Title: Suomen päivä; Herra koulumestari : Kaksi 1-näytöksistä kuvaelmaa
Author: Walakorpi, Urho Wiljo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen päivä; Herra koulumestari : Kaksi 1-näytöksistä kuvaelmaa" ***


SUOMEN PÄIVÄ; HERRA KOULUMESTARI

Kaksi 1-näytöksistä kuvaelmaa


Kirj.

URHO HAAPANEN [U. W. Walakorpi]



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1906.



SUOMEN PÄIVÄ

Runokuvaelma



HENKILÖT:

LOUHI.
ERÄS VANHA MIES.
NUORI TYTTÖ.
Suomalaisia sotureita.
Pohjolaisia sotureita.


NÄYTTÄMÖ:

Metsä. Taustana järviä, kukkuloita, laaksoja. — Yö. Aivan pimeä.

Eräs vanha mies, sauvan nojassa kulkeva, tulee nuoren tytön
taluttamana.

Kyynelissä ovat miehen silmät, murhe kasvoista kuvastuu, pilvien
peittämänä on otsa.

TYTTÖ:

Mitä itket, oi isoni?

MIES:

Kysytkö sa mitä itken!
Etkö näe, etkö tiedä,
ett' on kyllin suruun syytä!
Katso: yö on yllä maiden,
maa on tumma, taivas tumma,
kaikk' on synkkää, sumeata.
Onko kumma, vaikka itken:
Vankina on Suomen päivä,
sammunut on salon huomen,
välkettä ei ees ainoata
välky Suomen taivahalla.
Louhi, Pohjolan emäntä,
akka kuulu, käykkäleuka,
kytki päivän kalliohon,
kytki kuun ja telki tähdet
Vaaran vaskisen sisähän.
Iloa ei maailmassa,
kun on poissa aurinkoinen,
kun on Valkeus kadonnut,
laannut päivä paistamasta.

TYTTÖ:

Eikö sitten koskaan koita
aika armaampi, parempi?

MIES:

Kuka tietää, kuka tietää.
Ehkä joskus taikk' ei koskaan —
En ma toivo, en ma luota.

TYTTÖ:

Ainako siis yö on yllä,
ainako siis Suomenmaassa
pirtit tummat ja pimeät?
Niinkö arvelet, isoni?

MIES:

Kuka tietää, kuten sanoin.
Ainakin nyt siltä näyttää.

TYTTÖ:

Voip' on aikaa ankarata!
Itkettääpi jo muakin.
Vuotakaatte, kyynelhelmet,
läikkykäätte, surunhelmet!
Kun on Suomella surua,
niin on multakin surua:
olenhan ma Suomalainen.

MIES:

Itke, lapsi, itke, itke!
Itke kohtalon kovuutta,
taivaan taaton ankaruutta!
    (Silmäilee ympärilleen.)
Miten synkkää, miten tummaa!

    Pitkä äänettömyys.

YÖN IMPIEN LAULU:

Etäältä, hymisten.

    Sammunut Suomen on päivä,
    yllä on ikuinen yö,
    yötärten karkelo kaikuu,
    kuolema kannelta lyö.

    Sammunut Suomen on päivä,
    synkkä on taivas ja maa,
    ihmiset itkee ja kärsii,
    kaikki on murheissa.
    Sammunut Suomen on päivä —
    Tuskinpa milloinkaan
    nousee se taivaalle taasen
    syttyen uudestaan.

TYTTÖ:

Taatto!

MIES:

Mit' on sulia sanomista?

TYTTÖ:

Eikö sitten enää löydy
Suomessamme sankaria,
joss' ois miestä miekallansa
päivän poies päästämähän
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä?
Eikö enää löydy miestä,
joka voittais Louhen vallan?

MIES:

Turhia sa tutkaelet!
Kuollehet on sankarimme,
kuolleet Kullervo-urohot!
Ei oo enää miestä meillä!
    (Äänettömyys.)
Voi, jos oisi mulla vielä
voimat entiset, verevät,
kalpaa jos ma vielä voisin
käyttää, kalpaa tuliterää,
niin ma Suomeni surusta
vapahtaisin! Suomen päivän
päästäisin kivimäestä,
nostaisin sen taivahalle
paistamahan, päilymähän
ihmisten iki-iloksi.

Mutta heikko, heikko olen,
sotatielle en ma kelpaa
kalpaa en ma jaksa käyttää:
Voima, voima on kadonnut!

LOUHI Tulee:

Ehkä Vielä jaksaisitkin!
Hahhah! Hahhah!

MIES:

               Kuka nauroi?

LOUHI:

Minä nauroin, minä tein sen.

MIES:

Ken sa olet?

LOUHI:

            Pohjan Louhi.
Sama, jota sadattelit
tuossa äsken, ukko rähjä.

MIES:

Mitä teet sa Suomenmaassa?

LOUHI:

Kuljen aikani kuluksi.

MIES:

Sanon sulle: riennä täältä,
lähde lentäen, pakene
pimeähän Pohjolaasi!
Ei ole sijoa sulla
Suomen sukuisten seassa.

LOUHI:

Ei oo kiirett' temppelihen!
Lähden silloin kun ma lähden.

MIES:

Tee se heti, taikka, taikka...
    (Uhkaa häntä sauvallaan)
Poistu Suomelan saloilta,
mene sinne mistä tulit!

LOUHI:

Kas, jo myrsky on tulossa!

MIES:

Minne panit sa Suomen päivän?

LOUHI:

Vähänpä sa, ukko, tiedät!
Se on lukkojen takana,
etkä sinä ainakana
Ole sitä sieltä saava.

MIES:

Ellen minä, joku toinen.

