otetaan avoimin sylin vastaan.

— Älkää ihmetelkö sanojani, hyvät herrat, — sanoi Stanislaw, — mutta
näkemästäni olen saanut sellaisen vastenmielisyyden nostoväkeä kohtaan,
että mieluummin lähden yksin kuin harjoittamattomain joukkojen kera.

— Te ette tunne aatelisia näillä mailla. Täällä et tapaa ainoatakaan,
joka ei olisi ollut sodassa. Kaikki ovat tottuneita ja hyviä sotilaita.

— Saattaa olla niin.

— Mitenkäs muuten? Mutta odottakaapas! Jan tietää, että kun minä alan
miettiä jotakin, niin monta keinoa keksin. Sentähden Vähä-Venäjän
vojevoda, ruhtinas Jeremi, luottikin minuun niin suuresti. Jan voi
todistaa, kuinka monen monituista kertaa tämä maailman suurin soturi
seurasi neuvoani, ja aina hyvällä menestyksellä.

— Mutta mitä sinä aioit sanoa, isä? Aika on vähissä, — sanoi Jan.

— Mitäkö aioin sanoa? Niin, minä aioin sanoa, että se ei puolusta
isänmaata ja kuningasta, joka pitää kiinni kuninkaan liepeistä,
vaan se, joka taistelee vihollista vastaan. Eniten voi vihollista
vahingoittaa suuren sotapäällikön palveluksessa. Miksi lähteä ehdoin
tahdoin Varsovaan, kun kuningas mahdollisesti on lähtenyt jo Krakovaan,
Lembergiin tai liettuaan? Minä ehdotan, hyvät herrat, että me heti
liittyisimme Liettuan suurhetmanin, ruhtinas Janusz Radziwillin
armeijaan. Siinä on varma mies ja hyvä soturi. Tosin häntä moititaan
ylpeäksi, mutta hän ei ainakaan antaudu ruotsalaisille. Siinä meillä
on oikea sotapäällikkö ja hetmani. Kuuma siellä varmaan tulee, sillä
joudumme tekemisiin kahden vihollisen kanssa. Silloin me tapaamme
myöskin herra Michal Wolodyjowskin, joka palvelee Liettuan armeijassa,
ja saamme taas taistella rinnakkain hänen kanssaan, kuten muinoin.
Jollei ehdotukseni ole hyvä, ottakoon ensimmäinen ruotsalainen minut
vangiksi.

— Kenties, kenties! — virkkoi Jan vilkkaasti. — Ehkä niin on paras
toimia.

— Samalla saatamme Helenan lapsineen, sillä tuleehan matkamme käymään
juuri Bialowieźin erämetsäin halki.

— Ja me saamme palvella oikeassa armeijassa eikä roskaväessä, — lisäsi
Stanislaw.

— Ja tapella saamme, eikä tarvitse valtiopäivillä suuta soittaa.

— Te näytte olevan yhtä hyvä neuvottelemaan kuin sotia käymään, —
virkkoi herra Stanislaw.

— Todellakin! — arveli Jan. — Tuo neuvo on mitä parahin! Michalin
kanssa saamme taas elää entiseen tapaan. Siellä sinä, Stanislaw, saat
tehdä tuttavuutta valtakunnan suurimman soturin ja minun ystäväni
kanssa. Menkäämme nyt Helenan luo sanomaan, että hän laittautuisi
kuntoon matkaa varten.

— Entä tietääkö hän jo sodasta? — kysyi Zagloba.

— Tietää, Stanislaw kertoi hänen kuullen siitä minulle. Kovasti hän
itkee... Mutta kun minä sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä
sotaan, vastasi hän heti: »Lähde!»

— Tahtoisin lähteä huomenna jo! — huudahti Zagloba.

— Huomenna aamulla aikaisin lähdemme, — vastasi Jan. — Sinä, Stanislaw,
olet kaiketi kovasti väsynyt matkasta, mutta saat levätä parhaasi
mukaan huomiseksi. Vaikeata on heittää kotoiset konnut, mutta
tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä minua lohduttaa on se, että vaimostani
ja lapsistani voin olla huoletta, sillä Bialowieźin erämetsät ovat
maailman lujin linnoitus. Lähtekäämme, hyvät herrat, sisälle, koska
matkalle on valmistauduttava.

He läksivät.

Herra Stanislaw, joka oli matkasta todellakin kovin väsynyt, kävi
heti illallisen syötyään nukkumaan, ja Jan ja herra Zagloba ryhtyivät
tekemään matkavalmistuksia. Kun Jan-herran talossa vallitsi aina
hyvä järjestys, voitiin vielä samana iltana lähettää tavaroita ja
palvelijoita matkalle. Seuraavana aamuna ajoivat portaitten eteen
vaunut, johon Helena ja lapset asettuivat. Herrat Stanislaw, Zagloba
ja Jan ajoivat ratsain vaunujen vieressä. Matka sujui nopeasti,
sillä kaupungeissa vaihdettiin levänneet hevoset entisten sijaan, ja
kun viisi vuorokautta oli yhtä mittaa ajettu, saavuttiin Bielskiin;
kuudentena painuttiin jo Bialowieźin erämetsäin syvyyteen.

Valtava metsä, joka siihen aikaan ulottui monen kymmenen
neliöpenikulman laajuudelle, sulki heidät heti hämärään syliinsä.

Yksikään ritari ei ollut vielä koskaan tunkeutunut näihin pimeihin
syvyyksiin, missä outo helposti olisi voinut eksyä ja harhailla
ympäri, kunnes vaipui maahan uupumuksesta tai petoeläimen saaliina.
Öisin kuului siellä metsähärkäin ja karhujen mörinä, susien ulvonta
ja ilvesten käheä kiljunta. Epävarmat tiet johtivat halki tiheikköjen
ja ryteikköjen, sivu jyrkänteitten, yli synkkien soitten ja, pitkin
peloittavien, nukkuvien järvien rantoja harvakseen oleviin kyliin,
missä asui tervanpolttajia ja metsämiehiä, joista useat eivät eläessään
olleet käyneet muualla maailmassa metsien ulkopuolella. Ainoastaan
itse Bialowieźiin johti leveämpi tie, jota pitkin kuninkaat kulkivat
metsästysmatkoillaan. Tätä tietä pitkin ajoivat Skrzetuskitkin.

Herra Stabrowski, kuninkaallinen jahtimestari, piintynyt vanhapoika,
joka alati asusti näissä metsissä kuin metsähärkä, otti tulijat
vastaan avoimin sylin. Lapset olivat tukehtua hänen suuteloihinsa.
Hänen ainoana seuranaan olivat metsänvartijat. Aatelissäätyisiä hän
ei milloinkaan tavannut, paitsi silloin kun kuningas hoveineen saapui
metsästämään.

Hän tuli huolestuneeksi saatuaan tietää uutisen sodasta, josta herra
Skrzetuski nyt vasta hänelle kertoi. Usein sattui nimittäin, että sota
raivosi maassa tai kuningas kuoli, eikä täällä tiedetty siitä mitään.
Jahtimestari vasta toi tällaisia tietoja paikkakunnalle, kun hän palasi
Liettuasta valtiovarainhoitajan luota, jolle hän oli velvollinen kerran
vuodessa tekemään tilin toimistaan.

— Ikävä teidän täällä tulee, — sanoi herra Stabrowski Helenalle, —
mutta vaarattomampi on olla täällä kuin missään muualla maailmassa.
Yksikään vihollinen ei tunkeudu näitten muurien läpi, ja jos ken
yrittäisikin, niin metsänvartijat ampuisivat koko joukon viimeiseen
mieheen saakka. Helpompi on valloittaa koko valtakunta — josta Jumala
varjelkoon — kuin meidän erämetsämme. Kaksikymmentä vuotta olen jo
täällä asunut enkä vieläkään tunne näitä metsiä kokonaan, sillä on
paikkoja, joihin ei voi päästä ja joissa vain petoeläimet asustavat...
ehkä myös pahat henget siellä majailevat, mutta niitä vastaan me
puolustaudumme kirkonkellojen soitolla. Me elämme täällä jumalista
elämää, sillä kylässä on pieni kirkko, johon Bielskin pappi saapuu
kerran vuodessa. Täällä te tulette olemaan kuin taivaan valtakunnassa,
jollei teidän vain tule ikävä. Ja polttopuista täällä ei tule ikänä
puutetta...

Herra Jan Skrzetuski oli tyytyväinen, kun oli löytänyt niin varman
piilopaikan vaimolleen. Mutta turhaan pyyteli herra Stabrowski häntä
itseään jäämään.

Miehet viipyivät siellä vain yön ja jatkoivat matkaa seuraavan aamun
alkaessa. Jahtimestari antoi heille oppaiksi metsänvartijoita, jotka
johtivat heidät pois näistä erämetsäin sokkeloista.



KAHDESTOISTA LUKU.


Kun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban
seurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin
halki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi
ilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista
minkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen
lippukuntansa kanssa Ukrainassa.

Michal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään
yhä uudestaan ja uudestaan.

— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! —
sanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!

— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat
suoraa päätä painaa kuninkaan luo... Mutta minä sanoin, että miks'emme
verestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala
suo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja
vastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi
ruotsalainen.

— Jumala varmaan johti mieleenne ajatuksen, — sanoi Wolodyjowski.

— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta
ja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota
pikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.

— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba,
— sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa
kirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa,
niin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat:
»terveydeksi!»

— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi
päivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa.
Ensimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena
kukaan ei enää epäillyt... Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä
tietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli
yleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme,
vojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin
muut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen
käskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen
pestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen
lipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo
lähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista...

— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyi
Jan.

— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen
johdollaan taistellut?

— Mitä tiedät hänen suunnitelmistaan? Onko hän kunnon mies?

— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua
suurin sotapäällikkö koko valtakunnassa... Tosin hän on äskettäin
joutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä
kahdeksaakymmentätuhatta vastaan... Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin
vojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä
joukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta
heidän kanssaan voiton kunniaa... Jumala ties, miten asian laita on...
Mutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt...
Nähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja
rahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä
tästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan
ruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan
lähtee Liivinmaalle.

— Miksi niin otaksut?

— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on
vähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.

— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet,
sillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli
jo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten
seurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin
latina.

— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, —
sanoi herra Stanislaw Skrzetuski.

Wolodyjowski alkoi udella Ujscien tapahtumia ja repi epätoivoissaan
tukkaansa.

— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli
lopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä
hän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa
Radziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa
valtiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä
mukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut
hänelle Liettuan hetmanin sauvaa... Kaikki tämä on totta, samoinkuin
sekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin
kääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa,
että pitää kerettiläiskokouksia... Mutta otan valalleni, että hän ennen
vuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen
antautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät... Me tulemme sotimaan
niinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.

— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra
Opalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa...
Ne ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja
luulevat heti olevansa viisaita... Muita moittivat, mutta kun sapeliin
on käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin
soinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei
sotilasluonto voiton.

— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä
tulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on
riittävästi, mikä on tärkeintä.

— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra
Zagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin
mieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.

— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra
Wolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut
ottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka
ei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma,
että jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua
väkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen.
Niistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista
Ujscien luona.

— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä
nyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi
ajaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä
epävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei
suinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.

— Hyvin sanottu! — huusi herra Zagloba. — Minä lähden myöskin.

— Lähtekäämme siis kaikki yhdessä, — lisäsi Stanislaw.

— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herra
Wolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.

Pari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon
laskua he olivat jo Krakinowissa.

Matkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta
laudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina
oli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin,
mutta onnettomasti, kuten tavallisesti.

— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin
suruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt
minut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.

— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, —
sillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä
olen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin
sentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni
perinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he
ovat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.

— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa
sudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa
ollut enää hampaita.

— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa,
veli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja
keneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?... Muistatko
kuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti
ikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi,
sillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä
etsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja
kavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia
vastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit
tusinoittain ostaa markkinoilta.

— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal
Wolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta
kuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis
ja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin
siihen tulla!... Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta
kartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on
matkustanut... Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken...
Karhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole
muuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun...

— Neito näkyy tarttuneen kuin oka sydämeesi, — huomautti Zagloba.

— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi,
minua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella
rakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen
kaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua
julmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat!
— Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra
Wolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä... Se kävi niin sydämelleni,
etten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.

Zagloba alkoi nauraa.

— Jumala sinua auttakoon, Michal! Koko juttu on siinä, että sinun
pitäisi löytää itsellesi vaimo, joka olisi pieni ja sievä, kuten
itsekin olet. Mutta missähän lienee se pikku peto, joka oli hovinaisena
ruhtinatar Wisniowieckalla ja jonka kanssa herra Podbipienta-vainaja —
rauha hänen sielulleen! — aikoi mennä naimisiin? Siinä oli aika sievä
ja sopiva neitonen...

— Se oli Anusia Borzobohata Krasienska, — virkkoi herra Jan Skrzetuski.
— Kaikkihan me olimme häneen rakastuneet, Michal myöskin. Jumala ties,
missä hän nyt lienee.

— Jospa hänet taas löytäisi! — huoahti herra Wolodyjowski. — Hänen
nimensä pelkkä mainitseminen lämmittää sydäntäni. Mainio tyttö! Suokoon
Jumala, että saisin hänet vielä joskus tavata!... Se oli ihanata aikaa,
joka ei koskaan enää palaja. Emmekä me myöskään saa enää sellaista
ylipäällikköä kuin ruhtinaamme Jeremi oli. Jo etukäteen tiesi, että
jokainen taistelu päättyisi voittoon. Radziwill on suuri soturi, mutta
ruhtinas Jeremille hän ei kuitenkaan vertoja vedä, eikä häntä voi
palvella samanlaisella ilolla, sillä hän ei tunne sotilaitaan kohtaan
isällistä rakkautta eikä usko kenellekään luottamustaan. Radziwill
pitää itseään jonkinlaisena monarkkina, vaikka Wisniowieckit eivät ole
vähääkään huonompia kuin Radziwillit.

— Vähätpä siitä! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Hänen käsissään on nyt
isänmaan pelastus, ja jos hän kerran on valmis sentähden uhraamaan
henkensä, niin suokoon Jumala hänelle siunauksensa.

Näin ritarit juttelivat yössä ratsastaen. Milloin he puhuivat menneistä
asioista, milloin nykyisistä raskaista ajoista, jolloin valtakunnan
täytyi taistella yht'aikaa kolmea vihollista vastaan.

Sitten he lukivat iltarukouksensa, minkä jälkeen uni alkoi heitä
ahdistella, ja he rupesivat nyyköttäen torkkumaan satuloissaan.

Yö oli kaunis, lämmin, tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Ajaen
jalka jalalta ritarit nukkuivat hyvänlaisesti aina aamun valkenemiseen
saakka. Ensimmäisenä heräsi Michal.

— Hyvät herrat, silmät auki! Kiejdany näkyy jo! — huusi hän.

— Hä? Mitä? — turahti Zagloba. — Kiejdany? Missä?

— Tuolla. Tornit näkyvät.

— Komea kaupunki, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski.

— Hyvin komea, — vahvisti Wolodyjowski. He lähestyivät jo esikaupungin
ensimmäisiä rakennuksia.

Tuli yhä valoisampi, ja aurinko alkoi nousta. Ritarit katselivat
uteliaina outoa kaupunkia herra Wolodyjowskin selittäessä:

— Tämä on Juutalaiskatu, ja tämän varrella asuvat kaikki ne
juutalaiset, joilla on oikeus asua täällä. Tämä ulottuu aina
torille saakka. Ohoo! Ihmiset alkavat jo herätä ja pistäytyä ulos
huoneistaan. Katsos vain, kuinka paljon hevosia on pajan pihamaalla,
eikä hevosmiehillä ole Radziwillien värejä. Täällä mahtaa olla jokin
kokous. Yleensä on Kiejdanyssa aina paljon aatelisia ja ylhäisiä,
ja toisinaan saapuu vieraita ulkomailta saakka, sillä Kiejdany on
Samogitian kerettiläisten pääkaupunki, jossa nämä Radziwillien turvissa
harjoittavat jumalattomia töitään. — Kas tuossa on tori! Ja minkälainen
kello raatihuoneen tornissa! Sellaista ei ole edes Danzigissa. Mutta
tuo nelitorninen rakennus, jota te pidätte meidän kirkkonamme — se on
itse paholaisen temppeli, ja tuo on luterilainen kirkko. Te luulette
kai, että porvarit täällä ovat puolalaisia tai liettualaisia — ei
suinkaan! Saksalaisia ja skottilaisia ovat, etupäässä skottilaisia.
Nämä ovat erinomaista jalkaväkeä ja käyttävät taitavasti pertuskoitaan.
Ruhtinaalla on kokonainen rykmentti skottilaisia. Hyväinen aika, kuinka
torilla on paljon vaunuja! Varmasti täällä on jokin kokous. Majataloa
täällä ei ole, vaan asetutaan tuttujen luo tai linnaan, jossa on
pitkä sivurakennus yksinomaan vieraita varten. Ruhtinas ottaa siellä
ystävällisesti vastaan vieraita ja pitää luonaan vaikka kokonaisen
vuoden. Onpa siellä sellaisia, jotka siellä ikänsä asuvat.

— Ihmettelen, ettei salama ole hävittänyt tuota paholaisen temppeliä, —
tiuskaisi Zagloba.

— Entä mikä mahdoton vaja tuo on? — kysyi Jan Skrzetuski.

— Se on ruhtinaan perustama paperitehdas, ja sen vieressä on
kirjapaino, jossa painetaan kerettiläisten kirjoja.

— Hyi! — sylkäisi herra Zagloba. — Syököön rutto tämän kaupungin, jossa
täytyy hengittää kerettiläisilmaa. Lucifer sopisi tänne hallitsijaksi
yhtä hyvin kuin Radziwill.

— Hyvät herrat! — vastasi Wolodyjowski. — Älkää soimatko Radziwillia.
Ehkä isänmaa saa pelastuksestaan vielä kiittää häntä...

Ja he ajoivat eteenpäin ääneti katsellen ympärilleen ja ihmetellen
hyvää järjestystä. Kadut olivat oikein kivetyt, mikä oli siihen aikaan
harvinaista.

Torin takana Linnankadun toisessa päässä kohosi kukkulalla
Janusz-ruhtinaan hiljakkoin rakentama komea linna, joka tosin oli
linnoittamaton, vaikka olikin paljon laajempi kuin moni linna.
Päärakennuksen kumpaankin päähän liittyi suorakulmaisesti matalampi
kylkirakennus, ja näiden väliin jäi pihamaa, jonka edessä oli rautainen
aita. Keskellä aitaa oli korkea kivinen portti ja portissa sekä
Radziwillien että Kiejdanyn kaupungin vaakunat. Portin luona seisoi
päävahti enemmän paraatin kuin puolustuksen vuoksi.

Oli varhainen aamu, mutta linnan pihalla oli jo liikettä.
Päärakennuksen edessä harjoitteli sinipukuinen rakuunarykmentti,
jolla oli ruotsalaiset kypärät. Pitkät rivit sotilaita seisoivat
parast’aikaa paljastetuin miekoin, sillä ratsastava upseeri puhui
sotamiehille jotakin. Etäämpänä seinäin vierustoilla seisoi joutilasta
palvelusväkeä, joka töllisteli rakuunoita.

— Hyväinen aika! — huusi herra Wolodyjowski. — Sehän on Charlamp, joka
tuolla harjoittelee rakuunoita.

— Kuka? — virkkoi siihen Zagloba. — Sekö, jonka kanssa sinä olit joutua
kaksintaisteluun kuninkaanvaalien aikana Lipkowissa?

— Sama. Mutta nyt me olemme hyviä ystäviä.

- Se on totta! — sanoi herra Zagloba. — Minä tunnen hänet nenästä, joka
pistää esiin kypärän alta. Onpa onneksi hänelle, etteivät kypäränaamiot
ole enää muodissa, sillä hän ei mahtuisi sellaiseen nenineen.

Sillävälin oli herra Charlamp tuntenut Wolodyjowskin ja ajoi täyttä
vauhtia hänen luokseen.

— Mitä sinulle kuuluu, Michal? — huusi hän.

— Hyvä oli, että tulit!

— Ja vielä parempi, että heti tapasin sinut. Tämä on herra Zagloba,
johon taisit tutustua Lipkowissa, ja nämä herrat Skrzetuskit, Jan,
kuninkaallisen husaarirykmentin ratsumestari, Zbarazin sankari..

— Kautta Jumalani! Näenpä siis edessäni Puolan ensimmäisen ritarin! —
huudahti herra Charlamp.

— Kunniaa!

— Ja tässä on Stanislaw, kaliszilaisen lippukunnan ratsumestari, —
jatkoi herra Wolodyjowski. — Hän tulee suoraan Ujsciesta.

— Vai Ujsciesta?... Te olette siis omin silmin nähnyt sen sanomattoman
häpeän?... Kyllä me tiedämme jo, mitä siellä on tapahtunut.

— Juuri siksi saavuinkin tänne, ettei täällä vain mitään sellaista
tapahtuisi.

— Olkaa huoletta. Radziwill ei ole mikään Opalinski...

— Samaa vakuutimme eilen Upitassa.

— Lausun teidät tervetulleiksi sekä ruhtinaan että omasta puolestani.
Ruhtinas tulee varmasti hyvin iloiseksi saadessaan nähdä tuollaisia
ritareita, sillä sellaisia miehiä hän juuri tarvitsee. Pyydän ajamaan
asekartanolle, jossa minä asun. Varmaankin tahdotte siistiä itsenne
matkan jälkeen ja syödä jotakin. Minä lähden kanssanne, koska harjoitus
on tällä kertaa lopussa.

Sen sanottuaan herra Charlamp ajoi rakuunoittensa luo ja komensi:

— Käännös vasempaan — päin!

Hevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui
kahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle
päin.

— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä
katseli rakuunarykmentin lähtöä.

Kun Charlamp oli lähettänyt rakuunansa pois, hän ajoi taas ritarien luo.

— Olkaa hyvä!... Asekartano on tuolla linnan takana.

Puolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa
ääressä jutellen uudesta sodasta.

— No, mitä teille tänne kuuluu? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat
ja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa
ainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo
mielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja
hyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen.
Kerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin
huoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia
Harasimowiczin kanssa.

— Kuka se Harasimowicz on? — kysyi herra Wolodyjowski.

— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten,
mutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän
on ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun
mielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota
ruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä
lentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja
vaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan
kahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin
silloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.

— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä
käsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee
vielä vuotamaan... Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista
sotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne,
jotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.

— Entä onko ruhtinaan serkku, ruhtinas Boguslaw täällä? — kysyi herra
Wolodyjowski.

— On kyllä. Tänään odotetaan vielä suuria vieraita, koska yläkerran
vierashuoneita siivotaan. Illalla pitäisi linnassa olla pidot.
Luulenpa, Michal, ettet sinä tänään pääse ruhtinaan puheille.

— Hän itse käski minua tulemaan.

— Mitäpä siitä... Paljon on hänellä nyt työtä. Sitäpaitsi... en tiedä,
voinko herroille sanoa... mutta kohtahan siitä kuitenkin kaikki
puhuvat... Täällä on suuria asioita menossa...

— Mitä? Mitä asioita? — kysyi Zagloba.

— Pari päivää sitten saapui tänne herra Judycki, maltalaisritari, josta
varmaan olette kuulleet...

— Tietysti! — huudahti Jan Skrzetuski. - Hänhän on kuuluisa ritari!

— Heti hänen jälkeensä saapui sotahetmani Gosiewski. Meitä ihmetytti
kovasti, sillä onhan yleisesti tunnettua, että sotahetmani ja meidän
ruhtinaamme ovat vihamiehiä. Useat iloitsivat luullen, että he ovat
keskenään sopineet, mihin Ruotsin sota olisi vaikuttanut. Niin minäkin
luulin. Mutta illalla he pitivät kolmeen mieheen kokouksen lukittujen
ovien takana. Kukaan ei voinut kuulla, mitä he puhuivat. Herra Krepstul
kertoi kyllä heidän puhuneen kovin kovalla äänellä ja sotahetmanin
huutaneenkin. Sitten ruhtinas itse saattoi heidät makuuhuoneisiin, ja
yöllä, ajatelkaas! (tässä herra Charlamp hiljensi ääntään) — käski
panna vahteja kummankin oven taakse.

Herra Wolodyjowski syöksyi pystyyn.

— Se ei ole mahdollista!

— Se on ihan totta... Kummankin oven takana on nyt asestettuja
skottilaisia vahteja, joita kuoleman uhalla on kielletty päästämästä
ketään ulos tai sisälle.

Ritarit katsoivat kummastellen toisiinsa, ja herra Charlamp, joka oli
yhtä hämmästynyt kuin muutkin, tuijotti suurin silmin heihin, ikäänkuin
hän olisi heiltä odottanut ratkaisua arvoitukseen.

— Tämä merkitsee, että valtiovarainhoitaja on vangittu... Suurhetmani
on vanginnut sotahetmanin... — virkkoi Zagloba. — Mitä se merkitsee?

— Sitä en tiedä. Ja Judycki... tuo urhea ritari!

- Eivätkö ruhtinaan upseerit ole keskustelleet asiasta ja arvanneet
syytä? Etkö ole kuullut?

— Vielä viime yönä kysyin Harasimowiczilta asiasta.

- No mitä hän sanoi? — uteli Zagloba.

— Hän ei tahtonut puhua koko asiasta. Pani vain sormen suulleen ja
sanoi: »He ovat pettureita!»

— Pettureita?... Pettureita?... — huusi herra Wolodyjowski pidellen
päätään. — Valtiovarainhoitaja Gosiewski ei ole mikään petturi enemmän
kuin herra Judyckikaan. He ovat koko valtakunnassa tunnetut rehellisinä
ja isänmaataan rakastavina miehinä.

— Nykyään on vaikeata luottaa ihmisiin, — puuttui Stanislaw Skrzetuski
synkästi puheeseen. — Menettelihän Krzysztof Opalinski kuin Cato
ainakin. Ja eikö juuri hän ollut syyttänyt muita petoksesta ja
omanvoitonpyynnistä?... Ja kun tuli kysymykseen näyttää jotakin,
oli hän ensimmäisenä valmis pettämään ja vetämään päällepäätteeksi
kokonaisen maakunnan mukaansa petokseen.

— Mutta minä panen pääni pantiksi valtiovarainhoitajan ja herra
Judyckin puolesta! - huusi Wolodyjowski.

— Älä pane päätäsi kenenkään puolesta, Michal, — sanoi siihen Zagloba.
— Ei suinkaan heitä ole syyttä vangittu. Ehkä he ovat sekaantuneet
joihinkin neuvotteluihin, sillä muuta mahdollisuutta ei ole... Ja
kuinkas muuten?... Ruhtinas varustautuu sotaan, ja jokainen apu on
hänelle tarpeen... Kenet silloin voisi vangita, jollei sellaiset, jotka
asettuvat hänen tielleen.

— Se on ihmeellistä... se menee yli ymmärryksen, — sanoi Charlamp, —
sillä lukuunottamatta sitä, että he ovat ylimyksiä, on heidät vangittu
ilman tuomiota, ilman valtiopäiväin suostumusta, mihin kuninkaallakaan
ei ole oikeutta.

— Näyttää siltä, kuin ruhtinas tahtoisi ottaa meillä käytäntöön
roomalaisia tapoja, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — ja ruveta
diktaattoriksi niin kauan kuin sotaa kestää.

— Ruvetkoon kernaasti minun puolestani vaikka diktaattoriksi, kunhan
vain antaa ruotsalaisille selkään, — vastasi Zagloba. — Minä olen
ensimmäisenä valmis antamaan hänelle ääneni diktaattorin valtaan.

Jan Skrzetuski istui ajatuksiinsa vaipuneena hetken ja virkkoi sitten:

— Kunhan hän vain ei haluaisi päästä protektoriksi, kuten
englantilainen Cromwell, joka julkesi nostaa jumalattoman kätensä omaa
hallitsijaansa vastaan.

— Pyh, Cromwell! Cromwell oli kerettiläinen! — huusi Zagloba.

— Entä ruhtinas, meidän vojevodamme? — kysyi Jan Skrzetuski vakavasti.

Kaikki vaikenivat ja näyttivät pelokkaasti katselevan pimeään
tulevaisuuteen, mutta herra Charlamp suuttui ja sanoi:

— Minä olen palvellut ruhtinasta pienestä pitäen, tunnen hänet paremmin
kuin yksikään teistä ja minä sekä kunnioitan että rakastan häntä...
Sentähden pyydän, että te ette vertaisi häntä Cromwelliin, muuten minun
täytyy sanoa herroille jotakin, jota minun isäntänä ei tulisi tehdä.

Ja herra Charlamp alkoi kiivaasti kiertää viiksiään ja mulkoilla
silmäkulmain alta Jan Skrzetuskiin. Kun herra Wolodyjowski huomasi sen,
alkoi hän puolestaan tuimasti katsoa herra Charlampiin, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa:

— Yritäpäs vain!

Viiksikäs Charlamp lauhtui heti, sillä hän tunsi syvää kunnioitusta
Wolodyjowskia kohtaan, ja sitäpaitsi olisi vaarallista joutua hänen
vihoihinsa. Hän jatkoi paljon sävyisämmällä äänellä:

— Ruhtinas on kalvinilainen, mutta hän ei ole koskaan rikkonut oikeata
uskoa vastaan luopumalla siitä, sillä hän on syntyään kalvinilainen.
Hänestä ei tule milloinkaan Cromwellia eikä Opalinskia eikä
Radziejowskia. Hän ei ole niitä miehiä!

— Vaikkapa hän olisi itse sarvipäinen paholainen, — sanoi herra
Zagloba, — niin sitä parempi, sillä silloinpa hänellä on millä puskea
ruotsalaisia.

— Että valtiovarainhoitaja Gosiewski ja herra Judycki ovat vangitut!...
hm! — murahti Wolodyjowski ravistaen päätään. — Kylläpä ruhtinas
saattaakin olla epäystävällinen vierailleen!

— Kuinka niin, Michal? — sanoi siihen Charlamp. — Hän on nykyään
ystävällisempi kuin milloinkaan... Hän on ollut meille kuin isä. Ennen
hänen eteensä astuessa pelkäsi enemmän kuin jos kuninkaan eteen olisi
astunut. Mutta nykyään hän liikkuu joka päivä sotilaitten keskuudessa
jutellen ja kysellen perheasioista ja onko mahdollisesti mitään
valittamista. Hän, joka ei pidä edes valtakunnan suurimpia ylimyksiä
vertaisinaan, käveli eilen, ei, tänään se oli, käsi kädessä nuoren
Kmicicin kanssa. Me emme olleet uskoa silmiämme, sillä vaikka Kmicic
onkin jalosukuinen, on hän vielä nulikka...

— Onko Kmicic ollut jo kauan täällä? — kysyi Wolodyjowski.

— Nyt paraikaa ei hän ole täällä, sillä eilen hän läksi Czejkiszekiin
noutamaan muuatta jalkaväenrykmenttiä. Muuten, kukaan ei ole nykyään
ruhtinaan suosiossa siinä määrässä kuin Kmicic. Kun hän lähti, seisoi
ruhtinas jonkin aikaa katsellen hänen jälkeensä ja sanoi: »Tuo mies
se pystyy vaikka mihin ja pitäisi vaikka pirua hännästä kiinni, jos
käskisin.» Sen kuulimme omin korvin. Totta puhuen, Kmicic on luonut
lippukunnan, jollaista ei ole koko armeijassa.

Puhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin
neljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet,
viikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi
syvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas
vääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi
hätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:

— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!... Ahaa, herra eversti,
armollisin palvelijanne!

— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?

— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan
palvelustani ja kysymään, keitä he ovat.

— Tokkohan he teille tulivat, herra Harasimowicz?

— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut...
Mutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin
lausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!

— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on
arvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.

— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp,
en väitä sitä vastaan... Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut
kuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan,
herra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes
alistaarosta.

— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen
tulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja
merkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne
mahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen
serkkunsa Stanislaw.

— Hyvä Jumala, mitä kuulen! — huudahti Harasimowicz.

— Tämä on herra Zagloba.

— Hyvä Jumala, mitä kuulen!...

— Jos te menette noin pyörälle päästänne kuultuanne minun nimeni,
— sanoi Zagloba, — niin voitte kuvitella, miten vihollisen käy
taistelutanterella.

— Ja tämä on eversti Wolodyjowski, — lopetti Charlamp esittelyn.

— Mainehikas miekkailija ja sitäpaitsi radzivillilainen, — sanoi
Harasimowicz kumartaen. — Ruhtinas on uponnut töihinsä ihan korvia
myöten, mutta sen verran on hänellä aina aikaa, että itse lausuu
tällaiset vieraat tervetulleiksi... Mutta sitä ennen, millä saan
palvella teitä, hyvät herrat? Koko linna ja viinikellari ovat arvoisain
vieraitten käytettävissä.

— Olemme kuulleet puhuttavan siitä erinomaisesta kiejdanylaisesta
simasta, — ehätti Zagloba.

— Aivan oikein! — vastasi Harasimowicz. — Kiejdanyn sima on
erinomaista, vallan erinomaista! Lähetän heti sitä maistettavaksi.
Toivon, että herrat viipyvät täällä kauan.

— Olemme tulleet tänne seisoaksemme uskollisesti ruhtinaan rinnalla, —
vastasi Stanislaw.

— Jalo tarkoitus, jalo tarkoitus, etenkin kun raskaat ajat ovat tulossa.

Tämän sanoessaan Harasimowicz kutistui kokoon ja tuli kuin kyynärää
lyhyemmäksi.

— Mitä uutta? — kysyi herra Charlamp. — Mitä uutta?

— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla
saapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut
Wittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu,
koko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset
ovat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen
sen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset
kaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja
aikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti
ovat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on
näinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa
pyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki
mielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen... Meidän herramme
ja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt... Hän on syypää
kaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!

— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun
se pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte
onnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?

Harasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti
kohotettuna:

— Kaikki on menetetty, iäksi... Kolmea sotaa ei valtakunta kestä
yht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto,
tapahtukoon Jumalan tahto!... Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa
Liettuan...

Tuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta
niin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti
synkissä mietteissään.

— Tässä voi tulla hulluksi! — huudahti Wolodyjowski vihdoin.

— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme
mahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja
epätoivo silloin karisevat.

- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli
silloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.

— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä
yhteenkään! — valitti Stanislaw.

— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. —
Huono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia
aikoja!

— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoi
Stanislaw.

— Kunpa tuon ruhtinaan saisi jo nähdä! — murahti Zagloba.

Hänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli
herra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään,
että ruhtinas tahtoo tavata herroja.

Ritarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti
Harasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan
yli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin
keskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita
Zabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla
kuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno
palaa!... Varsova on valloitettu!... Ei ole vielä valloitettu!...
Ruotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.

Ritarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla
väkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal!
Miten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita
Harasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta
keskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan
päärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan
janitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.

Eteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla,
tungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja
Judyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja
herättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin;
toiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen
tarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta
suusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin
audienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten
tuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin
sinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään.
Heidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa
oli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi
puettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen
yläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla
reunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt,
mutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe
kokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle
ovelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.

Kotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä
luokseen.

Kaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen,
valoisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla
nahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien
peittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen
pukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin
vanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen
silloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa,
etteivät heti huomanneet tulijoita.

Vanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen,
hartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka
rintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla
kasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja
valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset
antoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa
jännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi
tajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä
sotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!

Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä,
kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle
ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui
Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja
Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat
maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian
ahtaiksi.

Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja
ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas
Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten
kuuluvasti:

— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.

— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta
mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.

— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat
vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!

— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]

— Adieu.

Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari
poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien
puoleen.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän
matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita.
Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala
juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit.
Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.

— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.

— Te olette kai staarosta... suokaa anteeksi, olin unohtanut..

— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.

— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö
teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt
Zbarazin luona?

— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.

— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte,
mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis
kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen... ei, mitä minä sanoinkaan,
eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan
nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!...
Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä
helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta... samoin kuin ei
teitäkään, eversti Wolodyjowski.

— En ole ansainnut vielä...

— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn
tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien
teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata,
jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa,
mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei
koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen
johdollaan palveluksia isänmaalle.

— Teidän ylhäisyytenne... — änkytti Michal herra hämillään.

— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän,
mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka
niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien
käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala
todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan
Skrzetuski tai Zagloba...

— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli
jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.

— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu,
että Zagloba on jo ikämies.

— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun
hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli
minusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin
latinasta.

Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli,
sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei
ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri,
mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi
Zaglobaa.

— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette Liettuasta?

— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.

— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille,
sillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan
kiittämättömyydellä... Totisesti, jos minä antaisin teillekin
ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on
meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä
kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä
saakoot myös niittää... Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus...
Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme
päätä Zbarazin luona?

— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba.
— Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä
päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä
urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta
kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen
teki eräs toinen.

Ruhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:

— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on palkittu?

— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, —
vastasi Zagloba.

— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos...
Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän
velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä
pelkkiin lupauksiin.

— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski
innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet
tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa... Vihollinen on astunut
isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän
sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa
omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja
petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me
tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja
kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot
odota, vaan tuho ja tappio... Sentähden olemme tulleet tarjoamaan
palvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme
taistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi
ruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka
lähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy
kostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme
liikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti... En
tahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt
levätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana
luokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon
naisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa
talossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!... Herra
Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa
vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat...
Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän
tarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä
ruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen.
Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se
luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä,
katosi kokonaan.

— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw
Skrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.

— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. —
Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?... Kun se
leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että
ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko
valtakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle
istuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia
nuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää
virkatuolin hyväilystä... Michal, sinun kävi hyvin!... Näkyypä olevan
niin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa
kullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes
romua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal!
Hämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.

— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä
sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut
vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa
armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.

— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille
haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi
keksiä.

— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on
suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.

He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia
ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön
ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa
portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.

— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra
Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain
aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa
lähestyy meitä valkoinen olento...

— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen
toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski.
— Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon
arkkidiakoni.

— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?

— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.

— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba
iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko... Muistelenpa
nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin
aatelisneitoseen!

Jonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia
sotilaita.

— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski.
— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!...

Rummut alkoivat päristä.

— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.

Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa,
joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata,
ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä,
ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille
saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt,
mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt
viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan
vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska
hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen
ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he
niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.

— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.

— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.

Vaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan
päärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.

Wolodyjowski tunsi heidän upseerinsa.

— Tokarzewicz! — huusi hän. — Hyvää päivää!

— Päivää, herra eversti!

— Mitä miehiä te tänne toitte?

— Ruotsalaisia ovat.

— Ruotsalaisia?

— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja laihempi
on Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.

— Duderhoff? — huusi Zagloba.

— Mitä ne täällä tekevät?! — kysyi herra Wolodyjowski.

— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä
tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä
Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän
ensin Liivinmaahan.

— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat
Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat
jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä
hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä
teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota.
Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!

— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.

— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!
Ruotsalaisia vastaan!

Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia
aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi
huutaa:

— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se
sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman
hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein.
Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti
ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut
kananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa
teidän kaltaisistanne ritareista.

— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen
suurempaa!... Kuulkaa, mitä hän puhuu!

— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli
levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä
pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen,
kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä
tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden
jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät,
minkälaista jälkeä käteni tekee...

— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.

— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.

Mutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.

— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, —
koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.

Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui
kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.

— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut
jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen
tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne
vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki
kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo,
se ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen
rakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun,
niin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille!
Vannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen
on ajettu maasta pois!...

— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme
minne ruhtinaamme meidät vie!

— Hyvät herrat!... Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka
kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien
kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään
ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin,
on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit
eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!

— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.

— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja
rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme,
hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle
huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!

Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan
väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle,
puhkesi kaikkien suusta:

— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!

Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja
hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff.
Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä
hajaantumaan.

— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut
helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne
kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja
sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?

— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien
puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme
valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.

— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa!
Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne
perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee
isänmaalle karhunpalveluksen.

— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!

— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee
hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä.
Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.

— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.

— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole
täällä mitään tekemistä.

Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen,
jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli
ensimmäisenä.

Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli
ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.

— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka
leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.

— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies... se kuuluisa Zagloba, —
vastasi Wendenin vojevoda.

— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa
asioihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin
tämän korvaan.

Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta
kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille
hän sanoi:

— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi
isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit
matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme.
Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä
palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia
vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?

— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — Kautta
Jumalani, se on hän!

— Kuka hän?

— Neiti Billewicz.

— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?...

— Se... Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!

— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.

Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies,
jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään
Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.

Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti
ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja
jaloja piirteitä sanoen:

— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno
hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta
sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa,
onko se tykki vai nainen.

— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? —
kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.

— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen
miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta.
Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja
palvelija.



KOLMASTOISTA LUKU.


Sinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla.
Hän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa,
jotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat
käskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten
johtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui
ruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään
seuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan
monilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja
rahakirstuja.

Harasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin Podlahiassa,
koska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa olevia varoja
Kiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin muonakuormasto
varustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata sotajoukkoa.

Levisi huhu, että sotahetmani Gosiewski oli vangittu siksi, ettei hän
suostunut yhdistämään joukkojaan Radziwillin joukkoihin, minkä kautta
koko sotaretki olisi tullut vaaranalaiseksi. Lähtövalmistukset, kuten
tykkien jyrinä, kun niitä vedettiin ulos linnan asekartanosta, ja tuo
ennen sotaretkelle lähtöä niin tavallinen sekamelska, saivat kuitenkin
herra Gosiewskin ja maltalaisritari Judyckin vangitsemisen unohduksiin.

Aateliset, jotka söivät päivällistä kylkirakennuksen isoissa saleissa,
eivät puhuneet mistään muusta kuin sodasta, Vilnon palosta, Varsovan
uutisista ja ruotsalaisista, joille kaikki olivat katkeroituneita
kavalan hyökkäyksen tähden naapurin kimppuun vastoin rauhansopimusta.
Sanomat heidän nopeasta edistymisestään, Ujscien antautumisesta,
Suur-Puolan valtauksesta, Masovian ja Varsovan välttämättömästä
antautumisesta eivät herättäneet pelkoa, vaan päinvastoin kohottivat
sotaista innostusta, Ruotsalaisten menestymisen syytä pidettiin näet
päivänselvänä: he eivät olleet vielä kertaakaan kohdanneet kunnollista
armeijaa eikä todellista ylipäällikköä. Radziwill oli ensimmäinen
ammattisoturi, jonka kanssa he tulisivat voimiaan mittelemään, ja
aateliset tunsivat häntä kohtaan horjumatonta luottamusta. Sitäpaitsi
everstit vakuuttivat, että he tulisivat lyömään ruotsalaiset avoimessa
taistelussa.

— Kyllä se niin on! — selitti herra Michal Stankiewicz, vanha ja
kokenut sotilas. — Minä muistan hyvin entiset sodat ja tiedän, että
ruotsalaiset ovat aina puolustautuneet linnoituksissa tai vallien
takana eivätkä koskaan uskaltaneet avoimeen taisteluun, ja jos he
ovatkin sen tehneet, niin he ovat saaneet aika opetuksen. Voitto ei
ole antanut Suur-Puolaa heidän haltuunsa, vaan petos ja nostoväen
kelvottomuus.

— Juuri niin! — kannatti herra Zagloba. — He ovat heikkorakenteista
kansaa, sillä heidän maansa on kovin hedelmätöntä, mistä johtuu,
että leipää ei ole. Sentähden he jauhavat puitten käpyjä jauhoiksi
ja leipovat siitä pihkalle haisevia hiilikoita. Toiset kuljeskelevat
rantoja pitkin ja syövät mitä laineet sattuvat tuomaan rantaan.
Nälkäistä roskaväkeä he ovat, ja sentähden maailmassa ei olekaan
toista kansaa, joka olisi heitä ahnaampi toisen omaisuuteen nähden.
Tataareillakin on edes hevosenlihaa tarpeeksi, mutta ruotsalaiset eivät
näe lihaa joskus vuosikauteen ja kuolisivat varmasti nälkään, jollei
meri soisi heille antimiaan. Entä milloinka te, herra Stankiewicz,
olette tehnyt tuttavuutta ruotsalaisten kanssa?

— Nykyisen hetmanin isän, Krzysztof-ruhtinaan aikana.

— Minä herra Koniecpolskin, nykyisen lipunkantajan isän aikana. Kyllä
me annoimme Kustaa Aadolfille Preussissa oikein miehen kädestä ja
otimme vahvasti vankeja. Siellä minä tulin tuntemaan heidät ja kaikki
heidän metkunsa. Meidän miehemme tekivät heistä pientä pilaa. Kuten
herrat kaiketi tietävät, niin ruotsalaiset, jotka alinomaa kahlata
lotistavat vedessä ja hankkivat ravintonsa merestä, ovat uimareina
kerrassaan exquisitissimi [erinomaisia]. Me käskimme heitä näyttämään
taitoaan, ja mitä arvelette: kun heitit lurjuksen avantoon, niin se
toisesta sukelsi esiin — elävä silli kuonossa.

— Hyväinen aika, mitä te sanotte?!

— Luhistukoon ruumiini tähän paikkaan, jollen nähnyt omin silmin
sellaista ainakin sata kertaa, Muistanpa senkin, kuinka he kiskoivat
nahkoihinsa preussilaista limppua niin navakasti, etteivät sitten
raskineet kotiinsa lähteä. Herra Stankiewicz sanoo aivan oikein, ettei
heistä ole sotilaiksi. Heidän jalkaväkensä vielä menee mukiin, mutta
ratsuväki — Herra varjelkoon! Heillä ei ole hevosia isänmaassaan,
eivätkä he voi siis nuorena totutella ratsastamaan.

Päivällisen jälkeen ruhtinas kutsui everstit vuoron perään luokseen. He
ihmettelivät jonkinverran sitä, että ruhtinas kutsui yhden kerrallaan,
mutta mieluista oli se ihmettely, kun he palasivat kukin jokin lahja
kädessä. Ruhtinas puolestaan vaati vain uskollisuutta ja luottamusta.
Hetmani kyseli myöskin innokkaasti, oliko herra Kmicic saapunut, ja
käski heti ilmoittamaan, kun hän tulee.

Kmicic saapuikin, mutta vasta myöhään illalla, kun vieraat jo alkoivat
kokoontua kirkkaasti valaistuihin saleihin. Asekartanossa hän tapasi
herra Wolodyjowskin ja tutustui tämän seuralaisiin.

— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat kumppaninne!
— huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On kuin veljen olisin
tavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en osaa teeskennellä.
Tosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti, mutta sitten
nostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda. Kaikkien
kuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin
ristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi
enemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus,
ja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.

— Rauhoittukaa!

— Menisin vaikka tuleen teidän tähtenne! Ken ei usko, astukoon esiin!

Kmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt
vastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia.
Zagloba vain virkkoi:

— Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta
sanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.

— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi.
Silmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo
loukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina
sotureina... Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän
ystävyytenne.

— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen kyllyydestä suu
puhuu.

— Syleilkäämme! — huudahti herra Zagloba.

— Sanottu ja tehty!

He syleilivät toisiaan.

— Nyt pitäisi saada ryypyt päälle!... — sanoi Kmicic.

— Siihen ei minua tarvitse kahta kertaa kehoittaa! — vastasi Zagloba
kuin kaiku.

— Pujahtakaamme aikaisemmin pois ruhtinaan pidoista tänne. Kyllä minä
pidän huolta, että saamme juotavaa.

Michal-herra alkoi innokkaasti nyhtää viiksiään.

»Luulenpa, ettet niinkään hevillä sieltä pois pujahda, jahka näet kuka
siellä on...» — ajatteli hän itsekseen silmäillen Kmiciciä.

Ja hän oli jo avaamaisillaan suunsa ilmoittaakseen Kmicicille Oleńkan
tulosta, mutta pidättäytyi siitä samassa ja kysyi:

— Missä lippukuntanne on?

— Täällä. Lähtökunnossa. Harasimowicz toi minulle ruhtinaan käskyn,
että puolenyön aikaan pitäisi noustaman hevosille. En ymmärrä, mitä se
merkitsee. Jotkut muutkin upseerit ovat saaneet samanlaisen käskyn.
Koko ulkomaalainen jalkaväki myöskin.

— Ehkä osa joukoista lähtee yöllä, osa huomenna, — arveli Jan
Skrzetuski.

— Joka tapauksessa juomme vähäisen. Lähteköön lippukuntani edellä...
Kyllä minä sen pian saavutan.

Samassa Harasimowicz astui sisään.

— Arvoisa herra Andrzej Kmicic! — huusi hän kumarrellen ovessa.

— Tässä olen! Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.

— Ruhtinaan luo! Ruhtinaan luo!

— Kohta, kunhan ensin pukeudun. Poika, pukuni!

Palvelijapoika lennätti puvun, ja tuossa tuokiossa Kmicic lähti
ruhtinaan luo puettuna koreasti kuin häihin. Hänen yllään oli
hopeisilla tähdillä kirjailtu lyhyt kauhtana, ja sen päällä
puolalainen kontusz-nuttu, jonka kaulus oli leuan alta suljettu
suurella safiirisoljella. Kupeella riippui niinikään safiireilla
koristettu miekka, ja vyön alle oli hän pistänyt ratsumestaribuzdyganin
[päärynänmuotoinen sotanuija, jonka pää on varustettu nauloilla. Suom.
huom.] arvomerkkinsä. Puku sopi erinomaisesti nuorelle ritarille, ja
kauniimpaa miestä olisi ollut vaikea löytää koko Kiejdanyn lukuisista
joukoista.

Michal Wolodyjowski huoahti, katsoi hänen poistumistaan ja sanoi herra
Zagloballe:

— Tuollaisen kanssa kukaan ei voi kilpailla naisten suosiosta!

— Viskaa vain kolmekymmentä vuotta hartioiltani! — vastasi Zagloba.

Ruhtinas oli jo puettu juhlapukuunsa, kun Kmicic saapui.
Puvustonhoitaja poistui huoneesta kahden neekerin seurassa, ja he
olivat kahden.

— Hyvä oli, että jouduit, — sanoi ruhtinas.

— Olen teidän ylhäisyytenne käytettävissä.

— Entä lippukunta?

— Odottaa käskyänne.

— Ovatko luotettavaa väkeä?

— Menevät vaikka tuleen, vaikka pätsiin!

— Hyvä on! Minä tarvitsen juuri sellaisia miehiä kuin sinä, jotka ovat
valmiit kaikkeen... Vakuutan vieläkin, että luotan sinuun enemmän kuin
kehenkään muuhun.

— Teidän ylhäisyytenne, minun ansioni eivät ole vanhojen sotilaitten
ansioitten vertaisia, mutta jos vihollista vastaan on rynnättävä, niin
silloin minä, totta totisesti, en piileksi muitten selän takana.

— Minä en kiellä vanhojen sotilaitten ansioita, — sanoi ruhtinas, —
vaikka... vaikka joskus voivat olosuhteet muuttua niin vaikeiksi, että
kaikkein luotettavimmatkin horjuvat.

— Surma sille, joka vaaran hetkenä luopuu teidän ylhäisyydestänne.

Ruhtinas katsoi tutkivasti Kmiciciä kasvoihin.

— Entä sinä... etkö luovu minusta?... Nuori ritari tulistui.

— Teidän ylhäisyytenne!...

— Mitä aiot sanoa?

— Olen tunnustanut teidän ylhäisyydellenne kaikki syntini, ja niin
paljon niitä oli, että ainoastaan teidän ylhäisyytenne isällinen sydän
saattoi antaa ne minulle anteeksi... Mutta kaikkien näitten syntien
joukossa ei ole yhtä: kiittämättömyyttä.

