Title: Vedenpaisumus II
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vedenpaisumus II" ***


VEDENPAISUMUS II

Historiallinen romaani


Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ



Puolankielestä suomentanut

K. V. Trast



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.



KOLMAS KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Uskollinen Soroka kuljetti everstiänsä läpi sankkain metsien tietämättä
itsekään minne ajaisi, mitä tekisi, mihin ryhtyisi.

Kmicic ei ollut ainoastaan haavoittunut, vaan laukaus oli myös
saattanut hänet tainnoksiin. Soroka kostutti tavan takaa riepua
satulassa riippuvassa vesileilissä ja pyyhki hänen kasvojaan; väliin
hän pysähtyi purojen ja lammikoiden kohdalle ottamaan raikasta vettä,
mutta ei vesi, eivät pysähdykset eivätkä hevosen liikkeet kyenneet
palauttamaan Andrzejta tajuunsa. Hän makasi kuin kuollut, ja mukana
kulkevat sotamiehet, jotka olivat kokemattomampia tällaisissa asioissa
kuin Soroka, alkoivat levottomina arvella, että hän ei ollut hengissä.

— Elää, - vastasi Soroka. — Kolmen päivän kuluttua hän istuu ratsun
selässä niinkuin paras meistä.

Noin tunnin kuluttua Kmicic aukaisikin silmänsä, ja hänen suustaan
lähti vain yksi sana:

— Juotavaa!

Soroka vei hänen huulilleen läkkiastian, jossa oli raikasta vettä,
mutta suun avaaminen näytti tuottavan Andrzejlle sietämätöntä tuskaa.
Hän ei voinut juoda. Hän ei enää mennyt tainnoksiin, mutta hän ei
kysynyt mitään, vaan oli kuin olisi unhottanut kaikki. Hänen silmänsä
olivat selkoselällään, ja hän katseli tylsästi metsää, sinistä
taivaan kaistaletta, joka näkyi hänen yläpuolellaan oksien välistä,
ja tovereitaan — katseli kuin ihminen, joka juuri on herännyt unesta
tahi selvinnyt päihtymyksestä, ja antoi sanaakaan sanomatta Sorokan
tarkastella häntä eikä valittanut, kun kääreitä muutettiin. Näyttipä
kylmä vesi, jolla vääpeli pesi haavan, tuntuvan hänestä hyvältäkin,
sillä väliin hänen silmänsä nauroivat.

Mutta Soroka lohdutteli häntä:

— Huomenna, herra eversti, on paha ohitse. Jumalan avulla selviydymme.

Illemmalla alkoi tylsyys todellakin hävitä. Ennen auringon laskua
Kmicic oli virkeämmän näköinen ja kysyi:

— Mitä huminaa se on?

— Mikä? Ei täällä mikään humise, — vastasi Soroka.

Ilmeisesti oli vain Andrzejn päässä huminaa, sillä ilta oli tyyni,
laskevan auringon säteet lankesivat viistoon, tunkeutuivat tiheikköön
ja valaisivat kultaisin kimmellyksin synkkää saloa punaten honkien
rungot. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Vain siellä täällä varisi
pähkinäpuista, koivuista ja pyökeistä lehtiä maahan tahi jokin arka
eläin sai aikaan kahinaa painuessaan ratsastajia pakoon syvemmälle
metsään.

Vaikka ilta oli kylmä, alkoi kuume nähtävästi nousta Andrzejn
ruumiissa. Hän mutisi useaan kertaan:

— Teidän ylhäisyytenne! Välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta!

Lopulta tuli aivan pimeä, ja Soroka ajatteli jo yöpymistä, mutta koska
he olivat tulleet kosteaan, soiseen paikkaan, jatkoivat he matkaansa
päästäkseen ylävämpiin ja kuivempiin osiin metsää.

He matkasivat tunnin ja vielä toisenkin, mutta suosta ei tullut loppua.
Alkoi olla valoisampaa, sillä täysikuu oli noussut taivaalle. Äkkiä
Soroka, joka ratsasti ensimmäisenä, hyppäsi satulasta ja alkoi tarkasti
tutkia maata.

— Tästä on mennyt hevosia, — sanoi hän. — Jäljet näkyvät.

— Kukapa tästä on voinut ajaa, kun tässä ei ole mitään tietäkään? —
sanoi yksi sotamiehistä, jotka tukivat Kmiciciä.

— Mutta jälkiä on, vieläpä melkoinen määrä! Kas, tuolla honkien välissä
ne näkyvät kuin kämmenellä.

— Kenties on karja kulkenut siitä.

— Mahdotonta. Ei karja enää ole ulkona metsässä. Sitäpaitsi nuo ovat
aivan selvästi kavion jälkiä. Tästä on kulkenut ihmisiä. Olisipa hyvä
löytää vaikkapa metsänvartijan mökki.

— Seuratkaamme siis jälkiä.

— Tehdään niin!

Soroka hyppäsi taas hevosen selkään, ja lähdettiin liikkeelle.
Kavioitten jäljet näkyivät selvästi sammaleisessa maassa, ja eräät
niistä, mikäli kuutamossa saattoi erottaa, näyttivät aivan tuoreilta.
Mutta hevoset vajosivat kulkiessaan yhä syvemmälle. Sotamiehet alkoivat
jo pelätä joutuvansa vielä pahemmin upottaviin paikkoihin. Mutta noin
puolen tunnin kuluttua tuntui heidän nenäänsä savun ja tervan hajua.

— Täällä on varmaankin tervahauta, — sanoi Soroka.

— Kas tuolla! Tuolla näkyy kipunoita! — sanoi sotamies.

Ja tosiaankin näkyi kaukaa punertavana juovana savua, jonka keskeltä
kuulsi tuli ja jonka ympärille maan alla palava liekki heitteli
kipinöitä.

Tultuaan lähemmäksi sotamiehet näkivät majan, kaivon ja honkahirsistä
rakennetun suuren vajan. Uupuneet hevoset alkoivat hirnua. Vajasta
kuului vastaukseksi useita hirnahduksia, ja samassa ilmestyi
matkamiesten näkyviin olento, jonka yllä oli lammasnahkaturkki, villat
päälläpäin.

— Onko paljon hevosia? — tiedusteli turkkiin puettu mies.

— Hoi, mies! Onko tämä tervahauta? — kysyi Soroka.

— Mitä miehiä te olette? Miten olette tänne joutuneet? — kysyi
tervanpolttaja uudelleen äänellä, joka ilmaisi pelkoa ja ihmettelyä.

— Älä pelkää! — vastasi Soroka. — Ei olla rosvoja!

— Menkää tiehenne! Ei teillä ole täällä mitään tekemistä!

— Pidä kitasi kiinni ja opasta meidät sisälle, kun vielä pyydämme. Etkö
näe, tolvana, että me kuljetamme haavoittunutta?

— Keitä te sitten olette?

— Katso vain, ettet saa vastausta pyssystäni! Pidä varasi, moukka! Vie
meidät majaan, muuten keitämme sinut omassa tervassasi!

— Yksin en voi pitää puoliani teitä vastaan, mutta tänne tulee
lisäväkeä. Päänne te täällä menetätte.

— Lisää meitäkin tulee. Näytä tietä!

— Tulkaa vain, asia ei liikuta minua!

— Annapa syötävää, kaikkea mitä sinulla on — ja viinaa myös! Me
kuljetamme herraa, joka maksaa.

— Jos hän täältä hengissä selviää.

Näin puhellen he menivät sisälle majaan. Uunissa paloi tuli, ja
liedelle asetetuista padoista levisi patapaistin tuoksu. Huone oli
verraten tilava. Soroka huomasi heti sisään astuessaan, että seinien
vieressä oli kuusi makuulavitsaa, joita peittivät lammasnahkakasat.

— Täällä! asustaa jokin joukkio, — kuiskasi hän tovereilleen. — Pankaa
ruutia pyssyihin ja olkaa varuillanne! Tuota miestä on pidettävä
silmällä, ettei hän poistu. Nukkukoot majan asukkaat ensi yön ulkona,
me emme luovuta heille tätä asuntoa.

— Herrat eivät tule tänään, — sanoi tervanpolttaja.

— Sitä parempi, niin ei tule riitaa asunnosta. Huomenna me lähdemme,
— vastasi Soroka. — No, panehan lihat vatiin, sillä meidän on nälkä,
äläkä kitsastele antaessasi kauroja hevosille.

— Mistä minä kaurat otan tervahaudassa, jalosukuinen herra sotilas?

— Kuulimme hevosten hirnuntaa vajan tienoilta. Siispä on kaurojakin —
ethän sinä niitä tervalla ruoki.

— Ne eivät ole minun hevosiani.

— Olivatpa sinun tahi muiden, niin syödähän niiden pitää kuten
meidänkin hevosten. Pian, mies, pian, jos sinusta nahkasi on jonkin
arvoinen!

Tervanpolttaja ei vastannut mitään. Sotamiehet laskivat nukkuvan
Andrzejn vuoteelle ja istuutuivat itse syömään illallista. Paisti
ja bigos, jota oli iso kattilallinen liedellä, maistuivat heistä
varsin hyvältä. Oli myös hirssipuuroa, ja ruokasäiliöstä Soroka löysi
melkoisen nassakan viinaa.

Hän maisteli kuitenkin viinaa vain vähän eikä antanut sitä
sotamiehille, sillä hän oli päättänyt olla valpas koko yön. Tämä tyhjä
maja kuudelle hengelle varattuine vuoteineen ja vajoineen, jossa hirnui
hevosia, näytti hänestä omituiselta ja epäilyttävältä. Hän arveli
paikkaa yksinkertaisesti rosvopesäksi sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän samassa ruokasäiliössä, mistä hän oli löytänyt viinaa, näki
seinillä riippumassa joukon aseita ja lisäksi vielä tynnyrin ruutia
ynnä kaikenlaisia varuksia, jotka ilmeisesti oli ryöstetty aatelisten
taloista. Siinä tapauksessa, että majasta poistuneet asukkaat
palaisivat, saattoi tuskin odottaa heidän puoleltaan vieraanvaraisuutta
taikka edes sääliä. Siksipä Soroka päättikin vallata majan ja pitää
sitä hallussaan joko asevoimin tahi neuvottelemalla.

Päästäkseen selvyyteen, miten oli meneteltävä, Soroka asetti sotamiehet
vartioimaan ovea ja ikkunoita ja sanoi tervanpolttajalle:

— Ota lyhty ja tule mukaani!

— Jalosukuinen herra sallinee minun valaista päreellä, sillä lyhtyä ei
ole.

— Näytä sitten tulta päreellä. Jos poltat vajan ja hevoset, niin ei se
minua liikuta.

Nämä vakuuttavat sanat saivat aikaan, että lyhty samassa löytyikin.
Soroka käski miehen astua edellä ja kulki itse hänen jäljessään pistoli
kädessä.

— Kuka tässä majassa asuu? — kysyi hän heidän kulkiessaan.

— Herrat asuvat.

— Minkä nimiset?

— Sitä ei minulla ole lupaa ilmaista.

— Minusta tuntuu, mies, että haluat luodin ruumiiseesi!

— Armollinen herra, — vastasi tervanpolttaja, — jos valehtelisin jonkin
nimen, niin teidän olisi siihen tyytyminen.

— Olet oikeassa! Paljonko noita herroja on?

— Vanha herra ja kaksi nuorta herraa ja kaksi palvelijaa.

— Aatelisiako?

— Tiettävästi.

— Ja täälläkö he asuvat?

— Vähin täällä, vähin herra ties missä.

— Entä mistä nuo hevoset?

— Herrat tuovat niitä, mutta en tiedä mistä.

— Puhu totta! Ryöstelevätkö herrasi maantiellä?

— Mistäpä minä tiedän, jalo herra! Minusta näyttää, kuin he
ryöstäisivät hevosia, mutta mistä, se ei kuulu minuun.

Näin puhellen he saapuivat vajan luo, josta kuului hevosten hirnuntaa,
ja menivät sisälle keskustaan asti.

— Valaise! — sanoi Soroka.

Mies nosti lyhdyn korkealle ja valaisi hevosten riviä. Soroka
tarkasteli niitä jokaista tuntijan katsein, käänteli päätään,
maiskutteli suutaan ja mutisi:

— Herra Zend vainaja olisi tyytyväinen... On puolalaisia,
moskovalaisia... tuo ori on saksalainen... ja tuo varsa myös...
Oivallisia hevosia. Mitä te niille annatte?

— Totta puhuakseni, jalo herra, kylvin niitä varten jo keväällä kaksi
sarkaa kauroja.

— Hyvä on! — sanoi Soroka.

Hän käski miehen lähteä ja palasi majalle. Matkalla hän mietti, mitä
olisi tehtävä, ja epäröi pääsemättä tulokseen. Äkkiä hän löi kädellään
otsaansa.

— Hölmöhän minä olen! — mutisi hän. — Mies on sidottava köyteen ja
pakotettava opastamaan meidät maantielle.

Mutta samassa hän vaipui mietteisiin: — Maantielle? Mutta siellä on
ruhtinas joukkoineen... Ei ole muuta neuvoa kuin istua majassa joko
asujain suostumuksella tahi vastoin heidän tahtoaan, kunnes herra
Kmicic tervehtyy. Mitä sitten seuraa, se on everstin asia.

Näin ajatellen hän jo astui majaan. Valppaat sotamiehet seisoivat
ovella, ja vaikka olivatkin nähneet lyhdyn vilkkuvan pimeässä ja
Sorokan sekä tervanpolttajan tulevan, niin he kuitenkin ottivat selon
tulijoista, ennenkuin päästivät heidät sisälle. Soroka määräsi vahdin
vaihdoksen tapahtuvaksi puolen yön aikaan ja heittäytyi itse vuoteelle
Kmicicin vuoteen viereen.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vain sirkat soittelivat tavallista
säveltään. Sairas heräsi silloin tällöin ja oli ilmeisesti kuumeen
houreissa, sillä Sorokan korviin kuuluivat hänen sekavat sanansa:

— Armollinen kuningas, antakaa anteeksi... He ovat pettureita...
Ilmaisen kaikki heidän salaisuutensa... Valtakunta on punainen verka...
Hyvä, nyt olet kynsissäni, ruhtinas... Maltahan!... Armollinen
kuningas!... Tänne, sillä siellä on petosta!

Soroka kohottautui istumaan vuoteellaan ja kuunteli. Sairas huudahti
pari kertaa ja vaipui uneen, mutta heräsi sitten taas ja huusi:

— Oleńka, Oleńka, älä ole vihainen!

Vasta keskiyön aikaan hän lopullisesti rauhoittui ja nukkui
kunnollisesti. Soroka myös vaipui uneen, mutta äkkiä hänet herätti
majan ovelta kuuluva hiljainen koputus.

Hän avasi heti silmänsä, hyppäsi jaloilleen ja meni ulos majasta.

— Mitä siellä? — kysyi hän.

— Herra vääpeli, tervanpolttaja karkasi.

— Tuhat tulimmaista! Nyt hän tuo tänne nuo rosvot. Kuka häntä vartioi?

— Bilous.

— Menin hänen kanssaan juottamaan hevosiamme, — puolusteli Bilous
itseään. — Käskin hänen kiskoa ämpäriä ja itse pitelin hevosia.

— No, ei kai hän kaivoon hypännyt?

— Ei, herra vääpeli, vaan puikahti kantojen väliin ja kuoppiin, joita
on paljon kaivon luona. Jätin hevoset, sillä jos ne olisivat karanneet,
niin onhan täällä toisia, ja läksin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta
kaaduin kuoppaan. On pimeä yö, lurjus tuntee paikat ja pääsi senvuoksi
livistämään... Peijakas hänet periköön!

— Kyllä se tuo tänne ne pirut, tuopi se... Hiisi hänet vieköön!

Vääpeli vaikeni, mutta lausui hetken kuluttua:

— Emme käy nukkumaan, täytyy olla valppaina aamuun asti. Joukko voi
tulla millä hetkellä tahansa.

Hän istuutui musketti kädessä majan kynnykselle. Sotamiehet istuutuivat
hänen ympärilleen, puhelivat hiljaa keskenään, hyräilivät puoliääneen
ja kuuntelivat, kuuluisiko metsästä lähestyvien hevosten kavioitten
kapsetta tahi hirnuntaa.

Yö oli tyyni ja kuutamoinen, mutta ei hiljainen. Metsän syvyydessä
oli elämää. Ylt'ympäri kuului hirvien karjuntaa, sillä oli niiden
kiima-aika. Tuo lyhyt, käheä, vihaa ja raivoa ilmaiseva ääni kuului
joka puolelta metsää, milloin kauempaa, milloin lähempää, melkeinpä
sadan askelen päässä majasta.

— Jos he tulevat, niin hekin karjuvat erehdyttääkseen meidät, — sanoi
Bilous.

— Eivät he ennätä tänä yönä. Aamu valkenee ennenkuin mies saapuu heidän
luokseen, — sanoi toinen sotamies.

— Päivällä, herra vääpeli, pitäisi penkoa koko talo ja kaivaa seinien
alta, sillä jos täällä asuu rosvoja, niin on aarteitakin.

— Parhaat aarteet ovat tuolla tallissa, — sanoi Soroka osoittaen
kädellään vajaan päin.

— Otammeko ne?

— Hölmö! Eihän täältä ole ulospääsyä, suot vain joka puolella.

— Mutta mehän pääsimme tänne.

— Jumala meitä varjeli. Ei tänne tule eikä täältä pääse yksikään elävä
sielu, jos ei tunne tietä. Ei olisi pitänyt päästää miestä karkuun.

— Maantie on päivänmatkan päässä, tuolla suunnalla, — sanoi Bilous.

— Luuletko sinä olevasi silloin jo herra, kun olet valtatiellä? Parempi
on täällä rosvon luoti kuin siellä hirttosilmukka.

— Kuinka niin, isäkulta? — kysyi Bilous.

— Siellä jo varmasti meitä etsitään.

— Kuka etsii?

— Ruhtinas.

Soroka vaikeni äkkiä, ja muut vaikenivat silloin myös kuin pelästyneinä.

— Hiljaa! — sanoi Soroka. — Tuolla kahisevat lehdet.

Sotamiehet kuuntelivat tarkasti. Lähellä kuului todellakin raskaita
askelia, joiden alla maahan varisseet lehdet selvästi kahisivat.

— Hevosia on tulossa, — kuiskasi Soroka. Mutta askelet etenivät
majalta, ja kohta sen jälkeen kuului hirven villi karjunta.

— Ne ovat hirviä! Joko se kutsuu luokseen naarasta tahi peloittelee
toista sarvipäätä.

He vaikenivat taas ja alkoivat torkkua. Vain vääpeli nosti väliin
päätään ja kuunteli hetkisen, mutta sitten pää painui rintaa vastaan.
Näin kului tunti ja toinen, kunnes lähinnä olevat mustat hongat
alkoivat näyttää harmailta ja niiden latvat hohtaa valkoisilta, aivan
kuin joku olisi sulattanut hopeaa niiden päälle. Hirvien karjunta
vaikeni, ja metsän syvyydessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin
valkeni päivä ja valaisi majan edustalla sikeässä unessa makaavien
sotamiesten väsyneet kasvot.

Majan ovi aukeni, Kmicic ilmestyi kynnykselle ja huusi:

— Soroka, hoi!

Sotamiehet hyppäsivät pystyyn.

— Hyväinen aika, teidän armonne on jalkeilla, — sanoi Soroka.

— Mutta te nukuitte kuin härät; olisi voinut hakata teiltä pään pois ja
viskata sen laipion yli, ennenkuin kukaan olisi herännyt.

— Me vartioitsimme aamun koittoon asti, herra eversti. Nukahdimme
vasta, kun oli jo täysi päivä.

Kmicic katseli ympärilleen.

— Missä me olemme?

— Metsässä, herra eversti.

— Sen näen. Mutta mikä tölli tämä on?

— Sitä me emme itsekään tiedä.

— Tule mukanani! — sanoi Andrzej. Hän meni majaan. Soroka seurasi häntä.

— Kuule, — sanoi Kmicic istuutuen vuoteen reunalle, — ruhtinas siis
ampui minua?

— Niin.

— Miten hänelle kävi?

— Hän pääsi tiehensä Syntyi hetken äänettömyys.

— Se on huono juttu! — sanoi Kmicic. — Hyvin huono! Parempi olisi ollut
surmata hänet siihen paikkaan kuin päästää hengissä.

— Niin aioimmekin, mutta...

— Mutta mitä?

Soroka kertoi lyhyesti, miten asia oli. Kmicic kuunteli hämmästyttävän
tyynesti, vain hänen silmänsä alkoivat palaa. Viimein hän sanoi:

— Nyt hän sai yliotteen, mutta me tapaamme vielä. Miksi poikkesit
maantieltä?

— Pelkäsin takaa-ajoa.

— Niin olikin parasta. Liian vähän on meitä nyt Boguslawin voimia
vastaan... pirullisen vähän! Sitäpaitsi hän on mennyt Preussiin, emmekä
siis voi häntä ajaa takaa. Täytyy odottaa...

Soroka huoahti helpotuksesta. Kmicic ei siis näyttänyt pelkäävän niin
kovin ruhtinas Boguslawia, koska puhui takaa-ajosta. Tämä varmuus
siirtyi heti vanhaan sotilaaseenkin, joka oli tottunut ajattelemaan ja
tuntemaan samalla tavoin kuin everstinsäkin.

Andrzej vaipui syviin mietteisiin, havahtui äkkiä ja alkoi kopeloida
jotakin ympäriltään.

— Missä ovat kirjeeni? — hän kysyi.

— Mitkä kirjeet?

— Jotka olivat mukanani... Ne oli piilotettu vyöhön. Missä on vyö? —
kysyi Andrzej kuumeisesti.

— Riisuin itse teidän armoltanne vyön, että teidän olisi helpompi
hengittää. Tässä se on.

Soroka antoi nahkavyön, jossa oli nauhoilla kiinni kurottavat taskut.
Kmicic avasi ne ja otti niistä kiireesti papereita.

— Nämä ovat ruotsalaisille päälliköille osoitettuja turvakirjoja, mutta
missä ovat kirjeet? — sanoi hän levottomuutta ilmaisevalla äänellä.

— Mitkä kirjeet? — kysyi uudelleen Soroka.

— Tuhannen sarvipäätä! Hetmanin kirjeet Ruotsin kuninkaalle, herra
Lubomirskille ja kaikki ne, mitä minulla oli...

— Jos niitä ei ole vyössä, niin niitä ei ole missään. Lienevät
kadonneet matkalla.

— Ratsujen selkään ja etsimään! — huusi Kmicic peloittavalla äänellä.

Mutta ennenkuin ällistynyt Soroka ennätti lähteä huoneesta, vaipui
Andrzej voimattomana vuodetta vastaan ja alkoi tarttuen käsillään
päähänsä vaikeroida:

— Oi!... Kirjeeni, kirjeeni!... Sotamiehet lähtivät heti. Jäljelle jäi
vain yksi, jolle Soroka oli antanut määräyksen vartioida majan luona.
Kmicic jäi yksin majaan ja alkoi ajatella asemaansa, joka ei ollut
kadehdittava. Häntä uhkasi mahtavien Radziwillien kauhea kosto, jota ei
voinut välttää. Eikä vain häntä, vaan kaikkia, joita hän rakasti, eli
lyhyesti sanoen Oleńkaa. Kmicic tiesi, että ruhtinas Janusz empimättä
olisi valmis haavoittamaan häntä kaikkein arimpaan kohtaan, s.o.
suuntaamaan kostonsa neiti Billewicziin. Ja Oleńka oli Kiejdanyssa
täydelleen julman magnaatin vallassa, jonka sydän ei tuntenut
sääliä. Mitä enemmän Kmicic ajatteli asemaansa, sitä selvemmin hän
havaitsi, että se oli aivan kauhea. Boguslawin ryöstön jälkeen pitävät
Radziwillit häntä petturina. Jan Kasimirin kannattajat, Sapiehan
puoluelaiset ja kapinoivat liittoutuneet pitävät häntä myös petturina
ja Radziwillien kätyrinä. Niistä monista leireistä, puolueista, ja
vieraista sotajoukoista, jotka sillä hetkellä olivat Puolan alueella,
ei ollut ainoatakaan leiriä, ainoatakaan puoluetta, ainoatakaan
sotajoukkoa, joka ei olisi pitänyt häntä suurimpana ja pahimpana
vihollisenaan. Chowański oli jo luvannut palkinnon hänen päästään;
nyt semmoisen lupaavat Radziwillit, ruotsalaiset — kenties ovat jo
luvanneet myös onnettoman Jan Kasimirin puoluelaiset. »Kuka mitä
kaapii, se sitä saapi!» — ajatteli Kmicic. Käymällä ruhtinas Boguslawin
kimppuun hän tahtoi heittää hänet liittoutuneitten jalkoihin saadakseen
nämä täysin vakuutetuiksi siitä, että katkaisee kaikki suhteensa
Radziwilleihin, lyöttäytyäkseen heihin ja saavuttaakseen oikeuden
taistella kuninkaan ja isänmaan puolesta. Toiselta puolen Boguslaw
hänen käsissään olisi ollut vakuutena Oleńkan turvallisuudesta.
Mutta nyt, kun Boguslaw oli voittanut hänet ja poistunut, oli
Oleńkan turvallisuus mennyttä, ja mahdotonta oli todistaa, että
Kmicic vilpittömästi oli luopunut Radziwillien palveluksesta. Tosin
oli hänellä tie auki liittoutuneitten luo, ja jos hän hyökkäisi
Wolodyjowskin ja tämän ystävien luokse, niin he ehkä säästäisivät
hänen henkensä. Mutta ottaisivatko he hänet joukkoonsa toverina,
uskoisivatko häntä eivätkä luulisi hänen tulleen vakoilemaan tahi
vaikuttamaan sotajoukon henkeen ja houkuttelemaan miehiä Radziwillien
puolelle? Samassa hän muisti olevansa syypää liittoutuneitten
veren vuodatukseen, muisti ensimmäisenä lyöneensä Kiejdanyssa
kapinaan nousseet unkarilaiset ja rakuunat ja pakottaneensa heidät
kuuliaisuuteen, ammuttaneensa uppiniskaiset upseerit ja sotamiehet,
linnoittaneensa Kiejdanyn ja siten auttaneensa Radziwillit voittoon
Samogitiassa... »Kuinka minä sinne menisin?» — ajatteli hän. — »Rutto
olisi siellä mieluisampi vieras kuin minun persoonani!... Voisin mennä,
jos kuljettaisin Boguslawia nuora kaulassa satulaani sidottuna, mutta
en näin tyhjin käsin!...»

Jos hänellä olisi ollut edes nuo kirjeet, niin hänellä olisi ollut
ruhtinas Janusz vallassaan; nuo kirjeet olisivat voineet horjuttaa
ruotsalaistenkin luottamusta hetmaniin... Niillä olisi voinut pelastaa
Oleńkan...

— Vedenpaisumus II.

Mutta jokin paha henki oli laittanut niin, että kirjeet katosivat.

Kun Kmicic ajatteli tätä kaikkea, tarttui hän uudelleen päähänsä.

— Petturi Radziwillien edessä, petturi Oleńkan silmissä, petturi
liittoutuneitten mielestä, petturi kuninkaan edessä!.. Kaikki on
hukassa: kunnia, maine, minä itse, Oleńka!...

Haavaa kasvoissa poltti, mutta sielussa oli sata kertaa sietämättömämpi
polte. Kaiken lisäksi oli myös hänen itserakkautensa ritarina saanut
kolahduksen. Boguslaw oli tuottanut hänelle häpeällisen tappion.
Tämän rinnalla eivät olleet mitään ne iskut, joita hänelle Lubiczissa
oli antanut Wolodyjowski. Siellä oli hänet voittanut asestettu mies
kaksintaistelussa, täällä taas aseeton vanki, joka oli hänen vallassaan.

Hetki hetkeltä kävi Kmicicille yhä selvemmäksi, miten kauheaan ja
häpeälliseen asemaan hän oli joutunut. Mitä enemmän hän katsoi, sitä
lukuisampina hän näki jokaisesta pimeästä nurkasta uhkaavat kauhut — ja
omituinen pelko valtasi lopulta hänen mielensä.

— Olenko minä todellakin tehnyt tämän kaiken? — ajatteli hän, ja hänen
hiuksensa nousivat pystyyn.

— Mahdotonta! Tämä kaikki on kuumehoureita... Pyhä Neitsyt, se on
mahdotonta!

— Sokea, tyhmä narri! — sanoi hänen omatuntonsa. — Mitään tämmöistä
ei sinulle olisi tapahtunut, jos et olisi luopunut kuninkaasta ja
isänmaasta ja jos olisit totellut Oleńkaa!

Ja katumus tuli kuin vihuri hänen sydämeensä. Ah, kunpa hän olisi
voinut sanoa itselleen: ruotsalaiset sotivat isänmaatani vastaan, siis
minä heitä vastaan! Radziwill on kuningasta vastaan; siis minä häntä
vastaan! Silloin olisi hänen mielensä kirkas ja rauhallinen. Silloin
hän olisi koonnut joukon ja kuljeskellut sen kanssa kuin mustalainen
markkinoilla, lähestynyt ruotsalaisia ja polkenut ne ratsujen alle
hyvällä omallatunnolla, säilyttänyt hyvän maineensa, ja vihdoin hän
kunnian loisteessa olisi saapunut Oleńkan eteen ja sanonut:

— En ole enää kulkuri, vaan defensor patriae... Lemmi minua niinkuin
minä lemmin sinua!

Entä nyt?

Mutta ylpeä mieli, joka oli tottunut antamaan itselleen paljon
anteeksi, ei tahtonut heti tunnustaa koko syyllisyyttään. Radziwillit
olivat hänet tällä tavoin tuhonneet ja pettäneet, vieneet hänen
kunniansa, sitoneet hänen kätensä, riistäneet hänen rakkaimpansa.

Kmicic kiristi hampaitaan, viittasi uhkaavasti Samogitiaan päin, missä;
hetmani Janusz istui kuin susi raadon ääressä, ja kähisi raivon miltei
tukahduttamalla äänellä:

— Kostoa! Kostoa!

Epätoivoissaan hän lysähti polvilleen keskelle huonetta ja alkoi puhua:

— Vannon sinulle, Jeesus Kristus, että kukistan ja tuhoan nuo
petturit... ahdistan heitä lailla, tulella ja miekalla viimeiseen
hengenvetoon saakka, niin totta kuin minua Natsaretin kuningas
auttakoon! Amen!

Mutta samassa jokin sisällinen ääni kuiskasi hänelle:

— Palvele isänmaata, koston aika tulee myöhemmin!

Kuumeen tuli loisti Andrzejn silmistä, huulet olivat polttavat, ja koko
ruumis värisi. Hän huitoi käsillään ja käveli, tahi paremmin sanoen
juoksi, itsekseen puhellen ympäri huonetta ja lankesi viimein taas
polvilleen.

— Anna minulle innoitusta, Kristus, että tietäisin, mitä tekisin,
muuten menetän järkeni!

Äkkiä hän kuuli pyssynlaukauksen äänen, jonka kaiku metsässä kantoi
hongasta honkaan, kunnes se saapui kuin ukkosen jyrähdys majaan.

Kmicic hyppäsi pystyyn, sieppasi sapelin ja riensi ulos.

— Mitä siellä on? — kysyi hän sotamieheltä, joka seisoi ovella.

— Laukaus, herra eversti!

— Missä on Soroka?

— Meni etsimään kirjeitä.

— Missä päin ammuttiin?

Sotamies näytti metsän itäistä osaa kohti:

— Tuolla!

Samassa kuului kavioitten kapsetta, vaikka hevosta ei näkynyt.

— Pidä silmällä! — huusi Kmicic. Tiheiköstä ratsasti esille täyttä
laukkaa Soroka, kintereillään toinen sotamies. Molemmat pysähtyivät
majan luo, hyppäsivät hevosen selästä ja käyttäen hevosia suojanaan
suuntasivat muskettinsa tiheikköä kohti.

— Mitä siellä? — kysyi Kmicic,

— Joukko on tulossa! — vastasi Soroka.



TOINEN LUKU.


Syntyi hiljaisuus, mutta pian alkoi tiheiköstä kuulua ääntä aivan kuin
villisikoja olisi ollut tulossa. Sitten oli taas hiljaista.

— Montako niitä siellä on? — kysyi Kmicic.

— Noin kuusi, mahdollisesti kahdeksan, en saanut tarkoin lasketuksi, —
vastasi Soroka.

— Silloin on voitto meidän. He eivät selviydy meistä.

— Eivät selviydy, herra eversti, mutta meidän on saatava joku kiinni
elävänä ja häntä kärvenneltävä, jotta näyttäisi tien.

— Se on sen ajan huoli. Pitäkää varanne! Tuskin oli Kmicic lausunut
»pitäkää varanne», kun tiheiköstä tunkeutui näkyviin vaalea savujuova,
ja tuntui kuin olisi lintuparvi pyrähtänyt lentoon noin kolmenkymmenen
askelen päässä majasta.

— Hauleilla ampuvat! — sanoi Kmicic. — Jos heillä ei ole musketteja,
niin eivät he mahda meille mitään, sillä haulikot eivät kanna
tiheiköstä tänne asti.

Soroka, joka toisella kädellä piteli hevosen satulan varaan asetettua
muskettia, asetti toisen kätensä torveksi suunsa eteen ja alkoi huutaa:

— Jos vain joku tulee tiheiköstä näkyviin, niin kohta on tallukat
taivasta kohti!

Jonkin ajan kuluttua kuului tiheiköstä kova ääni:

— Mitä väkeä te olette?

— Parempaa väkeä kuin maantierosvot.

— Millä oikeudella olette asettuneet asuntoomme?

— Rosvo kyselemässä oikeutta! Teloittaja opettaa teille oikeutta,
menkää hänen puheilleen!

— Savustamme teidät sieltä ulos kuin mäyrän!

— Sopii koettaa! Katso vain, ettet itse tukehdu siihen savuun.

Ääni tiheikössä vaikeni. Nähtävästi hyökkääjät neuvottelivat. Silloin
Soroka kuiskasi Kmicicille:

— Pitää joku houkutella esille ja ottaa kiinni, niin meillä on sekä
panttivanki että opas.

Tiheiköstä kuului taas kysymys:

— Mitä te tahdotte?

Nyt alkoi Kmicic itse puhua:

— Niinkuin tänne tulimme, niin olisimme lähteneetkin, jos sinulla,
lurjus, olisi käsitystä kohteliaisuudesta etkä olisi alkanut ammuskella.

— Ette te tänne jää, illalla tulee meikäläisiä sata ratsumiestä!

— Ennen iltaa tulee kaksisataa rakuunaa, eivätkä suot voi teitä
pelastaa, sillä joukossa on sellaisia, jotka osaavat tien tänne
niinkuin mekin.

— Olette siis sotamiehiä?

— Emmehän toki rosvoja ole.

— Mistä joukko-osastosta?

— Oletko sinä hetmani? Emme rupea sinulle tiliä tekemään.

— Puhukaa mitä tahdotte, piru vieköön! Miksi sitten olette tuppautuneet
meidän majaamme?

— Tule itse tänne! Et sinä täällä päätäsi menetä. Tule lähemmäksi

— Kunniasanaa vastaan?

— Kunniasana on aatelismiehiä eikä rosvoja varten.

— Saako tulla kaksi miestä?

— Saa.

Tiheiköstä, joka oli noin sadan askelen päässä majasta, tuli esille
kaksi pitkää ja hartiakasta miestä. Toinen oli hieman kumara ja
nähtävästi ikämies, toinen kulki suorana. Kummankin yllä oli harmaalla
veralla päällystetty puoliturkki, jommoisia pikkuaateli käytti,
jaloissa pitkävartiset saappaat, päässä karvalakki silmille painettuna.

— Mitä pirua! — mutisi Kmicic katsellen tarkasti tulijoita.

— Herra eversti, — huudahti Soroka, — nehän ovat meidän miehiä!

Tulijat olivat saapuneet muutaman askelen päähän, mutta eivät voineet
nähdä majan luona seisovia, koska näiden edessä olivat hevoset.

Kmicic astui äkkiä esille. Tulijat eivät häntä kuitenkaan tunteneet,
sillä hänen kasvonsa olivat kääreessä. He alkoivat tarkastaa häntä
uteliain ja levottomin katsein.

— Missä toinen poikasi on, Kiemlicz? — kysyi Andrzej. — Ei kai hän ole
saanut surmaansa?

— Kuka? Mitä? Ken puhuu? Mitä? — sanoi vanha mies pelästyneenä ja jäi
seisomaan silmät selällään. Pojalla, joka oli nuorempi, oli paremmat
silmät. Hän tempasi äkkiä lakin päästään. — Herra Jumala! Isä, sehän on
herra eversti! — huusi hän.

— Jeesus armahin! — lausui ukko. — Se on siis herra Kmicic!

— Haa, semmoisia poikia! — sanoi nauraen Andrzej. - Tervehditte minua
haulisateella.

Vanha mies lähti nyt liikkeelle ja alkoi huutaa:

— Tulkaa tänne kaikki, tulkaa!

Tiheiköstä ilmestyi vielä muutamia miehiä, niiden joukossa ukon toinen
poika ja tervanpolttaja. Kaikki juoksivat kiireesti aseet valmiina,
sillä he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ukko huusi taas.

— Polvillenne, lurjukset! Polvillenne! Tässä on herra Kmicic! Kuka
hölmö siellä ampui? Tuokaa se tänne!

— Itsehän sinä ammuit, isä! — sanoi nuori Kiemlicz.

— Valehtelet, valehtelet kuin koira! Herra eversti, kukapa olisi voinut
tietää, että teidän armonne olisi asunnossamme! Totisesti, en usko
vielä silmiäni!

— Minä tässä olen omassa persoonassani, — sanoi Kmicic ojentaen hänelle
kätensä.

— Oi, Jeesus — vastasi ukko. — Sellainen vieras korvessa. Mitä me
täällä teidän armollenne tarjoaisimme? Enpä tiedä, millä kestitsisimme.

Hän kääntyi poikiensa puoleen:

— Menkää pian, senkin tolvanat, tuomaan kuopasta simaa!

— Anna avain, isä! — sanoi toinen pojista.

— Avain sinulle? Tunnen sinut, senkin mustalainen. Itse juot enemmän
kuin tuot tänne. Mitä? Menen itse. Kas vain, avaimen olisi tahtonut.
Menkää vierittämään kannot pois edestä, minä itse avaan ja tuon.

— Teidän kellarinne on siis kantojen peitossa, herra Kiemlicz? — sanoi
Kmicic.

— Kuinka muuten mikään säilyisi tämmöisten rosvojen parissa! — vastasi
ukko vilkaisten poikiinsa. — He olisivat valmiit syömään isänsäkin.
Tässäkö te vielä olette? Menkää vierittämään kannot pois! Näinkö te
tottelette isäänne?

Nuorukaiset lähtivät kiireesti majan taakse kantokasan luo.

— Taitaa olla, kuten ennenkin, huonot välit poikien kanssa? — kysyi
Kmicic.

— Kuinka niiden kanssa voisi olla hyvissä väleissä... Tapella ne
osaavat ja saalista hankkia myöskin, mutta kun on jaettava isän kanssa,
niin suurella riidalla saa heiltä osansa. Olkaa hyvä, herra eversti,
käykää majaan, täällä on kylmä.

Ukko Kiemlicz puhui omituisen terävällä ja äreällä äänellä ja vilkuili
puhuessaan levottomasti ympärilleen. Hän oli kookas, luiseva mies,
kasvot aina vihaiset ja tyytymättömät. Kmiciciä kohtaan hän esiintyi
sitä nöyremmin, mitä enemmän hänessä heräsi entistä päällikköään
kohtaan palvelemisen halu, pelko, kenties myös ihmettely, ehkäpä
kiintymyskin.

Kmicic tunsi hyvin Kiemliczit. Isä ja kaksi poikaa olivat olleet hänen
palveluksessaan siihen aikaan, kun hän omin päin kävi sotaa Chowańskia
vastaan Valko-Venäjällä. He olivat rohkeita sotureita ja yhtä julmia
kuin rohkeita. Niiden monenlaisten kulkurien joukossa, joista Kmicicin
osasto oli kokoonpantu ja jotka päivällä joivat ja tuhlasivat sen,
mitä yöllä olivat verisessä kahakassa viholliselta riistäneet,
herättivät Kiemliczit huomiota suurella ahneudellaan. Erikoinen halu
heillä oli anastaa hevosia, ja näitä he sitten möivät taloihin ja
kyliin. Isä tappeli yhtä uljaasti kuin hänen kaksoispoikansa, mutta
otti näiltä joka taistelun jälkeen parhaan osan saaliista valitellen
samalla kärsivänsä vääryyttä ja uhkaillen heitä isän kirouksella.
Pojat murisivat vastaan, mutta olivat luonnostaan hieman typeriä ja
alistuivat isän komentoon. Huolimatta alituisista riidoistaan he
pysyivät toistensa rinnalla taisteluissa eivätkä säästäneet itseään.
Toverit eivät pitäneet heistä, mutta kaikki heitä pelkäsivät sillä
taistelussa he olivat hirmuisia. Ainoastaan Kmicic herätti heissä
käsittämätöntä pelkoa.

Joukko-osaston keskuudessa kerrottiin heidän koonneen suuria aarteita,
mutta ei kukaan tiennyt varmasti, oliko siinä perää. Eräänä päivänä
Kmicic lähetti heidät viemään erästä määrää hevosia, ja sille tielleen
he katosivat. Kmicic arveli heidän saaneen surmansa, mutta sotamiehet
sanoivat heidän paenneen vieden hevoset mukanaan, sillä kiusaus oli
ollut liian suuri. Nyt, kun Andrzej tapasi heidät terveinä, kun vajassa
hirnui joukko hevosia ja kun ukon iloon ja nöyryyteen näkyi sekaantuvan
levottomuutta, ajatteli Andrzej, että sotamiehet sittenkin olivat
olleet oikeassa.

Astuttuaan majaan hän istuutui vuoteelle, katsoi ukkoa suoraan silmiin
ja kysyi ankarasti:

— Kiemlicz, missä minun hevoseni ovat?