LOUHI:

Hassutusta! Mull' on mahti.
Teill' ei mitään. Mull' on Voima.
Teill' ei mitään... ei niin mitään.

MIES:

Suuret, suuret on sanasi!
Saadaan nähdä!

LOUHI:

               Saadaan nähdä!
Hahhah, hahhah! Naurattaapi;
Heitä hiiteen haavehesi!
Heitä pois ne, ukko-kulta!

MIES:

Tuki suusi, akka ruoja!
Pidä kiinni sa kitasi!
Eliös ilku sa ennen aikaa!
Viel' on aika suuri saava,
jolloin vailla valtaa olet,
jolloin päiv' on päästettynä
Louhen lukkujen takoa.

LOUHI:

Aika tuo ei koskaan koita!
Mull' on taiat taskussani,
mull' on miestä niinkuin heinää
aina vaarojen varalta...

MIES:

Miestä myös ei meiltä puutu.

LOUHI:

Untelotta urohia,
pelkureita järjestänsä!
Sellaisia teidän miehet.

MIES:

En ma viitsi riitaan käydä
puolihupsun akan kanssa.
Kuka elää, se näkevi.

    (Kirkas leimaus. Sitten pimeys.)

TYTTÖ:

Kas, jo päivyen välähdys!

MIES:

Totta! Päivyen välähdys!

LOUHI:

Mitä lausuitte? Välähdys?
Minähän en mitään nähnyt. . .

    (Kirkas leimaus.)

MIES:

Taas! On vapaa Suomen päivä

TYTTÖ:

Vapaa, Vapaa! Mun isoni!

    (Näyttämö valkenee vähitellen. — Louhi katsoo kummastellen.)

MIES:

Terve sulle, päivä uusi,
terve, ihmeisen ihana!
Kiitos, taatto taivahassa,
että vielä löytyi maassa
miestä miekankäyttäjätä!
Sit' en äsken luullut oisi.
Nyt sen uskon ja häpeän
sanojani äskeisiä...
Anna ne anteeksi, jumala!
Puhuinhan ma tietämättä.
    (Louhelle.)
Akka, mi on aatoksesi?

LOUHI:

Näätte varmaankin näkyjä!
    (Erikseen.)
Onko totta tää Vai unta...?

MIES:

Tule! Katso! Tuoll' on taasen
hymyhuuli aurinkomme,
Tuolla taivahan laella
paistamassa, poistamassa
Suomen yötä synkeätä...
Katso, Louhi, tuolla, tuolla!
Voitettu sun valtas ompi...

LOUHI erikseen:

Kuolo, kuolo ja kirous!

    (Aseiden kalsketta.)

MIES:

Kuule! Sankarit tulevat...
Paras, että laitat luusi
tästä hieman loitommalle . . .

LOUHI:

Luuletko, ma että pelkään?

MIES:

Siit' ei epäilystä.

LOUHI:

Mokomia! Hahhah, hahhah!
Tiedä, että Pohjan Louhi
ei ole konsana pelännyt
eikä anonut armahdusta,
madellut matona maassa!
Ylpein otsin käy hän aina —
Se sa tiedä, ukko rähjä! —
Nyt ma menen, mutta kerran
tulen kuin tulenkin takaisin.
Silloin vapise, Kalevan kansa,
pelkää, pelkää ja vapise!
En ma tule tuulispäänä
vienona ja hiljaisena,
tulen koskena kohisten,
rajusäänä raivokkaana,
tulen melskeellä, melulla...
Silloin vapise, Kalevan kansa!

    (Pois.)

MIES:

Akoilla aina on lorunsa,
suut on suuret naikkosilla!
Kuka elää, se näkevi! —
Taisi eukko vimmastua...
No — ei ihmett' ollenkana:
Menetti aarteensa ihanat. —
Kas, jo sankarit tulevat!
    (Suomalaisia sotureita tulee.)
Terve teille, ylevät urhot!
Terve, kolminkertaisesti terve!
Terve, maani parhaat pojat!
Kiitos työstänne jalosta!
Siitä koko Kalevan kansa
kantava on kiitostansa
teille aina ja alati!

TYTTÖ:

Aina, aina ja alati!

ERÄS SOTURI:

Elkää ennen ylistelkö
kuin on leikkimme verinen
leikittynä loppuun asti.
Viholliset meitä Vaanii...
Kas, jo tuolla ne tulevat.
    (Miehille.)
Valmiit olkaa. Kohta tässä
sodan liekit leimuavat.
Miekat esiin. Rohkeutta.
Voitto meidän on oleva!

    (Valmistautuvat.)

Esiin hyökkäävät POHJOLAISET:

    (Taistelu. — Tyttö juoksee pakoon.)

ERÄS POHJOLAINEN:

Eespäin, uljaat Pohjolaiset!
Lyödään maahan Kalevan miehet!

LOUHI syöksyy esiin:

Niin, kas niin, mun poikaseni,
sillä tavoin, sillä tavoin!
Vielä mekin voittaa voimme,
Vielä onni meitä suosii,
viel' ei kaikk' ole hukassa.

MIES ottaa taisteluun osaa hutkien sauvallaan:

Pidä kiinni sa kitasi,
heitä hullut haavehesi!
Sun me syöksemme pakohon
koko laumasi keralla...
Eläköhön suomalaisuus!

SUOMALAISET:

Eläköhön Suomen kansa!

LOUHI:

Uljuutta, mun poikaseni.
Palkkanne suuri on oleva!

SUOMALAISET:

Paetkaa, Pohjan peikot!
Pois jo tieltä! Me tulemme!

    (Tuima taistelu. Pohjolaiset pakenevat. Taistelu siirtyy edemmäksi.)