— Eikä valapattoa?... Sinä olet tunnustanut syntisi minulle kuin
isällesi, enkä minä ainoastaan suonut sinulle anteeksi, vaan aloin
rakastaa sinua kuin omaa poikaani... jota Jumala ei ole minulle suonut.
Pysy ystävänäni!

Ruhtinas ojensi kätensä, johon nuori ritari epäröimättä kävi kiinni ja
suuteli.

Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin ruhtinas virkkoi katsoen
syvälle Kmicicin silmiin:

— Neiti Billewicz on täällä!

Kmicic kalpeni ja alkoi sopertaa jotakin.

— Minä lähetin vartavasten noutamaan häntä, jotta tuo väärinkäsitys
teidän väliltänne selviäisi. Kohta saat nähdä hänet; hänen suruaikansa
isoisänsä jälkeen on nyt kulunut umpeen. Tänään puhuin asiasta jo
miekankantaja Billewiczille, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka kovasti
paljon minulla on työtä.

Kmicic tarttui päähänsä.

— Millä minä voin maksaa tämän teidän ylhäisyydellenne? Millä voin
maksaa?...

— Sanoin miekankantajalle vakaan toivomukseni, että te menisitte
naimisiin mahdollisimman pian, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan.
Hän lupasi valmistaa tyttöä siihen. Aika on käsillä. Sinusta riippuu
nyt kaikki, ja minä olen onnellinen, jos saat minun käsistäni tämän
palkinnon samoin kuin vielä paljon muita, sillä sinun tulee kohota
korkealle... Olethan tehnyt paljon syntiä, mutta sotatanterella olet
myöskin niittänyt kunniaa... ja kaikki nuoret ovat valmiita seuraamaan
sinua. Sinun kaltaisellesi miehelle eivät sovi mitkään pikku virat...
Olet Kiszek-sukua niinkuin minäkin... Sinun tulee vain vakautua, ja
siihen on avioliitto paras keino. Ota tuo tyttö, koska hän on mielesi
mukainen, ja muista, kuka hänet sinulle antoi.

— Teidän ylhäisyytenne... minä en löydä sanoja!... Minun elämäni
kuuluu teille!... Mitä minun pitää tehdä, jotta voisin osoittaa
kiitollisuuttani?... Käskekää, teidän ylhäisyytenne!

— Palkitse hyvä hyvällä... Luota minuun ja usko, että mitä minä
teenkin, kaikki on yleisen hyvän tähden. Älä luovu minusta, vaikka
näkisit petoksen ja muitten luopuvan ja ilkeyden kohottavan päätään...
ja vaikka minut itseni...

Tässä ruhtinas yht'äkkiä vaikeni.

— Vannon, — lausui Kmicic innokkaasti, — ja annan ritarin kunniasanan,
että viimeiseen hengenvetoon saakka pysyn teidän ylhäisyytenne,
päällikköni, isäni ja hyväntekijäni luona.

Sen sanottuaan Kmicic katsoi tulisilla silmillään ruhtinaaseen,
mutta hämmästyi samassa sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ruhtinaan
kasvoissa. Ne olivat nimittäin aivan punaiset, verisuonet pullollaan,
hikihelmet kihoilivat korkealla otsalla ja silmissä oli kuumeinen
kiilto.

— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa? — kysyi ritari rauhattomana.

— Ei mikään... ei mikään...

Radziwill nousi, astui nopeasti rukoustuolin luo ja otti
ristiinnaulitun kuvan.

— Vanno tämän ristin kautta, että pysyt minulle uskollisena kuolemaan
saakka! — sanoi ruhtinas raskaasti hengittäen.

Valmiudestaan huolimatta Kmicic katseli häneen hämmästyneenä.

— Vanno! — toisti hetmani. — Vanno Kristuksen kärsimysten kautta!

— Vannon Kristuksen kärsimysten kautta!... — vastasi Kmicic laskien
sormensa ristiinnaulitun kuvalle.

— Amen! — lausui ruhtinas juhlallisesti. Korkean huoneen kaiku toisti
jossakin holvin korkeudessa sanan »Amen!» ja sitten seurasi hiljaisuus.
Kuului vain Radziwillin mahtavan rinnan raskas hengitys. Kmicic ei
kääntänyt hetmanista hämmästynyttä katsettaan.

— Nyt sinä olet minun... — virkkoi ruhtinas vihdoin.

— Olen aina kuulunut teidän ylhäisyydellenne, — riensi nuori ritari
vastaamaan, — mutta ehkä saan nyt kuulla, mitä on oikein tekeillä?
Miksi teidän ylhäisyytenne epäili minua? Uhkaako vaara teidän
ylhäisyyttänne, vai onko petos paljastettu?

— Koettelemuksen hetket lähestyvät... — vastasi ruhtinas synkästi,
— ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra
Judyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään
perikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa,
petoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon:
koettelemuksen hetket lähestyvät...

Kmicic vaikeni. Ruhtinaan viimeiset sanat eivät olleet luoneet valoa
asiaan, ja turhaan hän kysyi itseltään, mikä saattoi tällä hetkellä
uhata tuota mahtavaa Radziwillia? Olihan hän nyt voimakkaampi
kuin milloinkaan ennen. Gosiewski ja Judycki olivat tosin hänelle
vihamielisiä, mutta he olivat hänen hallussaan, ja mitä tuli Vitebskin
vojevodaan, niin hän oli kunniallinen mies ja kunnon kansalainen, joka
ei missään tapauksessa olisi ryhtynyt mihinkään juonitteluihin näin
ennen sotaretkeä maan vihollisia vastaan.

— Jumala ties, mitä tämä kaikki merkitsee! — huudahti Kmicic, joka
yleensä ei voinut pidättää ajatuksiaan tulemasta ilmi.

— Tänään käsität vielä kaikki, — vastasi ruhtinas rauhallisesti. —
Mutta lähtekäämme nyt saliin.

He kulkivat useitten huoneitten lävitse. Jo kuului suuresta salista
orkesterin soittoa, jota johti Boguslaw-ruhtinaan tilaisuutta varten
lähettämä ranskalainen. Soitettiin menuettia, joka oli siihen aikaan
muodissa Ranskan hovissa. Lempeät sävelet sulivat puheensorinaan.
Ruhtinas Radziwill pysähtyi ja kuunteli.

— Jumala varjelkoon, — sanoi hän, — etteivät kaikki vieraani, jotka nyt
kattojeni alla juhlivat, huomenna liittyisi vihollisiini.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi Kmicic, — minä toivon, ettei
vieraittenne joukossa ole ainoatakaan Ruotsin puoluelaista.

Radziwill säpsähti ja pysähtyi.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Sitä vain, että siellä on pelkkiä kunnon sotilaita huvittelemassa.

— Käykäämme eteenpäin... Aika on näyttävä ja Jumala tuomitseva, kuka on
kunnon mies. Käykäämme eteenpäin!

Salin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua
hovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. —
Onko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Entä lähetit?

— Myöskin.

— Avatkaa!

Ovet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi
hetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana
meni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita
varten.

Kohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja
sadoista rinnoista kajahti:

— Eläköön Radziwill! Eläköön hetmani! Eläköön!

Ruhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita,
jotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi
ruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli
siellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.

Kuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä,
joitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään
kaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun
nojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä
kajahtelivat.

Kmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin
väkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä
rakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen
sydämensä jyskytti.

»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen
kanssaan!...» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. —
»Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa
ja vaalea tukka! Se on hän!»

Kmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi,
mutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei
ollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse
lensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita
kasvoja... Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan
edessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se
oli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa...

Soittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata
sirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea,
kuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain,
ikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan
sama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa
hän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät,
lapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan!
Kyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat
poskipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni... Ja
muistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita:
tupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat,
joissa he istuivat kahden kesken... Kuinka suloista muistella!... Ja
rekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!... Mutta sitten alkoi
maailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön
salama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on
ollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja
kuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että
minä olen täällä...»

Ja vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei
löytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:

— Ah Oleńka! Ah Oleńka!...

Usein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten
tekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli
käskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta
milloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen
kuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja
ihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi
tahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä
ihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain
tyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa
tuskaansa lisäten:

»Se on oikein sinulle, lurjus, aivan oikein!»

Samassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin
sanovan hänelle:

— Lähdepäs kanssani!

Kmicic havahtui ajatuksistaan.

Ruhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen
kasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen
vielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun
kunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen,
ja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien
sydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra
Billewicziä, ja sanoi:

— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus
suuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja
kuitenkin olet harvinainen vieras talossani.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, —
olisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.

— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet
ajaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.

Herra miekankantaja punastui onnesta.

— Mutta ei ole ollut aikaa!... Sitten kun naitat pois sukulaisesi
Heraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.

— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra
miekankantaja.

— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan,
joka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet
varmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä
kuin veljiään...

— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra
miekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill
itse teki selvää.

— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan
teille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman
ylpeästikin.

— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja
vaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä
Billewiczejä yhä kuin sukulaisiani.

— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä
nuoren miehen olkapäille.

— Hän on uskonut sen minulle jo aikoja sitten.

— Ja jokaiselle tunnustan sen suoraan! — huudahti Kmicic tulisesti.

— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on
tässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia.
Mutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin
toivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä
olevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.

— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra
miekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar
Aleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»

— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon
ennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta
viehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä
hänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!

— Kuten suvaitsette käskeä!... Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme
neiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän
joutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa
häntä tähän.

Herra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo
nähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli
melkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin
henki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän
uskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan
jossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja
katselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala
yksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään
ajatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet,
jotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja
sitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä
ja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää
pystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill
itse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä,
ristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta
helpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan,
jonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden,
tyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään
syntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain
voimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta
miestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.

Ruhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja
alkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä
kuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli
aivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan
hän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja
pysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä
tulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.

Tämä seisoi todellakin hänen edessään ja virkkoi:

— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on
kaunis kuin kukkanen!... Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko
minua?

— Tunnen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Oleńka.

— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte
vielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on...
Sallikaa minun nähdä silmänne... Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja,
joka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt
ja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita
onnettomia. Tunnetteko hänetkin?

— Tunnen, — kuiskasi Oleńka katse maahan painuneena.

— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne
synnintunnustuksille... Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää
kieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä
suurempia syntejä.

Nyt ruhtinas kääntyi herra miekankantajan ja neiti Wojnillowiczin
puoleen.

— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta.
Sitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa
toimituksessa.

Hetkisen kuluttua Andrzej ja Oleńka olivat kahden.

Tytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee.
Myöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa
oh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.

Vihdoin katkaisi Andrzejn painunut ääni vaitiolon:

— Etkö luullut näkeväsi minua täällä, Oleńka?

— En, — kuiskasi neitonen.

— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä
voisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä
en voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa
sinua, luota nyt minuun!

Neitonen kohotti katseensa ja silmäili häntä.

— Kuinka voisin luottaa?...

— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo
ohi eikä tule toistumaan... Maatessani kaksintaistelun jälkeen
kuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla,
en miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen
anteeksiantamuksensa!... Eihän liene hänen sydämensä kivestä,
mielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi...
Minä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani... Jumala
antoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle
käskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi,
se kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan
teoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä
tunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan
suonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten
vihaa vastaan... Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri,
Oleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin,
palvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt... Oleńka!
Mitä sanot tähän?... Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?

Ja Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin
olisi rukoillut.

— Voinko uskoa tähän? — kuiskasi Oleńka.

— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra
Wolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat
kuitenkin... Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?

— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet... siksi, että olen
nähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut...

— Se kasvaa kyllä, ja kyynelet kuivaan kyllä.

— Tehkää se ensin.

— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin
ansainnut sinut... Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen,
ja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta
varjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua,
Oleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut
teidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä
olen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy
murheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja
olla menemättä toisen kanssa naimisiin?

— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin
vain voin mennä.

— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä
kaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet
sinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän
itse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä
voittamaan sydämesi... Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet
luostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta
minä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun
olit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani.
Muodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin
aikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian
laita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten
pelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra
miekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan
ajatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en
ole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu
isäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä
sinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo
huomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan,
se niin keventäisi sydäntäni... Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta
taistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä... sentähden sinun pitäisi
antaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan...

— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej
ymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.

— Rakkaimpani, kiitos!... Ethän mene luostariin?

— En ainakaan vielä.

— Jumala sinua siunatkoon!

Ja niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän
väliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet
kevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään
luvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta
tytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea
häneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen
vilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut
mikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut
ritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä
syvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli
hautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin
ja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.

»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat
hänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas
ruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä
epätoivoiseksi tekemään.»

Ja Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi
ruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria,
jonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.

Ikäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä
myöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja
sinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu,
safiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar,
— sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset
huomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä
neitoseen luo.

Hovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa
syntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen
ruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista
hovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin
kanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän
näköisinä.

Ruhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä,
vei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin
kuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti
hänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja
kasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti
kaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta
aarretta.

Soittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän
muotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan
hopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi
kuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja
kaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen
arvojärjestyksessä.

Mutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot
ennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan
kohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli
iloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi
häntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja
lähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa
siirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja
omituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin
levottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti,
mutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään
ihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita
sota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin
kantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään
verellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa
päänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa,
joka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa
isänmaalle.

Näin arveltiin asiasta pöydän päissä.

— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz
soturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi
viholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.

— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba.
— Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin
omat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja,
Koniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin
otan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään
taskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.

— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! —
sanoi Stanislaw Skrzetuski.

— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä
peläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba
hiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla
ei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin
oli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin.
Tataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom.
huom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että
se, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan
sen niitten lurjuksen profeetakseen.

Tässä herra Zagloba hiljensi vieläkin ääntään.

— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan
ruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.

— Mitä te höpisette!... Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille
ei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja
kalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.

— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat
ryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. —
Jos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat
noitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja.
Katsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin
pistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille
tuliaisiksi... Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut...
Mikäs se olikaan?

— Kysykää Michalilta, isä, — neuvoi Jan Skrzetuski.

Michal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään,
sillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan
oli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja
oikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui.
Elisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi
hänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin
tällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan
niin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli
kiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen
sävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä
viiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin
pois.

»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen
Jumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka
olisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada
uskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä
asuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?...»

- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti Elisabet
Sielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.

— Menen luostariin! — vastata paukahdutti pieni ritari.

— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti,
nojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.

— Te ette ainakaan sitä ajattele, sen uskon! — virkkoi Michal.

Silloin hiveli Oleńkan suloinen ääni hänen korviaan:

— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille
vaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.

Vilpitön ja avosydäminen Michal tuli heti liikutetuksi.

— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta
niin suloiselta kuin teidän äänenne!

Yhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat
entistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta
sodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä.
Herra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että
kuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin
kuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin
täyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.

Salin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen
puoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien
jyske ikkunoita ja muureja.

Keskustelut taukosivat, tuli hiljaisuus.

Yht'äkkiä huudettiin pöydän keskustasta:

— Piispa Parczewski pyörtyi! Vettä!

Syntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin
nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin
heikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin
kainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan
kasvoille..

Samassa ikkunoita tärisytti uusi jyrähdys, sitten kolmas, sitten
neljäs...

— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba,
mutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.

Laskettiin laukauksia: Kymmenen, yksitoista, kaksitoista...

Ikkunaruudut helisivät. Tulenliekit lepattivat.

- Kolmetoista, neljätoista... Piispa on tottumaton jyskeeseen... Hän on
pilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä... Katsokaa, hyvät
herrat, hän istuu kuin kivettynyt!... Viisitoista, kuusitoista... Hei,
paukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!

— Hiljaa siellä! Ruhtinas aikoo puhua! — huudettiin eri kulmilta pöytää.

Syntyi syvä hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Radziwilliin,
joka seisoi kuin jättiläinen malja kädessä. Mutta mitä läsnäolijat
näkivätkään!...

Hänen kasvonsa näyttivät suorastaan kauheilta, sillä ne eivät olleet
kalpeat, vaan siniset, ja hymy, jonka ruhtinas oli pakottanut
kasvoilleen, oli muuttunut suonenvetoiseksi irvistykseksi. Hänen
hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, leveä rinta aaltoili kullatun
viitan alla ja silmät olivat puoleksi ummessa. Hänen mahtavissa
kasvoissaan oli jotakin kauhistuttavaa ja jääkylmää kuin kuolevan
ilmeessä.

- Mikä häntä vaivaa? — kuiskattiin salissa rauhattomasti.

Ja pahaaennustava aavistus kouristi kaikkien sydämiä, levoton odotus
nousi kaikkien kasvoille.

— Hyvät herrat!... Useat teistä... tulevat varmaan ihmettelemään...
tätä maljaa... mutta se, joka minuun luottaa ja uskoo... joka toivoo
isänmaalleen parasta... ja joka tahtoo pysyä minun huoneeni ystävänä...
se kohottaa tämän maljan mielellään... ja yhtyy minuun: Vivat Carolus
Gustavus rex!... joka tästä päivästä on meidän armollisin hallitsijamme!

— Vivat! — toistivat lähetit Lewenhaupt ja Skytte ja muutamat
ulkomaalaiset upseerit.

Mutta muualla salissa vallitsi kolkko hiljaisuus. Everstit ja aateliset
katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, ikäänkuin kysyen, oliko ruhtinas
menettänyt järkensä. Vihdoin kuului eri puolilta pöytää ääniä:

— Kuulimmeko oikein? Mitä tämä on? Sitten oli taas hiljaista.

Radziwill seisoi yhä ja hengitti täysin rinnoin, ikäänkuin raskas
taakka olisi romahtanut hänen hartioiltaan. Kasvojen väri muuttui
vähitellen entiselleen. Vihdoin hän kääntyi herra Komorowskin puoleen
ja sanoi:

— On aika tehdä sopimus tiettäväksi, jotta arvoisa aateli osaisi sitä
noudattaa. Lukekaa!

Komorowski nousi, aukaisi edessään olevan pergamenttikäärön ja rupesi
lukemaan kovaosaista sopimusta, joka alkoi näin:

— »Voimatta paremmin ja edullisemmin toimia nykyisissä onnettomissa
olosuhteissa ja kadotettuamme kaiken toivon saada apua armollisimmalta
kuninkaaltamme me Liettuan suuriruhtinaskunnan aateliset ja säädyt
välttämättömyyden pakosta antaudumme Ruotsin armollisimman kuninkaan
suojeluksen alaisiksi seuraavilla ehdoilla:

1) Taistelemme yhdessä yhteisiä vihollisia vastaan, lukuunottamatta
Puolan kuningasta ja kruunua.

2) Liettuan suuriruhtinaskuntaa ei yhdistetä Ruotsiin, vaan tulee se
olemaan tähän maahan samassa suhteessa kuin tähän saakka Puolaan, s.o.
kansa kansan, senaatti senaatin ja ritaristo ritariston vertainen
kaikissa suhteissa kummassakin maassa.

3) Äänestysoikeutta valtiopäivillä ei saa keneltäkään kieltää.

4) Uskonnonvapaus jääköön koskemattomaksi...»

Ja herra Komorowski luki yhä edelleen keskellä kauhun hiljaisuutta,
mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa sanottiin: »... Tämän
sopimuksen me vahvistamme allekirjoituksillamme omasta ja
jälkeentulevaistemme puolesta luvaten ja sitoutuen...» — niin silloin
kävi humaus yli salin kuin myrsky olisi nousemassa. Mutta ennenkuin
myrsky ennätti puhjeta, puuttui harmaapäinen herra Stankiewicz
puheeseen ja alkoi rukoilla:

— Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne! Me emme voi uskoa korviamme!
Kristuksen nimessä! Näinkö on Wladyslawin ja Sigismund Augustuksen
työ menevä hukkaan? Kuinka me voimme ja onko meillä oikeutta hylätä
veljemme ja ryhtyä liittoon vihollisen kanssa? Teidän ruhtinaallinen
ylhäisyytenne, muistakaa nimeänne, jota kannatte, muistakaa isänmaalle
tekemiänne palveluksia, muistakaa sukunne tähän saakka tahratonta
kunniaa ja hävittäkää tuo häpeällinen asiakirja! Tiedän, etten rukoile
teitä vain omassa nimessäni, vaan kaikkien täällä olevien soturien ja
aatelisten nimissä. Meilläkin täytyy olla oikeus saada päättää omasta
kohtalostamme. Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, älkää tehkö sitä,
vielä on aikaa muuttaa päätös!... Olkaa armollinen itsellenne, olkaa
armollinen meille, olkaa armollinen isänmaalle!

— Älkää tehkö sitä! Olkaa armollinen! — huusivat sadat äänet.

Ja kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz
lankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:

— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä
mahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:

— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta?
Sopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko
te opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä
valtiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan
teoistani Jumalan edessä!

Hän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin
sotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:

— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät
ja tiesin, mitä oli tapahtuva... Mutta muistakaa, että miekka riippuu
päittenne päällä!...

Samassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin
epätoivoinen huudahdus:

— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään
tuota käärmettä!... Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!

— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa!
— huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle... häpeä ja Jumalan
viha!

Herra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen
lyömänä, puhkesi puheeseen:

— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet?
Montako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta!
Sammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan!
Petturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!

Epätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan
ja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi
komentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc,
viidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat
kolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:

— Petturi, petturi!...

Veri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat
sinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena
maahan.

— Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin! — huusi hän peloittavalla äänellä.

Samassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin
ilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit
käsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.

— Seis! — komensi ruhtinas.

Sitten hän kääntyi everstien puoleen:

— Ne, jotka ovat minun puolellani, menkööt salin oikealle sivustalle!

— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! —
sanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.

— Niin minäkin! — yhtyi eversti Mieleszko.

— Kansalaisena minä panen vastalauseen, mutta sotilaana minun täytyy
totella, — sanoi Niewiarowski, joka, vaikka olikin viskannut pois
komentosauvansa, nähtävästi Radziwillin vihaa peläten taipui.

Heitä seurasi muutamia muita upseereja ja joukko aatelisia. Mutta
Mirski, Stankiewicz, Wolodyjowski, Hoszczyc, Oskierka, molemmat
Skrzetuskit, Zagloba ja suuri osa upseereja ja aatelia jäi seisomaan
paikoilleen.

Skottilainen jalkaväki piiritti nämä muurina.

Kun ruhtinas oli kohottanut maljan Kaarle Kustaalle, oli Kmicic muiden
mukana syöksynyt pystyyn, hänen silmänsä olivat suurentuneet kauhusta,
ja hän oli kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan mutisten:

— Jumala!... Jumala!... Jumala!... Mitä olen tehnyt?

Silloin hän oli kuullut äänen kuiskaavan hiljaa läheltään:

— Andrzej!... Andrzej!...

— Olen iäksi kirottu! Nielköön maa minut!... — vaikeroi ritari tarttuen
molemmin käsin tukkaansa.

Neiti Billewiczin kasvot sävähtivät punaisiksi, ja tähdenkirkkaat
silmät iskivät Kmiciciin:

— Häpeä niille, jotka asettuvat hetmanin puolelle!... Valitkaa!...
Kaikkivaltias Jumala!... Mitä teette?... Valitkaa!...

— Jumala!... Jumala!... voihki Kmicic. Sillävälin huudot yhä
kajahtelivat salissa, toiset viskasivat vielä komentosauvojaan
ruhtinaan jalkoihin, mutta Kmicic ei liittynyt heihin. Hän ei lähtenyt
myöskään paikaltaan, kun ruhtinas huusi: »Ganchoff ja Kmicic!
Tännepäin!» ja kun skottilainen jalkaväenosasto marssi saliin. Hän
seisoi liikkumattomana murheen ja epätoivon murtamana tuijottaen
mielettömästi eteensä huulet sinisinä.

Yht'äkkiä hän kääntyi neiti Billewiczin puoleen ojentaen kätensä.

— Oleńka!... Oleńka!... — huusi hän valittavalla äänellä kuin lapsi,
jota on kohdannut vääryys.

Mutta Oleńka peräytyi hänen luotaan inhon ja vihan ilme kasvoillaan.

— Pois... petturi! — vastasi hän lujasti. Samassa Ganchoff komensi:
»Eteenpäin, mars!» ja skottilaiset marssivat pois vieden vangit
mukanaan.

Kmicic läksi heidän jälkeensä kuin unissakävijä tajuamatta minne ja
miksi menee.

Pidot olivat päättyneet...



NELJÄSTOISTA LUKU.


Vielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin
vojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen
julkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän
tulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa,
mutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin
paljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä
kalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja,
joilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki
asettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan
Kaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus
Gabriel de la Gardien kanssa.

Ruhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta
mitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se
vaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi
ne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä
ruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista
jalkaväkeä?

Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin
vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan
jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki,
ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien
sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas
Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä...
Mitä silloin voisikaan tapahtua?

Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli
peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus,
jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken
merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä
kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille
Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä
enemmän heikontanut voimiaan.

Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja
kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien
hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton
Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle
miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.

Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas
kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin
huonetta... Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja
lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin
nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin
Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.

Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään
huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi
hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!... Oliko
hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa
olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa,
vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa
hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli
vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt
palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»

Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa
pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat.
Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen
näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka
olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän
näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten
rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.

Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo
noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä
kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön,
helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen
korvaansa:

»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä...»

»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta?
Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se
kenelle hyvänsä?»

Magnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.

Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on
heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö
suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen
takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle
Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä
saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta
kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon
pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle
kukistamattomalle voimalle?

Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas,
Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen,
Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa!
— toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia
everstejä!... Eikö se ole pilaa, komediaa?

Ruhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.

— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla
hulluksi!... Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!

Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.

— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill
viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras,
mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan
halveksimaan...

Mitä tehdä?

Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta
heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat
yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään.
Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin
käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei
ollut sekä sotilas että puolalainen.

Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten,
jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla
esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa... Tarvittiin
ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.

Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen?
Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta
ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät
vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita
sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa
Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea
soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän
oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin
luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi
Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan,
seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan.
Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot,
kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren
ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti
väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut
komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut
hänen puolelleen.

»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli
synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan
tahdo kanssani jakaa...»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.

Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo
tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja
vaipui ajatuksiinsa.

Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita,
niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen
sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä
oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä,
kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä
ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi
voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas
kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae!
Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko
lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet.
Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen
se oli suurhetmani.

— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä
missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?

»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.

»Liettua!» — vastaa ylpeys.

Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä
Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.

— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin
sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle...
Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.

— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen
alkoi minua kiusata. Mitä uutta?

— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua
sisään kutsumatta.

— Anna se nopeasti tänne!

Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki.
Se kuului:

 »Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa
 suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan
 voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä
 sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia
 meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani
 yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon
 tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi
 kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme
 ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta,
 niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua
 Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka
 joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan
 minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin
 onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja
 pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua,
 sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä
 liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja
 sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan
 kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan
 haltuun!

                            Michal Kazimierz Radziwill,
 Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»

Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja
alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.

»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että
aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!... Haa! Vaikeata!
Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä... Meidän
puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua
kylvää, se ei tule myöskään niittämään...»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne antaa vastauksen? — kysyi Harasimowicz.

— Vastausta ei tule.

— Saanko mennä ja lähettää kamaripalvelijat?

— Odotahan... Ovatko kaikki vartijat paikoillaan?

— Ovat.

— Onko lippukunnille lähetetty käskyt?

— On.

— Mitä Kmicic tekee?

— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta
Billewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan,
mutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.

— Onko miekankantaja Billewicz lähtenyt?

— Ei ollut käskyä pidättää.

— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin
tukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että
lähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna
hänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen
palkka ja antamaan heidän huvitella... Sano myöskin, että hän saa
Dydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo
hengenahdistus... Odota!

— Mitä suvaitsette, teidän ylhäisyytenne?

— Mitä Kmicic tekee?

‒ Kuten jo sanoin teidän ylhäisyydellenne, makaa rauhallisesti.

‒ Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta
anna ottaa häneltä köydet pois.

— Teidän ylhäisyytenne, hän on hurjapäinen...

— Ole huoletta! Mene!

Harasimowicz meni. Ruhtinas otti venetsialaisesta lippaasta pistolin ja
pani sen pöydälle kätensä ylettyville.

Neljännestunnin kuluttua tuli Kmicic neljän skottilaisen saattamana.
Ruhtinas käski sotilaita poistumaan. He jäivät kahden.

Nuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut
ainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti,
mutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut
äärettömään epätoivoon.

Molemmat olivat vaiti jonkin aikaa. Ruhtinas rupesi ensinnä puhumaan:

— Sinä olet vannonut ristiinnaulitun kautta, ettet minua jätä!

— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu,
jos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa
kaikki yhdentekevää!

— Joskin minä johtaisin sinut pahaan, et sinä joudu siitä vastaamaan.

— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden... Nyt
minusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.

‒ Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi
kaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.

Samassa hän muutti äänensä sävyn ja kysyi hyväntahtoisesti:

— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa
minua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut
puolustaa maata?

— Kaatua! — vastasi Kmicic karkeasti.

— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata
painavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin
eikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te
ette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt
olisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin
kiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei
niin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut
rauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!...
Luuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo
ikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan
saakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa,
kantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi,
sanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee,
Jumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi
siitä, jos se olisi mahdollista... Näyttäkää te, jotka tuomitsette
minua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte,
tämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki
lippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.

Kmicic oli vaiti.

— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut
suurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä
siitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta
menetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa
ruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja
kaikki viholliset maasta!... Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä
kaadu!... Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!...?

— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei
minulle kuulu, siitä en välitä... Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta
vastaan, niin hyökkään!

— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä
se minun tehtäväkseni ja luota minuun!

— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja
jatkoi:

— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun
nähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele... Olen nostanut sinut
jaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin
isä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja
valmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä
salaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut
katsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki
vähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa
millekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet,
sillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta
mihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet?
Miten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?

Ruhtinas painoi käsillä päätään ja hoki:

— Jumalani! Jumalani! Jumalani!

Hetken kuluttua hän jatkoi taas:

— Jumalan vihan hetket ovat koittaneet, sellaisten onnettomuuksien ja
rappiotilan aika on tullut, ettemme tavallisin keinoin voi voittaa
tautia itsessämme, ja kun minä tahdon käyttää uusia, jotka voivat
parantaa, niin silloin minut jättävät nekin, joitten valmiuteen olen
luottanut, jotka ovat olleet velvollisia luottamaan minuun, jotka ovat
ristiinnaulitun kautta vannoneet uskollisuutta... Kristuksen veren
ja haavojen kautta! Luuletko sinä ehkä, että olen ikuisiksi ajoiksi
asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi, että todenteolla
ajattelen yhdistää tämän maan Ruotsiin, että tämä sopimus, josta minua
on petturiksi syytetty, tulisi kestämään vuotta kauempaa?... Miksi
katsot minuun noin hämmästyneenä?... Saat nähdä, että hämmästyt vielä
enemmän, kun kuulet kaikki... sillä täällä tulee tapahtumaan jotakin,
jota kukaan ei aavista, jota tavallinen ihmisjärki ei käsitä. Mutta
minä sanon sinulle, älä vapise, sillä siinä on maan pelastus. Älä
peräydy, sillä jollen saa apua keneltäkään, niin minä ehkä menehdyn,
mutta minun kanssani menehtyvät valtakunta ja te kaikki — iäksi!
Minä yksin voin pelastaa isänmaan, mutta sitä varten minun täytyy
ensin poistaa kaikki esteet tieltäni. Surma sille, joka minua tulee
vastustamaan, sillä Jumala itse tulee rankaisemaan häntä minun käteni
kautta, olkoonpa se sitten Vitebskin vojevoda, valtiovarainhoitaja
Gosiewski, armeija tai uppiniskainen aatelisto. Tahdon pelastaa
isänmaan, ja kaikki tiet, kaikki keinot ovat siihen tarkoitukseen
käytettäviä... Vaaran hetkinä Roomassa nimitettiin diktaattoreja...
Sellaisen vallan, ei! — vielä suuremman vallan minä tarvitsen nyt.
Kunnianhimo ei minua siihen kiihoita, — kuka tuntee olevansa kykenevä
siihen, hän ottakoon sen minun sijastani! Mutta kosk'ei ketään ole,
otan minä sen, jolleivät nämä muurit raukea ylitseni!...

Sen sanottuaan ruhtinas ojensi molemmat kätensä ylös, ikäänkuin hän
todellakin olisi tahtonut torjua raukeavia muureja, ja hänessä oli
jotakin niin jättiläismäistä, että Kmicic peräytyi hämmästyneenä
Vihdoin hän kysyi aivan toisenlaisella äänellä:

— Mitä teidän ylhäisyytenne oikeastaan haluaa?... Mikä on
päämääränne?...

— Kruunu! — huudahti Radziwill.

— Hyvä Jumala!...

Seurasi syvä hiljaisuus. Huuhkaja vain linnan tornissa huusi vihlovasti.

— Onpa aika, että kerron sinulle kaikki... — sanoi ruhtinas. Valtakunta
joutuu perikatoon... sitä ei voi välttää. Meidän tulee ensisijassa
pelastaa haaksirikosta tämä osa valtakuntaa, joka on meidän varsinainen
synnyinmaamme... ja sitten, sitten on kaiken noustava tuhkasta kuin
feniks-lintu... Minä sen teen, ja kruunun, jota tavoitan, painan minä
päähäni kuin raskaan taakan. Vanhan haudasta on uusi nouseva... Olen
jättänyt tämän maan ruotsalaisille, voittaakseni heidän avullaan
toisen vihollisen, karkoittaakseni hänet pois synnyinmaamme rajojen
sisältä ja sanellakseni hänelle omassa pääkaupungissaan rauhanehdot.
Kuunteletko sinä? Mutta tuossa kallioisessa, nälkäisessä Ruotsissa ei
ole kylliksi väkeä eikä voimaa valloittamaan koko Puolan valtakuntaa.
He voivat kerran, toisen voittaa meidän sotajoukkomme, mutta orjuuttaa
he eivät meitä voi. Jos jokaisen kymmenen kansalaisen osalle tulisi
yksi ruotsalainen vartija, niin tulee heillä kuitenkin olemaan
vartijain puute. Kaarle Kustaa tietää sen varsin hyvin eikä tahdo eikä
voi valloittaa koko valtakuntaa. Hän ottaa Preussin ja enintään osan
Suur-Puolaa, ja sillä hyvä. Mutta voidakseen rauhassa hallita uusia
valtauksiaan hänen on särettävä liittomme puolalaisen Kruununmaan
kanssa. Jos minä kieltäydyn siitä kruunusta, jonka Jumala ja onni
laskevat päähäni, niin ruotsalaiset antavat sen sille, joka tällä
hetkellä on todellisuudessa maan valtias... [Tarkoitetaan Venäjän
tsaaria, mutta sensuuriolosuhteitten tähden tekijä ei ole voinut sitä
suoraan sanoa. Yleensä puolalaisessa alkutekstissä »venäläisten»
nimittäminen vältetään käyttämällä heistä muita nimityksiä, kuten
»hyperboreit», »septentrionit» y.m.] Mutta Kaarle Kustaa ei sitä
mielellään tekisi, koska se liian suuressa määrässä lisäisi naapurin
mahtavuutta ja tekisi hänestä uhkaavan vastustajan. Jollen minä
ota Liettuan kruunua vastaan, niin tulee siten tapahtumaan. Onko
minulla siis oikeutta kieltäytyä? Voinko sallia sen tapahtuvan, mikä
veisi meidät perikatoon? Kymmenennen, sadannen kerran kysyn: onko
toista tietä pelastukseen? Ei! Tapahtukoon Jumalan tahto! Otan sen
taakan hartioilleni. Ruotsalaiset ovat puolellani, vaaliruhtinas ja
sukulaiseni lupaavat apuaan. Vapautan maan sodasta! Voitoilla ja
rajojen laajentamisella alkaa sukuni hallitusvalta. Rauha ja ahkeruus
tulevat kukoistamaan, eikä tuli tule enää hävittämään kaupunkeja eikä
kyliä. Niin tulee tapahtumaan ja niin täytyy tapahtua... sillä tunnen
itsessäni voimaa ja väkevyyttä. Minä tahdon maan parasta, ja sentähden
minun päämääräni onkin korkealla... Ja tässä taivaallisessa valossa
ja noitten tähtien tuikkiessa vannon — jos vain saan terveenä pysyä —
että minä olen rakentava tämän romahtaneen rakennuksen uudelleen ja
lujemmaksi kuin mitä se tähän saakka on ollut.

Ruhtinaan silmät säihkyivät, ja koko hänen olemuksensa säteili niin
omituisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — huusi Kmicic. — Minun järkeni ei voi käsittää
tätä, päätäni pakottaa, silmäni kaihtavat katsoa eteensä!

— Sitten, — jatkoi Radziwill seuraten omaa ajatustaan, — sitten...
Ruotsalaiset eivät riistä Jan Kasimirilta kruunua, vaan jättävät
hänelle Masovian ja Vähän-Puolan. Jumala ei ole suonut hänelle
jälkeläistä. Sitten tulevat uudet vaalit... Kenen he valitsevat, jos
tahtovat säilyttää liiton Liettuan kanssa? Milloinka Puola kohosi
mahtavuuteen ja kukisti ristiritarien vallan? Silloin, kun sen
valtaistuimella istui Wladyslaw Jagiello. Niin nytkin... Puolalaiset
eivät voi valita valtaistuimelle ketään muuta kuin sen, joka hallitsee
täällä Liettuassa, eivät voi eivätkä valitse, sillä saksalaiset ja
turkkilaiset sulkisivat heidät tukahduksiin, kun kasakat jo muutenkin
käyvät rintaan kiinni. He eivät voi! Sokea on se, joka ei sitä näe, ja
typerä se, joka ei ymmärrä! Ja silloin yhdistyvät molemmat maat taas
muodostaakseen yhtenäisen valtakunnan minun sukuni johdolla! Silloin
saamme nähdä, voivatko nuo skandinavialaiset pikkukuninkaat pitää
hallussaan preussilaisia ja suurpuolalaisia alueita. Silloin sanon
heille: quos ego! [latinalainen uhkaus: »Kyllä minä teille!...»], ja
minä poljen heidät jalallani kuoliaiksi ja luon sellaisen valtakunnan,
jonka vertaista mahtavuudessa ei vielä ole nähty. Ehkä me viemme ristin
ja tulen Konstantinopoliin saakka ja lyömme kaikki vihollisemme,
samalla kuin maan rajojen sisäpuolella vallitsee rauha. Suuri Jumala,
joka tähtien kulkua johdat, salli minun pelastaa tämä onneton maa Sinun
ja koko kristikunnan kunniaksi, anna minulle miehiä, jotka ymmärtävät
minun tarkoitukseni ja tahtovat auttaa minua!... Tässä seison...

Ruhtinas pani kätensä ristiin ja kohotti katseensa korkeutta kohti:

— Sinä näet minut! Sinä tuomitset minut!...

— Ruhtinas!... Ruhtinas!... — huusi Kmicic.

— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi!
Sano minua petturiksi!... Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka
minun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista
se perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu
Jumalan tuomioistuimen eteen... Siellä meidät tuomittakoon...

Kmicic lankesi polvilleen ruhtinas Radziwillin eteen.

— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan
isä! Pelastaja!

Radziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi
hetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.

— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. —
Sinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän
kuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet... Nouse, tuleva suurhetmani ja
Vilnon vojevoda!...

Taivaalla alkoi kajastaa.



TOINEN KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Herra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli
viskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun
viini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä
molempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan
kellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli
joutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.

— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen
ritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.

— Piru sen tiesi! Minusta on kaikki yhdentekevää! — vastasi
Wolodyjowski.

— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan
ole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme
hyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä
nyt kysymys onkin!...

— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä
on moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen
järkeni pimenevän!... Kaksi sotaa, kolmas kasakkain... ja kaiken
lisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski,
Radziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi
olisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!

Ja päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto
häkissä.

— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille
armollinen!

— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta
epätoivoiseksi!

Stanislaw Skrzetuski puri yht'äkkiä hammastaan ja vimmastui.

— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä
tämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!

— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut
aavistaa, että näin tuli käymään... Kärsi, niinkuin muutkin saavat
kärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä...
Jumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!

Stanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että
jäsenet rusahtelivat.

He vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi
näyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa
kärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi
siitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota
soturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava
päällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.

— Älä viheltele, hyvä Michal, — sanoi Zagloba hänelle.

— Minusta yhtä kaikki!

— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen
keinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö
olisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on
isänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen
petturia?!

— Se on totta! — huudahti Jan Skrzetuski.

— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston
meille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?

Wolodyjowski remahti epätoivoiseen nauruun.

— Miksi? Se olisi hauska tietää!... Eikö hänellä ole nyt oikeus
toisessa ja miekka toisessa kädessä? Ettekö tunne vielä Radziwillia?

— Mitä sanot? Mikä oikeus?

— Minun suhteeni hetmanin oikeus ja... teidän suhteenne valta!

— Josta hänen täytyy vastata...

— Kenelle? Ruotsin kuninkaalleko?

— Kylläpä sinä minua kauniisti lohdutat, en voi muuta sanoa!

— En ole aikonutkaan lohduttaa...

He vaikenivat taas. Kellarin oven takaa kuului skottilaisten vartijain
tasaisia askelia.

— Eipä tässä näy auttavan muu kuin viekkaus, — arveli Zagloba.

Kukaan ei virkkanut siihen mitään. Jonkin ajan kuluttua hän jatkoi:

— En usko, että hän tuomitsee meidät kuolemaan, sillä jos jokaisesta
kiivaudessa ja humalassa sanotusta sanasta lyötäisiin pää poikki, niin
yhdelläkään aatelisella koko valtakunnassa ei olisi päätä. Ruhtinas on
vanginnut meidät, mutta se tapahtui kiivaudessa, ja minä uskon, että
hän malttaa mielensä. Me olemme täällä vieraita emmekä mitenkään ole
hänen oikeusistuimensa alaisia. Hänen täytyy ottaa huomioon yleinen
mielipide, eikä hän voi aloittaa väkivallalla, mikä vieroittaisi
aateliset hänestä. Hänellä on oikeus upseereihinsa, sitä ei käy
kieltäminen, mutta kyllä hänen joukkonsa muistaa omat päällikkönsä...
Missä on lippukuntasi, Michal?

— Upitassa!

— Sano, oletko varma siitä, että miehesi ovat sinun puolellasi?

— Mistä minä sen tietäisin? He kyllä pitävät minusta, mutta tietävät
myöskin, että hetmani on minun päämieheni.

Zagloba mietti kotvan.

— Anna minulle määräys saada komentaa lippukuntaasi, siltä varalta,
että pääsisin tästä sen luo.

— Taidatpa jo kuvitella olevasi vapaa!

— Eipä ole haitaksi. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu ja
ehjin nahoin läpäisty. Anna pois määräys minulle ja molemmille
Skrzetuskeille. Ken ensimmäisenä livistää, ajakoon suin päin
lippukuntasi luo ja tuokoon sen heti muitten avuksi.

— Hourailua! Sopimatonta puhetta tällaisessa paikassa! Kuka täältä
livistäisi! Ja mille minä kirjoittaisin määräyksen? Onko paperia,
mustetta, kynää? Pyörällä on pääsi.

— Mikä vahinko! — huudahti Zagloba. — Anna edes sormuksesi!

— Tuossa on. Nyt kai saan olla rauhassa! — sanoi Michal.

Herra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi
ajatuksissaan astella edestakaisin.

Sillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät
nyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi
vain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli
hellittämättä ristikkoon.

— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko,
— niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa
tuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.

— Entä jos nostaisit minut ikkunaan? — kysäisi samassa Jan Skrzetuski.

Zagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua
seisoi Jan heidän olkapäillään.

— Liikkuu! Hyväinen aika, liikkuu! — huudahti Zagloba.

— Mitä nyt? Enhän minä ole vielä edes koskettanutkaan, — vastasi Jan.

— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin
pitelen... Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan
sitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi
käärmeenä luikertaa ristikon läpi.

Mutta Jan hyppäsi jo alas ukon hartioilta.

— Tällä puolella on skottilaisia vahdissa, — sanoi hän.

— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä
on, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta
Annetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan,
kuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin
järkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien
jättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä
katsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta
huomenna antakoon Jumala kipinän... Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme
itsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.

Molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta
ukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:

— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää
Radziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä,
kuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta
iästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas
vie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on
toinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee
kunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen
tärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen... Eipä ole maailmassa
vielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan
helvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä
puuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle
antanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan
aikaan?... Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus
mitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi
pääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa
maistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa...

Näin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi
sarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon
läpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja.
Wolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli
valjennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia,
aseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.

— Päivä alkaa meille huonoin entein, — sanoi Jan.

— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. —
Tiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos
suostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa
aikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi
ja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka
minä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi
ja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee,
ennemmin kuolen!

— Enkä minäkään! — sanoi Stanislaw.

— Mutta minä sanon teille jo etukäteen, että minä teen. Kukaan ei
luule, että olen tehnyt sen vapaasta tahdostani, vaan pakosta. Syökööt
paholaiset sen lohikäärmeen! Saammehan nähdä, kuka meistä omansa ottaa.

Huudot pihalla yltyivät. Niissä oli vihaa ja kiihtymystä. Sitten kuului
komennus, askelten töminää ja raskaitten aseitten jyrinää.

— Mitähän siellä nyt on tekeillä? — kysyi Zagloba. — Ehkä on meille
apua tulossa?

— Jotakin tavatonta siellä nyt tapahtuu, — arveli Wolodyjowski. —
Nostakaa minut tuonne ikkunaan, niin otan siitä selvän pikemmin kuin
kukaan...

Jan Skrzetuski nosti hänet kainaloista ylös kuin lapsen. Michal tarttui
ristikkoon ja alkoi tarkastaa, mitä pihalla tapahtui.

— Kas vain, kas vain! — huudahti hän kohta vilkkaasti. — Näen siellä
unkarilaisen jalkaväenrykmentin, jota Oskierka johti. Hänestä pidettiin
kovasti, ja hänet on myöskin vangittu... Varmasti on siellä nyt hänestä
kysymys. luutnantti Stachowicz on heidän kanssaan; hänhän on Oskierkan
ystävä.

Samassa huudot kasvoivat taas.

— Ganchoff ajoi heidän luokseen... Juttelee Stachowiczin kanssa...
Huutavat! Nyt Stachowicz ja kaksi upseeria astuvat riveistä. Varmaankin
lähtevät lähetystönä hetmanin luo. Hyvä Jumala, kapina näkyy armeijassa
kasvavan! Tykit ovat suunnatut unkarilaisia kohti, ja skottilaiset
näkyvät olevan valmiina hyökkäämään. Puolalaisista lippukunnista
kokoontuu upseereja unkarilaisten luo... Ilman heitä he eivät
uskaltaisi, sillä jalkaväessä on kova kuri...

— Se on meidän pelastuksemme! — huudahti Zagloba. — Kuulehan, Michal,
onko puolalaisia lippukuntia paljonkin?... Jos ne kerran kapinaan
ryhtyvät, niin siitä on leikki kaukana.

— Stankiewiczin husaarirykmentti ja Mirskin panssaroidut ovat kahden
päivän matkan päässä Kiejdanysta, — tiesi Wolodyjowski. — Jos ne vain
olisivat täällä, niin kyllä niitten everstit jäisivät vangitsematta.
Odottakaapas... Charlampin rakuunat, yksi rykmentti; Mieleszko —
toinen, mutta ne ovat ruhtinaan puolella... Niewiarowski liittyi myös
ruhtinaaseen, mutta hänen rykmenttinsä on kaukana... Kaksi rykmenttiä
skottilaisia...

— Siis neljä rykmenttiä ruhtinaan puolella.

— Ja Korfin tykistöä kaksi rykmenttiä.

— Oh, paljonhan niitä on!

— Ja Kmicicin lippukunta, joka on lujasti asestettu... kuusisataa
miestä.

— Entä kenen puolella Kmicic on?

— En tiedä.

— Eikö häntä näy? Viskasiko hän eilen komentosauvansa maahan?

— Emme tiedä.

— Kutka siis ovat ruhtinasta vastaan? Mitkä lippukunnat?

— Ensinnä nähtävästi unkarilaiset. Parisataa miestä. Sitten vapaat
miehet Mirskin ja Stankiewiczin rykmenteistä. Jonkin verran
aatelisia... ja mahdollisesti Kmicic.

— Mutta siinä on vähäisen!...

— Unkarilaiset vastaavat kahta rykmenttiä.

He ovat vanhaa ja kokenutta väkeä. Odottakaas...

Tykkejä sytytetään... Jo haisee ruudille.

Skrzetuskit vaikenivat, Zagloba vääntelihe kuin kuumeessa.

— Pettureille selkään! Konnille päin kuonoa! Oh Kmicic, Kmicic! Kaikki
riippuu hänestä. Hän on rohkea soturi!

— Kuin itse paholainen... Valmis kaikkeen.

— Kyllä hän on meidän puolellamme, kuinkas muuten.

— Kapina sotaväessä! Sen on hetmani saanut aikaan! — huudahti
Wolodyjowski.

— Kuka tässä on noussut kapinaan? Sotaväki vai hetmani, joka on omaa
hallitsijaansa vastassa? — kysyi Zagloba.

— Jumala hänet tuomitkoon. Mutta odottakaapas. Siellä on taas liikettä.
Osa Charlampin rakuunoita menee unkarilaisten puolelle. Siinä
rykmentissä on parasta aatelia. Kuuletteko, kuinka ne huutavat?

— Everstit vapaiksi! Everstit vapaiksi! — huudettiin pihalla hurjasti.

— Michal, huuda heille, että lähettävät noutamaan sinun lippukuntasi ja
panssarirykmentin.

— Hiljaa!

Silloin Zagloba alkoi itse huutaa.

— Lähettäkää hakemaan muutkin puolalaiset lippukunnat ja antakaa
pettureille niin, että tietävät saaneensa kerrankin!

— Hiljaa!

Yht'äkkiä kuului jostakin linnan takaa lyhyt, rätisevä yhteislaukaus
musketeista...

— Jeesus, Maaria! — huusi Wolodyjowski.

— Michal, mitä se oli?

— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken
lähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. —
Kyllä se sitä oli.

— Hyvä Jumala, silloin ei voi toivoakaan armahdusta!

Uusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski
tarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni,
mutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan
lähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat
tykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna
vavahteli perustuksiaan myöten.

— Michal, tule alas, sinun käy siellä huonosti! — huusi Jan.

— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat
poispäin. En minä täältä tule.

Ja herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei
Skrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin
tosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja
taistelutanterelta.

— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä!
— huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit
olisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman
upseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään...

Laukaukset alkoivat vaimentua.

— Armollinen Jumala, älä viivyttele rangaistusta! — huokasi Zagloba.

— No, mitä siellä nyt on menossa, Michal! — kysyi Skrzetuski.

— Skottilaiset hyökkäävät.

— Tuli ja leimaus! Ja meidän täytyy istua täällä! — huusi Stanislaw.

— Ahaa, unkarilaiset ottavat heidät miekoin vastaan. Mikä vahinko,
ettette voi nähdä noita kunnon poikia!

— Ja keskenään siellä nyt tapellaan, sen sijaan että vihollista
vastaan...

— Unkarilaiset vievät voiton! Skottilaiset peräytyvät vasemmalle.
Hei, Mieleszkon rakuunat liittyvät unkarilaisiin! Skottilaiset jäävät
kahden tulen väliin. Korf ei voi ampua tykeillä, sillä skottilaiset
joutuisivat tulen alle... Unkarilaisten joukossa näkyy Ganchoffin
rykmentin miehiä... Porttia vastaan hyökkäävät!... Kas noin!... Kuin
myrsky! Kaiken murtavat!...