— Ah Jeesus, armahin Jeesus! — vaikeroi ukko. — Zoltarenkon miehet
hyökkäsivät kimppuumme, ryöstivät, haavoittivat ja ajoivat takaa
kokonaista kuusitoista penikulmaa, niin että hädin tuskin pelastimme
henkemme. Oi pyhä Neitsyt! Emme enää voineet löytää teidän armoanne
emmekä joukko-osastoa. He ajoivat meidät tänne korpeen kurjuuteen ja
nälkään, tähän majaan, tänne suolle.. Jumalan kiitos, teidän armonne
on elossa ja terveenä, vaikka näkyy haavoittuneen... Kas, poikaseni
ovat menneet kantoja vierittämään ja kadonneet. Mitä ne veijarit
siellä puuhailevat?... Nälkää ja kurjuutta täällä on, ei muuta mitään.
Elätämme itseämme sienillä, mutta teidän armoanne varten löytyy jotakin
naukattavaa ja haukattavaa... Niin meiltä hevoset vietiin, ryöstettiin.

Nyt tulivat sisään ukon kaksi poikaa, Kosma ja Damian. He olivat
rotevia, kömpelötekoisia, suuripäisiä miehiä, joilla oli tuuhea ja
harjaskankea tukka. He pysähtyivät oven suuhun, ja Damian lausui:

— Kannot on vieritetty.

— Hyvä on, — sanoi ukko Kiemlicz, — menen tuomaan simaa.

Hän katsahti poikiin merkitsevästi ja sanoi painokkaasti:

— Ne hevoset meiltä ryöstivät Zoltarenkon miehet. Hän poistui majasta.
Kmicic katseli noita kahta nuorukaista, jotka olivat kuin kirveellä
kannosta veistettyjä, ja kysäisi äkkiä:

— Mitä te nykyisin teette?

— Otamme hevosia! — vastasivat kaksoset yht'aikaa.

— Keneltä?

— Keneltä sattuu.

— Mutta etupäässä?

— Zoltarenkon joukolta.

— Se on hyvä, viholliselta saa ottaa, mutta jos te otatte omilta, niin
olette rosvoja ettekä aatelismiehiä. Mitä te niillä hevosilla teette?

— Isä myy ne Preussiin.

— Oletteko sattuneet ottamaan ruotsalaisilta? Varmaankin täällä lähellä
on ruotsalaisia joukkoja. Oletteko olleet tekemisissä ruotsalaisten
kanssa?

— Olemme.

— Olette siis tavanneet yksinäisiä kulkijoita tahi pieniä ryhmiä. Mitä
teitte, kun he pitivät puoliaan?

— Pieksimme.

— Ahaa, pieksitte! Silloin on teillä saamista sekä ruotsalaisilta että
Zoltarenkon joukoilta, ettekä varmaankaan jäisi osaanne vaille, jos
joutuisitte heidän kynsiinsä.

Kosma ja Damian olivat vaiti.

— Huonoa on teidän elämänne, enemmän rosvojen kuin aatelismiesten
tapaista... Varmastikin on teidän omallatunnollanne joitakin kolttosia
entisiltä ajoilta.

— On kyllä! - vastasivat Kosma ja Damian.

— Niin arvelinkin. Missä isänne asui ennen?

— Borowiczekissa.

— Oliko se hänen kylänsä?

— Oli, yhdessä Kopystinskin kera.

— Minne tämä sitten joutui?

— Me tapoimme hänet.

— Ja teidän täytyi paeta lain kouraa. Huonosti ovat asianne,
Kiemliczit, ja hirsipuussa te päätätte päivänne.

Ovi narahti, ja majaan astui ukko tuoden ison pullon simaa ja kaksi
lasia. Hän vilkaisi levottomasti poikiin ja Kmiciciin ja sanoi:

— Menkää peittämään kuoppa!

Kaksoset poistuivat heti. Isä kaatoi simaa toiseen lasiin ja jätti
toisen tyhjäksi odottaen, salliiko Kmicic hänen juoda kanssaan.

Mutta Kmicic ei voinut juoda itsekään ja kykeni vain vaivoin
puhumaankin, sillä haava vaivasi häntä. Ukko huomasi sen ja sanoi:

— Sallikaa, teidän armonne, minun tarkastaa haavaa, sillä ymmärränpä
semmoista yhtä hyvin kuin haavurit.

Kmicic suostui siihen. Kiemlicz avasi siteen ja alkoi katsella tarkasti.

— Nahka on hierautunut. Ei se mitään tee. Joku on ampunut hirveän
läheltä teidän armoanne. Täytyy pitää nyt sen päällä leipää ja
hämähäkin verkkoa. Hirveän läheltä on ammuttu. Jumalan kiitos, ettei se
surmannut teidän armoanne.

— Ei ollut se siis vielä minun kohtaloni. Pehmitäpä hiukan leipää,
Kiemlicz, ja pane se heti haavalle. Meillä olisi puhuttavaa, mutta
leukaluitani kivistelee.

Ukko katsahti epäluuloisesti everstiin peläten, että tällä ehkä
vielä oli aikomus puhua hevosista, jotka oli ryöstetty. Hän kostutti
kuitenkin leipäpalan, pani sen ympärille hämähäkin verkkoa, jota
majassa oli helposti saatavissa, ja asetteli sen Kmicicin kasvoille.

— Nyt minun on hyvä, — sanoi Andrzej. — Käy istumaan, Kiemlicz.

Sensijaan että olisi kysellyt tahi puhellut Kmicic piteli käsillään
päätään ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän nousi ja alkoi kävellä
huoneessa, pysähtyi toisinaan Kiemliczin eteen ja katseli häntä
hajamielisesti, näytti jotakin pohtivan ja kamppailevan ajatustensa
kanssa. Näin kului puoli tuntia. Ukko kääntelehti yhä levottomammin
istuimellaan.

Äkkiä Kmicic pysähtyi hänen eteensä.

— Kiemlicz, — sanoi hän, — missä täällä lähimpänä on niitä joukkoja,
jotka kapinoivat Vilnon vojevodaa vastaan?

Ukko vilkutti epäluuloisesti silmää.

— Aikooko teidän armonne heidän luokseen?

— En pyydä sinua kyselemään, vaan vastaamaan.

— Sanotaan yhden joukon olevan Szczuczynissa.

— Kuka sanoi?

— Juuri sen joukon miehet.

— Kuka on johtajana?

— Herra Wolodyjowski.

— Hyvä on! Kutsu tänne Soroka!

Ukko poistui ja palasi hetken kuluttua vääpelin kanssa.

— Löytyivätkö kirjeet? — kysyi Kmicic.

— Ei, herra eversti, — vastasi Soroka. Kmicic näpäytti sormiaan.

— Ah, se on suuri onnettomuus. Saat mennä, Soroka. Noitten kirjeitten
kadottamisesta sietäisi teidät hirttää. Saat mennä. Kiemlicz, onko
sinulla jotakin, mihin voisi kirjoittaa?

— Ehkäpä löytyy, — vastasi ukko.

— Vaikkapa pari arkkia paperia ja kynä. Ukko puikahti ruokasäiliöön,
joka nähtävästi oli kaikenlaatuisten tavarain säilytyspaikkana, ja
viipyi siellä kauan. Kmicic sillä välin käveli huoneessa ja puhui
itsekseen.

— Olivatpa kirjeet tallella tahi ei, — ajatteli hän, — niin hetmani ei
tiedä niiden katoamisesta ja pelkää, että minä ne saatan julkisuuteen.
Hän on vallassani... Viekkaus viekkautta vastaan! Uhkaan lähettää ne
Vitebskin vojevodalle. Niin juuri! Ehkäpä Jumala suo hänen pelästyä.

Hänen ajattelunsa keskeytti ukko Kiemlicz, joka astui sisälle ja sanoi:

— On kolme arkkia paperia, mutta ei ole kynää eikä mustetta.

— Eikö ole kyniä? Vähänkö täällä on lintuja metsässä? Voi ampua
pyssyllä.

— Vajan oven päälle on naulittu haukka.

— Tuo siipi siitä, pian!

Kiemlicz riensi, sillä Kmicicin ääni ilmaisi kärsimättömyyttä ja
jonkinmoista kiihtymystä. Hetken kuluttua hän palasi haukan siipi
kädessä. Kmicic sieppasi sen, nykäisi irti sulan ja alkoi teroittaa
sitä tikarillaan.

— Mene! — sanoi hän. — On helpompi lyödä mieheltä pää poikki kuin
teroittaa kynä. Mutta nyt tarvitaan mustetta.

Hän kääri ylös hihaa, pisti haavan käteensä ja kostutti kynän veressä.

— Mene tiehesi, Kiemlicz, — sanoi hän, — ja anna minun olla yksin.

Ukko poistui huoneesta ja Andrzej ryhtyi heti kirjoittamaan:

 »Eroan teidän ylhäisyytenne palveluksesta, sillä pettureita ja
 luopioita en tahdo enää palvella. Että olen vannonut ristiinnaulitun
 kuvan kautta pysyväni teidän ylhäisyydellenne uskollisena, sen minulle
 Jumala anteeksi antakoon, — vaikka menettäisin sieluni autuuden, niin
 mieluummin palan ikuisessa tulessa erehdykseni takia kuin avoimesti
 ja tietoisesti petän isänmaani ja hallitsijani. Teidän ylhäisyytenne
 on käyttänyt minua sokeana välikappaleena, miekkana vuodattamaan
 veljien verta. Haastan teidän ylhäisyytenne Jumalan tuomioistuimen
 eteen. Hän tuomitkoon, kenen puolella oli petos, kenen puolella
 puhtaat tarkoitusperät. Jos me joskus kohtaamme toisemme, niin
 silloin, vaikka Te olettekin mahtava ja voitte purra kuoliaaksi ei
 vain yksityisen ihmisen, vaan koko valtakunnan, kun taas minulla on
 vain miekka kädessä, minä muistan, mitä olen kokenut, ja ahdistan
 teidän ylhäisyyttänne, mikäli minun murheeni ja kärsimäni loukkaus
 minulle voimia lisäävät. Tehän tiedätte, että olen niitä, jotka voivat
 myös ilman hovirykmenttejä, linnoja ja tykkejä tuottaa vahinkoa.
 Niin kauan kuin voin, kostan teille, ettekä te voi hetkeäkään olla
 turvassa. Se on yhtä varmaa kuin että kirjoitan tätä omalla verelläni.
 Minulla on hallussani teidän ylhäisyytenne kirjeet, jotka voivat
 teidät saattaa huonoon valoon ei vain Puolan kuninkaan, vaan myös
 ruotsalaisten silmissä, sillä ne todistavat selvästi maankavalluksen
 kuin myös sen, että olette valmis luopumaan ruotsalaisista heti, kun
 heille käy huonosti. Vaikka olisitte kahta vertaa mahtavampi, niin
 tuhonne on minun vallassani, sillä allekirjoituksiin ja sinetteihin
 täytyy jokaisen uskoa. Ilmoitan teidän ylhäisyydellenne seuraavaa:
 jos hiuskarvaakaan vahingoitetaan minulle rakkaitten, Kiejdanyyn
 jääneitten henkilöiden päästä, niin lähetän nuo kirjeet ja asiakirjat
 herra Sapiehalle ja painatan niistä jäljennökset levittääkseni niitä
 ympäri maan. Teidän ylhäisyytenne saa valita: joko sodan päätyttyä,
 kun rauha on palautettu valtakuntaan, annatte minulle Billewiczit ja
 minä annan teidän ylhäisyydellenne kirjeet, tahi, jos saan kuulla
 huonon sanoman, heti Sapieha näyttää nuo kirjeet Pontukselle. Teidän
 ylhäisyytenne haluaa kruunua, mutta minä en tiedä, onko teillä mihin
 sen panisitte, kun päänne putoaa joko puolalaisen tahi ruotsalaisen
 kirveen iskusta. Sulkisin teidän ylhäisyytenne Jumalan huomaan, jollei
 olisi niin, että itse pidätte pirun apua tärkeämpänä kuin Jumalan. —
 Kmicic.»

 »P.S. Liittoutuneita ei teidän ylhäisyytenne onnistu myrkyttämään,
 sillä on niitä, jotka siirtyessään perkeleen palveluksesta Jumalan
 palvelijoiksi varoittavat heitä juomasta olutta Orelissa ja
 Zabludowossa.»

Kmicic nousi ja alkoi astella huoneessa. Hänen kasvonsa hehkuivat,
sillä hänen oma kirjeensä poltti häntä kuin tuli. Tuo kirje oli kuin
sodanjulistus Radziwilleille, mutta Kmicic tunsi itsensä harvinaisen
voimakkaaksi ja oli valmis vaikkapa sillä hetkellä katsomaan silmästä
silmään mahtavaa sukua, joka sai koko maan vapisemaan. Hän, tavallinen
aatelismies, tavallinen ritari, hän, lain vainoama kulkuri, hän,
joka ei mistään voinut odottaa apua, näki nyt kuin profeetan katsein
ruhtinas Januksen ja Boguslawin turman ja oman voittonsa. Kuinka hän
käy sotaa, mistä löytää puoluelaisia, millä tavoin voittaa — sitä hän
ei tietänyt eikä edes ajatellut. Hän vain uskoi lujasti, että tekee
velvollisuutensa, että oikeus ja siis Jumalakin on hänen puolellaan.
Hänen mielensä kävi keveämmäksi, aivan kuin uusia maita avautui hänen
eteensä. Oli vain noustava ratsun selkään ja lähdettävä liikkeelle
saavuttaakseen kunniaa, mainetta ja Oleńkan.

— Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään, — toisteli hän itsekseen
jonkinmoisen kuumeisen riemun vallassa, — kirjeet suojelevat häntä.
Hetmani vaalii häntä kuin silmäteräänsä... niinkuin minä itse! Siitä
olen pitänyt huolen! Olen vain mitätön mato, mutta pistoani pelätään.

Äkkiä hänen mieleensä nousi ajatus:

— Jospa kirjoittaisin Oleńkallekin? Lähetti, joka vie kirjeen
hetmanille, voi pistää hänellekin salaa kirjelipun. Miksi en
ilmoittaisi hänelle katkaisseeni välini Radziwillien kanssa ja meneväni
etsimään muualta palvelusta?

Hän pisti taas käteensä, kostutti kynän veressä ja alkoi kirjoittaa:
»Oleńka, en ole enää Radziwillien mies, sillä olen vihdoin
huomannut...» Mutta samassa hän keskeytti, mietti hetkisen ja sanoi
itsekseen:

— Puhukoot nyt tekoni eivätkä sanani. En kirjoita.

Hän repi arkin. Sen sijaan hän kirjoitti kolmannelle arkille lyhyen,
näin kuuluvan kirjeen Wolodyjowskille:

 »Herra eversti! Allekirjoittanut, ystävä, varoittaa teitä ja muita
 johtajianne olemaan valppaina. Hetmani on kirjoittanut ruhtinas
 Boguslawille ja herra Harasimowiczille, että nämä myrkyttäisivät
 teidät tahi surmauttaisivat yöpyessänne. Harasimowicz on poissa,
 sillä hän on mennyt ruhtinas Boguslawin kanssa Preussiin, mutta
 tuollaisia määräyksiä on voitu antaa muillekin taloudenhoitajille.
 Älkää siis ottako heiltä mitään vastaan älkääkä öisin nukkuko ilman
 vartioita. Tiedän myös varmasti, että hetmani hyökkää pian kimppuunne.
 Hän odottaa vain puolentoista tuhannen miehen suuruista apujoukkoa
 kenraali de la Gardielta. Pitäkää varanne, ettei hän teitä yllätä ja
 lyö yksitellen. Parasta olisi pyytää Vitebskin vojevodaa saapumaan
 pikimmiten ja ryhtymään itse johtamaan kaikkia. Tämä on hyvää
 tarkoittavan neuvo, uskokaa häntä! Mutta siihen saakka pysytelkää
 yhdessä, älkööt joukkoryhmät leiriytykö kauas toisistaan. Hetmanilla
 on vähän ratsuväkeä, vain pieni joukko rakuunoita ja Kmicicin miehet,
 epäluotettavia nekin. Kmicic itse on poissa, hetmani on keksinyt
 hänelle jonkin muun tehtävän, koska luultavasti ei luota häneen. Hän
 ei ole sellainen petturi kuin kerrotaan, ainoastaan harhaan johdettu
 mies. Jumalan haltuun. — Babinicz.»

Andrzej ei tahtonut panna kirjeen alle omaa nimeään, koska arveli sen
herättävän epäluottamusta. Babinicz oli Orszan läheisyydessä oleva
kylä, joka vanhoista ajoista asti oli Kmicicien omaisuutta.

Nyt, kun Oleńka kaiken todennäköisyyden mukaan oli turvattu ruhtinaan
kostolta ja liittoutuneet äkilliseltä rynnäköltä, kysyi Andrzej
itseltään, mitä hän nyt tekisi.

Hän oli katkaissut välinsä petturien kanssa, polttanut laivansa, tahtoi
nyt palvella isänmaata, uhrata sille voimansa, terveytensä, elämänsä, —
mutta miten se oli tehtävä? Miten oli alettava, mihin ryhdyttävä?

Ja taas hänen mieleensä nousi:

— Mennä liittoutuneitten luo.

Mutta jos ne eivät ota vastaan, jos pitävät petturina ja surmaavat
tahi, mikä on vielä pahempi, häpeällisesti karkoittavat luotaan?

— Surmatkoot mieluummin! — huudahti Andrzej tulistuen häpeänsä
tunnosta. — Näkyy olevan helpompaa pelastaa Oleńka ja liittoutuneet
kuin oma kunniansa.

Siitäpä vaikeudet alkoivatkin. Miehen mieli alkoi uudelleen kuohua.

— Enkö voi menetellä samoin kuin Chowańskia kohtaan? — sanoi hän
itsekseen. — Kokoan joukon ja ahdistelen ruotsalaisia. Ei se homma ole
minulle uutta! Ei kukaan ole heitä vastustanut, mutta minä vastustan...
Tulee hetki, jolloin koko valtakunta kysyy, kuten kysyi Liettua, kuka
on se rohkea mies, joka yksin uskaltaa mennä leijonan kitaan. Silloin
otan lakin päästäni ja sanon: »Katsokaa, se olen minä, Kmicic!»

Ja niin suuri halu veritöihin valtasi hänet, että hän tahtoi lähteä
ulos majasta, käskeä miehiään ja Kiemliczejä nousemaan hevosten selkään
ja rientää matkaan.

Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, hän tunsi ikäänkuin jokin olisi
töytäissyt häntä rintaan ja työntänyt takaisin. Hän jäi seisomaan
keskelle tupaa ja katseli mietteissään ympärilleen.

— Kuinka siis? Eikö erehdystäni voi pyyhkiä pois?

— Missä on katumus? — kysyi hänen omatuntonsa. — Tässä tarvitaan
jotakin muuta!

— Mitä? — kysyi Kmicic.

— Millä muulla voisit sovittaa rikkomuksesi kuin jollakin urotyöllä,
joka on raskas ja suuri, mutta vilpitön ja puhdas kuin kyynel?...
Onko mikään urotyö koota joukko seikkailijoita ja kulkea niiden
kanssa kuin tuuli pitkin ketoja ja metsiä? Eikö tämä houkuttele sinua
niinkuin lihapala koiraa? Se on huvia, vaan ei työtä, rosvousta,
vaan ei isänmaan puolustusta! Näin toimit Chowańskia vastaan, ja
mitä voitit sillä? Metsissä riehuvat rosvot ovat myös valmiita
hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, mutta mistä sinä otat muita
miehiä? Ruotsalaisille voit tuottaa haittaa, mutta samalla vahingoitat
kansalaisiasi. Se on silmänlumetta, jolla aiot korvata työn ja
katumuksen!

Näin puhui Kmicicille omatunto, ja Kmicic huomasi sen olevan oikeassa.
Hän vihastui omaantuntoonsa, joka puhui niin katkeraa totuutta.

— Mitä minä teen? — sanoi hän. — Kuka minua neuvoo, kuka minut pelastaa?

Polvet tuntuivat itsestään notkistuvan, hän polvistui vuoteen eteen ja
alkoi rukoilla ääneen sydämensä pohjasta:

— Rakas Herra Jeesus Kristus, sinä, joka ristillä armahdit ryöväriä,
armahda nyt minuakin. Tahdon pestä itseni puhtaaksi synneistäni,
aloittaa uutta elämää ja palvella uskollisesti isänmaatani, mutta
en tiedä miten, sillä olen tyhmä. Herra, olen palvellut pettureita,
en pahuudesta, vaan ymmärtämättömyydessäni. Valaise minua, innoita,
lohduta minua epätoivossani ja pelasta laupeutesi tähden, sillä minä
hukun...

Tässä Andrzejn ääni alkoi väristä, hän löi leveään rintaansa niin että
kumahteli ja hoki edelleen:

— Ole armollinen minulle syntiselle! Ole armollinen minulle syntiselle!

Pannen kätensä ristiin ja kohottaen ne ylös hän jatkoi:

— Oi Pyhä Neitsyt, puolla minua Poikasi edessä, älä jätä minua
murheessani ja epätoivossani, jotta voisin palvella sinua ja sinä
olisit kuolemani hetkellä onnettoman sieluni suojelija!

Kmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään,
ja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen
asentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain
humina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan
alta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:

— Mitä arvelette, herra vääpeli, mihin me nyt lähdemme?

— Mistäpä minä tiedän, — vastasi Soroka — lähdemme, ja sillä hyvä!
Ehkäpä menemme kuninkaan luo, joka nyt huokailee ruotsalaisten vallan
alla.

— Onko totta, että kaikki ovat hänet jättäneet?

— Vain Jumala ei ole häntä jättänyt.

Kmicic nousi nopeasti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet. Hän
meni suoraan ovelle, avasi sen ja huusi sotamiehille:

— Hevoset valmiiksi, on aika lähteä!



KOLMAS LUKU.


Sotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä
pelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan
ajatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.

— Teidän armonne aikoo lähteä? — sanoi hän sisään astuessaan.

— Niin! Sinä opastat minut metsästä. Tunnetko seudut?

— Kyllä, minä olen täkäläisiä... Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?

— Kuninkaan luo.

Ukko hämmästyi ja jäi miettimään.

— Pyhä Neitsyt! — huudahti hän. - Minkä kuninkaan luo?

— Ei tietenkään ruotsalaisen. Kiemlicz alkoi tehdä ristinmerkkejä.

— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan
paenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on
piiritetty.

— Menemme Sleesiaan.

— Mutta kuinka pääsemme ruotsalaisten joukon läpi?

— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se
on samantekevää, kunhan pääsemme!

Kiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan
lähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä
käsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana
puoluelaisena.

— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. —
Varmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.

Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä,
sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä
etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla
palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon.
Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä
vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee
käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut
tottelemaan Kmiciciä.

— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan
päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin
paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on,
että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon
rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.

— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on
enemmän.

— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä
mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?

— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun
päänne vielä on kiinni ruumiissanne.

— Hyväinen aika!... Mitä teidän armonne puhuu?... Mitä?... Kuinka?..
Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?

— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte
tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte
oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon
hevosia...

— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.

— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne
ja ryhdyitte rosvoilemaan... Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun
tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta... Ryöstätte
hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta,
ja sekin on oikein.

— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.

— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle
tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle.
Hävetkää, hulttiot!

Vanha veijari punastui ja sanoi:

— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen
säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia
kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi
talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!

— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet.
Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte
hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte
rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo
on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.

Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen
terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:

— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala
yksin voi sinua varjella.

— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. —
Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!

— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään
toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.

— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.

— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille.
Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta
miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle
ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.

— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.

— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra
Wolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.

Ukko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:

— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin
hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!

Ääneen hän sitten sanoi:

— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme
metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset
käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie
mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.

— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka
on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko
valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi
tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka
olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää
vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!

— Ymmärrän, teidän armonne!

— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa
tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät,
mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä
tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta
itseltään.

— Ymmärrän, teidän armonne!

— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka
nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle
siitä vastata!

— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se
takomalla panna päähän... Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan
rangaistus synneistäni... Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua
pari sanaa?

— Puhu vapaasti!

— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä
palvelijoille minne menemme.

— Niinpä kyllä.

— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra
Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa
säätynne.

— Kuinka niin?

— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille,
mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.

— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.

Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän
mietittyään hän sanoi:

— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän
armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin
on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu
Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina
jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.

— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän
lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen
ilman niitä.

— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän
aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa
mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä
syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan
markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin
jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä
tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.

— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto
jokapäiväinen ilmiö.

— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla
Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat,
olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.

— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on
tuo Sobota?

— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee
perjantai. Suom. huom.]

— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?

— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen
ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on
paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne.
Preussistakin tuodaan sinne hevosia.

— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!... Otamme mukaamme hevosia ja maksan
sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa... Varaa puoliturkit,
lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja
palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!

Kun ukko jo oli ovella, sanoi Andrzej vielä:

— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä
everstiksi, vaan Babinicziksi!

Kiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä
valmiina lähtemään pitkälle matkalle.

Kmiciciä ei olisi ollut helppo tuntea. Halpa takki, samanlainen
lammasnahkalakki ja kääre kasvoissa teki hänet talonpojan näköiseksi,
joka oli tapellut kapakassa ja nyt kuljeskeli markkinoilta
markkinoille. Sen mukainen oli seuralaistenkin asu.

Sotamiehet katselivat ihmeissään everstiään. Enimmän kummissaan oli
vanha Soroka, joka mutisi Bilousille:

— En minä totu tuommoiseen. Kävi miten kävi, kyllä minun täytyy
osoittaa hänelle kunnioitusta samalla tavoin kuin ennenkin.

— Niin on tehtävä kuin on käsketty — vastasi Bilous. — Mutta kovin on
everstimme muuttunut... Sotamiehet eivät tietäneet, että Andrzej oli
sisällisestikin muuttunut yhtä paljon kuin ulkonaisesti.

— Eteenpäin! — huusi Babinicz.

Piiskat läimähtelivät, ratsastajat ympäröivät hevosjoukon ja ajoivat
sen yhteen, ja samassa lähdettiin matkaan.



NELJÄS LUKU.


Kulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme
samoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz
tunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta
aatelisilta uutisia valtakunnan asioista.

Leg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että
sinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia
oli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan
ruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista
olutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti
kuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi
oli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt
vaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan.
Kerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat
kaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä,
koska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan
valtaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten
kanssa.

Aateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan
epäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja
Radziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa.
Hän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että
hevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään
monimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin
turhaan vaivasivat päätään.

Myytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi
matkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin.
Sinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä
oli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński
Wolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun
hän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa
kääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden
penikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin
Wasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Ennen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan
ravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä
kertaa ollut muita vieraita.

Mutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut
illallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.

Aurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko
mahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden
jäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.

Ensi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen
eteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui
unkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton
sudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.

Herra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen
kasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän
oli elänyt ruoan ääressä.

Kun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra
kynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi:

— Tulehan tänne, hyvä mies!

Kmicic ei lähestynyt, vaan meni päinvastoin ravintolaan, sillä tuo
puhe pisti vihaksi. Hän ei vielä ollut tottunut halpaan pukuunsa eikä
siihen, että hänelle viitattiin kädellä. Tultuaan sisälle hän istuutui
jatkamaan syöntiään. Vieras herra seurasi hänen jäljessään.

Hän siristi silmiään pimeänpuoleisessa huoneessa, jossa vain uunissa
paloi vähäinen tuli.

— Miksi ei kukaan tule minua vastaan saapuessani? — sanoi vieras herra.

— Ravintoloitsija meni huoneeseensa, — vastasi Kmicic, - ja me olemme
matkustavaisia niinkuin tekin.

— Kiitän tiedonannosta. Mitä matkamiehiä te olette?

— Aatelisia. Kuljetamme hevosia.

— Ovatko seuralaisennekin aatelisia?

— Maamiehiä, mutta aatelia.

— Sallitteko, hyvät herrat, minunkin istuutua pöytään?

Vieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä
kuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei
erehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:

— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa,
vain herneitä ja makkaraa.

— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman
ylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet
ja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.

Näin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja
älykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle
tilaa, lisäsi hän ystävällisesti:

— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen
arvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä
kruunu päästäni putoa.

Kmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka,
kuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun,
olisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei
tämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että
vihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.

— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat
ylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir,
jolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään,
jos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.

Vieras katsahti terävästi Kmiciciin, huokasi ja sanoi:

— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen
ystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut
jossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä
puheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.

— On tullut liikutuksi ihmisten joukossa ja kuulluksi yhtä ja toista,
mutta en ole ollut kenenkään palveluksessa.

— Mistä olette kotoisin, jos saan kysyä?

— Trockin vojevodakunnasta, aateliskylästä.

— Mitä Liettuaan kuuluu?

— Samaa kuin ennenkin. Pettureista ei ole puutetta.

— Pettureista? Mitä te tarkoitatte pettureilla?

— Niitä, jotka ovat luopuneet kuninkaasta ja valtiosta.

— Kuinka Vilnon ruhtinas, vojevoda, nyt voi?

— Sanotaan hänen olevan sairaana, henkeä ahdistaa.

— Suokoon Jumala hänelle terveyttä, hän on kelpo mies!

— Kelpo mies ruotsalaisista, sillä hän on avannut heille ovet selko
selälleen.

— Te ette nähtävästi kuulu hänen kannattajiinsa?

Kmicic huomasi, että vieras hyväntahtoisilla kysymyksillään tutki häntä.

— Mitäpä minä! — sanoi hän. — Pohtikoot muut näitä asioita... Minä vain
pelkään, että ruotsalaiset väkisin ottavat hevoseni.

— Silloin olisi pitänyt myydä ne pois. Podlasiessakin kuuluu olevan
joukkoja, jotka kapinoivat hetmania vastaan ja joilla varmaankin on
hevosista puute.

— Sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut heidän luonaan, vaikka muuan
matkustava herra antoi minulle kirjeen vietäväksi tilaisuuden sattuessa
eräälle heidän päälliköistään.

— Kuinka tuo matkustava herra saattoi antaa teille kirjeen, kun ette
ole menossa Podlasieen?

— Szczuczynissa on yksi liittoutuneitten joukko, ja herra sanoi
minulle: joko annat itse perille tahi saat tilaisuuden toimittaa sen
sielläpäin liikkuessasi.

— Sattuu niin hyvin, että minä olen menossa Szczuczyniin.

— Oletteko te myös ruotsalaisia paossa? Vastauksen asemesta vieras
katsoi Kmiciciä ja kysyi tyynesti:

— Minkätähden sanotte _myös_, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan
menette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota
niitä väkisin?

Kmicic kohautti olkapäitään.

— Sanoin _myös_, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä
taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä
niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi,
sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.

— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte
etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan
hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa
hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa
yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan
tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät
katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen,
että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän
omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on
omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin
että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa
nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan
sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn,
jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet
nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat
ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja
asujamille.

— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, —
sanoi Kmicic.

Vieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja
jatkoi:

— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä
mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja
vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä
ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut
palvelijat.

— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa,
että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa
haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.

Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra
alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi
kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori
herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti
vilkuttaa silmiään ja sanoi:

— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä
omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa
riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni
myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt
minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.

— Joka tapauksessa olette jättänyt sinne maa-alan ja rakennuksia.

— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle Wasoszyn
piirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa.
Viimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda
kuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha
kelpaa.

Kmicic purskahti nauramaan.

— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan
myöskin ovela.

— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en
puhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja
myötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo
Podlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa
onni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä
mies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea
ja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville
päiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä
säkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö,
mutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä
vaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.

Kmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät
niin, että haavaa kivisti.

Vieras jatkoi:

— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten
te miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on
silloin varma.

Näin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi
sivellä viiksiään. Sitten hän lausui:

— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja
pitää silmällä palvelijoitani.

Kmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun,
niin että kaikki hampaat hohtivat.

— Mitä te nauratte? — kysyi vieras rypistäen kulmakarvojaan.

— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra
loukkautui ja sanoi:

— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa
huomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.

— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan
tiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.

— Minä olen herra Rzedzian Wasoszysta, — sanoi hän ylpeästi.

Kmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli
kiireesti huoneeseen.

— Herra pääll...

Kmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies
hämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:

— Joitakin miehiä on tulossa.

— Mistä?

— Szczuczynista.

Kmicic joutui hieman ymmälle, mutta salasi sen nopeasti ja sanoi:

— On oltava varuillaan! Onko joukko suurikin?

— Kymmenkunta ratsumiestä.

— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren
herran puoleen sanoen:

— Ovatkohan ne ruotsalaisia?

— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra
Rzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan. Tahtovat ennen
paikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.

Kuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen
pimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui
huoneeseen.

Etunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli
lattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi
pamppailla.

Se oli Józwa Butrym, jota mainittiin nimellä Jalaton.

— Isäntä, anna hevosille kauroja! — huusi hän.

— Ei ole minulla kauroja,-vastasi isäntä. Ehkäpä herrat antavat.

Ravintolan isäntä osoitti näin sanoen Rzedziania ja Kmiciciä.

— Mitä väkeä olette? — kysyi Rzedzian.

— Entäs kuka te itse olette?

— Wasoszyn staarosta.

Rzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen
oma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin
tärkeimmissä tilaisuuksissa.

Józwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli
joutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:

— Nöyrin palvelijanne, armollinen herra!

— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.

— Entisestä Billewiczin, nykyisestä Wolodyjowskin joukosta.

— Onko siis herra Wolodyjowski Szczuczynissa?

— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat
tulleet Samogitiasta.

— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä
päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?

— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen
matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia...

— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?

— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on
herra Skrzetuski.

— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.

Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet
ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin,
ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi
heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi
tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä.
Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen
suunnitelmansa eivät toteudu... Hän päätti pysyä tuntemattomana ja
vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani
päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin
kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:

— Mene talliin ja laittakaa hevoset valmiiksi. Lähdemme tänä yönä.

Soroka nousi ja poistui.

Kmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle
mieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen
ajan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen
Billewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että
oli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin
tuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan
kehräämässä.

Hän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin,
rauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö
oli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä,
varjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien... Oi, jospa hän olisi
totellut!... Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava.
Hän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä
yksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut
kuulla.

Rakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi
ollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti saadakseen
langeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis
tempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen
toverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies
oli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.

Muisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa
Butrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä
Kiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa
ruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta,
päälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan.
Kmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen
liittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan
niin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet
surmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan
päällä.

Sitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin ja
Podlasiessa olevaan sotajoukkoon.

— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt
ovatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa
ne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten
selvitään, kun tulee talvi.

Kmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa
sanoakseen pimeästä nurkastaan:

— Niinpä hetmani teidät tuhoaakin yksitellen.

Mutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista
sattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän
aikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:

— Onko tuo teidän miehiänne?... Olen tavannut hänet jossakin.

— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla
myymässä hevosia.

— Minne menette? — kysyi Józwa.

— Sobotaan, — vastasi ukko Kiemlicz.

— Missä se on?

— Lähellä Pjontekia.

Józwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista
vastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:

— Vastaa, kun kysytään.

— Millä oikeudella kyselette?

— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan,
eikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin
semmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.

Kmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi
poistumatta pimeästä nurkastaan:

— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin
paikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko,
niin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.

— Niin on, — sanoi Rzedzian.

— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te
menette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä
niitä tarvitaan siellä paljon.

— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman
tiemme, — vastasi Kmicic.

— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta,
että viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.

— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia,
mutta pyrkivät niiden luo.

Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen.
Sormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi
sitä hävetä. Näyttäkäähän!

— Tulkaa hakemaan!

— Ettekö itse voi kävellä?... Minunko pitäisi sinne kulkea?

— Olen kovin väsynyt.

— Hei, veliseni, joku voisi arvella, että et halua näyttää kasvojasi.

Tämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti
siitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla,
niin että se valaisi Kmicicin kasvot.

Kmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat
toisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan kädestä, niin
että kipinät sinkoilivat ympäri.

— Jeesus Maria! — huusi Butrym. — Se on Kmicic!

— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää
pysyä tuntemattomana.

Mutta Józwa alkoi huutaa sotamiehille, jotka olivat eteisessä:

— Hei, hei, ottakaa kiinni!

Sitten hän sanoi Andrzejlle:

— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt
pyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!

Hän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta
samassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä,
ja Kosma kysyi:

— Isä, pehmitämmekö?

— Pehmittäkää! — huusi ukko Kiemlicz siepaten sapelinsa.

Ovi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän
kintereillään tulivat Kiemliczien miehet.

Józwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan
paljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin
pihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti
lyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski
Kmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät
otteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä vielä
saadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui
selälleen kuin poikki hakattu tammi.

— Iskekää! — huusi Kmicic, jossa heräsi vanha tappelunhalu.

Kehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret
Kiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään
kuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan
puikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien
alitse.

Rzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada
ammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli
valoisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas
katosi hänen näkyvistään pimeyteen.

Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen
ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he
taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi
taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden
uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat
yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät,
kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli
avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä
laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.

Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin
kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.

— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän
kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.

— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.

Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa,
nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:

— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!

Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää,
mutta samalla kuului Kmicicin huuto:

— Seis!

Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä
verisen sapelinsa lappeella.

Kosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.

— Teidän armonne... eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi

— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!

Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.
Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään
Kmicicin kumarsi syvään ja sanoi:

— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole
haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla
muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.

Kmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:

— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään
vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha
tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä... Kiejdanyssa
en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on
tapahtunut... Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä
enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani
varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä... Koko juttu ei kuulu
minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni...

Kmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.

— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne
näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä.
He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu
auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka
minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole... Annan heille taalerin
mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi... Annan kaksikin...
ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta...

— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa
haavoittuneet ja menkää hiiteen!

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.

Mutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:

— Teidän armonne... ne ovat meidän... totisesti ne ovat meidän!

Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja
vaikenemaan.

Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.
Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:

— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra
Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole
hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan.
Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata.
Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä
minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani... Ehkäpä voin
sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet
hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.

— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.

— Odottakaa!... Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi
joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa
Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo
matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan
kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia
on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi.
Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen... Menkööt häntä vastaan ollakseen
tarpeen vaatiessa apuna.

— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.

— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon
häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani
on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.

— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä
parempi, — sanoi Rzedian.

— Miksi niin?

— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin
tarkoituksiin.

— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun
merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette
herra Wolodyjowskille.

Rzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.

Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa
rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia
haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat
halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti
välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä,
joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti
tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.

— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista
olla hänen tiellään.

Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä
suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta
kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?

— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka
kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska
piileksii... Miten meille käynee?

Kun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:

— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes
kaatuneitten taskuja tyhjentää!

Vain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.

— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme
noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.

Hänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.

Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä
nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että
hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin
olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä
itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut
kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten,
luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?

— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen
niin kauas kuin mahdollista... Jumala minua ohjatkoon... Herra, ole
minulle armollinen!... Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.



VIIDES LUKU.


Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa,
varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että
kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä,
joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat
osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten
päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa
pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat
antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen
luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä.
Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi
sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa,
jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat
taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi
ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan
jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan,
niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni,
kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain,
Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten
ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa
sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten
ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja
ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja
isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa
kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin
yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän
uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin
korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.

Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli
saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet
vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin
ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan
tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki
hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten
suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa
sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät
pelkoa.

Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun,
ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet
ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan
kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin
kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät
päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja,
kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen
ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin
päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä
viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob
Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet
yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia
läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi
aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä
kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen
toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui
laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain
johtajaa puuttui.

Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen,
mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se
suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia
aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona.
Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen
heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi
turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä
muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa
ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä
sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.

Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän
pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin
käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen
oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat
tekemisissä.

— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia,
sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.

Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille
hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:

— Eno ei valehtele!

Ja Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka
voisi väittää häntä vastaan.

Kun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa
entisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä
kahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin,
kuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi
hänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen...

— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi
tai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan
päänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun
Zagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli
minua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille
lahjaksi.

— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, —
sanoivat kuulijat.

Koska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä
teoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset
tapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen
kunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.

Päälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki,
katselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan
pyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli
melkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.

Nyt olikin neuvoteltava tärkeästä asiasta. Oli kyllä lähetetty
lähettiläitä Vitebskin vojevodan luo pyytämään, että hän ottaisi johdon
käsiinsä. Mutta kukaan ei varmasti tietänyt, missä vojevoda oli sillä
hetkellä, ja lähettiläät olivat kadonneet jäljettömiin. Huhuiltiin,
että he olivat joutuneet Zoltarenkon miesten käsiin. Nämä ulottivat
rosvoiluretkiään Wolkowyskiin asti.

Päälliköt olivat päättäneet valita Bialystokissa väliaikaisen johtajan,
joka olisi ylipäällikkönä Sapiehan tuloon asti. Turhaa on sanoakin,
että jokainen päällikkö, Wolodyjowskia lukuunottamatta, ajatteli tähän
toimeen itseään.

Alkoivat vehkeilyt ja hankaukset. Sotajoukko ilmoitti tahtovansa olla
osallisena vaalissa, ei edustajien kautta, vaan välittömästi.

Wolodyjowski neuvoteltuaan toveriensa kanssa kannatti Zyromskia, joka
oli toimellinen ja kunnon mies ja herätti sotajoukossa kunnioitusta
komealla olemuksellaan. Sitäpaitsi hän oli taitava ja kokenut
soturi. Hän puolestaan kiitollisuuden osoitukseksi esitti toimeen
Wolodyjowskia, mutta Kotowski, Lipnicki ja Jakob Kmicic vastustivat
ehdotusta lausuen, että ei voi valita iältään nuorinta, sillä
ylipäällikön täytyy vaikuttaa väestöön arvokkuudellaan.

— Kuka täällä on vanhin? — kysyivät useat äänet.

— Eno on vanhin! — huudahti äkkiä Roch Kowalski niin kovalla äänellä,
että kaikki päät kääntyivät häneen päin.

— Vahinko vain, että hänellä ei ole omaa lippukuntaa, — sanoi Jachowicz.

Mutta toiset alkoivat huutaa:

— Mitäpä siitä! Emmekö saa valita kenet tahdomme? Eikö se ole meidän
vallassamme? Eikö _in liberis suffragiis_? Kuninkaaksikin voi valita
kenen aatelisen hyvänsä, saatikka rykmentin päälliköksi...