LOUHI jää yksikseen näyttämölle:

Kuolo, kuolo ja kirous!
Pakohon käy Pohjolaiset,
uroot uhkeat ja verevät!
Oi on, oi on onnettomuutta,
oi on päivyttä pimeää!
Kaikk' on mennyt! Heill' on voitto.
Mull' ei mitään, ei niin mitään!
Kukistunut valta-istuin
ompi ylpeen Pohjan Louhen!

Oi, te untelot urohot,
miehet pelkurit ja raukat,
teidän syytänne tää kaikki —
Sit' en jätä kostamatta —
Jumalauta! sen ma vannon.

    (Pois.)

MIES tulee kotvasen kuluttua:

Pakoon kaikki, pakoon kaikki!
Voiton saavat meidän miehet.
Ylös vuorille paeten
rientää Pohjan poikain parvi,
rientää kuni lammaslauma
risahduksen kuultuansa.

Kiitos, taatto taivahassa,
kiitos teille, Suomen miehet,
kiitos, urheat urohot!

TYTTÖ tulee, syleilee taattoansa:

Nyt olen iloinen, isoni!
Oothan siekin ilomiellä?

MIES:

Kuinka kysyt sellaisia!
Enkö nyt ma riemuitseisi!
Onhan lyöty Pohjan pojat;
onhan kaattu kuolon valta,
onhan taasen taivahalla
päivä ihmeinen ihana.

    (Linnut laulaa. Yhä valkeammaksi muuttuu ilma.
    Käenkin kukuntaa rupeaa kuulumaan.)

Katso, kuinka kirkkahana
maallemme se hymyääpi!

Katso, kuinka luonto loistaa,
läikkyy veet ja kummut kukkii
aamun armahan valossa!

Kuule kuinka linnut laulaa,
kuule, kuinka käet kukkuu
Suomen onnea, suloa
iloks' ihmislapsosille!

Mutta kaikkein kauneimpana
helähtääpi huomenvirsi
maista, metsistä, vesistä,
kummuilta ja kukkuloilta;
sitä laulaa maa ja taivas,
se soi virtain välkkehessä
sekä koskien kohussa.
Kuunnelkaamme!

HUOMENVIRSI:

Alkaa helkkyä ensin hiljaisena sitten kasvavana, valtavana.
— Sävel: Maa isänmaamme Suomenmaa...

    Jo hälvennyt on synkkä yö,
    tuo raskas, painava!
    Taas taivaalla on valovyö,
    taas helppoa on toimi, työ,
    kun valkeus on herrana
    maassamme armaassa.

    Soi laulu, soinnu suruton!
    Nyt juhlii Suomenmaa:
    Voitettu Louhen valta on,
    ja syösty on hän pakohon...
    Ei päivyttä tän kauniimpaa!
    Uus' aika tänne saa.

    Soi laulu kirkas, keväinen,
    sa kaikkein huulilta,
    soi niinkuin soitto läntisen,
    soi niinkuin uhma ukkosen,
    soi metsistä ja vaaroilta:
    on juhla Suomessa.

MIES on lakki kädessä laulua kuunnellut:

Tuntuu niinkuin nuorenisi,
tuntuu niinkuin uudestansa
oisi nuori ja verevä. —
Eikö oo tää kaunist' kaikki?

TYTTÖ:

Totta, totta mun isoni!
En ma tiedä miten voisin
iloani ilminäyttää;
mutta sen, sen ma tiedän,
että onni maan ja taivaan
sielussani sulauupi
yhteen yhdeksi iloksi;
ja sen tiedän, että mielein
kirkas on kuin suvipäivä,
ja sen, että rintani mun
lyö ja velloo lähteen lailla,
pulppuaa kuin kevätpuro
nuorna, nuorna ja pyhänä...

MIES:

Samallaista miekin tunnen,
ja en myöskään tiedä miten
iloani ilminäyttää
voisin muille ja sinulle.

Ah! En uskonut olisi,
että myöskin minä vielä
näkevä oon onnellisna
maani armahan, ihanan. —
Nyt ma kuolen mielelläni,
nyt ma pääni lepoon painan
onnellisuus otsalla
ja huulosilla hertas hymy.

Kiitos, taatto taivahassa,
kiitos, julkinen jumala,
että annoit aamun uuden,
että päästit päivyemme
Pohjolan kivimäestä,
vaaran vaskisen sisästä,
takaa Louhen telkimien!
Ilman sinun apuasi
ei ois mitään aikaan saatu:
sinä meille voiton annoit,
siksi kiitän ma sinua.

Terve, päivä, kirkas päivä,
terve huomen hohteleva,
joka jäljestä surujen
taivaallamme päilyt taasen!

Esirippu.



HERRA KOULUMESTARI



HENKILÖT:

_Koulumestari_.
_Maiju_, hänen emännöitsijänsä, 50 vuotias.
_Pekkola_, Koulumestarin tuttavia.


Tapahtuu eräänä sunnuntai-iltapäivänä Koulumestarin luona.

NÄYTTÄMÖ:

Koulumestarin huone. Kalustus yksinkertainen ja vaatimaton: pöytä, pari
tuolia ja sohva, seinällä muutamia tauluja ja iso seinäpeili. Pöydällä
pinkka paperia. Perällä ja oikealla ovi.

Koulumestari aamunutussa ja tohveleissa.



_Koulumestari_: Maiju!

_Maiju_: (Kyökissä.) Täällä ollaan. (Tulee oikealta.)

_Koulumestari_: Mitä kuuluu, Maiju?

_Maiju_ (Niiaten): Kiitos kysymästä, herra Koulumestari! Minä voin
erittäin hyvin.