— Kunpa he valloittaisivat koko linnan! — huusi Zagloba.

— Charlamp kaatui!... Ei, nousee, haavoittui... Nyt ovat jo aivan
lähellä porttia... No mitä nyt?... Ei suinkaan skottilainen vartioväki
vain mene unkarilaisten puolelle? Portit avataan... Pöly tupruaa!...
Kmicic! Kmicic! Kmicic hyökkää ratsuväkensä kanssa porttiin!

— Kenen puolella?! Kenen puolella?! — huusi Zagloba.

Wolodyjowski vaikenee. Aseitten kalske ja huudot kaikuvat kahta
kauheammin.

— Hävisivät! — huusi Michal vihlovasti.

— Kutka? Kutka?

— Unkarilaiset! Ratsuväki löi heidät... kaataa, surmaa! lippu on
Kmicicin kädessä!... Kaikki on lopussa, lopussa!

Wolodyjowski ryömi ikkunasyvennyksestä ja putosi Jan Skrzetuskin syliin.

— Tappakaa minut! — huusi hän. — Tappakaa! Se mies oli minun
miekkani alla, ja minä päästin hänet hengissä; toinpa vielä hänelle
käskykirjelmänkin! Minun kauttani hän on muodostanut tuon lippukunnan,
jolla hän nyt tulee taistelemaan isänmaata vastaan. Ja kyllä hän on
tiennyt, millaisia miehiä otti lippukuntaansa: roistoja, varkaita,
rosvoja, samanlaisia kehnoja miehiä kuin itsekin on. Jumala, suo sen
miehen vielä osua miekkani ulottuville, niin vannon, ettei hän enää
käsistäni hengissä pääse!...

Huudot, kavioitten kapse, laukaukset kaikuivat vielä täydellä voimalla,
mutta sitten ne alkoivat vähitellen vaimentua, ja pian vallitsi
Kiejdanyn linnassa hiljaisuus, jota vain skottilaisten vartijain
askelet häiritsivät.

— Hyvä Michal, katsohan vielä, miltä siellä nyt näyttää, — pyysi
Zagloba.

— Mitä vielä, — vastasi pienikasvuinen soturi. — Ken on sotilas, se
muutenkin tietää, miltä näyttää. Näinhän heidät jo lyötyinä... Kmicic
siellä nyt näyttelee voittajaa!

— Syökööt hevoset sen konnan, hirtehisen! Tulkoon hänestä
tataarilaisten haareminvahti!



TOINEN LUKU.


Michal Wolodyjowski oli oikeassa: Kmicic näytteli voittajaa.
Unkarilaisten ja Mieleszkon ja Charlampin rakuunain ruumiita oli
sakeasti Kiejdanyn linnan edustalla. Muutamia kymmeniä vain oli päässyt
pakenemaan ja piileskellyt linnan ja kaupungin ympäristössä, jossa
ratsuväki oli heitä ajanut takaa ja saanutkin suuren osan kiinni. Muut
huokasivat helpotuksesta vasta Pawel Sapiehan, Vitebskin vojevodan
leirissä, jonne heidän ensimmäisinä täytyi tuoda kauhea viesti
suurhetmanin petoksesta, hänen liittymisestään ruotsalaisten puolelle,
everstien vangitsemisesta ja puolalaisten lippukuntien vastarinnasta.

Sillävälin ilmaantui Andrzej Kmicic veren ja pölyn peittämänä ja
unkarilaisten lippu kädessä Radziwillin eteen, joka otti hänet vastaan
avoimin sylin. Voitto ei suurestikaan riemastuttanut Andrzej-herraa.
Hän oli synkkä ja ilkeä ikäänkuin olisi menetellyt vastoin omaatuntoaan.

— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — minä en halua kuulla
ylistyksiä, vaan taistelisin sata kertaa mieluummin isänmaan vihollisia
kuin noita sotureita vastaan, joista vielä voisi olla hyötyä. Minusta
tuntuu, kuin olisin iskenyt verta omasta ruumiistani.

— Kenen syy, jollei kapinoitsijain? — vastasi ruhtinas. — Aikomukseni
oli johtaa heidät Vilnoon, ja niin olisin tehnytkin, mutta he nousivat
päällikköään vastaan. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Oli
näytettävä esimerkkiä.

— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo tehdä vangeille?

— Joka kymmenennelle kuula otsaan. Loput hajoitetaan eri rykmentteihin.
Tänään saat ajaa Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien luo viemään
heille käskyni olla lähtövalmiina. Määrään sinut näitten molempain
samoinkuin Wolodyjowskin lippukunnan päälliköksi. Sijaispäälliköitten
on alistuminen ja totteleminen sinua kaikessa. Aioin ensinnä lähettää
Charlampin, mutta hänestä ei ole mihinkään... Muutin aikomukseni.

— Entä mitä on tehtävä, jos ne vastustavat? Wolodyjowskin lippukunta on
laudalaisia, jotka vihaavat minua julmasti.

— Ilmoita, että Mirski, Stankiewicz ja Wolodyjowski siinä tapauksessa
ammutaan heti.

— Suloin he voisivat lähettää asestettuja joukkoja Kiejdanyyn
vapauttamaan everstejä. Mirskin väki on pelkkää ylhäisaatelia.

— Ota mukaasi rykmentti skottilaista jalkaväkeä ja rykmentti
saksalaisia. Piiritä ne ensin, sitten vasta lue käsky.

— Tapahtukoon tahtonne, teidän ylhäisyytenne. Radziwill nojautui
polviaan vasten ja vaipui ajatuksiinsa.

— Mirskin ja Stankiewiczin minä ammuttaisin mielelläni, jolleivät he
olisi niin suosittuja lippukunnissaan, vieläpä koko maassa. Pelkään
mieltenkuohua ja kapinaa, jota äsken saimme nähdä... Onneksi he saivat
sinulta hyvän opetuksen ja miettivät nyt senkin seitsemän kertaa,
ennenkuin nousevat meitä vastaan. Nyt on vain toimittava ripeästi,
jotteivät kapinalliset pääsisi liittymään Vitebskin vojevodaan.

— Teidän ylhäisyytenne puhui vain Mirskistä ja Stankiewiczistä, mutta
ei maininnut mitään Wolodyjowskista ja Oskierkasta.

— Oskierka on myös säästettävä, hän on huomattu mies laajoine
sukulaissuhteineen, mutta Wolodyjowski on Vähä-Venäjältä päin, eikä
hänellä ole täällä sukulaisia. Hän on urhea soturi, se on totta, ja
minä odotin häneltä paljon... mutta, ikävä kyllä, hän petti minut.
Jollei paholainen olisi johdattanut noita maankiertäjiä, hänen
tovereitaan, tänne, niin hän olisi ehkä toiminut toisin, mutta kaiken
sen jälkeen, mitä tapahtunut on, saa hän nyt kuulan otsaansa samoinkuin
molemmat Skrzetuskit ja se kolmas jäärä, joka ensimmäisenä alkoi
määkiä: »Petturi, petturi!»

Kmicic hytkähti kuin tulisen raudan polttamana.

— Teidän ylhäisyytenne! Sotamiehet puhuvat, että Wolodyjowski pelasti
teidän ylhäisyytenne hengen Gybichowin luona.

— Hän täytti velvollisuutensa, mistä hyvästä minä aioin antaa hänelle
Dydkiemien maatilan... Mutta nyt hän on pettänyt minut, ja siksi käsken
ampua hänet.

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, sieraimet pullistuivat.

— Teidän ylhäisyytenne! Se ei voi olla mahdollista!?

— Miks'ei? — kysyi Radziwill kulmakarvat rypyssä.

— Rukoilen teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Kmicic hartaasti, —
ettei Wolodyjowskin päästä tulisi hiuskarvaakaan putoamaan.
Teidän ylhäisyytenne, antakaa hänelle anteeksi... rukoilen!...
Wolodyjowski olisi voinut olla antamatta minulle käskykirjelmää
teidän ylhäisyydeltänne, mutta hän antoi kuitenkin!... Hän on minut
perikadosta pelastanut!... Siitä johtuu, että olen nyt teidän
ylhäisyytenne palveluksessa... Eikä hän epäillyt pelastaa minua, vaikka
rakasti samaa tyttöä kuin minä... Olen hänelle ikuisesti kiitollinen
ja olen vannonut palkitsevani hänelle!... Teidän ylhäisyytenne, älkää
rangaisko häntä eikä hänen ystäviään. Älköön hiuskarvakaan pudotko
heidän päästään eikä, kautta kunniani, putoakaan, niin kauan kuin minä
olen hengissä!... Rukoilen teidän ylhäisyyttänne!

Andrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan
tahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei
voiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin
silmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen
rautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken
koko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut
uskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt
Kmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että
hänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.

Despootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä
useinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on
riippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että
tuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran,
onkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja
purra isäntäänsä.

Kaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti
asettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.

— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän
koroittaen ääntään.

— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! —
huusi Kmicic.

— Mitä? Nuhteletko sinä minua ansioillasi? — kysyi hetmani vihaisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä
en nuhtele... minä pyydän, rukoilen... Mutta niin ei tule tapahtumaan!
Ne miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan... Ei voi!... Ei voi!...
Minä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen
teidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä
hyväntahtoisuutta.

— Entä jos kiellän?

— Käskekää silloin ampua minutkin!... En tahtoisi elää! Surmatkoon
minut salama!... Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!

— Muista, onneton, kenen kanssa puhut.

— Teidän ylhäisyytenne, älkää syöskö minua epätoivoon!

— Pyynnölle voisin kallistaa korvani, uhkaukseen en kiinnitä huomiota.

— Minä pyydän... rukoilen!... Andrzej polvistui.

— Sallikaa minun palvella teidän ylhäisyyttänne vilpittömästi, muuten
menetän järkeni!

Radziwill vaikeni. Kmicic oli polvillaan hänen edessään, ja hänen
kasvonsa milloin kalpenivat, milloin punastuivat. Saattoi havaita, että
vielä hetkinen, ja hän vimmastuu kauheasti.

— Nouse! — virkkoi Radziwill. Andrzej nousi.

— Sinä osaat pitää ystäviesi puolta, — sanoi ruhtinas, — ja osaat
siis puolustaa minuakin. Mutta Jumala on luonut sinut tulenarasta
aineesta, pidä siis varasi, ettet pala kokonaan poroksi. En voi sinulta
mitään kieltää. Kuulehan siis: Stankiewiczin, Mirskin ja Oskierkan
lähetän ruotsalaisten luo Birźeen, ja menkööt molemmat Skrzetuskit ja
Wolodyjowski heidän mukanaan. Siellä he saavat päänsä pitää, ja jos
sodan ajan istuvat rauhassa, niin kaikki käy hyvin.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, rakasta isääni! — huudahti Andrzej.

— Odotapas... — sanoi ruhtinas. — Minä olen nyt kunnioittanut sinun
päätöstäsi, kunnioita sinä nyt vuorostasi minua... Sille vanhalle
aatelismiehelle... en muista nyt hänen nimeään... sille suurisuiselle
paholaiselle, joka saapui tänne yhdessä Skrzetuskien kanssa, sille minä
olen jo hengessäni allekirjoittanut kuolemantuomion. Hän ensimmäisenä
solvasi minua petturiksi, syytti minua lahjuksista ja yllytti muita...
Tuskinpa sellaista vastarintaa olisi syntynytkään, jollei hän olisi
ollut siinä kehnoine kujeineen! (Ruhtinas löi nyrkillä pöytään.) Olisin
pikemmin odottanut kuolemaa tai maailmanloppua kuin sitä, että joku
uskaltaisi minulle, Radziwillille, päin silmiä huutaa: »Petturi!»
Päin silmiä ja vielä ihmisten kuullen! Ei ole sellaista kuolemaa, ei
ole sellaisia tuskia, jotka voisivat sovittaa moisen rikoksen. Älä
pyydäkään armahtamaan häntä, sillä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään.

Mutta Andrzej-herra ei niinkään helposti luopunut aikomastaan. Nyt
hän ei kuitenkaan vihoitellut eikä kiihtynyt. Päinvastoin, hän
tarttui uudelleen hetmania käteen, suuteli sitä ja alkoi pyytää niin
sydämellisesti kuin taisi.

— Millään kahleilla teidän ylhäisyytenne ei olisi itseensä kiinnittänyt
minun sydäntäni niin kuin tällä hyvänteolla. Mutta älkää tehkö sitä
puolinaisesti, osittain, vaan kokonaan... Teidän ylhäisyytenne! Mitä
tuo aatelinen eilen sanoi, sitä kaikki ajattelivat. Niin minä itsekin
ajattelin, kunnes teidän ylhäisyytenne avasi silmäni... Polttakoon
minut taivaan tuli, jollen samoin ajatellut! Ihminen ei ole syypää
siihen, että on typerä. Se aatelismies oli niin humalassa, että huusi
mitä sydämellään oli. Hän luuli puolustavansa siten isänmaata, eikä
siitä suinkaan voi miestä rangaista. Hän tiesi panevansa henkensä
alttiiksi, mutta huusi kuitenkin. Minä en häntä tunne, mutta herra
Wolodyjowskille hän on kuin veli tai melkein isä. Syvästi hän
ukkoa surisi, mutta sitä minä en tahdo. Sellainen on luontoni: jos
ketä rakastan, olen valmis vaikka henkeni antamaan. Jos joku minut
säästäisi, mutta tappaisi ystäväni, niin piru hänet periköön moisen
armon tähden. Teidän ylhäisyytenne, isäni, hyväntekijäni, lahjoittakaa
minulle tuo aatelismies, niin minä lahjoitan teille vereni vaikka jo
huomenna, tänään, heti! Radziwill puri viiksiään.

— Jo eilen allekirjoitin hengessäni hänen kuolemantuomionsa.

— Mitä hetmani ja Vilnon vojevoda on allekirjoittanut, sen Liettuan
suuriruhtinas ja, Jumala suokoon, tulevaisuudessa Puolan kuningas voi
armossaan muuttaa...

Kmicic puhui tosissaan niinkuin tunsi ja ajatteli, mutta, olkoonpa että
hän olisi ollut mitä ovelin diplomaatti, hän ei olisi voinut keksiä sen
tepsivämpää argumenttia ystäviensä puolustukseksi. Magnaatin ylpeät
kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli arvonimen, jota ei vielä omistanut.

— Sinä olet puhunut minut siihen tilaan, — sanoi hän hetken kuluttua,
— etten voi kieltää sinulta mitään. Saavat kaikki lähteä Birźeen.
Istukoot siellä rikostensa tähden ruotsalaisten luona, ja sitten kuin
se tulee, josta puhuit, pyydä heille uutta armahdusta.

— Pyydänpä kuin pyydänkin! Kunpa se tapahtuisi mitä pikimmin! —
huudahti Kmicic.

— Mene nyt viemään heille hyviä uutisia.

— Uutinen on hyvä minulle, ei heille... He eivät vastaanota sitä
kiitollisina jo siitäkään syystä, etteivät tiedä, mikä heitä on
uhannut. Teidän ylhäisyytenne, minä en mene tästä heille ilmoittamaan,
koska se voisi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin näyttää heille
vaikutusvaltaani.

— Menettele mielesi mukaan, kunhan joudut tuomaan Mirskin ja
Stankiewiczin lippukuntia. Sitten sinua odottaa toinen tehtävä, josta
varmaan et tule kieltäytymään.

— Mikä se on, teidän ylhäisyytenne?

— Saat lähteä puolestani pyytämään miekankantaja Billewicziä saapumaan
sukulaisensa neiti Billewiczin kanssa luokseni Kiejdanyyn ja asettumaan
tänne sodan ajaksi. Ymmärrätkö?

Kmicic hämmentyi.

— Hän ei mielellään sitä tee... Eilen hän läksi Kiejdanysta kovin
vihaisena.

— Luulenpa hänen jo lauhtuneen. Ota kaiken varalta väkeä mukaasi;
jolleivät he näet suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään, niin istuta
heidät vaunuihin, ympäröi rakuunoilla ja tuo tänne. Pehmeä hän oli
aatelismieheksi, pehmeä kuin vaha. Kun minä hänen kanssaan juttelin,
niin hän punastui kuin tyttö ja kumarsi maahan saakka. Mutta sitten
hänkin säikähti ruotsalaista kuin paholainen kirkasta vettä ja pakeni.
Tarvitsen hänet täällä sekä itseäni että sinua varten. Toivon siitä
vahasta vielä tekaisevani mieleni mukaisen kynttilän, jonka sitten
sytytän kenelle haluan... Mutta jollei se tulisi onnistumaan, niin saan
hänestä ainakin panttivangin. Billewiczit merkitsevät Samogitiassa
paljon, koska ovat sukua melkein koko aatelille. Jos saan yhden,
vieläpä vanhimman, käsiini, niin kyllä muut tuumivat toisenkin kerran,
ennenkuin nousevat minua vastaan. Hänen ja sinun neitosi takana on
laudalaisia kuin muurahaisia. Vitebskin vojevodan leirissä heidät
otettaisiin vastaan avoimin sylin... Tämä on tärkeä seikka, niin
tärkeä, että olen ajatellut, eikö olisi juuri Billewiczistä aloitettava.

— Wolodyjowskin lippukunnassa on pelkästään laudalaisia.

— Sinun neitosi holhoojia. Koska niin on, niin ala siitä, että tuot
neidin tänne. Mutta kuulehan: minä koetan kääntää herra miekankantajan
meidän uskoomme; neitosi kanssa sitävastoin saat sinä menetellä
parhaasi mukaan. Kun minä saan miekankantajan puolelleni, niin kyllä
hän auttaa sitten käännättämään tyttöä. Jos tyttö suostuu, laitamme
teille häät mitä pikimmin, jollei, ota hänet sellaisenaan... Naisten
kanssa se on paras tapa. Itkevät, vikisevät, kun alttarille viedään,
mutta seuraavana päivänä jo arvelevat, ettei se paholainen olekaan niin
hirmuinen kuin kuvataan, ja kolmantena ovat jo iloisia. Kuinka te eilen
erositte?

— Huonosti, hyvin huonosti.

— Mitä hän sanoi?

— Petturiksi minua nimitti... Hyvä, etten halvausta saanut.

— Hän on siis tulinen? Kun tulet hänen miehekseen, niin sano hänelle,
että rukki sopii naiselle paremmin kuin yleiset asiat, ja pidä ohjakset
tiukalla.

— Teidän ylhäisyytenne ei tunne häntä. Tuossa hyvä, tuossa paha, sen
mukaan hän tuomitsee, ja hänen järkeään voisi moni mies kadehtia.
Ennenkuin ennätät katsoa ympärillesi, iskee hän jo kipeimpään kohtaan.

— Iske sinäkin, iske hänen sydämeensä... Koetapas!

— Jumala suokoon! Kerran olen hänet jo väkivalloinkin ryöstänyt, mutta
sitten tein lupauksen, että olkoon se viimeinen kerta... Ja mitä
teidän ylhäisyytenne sanoi, että väkisin veisin hänet alttarille,
niin se on vastoin sydäntäni, sillä olen luvannut sekä hänelle että
itselleni, etten enää käytä väkivaltaa... Kaikki toivo on nyt siinä,
saako teidän ylhäisyytenne herra miekankantajan vakuutetuksi, ettemme
ole pettureita, vaan isänmaan pelastajia... Kun herra miekankantaja
on siitä varma, niin kyllä hän sitten saa tytönkin vakuutetuksi, ja
tämä on katsova minua toisilla silmillä. Nyt minä ajan Billewiczien
luo ja tuon heidät molemmat tänne, sillä minä pelkään tytön menevän
luostariin... Mutta sanon teidän ylhäisyydellenne suoraan, että
niin onnellinen kuin olenkin saadessani nähdä tytön, minä kuitenkin
mieluummin hyökkäisin Ruotsin koko sotajoukkoa vastaan kuin astun tuon
tytön eteen, sillä hän ei tiedä minun puhtaista aikeistani, vaan pitää
minua petturina.

— Jos tahdot, lähetän jonkun muun, Charlampin tai Mieleszkon.

— Ei! Parempi on, että menen itse... Sitäpaitsi on Charlamp
haavoittunut.

— Sitä parempi... Aioin eilen lähettää Charlampin Wolodyjowskin
lippukuntaan ja antaa hänelle sen päällikkyyden jotta hän tarpeen
vaatiessa pakottaisi väen kuuliaisuuteen, mutta hän on tomppeli,
joka ei näy saavan omaakaan väkeään tottelemaan. Hänestä ei ole
mihinkään. Aja ensin Billewiczien luo ja sitten noihin lippukuntiin.
Pahimmassa tapauksessa älä säästä verta, sillä meidän täytyy näyttää
ruotsalaisille, että olemme voimakkaita emmekä pelkää kapinaa...
Everstit minä lähetän heti eskortin mukana matkaan; toivon, että de
la Gardie tulee pitämään sitä luottamukseni osoituksena... Mieleszko
lähteköön viemään! Raskasta on alku, raskasta! Näen jo, että puoli
Liettuaa nousee minua vastaan.

— Se ei tee mitään, teidän ylhäisyytenne! Jolla on puhdas omatunto, se
ei pelkää mitään.

— Minä luulin, että ainakin Radziwillit liittyisivät kaikki minuun,
mutta katso, mitä pöydänkattaja, ruhtinas Radziwill kirjoittaa minulle
Nieswiezistä.

Ja hetmani ojensi Kmicicille ruhtinas Michal Kazimierzin kirjeen.

Kmicic silmäili kirjettä.

— Jollen tietäisi teidän ylhäisyytenne aikomuksia, niin luulisin, että
hän on kunnollisin mies maailmassa. Mutta Jumala suokoon hänellekin
kaikkea hyvää!... Minä sanon mitä ajattelen.

— No niin, lähdehän jo matkalle! — virkkoi hetmani kärsimättömyyteen
vivahtavalla äänellä.



KOLMAS LUKU.


Kmicic ei kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä
peloittavia viestejä alkoi saapua joka puolelta Kiejdanyyn Illalla tuli
pikalähetti tuoden tiedon, että Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnat
olivat omin päin lähteneet hetmanin pääkaupunkia vastaan valmiina ase
kädessä vaatimaan everstejään vapaiksi, että heidän keskuudessaan
mielet olivat kuohuksissa ja että upseerit olivat lähettäneet edustajia
kaikkiin Kiejdanyn läheisyydessä ja etäämmälläkin oleviin lippukuntiin
ilmoittamaan hetmanin petoksesta ja kehoittamaan kaikkia liittymään
yhteen isänmaan puolustukseksi. Saattoi helposti jo edeltäpäin nähdä,
että paljon aatelisia tulisi liittymään kapinoitseviin lippukuntiin
ja muodostamaan yhdessä näitten kanssa voiman, jota vastaan olisi
mahdotonta puolustautua linnoittamattomassa Kiejdanyssa, etenkin kun
kaikkiin Radziwillin puolelle jääneihin rykmentteihin ei saattanut
täydelleen luottaa.

Huolimatta siitä, että hetmanin kaikki suunnitelmat särkyivät, hän
ei menettänyt mielenmalttiaan, vaan päätti uskollisten skottilaisten
rykmenttien, ratsumiesten ja tykistön etunenässä hyökätä kapinallisia
vastaan ja tukahduttaa tulen jo alkuunsa. Hän tiesi, että sotilaat
ilman päälliköitä ovat vain muodoton lauma, joka hajaantuu pelkästään
jo julman hetmanin nimen pelosta.

Hän ei tule säästämään verta ja peloittaa teoillaan koko sotajoukon,
koko aateliston — koko Liettuan, niin ettei se uskalla edes vavista
hänen mutaisen nyrkkinsä alla. Hän suorittaa kaiken sen, mitä on
aikonutkin, ja suorittaa omin voimin.

Vielä samana päivänä lähti muutamia ulkomaalaisia upseereita Preussiin
pestaamaan uutta sotaväkeä. Kiejdanyssa kuhisi aseellista väkeä.
Skottilaiset rykmentit, ulkomaalaiset ratsumiehet, Mieleszkon ja
Charlampin rakuunat ja herra Korfin »tulinen väki» valmistautuivat
sotaretkelle. Ruhtinaan heitukat, palvelusväki ja Kiejdanyn asukkaat
oli määrätty vahvistamaan sotavoimia. Mitä vihdoin vangittuihin
eversteihin tuli, oli heidät päätetty mahdollisimman pian lähettää
Birźeen, missä oli vaarattomampi säilyttää heitä kuin Kiejdanyssa.
Ruhtinas laski aivan oikein, että heidän lähettämisensä kaukaiseen
ruotsalaisen sotaväen hallussa olevaan linnoitukseen tekee kaikki
heidän vapautumisyrityksensä mahdottomiksi.

Herra Zagloba, Skrzetuskit ja Wolodyjowski joutuivat näitten
kohtalotovereiksi.

Oli jo ilta, kun kellariholviin, jossa he istuivat, astui muuan upseeri
lyhty kädessä ja sanoi:

— Seuratkaa minua, hyvät herrat!

— Minne? — kysyi herra Zagloba levottomasti.

— Sitten saatte nähdä... Joutukaa!

— Lähdetään.

He läksivät. Käytävässä musketeilla varustetut skottilaiset ympäröivät
heidät. Zagloba tuli yhä levottomammaksi.

— Eihän toki meitä vietäne mestattaviksi ilman pappia, ilman rippiä? —
kuiskasi hän Wolodyjowskin korvaan.

Sitten hän kääntyi upseerin puoleen:

— Kenen kanssa on minulla kunnia?...

— Mitä se teihin kuuluu?

— Minulla on paljon sukulaisia Liettuassa, ja tahtoisin mielelläni
tietää kenen kanssa olen tekemisissä.

— Nyt ei ole aikaa tutustumiseen... muuten, hölmöhän se olisi, joka
nimeään häpeää... Olen Rocb Kowalski, jos tietää tahdotte.

— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun
isoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.

— Aiotteko kauankin vielä tätä tutkintoa jatkaa?

— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen
ruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja
minä olen tullut aivan isoäitiini.

— No siitä ennätämme matkalla puhua!...

— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen
sydämeltään. Hän rohkaistui heti.

— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin
vain katkaista?

He tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut
palaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen
ja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat
sotaretkelle.

Kowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla
varustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä
hevosta.

— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo
istuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.

— Mirski, Stankiewicz, Oskierka! — vastattiin.

— Wolodyjowski, Jan Skrzetuski, Stanislaw Skrzetuski, Zagloba, —
ilmoittivat ritarimme puolestaan.

— Onhan seura kunnioitettava. Mutta minne meidät viedään, tiedättekö?

— Birźeen! — sanoi Kowalski siihen antaen samalla käskyn sotilaille.

Vartiosto, johon kuului viisikymmentä rakuunaa, ympäröi rattaat.
Lähdettiin liikkeelle. Vangit alkoivat hiljaa jutella keskenään..

— Ruotsalaisille meidät luovutetaan! — sanoi Mirski. — Sitä olin
odottanutkin.

— Mieluummin olen vihollisten kuin petturien seurassa! — vastasi
Stankiewicz.

— Mutta minä tahtoisin mieluummin kuulan kallooni, — huudahti
Wolodyjowski, — sillä surkeata on tässä kädet ristissä istua onnettoman
sodan aikana.

— Älä puhu jumalattomia, hyvä mies, — sanoi Zagloba, — sillä tästä voit
tilaisuuden tullessa karata, Birźestä myöskin, mutta kuula kallossa se
käy ylen työlääksi. Muuten, tiesin jo etukäteen, ettei se petturi sitä
uskaltaisi.

— Radziwillko ei uskaltaisi! — huudahti Mirski.

— Näkyy, että olette muilta mailta ettekä tunne häntä, jokainen
hänen vihollisensa voi vangiksi joutuessaan pitää itseään kuoleman
omana, enkä muista ainoatakaan tapausta, että hän olisi kenellekään
pienintäkään loukkausta anteeksi antanut.

— Eikä kuitenkaan uskaltanut nostaa kättään minua vastaan! — sanoi
Zagloba. — Kenties teidän onkin kiittäminen minua pelastuksestanne?

— Kuinka niin?

— Kas, Krimin kaani rakastaa minua julmasti, sillä minä olen
paljastanut salaliiton häntä vastaan ollessani vankina Krimissä. Ja
meidän armollinen kuninkaamme Jan Kasimir kunnioittaa minua myöskin
suuresti. Se lurjus, Radziwill, ei tahtonut riitaantua kahden mahtajan
kanssa yht'aikaa; nämä voisivat yllättää hänet vaikka itse Liettuassa.

— Mitä puhutte! Hän vihaa kuningasta kuin piru pyhää vettä, ja olisi
sen varmasti näyttänyt, jos olisi tiennyt teidän olevan niin hyvissä
kirjoissa kuninkaan kanssa, — vastasi Stankiewicz.

— Mutta minä luulen, — sanoi siihen Oskierka, — että hetmani ei
tahtonut vertamme vuodattamalla nostaa yleistä mielipidettä vastaansa,
ja olen valmis lyömään vetoa, että tuo upseeri vie ruotsalaisille
Birźeen käskyä ampua meidät paikalla.

— Oh! — pääsi Zaglobalta.

Kaikki vaikenivat. Saavuttiin Kiejdanyn torille. Kaupunki nukkui,
ikkunoissa ei näkynyt tulta. Koirat vain talojen edustoilla
murahtelivat.

— Yhtäkaikki! — virkkoi Zagloba. — Joka tapauksessa olemme voittaneet
aikaa. Ehkä ilmaantuu meille vielä onnellinen sattuma tai ehkä minun
mieleeni juolahtaa ovela kepponen.

Ja kääntyen vanhojen everstien puoleen hän lisäsi:

— Te, hyvät herrat, tunnette minua vain vähäisen, mutta kysykääpäs
tovereiltani miten monessa tulisessa liemessä olen ollut, ja kuitenkin
olen tässä nyt eheänä. Mutta sanokaahan ensin, mikä tuo vartioston
komentava upseeri on miehiään? Saisikohan siihen mahtumaan, ettei
pitäisi petturin puolta, vaan liittyisi meihin, isänmaan puolustajiin?

— Hän on nimeltään Roch Kowalski, — vastasi Oskierka. — Kyllä minä
hänet tunnen. Yhtä helposti sen saa mahtumaan hänen hevoseensa, sillä
en tiedä kumpi heistä on typerämpi.

— Mitenkä hänestä on voitu tehdä upseeri?

— Hän kantaa Mieleszkon rakuunaväessä lippua, mihin ei järkeä tarvita.
Mutta upseeriksi hän pääsi siksi, että ruhtinas on ihastunut hänen
voimiinsa: hän ojentaa kourissaan hevosenkengän ja kaataa sylipainissa
kesyjä karhuja.

— Niinkö voimakas?

— Luja mies. Ja sitäpaitsi, jos päällikkö hänelle sanoo: iske pääsi
seinään, niin hetkeäkään epäröimättä hän puskeekin. Häntä on käsketty
viemään meidät Birźeen, ja hän vie, vaikka maa allamme halkeaisi.

— Sanokaas muuta! — ihmetteli Zagloba, joka oli uteliaasti kuunnellut
puhetta. — Päättäväinen poika!

— Hänessä ovat päättäväisyys ja typeryys yhtä ja samaa. Muuten,
vapaina hetkinään hän joko syö tai makaa. Ettepä usko, että kerran hän
asekartanossa nukkui neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon ja
vielä haukotteli, kun hänet kiskottiin pankolta alas.

— Julman hauska mies, — sanoi Zagloba ja kääntyen Kowalskiin päin huusi
käskevästi: — Tulepas lähemmäksi!

— Mitä? — kysyi Kowalski kääntäen hevostaan.

— Onko viinaa?

— On.

— Anna tänne!

— Miksi noin: anna tänne?

— Näetkös, hyvä herra Kowalski, jollei se olisi luvallista, niin olisi
annettu kielto, mutta koska ei ole kielletty, niin anna pois.

— Aa?! — ihmetteli Roch Kowalski. — Vai niin! Entä täytyykö minun antaa?

— Täytyy kuin täytyykin, sillä ajattelepas, voiko kieltää apuaan
vanhalta sukulaiselta, joka, jos olisi naimisissa äitisi kanssa, voisi
olla isäsi?

— Mikä sukulainen te olette!

— Kowalskeja on kahdenlaisia: toisilla on vaakunassa pukki, joka
nostaa vasenta takajalkaansa, toisilla laiva, jolla heidän esi-isänsä
saapuivat meren yli Englannista Puolaan. Nämä jälkimmäiset juuri
ovat sukua minulle isoäitini kautta. Sentähden minullakin on laiva
vaakunassani.

— Hyväinen aika! Silloinhan te olette todellakin

sukulaiseni!

— Laivako sinullakin on?

— Laiva.

— Totta totisesti, sukulaisia olemme! — huudahti Zagloba. — Olipa
hauska, että tavattiin, sillä minä olen vartavasten saapunut Liettuaan
tapaamaan Kowalskeja, ja vaikka olenkin nyt vanki ja sinä vapaa, niin
mielelläni syleilisin sinua, sillä oma on sentään oma.

— Minkä minä sille mahdan, hyvä herra? Kun käskettiin viemään teidät
Birźeen, niin minä vien... Sukulainen on sukulainen, mutta virka on
virka.

— Sano minua sedäksi! — virkkoi Zagloba.

— Tässä on viinaa, setä. Eihän ole kielletty antamasta.

Zagloba otti halukkaasti metallisen kenttäpullon ja siemaisi siitä
pitkän kulauksen. Hetken kuluttua alkoi mieluinen lämpö levitä hänen
suoniaan pitkin ja hänen päänsä kirkastua.

— Tulehan alas sieltä hevoseltasi, — sanoi hän Kowalskille, — ja istu
hetkeksi tänne viereeni vankkureihin, niin saamme jutella lähemmin...
Tekisi niin mieleni kysellä sukulaisistani. Virkaa minäkin kunnioitan,
mutta eihän se ole kiellettyä.

Roch Kowalski ei vastannut heti.

— Ei ole kielletty, — virkkoi hän vihdoin.

Ja kotvan kuluttua hän istui jo oljilla setä Zagloban vieressä.

Ukko syleili häntä sydämellisesti.

— No mitenkä jaksaa isäsi... tuota noin... kas, kun olen unohtanut
hänen nimensä.

— Myöskin Roch.

— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin... siihen tapaan sanassa
sanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko
ukkomies?

— Varmasti ukkomies! Minä olen Kowalski, ja tässä on rouva Kowalska.
Toisesta en huoli!

Sen sanottuaan nuori upseeri nosti raskaan rakuunamiekkansa kahvan
herra Zagloban silmäin eteen ja toisti:

— Toisesta en huoli!

— Aivan oikein! — sanoi Zagloba. — Minä pidän julmasti sinusta, Roch,
Rochin poika. Mukavinta on sotilaan, kun hänellä ei olekaan muuta
vaimoa, ja sanonpa, että ennemmin se leskettyy sinun jälkeesi kuin sinä
sen jälkeen. Vahinko vain, että sinä et tule saamaan häneltä pikku
Rocheja. Olet sukkela kavaljeeri, ja miten ikävätä, jos sellaisen suku
sammuisi.

— Ohoo! — pääsi Kowalskilta tyytyväinen mörähdys. — Meitä on kuusi
veljestä.

— Ja kaikki Rocheja?

— Kellä ensimmäisenä, kellä toisena nimenä Roch, sillä se on meidän
yhteinen suojeluspyhimyksemme.

— Juokaamme vielä vähäisen!

— Niin juuri!

Zagloba otti taas pullosta kulauksen ja ojensi sen sitten upseerille
sanoen:

— Pohjaan saakka, pohjaan saakka!

— Vahinko, etten voi sinua nähdä, — sanoi ukko. — Yö on säkkipimeä.
Kuulehan, hyvä Roch, minnekä se sotajoukko teki matkaa Kiejdanysta
silloin, kun me sieltä läksimme?

— Kapinallisia vastaan.

— Jumala yksin tietää, kuka tässä on kapinallinen: sinäkö vai he?

— Minäkö kapinallinen? Kuinka se olisi mahdollista? Minä teen mitä
hetmani käskee.

— Mutta hetmani itse ei tee mitä kuningas käskee, sillä kuningas ei
ole käskenyt häntä liittymään ruotsalaisiin. Etkö sinäkin mieluummin
antaisi ruotsalaisille selkään kuin luovuttaisit heille minut, vanhan
sukulaisesi?

— Ehkä, mutta mikä on käsky, sitä tottele!

— Ja rouva Kowalska purisi niin mielellään ruotsalaista. Minä tunnen
hänet. Näin meidän kesken olkoon sanottu: hetmani on noussut kapinaan
kuningasta ja isänmaata vastaan. Älä vain sano kenellekään, mutta
niin se varmasti on. Ja te, jotka hetmania palvelette, olette myös
kapinallisia.

— Tuota puhetta ei minun kannata kuunnella. Hetmanilla on oma
päällikkönsä ja minulla omani — hetmani, ja Jumala rankaisisi minua,
jos häntä vastustaisin. Kuulumatonta!

— Sinä puhut kunnioitettavasti... Mutta huomaa, Roch, jos sinä
joutuisit noitten kapinallisten käsiin, niin olisin minäkin vapaa, eikä
syy olisi sinun, sillä nec Hercules contra plures!... Minä en tiedä,
missä nuo lippukunnat ovat, mutta sinä kai tiedät sen... ja voisit,
näetkös, suunnata matkaa vähäisen sinne päin.

— Kuinka niin?

— Eihän se olisi sinun syysi, jos meidät lyötäisiin. Silloin sinulla ei
olisi minua omallatunnollasi. Synti sukulaista vastaan on näet sangen
raskas asia, usko pois!

— Ai, ai sitä setää! Parasta on, että kiipeän tästä rattailta alas ja
nousen hevosen selkään. Te ette tule olemaan minun omallatunnollani,
vaan hetmanin. Niin kauan kuin minä elän, ei siitä mitään tule.

— Kun ei tule, niin ei tule! — sanoi Zagloba. Hyvä, että puhut suoraan.
Mutta tiedätkö sinä, Roch, mitä setä oikeastaan on?

— Setä on setä.

— Hyvin puhuttu, mutta sanassa sanotaan: jollei sinulla isää ole,
niin tottele setääsi. Tällä on siinä tapauksessa isän oikeus, jonka
vastustaminen on syntiä... Huomaa, että jokainen voi naimisiin mentyään
tulla isäksi ja että sedässä virtaa samaa verta kuin isässäkin. En ole,
totta kyllä, sinun isäsi veli, mutta minun isoäitini täytyi olla sinun
isoäitisi täti. Muista, että minussa uinuu monen sukupolven oikeus,
sillä niinkuin me kaikki tässä matoisessa maailmassa kuolevaisia
olemme, niin siirtyy valta toiselta sukupolvelta toiselle, eikä
hetmanin enemmän kuin kuninkaankaan valta voi minulta tässä tapauksessa
isän oikeutta kieltää. Totuus on pyhä! Voiko suurhetmani, onko hänellä
oikeutta käskeä aatelista tai edes yksinkertaista talonpoikaa nousemaan
isää, setää tai isoäitiä vastaan! Vastaapas siihen, Roch! Onko hänellä
oikeutta?

— Hä? — kysäisi Kowalski unisesti.

— Niin, isoäitiä vastaan! Onko? — toisti Zagloba. — Kukapa silloin
viitsisi mennä naimisiin ja synnyttää lapsia odottaakseen sitten
lapsenlapsia?... Vastaapas siihenkin, Roch!

— Minä olen Kowalski, mutta tämä on rouva Kowalska, — murahti upseeri
yhä unisemmin.

— Olkoon niinkuin tahdot! — sanoi siihen Zagloba. — Ja parempihan se
onkin, koska vähemmän silloin tulee maailmassa olemaan pässinpäitä.
Eikö niin, Roch?

Zagloba kallisti korvansa hänen puoleensa, mutta ei kuullut vastausta.

— Roch! Roch! — huusi hän hiljaa. Mutta Roch nukkui kuin tukki.

— Nukutko?... — murahti Zagloba. — Odotapas... minä otan tuon rautaisen
padan sinun päästäsi, niin sinun on mukavampi. Mutta kauhtanan kaulus
ahdistaa... voisi vielä veri nousta päähäsi. Mikäpä sukulainen minä
olisin, jollen sinusta näin huolta pitäisi?

Ja herra Zagloban kädet lähestyivät Kowalskin päätä ja kaulaa.
Vankkureissa kaikki nukkuivat sikeätä unta. Sotilaat torkkuivat myös
satuloissaan.

Yö yhä pimeni.

Kului muutamia minuutteja. Yht'äkkiä Kowalskin hevosta taluttava
sotilas huomasi päällikkönsä kauhtanan ja vaalean kypärän vilahtavan
pimeässä ohitsensa. Kowalski hyppäsi rattailta pysähdyttämättä niitä ja
viittasi kädellään antamaan hevosen.

Samassa hän istui jo hevosen selässä.

— Herra päällikkö, missä pysähdymme syöttämään? — kysyi vartiomies.

Roch-herra ei vastannut sanaakaan, vaan ajoi eteenpäin, sivuutti edessä
ajavat ja katosi pimeyteen.

Samassa kuulivat rakuunat nopeasti etenevän hevosen kavioitten kapsetta.

— Päällikkö ajoi edelle, — sanoi muuan heistä. — Varmaankin hän meni
katsomaan, onko läheisyydessä majataloa. Olisihan jo aika syöttää
hevosia!

Kului puoli tuntia, kokonainen, kaksi, mutta Kowalskia ei vain kuulunut
takaisin. Hevoset, etenkin vankkureita vetävät, väsyivät kovasti ja
alkoivat laahustaa hitaasti. Tähdet tuikkivat.

— Ajakaa joku päällikköä vastaan ja sanokaa, että hevoset ovat vallan
uuvuksissa, — virkkoi muuan rakuuna.

Yksi ratsastajista ajoikin, mutta palasi hetken kuluttua yksinään.

— Päällikköä ei kuulunut eikä näkynyt, — sanoi. — Kaiketi hän on ajanut
kauas.

Sotilaat alkoivat murista tyytymättöminä:

— Kyllä hänen kelpaa, kun saa päivällä nukkua, mutta istu sinä vain
satulassasi yökaudet...

— Lähellä on majatalo, ja minä luulin löytäväni hänet sieltä, —
selitti äsken palannut, — mutta eihän häntä siellä ollut!... Kuuntelin
kavioitten kapsetta, mutta mitään ei kuulunut... Piru ties, minne
karkasi.

— Pysähtykäämme majataloon, ja sillä hyvä! — sanoi rakuunajoukkueen
päämies. — Hevosten täytyy saada levätä.

Jonkin ajan kuluttua vartiosto pysähtyi majatalon eteen. Sotilaat
laskeutuivat alas hevosilta, ja jotkut heistä menivät koputtamaan
majatalon oveen.

Vangit heräsivät, kun vankkurit pysähtyivät.

— Missä olemme? — kysyi vanha herra Stankiewicz.

— Pimeä on, en näe, — vastasi Wolodyjowski.

— Tiedän vain, että Upitaan päin emme ainakaan ole matkalla.

— Eikö tie Kiejdanysta Birźeen kulje juuri Upitan kautta? — kysyi Jan
Skrzetuski.

— Kyllä, mutta Upitassa on minun lippukuntani, ja sitä peläten on
ruhtinas varmaankin lähettänyt meidät toista tietä. Heti Kiejdanysta
lähdettyämme käännyimme Darovaan ja Krakovaan päin, ja sieltä kai
ajamme Beijsagolaa ja Szawlea kohti. Näin teemme mutkan, jonka
tähden Upita ja Poniewieź jäänevät oikealle. Matkan varrella ei ole
sotajoukkoja; ne ovat kaikki Kiejdanyssa.

— Mutta herra Zagloba, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — nukkuu sikeästi
ja kuorsaa, vaikka lupasi keksiä pelastavan kepposen.

— Nukkukoon rauhassa!... Kaiketi hänet uuvutti keskustelu hölmön
komendantin kanssa, jonka sukulaisia sanoi olevansa. Ukko aikoi vetää
häntä nenästä, mutta eipä siitä tullutkaan mitään. Ken on hylännyt
isänmaan Radziwillin tähden, se ei jätä häntä kaukaisen sukulaisen
vuoksi.

— Ovatko he todellakin sukulaisia? — kysyi Oskierka.

— Vai sukulaisia? Yhtä paljon sukua kuin te ja minä, — vastasi
Wolodyjowski. — Eikä herra Zagloban vaakuna ole ensinkään sellainen
kuin hän selitti.

— Entä missä herra Kowalski on?

— Kaiketi miesten kanssa tai majatalossa.

— Tahdonpa kysyä häneltä, saisinko istuutua hevosen selkään, koska
jalkani kovasti puutuvat, — virkkoi Mirski.

— Siihen hän ei suostu, — sanoi Stankiewicz. — Yö on pimeä, kannustit
hevosta ja menit. Ota sitten kiinni, jos saat!

— Annan hänelle kunniasanani, etten yritä karata. Sitäpaitsi alkaa
kohta valjeta.

— Sotamies! Missä komendantti on? — kysyi Wolodyjowski lähimmältä
rakuunalta.

— Mistä minä sen tietäisin?

— No kuka sen sitten tietää? Kun sinua käsketään kutsumaan hänet tänne,
niin kutsu!

— Mutta me emme itsekään tiedä, herra eversti, missä hän on, — vastasi
rakuuna. — Vankkureilta nousi, ajoi edelle ja sillä tiellä on yhä vielä.

— Kun palaa, sano, että tahtoisimme puhua hänen kanssaan.

— Ymmärrän, herra eversti. Vangit vaikenivat.

Vankkureilta kuului kovia kuorsauksia. Hevoset pureksivat heiniä.
Sotilaat torkkuivat satuloissaan. Majatalo oli asumaton.

Sarasti. Idässä taivas alkoi valjeta, tähdet sammuivat toinen toisensa
jälkeen, ja sitten alkoi vähitellen pimeästä näkyä puita, hevosia,
miehiä.

Herra Wolodyjowski ojensi käsivarsiaan, vilkaisi nukkuvaa Zaglobaa
kasvoihin ja huusi:

— Hitto vieköön! Hyvät herrat, katsokaa!

— No, mitä nyt?

— Katsokaa! Katsokaa! — huusi Wolodyjowski yhä osoittaen nukkuvaa.

Vangit katsoivat osoitettuun suuntaan, ja hämmästys levisi kaikkien
kasvoille: herra Zagloban kauhtana yllä ja hattu päässä nukkui Roch
Kowalski autuaan unta. Mutta Zaglobaa ei vankkureissa ollut.

— Livisti, totta totisesti, livisti! — ihmetteli Mirski katsellen
ympärilleen ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.

— Olipas se aika veitikka! — huudahti Stankiewicz.

— Sieppasi tuolta hölmöltä kypärän ja keltaisen viitan ja pujahti pois
hänen hevosellaan!

— Katosi kuin veteen!

— Sanoihan hän keksivänsä jotakin.

— Siinä sen nyt näitte!

— Hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski innoissaan, — te ette tunne vielä
sitä miestä; voin vannoa, että hän pelastaa vielä meidätkin. En tiedä
miten ja milloin, mutta saattepa nähdä, että pelastaa!

Nyt saivat sotilaat tietää mitä oli tapahtunut, ja he juoksivat
toinen toisensa jälkeen töllistämään komendanttiansa, jonka yllä oli
kamelinkarvainen kauhtana ja ilveksennahkainen lakki.

Vartioston päämies alkoi kursailematta tökkiä komendanttia kylkeen:

— Herra komendantti! Herra komendantti!

— Minä olen Kowalski... ja tässä on rouva Kowalska, — murahti
Roch-herra.

— Herra komendantti, vanki on karannut! Kowalski nousi istumaan ja
avasi silmänsä.

— Mitä?...

— Vanki on karannut... se lihava aatelismies, joka niin kauan jutteli
herra komendantin kanssa.

Upseeri havahtui.

— Ei suinkaan! — huudahti hän säikähtyneesti. — Kuinka? Mitä on
tapahtunut? Millä lailla hän karkasi?

— Herra komendantin kypärä oli päässä ja kauhtana yllä. Sotamiehet
eivät tunteneet häntä; oli sitäpaitsi pimeä.

— Missä on hevoseni? huudahti Kowalski.

— Vanki karkasi juuri sillä.

— Minun hevosellani?

— Niin.

Kowalski tarttui päähänsä.

— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas!. Tuo tänne se roisto,
joka hänelle hevoseni antoi!

— Herra komendantti, sotamies ei ole syypää, sillä yö oli pimeä ja
karkurin yllä oli sitäpaitsi herra komendantin puku. Hän ajoi aivan
minun sivuitseni, enkä minäkään häntä tuntenut. Jos herra komendantti
ei olisi istuutunut vankkureille, ei tätä olisi tapahtunut... Mitä on
nyt tehtävä?

— Ota kiinni ja anna selkään!

— Nyt on jo myöhäistä. Hän karkasi teidän hevosellanne, ja se oli paras
kaikista. Sitäpaitsi hän läksi jo ensimmäisten kukkojen laulaessa. Emme
saa häntä enää kiinni.

— Turhaa on ajaa tuulta takaa! — sanoi Stankiewicz.

Kowalski kääntyi kiihtyneenä vankien puoleen:

— Te olette auttaneet häntä pakenemaan! Odottakaas, kyllä minä teille
näytän!...

Hän puristi suuret kämmenensä nyrkkiin ja alkoi lähestyä heitä.

— Älä huuda, ja muista kenen kanssa puhut! — sanoi Mirski tuimasti.

Roch Kowalski säpsähti ja ojensihe vastentahtoisesti.

‒ Minne teidän on käsketty meidät viemään, viekää, mutta älkää pitäkö
järin suurta suuta, sillä huomenna voitte olla meidän jokaisen
käskettävissä.

Roch Kowalskin silmät menivät tapille, ja hän vaikeni.

— Turhaan te siinä päätänne puhki pohditte, herra Kowalski, — sanoi
Oskierka. — Mitä sanoitte siitä, että me muka olisimme häntä auttaneet,
on sulaa typeryyttä, sillä ensiksikin me nukuimme, ja toiseksi
kukin meistä olisi mieluummin auttanut itseään kuin toista. Yksin
olette syypää koko juttuun. Minä ensimmäisenä antaisin ampua teidät
siitä, että te nukuitte kuin mäyrä ja sallitte vangin karata omassa
kauhtanassanne ja kypärässänne, vieläpä omalla hevosellanne. Onhan se
ennenkuulumatonta!

— Vanha veijari petti miehen! — sanoi Mirski.

— Jeesus Maaria! Hän on vienyt miekkanikin! — huusi Kowalski.

— Eikö miekka hänelle muka kelpaisi?-hymähti Stankiewicz. —

— Entä pistoli? Oliko sellaista?

— Olihan minulla! — vastasi Kowalski aivan hämmentyneenä tarttuen
samassa päähänsä. — Ja hetmanin kirje Birźen komendantille! Mitä minä
onneton nyt teen?!... Tuho tuli!... Paras olisi ampua kuula kallooni!...

— Sitä ei voi välttää! — sanoi Mirski töykeästi. — Mitenkä te nyt
viette meidät Birźeen?... Te sanotte tuoneenne meidät vankeina,
mutta me, arvoltamme vanhemmat soturit, sanomme, että teidät on
viskattava tyrmään! Ketä luulette pikemmin uskottavan? Vai luuletteko,
että ruotsalainen komendantti pidättää meidät vain herra Kowalskin
pyynnöstä? Kyllä hän pikemmin uskoo meitä ja vangitsee teidät.

— Hukassa olen! Hukassa olen! — voihki Kowalski.