Nyt ryhtyi puhumaan Lipnicki, joka ei ollut suosiollinen Zyromskille,
vaan tahtoi kaikin tavoin estää valitsemasta tätä:

— Tietysti teillä on oikeus äänestää niinkuin tahdotte! Jos ette
valitse everstiä, niin sitä parempi — silloin ei kenelläkään ole syytä
loukkaantua.

Syntyi hirveä melu. Monet huusivat: »Äänestys! Äänestys!» Toiset taas
huusivat: »Kuka täällä on parempi herra Zaglobaa? Kuka on uljaampi
ritari? Kuka kokeneempi soturi? Eläköön herra Zagloba! Eläköön johtaja!»

— Eläköön! Eläköön! — kuului yhä voimakkaammin.

— Antakaa sapelista vastaanhangoittelijoille! — huusivat kiihkeimmät.

— Ei ole vastaanhangoittelijoita! — vastasi joukko.

— Eläköön! Hän on voittanut Kustaa Aadolfin! Hän on antanut kyytiä
Chmielnickille!

— Hän on pelastanut päällikötkin!

— Ja lyönyt ruotsalaiset!

— Vivat! Vivat! Zagloba dux! Vivatl Vivat! Joukko alkoi viskoa lakkeja
ilmaan ja juosta ympäri leirin etsimään Zaglobaa.

Mutta hän hämmästyi ja oli aluksi ymmällä, sillä hän ei ajatellut
ehdokkuuttaan, vaan kannatti Skrzetuskia eikä ollut odottanut tämmöistä
käännettä asiassa.

Kun tuhatlukuinen joukko huuteli hänen nimeään, niin hänen
hengityksensä salpautui ja hän sävähti punaiseksi.

Innostuksissaan toiset selittivät tämänkin parhain päin. Nähdessään
hänen punastuvan he alkoivat huutaa:

— Katsokaa, punastuu kuin nuori tyttö! Hän on yhtä vaatimaton kuin
urhoollinen! Eläköön hän ja johtakoon meidät voittoon!

Muut päälliköt lähestyivät toivottamaan onnea. Vain Wolodyjowski
siveli, viiksiään yhtä hämmästyneenä tuloksesta kuin Zagloba, ja
Rzedzian katseli silmät ja suu selällään epäuskoisen näköisenä
Zaglobaa, joka jo oli päässyt tasapainoon, seisoi käsi puuskassa ja pää
pystyssä ja otti vastaan onnitteluja asemansa mukaisella arvokkuudella.

Ensimmäisenä lausui Zyromski onnittelut päälliköiden puolesta. Sitten
puhui sotajoukon puolesta herra Zymirski sangen kaunopuheisesti punoen
puheeseensa paljon sitaatteja eri kirjailijoista.

Zagloba kuunteli päätään nyökyttäen. Kun puhuja lopetti, lausui uusi
ylipäällikkö seuraavat sanat:

— Hyvät herrat! Jos joku tahtoisi todellisen ansion upottaa
rannattomaan valtamereen tahi peittää sen Karpaattien äärettömien
röykkiöitten alle, niin se kuitenkin nousisi pinnalle, sukeltaisi esiin
maan alta sanoakseen ihmisille suoraan vasten silmiä: »Minä olen se,
joka ei pelkää valoa, ei karta tuomiota, ei etsi palkintoa.» Mutta
niinkuin kallis kivi kätkeytyy kultaan, niin tämänkin hyveen tulee
verhoutua vaatimattomuuteen, ja niinpä minä nyt, hyvät herrat, kysyn
seisoessani edessänne: »Enkö ole salannut teiltä ansioitani? Olenko
kerskunut edessänne? Olenko tavoitellut arvoa, jolla minua olette
kunnioittaneet?» Te itse olette antaneet arvon minun ansioilleni, sillä
minä olen valmis vielä nytkin kieltäytymään ja sanomaan teille: täällä
on parempia kuin minä, kuten esimerkiksi herrat Zyromski, Kotowski,
Tipnicki, Kmicic, Oskierka, Skrzetuski, Wolodyjowski — niin uljaita
ritareita, ettei semmoisia ole ollut vanhallakaan ajalla. Miksi siis
valitsisitte johtajaksi minut eikä ketään heistä? Vielä on aikaa...
Ottakaa hartioiltani tuo edesvastuu ja antakaa se ansiollisemmalle!

— Ei, ei mitenkään! — huusivat sadat ja tuhannet äänet.

— Ei, ei tule kysymykseen! — sanoivat päällikötkin iloisina siitä, että
heitä oli julkisesti ylistetty, ja haluten esiintyä sotajoukon edessä
vaatimattomina.

— Minäkin huomaan, että toisin ei voi olla! — sanoi Zagloba. —
Tapahtukoon siis tahtonne! Kiitän teitä sydämestäni, herrat veljeni,
ja uskon Jumalan avulla, että teidän ei tarvitse katua minulle
osoittamaanne luottamusta. Niinkuin te minun, niin minä teidän puolesta
vannon olevani valmis antamaan hengen, ja toipa meille tietymätön
kohtalo voiton tahi häviön, niin ei kuolemakaan meitä erota, sillä
kuoleman jälkeenkin seuraa meitä yhteinen maine!

Tavaton innostus valtasi joukon. Monet tarttuivat sapeleihinsa, toiset
alkoivat vuodattaa kyyneleitä. Zagloban kaljulle päälaelle kihosi
hikipisaroita, mutta hänen innostuksensa yhä kasvoi. Hän huudahti:

— Me puollamme laillista kuningastamme, meidän valittuamme, ja rakasta
isänmaatamme! Niiden puolesta elämme, niiden puolesta kuolemme! Hyvät
herrat! Niin kauan kuin isänmaamme on ollut olemassa, eivät sitä vielä
koskaan ole kohdanneet tämmöiset koettelemukset. Petturit ovat avanneet
porttimme, eikä ole enää muuta maakaistaletta kuin tämä vojevodakunta,
missä ei vihollinen elämöisi. Te olette isänmaan toivo ja minä
teidän, teihin ja minuun ovat koko valtakunnan katseet kääntyneet.
Osoittakaamme sille, että se ei turhaan ojenna meitä kohti käsiään! Te
vaaditte minulta miehuutta ja lujaa uskoa, samoin minä vaadin teiltä
luottamusta ja kuuliaisuutta, ja kun osoittaudumme kelvollisiksi,
kun esimerkillämme avaamme niiden silmät, jotka vihollinen on vienyt
harhaan — silloin rientää meihin yhtymään puolet valtakunnasta! Kenellä
on Jumala sydämessä, se yhtyy meihin, taivaan voimat meitä vahvistavat,
ja kuka voi silloin meitä vastustaa?

— Niin käy! Totisesti niin käy! Salomo puhuu. Taisteluun! Taisteluun! —
kaikuivat uhkaavat huudot.

Zagloba ojensi kätensä pohjoista kohti ja alkoi huutaa:

— Tule nyt, Radziwill! Tule, hetmani, kerettiläinen, Lusiferin
sotapäällikkö! Emme odota sinua hajaantuneina, vaan yhtenä joukkona,
emme eripuraisina, vaan sovussa, emme papereilla ja sopimuksilla,
vaan miekoilla varustautuneina! Sinua odottaa täällä kunnon miesten
sotajoukko, ja minä olen sen päällikkö! Tule, kamppaile Zagloban
kanssa! Kutsu paholaiset avuksesi ja taistelkaamme!... Tule!...

Hän kääntyi taas sotajoukon puoleen ja huusi niin, että se kuului yli
leirin:

— Jumal'auta, hyvät herrat! Tunnen saavani profeetan lahjan!
Yksimielisyyttä vain, niin lyömme nuo lurjukset, kulkurit, kerjäläiset,
kalansyöjät ja ryysymekot, jotka kesällä ajavat reellä!... Annan
heille nuuskaa, niin että ketarat vilkkavat heidän paetessaan! Heidän
niskaansa joka mies, joka uskoo Jumalaan ja jolle kunnia ja isänmaa on
kallis!

Tuhansia sapeleita välkähti ilmassa. Joukko tunkeili Zagloban ympärillä
huutaen:

— Johda meitä! Johda meitä!

— Huomenna lähdetään! Valmistautukaa! — huusi innoissaan Zagloba.

Vaali oli toimitettu aamulla, ja keskipäivällä oli sotajoukon
tarkastus. Joukot asettuivat kentälle vieretysten hyvään järjestykseen,
päälliköt ja liput etunenässä, ja rintaman ohi ratsasti ylipäällikkö
töyhtöhattu päässä, kullattu komentosauva kädessä. Hän oli kuin luotu
hetmaniksi. Hän katseli joukkoja, toista toisensa jälkeen, kuin paimen
laumaansa, ja sotamiesten sydämet täytti riemu, kun he näkivät hänet
komeana edessään. Jokainen päällikkö ratsasti häntä vastaan, ja hän
vaihtoi sanan jokaisen kanssa, kiitti jotakin kohtaa, moitti toista.
Nekin äsken saapuneista, jotka alussa eivät olleet tyytyväisiä vaaliin,
olivat pakotetut myöntämään mielessään, että uusi ylipäällikkö oli
sota-asioihin perehtynyt mies ja kykeni johtamaan.

Ainoastaan Wolodyjowski siveli hieman omituisesti viiksiään, kun uusi
ylipäällikkö löi häntä toisten päällikköjen nähden olalle ja sanoi:

— Herra Michal, olen tyytyväinen teihin. Joukossanne vallitsee paras
järjestys. Toimikaa edelleenkin tällä tavoin ja saatte olla varma, että
minä en teitä unhota!

— Hitto vieköön! — kuiskasi Wolodyjowski Skrzetuskille palatessaan
tarkastuksesta. — Olisiko oikea hetmani voinut sanoa minulle muuta?

Samana päivänä lähetti Zagloba pienempiä osastoja kaikkiin
tarpeellisiin ja tarpeettomiin suuntiin. Kun nämä seuraavana aamuna
palasivat, hän kuunteli tarkasti näitten kaikkien tiedonantoja ja lähti
sitten Wolodyjowskin luo, joka asui yhdessä Skrzetuskien kanssa.

— Sotajoukon edessä minun on esiinnyttävä arvokkaasti, — sanoi hän
ystävällisesti, — mutta meidän kesken saatamme säilyttää entisen
luottamuksellisen suhteen... Täällä olen vanha ystävä enkä päällikkö.
Teidän neuvoillenne panen arvoa, vaikka minulla on itsellänikin järkeä.
Tiedän, että te olette kokeneita miehiä eikä teidän veroisianne
sotilaita ole paljon koko valtakunnassa.

Hänet otettiin vastaan entiseen tapaan, ja »luottamuksellinen» suhde
vallitsi. Vain Rzedzian ei uskaltanut kohdella häntä niinkuin ennen ja
istui penkin äärimmäisessä päässä.

— Mitä aiotte tehdä? — kysyi Jan Skrzetuski.

— Ennen kaikkea palauttaa järjestyksen ja kurin ja antaa sotamiehille
hommaa, etteivät he laiskistuisi toimettomuudessa. Huomasin kyllä,
herra Michal, teidän murisevan kuin murmeli, kun lähetin nuo
tiedustelujoukot kaikkiin ilmansuuntiin, mutta minun täytyi se tehdä
totuttaakseni edes jollakin tavoin miehiä palvelukseen. Se on yksi
syy. Toiseksi: mitä meiltä puuttuu? Ei miehiä, sillä niitä on tullut
ja tulee edelleen riittävästi. Nekin aateliset, jotka ovat paenneet
Masowian vojevodakunnasta Preussiin ruotsalaisten tieltä, tulevat
tänne. Miehistä ja sapeleista ei ole puutetta, vain elintarpeita on
liian vähän, ja ilman niitä ei mikään sotajoukko maailmassa pysty
mihinkään. Niinpä olen ajatellut käskeä ottamaan kaikkea, mitä
käsiin sattuu: karjaa, lampaita, sikoja, viljaa, heiniä sekä tästä
vojevodakunnasta että Masowiasta, jossa vihollinen tähän asti myöskään
ei ole käynyt ja jossa kaikkea on viljalti.

— Entä jos aateli nostaa melun, — huomautti Skrzetuski, — kun heiltä
otetaan satoa ja elukoita?

— Sotajoukko on minulle tärkeämpi kuin aateli. Huutakoot! Muuten emme
ota ilmaiseksi. Olen käskenyt antamaan kuitteja, ja niitä onkin jo
valmiina niin paljon, että voisi puolet valtakunnasta niillä ottaa.
Rahaa minulla ei ole, mutta kun sota päättyy ja ruotsalaiset on
karkoitettu, niin valtio maksaa. Mitä puhutte? Pahempihan on aatelille,
että nälkäinen sotajoukko ryhtyy ryöstämään. Aion tutkia metsät, sillä
niissä kuuluu piileksivän paljon talonpoikia elintarpeineen. Kiittäköön
sotajoukko Pyhää Henkeä siitä, että se neuvoi valitsemaan minut
ylipäälliköksi, sillä ei tässä kukaan toinen niin hyvin selviäisi.

— Teidän armollanne on senaattorin pää, se on varmaa! — sanoi Rzedzian.

— Mitä? Heh! — sanoi Zagloba iloissaan kehumisesta. — Onpa sinullakin,
veijari, älyä päässä! Katso vain, etten määrää sinua jonnekin
edustajakseni, kun sattuu olemaan virka avoinna.

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.

— Tämmöiset ovat tuumani, — jatkoi Zagloba. — Ensin kootaan
elintarpeita niin paljon kuin olisi meidän kestettävä piiritys. Sitten
rakennamme varustuksia leirin ympärille, ja silloin saa Radziwill tulla
ruotsalaisten ja vaikkapa pirujen kanssa. Heittiö olen, jos en tänne
rakenna uutta Zbarazia.

— Oivallinen ajatus, totisesti! — huudahti Wolydojowski. — Mutta mistä
saamme tykkejä?

— Kotowskilla on kaksi haupitsia, Kmicicillä yksi kevyt tykki,
Bialystokissa neljä tykkiä, jotka oli määrä lähettää Tykocinin linnaan.
Ette ehkä tiedä, että nämä tykit oli sitä varten hankittu jo viime
vuonna. Ruutiakin kuuluu olevan jokaista varten niin paljon kuin
tarvitaan sataan laukaukseen. Kyllä me selviydymme, hyvät herrat.
Auttakaa te minua vain kaikessa. Olisipa aika ryypätä jotakin.

Wolodyjowski käski tuoda simaa, ja keskustelu jatkui pikarien ääressä.

— Te ajattelitte, että minusta tulisi ylipäällikkö vain nimeltä, —
sanoi Zagloba maistellen maljastaan. — Nunquam! En tavoitellut sitä
arvoa, mutta kun te minut siihen asetitte, niin vaadin kuuliaisuutta
ja järjestystä. Tiedän, mitä merkitsee virka-arvo, ja saattepa nähdä:
toisen Zbarazin tänne laitan, toisen Zbarazin totisesti! Läkähtyy siinä
Radziwill ja läkähtyvät ruotsalaiset ennenkuin nielevät minut. Soisinpa
Chowańskinkin tuppautuvan tänne — piilottaisinpa hänet niin, ettei
häntä löydettäisi viimeisellä tuomiollakaan. Täällähän ne ovat lähellä,
tulkoot koettamaan! Simaa, herra Michal!

Wolodyjowski täytti pikarin. Zagloba joi sen yhdellä henkäyksellä
pohjaan, rypisti kulmakarvojaan aivan kuin muistellen jotakin ja sanoi:

— Mistä puhuin? Mitä tahdoin?... Ahaa! Simaa, herra Michal!

Wolodyjowski täytti taas pikarin.

— Kerrotaan, — sanoi Zagloba, — että herra Sapiehakin mielellään
ryyppää hyvässä seurassa. Eipä kumma! Jokainen kelpo mies tekee sitä.
Vain petturit, jotka suunnittelevat isänmaalle tuhoa, pelkäävät viiniä,
etteivät tulisi ilmaisseeksi tuumiaan. Radziwill juo koivun mahlaa,
mutta saa kuoltuaan juoda tervaa. Jumal'auta! Aavistan edeltäkäsin,
että herra Sapieha ja minä tulemme pitämään toisistamme, sillä olemme
toistemme kaltaisia kuin hevosen korvat tahi pari saappaita. Sitäpaitsi
hän on yksi ylipäällikkö ja minä olen toinen. Kyllä minä laitan täällä
kaikki kuntoon, niin että kaikki on valmista, kun hän tulee. Paljon
on sälytetty hartioilleni, mutta minkäs sille voin! Kun ei ole muita,
jotka, ajattelisivat isänmaata, niin ajattele sinä, vanha Zagloba, niin
kauan kuin sinussa henki pihisee. Pahin juttu on se, että minulla ei
ole kansliaa.

— Mitä te kanslialla tekisitte? — kysyi Skrzetuski.

— Entä miksi kuninkaalla on kanslerinsa? Miksi sotajoukossa pitää
olla sotajoukon kirjuri? Täytyy näin ollen tilata minulle jostakin
kaupungista sinetti.

— Sinetti?... — toisti innostuneena Rzedzian katsoen yhä enenevällä
kunnioituksella Zaglobaa.

— Mihin te käytätte sinettiä? — kysyi Wolodyjowski.

— Tuttavallisessa piirissämme voitte, herra Michal, teititellä minua
vanhaan tapaan. En minä käytä sinettiä, vaan kanslerini. Huomatkaa se
ennen kaikkea!

Zagloba loi läsnäolijoihin niin ylpeän ja arvokkaan katseen, että
Rzedzian hypähti seisomaan ja Stanislaw Skrzetuski mutisi:

— Honores mutant mores!

— Mitä teen kanslialla? Kuulkaahan, — sanoi Zagloba. — Ensiksikin
ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet isänmaatamme, johtuvat
minun käsitykseni mukaan epäsiveellisyydestä, omavaltaisuudesta ja
ylellisyydestä (simaa, herra Michal!), niin, ylellisyydestä — ne viat
jäytävät meitä kuin rutto. Mutta varsinkin ovat onnettomuuteen syynä
kerettiläiset, jotka yhä rohkeammin loukkaavat oikeata oppia ja vetävät
päällemme suojelijamme, Pyhän Neitsyen, vihan.

— Niin se on! — sanoivat toiset yhteen ääneen. — Eriuskolaiset
ensimmäisinä yhtyivät vihollisiin, ja mene tiedä vaikka olisivat itse
ne tänne tuoneet.

— Exemplum siitä on Liettuan suurhetmani!

— Mutta tässäkään vojevodakunnassa, jossa minä olen ylipäällikkönä,
ei ole puutetta kerettiläisistä, esimerkiksi Tykocinissa ja muissa
paikoissa, jonka vuoksi oman menestymisemme takia julkaisen semmoisen
universaalin, että sen, joka elää synnissä, on kolmessa päivässä
tehtävä parannus, muuten hänen omaisuutensa takavarikoidaan sotajoukon
ylläpidoksi.

Ritarit katselivat ällistyneinä toisiaan. He tiesivät, että Zagloba oli
nopeaälyinen ja ovela mies, mutta eivät osanneet aavistaa, että hän oli
moinen valtiomies ja osasi noin hyvin arvostella yleisiä asioita.

— Ja te kysytte, — sanoi Zagloba voitonriemuisena, — mistä otan rahat
sotajoukon ylläpitoon?... Entäs takavarikoimiset? Ja kaikki Radziwillin
omaisuus, joka näin ollen tulee sotajoukolle?

— Onkohan vain, oikeus todella meidän puolellamme? — pisti Wolodyjowski
väliin.

— Nyt on sellaiset ajat, että oikeus on sen puolella, jolla on sapeli!
Mikä oikeus sitten on ruotsalaisilla ja kaikilla muilla vihollisilla
elämöidä valtiomme alueella?

— Se on totta! — vastasi herra Michal vakaumuksella.

— Ei se vielä riitä! — huudahti Zagloba innostuen. — Annan
toisen universaalin Podlasien vojevodakunnan aatelille ja niille
naapuripiireille, jotka eivät vielä ole vihollisen vallassa, että
he yhtyisivät yhteiseen yritykseen. Aatelisten on asestettava
palvelijansa, jotta meillä olisi riittävästi jalkaväkeä. Tiedän, että
monet heistä ovat valmiit lähtemään, mutta odottavat jonkinmoista
kuulutusta ja jonkinmoista hallituksen määräystä. Siinä niillä on
hallitus ja universaali...

— Todellakin teillä on valtiokanslerin pää! — huudahti Wolodyjowski.

— Simaa, herra Michal!... Kolmannen kirjeen lähetän Chowańskille, jossa
käsken hänen mennä hiiteen, muuten savustamme hänet ulos kaikista
kaupungeista ja linnoista. Tosin he nyt ovat Liettuassa rauhallisina
paikoillaan eivätkä anasta linnoja, mutta Zoltarenkon kasakat
ryöstelevät kulkien tuhannen ja kahden tuhannen miehen suuruisina
joukkoina. Pitäkööt niitä kurissa, muuten saavat selkäänsä meiltä.

— Voisimme todellakin antaa heille selkään, — sanoi Jan Skrzetuski. —
Miehemme tekisivät puhdasta jälkeä!

— Olen minäkin sitä ajatellut ja lähetän tänään jo uudet partiojoukot
Wolkowyskowin luo, mutta et haec facienda et haec non omittenda...
Neljännen kirjeen lähetän kuninkaallemme, hyvälle herrallemme,
lohduttaakseni häntä murheessa sillä tiedolla, että vielä on niitä,
jotka eivät ole häntä hylänneet ja joiden sydämet ja sapelit ovat
valmiina häntä auttamaan. Olkoon vieraalla maalla edes tämä lohdutus
isällämme, rakkaalla herrallamme. Jagiellon jälkeläisellä... olkoon...
olkoon...

Zagloba alkoi nikotella, sillä hän oli jo aika lailla päissään, ja
purskahti itkemään kuninkaan kovaa kohtaloa. Herra Michal säesti häntä
hieman hillitymmin, ja Rzedziankin nyyhkytti tahi oli nyyhkyttävinään,
kun taas Skrzetuskit panivat päänsä käsien varaan ja olivat vaiti.

Mutta tätä kesti vain hetken. Zagloban valtasi äkkiä vihastus.

— Entä vaaliruhtinas! — huusi hän. — Kun hän kerran on tehnyt liiton
Preussin kaupunkien kanssa, niin ryhtyköön taisteluun ruotsalaisia
vastaan älköönkä heilutelko häntäänsä molemmille puolille, vaan tehköön
sen, mitä uskollinen vasalli on velvollinen herraansa kohtaan, tulkoon
avuksi.

— Kenpä tietää, vaikka hän vielä menisi ruotsalaisten puolelle, — sanoi
Stanislaw Skrzetuski.

— Menisi ruotsalaisten puolelle? Kyllä minä hänelle näytän! Preussin
raja ei ole kaukana, ja minulla on muutamia tuhansia sapeleita
käytettävänäni. Niin totta kuin olen tämän uljaan joukon ylipäällikkö,
käyn häntä tervehtimässä tulella ja miekalla! Ettäkö ei ole muonaa?
Hyvä, saamme sitä riittävästi preussilaisten aitoista.

— Herra Jumala! — huudahti innostuen Rzedzian. — Teidän armonne on
täysin kruunupäitten veroinen.

— Kirjoitan hänelle heti: »Herra vaaliruhtinas! Riittää jo piilosilla
oloa! Riittää vähempikin kiemurtelu ja touhuaminen! Lähtekää liikkeelle
ruotsalaisia vastaan, tahi minä tulen Preussiin vierailemaan. Muuta
mahdollisuutta ei ole...» Antakaa mustetta, kynä ja paperia! Rzedzian,
menetkö viemään kirjeen?

— Menen! — sanoi Rzedzian ilostuneena uudesta asemastaan.

Mutta ennenkuin Zagloba ennätti saada pyytämänsä kirjoitusvälineet,
alkoi kuulua huutoja talon edustalta ja joukko sotamiehiä näkyi olevan
ikkunain edessä. Zagloba tovereineen meni katsomaan, mitä oli tekeillä.

Selville kävi, että tuotiin tykkejä, joista Zagloba oli puhunut.
Sotamiehet riemuitsivat niitä katsellessaan.

Bialystokin kuvernööri herra Stepalski astui Zagloban luo ja lausui:

— Jalosukuinen herra ylipäällikkö! Siitä ajasta saakka kuin muistossa
kuolematon Liettuan suuriruhtinaskunnan herra marsalkka määräsi
Bialystokista varoja Tykocinin linnan ylläpitoon, olen minä mainittujen
varain hoitajana uskollisesti ja rehellisesti toiminut tuon linnan
hyväksi, minkä voin myös tileillä koko valtakunnan edessä todistaa.
Kahdenkymmenen vuoden aikana olen varustanut tuota linnaa ruudilla,
tykeillä ja aseilla pitäen pyhänä velvollisuutenani käyttää joka pennin
siihen tarkoitukseen, minkä jalosukuinen herra marsalkka oli määrännyt.
Kun nyt vaihteleva kohtalo on tehnyt Tykocinin linnasta yhden lujimpia
tukikohtia isänmaan vihollisille tässä vojevodakunnassa, niin olen
kysynyt Jumalan edessä omaltatunnoltani, onko minun edelleen toimittava
entiseen tapaan vai onko velvollisuuteni antaa kaikki haltuuni jääneet
tavarat teidän jalosukuisuutenne käsiin...

— Se on velvollisuutenne, — keskeytti Zagloba hänet arvokkaasti.

— Pyydän vain, että teidän jalosukuisuutenne tahtoisi koko sotajoukon
läsnä ollessa todistaa ja antaa minulle kirjallisen kuitin, että en ole
ottanut mitään noista tavaroista itselleni, vaan olen antanut kaikki
valtion huostaan, jonka edustajana nyt olette te, jalosukuinen herra
ylipäällikkö.

Zagloba nyökkäsi myöntävästi ja alkoi heti tutkia luetteloa.

Siitä näkyi, että tykkien lisäksi oli kolmesataa saksalaista muskettia,
kaksisataa moskovalaista sotakirvestä ja kuusituhatta zlotya käteistä
rahaa.

— Rahat jaetaan sotajoukolle, — sanoi Zagloba, — musketit ja
sotakirveet taas...

Hän katseli ympärilleen.

— Herra Oskierka! — sanoi hän. — Ottakaa ne haltuunne ja muodostakaa
jalkaväkiosasto... Jalkaväkeä tarvitaan lisää...

Sen jälkeen hän kääntyi kaikkien muiden puoleen.

— Hyvät herrat! On rahaa, on tykkejä, tulee olemaan jalkaväkeä ja
elintarpeita... Tämmöistä on minun toimintani johtajana!

— Vivat! — huusi sotaväki.

— Ja nyt juoskoot sotamiehet aika kyytiä kyliin hankkimaan lapioita ja
kuokkia. Rakennamme varustuksia, toisen Zbarazin. Älköön kukaan, olipa
upseeri tahi muu, hävetkö työskennellä lapio kädessä!

Näin puhuttuaan ylipäällikkö poistui asuntoonsa sotajoukon
innostuneitten huutojen seuraamana.

— Jumaliste, tuolla miehellä on päätä! — sanoi Wolodyjowski Jan
Skrzetuskille. — Asiat alkavat kulkea uudella vauhdilla.

— Kunhan vain Radziwill ei tulisi aivan pian, — sanoi Stanislaw
Skrzetuski, — sillä hän on päällikkö, jonka veroista ei ole toista koko
valtakunnassa. Meidän Zagloba on kyllä hyvä muonittaja, mutta ei häntä
voi verrata tuommoiseen sotapäällikköön.

Itse Zaglobakin odotti levottomana Janusz Radziwillin tuloa. Hän
muisti kaikki Radziwillin voitot, ja hetmanin haamu kasvoi hänen
mielikuvituksessaan luonnottoman suureksi. Itsekseen hän sanoi:

— Oh, kukapa tuon pedon kynsistä selviää!... Sanoin, ettei hän minua
muserra, mutta hän nielaisee minut kuin haikara sammakon.

Ja hän vannoi itsekseen, ettei ryhdy koskaan ratkaisevaan taisteluun
Radziwillin kanssa.

— Tulee piiritys, — ajatteli hän, — ja se venyy aina pitkälle. Voi
turvautua neuvotteluihin, ja niiden aikana voi Sapieha tulla.

Siltä varalta, että Sapieha ei tulisi, päätti Zagloba kaikessa
noudattaa Jan Skrzetuskin mielipidettä, sillä hän muisti, miten
suuressa arvossa ruhtinas Jeremi piti tätä upseeria ja hänen taitoaan
sota-asioissa.

— Te, herra Michal, — sanoi Zagloba Wolodyjowskille, — olette luotu
hyökkäämään, ja voipa teidät lähettää tiedusteluretkelle, vieläpä
tärkeällekin, sillä osaatte selviytyä ja käytte vihollisen kimppuun
kuin susi lampaan niskaan. Mutta annahan olla, jos olisi oltava
kokonaisen sotajoukon hetmanina, niin tokkopa päänne sitä kestäisi
— eihän teillä ole älyä niin liiaksi, että sitä riittäisi muillekin
kaupattavaksi. Mutta Jan on toista, hän on johtaja-ainesta, ja jos
minua ei olisi, niin hän voisi täyttää paikkani.

Näihin aikoihin saapui ristiriitaisia sanomia. Kerrottiin Radziwillin
jo olevan tulossa Preussin kautta, mutta sitten ilmoitettiinkin hänen
päinvastoin voittaneen Chowańskin sotajoukon, vallanneen Grodnon ja
olevan tulossa sieltä vahvan joukon kanssa. Toiset taas vakuuttivat,
ettei Radziwill ollut voittanut Chowańskia, vaan sen oli tehnyt Sapieha
ruhtinas Michal Radziwillin avulla. Mutta tiedustelujoukot eivät
tuoneet mitään varmoja tietoja, kertoivat vain, että Wolkowyskin luona
oli joukko Zoltarenkon väkeä uhkaamassa kaupunkia. Koko ympäristö oli
jo tulessa.

Tiedustelijain palaamisen jälkeisenä päivänä alkoi saapua
pakolaisiakin, jotka vahvistivat tiedon todeksi ja kertoivat
asukkaitten lähettäneen lähettiläitä Chowańskin ja Zoltarenkon luo
pyytämään, että kaupunkia säästettäisiin. Chowański vastasi, että
kysymyksessä on rosvojoukko, jolla ei ole mitään tekemistä hänen
sotaväkensä kanssa. Zoltarenko taas neuvoi asukkaita maksamaan
lunnaita, mutta tätä eivät köyhät, tulipaloista ja rosvouksista
kärsineet asukkaat kyenneet tekemään.

He pyysivät herra ylipäällikköä auttamaan heitä, ennenkuin
neuvottelut lunnaista päättyvät. Zagloba valitsi puolitoista tuhatta
uljasta miestä, muun muassa laudalaisen osaston, kutsutti luokseen
Wolodyjowskin ja sanoi hänelle:

— No, herra Michal, nyt on aika teidän näyttää taitoanne. Menkää
Wolkowyskiin ja tehkää siellä loppu rosvojoukosta, joka uhkaa
suojatonta kaupunkia. Te ette ole ensikertalainen tämmöisissä hommissa,
ja luulenpa, että pidätte tällaisen tehtävän uskomista teille suosion
osoituksena.

Sitten hän kääntyi toisten päällikköjen puoleen:

— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki
edesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin
rosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa,
kumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!

Wolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä
ikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät
matkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä,
siunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän
itse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös
siunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään
järjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan
sotamiesten silmissä.

Tuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi
huolestua sen kohtalosta.

— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiä
Wolodyjowskille?

— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki
samaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön,
on tehnyt koko elämänsä ajan.

— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules
contra plures.

— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon
ennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän
kaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte
olla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa,
saapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut
mitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin
selityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä
ajassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä
tiedusteluretkelle.

Tiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään
tietoja.

Vihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä,
Bobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeasti
leiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästä
Bobrownikin luona.

— Herra Michal! — huudahti Zagloba iloissaan. Mutta sotamiehet
väittivät, että se oli muuta.

He eivät olleet menneet joukkoa vastaan juuri sen vuoksi, että sillä oli
outoja merkkejä, jommoisia herra Wolodyjowski ei käyttänyt. Sitäpaitsi
oli itse joukkokin suurempi. Sotamiehet eivät kyenneet sen suuruutta
arvioimaan. Toiset arvelivat, että niitä oli kolmetuhatta, toisten
mielestä viisituhatta tahi enemmänkin.

— Minä otan kaksikymmentä ratsumiestä ja lähden tiedusteluretkelle, —
sanoi ratsumestari Lipnicki.

Hän lähti. Kului tunti ja toinenkin. Viimein ilmoitettiin, että tulossa
on kokonainen suuri sotajoukko.

Jostakin käsittämättömästä syystä levisi heti yli leirin huhu:

— Radziwill tulee!

Tämä viesti pani kuin sähköisku koko leirin liikkeeseen. Sotamiehet
riensivät valleille ja jotkut olivat pelästyneen näköisiä. Ei asetuttu
säädettyyn järjestykseen: ainoastaan Oskierkan jalkaväki seisoi sille
määrätyssä paikassa. Vapaaehtoisten joukossa vallitsi pakokauhu. Mitä
erilaisimpia huhuja kulki suusta suuhun. »Radziwill on tuhonnut perin
pohjin Wolodyjowskin joukon ja myös Kmicicin miehet», — sanoivat
jotkut. »Ei yksikään ole päässyt pakoon», — kertoivat toiset. »Herra
Lipnicki on kadonnut aivan kuin maa olisi hänet nielaissut», — puhuivat
eräät. — »Missä on ylipäällikkö? Missä on ylipäällikkö?»

Päälliköt juoksivat järjestämään joukkoja.

Kun Zagloba kuuli huudon: »Radziwill tulee!» — niin hän hämmästyi
suuresti eikä ensihetkellä tahtonut uskoa sitä. Miten sitten oli käynyt
Wolodyjowskin? Oliko hän antanut niin saartaa itsensä, ettei yksikään
mies päässyt tuomaan siitä tietoa? Entä toinen tiedustelujoukko? Ja
herra Lipnicki?

— Mahdotonta! — toisti itsekseen Zagloba pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Tuo käärme, tuo murhamies, tuo Lusifer olisiko hän jo jättänyt
Kiejdanyn? Joko on viime hetki tulossa?

Mutta yhä useammat äänet huusivat joka puolelta: »Radziwill!
Radziwill!» Zagloba lakkasi epäilemästä ja kiiruhti Skrzetuskin luo.

— Jan, pelasta, nyt on aika!

— Mitä on tapahtunut? — kysyi Skrzetuski.

— Radziwill tulee! Annan kaiken sinun huostaasi, sillä ruhtinas Jeremi
vainajakin sanoi, että olet synnynnäinen johtaja. Minä itse pidän
asioita silmällä, mutta sinä saat käskeä ja johtaa.

— Ei suinkaan se ole Radziwill, — sanoi Skrzetuski. — Mistä päin
sotajoukko on tulossa?

— Wolkowyskista. Kerrotaan, että Wolodyjowski on saarrettu, ja samoin
se toinen joukko, jonka äskettäin lähetin.

— Wolodyjowski olisi antanut saartaa itsensä? Ette näy tuntevan häntä.
Hän juuri on tulossa eikä kukaan muu.

— Kuulethan, että se on tavattoman suuri joukko.

— Jumalan kiitos! Herra Sapieha näkyy siis olevan tulossa.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Silloinhan he olisivat meille ilmoittaneet.
Lipnicki meni vastaan.

— Sehän juuri todistaa, että tulija ei ole Radziwill. He ovat tunteneet
toisensa ja tulevat yhdessä. Menkäämme, menkäämme!

— Sitähän minäkin sanoin! — huusi Zagloba. — Kaikki hätääntyivät, mutta
minä ajattelin: se on mahdotonta! Heti nousi tuo ajatus mieleeni.
Mennään pian, Jan, pian! Mutta nuo pelästyivät... heh!

He menivät kiireesti vallille. Zagloban kasvot loistivat, hän pysähtyi
vähän väliä ja huusi kovalla äänellä:

— Hyvät herrat! Vieraita tulee! Älkää hätäilkö! Jos se on Radziwill,
niin näytän hänelle tien takaisin Kiejdanyyn!

— Näytämme hänelle! — huusi sotajoukko.

— Sytyttäkää roviot valleille! Emme piiloudu, nähkööt meidät, me olemme
valmiit! Sytyttäkää kokot!

Puita kannettiin kasoihin, ja neljännestunnin kuluttua valaisivat
liekit leiriä ja taivas punoitti. Sotamiehet katsoivat pimeyteen
Borownikin suuntaan.

Pimeydestä kuului kaukaa muskettien laukauksia. Zagloba nykäisi
Skrzetuskia liepeestä.

— Aloittavat tulen! — sanoi hän levottomana.

— Riemulaukauksia, — vastasi Skrzetuski. Kohta laukausten jälkeen
kuului iloisia huutoja.

Ei ollut enää syytä epäillä. Hetkisen kuluttua saapui uupuneilla
ratsuilla joukko miehiä huutaen:

— Herra Sapieha, Vitebskin vojevoda! Tämän kuultuaan syöksähtivät
sotamiehet kuin tulvavirta valleilta tulijoita vastaan huutaen niin,
että olisi voinut luulla sitä vihollisten yllättämästä kaupungista
päästetyksi huudoksi.

Zagloba nousi hevosen selkään ja ratsasti päälliköitten etunenässä
vallien eteen yllään kaikki arvonmerkit.

Vähän ajan kuluttua Vitebskin vojevoda ratsasti valopiiriin upseeriensa
etunenässä, rinnallaan Wolodyjowski. Hän oli jo vanhanpuoleinen mies.
Kasvot eivät olleet kauniit, mutta ne olivat älykkäät ja ystävälliset.
Hänellä oli harmaat, tasaisiksi leikatut viikset ja pieni parta, mikä
teki hänet ulkomaalaisen näköiseksi, vaikka hän oli puettu puolalaiseen
tapaan. Vaikka hän oli kuuluisa monista sotaisista urotöistä, oli
hän kuitenkin enemmän valtiomiehen kuin sotilaan näköinen. Ne, jotka
tunsivat häntä lähemmin, sanoivat, että herra vojevodan kasvoihin oli
Minerva jättänyt huomattavammat jäljet kuin Mars. Joka tapauksessa
saattoi huomata ensi silmäyksellä, että siinä oli oikeamielinen kelpo
mies.

— Odotimme kuin isää! — huusivat sotamiehet.

— Tulipa johtajamme! — lausuivat liikutettuina toiset.

— Vivat! Vivat!

Zagloba päällikköjoukon kanssa ratsasti hänen luokseen, ja vojevoda
pysähdytti hevosensa sekä alkoi tervehtiä ilveksennahkaisella hatullaan.

— Jalosukuinen, korkea-arvoinen herra vojevoda! — alkoi Zagloba puhua.
— Vaikka olisin niin kaunopuheinen kuin muinaiset roomalaiset ja
itse Cicero tahi, mennäkseni vielä kaukaisempiin aikoihin, kuuluisa
ateenalainen Demostenes, niin en kuitenkaan osaisi julki tuoda sitä
riemua, mikä täyttää sydämemme nähdessämme teidän jalon persoonanne.
Sydämissämme riemuitsee koko valtiomme tervehtäen viisasta senaattoria
ja parhainta poikaansa. Ilo on sitä suurempi, kun se on odottamaton.
Seisoimme näillä valleilla aseissa, valmiina ei tervehtimään vierasta,
vaan taistelemaan, ei kuulemaan riemuhuutoja, vaan aseitten kalsketta,
ei vuodattamaan kyyneleitä, vaan vertamme!... Kun sitten sadat kielet
kertoivat sanoman, että tulossa on isänmaan suojelija eikä petturi,
Vitebskin vojevoda eikä Liettuan suurhetmani, Sapieha eikä Radziwill...

Sapiehan mieli teki nähtävästi pian päästä ratsastamaan sisälle
leiriin, sillä hän teki äkkiä kädellään hyväntahtoisen, mutta ylhäisen
eleen ja sanoi:

— Tulee vielä Radziwillkin. Parin päivän kuluttua hän on täällä.

Zagloba hämmentyi, sillä ensiksikin katkesi hänen puheensa lanka, ja
toiseksi tieto Radziwillin tulosta järkytti häntä. Hän seisoi hetken
Sapiehan edessä tietämättä mitä sanoisi, mutta tointui pian, otti
sitten vyöstään komentosauvan ja lausui juhlallisesti:

— Sotajoukko teki minut ylipäällikökseen, mutta minä annan tämän
merkin ansiokkaampiin käsiin näyttääkseni nuorisolle esimerkin, miten
suurimmistakin arvoista on luovuttava pro publico bono. Sotamiehet
alkoivat huutaa, mutta Sapieha vain naurahti ja sanoi:

— Kunhan vain Radziwill ei luulisi, että te häntä peläten olette
luovuttanut komentosauvan. Hän olisi siitä iloissaan.

— Kyllä hän minut tuntee, — vastasi Zagloba, — eikä syytä minua
pelkuriksi, sillä minä ensimmäisenä Kiejdanyssa annoin hänen kuulla
kunniansa ja vaikutin toisiin esimerkilläni.

— Kun niin on, niin viekääpä meidät leiriin, — sanoi Sapieha. —
Matkalla herra Wolodyjowski kertoi minulle, että te olette oivallinen
isäntä ja että teillä on mitä tarjota, ja me olemme väsyneitä ja
nälkäisiä.

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja kaikki ratsastivat hänen
jäljessään leiriin suuren riemun vallitessa. Zagloba muisti
kerrottavan, että Sapieha pitää kemuista ja maljojen maistelemisesta
ja päätti juhlia asianmukaisella tavalla hänen tuloaan. Juhlasta
tulikin niin loistava, ettei semmoista oltu leirissä vielä pidetty.
Maljojen ääressä Wolodyjowski kertoi, mitä oli tapahtunut Wolkowyskin
luona. Äkkiä oli hänen kimppuunsa käynyt melkoista vahvempi joukko,
jonka petturi Zoltarenko oli lähettänyt miestensä avuksi, ja asema oli
jo vaikea, kun herra Sapiehan odottamaton tulo muutti epätoivoisen
puolustuksen mitä loistavimmaksi voitoksi.