_Koulumestari_: Siis terveenä. Se on hyvä se. Terveys on hyvä asia. Se
on lahja jumalalta, mutta sitäkään ei ole kaikille annettu... Jaha,
jaha... (Kävelee hajamielisenä.) Jaha, jaha... Onko Maiju niin kiltti
ja tuo tänne saappaani ja nuttuni... frakkini... ymmärrätkö?

_Maiju_: Kyllä, kyllä. (Aikoo mennä.)

_Koulumestari_: Kuulehan, älä vielä! Kalvosimeni ja kaulukseni tuo
myöskin tänne. Älä myöskään unhota valkoista rusettiani... pientä
valkoista rusettiani... ymmärräthän?

_Maiju_: Tietysti minä ymmärrän, herra Koulumestari.

_Koulumestari_: Vai niin... Tietysti sinä ymmärrät... Jaha. Tietysti
sinä ymmärrät... heh, heh... No niin... Kiiruhda sitten vaan... tuo
esitelmä...

_Maiju_: Paikalla, herra Koulumestari. (Menee.)

_Koulumestari_ (Kävelee edestakaisin mietteissään leukapartaansa
sivellen): Tämä on siis vihdoin tullut tämä suuri päivä, tämä odotettu
päivä, jolloin minä ensikertaa esitelmänpitäjänä esiinnyn. Olen jo
viisiviidettä vuotta tämän maailman matoisia maita tallustanut,
mutta eipä vielä koskaan ennen ole minulle tällaista suuriarvoista
tilaisuutta avautunut. Esiintyä julkisesti, saada puhua kansajoukolle,
saada ilmituoda omia ajatuksiansa! Olisinko voinut kuvitella mitään
tämäntapaista! Ja kumminkin tapahtuu se aivan pian... aivan pian...
Niinpä niinkin! Sinä et olekaan niin tyhmä mies, Koulumestari!
Sinulla on päässäsi paljon sellaista, mistä ei monella muulla ole
edes aavistustakaan... ei aavistustakaan... Eipä sitä vaan joka
miestä pyydetä esitelmää pitämään, eipä sitä vaan joka miestä tulla
lakki kourassa kumartelemaan, alamaisimmasti anoen, että "olisimme
hyvin onnelliset jos te, hyvä herra, jos te herra Koulumestari, joka
yleisesti olette tunnettu taitavaksi puhujaksi, tekisitte meille
niin ystävällisen palveluksen ja hyväntahtoisuudessanne — tietysti
vaan pelkässä hyväntahtoisuudessanne — avustaisitte meitä ohjelman
suorittamisessa... pitämällä esimerkiksi lyhyen esitelmän... lyhyen
esitelmän..." Tjaah! Tästä ajatella voi useammallakin tavalla...
johtopäätös on kumminkin aina oleva sama. Siitä ei pääse yli eikä
ympäri. Alatpa tulla huomatuksi henkilöksi, Koulumestari! Ja huomatuksi
ei kai tässä maailmassa pääse kukaan, ellei hänellä ole pääkuoressaan
jotakin muutakin kun paljaita höyheniä... Vai mikä lie muiden mielipide
tästä asiasta! (Maiju, tuoden saappaita, kalvosimia y.m. tarpeita,
tulee.)

_Maiju_: Tässähän minä olen, herra Koulumestari.

_Koulumestari_: Ja tavaraa on sinulla koko kantamuksellinen.

_Maiju_: Niin, herra Koulumestari... Tässä on saappaanne...

_Koulumestari_: Jaha, siinä on saappaani...

_Maiju_: Olen ne parhaani mukaan putsannut ja plankannut.

_Koulumestari_: Jaha, jaha... sen minä kyllä uskon. Sinä olet
todellakin kuuliainen ja kiltti tyttölapsi, Maiju.

_Maiju_: Ja tässä on kauluksenne ja kalvosimenne. Katsokaahan miten
kiiltävät!

_Koulumestari_: Jaha, Maiju... Minä näen että ne kiiltävät...
(Itsekseen.) Oikein uskollinen ja hyväluontoinen palvelija.

_Maiju_: Ja tässä frakkinne... Olen harjannut sen niin puhtaaksi kuin
mahdollista.

_Koulumestari_: Jaha, jaha. Kiitoksia, kiitoksia, paljon kiitoksia!
Kaikki teet aina täsmällisesti ja huolellisesti, (itseks.) Voiko
missään maakunnassa löytyä miellyttävämpää lapsukaista! Niin
herttaista, niin sydämellistä hänen esiintymisensä... rakastettavaa,
vähintäin rakastettavaa... suloista! — Minun täytyy palkita häntä
jollakin tavalla. Kunpa nyt keksisin vaan... (Ajattelee.) Aivan oikein:
hänellä on liian huono palkka. (Maijulle.) Kuuleppas, Maiju! Sinä olet
vanha ja koeteltu palvelija.

_Maiju_ (Syvään niiaten): Koetan olla kykyni jälkeen, herra
Koulumestari.

_Koulumestari_: Mutta sinulla on aivan liian huono palkka.

_Maiju_: Ah, herra Koulumestari...!

_Koulumestari_: Ainoastaan kahdeksan markkaa kuukaudessa.

_Maiju_: Siihen olen erittäin tyytyväinen, herra Koulumestari.

_Koulumestari_: Palvelijalla pitää olla — se on aina ollut minun
prinsiippini — palkka hänen töittensä jälkeen. Ja sentähden ylennänkin
sinun palkkaasi kahdella markalla kuukaudessa.

_Maiju_ (Syvään niiaten): Miten minä voin kiittää teitä, herra
Koulumestari!