— Joutavaa! — sanoi Wolodyjowski.

— Mitä on tehtävä, herra komendantti? — kysyi rakuuna.

— Korjaa luusi! — kivahti Kowalski. — Tiedänkö minä mitä on tehtävä!...
Iskeköön salama sinulta pään puhki!

— Ajakaa, ajakaa vain Birźeen... niin saatte nähdä, — sanoi Mirski.

— Takaisin Kiejdanyyn! — huusi Kowalski.

— Jollei teitä siellä panna seinää vastaan ja ammuta, niin peittyköön
pääni sianharjaksilla! — huudahti Oskierka. — Kuinka te kehtaatte astua
hetmanin kasvojen eteen? Hyi! Häpeä teitä odottaa... ja kuula kalloon —
eikä mitään muuta!

— Muuta en ole ansainnutkaan! — huokasi onneton nuorimies.

— Typeryyksiä! Ainoastaan me voimme pelastaa teidät, — sanoi Oskierka.
— Te tiedätte, että me olimme valmiit hetmanin kanssa lähtemään vaikka
maailman ääriin ja kaatumaan. Monta kertaa olemme vuodattaneet vertamme
isänmaan puolesta ja mielellämme vastedeskin vuodatamme, mutta hetmani
on pettänyt isänmaan, antanut tämän maan vihollisen käsiin, yhdistynyt
sen kanssa armollista kuningastamme vastaan, kuningasta, jolle olemme
uskollisuutta vannoneet. Te luulette ehkä, että sellaisille sotilaille
kuin me on ollut helppo rikkoa kuri ja asettua omaa hetmaniamme
vastaan? Mutta se, joka nyt on hetmanin puolella, se on isänmaata
vastaan! Joka on hetmanin puolella, on kuningasta vastaan ja isänmaan
petturi! Me viskasimme komentosauvamme hetmanin jalkoihin, koska
omatunto, velvollisuus ja kunnia niin käski. Ja kuka sen teki, minäkö
vain yksin? Ei, myöskin herrat Mirski ja Stankiewicz, jotka ovat
maamme parhaimpia ja kunnioitetuimpia sotureita!... Mutta ketkä jäivät
hänen puolelleen? Roistot! Entä te, miks'ette seuraa teitä vanhempien
ja kokeneempien miesten esimerkkiä? Tahdotteko häväistä nimenne,
saada petturin maineen?... Kysykää omaltatunnoltanne mitä on tehtävä:
palvellako Radziwillia, petturia, vai seuratako meitä, jotka tahdomme
vuodattaa veremme isänmaan puolesta?

Nämä sanat näyttivät vaikuttaneen Kowalskiin kovasti.

— Mitä te minusta oikein tahdotte? — kysyi hän hetken kuluttua.

— Että te lähtisitte kanssamme Vitebskin vojevodan luo, joka tulee
taistelemaan isänmaan puolesta.

— Mutta kun olen saanut käskyn viedä teidät Birźeen?...

— Puhu sille vielä! — sanoi Mirski tuskastuneena.

— Sitäpä juuri tahdomme, että te ette noudattaisi käskyä, vaan
seuraisitte meitä, ymmärrättekö! — tiuskaisi Oskierka kärsimättömästi.

— Puhukaa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään... Minä olen
sotilas. Minkä arvoinen olisin, jos hetmanin jättäisin? Minä en määrää,
vaan hän. Jos hän tekee syntiä, niin vastatkoon sekä omasta että minun
puolestani, minun velvollisuuteni on vain totella!...

— Tehkää kuten haluatte! — huusi Mirski.

— Väärin tein, — jatkoi Roch, — kun käskin kääntymään takaisin
Kiejdanyyn, koska olen saanut määräyksen Birźeen. Enpä enää tiedä
mitä teen, ja syynä kaikkeen on se aatelismies, joka, niin sukulainen
kuin onkin, on tehnyt minulle koiruutta... Sillä miehellä ei ole
Jumalaa, koska ilkesi pettää minulta hevosen ja ruhtinaan suosion ja
päällepäätteeksi syöstä niskaani kuolemantuomion... Ihana sukulainen!
Ja Birźeen me tästä käännymme, käyköön miten hyvänsä!

He kääntyivätkin uudelleen Birźeen. Roch Kowalski käski yhden
rakuunoista istumaan rattaille, nousi itse tämän hevosen selkään ja
ajoi ihan vankien vieressä hokien itsekseen ehtimän takaa:

— Sukulainen! Mokoma sukulainen!

Huolimatta vaarallisesta asemastaan ja painostavasta epävarmuudesta
vangit eivät voineet pidättää naurua kuullessaan Kowalskin manauksia.
Vihdoin Wolodyjowski puuttui puheeseen:

— Älkää surko, herra Kowalski, sillä se mies on puijannut viisaampia
kuin te... Itse Chmielnickin hän on pettänyt pahasti.

Sitten everstit keskustelivat herra Zaglobasta ja hänen ihmeellisestä
paostaan.

— On todella merkillistä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta eipä
löydy maailmassa asemaa, josta mies ei itseään pelastaisi. Missä
miehuus ja voima eivät auta, siinä auttaa viekkaus. Toiset menettävät
rohkeutensa, kun kuolema heitä uhkaa, tai uskovat itsensä Jumalan
haltuun odottaen mitä tuleman pitää, mutta hän alkaa heti miettiä
pelastuskeinoa ja keksii aina jotakin. Hän voi tarpeen vaatiessa olla
urhoollinen kuin Akilles, mutta seuraa mieluummin Odysseuksen jälkiä.

— Enpä tahtoisi vahtia häntä, vaikka hän istuisi peitsien välissä, —
sanoi Stankiewicz, — sillä vähätpä siitä, että hän karkaisi, mutta kun
hän vielä saattaa toisen naurunalaiseksi.

— Aivan niin! — virkkoi Michal Wolodyjowski. — Kyllä Kowalski nyt saa
kuulla kunniansa. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kielensä
piestäväksi, sillä sitä terävämpää ei ole koko valtakunnassa... Kun
hän alkaa tapansa mukaan koristella kertomuksiaan, niin ihmiset ihan
pakahtuvat naurusta...

— Hänen pakonsa on meille suureksi hyödyksi, — puuttui Oskierka
puheeseen, — sillä hän vei hetmanin kirjeen muassaan, ja kuka tietää
mitä siinä oli kirjoitettu meistä... Luulen, ettei ruotsalainen
komendantti Birźessä meistä paljoakaan välitä, jollei Kowalskikaan.
Me tulemme sinne vankeina, mutta hän vartioston päällikkönä. Varmaa
kuitenkin on, ettei perillä tiedetä, mitä meille on tehtävä. Missään
tapauksessa ei kaulojamme katkaista, ja sehän on pääasia.

— Sanoin vain niin, — vastasi Mirski, — peloittaakseni Kowalskia...
Mutta mitä tulee siihen, ettei kaulojamme katkaistaisi, niin siitä on
vähän lohdutusta, sillä kaikesta päättäen puhkeaa kohta vielä yksi
sota, kansalaissota, ja silloin ovat kaikki hukassa.

Tähän tapaan everstit keskustelivat yhä edelleen. Sitten kääntyi
puhe taas herra Zaglobaan, ja Wolodyjowski vakuutti, että he voivat
luottaa karkurin apuun, sillä se mies ei ikänä heittäisi ystäviään
onnettomuuteen.

— Olen varma, — sanoi hän, — että Zagloba on paennut Upitaan, missä
minun joukkoni ovat, jollei niitä ole jo lyöty hajalle tai viety
väkipakolla Kiejdanyyn. Niitten kanssa hän rientää avuksemme, mikäli
ne häneen yhtyvät, jota en epäile, koska joukoissani on paljon
laudalaisia, ja laudalaiset pitävät minusta.

— Mutta hehän ovat Radziwillin puoluelaisia? — huomautti Mirski.

— He ovat kyllä olleet, mutta saatuaan kuulla Liettuan luovuttamisesta
ruotsalaisille, sotahetmani Judyckin, teidän ja minun vangitsemisesta,
he varmaan kääntyvät hetmanista. He ovat kunnon aatelisia, ja Zagloba
osaa kyllä höystää hetmanin toimenpiteet paremmin kuin yksikään meistä.

— Mutta sillä aikaa me olemme ehtineet jo Birźeen, — valitti Stanislaw
Skrzetuski.

— Mahdotonta, sillä me teemme suuren mutkan välttääksemme Upitan, mutta
Upitasta kulkee tie suoraan Birźeen. Vaikka he lähtisivät liikkeelle
päivää, jopa kahtakin myöhemmin, he saavuttaisivat kuitenkin meidät
matkalla. Me emme ole vielä Szawlessa, ja Upitasta on lyhyempi matka
Birźeen kuin Szawleen.

Illan tullen he saapuivat vihdoin Szawleen. Matkalla he panivat
merkille, että kaikissa kylissä ja kauppaloissa oli jo rauhatonta.
Nähtävästi tieto hetmanin liittymisestä ruotsalaisiin oli jo ennättänyt
levitä yli Samogitian. Siellä täällä kysyttiin sotilailta, oliko totta,
että maa jätetään ruotsalaisille; siellä täällä nähtiin joukoittain
talonpoikia vaimoineen ja lapsineen lähdössä syviin metsiin. Toisin
paikoin talonpojat käyttäytyivät kerrassaan uhkaavasti; nähtävästi
he pitivät rakuunoita ruotsalaisina. Kylissä, joissa oli aatelisia,
kysyttiin heiltä suoraan, keitä he olivat ja minne ajoivat, ja kun
Kowalski, sen sijaan että olisi vastannut heidän kysymyksiinsä, komensi
väistymään tieltä, syntyi siitä sellainen melu ja hälinä, että vasta
väkijoukkoon suunnatut musketit tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Suuri maantie Kownosta Szawlen kautta Mitauhun oli täynnä kuormia
ja rattaita, joissa aatelisten vaimot ja lapset pakenivat sotaa
Kuurinmaalle. Itse Szawlessa, kuninkaankartanossa, ei näkynyt olevan
ensinkään hetmanin sotaväkeä. Sitävastoin vangit näkivät täällä ensi
kerran 25-miehisen ratsastavan ruotsalaisen joukko-osaston, joka oli
lähetetty Birźestä tiedustelumatkalle. Juutalaisia ja porvareita
seisoskeli torilla töllistellen muukalaisia, ja myöskin everstit
katselivat heitä uteliaina, etenkin Wolodyjowski, joka ei milloinkaan
ollut vielä ruotsalaisia nähnyt; hän tarkasteli heitä ahnain
silmäyksin, kuten susi lammaslaumaa, ja kierteli viiksiään.

Herra Kowalski ilmoitti ruotsalaiselle upseerille kuka hän oli, minne
oli matkalla, keitä kuljetti mukanaan, ja pyysi, että upseeri antaisi
miestensä yhdistyä hänen vartiostoonsa suuremman turvallisuuden vuoksi
matkalla. Mutta upseeri vastasi, että oli saanut käskyn tunkeutua
maahan mahdollisimman kauas tiedustelutarkoituksessa ja ettei sen
vuoksi voinut palata Birźeen. Hän rauhoitti kuitenkin herra Kowalskia
sanoen matkaa vaarattomaksi, sillä Birźestä oli lähetetty pieniä
osastoja sotaväkeä kaikkiin suuntiin.

Kun hevoset ja miehet olivat saaneet kunnollisesti levätä, läksi herra
Kowalski taas jatkamaan matkaa puoliyön tienoissa.

— Jos herra Zagloba aikoo auttaa meitä, — sanoi Wolodyjowski aamun
tullen, — niin tällä tiellä hänen pitäisi se tehdä, ja tänne hän voisi
myös Upitasta ennättää.

— Ehkä hän väijyykin meitä täällä jossakin, — sanoi siihen Stanislaw
Skrzetuski.

— Ennenkuin näin ruotsalaiset, minä vielä toivoin, — vastasi
Stankiewicz, — mutta nyt minusta näyttää, ettei meillä ole pelastusta.

— Kyllä Zagloba osaa välttää tai pettää vihollisen.

— Mutta hän ei tunne näitä seutuja.

— Kyllä laudalaiset, joita on joukoissani paljon, tuntevat, sillä he
kuljettavat pellavia, lautoja ja tervaa aina Riikaan saakka.

— Ruotsalaiset ovat kai miehittäneet jo kaikki kaupungit Birźen
seuduilla.

— Komeita sotilaita nuo, jotta Szawlessa näimme, se on tunnustettava, —
sanoi pienikasvuinen ritari.

— Huomasitteko kuinka pulskia hevosia heillä oli?

— Ne olivat liiviläisiä hevosia, — vastasi Mirski.

— Meidän husaarimme hankkivat myös hevosia Liivinmaalta, koska omamme
ovat pieniä.

— Seis! — kuului hetken kuluttua Kowalskin huuto joukon etupäästä.

— Mikä nyt on? — kysyivät sotilaat toisiltaan.

— Seis! — kuului toistamiseen.

Rattaat pysähtyivät. Ratsastajat pidättivät hevosiaan.

Päivä oli kaunis, kirkas. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet
valaisivat tomupilven, joka läheni edestäpäin tietä pitkin ilmaisten,
että joko karjalauma tai mahdollisesti jokin sotilas joukkue oli sieltä
tulossa.

Pian alkoi tomupilvestä näkyä välähdyksiä.

— Ne ovat keihäitä, jotka välähtävät! — huusi Wolodyjowski.

— Sotajoukko on tulossa!

— Kaiketi taas jokin ruotsalainen osasto.

— Ruotsalaisilla on ainoastaan jalkaväellä keihäitä, mutta tuo
tomupilvi lähestyy nopeasti. Nuo ovat ratsumiehiä, ne ovat meikäläisiä!

— Meikäläisiä ovat! — kuului rakuunain huutoja.

— Järjestykseen! — komensi Kowalski. Rakuunat asettuivat rattaitten
ympärille. Herra Wolodyjowskin silmät säihkyivät.

— Ne ovat minun laudalaisiani, joita herra Zagloba johtaa! Toisin ei
voi olla!

Välimatka vaunujen ja lähestyvien ratsastajain välillä lyheni nopeasti,
sillä nämä ajoivat täyttä laukkaa. Vihdoin ilmaantui tomupilvestä
voimakas sotajoukko, joka lähestyi hyvässä järjestyksessä, ikäänkuin
hyökkäykseen menossa. Ensimmäisessä rivissä jonkin verran oikealla ajoi
kookas mies komentosauva kädessä. Tuskin oli herra Wolodyjowskin silmä
sattunut häneen, kun hän huusi:

— Se on Zagloba! Kautta Jumalan, Zagloba! Hymy kirkasti Jan Skrzetuskin
kasvoja.

— Hän eikä kukaan muu! — huudahti Jan-herra. — Ja kypärässä hänellä on
hetmanintöyhtö! Hän on nimittänyt itsensä hetmaniksi. Se on niin hänen
kaltaistaan.... Se mies näyttää pysyvän samanlaisena ikänsä kaiken.

— Jumala suokoon hänelle terveyttä! — virkkoi Oskierka.

Sitten hän pani kämmenensä torveksi suunsa ympäri ja huusi:

— Herra Kowalski! Se on teidän sukulaisenne, joka tulee vierailulle!

Mutta Roch Kowalski ei kuullut, koska hän puuhasi rakuuniensa kanssa.
Ja hän ansaitseekin täyden tunnustuksen, sillä vaikka hänellä ei ollut
kuin kourallinen miehiä asettaa kokonaista lippukuntaa vastaan, niin
hän ei hätääntynyt eikä kadottanut rohkeuttaan. Hän järjesti rakuunansa
kahteen riviin rattaitten eteen, mutta hyökkääjät lähestyivät
tataarilaiseen tapaan puoliympyrässä. He tahtoivat kuitenkin ensin
neuvotella, koska heiluttivat lippujaan ja huusivat:

— Seis! Seis!

— Eteenpäin! — komensi Kowalski.

— Antautukaa! — huudettiin tieltä.

— Ampukaa! — komensi Kowalski vastaukseksi.

Seurasi syvä hiljaisuus; yksikään rakuuna ei ampunut.

Roch Kowalski hämmästyi hetkeksi ja hyökkäsi sitten kuin riivattu omien
rakuunainsa kimppuun.

— Ampukaa, koirat! — ärjyi hän julmasti ja iski nyrkillään lähimmän
rakuunan alas satulasta.

Toiset peräytyivät julmistunutta miestä, mutta eivät ampuneet. Sitten
he yht'äkkiä hajaantuivat kuin pelästynyt lintuparvi.

— Tuollaiset sotilaat minä ammuttaisin! — murahti Mirski.

Kun Kowalski oivalsi, että hänen omat miehensä hylkäsivät hänet, hän
käänsi hevosensa hyökkääjäin rivejä kohti.

— Tuolla on minun kuoloni! — huusi hän, mutta tuskin oli hän ennättänyt
karahduttaa puoliväliin tietä, kun kuului laukaus, ja Kowalskin hevonen
tupertui ojaan vieden ratsastajan mukanaan.

Samassa muuan sotilas Wolodyjowskin lippukunnasta lensi salamana maasta
ylös kompuroivan Kowalskin niskaan.

— Se on Jozwa Butrym! — huusi Wolodyjowski. — Jozwa Jalaton!

Roch Kowalski tarttui vuorostaan Jozwan nutun liepeeseen, mutta lieve
jäi hänen käteensä. He iskivät yhteen kuin kaksi voimakasta haukkaa.
Butrymin jalustinhihna katkesi, ja hän suistui maahan mutta otettaan
hän ei hellittänyt, ja molemmat kierivät pallona tiellä.

Toisia juoksi luo. Parikymmentä kouraa tarttui Kowalskiin, joka potki
ja löi kuin karhu. Hän viskasi ahdistajia luotaan, kaatui, nousi eikä
antautunut. Hän kamppaili kuollakseen, mutta ympärillä huudettiin:
»Ottakaa elävänä!»

Vihdoin hänen voimansa pettivät, ja hän meni tainnoksiin.

Sillävälin oli herra Zagloba ehtinyt jo rattaitten luo, tai oikeammin
rattaille, ja hän syleili Skrzetuskeja, pientä ritaria, herra Mirskiä,
Stankiewiczia ja Oskierkaa ja huusi hengästyneenä:

— Kas niin! Eikö Zaglobassa ole miestä! Kyllä Radziwill nyt saa
tietää huutia! Hyvät herrat, me olemme vapaat ja meillä on sotaväkeä!
Kohta lähdemme ryöstämään hänen maatilojaan! No, eikö minun kepposeni
onnistunut? Jollen olisi sillä lailla nahkaani pelastanut, niin olisin
keksinyt toisen keinon... Kovin olen uuvuksissa, ihan läähätän... Nyt
Radziwillin maatiloille, hyvät herrat, Radziwillin maatiloille! Ettepä
vielä tiedä hänestä kaikkea, mitä minä tiedän!...

Herra Zagloban vuodatuksen keskeyttivät laudalaiset, jotka toinen
toisensa jälkeen juoksivat tervehtimään everstiään. Butrymit,
Gosciewiczit, Domaszewiczit, Stakjanit ja Gasztowtit tunkeilivat
rattaitten ympärillä ja huutaa hoilasivat täyttä kurkkua:

— Eläköön! Eläköön!

— Hyvät herrat! — sanoi pienikasvuinen ritari, kun melu oli vähäisen
vaimentunut. — Rakkaat asetoverit! Kiitän teitä avustanne!... Ikävä
kyllä, meidän täytyy rikkoa kuuliaisuutemme hetmania kohtaan ja nostaa
kätemme häntä vastaan, mutta koska petos on ilmeinen, niin toisin emme
voi tehdä... sillä isänmaatamme ja armollista kuningastamme me emme
petä... Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme!

— Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme! — toisti kolmesataa ääntä.

— Ja nyt Radziwillin maatiloille tutkimaan talot kellareita ja aittoja
myöten! — huusi Zagloba.

— Hevosia tänne! — huusi pienikasvuinen ritari. Juostiin hevosia
noutamaan.

Sillävälin Zagloba sanoi:

— Veli Michal! Minä johdin joukkojasi sinun poissaollessasi ja
tunnustan mielihyvällä, että ne käyttäytyivät kuin aito sotilaat...
Mutta koska sinä nyt olet vapaa, jätän johdon sinun käsiisi.

— Ottakaa te, joka olette arvolta ylin, päällikkyys haltuunne! —
virkkoi Michal-herra kääntyen Mirskin puoleen.

— Ei tule kysymykseen! Miksi sitten? — vastasi vanha eversti.

— Entä herra Stankiewicz?

— Minulla on oma lippukuntani, ja siksi en ota vierasta. Ruvetkaa te
päälliköksi vain! Te tunnette väen ja väki teidät, ja silloin kaikki
käy hyvin.

— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei
kukaan tule kadehtimaan.

— Tapahtukoon sitten niin!

Sen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti
joukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.

— Minne lähdemme? — kysyi Zagloba.

— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut
asiaa, — vastasi Michal-herra.

— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä,
— sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän
puolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan
pelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!

— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi
viiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte...
Oikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen
Zagloba keksii... On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli
Michal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme
tataareja?

Michal-herra olisi voinut vastata, että silloin herra Zagloba ei
pelastanut häntä, vaan päinvastoin hän herra Zagloban, mutta hän
vaikeni vain ja kiersi viiksiään.

Ja vanha aatelismies jatkoi:

— Mutta kiitoksia ei tarvita, sillä minkä minä teille tänään tein, sen
voitte te tehdä minulle huomenna, ja varmasti te ette tule hylkäämään
minua hädän hetkellä. Iloitsen teidän vapaudestanne, ikäänkuin olisin
suurenkin voiton saavuttanut. Näkyypä, ettei ole vielä pääni eivätkä
käsivarteni vanhentuneet.

— Suoraa päätäkö ajoit Upitaan? — kysyi Michal Wolodyjowski.

— Minnekäs muuten? Kiejdanyynko? Suoraan suden suuhun? Ole huoletta,
kyllä minä Upitaan ajoin, enkä minä hevosta säästänyt, jos se hyvä
olikin! Eilen aamulla saavuin Upitaan, ja puolenpäivän tienoissa
läksimme painamaan Birźeä kohti, suuntaan, jossa toivoin tapaavani
teidät.

— Että väkeni sentään heti uskoi ja liittyi sinuun? — arveli
Michal-herra. — He eivät tunteneet sinua, lukuunottamatta paria kolmea,
jotka olivat nähneet sinut joskus minun seurassani.

— Se seikka sujui minulta sukkelaan, sillä olihan minulla sinun
sormuksesi, ja sitäpaitsi olivat laudalaiset vast'ikään saaneet kuulla
teidän vangitsemisestanne ja hetmanin petoksesta. Tapasin tullessani
Upitaan lähetystön herrojen Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnista,
ja tämä lähetystö oli jo ennättänyt yllyttää laudalaisia nousemaan
hetmania petturia, vastaan. Kun minä kerroin, että oli lähdetty viemään
teitä Birźeen, niin oli kuin olisi koukkinut kepillä muurahaispesään.
Hevoset olivat laitumella, mutta renkipojat lähetettiin tuota pikaa
niitä noutamaan, ja puolenpäivän tienoissa lähdettiin matkalle. Minä
otin tietysti päällikkyyden.

— Entä mistä tuo hetmanintöyhtö on? — kysyi Jan Skrzetuski. — Kaukaa
näytti kuin itse hetmani olisi tullut.

— Vai näytti se niin komealta? Niin, mistäkö hetmanintöyhdön sain?
Hetmanin luota oli saapunut sanantuoja laudalaisten luo käskemään näitä
heti Kiejdanyyn, ja käskyn vahvistukseksi oli hänellä hetmanintöyhtö
kypärässä. Käskin vangita miehen ja töyhdön otin minä, jos niin
tarvittaisiin, pettääkseni ruotsalaisia.

— Hyväinen aika, kuinka kaikki on ollut viisaasti ajateltu! — huudahti
Oskierka.

— Kuin Salomo! — lisäsi Stankiewicz.

Herra Zagloban rintaa nostatti.

- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos
kärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin.
En kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä:
ensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen
olla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen
nielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.

— Entä toiseksi? — kysyi Mirski.

— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella
joutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin
kauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat...
Kas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli
määrä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet
Vilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!

Näin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi sen
Mirskille.

— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa
lukea tämän kirjeen?

Kävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan
saksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.

— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin
sotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen
aikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan
hyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa,
luki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle
myöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin
tehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi
jok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja
pitää asian salassa.

Everstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti
vain päätään ja virkkoi:

— Minä, joka tunnen hänet niin hyvin, olen ihmetellyt, että hän päästi
meidät hengissä Kiejdanysta. Hänellä on ollut jokin salainen syy, jonka
tähden hän itse ei tuominnut meitä kuolemaan.

— Varmaankin pelkäsi hän yleistä mielipidettä.

— Mahdollisesti.

— Ihmeteltävän julma mies! — virkkoi pienikasvuinen soturi. — Siitä ei
ole kovin pitkää aikaa, kun minä yhdessä Ganchoffin kanssa pelastin
hänen henkensä.

— Ja minä olen palvellut hänen isäänsä ja sitten häntä itseään
kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta! — sanoi Stankiewicz.

— Hirveä mies! — lisäsi Stanislaw Skrzetuski.

— Paras on olla ryömimättä hänen kitaansa! — sanoi Zagloba. — Piru
hänet periköön! Me vältämme joutumasta taisteluun hänen kanssaan,
mutta sensijaan teemme selvää kaikista hänen kartanoistaan matkan
varrella. Lähdemme tästä siis Vitebskin vojevodan luo saadaksemme
hänestä itsellemme suojelijan, ja sinne mennessä tyhjennämme ruhtinaan
kellarit ja aitat, tallit ja navetat... Siitä tulee hauskaa, eikä siinä
minua kukaan voita. Jos rahaa löytyy, niin se on tietysti meidän. Kuta
rikkaampina tulemme Vitebskin vojevodan luo, sitä parempana meitä
pidetään.

— Kyllä hän ottaa meidät muutenkin mielellään vastaan, — selitti
Oskierka. — Mutta neuvo mennä hänen luokseen on joka tapauksessa hyvä,
eikä kukaan keksine sen parempaa.

— Kaikki äänestävät sen ehdotuksen puolesta, — lisäsi Stankiewicz.

— Se on sovittu! — huusi Wolodyjowski. — Vitebskin vojevodan luo!
Jumala suokoon, että hänestä saisimme mieleisemme päällikön.

— Amen! — sanoivat muut.

He ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi
rauhattomasti liikkua satulassaan.

— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen
tovereihinsa päin.

— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill
on varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen
käsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi
hullummaksi näyttää, että se on valetta.

— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto
osuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä
mieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se
olisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme
risteillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.

— Ryöstäen hänen kartanoitaan? — kysyi Zagloba.

— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani
samoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt,
niin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi
löytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra
Sapiehalle huomattavan sotajoukon.

Se oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin
rakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät
epäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi
sellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että
ensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa
yleisen nousun.

Herra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan
seuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa
Rogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen
jäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään
Lawecza-joen läheisyydessä.

Siellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä,
jolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia
talonpoikaisjoukkoja.

Sotilaat, joita oli lähetetty maantielle, palasivat tuon tuostakin
tuoden jonkun talonpojan mukanaan, jolta sitten koetettiin urkkia
tietoja ruotsalaisista.

Talonpojat olivat aivan pelästyksissään ja toistivat kaikki yhtä ja
samaa, että nimittäin ruotsalaiset olivat kohta siellä, mutta tarkkoja
tietoja he eivät kuitenkaan voineet antaa.

Kun oli tullut pimeä, käski Wolodyjowski väkensä nousta hevosille,
mutta ennenkuin he ennättivät lähteä liikkeelle, kuultiin verraten
selvästi kellonsoittoa.

— Mitä soittoa se on? — kysyi Zagloba. — Iltakirkkoonko?... Se olisi
siksi liian myöhään.

Herra Wolodyjowski kuunteli hetken aikaa tarkasti.

— Se on hälyytyssoitto! — sanoi hän. Sitten hän ajoi miehistön luo ja
kysyi:

— Tietääkö kukaan, mikä kylä on tuolla suunnalla?

— Klawany, herra eversti! — vastasi eräs Gosciewiczeista. — Meidän on
ollut tapana ajaa sinne potaskaa.

— Kuuletteko kellonsoittoa?

— Kuulemme! Jotakin tavatonta on tapahtumassa. Michal Wolodyjowski
viittasi kädellään, ja samassa kajahti hiljainen torventoitotus
keskellä metsäin syvää rauhaa. Lippukunta läksi liikkeelle.

Kaikki katseet olivat suunnatut sinnepäin, mistä soittoa kuului.
Turhaan ei sinne katsottukaan, sillä kotvan kuluttua nousi
taivaanrannalle punertava valo, joka kasvoi hetki hetkeltä.

— Palo! — kuiskattiin riveissä. Wolodyjowski kumartui Skrzetuskin
puoleen ja sanoi:

— Ruotsalaisia!

— Nyt näytämme! — vastasi Jan.

— Minua kummastuttaa, miksi polttavat.

— Kaiketi ovat kyläläiset tehneet vastarintaa, kun he ovat hyökänneet
kirkkoon.

— Kohta nähdään! — virkkoi Michal-herra hymähtäen tyytyväisesti.

Samassa karahdutti herra Zagloba hänen luokseen.

— Michal!

— Mitä?

— Ruotsalaisille haisee. Varmaankin tästä tulee tappelu?

— Tulee, jos Jumala tahtoo.

— Mutta kuka vartioi vankia?

— Mitä vankia?

— Ei minua suinkaan, vaan Kowalskia. Näetkös, se on tärkeä seikka,
ettei hän pääse pakoon. Hetmani ei tiedä asiastamme mitään eikä saakaan
tietää, jollei Kowalski pääse sitä hänelle ilmoittamaan. Se mies on
uskottava varmojen miesten käsiin, sillä kahakan kestäessä on helppoa
pötkiä pakoon, etenkin jos tahtoo olla viekas.

— Hänessä ei ole viekkautta enempää kuin vankkureissa, joilla hän
istuu. Mutta oikeassa olet, hänen luokseen on jätettävä vartija. Etkö
sinä ottaisi pitääksesi häntä silmällä sen aikaa?

— Hm! Vahinko tappelua!... Totta, enpä näkisi paljoakaan näin yön
pimeydessä, mutta jos tapeltaisiin päivällä, niin eipä kukaan saisi
minua suostumaan siihen... Koska siis publicum bonum [yleinen hyvä]
sitä vaatii, niin olkoon menneeksi!

— Hyvä on. Jätän käytettäväksesi viisi miestä, mutta jos hän yrittää
paeta, niin iske kuula hänen kalloonsa.

— Kyllä hän käy käsissäni pehmeäksi kuin vaha, ole huoletta!... Mutta
kylläpäs tuo tulipalon loimu kasvaa kovasti. Mihin jään Kowalskin
kanssa!

— Mihin vain haluat... Nyt ei minulla ole enää aikaa! — sanoi Michal
Wolodyjowski.

Ja hän ajoi pois.

Tuli näytti laajenevan laajenemistaan. Tuuli palolta päin, ja
kellonsoiton mukana kantautui kuuluviin myöskin laukauksia.

— Eteenpäin täyttä vauhtia! — komensi herra Wolodyjowski.



NELJÄS LUKU.


Tultuaan lähemmäksi kylää he hiljensivät vauhtia ja näkivät leveän
kyläkujan, joka oli niin kirkkaasti valaistu, että nuppineuloja olisi
voinut siltä poimia, sillä taloja paloi tien kahden puolen ja toisia
oli yhä syttymässä. Tuuli oli tuimanpuoleinen ja lennätteli kipinöitä,
vieläpä kokonaisia roihuja läheisille katoille.

Tulen valossa näkyi milloin suurempia, milloin pienempiä ihmisjoukkoja,
jotka liikkuivat nopeasti eri suuntiin. Huudot sekaantuivat
kirkonkellojen läppäykseen, karjan ammuntaan, koirien haukuntaan ja
pyssyjen pamahduksiin.

Ajettuaan vielä lähemmäksi herra Wolodyjowskin sotilaat näkivät joukon
ratsumiehiä, joilla oli leveälieriset hatut päässä. Toiset heistä
taistelivat talonpoikain kanssa, jotka olivat asestetut viikatteilla
ja sirpeillä, toiset ajoivat pellolle karjaa. Jotkut, joita oli
vaikea tuntea, koska olivat höyhenissä ja untuvissa, tekivät selvää
siipikarjasta, joka vielä räpytteli siipiään kuolinkamppailussa.
Kymmenkunta miestä piteli hevosia tovereille, jotka nähtävästi olivat
ryöstämässä taloja.

Tie kylään kulki alamäkeä koivikon lävitse, niin että laudalaiset
näkymättöminä saattoivat seurata vihollisen väkivaltaa,
epäjärjestyksessä puolustautuvia talonpoikia ja epätoivoisia naisia.

Palo ravisteli tulista harjaansa kylän yli ja raivosi yhä kauheammin.

Kun herra Wolodyjowski oli lippukuntineen ehtinyt kylän avoimelle
portille, hän komensi pysähtymään. Hän olisi voinut yllättää vihollisen
ja yhdellä sivalluksella lyödä sen viimeiseen mieheen, mutta
pienikasvuinen ritari oli päättänyt »tutkia ruotsalaisia» ja ryhtyi
avoimeen taisteluun, ja sentähden hän tahallaan näyttäytyi viholliselle.

Jotkut portin takana vartioimassa olevat ratsumiehet huomasivat
lähestyvän joukon. Eräs heistä ajoi heti upseerin luo, joka seisoi
jo paljastettu miekka kädessä miestensä ympäröimänä ja puhui heille
jotakin osoittaen sinne päin mistä herra Wolodyjowski lippukuntineen
oli tulossa. Upseeri varjosti kädellä silmiään ja katseli hetken aikaa
lähestyviä, antoi sitten merkin, ja samassa kajahti torventoitotus
halki melun ja melskeen.

Nyt saivat ritarimme nähdä ruotsalaista sotatottumusta. Tuskin oli
torvi törähtänyt, kun joukko ratsumiehiä juoksi ulos tuvista; toiset
heittivät ryöstämänsä tavarat ja riensivät hevostensa luo.

Tuossa tuokiossa oli koko joukko järjestyksessä, ja pienen ritarin
sydän sykähti ihmetyksestä katsellessaan vihollisen valittua joukkoa.
Kaikki olivat kookkaita, rotevia miehiä kauhtanoissa nahkavöineen,
päässä samanlaiset mustat hatut, joitten reunat vasemmalta puolelta oli
käännetty ylös. Kaikilla oli samanlaiset ruskeat hevoset. He seisoivat
kuin muuri tapparat valmiina iskemään ja katsoivat rauhallisesti tielle
päin.

Osaston päällikkö ajoi torvenpuhaltajan seurassa riveistä jonkin matkaa
eteenpäin nähtävästi kysymään, mitä väkeä se oli, joka niin hitaasti
lähestyi.

Hän otaksui kaiketi, että se oli joku radziwillilainen osasto, eikä
odottanut siis hyökkäystä. Hän heilutti tapparaansa ja hattuaan, ja
torvenpuhaltaja toitotti yhtenään merkiksi, että haluttiin keskustelua.

— Ampukoon joku päin miestä, — sanoi pieni ritari, — jotta hän näkisi,
mitä meiltä voi odottaa!

Kuului laukaus. Ammus ei kuitenkaan osunut, sillä matka oli liian
pitkä. Nähtävästi upseeri luuli sitä väärinkäsitykseksi, koska hän
alkoi huutaa entistä kovemmin ja heiluttaa vielä hurjemmin hattuaan.

— Vielä kerta! — huusi herra Wolodyjowski. Toisen laukauksen jälkeen
upseeri kääntyi hätäilemättä ympäri ja ajoi oman joukkonsa luo.

Laudalaisten ensimmäiset rivit ratsastivat jo portin lävitse.

Ruotsalainen upseeri huusi jotakin joukolleen. Tapparat laskeutuivat
heti, ja niitten sijaan ilmestyi pistoleita koteloistaan.

— Hyviä sotilaita! — murahti Wolodyjowski ja vilkaisi samassa omaan
lippukuntaansa nähdäkseen oliko se järjestyksessä.

— Eteenpäin! — huusi hän sitten. Laudalaiset kyyristyivät hevostensa
harjain taa ja kiitivät kuin vihuri päin vihollista.

Ruotsalaiset antoivat heidän tulla lähelle ennenkuin ampuivat
pistoleistaan, mutta yhteislaukaus ei tuottanut laudalaisille vahinkoa
kuin nimeksi: joku heistä hellitti ohjaksensa ja kaatui selälleen. Muut
ryntäsivät eteenpäin ja iskivät viholliseen rinta vasten rintaa.

Kevyt liettualainen ratsuväki käytti vielä keihäitä, mutta herra
Wolodyjowski käski heittää ne tiepuoleen, ja niin käytiin käsiksi
miekkoihin.

Ensimmäinen hyökkäys ei voinut hajoittaa ruotsalaisia, mutta sai heidät
kuitenkin jonkin verran peräytymään. Laudalaiset painoivat vimmatusti
päälle. Miehiä alkoi kaatua yhä useampia. Ahdinko kasvoi kasvamistaan.
Miekkain kalske peloitti talonpojat pois kylätieltä, jolla oli
sietämättömän kuuma, vaikka puutarhat erottivat palavat talot tiestä.

Ruotsalaiset vastustivat yhä tuimemmin, mutta olivat kuitenkin
pakotetut peräytymään, vaikkakin hyvässä järjestyksessä. Muuten, heidän
olisi ollut vaikea hajaantua, koska tie oli molemmin puolin aidattu.
Tuon tuostakin he koettivat pysähtyä, mutta turhaan.

Taistelu oli omituinen. Vain etumaiset rivit saattoivat otella toisten
tukiessa takaapäin. Tästä syystä se muuttuikin julmaksi murhaamiseksi.

Herra Wolodyjowski, joka oli käskenyt vanhoja everstejä ja Jan
Skrzetuskia pitämään silmällä väkeä hyökkäyksen aikana, taisteli
ensimmäisessä rivissä. Tuon tuostakin ruotsalainen hattu katosi hänen
edestään kuin syvyyteen; toisinaan lensi miekka vastustajan kädestä
suhahtaen ilmaan, kuului vihlova huudahdus ja taas katosi hattu
näkymättömiin. Toinen hattu seurasi toistaan, mutta herra Wolodyjowski
painoi yhä eteenpäin. Hänen pienet silmänsä loistivat kuin kaksi
pahaatietävää tulta, mutta hän ei kiihtynyt, vaan taisteli hilliten
itseään. Toisinaan, kun hänen edessään ei ollut vihollista miekan
ulottuvilla, hän käänsi päänsä joko oikealle tai vasemmalle ja pisti
silmänräpäyksessä ratsumiehen maahan tuskin huomattavalla iskulla.
Noissa hänen nopeissa liikkeissään oli jotakin yliluonnollista,
peloittavaa. Niinkuin hamppua leikkaava nainen katoaa siihen niin,
että vain hampun heiluvista töyhdöistä voi päättää mistä hänen tiensä
kulkee, niin katosi herra Wolodyjowskikin suurikasvuisten ruotsalaisten
joukkoon, mutta missä viljaa kaatui kuin niittäjän iskusta, siinä oli
hänkin aina läsnä. Stanislaw Skrzetuski ja synkkä Jozwa Butryrn, eli
Jozwa Jalaton, seurasivat hänen kintereillään.

Vihdoin olivat ruotsalaisten takimmaiset rivit joutuneet aukeamalle
kirkon edessä ja alkoivat laajeta; etumaiset samoin. Kuului upseerin
komennus. Hän tahtoi nähtävästi viedä koko miehistönsä taisteluun.
Hetken kuluttua olivatkin ratsastajat muodostaneet leveämmän
taistelurintaman puolalaisia vastaan. Mutta Jan Skrzetuski, joka oli
seurannut taistelun kulkua ja johtanut lippukuntaa, ei seurannut
ruotsalaisen kapteenin esimerkkiä, vaan syöksyi sensijaan eteenpäin
tiiviinä joukkona, joka murtautui ruotsalaisten rintaman läpi ja
ahdisti sitten takaapäin vihollisen oikeata sivustaa. Vasemman
kimppuun hyökkäsivät Mirski ja Stankiewicz, joilla oli johdettavinaan
laudalaisia ja Kowalskin rakuunat.

Kaksi kamppailua raivosi yht'aikaa, mutta vain lyhyen ajan. Skrzetuskin
ahdistama vasen siipi ei ennättänyt kunnollisesti järjestäytyä ja
hajaantui ennen pitkää. Oikea itsensä kapteenin johdolla teki kauemmin
vastarintaa, mutta murtui sekin.

Lyödyt ruotsalaiset hajaantuivat eri suunnille laudalaisten
ahdistamina. Toisin paikoin taisteltiin vielä joukoittain, mutta toisin
paikoin käytiin kaksintaistelua.

Eri puolilla juoksenteli pelästyneitä hevosia ilman ratsumiehiä.

Herra Wolodyjowski etsi katseellaan komentavaa ruotsalaista upseeria,
ja vihdoin hän huomasikin hänet taistelemassa kahden Butrymin kanssa.
Wolodyjowski karahdutti heitä kohti.

— Pois tieltä! — huusi hän Butrymeille. — Pois tieltä!

Soturit kääntyivät kuuliaisesti syrjään, ja pienikasvuinen ritari ajaa
karahdutti niin vimmatusti ruotsalaista päin, että molempain ratsut
nousivat takajaloilleen.

Upseeri koetti nähtävästi saada vastustajansa satulasta maahan, mutta
herra Wolodyjowski nosti rakuunamiekkansa kahvan rintaansa vasten,
teki sitten sillä liikkeen salaman nopeudella ja lennätti ruotsalaisen
tapparan ilmaan. Upseeri tapasi pistolinsa koteloa, mutta samassa
silmänräpäyksessä osui isku hänen poskeensa, ja hän hellitti ohjakset
vasemmasta kädestään.

— Ottakaa elävänä! — huusi Wolodyjowski Butrymeille.

Laudalaiset tarttuivat haavoittuneeseen, joka horjui satulassaan, mutta
pienikasvuinen ritari ajoi edelleen kaataen vihollisia kuin viljaa.

Ruotsalaiset alkoivat jo joka puolella joutua alakynteen
kaksintaisteluun tottuneemmista puolalaisista aatelisista. Toiset
tarjosivat puolalaisille miekkansa kahvaa pitäen kiinni terästä, toiset
viskasivat aseensa heidän jalkoihinsa huutaen: »pardon!»

Vihdoin ilmaantui aukealle kirkon edustalle talonpoikia ryöstämään
kaatuneita ja antamaan haavoittuneille kuoliniskun.

Niin päättyi liettualaisten ensimmäinen ottelu ruotsalaisten kanssa.

Sillävälin herra Zagloban, joka oli edempänä vankkureineen ja niillä
makaavine vankeineen, täytyi kuunnella tämän katkeria syytöksiä, koska
oli sukulaisena menetellyt niin kehnosti häntä kohtaan.

— Setä on syössyt minut iäksi onnettomuuteen, sillä nyt minua ei
ainoastaan odota kuula Kiejdanyssa, vaan nimeni on kunniaton ja pysyy
ainiaan sellaisena. Ken tästä puoleen haluaa sanoa: lurjus, voi yhtä
hyvin sanoa: Roch Kowalski!

- Se on totta, eikä sitä kukaan kielläkään, — vastasi Zagloba — Mutta
paras todistus sinun hölmöydestäsi on, että vielä ihmettelet minun
keppostani, vaikka minä olen itse Krimin kaania pyörähytellyt kuin
nukkea. Luuletko todellakin, että minä olisin sallinut sinun viedä
meidät, valtakunnan parhaat pojat, Birźeen ruotsalaisten surmattaviksi?

— Enhän minä omasta tahdostani ollut teitä sinne kuljettamassa!

— Mutta sinä toimit pyövelin apurina, ja se on aateliselle suuri häpeä,
josta sinun on pestävä itsesi puhtaaksi, muuten sanon sukulaisuuteni
irti sinun ja kaikkien Kowalskien kanssa. Petturi on heittiötäkin
huonompi, ja sellaisen palveleminen on ihan viho viimeistä!

— Olen palvellut hetmania.

— Ja hetmani palvelee pirua! Nyt sen tiedät!... Sinä olet typerä, hyvä
mies, muista se, äläkä milloinkaan antaudu väittelyyn kenenkään kanssa,
vaan pitele mieluummin minun nuttuni liepeestä kiinni, niin voi sinusta
vielä tulla mies. Kyllä minä olen tässä maailmassa useamman kuin yhden
narrin sillä tavalla pelastanut.

Laukaukset keskeyttivät keskustelun, sillä taistelu kylässä oli juuri
alkanut. Sitten ne lakkasivat, mutta huutoa ja melua kuului heidän
syrjäiseen paikkaansa saakka koivikon laidassa.

— Nyt on Michal jo työssä, — virkkoi Zagloba. — Hän ei ole suuren
suuri, mutta puree kuin käärme. Kyllä hän vielä pieksää noita
merentakaisia paholaisia kuin herneitä vain, sen saat nähdä.
Siellä minäkin olisin paljon mieluummin kuin täällä koivikossa nyt
kuuntelemassa, mikä on sinun syysi. Siinä sinun kiitollisuutesi!
Sopiiko sellainen mielestäsi sukulaiselle?

— Mistä minun pitäisi olla kiitollinen?

— Siitä, että petturi ei saanut kyntää sinulla kuin härällä, vaikka
oletkin siihen erittäin sopiva: typerä ja voimakas, ymmärrätkös?
Hei-hei! Siellä otellaan yhä tulisemmin! Kuuletko? Ne ovat
ruotsalaisia, jotka mörisevät kuin vasikat laitumella.

Zagloba kävi hiukan vakavammaksi; hän oli levoton. Mutta yht'äkkiä hän
kysäisi katsoen Roch Kowalskia tuimasti silmiin:

— Kenen soisit voittavan?

— Meikäläisten, tietysti.

— Kas vain! Miks'ei ruotsalaisten?

— Siksi, että heitä minäkin mielelläni rökittäisin. Ken on meikäläinen,
se on meikäläinen!

— Omatuntosi rupeaa jo heräämään... Mutta kuinka sinä saatoit omaa
lihaa ja vertasi ruotsalaisten käsiin raastaa?

— Olin saanut käskyn.

— Mutta nyt sinulla ei ole sellaista käskyä?

— Ei olekaan...

— Sinun täytyy nyt tehdä mitä eversti Wolodyjowski käskee.

— Niin täytyykin.

— Ja hän käskee sinun ensi töiksesi luopua Radziwillista ja ruveta
palvelemaan isänmaatasi.

— Hä? — pääsi Kowalskilta, jonka käsi rupesi korvallista raaputtamaan.

— Olet saanut käskyn! — jyrisi Zagloba.

— Tottelen! — tokaisi Roch.

— Hyvä on. Ensi tilaisuudessa täytyy sinun antaa ruotsalaisille selkään.

— Käsky on käsky, — sanoi Kowalski ja huokasi niin syvään kuin raskas
kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan.

Zagloba oli myöskin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat aikeensa
herra Kowalskiin nähden. He alkoivat kuunnella taistelun menoa, ja he
kuuntelivat siinä yhdessä istuen pitkän aikaa, ennenkuin kaikki hiljeni.

Zagloba oli käynyt levottomammaksi.

— Kunhan meidän vain ei olisi käynyt huonosti?

— Kuinka voi setä, joka on vanha soturi, mitään sellaista ajatella? Jos
olisi huonosti käynyt, niin tästä olisivat sivu paenneet...

— Se on totta, se... Kyllä sinussa on sentään järkeä...

— Eikö setä kuule kavioitten kapsetta? Hitaasti ajavat. Ovat kaiketi
lyöneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen.

— Kunpa vain olisivat meidän miehiä? Ajanko katsomaan? Mitä arvelet?

Ja herra Zagloba ripusti miekkansa vyöhön, otti pistolin käteensä ja
läksi. Pian hän äkkäsikin mustan jonon, joka hitaasti lähestyi tietä
pitkin. Joukosta kuului ääniä.

Joukon etupäässä ajoi muutamia miehiä, jotka olivat joutuneet keskenään
äänekkääseen keskusteluun. Zagloba tunsi Wolodyjowskin äänen, joka
sanoi:

— Urhoollisia poikia! En tiedä, millaista jalkaväki on, mutta ratsuväki
on varmasti oivallista!

Zagloba kannusti hevostaan.

— Mitä teille kuuluu? Mitä teille kuuluu? Aloin jo tulla
kärsimättömäksi ja lähteä leikkiin mukaan... Onko kukaan haavoittunut?

— Kaikki voivat hyvin, Jumalan kiitos! — vastasi Michal-herra. — Mutta
parikymmentä kelpo soturia olemme menettäneet.

— Entä ruotsalaiset?

— Maassa kuin heinää...

— Oletpa, hyvä mies, tainnut huitoa siellä kuin susi karsinassa. Mutta
sopiko mielestäsi jättää minut, vanha mies, tänne vahtiin? Olin melkein
poissa suunniltani... niin teki mieleni ruotsalaisen lihaa. Raakana
olisin ne syönyt.

— Saat kyllä paistetultakin, sillä palaneita on myöskin.

— Syökööt koirat ne! Entä otitteko vankeja?

— Ratsumestarin ja seitsemän muuta miestä.

— Mitä aiot tehdä heille?

— Tekisi mieleni hirtättää ne, kun hyökkäsivät avuttoman kylän kimppuun
kuin rosvot ja niin julmasti kyläläisiä surmasivat... Mutta Jan sanoi,
että sitä ei pidä tehdä.

— Kuulkaahan, hyvät herrat, mitä mieleeni juolahti. Hirttää heitä ei
saa, vaan heidät on laskettava vapaiksi.

— Miksi niin?

— Te tunnette minut soturina, nyt tulette tuntemaan myös valtiomiehenä.
Me päästämme ruotsalaiset vapaiksi, mutta emme sano, keitä olemme. Sen
toki sanomme, että olemme radziwillilaisia ja että olemme hetmanin
käskystä tuhonneet tämän osaston niinkuin kaikille muillekin tulemme
tekemään, koska hetmani on vain olevinaan ruotsalaisten puolella. Täten
me vahingoitamme kovasti hetmanin asiaa. Jos minun ajatukseni antaa
vähääkään perää teidän voitollenne, niin kasvakoon minulle häntä kuin
hevoselle. Kiejdany on kaukana Birźestä ja Radziwill on vielä kauempana
Pontus de la Gardien luota. Saattaaksemme petturit ja rosvot keskenään
riitaan, koska se on vain hyödyksi isänmaalle.

— Neuvo on hyvä ja voiton arvoinen! — sanoi Stankiewicz.

— Teillä on kanslerin järki, — lisäsi Mirski.

— Juuri niin teemme, — sanoi Michal Wolodyjowski. — Huomenna päästän
miehet vapaiksi, mutta tänään en tahdo tietää siitä sen enempää, sillä
minua väsyttää julmasti... Aukealla tiellä oli kuuma kuin pätsissä...
Uh! Käsivarteni ovat ihan hervottomat... Upseeri ei voisi missään
tapauksessa lähteä tänään, hän sai haavan poskeensa.

— Mutta kuinka me selvitämme heille tämän kaiken? — kysyi Jan
Skrzetuski.

— Olen sitä asiaa kyllä ajatellut, — vastasi Zagloba. — Kowalski sanoi
minulle, että hänen rakuunoittensa joukossa on pari preussilaista
miestä, jotka osaavat kyllä saksaa. Selittäkööt he ruotsalaisille,
jotka kaiketi myöskin sen verran saksaa osaavat, sillä ovathan he
olleet jo niin monta vuotta Saksanmaalla. Kowalski on meidän sekä
sielultaan että ruumiiltaan. Meillä tulee olemaan hänestä vielä paljon
hyötyä.