— Annoimme heille sellaisen muistomarjan, — sanoi hän, — että he eivät
pian pistä nenäänsä leirinsä ulkopuolelle.

Sitten keskustelu siirtyi Radziwilliin. Vitebskin vojevoda tiesi
tuoreimmat uutiset ja oli kuullut luotettavilta ihmisiltä, mitä
Kiejdanyssa oli tapahtunut. Hän kertoi, että Liettuan hetmani oli
lähettänyt erään Kmicicin viemään Ruotsin kuninkaalle kirjettä ja
pyytämään, että hyökättäisiin kahdelta taholta yht'aikaa Podlasieen.

— Ihme kerrassaan! — huudahti Zagloba. — Ilman tuon Kmicicin kehoitusta
emme vieläkään olisi kokoontuneet yhteen, ja Radziwill olisi voinut
syödä meidät yksitellen kuin rinkelit ikään.

— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha,
— ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko,
että hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset,
joilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja
ovat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic
Radziwillin.

— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me
olemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän
jalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.

— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi
vojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä
järjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.

Zagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa,
että Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä
arvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi
kertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten
oli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan
kirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän
mainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle
kuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.

— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko
meidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.

Vitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle
päälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:

— Ettekö ole kirjoittanut Saksan keisarille?

— En, — sanoi Zagloba hämmästyen.

— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut
vertaisellenne.

Päälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan,
että jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi,
johon viikate kalahtaa.

— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin
kirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas,
että jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.

— Hyvin sanottu! — lausui Vitebskin vojevoda.

— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole
kirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi
sananpartta, jonka kuulin Liettuassa...

— Miten se kuului?

— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasi
Zagloba tyynesti.

Päälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi
selkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.

— Hyvinpä minut höyhensi!... Sallikaa minun syleillä teitä!... Kun
rupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!

Kemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa
asuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen
saapuneen jo mainitun kaupungin luo.



KUUDES LUKU.


Radziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät
erityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän
odotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli
tahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua
itse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan
ja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle
ylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill
oli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä,
kun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea
riippuvaisuutensa.

— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen
ja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän
esiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.

Muuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija,
uskalsi kerran tämän johdosta vastata:

— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja
käski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana
päivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin
olevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa
vastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.

Viimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista
ratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli
Pontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä
kaiken varalta oma joukkonsa.

Chowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille
vähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan
hajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.

Luultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle,
mutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat
liittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.

— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi
ruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme
Chowańskin kimppuun.

Mutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät
olleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet
sovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon
muutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi
Zagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä,
jotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon
kasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas
Janusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä
lähestyä.

Vihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä
oli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi
skotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä,
Ganchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä
oli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan
mainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli
veteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja
sotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet
hänen nimensä kuolemattomaksi.

Mutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä
itsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä
nähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle
kapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä
sitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun,
kostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli
näin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten
ruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin.
Silloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa.
Jos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä
lähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen
puolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.

Puolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli
suurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen
alistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa,
Varsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa.
Krakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin
hylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli
kuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten
helposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen
voittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.

Mutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki
vaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat
ruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin
kun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias
Liettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.

Antaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes
Valko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan
valtiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi
vapaat kädet Puolassa?

Nämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili,
että Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin
yliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy
hänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle
suorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.

— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, —
ajatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun
minulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten
silloin käy?

Hän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa
niistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka,
oli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.

Toisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien
hänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai
petturin nimen.

Toinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se
seisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin
sanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran...»

Jos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa
vain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän
niin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan,
äänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla
kunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä
eläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.

Usein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa,
johon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli
käheällä äänellä:

— Palaa! Palaa! Palaa!

Tämmöisissä oloissa hän hankkiutui lähtemään Podlasieen. Lähtöpäivän
edellisenä päivänä tuli tieto, että ruhtinas Boguslaw oli lähtenyt
Taurogista.

Se sanoma sai ruhtinaan ikäänkuin vilkastumaan. Boguslaw toi mukanaan
nuoruutta, sokeata luottamusta tulevaisuuteen. Hänestä oli uudelleen
syntyvä birzeläinen sukuhaara, vain häntä varten ruhtinas Janusz
työskenteli.

Hän aikoi lähteä hevosilla tulijaa vastaan, mutta kun etiketti ei
sallinut vanhemman mennä nuorempaa vastaan, niin hän tyytyi lähettämään
kullatut ajopelit ja koko Niewiarowskin osaston sekä antamaan
määräyksen, että oli ammuttava tykeillä tervehdyslaukauksia.

Kun serkut tervehdittyään toisiaan ja noudattaen kaikkia tavanmukaisia
menoja viimein olivat kahden kesken, syleili Janusz Boguslavia ja alkoi
hokea kiihtyneellä äänellä:

— Olen taas saanut takaisin nuoruuteni ja terveyteni!

Mutta ruhtinas Boguslaw katsoi häneen terävästi ja sanoi:

— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?

— Jättäkäämme pois arvonimet, kun ei ole kuulijoita... Mikäkö minua
vaivaa? Sairaus jäytää niin, että kohta kaadun kuin laho puu... Mutta
älkäämme puhuko siitä... Kuinka voivat vaimoni ja Maryska?

— Ovat lähteneet Taurogista Tylsyyn. Molemmat ovat terveitä, _Marie_ on
kuin ruusunnuppu, josta tulee ihana kukka. _Ma foi_! Ei kellään koko
maailmassa ole kauniimpaa jalkaa, ja palmikot viistävät maata.

— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut
tulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut... Entä mitä
viestejä tuot _de publicis_?... Mitä vaaliruhtinas puuhaa?

— Tiedäthän, että hän on tehnyt liiton preussilaisten kaupunkien kanssa?

— Tiedän.

— Mutta ne eivät oikein luota häneen... Danzig ei tahdo ottaa vastaan
hänen joukkojaan... Saksalaisilla on hyvä nenä.

— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee
meistä?

— Meistä?... toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla
ympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli
hänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja
alkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:

— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve...
Mitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään... Kirjoitti, ettei
unohda meitä.

— Ei unohda? Kuinka niin?

— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle... Hän kirjoittaa,
että kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä... Minä uskon sen,
sillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme
saman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään
ruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta
ruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi
vastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset
Liettuan valtaistuimelle.

— Kun vain se toteutuisi!... En minä sitä valtaistuinta itseni takia
tavoittele!

— Koko Liettuaa ei kenties heti voi saada valtaansa, mutta hyväksi
aluksi melkoisen alan, johon kuuluvat Valko-Venäjä ja Samogitia.

— Entä ruotsalaiset?

— Ruotsalaiset mielellään näkevät meidät itäpuolellaan.

— Vuodatat balsamia haavoihin.

— Balsamia — ahaa!... Muuan poppamies Taurogissa kauppasi minulle
balsamia, joka hänen sanojensa mukaan suojelee sitä, joka voitelee
sillä itsensä, sapelin ja keihään iskuilta. Käskin heti voidella hänet
itsensä sillä, ja sotamieheni saivat pistää häntä keihäillä ja —
ajattelehan! — keihäs meni kyllä läpi!...

Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat
hohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhua
_de publicis_.

— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille
ylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen
Kmicicin kautta?

— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajattelet
Kmicicistä?

— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta
yksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.

— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää
taivaan valtakuntaan.

— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.

— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa
tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja
rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut
tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.

— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi
kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.

— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.

Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut
tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi
halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi
sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:

— Niinkö?... Hyvä on!... Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on
minun vallassani...

— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw.
— Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä
tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain
siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä
kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani
oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä... Luulin
alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia
siitä, että hän elää.

— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!...
Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet
nyljettäisiin elävänä.

— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi.
Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa
pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni.
Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas
vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia,
luin sen... Tässä se on!

Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut
metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.

Ruhtinas luki sen kiireesti läpi, puristi sen raivoissaan kokoon ja
huusi:

— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan
kirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei
vain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!

Hän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet
repivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään
yhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:

— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä
tulemaan minun huoneeseeni!

Hän poistui.

Kahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen
silmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä.
Boguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina
mantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi.
Ilman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin
tavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.

— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita
kirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän
ymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta
minäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.

— Nuo kirjeet pitää jollakin tavoin saada käsiin, — sanoi Boguslaw.

— Mutta _quo modo?_

— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo
hänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja
pistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.

— Mutta kuka sen tekee?

— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin
yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes
tätäkään tavaraa.

— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta
samalla kertaa!... Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli
kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän
pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi...
Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on
ammuttava... Mutta en voinut, en voinut...

— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?

— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.

— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon
saakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei
käy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin
oikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt
tämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin
kun nukkuu, syö tahi suutelee... Kun ne tapaavat toisensa, niin ne
valehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa... Mutta
mistä tytöstä sinä puhuit?

— Neiti Billewiczistä.

— Samantekevää, mikä hänen nimensä on, mutta onko hän kaunis?

— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta
varmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla
hänen näköisensä.

— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties
oli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos
sinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet
itselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle.
Vien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten
kostamme Kmicicille.

Janusz mietti vähän aikaa.

— En anna häntä sinulle, — sanoi hän sitten. — Sinä teet hänelle
väkivaltaa, ja silloin Kmicic julkaisee kirjeet.

— Minäkö käyttäisin väkivaltaa jonkin maalaiskaunottaren vuoksi?...
Ollenkaan kerskumatta voin sanoa olleeni toisenlaistenkin kanssa
tekemisissä, enkä ole koskaan käyttänyt väkivaltaa...

— Et tunne tätä tyttöä. Hän on hyvästä kodista, itse siveys, voisipa
sanoa: nunna.

— Tunnemme nunnatkin...

— Sitäpaitsi hän vihaa meitä — hän on isänmaallinen. Hänpä juuri
pani Kmicicin pään pyörälle... Vähän on sellaisia meidän tyttöjemme
joukossa. Hänellä on miehen järki... ja hän on innokas Jan Kasimirin
puoluelainen.

— Koetamme lisätä Jan Kasimirin puoluelaisten lukumäärää.

— Ei, ei se käy päinsä. Kmicic julkaisee kirjeet. Minun on varjeltava
tyttöä kuin silmäterääni — toistaiseksi. Sitten annan hänet sinulle
tahi rakuunoillesi, se on samantekevää!

— Annan kunniasanani, että en tee hänelle väkivaltaa, ja yksityisesti
antamani sanan pidän aina. Politiikassa on asianlaita kokonaan
toinen... Hävettäisi minua itseänikin, jos en muuten saavuttaisi
tarkoitustani.

— Et saavuta.

— Pahimmassa tapauksessa saan vasten kuonoa, mutta naisen kädestä se ei
ole häpeä... Sinä menet Podlasieen; mitä teet siis hänelle? Mukaasi et
voi häntä ottaa, tänne et jättää, sillä tänne tulevat ruotsalaiset, ja
tyttö tulee meidän _comme otage_ pitää hallussamme. Eikö ole parempi,
että otan hänet Taurogiin ja Kmicicille lähetän kirjeen, jossa sanon:
»Anna kirjeet, niin annan sinulle tytön.»

— Niin on, — sanoi ruhtinas Janusz, — se on hyvä keino.

— Jos taas, — jatkoi Boguslaw, — en anna häntä ihan sellaisena kuin
sain, niin se on alkua kostoomme.

— Mutta annoit kunniasanasi, että et käytä väkivaltaa.

— Annoin ja sanon vieläkin, että minua hävettäisi...

— Sitten sinun on otettava myös hänen setänsä, miekankantaja, joka on
täällä hänen kanssaan.

— En halua. Miehellä on varmaankin täkäläisen tavan mukaan olkia
saappaissaan, ja sitä minä en siedä.

— Tyttö ei tahdo lähteä yksin.

— Saammehan nähdä. Pyydä heidät tänään illalliselle, jotta saan nähdä,
maksaako vaivan ryhtyä hommaan. Sillä välin minä mietin menettelytavan.
Mutta älä Herran tähden puhu hänelle mitään Kmicicin teosta, sillä se
vain kohottaisi Kmicicin arvoa hänen silmissään ja vahvistaisi hänen
uskollisuuttaan. Äläkä illallisen aikana ollenkaan väitä minua vastaan,
puhuinpa vaikka mitä.

Ruhtinas Janusz kohautti hartioitaan ja poistui. Boguslaw pani molemmat
kädet päänsä alle ja alkoi tehdä suunnitelmaansa.



SEITSEMÄS LUKU.


Illallisille oli kutsuttu paitsi miekankantajaa ja Oleńkaa myös
muutamia huomattavimpia kiejdanylaisia upseereita ja ruhtinas
Boguslawin hovimiehiä. Hän itse saapui niin komeassa asussa, että
silmiä häikäisi. Hänen peruukkinsa oli kauniisti käherretty, kasvojen
viehkeä väri muistutti maitoa ja ruusua, viikset olivat kuin silkkiä,
ja silmät loistivat kuin tähdet. Hänen pukunsa oli musta; kaulaa
ympäröivä leveä kaulus oli mitä ihaninta, äärettömän kallista
brabantilaista pitsiä, ja samanlaiset olivat kalvosimet. Rinnalla
riippuivat kultavitjat, ja oikealta olkapäältä kulki vasemmalle
lantiolle saakka hollantilaisesta nahasta valmistettu miekankannin,
joka oli niin täynnä jalokiviä, että se oli kuin säihkyvä valojuova
Samoin välkkyi miekan kahva täynnä timantteja, ja hänen kenkiensä
ruusukkeissa oli kaksi metsäpähkinän suuruista jalokiveä. Koko olemus
oli ylevä ja kaunis.

Toisessa kädessä hänellä oli pitsinenäliina, toinen käsi lepäsi
harvinaisen pitkillä kamelikurjen sulilla koristetulla hatulla, joka
ajan tavan mukaan riippui miekan kahvassa.

Kaikki, myös ruhtinas Janusz, katselivat häntä ihmetellen ja ihaillen.
Vojevodalle muistuivat mieleen nuoruuden vuodet, jolloin hän itse
samalla tavoin himmensi Ranskan hovissa kaikki kauneudellaan ja
rikkaudellaan. Nuo vuodet olivat jo kaukana, mutta hetmanista tuntui
nyt, kuin hän olisi uudestaan syntynyt tuossa loistavassa ritarissa,
jolla oli sama nimikin kuin hänellä.

Ruhtinas Janusz ilostui ja töykkäsi ohi kulkiessaan etusormellaan
serkkuansa rintaan.

— Sinä loistat kuin aurinko, — sanoi hän. — Neiti Billewiczin tähdenkö
olet noin laittautunut?

— Auringon on helppo tunkeutua kaikkialle, — vastasi Boguslaw ylpeästi.

Ja hän ryhtyi jatkamaan keskustelua Ganchoffin kanssa, jonka viereen
hän kenties tahallaan oli asettunut, sillä Ganchoff oli harvinaisen
ruma mies. Hän oli kuin jokin pimeyden henki, ja hänen rinnallaan
Boguslaw näytti valkeuden hengeltä.

Nyt tulivat sisälle naiset — rouva Korf ja Oleńka. Boguslaw loi häneen
nopean silmäyksen ja kumarrettuaan rouva Korfille asetti jo sormensa
huulilleen lähettääkseen neiti Billewiczille ritarien tavan mukaan
lentosuukon, mutta huomasi silloin hänen ylpeän ja arvokkaan ryhtinsä
ja muutti samassa menettelytapaa Hän otti hatun oikeaan käteensä, astui
neidon luo ja kumarsi niin syvään, että peruukin suortuvat valahtivat
yli olkapäiden, miekka tuli vaakasuoraan asentoon ja hatun sulat
kävivät permantoon. Sen kunnioittavammin ei olisi voinut tervehtiä
Ranskan kuningatartakaan. Neiti Billewicz, joka oli kuullut hänen
tulostaan, arvasi heti, kuka oli hänen edessään, tarttui sormiensa
nenillä hameeseensa ja niiasi hänelle syvään.

Boguslaw nosti päänsä pystyyn, heilautti peruukin suortuvat taakse ja
meni nopeasti Oleńkan luo. Hän antoi paashille hattunsa ja tarjosi
samassa Oleńkalle käsivartensa.

— En usko silmiäni... on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän
taluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä
ihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?

— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, —
vastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin
teidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.

— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin
paljon kuin teidän kuvastimenne.

— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka,
pannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.

— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen...
Mutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden
ihailu on vilpitön.

Boguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät
silmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät,
läpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi
silmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin
painavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.

Käytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että
tytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin
hän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja
punaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka
silmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui
tyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä,
että hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut
kunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.

Hänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla
hänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin
ajattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään... Tuollaiset
pitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»

Kuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa
ajatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen
majesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin
ankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti
yhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan
hänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili
kuin timanttinsa.

Keskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui
yhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli
hymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen
asia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen
kaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien
ja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi
niihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat
hämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja
Ganchoff sanoi:

— Vaikka asemani ja syntyperäni eivät asettaisikaan esteitä, niin enpä
haluaisi joutua otteluun teidän ylhäisyytenne kanssa, ja ihmettelen
vain, että vielä on uskalikkoja, jotka semmoiseen antautuvat.

— Mikäpä siinä, herra Ganchoff, — sanoi ruhtinas. — On tuimannäköisiä
miehiä, joiden pelkkä ulkomuoto peloittaa muita, mutta sitä ei Jumala
ole minulle suonut... Minun ulkomuotoani ei pelästy neitokaan.

— Niinkuin hyttynen ei pelkää tulisoihtua, — sanoi rouva Korf, —
ennenkuin palaa siinä.

Boguslaw rupesi nauramaan, mutta rouva Korf jatkoi kiemaillen:

— Herroja sotilaita huvittavat enimmän kertomukset kaksintaisteluista,
mutta meistä naisista olisi hauska kuulla jotakin teidän ylhäisyytenne
rakkausseikkailuista. Huhuja niistä on kulkenut tänne asti.

— Vääriä huhuja, teidän armonne... Matkan varrella ovat ne saaneet
lisiä... Kerran minut tosin tahdottiin naittaa... Hänen majesteettinsa
Ranskan kuningatar oli niin suopea...

— Prinsessa de Rohanin kanssa, — keskeytti Janusz.

— Toisenkin, nimittäin prinsessa de la Forsen kanssa, — vastasi
Boguslaw. — Mutta kun ei edes kuningaskaan voi pakottaa sydäntä
syttymään lempeen, ja varoja taas, Jumalan kiitos, meidän ei ole tarvis
hakea Ranskasta, niin ei niistä jauhoista leipää syntynyt... Ne olivat
rakastettavia neitoja, se on totta, ja ihmeen kauniita, mutta meillä
on vielä kauniimpia... Ei tarvitse mennä tätä huonetta etemmäksi
löytääkseen semmoisen.

Hän loi pitkän silmäyksen Oleńkaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan,
vaan alkoi puhella miekankantajan kanssa. Rouva Korf otti taas
puheenvuoron:

— Kaunottaria täällä kyllä on, mutta ei ole teidän ylhäisyytenne
vertaisia sukuperän ja rikkauden puolesta.

— Sallikaa, teidän armonne, minun olla toista mieltä, — sanoi Boguslaw
vilkkaasti. — Ensiksikään en pane kysymykseenkään, että puolalainen
aatelisnainen ei olisi Rohanien ja Forsein veroinen, toiseksi ei olisi
ensikerta, jos Radziwill naisi pikkuaateliin kuuluvan, — siitähän on
aikakirjoissa useita esimerkkejä. Vakuutan, että se aatelisneito, joka
saa Radziwillin omakseen, menee Ranskan hovissakin edelle sikäläisistä
prinsessoista.

— Rakastettava herra! — kuiskasi miekankantaja Oleńkalle.

— Tätä mieltä olen aina ollut, — jatkoa Boguslaw, — vaikka usein Puolan
aateli on minua hävettänyt, kun olen verrannut sitä ulkomaalaiseen,
sillä ei muissa maissa olisi voinut tapahtua sellaista kuin täällä,
että kaikki olisivat hylänneet kuninkaansa, vieläpä uhanneet hänen
henkeään. Ranskalainen aatelismies voi tehdä minkä muun rikoksen
tahansa, mutta kuningastaan hän ei petä.

Läsnäolijat alkoivat ihmeissään katsoa toisiaan ja ruhtinasta, ruhtinas
Janusz rypisti kulmiaan ja Oleńka loi ihaillen ja kiitollisena siniset
silmänsä Boguslawiin.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Boguslaw kääntyen
Janusz-ruhtinaan puoleen, — tiedän, että te ette voinut menetellä
toisin, sillä koko Liettua olisi joutunut onnettomuuteen, jos olisitte
seurannut minun neuvoani. Mutta vaikka kunnioitan teitä iältänne
vanhempana ja rakastan kuin veljeä, niin en lakkaa olemasta kanssanne
eri mieltä Jan Kasimirista. Olemme uskottujen piirissä ja minä puhun
niinkuin ajattelen: hän on verraton hallitsija, hyvä, lempeä ja
hurskas, ja minulle hän on kaksin verroin kallis. Minähän ensimmäisenä
puolalaisista häntä seurasin, kun hän pääsi ranskalaisten vankeudesta.
Tosin olin silloin vain lapsi, mutta siitä huolimatta en häntä koskaan
unhota, ja antaisin mielelläni vereni suojellakseni häntä edes niiltä,
jotka uhkaavat hänen pyhää persoonaansa.

Vaikka Janusz jo ymmärsi Boguslawin pelin, niin se hänestä
kuitenkin, oli liian rohkeata ja uskallettua noin vähäisen päämäärän
saavuttamiseksi. Salaamatta tyytymättömyyttään hän sanoi:

— Herran tähden, mistä murhayrityksistä entistä kuningastamme vastaan
teidän ylhäisyytenne puhuu? Kuka niitä toimeen panee? Mistä sellainen
hirviö löytyy Puolan kansaa keskuudesta?... Semmoista ei, vakuutan sen,
ole koko valtiomme olemassaolon aikana tapahtunut.

Boguslaw painoi päänsä alas.

— Siitä ei ole kuukauttakaan, — sanoi hän surumielinen vivahdus
äänessään, — kun matkustin Podlasiesta vaaliruhtinaan Preussiin,
Taurogiin. Tällöin tuli luokseni muuan aatelismies, hyvästä perheestä.
Hän nähtävästi tuntematta todellista kiintymystäni armolliseen
kuninkaaseemme ja luullen että minä kuten muutkin olin kuninkaan
vihollinen lupasi minulle suurta palkintoa vastaan mennä Sleesiaan,
ryöstää haltuunsa Jan Kasimirin ja antaa elävänä tahi kuolleena
ruotsalaisten käsiin.

Kaikki istuivat mykkinä kauhistuksesta.

— Ja kun minä vihastuen ja inhoten torjuin moisen tarjouksen, —
lopetti ‒ Boguslaw, — niin tuo härkäpäinen mies sanoi minulle: »Menen
Radziejowskin luo, hän ostaa ja maksaa minulle vastaavan painon kultaa.»

— Minä en ole entisen kuninkaan ystävä, — sanoi Janusz, — mutta jos
minulle olisi tehty tuommoinen ehdotus, niin olisin muitta mutkitta
antanut panna tekijän seinää vastaan ja ammuttanut.

— Ensi hetkessä minäkin aioin tehdä niin, — vastasi Boguslaw, — mutta
keskustelu tapahtui kahden kesken, ja vähänkö on jo muutenkin pidetty
ääntä Radziwillien julmuudesta ja omavaltaisuudesta. Pelästytin
häntä vain sanomalla, että Radziejowski ja Ruotsin kuningas, vieläpä
Chmielnickikin, varmasti hirtättäisivät hänet moisista puuhista,
sanalla sanoen sain roiston luopumaan tuumastaan.

— Ei häntä kuitenkaan olisi pitänyt päästää hengissä pois! — huudahti
rouva Korf.

Boguslaw kääntyi äkkiä Janusz-ruhtinaan puoleen:

— Toivon kuitenkin, että hän ei vältä rangaistusta. Teidän
ylhäisyytenne vain voi häntä rangaista, sillä hän on teidän
hoviväkeänne ja teidän eversti...

— Herra Jumala, minun hoviväkeäni?... Minun everstini?... Kuka se
on?... Kuka?... Sanokaa!

— Hänen nimensä on Kmicic! — sanoi Boguslaw.

— Kmicic! — huusivat kaikki kauhuissaan.

— Se ei ole totta! — huusi yht'äkkiä neiti Billewicz nousten seisomaan
silmät säihkyvinä.

Syntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään
Boguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta,
joka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta.
Miekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli
surullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:

— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että
kerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä
hän ei ole teidän arvoisenne!

Oleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena,
mutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat
kylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne... Minä epäilin syyttä
sanojanne... Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa...

— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi
lempeästi Boguslaw.

— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse
heidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi
mellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä
sotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta
että hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut
edes häneltäkään.

— Hän oli huono mies, tiesin sen jo ennen! — sanoi Ganchoff.

— Miksi et varoittanut minua? — kysyi Janusz nuhtelevasti.

— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina
asetettiin edelle minusta.

— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän
on raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.

— Älkää välittäkö minusta, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Oleńka. — Voin
nyt kuulla mitä tahansa.

Mutta illallinen oli jo lopussa. Tuotiin vettä käsien pesemistä varten.
Ruhtinas Janusz nousi ensimmäisenä pöydästä ja tarjosi käsivartensa
rouva Korfille, ruhtinas Boguslaw Oleńkalle.

— Jumala on jo rangaissut petturia, — sanoi Boguslaw Oleńkalle, — sillä
ken on menettänyt teidät, on menettänyt taivaan riemun... Vain kaksi
tuntia sitten tutustuin teihin, ihana neiti, mutta tahtoisin nähdä
teitä ikuisesti, ei murheellisena ja kyynelöivänä, vaan onnessa ja
autuudessa!

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Oleńka.

Kun naiset olivat poistuneet, palasivat miehet pöytään pikarien
ääreen, joita käytettiinkin ahkerasti. Ruhtinas Boguslaw ryyppäsi
vahvasti, sillä hän oli tyytyväinen itseensä. Ruhtinas Janusz puheli
miekankantajan kanssa.

— Huomenna lähden sotajoukkoineni Podlasieen, — sanoi ruhtinas. —
Kiejdanyyn tulee ruotsalainen varusväki. Jumala tietää, milloin palaan.
Te ette voi jäädä tänne neidin kera, nuo sotamiehet eivät ole sopivaa
väkeä hänen läheisyyteensä. Te lähdette molemmat ruhtinas Boguslawin
kanssa Taurogiin, missä neiti saa paikan vaimoni hovinaisena.

— Teidän ylhäisyytenne! — vastasi miekankantaja. — Jumala on antanut
meille oman kotinurkan, miksi siis menisimme vieraille maille! Teidän
ylhäisyytenne on hyvin ystävällinen, kun pitää meistä huolta, mutta en
tahtoisi käyttää väärin teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuutta, vaan
palata kotiini.

Ruhtinas ei voinut sanoa miekankantajalle kaikkia syitä, minkä tähden
hän ei mistään hinnasta tahtonut päästää Oleńkaa käsistään, mutta osan
niistä hän mainitsi mahtavan ylimyksen häikäilemättömyydellä.

— Jos pidätte sitä hyväntahtoisuutena, niin sitä parempi. Mutta
sanon teille, että se on myös varovaisuustoimenpide. Te olette
panttivankinani ja vastaatte minulle kaikista Billewiczeistä, jotka,
kuten hyvin tiedän, eivät ole ystäviäni, vaan ovat valmiit nostamaan
kapinaan koko Samogitian, kun lähden pois... Antakaa heille se neuvo,
että pysyisivät alallaan eivätkä toimisi ruotsalaisia vastaan, sillä
teidän ja veljentyttären henki riippuu siitä.

Mutta miekankantajan kärsivällisyys näytti nyt loppuvan. Hän vastasi
kiivaasti:

— Turhaa kai minun on vedota oikeuksiini aatelismiehenä. Ylivoima on
teidän ylhäisyytenne puolella, ja minusta on samantekevää, missä olen
vankina. Olenpa mieluumminkin siellä kuin täällä.

— Riittää jo siitä asiasta! — sanoi ruhtinas ankarasti.

— Riittää kuin riittääkin! — sanoi miekankantaja. — Jumalan avulla tämä
väkivallan aika vielä loppuu ja oikeus pääsee voimaan. Lyhyesti sanoen,
älkää uhkailko minua, teidän ylhäisyytenne, sillä minä en pelkää.

Boguslaw huomasi vihan välähdyksen ruhtinaan kasvoissa ja kiiruhti
hänen luokseen.

— Mistä on kysymys? — sanoi hän asettuen keskustelijain väliin.

— Olen sanonut herra hetmanille, — vastasi suuttuneena miekankantaja, —
että minusta vankeus Taurogissa on parempi kuin Kiejdanyssa.

— Taurogissa ei ole mitään vankilaa, vaan ainoastaan minun taloni,
jossa tulette olemaan kuin kotonanne. Tiedän,-että hetmani pitää teitä
panttivankina, mutta minulle te olette vain mieluinen vieras.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi miekankantaja.

— Minun on kiitettävä teitä! Kilistäkäämme pikareita ja ryypätkäämme,
sillä sanotaanhan, että ystävyyttä on heti kasteltava, ettei se
kuihtuisi alkuunsa!

Näin sanoen vei Boguslaw miekankantajan pöytään ja he alkoivat
uutterasti maistella maljoja.

Tuntia myöhemmin palasi miekankantaja hieman epävarmoin askelin
huoneeseensa puhellen itsekseen puoliääneen:

— Kohtelias herra, oiva herra! Jalompaa ei löytäisi, vaikka lyhty
kädessä etsisi... Kultainen sydän sillä on... Antaisin mielelläni
vereni hänen puolestaan...

Ruhtinaat olivat jääneet kahden kesken. Heillä oli vielä puhuttavaa, ja
myös oli saapunut joitakin kirjeitä, joita paashi lähetettiin hakemaan.

— Tietysti,-sanoi Janusz, — ei siinä ole sanaakaan totta, mitä puhuit
Kmicicistä?

— Tietysti... Itsehän sen parhaiten tiedät. Myönnä siis, että Mazarin
oli oikeassa! Yhdellä iskulla kostamme perin pohjin viholliselle ja
teemme aukon tuohon komeaan linnoitukseen... Mitä? Sitä voi sanoa
juoneksi, joka sopisi maailman ensimmäiseen hoviin! Mutta tuo neiti
Billewicz on helmi, kaunis ja komea ja niin ylhäinen käytökseltään kuin
olisi ruhtinatar! Luulin, etten pysy nahoissani!

— Muista, että annoit sanasi! Muista että olemme hukassa, jos Kmicic
julkaisee kirjeet!

— Millaiset kulmakarvat! Mikä kuninkaallinen katse — pakostakin se
herättää kunnioitusta... Mistä on tuollainen tyttö saanut miltei
kuninkaallisen olemuksen?... Näin kerran Antverpenissa seinämaton,
johon oli mestarillisesti kudottu Diana koirineen... Juuri semmoinen on
hän!

— Varo vain, ettei Kmicic julkaise kirjeitä, sillä silloin kaluavat
koirat meidät kuoliaiksi.

— Ei ole hätää! Minä muutan Kmicicin Akteoniksi ja annan koirien tappaa
hänet. Kahdessa taistelussa olen jo hänet voittanut, ja vielä me
joudumme tekemisiin toistemme kanssa!

Keskustelu katkesi, kun paashi toi kirjeen.

Vilnon vojevoda otti kirjeen käteensä ja teki ristinmerkin. Hän teki
aina näin suojellakseen itseään huonoilta uutisilta. Sitten hän
avaamatta kirjettä alkoi sitä tarkastella kaikilta puolin.

Äkkiä ilme hänen kasvoillaan muuttui.

— Sapiehan vaakuna sinetissä! — huudahti hän. — Tämä on Vitebskin
vojevodalta!

— Avaa pian! - sanoi Boguslaw.

Hetmani avasi kirjeen ja ryhtyi lukemaan keskeyttäen tavan takaa
lukemisensa huudahduksilla:

— Menee Podlasieen!... Kysyy, onko minulla terveisiä Tykociniin!...
Tekee minusta pilkkaa!... Pahempaakin vielä, sillä kuulehan, mitä hän
vielä kirjoittaa:

 »Tahtooko teidän ylhäisyytenne kansalaissotaa ja pistää vielä yhden
 miekan lisää äidin rintaan? Tulkaa siinä tapauksessa Podlasieen,
 odotan teitä ja toivon Jumalan rankaisevan ylpeyttänne minun käsieni
 kautta. Mutta jos säälitte isänmaata, jos omatuntonne on alkanut
 puhua, jos teidän ylhäisyytenne katuu entisiä tekoja ja tahtoo tehdä
 parannuksen, niin tie on avoinna. Pankaa kansalaissodan asemesta
 käyntiin yleinen kansannousu, nostakaa sotaan talonpojat ja hyökätkää
 ruotsalaisia vastaan, niin kauan kuin Pontus ei mitään aavista.
 Chowańskin puolelta ette kohtaa vastarintaa, sillä huhut Moskovasta
 kertovat, että he itse siellä suunnittelevat hyökkäystä Liivinmaalle,
 vaikka pitävät sen salassa. Ja vaikkapa Chowański tahtoisikin ryhtyä
 johonkin, niin minä pidän hänet kurissa ja autan kaikin voimin teidän
 ylhäisyyttänne isänmaan pelastamisessa. Kaikki riippuu teistä, sillä
 vielä on aika palata oikealle tielle ja korjata vääryydet. Silloin käy
 selväksi, että teidän ylhäisyytenne ei ole itsekkäistä syistä, vaan
 pelastaakseen Liettuan lopullisesta häviöstä antautunut ruotsalaisten
 suojeluksen alaiseksi. Jumala teidän ylhäisyyttänne valaiskoon, sitä
 rukoilen Häneltä joka päivä, vaikka teidän ylhäisyytenne luulee minun
 vehkeilevän.

 P.S. Olen kuullut, että Nieswiezin piiritys on lakkautettu ja että
 ruhtinas Michal tahtoo yhtyä meihin. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne,
 kuinka kelpo sukulaisenne menettelevät ja seuratkaa heidän
 esimerkkiään! Ottakaa huomioon joka tapauksessa, että nyt teidän on
 lopullisesti valittava.»

— Kuulitko? — kysyi ruhtinas Janusz luettuaan kirjeen loppuun.

— Kuulin... Mitä siis? — kysyi Boguslaw luoden terävän katseen häneen.

— Pitäisi luopua kaikesta, repiä omin käsin kaikki, mitä on
rakentanut...

— Rikkoa välit mahtavan Kaarle Kustaan kanssa ja langeta maanpakoon
ajetun Jan Kasimirin jalkoihin, jotta hän suvaitsisi olla armollinen
ja ottaa sinut taas palvelukseensa... ja pyytää herra Sapiehan
puoltolausetta...

Janusz-ruhtinaan kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Huomaatko, miten hän minulle kirjoittaa: »Tee parannus, niin minä
annan sinulle anteeksi» aivan kuin hallitsija alamaiselleen!

— Hän olisi kirjoittanut toisin, jos kuusituhatta sapelia olisi
suunnattu hänen kurkkuaan kohti.

— Mutta... — Ruhtinas Janusz keskeytti lauseen ja vaipui synkkiin
mietteisiin.

— Mitä mutta?

— Kenties se olisi pelastus isänmaalle, jos tekisi niin kuin Sapieha
neuvoo.

— Entä sinulle? Ja minulle? Ja Radziwilleille? Janusz ei vastannut
mitään, painoi päänsä käsiin ja mietti.

— Olkoon niin! — sanoi hän vihdoin. — Täyttyköön se!

— Mitä päätit?

— Huomenna lähden Podlasieen ja viikon kuluttua isken Sapiehan kimppuun.

— Noin puhuu Radziwill! — sanoi Boguslaw. Ja he ojensivat toisilleen
kätensä.

Kohta Boguslaw lähti levolle Janusz jäi yksin. Pari kertaa hän kulki
raskain askelin yli huoneen ja paukutti sitten käsiään.

Kamaripalvelija astui sisälle.

— Käske astrologia tulemaan tänne tunnin kuluttua mukanaan valmis
kuvio, — sanoi hän.

Kamaripalvelija poistui, ja ruhtinas alkoi uudelleen kävellä
edestakaisin mutisten rukouksia. Sitten hän alkoi puoliääneen laulaa
virttä, jonka kuitenkin läähätys vähän väliä keskeytti, ja katsahti
tuon tuostakin ikkunasta taivaalla tuikkiviin tähtiin.

Vähitellen sammuivat kaikki tulet linnassa, mutta paitsi ruhtinasta
ja astrologia valvoi vielä yksi henkilö huoneessaan, nimittäin Oleńka
Billewicz.

Polvistuneena vuoteensa ääreen hän oli kohottanut molemmat kätensä pään
yli ja kuiskasi silmät suljettuina-.

— Armahda meitä!... Armahda meitä!...

Ensimmäisen kerran Kmicicin lähdön jälkeen hän ei tahtonut, ei voinut
rukoilla hänen puolestaan.



KAHDEKSAS LUKU.


Kmicicillä oli todellakin Radziwillin antamat turvakirjat pääsyä varten
kaikkien ruotsalaisten kapteenien, komendanttien ja kuvernöörien luo,
joissa käskettiin päästää hänet vapaasti ja esteettömästi kulkemaan,
mutta hän ei uskaltanut käyttää niitä hyväkseen. Hän otaksui, että
ruhtinas Boguslaw oli heti Pilwiszkistä lähettänyt sanansaattajia
kaikkiin suuntiin varoittamaan ruotsalaisia ja käskemään ottaa hänet
kiinni. Sen vuoksi Andrzej sivuutti Lomzan ja Ostrolekan ja pyrki
Pultuskin kautta Varsovaa kohti.

Rajaseutu oli jo suurimmaksi osaksi ruotsalaisten vallassa, jotka
kuitenkin tyytyivät valtaamaan vain huomattavimmat kaupungit eivätkä
sanottavasti uskaltaneet painautua synkkiin metsiin, joissa asui
urhoollista ja asestettua kansaa, ikänsä metsissä elänyttä ja niin
villiä, että kuningatar Maria Ludvika oli antanut rakentaa kappelin
Myszynciin ja sijoittanut sinne jesuiittoja edes jossakin määrin
totuttamaan asukkaita ihmistapoihin.

Kun Kmicic saapui syvempää salosta metsän rajaan, jossa asutus oli
tiheämpää, niin hän näki kaikkialla tavattoman vilkasta liikettä. Tiet
olivat täynnä erilaisissa ajopeleissä tahi ratsain kulkevaa aatelia.
Kaikki kiiruhtivat lähimpiin kaupunkeihin vannomaan uskollisuudenvalaa
uudelle kuninkaalle. Heille annettiin siitä todistus, joka takasi
heille turvallisuuden ja oikeuden omaisuuteensa. Aateli kiiruhti,
vaikkakin haluttomasti, valan tekoon, sillä niskoitteli joita
uhkasivat kaikenlaiset rangaistukset, omaisuuden takavarikoiminen
ja ryöstö. Kerrottiin ruotsalaisten siellä täällä alkaneen, kuten
Suur-Puolassakin, ahdistaa epäluulonalaisia. Rikkaampia vastaan
esitettiin vääriä syytöksiä, joiden perustalla käytiin heidän
kimppuunsa.

Tämmöisissä oloissa oli vaarallista jäädä maalle. Ken voi kiiruhti
kaupunkiin ollakseen ruotsalaisten päällikköjen välittömän
silmälläpidon alaisena ja välttääkseen syytöstä vehkeilystä Ruotsin
kuningasta vastaan.

Andrzej kuunteli tarkasti aatelin puheita ja pääsi sen verran perille
asioista, että huomasi parhaitten tuttujen ja ystävienkin huolellisesti
koettavan olla puhumatta keskenään ruotsalaisista ja uudesta
hallituksesta. Tosin nuristiin ääneen ja hyvällä syyllä pakko-otoista,
mutta samalla kaikki lohduttivat itseään sillä, että sodan päätyttyä
pakkotilauksetkin lakkaavat. Itse ruotsalaisetkin vakuuttivat, että
heti kun kuningas saa valtaansa koko maan, hän alkaa hallita sitä
isällisesti.

Aateliset, jotka olivat luopuneet omasta hallitsijastaan ja
isänmaastaan ja jotka äsken vielä olivat nimittäneet tyranniksi
hyväntahtoista Jan Kasimiria, syyttäneet häntä yksinvallan
tavoittelusta, vetäneet vastaköyttä kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa
kokouksissa sekä menneet uudistusten tavoittelussa niin pitkälle, että
melkein ilman vastarintaa tunnustivat vihollisen hallitsijakseen, eivät
nyt iljenneet edes valitellakaan. Olihan Kaarle Kustaa vapauttanut
heidät tyrannista, olivathan he vapaaehtoisesti hylänneet laillisen
kuninkaansa, olihan pantu toimeen muutos, jota he niin hartaasti olivat
halunneet.

— Raskasta on, sangen raskasta, — sanoi joskus aatelismies toiselle, —
mutta meidän on kuitenkin oltava ylpeitä uudesta kuninkaastamme. Hän on
suuri hallitsija ja mainio soturi. Hän pitää kasakat kurissa, voittaa
turkkilaiset ja karkoittaa ryssät rajoiltamme, ja meidän valtakuntamme
alkaa kukoistaa liitossa Ruotsin kanssa.

— Oltiinpa ylpeitä tahi ei, — vastasi tavallisesti toinen, — niin
minkäpä voi ylivoimalle. Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu.

Przasnyszin läheisyydessä ympäröi Andrzejn ruotsalainen patrulli ja
vei hänet miehineen komentajan luo. Hän selitti komendantille olevansa
vaaliruhtinaan maasta ja kuljettavansa joka vuosi hevosia Sobotaan.
Komendantti, joka itse oli Preussin saksalaisia, ei tehnyt heille
vaikeuksia, mutta halusi nähdä hevoset.

— Minä ostan ne, - sanoi hän. — Toisilta ottaisin muitta mutkitta,
mutta kun te olette Preussista, niin en tahdo teitä sortaa.