_Koulumestari_: No no, Maijuseni, eihän tässä nyt... tämän olet
rehellisesti ansainnut... Pääasia on vaan se, että olet tyytyväinen
palveluspaikkaasi ja isäntääsi... Se on pääasia... Niin! Tyytyväisyys
on hyvä avu. On ihmisiä, jumala paratkoon, jotka eivät ole koskaan
tyytyväisiä. Niin!... (Katsoo kelloansa.) Mutta nyt täytyy sinun jättää
minut muutamaksi hetkiseksi yksikseni ja mennä askareillesi, sillä
minun tulee pukeutua ja eihän ole oikein soveliasta, että...

_Maiju_ (Hymyillen): Kyllä ymmärrän, herra Koulumestari. (Menee
niiaten.)

_Koulumestari_: Hän on erinomainen lapsi tuo Maiju. Muuta en taida
sanoa hänestä. Rehellinen, kuuliainen, ahkera ja ymmärtäväinen...
Mitäpä enempää voisi palvelijalta toivoa? Olipa oikein hyvä, että
ymmärsin hieman korottaa hänen kehnoa palkkaansa; se teki hänet entistä
iloisemmaksi ja toimeliaammaksi.

Jaha... mutta pukeutua täytyy. (Heittää aamunuttunsa tuolille ja
alkaa pukeutua.) On tosiaankin sangen suuri kunnia saada julkisesti
esiintyä... Sinne iltamaan tulee varmaan myös lukkarikin, tuo
pienipäinen elukka, joka aina on huutanut, ettei minun päävärkissäni
muka ole kaikki ruuvit oikeilla paikoillaan... Heh, sehän todistaa
selvää hulluutta lukkarista itsestään, että hän, joka on olevinaan
täysijärkinen, sanoo minua, selväpäistä miestä, hulluksi! Saapas nähdä
mitä se urkujenpolkija tänä-iltana hoilaa, kun saa kuulla puheeni...
eiköhän venyne hänen joutsenkaulansa jotakuta tuumaa pitemmäksi?
Mokomakin vääräsääri... kuin aivastus seipään nenässä koko mies!

Ai ai miten hemmetin kiiltäviksi se Maijun typykkä nämä saappaat on
kiillottanut! Ja entäs sitten kalvosimet ja kaulus! Kaikki välkkyy ja
hohtaa kuin ensi-lumi mustassa maassa. Erinomainen lapsi! Löytyisipä
hänen kaltaisiaan olentoja vaan useampia tässä matoisessa maailmassa!
Olisipa edes joka tuhannella isännällä yhtä ymmärtäväinen ja älykäs
apulainen! Niin ei kumminkaan, ikävä kyllä, ole laita. Palveluspiiat ja
palkolliset eivät enää tuskin rahtuakaan välitä velvollisuuksistaan,
he tahtovat itse päästä määrääjiksi ja käskijöiksi, ja sanokoonpa
isäntä heille vaikkapa parikin sanaa opastukseksi: heti on talosta
rauha ijankaikkisesti kadonnut. Surullinen, mutta ylitsepääsemätön
totuus. Elämä käy perikatoansa kohti... (Ihailee itseänsä peilistä.)
Mutta niinpä olenkin minä jo saanut valmiiksi itseni. Tämä puku sopii
minulle kerrassaan mainiosti, se ei ole hullumpi, ei totta maar
olekaan! Kunpa vain varmasti tietäisin, että pappilan Katri-neiti tulee
tuonne juhlatilaisuuteen... Olisi ihme, ellei hän edes hiukkasta minuun
ihastuisi... Kaunis tyttö... Olen luullakseni rakastunut häneen...
Ja kuka voi vannoa, ettei hänkin ole rakastunut minuun! Tapahtuuhan
elämässä muutenkin niin monenkaltaisia asioita... Sitäpaitsi en minä
vielä ole liian vanha mies kauniillekaan tytölle. Enkä ole aivan
rumakaan... varsinkaan tässä puvussa... Kuka tietää, vaikka vielä
kerran... (Naurahtaa.) Onhan paljon ihmeellisempääkin sattunut... Niin,
Katri-neiti, kuka tietää, kuka tietää... (Järjestelee peilin edessä
pukuaan. Tekee erilaisia liikkeitä: kumarruksia y.m. — Maiju ilmestyy
ovelle; Koulumestari ei heti huomaa hänen tuloaan.) Maijuko siellä?
Mitä sinulla on asiaa?

_Maiju_: Ettei herra Koulumestari nyt vaan pahastuisi, kun minä tulin
häiritsemään... Se esitelmä...

_Koulumestari_: Esitelmi!

_Maiju_: Niin, herra Koulumestari... se esitelmä... Ettei herra
Koulumestari vaan myöhästyttäisi itseään.

_Koulumestari_ (Vilkaisten hätäisesti kelloonsa): Mutta kellohan on
vasta neljä...

_Maiju_: Vasta neljä! Ja minä kun luulin...

_Koulumestari_: Sinä olet aivan liian huolehtivainen, Maiju. En tahdo
sinua kumminkaan sen takia moittia, sillä tiedänhän että teet kaikki
hyvässä tarkoituksessa. — Vasta neljä on kello... se käy varmasti
oikein... kello viisi alkaa iltama. Tässä on aikaa vielä yllin kyllin...

_Maiju_: Herra Koulumestari antaa anteeksi...

_Koulumestari_: No no, ei mitään anteeksi pyydettävää! — Kuuleppas,
odota vähän! — Luuletko että tuonne iltamaan tänä-iltana tulee paljon
väkeä?

_Maiju_: Eiköhän sitä tule... ainakin minä arvelen...

_Koulumestari_: Ehkä pappilan herrasväkikin tulee sinne?