— Hyvä on! — virkkoi Wolodyjowski. — Olkoon joku herroista hyvä ja
ottakoon asian huolekseen, sillä minä olen niin väsyksissä, etten pysty
mihinkään. Olen jo ilmoittanut väelle, että viivymme tässä koivikossa
aamuun saakka. Kylästä tuodaan syötävää... ja nyt nukkumaan.

— Hyvät herrat, — virkkoi Zagloba, — tuolla koivikon takana on
heinälato. Menkäämme sinne kunnollisesti nukkumaan matkan varalta...
Emmehän tänne enää palaja, koska herra Sapiehan kanssa nyt käymme
Radziwillia vastaan.



VIIDES LUKU.


Liettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät
ulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.

Liettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat
nyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot,
jäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin
petturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta
olivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi
mainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni
Bychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä
Radziwillia vastaan.

Sillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan,
alkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän
eripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta
ennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi,
vallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli
laskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa
maan kuuliaisuuteen.

Tuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt
joukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja
Stankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista
oli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan
tai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin
metsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin
kostolta.

Joka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja
asiain kehityksestä.

Tärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa
ja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten
joukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa,
mutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien
Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän,
johdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa.
Juuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin
lippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki
vangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin
lähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut
seurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.

Tästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja
sanoi heille:

— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme
Bychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen
liittoon yhtyneitten lippukuntain luo?

— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin
kotona.

— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, —
että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta
ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me
voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä
ajelehdimme...

— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz

— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen
ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse.
Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan
Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista
hänen nahkansa varmaan sinistyisi...

— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti
sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja
palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman
etunsa ja kunnianhimonsa tähden.

— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.

— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.

Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut,
koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.

Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja
Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös
saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan
kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.

Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä
etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle
kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin
olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää
pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset
panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka
taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle
komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin
käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten
komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse
Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:

 »Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja
 merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte
 rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita
 syntejänne...»

Radziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli
tapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka
sana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan
lakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki
Ruotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään
monarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen
kenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali
oli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään
muu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan
valtaistuimen anastaja!

Ennen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät
tähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra
Wolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan.
Ja hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät
ympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti
vihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.

Silloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt
Niewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa.
Hetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.

 »Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä
 niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat
 karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa
 kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää,
 mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin
 hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon
 karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen
 ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin
 muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien
 välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille
 noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat
 varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt
 palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun
 palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin
 luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan;
 heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä
 Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä
 pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä
 muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja
 ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan
 sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat,
 on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet
 Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri
 vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi
 taivuttaa hänet meidän puolellemme.

 Pysyen sinulle yhä suosiollisena toivotamme sinulle Jumalan armoa.»

Luettuaan kirjeen Kmicic sydämestään iloitsi, että everstien oli
onnistunut paeta ruotsalaisten käsistä — kunpa he voisivat paeta
Radziwillin satimesta! — mutta siitä huolimatta hän täytti ruhtinaan
kaikki käskyt.

»Minä en tule käyttämään väkivaltaa muussa kuin äärimmäisessä
tapauksessa», — ajatteli hän, — »enkä millään muotoa loukkaa Oleńkaa.
Sitäpaitsi, se ei ole minun tahtoni, vaan ruhtinaan käsky! Oleńka
vastaanottaa minut epäystävällisesti, sen tiedän, mutta aikaa voittaen
hän tulee vakuutetuksi vilpittömistä aikomuksistani, etten ole
isänmaata vastaan, vaan päinvastoin sen puolesta ja sentähden palvelen
Radziwillia.»

Näissä mietteissään hän ahersi varustusten vahvistamiseksi Kiejdanyssa,
josta oli tuleva hänen Oleńkansa asuinkaupunki.

Sillävälin herra Wolodyjowski vältteli hetmania, ja hetmani ajoi
Wolodyjowskia takaa kuin myrsky. Michal-herralla ei ollutkaan liikoja
tiloja, sillä Birźestä läheni huomattavia ruotsalaisia joukkoja etelää
kohti, idässä oli tsaarin väkeä ja Kiejdanyn tiellä väijyili hetmani.

Herra Zagloba oli tyytymätön tällaiseen asiain tilaan ja kääntyi yhä
useammin Wolodyjowskin puoleen kysyen:

— Michal Wolodyjowski, Herran nimessä, lyömmekö läpi vai emmekö?

— Siitä ei kannata puhua! — vastasi pienikasvuinen ritari. — Tiedäthän,
etten ole arkalasta kotoisin ja että isken vaikka itse paholaiseen...
mutta hetmanin kanssa en pidä puoliani. Itse sanoit, että me olemme
ahvenia, mutta hän hauki. Teen kaikkeni lyödäksemme läpi, mutta jos
avoin taistelu tulee kysymykseen, niin sanon suoraan, että hän nujertaa
meidät.

— Ja käskee hirttämään ja antamaan koirille! Hyvä Jumala, ennemmin
olisin kenen muun käsissä hyvänsä kuin Radziwillin!... Eiköhän meidän
olisi parempi kääntyä herra Sapiehaan päin?

— Nyt se on jo myöhäistä, sillä sekä hetmanni että ruotsalaiset joukot
sulkevat meiltä tien.

— Piruko minut sai yllyttämään Skrzetuskeja Radziwillin luo! — huudahti
Zagloba epätoivoissaan.

Mutta Michal Wolodyjowski ei menettänyt toivoaan; aateliset ja
talonpojatkin tekivät hänelle selkoa hetmanin liikkeistä, — kaikki
kääntyivät pois Radziwillista. Wolodyjowski luovaili parhaansa
mukaan, ja siinä hän olikin taitava, sillä hän oli nuoruudesta
saakka ollut mukana retkillä ja kahakoissa tataareja ja kasakoita
vastaan taisteltaessa. Jo ruhtinas Jeremin armeijassa hän oli tullut
kuuluisaksi yllättävistä hyökkäyksistään ja nopeista liikkeistään.

Suljettuna nyt muutaman penikulman laajuiselle alalle hän vältteli
itsepintaisesti avoimia taisteluita ja väsytti Radziwillin joukkoja,
joita hän silloin tällöin näykki niinkuin susi takaa-ajavia koiria.

Mutta kun Kmicicin ratsuväkeä saapui, niin hetmani sulki sillä kaikki
mahdolliset pujahduspaikat ja läksi itse tarkkaamaan, kuinka nuotan
molemmat kyljet yhtyivät..

Se tapahtui Niewiaźan luona. Mieleszkon ja Ganchoffin joukot ja pari
lippukuntaa ratsuväkeä ruhtinaan itsensä johdolla muodostivat ikäänkuin
jousen, jonka jänteenä oli joki. Wolodyjowski joukkonsa kanssa oli
jousen kaaren sisäpuolella. Yksi kohta oli tosin avoin, mutta siinä oli
esteenä soinen joki, jonka toisella rannalla oli skottilaisia ja pari
sataa Radziwillin kasakkaa ja sitäpaitsi kuusi kenttätykkiä, jotka oli
asetettu niin, että niiden tulen alla yksikään ihminen ei voinut nousta
toiselle rannalle.

Silloin alkoi jousen kaari supistua. Sen keskustaa johti hetmani itse.

Michal Wolodyjowskin onneksi yö ja myrsky rankkasateineen häiritsivät
hyökkäystä. Piiritettyjen hallussa ei ollut kuin muutama tynnyrin
ala vesikkopensaston peittämää niittymaata Radziwillin joukkojen
puoliympyrän ja jokea vartioivain skottilaisten välillä.

Aamun tullen, kun päivän sarastus tuskin valaisi puitten latvoja,
hyökkäsivät ruhtinaan joukot joelle saakka, mutta pysähtyivät siihen
hämmästyneinä.

Wolodyjowski oli kadonnut kuin maan alle, eikä pensastosta löytynyt
ainoatakaan elävää sielua.

Itse hetmanikin ihmetteli kovasti. Mutta kyllä sitten joen
kahluupaikkaa vartioivat upseerit saivat kuulla kunniansa. Vihan
aiheuttama hengenahdistus kävi niin voimakkaasti ruhtinaan kimppuun,
että pelättiin hänen heittävän henkensä. Kaksi upseeria sai hengellään
maksaa Wolodyjowskin katoamisen, mutta vihdoin Ganchoff sai ruhtinaan
vakuutetuksi siitä miten peto oli paennut satimesta.

Saatiin selville, että Wolodyjowski oli yön pimeyttä ja sadetta
hyväkseen käyttäen ajanut joukkoineen jokeen ja uinut myötävirtaa
ruhtinaan oikean, jokeen saakka ulottuvan sivustan ohi. Muutamat
nähtävästi vatsaa myöten joen saveen takertuneitten hevosten jäljet
osoittivat, missä Wolodyjowski oli noussut oikealle rannalle.

Kauempana näkyneistä jäljistä saattoi päättää, että hän oli täyttä
laukkaa ajanut Kiejdanyyn päin. Tästä hetmani teki heti sen
johtopäätöksen, että hän tahtoi päästä Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin
kanssa yhteyteen.

Mutta kuka tietää, eikö hän Kiejdanyn ohi ajaessaan polttaisi kaupunkia
tai hyökkäisi ryöstämään linnaa?

Kauhea pelko kouristi ruhtinaan sydäntä, sillä suurin osa ruhtinaan
rahastoa ja arvoesineitä oli Kiejdanyssa. Andrzej Kmicicin oli määrä
varustaa kaupunki jalkaväellä, mutta jollei hän sitä ole tehnyt,
voi varustamaton linna helposti joutua rohkean everstin saaliiksi.
Radziwill ei edes epäillyt, että Wolodyjowskilta puuttuisi rohkeutta
hyökätä ruhtinaan hallituskaupunkiin. Ja jos hän oli alkuyöstä
pujahtanut pois, olihan nyt jo ainakin kuuden tunnin matkan päässä.

Joka tapauksessa oli nyt mitä pikimmin riennettävä Kiejdanyn avuksi.
Ruhtinas jätti jalkaväen ja ajaa karahdutti koko ratsuväkensä kanssa
eteenpäin.

Saavuttuaan Kiejdanyyn ruhtinas ei tavannut siellä Kmiciciä. Kaikki
oli rauhallista. Radziwillin käsitys nuoresta everstistään kasvoi yhä
hänen nähdessään tämän toimesta tehdyt vallit ja niillä kenttätykkejä.
Vielä samana päivänä hän tarkasti ne yhdessä Ganchoffin kanssa ja sanoi
illalla tälle:

— Hän on tehnyt ne omin päin ja tehnyt niin hyvin, että täällä voisi
pitkän aikaa puolustautua tykistöltäkin. Jollei se mies taita niskaansa
nuorena, niin varmasti hän vielä pääseekin pitkälle.

Mutta olipa toinen mies, joka herätti ruhtinaassa ihmetystä,
vaikkakin tähän ihmetykseen sekaantui vihaa, sillä se mies oli Michal
Wolodyjowski.

— Pianhan minä tämän kapinan nujertaisin, — selitti hän Ganchoffille,
— jos nuo molemmat olisivat minun käytettävissäni. Kmicic saattaa olla
hurjempi, mutta hänellä ei ole sitä kokemusta kuin toisella, joka on
käynyt Jeremin koulua Dnjeprin takana.

— Teidän ylhäisyytenne, ettekö käske ajamaan häntä takaa? — kysyi
Ganchoff.

Ruhtinas loi häneen silmäyksen ja virkkoi painostaen sanojaan:

— Teidät lyödään, minut hylätään.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Täällä on toistaiseksi kaikki rauhallista. Mutta Podlasieen on meidän
lähdettävä tuota pikaa ja tehtävä siellä selvä kaikesta.

— Teidän ylhäisyytenne, — huomautti Ganchoff, — kun me olemme lähteneet
täältä, nousevat kaikki täällä ruotsalaisia vastaan.

— Kutka kaikki?

— Aateliset ja talonpojat. Mutta he eivät tule rajoittumaan
ruotsalaisiin, vaan lyövät toisuskoisetkin, koska pitävät heitä syynä
kaikkeen ja sanovat, että me olemme menneet vihollisen puolelle ja
kutsuneet sen tänne.

— Kysymyksessä on veljemme Boguslaw. En tiedä, tuleeko hän aikoihin
siellä Podlasiessa liittolaisten kanssa.

— Kysymyksessä on Liettua ja sen pitäminen kuuliaisena.

Ruhtinas alkoi astella lattiata pitkin ja virkkoi:

— Jospa saisimme Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin jotenkuten
käsiimme... He saattavat löytää maatiloilleni, ryöstää ja hävittää ne
jättämättä kiveä kiven päälle.

— Eiköhän olisi ryhdyttävä neuvottelemaan kenraali Pontus de la Gardien
kanssa siitä, että hän lähettäisi tänne mahdollisimman paljon sotaväkeä
siksi aikaa kuin me olemme Podlasiessa?

— Pontuksen kanssa?... — Ei ikänä! — vastasi Radziwill veren syöstessä
päähän. — Jos kenen kanssa neuvotteluihin ryhdymme, niin itse
kuninkaan. Meidän ei tarvitse välittää palvelijoista silloin, kun
voimme kääntyä itse isännän puoleen. Jos kuningas antaisi Pontukselle
käskyn lähettää käytettäväkseni kaksituhatta ratsumiestä, niin se vielä
kävisi päinsä... mutta Pontusta minä en ikänä tule pyytämään. Pitäisi
lähettää joku kuninkaan luo aloittamaan neuvotteluja.

Ganchoffin laihat kasvot punastuivat, silmät alkoivat palaa.

— Jos teidän ylhäisyytenne käskisi...

— Niin te lähtisitte, sen tiedän, mutta pääsisittekö perille saakka,
se on toinen seikka se. Te olette saksalainen, eikä ole vieraalle
vaaratonta painua keskelle kapinoivaa maata. Kuka tietää, missä
kuningas tällä hetkellä on ja missä hän on viikon tai kuukauden
kuluttua? Sitäpaitsi on turhaa ajatella, että te sinne lähtisitte,
koska matkalle on saatava mies huomatusta puolalaisesta suvusta, jotta
kuningas uskoisi, ettei koko aatelisto ole minua hylännyt.

— Kokematon mies voi pilata asian, — virkkoi Ganchoff arkaillen.

— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja
selittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.

Ganchoff vaikeni.

Ruhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi
nähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä
hetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa,
hän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto,
peloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma
tulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia
öitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat
kasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia.
Sanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi
ylivoimaisen taakan alla.

Ganchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas
muuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.

Yht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään
otsaansa.

— Kaksi lippukuntaa ratsuväkeä ja heti paikalla! Minä lähden yksin.

Ganchoff katseli häneen ihmetellen.

— Sotaretkellekö? — kysyi hän ikäänkuin vasten tahtoaan.

— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.



KUUDES LUKU.


Andrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn
odottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä
matkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun
ruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta
Andrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin
läksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi
sellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun.
Hän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi
ajatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä
puolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.

Hän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät
lähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä,
hän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä,
ja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana
eteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan
takanaan.

Aurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen
yön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä
liikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän
sykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa
maankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin
vain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei
herättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät
tieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat
melkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän
toiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan
kotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas
aina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä
jotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita
hänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään
kohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi,
mutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui
keskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus,
joka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli
suuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet,
että ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean
katon yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli
talon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan,
milloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien
vaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se
ei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus
ennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän
lisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei
se missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli
pitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui
suuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille,
joita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja
kasakoille.

Keskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat
tehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni.
Kaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva
portin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla
pilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.

Kmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita
tervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti
haukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan
hevoset huostaansa.

Samassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic
heti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin.
Heitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki
toisessa ja miekka toisessa kädessä.

Oleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon
säteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt
vieraan tulosta.

»Paha enne!» — ajatteli Andrzej. — »Tyttö välttää minua.»

Katkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis
auringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet
hänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.

Hänen rinnassaan oli ollut tunne, että hän ajaa kihlattunsa luo, joka
vastaanottaa hänet säteilevin silmin ja punat poskipäillä.

Mutta tulijan kuvitelmat olivat kohta kadonneet. Tuskin oli tyttö
huomannut hänet, kun jo pyrähti kuin pahaa henkeä pakoon. Sensijaan
tuli herra miekankantaja vierasta vastaan kasvoillaan rauhaton, synkkä
ilme.

Kmicic kumarsi ja virkkoi:

— Olisin jo aikoja sitten tullut osoittamaan teidän ylhäisyydellenne
kunnioitustani, mutta näinä rauhattomina aikoina en ole voinut,
vaikk'ei halua ole puuttunut.

— Kiitän. Olkaa hyvä ja käykää sisälle, — vastasi herra miekankantaja
sivellen kädellä otsaansa, mikä merkitsi tyytymättömyyttä tai
epävarmuutta.

Kmicic ei tahtonut astua ensimmäisenä sisälle. He kumartelivat
toisilleen kynnyksen edessä. Vihdoin Kmicic astui askelen
miekankantajan edelle, ja he ilmaantuivat huoneeseen.

Siellä istui kaksi aatelismiestä, herra Dowgird Plemborgista,
Billewiczien naapureita, mies parhaassa iässä, ja herra Chudzynski,
Ejragolun omistaja. Kmicic huomasi, että heidän kasvonsa synkkenivät
heti kun he olivat kuulleet tulijan nimen, mutta hän katsoi heihin
uhkaavasti ja päätti olla heistä vähääkään välittämättä.

Seurasi kiusallinen hiljaisuus.

Kmicic kävi kärsimättömäksi ja puri viiksiään, vieraat vilkuilivat
häneen alta kulmain, ja herra miekankantaja siveli yhä otsaansa.

— Ehkä juotte kanssamme lasillisen simaa, — virkkoi tämä vihdoin
osoittaen kannua ja laseja.

— Olkaa hyvä!

— Hyvin mielelläni juon kanssanne, herra miekankantaja! — vastasi
Kmicic jäykästi.

Herrat Dowgird ja Chudzynski alkoivat vaihtaa silmäyksiä, mutta eivät
kuitenkaan ruvenneet ystävän talossa riitaa rakentamaan, etenkään
kuuluisan sotasankarin kanssa.

Isäntä löi kämmeniään yhteen, käski tuoda neljännen lasin ja täytti sen.

— Iloitsen tulostanne, — sanoi hän nostaen lasinsa huulilleen.

— Olisin onnellinen, jos niin on asian laita.

— Vieras on aina tervetullut, — sanoi isäntä miettivästi.

Hetken kuluttua hän, pitäen itseään nähtävästi velvollisena
ylläpitämään keskustelua, kysyi:

— Mitä Kiejdanyyn kuuluu? Miten hetmani voi?

— Eipä erikoisen hyvin, herra miekankantaja, — vastasi Kmicic. —
Nykyisinä rauhattomina aikoina se on varsin luonnollista... Ruhtinaalla
on paljon huolia ja harmia.

— Sen uskon! — puuttui herra Chudzynski puheeseen.

Kmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen
ja jatkoi:

— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä
Vilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa
on raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että
kaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita...

— Surkeata! — huokasi miekankantaja.

— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin
pitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle.
Ja niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan,
sensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista
vastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan
valitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys
asettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät
ovat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.

— Niin ovat! — sanoi miekankantaja arvokkaasti.

— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut
ruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut
tuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle
suoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani
puhuttavankaan?»

— Ketä hän sillä tarkoitti? — kysyi miekankantaja.

— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra... Hän pitää teitä suuressa
arvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa...

Miekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan
keskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.

Nuorukainen ilmaantui ovelle.

— Etkö näe, että alkaa olla pimeä?... Valoa! — huusi isäntä.

— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin
velvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt
minä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen,
olisi hän varmaan itse ajanut luoksenne...

— Liian suuri kunnia!... — ehätti miekankantaja.

— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona,
mutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän
minulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon
hän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä
olen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan
teitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä.
Minä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin
kuin usva niityltä...

— Niin, minä lähetin hänet katsomaan, kuka saapui, — virkkoi isäntä.

— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja
palvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä
miekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.

— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta... minulla on
paraikaa vieraita, kuten näette... Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani
anteeksi hetmanilta...

— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin
tieltä.

— Me vastaamme kyllä itse puolestamme! — pääsi herra Chudzynskilta.

— Odottamatta muitten määräyksiä! — lisäsi herra Dowgird.

— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina
miehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten
ilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta
heitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin
saapumaan Kiejdanyyn.

— Liian suuri armo! — vastasivat molemmat.

— Meillä on muutakin tekemistä.

Kmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin
jollekin muulle henkilölle:

— Kun ruhtinas pyytää, niin kukaan ei voi kieltäytyä!

Isäntä ja muut vieraat nousivat paikoiltaan.

— Merkitseekö tämä väkivaltaa? — kysyi miekankantaja.

— Herra miekankantaja! — vastasi Kmicic.

— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö
tahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin
minä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää
ruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni
määräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa
teihin, niin kauan en herkeä pyytämästä... Vannon: teidän päästänne ei
tule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo,
että te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn.
Siinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja
ystävää, siitä annan ritarinsanani.

— Aatelismiehenä minä panen vastalauseeni! — huudahti herra
miekankantaja. — Ja oikeus on puolellani!

— Ja miekat myös! — huusivat Chudzynski ja Dowgird.

Kmicic rupesi nauramaan, rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:

— Pankaa te miekkanne kiltisti tuppeen, hyvät herrat, muuten käsken
seisottaa teidät tallin seinää vastaan ja lähettää kuulan kalloonne!

Molemmat aatelismiehet hytkähtivät, katsoivat vuoroin toisiinsa ja
Kmiciciin, ja miekankantaja huusi:

— Tämä on hävytöntä väkivaltaa aatelismiehen vapautta vastaan!

— Väkivaltaa ei käytetä, jos te vapaaehtoisesti suostutte, — vastasi
Kmicic, — ja todistuksena siitä on sekin, että olen jättänyt rakuunani
kylään ja saapunut yksin pyytämään teitä, kuten naapuri naapuria.
Älkää kieltäytykö, sillä tällaisina aikoina ei voi siihen kiinnittää
huomiota. Itse ruhtinas tulee pyytämään teiltä anteeksi, ja olkaa
vakuutettu, että teidät otetaan vastaan naapurina ja hyvänä ystävänä.
Ymmärtäkää sekin, että jos toisin voisi olla asian laita, niin sata
kertaa mieluummin olisin ottanut kuulan kallooni kuin lähtenyt tänne
teitä noutamaan. Niin kauan kuin elän, ei hiuskarva ole putoava
yhdenkään Billewiczin päästä! Ajatelkaa kuka minä olen, muistakaa herra
Heraklius ja hänen testamenttinsa, niin te myönnätte, että ruhtinas
olisi valinnut jonkun muun kuin minut, jos hänellä olisi ollut pahoja
tarkoituksia teihin nähden.

— Mutta miksi hän käyttää väkivaltaa, miksi pakottaa minut
lähtemään?... Kuinka minä voisin luottaa häneen, kun koko Liettua puhuu
siitä, kuinka hän on vanginnut kaikkein kunnioitettavimpia henkilöitä,
jotka nyt huokailevat lukkojen takana Kiejdanyssa?

Kmicic huoahti helpommin, sillä sanoista ja äänestä hän päätteli, että
miekankantajan vastarinta alkoi raueta.

— Herra miekankantaja! — vastasi hän melkein iloisesti. — Hyvien
naapurusten kesken saattaa pakko useinkin johtua pelkästään hyvästä
tarkoituksesta. Kun te otatatte pyörät pois vieraanne vaunuista ja
lukitsette tallin oven, niin eikö se ole väkivaltaa? Kun te pakotatte
häntä juomaan vasten tahtoaan, niin eikö se ole pakkoa? Ja nyt, vaikka
minä sitoisin teidät ja veisin rakuunain vartioimana Kiejdanyyn, niin
katson minä ainoastaan teidän parastanne... Kapinallisia joukkoja
kuljeksii ympäri tehden laittomia tekoja, talonpojat liittyvät
laumoiksi, ruotsalaiset sotajoukot lähestyvät, ja te luulette
pääsevänne ehjin nahoin rytäkästä ja pelastavanne talonne tulipalolta
ja ryöstöltä!... Onko tämä mikään linnoitus? Voisitteko puolustautua
täällä? Mitä ruhtinas tahtoo? Turvallista paikkaa teille. Kiejdanyssa
ei mikään vaara teitä uhkaa, ja tänne lähettää ruhtinas joukko-osaston,
joka tulee vartioimaan omaisuuttanne kuin silmäterää, ja jos yksikään
talikko tai lapio katoaa talostanne, niin voitte ottaa omaisuuteni.

Miekankantaja alkoi astella pitkin huonetta.

— Voinko luottaa sanoihinne?

— Voitte, — vastasi Kmicic.

Samassa astui Aleksandra-neiti huoneeseen. Nuori ritari oli syöksyä
häntä vastaanottamaan, mutta tulijan kylmä katse kiinnitti hänet
paikkaansa, ja hän kumarsi vain sanatonna.

— Meidän tulee lähteä Kiejdanyyn! — sanoi miekankantaja pysähtyen
Oleńkan eteen.

— Miksi?

— Hetmani kutsuu luokseen.

— Kunnioitettavasti kuten hyvän naapurin ainakin! — lisäsi Kmicic.

— Niin, sangen kunnioitettavasti, — virkkoi miekankantaja
alakuloisesti. — Mutta jollemme lähde vapaaehtoisesti, niin tämä ritari
käskyn mukaisesti ympäröi meidät rakuunoillaan ja vie väkisin.

— Jumala varjelkoon asiata kääntymästä sellaiseksi! — sanoi Kmicic.

— Enkö sanonut teille, setä, — virkkoi Aleksandra-neiti, — että meidän
olisi pitänyt paeta mahdollisimman kauas, sillä täällä hän ei jättäisi
meitä rauhaan... Siinä se nyt oli!

— Mitäpä tehdä! Mitäpä tehdä! Väkivallalle et mitään mahda! — huudahti
miekankantaja.

— Siinäpä se! — sanoi neiti, — mutta vapaaehtoisesti me emme missään
tapauksessa lähde sen petturin taloon. Sitokoot ne roistot meidät
kahleihin ja rääkätkööt... Me emme ole ainoita sorretulta... mutta
tietäkööt myös, että pidämme kuoleman häpeätä parempana.

Hän kääntyi mitä halveksivin ilme kasvoillaan Kmicicin puoleen.

— Sitokaa meidät, herra upseeri, tai herra pyöveli, ja raahatkaa
hevosillanne, sillä muuten me emme lähde!

Veri syöksähti Kmicicin poskipäihin. Ensiksi näytti siltä, kuin hän
olisi päästänyt kauhean vihansa valloilleen, mutta sitten hän kuitenkin
hillitsi itsensä.

— Oi, armollinen neiti! — huudahti hän hillityllä äänellä. — Teissä ei
ole hituistakaan suopeutta minua kohtaan, koska kerran sanotte minua
roistoksi, petturiksi. Tuomitkoon Jumala, kuka meistä on oikeassa,
minäkö, joka palvelen hetmania, vai tekö, joka ajatte minut luotanne
kuin koiran. Jumala on suonut teille suloutta, mutta julman sydämen. Te
nautitte siitä, että voitte tuottaa muille tuskia. Te menette jo yli
rajojen, neiti, totta totisesti, yli rajojen!...

— Tyttö puhuu niinkuin pitää! — huusi rohkaistunut miekankantaja. — Me
emme seuraa teitä vapaaehtoisesti! Viekööt teidän rakuunanne meidät.

Mutta Kmicic ei kiinnittänyt lainkaan hänen sanoihinsa huomiota, niin
kiihtynyt hän oli.

— Te nautitte ihmisten tuskista, — jatkoi hän Oleńkalle, — ja olette
julistanut minut petturiksi ilman tutkintoa, kuulematta sanoja,
antamatta minun puolustautua. Olkoon sitten niin!... Mutta Kiejdanyyn
te lähdette joko tahtoen tai tahtomattanne, yhtäkaikki! Siellä minun
aikomukseni selviävät, siellä saatte nähdä, oikeinko olette minut
tuominnut, siellä teidän omatuntonne on sanova, kuka meistä on pyöveli.
Muuta kostoa en halua... Enkä muuta teiltä pyydäkään, sillä te olette
jännittänyt jousen niin tiukasti, että se on katkennut... Teidän
suloutenne suojassa piilee käärme kuin kukkasen alla!

— Me emme lähde! — huusi miekankantaja entistä päättävämmin.

— Emme lähde! — yhtyivät herrat Chudzynski ja Dowgird.

Kmicic kääntyi heihin. Hän oli vihasta kalpea, ja hänen hampaansa
löivät loukkua kuin kuumeessa.

— Haa! — huusi hän. — Koettakaapas!... Kuuletteko kavioitten
kapsetta!... Minun rakuunani tulevat! Ketä haluttaa vielä sanoa, ettei
lähde?!

Ikkunan takaa kuului todella lukuisan ratsuparven töminää. Kaikki
näkivät, ettei ollut pelastusta. Kmicic määräsi:

— Neiti! Kahden rukouksen kuluttua täytyy teidän olla vaunuissa, muuten
saa setänne kuulan kalloonsa.

Ja yhä enemmän yltyi hänen vihansa, sillä kohta huusi hän, niin että
ikkunat helisivät:

— Matkalle!

Mutta samassa avautui ovi eteisestä, ja vieras ääni kysyi:

— Minne, herra ritari?

Kaikki hämmästyivät, ja kaikkien katseet kiintyivät kynnykselle
ilmaantuneeseen pienikasvuiseen mieheen, jonka yllä oli haarniska ja
kädessä paljastettu miekka.

Kmicic astui askelen; taaksepäin, ikäänkuin olisi nähnyt näyn.

— Herra... Wolodyjowski! — huudahti hän.

— Olen valmis palvelukseenne! — vastasi lyhyenläntä mies ja astui
muutaman askelen huoneen keskustaan päin.

Hänen jäljessään tulivat joukolla Mirski, Zagloba, Skrzetuskit,
Stankiewicz, Oskierka ja Roch Kowalski.

— Hei! — huudahti Zagloba, — kasakka sai kiinni tataarin, mutta tataari
sai toisen kuonon kourahansa!

— Ketä lienettekin, — alkoi miekankantaja, — auttakaa kansalaista, joka
uhataan vangita vastoin lakia ja oikeutta! Auttakaa, hyvät ritarit...
pelastakaa aatelisen vapaus!

— Älkää pelätkö! — vastasi Wolodyjowski, — tuon ritarin rakuunat ovat
kaikki kiinni, ja hän itse tarvitsee apua paremmin kuin te.

— Ja pappia! — iski Zagloba.

— Teillä on huono onni, — sanoi Wolodyjowski kääntyen Kmicicin puoleen,
— sillä tämä on jo toinen kerta, kun te osutte tielleni... Te ette kai
arvellut saavanne tavata minua täällä?

— En, — vastasi Kmicic, — luulin teidän olevan ruhtinaan käsissä.

— Minä livahdin tieheni hänen käsistään. Mutta se sikseen. Kun
te ensikerran ryöstitte tämän neidin, niin minä haastoin teidät
kaksintaisteluun... eikö niin?

— Niin, — sanoi siihen Kmicic vieden kämmenensä otsalleen.

— Nyt on asian laita toinen. Silloin te olitte rikkonut lakia vastaan,
mikä sattuu usein aatelisten keskuudessa tuottamatta häpeätä. Mutta nyt
te ette ansaitse kaksintaistelua kunnon miehen kanssa.

— Miks'en? — kysyi Kmicic nostaen ylpeästi päätään ja katsoen
Wolodyjowskia suoraan silmiin.

— Koska olette petturi ja luopio, — vastasi Wolodyjowski, — koska
olette pyövelin tavoin teurastanut rehellisiä sotilaita, jotka olisivat
tahtoneet isänmaataan puolustaa, ja koska teidän syynne on, että
tämä onneton maa nyt huokaa ikeen alla!... Lyhyesti: valmistautukaa
kuolemaan, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, on teidän
viimeinen hetkenne nyt lyönyt.

— Millä oikeudella te tuomitsette ja tapatte minut? — kysyi Kmicic.

— Kunnioitettava herra, — sanoi Zagloba arvokkaasti, — rukoile, äläkä
kysy millä oikeudella... Jos teillä on puolustukseksenne jotakin
sanottavaa, niin puhukaa heti suunne puhtaaksi. Täällä ei ole ketään,
joka tahtoisi puhua puolestanne. Kuulin kerran tämän neidin rukoilevan
teille armoa herra Wolodyjowskilta, mutta kaiken sen jälkeen, mitä
sittemmin olette tehnyt, hän varmasti ei enää puhu puolestanne.

Kaikkien katseet suuntautuivat neiti Billewicziin, jonka kasvot olivat
tällä hetkellä valkeat kuin marmori. Hän seisoi liikkumatta silmät
maahan luotuina ja kylmänä eikä sanonut sanaakaan.

Kmicicin ääni keskeytti hiljaisuuden.

— Minä en pyydä tältä neidiltä puolustavaa sanaa!

Aleksandra-neiti vaikeni.

— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita
ja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen
seuraamana huoneeseen.

— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja
ampukaa kuula kalloon!

Butrymin raskas käsi laskeutui Kmicicin olkapäälle.

— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic
Wolodyjowskille. — Menen itse!

Pienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät
hänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui
rauhallisesti virkkamatta sanaakaan... rukousta vain hiljaa supattaen.

Samassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen
lävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin
hänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna
lattialle.

Ensimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä
hiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:

— Hyvät herrat, te vedätte Radziwillin koston minun pääni päälle.

— Teidän täytyy paeta Podlasieen. Siellä nousee joukko toisensa jälkeen
pettureita vastaan. Lähtekää heti kanssamme. Ei tässä muu auta.
Voitte piiloutua Bielowieziin, missä herra Skrzetuskin sukulainen,
hovijahtimestari, asuu. Sieltä ei teitä kukaan löydä.

— Mutta omaisuuteni tuhotaan.

— Sen korvaa valtakunta.

— Michal, — puuttui Zagloba yht'äkkiä puheeseen, — ajanpa katsomaan,
eikö sillä kovan onnen miehellä ole hetmanin käskykirjeitä. Muistatko
mitä löysin Roch Kowalskilta?

— Aja sitten joutuun! Vielä on aikaa, mutta kohta voivat paperit
tahrautua verellä. Käskin tahallani viedä hänet kylän ulkopuolelle,
jottei neiti kuulisi laukauksia. Naiset ovat usein tunteellisia ja
helposti säikähtyviä.

Zagloba läksi. Hetken kuluttua kuului hänen etenevän hevosensa
kavioitten kapse.

Herra Wolodyjowski kääntyi miekankantaja Billewiczin puoleen:

— Entä mitä teidän sukulaisneitonne tekee? — Rukoilee kai sen sielun
puolesta, joka kohta on astuva Jumalan tuomioistuimen eteen.

— Suokoon Jumala miehelle ikuisen rauhan! — virkkoi Jan Skrzetuski. —
Jollei hän vapaaehtoisesti olisi ruvennut Radziwillin palvelukseen,
olisin ensimmäisenä ollut valmis puhumaan hänen puolestaan. Mutta
vaikkapa hän ei olisikaan tahtonut palvella isänmaata, olisi hän
kuitenkin voinut olla myymättä sieluaan Radziwillille.

— Niin juuri! — yhtyi Wolodyjowski.

— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw
Skrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan
olisi ollut itse Radziwill tai Opalinski... Oh! Se kirottu Opalinski!

— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy
siitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei
virkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti
kärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut
puolustaa petturia?

— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen
tiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat,
että menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle
koetuksen raskas hetki.

— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat
levänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.

— Hyvä on! — virkkoi miekankantaja ja poistui huoneesta.

Hetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä
huoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän
lattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.

Wolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle.
Neidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja,
ja vihdoin neiti avasi silmänsä.

— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me
naiset tulemme täällä toimeen.

Miekankantaja johti vieraat pois.

— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, —
sanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne
ja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä
me tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?... Hän
sairastuisi.

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, — virkkoi Wolodyjowski. — Mutta
me kannamme neidin vaunuihin, sillä kauemmaksi on teidän tästä joka
tapauksessa lähdettävä. Radziwillin kosto kohtaisi teitä muuten tuota
pikaa. Menkäähän, herra miekankantaja, katsomaan, miten neiti voi, ja
sanokaa, että matkalle on lähdettävä. Huomenna varhain aamulla voisi
tänne jo saapua Radziwillin joukkoja.

— Se on totta! — myönsi miekankantaja. — Menen.

Hän meni ja palasi tuossa tuokiossa mukanaan Oleńka, joka oli jo
toipunut ja pukeutunut matkaa varten. Neidon poskilla paloi heleä puna
ja silmissä loisti kuumeinen kiilto.

— Lähdetään matkalle, lähdetään matkalle!... toisteli Oleńka astuessaan
huoneeseen.

Wolodyjowski käväisi ulkona sanomassa väelleen, että laitettaisiin
vaunut kuntoon. Kun hän palasi, rupesivat kaikki laittautumaan matkalle.

Tuokion kuluttua kuului pihalta pyörien jyrinää ja kavioitten kapsetta.

— No, lähdetään nyt! — toisti Oleńka.

— Matkalle! — huusivat upseerit.

Samassa paukahti ovi auki ja herra Zagloba lensi kuin pommi huoneeseen.

— Minä estin mestauksen! — huusi hän.

Oleńka, joka äsken vielä oli punainen kuin purppura, kävi kalpeaksi
kuin palttina. Näytti siltä, kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä
pyörtyä tupertunut. Mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikkien
katseet olivat suunnatut Zaglobaan, joka puhkui kuin valaskala ja
yritti turhaan haastaa.

— Oletko sinä estänyt mestauksen toimeenpanon? — kysyi Wolodyjowski
ihmeissään. — Miksi?

— Miksi?... Antakaahan, kun ensin hengähdän... Niin, siksi, että jollei
Kmiciciä, tuota reilua ritaria, olisi ollut, niin me kaikki, jotka
tässä nyt seisomme, riippuisimme jossakin Kiejdanyn puissa... Uh!...
Olimme tappaa hyväntekijämme!

— Mitä tämä merkitsee? — huusivat kaikki.

— Mitäkö merkitsee? Lukekaa tämä kirje, niin ymmärrätte.

Wolodyjowski alkoi ääneen lukea kirjettä, mutta keskeytti tuon
tuostakin luodakseen silmäyksen tovereihinsa. Se oli sama kirje, jossa
ruhtinas Radziwill katkerasti soimasi Kmiciciä siitä, että hänen
tähtensä vangit olivat päässeet Kiejdanysta hengissä.

— No? — virkkoi Zagloba aina, kun lukija keskeytti lukunsa.

Kirje päättyi, kuten tiedämme, käskyyn, jonka mukaan Kmicicin heti
täytyi viedä miekankantaja ja Oleńka Kiejdanyyn. Kmicic oli ottanut
kirjeen mukaansa näyttääkseen sitä tarpeen vaatiessa miekankantajalle,
mutta asia olikin kääntynyt aivan toiselle tolalle.

Ei jäänyt jäljelle enää edes epäilyksen varjoakaan siitä, että jollei
Kmiciciä olisi ollut, niin molemmat Skrzetuskit, Wolodyjowski ja
Zagloba olisi armotta tapettu Kiejdanyssa heti Pontus de la Gardien
kanssa tehdyn kuuluisan sopimuksen jälkeen.

— Hyvät herrat! — sanoi Zagloba, — jos te yhä vielä aiotte ammuttaa
hänet, niin minä totta totisesti sanon irti tuttavuuteni teidän
kanssanne!

— Se ei tule kysymykseen, — vastasi Wolodyjowski.

— Olipa onni, että isä luki kirjeen heti eikä ajanut sen kanssa
luoksemme, — sanoi Jan Skrzetuski pidellen kaksin käsin päätään...

— Teillä on erinomainen vaisto! — huudahti Mirski.

— Niin! — pääsi Zaglobalta tyytyväinen huudahdus. — Kuka muu hyvänsä
olisi ensin palannut luoksenne kirjettä lukemaan, ja sillä aikaa olisi
tuo onneton saanut lyijyä kalloonsa. Mutta samassa silmänräpäyksessä
kuin olin saanut häneltä paperin käteeni, juolahti mieleeni lukea se,
sillä minä olen luonnostani utelias. Kaksi sotilasta oli saapunut jo
niitylle lyhdyt kädessä. Sanoin heille: valaiskaa minulle, että saan
lukea, mitä tässä seisoo!... Aloin lukea... Tiedättekö, hyvät herrat,
että päätäni alkoi pyörryttää, ikäänkuin joku olisi takonut nyrkillä
kaljua päälakeani. Jumalan nimessä! — huusin, — jalo ritari, miks'et
ole tätä kirjettä meille näyttänyt? Hän virkkoi siihen: »En tahtonut!»
Sellainen ylpeä jukuri kuolemankin hetkellä! Mutta minä kiersin
käsivarteni hänen ympärilleen ja sanoin: »Hyväntekijämme, jollei sinua
olisi ollut, olisivat varikset jo kynineet meidät puti puhtaiksi!»
Käskin saattaa hänet heti tänne, mutta itse karahdutin tänne, niin että
hevonen oli henkensä heittää, kertoakseni teille mitä on tapahtunut...
Uh!...

— Merkillinen mies, jossa on varmaan yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, —
virkkoi Stanislaw Skrzetuski. — Jollei...

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa, avattiin ovi ja sotamiehet
saattoivat Kmicicin huoneeseen.

— Te olette, ritari, vapaa, — sanoi Wolodyjowski heti, — ja niin kauan
kuin elämme, ei yksikään meistä nosta kättään teitä vastaan. Mutta
miksi te ette näyttänyt tuota kirjettä meille? Me emme olisi teitä
ahdistaneet.

Ja sotamiehiin päin kääntyen hän lisäsi:

— Jättäkää hänet ja nouskaa hevosille! Sotamiehet läksivät, ja Andrzej
Kmicic jäi yksin seisomaan keskelle huonetta. Hänen kasvoillaan oli
rauhallinen ilme, vaikka ne samalla näyttivätkin synkiltä, ja hän
katsoi ympärillä seisoviin upseereihin ylpeästi.

— Te olette vapaa! — toisti Wolodyjowski.

— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista
kuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa
petturia isänmaataan vastaan.

— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo
edeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!

— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen
tyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme,
niin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan
rikkonut.

— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala
tuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte
kansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa
onnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin
omaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään,
mutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan
perikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä
pettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta
isänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te
iskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi
niin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.

— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka
päättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko
on sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet
uskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko
Puolalle? Te olette menettänyt järkenne!

— Tiesinhän, että turhaa olisi teitä käännyttää... Voikaa hyvin!

— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa.
Sanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte
sitä häneltä?

— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan
ajan vankina Birźessä.

— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä
kuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas
tässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti
meitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin
kirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän
luki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen
oman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan
ja viskasi sen lattialle.

— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän
kätenne kautta!

Ja hän poistui huoneesta.

— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen,
— siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo
Radziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki,
luulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se
ei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on
johdettu.

— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, —
niin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka
häntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä
sanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä
se mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta.
Kautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia
hevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.

— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme
nyt mitä meidän on tehtävä.

— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!... — sanoi
Zagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.

— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi
Mirski-herra miekankantajalta.

— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä
matkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän
hengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta
taloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja
toista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis,
mutta en nyt.

— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä,
— vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?

— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte... Sinne jätän tytön talteen,
sillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä
palvella isänmaata ja kuningasta.

— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja
paremmissa olosuhteissa kuin nyt.

— Palkitkoon Jumala teitä siitä, että saavuitte tänne pelastamaan
minut. Varmasti me vielä tapaamme toisemme jollakin taistelutanterella.

— Voikaa hyvin!

— Onnea matkalle!

Ja he alkoivat syleillä toisiaan. Sitten upseerit vuoron mukaan
sanoivat hyvästi Aleksandra neidille.

— Te tapaatte Bielowiezissä vaimoni ja poikani... Tervehtikää heitä ja
voikaa hyvin, — sanoi Jan Skrzetuski.

— Ja muistakaahan joskus sotilasta, joka, vaikka hänellä ei ollutkaan
onnea voittaa teitä, mielellään soisi teille taivaan ilot! — lisäsi
Wolodyjowski.

Sitten seurasi muitten vuoro. Viimeisenä lähestyi Zagloba.

— Ottakaa, vieno kukkanen, vanhankin siunaus! Tervehtikää puolestani
rouva Skrzetuskaa ja minun poikapalleroisiani. Kelpo poikia!

Vastauksen sijaan Oleńka otti hänen kädestään kiinni ja painoi sen
ääneti huulilleen.



SEITSEMÄS LUKU.


Samana yönä, kaksi tuntia sen jälkeen kuin Wolodyjowski joukkoineen oli
lähtenyt, saapui itse Radziwill sotajoukkonsa saattamana Billewiczin
kartanolle. Ruhtinas oli lähtenyt tapaamaan Kmiciciä peläten tämän
voivan joutua Wolodyjowskin käsiin. Saatuaan kuulla mitä oli
tapahtunut, hetmani otti miekankantaja Billewiczin ja Oleńkan mukaansa
ja palasi Kiejdanyyn.

Hetmani oli kovasti kiihdyksissään miekankantajan antamista tiedoista.
Tämä kertoili näet kaikesta laveasti kääntääkseen siten pois itsestään
julman magnaatin huomion. Hän ei uskaltanut edes vastustaa Kiejdanyyn
lähtöä ja iloitsi sydämessään, kun myrsky oli tauonnut niin vähällä.
Sitäpaitsi Radziwillilla, vaikka hän epäilikin miekankantajaa
salakavalista vehkeistä, oli nyt paljon huolia, eikä hän senkään tähden
tahtonut muistella asiaa sen enempää.

Wolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa.
Horotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan
kapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta
vailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli
vähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon
sellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan
pienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja
yleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas
Boguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja
vastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta
vaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä
kasvamistaan.

Jonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen
yhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin
pelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko
maa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan
nollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen
jättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw
takaisin Samogitiaan.

Se olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului
pahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt
tehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt
kirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin
voi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia
mattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.

Hetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden
sangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko
omaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä,
että asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat
päivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä,
Radziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään
ja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.

Näin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli
ylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta
mahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut
käsittää edes koko Samogitiaa.

Asema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut
kutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan,
mutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi
oli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun
jälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista
selityksistä huolimatta juuri parantunut.

Lähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa
vangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä
palasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä
matkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra,
jonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja
oikaisi metsien kautta.

Vietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä
puolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen
tiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita.
Tämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta
kuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.

— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun
Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut,
että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.

— Niin! — vastasi Kmicic.

— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?

— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka
minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän
ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.

Radziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Sinä tiedät siis?...

— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne
voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen
aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö...

— Vaikene! — huusi Radziwill.

— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten
miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta
minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen
puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen.
»Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun
täytyi hammasta purren niellä häpeä.

Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja
halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti
jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen
merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti
saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut
hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat,
haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja
kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:

— Tukehdun!...

Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä
alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua
tämä ilmaisi elonmerkkejä.

Kmicic poistui.

Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut
taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.

— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.

— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.

— Hm!... Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää
tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee,
niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni
on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa
suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen,
että hän pääsi pakenemaan.

— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?

— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi
ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin
pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan
taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko
aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat
mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten
ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on!
Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia —
mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään
esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.

— Tuotu?

— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin
teitä.

— Missä he ovat nyt?

— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet,
niitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija
astelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?

— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. —
Voikaa hyvin!

Ja hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen
tapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä,
että hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin
yksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut
häneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut
huulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta
eipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä
herra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin!
Kmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa
hänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito
ollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän
välillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei
ainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista
kohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka
hänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan.
»Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua
kuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia,
niin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai
kunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani
pelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?...»

— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en
ole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo
tuhannennen kerran.

Tuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra
kävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt
kuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja
alkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi
kämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:

— Toisin ei voi olla, sillä tytöllä on kivi sydämen kohdalla!

Tai:

— Sitä en olisi odottanut... Jumala häntä rangaiskoon!

Näissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi
vuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
nukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi
tavata häntä.

Radziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen
lyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui
syvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä,
jonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.

— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän
Andrzej-herralle.

— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä
ajattelin.

— Älköön sellaista enää tapahtuko. Älä sinä ainakaan lisää kuormaani ja
muista, että olen suonut sinulle anteeksi, mitä muille en soisi.

Kmicic vaikeni.

— Jos minä annoin käskyn, — jatkoi ruhtinas hetken vaitiolon jälkeen, —
mestata ne miehet, jotka Kiejdanyssa sinun pyynnöstäsi olin armahtanut,
niin se tapahtui vain siksi, että olisin säästänyt sinulta tuskia.
Minä myönnyin vain näennäisesti, sillä olen sinuun nähden heikko...
Ja heidän kuolemansa oli välttämätöntä. Olisinko minä mikään pyöveli,
vai luuletko, että olisin vuodattanut verta tuottaakseni punaisella
värillä iloa silmilleni?... Mutta jahka elät kauemmin, tulet näkemään,
että jos ken haluaa tässä maailmassa jotakin aikaansaada, niin sen ei
sovi antaa tunteilleen valtaa. Täällä Kiejdanyssa olisi niiltä miehiltä
pitänyt henki ottaa, sillä nyt sen jo näet, mitä sinun vastustuksestasi
on seurauksena: kapina kasvaa, kansalaissota täydessä vauhdissa, suhde
ruotsalaisiin rikki ja muille huono esimerkki, joka tarttuu kuin rutto.
Katso ja opi! Jos heidät olisi silloin Kiejdanyssa surmattu, ei mitään
tällaista olisi tapahtunut. Kun sinä pyysit heidän puolestaan, niin
kuuntelit vain tunteittesi ääntä, mutta minä lähetin heidät Birźeen
surmattaviksi, sillä olen sinua kokeneempi ja näin kauemmaksi... Älköön
Jumala koskaan suoko anteeksi niille miehille, jotka ovat niin paljon
pahaa tehneet!

— Niin paljoa ei kuitenkaan, että sillä kokonaan teidän ylhäisyytenne
yrityksen tuhota voisivat.

— Vaikkapa ei muuta kuin sen, mikä särki välimme de la Gardien kanssa,
niin oli sekin jo korvaamatonta. On jo selvitetty, etteivät ne olleet
minun miehiäni, mutta uhkauskirje, jonka de la Gardie lähetti minulle,
on jäljellä, enkä sen sisällystä suo hänelle anteeksi... De la Gardie
on Ruotsin kuninkaan lanko, mutta voisi hän olla minunkin lankoni,
sillä siihen eivät Radziwillien kynnykset olisi liian korkeita...

— Teidän ylhäisyytenne, neuvotelkaa suorastaan kuninkaan eikä hänen
palvelijainsa kanssa.

— Niin aion tehdä. Jolleivät surut tee minusta loppua, niin kyllä minä
sille ruotsalaiselle opetan vielä kohteliaisuutta. Niin, jolleivät
surut tee minusta loppua, sillä täällä tuskin on sellaista, joka ei
lisäisi kärsimysteni taakkaa. Oh, kuinka raskasta! Kukapa uskoisi,
että olen sama mies kuin muinoin? Koko valtakunta katsoi minuun ja
Wisniowieckiin kuin kahteen aurinkoon. Kaikki vapisivat Chmielnickin
edessä, ja hän vapisi minun edessäni. Ja ne samat joukot, jotka minä
vaaran hetkinä vein voitosta voittoon, ne hylkäävät minut nyt ja
nostavat kätensä minua vastaan, ikäänkuin olisin murhamies.