Kmicic joutui hieman hämilleen. Ilman hevosia hänellä ei ollut syytä
kulkea etemmäksi, vaan hänen olisi luonnollisesti ollut palattava
Preussiin. Hän määräsi hinnan, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi
tavallista, mutta hänen hämmästyksekseen ei upseeri suuttunut eikä
ruvennut tinkimään.

— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.

Kiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut
kuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä
alettu epäillä.

Upseeri palasi ja antoi Kmicicille paperin, jossa oli kirjoitus.

— Mikä tämä on? — kysyi Andrzej.

— Rahaa, tahi samaa kuin raha, sillä se on kuitti.

— Mistä minä sitten saan maksun?

— Päämajasta... Varsovasta, — vastasi upseeri naurahtaen ilkeästi.

— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä
tämä tämmöinen on?... Voi pyhä Neitsyt...

Mutta Kmicic loi häneen ankaran katseen ja sanoi:

— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan
menen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista
tavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.

Upseerin poistuttua sanoi Andrzej lohduttaakseen Kiemlicziä:

— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen
nojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme
ole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin
ruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli
meidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan
on meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet
joutuisi häviölle.

Andrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta
käyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli
vaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla
heidän ajatuksiaan.

Muutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai
kuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin
kuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen
sukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja
Czarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset
unhottamaan arvonsa.

Mutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään,
kuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs
ruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin
katolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei
voinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen
mellakan aikana pakoon.

Kmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta.
Kuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties
liian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli
joutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa
ja Puola ainaiseksi raunioina.

— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin
maakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista
Ruotsin maakunnaksi... Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän
kuin kukaan muu!

Tämä ajatus häntä vaivasi ja omatunto soimasi. Uni pakeni silmistä.
Hän ei tietänyt mitä tekisi: jatkaisiko matkaa, jäisikö kaupunkiin vai
kääntyisikö takaisin?... Jos hän kokoaa joukon ja ryhtyy taistelemaan
ruotsalaisia vastaan, niin häntä ahdistetaan rosvona eikä sotilaana.
Muuten hän on jo oudossa maassa, jossa häntä ei kukaan tunne. Kukapa
häneen yhtyisi? Jos täällä joku oli kuullut Kmicicistä, niin se piti
häntä petturina ja ruotsalaisten ystävänä. Nimi Babinicz taas oli
kaikille aivan outo.

Tuo kaikki oli turhaa, ja kuninkaan luo meno oli jo myöhäistä... Ei ole
syytä mennä Podlasieen, sillä liittoutuneet pitävät häntä petturina.
Ei kannata palata Liettuaan, sillä siellä on Radziwill herrana. Turhaa
on jäädä tännekin, sillä täällä ei ole mitään tehtävää. Parasta olisi
kuolla, jotta pääsisi näkemästä tätä maailmaa ja kuulemasta omantunnon
soimauksia!

Mutta onko kuoleman jälkeen parempi niiden syntisten, jotka eivät
millään ole sovittaneet rikoksiaan ja saapuvat semmoisina viimeiselle
tuomiolle? Kmicic heittelehti vuoteellaan kuin kidutuspenkissä. Näin
sietämättömiä tuskia hän ei ollut tuntenut edes Kiemliczin metsämajassa.

Hän tunsi olevansa voimakas, terve, toimintakykyinen ja
toimintahaluinen, mutta nyt olivat kaikki tiet tukossa aivan kuin joka
puolella löisi päänsä seinään, ei ollut ulospääsyä, ei pelastusta, ei
toivoa!

Ennen aamun koittoa hän herätti miehensä ja lähti Varsovaa kohti
tietämättä itsekään miksi. Myöhään illalla he saapuivat Pultuskiin.
Siellä Kmicic kutsuttiin piispan palatsiin, toisin sanoen linnaan,
tekemään selkoa itsestään ruotsalaiselle komendantille.

— Toimitan hevosia hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle, — sanoi
Andrzej, ja minulla on kuitteja, joilla nostan rahoja Varsovassa.

Eversti Israel (se oli tämän komendantin nimi) naurahti partaansa ja
sanoi:

— Ah, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, ja ottakaa paluumatkalle rattaat, millä
kuljetatte noita rahoja.

— Kiitos neuvosta! — vastasi Andrzej — Ymmärrän kyllä, että teidän
armonne laskee leikkiä. Mutta minä menen perimään omaani, vaikka
pitäisi mennä itse hänen majesteettinsa kuninkaan luo.

— Tulee vielä sekin hetki, jolloin maksatte minulle, — lisäsi hän
poistuessaan.

Kaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin
lähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen
johdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa
saamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin
linnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan
oli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä
varustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut
suuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.

Täällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena
kirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen
kaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi
saksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren
juhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi
kattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä,
vanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä
ensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja.
Käheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina
pakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.

Kmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia
hommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät
ottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään
olisi voinut hänestä olla kauheampi.

Hän repi tukkaansa ja syöksyi pois toistellen kuin mieletön:

— Jumala, anna vihasi langeta! Jumala, rankaise! Jumala, pelasta meidät!



YHDEKSÄS LUKU.


Varsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg,
varsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä
Krakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta
sotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja
esikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki
olivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut
taistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen
vihamiehensä Radziejowskin kostoa.

Mutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki
monissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa,
joiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet
vastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.

Kaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän
vieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia,
saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita
mitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta,
muukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.

Tähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman
turvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana,
näyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain
joskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi
sotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin
muistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.

Kaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan
hän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut
kenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten
kanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin
joskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten
puoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat
Radziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.

Porvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta
isänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä,
toimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.

Kerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin
voimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä
odottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään
ruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.

Kmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että
alhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän
isänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin
aateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.

Vain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas
alempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein
sattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan
varustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden
ja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.

Varsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja
aatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli
ryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin
maa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.

Andrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden
puoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat
vakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan
vastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset,
jotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet
vastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren
vallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.

Usein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat
omilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja
toiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama
vero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin
vain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset
olivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin
nyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja
rosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien
kimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot
ja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja.
Kaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot.
Valtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo
oli mennyt kaikilta.

Sochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot
hyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen
omalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui
korkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle
Kmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri
Strugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi
itse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä
ei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli
kuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej
nähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui
tälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli
valtakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta
vuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.

Mutta staarostalla oli aivan toisenlaiset mielipiteet asioista. Hän
sanoi:

— En tiedä, mitä vastaisin teille, jos viikseni vielä olisivat ruskeat,
mutta nyt harmaapäänä ja seitsemänkymmenen vuoden kokemus hartioillani
ja hautaan menevänä näen asiat edessäni selvinä. Senpä vuoksi sanonkin,
että ruotsalaisten valtaa emme voi kukistaa me, vaikka korjaisimmekin
erehdyksemme, eikä sitä voi edes koko Eurooppa.

— Kuinka niin? — huudahti Kmicic. — Milloin Ruotsi on paisunut niin
mahtavaksi? Eikö puolalaisia ole enemmän kuin ruotsalaisia maailmassa,
emmekö voi saada kokoon suurempaa sotajoukkoa? Emmekö ole yhtä rohkeita
taistelussa kuin ruotsalaiset?

— Kansamme on kymmenen kertaa lukuisampi. Puutetta ei meillä
myöskään ole, sillä yksistään minun piirissäni kasvaa enemmän vehnää
kuin koko Ruotsissa, ja mitä taas rohkeuteen tulee, niin olinpa
mukana Kirkholmin luona, jossa me kolmetuhatta husaaria hajoitimme
kahdeksantoistatuhantisen joukon parasta ruotsalaista sotaväkeä.

— Jos niin on, — sanoi Kmicic, jonka silmät tuo sotamuisto pani
loistamaan, — niin mitkä syyt nyt estävät meitä voittamasta heitä?

— Ensiksikin,-sanoi ukko hitaasti, — me olemme vähentyneet ja he
kasvaneet. Sitäpaitsi on sanassa ilmoitettu meille ne tunnustähdet
ja merkit, jotka nähdään maailmanlopun lähestyessä. On nähty merkki
auringossa, käden ja miekan kaltainen... Jumala, armahda meitä
syntisiä!... Pahuus saa vallan oikeamielisten yli, sillä Ruotsi ja sen
puoluelaiset voittavat. Oikea oppi sortuu... Oi ihmiset, ettekö näe,
että lähestyy _dies irae, dies illa_! Olen seitsemänkymmenen vuoden
ikäinen, seison Manalan joen rannalla odottaen venettä, joka minut
noutaa... Minä näen!

Staarosta vaikeni, ja Kmicic katseli häntä pelästyneenä, sillä puhe
tuntui vakuuttavalta. Katsomatta Kmiciciin lausui staarosta sitten
aivan kuin itsekseen:

— Kuinka voisimme voittaa ruotsalaiset, kun se kerran on selvä
Jumalan sallimus, profeettain ennakolta näkemä ja ilmoittama... Ah,
Częstochowoon on ihmisten mentävä, Częstochowoon!

Hän vaikeni uudelleen.

Aurinko oli laskemassa. Kmiciciä alkoi yhä enemmän peloittaa, ja
joinakin hetkinä hänestä tuntui, että valo katoaa ja tuomiopasuunan
ääni kajahtaa.

— Mistä ennustuksista te puhutte? — kysyi hän viimein katkaistakseen
edes jollakin painostavan äänettömyyden.

Vastauksen asemesta staarosta käänsi päänsä vastapäätä olevaan
huoneeseen päin ja huusi:

— Oleńka! Oleńka!

— Hyväinen aika, — huudahti Kmicic, — ketä te kutsutte?

Tällä hetkellä hän uskoi mitä tahansa, uskoi että hänen Oleńkansa
ihmeellisellä tavalla Kiejdanysta saapuneena tulisi hänen silmiensä
eteen.

Ovi avautui. Sisälle ei tullut neiti Billewicz, vaan kaunis tyttö,
pitkä ja hieman Oleńkan kaltainen siinä, että hänenkin ilmeensä oli
rohkea ja rauhallinen. Hän oli kalpea, kenties sairas tahi äskeisestä
kahakasta kalvennut, ja kulki silmät alas luotuina niin kevyesti ja
hiljaa kuin jonkin henkäyksen kantamana.

— Tyttäreni, — esitteli staarosta. — Pojat eivät ole kotona, ovat
Krakovan päällikön palveluksessa.

Sitten hän kääntyi tyttärensä puoleen:

— Kiitä ensin tätä urhoollista ritaria meidän pelastuksestamme ja lue
meille sitten pyhän Birgitan ennustus:

Tyttö kumarsi Andrzejlle ja poistui, mutta tuli hetken kuluttua
takaisin kädessään painettuja paperiliuskoja. Asettuen siihen paikkaan
huonetta, mihin auringon viimeiset säteet vielä sattuivat, hän alkoi
lukea sointuvalla äänellä:

— Pyhän Birgitan ennustus: »Ensin ilmestyy viisi kuningasta ja heidän
valtakuntansa: Kustaa Eerikinpoika, laiska aasi, sillä vaikka hän
tuntee oikean opin, niin hän omaksuu väärän. Hyläten apostolisen uskon
hän tuo valtakuntaan Augsburgin tunnustuksen...»

— Kuuletteko? — kysyi staarosta kohottaen vasemman käden peukalon
ikäänkuin valmiina laskemaan sormillaan.

— »Eerikki, Kustaanpoika, ahne susi», — luki neito edelleen, — »vetää
päälleen kaikkien ihmisten ja veljensä Juhanan vihan. Hän kukistaa
veljensä sodalla ja pitää häntä ynnä hänen vaimonsa kanssa vankeudessa
neljä vuotta. Viimein Juhanan onnistuu päästä vankeudesta, ja voittaen
Eerikin sodassa hän syöksee hänet valtaistuimelta ja panee ikuiseen
vankeuteen...»

— Huomatkaa, — sanoi staarosta, — tämä on jo toinen!

Tyttö jatkoi lukemista:

— »Juhana, Eerikin veli, mahtava kotka, voittaa Eerikin, tanskalaiset
ja venäläiset. Hänen poikansa Zygmunt (Sigismund) valitaan Puolan
valtaistuimelle, ja hänen veressään asuu hyve. Kunnia hänen
jälkeläisilleen!»

— Ymmärrättekö? — kysyi staarosta.

— Jumala lisätköön ikää Jan Kasimirille! — vastasi Kmicic.

— »Kaarle, Södermanlandin herttua, pässi, joka samoin kuin pässit
johtavat lammaslaumaa johtaa ruotsalaiset väärälle tielle...»

— Se on jo neljäs, — keskeytti staarosta.

— »Viides on Kustaa Aadolf»,-luki neito, — »uhrilammas, mutta ei
tahraton, jonka veri on syynä kärsimyksiin ja onnettomuuteen».

— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä
mainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen
sopii nykyisiin oloihin.

Neito luki seuraavaa:

— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää
yksinkertaiset... joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos
ei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja
hän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu
on: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan
ja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on
nälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät,
mutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja
oikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja
joka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»

— Siinä se on! — sanoi staarosta.

— Kaikki käy niin toteen, että sokeankin täytyy uskoa! — vastasi Kmicic.

— Siksipä ruotsalaisiakaan ei voida voittaa, — sanoi staarosta.

— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! —
huudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota
meitä, vaan pelastus!

— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen
vanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään
vertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä
totuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.

— Herra staarosta, se on mahdotonta! — sanoi Kmicic.

Ennenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui
keski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.

— Herra Szczebrzycki? — kysyi staarosta.

— Aivan niin! — vastasi tulokas. — Kuulin rosvojen hyökänneen
kimppuunne ja riensin väkeni kera avuksenne.

— Jumalan tahdotta ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä, — vastasi
ukko. — Tämä ritari pelasti minut pulasta... Entä mistä te tulette?

— Sochaczewista.

— Kuuluuko jotakin uutta?

— Jokainen uutinen on uusi paha sanoma, herra staarosta. Uusi
onnettomuus...

— Mitä on tapahtunut?

— Krakovan, Sandomirin, Ruskin, Lublinin, Belzkin, Volynian ja Kievin
vojevodakunnat ovat antautuneet Kaarle Kustaalle. Edustajat ja Kaarle
ovat jo allekirjoittaneet sopimuksen.

Ukko alkoi puistella päätään ja kääntyi Kmicicin puoleen.

— Katsokaa nyt! — sanoi hän. — Ja te vielä toivotte, että löytyy
semmoinen, joka ei säästä henkeään totuuden tähden!

Kmicic repi epätoivoissaan tukkaansa. Mutta herra Szczebrzycki jatkoi:

— Kerrotaan myös, että herra hetmani Potockin johdossa olevat
sotajoukon jäännökset jo osoittavat halua mennä ruotsalaisten puolelle.
Hetmanin henki on vaarassa, ja hänen on tehtävä mitä he tahtovat.

— Kylvävät tuulta ja niittävät myrskyä, — sanoi staarosta. — On aika
katua syntejänsä niiden, .. jotka tahtovat.

Mutta Kmicic ei jaksanut enää kuunnella ennustuksia eikä uutisia. Hän
tahtoi niin pian kuin mahdollista nousta ratsun selkään ja vilvoittaa
päätään ulkoilmassa. Siksi hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Mihin teillä on niin kiire? — kysyi häneltä vanhus.

— Częstochowoon, sillä minäkin olen syntinen.

— Siinä tapauksessa en pidättele, vaikka mielelläni olisin pitänyt
teidät vieraanani. On syytä kiiruhtaa, sillä tuomiopäivä lähestyy.

Kmicic lähti. Häntä saattamaan tuli neiti isänsä asemesta, sillä ukko
oli jo kömpelö jaloiltaan.

— Voikaa hyvin, neiti! — sanoi Kmicic! — Olen teille hyvin kiitollinen!

— Jos niin on, — vastasi tyttö, — niin tehkää minulle palvelus. Te
menette Częstochowoon...

Tässä on kultaraha... ottakaa se ja tilatkaa sillä messu...

— Kenen puolesta? — kysyi Kmicic.

Tyttö loi katseensa alas, tuli hämilleen, punastui hieman ja sanoi
äänellä, joka oli hiljainen kuin lehtien kahina:

— Andrzejn puolesta, että Jumala johtaisi hänet pois väärältä tieltä.

Kmicic vetäytyi pari askelta taaksepäin eikä hämmästykseltään kyennyt
vähään aikaan sanomaan mitään.

— Kristuksen tähden, — huudahti hän, — mikä talo tämä on? Missä
olen?... Vain ennustuksia yhtä mittaa... Nimenne on Oleńka ja tilaatte
messun syntisen Andrzejn puolesta!... Se ei voi olla pelkkä sattuma, se
on Jumalan sormi... se on... ah, minä menetän järkeni!... Jumal’auta,
minä menetän järkeni!...

— Mikä teitä vaivaa?

Mutta Kmicic tarttui rajusti hänen käsiinsä ja alkoi puristaa niitä.

— Ennustakaa minulle enemmän, puhukaa loppuun asti!... Jos tuo Andrzej
tekee parannuksen ja sovittaa rikoksensa, niin pysyykö Oleńka hänelle
uskollisena?... Puhukaa, vastatkaa, ilman vastausta en lähde!

— Mikä teidän on?

— Pysyykö Oleńka hänelle uskollisena? — toisti Kmicic.

Kyynelet nousivat tytön silmiin.

— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän
nyyhkyttäen.

Tuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen
jalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä,
suuteli hänen jalkojaan ja puhui:

— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!...
Minullakin on oma rakas Oleńkani... Kääntyköön teidän Andrzejnne
oikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena...
Olkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon
balsamia sairaaseen sydämeeni!... Jumala teidät palkitkoon! Jumala
teidät palkitkoon!

Hän hypähti pystyyn, nousi hevosen selkään ja kiiti pois.



KYMMENES LUKU.


Staarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä
kolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja
öisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli
aina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa,
vaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta
tieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle
uskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.

Mutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen
tarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään
alkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa
jokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata
oli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut
pelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan,
mutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita
semmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän
katseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä
viimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut
luottamusta tulevaisuuteen.

Ruotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset
kapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten
puolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin
antautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä
yli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon.
Hänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr
Wisniowiecki.

Alettiin menettää luottamus myös marsalkka Lubomirskiin. Ihmiset,
jotka hyvin tunsivat hänet, vakuuttivat, että hänessä oli enemmän
kunnianhimoa kuin isänmaanrakkautta ja että hän tähän asti oli pysynyt
uskollisena kuninkaalle vain sen vuoksi, että kaikkien katseet olivat
kääntyneet häneen ja hänelle oli uskoteltu, että hän piti käsissään
isänmaan kohtaloita. Ruotsalaisten menestys sai hänet horjumaan ja yhä
selvemmin osoittamaan onnettomalle Jan Kasimirille, että tämän pelastus
tahi lopullinen tuho riippui hänestä.

Maanpakolainen kuningas oli Glogowassa mukanaan kourallinen uskollisia,
joista kuitenkin silloin tällöin joku hänet hylkäsi ja siirtyi
ruotsalaisten puolelle. Kaarle Kustaa otti tämmöiset tulijat vastaan
avoimin sylin ja suosionosoituksin.

Suuret määrät vojevodia, linnoitusten päälliköitä ja virkamiehiä,
lukuisat joukot asestettua aatelia, kokonaisia osastoja verratonta
puolalaista ratsuväkeä oli Kaarle Kustaan leirissä katsoen
palvelushaluisina uuden hallitsijansa silmiin ja valmiina tottelemaan
hänen viittaustaan.

Samaan aikaan oli idässä sota täydessä käynnissä. Peloittava
Chmielnicki piiritti uudelleen Lembergiä.

Liettua oli ruotsalaisten ja Chowańskin käsissä. Radziwill oli ryhtynyt
sotaan Podlasiessa. Vaaliruhtinas viivytteli ja oli joka hetki valmis
antamaan viimeisen iskun kuolevalle valtakunnalle.

Kaikista maista saapui Ruotsin kuninkaan luo lähettiläitä onnittelemaan
häntä voiton johdosta.

Talvi oli tulossa, lehdet putoilivat puista, varikset ja naakat tulivat
suurissa parvissa metsistä kyliin ja kaupunkeihin.

Andrzejn viimeinen yöpymispaikka ennen Częstochowoon tuloa oli
Kruszynassa, mutta juuri kun hän oli asettunut levolle, tuli sinne
uusia vieraita. Ensin saapui ruotsalainen sotilasjoukko, jota
johtamassa oli muutamia upseereita ja joku huomattava kapteeni. Tämä
oli keski-ikäinen, jokseenkin komean näköinen, kookas, hartiakas
ja voimakas mies. Vaikka hänellä oli vierasmaalaisen puku ja hän
oli muukalaisen näköinenkin, niin hän kuitenkin majataloon sisälle
astuttuaan puhutteli Andrzejta puhtaalla puolankielellä tiedustaen kuka
hän on ja minne menossa.

Andrzej kertoi olevansa aatelismies Sochaczewskista. Kuultuaan Andrzejn
olevan matkalla Ruotsin kuninkaan luo valittamaan, että hänelle ei ole
maksettu hevosista tulevaa rahaa, sanoi upseeri:

— Suuren alttarin ääressä on parasta rukoilla, ja viisaimmin teette,
jo§ menette itse kuninkaan puheille, sillä vaikka hänellä onkin
tuhansia asioita päässä, niin hän ei jätä ketään huomiotta, ja teille
aatelisille hän on sangen suopea.

Keskustelun keskeytti äkkiä uuden sotilasjoukon saapuminen. Upseeri oli
nähtävästi odottanut sitä, sillä hän riensi kiireesti ulos. Kmicic meni
hänen jälkeensä ja pysähtyi ovelle katsomaan, kuka tuli.

Majatalon luo ajoivat umpinaiset vaunut, joita veti neljä hevosta ja
joita vartioivat ruotsalaiset ratsumiehet. Upseeri, jonka kanssa Kmicic
oli puhunut, meni kiireesti vaunujen luo, avasi oven ja kumarsi syvään
vaunussa istujalle.

— On varmaankin joku ylhäinen..., — ajatteli Kmicic.

Samassa tuotiin majatalosta palavia soihtuja. Vaunuista nousi arvokkaan
näköinen henkilö yllään musta, polviin asti ulottuva viitta, jossa oli
sisäpuolella ketunnahkaa, ja päässä sulilla koristettu hattu.

Upseeri tempasi soihdun ratsumiehen käsistä, kumarsi vielä kerran ja
sanoi:

— Tänne, teidän ylhäisyytenne!

Kmicic peräytyi kiireesti huoneeseen ja toiset tulivat sisälle heti
hänen jälkeensä. Upseeri kumarsi kolmannen kerran ja sanoi — Teidän
ylhäisyytenne! Olen Weyhard Wrzeszczowicz, hänen majesteettinsa
kuningas Kaarle Kustaan muonitusmestari ja lähetetty saattojoukon
kanssa vastaanottamaan teidän ylhäisyyttänne.

— Minusta on mieluisaa tutustua niin mainehikkaaseen ritariin, —
vastasi mustaviittainen.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne viivähtää täällä pitempään vaiko heti
jatkaa matkaa?... Hänen majesteettinsa on hyvin halukas näkemään teidän
ylhäisyyttänne.

— Aikomukseni oli jäädä Częstochowoon jumalanpalvelukseen, — sanoi
tulija, — mutta Wielunissa sain tietää, että hänen majesteettinsa
kuningas käskee minua kiiruhtamaan. Hiukan levättyämme jatkamme matkaa.
Sillä välin päästäkää saattojoukko menemään ja lausukaa kiitokseni
kapteenille, joka sitä johti.

Upseeri lähti täyttämään käskyä. Andrzej pidätti häntä kysyen:

— Kuka se on?

— Paroni Lisola, keisarin lähettiläs, joka on matkalla Brandenburgin
hovista meidän kuninkaamme luo, — vastasi upseeri.

Hän poistui tämän sanottuaan, mutta palasi pian.

— Teidän ylhäisyytenne käsky on täytetty, — sanoi hän.

— Kiitos, — vastasi Lisola.

Ja perin ystävällisesti, vaikka ylhäisellä tavalla, hän kehoitti
Wrzeszczowiczia istuutumaan vastapäätä.

— Ulkona näyttää rupeavan tuulemaan ja satamaan, — sanoi hän.
— Kenties olomme täällä pitkistyy. Puhelkaamme sillä välin
illallista odottaessamme. Mitä tänne kuuluu? Kerrotaan Vähän-Puolan
vojevodakuntien antautuneen teidän kuninkaallenne.

— Niin ovat, teidän ylhäisyytenne. Hänen majesteettinsa odottaa vain
vielä jäljelläolevien sotavoimien antautumista, minkä jälkeen hän menee
Varsovaan ja Preussiin.

— Onko varmaa, että ne antautuvat?

— Sotajoukkojen edustajat ovat jo Krakovassa. Niillä ei muuten
ole valinnan varaa. Jos ne eivät siirry meidän puolellemme, niin
Chmielnicki lyö ne.

Lisola painoi älykkään päänsä alas.

— Kauheita, ennenkuulumattomia asioita! — sanoi hän.

Keskustelu oli käynyt saksaksi. Kmicic kuunteli tarkkaavasti joka sanaa.

— Teidän ylhäisyytenne; — vastasi Wrzeszczowicz, — on tapahtunut se,
minkä oli pakko tapahtua.

— Saattaa olla niin. Vaikeata on kuitenkin olla tuntematta myötätuntoa
sitä valtaa kohtaan, joka on meidän silmiemme edessä sortunut. Ken ei
ole ruotsalainen, hänen täytyy sitä sääliä.

— Minä en ole ruotsalainen, mutta kun itse puolalaiset eivät siitä
kärsi, niin ei se vaikuta minunkaan tunteisiini, — sanoi Wrzeszczowicz.

Lisola katsoi häneen tarkkaavaisesti.

— Niin, nimenne ei ole ruotsalainen. Saanko kysyä, mitä kansallisuutta
olette?

— Olen tshekkiläinen.

— Niinkö? Siis Saksan keisarin alamainen!... Olemme siis saman
hallitsijan alamaisia.

— Olen hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan palveluksessa, — sanoi
Wrzeszczowicz kumartaen.

— En tahdo millään tavoin vähäksyä sitä palvelusta, — vastasi Lisola.
— mutta tuollainen toiminta on ohimenevää, ja meidän armollisen
hallitsijamme alamaisena te kaikkialla palvellessanne olette kuitenkin
hänen valtansa alainen.

— Sitä en kiellä.

— Silloin sanon teille suoraan, että hallitsijaamme surettaa tuon
kuuluisan valtakunnan ja sen jalon hallitsijan kohtalo, eikä hän
suopein silmin katsele niitä alamaisiaan, jotka myötävaikuttavat
ystävyydessä olevan valtakunnan lopulliseen tuhoamiseen. Mitä ovat
puolalaiset teille tehneet, kun olette niin julma heitä kohtaan?

— Teidän ylhäisyytenne! Voisin vastata paljonkin, mutta pelkään
panevani teidän ylhäisyytenne kärsivällisyyden koetukselle.

— Huomaan, että te ette ole vain kuuluisa upseeri, vaan myös järkevä
mies. Puhukaa vaikka laajastikin, ette te minua kyllästytä sillä.
Muuten, jos joskus päätätte ruveta keisarin palvelukseen, johon teitä
hartaasti kehoitan, niin löydätte minusta ystävän, joka tarpeen
vaatiessa on valmis teitä puoltamaan.

— Niinpä puhun avoimesti ajatukseni. Kuten monen muun aatelisperheen
nuoremman pojan piti minunkin lähteä maailmalle etsimään onneani.
Saavuin viimein tänne sukulaiskansan luo.

— Otettiinko teidät täällä huonosti vastaan?

— Minä pääsin suolakaivoksen johtajaksi. Minulla oli leipää, asema
yhteiskunnassa ja pääsy kuninkaan läheisyyteen. Nyt palvelen
ruotsalaisia, mutta jos joku syyttää minua kiittämättömyydestä, niin
minä panen siihen vastalauseen.

— Kuinka niin?

— Kuinka minulta voidaan vaatia enemmän kuin itse puolalaisilta? Missä
ovat nyt puolalaiset? Missä ovat tämän kuningaskunnan senaattorit,
ruhtinaat, ylimykset, aateli ja ritarit, jos ei ruotsalaisten leirissä?
Heidänhän on ensi sijassa tiedettävä, mitä he ovat velvolliset
tekemään, mikä on heidän isänmaansa pelastus ja mikä sen tuho. Minä
kuljen heidän mukanaan, ja kenellä heistä on oikeus sanoa minua
kiittämättömäksi? Miksi minun, muukalaisen, pitää olla uskollisempi
Puolan kuninkaalle ja Puolalle kuin he itse? Miksi karttaisin sitä
palvelusta, jota he itse kärkkyvät?

Lisola ei vastannut mitään. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja
vaipunut mietteisiin. Olisi voinut luulla hänen kuuntelevan tuulen
vinkumista ja syyssateen rapinaa majatalon ikkunoita vastaan.

— Jatkakaa! — sanoi hän viimein. — Puhutte todellakin omituisia asioita.

— Etsin onnea sieltä, mistä voin sen löytää, — sanoi Wrzeszczowicz. —
Mutta tämä kansa nukkuu, siitä ei tarvitse enää huolehtia. Ja vaikka
siitä huolehtisinkin, niin ei siitä olisi apua, sillä sen on pakko
tuhoutua.

— Miksi niin?

— Ensiksikin sen tähden, että se itse tahtoo sitä. Toiseksi sen tähden,
että se ansaitsee sen. Onko maailmassa toista maata, jossa olisi
niin paljon epäjärjestystä ja mielivaltaa?... Millainen on täällä
hallitus? Kuningas ei hallitse, sillä hänen ei sallita sitä tehdä...
Valtiopäivät eivät hallitse, sillä ne hajoitetaan... Sotajoukkoa ei
ole, sillä ei kukaan tahdo maksaa veroja. Ei ole kuuliaisuutta, sillä
se ei sovi yhteen omavaltaisuuden kanssa. Ei ole lakia eikä oikeutta,
sillä ei ole ketään, joka panisi täytäntöön tuomiot, ja jokainen, jolla
on voimaa, polkee niitä. Ei ole tässä kansassa uskollisuutta, sillä
ovathan kaikki hylänneet kuninkaansa. Ei ole isänmaanrakkautta, sillä
puolalaiset ovat antaneet maansa ruotsalaisille sitä lupausta vastaan,
että heidän sallitaan jatkaa omavaltaista elämäntapaansa... Missä
muualla voisi tapahtua tämmöistä? Mikä muu kansa auttaisi vihollista
oman maan valloittamisessa? Mikä muu kansa olisi tällä tavoin hylännyt
kuninkaansa, ei siksi, että hän oli hirmuvaltias ja teki pahoja töitä,
vaan siksi, että tuli toinen voimakkaampi?... Mitä tällä kansalla
on? Mainittakoon vaikkapa vain yksi ainoa hyve: vakavuus, kestävyys,
äly, kohtuullisuus? Mitä sillä on? Hyvä ratsuväki — niin, se kyllä,
mutta ei mitään muuta... Niin olivat numidialaisetkin ja gallialaiset,
kuten roomalaiset historiankirjoittajat kertovat, kuuluisia hyvästä
ratsuväestään, mutta missä ovat ne nyt? Hävinneet he ovat niinkuin
täytyy hävitä tämänkin kansan. Ken tahtoo puolalaiset pelastaa, hän
hukkaa vain aikaansa, sillä he itse eivät tahdo pelastua... Vain
mielenvikaisia, väkivallantekijöitä, ilkiöitä ja pettureita on tämän
maan asukkaina.

Lisola ei väittänyt vastaan. Sensijaan hän kysäisi äkkiä:

— Herra Weyhard, oletteko katolilainen? Wrzeszczowicz joutui hämilleen.

— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne! — vastasi hän.

— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen
majesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin...
Onkohan se totta?

— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan
Kasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se
estääksemme häntä toimimasta... Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen
huomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.

Tässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka
istui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja
kysyi:

— Herra ritari, ymmärrättekö saksaa?

— En sanaakaan! — vastasi Andrzej.

— Sepä vahinko! Tarkoituksemme oli pyytää teitä kanssamme puhelemaan.

Hän palasi taas Lisolan luo.

— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä
sanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.

— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta
koska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin
häväistävän... Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla
on samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan
kuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria
ennenkuin asiasta tulee uusi päätös.

— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän
ylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä
olen katolilainen...

Lisola naurahti ja kysyi leikillään:

— Mutta kurkistatte kaiketi sentään munkkien aarrekammioon, vai kuinka?

— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei
tarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat
veroa, niin maksakoot munkitkin.

— Entä jos he panevat vastaan? Wrzeszczowicz purskahti nauramaan:

— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on
myöhäistä!

— Myöhäistä on, — toisti Lisola.

Siihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan.
Kmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt
lähdettyään Kiejdanysta.

Kuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin
hillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet,
koira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä
tehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen
sanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli,
mutta kieltämättömän.

— Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa? — kysyi hän itseltään. — Mitä
todisteita esittää?... Totta hän puhui!... Tuo keisarin lähettiläskin
myönsi, että kaikki on jo lopussa ja kaikki puolustus myöhäistä.

Kmicic kärsi kenties senkin takia niin suuresti tuosta sanasta
»_myöhäistä_», että se oli tuomio, ei vain isänmaalle, vaan myös hänen
yksityiselle onnelleen. Hän oli jo tarpeeksi saanut kärsiä. Hänen
voimansa olivat lopussa, sillä viikkokausiin hän ei ollut kuullut muuta
kuin »Kaikki on mennyttä, ei ole enää tilaisuutta, on jo myöhäistä!» Ei
yksikään toivon säde ollut missään langennut hänen sieluunsa.

Koko yön hän oli kuumeessa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli
auttamattomasti sairastuvansa. Vihdoin alkoi päivä sarastaa. Kmicic
nousi vuoteeltaan ja meni ulos.

Valo kamppaili vielä pimeyden kanssa. Pilvet keräytyivät pitkiksi
kaistaleiksi läntiselle taivaalle, mutta itäpuoli oli pilvetön.
Taivaalla vilkkui tähtiä. Kmicic herätti miehensä, pukeutui pyhäasuun,
sillä oli sunnuntai, ja lähdettiin matkaan.

Unettoman yön jälkeen Kmicic oli uupunut ruumiillisesti ja henkisesti.
Tuo kalpea ja raikas syysaamu ei haihduttanut murhetta, joka jäyti
hänen sydäntään. Toivo hänen sydämessään sammui kuin lamppu, josta öljy
oli lopussa. Mitä tuopi hänelle tämä päivä? Ei mitään! Samat tuskat ja
saman epätoivon! Mielen ahdistus ei vähene.

Päivä valkeni yhä enemmän, vaalea taivas muuttui viheriäiseksi ja
kellertäväksi, ja kaukana taivaanrannalla alkoi eräs kohta niin
välkkyä, että silmiä huikaisi.

Hänen miehensä, jotka olivat alkaneet laulaa, vaikenivat ja katselivat
sinnepäin. Viimein Soroka sanoi:

— Ihmeellistä! Tuolla on länsi, mutta näyttää ihan kuin aurinko nousisi
sieltä.

Todellakin tuo valo, joka ensin oli näyttänyt vain pisteeltä, alkoi
kasvaa, ja siitä muodostui kehä, joka vielä suureni. Oli kuin joku
olisi ripustanut taivaalle hyvin ison, valoa säteilevän tähden.

Kmicic ja hänen miehensä katselivat hämmästyneinä tätä valoilmiötä
ymmärtämättä mitä oli heidän edessään.

He huomasivat talonpojan ajavan tietä. Kun Kmicic kääntyi katsomaan
häntä, huomasi hän miehen ottavan lakin päästään ja rukoilevan valoon
päin kääntyneenä.

— Mikä tuolla välkkyy? — kysyi Andrzej mieheltä.

— Jasnogorin kirkko!-vastasi talonpoika.

— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! — huudahti Kmicic ottaen hatun
päästään.. Hänen seuralaisensa paljastivat myös päänsä.

Niin monien päivien sieluntuskien ja epäilysten jälkeen Andrzej äkkiä
tunsi itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Heti kun hän kuuli
sanat »Jasnogorin kirkko», katosi murhe hänen mielestään aivan kuin
joku olisi poistanut sen kädellään.

Hänet valtasi jonkinmoinen käsittämätön pelko ja samalla suuri, pyhä
riemu. Tuosta temppelistä, joka kukkulallaan kimalteli nousevan
auringon säteissä, säteili Kmiciciä vastaan toivoa, jommoista hän ei
ollut pitkään aikaan tuntenut, varmuutta, jota hän niin kauan oli
turhaan etsinyt, lannistumatonta voimaa, johon hän tahtoi turvautua.
Häneen tuli kuin uutta elämää, ja se alkoi veren mukana kiertää hänen
suonissaan. Hän hengähti syvään kuin sairas, joka herää kuumehoureista.

Mutta kirkko välkkyi yhä kirkkaampana aivan kuin olisi koonnut itseensä
kaikki auringon säteet. Kmicic ei pitkään aikaan voinut kääntää siitä
pois katsettaan. Hänen miestensäkin kasvot tulivat vakaviksi.

Äkkiä läpi tyynen ilman kajahti kirkonkellon kumahdus.

— Alas hevosen selästä!-huusi Andrzej.

Kaikki hyppäsivät alas satulasta ja polvistuivat rukoilemaan. Kmicic
lausui ääneen rukouksen sanat, ja sotamiehet toistivat niitä yhteen
ääneen. Ohi ajavat talonpojat yhtyivät heihin, ja joukko kasvoi yhä.

Kun rukous päättyi, lähti Andrzej miehineen jalkaisin eteenpäin,
taluttaen hevosiaan ja laulaen. Andrzej kulki niin kevyesti kuin
hänellä olisi ollut siivet hartioilla. Tien käänteissä kirkko väliin
katosi näkyvistä, väliin tuli taas näkyviin. Näin he kulkivat kauan.
Kirkko, luostari ja sen muurit alkoivat näkyä yhä selvempinä ja
kasvoivat yhä suuremmiksi. Viimein näkyi kaukaa kaupunkikin ja kukkulan
juurella taloja ja mökkejä, jotka valtavan kirkon rinnalla näyttivät
pieniltä kuin linnunpesät.

Oli sunnuntai. Auringon noustua tie täyttyi ajopeleillä ajavista ja
jalkamiehistä, jotka olivat matkalla jumalanpalvelukseen. Korkeista
torneista alkoivat soida suuremmat ja pienemmät kirkonkellot täyttäen
ilman soinnillaan. Tuossa näyssä ja kellojen kuminassa oli jotakin
majesteetillista ja samalla tyyntä. Tämä maapala Jasna Góran luona oli
kokonaan toisenlainen kuin muu maa.

Väkijoukko keräytyi kirkon seinien luo. Mäen alla seisoi satoja
erilaisia ajopelejä. Ihmisten puheen sorina sekaantui hevosten
hirnuntaan. Kauempana oikealla, mäelle johtavan valtatien varrella oli
kokonaisia rivejä kojuja, joissa myytiin metallisia ja vahasta tehtyjä
uhrilahjoja, kynttilöitä, pyhimysten kuvia ja ristejä. Ihmisjoukko
lainehti vapaasti paikalla.

Portit olivat levällään; jokainen tuli ja meni vapaasti mielensä
mukaan. Muureilla tykkien luona ei ollut sotamiehiä. Itse paikan pyhyys
näytti suojelevan kirkkoa ja luostaria. Kenties munkit myös luottivat
Kaarle Kustaan kirjeisiin, jotka takasivat heille turvallisuuden.



YHDESTOISTA LUKU.


Muurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken
ikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen
hengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen
tavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa
kumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain
kerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin
puolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa
sekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja
puuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja
laulut alkoivat taas kaikua.

Sikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui
hurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen
luotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä
kasvoja.

Säätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat
ja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.

Kirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet
virta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja
olkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi
eikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät
lujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään
muuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei
kukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan
tuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen
vaipuneena, innostuksen hurmiossa.

Kmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa
ensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa
kaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina
lattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa
päänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös
pyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.

Kappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät
kynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa
tuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva,
kultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla
ja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon
näköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon
pilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että
kaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä
oli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli
savu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin
valkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli
puolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen
ja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä,
mystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.

Kirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren
kaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti
vain messupapin ääni.

Munkin laulua säestivät urut, joiden sävelet olivat lempeitä ja
suloisia kuin enkelien harpun äänet. Väliin ne olivat kuin veden
lirinää lähteestä, väliin putoilivat hiljaa ja tiheään kuin kevätsade.

Mutta äkkiä alkoivat rämistä torvet ja rummut — ja kaikki sydämet
vavahtivat.

Verho jumalankuvan edestä avautui, ja jalokivien kimmellys lähetti
valovirran alas rukoilijoitten päiden päälle.

Nyyhkytyksiä, itkua ja huudahduksia kuului yli kappelin.

— »_Salve Regina_», — huusivat aatelismiehet, — »_monstra Te esse
matrem_». Talonpojat taas huusivat: »Pyhä Neitsyt! Jumalan äiti!
Taivaan kuningatar! Pelasta, auta, lohduta, armahda meitä!»

Ja kauan kaikuivat nämä huudot sekä naisten nyyhkytykset, onnettomien
valitukset, sairaitten ja raajarikkojen pyynnöt, että ihme tapahtuisi.

Kmicic oli melkein tajuton. Hän tunsi vain edessään äärettömyyden,
jota hän ei voinut ymmärtää eikä saavuttaa, mutta jonka edestä kaikki
muu hävisi. Mitä olivat epäilyt tämän varmuuden rinnalla, joka oli
suurempi kuin että se saattoi mahtua hänen olemukseensa, mitä olivat
onnettomuudet tämän lohdutuksen rinnalla, mitä oli ruotsalainen
sotavoima tämän turvan rinnalla, mitä inhimillinen pahuus tämmöisen
suojelijan rinnalla?