_Maiju_: No nehän nyt kaikissa ovat mukana!

_Koulumestari_: Ja Katri-neiti myös!

_Maiju_: Kyllä kai.

_Koulumestari_: Jaha, Maiju luulee siis, että Katri-neitikin tulee
nuiden joukkoon?

_Maiju_: Aivan varmaan hän tulee.

_Koulumestari_: Mitä Maiju muuten pitää Katri-neidistä? Eikö hän ole
kaikinpuolin kiltti ja hyvä tyttö?

_Maiju_: Eikä yhtään ylpeäkään niinkuin ne muut.

_Koulumestari_: Ei, ei, ylpeä ei hän ole. Kaunis on hän myöskin?

_Maiju_: Se nuori maisteri kuuluukin sitä par'aikaa hakkailevan.

_Koulumestari_: Hakkailevan? Kuinka? Sanoitko sinä että nuor' maisteri
hakkailee Katri-neitiä?

_Maiju_: Niinhän ne kuuluvat kylällä kertovan, ja ainahan ne muutenkin
näkyvät olevan yhdessä, niin että eikö siitä lopulta rupea valmista
tulemaan...

_Koulumestari_: Vai niin, (itsekseen.) Vai sillä tavallako...?
(Maijulle.) Ehkä sinä sittenkin olet erehtynyt, Maiju? Ehkä se on
Helmi-neiti, jota tuo maisteri — —

_Maiju_: Ei, kyllä se se nuorempi on, se Katri-neiti. Muistan ihan
varmaan.

_Koulumestari_ (Hermostuneesti): Ja sehän nyt on oikeastaan aivan
sama kumpiko se on. Mistä lieneekään päähäni pälkähtänyt ruveta
kyselemään... Aivan sama... (Äänettömyys.) No niin! (Katsoo kelloa.)
Tässä onkin pian kiireet käsissä... Mene sinä Maiju kulta taas hetkeksi
askareillesi, minun pitää hieman tarkastella tuota esitelmääni...
(Itseks.) Vai nuori maisteri! (Maijulle, joka juuri on sulkemaisillaan
oven jälkeensä.) Kuuleppas! Olisi eräs pieni asia... tuota... tuota...

Mutta sinähän näytät hirveän alakuloiselta? Onko kukaan tehnyt sinulle
mitään pahaa?

_Maiju_: Eihän toki.

_Koulumestari_: Kaikessa tapauksessa on sinulle tapahtunut jotakin
salaperäistä... Aivanhan sinä miltei itket! Sano minulle, Maiju
typykkäiseni, mikä sinua vaivaa?

_Maiju_ (Itsekseen): Hän on aina niin hyvä. Oi jospa hän tietäisi miten
paljon häntä rakastan, ja nyt hän on varmaankin kukaties miten hellästi
kiintynyt tuohon pappilan kaunottareen.

_Koulumestari_: Sinä et vastaa, Maiju?

_Maiju_: Ei kukaan ole minua loukannut.

_Koulumestari_: Onko se aivan totta myös? No niin, minä luotan sinuun,
Maiju... ethän sinä osaisikaan valehdella. — Tuota, mitä se olikaan,
kun minun piti sanoa...? (Miettii.) Tuota... Aivan oikein! Minun
piti sanoa, että jos Maiju olisi niin kiltti ja menisi hetkeksi
askareilleen, niin että minä saisin täydessä rauhassa — sinä ymmärrät —
hieman tarkastella tuota esitelmääni...

_Maiju_: Mutta herra Koulumestarihan käski äsken minua takaisin...?

_Koulumestari_: Niin juuri, tuota, se oli juuri tuo äskeinen asia,
josta minä tahdoin huomauttaa... taota...

_Maiju_ (Itsekseen mennessään): Herra Koulumestari on tänäpänä
ihmeellisen hajamielinen.

_Koulumestari_: Mikähän lienee tytölle tullut? Näytti kovin
murheelliselta... (Kävelee ja miettii.) Vai nuori maisteri! Olisikohan
asianlaita tosiaankin niin... Ehkä ovat he jo kiilloissakin? Ehkä
pitävät pian häitänsäkin? Ja minä, joka en ole hetkeksikään antanut
hänen ajatuksistani poistua! Hm!... Lienee parhainta, että koetan
unhottaa koko naikkosen. Lienee parhainta, että... (Katsoo kelloansa.)
Pitää sitäpaitsi kiirehtiä. (Käy peilin eteen.) Kyllä kai minä sitten
olen täysin valmiina? Frakkini näyttää vielä melkoisen hyvältä,
vaikka ikää sillä kyllä lieneekin enemmän, kuin monella harmaapäällä.
Perintönä on se kulkenut isoisältäni, joka teetti sen itselleen
ottaessaan yhden elämän suurista askeleista: mennessään naimisiin.
Häneltä peri sen isäni, joka taas vuorostaan testamenttasi sen minulle,
pojalleen. Siis vanha on takkini, mutta melkeinpä varma olen, ettei
tarkinkaan keikarin silmä siinä mitään epämuodikasta löytävä ole.
Valmis tulen astumaan puhujalavalle, kukitetulle puhujalavalle,
lausuakseni puheeni yleisölle, joka seurahuoneen laajan salin täyttää
ääriään myöten. Tämä on tosiaankin kunniakasta, kaunista, suurta,
ihanaa... Tämä päivä on juhlien päivä. En vaihtaisi tätä tilaisuutta
millinkään... (Ottaa pöydällä olevan paperipinkan käteensä ja alkaa
peilin edessä erilaisia liikkeitä tehden juhlallisena lukea.) "Arvoisat
kansalaiset! Naiset ja herrat! Me olemme kokoontuneet tänne tänä-iltana
virkistyäksemme, juhlia pitämään, eri kulmilta olemme me tänne
kokoontuneet. Me olemme tänne riemukkain mielin ja iloisin sydämin
kokoontuneet, sillä elähyttäväthän meitä itsekutakin samat pyrkimykset,
samat harrastukset, jalot harrastukset, harrastukset kodin, kotilieden,
synnyinmaan ja kansallisuutemme turvaamiseksi. Kukapa ei tällaisista
harrastuksista olisikaan elähytetyksi tullut! Arvoisat kansalaiset!
Puhun teille kuin ystävilleni konsanaan. Puhun teille näin, koska
luulen tarkkaan tietäväni mikä syvimmällä teissä liikkuu. Eikö ole
se rakkaus kansaamme kaunokaiseen, maahamme tuhatjärviseen, maahamme
ihanaan, avaraan, josta runoilija hehkuvassa laulussaan laulaa:

    "Ja tässä, täss' on tämä maa,
    sen näkee silmämme,
    me kättä voimme ojentaa
    ja vettä, rantaa osoittaa
    ja sanoa: kas täss' on se,
    maa armas isäimme!..."

(Tavallisella äänellä puhuen.) Kyllä se tuntuu menevän. Saapas
nähdä, (pyyhkii otsaltaan äskeisen innostuksen synnyttämää hikeä)
eivätkö joudu hurmauksiin puheistani. Ja sitten se Katri-neiti — —
— Ässh! Mitäpä hänestä! — Paha vain, ettei Maiju-rukka saa kuulla
esitelmääni... ehkä hän hyvinkin mielellään' tulisi mukaan... No, mutta
käyhän se kylläkin laatuun: voinhan ostaa hänelle pääsylipun — sillä
suoriudutaan siitä. Ihmeellisen näppärä päähänpisto! (Huutaa ovelta.)
Onko Maiju niin hyvä ja tulee vähän tänne.

_Maiju_: (Kyöklssä.) Aivan heti. (Tulee.)

_Koulumestari_: Kuuleppas, Maiju, sinun varmaan myös tekisi mielesi
iltamaan?

_Maiju_: Ettäkö iltamaan?

_Koulumestari_: Mitä, etkö haluaisi?

_Maiju_ (Naurahtaen): Mitäpä minä vanha ihminen siellä enää...

_Koulumestari_: Minä vain ajattelin ostaa sinulle pääsylipun, mutta
ellet sinä — —

_Maiju_: Herra Koulumestari on nyt aivan liian hyvä!

_Koulumestari_: Haluat siis tulla?

_Maiju_: Jos herra Koulumestari niin tahtoo...

_Koulumestari_: Näytät hiukan vastenmieliseltä... enhän minä sinua
pakottamaan rupea... saat tietysti oman vapaan tahtosi mukaan tehdä...

_Maiju_: Niin ymmärränhän minä sen, ettei herra Koulumestari ketään
väkipakolla... Voihan siellä olla hauskaakin... ja saanhan sitten myös
kuulla herra Koulumestarin esitelmän...

_Koulumestari_: No no, ei siitä vielä mitään! — Se on siis päätetty.
Lyömme kättä päälle. (Lyövät kättä. Maiju niiaa syvään.) Se on siis
päätetty, ja jos, ja jos... tuota... jos tahdot, Maiju, olen hyvin
onnellinen saadessani tanssia kanssasi muutaman kierroksen valssia...
tuota...

_Maiju_: Mutta herra Koulumestari!...

_Koulumestari_: Niin, niin!... Mene sitten vaan laittamaan itseäsi
kuntoon, että pääsemme lähtemään hyvissä ajoin. (Katsoo kelloansa.)
Kello on nyt puoli viisi.

_Maiju_: Kohta olen valmis. (Menee, herttaisimmasti hymyillen.)

_Koulumestari_ (Jää paikallansa seisten katselemaan hänen jälkeensä):
Harvinaisen kiltti lapsi! Sanon minä sen vieläkin kerran. Olen
lopun lopultakin mielistynyt häneen. Kun oikein ajattelee ja
visusti harkitsee, on hän sittenkin aivan toista kuin pappilan
Katri-neiti. Työtä tekee tyttö kuin muurahainen, aina on hän altis
ja valmis vaikeampaankin tehtävään nurkumatta ryhtymään... Mitä
enemmän häntä katselen, sitä enemmän häneen mielistyn... ja taidanpa
puhtaalla omallatunnolla sanoa senkin asian, että vaimoa ei mistään
saa mies parempaa, aviopuolisoa taitavampaa ja kunnollisempaa ei
ole itse kuninkaallakaan... sen uskallan vannoa. Kymmenen vuotta
on hän palvellut minua, tunnen hänet prikkua myöten; (Kävelee
kauan edestakaisin miettien; pitkä äänettömyys.) Hm! Se ei olisi
hullummaksi... Hm!... On ihmeellistä, etten ennemmin ole tätä seikkaa
nimeksikään huomannut ja joka päivä olemme olleet yhdessä... Hm!
Niinhän se käy usein... oikein kuumottaa poskia... Minnehän se
Maiju lie mennyt? Mitäpä jos niinkuin kautta rantain tekisi hänelle
tiedoksi, koettaisi ensin vaikka vertauksen muodossa... taitaisi olla
helpompaa... (Käy pellin eteen järjestelemään pukuaan.) Ja kun nyt
kaiken lisäksi olen juhlapuvussakin... (Kääntyy ovea kohti, luo vielä
silmäyksen peiliin, raottaa ovea ja kutsuu sitten värisevällä äänellä):
Saanko minä vielä kerran vaivata Maijua tänne.