— Eivät kaikki. On sellaisiakin, teidän ylhäisyytenne, jotka uskovat ja
luottavat teihin! — virkkoi Kmicic jonkin verran katkonaisesti.

— Jotka uskovat ja luottavat minuun... kunnes siitä herkeävät,
— vastasi Radziwill hänelle katkerasti. Mikä suuri armo heidän
puoleltaan! Jokainen teistä isku iskulta valmistaa loppuani, vaikk'ei
se johdu kenenkään mieleen.

— Teidän ylhäisyytenne, kiinnittäkää huomionne päämäärään eikä sanoihin.

— Kiitän neuvosta... Tästä puoleen tulen pitämään silmällä jokaisen
kasvojen ilmettä ja olemaan jokaisen mielen mukainen...

— Katkeria sanoja, teidän ylhäisyytenne.

— Entä onko elämäni suloista sitten?... Jumala on luonut minut
suorittamaan suuria tekoja, ja täällä täytyy minun tuhlata voimiani
mitättömään kansalaissotaan. Aioin mitellä voimiani mahtavien
hallitsijani kanssa, mutta olen vajonnut niin alas, että nyt minun
täytyy pyydystellä muuatta herra Wolodyjowskia omilla maillani. Sen
sijaan että hämmästyttäisin maailmaa voimallani, minä hämmästytän sitä
heikkoudellani. Sen sijaan että maksaisin Vilnon rauniot Moskovan
raunioilla, minun täytyy kiittää sinua siitä, että olet varustanut
Kiejdanyn vallituksilla... Minua tukahduttaa... ei ainoastaan
hengenahdistuksen, vaan heikkouden tähden... Tämä toimettomuus tappaa
minut vielä... Kovin tuntuu raskaalta! Ymmärrätkö?...

— Minäkin luulin, että kaikki menisi toisin!... — virkkoi Kmicic
alakuloisesti.

Radziwill alkoi hengittää raskaasti.

— Ennenkuin sain kruunun päähäni, tuli orjantappurakruunu osakseni.
Olen käskenyt astrologiani lukemaan tähdistä... Hän sanoi, että
konjunktuurit ovat huonot, mutta että se kyllä menee ohi. Odottaessani
kuitenkin muutosta kärsin... Joku karkottaa öisin unen silmistäni, joku
liikkuu huoneessani... Jonkun silmä katsoo minuun... Toisinaan jähmetyn
yht'äkkiä jääkylmäksi... Se on kuolema, joka liikkuu ympärilläni.
Sietämätöntä! Minun täytyy olla valmiina tulemaan petetyksi ja
hylätyksi, sillä tiedän, että on sellaisia, jotka horjuvat...

— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo
tehnyt.

— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä
alkavat epäröidä.

Kmicic muisti, mitä Charlampilta oli kuullut, ja vaikeni.

— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä,
— virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet
kuullut... Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä
nyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion
järjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole
sinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen
sinulle yksin, jotta et minua kiusaisi... Viha minut tänään valtasi.
Pidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa
olen suonut sen sinulle anteeksi... Mene nyt ja lähetä Mieleszko
luokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan,
ja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on
näytettävä... Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!...



KAHDEKSAS LUKU.


Miekankantaja Billewiczin oli täytynyt panna Aleksandra-neiti hyvin
kovalle, ennenkuin tämä oli suostunut lähtemään siihen juhlaan,
jonka hetmani järjesti puoluelaisilleen. Melkeinpä kyynelsilmin oli
miekankantaja rukoillut itsepäistä ja rohkeata tyttöä ja vannonut,
että kysymyksessä oli hänen päänsä ja että kaikkien, sekä upseerien
että paikkakunnan asukkaitten, täytyi lähteä, jos mielivät välttää
ruhtinaan vihan. Koska ei tahtonut panna alttiiksi setänsä henkeä, oli
Aleksandra-neiti antanut myöten.

Vieraita oli paljon, sillä paikkakunnan aatelisia rouvineen ja
tyttärineen oli saapunut tahtomattaan runsaasti. Mutta vielä enemmän
oli upseereita, etenkin ulkomaalaisia, jotka melkein kaikki olivat
pysyneet uskollisina ruhtinaalle. Radziwill itse, ennenkuin näyttäytyi
vieraille, oli valmistanut mielentilansa sellaiseksi kuin ei mikään
pilvi pimentäisi hänen näköpiiriään. Ruhtinas tahtoi näet kohottaa
korkealle puoluelaistensa mielialan ja osoittaa kaikille, että
valtava enemmistö on hänen takanaan ja että ainoastaan kapinoitsijat
vastustavat liittoa Ruotsin kanssa. Sentähden hän ei säästänyt vaivoja
eikä varoja juhlan onnistumiseksi ja sen maineen levittämiseksi
mahdollisimman kauas. Tuskin oli alkanut hämärtää, kun sadat
tervatynnyrit hulmahtivat tuleen kahden puolen ylös linnaan johtavaa
tietä ja linnan pihalla, ja tuon tuostakin jyrähtivät tykit sotamiesten
käskystä hurratessa.

Ajoneuvoja saapui toinen toisensa jälkeen tuoden ympäristön
huomatuimpia henkilöitä ja alempaa aatelistoa. Linnan pihamaa kuhisi
rattaita, hevosia, palvelusväkeä. Samettiin, silkkiin ja turkiksiin
pukeutunut joukko täytti niinsanotun »kultaisen salin», ja kun ruhtinas
astui vihdoin saliin säteillen jalokivistä ja koristeista ja armollinen
hymy tavallisesti niin synkillä ja nyt sitäpaitsi sairaalloisilla
kasvoilla, huusivat upseerit kuin yhdestä suusta:

— Eläköön ruhtinas ja hetmani! Eläköön Vilnon vojevoda!

Radziwill loi silmäyksen yli kokoontuneitten nähdäkseen yhdyttiinkö
upseerien eläköönhuutoon. Muutamia kymmeniä pelokkaampia siihen
näkyikin yhtyvän, ja ruhtinas alkoi heti kumarrella ja kiittää
»yksimielisestä» tervehdyksestä.

— Teidän kanssanne, hyvät herrat, — sanoi hän, — me kukistamme ne,
jotka tahtovat saattaa isänmaan perikatoon! Jumala teitä palkitkoon!
Jumala teitä palkitkoon!...

Ja hän kiersi salin halki pysähtyen tutumpien luo säästämättä
puhuttelusanoja sellaisia kuin »arvoisa veli» ja »rakas naapuri», mikä
vaikutti sen, että useammat kuin yhdet synkät kasvot kirkastuivat niin
runsaasta ruhtinaallisesta armosta.

— Ei ole mahdollista, — sanoivat ne, jotka äsken vielä epäluuloisesti
katsoivat hänen toimiaan, — että niin suuri herra ja arvoisa senaattori
toivoisi isänmaalle onnettomuutta. Joko hän ei ole voinut menetellä
toisin, tai hän salaa hautoo suunnitelmia, joista valtakunnalle tulee
olemaan hyötyä.

Oli sellaisiakin, jotka ravistivat päätään ja vaihtoivat silmäyksiä,
jotka sanoivat:

— Olemme täällä vain siksi, että veitsi nostettiin kurkulle.

Mutta nämä vaikenivat, sillävälin kuin toiset puhuivat niin
äänekkäästi, että itse ruhtinaan täytyi kuulla se:

— Parempi on muuttaa isäntää kuin syöstä valtakunta perikatoon.

— Ajatelkoon Kruununmaa vain omaa itseään, niinkuin mekin itseämme
ajattelemme.

— Kuka sitten on näyttänyt meille esimerkkiä, jollei Suur-Puola?

— Me panemme kaiken luottamuksemme ruhtinaaseen ja annamme hänen
ratkaista asiat. Pitäköön hän sekä Liettuaa että valtaa käsissään.

— Hän ansaitsee molemmat... Jollei hän voi meitä pelastaa, olemme
hukassa...

— Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir, sillä hän on meidän
vertamme!

Radziwill kuunteli ahnaasti näitä ajatuksia, jotka joko pelosta
tai liehakoimishalusta lausuttiin, eikä kiinnittänyt sen enempää
huomiota siihen, että vaaran hetkellä niiden lausujat ensimmäisinä
olisivat valmiit jättämään hänet. Hän antoi näitten lausuntojen
huumata ja pettää itseään ja omaatuntoaan ja toisti ajatuksissaan
kuulemiaan sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten todistivat hänen
menettelytapansa oikeudenmukaisuutta:

— Extrema necessitas extremis nititur rationibus! [Äärimmäinen pakko
turvautua äärimmäisiin keinoihin] Kulkiessaan erään suurenpuoleisen
aatelismies ryhmän ohi hän kuuli herra Jurzycin huulilta sanat: »Hän
on meille läheisempi kuin Jan Kasimir!» — ja samassa hänen kasvonsa
kirkastuivat kokonaan. Pelkkä hänen ja kuninkaan vertaaminen keskenään
hiveli hänen ylpeyttään, ja lähestyen herra Jurzycia hän sanoi:

— Oikeassa olette, arvoisa veli, sillä Jan Kasimirissa on yhtä kannua
verta kohti vain kortteli liettualaista, mutta minun suonissani on
ainoastaan liettualaista verta. Jos tähän saakka kortteli on merkinnyt
enemmän kuin kannu, niin teistä, arvoisat veljet, riippuu, saako
sellainen jatkua.

— Me olemme valmiit juomaan teidän ylhäisyytenne maljan vaikka
kannusta! — vastasi herra Jurzyc.

— Se sattui aivan ajatuksiini! Pitäkää hauskaa, arvoisat veljet! Olisin
mielelläni kutsunut vaikka koko Liettuan tänne.

— Siinä tapauksessa sitä olisi pitänyt silpoa vielä enemmän, — sanoi
herra Szczaniecki Dalnowista, muuan rohkea ja teräväpäinen mies, jonka
kieli oli yhtä pureva kuin hänen miekkansakin.

— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi ruhtinas katsoen häneen tutkivasti.

— Että teidän ylhäisyytenne sydän on laajempi Kiejdanya.

Radziwill hymähti väkinäisesti ja jatkoi matkaansa.

Samassa marsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmiina. Vieraat
seurasivat virtana ruhtinasta samaan saliin, jossa vasta äskettäin
julistettiin Ruotsin kanssa tehty liitto. Marsalkka osoitti paikat
kaikille arvojärjestyksessä. Näkyi, että ruhtinas oli kuitenkin
sanonut sanansa järjestykseenkin nähden, koska Kmicic joutui istumaan
miekankantaja Billewiczin ja Aleksandra-neidin väliin.

Molemmat hytkähtivät kuullessaan nimensä mainittavan ja epäröivät
hetkisen, mutta samassa juolahti heidän mieleensä ajatus, että
vastusteleminen vain kiinnittäisi sitäkin enemmän yleisön huomiota
heihin, ja he istuutuivat vierekkäin. Heistä se tuntui ensin
epämieluisalta. Andrzej-herra päätti pysyä välinpitämättömänä,
ikäänkuin hänen vieressään istuisi tuntematon henkilö. Pian hän
kuitenkin tuli huomaamaan, ettei hän voisi olla kyllin välinpitämätön
tai hänen naapurinsa kyllin vieras voidakseen aloittaa aivan
ylimalkaisen keskustelun. He tunsivat molemmat tässä kirjavassa
laumassa, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset ja pyrkimykset
risteilivät, että he ajattelivat ainoastaan toisiaan, ja sentähden
heidän olonsa oli painostava. Kumpikaan ei näet tahtonut eikä
voinutkaan suoraan sanoa mitä heidän sydämellään oli. Heillä oli
menneisyytensä, mutta ei ollut tulevaisuutta. Entiset tunteet,
luottamus, vieläpä tuttavuus — kaikki oli rikki. Heillä ei ollut
mitään muuta yhteistä kuin pettyneet tunteet ja tuska. Jos vielä
tämä viimeinen rengas yhdistävässä siteessä olisi katkennut, niin he
olisivat tunteneet itsensä vapaammiksi, mutta aika vain saattoi tuoda
unhotusta, ja kaikki tuo oli vielä niin lähellä.

Kmicicin oli niin vaikea olla, että hän suorastaan tunsi tuskia, mutta
hän ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta tässä maailmassa luopunut
paikastaan. Hän kuunteli naapurinsa puvun kahinaa, seurasi salaa hänen
liikkeitään, tunsi hänen sykähtelevän läheisyytensä, ja kaikki tämä
tuotti hänelle jonkinlaista tuskallista kärsimystä.

Tuokion kuluttua hän huomasi ja tunsi, että Oleńkakin samalla tavalla
seurasi hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, vaikk'ei vähimmässäkään
määrässä ilmaissut sitä. Kmicicin valtasi voittamaton halu katsoa
naapuriinsa, ja hän käänsi katseensa sivulle, kunnes näki kirkkaan
otsan, tummain kulmakarvain kaartamat silmät ja kalpeat kasvot, joilla
ei ollut ihomaalia, kuten muilla naisilla.

Näky vaikutti niin lumoavasti ritari raukkaan, että hänen sydäntään
alkoi tuska kouristaa, ja hän ajatteli: »Kuinka on sellainen
kylmäsydämisyys voinut yhtyä tuollaiseen enkelimäiseen sulouteen!»
Mutta harmi oli syvästi haavoittanut hänen sydäntään, ja siksi hän
lisäsi heti ajatuksissaan: »Mitäpä minä sinusta... ottakoon joku muu
sinut, jos haluaa!»

Yht'äkkiä hän kuitenkin tunsi, että jos tuo »joku muu» olisi edes
yrittänyt käyttää hyväkseen hänen lupaansa, olisi hän silponut miehen
palasiksi. Pelkkä ajatuskin siitä saattoi herättää hänessä hurjan
vihan. Ja hän rauhoittui vasta sitten, kun muisti, että hän itsehän
siinä istuikin eikä kukaan muu ja ettei ainakaan nyt kukaan edes
yrittänytkään voittaa neidon suosiota.

»Katsonpa häneen vielä kerran ja sitten käännyn toiselle puolelle», —
ajatteli hän.

Ja hän alkoi taas kääntää huomaamattomasti päätään naapuriinsa päin,
mutta samassa sattui naapurikin tekemään samoin, ja heidän katseensa
yhtyivät ja heti senjälkeen painuivat alas nöyryytettyinä, ikäänkuin
heidät olisi tavattu jostakin synnistä.

Aleksandra-neiti sai myöskin kestää raskasta taistelua omassa
itsessään. Kaikesta mitä oli tapahtunut, Kmicicin menettelytavasta
Billewiczien luona, Zagloban ja Skrzetuskin sanoista hän ymmärsi,
että Kmicic oli erehtynyt. Mutta ritari ei ollut kuitenkaan siinä
määrässä syypää kuin Aleksandra-neiti oli aikaisemmin luullut eikä
siis ansainnut sellaista ylenkatsetta. Sehän oli juuri hän, joka oli
pelastanut nuo kunnon miehet kuolemasta, ja olihan hänessä sitäpaitsi
niin paljon kukistamatonta ylpeyttä, että jouduttuaan heidän käsiinsä
ei näyttänyt heille povellaan olevaa kirjettä, mikä olisi osoittanut
hänen syyttömyytensä tai ainakin pelastanut hänet kuolemasta, eikä
sanonut sanaakaan puolustuksekseen, vaan ylpeästi astui kuolemaan.

Oleńka oli saanut kasvatuksensa vanhalta soturilta, joka piti
kuolemanhalveksimista kaikkia muita hyveitä ylempänä, ja ihaili
urhokkuutta kaikesta sydämestään, voimatta olla ihmettelemättä
tuollaista itsepäistä, ritarillista uskallusta, joka heittää miehen
vasta viimeisen hengenvedon mukana. Hän ymmärsi sen, että jos Kmicic
palvelikin Radziwillia, niin se tapahtui rehellisestä vakaumuksesta —
ja mikä vääryys olikaan syyttää siinä tapauksessa miestä petoksesta! Ja
kuitenkin oli Oleńka ensimmäisenä ollut valmis loukkaamaan häntä juuri
sillä, tahtomatta edes kuoleman kynnyksellä suoda hänelle anteeksi!

»Sovita vääryys!» — kuiskasi Oleńkan omatunto. — »Onhan teidän
välillänne kaikki lopussa. Mutta sinun velvollisuutesi on tunnustaa,
että olet tuominnut häntä väärin.»

Mutta tuossa nuoressa neidossa oli ylpeyttä, vieläpä itsepäisyyttäkin.
Samassa juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukaties tuo ritari ei
välitkään hänen tunnustuksistaan, ja puna nousi tytön poskille.

»Jollei hän kysy, niin jääköön kuulematta!» — ajatteli Oleńka.

Mutta silloin kuiskasi omatunto taas, että kysyi hän tai ei, niin oli
velvollisuus tunnustaa. Myöskin ylpeys toiselta puolen esitti uusia
todisteita.

»Jollei hän tahtoisikaan kuulla minua, mikä on sangen mahdollista, niin
saisin hävetä. Sitäpaitsi, olkoonpa, että hän on syyllinen tai syytön,
että hän toimii harkintansa mukaisesti tai sokeuden pimittämänä, niin
joka tapauksessa on tosiseikka, että hän on petturien ja vihollisten
puolella ja auttaa heitä saattamaan isänmaan perikatoon. Ja isänmaalle
on aivan yhdentekevää, tekeekö hän sen järjen vaiko kunnian puutteessa.
Jumala voi suoda hänelle anteeksi, mutta ihmisten täytyy tuomita hänet
ja pitää häntä petturina. Vaikk'ei hän olisikaan syyllinen, niin ei hän
ainakaan ansaitse kunnioitusta, jos kerran hänessä ei ole sen vertaa
järkeä, että erottaisi pahan hyvästä, rikoksen hyveestä...»

Nyt valtasi viha nuoren naisen, jonka silmissä alkoi säihkyä.

»Minä vaikenen!» — ajatteli hän. — »Kärsiköön minkä on ansainnutkin.
Niin kauan kuin en näe hänen katuvan, olen oikeutettu tuomitsemaan
hänet...»

Ja hän loi silmäyksen Kmiciciin nähdäkseen, oliko tämän kasvoilla edes
merkkiäkään katumuksesta. Juuri silloin heidän katseensa tapasivat
toisensa, mikä saattoi heidät molemmat niin hämilleen.

Katumusta Oleńka ei ritarin kasvoilla nähnyt, mutta niitten ilme oli
täynnä tuskaa ja alakuloisuutta, ja kalpeat ne olivat kuin sairauden
jälkeen. Syvä myötätunto valtasi tytön, kyynelet nousivat silmiin, ja
hän kumartui entistä enemmän pöydän yli salatakseen liikutustaan.

Sillävälin nousi juhlan mieliala.

Alussa oli kaikista tuntunut niin painostavalta, mutta sitä mukaa kuin
maljat tyhjenivät, nousi mielikuvitus ja puheen sorina kasvoi.

Vihdoin nousi ruhtinas paikaltaan.

— Hyvät naiset ja herrat; pyydän saada sanoa sanan.

— Ruhtinas tahtoo puhua!... Ruhtinas tahtoo puhua!... — huudettiin eri
puolilla.

— Ensimmäisen maljan juon hänen ylhäisyytensä Ruotsin kuninkaan
terveydeksi, kuninkaan, joka auttaa meitä vihollisiamme vastaan ja
hallitsee tätä maata, kunnes rauha on palannut. Nouskaa, hyvät herrat,
sillä tämä malja on juotava seisten.

Vieraat, lukuunottamatta naisia, nousivat ja tyhjensivät maljan,
mutta ilman huudahduksia, ilman innostusta. Herra Szczaniecki supatti
jotakin naapureilleen, jotka purivat hammastaan, jotteivät remahtaisi
nauramaan; nähtävästi hän oli sanonut jotakin pilkallista Ruotsin
kuninkaasta.

Vasta kun ruhtinas kohotti toisen maljan »rakkaitten vieraitten»
kunniaksi, jotka olivat saapuneet aina kaukaisilta seuduilta saakka
Kiejdanyyn osoittamaan luottamustaan ruhtinaan aikomuksille, vasta
silloin vastattiin hänelle äänekkäästi:

— Kiitoksia! Kiitoksia paljon!

— Ruhtinaan malja!

— Meidän liettualaisen Hektorimme malja!

— Eläköön ruhtinas ja hetmani, meidän vojevodamme!

Ja herra Jurzyc, joka oli jo hiukan hiprakassa, huusi täyttä kurkkua:

— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuriruhtinas!

Radziwill punastui kuin nuori, vihittävä neito, mutta huomattuaan,
että vieraat alkoivat ääneti ja ihmetellen katsoa häneen, kiiruhti hän
vastaamaan:

— Sekin on teidän vallassanne, mutta liian aikaisin te, herra Jurzyc,
annatte minulle sen arvonimen, aivan liian aikaisin!

— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuri ruhtinas! — huusi herra
Jurzyc edelleen ja itsepäisesti kuin humalainen ainakin.

Nyt nousi herra Szczaniecki ja kohotti maljansa.

— Niin se on! — sanoi hän kylmästi, — Liettuan suuriruhtinas, Puolan
kuningas ja Saksan keisari!

Seurasi jälleen hiljaisuus, mutta — yht'äkkiä vieraat rähähtivät
nauramaan. Silmät pyörivät päässä, nauru vääristi kasvoja ja hytkytti
vartaloita ja kajahteli kauan ja korkealle kattoon saakka. Yht'äkkiä
se taas katkesi, niinkuin oli alkanutkin, ja kuoli kaikkien kasvoilla,
mihin vaikutti hetmanin muuttunut muoto.

Radziwill hillitsi kuitenkin julman kiukkunsa ja virkkoi:

— Rohkeata pilaa, herra Szczaniecki!

Vähääkään hätääntymättä selitti aatelismies:

— Sekin valtaistuin on vaaleilla täytettävissä, emmekä me voi toivottaa
teidän ylhäisyydellenne kyllin suurta kunniaa. Jos teidän ylhäisyytenne
saattaa puolalaisena aatelismiehenä tulla valituksi Puolan kuninkaaksi,
niin saksalaisena ruhtinaana te voitte tulla koroitetuksi keisariksi.
Te seisotte yhtä lähellä kumpaakin, ja se, ken ei sitä soisi, nouskoon
heti ylös, niin kyllä me miekalla häntä vähäisen opetamme.

Ja kääntyen vieraitten puoleen toisti hän vielä:

— Nouskoon ylös se, ken ei soisi Vilnon vojevodalle Saksan
keisarikruunua!

Kukaan ei tietysti noussut eikä kukaan olisi uskaltanutkaan
nousta, sillä herra Szczanieckin äänessä soi niin edesvastuuton
häikäilemättömyys, että kaikki vasten tahtoaankin näyttivät tulevan
rauhattomiksi ja pelkäävän, mitä vielä seuraisikaan...

Mitään ei kuitenkaan seurannut, mutta juhlan mieliala oli pilalla.
Turhaan täyttivät ruhtinaan palvelijat maljoja. Viini ei kyennyt
karkoittamaan synkkiä ajatuksia eikä yhä lisääntyvää rauhattomuutta.
Radziwillilla puolestaan oli täysi työ peittää kiukkuaan, sillä hän
tunsi, että herra Szczanieckin malja oli saattanut hänet kokoontuneen
aateliston silmissä huonoon valoon ja että joko tahtoen tai
tahtomattaan tuo aatelinen oli näyttänyt kokoontuneille vieraille,
että Vilnon vojevoda oli yhtä kaukana Liettuan suuriruhtinaasta kuin
Saksan keisarista. Kaikki oli kääntynyt pilaksi ja naurunalaiseksi,
vaikka juhla oli järjestetty tarkoituksellisesti valmistamaan mieliä
alkavalle Radziwillin valtakaudelle. Mikä pahempi, Radziwill pelkäsi,
että tällainen hänen suunnitelmiensa naurunalaiseksi saattaminen voisi
pahasti vaikuttaa niihin upseereihin, jotka olivat selvillä hänen
toimistaan. Ainakin näyttivät he kiusaantuneilta.

Ganchoff tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja vältti visusti ruhtinaan
katsetta, mutta Kmicic ei juonut lainkaan, vaan tuijotti eteensä
kulmakarvat luimussa, ikäänkuin hän olisi pohtinut jotakin tai
käynyt sisällistä taistelua oman itsensä kanssa. Radziwill vapisi
pelosta ajatellessaan, että minä hetkenä hyvänsä saattoi totuus tulla
ilmi tälle hänen puoluelaiselleen, joka oli ainoa sotajoukkoja ja
Radziwillin asiaa yhdistävä rengas.

Kmicic oli jo aikoja sitten tuntunut Radziwillista kiusalliselta, ja
jolleivät olosuhteet olisi antaneet hänelle niin suurta merkitystä,
olisi hän varmasti jo kaatunut oman rohkeutensa ja hetmanin vihan
uhrina. Mutta Andrzej-herraan nähden ruhtinas erehtyi nyt kokonaan,
sillä ritari ajatteli vain Oleńkaa ja sitä syvää juopaa, joka erotti
heidät toisistaan.

Milloin hänestä tuntui, että hän rakastaa tuota tyttöä, jonka vieressä
istui, milloin hän sitävastoin vihasi häntä niin julmasti, että olisi
vaikka surmannut hänet ja itsensä samalla.

Hän oli sotkeutunut niin pahasti tämän elämän lankoihin, että
hänenlaisensa luonteen ainakin oli peräti vaikeata niistä selviytyä.
Hän tunsi olevansa kuin paulaan joutunut petoeläin, joka ei päässyt
siitä irti.

Juhlan rauhaton ja synkkä mieliala ärsytti häntä. Hänestä kaikki tuntui
ihan sietämättömältä.

Mutta juhlan mieliala yhä vain synkkeni. Läsnäolijoista tuntui siltä,
kuin katto heidän yläpuolellaan olisi ollut lyijyä.

Samassa astui uusi vieras saliin. Kun ruhtinas huomasi tulijan, huusi
hän:

— Kas! Herra Suchaniec veljeni Boguslawin luota! Kaiketi on teillä
kirjeitä minulle?

Tulija kumarsi syvään.

— On, teidän ylhäisyytenne. Tulen suoraa päätä Podlasiesta.

— Antakaahan kirjeet minulle ja istuutukaa itse pöytään. Hyvät
vieraani suovat anteeksi, että luen kirjeet tässä, vaikka istummekin
illallispöydässä, sillä saattavathan kirjeet sisältää uutisia, jotka
voin heti kertoa. Herra marsalkka, olkaa hyvä ja pitäkää huolta
lähetistä!

Näin sanoen ruhtinas otti herra Suchaniecilta tukun kirjeitä ja
alkoi kiireimmiten murtaa sinettejä. Läsnäolijat katsoivat uteliaina
ruhtinaan kasvoihin koettaen niistä arvailla kirjeitten sisällystä.
Ensimmäinen ei nähtävästi sisältänyt mitään hyvää, koska ruhtinaan
kasvoille nousi puna ja silmiin vihan välke.

— Arvoisat veljet! — huudahti hetmani. — Ruhtinas Boguslaw ilmoittaa
minulle, että ne, jotka tahtoivat ruveta neuvotteluihin eivätkä halua
lähteä vihollista vastaan Vilnoon, ryöstävät nyt minun maatilojani
Podlasiessa. He käyvät mieluummin sotaa akkain kanssa maalla!... Ovat
nekin ritareita!... No, mitäpä tuosta. Kyllä heille vielä näytetään!...

Sitten hän otti toisen kirjeen. Tuskin hän oli avannut sen ja
silmäillyt sitä, kun hänen kasvonsa kirkastuivat ja niille nousi voiton
ja ilon hymy.

— Sieradzin vojevodakunta on alistunut ruotsalaisten ylivaltaan! —
huusi hän. — Se on seurannut Suur-Puolan esimerkkiä ja asettunut Kaarle
Kustaan suojeluksen alaiseksi.

Ja hetken kuluttua hän jatkoi:

— Tässä on viimeinen posti! Hyviä uutisia, arvoisat veljet! Jan Kasimir
on lyöty Widowan ja Kamowin luona!... Hänen sotajoukkonsa luopuu
hänestä!... Itse hän vetäytyy Krakovaan päin. Ruotsalaiset seuraavat
häntä. Veljeni kirjoittaa, että Krakovankin täytyy antautua!

— Iloitkaamme, hyvät herrat! — sanoi herra Szczaniecki omituisella
äänellä.

— Niin, iloitkaamme! — toisti hetmani kiinnittämättä huomiota herra
Szczanieckin äänen sävyyn.

Ja ruhtinaan koko olemus alkoi huokua iloa, hänen kasvonsa muuttuivat
tuossa tuokiossa nuorekkaiksi, silmät loistivat. Innostuksesta
vapisevin käsin hän mursi viimeisen kirjeen sinetin, silmäili, loisti
kuin aurinko ja huudahti:

— Varsova on vallattu!... Eläköön Kaarle Kustaa!

Nyt vasta ruhtinas huomasi, että se vaikutus, minkä nämä uutiset olivat
vieraihin tehneet, oli aivan toinen kuin hänen omansa. Kaikki istuivat
ääneti ja katsoivat toisiaan epäröiden. Kuka rypisti kulmakarvojaan,
kuka peitti kasvot käsillään. Eivät hetmanin hovilaiset eivätkä edes
kaikkein heikkoluontoisimmatkaan rohjenneet jakaa iloa ruhtinaan kanssa
Varsovan valloituksen, Krakovan vastaisen antautumisen ja toinen
toisensa jälkeen vihollisen haltuun joutuneitten vojevodakuntien
menetyksen johdosta. Jotakin kaksinaamaista oli siinä tyytyväisyydessä,
jolla valtakunnan puolen sotavoiman päällikkö ja yksi sen kaikkein
huomattavimmista arvohenkilöistä ilmoitti maata kohdanneista
onnettomuuksista. Ruhtinas huomasi, että tätä mielialaa oli muutettava.

— Arvoisat herrat, — sanoi hän. — Olisin ensimmäinen itkemään teidän
kanssanne, jos tässä todellakin olisi kysymyksessä maan perikato. Mutta
valtakunta ei tästä kärsi vähääkään, sillä se vain muuttaa isäntää.
Kelvottoman Jan Kasimirin sijaan tulee suuri ja kuuluisa sotapäällikkö.
Näen jo kaikki sodat päättyneinä ja viholliset lyötyinä.

— Oikeassa olette, teidän ruhtinaallinen korkeutenne! — vastasi
Szczaniecki. — Juuri noin puhuivat Radziejowski ja Opalinski
Ujsciessa... Iloitkaamme, hyvät herrat! Ja Jan Kasimir surman suuhun!...

Sen sanottuaan herra Szczaniecki työnsi jyristäen tuolinsa taaksepäin,
nousi ja poistui salista.

— Parasta viiniä kellareista! — huusi ruhtinas. Marsalkka riensi
täyttämään käskyä. Salissa surisi kuin mehiläispesässä. Kun ensi
hämmästys oli ohi, alkoivat aateliset keskustella kuulemainsa uutisten
johdosta. Herra Suchaniecille sateli kysymyksiä Podlasien ja siihen
rajoittuvan, ruotsalaisten haltuun joutuneen Masovian asemasta.

Jonkin ajan kuluttua tuotiin saliin tervaisia tynnyreitä ja alettiin
lyödä niistä tulppia irti. Mieliala kohosi kohoamistaan.

Yhä useammin huudettiin: — Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei
tässä muuta neuvoa! — Ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi! Kohtaloon
on alistuttava! — Ruhtinas ei salli meille vääryyttä tapahtuvan. —
Onhan meidän parempi kuin muitten... Eläköön Janusz Radziwill, meidän
vojevodamme, hetmanimme ja ruhtinaamme!

— Liettuan suuriruhtinas! — huusi herra Jurzyc taaskin..

Mutta tällä kertaa hänelle ei vastattu vaikenemalla eikä nauramalla,
vaan useat käheät äänet huutaa kähistivät kuorossa:

— Se on tahtomme! Sitä toivomme kaikesta sydämestä! Hän eläköön, hän
meitä hallitkoon!

Ylimys nousi paikaltaan purppuranpunaisena.

— Minä kiitän teitä, arvoisat veljet!... — sanoi hän arvokkaasti.

Kynttiläin tulista ja ihmisten paljoudesta oli ilma salissa käynyt
kuumaksi kuin saunassa.

Aleksandra-neiti kurkottautui Kmicicin ohi miekankantajan puoleen ja
sanoi:

— Minä voin pahoin. Lähtekäämme pois! Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja
otsalla helmeili hikipisaroita.

Mutta miekankantaja loi levottoman silmäyksen hetmaniin peläten, että
hänen poistumisensa voisi aiheuttaa ikävyyksiä. Sotatanterella hän oli
urhoollinen soturi, mutta Radziwillia hän pelkäsi kovasti.

Päällepäätteeksi hetmani lausui juuri samassa silmänräpäyksessä:

— Se on vihamieheni, ken ei tyhjennä kaikkia maljoja kanssani pohjaan
saakka, sillä tänään minä olen sangen iloinen!

— Kuulitko? — sanoi miekankantaja.

— En voi olla täällä kauemmin, setä, voin pahoin! — sanoi Oleńka
rukoilevalla äänellä.

— Lähde sitten yksin! — vastasi miekankantaja. Oleńka nousi lähteäkseen
huomaamatta pois, mutta hänen voimansa pettivät, ja voimattomana täytyi
hänen nojautua erästä tuolinselkää vastaan.

Silloin kiertyi yht'äkkiä voimakas ritarin käsivarsi hänen vyötäistensä
ympäri ja esti häntä kaatumasta lattialle.

— Minä saatan teitä, neiti! — virkkoi Andrzej-herra.

Ja pyytämättä lupaa hän alkoi taluttaa neitiä pois. Tämä nojautui
ritariin yhä raskaammin, ja ennenkuin he olivat ehtineet ovelle, lepäsi
tyttö jo tajutonna saattajan käsivarsilla.

Silloin Kmicic nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi
hänet salista.



YHDEKSÄS LUKU.


Vielä samana iltana juhlan jälkeen Andrzej Kmicic pyrki itsepäisesti
ruhtinaan puheille, mutta hänelle vastattiin, että ruhtinaalla oli
salainen neuvottelu herra Suchaniecin kanssa.

Kmicic saapui seuraavana aamuna ja pääsi heti hetmanin luo.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olen saapunut luoksenne
anomuksen kera.

— Mitä haluat minulta?

— En voi elää täällä enää kauempaa. Päivä päivältä käy tuskani yhä
suuremmaksi. Eikä minulla ole mitään tekemistäkään täällä Kiejdanyssa.
Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle jotakin tehtävää. Lähettäkää
minut minne haluatte. Olen kuullut, että joukkomme ovat lähdössä
Zoltarenkoon. Minä lähden niitten kanssa sinne.

— Zoltarenko alkaisi kyllä mielellään mitellä voimiaan kanssamme, mutta
se ei käy päinsä, sillä me olemme Ruotsin suojeluksen alaisia, ja ilman
ruotsalaisia emme mahda sille mitään... Kreivi Magnus etenee tavattoman
hitaasti, ja minä tiedän kyllä syynkin siihen. Hän ei näet luota
minuun. Mutta onko sinun sitten niin paha ollaksesi täällä Kiejdanyssa
meidän luonamme?

— Teidän ylhäisyytenne on erittäin ystävällinen minua kohtaan, mutta
siitä huolimatta on minun täällä niin vaikea ollakseni, etten voi
sitä sanoin kuvata. Totta puhuen, luulin, että kaikki tulee olemaan
toisin... Luulin nimittäin, että saamme tapella, olla tulessa ja
savussa ja istua satulassa yöt päivät. Sellaiseen on Jumala minut
luonut. Mutta täällä täytyy istua riitoja ja juoruja kuuntelemassa,
ikävöidä toimettomuudessa tai taistella omia kansalaisia vastaan, sen
sijaan että saisi tapella vihollisen kanssa... Minä en kestä tätä enää
kauempaa, yksinkertaisesti en kestä... Sata kertaa mieluummin kuolen
kuin kärsin tällaista tuskaa!

— Kyllä minä tiedän mistä tuollainen toivottomuus on peräisin:
rakkaudesta. Sitä se on eikä mitään muuta! Kun vanhenet, tulet
nauramaan mokomille tuskille. Näin eilen, että asiasi tuon tytön kanssa
yhä mutkistuu.

— Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä hänellä minun
kanssani. Mikä on ollut, se on ollut!

— Hän taisi eilen sairastua?

— Niin.

Ruhtinas oli vaiti hetken aikaa.

— Olen sinua jo neuvonut ja neuvon vieläkin, — jatkoi hetmani sitten, —
että jos tahdot saada hänet, niin ota joko vapaaehtoisesti tai väkisin.
Minä annan kyllä määräyksen vihkiä teidät. Tyttö tietysti vikisee ja
itkee vähäisen, mutta mitäpä siitä. Vihkiäisten jälkeen otat hänet
luoksesi... ja jos hän vielä seuraavanakin päivänä tulisi itkemään,
niin siihen se sitten loppuukin!

— Pyydän, teidän ylhäisyydeltänne jotakin sotilaallista tehtävää enkä
häitä! — vastasi Kmicic päättävästi.

— Sinä et siis huoli hänestä?

— En. En minä hänestä, eikä hän minusta. Vaikka sydämeni halkeaisi,
niin en pyydä häneltä mitään. Tahtoisin lähteä jonnekin kauas
unohtaakseni kaiken, ennenkuin järkeni pimenee. Täällä ei ole mitään
tekemistä, ja toimettomuus on pahinta. Muistaahan teidän ylhäisyytenne
itsekin, kuinka teidän oli vaikea olla, ennenkuin niitä hyviä uutisia
oli saapunut... Niin on minunkin tänään, eikä se muutu täällä sen
paremmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Tarttuako kaksin käsin päähäni,
jotteivät katkerat ajatukset sitä halkaisisi? Ja mitä saisin minä
täällä kokea? Omituiset ovat ajat nyt! Jumala ties, mitä oikeastaan on
tämä sota, jota en voi tajuta, en käsittää. Tuumit ja tuumit, mutta yhä
raskaammaksi vain mieli muuttuu. Vannon, että jollette vain, teidän
ylhäisyytenne, anna minulle jotakin tehtävää, niin minä vielä karkaan,
kokoan oman joukkoni ja alan käydä sotaa omaan laskuuni...

— Ketä vastaan? — kysyi ruhtinas.

— Ketäkö vastaan? Lähden Vilnoon! Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minun
lähteä liikkeelle lippukuntani kanssa, niin sota on kohta taas täydessä
vauhdissa!

— Tarvitsen lippukuntasi täällä sisällisiä vihollisia vastaan.

— Mutta se on juuri kaikkein surkeinta, kun täytyy täällä Kiejdanyssa
kädet ristissä pitää vahtia tai ajaa takaa jotakin Wolodyjowskia, jonka
kanssa paljon mieluummin taistelisi asetoverina!

— Minulla on tehtävä sinua varten, — virkkoi ruhtinas, — Vilnoon en
sinua päästä enkä lippukuntaa sinulle anna. Ja jos sinä toimit vasten
tahtoani ja kokoot oman sotajoukkosi, niin tiedä, että silloin sinä et
enää ole minun palveluksessani.

— Mutta minä tulen palvelemaan isänmaata!

— Ken palvelee minua, palvelee isänmaatakin, sen olen sinulle jo
selittänyt. Muista myöskin valasi, jonka olet minulle tehnyt. Ja
vihdoin, jos sinä poistut palveluksestani, niin sinä samalla poistut
suojeluksestani ja joudut oikeusistuimen eteen vastaamaan teoistasi...
Oman itsesi tähden ei sinun pidä sitä tehdä.

— Mitä merkitsee nykyään oikeusistuin!

— Kownon tuolla puolen ei mitään, mutta täällä, jossa rauha vallitsee,
täällä se toimii edelleen. On totta, että voit olla saapumatta
oikeusistuimen eteen, mutta tuomiot pitävät paikkansa siitä huolimatta
ja tulevat painamaan sinua aina siihen saakka, kun rauha on tehty.
Laudalainen aatelisto pitää kyllä huolen siitä, että sinua ei unohdeta.

— Sanoakseni teidän ylhäisyydellenne totuuden olen valmis kärsimään
oikeuden langettaman tuomion mukaisen rangaistuksen. Ennen olin valmis
aloittamaan sodan vaikka koko valtakuntaa vastaan, mutta nyt on
omatuntoni muuttunut herkemmäksi... Pelkään mennä kauemmaksi kuin mitä
mieleni tekee ja olen aina rauhaton.

— Mistä se sellainen omatunto on nyt sinuun tullut? Mutta se sikseen!
Sanoin jo sinulle, että jos tahdot lähteä liikkeelle, niin on minulla
arvokas tehtävä sinua varten. Ganchoff tahtoo kaikin mokomin, että
minä antaisin sen tehtävän hänen suoritettavakseen, ja pyytää sitä
minulta joka päivä. Onpa vähällä ollut, etten ole sitä hänelle
antanutkin... Mutta parempi on lähettää sinne synnynnäinen puolalainen
huomatusta suvusta. Se on samalla mitä parhain todistus siitä, etteivät
vielä kaikki ole minua hylänneet ja että minun puolellani on vielä
vaikutusvaltaisia kansalaisia... Sinä sovit hyvin, koska et hevillä
muita kumartele, vaan annat mieluummin muitten kumartaa itseäsi.

— Mutta mistä on kysymys, teidän ylhäisyytenne?

— Sinulla on edessäsi pitkä matka...

— Olen valmis vaikka jo tänään!

— Ja omalla kustannuksellasi, sillä minulla on niukalti rahoja.
Osa maatiloistani on vihollisen hallussa, osan ovat kapinalliset
ryöstäneet, eivätkä tulot tule lainkaan ajoissa. Sitäpaitsi on minun
nyt ylläpidettävä koko armeijani. Valtion rahastonhoitajalta, joka
paraikaa on täällä vankina, en saa ropoakaan, ensiksikin, koska hän ei
tahdo antaa, toiseksi, koska hänellä itselläänkään ei ole. Mitä valtion
rahoja ikänä käsiini saan, kaikki kokoan kysymättä, mistä ne ovat ja
paljonko niitä on. Ruotsalaisilta saat mitä hyvänsä, mutta et rahaa,
sillä jos he vaikkapa vain kolikon näkevät, niin alkavat heidän kätensä
vavista innostuksesta.

— Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse tuhlata enempää sanoja sen seikan
tähden. Jos lähden, niin lähden omalla kustannuksellani.

— Mutta siellä pitää esiintyä muhkeasti eikä säästäen...

— Minä en aio säästää enkä sääliä! Hetmanin kasvot kirkastuivat, sillä
hänellä oli todellakin puute rahoista, vaikka hän hiljakkoin oli
ryöstänyt Vilnon ja oli luonteeltaan ahnas.

— Kas niin! — huudahti hän. — Ganchoff olisi heti alkanut tiukata
minulta rahoja, mutta sinä olet toista maata. Kuulehan siis, mistä
on kysymys... Ensiksi tulee sinun lähteä Podlasieen. Matka sinne
on vaarallinen, sillä siellä on kapinallisia, jotka ovat nousseet
minua vastaan. Mitenkä vältät heidät, se on sinun asiasi. Jakob
Kmicic mahdollisesti säästäisi sinua, mutta pidä varasi, ettet
joudu Horotkiewiczin ja etenkään Wolodyjowskin ja hänen laudalaisen
lippukuntansa käsiin.

— Olen jo ollut heidän käsissään ilman että minulle mitään tapahtui.

— Hyvä on. Käyt Zabludowissa tapaamassa Harasimowicziä ja annat hänelle
käskyn, että hän kokoaa rahaa niin paljon kuin mahdollista ja mistä
ikänä irti saa ja lähettää ne minulle, mutta ei tänne, vaan Tilsitiin,
minne olen jo lähettänyt arvoesineeni. Pantatkoon mitä voi ja ottakoon
juutalaisilta lainaksi niin paljon kuin vain saa. Samalla tehköön
konfederaateille niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Mutta se ei ole
enää sinun tehtäväsi, sillä lähetän hänelle omakätisen käskykirjeen.
Anna kirje hänelle ja jatka heti matkaa Tykociniin ruhtinas Boguslawin
luo.

[Puolassa sanottiin konfederaateiksi niitä henkilöitä, jotka
1600-luvulla ja myöhemmin yhtyivät aateliston keskuudessa
muodostettuihin liittoihin erilaisten valtiollisten tarkoitusten
saavuttamiseksi. Tällaiset liitot, konfederatsionit joilla on ollut
suuri merkitys Puolan historiassa, käsittivät tavallisesti jonkin
maakunnan, joskus koko valtakunnan. Liitot aiheutuivat siitä, että
n.s. liberum veto ja maalaisedustajia sitovat ohjesäännöt ehkäisivät
laillisten valtiopäivien toimintaa. Kofnederatsionissa sitävastoin
tehtiin päätökset nopeasti kun asiat ratkaistiin yksinkertaisella
äänten enemmistöllä. Suom. huom.]

Hetmani vaikeni ja hengähti, sillä hän oli väsynyt paljosta
puhumisesta. Kmicic katsoi häneen uteliaana, sillä hänen mielensä paloi
halusta saada kuulla jatkoa ja lähteä seikkailurikkaalle matkalle, joka
tulisi olemaan balsamia hänen sydämensä haavoille.

Hetken kuluttua hetmani jatkoi:

— En voi käsittää, miksi ruhtinas Boguslaw yhä viipyy Podlasiessa?
Kautta Jumalani, hän saattaa sekä minut että itsensä turmioon. Kuule
tarkasti, mitä sinulle nyt sanon, sillä vaikka lähetänkin mukanasi
kirjeen hänelle, tulee sinun osata suullisesti selittää kaikki, mitä
hän kysyy ja mitä kirjeeseen ei voi kirjoittaa. Tiedä siis, että
eiliset uutiset, vaikka olivatkin hyviä, eivät kuitenkaan olleet
niin hyviä kuin kerroin, eivätkä edes niin hyviä kuin itse ensin
luulin. Ruotsalaiset ovat tosin voiton puolella: he ovat miehittäneet
Suur-Puolan, Masovian ja Varsovan, Sieradzin vojevodakunta on
antautunut heidän valtaansa, ja he ovat karkoittaneet Jan Kasimirin
Krakovaan, jonka he varmasti myöskin piirittävät. Czarniecki tulee sitä
puolustamaan, tuo vastaleivottu senaattori, mutta totta puhuen oiva
soturi. Kuka voi nähdä, mitä tulee tapahtumaan? Ruotsalaiset osaavat
hyvin valloittaa linnoituksia, eikä Krakovan varustamiseen ole aikaa,
mutta Czarniecki saattaa kuitenkin pitää puoliaan pari kolme kuukautta.
Toisinaan tapahtuu sellaisia ihmeitä kuin esimerkkisi Zbarazin luona...
Mutta jos Czarniecki tulee pitämään puoliaan, saattaa piru pilata
asiamme. Sinun pitää perehtyä politiikan salaisuuksiin. Muista, että
Wienissä ei tulla suopeasti seuraamaan Ruotsin vallan laajenemista
ja että sieltä voidaan lähettää apua... Tataarilaiset myös, paina se
tarkoin mieleesi, ovat taipuvaisia auttamaan Jan Kasimiria. Tänään
saattaa hänen asiansa näyttää toivottomalta, mutta huominen päivä voi
tuoda onnen tullessaan...

Ruhtinaan täytyi taas huoahtaa. Andrzej Kmicic tunsi omituisen tunteen
liikkuvan rinnassaan, eikä hän ollut selvillä, mitä se oikeastaan oli.
Hän, Radziwillin ja ruotsalaisten puoluelainen, tunsi ikäänkuin iloa
ajatellessaan, että onni saattaisi kääntää selkänsä ruotsalaisille.

— Suchaniec kertoi minulle, — jatkoi ruhtinas, — miten taistelu Widowan
ja Zarnowin luona tapahtui. Ensimmäisessä ottelussa meidän joukkomme...
tarkoitin: puolalaiset joukot... tuhosivat ruotsalaisten rintaman
kokonaan. Ne eivät olleet yleistä kutsuntaa... ja ruotsalaisten
mieliala oli painunut kovasti.

— Mutta sitten he suoriutuivat kuitenkin voittajina?

— Niin suoriutuivat, sillä Jan Kasimirin lippukunnat alkoivat
kapinoida, ja aateliset ilmoittivat, että rivissä he kyllä voivat
seisoa, mutta taistelemaan he eivät ryhdy. Joka tapauksessa kävi
ilmi, että avoimessa taistelussa ruotsalaiset eivät ole sen kummempia
kuin puolalaiset joukot. He saattavat kyllä voittaa vielä kerran,
toisenkin, mutta sitten voi heidän joukkojensa henki muuttua. Jos Jan
Kasimir saa rahoja, niin hän maksaa sotureilleen palkat, ja kapina on
lopussa. Potockilla ei ole suurtakaan joukkoa, mutta hänen väkensä on
urhoollista, kurissa pysyvää... Tataarit voivat liittyä häneen, ja
päällepäätteeksi vaaliruhtinas heittää meidät oman onnemme nojaan.

— Kuinka niin?

— Sekä minä että Boguslaw luulimme, että hän heti tekisi liiton
ruotsalaisten ja meidän kanssamme, mutta hän on kovin varovainen
mies ja ajattelee vain omaa parastaan. Nähtävästi hän odottaa miten
tulee käymään, ja odotellessaan solmii liittoja preussilaisten, Jan
Kasimirille uskollisten kaupunkien kanssa. Sillävälin ovat ruotsalaiset
saaneet kokonaisen sarjan liittoja vastaansa, ja jos he sattuvat
kompastumaan Vähässä-Puolassa, niin nousevat Suur-Puola ja Masovia
heti, preussilaiset liittyvät heihin, ja saattaa tapahtua...

Samassa ruhtinas säpsähti ikäänkuin omaa ajatustaan pelästyen.

— Mitä saattaa tapahtua? — kysyi Kmicic.

— Ettei yksikään ruotsalainen pääse valtakunnasta! — vastasi ruhtinas
synkästi.

Kmicic rypisti kulmakarvojaan ja vaikeni.

— Silloin, — virkkoi hetmani matalalla äänellä, — meidän onnemme painuu
yhtä alas kuin se on ollut korkealla...

Andrzej-herra nousi äkisti tuoliltaan silmät säihkyen, posket punaisina
ja huusi:

— Mitä tämä merkitsee, teidän ylhäisyytenne?... Miksi te äskettäin
sanoitte, että valtakunta on joutunut perikatoon ja että ainoastaan
te yhdessä ruotsalaisten kanssa voitte pelastaa sen?... Mihin minun
on uskominen? Siihenkö, mitä äskettäin sanoitte, vai siihen, mitä nyt
sanotte? Jos asian laita on niinkuin teidän ylhäisyytenne nyt sanoo,
niin miksi pitää ruotsalaisten puolta sen sijaan että antaa heille
selkään?... Minua ihan ilahduttaa, kun ajattelen, että niille kerran
saisi antaa selkään!

Radziwill katsoi ankarasti nuoreen mieheen.

— Sinä olet röyhkeä! — sanoi hän.

Mutta Kmicic oli jo innostunut omista ajatuksistaan.

— Myöhemmin voimme puhua siitä, millainen olen. Mutta vastatkaa nyt,
teidän ylhäisyytenne, siihen, mitä kysyin.

— Hyvä on, minä vastaan... — sanoi Radziwill painostaen eri sanoja.
— Jos asiat alkavat kääntyä sille tolalle, josta puhuin, niin siinä
tapauksessa alamme tapella ruotsalaisia vastaan.