Hän lakkasi ajattelemasta, ja kaikki muuttui hänessä vain tunteeksi.
Hän unhotti kaiken, lakkasi tietämästä kuka hän oli ja missä hän oli...
Hänestä tuntui, että hän oli kuollut, että hänen sielunsa lensi urkujen
sävelten kantamana, sekaantui suitsutuksen savuun. Kätensä, jotka
olivat tottuneet käyttämään miekkaa ja vuodattamaan verta, hän kohotti
ylöspäin innostuksen vallassa.

Sillä välin oli messu loppunut. Andrzej ei tietänyt itsekään, miten
hän jälleen oli joutunut kirkon päälaivaan. Pappi saarnatuolissa
puhui, mutta Kmicic ei pitkään aikaan siitä mitään kuullut eikä mitään
ymmärtänyt aivan niinkuin unesta herännyt ihminen ei heti huomaa, missä
uni loppuu ja todellisuus alkaa.

Ensimmäiset sanat, jotka hän tajusi, kuuluivat: »Täällä sydämet
muuttuvat ja sielut puhdistuvat, eikä ruotsalainen voi tätä voimaa
voittaa, eivät myös voi pimeässä vaeltavat sammuttaa totuuden valoa!»

— Amen! — sanoi Kmicic itsekseen ja alkoi lyödä rintaansa. Hänestä
tuntui nyt, että hän oli tehnyt suuren synnin luullessaan, että kaikki
oli jo hukassa ja että ei ollut mitään toivoa.

Jumalanpalveluksen päätyttyä hän pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa
munkin ja ilmoitti tahtovansa puhutella prioria asiassa, joka koski
kirkkoa ja luostaria.

Priori otti hänet vastaan heti. Hän oli jo iäkäs mies, elämänsä iltaan
kallistumassa. Hänen kasvoissaan oli harvinaisen rauhallinen ilme.
Tuuhea, musta parta ympäröi kasvoja, sinisissä silmissä oli läpitunkeva
katse. Valkeassa puvussaan hän muistutti pyhimystä. Kmicic suuteli
hänen hihaansa, priori laski kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi, kuka
hän oli ja mistä tuli.

— Tulen Samogitiasta, — vastasi Andrzej, palvelemaan Pyhää Neitsyttä,
onnetonta isänmaata ja hylättyä kuningasta, joita jokaista vastaan
olen rikkonut, minkä kaiken tarkemmin selitän pyhässä ripissä, jonka
pyydän saada jo tänään tahi huomenna, sillä katumus rikosteni johdosta
ahdistaa minua. Oikean nimeni sanon teille, kunnioitettava isä, myös
silloin rippisalaisuutena, mutta en muuten, sillä ihmiset vihaavat
minua ja voisivat olla haitaksi parannukselleni. Ihmisten edessä
on nimeni Babinicz omistamani maatilan mukaan, joka on vihollisen
vallassa. Mutta minä tuon tärkeän tiedon, jota pyydän teitä,
kunnioitettava isä, kärsivällisesti kuuntelemaan, sillä se koskee tätä
pyhäkköä ja luostaria.

— Lausun iloni aikomuksestanne parantaa elämänne, — sanoi priori
Kordecki. — Ripin saatte ensi tilassa, ja nyt olen valmis kuuntelemaan.

— Paljon olen matkannut, — sanoi Kmicic, — paljon nähnyt ja itseäni
surulla kiduttanut... Kaikkialla on vihollinen voimistunut, kaikkialla
nostavat vääräuskoiset päätään, vieläpä katolilaisetkin siirtyvät
vihollisen leiriin. Menestyksestä ylpistyneenä vihollinen nyt aikoo
saastaisella kädellään käydä Jasna Góran kimppuun.

— Mistä olette saanut sen tiedon? — kysyi priori Kordecki.

— Olin viime yön Kruszynissa. Sinne saapuivat Weyhard Wrzeszczowicz ja
keisarin lähettiläs Lisola, joka oli matkalla Brandenburgin hovista
Ruotsin kuninkaan luo.

— Ruotsin kuningas ei ole enää Krakovassa, — sanoi pappi katsoen
terävästi Kmiciciä silmiin.

Mutta Andrzej ei luonut silmiään alas, vaan jatkoi:

— En tiedä, onko vai ei... Tiedän vain, että Lisola oli matkalla hänen
luokseen ja Wrzeszczowicz oli lähetetty häntä vastaan ja saattamaan.
Molemmat puhuivat minun läsnäollessani saksaa minusta välittämättä,
koska luulivat, että minä en ymmärrä heidän puhettaan. Weyhardin
puheesta sain sen käsityksen, että hän aikoo vallata luostarin ja sen
aarteiston, johon hän on saanut kuninkaalta luvan.

— Ja te kuulitte sen omin korvin?

— Niin totta kuin olen tässä!

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi priori tyynesti.

Kmicic pelästyi. Hän luuli priorin nimittävän Jumalan tahdoksi Ruotsin
kuninkaan käskyä eikä aikovan sitä vastustaa. Hämillään hän sanoi:

— Pultuskissa näin kirkon ruotsalaisten käsissä. Sotamiehet
löivät korttia Herran huoneessa, oluttynnyreitä oli alttarilla ja
epäsiveellisiä naisia sotamiesten mukana.

Pappi katsoi häntä yhä silmiin.

— Omituista, — sanoi hän, — rehellisyys ja vilpittömyys loistaa
silmistänne.

Kmicic punastui:

— Kohdatkoon minua kuolema, jos se ei ole totta, mitä puhun!

— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy
neuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia
arvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat
meitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?...

— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja
palasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.

Pian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja
Okielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri,
ja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli
heille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman
uutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta
tutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä
puhua, lausui priori Kordecki:

— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista
tahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin
epätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella
yhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari
voinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös
jotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää
sydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää
jumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään
heistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.

— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin
joukossa.

— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoi
Piotr Czarniecki.

— Olen katolilainen niinkuin tekin! — vastasi Kmicic.

— Meidän on ensin tarkattava olosuhteita, — lausui Zamoyski.

— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että
näyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän
vihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen.
Muuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa
tätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet
valtakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin
syvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä
tehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene.
Kansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta
äitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut
kunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä
entisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki
hävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin
usko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa
uudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula
tunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat
ruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan
heitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi
he eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten
mainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi
onni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.

Kmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat
vastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa
vastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui:

— Miksi me emme, kunnioitettava isä, uskoisi itse Jumalan soaisseen
vihollisemme? Ajatelkaamme vain heidän kopeuttaan, heidän maallisen
omaisuuden tavoitteluaan, heidän kiskomisiaan ja veroja, joita he
kiristävät hengelliseen säätyyn kuuluviltakin, niin ymmärrämme
helposti, että he haikailematta voivat ryöstää temppelinkin.

Priori Kordecki ei vastannut suorastaan Kmicicille, vaan jatkoi
kääntyen koko seuran puoleen:

— Tämä ritari kertoo nähneensä lähettiläs Lisolan matkalla Ruotsin
kuninkaan luo. Kuinka se on mahdollista, kun minulla on Krakovan
paulinilaisveljiltä saatu varma tieto, että kuningas ei ole enää
Krakovassa eikä koko Vähässä-Puolassakaan, vaan on lähtenyt heti
Krakovan antauduttua Varsovaan?

Kmicic ei osannut tähän mitään sanoa.

— Mutta minä otaksun, — jatkoi priori, — että Ruotsin kuningas ei
halunnut tavata keisarin lähettilästä, vaan tahallaan vältti häntä.
Carolus mielellään tekee niin, että hän äkkiarvaamatta tulee ja
lähtee. Hän on muuten vihoissaan keisarin välitysyrityksestä, ja
olen taipuvainen uskomaan, että hän on lähtenyt pois muka tietämättä
lähettilään tulosta. Sekään ei minua vielä ihmetytä, että niin
huomattava henkilö kuin kreivi Wrzeszczowicz on lähetetty saattojoukon
kanssa lähettilästä vastaan, sillä saattoi olla valtioviisasta
sillä tavoin sokeroida karvas pala. Mutta kuinka on ymmärrettävä,
että kreivi Wrzeszczowicz heti uskoi aikeensa paroni Lisolalle,
joka on katolilainen sekä meille ja koko valtakunnallemme ja
maanpakolaiselle kuninkaallemme myötätuntoinen?

— Mahdotonta! — sanoi isä Nieszkowski.

— Ei se mene minunkaan päähäni, — sanoi Zamoyski.

— Wreszczowicz on itse katolilainen ja meidän hyväntekijämme, — lausui
eräs toinen isä.

— Ja tämä ritari sanoo kuulleensa sen omin korvin? — kysyi Piotr
Czarniecki tylysti.

— Ottakaa huomioon sekin, — lisäsi priori, — että minulla on turvakirja
Kaarle Kustaalta. Siinä vakuutetaan, että luostari ja kirkko ovat
ainaiseksi vapautetut majoituksesta ja veroista.

— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä
tiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi
Częstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä
joten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz
ei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole
harhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan
sen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä
houkuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä
sitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.

Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte
peloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?

Kmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet
valtasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen
saaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki
puhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää
valehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen
kiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli
entinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti
itsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen:
»Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa
hänen kasvoillaan:

— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz
aikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen
sen tapahtuvan pian... Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota
varoitusta varteen.

Tähän vastasi Piotr Czarniecki painokkaasti:

— Hiljempaa, herra ritari, hiljempaa!... Älkää korottako ääntänne!

Sen jälkeen hän lausui kokoontuneille:

— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle
tulokkaalle?

— Teillä ei ole oikeutta loukata minua! — huusi Kmicic.

— Ei ole siihen haluakaan, — vastasi Piotr kylmästi. Mutta tässä on
kysymys luostarista ja Pyhästä Neitsyestä. Senvuoksi teidän on nieltävä
harminne tahi ainakin toistaiseksi hillittävä mieltänne. Te tuotte
meille uutisia, me tahdomme ne tarkistaa. Se on paikallaan eikä saa
teitä ihmetyttää, mutta jos ette halua vastata, ajattelemme, että
pelkäätte puhuvanne ristiin.

— Hyvä on! Kysykää! — sanoi Kmicic purren hampaitaan.

— Sanotte olevanne Samogitiasta?

— Niin.

— Ja olette tullut tänne päästäksenne palvelemasta ruotsalaisia ja
Radziwill petturia?

— Niin.

— Mutta siellä on myös semmoisia, jotka eivät palvele häntä, vaan
isänmaata, on joukkoja, jotka ovat kieltäytyneet häntä tottelemasta, on
herra Sapieha — miksi ette ole liittynyt heihin?

— Se on minun asiani!

— Ahaa! Teidän asianne! — toisti Czarniecki. — Mutta ehkä suvaitsette
vastata muihin kysymyksiini?

Andrzejn kädet vapisivat, katse kiintyi raskaaseen vaskiseen
soittokelloon, joka oli hänen edessään pöydällä, ja siirtyi siitä
kysyjän päähän. Hänet valtasi hurja halu temmata tuo kello ja lennättää
se Czarnieckin kalloon. Entinen Kmicic yhä enemmän pääsi voitolle
jumalisesta ja katuvaisesta Babiniczista. Mutta hän hillitsi vielä
kerran itsensä ja sanoi:

— Kysykää!

— Jos olette Samogitiasta, niin tiedätte, mitä petturin hovissa
tapahtuu. Mainitkaa minulle ne, jotka ovat avustaneet isänmaan
tuhoamisessa, mainitkaa everstit, jotka ovat hänen käytettävinään.

Kmicic tuli kalmankalpeaksi, mutta mainitsi kuitenkin muutamia nimiä.
Czarniecki kuunteli ja sanoi:

— Minulla on kuninkaan hovissa palveleva ystävä, herra Tiesenhausen,
joka on minulle kertonut vielä yhdestä, kaikkein huomattavimmasta.
Ettekö tiedä mitään tuosta päälurjuksesta?

— En.

— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole kuullut hänestä, joka on
vuodattanut veljesverta kuin Kain?... Ettekö ole Samogitiassa kuullut
puhuttavan Kmicistä?

— Kunnianarvoisat isät! — huudahti äkkiä Andrzej väristen kuin
kuumeessa. — Kysyköön minulta joku hengellisen säädyn mies, sen minä
kestän... Mutta älkää Jumalan tähden antako tuon pikkuaatelisen
kauempaa minua kiusata!

— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi priori Kordecki Piotrille. - Eihän
nyt ole kysymys tästä ritarista.

— Vain yksi kysymys vielä, — sanoi Zamoyski. Ja kääntyen Kmicicin
puoleen hän kysyi:

— Te ette luullut, että uutisianne epäiltäisiin?

— En, niin totta kuin Jumala on taivaassa! — vastasi Andrzej.

— Miten suuren palkinnon toivoitte saavanne? Vastauksen asemesta
Andrzej pisti kuumeisesti väräjävät kätensä nahkasäkkiin, joka riippui
hänen vyössään, ja kun hän veti ne siitä ulos, sirotti hän pöydälle
kaksi kourallista helmiä, smaragdeja, turkooseja ja muita kalliita
kiviä.

— Kas tässä!... sanoi hän käheällä äänellä. — En tullut palkinnon
takia!... Nämä ovat helmiä ja muita jalokiviä... Kaikki on
sotasaalista, bojaareilta otettuja... Katsokaa!... Tarvitsenko minä
palkintoja?... Tarkoitukseni oli uhrata nämä Pyhälle Neitsyelle...
mutta vasta ripin jälkeen... puhtaasta sydämestä... Niin se on... Niin
minä palkintoa tavoittelin... On minulla enemmänkin!...

Ottakaa!

Kaikki vaikenivat hämmästyneinä nähdessään aarteet, jotka noin
huolimattomasti heitettiin esille. Jokainen kysyi pakostakin itseltään:
mitä syytä tuolla miehellä on pettää, jos hän ei tavoittele palkintoa?

Piotr Czarniecki joutui aivan ymmälle, sillä sellainen on ihmisen
luonto, että toisen mahdin ja rikkauden näkeminen häikäisee. Hänen
epäluulonsa haihtuivat, sillä kuinka saattoi otaksua, että mies, joka
noin sirotteli aarteita ympärilleen, olisi voitonhimossa tahtonut
peloittaa munkkeja?

Läsnäolijat katsoivat toisiinsa, mutta Kmicic seisoi aarteitten
ääressä pää pystyssä kuin ärsytetty nuori kotka, silmät säkenöivinä
ja puna poskilla. Tuore haava, joka kulki ohimosta yli posken, tuli
sinertäväksi, ja hän oli peloittavan näköinen, kun hän loi uhkaavan
katseen Czarnieckiin, johon hänen vihastuksensa etupäässä kohdistui.

— Teidän vihastuksenne läpi kuultaa totuus, — sanoi priori Kordecki, —
mutta korjatkaa aarteenne, sillä Pyhä Neitsyt ei voi vastaanottaa sitä,
mikä sille tarjotaan vihan, vaikkapa oikeutetunkin vihan vallassa.
Muuten ei, kuten jo sanoin, ole nyt kysymys teistä, vaan uutisista,
jotka ovat saattaneet meidät pelon ja kauhun valtaan. Jumala tietää,
eikö siinä ole jokin väärinkäsitys tahi erehdys, sillä kuten itse
huomaatte, ei puheenne pidä yhtä tosiasiain kanssa. Kuinka voimme
käskeä pois uskovaiset, lakkauttaa Pyhän Neitsyen palveluksen ja pitää
portit yöt päivät suljettuina?

— Pitäkää portit suljettuina! Jumalan tähden pitäkää portit
suljettuina! — huudahti Kmicic väännellen käsiään niin että sormien
nivelet natisivat. Hänen äänensä oli niin vilpitön ja epätoivoinen,
että toiset tahtomattaan vapisivat aivan kuin vaara jo olisi ihan
lähellä. Zamoyski sanoi:

— Mehän pidämmekin tarkoin silmällä, mitä ympäristössä tapahtuu,
ja muureja korjataan parhaillaan. Päivällä voimme päästää kansaa
jumalanpalvelukseen, mutta varuillaan täytyy olla jo senkin takia, että
Carolus on mennyt pois ja Wittenberg hallitsee rautakourin Krakovassa
sortaen hengellisiä yhtä paljon kuin maallikkojakin.

— Vaikka en usko hyökkäyksen tapahtuvan, niin ei minulla ole mitään
varovaisuutta vastaan, — sanoi Piotr Czarniecki.

— Ja minä lähetän lähettejä Wrzeszczowiczin luo, — sanoi Kordecki, —
kysymään, eikö kuninkaan turvakirja enää mitään merkitse.

Kmicic huokasi helpotuksesta.

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — huudahti hän.

— Herra ritari! — sanoi hänelle Kordecki. — Jumala palkitkoon
teitä hyvän tarkoituksenne vuoksi ... Jos olette syystä meitä
varoittanut, niin olette ainaiseksi ansioitunut Pyhän Neitsyen ja
isänmaan edessä. Mutta älkää ihmetelkö, että otimme epäluuloisesti
vastaan ilmoituksenne. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin meitä on
peloitettu. Jotkut ovat tehneet sen nurjamielisyydestä uskoa kohtaan
järkyttääkseen luottamusta Pyhään Neitsyeen. Toiset ovat tehneet sen
voitonhimosta jotakin ansaitakseen. Vielä on niitäkin, jotka ovat
tehneet sen voidakseen kertoa uutisia ja herättääkseen huomiota.
Kenties joukossa on semmoisiakin, jotka on petetty, niinkuin luulemme
teille tapahtuneen. Saatana on perin kiivas tätä pyhäkköä vastaan
ja tekee kaiken voitavansa häiritäkseen täällä jumalanpalvelusta
ja uskovaisten osanottoa siihen, sillä ei mikään saata helvetin
sotajoukkoja semmoiseen raivoon kuin palveleminen häntä, joka on rikki
polkenut käärmeen pään... Mutta nyt on vesperin aika. Rukoilkaamme
Pyhältä Neitsyeltä armoa, antautukaamme hänen suojaansa ja menköön
kukin nukkumaan turvallisena, sillä missä on turvallisuutta ja rauhaa,
jos ei hänen siipiensä alla?

Kaikki erkanivat.

Kun iltajumalanpalvelus oli pidetty, ripitti isä Kordecki itse
Andrzejn. Sitä kesti kauan. Sen jälkeen oli Andrzej puoliyöhön asti
polvillaan kappelin lukittujen ovien edessä.

Sydänyöllä hän palasi koppiinsa, herätti Sorokan ja käski tämän
piiskaamaan häntä siihen asti, kunnes selkä ja hartiat alkoivat vuotaa
verta.



KAHDESTOISTA LUKU.


Aikaisin seuraavana aamuna vallitsi luostarissa outo ja tavaton liike.
Portit olivat tosin avoinna ja hurskailla oli vapaa pääsy sisälle,
jumalanpalvelus toimitettiin kuten tavallisesti, mutta sen päätyttyä
käskettiin kaikkia sivullisia poistumaan luostarin alueelta. Itse
priori Kordecki kulki Zamoyskin ja Czarnieckin kanssa huolellisesti
tarkastamassa muureja sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä täällä
määrättiin tehtäväksi korjauksia. Kaupungin sepiltä tilattiin keihäitä,
palokoukkuja, pitkävartisia taistelukirveitä ja nuijia. Koska
tiedettiin tämmöisiä aseita ennestään olevan luostarissa melkoisen
määrän, niin alettiin kaupungilla puhua, että oli odotettavissa
hyökkäys luostaria vastaan. Huhua vahvistivat yhä uudet toimenpiteet.

Illalla oli jo pari sataa miestä työssä muureilla. Raskaita tykkejä,
joita aikaisemmin oli lähetetty luostariin kaksitoista kappaletta,
asetettiin uusille laveteille ja asianmukaisiin paikkoihin. Luostarin
kellareista kantoivat munkit ja alokkaat kuulia, jotka ladottiin
kasoihin tykkien luo. Tuotiin ruutilaatikoita ja jaettiin varusväelle
musketteja. Torneihin ja pattereihin asetettiin vahteja, joiden piti
yötä päivää tarkoin pitää silmällä ympäristöä. Sen lisäksi lähetettiin
tiedustelijoita eri suunnille.

Luostarin muutenkin hyvin varustettuihin aittoihin tuli uusia
elintarvevarastoja kaupungista ja luostarille kuuluvista kylistä.

Huhu hyökkäyksestä kohtasi koko seutua kuin ukkosen isku. Porvarit ja
talonpojat kokoontuivat yhteen neuvottelemaan. Monet eivät ottaneet
uskoakseen, että vihollinen uskaltaisi ahdistaa Jasna Góraa.

Vuoroin uskottiin, vuoroin epäiltiin. Toiset vääntelivät käsiään
odottaen näkevänsä Jumalan vihan peloittavat merkit maassa ja
taivaassa, toiset vaipuivat äänettömään ja neuvottomaan epätoivoon,
jotkut taas valtasi tavaton raivo. Ja kun kerran inhimillinen
mielikuvitus oli levittänyt siipensä lentoon, niin alkoi kierrellä
yhä järjettömämpiä ja uskomattomampia huhuja. Kaupunki kihisi kuin
muurahaispesä, jota on pengottu.

Iltapäivällä suuret joukot porvareita ja talonpoikia vaimoineen ja
lapsineen piiritti luostarin muureja itkien ja vaikeroiden. Auringon
laskiessa meni priori Kordecki heidän luokseen ja kysyi:

— Mitä te täältä tahdotte?

— Tahdomme tulla luostariin puolustamaan Jumalan Äitiä! — sanoivat
miehet heiluttaen viikatteita ja heinähankoja.

— Me tahdomme viimeisen kerran nähdä Pyhän Neitsyen! — vaikeroivat
naiset.

Isä Kordecki asettui kallion kielekkeelle ja puhui:

— Helvetin portit eivät voi voittaa taivaan voimaa. Rauhoittukaa ja
rohkaiskaa mielenne! Vääräuskoisten jalka ei astu näille pyhille
muureille, ei luterilainen eikä kalvinilainen harhaoppi vietä menojansa
tässä pyhäkössä. En tiedä, tuleeko ylpeä vihollinen tänne vai eikö,
mutta sen tiedän, että jos hän tulee, niin hänen on peräytyminen
häpeällä, sillä korkeammat voimat murskaavat hänen joukkonsa ja onni
luopuu hänestä. Rohkaiskaa mielenne! Ette te viimeistä kertaa näe
suojelijaamme, vielä suuremmassa loistossa te tulette hänet näkemään ja
te saatte nähdä uusia ihmetöitä. Olkaa rohkeat, pyyhkikää kyynelenne
ja olkaa lujat uskossa, sillä minä sanon teille — en minä, vaan
Jumalan henki puhuu minun kauttani — että ruotsalainen ei astu näille
muureille. Pimeys ei sammuta valoa, samoin kuin yö, joka nyt lähestyy,
ei voi estää Jumalan aurinkoa huomenna nousemasta!

Yö oli todellakin tulossa. Pimeys levisi jo ylt'ympäri, vain kirkko
punoitti auringon viimeisissä säteissä. Sen nähden ihmiset polvistuivat
muurien luo ja rohkeutta valahti heidän sydämiinsä. Torneista alkoi
soida _angelus_. Isä Kordecki viritti laulun _Angelus domini_, ja
siihen yhtyi koko väkijoukko. Muureilla seisovat sotamiehet ja
aateliset yhtyivät myös lauluun, uudelleen soivat isommat ja pienemmät
kirkonkellot ja koko vuori kaikui ja soi kuin jättiläisurut.

Kun joukko alkoi lähteä, siunasi priori Kordecki sitä ja sanoi:

— Ne miehet, jotka ovat olleet sodassa, osaavat käyttää aseita ja
tuntevat miehuutta sydämessään, tulkoot huomisaamuna luostariin!

— Olen ollut sodassa! Olen palvellut jalkaväessä! Minä tulen! —
huusivat monet äänet.

Väkijoukko hajaantui hitaasti. Yö kului rauhallisesti. Herätessään
aamulla kaikki huusivat iloisesti: »Ei ole ruotsalaisia!» Se ei
kuitenkaan estänyt jatkamasta aloitettuja töitä.

Ilomielin Kmicic katseli sotaan varustautumista, sotamiesten
harjoituksia, tykkien ja muitten aseitten kuntoon laittamista. Tämä
oli hänen elementtiänsä. Keskellä näitä hävityskoneita, tätä vilinää
ja kuumeista toimintaa oli hänen mielensä kevyt ja iloinen. Hänen oli
sitäkin hauskempi ja kevyempi olla, kun hän oli ripissä tunnustanut
koko elämänsä synnit niinkuin vain tehdään kuolinvuoteella, ja saanut
vastoin odotustaan synninpäästön, sillä isä Kordecki oli nähnyt hänen
vilpittömän pyrkimyksensä parannukseen.

Andrzej oli siis vapautettu siitä raskaasta taakasta, jonka alle
hän oli ollut miltei sortua. Ankaria katumusharjoituksia oli
hänelle määrätty, ja joka päivä hänen selkänsä veristyi Sorokan
piiskanlyönneistä. Lisäksi oli häntä käsketty olemaan nöyrä, ja se
oli vielä vaikeampaa, sillä nöyryyttä ei ollut hänen sydämessään,
päinvastoin se oli täynnä ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Lopuksi hänen
piti hyvillä töillä osoittaa parannuksensa, ja se taas oli helpointa
kaikesta. Hän itse juuri sitä hartaasti halusikin. Hyviksi töiksi hän
käsitti taistelun ruotsalaisia vastaan aamusta iltaan ilman lepoa
ja ilman sääliä. Miten ihana toimiala hänelle tässä avautuikaan!
Piestä ruotsalaisia ei vain isänmaan puolesta ja sen hallitsijan
puolustukseksi, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, vaan lisäksi myös
taivaallisen kuningattaren tähden — se oli suurempi onni kuin hän oli
ansainnutkaan.

Missä oli nyt se aika, jolloin hän oli seisonut kuin tien haarassa
kysyen itseltään, minne oli mentävä? Missä oli se aika, jolloin hän
ei tietänyt, mihin ryhtyisi, kun hän kaikkialla kohtasi epätoivoa ja
itsekin alkoi menettää toivonsa?

Nyt nämä ihmiset täällä, nuo valkoiset munkit ja tuo kourallinen
talonpoikia ja aatelismiehiä, valmistautuivat puolustautumaan ja
taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tämä oli ainoa valtakunnan kolkka,
missä semmoista tehtiin, ja tänne oli Andrzej joutunut aivan kuin
onnen tähden johtamana. Voitosta hän oli aivan varma, vaikka koko
ruotsalaisten sotajoukko olisi keräytynyt näiden muurien luo. Rukous,
ilo ja kiitollisuus täyttivät hänen sydämensä.

Tässä mielentilassa hän käyskenteli muureilla ja tarkasteli töitä.
Tuntijan silmällä hän huomasi, että ne suoritettiin hyvin ja että niitä
tekemässä olivat taitavat miehet, jotka tiesivät velvollisuutensa
ratkaisevan hetken tullessa. Hän ihaili kunnioittamansa priori
Kordeckin levollisuutta ja Zamoyskin taitavuutta, eikä hän ollut nyrpeä
edes Czarnieckille, vaikka ei vielä ollut voittanut harmiaan tätä
kohtaan. Mutta Czarniecki katseli häntä tylysti ja tavattuaan hänet
muurilla tiedustelijain palaamisen jälkeen sanoi:

— Ruotsalaisia ei näy, herra ritari, ja jos he eivät tule, niin teidän
maineenne on mennyttä kalua!

— Jos heidän tulostaan on jotakin haittaa tälle pyhälle paikalle, niin
menköön sitten mieluummin minun maineeni! — vastasi Kmicic.

— Ette haluaisi haistella heidän ruutiaan. Tunnemme kyllä tuommoiset
ritarit, joilla on jäniksen nahkaa saappaissa!

Kmicic loi silmänsä alas kuin tyttö.

— Tahdotte riitaa, — sanoi hän. — Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?
Unohtakaa kauna niinkuin minäkin olen tehnyt.

— Te nimititte minua pikkuaateliseksi, — sanoi terävästi Czarniecki.
— Mikä te sitten olette, jos saan kysyä? Ovatko Babiniczit jossakin
suhteessa parempia kuin Czarnieckit?... Onko sukunne senaattorisukua?

— Hyvä herra, — vastasi Kmicic iloisesti, — jos minulle ei olisi
määrätty katumusharjoitukseksi nöyryyttä eivätkä piiskan iskut joka
päivä pehmittäisi selkääni entisten syntieni sovitukseksi, niin
nimittäisinpä teitä vielä muuksikin, mutta minä pelkään lankeamista
vanhaan syntiini. Mitä siihen tulee, ovatko Babiniczit vaiko
Czarnieckit parempia, niin sehän nähdään, kun ruotsalaiset tulevat.

— Minkä viran te silloin aiotte saada?... luuletteko ehkä saavanne
päällikön tehtävän?

Kmicic synkistyi.

— Ensin syytitte minua voitonhimosta, nyt puhutte kunniaviroista. Mutta
en ole tullut tänne semmoisia tavoittelemaan, sillä paljon korkeammalle
olisin voinut päästä muualla. Aion olla tavallinen sotamies, vaikkapa
teidänkin johdossanne.

— Mitä tarkoitatte tuolla »vaikkapa»?

— Tarkoitan, että katsotte minuun karsaasti ja varmaankin teette oloni
vaikeaksi.

— Hm! Saattaa olla! On kaunista teidän puoleltanne tyytyä olemaan halpa
sotamies, sillä näkyy, että teillä on kova luonto eikä juuri taipumusta
nöyryyteen. Tappeletteko mielellänne?

— Sen näytän, kun ruotsalaiset tulevat, kuten jo sanoin.

— Entä jos ruotsalaiset eivät tule?

— Silloin... niin, tiedättekö mitä? Menkäämme etsimään heitä! — sanoi
Kmicic.

— Tuo miellyttää minua! — huudahti Czarniecki.

— Voisi koota verraten suuren joukon... Sleesia ei ole kaukana täältä,
ja pian olisi miehiä kertynyt...

— Ja se olisi samalla hyvänä esimerkkinä muille! — sanoi Kmicic
innostuen. — Minullakin on muutamia miehiä... Kunpa näkisitte heidät
oikein työssä!

— Hm! Niin..., — sanoi Czarniecki. — Jumaliste! Antakaa kätenne!

— Antakaa tekin! — sanoi Kmicic.

Ja enempää arvelematta he syleilivät toisiaan.

Samassa kulki isä Kordecki ohi ja nähtyään, mitä oli tapahtunut,
siunasi heitä. He kertoivat hänelle heti, mistä olivat sopineet. Pappi
vain hymähti rauhallisesti ja jatkoi matkaansa lausuen aivan kuin
itsekseen:

— Sairas alkaa tervehtyä.

Illalla valmistelutyöt päättyivät, ja linnoitus oli puolustuskunnossa.
Ei puuttunut mitään: ei elintarpeita, ei ruutia eikä kuulia. Vain
muurit olisivat saaneet olla lujemmat ja varusväki lukuisampi.

Częstochowo tahi paremminkin Jasna Góra oli valtakunnan pienimpiä
ja heikoimpia linnoituksia, vaikka sen asema oli oivallinen.
Puolustusväkeä olisi kyllä saanut miten paljon tahansa, mutta munkit
ottivat tahallaan pienimmän mahdollisen määrän säästääkseen ruokavaroja.

Senvuoksi oli niitäkin, varsinkin saksalaisten tykkimiesten joukossa,
jotka olivat vakuutettuja siitä, että Częstochowo ei kestä hyökkäystä.

Ah, he luulivat ymmärtämättömyydessään, että muurit olivat ainoa
turva, eivätkä tietäneet, mitä ovat uskon innoittamat sydämet! Isä
Kordecki peläten heidän levittävän mielen masennusta toisten joukkoon
erotti heidät kaikki toimistaan, yhtä lukuunottamatta, jota pidettiin
mestarina ammatissaan.

Samana päivänä tuli Kmicicin luo ukko Kiemlicz poikineen pyytämään,
että saisivat eron palveluksestaan.

Andrzejn valtasi vihastus.

— Koirat! — sanoi hän. — Vapaaehtoisesti kieltäydytte semmoisesta
onnesta ettekä tahdo puolustaa Pyhää Neitsyttä! Hyvä, olkoon niin!
Maksun hevosista olette saaneet, ottakaa loput saatavastanne!

Hän otti kukkaron ja paiskasi sen maahan.

— Tässä on palkkanne! Tahdotte vaania saalista muurin tuolla puolen!
Olette mieluummin rosvoja kuin Neitsyt Marian puolustajia! Pois
silmistäni! Te ette ole ansiolliset täällä olemaan ja kuolemaan
semmoisen kuoleman kuin meitä täällä odottaa. Pois, pois!

— Emme ansiolliset, — sanoi ukko levittäen kätensä ja painaen alas
päänsä, — silmillämme näkemään Jasna Góran pyhäkköä! Taivaan valtiatar!
Syntisten turvapaikka! Kelvottomat, kelvottomat!

Hän kumarsi syvään, niin syvään, että oli kaksinkerroin, ja sieppasi
lattialta kukkaron.

— Mutta muurin tuolla puolenkin, — hän sanoi, — jatkamme
palvelustamme... Teidän armonne!... Jos jotakin erikoista sattuu,
niin heti ilmoitamme kaikesta... Teemme kaiken, mitä pitää... Teidän
armollanne on muurien ulkopuolella uskollisia palvelijoita...

— Pois! — toisti Andrzej.

He poistuivat kumarrellen. Pelko painoi heidän mieltään, ja he olivat
onnellisia, että asia päättyi sillä tavoin. Illalla heitä ei enää ollut
linnoituksessa.

Tuli pimeä ja sateinen yö. Oli marraskuun kahdeksas päivä. Aikainen
talvi oli tulossa, ja sadevirtojen mukana tuli ensimmäisen kerran
lumiräntää. Hiljaisuuden keskeyttivät vain muurilla olevien vartijain
huudot, ja pimeässä vilahteli siellä täällä priori Kordeckin valkoinen
puku. Ei Kmicickään nukkunut. Hän oli muureilla Czarnieckin kanssa, ja
he keskustelivat sotaseikkailuistaan. Czarniecki ei voinut olla jonkin
verran kehuskelematta ja puhui:

— Tehtiin mitä voitiin. Jokaisen surmaamani ruotsalaisen muistoksi
laitoin solmun miekankantimeen. Minulla on nyt kuusi solmua, mutta
Jumalan avulla niitä tulee lisää. Siksi on sapelini niin korkealla.
Pian en voi käyttää koko kanninta, mutta en avaa solmuja, vaan annan
panna jokaiseen turkoosin ja sodan loputtua ripustan sapelini jonkin
pyhimyskuvan luo — siinä on minulla _votum_. Entä onko teillä monta
ruotsalaista omallatunnolla?

— Ei yhtään! — vastasi Kmicic häpeissään.

— Sen sijaan olette varmaan aika joukon venäläisiä peitonnut?

— Onhan niitä.

— Ruotsalaiset ovat pahempia, sillä useimmat heistä ovat loitsijoita.
Suomalaisilta ovat he oppineet käyttämään noitakeinoja, ja jokaisella
on kaksi tahi kolme pirua palveluksessaan, onpa sellaisiakin, joilla
niitä on seitsemän. Nämä suojelevat heitä kahakoissa... Mutta jos he
tulevat tänne, niin pirut eivät voi heitä auttaa, sillä semmoisella
alalla, mihin näkyy kirkon torni, ovat pirut voimattomia. Oletteko
kuullut siitä?

Kmicic ei vastannut, kallisti päätään ja kuunteli tarkasti.

— Ne tulevat! — sanoi hän äkkiä.

— Kutka? Mitä te puhutte?

— Kuulen kavioitten kapsetta.

— Tuuli vain panee sadepisarat rapisemaan.

— Kristuksen nimessä, se ei ole tuuli, se on hevosten kavioitten
kopinaa! Minulla on erikoisen tarkka kuulo... Se on suuri ratsujoukko,
ja se on jo lähellä, vaikka tuuli estää kuulemasta. Aseihin! Aseihin!

Kmicicin huuto herätti lähellä torkkuvat vartijat, mutta se ei ollut
vielä lakannut kaikumasta, kun alhaalta pimeästä kuului torven
törähdyksiä. Kaikki heräsivät ja hyppäsivät pökertyneinä vuoteistaan
kysellen toisiltaan:

— Tuomiopasuunatko nyt soivat synkässä yössä? Sitten alkoi munkkeja,
sotamiehiä ja aatelisia virrata valleille. Kellonsoittajat kiiruhtivat
torneihin, ja pian alkoivat kaikki kellot kaikua, suuret sekä pienet,
aivan kuin tulipalossa, ja niiden kumahtelut sekaantuivat torvien
ääneen, joka yhä jatkui.

Palavia soihtuja heitettiin tervatynnyreihin, jotka oli varattu sitä
varten. Punainen loimu valaisi ympäristön, ja nyt Jasna Góran väki
näki joukon hevosen selässä istuvia torvensoittajia aivan lähellä
torvet suun edessä ja näiden takana sankat joukot ratsumiehiä liehuvine
lippuineen.

Torvensoittajat puhalsivat vielä jonkin aikaa aivan kuin tahtoisivat
näillä äänillä osoittaa ruotsalaisjoukon suurta voimaa ja lopullisesti
säikähdyttää munkit. Viimein ne vaikenivat. Yksi soittajista erkani
joukosta, lähestyi porttia heiluttaen valkoista liinaa ja huusi:

— Hänen majesteettinsa Ruotsin, Götan ja Vendein kuninkaan nimessä,
Suomen, Viron, Karjalan, Bremenin, Werdenin, Stettinin, Pommerin ja
Kasubian suuriruhtinaan, Rügenin ruhtinaan, Inkerin, Wismarkin ja
Baijerin herran, Pfalzin, Julichin, Kleven ja Bergin kreivin — avatkaa!

— Päästäkää hänet sisälle! — kuului priori Kordeckin ääni.

Avattiin vain pikkuportti. Tulija epäröi hetken, mutta laskeutui sitten
hevosen selästä, astui muurien sisäpuolelle ja nähdessään joukon
valkeita viittoja kysyi:

— Kuka teistä on veljeskunnan päämies?

— Minä! — vastasi priori Kordecki.

Mies antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja sanoi:

— Herra kreivi odottaa Pyhän Barbaran luona vastausta.

Priori Kordecki kutsui heti munkit ja aatelin neuvottelukokoukseen.

Mennessään sanoi Czarniecki Kmicicille:

— Tulkaa tekin!

— Tulen vain uteliaisuudesta, — sanoi Andrzej, — sillä tämä ei kuulu
minuun. Muulla kuin suullani aion nyt palvella Pyhää Neitsyttä!

Kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelusaliin, avasi priori Kordecki
kirjeen ja luki:

 »Teille on tunnettua, kunnioitetut isät, millä kunnioituksella ja
 rakkaudella aina olen kohdellut tätä pyhää paikkaa ja veljeskuntaanne
 samoinkuin sekin, miten alati olen teitä suojellut ja tehnyt teille
 hyvää. Olkaa senvuoksi vakuutetut, että ystävyyteni teitä kohtaan on
 nytkin yhä sama kuin ennenkin. En tule tänään luoksenne vihollisena,
 vaan ystävänä. Jättäkää pelkäämättä luostarinne minun suojelukseeni,
 kuten nykyiset olosuhteet vaativat. Tällä tavoin saavutatte rauhan
 ja turvallisuuden, jota haluatte. Minä lupaan teille juhlallisesti,
 että pyhäköt jäävät loukkaamattomiksi, varanne koskemattomiksi ja minä
 itse suoritan kaikki kulut. Harkitkaa siis tarkoin, mitä voitatte
 luovuttamalla luostarin minulle. Muistakaa myös, että suurempi
 onnettomuus voi teitä kohdata ankaran kenraali Müllerin puolelta,
 jonka toimenpiteet tulevat olemaan sitäkin rasittavammat, kun hän
 on harhaoppinen ja oikean uskon vihollinen. Kun hän tulee, täytyy
 teidän alistua välttämättömyyteen ja täyttää hänen tahtonsa. Turhaan
 te silloin, tuntien tuskaa sielussanne ja ruumiissanne, kadutte sitä,
 että ette ole ottaneet varteen ystävällistä neuvoani.»

Wrzeszczowiczin entiset hyvät työt muistuivat elävästi munkkien
mieleen. Heidän joukossaan oli niitä, jotka luottivat hänen
vakuutuksiinsa ja pitivät hänen kehoitustaan haluna torjua vaaroja ja
onnettomuuksia.

Mutta ei kukaan käyttänyt puheenvuoroa, vaan kaikki odottivat, että isä
Kordecki puhuisi. Tämä oli vaiti vähän aikaa, ja vain hänen huulensa
liikkuivat hänen hiljaa rukoillessaan. Sitten hän sanoi:

— Tuleeko todellinen ystävä yöllä ja peloittaa tuolla tavoin
torventoitotuksin nukkuvat Jumalan, palvelijat? Tulisiko hän noiden
tuhansien asestettujen miesten etunenässä, jotka seisovat nyt muuriemme
luona? Miksi hän ei tullut viiden tahi kymmenen miehen kanssa, koska
hän hyväntekijänä saattoi odottaa iloista vastaanottoa? Mitä merkitsee
tuo vahva sotavoima, jollei uhkausta sen varalta, että emme luovuttaisi
luostaria?... Rakkaat veljet, muistakaa myöskin, että tämä vihollinen
ei ole koskaan pitänyt sanaansa eikä valaansa. Meillä on suojeluskirje
kuninkaalta, joka on meille vapaaehtoisesti lähetetty ja jossa
nimenomaan luvataan, että luostari on vapaa majoituksesta, — ja nyt
on hänen väkensä muuriemme edustalla kuuluttamassa vaskitorvin hänen
petollisuuttansa. Rakkaat veljet! Ylentäköön kukin sydämensä Jumalan
puoleen, jotta Pyhä Henki häntä valaisisi, ja puhukoon sitten kukin,
mitä omatunto ja huolenpito tästä pyhäköstä hänelle neuvoo.

Syntyi hiljaisuus.

Sitten kuului Kmicicin ääni:

— Kuulin Kryszynissa Lisolan kysyvän: »Entä kurkistatteko munkkien
aartehistoon?» — ja tähän vastasi Wrzeszczowicz, hän, joka nyt seisoo
tuolla muurien ulkopuolella: »Jumalan äiti ei tarvitse taalereita,
jotka ovat priorin raha-arkussa.» Nyt sama Wrzeszczowicz kirjoittaa
teille, kunnioitetut isät, että hän ei kajoa omaisuuteenne ja itse
suorittaa kulut. Huomatkaa hänen rehellisyytensä laatu!