_Maiju_ (Kyökissä): Tulen aivan heti, herra Koulumestari. (Pieni
paussi. Koulumestari kävelee edestakaisin merkillinen hymyily
huulillaan. Hetken kuluttua tulee Maiju.)

_Koulumestari_: Niin, asia on nyt sillä tavalla... Ehkä Maiju on hyvä
ja tulee istumaan...

_Maiju_: Herra Koulumestarilla on sitten varmaan hyvin tärkeää
kerrottavaa?

_Koulumestari_: Tavallaan on se hyvin tärkeää... kuinka sen kukin
ottaa. Tapahtuuhan usein, että vakavimmistakin asioista lasketaan
kevyttä pilaa... välinpitämättömät ihmiset tietystikin tällä lailla
tekevät. Mutta kerranpa saavat he kumminkin vastata töistään.

No niin. Istukaamme tänne, (istuvat arasti kumpikin. Tuskallinen
äänettömyys.) Tämä on vertaus, Maiju. Tiedätkö sinä mikä on vertaus?

_Maiju_: Kyllä minä tiedän, herra Koulumestari. Olen oppinut sen
kirjoista.

_Koulumestari_: Aivan oikein: Raamatussa esimerkiksi puhutaan paljon
vertauksista. Minullakin on nyt vertaus, Maiju. Katsohan: oli kerran
kaksi ihmistä — näin alkavat vertaukset —, mutta nämä ihmiset eivät
olleet kaikessa toistensa kaltaisia, sillä olipa toinen heistä mies
ja toinen heistä oli vaimo. En tarkoita suinkaan Aatamia enkä Eevaa.
Ihmiset, joista kerron, eivät asuneet paratiisissa, vaan asuivat he
eräässä maalaiskylässä lähellä kaupunkia... siis aivan niinkuin me,
Maiju, täällä.

_Maiju_: Aivan niinkuin me täällä, herra Koulumestari.

_Koulumestari_: Ja se ihminen, joka mies oli, halusi armaakseen ja
omakseen sen ihmisen, joka oli vaimoksi luotu, sillä hyvä ja siviä oli
tämä vaimonpuolinen ihminen eikä hänestä yhtäkään pahuutta eikä saastaa
löytynyt...

_Maiju_: Mutta tämähän on perin ihmeellistä, herra Koulumestari!

_Koulumestari_: No no, tavallista tämä on, ehkäpä liiankin tavallista.
— Mutta se mies ei tietänyt, rakastiko häntä se vaimonpuolinen ihminen.

_Maiju_: Eikö hän sitten uskaltanut kysyä sitä koskaan?

_Koulumestari_: Mutta nyt tapahtuu käänne vertauksessa. Ajatteleppas,
kiltti Maijuseni — voithan sinä ainakin ajatella tällä tavalla! —, että
minä olisin tuo mies... niin, että olisin tuo mies ja sinä tuo vaimo...

_Maiju_: Voi voi teitä kumminkin, herra Koulumestari!...

_Koulumestari_: Ja kun sitten kysyisin sinulta tuon kysymyksen, minkä
vastauksen antaisit sinä? (Pekkola tulee kiireesti.)

_Pekkola_: Herra Koulumestari, teidän esitelmänne...

_Koulumestari_ (Hypähtää äkisti ylös): Minun esitelmäni? (Vilkasee
kelloonsa.) Ei liene enää aivan pitkiä aikoja — —

_Pekkola_: Luulen että olette nukkunut, herraseni...

_Koulumestari_: Nukkunut? Kuinka? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?
(Vilkasee uudelleen hermostuneena kelloonsa.) Tai käykö kelloni
mahdollisesti jäljessä...? Pyydän teitä nöyrimmästi, että selitätte
mistä on kysymys. Kellohan on vasta neljännestä vailla viisi... ja
viideltä se alkaa se iltama... Nukkunut?

_Pekkola_: Minä sanon teille yhden asian. Juhlan ohjelma on aikoja
mennyt menojaan. Kello löi äsken puoli yhdeksän.

_Maiju_ (itsekseen): Puoli yhdeksän!!

_Koulumestari_: Mutta...? Hyvä jumala! Puoli yhdeksän! Sehän on
suorastaan — — Minä olen siis my-my-my-myöhästynyt! Minä olen siis — —
Onhan tämä aivan hulluutta!... Minun esitelmäni...

_Pekkola_: Herraseni, tämä on anteeksi antamatonta: lupautua
eikä täyttää lupaustaan. Älkää lupautuko silloin, kun ette luule
kykenevänne. Hyvästi! (Menee.)

_Koulumestari_: Kykeneväni! Hyvä jumala! Tämä voi tehdä hulluksi!
Tämä vie järjen päästä! Mitä sanovat kyläIäiset, mitä sanoo lukkari!
Odotin paljon tästä tilaisuudesta... tämä olisi ollut ensimäinen suuri
hetki minun elämässäni... Nyt on kaikki mennyttä... Minä onneton, minä
onneton! (Vaipuu väsyneenä sohvalle.)

_Maiju_ (Kyyneleet silmissä): Mutta, herra Koulumestari, eiköhän tästä
sentään jollakin lailla — —

_Koulumestari_: Vaiti! Tämä on kaikki sinun tähtesi, Maiju. Tämä on
sinun työtäsi. Iloitse siitä! Älä kumminkaan koskaan luule, että minä
sinua rupeisin rakastelemaan!

_Maiju_ (Itkien ääneensä): Se olikin siis vain valhetta, herra
Koulumestari... Se olikin siis vain... Ja minä kun pidin teistä niin
paljon...

(Esirippu.)




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen päivä; Herra koulumestari : Kaksi 1-näytöksistä kuvaelmaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.