Andrzej Kmicic iski kädellä otsaansa ja huudahti:

— Minä hölmö!

— Siitä en ala kiistellä, — virkkoi ruhtinas, — mutta lisään, että sinä
saatat unohtaa itsesi. Muista, että matkasi tarkoituksena tulee olemaan
tapausten seuraaminen. Katson isänmaan parasta, en mitään muuta. Mitä
äsken sanoin, on vain otaksuma, joka luultavasti ei koskaan tule
toteutumaan. Mutta meidän tulee olla varovaisia. Ken tahtoo välttää
hukkumista, sen täytyy osata uida, ja ken kulkee tiettömässä metsässä,
sen täytyy usein pysähtyä tarkkaamaan, minne päin on mentävä...
Ymmärrätkö?

— Selvä kuin päivä.

— Peräytyminen on meille mahdollista ja välttämätöntä, jos isänmaan
etu sitä vaatii, mutta me emme voi tehdä niin, jos ruhtinas Boguslaw
yhä viipyy Podlasiessa. Hän on mahtanut kadottaa järkensä! Jos hän jää
sinne, niin täytyy hänen ilmoittaa olevansa jommankumman ystävä, joko
ruotsalaisten tai Jan Kasimirin, ja se olisi kaikkein pahinta.

— Hölmö olen, teidän ylhäisyytenne, nyt en minä taaskaan ymmärrä mitään!

— Podlasie on lähellä Masoviaa, ja joko ruotsalaiset sen valtaavat
tai preussilaiset kaupungit lähettävät joukkoja ruotsalaisia vastaan.
Silloin täytyy valita.

— Miks'ei ruhtinas Boguslaw voisi valita sitten?

— Siksi, että niin kauan kuin hän ei valitse, niin kauan ruotsalaiset
pitävät meitä hyvänä; sama on vaaliruhtinaan laita. Jos meidän tulee
muuttaa menettelytapaamme ja ryhtyä ruotsalaisia vastaan, silloin
hän tulee toimimaan välittäjänä minun ja Jan Kasimirin välillä ja
helpottamaan minun siirtymistäni, mitä minä en muuten voisi tehdäkään,
kun olen ilmoittanut olevani ruotsalaisten puolella. Koska hänen
Podlasiessa pitäisi pian tehdä valintansa, olisi parasta, että hän
kiireimmän kautta lähtisi Preussiin, Tilsitiin, ja odottaisi siellä,
mitä tulee tapahtumaan. Vaaliruhtinas asustaa kreivikunnassaan, ja
silloin tulee Boguslawilla olemaan ylin valta Preussissa, sopiva
tilaisuus koota joukkoja ja asettua huomattavan armeijan etupäähän...
Silloin kummatkin menettelevät niin kuin me määräämme voittaakseen
meidät puolelleen, ja meidän sukumme arvo ylenee yhä, mikä on pääasia.

— Mutta teidän ylhäisyytenne sanoi äsken, että isänmaan paras on
pääasia?

— Älähän nyt takerru jokaiseen sanaani, sillä sanoinhan heti alussa,
että se on yhdentekevä, vaan kuuntele, mitä sinulle sanon. Tiedän
varsin hyvin, että vaikka ruhtinas Boguslaw allekirjoitti sopimuksen
ruotsalaisten kanssa täällä Kiejdanyssa, häntä ei kuitenkaan pidetä
heidän puoluelaisenaan. Levitä matkalla huhua, että minä olen
pakottanut hänet allekirjoittamaan sen. Kyllä se uskotaan todeksi, että
sukulaiset kuuluvat eri puolueihin. Siten hän voi päästä neuvotteluihin
konfederaattien kanssa, pyytää niitten johtajat luokseen, vangita ne
ja viedä Preussiin. Tällainen petos on nyt mitä suurimmaksi hyödyksi
isänmaalle, muuten ihmiset sen kokonaan tuhoavat.

— Siinäkö kaikki, mitä minun tulee tehdä? — kysyi Kmicic ikäänkuin hän
olisi vapautunut innostuksestaan.

— Se on vain osa, eikä läheskään tärkein. Ruhtinas Boguslawin luota
ajat viemään minun kirjettäni itse Kaarle Kustaalle. Aina tuosta
kahakasta saakka Klawanyn luona minä en tule toimeen kreivi Magnuksen
kanssa. Hän katsoo minuun yhä ikäänkuin alta kulmain eikä lakkaa
ajattelemasta, että jos ruotsalaisille onni kääntää selkänsä, jos
tataarit lähtevät toista vihollista vastaan, niin minäkin kääntäisin
aseeni ruotsalaisia vastaan.

— Siitä päättäen, mitä teidän ylhäisyytenne on puhunut, on Magnuksella
täysi syy sitä epäillä.

— Olkoon tai ei, mutta minä en siitä pidä, enkä tahdo, että hän katsoo
kortteihini nähdäkseen, mitä valtteja minulla on kädessäni. Sitäpaitsi
hän henkilökohtaisesti ei suhtaudu suopeasti minuun. Varmaan hän
kirjoittaa sieltä kuninkaalle, että olen joko heikko tai epäluotettava.
Se on korjattava. Sinä jätät minun kirjeeni kuninkaalle, ja jos hän
kyselee sinulta Klawanyn kahakasta, niin kerro niinkuin asia on. Voit
mainita niistä miehistä, että minä olin tuominnut heidät kuolemaan,
mutta että sinä olit saanut minut muuttamaan päätökseni. Mitään pahaa
sinulle ei tule tapahtumaan suoruutesi tähden. Magnus-kreiviä sinun
ei pidä moittia suoraan, sillä hän on kuninkaan sukulainen. Mutta
jos kuningas noin sivumennen utelee, mitä ihmiset täällä oikein
ajattelevat, niin kerro hänelle, että Magnus ei kylliksi kunnioita
hetmania ja että ruhtinas — nimittäin minä — suree sitä. Jos hän
vielä sattuisi kysymään, ovatko kaikki vakituiset joukot hylänneet
minut, niin sano, että se ei ole totta, ja mainitse oma lippukuntasi
esimerkkinä. Huomauta, että olet eversti, niinkuin oletkin...
Selitä myöskin, että herra Gosiewskin puoluelaiset ovat yllyttäneet
joukkoja kapinaan ja että hän ja minä olemme verivihollisia. Sano,
että jos Magnus olisi lähettänyt minulle vain jonkinverran tykkejä
ja ratsuväkeä, niin minä olisin jo aikoja sitten kukistanut kaikki
konfederaatit... ja että se on yleinen mielipide. Muuten, pidä
silmällä, mitä kuninkaan ympärillä tapahtuu ja kerro näkemästäsi ja
kuulemastasi, ei minulle, vaan ruhtinas Boguslawille Preussissa, jos
suinkin saat tilaisuuden tehdä sen. Mahdollisesti saat hänen väkensä
mukana lähetetyksi hänelle uutisia. Puhutko saksaa?

— Eräs kuurinmaalainen toverini, jonka laudalaiset surmasivat, opetti
sitä minulle aikanaan. Häneltä opin sitä auttavasti.

— Se on hyvä.

— Entä missä, teidän ylhäisyytenne, minä voin saada tavata Ruotsin
kuninkaan?

— Missä hänet vain löydät. Nyt sodan aikana hän on milloin siellä,
milloin täällä. Jos tapaat hänet Krakovan luona, niin sitä parempi,
sillä saat viedä kirjeitä vielä muillekin, jotka sielläpäin asuvat.

— Ajanko siis vielä muittenkin luo?

— Kyllä. Sinun täytyy etsiä kruununmarsalkka Lubomirski, joka minun
välttämättä on saatava kannattamaan asiaani. Hän on mahtava mies, jolla
on Vähässä-Puolassa suuri vaikutusvalta. Jos hän asettuu ruotsalaisten
puolelle, niin silloin ei Jan Kasimirilla ole koko Puolassa enää
mitään tekemistä. Älä salaa Ruotsin kuninkaalta, että olen lähettänyt
sinut voittamaan kruununmarsalkan ruotsalaisten puolelle... Mutta älä
sitä kehuskele, vaan sano se ikäänkuin sivumennen. Jumala suokoon,
että herra Lubomirski asettuisi meidän puolellemme. Hän tulee olemaan
kahden vaiheella, sen tiedän, mutta toivon, että minun kirjeeni
tekee vaikutuksensa. Hänellä on omat syynsä olla minun kanssani
hyvissä kirjoissa. Kerron sinulle kaikki, jotta tietäisit, miten
siellä menettelet. Marsalkka on jo pitkän aikaa tunnustellut, tulenko
antamaan ainoan tyttäreni vaimoksi hänen pojalleen Herakleelle. Ota
siis selko, kuka hänen hovimiehistään on hänen parhaassa suosiossaan,
ja anna sitten tuon hovimiehen ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy
minuun, niin palkitsen häntä antamalla tyttäreni hänen pojalleen.
Minun tyttäreni samoinkuin hänen poikansa ovat vielä lapsia, mutta
joka tapauksessa voitaisiin heidän välillään tehdä jo sopimus, joka
tulisi olemaan herra marsalkalle paljon edullisempi kuin minulle, sillä
toista sellaista perijätärtä et löydä koko valtakunnasta, ja jos vielä
yhdistät yhdeksi kaikki meidän alueemme, niin et löydä sellaista edes
koko maailmasta... Maukas palanen! Ja silloin voisi herra marsalkka
saada pojalleen tyttäreni mukana myötäjäisiksi suuriruhtinaan kruunun..
Koetahan saada hänessä heräämään tällaisia toiveita, niin kyllä se mies
on kohta omamme, sillä hän ajattelee paljon enemmän omaa taloaan kuin
valtakuntaa...

— Mitä minun tulee hänelle sanoa sitten?

— Sitä, mitä minä en voi kirjoittaa... Mutta siitä on annettava
hienosti ymmärtää. Jumala varjelkoon sinua puhumasta, että olet minulta
henkilökohtaisesti kuullut halustani nousta valtaistuimelle. Se on
vielä liian varhaista... Muista siis antaa marsalkan suosikin ymmärtää,
että jos Lubomirski yhtyy ruotsalaisiin, niin hän voi pyytää tytärtäni
palkinnoksi, ja että jos Radziwill nousisikin valtaistuimelle, niin
joutuisihan kruunu pian perinnöksi Herakleelle. Jollei hän käy kaksin
käsin kiinni sellaiseen, niin ei hänellä ole mitään korkeampia
pyrkimyksiä. Ken ei pyri korkealle, se ei uskalla katsoa aurinkoon.
Minut on Jumala luonut suuria asioita suorittamaan, ja sentähden
minä uskallankin ojentaa käteni kaikkea sitä kohti, mikä on ihmisen
vallassa, ja nousta aina Jumalan itsensä inhimilliselle mahtavuudelle
asettamaan rajaan saakka!

Ja ruhtinas ojensi todellakin kätensä ikäänkuin tavoitellakseen
näkymätöntä kruunua. Hänen silmänsä loistivat. Mutta hänen
innostuksensa oli liian voimakas: hengitys salpautui hänen linnassaan.
Hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi katkonaisin lausein:

— Niin... kun ajatus lentää... ikäänkuin aurinkoa kohti... sanoo
sairaus mementonsa [memento (mori) ‒ muista (kuolemaasi)]...
Tapahtukoon mitä hyvänsä... mutta soisin kuitenkin kernaammin, että
kuolema tapaisi minut valtaistuimella eikä kuninkaan eteisessä...

— Ehkä saan kutsua lääkärin? — kysyi Kmicic. Radziwill viittasi
kieltävästi kädellään.

— Ei tarvitse... ei tarvitse... minun on jo parempi... Siinä kaikki,
mitä tahdoin sinulle sanoa... Pidä silmäsi ja korvasi auki!... Kas
niin... Nyt on kohtaus jo ohitse... Ymmärrätkö kaiken selvästi?

— Kyllä. Jos epäonnistun, on se oma syyni.

— Kirjeet ovat jo melkein kaikki kirjoitetut. Milloin aiot lähteä?

— Tänään. Niin pian kuin suinkin!...

— Eikö sinulla ole minkäänlaista pyyntöä minulle?

— Teidän ylhäisyytenne!... — alkoi Kmicic, mutta keskeytti samassa.
Sanat takertuivat hänen suuhunsa, hänen kasvoillaan oli epäröivä ilme.

— Puhu suusi puhtaaksi! — virkkoi hetmani.

— Pyydän... — jatkoi Kmicic, — ettei miekankantaja Billewiczille eikä
hänelle... mitään paha tehtäisi...

— Ole huoletta! Mutta minä huomaan, että sinä vieläkin rakastat tuota
tyttöä?...

— En suinkaan! — vastasi Kmicic. — Mutta... mistäpä minä sitä
itsekään tietäisin. Milloin rakastan, milloin vihaan... Piru ties!
Kaikki on lopussa, niinkuin sanoin, mutta tuska vain ei. En huoli
hänestä, mutta en myöskään tahdo, että joku muu hänet ottaisi...
Teidän ylhäisyytenne, älkää antako häntä muille... En käsitä itsekään
mitä puhun... Mutta matkalle minä lähden ja mitä pikimmin!... Älkää
kiinnittäkö huomiota sanoihini, teidän ylhäisyytenne. Kyllä Jumala suo
minulle järkeni takaisin, jahka olen kaupungin porttien ulkopuolella...

— Minä ymmärrän sinua vallan hyvin. Ole huoletta, minä en päästä ketään
heidän luokseen enkä myöskään heitä mihinkään. Piakkoin tulee täällä
olemaan ulkomaalaisia sotureita tulvillaan ja sentähden jonkinverran
epävarmaa... Mutta minä lähetän tytön ruhtinattaren luo Taurogiin,
Tilsitin läheisyyteen... Ole rauhassa, hyvä Andrzej!... Mutta lähdekin
nyt varustamaan itseäsi matkalle ja tule sitten syömään kanssani
päivällistä...

Kmicic kumarsi ja poistui. Radziwill hengitti vapaammin. Hän iloitsi
Kmicicin lähdöstä. Ruhtinaalla oli vallassaan hänen lippukuntansa ja
nimensä; miehestä hän vähemmän välitti.

Kmicic saattoi lähettiläänä tehdä hänelle suuria palveluksia, vaikka
hänen läsnäolonsa olikin ollut ruhtinaalle rasitukseksi. Hetmanista
tuntui varmemmalta pitää hänet etäällä kuin läheisyydessään. Kmicicin
hurja mieli ja tulisuus saattoi milloin hyvänsä aiheuttaa Kiejdanyssa
yhteentörmäyksen heidän välillään ja molemmille hyvin vaarallisen
käänteen asiain kulussa, mutta hänen lähtönsä esti kaiken sen.

— Lähde kauas, sinä hurja paholainen, ja palvele minua koreasti!
— mutisi ruhtinas silmäillen oveen, joka juuri oli sulkeutunut
orszalaisen lipunkantajan jälkeen.

Sitten ruhtinas kutsui palvelijan luokseen ja antoi tälle käskyn, että
Ganchoffin oli tultava hänen luokseen.

— Sinä otat huostaasi Kmicicin lippukunnan ja koko ratsuväen
ylipäällikkyyden. Kmicic lähtee matkalle.

Iloinen ilme vilahti Ganchoffin kasvoilla.

Uskottu tehtävä oli mennyt häneltä sivu suun, mutta sen sijaan hän oli
saanut odottamattoman ylennyksen.

— Uskollisesti palvelemalla tahdon palkita teidän ylhäisyytenne armon,
— vastasi Ganchoff ja jäi ääneti odottamaan.

— Mitä vielä tahdot sanoa? — kysyi ruhtinas.

— Teidän ylhäisyytenne, varhain tänä aamuna saapui muuan aatelismies
Wilkomierzista tuoden tiedon, että herra Sapieha marssii joukkoineen
teidän ylhäisyyttänne vastaan.

Radziwill säpsähti, mutta hillitsi samassa silmänräpäyksessä
mielentilansa.

— Voit poistua! — sanoi hän Ganchoffille. Ruhtinas Radziwill vaipui
senjälkeen syviin mietteisiin.



KYMMENES LUKU.


Kmicic valmistautui toimeliaasti matkalle ja valikoi miehet, joiden
tuli seurata hänen mukanaan, sillä hän oli päättänyt ottaa muutamia
seuralaisia matkalleen, osaksi turvallisuuden vuoksi, osaksi
lähettilään arvoa kohottamaan. Miehet hän löysi helposti, kuusi
kokenutta orszalaista sotakarhua, jotka olivat pitkän aikaa palvelleet
hänen lippukunnassaan jo silloin, kun hän taisteli Chowafiskia vastaan.
He olivat aatelisia ja viimeiset elossaolevat soturit siitä kerran niin
peloittavasta joukosta, jonka laudalaiset Butrymien johdolla surmasivat
melkein viimeiseen mieheen saakka. Näitten etunenässä oli ratsuvääpeli
Soroka, Kmicicin vanha palvelija, vanha, karaistunut soturi, jonka
omallatunnolla oli monta rikosta.

Päivällisen jälkeen ruhtinas antoi Andrzej Kmicicille kirjeet ja
ruotsalaisille komendanteille osoitetut läpikulkupaperit. Näitten
kanssa hän saattoi joutua tekemisiin suurimmissa kaupungeissa. Kun
ruhtinas oli siunannut Kmicicin matkalle, niin hän saatteli häntä
isällisen hellänä kehoittaen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen.

Illan tullen taivas kirkastui, kalpea syysaurinko heloitti yli
Kiejdanyn ja katosi punertavien pilvien taa, jotka pitkinä suikaleina
levisivät pitkin läntistä taivaanrantaa.

Mitään esteitä matkalle lähtöön ei enää ollut. Kmicic oli juuri
tyhjentämässä lähtömaljaa Ganchoffin, Charlampin ja muutamien muitten
upseerien seurassa, kun Soroka hämärän tullen astui sisään ja kysyi:

— Joko lähdetään, herra komendantti?

— Tunnin kuluttua, — vastasi Kmicic.

— Hevoset ja miehet ovat valmiina linnan pihalla...

Vääpeli läksi, mutta upseerit tyhjentelivät vielä maljoja, vaikka
Kmicic joi vähemmän kuin miltä näytti. Viini ei hänestä maistunut nyt
hyvältä, ei noussut päähän eikä tehnyt iloiseksi. Toiset sitävastoin
olivat jo aika rattoisalla tuulella.

— Arvoisa eversti! — puuttui Ganchoff puheeseen, — suositelkaa minua
ruhtinas Boguslawille... Suurenmoinen ritari... jonka vertaista ei
löydy koko valtakunnassa. Kun saapuu hänen hoviinsa, niin on kuin
saapuisi itse Ranskaan. Toista kieltä ja toisia tapoja siellä oppii
paremmin kuin itse kuninkaan kartanossa.

— Muistan ruhtinas Boguslawin Beresteczkon taistelusta, — virkkoi
Charlamp. — Hän komensi rakuunarykmenttiä, joka suoritti sekä
ratsu- että jalkaväen palvelusta ranskalaiseen tapaan. Upseerit
olivat suurimmaksi osaksi ranskalaisia, lukuunottamatta muutamia
hollantilaisia, ja miehistössäkin oli paljon ranskalaisia. Ja sellaisia
keikareita kuin he olivat kaikki tyynni! He tuoksuivat niin kovasti,
että olisi apteekissa luullut olevansa. Taistelussa he kaatoivat miehiä
kovasti, mutta niin kohteliaita he olivat, että keskellä veristä
taistelun tuoksinaa he, kun olivat iskeneet aseensa viholliseen,
sanoivat: Pardonnez moi! [Suokaa anteeksi!] Ja ruhtinas Boguslaw
ratsasti heidän riviensä lomitse nenäliina kierrettynä miekankahvan
ympäri ja hymyili aina pahimmissakin paikoissa ja vaarallisimmillakin
hetkillä, sillä sellainen on tapa Ranskassa. Hänen kasvonsa olivat
maalatut ja kulmakarvansa mustatut, minkä johdosta vanhat, äreät
sotakarhut haukkuivat häntä parittelijattareksi. Heti taistelun
tauottua toivat palvelijat hänelle uuden, siistin, röyhelöisen
kauluksen ja kiersivät hänen tukkansa tupeille, niin että se sitten
valui alas somina kiehkuroina. Mutta urhoollinen herra se on, ja
ensimmäisenä ja pahimpaan tuleen hän aina ryntäsi.

— Niin, niin! — sanoi Ganchoff. — Merkillisiä asioita saatte nähdä ja
itse Ruotsin kuningasta, tuota maailman suurinta soturia, nimittäin
meidän ruhtinaamme jälkeen, saatte katsoa ihan silmästä silmään.

— Ja herra Czarnieckin saatte tavata, — lisäsi Charlamp. — Hänestä
puhutaan yhä enemmän.

— Herra Czarniecki on Jan Kasimirin puolella ja siis meidän
vihollisemme! — selitti Ganchoff ankarasti.

— Merkillinen on tämä maailman meno, — puhui Charlamp kuin
ajatuksissaan. — Jos joku pari kolme vuotta sitten olisi sanonut, että
ruotsalaiset tulevat tänne, niin kaikki olisivat olleet sitä mieltä,
että me tulemme lyömään heidät, mutta nyt, hyvät herrat...

— Nyt me otamme heidät vastaan avosylin! — keskeytti Ganchoff.

— Niin, niin... sellaista se nyt on! — mutisi Kmicic.

— Lukuunottamatta herroja Sapiehaa, Gosiewskia, Czarnieckia ja
kruununhetmaneja, — sanoi Charlamp.

— Paras on olla siitä puhumatta, — arveli Ganchoff. — Kas niin, herra
eversti, palatkaa terveenä!... Täällä teitä odottavat palkinnot...

— Ja neiti Billewicz, — lisäsi Charlamp.

— Neiti Billewiczin kanssa teillä ei ole mitään tekemistä, — sanoi
Kmicic päättävästi.

— Ei olekaan... sillä olisin hänelle jo liian vanha. Viimeksi...
odottakaahan... milloinkas se taas olikaan... niin, meidän nykyisen
kuninkaamme, Jan Kasimirin, vaalien aikana...

— Nykyisen?... Heittäkää jo pois tuo vanha tapanne! — keskeytti
Ganchoff. — Nyt hallitsee armollinen kuninkaamme Kaarle Kustaa.

— Se on totta... Consuetudo altera natura [Tottumus on toinen
luonto]... Niin, kun viimeksi olin rakastunut Jan Kasimirin, meidän
entisen kuninkaamme, Liettuan entisen suuriruhtinaan vaalien aikana,
olin julmasti pihkassa erääseen ruhtinatar Jeremin hovinaiseen. Se
oli suloinen, pikku peto... Mutta kun minä olisin katsonut syvemmälle
hänen silmiinsä, niin asettui herra Wolodyjowski miekkoineen väliin.
Me olisimme otelleet, jollei Bohun olisi vuorostaan asettunut meidän
väliimme, jolloin Wolodyjowski nitisti hänet kuin jäniksen. Jollei
Bohunia olisi ollut, niin en minä istuisi nyt tässä. Mutta siihen
aikaan minä olin aina valmis tappelemaan vaikka itse pirun kanssa.
Wolodyjowski muuten sekaantui asiaan vain per amicitiam [ystävyyden
tähden], sillä tyttö oli kihloissa toisen vielä suuremman soturin
kanssa... Niin tuskalliselta tuntui elämäni, ettei maistunut
minulle edes ruoka eikä juoma, kunnes ruhtinas lähetti minut
Varsovasta Smolenskiin, ja ikävä haihtui. Sellaiseen suruun ei ole
sen parempaa lääkettä kuin matkustaminen. Jo penikulman ajettuani
tunsin mieleni kevyemmäksi, ja ennenkuin saavuin Vilnoon, oli tyttö
häipynyt mielestäni, ja aina tähän päivään saakka olen minä pysynyt
poikamiehenä. Niin, totta totisesti, ei löydy haavoitetulle sydämelle
sen parempaa lääkettä kuin matkat ovat!

— Vai niin, vai olette sitä mieltä? — kysyi Kmicic.

— Varmasti! Vieköön sarvipää kaikki kauniit tytöt koko Liettuasta ja
Kruununmaasta! Minä en heitä enää tarvitse.

— Ja te läksitte matkalle hyvästiä sanomatta?

— Niin läksin. Minä viskasin vain punaisen nauhan olkapääni yli, minkä
neuvon minulle antoi muuan vanha, sellaisiin asioihin hyvin perehtynyt
eukko...

— Maljanne! — huudahti Ganchoff kääntyen Kmicicin puoleen.

— Kiitoksia! — vastasi Andrzej-herra. — Sydämelliset kiitokset!

— Pohjaan! Pohjaan! Teidän on aika nousta ratsun selkään, ja meidän
pitää lähteä toimeen. Jumala teitä suojelkoon ja opastakoon!

— Voikaa hyvin!

— Punainen nauha on viskattava olkapään yli, — palasi Charlamp
uudelleen äskeiseen asiaan, — tai ensimmäisessä yöleiripaikassa on itse
kaadettava ämpärillinen vettä tuleen. Muistakaa se... jos tahdotte
unohtaa.

— Jumalan haltuun!

— Pitkään aikaan emme tule tapaamaan toisiamme.

— Ehkä silloin sotatanterella, — arveli Ganchoff.

— Suokoon Jumala, että saisimme silloin taistella toistemme puolesta
eikä toisiamme vastaan.

— Niin juuri! — vastasi Kmicic. Upseerit poistuivat.

Tornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat
kavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten
odottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden!
Minä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki
tuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän
matkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei
olisi ajatellut sitä.

»Hevosen selkään ja matkalle, tapahtui mitä tapahtui», ajatteli hän.

Mutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki
oli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki,
mihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli
sydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän
kaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä
toinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja
hänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi,
oliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.

Andrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden
hän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin
avuttomaksi... Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että
sielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.

Aika joutui! Lakki oli pantava päähän ja sitten noustava hevosen
selkään!

Mutta saattoiko hän lähteä sanomatta hyvästi?

Oliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana,
että ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia
kehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?... Mennäkö hänen luokseen
ja sanoa: »Kaikki on lopussa... menkää omaa tietänne, minä menen myös
omaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka
ollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli
särkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä.
Miksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!

»En mene!» — ajatteli Kmicic.

Mutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli
velvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle
hyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes
tietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin
testamenttia ei olisi ikänä ollutkaan... ja etsiköön kumpikin meistä
onneamme omalla tahollaan.»

Mutta silloin Oleńka mahdollisesti vastaisi: »Olenhan jo aikoja sitten
antanut teidän sen ymmärtää! Miksi toistaa yhtä ja samaa?»

»En mene!» — mutisi Kmicic.

Ja hän painoi lakin syvälle päähänsä ja meni ulos käytävään. Hän aikoi
lähteä suoraa päätä linnan pihalle ja nousta hevosen selkään.

Mutta yht'äkkiä tuntui käytävässä siltä, kuin joku olisi tarttunut
hänen tukkaansa...

Voittamaton halu nähdä hänet, puhua hänen kanssaan valtasi soturin
sellaisella voimalla, että tämä herkesi harkitsemasta, mennäkö vai eikö
mennä, ja syöksyi silmät ummessa eteenpäin.

Oven ulkopuolella ei ollut enää vahtisotamiestä, mutta sen sijaan hän
tapasi siinä miekankantaja Billewiczin palvelijapojan.

— Onko miekankantaja sisällä? — kysyi hän.

— Herra miekankantaja on upseerien luona.

— Entä neiti?

— Neiti on sisällä.

— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle
matkalle ja tahtoo tavata häntä.

Palvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja
astui sisälle.

— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko
tässä elämässä enää nähdä teitä...

Kun palvelija oli poistunut, jatkoi Kmicic:

— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta
en voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään,
sillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa
sydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi.
Oh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa.
Meillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto... Älkää tuomitko
minua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei
meidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto
ei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille
vain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi.
En tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä...
Mutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin... Täällä
ei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät
pääksytysten tulematta mihinkään tulokseen... Tämä matka on minulle
yhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle... Muussa tapauksessa
menettäisin järkeni.

— Suokoon Jumala teillekin onnea! — vastasi Aleksandra-neiti.

Ja Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynyt
Kmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänen
kasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä.
Suurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.

— En vihaa teitä... — virkkoi hän hetken kuluttua.

— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic.
— On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät
kuin meri, jonka yli on mahdoton päästä... Ihminen ei ole tehnyt mitä
on tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut... on
kuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat
tiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta
on, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta
muistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha
on minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni... Miksi? — Sitä en
itsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta
minusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle,
kun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on
minulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni
autuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!

— Minä en pidä teitä enää petturina!... — virkkoi Oleńka.

— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!...
Tiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos
toiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta
se on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden...
Jumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä
voi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei
myöskään pidä tuomita... Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että
ruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken
toisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon.
Mutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää
lähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä
itseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja
syyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi... Sen sanon teille nyt,
ja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille
anteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!

Aleksandra-neiti käsitti nyt selvästi kaiken.

— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi,
se on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla
anteeksi...

Oleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät
kyynelistä.

— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle
anteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!...

— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle
tielle, jolta olette eksynyt!

— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic
kuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta
älä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon
sitten Jumala... Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt
sanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!... Huomenna en
enää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen,
mahdollisesti en koskaan... Ah, Oleńka!... Oleńka! Emmekö ikänä enää
saa nähdä toisiamme?...

Kyynelet alkoivat vieriä tytön silmistä poskille.

— Andrzej hyvä!... Hylätkää petturit... ehkä kaikki silloin...

— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on
mahdotonta!... En voi... Paras on, kun et puhu siitä... Mieluummin
minä nyt kuolisin... vähemmän olisi tuskia... Miksi piti kaiken
tämän kohdata juuri meitä?!... Voi parhaiten!... viimeisen kerran...
Kohdatkoon kuolema minut siellä kaukana... Miksi itket?... Älä itke,
tulen mielettömäksi!...

Ja Kmicic kiersi käsivartensa Oleńkan ympäri. Vaikka tämä vastusteli,
niin soturi alkoi suudella tytön silmiä ja huulia. Sitten Kmicic
heittäytyi tytön jalkojen juureen, josta syöksyi vihdoin ylös kuin
mieletön, puristeli käsillään päätään ja juoksi ulos huoneesta huutaen:

— Tässä ei auta paholainen eikä mikään punainen nauhakaan!...

Oleńka näki ikkunasta, kuinka hän suin päin karkasi ratsunsa selkään
ja ajoi pois kuuden seuralaisensa saattamana. Skottilaiset, jotka
seisoivat portin kahden puolen, tekivät kunniaa. Sitten suljettiin
linnan portit ratsumiesten jälkeen, joita ei enää näkynyt pimeällä
tiellä.

Yö oli tullut.



YHDESTOISTA LUKU.


Kowno ja koko seutu Wilian vasemmalla rannalla samoinkuin kaikki tiet
olivat vihollisen hallussa, niin että Andrzej Kmicic ei voinut ajaa
pitkin valtamaantietä, vaan hänen oli pakko kulkea metsien halki
Niemen-virran rannalle ja sieltä Wiikin kohdalla virran yli. Näin hän
saapui Trotskin vojevodakuntaan.

Tämän matkan hän suoritti suuremmitta seikkailuitta, sillä nämä seudut
olivat vielä pääasiallisesti Radziwillin hallussa.

Kaupungit ja useat kylätkin olivat hetmanin joukkojen tai pienten
ruotsalaisten ratsuosastojen miehittämät, jotka hetmani oli tahallaan
lähettänyt näin kauas Zoltarenkon johtamia ja Wilian toisella puolella
seisovia kasakkajoukkoja vastaan.

Zoltarenko olisi mielellään ruotsalaisten kanssa vähäisen »rymynnyt»
— kuten hetmani tapasi sanoa — mutta venäläiset, jotka olivat hänen
liittolaisiaan, eivät halunneet ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa,
eivät ainakaan vielä. Hän oli sentähden saanut ankaran määräyksen
olla menemättä Wilian yli ja, jos Radziwill itse tai ruotsalaiset
hyökkäisivät hänen kimppuunsa, vetäytyä takaisin.

Tästä syystä seutu Wilian oikealla puolella näytti rauhalliselta, mutta
kun Radziwillin ja ruotsalaisten sekä kasakkajoukkojen etuvartiot
seisoivat vastakkain kahden puolen jokea, saattoi laukaus musketista
minä hetkenä hyvänsä ilmoittaa, että julma taistelu oli alkanut.

Sodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej
näki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut
oli naulattu kiinni.

Pellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat
piiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa
mukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli
toistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja
metsäpoluilla vallitsi tavaton liike.

Andrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja
vaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa
Trotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä
ja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta,
mikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei
peloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa
parempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen
olisi heitä uhannut joka hetki.

Usein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain
nuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä
Wilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia
Zoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta
huolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin
että itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät
olleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.

Eikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä
rääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä
karkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa
kajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli,
harhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä
tuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen
apua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.

Preussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli
vanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja
palvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa
epäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.

Andrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta
ruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois.
Silloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:

— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon
häntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun
ruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille...

Kaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että
hän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja
ruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten
vaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain
asukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi,
pelastajaksi.

Nämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen
uskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli:

»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan
sokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön,
mutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä
on tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»

Kmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana,
vaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.

Hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista
nauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen
leirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään
auttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.

»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta,
niin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille
eikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta
uskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on
väärässä enkä minä... Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»

Nuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus,
että hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa,
jota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys
haihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä
metsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi
sitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.

Charlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä
kärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli
rautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa
kasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle,
hän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa
levähtämään.

Mutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen
ja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli:
»Minä tulen takaisin!»

Toisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan,
ankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt
hän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet
mukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen
tielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata
tuon kosken juoksua.

Ja etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin
silmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä
sulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka
kohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä,
miekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko
valtakunta.

Ja Andrzej Kmicic kumarsi syvään tämän suuruuden edessä.

Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt,
hän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun.
Pakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli
liikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse
asiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan
rosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli
omat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien
kylien, talojen ja matkustajain kimppuun.

Aateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja
puihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin
rosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.

Jonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa.
Kaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä
sitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat
varmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei
odottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.

— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon
isäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta
saapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä
uudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä
hyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä
tunnissa selvän meidän auttaessamme.

— Mikä lippukunta se oli? — kysyi Andrzej.

— Eivät sanoneet... emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat
ruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon
kuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa...

— Minne?

— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme
mielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi,
että sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä
tule uudelleen näille maille.

Kovin uteliaana Kmicic tiedusteli edelleen:

— Ettekö tiedä, kuka sitä lippukuntaa johti?

— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme
torilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin
etevältä soturilta kuin todella oli...

— Wolodyjowski! — huusi Kmicic.

— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala
suokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.

Andrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi
samaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut
laudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat
olivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että
jos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä
pienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja
silloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien
saaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua
ja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti
Andrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta
ehtisi edetä mahdollisimman kauas.

Seuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt
ei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla
oli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen
luokseen.

— Uutisia, hyvä herra! huudahti isäntä.

— Hyviäkö?

— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi
saapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon.
Paljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset
luulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.

— Mikä kuningas?

Majatalon isäntä alkoi hypistellä lakkia käsissään.

— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta.
Mutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.

Kmicic hypähti pystyyn.

— Mikä ruhtinas? Boguslawko?

— Niin juuri, Vilnon vojevodan serkku.

Andrzej Kmicic löi ihmetyksestä käsiään yhteen.

— Kylläpäs sattuikin hyvin!

Isäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä
tuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic
pukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon
edustalla.

Koko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki
oli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin
olivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja
hovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai
kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan
ranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään.
Muskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä
ulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat
niin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja
heidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit
katselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava,
kultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi
ratsumiestä uusissa puvuissa.

Kaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja
leveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia
renkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.

Nähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska
vaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.

Kmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä
läksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua
upseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin
sanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.

Eteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti
tuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä.
Viereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi
ja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:

— Täällä on ruhtinas.

Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui
peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan
sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi
kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen
ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen
peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin
35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä
entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka
herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen
ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta
hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi
luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat
myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat
silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista
oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen
suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen
maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen
ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja
itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että
siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom.
huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli
terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.

Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja
hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja
kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun
kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt
lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian
prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita
vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin
rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut
raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita
ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut
kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen.
Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan
rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa
paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa
moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla
taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin
eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de
Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.

Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä
kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.

Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet.
Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi
käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa
metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja
kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli
näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta
sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia
tehtäviä.

Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla
kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan,
joita hänellä oli pitkä jono.

Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli
hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit
vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän,
ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia
sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria
Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet
naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa
arvossa.

— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti
huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.

Näin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.

Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin,
jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan
otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran,
kysyi hän kääntymättä oveen päin:

— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?

— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen
kyllä, — vastasi Kmicic.

Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan
nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan
kanssa.

— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen
erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut,
vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?

— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.

— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli
Chowanskia vastaan viime sodassa?... Siinä tapauksessa olen kuullut
paljonkin teistä puhuttavan!

Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella
Andrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli
Kmicic hänen mieleisensä mies.

— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin
tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?

— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat
kiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi
kirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen
kohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja
sanoi:

— Ei mitään uutta! Hetmani kehoittaa minua lähtemään Tilsitiin, jonne,
kuten näette, olen jo matkalla. Ma foi! [Totta totisesti!] en ymmärrä
veljeäni... Hän ilmoittaa, että suuriruhtinas on kreivikunnassaan
eikä pääse ruotsalaisen armeijan ohi, joka on miehittänyt Preussin,
ja samalla hän kirjoittaa repivänsä tukkaansa epätoivosta, kun minä
en pyydä häneltä apua. Kuinka voisin tehdä sitä? Jollei suuriruhtinas
pääse ruotsalaisen armeijan ohi, niin miten voisi minun lähettinikään
päästä? Olen istunut Podlasiessa, kun minulla ei ole ollut mitään
muutakaan tekemistä. Tunnustan teille, että minun on ollut siellä
ikävä kuin paholaisella katumuspaalussa. Kaikki karhut koko Tykocinin
ympäristöstä olen kaatanut. Kyllä ne naiset turkkeineen haisevat niillä
mailla hirveästi... nenäni ei sellaista kestä... Mutta!... Osaatteko
ranskaa, tai saksaa?

— Saksaa ymmärrän kyllä, — vastasi Kmicic..

— Jumalan kiitos!... Puhukaamme sitten saksaa, sillä teidän kieltänne
puhuessa saattavat huulet halkeilla.

Sen sanottuaan ruhtinas työnsi alahuulensa ulos ja tunnusteli sitä
kevyesti sormillaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei se ollut
halkeillut eikä turvonnut. Sitten hän katsoi kuvaansa peilistä ja
jatkoi:

— Sain kuulla, että eräällä Skrzetuski-nimisellä aatelismiehellä
Lukowin seuduilla olisi kuvankaunis rouva. Pitkä matka!... Mutta minä
lähetin sinne miehiä kuitenkin ryöstämään tuon kauniin naisen... Ja,
miten kävikään! Ajatelkaas, herra Kmicic, rouva ei ollutkaan kotona!

— Se oli onni, — virkkoi Andrzej, — sillä se rouva on kuuluisan soturin
vaimo ja Zbarazin sankarin oma. Tämä sankari avasi itselleen tien
Chmielnickin koko armeijan läpi.

— Mies joutui piiritetyksi Zbarazissa, minä olisin piirittänyt
vaimon Tykocinissa... Luuletteko, että hän olisi puolustautunut yhtä
urhoollisesti?

— Siinä asiassa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse mitään
sotaneuvottelua, ja siksipä on aivan turhaa, että minä sanon
mielipiteeni siitä! — vastasi Andrzej Kmicic päättävästi.

— Se on totta! Suotta siitä puhumme, — myönsi ruhtinas. — Palaan
äskeisiin asioihin: onko teillä vielä kirjeitä?

— Olen jättänyt teidän ylhäisyydellenne jo kirjeenne. Sitäpaitsi on
minulla kirje Ruotsin kuninkaalle. Voitteko sanoa, missä kuningas on
tavattavissa?

— En tiedä. Ja niistä tietäisinkään? Tykocinissa hän ei ainakaan ole,
siitä olen varma, sillä siellä jos hän olisi, niin varmasti olisi hän
heti luopunut koko valtakunnasta. Varsova on jo ruotsalaisten käsissä,
mutta kuningasta siellä ei ole. Hänen täytyy siis olla Krakovassa tai
sen läheisyydessä, jollei hän mahdollisesti olisi lähtenyt Preussiin.
Mutta Varsovassa saatte kyllä tietää kaikki. Minun mielestäni täytyy
Kaarle Kustaan kukistaa preussilaiset kaupungit, sillä eihän hän voi
jättää niitä sellaisenaan selkänsä taakse. Kukapa olisi uskonut, että
kun koko valtakunta ja koko aatelisto yhtyy ruotsalaisiin, niin juuri
preussilaiset kaupungit, jotka ovat saksalaisia ja protestanttisia,
eivät tahdo kuulla puhuttavankaan ruotsalaisista, vaan asettuvat
vastarintaan. Ne tahtovat pitää kiinni Jan Kasimirista ja pelastaa
valtakunnan! Kun me ryhdyimme tähän työhön, niin luulimme toisin
käyvän, että nimittäin juuri he auttaisivat meitä ja ruotsalaisia
paloittelemaan tätä kakkua, jota me sanomme valtakunnaksi. Mutta ne
eivät liikahtaneet paikaltaan. Onpa onni, että vaaliruhtinas pitää
niitä siellä silmällä. Hän on jo tarjonnut heille apuaankin, mutta
Danzig epäilee häntä ja sanoo luottavansa omiin voimiin ja omaavansa
riittävästi joukkoja...

— Me tiedämme sen jo Kiejdanyssa, — virkkoi Kmicic.

— Jollei siellä olisikaan riittävästi joukkoja, niin on siellä ainakin
hyvä vainu, — lisäsi ruhtinas nauraen, — sillä minun setäni välittää
valtakunnasta yhtä vähän kuin minä ja Vilnon vojevoda.

— Teidän ylhäisyytenne luvalla uskallan väittää sitä vastaan, — sanoi
Kmicic tulisesti, — sillä ainakin mitä Vilnon vojevodaan tulee, niin on
hän valmis antamaan henkensä ja verensä valtakunnan puolesta.

Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa.

— Te olette nuori, hyvä mies, sangen nuori! Mutta vähätpä siitä...

Selitettyään Kmicicille laajemmin asiaa hän vihdoin vaikeni. Samassa
jokin ajatus nähtävästi juolahti hänen mieleensä, koska hän löi
otsaansa ja kysyi:

— Ettekö lähde Podlasieen?

— Totta kai! — vastasi Kmicic. — Täytyyhän minun lähteä sinne, koska
minulla on kirje herra Harasimowiczille, Zabludowin alistaarostalle.

— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä
ja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi,
että ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa,
niin käsken hänet tänne.

Ruhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herra
Harasimowicziä. Sitten hän jatkoi:

— Se sopii mainiosti!... Teiltä säästyy pitkä matka... Vaikka
saattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä
on konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka
mahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.

— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on
tärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.

— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa!
Kyllä minä arvaan, mistä on kysymys... Marsalkalla on ollut aikomus
saada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen... Eiköhän vain
hetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?...

— Kyllä, siitä juuri on kysymys.

— Mutta molemmat ovat vielä lapsia... Hm! Se on hyvin arkaluontoinen
tehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi...

Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.

— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva
Herakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen
omaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.

Kmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä
pitkin huoneen lattiaa.

Yht'äkkiä hän pysähtyi Andrzejn eteen ja sanoi:

— Antakaa minulle kunniasananne, ritarin kunniasana, että vastaatte
rehellisesti kysymykseeni.

— Ruhtinas, — vastasi Kmicic, — vain ne, jotka pelkäävät, valehtelevat,
mutta minä en pelkää.

— Onko hetmani antanut teille käskyn pitää salassa neuvottelunne
Lubomirskin kanssa?

— Jos olisin saanut sellaisen käskyn, en ikänä olisi maininnut herra
Lubomirskin nimeä.

— Se saattoi päästä teiltä vahingossa. Antakaa kunniasananne!

— Annan kunniasanani, — vastasi Kmicic tuima ilme kasvoillaan.

— Olette keventänyt taakan sydämeltäni, sillä luulin jo, että ruhtinas
Janusz Radziwill näyttelisi minunkin kanssani kaksinaamaista osaa.

— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne.

— Minä en ole tahtonut naida ruhtinatar Rohania Ranskasta enkä
muitakaan sikäläisiä ruhtinattaria, joita minulle on kosittu
kymmenittäin... Ja tiedättekö, miksi?

— En.

— Siksi, että minun ja hetmanin välillä on ollut sovittu, että hänen
tyttärensä ja rikkautensa kasvavat minun laskuuni. Radziwillien
uskollisena palvelijana tulee teidän saada tietää se.

— Kiitän luottamuksestanne... mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy, sillä
minä en ole mikään Radziwillien palvelija.

Boguslaw avasi silmänsä suuriksi.

— Mikä te sitten olette?

— Olen hetmanin eversti ja sitäpaitsi hänen sukulaisensakin.

— Sukulainen?

— Niin. Olen Kiszek-sukua, ja hetmanin äiti oli syntyään Kiszek.

Ruhtinas Boguslaw katseli vähän aikaa Kmiciciä, jonka poskia oli
alkanut punoittaa. Yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:

— Pyydän anteeksi sinulta, rakas serkkuni, ja iloitsen
sukulaisuudesta...

Vaikka sanat olivatkin kohteliaita, niin oli niitten sävyssä kuitenkin
jotakin huolimatonta, mikä loukkasi Kmicicin ylpeyttä. Hänen poskilleen
nousi entistä paksumpi puna, ja hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen
jotakin, kun ovi samassa avautui ja Harasimowicz ilmaantui huoneeseen.

— Täällä on kirje sinulle, — sanoi ruhtinas Boguslaw.

Harasimowicz kumarsi ensin ruhtinaalle ja sitten Andrzejlle, joka antoi
hänelle kirjeen.

— Lue ääneen! — käski Boguslaw. Harasimowicz alkoi lukea:

 »Herra Harasimowicz! Nyt on paras aika osoittaa hyvän palvelijan
 uskollisuutta isännälleen. Niin paljon kuin saattekin irti rahoja, te
 Zabludowissa ja herra Przynski Orlessa...»

— Herra Przynskin ovat konfederaatit surmanneet Orlessa, — keskeytti
ruhtinas, — ja sentähden herra Harasimowicz läksikin pötkimään
pakosalle...

Harasimowicz kumarsi ja jatkoi:

 »... ja herra Przynski Orlessa, olkoonpa että ne ovat yleisiä varoja,
 veroja, vuokramaksuja...»

— Kaiken tuon ovat konfederaatit jo korjanneet, — keskeytti ruhtinas
taas.

 »... niin lähettäkää ne minulle mahdollisimman pian. Te voitte myydä
 muutamia kyliä pois ja kiskoa niistä runsaasti rahaa. Sanalla sanoen,
 mistä ikänä rahoja saatte, niin ottakaa ja lähettäkää minulle. Hevoset
 ja kaikki tavarat, mitä siellä on, niin, se suuri kynttiläkruunu
 Orlesta, pyhimysten kuvat ja koristukset kirkoista, mutta ennen
 kaikkea tykit lähettäkää pois, koska ne muuten voisivat joutua
 konfederaattien käsiin...»

— Taaskin myöhästyneitä neuvoja, sillä tykit ovat jo muassani! —
virkkoi ruhtinas Boguslaw.

 »...ja pankaa menemään Preussin puolelle mitä joutuisimmin, jotteivät
 ne joutuisi niitten kapinallisten saaliiksi, jotka ovat alkaneet
 ryöstää maatilojani...»

— Alkaneet ryöstää... Vai niin! Puti puhtaaksi on siellä jo ryöstetty!

 »... ja valmistautuvat lähtemään Zabludowiin. Niitten kanssa ei
 pidä antautua taisteluun, sillä niitä on paljon. Paras olisi
 tekeytyä ystäväksi niitten kanssa, juottaa humalaan ja yöllä, kun ne
 sikeästi nukkuvat, leikata kurkut poikki (mikä kapakoitsija hyvänsä
 voi järjestää sen) tai sekoittaa myrkkyä olueen tai usuttaa jokin
 rosvojoukko, joita on siellä niin runsaasti, niitten kimppuun ja antaa
 teurastaa ne viimeiseen mieheen...»

— Eipä mitään uutta! — sanoi ruhtinas Boguslaw. — Voimme jatkaa matkaa,
herra Harasimowicz.

— Tässä on vielä lisäys, — vastasi alistaarosta. Ja hän alkoi lukea
edelleen:

 »Jollette voi ottaa viinejä mukaan (meillä ei ole täällä enää yhtään),
 niin myykää kaikki..»

Samassa herra Harasimowicz keskeytti lukunsa ja tarttui kaksin käsin
päähänsä.

— Hyvä Jumala! Viinit, jotka ovat tulossa jäljessämme, ovat kaiketi
joutuneet niitten kapinallisten käsiin, jotka ovat seuranneet meidän
kintereillämme. Se on muutaman tuhannen guldenin vahinko. Todistakaa,
teidän ylhäisyytenne, että te itse kielsitte minua odottamasta, kunnes
tynnyrit olisi kuormattu?

Herra Harasimowicz olisi pelästynyt hirveästi, jos olisi tuntenut herra
Zagloban ja tiennyt, että tämä suurjuomari oli juuri kapinallisten
joukossa. Mutta ruhtinas Boguslaw nauroi vain ja sanoi:

— Olkoon se heille terveydeksi! Lue eteenpäin!

 »... mutta jollei ostajia löytyisi, niin kuopatkaa tynnyrit maahan.
 Tynnyri parasta viiniä on kuitenkin jätettävä esille sekä Orlessa
 että Zabludowissa ja siihen sekoitettava voimakasta myrkkyä, sillä
 jos päällystö kuolee myrkkyyn, niin kyllä miehistö pian hajaantuu.
 Noudattakaa tarkasti neuvojani, mutta tehkää kaikki salassa!...
 Polttakaa tämä kirje!»

Alistaarosta vaikeni ja katsoi ruhtinaaseen odottaen määräystä. Tämä
puuttui puheeksi: %

— Näen, että veli hopea ajattelee konfederaatteja. Vahinko vain:
liian myöhään, kuten tavallista!... Jos hän pari viikkoa sitten olisi
tällaisen juonen keksinyt, niin olisi voinut yrittää... Saatte mennä,
herra Harasimowicz, emme teitä enää tarvitse.

Harasimowicz kumarsi ja poistui.

Ruhtinas asettui peilin eteen ja alkoi katsella kuvaansa siitä
kiinnittämättä lainkaan huomiota Kmiciciin, joka istui varjossa selin
ikkunaan.

Jos ruhtinas olisi luonut edes silmäyksen Andrzejn kasvoihin, niin
hän olisi huomannut, että nuoressa lähettiläässä tapahtui jotakin
ihmeellistä, sillä Kmicicin kasvot olivat aivan kalpeat, hikipisarat
helmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat suonenvetoisesti. Milloin
hän nousi tuolilta, milloin istuutui sille jälleen kuin mies, joka
taistelee itsensä kanssa ja koettaa painaa alas vihan ja epätoivon
purkausta. Vihdoin hänen kasvoilleen levisi kylmä rauha. Hän kokosi
voimansa ja hillitsi itseään.

— Teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän, — siitä luottamuksesta, jota
hetmani minua kohtaan osoittaa, teidän ylhäisyytenne huomaa, ettei hän
tahdo salata minulta mitään. Koko olemuksellani olen antautunut hänen
asialleen; hänen ja teidän ylhäisyytenne menestyksestä riippuu myöskin
minun menestykseni, ja sentähden seuraan minä teitä minne menettekin...
Olen valmis kaikkeen! Mutta vaikkakin minä kokonaan palvelen teidän
asiaanne, en minä käsitä kaikkia sen puolia enkä voi kehittymättömällä
järjelläni tunkeutua kaikkiin sen sokkeloihin.

— Mitä haluatte tietää, arvoisa ritari, tai oikeammin kaunis serkkuni?
— kysyi ruhtinas.

— Tahtoisin viisastua teidän ylhäisyytenne neuvoista, sillä olisihan
häpeä, jollen minä tuollaisilta valtiomiehiltä mitään oppisi.
En kuitenkaan tiedä, suostuuko teidän ylhäisyytenne vastaamaan
rehellisesti tiedusteluihini?

— Se riippuu teidän kysymyksestänne ja minun mielentilastani, — vastasi
Boguslaw katsellen yhä itseään peilistä.

Kmicicin silmät iskivät säkeniä, mutta hän jatkoi kuitenkin
rauhallisesti:

— Kas tässä kysymykseni: hetmani sanoo, että kaikki hänen
toimenpiteensä tarkoittavat valtakunnan parasta ja pelastusta, ja tämä
on aina hänen kielellään. Pyydän teidän ylhäisyyttänne vastaamaan
suoraan, onko tämä vain tekosyy, vai tarkoittaako hetmani todella maan
parasta?...

Ruhtinas loi lyhyen, läpitunkevan silmäyksen Kmiciciin.

— Jos sanoisin, että se on vain tekosyy, niin auttaisitteko meitä vielä?

Kmicic kohautti halveksivasti olkapäitään.

— Kuten sanoin, minun menestykseni riippuu teidän menestyksestänne.
Miten tulee käymään, se on minusta yhdentekevää.

— Te tulette kohoamaan korkealle! Muistakaa, mitä olen sanonut. Mutta
miks'ei Janusz Radziwill ole koskaan avomielisesti puhunut kanssanne?

— Ehkä siksi, että hän on umpimielinen... tai ehkä vain siksi, ettei
ole tullut sitä tehneeksi.

— Te olette tarkkanäköinen, huomaan, sillä totta on, että hän on
umpimielinen eikä suvaitse antaa muitten katsoa hänen kortteihinsa.
Silloinkin, kun hän puhuu minun kanssani, saattaa hän unohtaa itsensä
ja ruveta laveasti puhumaan isänmaanrakkaudestaan. Vasta kun minä
nauran hänelle päin kasvoja, hän hillitsee itsensä.

— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri,
istuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja
vaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:

— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa,
Ranskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja
missä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti
palvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka
kuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta
täällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston
valitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa],
me voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill
hallitseva?... Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin
sellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää,
mutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa
valtaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz
tai suorastaan joku herra Tyhjänpantti... Hyi, kuka tietää, kuka vielä
valitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia
valtioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan
herra Tyhjänpantin kättä... Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika
tehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni
itsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille
alistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan
ollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän
laahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on
aika toteuttaa isäni suunnitelmat!

Ruhtinas innostui, nousi ja alkoi astella pitkin huonetta.

— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi
hän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa
meitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että
meidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan
manttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja
ruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen
pöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia
halki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka!
Kyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä
nyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä
se on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka
puolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat
palaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole
vielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te
Deum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa
jotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on
tunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin
kaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen,
kaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit... häpeämättä,
kainostelematta, ilman kunniantuntoa... Historia ei tunne toista
sellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!...
Kuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on
luotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo
maistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan
aatelisilta sormet käsistä... Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä
toisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy
joutua naapuriensa orjaksi!...

Kmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki
voimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille.
Mutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman
kaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan
kuulijaan:

— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken
kuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois
päänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä.
Minä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen
palveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä,
emmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän
osan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus
miellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen
vaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki,
tataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu.
Vilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin
paljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi.
Sentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin.
Pitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja
brandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai
ken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja
tuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!

Kmicic nousi nopeasti.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, tämän juuri halusin tietää.

— Lähdettekö?

— Lähden.

Ruhtinas katsoi tarkkaavasti Kmiciciin ja huomasi nyt vasta, kuinka
kalpea ja kiihtynyt tämä oli.

— Mikä teidän on? — kysyi Boguslaw.

— Olen aivan uupunut ja päätäni pyörryttää. Kyllä käyn vielä
heittämässä hyvästi, ennenkuin lähden matkalle.

— Joutukaa sitten, sillä minä aion jatkaa jo iltapuolella matkaa.

— Tunnin kuluttua olen täällä.

Näin sanoen Kmicic kumarsi ja poistui.

Viereisessä huoneessa makaavat nousivat hänet nähdessään seisomaan,
mutta hän hoiperteli ohi kuin humalainen kiinnittämättä heihin
huomiotaan. Ulkokynnyksellä hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi
hokea:

— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas. Jeesus, Maria, Joosef!

Hoipertelevin askelin hän kulki pihan poikki, vahdin ohi. Portin
ulkopuolella seisoivat hänen miehensä vääpeli Sorokan johdolla.

— Minun jälkeeni! — komensi Kmicic.

Ja hän riensi kaupungin halki majataloa kohti.

Soroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän
hyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin
tavatonta.

‒ Olkaa varuillanne! — kuiskasi hän miehille.

‒ Hukka perii sen, johon hänen vihansa nyt kohdistun!

Sotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli
huitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.

Sorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä,
pettureita... Konna ja petturi... Molemmat samanlaisia!»

Sitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan,
sillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki,
Rekuc... Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka
kuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli
itsekseen:

— Tässä tulee kohta verta vuotamaan...

Sillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti
huoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.

Sotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet
saaneet käskyä.

— Eipä ole haitaksi, — arveli Soroka, — sillä paras on olla valmiina.

— Valmiita ollaan! — vastasivat siihen vanhat sotakarhut viiksiään
kierrellen.

Kohta kävikin selville, että Soroka tunsi everstinsä, sillä yht'äkkiä
ilmaantui Kmicic ovelle, lakitta, vain paita ja housut yllään.

— Satuloikaa hevoset! — huusi hän.

— On jo satuloitu.

— Laittakaa kuormat kuntoon!

— On jo laitettu.

— Dukaatti mieheen! — huusi nuori eversti, joka kiihtymyksestään
huolimatta pani tyydytyksellä merkille, että hänen soturinsa aavistivat
hänen ajatuksensa.

— Kiitämme, herra eversti! — kaikui kuin yhdestä suusta.

— Kaksi miestä heti matkalle kuormahevosten kanssa Dembowaa kohti.
Kaupungin halki on ajettava hiljaa, mutta heti kun olette päässeet
kaupungin ulkopuolelle, niin täyttä laukkaa aina metsään saakka.

— Ymmärrämme!

— Neljä miestä lataamaan musketteja! Minulle on satuloitava kaksi
hevosta!

— Tiesinhän, että jotakin tulee tapahtumaan, — mutisi Soroka.

— Vääpeli seuratkoon minua! — huusi Kmicic. Ja puettuna ohuesti,
niinkuin oli, hän meni pihan poikki Sorokan seuraamana, jonka silmät
olivat ihmetyksestä selkoselällään. Kmicic pysähtyi kaivon luo, osoitti
sankoa, joka riippui kaivonvivussa, ja komensi:

— Kaada vettä niskaani!

Vääpeli tiesi kokemuksesta, kuinka vaarallista oli olla tottelematta
silmänräpäyksessä ensimmäistä käskyä. Hän täytti sangon vedellä ja
kaatoi veden Ahdrzejn niskaan. Tämä alkoi purskua ja pärskyä kuin
valaskala ja huusi:

— Vielä kerran!

Soroka teki tempun vielä kerran ja ammensi vettä sellaisella kiireellä,
kuin olisi ollut kysymyksessä tulipalon sammuttaminen.

— Riittää! — pääsi Kmiciciltä vihdoin. — Seuraa nyt minua sisälle
auttamaan ylleni kuivia vaatteita.

Molemmat menivät majataloon.

Portissa heitä vastaan tulivat ne kaksi kuormahevosta, jotka olivat
saaneet käskyn lähteä matkalle.

— Hitaasti halki kaupungin, mutta sitten täyttä laukkaa! — sanoi Kmicic
heille vielä ja meni sisälle.

Puolen tunnin kuluttua hän ilmaantui ulos täysissä tamineissaan.
Hänen yllään oli hirvennahkainen kauhtana, jonka ympäri oli vyötetty
nahkainen vyö pistoleineen, ja jaloissa pitkävartiset saappaat.

Sotilaat huomasivat, että panssaripaidan reuna pisti esiin kauhtanan
alta ja että Kmicic siis oli varustautunut kuin taisteluun. Miekka oli
vyötetty korkealle, jotta nopeammin saisi sen kahvan käteensä. Hänen
kasvonsa näyttivät rauhallisilta, mutta uhkaavilta.

Kun Kmicic oli silmäillyt sotilaitaan ja tullut vakuutetuksi, että he
olivat varustautuneet, kuten piti, nousi hän hevosensa selkään, ojensi
majatalon isännälle dukaatin ja ajoi pihalta.

Soroka ratsasti hänen vieressään ja kolme miestä hänen takanaan
mukanaan varahevonen. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet torille,
joka oli täynnä ruhtinas Boguslawin joukkoja. Nähtävästi olivat nämä
saaneet käskyn varustautua matkalle, koska ne olivat vilkkaassa
toiminnassa. Ratsumiehet satuloivat hevosiaan, jalkamiehet hakivat
muskettejaan, jotka oli asetettu ristikkoon talojen edustalle,
kuormahevosia valjastettiin vankkurien eteen.

Kmicic näytti heräävän mietteistään.

— Kuulehan, Soroka, — sanoi hän, — jatkuuko maantie suoraan staarostan
pihalta eteenpäin tarvitsematta palata takaisin torille?

— Entä minne on matka, herra eversti?

— Dembowaan.

— Siinä tapauksessa se jatkuu sieltä suoraan.

— Hyvä on! — virkkoi Kmicic.

Jonkin ajan kuluttua saattoi kuulla hänen mutisevan itsekseen:

— Niin niin, kunpa ne pojat nyt eläisivät! Vähän on sellaisia miehiä,
jotka pystyvät suorittamaan sellaisia temppuja kuin tämä.

Sillävälin he olivat sivuuttaneet torin ja tulleet staarostan asunnolle
vievälle tielle.

— Seis! — komensi Kmicic yht'äkkiä. Sotilaat pysähtyivät ja kääntyivät
häneen päin.

— Oletteko valmiit kuolemaan? — kysyi hän lyhyesti.

— Olemme! — vastasivat orszalaiset sotakarhut kuin yhdestä suusta.

— Me ajoimme suoraan Chowanskin kitaan, eikä hän kuitenkaan syönyt
meitä... Muistatteko?

— Muistamme!

— Tänään on uskallettava suuria asioita... Jos onnistumme, niin
armollinen kuningas palkitsee teitä runsaasti... Siitä olen varma...
Mutta jollemme onnistu, niin surma meidät perii!

— Miks'ei se onnistuisi?! — huudahti Soroka, jonka silmät alkoivat
loistaa kuin vanhan suden silmät.

— Sen täytyy onnistua! — vakuuttivat muut kolme, Bilous, Zawratynski ja
Lubieniec.

— Me ryöstämme Boguslaw-ruhtinaan! — sanoi Kmicic.

Ja hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen niin mieletön päähänpisto
tekisi sotilaihin. Mutta nämä vaikenivat myöskin ja tuijottivat häneen
ihmetellen. Heidän viiksensä vain liikkuivat ja kasvoille levisi hurja
ilme. — Surma on lähellä, palkinto kaukana! — virkkoi Kmicic.

— Vähätpä siitä! — murahti Zawratynski.

— Sotaväki on kaikki torilla... mutta pihalla on vain muutamia vahteja
ja parikymmentä hovilaista, jotka eivät pahaa aavista ja joilla ei ole
edes miekkoja, — sanoi Kmicic.

— Jos kerran herra eversti uskaltaa panna päänsä alttiiksi, niin miksi
emme me uskaltaisi? — sanoi Soroka.

— Kuulkaa! — jatkoi Kmicic. — Jollemme ota häntä viekkaudella, niin
hän pysyy ottamatta kokonaan... Kuulkaa! Minä menen sisälle ja tulen
heti takaisin ruhtinaan kanssa... Jos ruhtinas käy istumaan minun
hevoselleni, niin nousen minä toisen hevosen selkään, ja niin sitä
lähdettiin... Kun sitten olemme tulleet sadan tai parin sadan askelen
päähän, niin on kahden teistä käytävä häneen käsiksi ottamalla hänestä
kiinni, ja sitten annamme mennä täyttä laukkaa!

— Kuten käskette! — sanoi Soroka.

— Jos meitä ei näy, — selitti Kmicic edelleen, — ja sisältä kuuluu
laukaus, niin te ammutte vahdit ja pidätte minulle hevosen valmiina,
kunnes juoksen ulos.

— Kuten käskette! — vastasi Soroka.

— Eteenpäin! — komensi Kmicic.

Soturit kannustivat ratsujaan ja pysähtyivät neljännestunnin kuluttua
kaupunginvanhimman talon edustalle. Portin luona seisoi yhä kuusi
vahtisotilasta ja sisäänkäytävän luona neljä. Pihalla hyöri vaunujen
ympärillä muutamia tallirenkejä, joita eräs mies, puvusta päättäen
ulkomaalainen, piti silmällä.

Tallin edessä valjastettiin hevosia kaksien muitten vaunujen eteen, ja
muutamat suurikasvuiset palvelijat kantoivat niihin matkalaukkuja ja
vaunupeitteitä. Näitä piti silmällä mustapukuinen mies, joka näytti
lääkäriltä tai tähtien tutkijalta.

Kmicic antoi vartijaupseerin ilmoittaa tulostaan, kuten edelliselläkin
kerralla, ja sai heti luvan astua sisään ruhtinaan luo.

— Kuinka voitte nyt? — kysyi ruhtinas iloisesti. — Te lähditte niin
nopeasti talosta, että luulin sanojeni loukanneen teitä, ja minä jo
pelkäsin, ette saisi teitä enää tavata.

— Enhän olisi voinut lähteä matkalle käymättä ilmaisemassa teille
kunnioitustani, — vastasi Kmicic.

— No niin! Ajattelin mentyänne, että kyllä hetmani tietää kenen hän
lähettää matkalle niin tärkeissä asioissa. Nyt tahdon minäkin käyttää
teitä hyväkseni ja antaa myötänne muutamia kirjeitä yhden itse Ruotsin
kuninkaalle. Mutta miksi olette varustautunut kuin sotaan?

— Siksi, että olen matkalla seuduille, joilla liikkuu konfederaatteja,
ja sitäpaitsi kuulin täällä kaupungissa, että aivan äskettäin muuan
kapinallinen lippukunta käväisi täällä, minkä teidän ylhäisyytenne
itsekin on vahvistanut todeksi. Onpa täällä Pilwiszkissä se antanut
Zoltarenkon väelle oikein aimo selkäsaunan, mikä sopikin erinomaisen
hyvin sen kuuluisalle päällikölle.

— Kenelle?

— Herra Wolodyjowskille. Tämän matkassa ovat Mirski, Oskierka ja
molemmat Skrzetuskit, joista toinen on juuri sama Zbarazin sankari,
jonka rouvan teidän ylhäisyytenne aikoi ryöstää ja viedä Tykociniin.
Nämä kaikki ovat nousseet hetmania vastaan, mikä on aikamoinen vahinko,
sillä miehet ovat erinomaisia sotureita. Mutta eihän sille mahda
mitään! Valtakunnassa on vielä sellaisia pässinpäitä, jotka eivät tahdo
käydä käsiksi punaiseen vaatteeseen yhdessä kasakkain ja ruotsalaisten
kanssa ja kiskoa siitä itselleen niin paljon kuin suinkin.

— Pässinpäistä ei tässä maailmassa ole puutetta, vähimmin meidän
maassamme! — huudahti ruhtinas. — Tässä ovat kirjeet. Kun tapaatte
Ruotsin kuninkaan, niin kertokaa hänelle luottavasti, että minä olen
sielultani yhtä innokas hänen kannattajansa kuin minun serkkunikin,
vaikkakin minun vielä toistaiseksi täytyy teeskennellä muuta.

— Kenenpä tässä maailmassa ei täytyisi teeskennellä? — arveli Kmicic. —
Jokainen teeskentelee, etenkin jos aikoo jotakin suurta saada aikaan.

— Se on totta, se on totta. Pitäkää nyt huolta asioistani, niin kyllä
minä palkitsen teidät yhtä runsaasti kuin ruhtinaanne Vilnon vojevoda.

— Koska teidän ylhäisyytenne on noin ystävällinen minua kohtaan, niin
ehkä saan jo nyt pyytää palkintoa.

— Vai niin. Vojevoda on nähtävästi ollut kitsas matkarahoihin nähden.
Hänen raha-arkkunsa ei hevillä aukene.

— Jumala varjelkoon minua ottamasta rahaa. En ole saanut rahaa
hetmanilta enkä halua teiltäkään. Omalla kustannuksellani teen tämänkin
matkan.

Boguslaw katsoi ihmetellen nuoreen soturiin.

— Huomaanpa, että Kmicicit eivät ole niitä miehiä, jotka palvelevat
rahan tähden. Mitä; sitten haluatte, ritari?

— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti
kylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen
voidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että
sen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään,
että pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se
voisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on
minun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää
teidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa
tilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.

— Myykää mieluummin se minulle.

— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata
kertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä
sillä on tapana purra taistelussa vihollista.

— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw
innostuneesti.

— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi
pahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän
ylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.

— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen
kilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin
ostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt
on?

— Se on portin luona.

— Menkäämme katsomaan sitä.

— Kuten haluatte.

Ruhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin
miehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja
tähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.

— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin
merkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää
olevan.

— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen
itse sen selkään.

Sotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään
ja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta
kauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja
sieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli
vauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän
huutaen samassa:

— Halt!

Hevonen ponkaisi jaloillaan lujasti maata vasten ja pysähtyi kuin tukki.

— Miltä näyttää? — kysyi Kmicic.

— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen
rinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista
komentoakin kuuluu tottelevan?

— Niin. Eräs Zend-niminen kuurinmaalainen opetti sen.

— Entä juokseeko se nopeasti?

— Kuin tuuli! Tataari ei siltä pakoon livahda.

— Sen kouluttaja on ollut erinomainen, ja hyvin se on opetettu.

— Se on niin opetettu, että vaikeata on teidän ylhäisyytenne sitä
uskoa. Kun se juoksee rivissä, saa ratsastaja heittää ohjakset
käsistään, ja kuitenkaan se ei riko riviä eikä tahtia. Koettakaa itse!
Jos se kahden virstan matkalla etenee muista edes puolen pään vertaa,
niin annan sen ilmaiseksi.

— Sepä vasta olisi merkillistä! Vaikka heittää ohjakset irti?

— Merkillistä ja hyödyllistä, sillä silloin ovat kädet vapaina. Usein
on sattunut, että minulla on ollut miekka toisessa, pistoli toisessa
kädessä, ja hevonen on juossut vapaana.

— Entä jos rivi kääntyy?

— Silloin sekin kääntyy riviä rikkomatta.

— Ei ole mahdollista! — väitti ruhtinas. — Sellaista hevosta ei ole
olemassa. Olen nähnyt Ranskassa kuninkaan hevosia, jotka ovat opetetut
hovijuhlia varten, mutta niitäkin piti toki ohjata.

— Tässä hevosessa on ihmisen äly... Koetelkaa, teidän ylhäisyytenne,
itse!

— Annahan tänne! — virkkoi ruhtinas hetken mietittyään.

Kmicic itse piti hevosesta kiinni, ruhtinas hyppäsi kevyesti ratsun
selkään ja alkoi kämmenellään taputtaa sen sileätä kaulaa.

— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat
syksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen
kuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?

— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä
maantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos
ajamme, niin vastaantulijat häiritsevät.

— Siis metsään päin!

— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!... Teidän ylhäisyytenne,
hellittäkää ohjakset... Kaksi miestä kummallekin puolelle... Minä ajan
takana.

— Asentoon! — komensi ruhtinas. — Täyttä ravia! Mars!

Joukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan
palvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat
kokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut
juosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut
riviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic
yht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi
hurjalla äänellä:

— Ottakaa hänet kiinni!

Samassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan
käsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat,
ja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä
hurjempaan vauhtiin.

Ruhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja
huumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän
yritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen
käsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.

— Mitä tämä on, roistot!... Ettekö tiedä kuka minä olen!... — huusi
ruhtinas vihdoin.

Kmicic iski häntä pistolin perällä hartioitten väliin.

— Älä vastustele, muuten saat kuulan kalloosi! — huusi Kmicic.

— Petturi! — tiuskaisi ruhtinas.

— Entä mikä sinä olet? — vastasi Kmicic. Ja he kiitivät eteenpäin.



KAHDESTOISTA LUKU.


He ajoivat halki metsien pitkän aikaa ja sellaista vauhtia, että puut
näyttivät lentävän heidän ohitsensa. Taakse jäivät majatalot, mökit,
miilukojut ja Pilwiszkiin matkalla olevat kuormat. Ruhtinas Boguslaw.
useamman kerran nojautui taaksepäin satulassaan, ikäänkuin hän olisi
tahtonut yrittää tehdä vastarintaa, mutta silloin rautaiset kourat
puristuivat lujemmin hänen käsivarsiensa ympäri, ja Andrzej-herra iski
pistolinperällä ruhtinasta selkään. Niin he kiitivät eteenpäin, kunnes
valkoinen vaahto alkoi höytyinä putoilla hevosista.

Vihdoin oli vauhtia heikennettävä, sillä sekä miehet että hevoset
olivat lopen hengästyneet ja Pilwiczki oli jäänyt niin kauaksi heidän
taakseen, että oli mahdotonta enää saavuttaa heitä. He rupesivat
ajamaan käyden.

Ruhtinas ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Nähtävästi hän koetti
rauhoittua. Kun se vihdoinkin näytti onnistuneen, hän kysyi:

— Minne te viette minua?

— Sen teidän ylhäisyytenne saa tietää, kun olemme perillä, — vastasi
Kmicic.

Boguslaw vaikeni. Hetken kuluttua hän virkkoi taas:

— Sanokaa näille moukille, että päästävät käsivarteni vapaiksi. Jos he
sen tekevät, niin pääsevät hirttokuolemalla, sillä muussa tapauksessa
he joutuvat piikkipaaluun.

— He ovat aatelismiehiä eivätkä moukkia, — vastasi Kmicic, — ja mitä
tulee rangaistukseen, jolla teidän ylhäisyytenne uhkaa, niin ei ole
ensinkään sanottu, että kuolema uhkaisi heitä ennenkuin teitä.

— Tiedättekö, ketä vastaan olette nostaneet kätenne? — kysyi ruhtinas
kääntyen soturien puoleen.

— Tiedämme, — vastasivat nämä.

— Satatuhatta sarvipäistä pirua! — huusi Boguslaw raivoissaan. —
Käsketkö miesten päästää minut vai et?

— Käsken heidän sitoa teidän ylhäisyytenne kädet selän taakse, niin on
mukavampi.

— Vielä mitä!... Käteni väännätte sijoilta!

— Jonkun muun voisin päästää vapaaksi kunniasanaansa vastaan, mutta te
olette liian taitava syömään sananne, — sanoi Kmicic.

— Annan toisenlaisen kunniasanani, — virkkoi ruhtinas, — että nimittäin
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa karkaan käsistäsi ja että sinut
säpäleiksi paloittelen, kun sinä sitten joudut minun valtaani.

— Kävi miten kävi, — vastasi Kmicic, — mutta minä annan suuremman
arvon vilpittömälle uhkaukselle kuin petolliselle lupaukselle.
Päästäkää hänen kätensä irti ja taluttakaa hänen hevostaan ohjaksista!
Mutta huomatkaa, teidän ylhäisyytenne, minun tarvitsee vain painaa
tätä liipasinta, niin lentää kuula kallonne läpi, enkä minä koskaan
ammu harhaan. Istukaa siis rauhallisesti hevosen selässä älkääkä
ajatelkokaan karata!

— Minä en välitä sinun pistolistasi sen enempää kuin sinustakaan, —
sanoi ruhtinas ja ojensi puutuneet kätensä. Soturit tarttuivat hänen
hevosensa ohjaksiin ja taluttivat sitä.

Kotvan kuluttua Boguslaw jatkoi:

— Te ette uskalla katsoa minua silmiin, herra Kmicic, vaan piiloudutte
selkäni taa.

— En suinkaan! — vastasi Kmicic ja kannustettuaan hevostaan työnsi
Zawratynskin syrjään, otti toisen ohjaksen hänen kädestään ja katsoi
ruhtinasta suoraan silmiin kysyen:

— Mitä sanotte hevosestani? Olenko liioitellut?

— Hyvä hevonen! — vastasi ruhtinas. — Jos tahdotte, ostan sen.

— Kiitoksia paljon. Se hevonen on ansainnut paremman kohtalon kuin
kantaa petturia hänen viimeisellä matkallaan.

— Hölmö!

— Joka on luottanut Radziwilleihin.

Seurasi taas hetken vaitiolo, jonka ruhtinas ensimmäisenä keskeytti.

— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin
järjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö
mieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä
olisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä
koko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?

— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän
ylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.

— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas
kuin itsekseen.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun
käsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne
näki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä
kenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat
odottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä
rauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan
teitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.

— Entä mitä siitä sitten seuraa?

— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti
lähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä
saavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä.
Ja jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin
siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi
samassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita,
rakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on
Radziwill Kmicicin vallassa.

— Mitä muuta?

— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää
Jumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen
minä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää
vettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai
oikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te
olette petturi ja toiseksi kalvinilainen.

— Entä olisitteko te todella uskaltanut tehdä sen?

— Sanon suoraan, että te ette löydä sellaista tekoa, mitä minä en
uskaltaisi yrittää. Itse olette parhaana todistuksena siitä.

Ruhtinas katsoi tarkkaavasti nuoren soturin kasvoihin ja virkkoi:

— Piru on merkinnyt sinun kasvoihisi, ritari, että olet valmis
kaikkeen, ja siinä se on oikeassa ollut... Minun täytyy tunnustaa, että
sinä olet ihmetyttänyt minua rohkeudellasi, eikä se ole mikään helppo
tehtävä.

— Se on minusta yhdentekevä. Kiittäkää Jumalaa, että olette vielä
hengissä, ja sillä hyvä!

— Ei suinkaan, herra ritari!... Sinun itsesi ennen muita tulisi
kiittää Jumalaa... Jos sinä olisit pudottanut edes yhden hiuksen
minun päästäni, niin Radziwillit kyllä sinut löytäisivät, vaikka sinä
maan alle piiloutuisit. Jos sinä perustelet nyt sillä asiaasi, että
Radziwillit tällä hetkellä ovat eripuraisia keskenään, että Olykan ja
Nieswiezin Radziwillit jättävät sinut rauhaan, niin sinä pahasti petyt.
Radziwillin veri kostetaan ja peloittava rangaistus pannaan toimeen,
muuten tässä valtakunnassa ei voisi elää. Ulkomaille sinä et myöskään
voisi pelastua! Saksan keisari jättäisi sinut minun käsiini, sillä minä
olen Saksan valtioruhtinas, Brandenburgin vaaliruhtinas on setäni,
Oranian prinssi hänen lankonsa, Ranskan kuningas ja hänen ministerinsä
minun hyviä ystäviäni... Mitenkä sinä siellä piiloutuisit? Ja mitä
turkkilaisiin ja tataareihin tulee, niin he kyllä myyvät sinut, vaikka
sinä lupaisit heille puolet omaisuudestasi. Et siis löydä maan päältä
sitä kolkkaa, erämaata, kansaa...

— Minua ihmetyttää, — keskeytti Kmicic, — että niin huomattu henkilö
kuin ruhtinas Boguslaw Radziwill huolehtii minun terveydestäni näin
suuresti... Eikä minun tarvitse muuta kuin painaa vain liipasinta...

— Onhan sattunut ennenkin, että suuri mies on kaatunut ilkiön
käden kautta. Niinpä Pompejuksen tappoi hänen oma orjansa, Ranskan
kuninkaista useat ovat menettäneet henkensä roskajoukon tähden, niin,
minun ei tarvitse mennä sen kauemmaksi, sillä oma suuri isäni joutui
samanlaisen kohtalon alaiseksi... Minä kysyn sinulta kuitenkin, mitä
nyt oikeastaan tulee tapahtumaan?

— Pyh, minä en ole koskaan suuresti huolehtinut huomisesta päivästä.
Vaikkapa joutuisin riitaan kaikkien Radziwillien kanssa, niin en siitä
paljoa piittaisi. Miekka on jo kauan uhkaavana riippunut pääni päällä,
mutta se ei ole minun untani häirinnyt. Muuten, minulle onkin vain yksi
Radziwill aivan liian vähän... On siis ryöstettävä toinen, kolmas...

- Kautta kunniani, sinun puheesi huvittaa minua!... Toistan vielä, ei
ole koko Euroopassa toista, joka uskaltaisi ryhtyä mokomiin hommiin...
Mutta minä pidän uhkarohkeista miehistä, sillä sellaisten puute käy
yhä suuremmaksi... Hahahaa, hän on ryöstänyt Radziwillin! Missä olet
oppinut moista, ritari? Mistä olet kotoisin?

— Olen orszalainen lipunkantaja.

— Herra lipunkantaja, on suuri vahinko, että Radziwillit menettävät
sellaisen miehen kuin sinä, sillä tuollaisilla sotilailla voisi tehdä
ihmeitä... Jollei asia koskisi minua henkilökohtaisesti, niin minä en
säästäisi mitään voittaakseni sinut...

— Myöhäistä! — virkkoi Kmicic.

— Tietysti! — vastasi ruhtinas. — Aivan liian myöhäistä. Mutta sen
minä lupaan, että sinut on kunniallisesti ammuttava, sillä sinä olet
ansainnut soturin kuoleman... Mies on kuin itse paholainen! Ryöstää
minut oman väkeni nähden!

Kmicic ei vastannut mitään. Kun ruhtinas oli hetken aikaa jotakin
miettinyt, hän huudahti:

— Olkoon menneeksi! Jos heti päästät minut vapaaksi, niin en kosta.
Mutta anna minulle kunniasanasi, ettet kenellekään puhu siitä, mitä on
tapahtunut, ja että käsket miehiesi olemaan asiasta vaiti.

— Mahdotonta! — sanoi Kmicic.

— Haluatko, että ostan itseni vapaaksi?

— En.

— No hitto vieköön, miksi sinä minut ryöstit sitten?

— Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Myöhemmin saatte tietää.

— Mitä me tässä matkalla tekisimme, jollemme puhelisi keskenämme?
Tunnusta, ritari, että ryöstit minut kiihtymyksen hetkellä... ja että
nyt itsekään et tiedä, mitä minulle tekisit.

— Se on minun asiani, — vastasi Kmicic. — Muuten, kyllä kohta näytän,
enkö tiedä mitä teille teen.

Boguslawin kasvoille levisi kärsimättömyyttä kuvastava ilme.

— Vaikka oletkin hyvin niukkasanainen, — sanoi hän, — niin vastaa
minulle kuitenkin suoraan yhteen kysymykseen: saavuitko Podlasieen
varta vasten hyökätäksesi kimppuuni näin mieskohtaisesti, vai
juolahtiko tämä ajatus mieleesi vasta viime hetkessä?

— Siihen voin rehellisesti teidän ylhäisyydellenne vastata, sillä
minun mieltäni polttaa palava halu saada sanoa, miksi minä olen nyt
heittänyt teidän puolueenne, johon en ikänä enää tule kuulumaan. Vilnon
vojevoda on pettänyt minut saatuaan minut ensin ristiinnaulitun nimessä
vannomaan hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka...

— Sen valan sinä kauniisti pidät...

— Niin! — huudahti Kmicic kiihtyneesti. — Jos olen sieluni kadotukseen
saattava, niin olette te siihen syypää. Mutta minä uskon itseni Jumalan
armon huomaan... Minä astun mieluummin kadotukseenkin ja kärsin vaikka
helvetin tuskia kuin palvelen petturia ja päällepäätteeksi tietoisesti,
vapaaehtoisesti... Jumala armahtakoon minua! Tahdon kärsiä! Mutta sen
minä ainakin voin sanoa Jumalan tuomioistuimen edessä: En tietänyt mitä
vannoin, mutta kun olin jo vannonut, niin huomasin vannoneeni itseni
petokseen isänmaatani ja puolalaista nimeäni vastaan ja silloin minä
rikoin valani... Tuomitse minua nyt, Jumalani!

— Asiaan! Asiaan! — sanoi ruhtinas rauhallisesti.

Mutta Kmicic hengitti raskaasti ja ajoi ääneti kulmakarvat tuimissa
rypyissä ja katse maahan luotuna.

— Asiaan! — toisti ruhtinas.

Kmicic havahtui kuin unesta, ravisti päätään ja sanoi:

— Luotin hetmaniin kuin omaan isääni. Muistan hyvin sen juhlan, jossa
hän ensikerran sanoi meille tehneensä liiton ruotsalaisten kanssa.
Kuinka minä silloin kärsin, kuinka paljon minun täytyi kestää, sen
Jumala yksin tietää. Muut kunnon miehet heittivät komentosauvansa
hetmanin jalkoihin pannen vastalauseensa isänmaansa nimessä, ja minä
seisoin kuin kanto komentosauva kädessä häveten, kärsien... sillä päin
naamaa sanottiin minulle: petturi! Ja kuka vielä sanoi?... Oh! Parempi
on olla muistelematta, jotten vimmastuisi ja ampuisi teitä tuohon
paikkaan... Te, petturit, olitte saattaneet minut tällaiseen asemaan!

Kmicic katsoi julmasti ruhtinaaseen, ja viha nousi hänen sielussaan,
leimusi hänen kasvoillaan, mutta Boguslaw katseli nuorta ritaria
rauhallisesti ja kylmästi sanoen:

— Tuo on mielenkiintoista... Jatka!... Kmicic päästi ruhtinaan hevosen
ohjaksen ja otti lakin päästään ikäänkuin jäähdyttääkseen kuumaa
päätään.

— Samana yönä, — kertoi hän, — menin hetmanin luo, joka oli itsekin
käskenyt minut luokseen. Ajattelin: kieltäydyn hänen palveluksestaan,
rikon valani, kuristan hänet, räjähdytän Kiejdanyn ilmaan, seuratkoon
sitten mitä hyvänsä! Hän tiesi myöskin, että olin valmis kaikkeen —
hän tunsi minut! Näin varsin hyvin, kuinka hän piti kättään kotelolla,
jossa oli pistoli. Mitäpä tuosta, ajattelin, joko hän ampuu harhaan
tai tappaa minut. Mutta hän alkoi puhua vakuuttavasti kanssani ja
kuvata sellaisia tulevaisuuden näkyjä, että min... teidän ylhäisyytenne
tietää, miten kävi.

— Hän sai nuorukaisen vakuutetuksi! — virkkoi Boguslaw.

— Niin että minä lankesin hänen jalkainsa juureen, — huusi Kmicic, —
ja näin hänessä isänmaan pelastajan, jolle minä vannoin sieluni kuin
saatanalle ja jonka puolesta olisin vaikka suin päin syöksynyt alas
Kiejdanyn tornista!

— Arvasin, että sellainen tulisi jutun loppu olemaan! — puuttui
Boguslaw puheeseen.

— Mitä minä olen menettänyt palvelemalla häntä, siitä en tahdo
puhua, mutta joka tapauksessa olen tehnyt hänelle tärkeitä
palveluksia: olen pakottanut lippukuntani, joka jäi sinne — Jumala
suokoon hänen vahingokseen! — pakottanut sen pysymään uskollisena
hänelle ja kukistanut muitten kapinahankkeet... Olen tahrannut
käteni veljesverellä luullen, että se oli välttämätöntä isänmaan
pelastukseksi! Aina, kun hetmanin käskystä annoin määräyksen ampua
kelpo sotilaita, kouristi sydäntäni, ja kun hän antoi minulle
lupauksiaan, joita ei pitänyt, niin nousi minussa aatelisvereni
häntä vastaan. Mutta ajattelin: olen typerä, hän viisas — sen pitää
niin olla! Vasta nyt, kun hänen kirjeestään sain tietää hänen
myrkytyssuunnitelmistaan, putosi side silmiltäni. Sellaistako sotaa
te käyttekin? Niinkö te myrkyllä tapatte sotilaita? Onko se sopivaa
hetmanille? Niinkö Radziwillit toimivat? Ja minun täytyy kuljettaa
sellaisia kirjeitä?...

— Sinä et ymmärrä politiikkaa, ritari, — keskeytti Boguslaw.

— Hiiteen mokoma politiikka! Harrastakoot sitä kavalat italialaiset,
mutta ei aatelismies, jolle Jumala on suonut jalompaa verta kuin muille
kuolevaisille ja jonka Hän on velvoittanut myöskin taistelemaan miekka
kädessä eikä apteekin myrkkyjä käyttäen.

— Kirjeet ovat siis siinä määrässä suututtaneet sinua, että olet
päättänyt hylätä Radziwillit?

— Eivät kirjeet suinkaan! Ne minä olisin viskannut tuleen, sillä minä
en olisi osannut käyttää niitä hyväkseni. Olisin luopunut tehtävästä,
vaikkakin edelleen palvellut asiaa. Ehkä olisin pestannut oman joukon
ja vanhan tapani mukaan hyökännyt taas Chowanskin kimppuun. Mutta
mielessäni heräsi heti epäluulo: ehkä he myrkyttävät isänmaan niinkuin
aikoivat myrkyllä tappaa nuo sotilaat... Jumala auttoi minua, niin
etten raivostunut, vaikka pääni hehkui kuin granaatti, auttoi minua
hillitsemään itseni, niin että saatoin sanoa itselleni: houkuttele
häneltä esille koko totuus, mutta älä paljasta omia ajatuksiasi ja
tunteitasi, ole olevinasi pahempi kuin itse Radziwillit ovatkaan ja
kisko häntä kielestä.

— Ketä? Minuako?

— Niin juuri. Jumala auttoi minua, niin että minä, yksinkertainen
sotilas, petin politikoitsijan, ja teidän ylhäisyytenne pitäen minua
viho viimeisenä roistona, paljasti minulle kaikki roistomaiset
ajatuksensa. Niin sain minä selon kaikesta. Hiukseni nousivat kauhusta
pystyyn, mutta minä kuuntelin ja kuuntelin vain loppuun saakka... Hyi
teitä, roistot!... Hiiden penikat! Miks'ei salama ole teitä vielä
surmannut? Miks'ei maa ole teitä vielä niellyt?... Chmielnickin,
ruotsalaisten, vaaliruhtinaan, Rakóczyn ja itse paholaisen kanssa
te ryhdytte liittoon saattaaksenne valtakunnan perikatoon. Te
tahdotte silpoa sen palasiksi, repiä, raastaa kuin susi. Onko se
teidän kiitoksenne kaikista niistä hyvistä töistä, arvonimistä,
kunniapaikoista ja ulkomaitakin kadehdittavista rikkauksista, joita
isänmaanne on teille tuhlannut? Mutta te ette kysy sen kyyneleitä
ettekä tuskia. Missä on omatuntonne? Missä uskonne ja kunnianne? Mitkä
kummitukset ovat teidät maailmaan synnyttäneet?...

— Ritari, — keskeytti ruhtinas kylmästi, — minä olen sinun käsissäsi
ja voit tappaa minut, jos haluat, mutta yhtä sinulta pyydän: älä
ikävystytä minua!

Molemmat vaikenivat..

Kuten Kmicicin sanoista näkyi, oli sotilas saanut diplomaatista irti
koko alastoman totuuden, ja ruhtinas oli ollut sangen varomaton,
erehtynyt pahasti paljastaessaan sekä omansa että hetmanin salaisimmat
aikeet: Se koski kovasti ruhtinaan itserakkauteen, ja salaamatta huonoa
mielialaansa hän virkkoi:

— Älä laske ainoastaan oman etevyytesi ansioksi sitä, että sait minusta
totuuden ilmi. Minä puhuin - avomielisesti kanssasi, sillä luulin, että
hetmani olisi paremmin tuntenut miehensä ja lähettänyt vain täysin
luotettavan henkilön matkalle.

— Hetmani lähetti luotettavan miehen, — vastasi Kmicic, — mutta te
olette jo menettänyt hänen luottamuksensa, ja tästä lähtien tulevat
vain roistot teitä palvelemaan!

— Jollei se tapa, jolla sinä minut ryöstit, ollut roistomainen, niin
kasvakoon ensi taistelussa käteni miekan kahvaan kiinni!

— Se oli viekkautta! Olen käynyt hyvää koulua! Te tahdotte tuntea
Kmicicin. Tässä hän on! Tyhjin käsin en minä saavu armollisen
kuninkaamme luo.

— Entä luuletko, että edes yksikään hiuskarva tulee päästäni putoamaan
Jan Kasimirin käden kautta?

— Se on tuomioistuimen eikä minun asiani.

Kmicic pysähdytti äkkiä hevosensa.

— Haa! — huusi hän. — Entä kirje vojevodalle? Se on mukananne?

— Jos olisikin, niin en sitä sinulle antaisi, — vastasi Boguslaw. —
Kirjeet jäivät Pilwiszkiin.

— Tarkastakaa hänet! — komensi Kmicic. Sotilaat tarttuivat taas
ruhtinaan käsivarsiin, ja Soroka alkoi tutkia hänen taskujaan. Hetken
kuluttua kirje löytyi kuin löytyikin.

— Tässä on nyt asiakirja, joka todistaa teitä vastaan, — sanoi Andrzej
ottaessaan kirjeen. Tästä saa Puolan kuningas nyt nähdä aikomuksenne,
ja ruotsalaiset saavat myöskin selvyyden, että vaikkakin te nyt
olettekin muka yksissä heidän kanssaan, niin hetmani kuitenkin
pidättää itselleen oikeuden kääntää heille selkänsä, jos onni heidät
hylkää. Kaikki teidän vehkeenne paljastuvat nyt täydellisesti.
Sitäpaitsi on minulla kirjeitä Ruotsin kuninkaalle, Wittenbergille,
Radziejowskille... Te olette mahtavia ja ylpeitä, mutta minä
ihmettelen, jollei teidän vielä tule ahdas tässä maassa, kun molemmat
kuninkaat antavat teille palkintonsa.

Boguslawin silmät lennättivät pahaatietävää tulta, mutta kohta hän
hillitsi vihansa ja sanoi:

— Hyvä on! Meidän välillämme on alkava taistelu elämästä ja
kuolemasta!... Me tapaamme vielä toisemme!... Sinä voit tehdä meille
paljon pahaa, mutta sen minä sanon, että yksikään soturi tässä maassa
ei ole vielä uskaltanut tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siispä surma
sinulle ja sinun miehillesi!

— Minulla on miekkani, jolla puolustaudun, ja valtti, millä otan omani
vapaiksi, — vastasi Kmicic.

— Vai niin, sinä aiot käyttää minua panttivankina! — huudahti ruhtinas.

Ja kiukustaan huolimatta hän huoahti rauhallisesti. Hän ymmärsi nyt,
ettei mikään vaara uhannut, koska hänen henkensä oli Kmicicille hyvin
merkityksellinen. Sentähden hän päättikin käyttää sitä hyväkseen.

Kun he olivat taas jonkin aikaa ajaneet täyttä vauhtia eteenpäin, he
huomasivat edessäpäin kaksi ratsastajaa kuormahevosineen. Ne olivat
Kmicicin miehiä, jotka oli lähetetty Pilwiszkistä etukäteen matkalle.

— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic heiltä.

— Meidän hevosemme ovat aivan uuvuksissa, herra eversti, sillä emme ole
lainkaan vielä levähtäneet matkalla.

— Kohta levähdämme.

— Tuolla tienristeyksessä on talo. Ehkä se on majatalo.

— Ajapas, Soroka, edellä valmistamaan hevosille ruoat. On se kapakka
tai ei, niin pysähdymme...

— Kuten käskette, eversti!

Soroka kannusti hevostaan, ja muut seurasivat hitaasti jäljessä. Kmicic
ratsasti ruhtinaan toisella puolella, Lubieniec toisella. Ruhtinas
rauhoittui kokonaan eikä kysellyt enää Andrzejlta. Hän näytti olevan
uupunut matkasta tai siitä asemasta, mihin oli joutunut, ja antoi
päänsä painua rinnalle, silmänsä ummistua. Toisinaan hän sentään katsoi
alta silmäkulmani milloin Kmiciciin, milloin Lubienieciin, jotka
pitivät hänen hevostaan ohjaksista.

He olivat saapuneet asunnolle, joka oli tien vieressä metsän
laidassa. Se ei ollut kapakka eikä muukaan majatalo, vaan paja, johon
matkustajat tapasivat pysähtyä kengittämään hevosiaan tai korjauttamaan
ajoneuvojaan. Pajan ja tien välillä oli pieni nurmikko, jolla
harvakseen kasvoi tallattua ruohoa. Vaununosia ja särkyneitä pyöriä oli
siellä täällä pitkin seinänvierustoja, mutta ainoatakaan matkustajaa
ei näkynyt, lukuunottamatta Sorokaa, jonka hevonen seisoi pylvääseen
sidottuna. Soroka itse seisoi pajan kynnyksellä puhellen sepän, joka
oli tataari, ja kahden sällin kanssa.

— Täällä emme saane mitään syötävää, — huomautti ruhtinas hymähtäen.

— Meillä on ruokaa ja viinaa mukanamme, — vastasi Kmicic.

— Hyvä on. Meidän pitäisikin jo vahvistaa itseämme.

He pysähtyivät. Kmicic pisti pistolin vyönsä alle, hyppäsi alas
satulasta, jätti tataarilaishevosensa Sorokan haltuun ja tarttui
uudelleen ruhtinaan hevosen ohjaksiin Lubieniecin pitäessä koko ajan
sitä toiselta puolelta kiinni.

— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, olkaa hyvä ja nouskaa alas hevoselta!
— sanoi Andrzej.

— Miksi niin? Minä syön ja juon satulassa, — vastasi ruhtinas nojautuen
Kmiciciin päin.

— Astukaa maahan! — huusi Kmicic käskevästi.

— Käy itse maahan! — tiuskaisi ruhtinas siepaten silmänräpäyksessä
Kmicicin vyön alta pistolin, jolla ampui Kmiciciä päin kasvoja.

— Jeesus, Maria! — kiljaisi Kmicic.

Kannusten puremana kimmahti ruhtinaan hevonen takajaloilleen, ja
ruhtinas kääntyi satulassaan notkeasti kuin käärme Lubienieciin päin
iskien kaikella voimallaan pistolin perällä hänen silmiensä väliin.

Lubieniec huusi vihlovasti ja kaatui hevoselta maahan.

Ennenkuin muut olivat käsittäneet mitä oli tapahtunut, kiiti Boguslaw
kuin myrsky jo Pilwiszkiä kohti.

— Ota kiinni! Ammu alas! Lyö! — kuului hurjia huutoja.

Kolme Kmicicin soturia, jotka istuivat vielä hevostensa selässä,
karahduttivat ruhtinaan jälkeen. Soroka sieppasi musketin, joka oli
seinänvierustalla, ja tähtäsi pakenevaa, tai oikeammin pakenevan
hevosta.

Mutta hevonen kiiti eteenpäin kuin lentoon ammuttu nuoli. Kuului
laukaus. Soroka syöksyi savun läpi nähdäkseen paremmin, varjosti
kämmenellään silmiään, katsoi kotvan ja huusi vihdoin:

— Ei sattunut!

Samassa Boguslaw katosi tien käänteen taa, ja hänen jälkeensä
takaa-ajajat.

Soroka kääntyi nyt sepän ja tämän sällien puoleen, jotka olivat
hämmästyneinä töllistelleet, mitä pajan edustalla tapahtui, ja huusi:

— Vettä!

Sepät juoksivat kaivolle, ja Soroka kävi polvilleen Andrzejn viereen,
joka makasi liikkumattomana. Kmicicin kasvot olivat ruudinsavun
mustaamat ja veren pirskottamat, silmät suljetut, kulmakarvat,
silmäripset ja viikset vasemmalla puolella päätä palaneet. Vääpeli
Soroka alkoi hellävaroen tunnustella sormillaan haavoittuneen päätä,
tunnusteli kauan ja varovasti ja murahti vihdoin:

— Pääkallo on ehjä...

Mutta Kmicic ei osoittanut elon merkkiä, ja verta vuoti kovasti hänen
kasvoistaan. Sillävälin olivat sepät tuoneet sangollisen vettä ja
riepuja. Soroka alkoi pestä varovasti Kmicicin kasvoja.

Vihdoin tuli hyytyneen veren alta esiin suuri haava. Kuula oli
viiltänyt syvästi vasenta poskea ja katkaissut korvan nipukan. Soroka
alkoi tutkia, oliko poskiluu eheä.

Pian hän tuli vakuutetuksi, että se oli eheä, ja hänen rinnastaan
kohosi syvä helpotuksen huokaus. Samassa alkoi Kmicic kylmän veden ja
kivun vaikutuksesta osoittaa elonmerkkejä; kasvot alkoivat värähtää,
rinta kohosi.

— Hän elää!... Vaara on ohi! — huusi Soroka iloisesti.

Ja kyynel vierähti vääpelin ryövärimäisille kasvoille.

Silloin ilmaantui maantien käänteeseen Bilous, yksi niistä kolmesta
soturista, jotka olivat lähteneet ajamaan ruhtinasta takaa.

— No?. Miten kävi? — kysyi Soroka. Soturi ravisti päätään.

— Huonosti!

— Entä Zawratynski ja Witkowski? Palaavatko he kohta?

— Eivät milloinkaan.

Vapisevin käsin Soroka laski Kmicicin pään pajan kynnykselle.

— Kuinka niin? — huusi hän hypäten seisomaan.

— Kyllä se oli aika noita! Ensimmäisenä saavutti Zawratynski hänet,
sillä hänellä oli paras hevonen, ja sitäpaitsi ruhtinas antoi
tahallaan hänen lähestyä. Ihan meidän nähden se noita sieppasi miekan
Zawratynskin kädestä ja iski sen melkein miehen läpi. Witkowski riensi
apuun... Ruhtinas surmasi hänet aivan minun silmieni edessä yhdellä
iskulla!... Minun ei tehnyt mieleni odottaa vuoroani... Saattepa nähdä,
se palaa vielä tänne!

— Täällä meidän ei ole hyvä viipyä! — huusi Soroka. — Hevosille!

Kmicicille laitettiin heti sairassija hevosten väliin.

Sorokan käskystä asettui kaksi miestä maantielle vahtiin siltä varalta,
että peloittava ruhtinas palaisi.

Mutta Boguslaw ajoi rauhallisesti Pilwiszkiin siinä varmassa uskossa,
ettei Kmicic ollut enää elävien joukossa.

Illan tullen ruhtinas tapasi joukon ratsumiehiä, jotka hänen
ylipäällikkönsä Paterson, tultuaan ruhtinaan viipymisestä levottomaksi,
oli lähettänyt liikkeelle.

Johtava upseeri, huomattuaan ruhtinaan, karahdutti häntä vastaan ja
sanoi:

— Teidän ylhäisyytenne, me emme tienneet, että...

— Ei mitään! — keskeytti ruhtinas. Koetellakseni tätä hevosta ratsastin
sillä jonkin matkaa ja seurasin ritaria, kunnes häneltä sitten hevosen
ostin.

Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:

— Ja kalliisti maksoinkin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vedenpaisumus I : Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.