— Ilman provinsiaalia, jolle olemme velvolliset olemaan kuuliaisia,
emme voi päättää mitään, — sanoi isä Dobrosz.

Pappi Tomicki lisäsi:

— Sota ei ole meidän toimialaamme. Kuunnelkaamme senvuoksi, mitä
sanovat ne ritarit, jotka ovat kokoontuneet tähän luostariin Jumalan
Äidin suojaan.

Kaikkien katseet kääntyivät Zamoyskiin, joka oli vanhin ja huomattavin
joukossa. Hän nousi ja puhui:

— On kysymyksessä teidän kohtalonne, kunnioitettavat isät.
Verratkaa vihollisen voimaa siihen vastarintaan, jota voimienne ja
varojenne mukaan voitte tehdä, ja päättäkää itse. Mitäpä neuvoja
me, teidän vieraanne, voisimme teille antaa? Mutta koska kysytte
meiltä, kunnioitettavat isät, mitä on tehtävä, niin vastaan: olkoon
antautumisen ajatus meistä kaukana niin kauan kuin hätä ei siihen
pakota. On häpeällistä ja arvotonta pelkurimaisella myöntyväisyydellä
ostaa epävarma rauha valapattoiselta viholliselta. Me olemme tulleet
vapaaehtoisesti vaimoinemme ja läpsinemme tänne Pyhän Neitsyen turviin
ja järkähtämättömästi olemme päättäneet elää kanssanne ja, jos se
on Jumalan tahto, kuolla yhdessä. Jumalan Äiti, joka on vuodattanut
sydämiimme halun puolustaa häntä jumalattomia vääräuskoisia vastaan,
varmasti tulee palvelijainsa avuksi ja tukee meitä oikeassa asiassamme.

Zamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja
miehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi
hänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.

Toisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska
hyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.

Samassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka
lauloi:

    — Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat,
    helvetin joukotkin avukses tuotat,
    turhaan sä myös punot juonias noita:
                           Et mua voita!

    Vaikka mun tuhannet pakanat saartais,
    lentävät liskot mun päätäni kaartais,
    turhat ois sittenkin keinosi sinun:
                          voitto on minun!

— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala
antaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet,
sillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista
turvapaikkaa kuin meillä!

— Uhraamme mielellämme henkemme! — huudahti Piotr Czarniecki.

— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin
katolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! —
huusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka
olivat toista mieltä.

Päätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan,
että portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat
puolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.

Samalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan
aikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat
ennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin
kanssa, joka nyt oli Sleesiassa.

Lähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin
neuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät
voineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt
ja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi
vihollisen viha ja kosto.

Tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat.
Heidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja
kalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen
Wrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan
antautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja
luovuttamaan luostarin.

Lopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi
viimein juhlallisella äänellä:

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen!
Muureille, rakkaat veljet!

— Muureille! Muureille! — kaikuivat huudot salissa.

Hetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki.
Wrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa
ympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja
voimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja
kirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas
tulimerenä.

Tulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti
siirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta.
Ratsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä
edestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita
syöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja
kohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät
ensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät
sotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan
naisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi
kaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin
tunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.

Koska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet
hevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen
miekoillaan ja musketeillaan.

Tavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu
miehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille
herjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.

Kmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa
ja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat
kuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli
perinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun
jättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella,
Andrzej kääntyi Czamieckiin päin:

— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa...
hän herjaa kamalasti!... En voi sitä sietää!

Hän kohotti jousen, mutta Czarniecki tarttui hänen käteensä.

— Jumala rankaisee häntä herjauksistaan! — sanoi hän. — Isä Kordecki on
kieltänyt meitä ensin ampumasta. Alkakoot he!

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ratsumies kohotti musketin perän
lähelle kasvojaan ja laukaus pamahti. Luoti ei lentänyt muurille asti,
vaan putosi jonnekin kallion koloon.

— Nyt on lupa? — huudahti Kmicic.

— On! — vastasi Czarniecki

Kmicic sotaan tottuneena miehenä tuli heti aivan levolliseksi.
Ratsumies varjosti kädellään silmiään ja katseli, mihin hänen luotinsa
oli mennyt. Sillä välin Kmicic jännitti jousen ja laukaisi. Jousi
visersi kuin leivonen, mutta Kmicic nojautui eteenpäin ja huusi:

— Sattui! Sattui! Samassa kuului nuolen vingahdus. Ratsumies pudotti
musketin, nosti molemmat kätensä ylös, pää retkahti, ja mies putosi
selälleen maahan. Hetkisen hän sätkytteli kuin vedestä nostettu kala
ja penkoi maata jaloillaan, mutta ojentautui äkkiä ja jäi makaamaan
liikkumattomana.

— Se oli yksi! — sanoi Kmicic.

— Pankaa solmu miekankantimeen! — sanoi Czarniecki.

— Ei niihin solmuihin riitä kirkonkellon nuorakaan, jos Jumala suo! —
huudahti Andrzej.

Samassa kiiruhti kaatuneen luo toinen ratsumies katsomaan, mitä oli
tapahtunut, tahi ehkä ottamaan kaatuneen kukkaron. Mutta taas vingahti
nuoli, ja mies kaatui edellisen päälle.

Nyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut
mukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän
myöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi
peloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.

Priori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli
isä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä
ja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan
keskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.

Priori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat
ylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon,
jossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka
kädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen
maineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.

Pamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli
haihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan
ratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset
olivat kadonneet.

Munkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon
luona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain
kipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.

Wrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden
ääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren
juurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja
heikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.

Isä Kordecki polvistui muurilla.

— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna
senkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton
viha sydämessään!

Hänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja
kirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja
palaneitten rakennusten rauniot.



KOLMASTOISTA LUKU.


Seuraavana päivänä oli Jasna Góran edustalla rauhallista, ja
munkit käyttivät tilaisuutta valmistautumalla entistä innokkaammin
puolustukseen.

Priori Kordecki ennätti kaikkialle. Hän toimitti jumalanpalvelukset,
oli läsnä neuvotteluissa, ei ollut poissa päivä- eikä yömessuista,
kulki muureilla, puheli aatelisten ja talonpoikien kanssa, ja hänen
kasvonsa ja olemuksensa olivat koko ajan niin rauhalliset kuin
kivipatsaan. Hänen sielunsa oli kuin kirkas lähde, josta virtasi uskoa.
Kaikki joivat siitä täysin siemauksin, ja se, kenellä oli sairas sielu,
tuli terveeksi. Missä hänen valkoinen pukunsa vilahti, siellä kasvot
kirkastuivat, silmät ilostuivat ja suut lausuivat: »Hyvä isämme,
lohduttajamme, turvamme, toivomme!» Suudeltiin hänen käsiään ja hänen
viittaansa, mutta hän hymyili lempeästi ja kulki eteenpäin, ja hänen
ympärillään, hänen edessään ja takanaan kulki luottamus ja ilo.

Kuitenkaan hän ei jättänyt käyttämättä maallisiakaan pelastuskeinoja.
Isät, jotka tulivat hänen koppiinsa, tapasivat hänet joko polvillaan
rukoilemassa tahi kirjoittamassa kirjeitä, joita hän lähetti eri
tahoille. Hän kirjoitti Krakovan ylikomendantille Wittenbergille
pyytäen häntä säästämään pyhää paikkaa, hän kirjoitti Jan Kasimirille,
joka Opalessa teki viimeisiä yrityksiä pelastaakseen kiittämättömän
kansansa. Hän kirjoitti Wrzeszczowiczille ja eversti Sadowskille, joka
oli tshekkiläinen ja luterilainen ja Müllerin käskettävänä, mutta
oli ritarillinen mieleltään ja koetti kaikin tavoin saada ankaran
kenraalinsa luopumaan hyökkäyksestä luostaria vastaan.

Kaksi eri mielipidettä taisteli keskenään Müllerin leirissä Wielunissa.
Wrzeszczowicz närkästyneenä marraskuun 8 päivänä kohtaamastaan
vastarinnasta koetti kaikin tavoin saada kenraalin ryhtymään
hyökkäykseen. Hän puhui luostarin määrättömistä aarteista ja vakuutti,
että tuskin koko maailmassa oli kirkkoa, joka oli Częstochowon kirkon
veroinen rikkaudessa. Sadowski taasen moniin syihin vedoten neuvoi
ehdottomasti luopumaan hyökkaystuumista ja jättämään luostarin rauhaan.

Wrzeszczowiczin mielipide pääsi voitolle. Retkeen Częstochowoa vastaan
päätettiin ryhtyä.

Päätöstä ei edes pidetty salassa, minkä vuoksi Wielunista hyvissä ajoin
voitiin toimittaa tieto Częstochowoon. Sanaa tuova munkki ei hetkeäkään
ollut otaksunut, että luostari aikoisi tehdä vastarintaa. Hän tahtoi
vain antaa Jasna Góran veljille ennakolta tiedon asiasta, että he
voisivat pitää varansa ja siten saada paremmat ehdot antautuessaan.
Ilmoitus oli omiaan lamauttamaan munkkeja. Muutamat jo heti menettivät
rohkeutensa. Mutta priori Kordecki vahvisti heitä oman sydämensä
hehkulla ja sai siinä määrin omalla innostuksellaan heidät muuttumaan,
että he valmistautuivat taisteluun samalla tavalla kuin suuriin
kirkkojuhliin, nimittäin iloisin ja hartain mielin.

Zamoyski ja Czarniecki puolestaan suorittivat myös lopulliset
valmistelut hyökkäyksen varalta. Linnoituksen muurien kupeessa olevat
kojut poltettiin, niin että koko päivän luostaria ympäröi palava
rengas. Mutta sen jälkeen luostarin tykeillä saattoikin esteettömästi
ampua mihin suuntaan tahansa, ja niiden mustat kidat katselivat kauas
eteensä aivan kuin odottaen kärsimättömästi vihollista tervehtiäkseen
tätä peloittavalla jylinällään.

Talvi lähestyi nopein askelin. Kylmä pohjatuuli puhalsi ja lätäköt
jäätyivät. Priori Kordecki käveli muureilla, hieroi sinisiksi
paleltuneita sormiaan ja sanoi:

— Jumala lähettää pakkasen avuksemme! Vaikeata on nyt laittaa
pattereita ja kaivaa maata, ja sillä aikaa kuin te asutte lämpimissä
huoneissa, saavat viholliset tehdä tuttavuutta pohjatuulten kanssa.

Mutta siksipä juuri Burchard Müller päätti suorittaa asian nopeasti.
Hän otti retkelle mukaansa yhdeksäntuhatta miestä, pääasiallisesti
jalkaväkeä, ja yhdeksäntoista tykkiä. Sen lisäksi hänellä oli mukanaan
kaksi osastoa puolalaista ratsuväkeä, mutta niitä hän ei voinut ottaa
lukuun ensiksikin sen tähden, että ratsuväkeä ei voi käyttää kalliolle
rakennettua linnoitusta vallatessa, ja toiseksi sen takia, että
puolalaiset lähtivät mukaan haluttomasti ja ilmoittivat etukäteen,
että he eivät ota osaa taisteluihin. Pikemminkin he olivat tulleet
suojellakseen luostaria, jos se valloitettaisiin, voittajien ryöstöltä.
Muuten heidän oli ollut pakko seurata mukana jo senkin vuoksi, että
niin oli käsketty.

Matka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli
hyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän
enintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.

Sillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi.
Jumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina,
ja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat,
niin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri
kajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat.
Messun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.

Etunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja
Czarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia
soihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat
katse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa
ajattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia,
jotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä
kristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa,
yhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä
laulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista
painoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi
puhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko
valoi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.

Kulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä
hajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin
kasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin
silmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan.
Hänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja
rauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä
maallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa,
hän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja
siunasi.

Hän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit
ja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät,
pohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli
koko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.

Kello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana,
missä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää
jotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä
huuto:

— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan
kuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat
edelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja
rauhallinen ääni:

— Veljet, riemuitkaamme! Voiton ja ihmeen hetki lähestyy!

Ja kohta sen jälkeen:

— Sinun suojaasi antaudumme, Äiti, Valtiatar, Kuningattaremme!

Ruotsalaisten joukko, joka oli ollut kuin pilvi, oli muuttunut
pitkän käärmeen kaltaiseksi, joka kiemurteli lähemmäksi. Muureilta
katselevat munkit saattoivat pian selvästi nähdä kaikki yksityiskohdat.
Edessä kulki ratsuväki, sen jälkeen jalkaväki nelikulmion muotoisena
joukkona. Jokainen rykmentti muodosti pitkän suorakaiteen, ja jokaisen
yläpuolelle muodostui toinen, pienempi rivi keihäistä. Sitten
seurasivat tykit kita käännettynä taaksepäin ja maata kohti.

Niitten mustat tahi keltaiset piiput kiilsivät pahaa ennustavasti
auringossa. Niitten jäljessä heilahteli kuoppaisella tiellä
ruutilaatikoita, ja sitten seurasi loppumattomasti kuormia, joissa oli
telttoja ja kaikenlaisia sotatarpeita.

Uhkaava ja samalla kaunis näky oli tuo järjestyksessä etenevä
sotajoukko, joka aivan kuin pelkoa synnyttääkseen marssi luostarin
asujain silmien edessä. Ratsuväki erosi muusta joukosta ja nelisti
edellä huojuen kuin vilja tuulessa. Se hajaantui useampiin suurempiin
tahi pienempiin osastoihin. Eräät osastot saapuivat linnoituksen luo,
toiset kiitivät ympärillä oleviin kyliin ryöstämään, toiset taas
alkoivat kulkea linnoituksen ympäri, tarkastaa muureja ja miehittää
lähimpiä rakennuksia. Yksityiset sanansaattajat ratsastivat täyttä
laukkaa suurempien ryhmien luota kauemmas jalkaväen luokse ilmoittamaan
upseereille, mihin oli sopivaa asettua. Kavioitten kapse ja hevosten
hirnunta, kutsumiset, huudot, tuhansien äänien sorina ja pyöräin ratina
kuuluivat selvästi piiritettyjen korviin heidän seisoessaan edelleen
rauhallisina muureilla ja katsoessaan ihmettelevin silmin tuota suurta
vilinää ja vihollisen liikehtimistä.

Viimein saapuivat jalkaväkirykmentit ja alkoivat etsiä linnoituksen
läheisyydestä sopivia paikkoja asemikseen. Samalla anastettiin
luostariin kuuluva Częstochowon kylä, jossa ei ollut sotaväkeä ja jonka
talonpojat olivat piiloutuneet ulkorakennuksiinsa.

Suomalaisten rykmentti, joka sinne saapui ensimmäisenä, hyökkäsi
rajusti aseettomien talonpoikien kimppuun. Heidät vedettiin tukasta
ulos piilopaikoistaan ja vastaanhangoittelevat surmattiin. Muut
ajettiin ulos kylästä, ja ratsumiesten hätyyttäminä he hajaantuivat
kaikkiin ilmansuuntiin.

Jo sitä ennen oli sanantuoja saapunut luostarin portille ja kehoittanut
Müllerin nimessä munkkeja antautumaan. Luostarin puolustajat, jotka
olivat nähneet Częstochowossa harjoitetun julmuuden, vastasivat
tykkitulella.

Nyt, kun asukkaat oli ajettu pois kaikista lähellä olevista
rakennuksista ja ruotsalaiset asettuneet niihin, oli ensityöksi
tuhottava nuo rakennukset, että vihollinen ei voisi niiden turvin
vahingoittaa luostaria. Muurit alkoivat täristä tykkien paukkeesta
ja kirkon ikkunain ruudut helisivät. Valkoisten hattarain kaltaisina
lentelivät tulikuulat ruotsalaisten keskuuteen, ja siitä, mihin ne
putosivat, kohosi kohta savupatsaita.

Rakennukset syttyivät palamaan.

Ruotsalaiset syöksyivät suin päin ulos rakennuksista ja hajaantuivat
eri suuntiin. Epäjärjestystä alkoi syntyä heidän keskuudessaan. He
siirsivät etemmäksi tykkinsä, joita ei vielä oltu saatu asetetuiksi
paikoilleen. Müller hämmästyi. Hän ei ollut odottanut tämmöistä
vastaanottoa eikä aavistanut luostarissa olevan semmoisia tykkimiehiä.

Yö oli tulossa, ja hän tarvitsi aikaa saattaakseen järjestykseen
joukkonsa. Senvuoksi hän pyysi aselepoa.

Munkit suostuivat siihen mielellään.

Yöllä poltettiin kuitenkin vielä iso varastohuone runsaine
ruokavaroineen. Sinne oli Länsi-Göötanmaan rykmentti majoittunut.

Tuli levisi rakennuksessa niin nopeasti ja kuulat putoilivat
niin tiheään, että ruotsalaiset eivät ennättäneet ottaa mukaansa
muskettejaan eikä ruutivarastoaan, joka räjähti tulessa.

Ruotsalaiset valvoivat koko yön. He tekivät valmistuksia, laittoivat
pattereita, asettivat telttoja paikoilleen. Vaikka sotamiehet olivat
useissa taisteluissa monen vuoden aikana karaistuja ja luonnostaan
urheita ja toimeliaita, eivät he kuitenkaan ilomielin odottaneet
alkavaa päivää. Ensimmäinen päivä oli heille tuottanut tappion.

Luostarin tykit olivat tuottaneet niin suuren mieshukan, että
kokeneimmat upseerit katsoivat sen aiheutuneen varomattomuudesta
piirityksessä. Jos seuraava aamu toisikin voiton, niin ei se
sanottavasti toisi kunniaa, sillä mitä merkitsisi vähäpätöisen
linnoituksen ja luostarin valtaaminen niin monen suuren ja sata
kertaa paremmin varustetun kaupungin valloittajille? Vain runsaan
saaliin toivo kiihoitti taisteluhalua, mutta toiselta puolen taas se
mielenahdistus, joka oli vallannut puolalaiset heidän lähestyessään
kuuluisaa Jasna Góraa, vaikutti ruotsalaisiinkin lamauttavasti.
Edellisiä kauhistutti ajatus, että pyhäkkö häväistäisiin, jälkimmäiset
pelkäsivät jotakin epämääräistä, jota he eivät oikein osanneet
itselleen selvittää ja jota he ylimalkaisesti nimittivät taikavoimaksi.
Uskoihan itse Burhard Müller semmoiseen, kuinka siis sotamiehet eivät
olisi uskoneet!

Oli huomattu, että kun Müller lähestyi Pyhän Barbaran kirkkoa, hänen
hevosensa äkkiä pysähtyi, luimisti korviaan ja kieltäytyi menemästä
eteenpäin. Vanha kenraali ei näyttänyt pelkoaan, mutta seuraavana
päivänä hän määräsi sille paikalle Hessenin prinssin ja meni itse
isompien tykkien kanssa luostarin pohjoispuolelle. Siellä luotiin yöllä
valleja seuraavan päivän taistelua varten.

Heti päivän koittaessa alkoi tykistötaistelu, mutta tällä kertaa sen
aloittivat ruotsalaiset. He eivät yrittäneetkään vielä alussa ampua
aukkoja muuriin rynnätäkseen niistä sisälle, vaan tahtoivat ainoastaan
peloittaa luostarin puolustajia, ampua sinne kuulia, sytyttää
tulipaloja, turmella luostarin tykit ja aikaansaada mieshukkaa.

Luostarin muurille ilmestyi taas juhlakulkue, sillä ei mikään niin
rohkaissut taistelijoita kuin pyhän sakramentin ja sen jäljessä tyynenä
astuvien munkkien näkeminen. Luostarin tykit vastasivat jyrinällä
jyrinään, tulella tuleen. Maan perustukset tuntuivat vapisevan.
Savumeri levisi kirkon ja luostarin ylle.

Mitä hetkiä, mitä näkyjä ihmisille, jotka eivät koskaan elämässään
olleet nähneet sodan verisiä kasvoja!

Yhtämittaista jylinää, tulen välähdyksiä, savua, ilmaa halkovien
kuulain vinkunaa, kranaattien sähinää, rapinaa seiniä ja kattoja
vastaan, särkyvien ikkunaruutujen kilinää, pommien räjähtelyä,
sekasortoa, hävitystä, helvetillistä menoa!...

Ja kaiken tämän aikana ei hetkenkään levähdystä, tuskin edes
mahdollisuutta hengittää savun täyttämää ilmaa, vain yhtämittaista
kuulasadetta ja sekasortoisia huutoja:

— Palaa! Vettä! Vettä!

— Katolle palokoukkujen kanssa!... Enemmän suojaverhoja!

Muureilla taasen kaikui sotamiesten huutoja:

— Tähtää ylemmäksi!... Ylemmäksi!... Talojen väliin!... Laukaise!

Keskipäivän aikana taistelu kävi yhä rajummaksi. Olisi voinut luulla,
että savun hälvettyä ruotsalaiset näkevät luostarin paikalla vain
kuula- ja kranaattikasan. Rappaus, jonka kuulat irroittivat seinistä,
levisi hienona tomuna ilmaan, sekaantui savuun ja pimitti ilman. Munkit
tulivat ulos pyhäinjäännöksiä kantaen manatakseen pois nuo pilvet
häiritsemästä puolustusta.

Kmicic seisoi muurilla tykin luona vastapäätä Częstochowon kylää, jonne
Müller oli asettunut ja josta voimakkaimmin pommitettiin. Hän sysäsi
syrjään tottumattoman tykkimiehen ja alkoi itse hoitaa tulta. Ja niin
innokkaasti hän toimi, että hän pian pakkasesta huolimatta riisui
ketunnahkaturkkinsa ja takkinsakin ja puuhaili vain housut jalassa ja
paita yllä.

Sotaan tottumattomat miehet innostuivat nähdessään tämän tosisoturin,
joka keskellä kaikkea kauheata sekasortoa tuntui olevan omassa
elementissään aivan kuin salamanteri tulessa.

Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, silmät paloivat, posket hehkuivat
ja raju ilo kuvastui kasvoilla. Hän eli kokonaan taistelussa eikä
nähnyt mitään muuta, tähtäsi milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi ja
huuteli: »Laukaise!» Ja kun Soroka vei sytyttimen ruudin läheisyyteen
ja laukaisi, hyppäsi Kmicic lavetille, tähysti ja huuteli:

— Hyvä! Hyvä!

Hänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin
rakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen,
niin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti
tähdätyllä laukauksella.

Joskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista
suurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä
huomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti
terävästi kauas ja huudahti:

— Yksi tykki on ammuttu rikki!... Nyt siellä on vain kolme!...

Hän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan,
paita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.

Itse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle
useamman kerran työn lomassa:

— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin
hyvän opin saanut?

Kello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen
ruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois
patterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut
säilyttää.

Kmicic hengähti syvään.

— Levätkää nyt! — sanoi hänelle Czarniecki.

— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää,
mitä sattuu olemaan!

Vanha vääpeli kiiruhti pois ja toi hetkisen kuluttua tuopissa viinaa
sekä astian savustettua kalaa.

Kmicic alkoi syödä hyvällä halulla, mutta loi väliin aina katseensa
ylös ja seurasi silmillään lähellä lenteleviä kranaatteja yhtä
välinpitämättömästi kuin olisi katsellut variksia.

— Niillä on huonot tykkimiehet, tähtäävät liian ylös, — sanoi Andrzej
jatkaen syöntiään. — Katsokaa, kaikki kuulat lentävät muurin yli meidän
luoksemme!

Nämä sanat kuuli nuori munkki, seitsemäntoista vuoden ikäinen
nuorukainen, joka juuri oli päässyt alokkaaksi. Hän oli koko ajan
antanut kuulia, kun tykkiä ladattiin, vaikka hänen koko ruumiinsa
vapisi pelosta, sillä hän oli ensikertaa sodassa. Kmicicin levollisuus
teki häneen valtavan vaikutuksen. Kun hän nyt kuuli Kmicicin sanat,
vetäytyi hän vaistomaisesti lähemmäksi häntä aivan kuin toivoen suojaa
hänen voimakkaiden siipiensä alla.

— Voivatko nuo tuolta päin tulevat kuulat osua meihin? — kysyi hän.

— Miksikä ei!-vastasi Andrzej. — Pelkäätkö, veliseni?

— Hyvä herra, — vastasi nuorukainen vavisten, — olin kuvitellut sodan
kauheaksi, mutta en luullut, että se on näin kauheata!

— Jokainen kuula ei tapa, muutenhan ei ihmisiä olisi maailmassa, ei
ennättäisi syntyä riittävää määrää.

— Enimmän minä pelkään noita tulikuulia, noita kranaatteja. Miksi ne
niin pamahtavat haljetessaan?... Jumalan Äiti, auta!... ja haavoittavat
niin pahasti?...

— Minä sen selitän sinulle, niin saat lisää kokemusta, pikku isä.
Tuommoinen kuula on raudasta, mutta sisältä ontto ja ruudilla täytetty.
Yhdessä paikassa on pieni reikä, jossa on paperitulppa tahi joskus
puinen nappula.

— Herra Jeesus! Tulppa?

— Niin! Tuohon tulppaan on pantu rikkiä, ja se syttyy palamaan, kun
laukaistaan. Kuulan pitää pudota tulppa maata kohti, jotta tulppa
tunkeutuisi ruutiin, jolloin kuula räjähtää kappaleiksi. Paljon kuulia
kuitenkin putoaa toisin päin, mutta ei se haittaa, sillä kun tuli
ennättää ruutiin asti, niin tapahtuu räjähdys.

Kmicic ojensi kätensä ja jatkoi vilkkaasti:

— Katso! Katso tuota! Siinä on esimerkki!

— Jeesus! Maria! Joosef! — huudahti munkki nähdessään kranaatin
lentävän heitä kohti.

Kranaatti putosi samassa avoimelle paikalle heidän läheisyyteensä,
alkoi sähisten ja pyörien hyppiä siinä sinisen, hienon savun siitä
kohoillessa, kieri aivan heidän luokseen ja jäi märkään hiekkaläjään.

Onneksi se oli pudonnut tulppa ylös päin, mutta tuli siitä ei ollut
sammunut.

— Maahan! Pitkällenne! — alkoivat pelästyneet äänet huutaa. — Pian
maahan!

Mutta Kmicic hyppäsi samassa hiekkaläjälle, tarttui salamannopealla
liikkeellä paperitulppaan, kiskaisi sen pois ja alkoi huutaa
heilutellen palavaa paperia päänsä päällä:

— Nouskaa! Ei se koira enää pure! Ei se tapa kärpästäkään!

Toiset hämmästyivät nähdessään tämän luonnottoman rohkean teon. Vähään
aikaan ei kukaan uskaltanut puhua mitään. Viimein huudahti Czarniecki:

— Huimapää! Jos se olisi räjähtänyt, olisitte murentunut yhtä hienoksi
jauheeksi kuin ruuti!

Andrzej naurahti niin iloisesti, että valkoiset hampaat välkkyivät kuin
sudella.

— Eikö teille sitten ruuti kelpaa? Olisitte ladanneet minulla tykin, ja
minä olisin tuottanut vielä kuoltuanikin harmia ruotsalaisille!

— Hitto soikoon, missä kohti teissä pelko asuu? Nuori alokas pani
kätensä ristiin ja katseli äänettömän ihailun vallassa Kmiciciä. Mutta
tämän teon oli nähnyt myös priori Kordecki, joka oli tulossa sinne
päin. Tämä meni Andrzejn luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja
teki sitten sen yli ristinmerkin.

— Sellaiset kuin sinä eivät jätä Jasna Góraa vihollisen käsiin! — sanoi
hän. — Mutta minä kiellän sinua panemasta tarpeettomasti henkeäsi
vaaraan. Pommitus jo alkaa loppua ja vihollinen vetäytyy etemmäksi. Ota
tämä kranaatti, poista siitä ruuti ja vie se Pyhän Neitsyen kappeliin.
Tämä lahja on hänestä parempi kuin ne helmet ja kalliit kivet, jotka
hänelle lahjoitit!

— Isä! — sanoi Kmicic liikutettuna. — Eihän se ole mitään!... Pyhälle
Neitsyelle minä... Ah, en löydä sanoja!... Mihin kärsimyksiin tahansa,
kuolemaankin olisin valmis... En tiedäkään, mitä kaikkea olisin valmis
tekemään palvellakseni häntä...

Kyynelet kiilsivät Andrzejn silmissä ja isä Kordecki sanoi:

— Lähde ja polvistu hänen eteensä, ennenkuin nuo kyynelet kuivuvat!
Hänen armonsa tulee sinun päällesi, rauhoittaa ja lohduttaa sinua, tuo
sinulle kunniaa ja arvoa!

Näin sanoen isä Kordecki otti häntä käsivarresta ja lähti johdattamaan
kirkkoon. Czarniecki katseli heidän jälkeensä hetkisen ja sanoi:

— Paljon olen eläessäni nähnyt pelottomia ritareita, jotka eivät ole
vaaraa karttaneet, mutta tuo liettualainen lienee ihan pir...

Hän pani käden suunsa eteen, ettei lausuisi pahan nimeä pyhässä
paikassa.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Tykkitaistelu ei ollenkaan estänyt rauhanneuvotteluja. Illalla tämän
pommituksen jälkeen Müller lähetti eversti Kuklinowskin kehoittamaan
luostaria antautumaan. Tälle Kuklinowskille priori näytti kuninkaan
suojeluskirjeen. Mutta Müllerillä oli kuninkaan myöhemmin antama käsky
vallata erinäisiä paikkoja, m.m. Częstochowo.

Tähän vastasi priori Kordecki, että jos kenraalilla on käsky ottaa
haltuunsa Częstochowo, niin hän voi sen huoletta tehdä ja saa olla
varma siitä, että luostarin taholta ei häntä toimessaan häiritä, mutta
Częstochowo ei ole Jasna Góra ja tätä jälkimmäistä ei ole käskyssä
mainittu.

Kuultuaan tämän vastauksen Müller huomasi olevansa tekemisissä
taitavampien diplomaattien kanssa kuin hän itse oli. Hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin turvautua aseihin.

Koko yön kesti kuitenkin aselepoa. Ruotsalaiset toimivat pontevasti
rakentaen vahvempia valleja. Luostarin puolustajat tarkastivat
kärsimiään vaurioita ja ihmeekseen huomasivat, että semmoisia ei
ollutkaan. Siellä täällä oli jokin katto tahi sen kannatin murtunut,
paikoittain oli rappausta irtautunut seinistä — siinä kaikki. Ihmisistä
ei yksikään ollut kaatunut eikä edes haavoittunut. Kulkiessaan ympäri
muureilla isä Kordecki sanoi nauraen sotamiehille:

— Katsokaahan nyt, ei tuo vihollinen eikä hänen pommituksensa ole niin
vaarallinen kuin on sanottu. Jumala meitä suojelee, Jumalan käsi meitä
kaitsee. Olkaamme vain lujia, niin saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä.

Tuli seuraava päivä, joka oli sunnuntai ja kirkollinen juhlapäivä.
Jumalanpalvelus pidettiin häiriöittä, sillä Müller odotti lopullista
vastausta, joka oli luvattu lähettää puolenpäivän aikaan.

Kirje tulikin kello kaksi, mutta se ei sisältänyt antautumispäätöstä,
vaan siinä toistettiin Kuklinowskille annettu vastaus, että kirkon
ja luostarin nimi on Jasna Góra, kun taas Częstochowon kaupunki ei
ollenkaan kuulu luostariin.

Müller raivostui ja käski uudelleen ryhtymään pommitukseen.

Käsky lensi nopeasti ruotsalaisten rintaman päästä päähän. Vallit
peittyivät sinertävään savuun, luostari vastasi ammuntaan tarmokkaasti.
Mutta nyt olivat ruotsalaisten tykit paremmin asetetut ja tekivät
enemmän vahinkoa. Ruudilla täytettyjä pommeja lenteli jättäen jälkeensä
pitkän liekin. Heiteltiin myös palavia tulisoihtuja ja tervattuja,
palavia tappuroita.

Niinkuin toisinaan muuttava kurkiparvi väsyneenä lentämästään pitkästä
matkasta istahtaa kukkulalle, niin näitten ilmaan lennätettyjen
tulisten kappaleitten joukko putoili kirkon torniin ja rakennusten
puisille katoille. Ne, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun eivätkä
olleet tykkien luona, istuivat katoilla. Osa oli ammentamassa vettä
kaivoista, toinen osa veti nuorilla vesiämpäreitä ylös, kolmas
sammutti paloa märillä vaatteilla. Jotkin kuulat puhkaisten katon tahi
murtaen sen kannattimia tunkeutuivat ullakolle ja savu sekä palaneen
käry täytti huoneet. Mutta ullakoillakin oli sammuttajia odottamassa
vesitynnyreineen. Suurimmat pommit puhkaisivat välikatonkin. Huolimatta
yli-inhimillisistä ponnistuksista ja valppaudesta näytti selvältä, että
tulipalo ennemmin tahi myöhemmin syttyisi luostarissa. Tulisoihdut
ja tappuratukot, jotka putoilivat katoilta, muodostivat seinien
vierustoille palavia rovioita. Ikkunaruudut halkeilivat kuumuudesta,
huoneissa olevat naiset ja lapset olivat menehtyä savuun ja kuumuuteen.

Tuskin oli yksi tulipalon yritys sammutettu, kun jo uusi parvi
tulikuulia, palavia aineita ja kipinöitä lensi sijaan. Koko luostari
oli niitä täynnä, olisi voinut luulla taivaan avautuneen ja alkaneen
sataa tulta. Luostari oli tulessa, mutta ei palanut, kyti, mutta ei
mennyt raunioiksi. Alkoipa vielä keskeltä tuota tulimerta kuulua laulu
niinkuin muinoin, kun nuorukaiset lauloivat tulisessa pätsissä.

Aivan kuin edellisenäkin päivänä kaikui laulu tornista torvien
säestämänä. Miehet, jotka olivat muureilla ja tykkien ääressä ja jotka
joka hetki saattoivat luulla, että kaikki heidän takanaan jo palaa
ja raunioituu, saivat tuosta laulusta uutta voimaa ja lohdutusta, se
vakuutti, että kirkko ja luostari seisoi paikallaan eikä tuli kyennyt
voittamaan ihmisten ponnistuksia. Tuli tavaksi näillä sointuvilla
sävelillä lieventää piirityksen kauhuja ja estää naisia kuulemasta
taistelevien huutoja.

Ruotsalaistenkin leirissä teki tuo laulu ja soitto suuren vaikutuksen.
Sotamiehet valleilla kuuntelivat sitä ensin ihmeissään, sitten
pelästyen.

— Mitä ihmettä? — sanoivat he toisilleen. — Olemme syytäneet tuohon
kanakoppiin niin paljon rautaa ja tulta, että moni vahva linnoitus
siitä olisi mennyt tuhaksi ja raunioiksi, mutta nämä laulavat ilosta...
Mitä se on?

— Taikakeinoja! — vastasivat toiset.

— Kuulat eivät tunkeudu heidän seiniensä läpi. Katoilta ponnahtelevat
kranaatit kuin leikkipallot. Taikakeinoja! Taikakeinoja! Ei meillä ole
täällä mitään hyvää odotettavissa!

Mutta Müller käski pommittamaan kahta vertaa ankarammin.

Hänen käskynsä täytettiin liian hätäisesti. Tähdättiin kiireessä
tykeillä liian korkealle, niin että kuulat alkoivat lentää luostarin
yli aina toisella puolella oleviin ruotsalaisten varustuksiin asti
tehden niissä tuhoa.

Kului tunti ja toinen. Kirkon tornista kuului edelleen laulu ja soitto.

Müller seisoi kaukoputki kädessä Częstochowossa.

Hän tähysti kauan.

Lähellä olevat huomasivat, että käsi, joka piteli kaukoputkea silmien
edessä, alkoi yhä enemmän vavista. Viimein hän kääntyi toisiin ja
huudahti:

— Kuulat eivät ollenkaan vahingoita kirkkoa!

Hillitön viha valtasi vanhan soturin. Hän paiskasi kaukoputken maahan
niin että se meni rikki.

— Minut tekee hulluksi tuo soitto ja laulu! — huusi hän.

Samassa nelisti hänen luokseen insinööri de Fossis.

— Herra kenraali! — sanoi hän. — Kaivantoja ei voi laittaa, sillä
maakerroksen alla on kallio. Pitäisi olla vuoren louhijoita.

Müller alkoi sadatella, mutta ei ennättänyt sitä jatkaa alkua
pitemmälle, kun saapui upseeri Częstochowon varustuksilta ja ilmoitti:

— Suurin tykkimme on säretty! Onko tuotava sijaan toinen Lyotasta?

Ammunta kuului todellakin heikommalta, laulun saattoi erottaa selvemmin.

Müller poistui asuntoonsa sanomatta sanaakaan. Mutta hän ei käskenyt
lopettamaan taistelua. Hän päätti näännyttää piiritetyt. Luostarissa
oli puolustusväkeä vain parisataa miestä, ja hän saattoi aina vaihtaa
joukkojaan vereksiin voimiin.

Tuli yö. Tykit jyrisivät yhtä mittaa, luostarista vastattiin tuleen
tarmokkaasti, tarmokkaammin vielä kuin päivällä, sillä ruotsalaisten
leiritulet helpottivat tähtäämistä. Sattui monta kertaa, että juuri kun
sotamiehet asettuivat tulen ääreen ja ripustivat siihen kattilansa,
pimeydestä lennähti pommi kuin surman henki. Tulirovio hajosi
lennätellen kipinöitä, sotamiehet juoksivat pelästyneinä eri tahoille
ja hakivat turvaa toisten toverien luota tahi harhailivat pimeässä
viluisina ja nälkäisinä.

Yö toi raskaita tappioita ruotsalaisille. Joukko miehiä kaatui, ja
muutamat rykmentit joutuivat semmoiseen epäjärjestykseen, että niitä
ei saatu aamuun mennessä järjestetyiksi. Piiritetyt ampuivat yhä
ahkerammin aivan kuin osoittaakseen, että eivät tarvitse unta.

Kun päivä sarasti, nähtiin luostarin muureilla valvoneita, väsyneitä ja
kalpeita mutta samalla kuitenkin innostuneita kasvoja. Priori Kordecki
ilmestyi muureille, ja hänen sointuva äänensä kuului joka paikassa.

— Jumala antaa päivän, lapset... Olkoon sen valo siunattu! Ei kirkko
eivätkä muut rakennukset ole kärsineet vahinkoa... Tuli on saatu
sammutetuksi, henkeään ei kukaan ole menettänyt. Herra Mosinski!
Tulikuula putosi teidän lapsenne kehdon ääreen ja sammui tekemättä
mitään vahinkoa. Kiittäkää Pyhää Neitsyttä ja palvelkaa häntä!

Oli jo valoisa, kun priori Kordecki saapui Kmicicin ja Czarnieckin
vartiopaikalle. Kmiciciä hän ei siellä nähnyt, sillä tämä oli mennyt
muurin toiselle puolelle tutkimaan ruotsalaisten tykinkuulien jälkiä.
Priori kysyi heti:

— Missä on herra Babinicz? Onko hän ehkä nukkumassa?

— Voiko tämmöisenä yönä nukkua! — vastasi Andrzej kiiveten muurille.
— Onhan minullakin omatunto! Parempi on valvoa Pyhän Neitsyen
palveluksessa.

— Parempi, parempi, sinä uskollinen palvelija! — vastasi priori.

Mutta Andrzej näki samassa kaukaa pilkoittavan ruotsalaisen tulen ja
huudahti:

— Tuolla on tulta! Tähtää! Ylemmäksi!

Isä Kordecki hymyili kuin ylienkeli nähdessään tämmöistä intoa ja
palasi luostariin toimittamaan työssä oleville aamujuomaa.

Sitä nauttiessaan sotamiehet puhelivat:

— Huonosti on käynyt ruotsalaisille tänä yönä. Varmaankin he nyt
päivällä suovat itselleen ja meille lepoa.

Mutta sotamiehet erehtyivät. Päivä ei tuonut kaivattua lepoa. Se
oli samanlainen kuin edellinenkin, täynnä tykkien jylinää, savua ja
liekkejä. Paljon semmoisia päiviä sai luostari vielä nähdä. Mutta sen
väki sammutti tulipalot ja ampui yhä miehuullisesti. Miehet alkoivat
tottua alituiseen jyrinään, varsinkin kun huomasivat, että kärsityt
vauriot olivat vähäisiä.

Oli taas yö. Ruotsalaisten valleilla oli hiljaista. Uupuneet sotamiehet
varmaankin nukkuivat tykkiensä luona. Kauempana, tykinkantaman
ulkopuolella, vilkkui muutamia tulia, mutta vallit olivat pimeän
peitossa.

Kmicic meni Czarnieckin luo, joka istui lavetilla ja lämpimikseen löi
jalkojaan vastakkain.

— Kylmä on! — sanoi hän nähtyään Kmicicin. — Ja päätäkin kivistää tämä
ainainen meteli. Korvani soivat yhtä mittaa.

— Kenelläpä ne eivät soisi. Mutta nyt meillä on rauhaa. Nukkuvat
sikeästi tuolla. Heidät voisi nyt kiertää kuin karhun pesässään.
Tokkopa pyssyn laukauskaan heitä herättäisi...

— Oo! — sanoi Czarniecki nostaen päänsä pystyyn. - Mitä te ajattelette?

— Ajattelen Zbarazia, jossa piiritetyt uloshyökkäyksillään tekivät
lurjuksille paljon vahinkoa.

— Teidän mielenne vain yhä tekee verta niinkuin suden yöllä?

— Jumalan tähden, tehkäämme hyökkäys! Lyömme miehet, teemme tykit
kelvottomiksi. Nuo tuolla eivät epäile mitään.

Czarniecki hypähti seisomaan.

— Ja aamulla he ovat aivan ymmällä! Luulevat ehkä peloittaneensa meidät
ja saavansa antautumaan. Siinä olisi heille vastaus. Totisesti tuo on
oivallinen ajatus, tosiritarin päähänpälkähdys! Minulle se ei olisi
tullut mieleen. Täytyy vain ilmoittaa isä Kordeckille.

He lähtivät priorin luo.

Isä Kordecki oli neuvottelusalissa Zamoyskin kanssa keskustelemassa.
Kuullessaan askelia hän kohotti päätään, siirsi kynttilöitä syrjään ja
kysyi:

— Kuka siellä? Kuuluuko jotakin uutta?

— Minä se olen, Czarniecki, — vastasi Piotr, — ja kanssani on Babinicz.
Emme kumpikaan saa unta, sillä ruotsalaiset pyörivät yhä mielessä.
Tämä Babinicz on levoton sielu eikä voi olla yhdessä paikassa. Nyt
hänen mielensä, kovin tekee ruotsalaisten luo heidän valliensa taakse
kysymään, aikovatko he huomennakin ampua entiseen tapaan vai antavatko
meille ja itselleen huoahtamisen aikaa.

— Kuinka? — kysyi isä Kordecki ihmettelyään salaamatta. — Tahtooko
Babinicz poistua linnoituksesta?...

— Toisten kanssa, toisten kanssa! — kiiruhti Czarniecki vastaamaan. —
Minun ja muutamien muiden kanssa. Ruotsalaiset näkyvät tuolla valliensa
takana vetelevän unia, ei näy tulia eikä vahteja. Luottavat liiaksi
meidän heikkouteemme.

— Naulaamme kiinni tykit! — lisäsi Kmicic innokkaasti.

— Ihmeellinen mies, tuo Babinicz! — huudahti Zamoyski. — Yritys on
suuri ja voi päättyä huonosti. Onpa meille Jumala lähettänyt aikamoisen
liettualaisen! Hänen innolleen minä annan tunnustuksen. Ei häntä täältä
kukaan sinne aja, oma halu vain vetää!

Priori Kordecki, joka kammoksui verenvuodatusta, varsinkin silloin,
kun oma henki ei ollut vaarassa, epäröi ensin, mutta huomasi tarkemmin
ajateltuaan suunnitelman sopivaksi Pyhän Neitsyen puolustajille.

— Antakaa minun ensin rukoilla! — sanoi hän. Hän polvistui Jumalan
äidin kuvan eteen ja rukoili. Sen jälkeen hän lausui:

— Rukoilkaa nyt tekin! Sitten saatte lähteä matkaan.

Neljännestuntia myöhemmin he kaikki neljä lähtivät muureille. Vallit
kauempana nukkuivat. Yö oli hyvin pimeä.

— Montako miestä tahdotte ottaa? — kysyi isä Kordecki Kmiciciltä.

— Minäkö? — sanoi Andrzej ihmeissään. — Minä en ole täällä päällikkö
enkä tunne seutua niin hyvin kuin herra Czarniecki. Lähden mukaan
taistelemaan, mutta johtakoon meitä herra Czarniecki. Sen vain
tahtoisin, että Soroka olisi mukana, sillä hän on oivallinen sotilas.

Tämä vastaus oli mieleen sekä Czarnieckille että priorille, joka näki
siinä ilmeisen todistuksen nöyryydestä. Ryhdyttiin heti toimiin.
Valittiin miehet käskettiin olemaan aivan hiljaa ja ryhdyttiin
raivaamaan pääsyä muurista ulos.

Tunnin kuluttua oltiin valmiina lähtöön. Miehillä oli aseina sapelit ja
pistolit, joillakuilla pyssyt, talonpojilla taas viikatteet.

Tultuaan ulos linnoituksesta joukko järjestyi. Czarniecki asettui
sen etunenään, Kmicic aivan viimeiseksi, ja he alkoivat edetä pitkin
vallihaudan reunaa henkeään pidätellen aivan kuin sudet hiipivät
lammastarhaan.

Joskus kuitenkin viikate kalahti toiseen, joskus irtaantui kivi
jalkojen alla, ja näistä äänistä huomasi joukon etenevän. Kun oli tultu
alas, pysähtyi Czarniecki. Hän jätti siihen, verraten lähelle valleja,
osan miehiä unkarilaisen Janiczin johdolla seisomaan. Itse hän suuntasi
kulkunsa jonkin verran oikealle, ja kun maa jalkojen alla alkoi tuntua
pehmeämmältä, niin että askelet eivät kaikuneet, hän johti joukkoaan
nopeammin eteenpäin.

Hänen aikomuksenaan oli kiertää valli, hyökätä nukkuvien kimppuun
takaapäin ja ajaa heidät luostarin suuntaan Janiczin miehiä kohti.
Tämän ajatuksen oli hänelle antanut Kmicic, joka nyt kulki sapeli
kädessä hänen vierellään.

Äänettömänä eteni joukko. Äkkiä pilkisti kuu pilvien lomasta ja valaisi
hiukan ympäristöä. He olivat tulleet jo vallin taakse.

Kuten Kmicic oli otaksunutkin, ei täällä ollut vartijoita. Miksi
ruotsalaiset olisivatkaan asettaneet niitä omien valliensa ja
pääjoukkonsa väliin, joka oli hiukan etempänä? Varovaisinkaan päällikkö
ei olisi voinut odottaa mitään vaaraa siltä taholta.

— Nyt aivan hiljaa! — sanoi Czarniecki. — Jo näkyy telttoja.

— Ja kahdessa on valoa... Niissä valvotaan... Varmaankin päälliköitä...
Nyt pitäkää varanne, että aseet eivät kalahda yhteen...

He tulivat mäelle, joka oli laitettu vallien taakse. Siellä oli joukko
rattaita, joilla kuljetettiin ruutia ja tykinkuulia. Rattaitten luona
ei ollut ketään.

Näin saapuivat he aivan telttojen luo aseet käsissä. Kmicic
vaihdettuaan pari sanaa Czarnieckin kanssa sanoi:

— Menen ensin niihin, missä ei nukuta... Odottakaa, kunnes laukaukseni
pamahtaa, ja sitten käykää kimppuun.

Näin sanottuaan hän lähti.

Partioretken menestys oli jo taattu, eikä hän koettanutkaan kulkea
hiljaa. Hän sivuutti muutamia pimeässä olevia telttoja. Ei kukaan
niissä herännyt, ei kukaan kysynyt: »Wer da?»

Jasna Góran sotilaat kuulivat hänen rohkeitten askeltensa kopinan ja
oman sydämensä lyönnit. Hän kulki valaistun teltan luo, kohotti verhoa
ja seisoi ovella pistoli kädessä.

Hän oli pysähtynyt sen vuoksi, että valo jonkin verran häikäisi
hänen silmiään. Pöydällä oli kuusihaarainen kynttilänjalka palavine
kynttilöineen.

Pöydän ääressä istui kolme upseeria kumartuneina karttojen yli.
Keskimmäinen upseereista oli niihin niin syventynyt, että hänen pitkät
hiuksensa valuivat valkeille karttalehdille. Huomattuaan jonkun ovella
hän nosti päätään ja kysyi rauhallisella äänellä:

— Kuka siellä?

— Sotamies! — vastasi Kmicic.

Toisetkin kaksi upseeria käänsivät katseensa ovelle.

— Mikä sotamies? Mistä? — kysyi ensimmäinen. Se oli insinööri de
Fossis, joka johti varsinaista piiritystyötä.

— Luostarista, — vastasi Kmicic. Hänen äänessään oli jotakin
peloittavaa.

De Fossis nousi nopeasti ja varjosti silmiään kädellään. Kmicic seisoi
suorana ja liikkumattomana kuin aave, mutta hänen ankarat kasvonsa,
jotka muistuttivat petolintua, ilmaisivat, että vaara oli uhkaamassa.

Salamannopeasti välähti de Fossisin päässä ajatus, että mies ehkä oli
paennut luostarista, ja hän kysyi vielä, vaikka hiukan kiihtyneenä:

— Mitä tahdot?

— Tätä! — huudahti Kmicic ampuen häntä rintaan.

Samassa kuului peloittava huuto ja joukko laukauksia valleilta. De
Fossis kaatui kuin honka, johon salama on iskenyt. Toinen upseeri
hyökkäsi miekka kädessä Kmiciciä vastaan, mutta sai tältä sapelin iskun
vasten kasvojaan. Kolmas upseeri heittäytyi maahan ja koetti päästä
pois teltan seinän alitse, mutta Kmicic hyppäsi hänen luokseen, polki
jalallaan hänen hartioitaan ja naulitsi yhdellä iskulla hänet maahan.

Sillä välin oli hiljainen yö muuttunut tuomiopäiväksi. Hurjat huudot
»Iske!», »Tapa!» sekaantuivat pelästyneitten ruotsalaisten sotamiesten
avunhuutoihin. Hämmästyneet miehet syöksyivät ulos teltoista tietämättä
minne kääntyisivät, mistä päin etsisivät pelastusta. Jotkut eivät
huomanneet, mistä hyökättiin, vaan juoksivat suoraan Jasna Góran
miehiin päin saaden surmansa sapelien, viikatteiden ja sotakirveiden
iskuista. Toiset pistelivät pimeässä omia tovereitaan miekoillaan.
Monet seisoivat aseettomina, puolipukimissa, paljain päin ja kädet ylös
nostettuina liikkumatta paikallaan. Jotkut lankesivat maahan telttojen
väliin.

Kun huudoista vihdoin saatiin selville, että hyökkäys ei tullut
luostarista päin, vaan selkäpuolelta, niin ahdistettujen hämminki tuli
täydelliseksi. He luulivat yhdistyneitten puolalaisten sotajoukkojen
yllättäneen heidät.

Jasnagóralaiset olivat sillä välin, jakaen iskuja joka puolelle,
päässeet tykkien luo ja syöksyivät niitä naulaamaan. Toimekas päällikkö
Horn koetti huutaen ja miekkaansa heilutellen koota miehiään.
Ruotsalaiset tunsivat hänet ja alkoivat järjestyä hänen ympärilleen,
mutta silloin viuhahti ilmassa viikate ja Hornin ääni vaikeni äkkiä.
Ruotsalaisjoukko hajaantui aivan kuin kranaatti olisi siihen sattunut.
Kmicic ja Czarniecki muutaman miehen kanssa hyökkäsivät heidän
jälkeensä ja tekivät heistä lopun.

Patteri oli valloitettu.

Ruotsalaisten pääleirissä alkoivat torvet antaa hälyytysmerkkejä. Äkkiä
alkoivat luostarin tykit toimia helpottaakseen partioretkeilijäin
paluuta. Nämä palasivat hengästyneinä ja verellä tahrittuina kuin
sudet, jotka tehtyään tuhoja lammastarhassa poistuvat, kun kuulevat
ihmisten lähestyvän. Czarniecki kulki etunenässä, Kmicic viimeisenä.

He saapuivat luostariin tykkien paukkuessa ja liekkien loimottaessa.
Heitä vastassa oli jo isä Kordecki ja laski heidän lukumääräänsä sikäli
kuin päät tulivat sisälle muurin aukosta. Ei puuttunut ketään muita
kuin Janicz.

Häiritty yörauha ei enää palautunut. Luostarin muureilla paukkuivat
tykit, ruotsalaisten keskuudessa vallitsi suuri hämminki. Ei tiedetty
tappion suuruutta eikä voitu sanoa, hyökkääkö vihollinen ehkä
uudestaan. Ruotsalaiset vetäytyivät pois lähinnä luostaria olevilta
pattereiltaan. Kokonaiset rykmentit harhailivat epäjärjestyksessä
aamuun asti, luulivat usein omia miehiä vihollisiksi ja ryhtyivät
ampumaan niitä. Itse pääleirissäkin sotamiehet ja upseerit poistuivat
teltoistaan ja odottivat taivasalla tämän kaamean yön loppumista.

Aamulla Müller esikuntineen meni valloitettua patteria tarkastamaan.
Hänet voitiin kyllä nähdä luostarista ja avata tuli häntä kohti, mutta
vanha kenraali ei siitä välittänyt. Hän tahtoi omin silmin nähdä
kärsityt vauriot ja itse laskea kaatuneitten lukumäärän.

Taistelun jälkiä näkyi kaikkialla. Repeytyneitä telttoja oli tykkien
alla. Ruumiskasoja makasi varsinkin telttojen välissä. Kaatuneet olivat
vain puoleksi pukimissa, kauhun ilme avoimissa silmissä. Ilmeisesti
nämä miehet oli kaikki yllätetty keskellä syvää unta.

Müller meni tarkastamaan tykkejä. Ne seisoivat äänettöminä,
naulittuina, yhtä vaarattomina kuin puupölkyt. Yhden päällä oli
tykkimiehen ruumis melkein kahtia leikattuna kauhealla viikatteen
iskulla. Veri oli tahrannut lavetin ja muodostanut sen alle lammikon.
Müller tutki kaikki tarkasti, äänettömänä ja kulmat rypyssä. Ei
yksikään upseereista uskaltanut katkaista äänettömyyttä.

Kuinka olisi voinutkaan lohduttaa vanhaa kenraalia, joka
varomattomuutensa vuoksi oli joutunut tappiolle kuin mikäkin
aloittelija? Tämä ei ollut ainoastaan tappio, vaan myös häpeä.
Olihan kenraali itse nimittänyt Jasna Góran linnoitusta kanakopiksi
ja luvannut litistää sen sormiensa väliin! Olihan hänellä sotaväkeä
yhdeksäntuhatta miestä ja luostarin varusväkeä oli vain kaksisataa!
Olihan hän ammattisotilas ja hänen vastustajansa munkkeja!

Raskas oli Müllerille tämän päivän alku.

Sotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä,
jotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.

Müller katsahti ruumiiseen ja sulki silmänsä.

— De Fossis..., — sanoi hän käheällä äänellä.

Heti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi
niiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:

— Horn on tässä!

Mutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut
syvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään
Müllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen
asemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat
mulkoilla ja hän pyörtyi.

— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon
hänet heti!

Lähellä olevat upseerit kuulivat hänen mutisevan itsekseen:

— Horn, Horn... Näin hänestä viime yönä unta... heti illalla... Kauhea,
käsittämätön asia...

Luoden silmänsä alas hän vaipui syviin mietteisiin. Niistä hänet äkkiä
herätti Sadowskin pelästynyt ääni:

— Kenraali, kenraali! Katsokaa! Tuolla, tuolla, luostari!

Müller katsoi ja hämmästyi.

Oli jo täysi päivä ja kirkas ilma, vain Jasna Góraa ympäröi valkoinen
sumu. Tämän olisi luullut peittävän luostarin näkyvistä, mutta vastoin
tavallista asiain järjestystä luostari oli kohonnut kallioltaan
alhaalla riippuvien pilvien yläpuolelle ja näkyi taivaan siinnossa.

Sotamiesten huudot todistivat, että hekin olivat havainneet ilmiön.

— Ylöspäin nousee! Ylös, ylös! - huusivat he — Katoaa näkyvistä!

Todellakin kalliota ympäröivä sumu alkoi jättiläismäisen savupatsaan
tavoin kohota taivasta kohti, ja luostari, joka oli kuin tuon patsaan
päässä, näytti kohoavan yhä korkeammalle aina taivaaseen asti, jossa se
viimein häipyi näkyvistä.

Müller kääntyi upseerien puoleen, ja hänen silmissään kuvastui ihmetys
ja pelko.

— Minä tunnustan, — hän sanoi, — että en ole elämässäni nähnyt
tämmöistä ilmiötä. Se on kokonaan luonnonlakien vastainen eikä voine
olla muuta kuin paavillisten taikoja.

— Olen kuullut, — sanoi Sadowski, — sotamiesten huudahtavan: »Kuinka
osaa ampua tuommoista linnoitusta?» En todellakaan minäkään ymmärrä.

— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin
prinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne.
Katsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan
eteenpäin!

— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen
olemme kärsineet tappion toisensa jälkeen... eikä tämänpäiväinen ole
niistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät
tehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan
vuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos
joku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien
vaanivan ympärillämme...

— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. —
Nytkin jo yöt ovat sietämättömiä.

— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja
hajoitti sumua.

Aurinko ilmestyi näkyviin, ja pian oli ilma aivan kirkas.

Luostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja
äänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä
kerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.

— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko
luopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.

Upseerit vaikenivat. Hetken kuluttua sanoi Sadowski:

— Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, mitä on tehtävä.

— Tiedän, — vastasi Müller ylpeästi, — ja sanon vain teille: minä
kiroan päivää ja hetkeä, jolloin saavuin tänne, samoinkuin niitä
neuvonantajia (hän vilkaisi Wrzeszczowicziin), jotka ovat saaneet minut
ryhtymään tähän piiritykseen. Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut
en minä peräydy ennenkuin olen muuttanut tämän kirotun linnoituksen
soraläjäksi tahi itse sortunut!

Müller esikuntineen lähti palaamaan Częstochowoon, mutta ei ennättänyt
aivan perille asti, kun hänelle tuotiin kirje sotamarsalkka
Wittenbergiltä. Kenraali avasi sen kiireesti, silmäsi sen läpi ja sanoi
synkän näköisenä:

— Posenista tulee huonoja sanomia. Suur-Puolan aateli ryhtyy
taisteluun, rahvas yhtyy siihen... Liikkeen johdossa on Zegocki, joka
aikoo tulla Częstochowon avuksi.

— Sanoinhan jo edeltäkäsin, että laukauksemme täällä synnyttävät
vastakaiun Karpaateilta Itämereen saakka, — murahti Sadowski. — Tämä
kansa muuttaa nopeasti mieltään. Ette tunne vielä puolalaisia, mutta
myöhemmin tulette heidät tuntemaan.

— Hyvä! Tulemme heidät tuntemaan! — vastasi Müller. — Parempi on
minusta selvä vihollinen kuin petollinen liittolainen... He alistuivat
itse ja nostavat nyt aseen... Hyvä, saavatpa maistaa meidän aseitamme!

— Ja me heidän! — tokaisi vastaan Sadowski. — Herra kenraali, käykäämme
neuvotteluihin täällä, tehkäämme kaikenlaisia myönnytyksiä... Ei
ole nyt kysymys linnoituksesta, vaan hänen majesteettinsa kuninkaan
hallitusvallasta tässä maassa.

— Munkit antautuvat! — sanoi Wrzeszczowicz. — Jos ei tänään, niin
huomenna, se on varmaa!

Heidän näin keskustellessaan vallitsi luostarissa aamumessun jälkeen
suuri riemu. Naiset kokoontuivat Czarnieckin ympärille ja osoittivat
hänelle kiitollisuuttaan, mutta hän osoitti Kmiciciä ja sanoi:

— Kiittäkää häntäkin! Hän ei anna teidän suudella käsiään, sillä ne
ovat vielä veressä, mutta jos joku nuoremmista muiskaa suulle, niin
enpä luule hänen panevan pahakseen!

Mutta Kmicic ajatteli Oleńkaa, jonka kiitollisten tyttöjen näkeminen
toi hänen mieleensä. »Ah, tyttöraukka», — sanoi hän itsekseen, — »jospa
edes tietäisit, että minä nyt palvelen Pyhää Neitsyttä ja puolustan
häntä niitä vihollisia vastaan, joiden palveluksessa suureksi surukseni
äskettäin olin.»

Ja Andrzej päätti kirjoittaa heti piirityksen päätyttyä hänelle kirjeen
Kiejdanyyn ja lähettää Sorokan viemään sitä. »Nyt», - hän ajatteli, —
»en lähetä hänelle paljaita sanoja ja lupauksia, vaan nyt on minulla jo
tekojakin, jotka yhtään kehumatta mutta tarkalleen kerron kirjeessä.
Tietäköön hän, että hän on ne saanut aikaan, ja lohduttakoon se häntä!»

Ja niin häntä viehätti tämä ajatus ja niin hän siihen syventyi, että ei
huomannutkaan, kuinka tytöt poistuessaan puhelivat toisilleen:

— Ihana ritari hän on, mutta auttamattoman jörö mies, eikä hän näy
muusta välittävän kuin sodasta.



VIIDESTOISTA LUKU.


Upseeriensa toivomuksia noudattaen Müller ryhtyi uudestaan
neuvotteluihin. Luostariin saapui vihollisleiristä tunnettu ja
yhteiskunnallisen asemansa puolesta huomattu puolalainen aatelismies.
Munkit ottivat hänet ystävällisesti vastaan arvellen, että hän vain
pakosta ehdottaa antautumista, mutta itse asiassa antaa heille uutta
intoa vahvistamalla todeksi luostariinkin jo saapuneen tiedon, että
Suur-Puola on kapinassa, ruotsalaisten käskettävinä olevat sotajoukot
haluttomia sotaan, Jan Kasimir saamassa voimakasta apua.

Mutta miten veljet erehtyivätkään! Tuo henkilö toikin aivan
päinvastaisia uutisia, sellaisia, jotka olivat omiaan jäähdyttämään
suurimmankin innostuksen, murtamaan lujimmankin vastarinnan, viemään
kiihkeimmänkin uskon.

Kun hän oli lopettanut pitkän puheensa, olivat sekä aateliset että
munkit vaiti. Epäröinti valtasi heidät kaikki, ja sydämet tunsivat
ahdistusta, joka lähenteli epätoivoa.

— Odotan vastaustanne! — sanoi ylhäissukuinen petturi ja painoi päänsä
alas.

Priori Kordecki nousi seisomaan, ja äänellä, jossa ei ollut vähintäkään
empimistä eikä horjumista, hän lausui profeetallisesti:

— Se, mitä te sanotte, nimittäin että Jan Kasimir on meidät jättänyt
ja luopunut valtaistuimesta Kaarle Kustaan hyväksi — se on valhetta!
Karkoitetun kuninkaamme sydämessä on syttynyt toivo, ja innokkaammin
kuin koskaan ennen hän toimii isänmaan pelastamiseksi, valtaistuimensa
takaisinsaamiseksi ja meidän auttamiseksi ahdistuksessamme.

Naamari putosi heti petturin kasvoilta. Viha ja pettymys kuvastui
niissä aivan kuin kätkössä ollut käärme olisi madellut esiin.

— Mistä tuo tieto? Mistä tuo varmuus? — kysyi hän.

— Tuolta! — sanoi priori Kordecki osoittaen neuvottelusalin seinälle
ripustettua suurta ristiinnaulitun kuvaa. — Menkää, asettakaa sormenne
Kristuksen jalkain päälle ja toistakaa se, mitä kerroitte!

Petturi alkoi vääntelehtiä kuin rautaisen käden puristamana. Hänen
kasvonsa ilmaisivat pelkoa. Mutta isä Kordecki seisoi ryhdikkäänä ja
uhkaavana kuin Mooses, ja hänen silmänsä säkenöivät.

Syntyi painostava äänettömyys. Viimein kuului lähettilään soinnuton
ääni:

— Minä pesen käteni...

— Niinkuin Pilatus! — sanoi priori Kordecki. Petturi nousi ja poistui
neuvottelusalista. Pian saatiin nähdä, että hänen kylvönsä alkoi kantaa
hedelmää.

Uutinen Jan Kasimirin luopumisesta valtaistuimelta kulki aatelisten
kautta naisille, sieltä palvelusväelle ja tätä tietä sotajoukkoon,
johon se teki sangen pahan vaikutuksen. Vähimmän siitä hätkähtivät
talonpojat. Mutta kokeneet ammattisotilaat arvostelivat sodan kulkua
omalta kannaltaan. He alkoivat kokoontua yhteen, keskustella siitä,
että oli todennäköisesti mahdotonta jatkaa puolustusta, moittia
asioihin perehtymättömien munkkien itsepintaisuutta ja lopuksi
kuiskutella ja tehdä salaliittoja.

Muuan saksalainen tykkimies neuvoi sotamiehiä ottamaan johdon omiin
käsiinsä ja sopimaan ruotsalaisten kanssa linnoituksen antautumisesta.
Toiset yhtyivät tähän, mutta oli semmoisiakin, jotka eivät ainoastaan
vastustaneet jyrkästi petosta, vaan ilmoittivatpa siitä heti
Kordeckille.

Priori Kordecki, joka rajattomasti — luotti taivaallisiin voimiin, ei
silti laiminlyönyt huolenpitoa maallisista asioista eikä varovaisuutta.
Hän kukisti salaisesti suunnitellun kapinan alkuunsa. Vartiointi
järjestettiin entistä tarkemmaksi, puolustus entistä tehokkaammaksi.

Näin kuluivat päivät ja viikot. Talvi tuli yhä ankarammaksi. Tatran
lumisilta huipuilta puhalteli purevia tuulia tuoden mukanaan jäätä ja
lunta, öisin ruotsalaiset kokoontuivat leiritulien ympärille antautuen
mieluummin luostarin kuulien kuin pakkasen surmattaviksi.

Maa oli kova, ja se vaikeutti varustusten rakentamista. Piiritys ei
tuottanut tuloksia. Ei vain upseerit vaan koko sotajoukko toisteli yhtä
ainoata sanaa: »neuvottelu».

Aloite tuli munkkien puolelta. Müllerin luo saapuivat lähettiläinä
isä Dobrosz ja oppinut Stawicki. Nämä vihjailivat Müllerille, että
antautuminen voisi tulla kysymykseen. Sen kuultuaan Müller oli vähällä
syleillä heitä ilosta, sillä nyt ei ollut kysymys Częstochowosta vaan
koko maasta. Jasna Góran antautuminen olisi vienyt isänmaanystäviltä
viimeisenkin toivon ja lopullisesti antanut valtakunnan Ruotsin
kuninkaan käsiin, kun taas päinvastoin voitollinen vastarinta saattoi
muuttaa mielet ja saada syntymään uuden kauhean sodan.

Enteitä oli jo näkynyt. Müller tiesi sen ja tunsi, mihin hän oli
antautunut, mikä ankara edesvastuu oli hänen hartioillaan. Hän tiesi,
että häntä odotti joko kuninkaan suosio, marsalkan sauva, kunniavirat
ja arvonimet tahi lopullinen lankeemus. Kun hän nyt itse huomasi
ottaneensa liian kovan pähkinän purtavakseen, niin hän otti munkit
vastaan niin kohteliaasti kuin he olisivat olleet keisarin tahi
sulttaanin lähettiläitä. Hän piti heille kemut, esitti itse heidän
maljansa ja myös priorin maljan, lahjoitti heille kalaa luostariin
vietäväksi ja myönsi lopuksi niin edulliset antautumisehdot, että
hän ei hetkeäkään epäillyt niiden tulevan ilomielin hyväksytyiksi.
Isät kiittivät nöyrästi niinkuin munkkien sopi, ottivat paperin ja
poistuivat. Müller tiedoitti leirille, että seuraavana aamuna portit
avattaisiin. Kuvaamaton ilo vallitsi ruotsalaisten leirissä. Sotamiehet
poistuivat valleilta ja juoksuhaudoista, lähestyivät muureja ja
ryhtyivät keskustelemaan piiritettyjen kanssa.

Mutta luostarista ilmoitettiin, että ennen näin tärkeän asian
päättämistä priorin piti neuvotella koko veljeskunnan kapitoliumin
kanssa, minkä vuoksi pyydettiin vielä yhden päivän lykkäystä. Müller
suostui empimättä. Neuvottelusalissa kesti istunto todellakin myöhään
yöhön.

Vaikka Müller oli vanha, kokenut soturi, joka oli käynyt monet
neuvottelut, niin kuitenkin hänen sydämensä löi levottomasti, kun hän
seuraavana päivänä näki kahden valkopukuisen munkin lähestyvän leiriä.

Ne eivät olleet samoja isiä kuin viime kerralla. Edellä kulki isä
Maciej Bleszyński, filosofian lehtori, kantaen sinetöityä kirjettä.
Hänen jäljessään asteli isä Zacharyasz Malachowski kädet ristissä
rinnalla, pää alas painettuna ja hieman kalvennein kasvoin.

Kenraali otti heidät vastaan esikuntansa ympäröimänä, ja vastattuaan
kohteliaasti isä Bleszyńskin syvään kumarrukseen hän otti nopeasti
vastaan kirjeen, avasi sen ja alkoi lukea.

Mutta äkkiä hänen kasvonsa peloittavasti muuttuivat: veri tulvahti
hänen päähänsä, silmät pullistuivat, kaula paisui ja hirveä vihastus
kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja osoitti
vain kädellään Hessenin prinssille kirjettä. Tämä silmäsi siihen ja
kääntyen päälliköiden puoleen sanoi tyynesti:

— Munkit vain ilmoittavat, että he eivät voi luopua Jan Kasimirista,
ennenkuin primas on julistanut uuden kuninkaan, toisin sanoen he eivät
halua tunnustaa Kaarle Kustaata.

Hessenin prinssi rupesi nauramaan, Sadowski loi ivallisen katseen
Mülleriin, ja Wrzeszczowicz väänsi raivostuneena viiksiään. Suuttunut
murina kuului muiden läsnäolijani joukosta.

Müller alkoi lyödä kämmenillään polviinsa ja huutaa:

— Vahti tänne!

Neljä viiksisuuta muskettisoturia ilmestyi ovelle.

— Ottakaa nämä paljaspäät luurangot ja viekää lukon taakse! — huudahti
kenraali. — Te, herra Sadowski, kuulutatte luostarissa-olijoille,
että jos he ampuvat ainoankaan tykinlaukauksen muureiltaan, niin minä
samassa hirtätän molemmat munkit!

Molemmat isät kuljetettiin pois sotamiesten ivatessa heitä.
Muskettisoturit panivat omat hattunsa heidän päähänsä tahi paremmin
sanoen heidän silmilleen ja johtivat heitä tahallaan kaikenlaisten
esteitten yli, ja kun jompikumpi munkeista kompastui tahi kaatui, kävi
naurun hohotus läpi joukon, ja kaatunut autettiin pystyyn pyssynperien
avulla. Jotkut syytivät heidän päälleen hevosen lantaa, toiset
heittelivät lumipalloja heidän tonsuureihinsa tahi pistivät lunta
viittojen sisään. Irroitettiin nuora torvista ja sidottiin se munkkien
kaulaan, minkä jälkeen sotamiehet tarttuivat nuoran toiseen päähän ja
ollen kuljettavinaan karjaa markkinoille huutelivat kuuluvasti hintaa.

Munkit kulkivat ääneti kädet ristissä rinnalla ja rukous huulillaan.
Vilusta värisevinä heidät suljettiin erääseen latoon ja eteen
asetettiin vahteja ladatut musketit käsissä.

Luostarin edustalla kuulutettiin Müllerin määräys eli oikeammin uhkaus.

Isät kauhistuivat, koko sotajoukko oli hämmästynyt. Tykit vaikenivat.
Kokoonnuttiin neuvotteluun, mutta ei tiedetty, mitä olisi tehtävä.
Mahdotonta oli jättää isät barbaarien käsiin. Jos lähetettäisiin uudet
lähettiläät, niin Müller pidättäisi nekin. Muuten hän jonkin tunnin
kuluttua lähetti itse lähettilään kysymään, mitä munkit aikoivat tehdä.

Hänelle vastattiin, että mitkään neuvottelut eivät voineet tulla
kysymykseen niin kauan kuin isiä pidettiin vangittuina, sillä
kuinka saattoi veljeskunta uskoa kenraalin pitävän lupauksensa, kun
hän vastoin kansainvälisen oikeuden peruslakeja vangitsi lähetit,
jollaisille raakalaiskansatkaan eivät tee väkivaltaa.

Tähän selitykseen ei tullut mitään vastausta. Kiusallinen epävarmuus
vallitsi luostarissa ja lamautti puolustusintoa.

Ruotsalainen sotajoukko sen sijaan, joka tunsi turvallisuutta, kun
sillä oli panttivankeja, teki innokkaasti valmistuksia uutta hyökkäystä
varten. Väkivoimin luotiin uusia valleja ja asetettiin tykkejä
paikoilleen. Rohkeat sotamiehet tulivat aivan muurien läheisyyteen
ja uhkailivat kirkkoa ja sen puolustajia. Puolijuopuneet sotamiehet
huusivat heristellen nyrkkejään muureja kohti:

— Luovuttakaa luostari, taikka me hirtämme munkit!

Toiset herjasivat kamalasti Jumalan äitiä ja katolista oppia.
Piiritettyjen täytyi vankina olevien isien takia kuunnella
kärsivällisesti. Kmicic oli tukahtua raivoon. Hän repi hiuksiaan ja
vaatteitaan ja puhui käsiään väännellen Czarnieckille:

— Sanoinhan, sanoinhan, että ei pidä käydä neuvotteluja roistojen
kanssa! Nyt ei muuta kuin seiso, kärsi, anna heidän hyppiä silmille!
Jumalan äiti, armahda minua, anna minulle kärsivällisyyttä! Kautta
elävän Jumalan! Pian ne kiipeävät muureillemme!... Pidelkää kiinni
minua, kahlehtikaa minut, minä en jaksa enää sietää!

Ruotsalaiset lähestyivät yhä pelottomammin ja herjasivat yhä rohkeammin.

Priori Kordecki ajatteli ensi sijassa, miten vangitut isät saataisiin
vapautetuiksi, ja kirjoitti tässä mielessä Müllerille, että hän
mielellään uhraa nämä isät kirkon hyväksi. Tuomitkoon kenraali heidät
vain kuolemaan. Silloin kaikki muut saavat tietää, mitä häneltä on
odotettavissa ja minkä arvoiset ovat hänen lupauksensa.

Molemmat vangitut munkit tuomittiin kuolemaan.

Se tapahtui Müllerin päämajassa, esikunnan ja ylempien upseerien läsnä
ollessa. Kaikki nämä katselivat tarkasti munkkeja uteliaina näkemään,
minkä vaikutuksen tuomio heihin tekee. Suureksi hämmästyksekseen he
näkivät kummankin niin riemastuvan, kuin olisi heitä kohdannut korkein
onni. Heidän kalpeat poskensa punastuivat, silmät kirkastuivat, ja isä
Malachowski lausui innostuksesta väräjävällä äänellä:

— Ah, miksi emme saa kuolla jo tänään, kun osanamme on olla uhrina
Jumalalle ja kuninkaalle!

Müller käski viedä heidät heti pois. Upseerit katselivat toisiaan, ja
viimein eräs heistä sanoi:

— Tuollaista kiihkomielisyyttä vastaan on vaikea taistella.

Ja Hessenin prinssi lisäsi:

— Tuommoinen usko oli vain ensimmäisillä kristityillä.

Samassa astui Sadowski esille ja tuli Müllerin luo.

— Teidän ylhäisyytenne ei käskene teloittaa noita munkkeja! — sanoi hän
pontevasti.

— Miksi?

— Siksi, että silloin eivät enää mitkään neuvottelut tule kysymykseen,
kostonhimo valtaa linnoituksen puolustajat, ja nuo ihmiset mieluummin
kaatuvat viimeiseen mieheen kuin antautuvat.

— Wittenberg lähettää minulle raskasta tykistöä.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä! — sanoi Sadowski lujasti. — He ovat
lähettiläitä, jotka ovat luottamuksellisesti tulleet tänne!

— Ei heitä ripustetakaan luottamukseen, vaan hirsipuuhun..

— Huhu tästä teosta leviää yli koko maan, kuohuttaa sydämet ja
vieroittaa ne meistä.

— Antakaa minun olla rauhassa huhuiltanne!... Olen kuullut niistä jo
sata kertaa.

— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä hänen majesteettinsa kuninkaan
tietämättä!

— Teillä ei ole oikeutta muistuttaa minulle velvollisuuksistani
kuningasta kohtaan!

— Mutta minulla on oikeus pyytää eroa palveluksesta ja selittää syyt
siihen hänen majesteetilleen. Tahdon olla sotilas enkä pyöveli!

Hessenin prinssi astui joukosta esille keskelle huonetta ja sanoi
mielenosoituksellisesti:

— Herra Sadowski, antakaa minulle kätenne! Te olette ritarillinen ja
kelpo mies!

— Mitä tämä on? Mitä se merkitsee? — kiljaisi Müller hypähtäen
seisomaan.

— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi kylmästi. — Rohkenen olla sitä
mieltä, että herra Sadowski on kelpo mies, enkä luule siinä olevan
mitään sotilaskurin vastaista.

Müller ei pitänyt Hessenin prinssistä, mutta niinkuin moniin
alhaissyntyisiin niin häneenkin vaikutti suuresti ylhäisille ominainen
kylmä, kohtelias ja samalla ylpeä puhetapa. Hän koetti itsekin omaksua
samanlaisen tavan siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt hän hillitsi vihan
puuskan ja sanoi tyynemmin:

— Munkit hirtetään huomenna.

— Asia ei kuulu minuun, — sanoi Hessenin prinssi, — mutta näin ollen
käskekää, teidän ylhäisyytenne, jo tänään ryhtyä toimenpiteisiin niitä
kahtatuhatta puolalaista vastaan, jotka ovat leirissämme, sillä muussa
tapauksessa he huomenna ryhtyvät toimiin meitä vastaan... Jo nytkin
on ruotsalaisten sotamiesten turvallisempaa mennä susien luolaan kuin
heidän telttoihinsa... Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, ja
nyt saan toivottaa teidän ylhäisyydellenne menestystä...

Näin sanoen hän lähti päämajasta.

Müller huomasi menneensä liian pitkälle. Määräyksiään hän ei kuitenkaan
peruuttanut, ja vielä samana päivänä alettiin koko luostarin nähden
laittaa hirsipuuta. Samaan aikaan sotamiehet, käyttäen hyväkseen
aselepoa, tulivat yhä lähemmäksi muureja jatkaen herjauksiaan ja
ärsyttelyään. Kokonaisia joukkoja heitä kiipeili kalliolle, ja he
lähestyivät niin tiheinä ryhminä kuin aikoisivat tehdä väkirynnäkön.

Kmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei
todellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin
tähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki
etumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin
merkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki
tykit jylistä ja musketit paukahdella.

Ruotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen
paeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki
riensi Kmicicin luo.

— Tiedättekö, että tuon saatte maksaa hengellänne?

— Tiedän, mutta se on minusta samantekevää! Kas noin!...

— Siinä tapauksessa tähdätkää hyvin! Kmicic tähtäsi hyvin.

Pian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi.
Ruotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten
itsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin
mielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.

Mutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän
oli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen,
sillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa
olivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan
kaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos
hiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää
mitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.

Seuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen
päivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.

Isä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja
ihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat
heidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen
Kmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:

— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta
Pyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse
siitä!

— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic
suudellen hänen kättään.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja
uusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.

Se oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt
ruotsalaisiin.

Pahimmat lurjukset, joilla ei ollut uskoa eikä kunniaa, palvelivat
tuossa joukossa. lisäksi siinä oli eriuskolaisia, kuten luterilaisia,
areiolaisia ja kalvinilaisia. Tämä selitti heidän myötätuntonsa
ruotsalaisia kohtaan, mutta pääasiassa oli heidät vienyt Müllerin
leiriin ryöstön ja saalistamisen halu. Tämä joukko, johon kuului
rosvoja, paenneita vankeja ja kuolemaantuomittuja, muistutti
jonkinverran Kmicicin entistä joukkoa, mutta Kmicicin miehet rakastivat
taistelua, nämä vain ryöstöä. Kuklinowski itse oli vielä vähemmän
Kmicicin kaltainen. Hänen tukassaan oli harmaata, hänen kasvonsa olivat
kuihtuneet, ilme julkea ja kavala. Hän oli niitä sotilaita, joista
rosvoileva elämä ja alituiset taistelut ovat kokonaan kuolettaneet
omantunnon. Paljon tuollaisia kierteli kolmikymmenvuotisen sodan
jälkeisenä aikana kaikkialla Saksassa ja Puolassa. He olivat valmiit
palvelemaan ketä tahansa, ja usein ratkaisi vain sattuma sen, kenen
puolella he olivat.

Isänmaa, uskonto — sanalla sanoen kaikki mikä on pyhää — oli heistä
aivan samantekevä. He tunsivat vain sotilaselämän ja etsivät siitä
huvia, etuja ja unhotusta. Kuitenkin he tavallisesti palvelivat
jokseenkin uskollisesti sitä, jonka palvelukseen olivat ruvenneet. Tämä
johtui jonkinmoisesta sotilaan ja rosvon kunniantunnosta ja myös siitä,
että he eivät tahtoneet vahingoittaa ansiomahdollisuuksiaan.

Sellainen oli myös Kuklinowski. Rohkeus ja tavallista parempi menestys
yrityksissä oli tuottanut hänelle mainetta ammattiveljien keskuudessa.
Hänen oli helppo värvätä miehiä. Koko ikänsä hän oli palvellut
erilaisia aseita käyttäen ja eri leireissä. Väärät sääret osoittivat,
että hän oli suurimman osan ikäänsä ollut hevosen selässä. Muuten hän
oli laiha kuin keppi ja jonkin verran köyryssä irstaan elämän johdosta.
Eikä hän kuitenkaan ollut luonnostaan täysin huono ihminen, jolla ei
olisi joskus ollut jalompiakin tunteita, hän oli vain perin turmeltunut
ja villiintynyt. Itse hän usein päissään ollessaan sanoi toveriseurassa:

— Olen tehnyt monta tekoa, joiden takia olisin ansainnut, että salama
olisi iskenyt minuun, mutta eipä se ole iskenyt!

Tämä rangaistuksetta pääseminen teki sen, että hän ei uskonut
Jumalan oikeamielisyyteen ja rangaistuksiin tässä elämässä tahi
kuoleman jälkeen, toisin sanoen hän ei uskonut Jumalaan, mutta kyllä
perkeleeseen, noitakeinoihin, astrologeihin ja alkemiaan.

Müller, joka oli samaa tyyppiä, mutta suuripiirteisempi, piti häntä
suuressa arvossa ja näki hänet mielellään pöydässään vieraana. Nyt oli
Kuklinowski itse tarjoutunut häntä auttamaan ja vakuuttanut saattavansa
kaunopuheisuudellaan munkit järkiinsä.

Hän oli ruvennut lähettilääksi ensiksikin itse toimen vuoksi, mutta
toiseksi myös nähdäkseen paikat ja kylvääkseen sinne ja tänne huonon
siemenen. Koska hän ennestään tunsi Czarnieckin, niin hän suuntasi
kulkunsa tämän vartioitavan portin luo. Mutta Czarniecki oli nukkumassa
ja hänen paikallaan Kmicic Tämä johti tulijan neuvottelusaliin.

Kuklinowski katsahti tuntijan silmin Kmiciciin, ja häntä miellytti
nuoren miehen ryhti ja sotilaallinen olemus.

— Sotilas tuntee heti oikean sotilaan, — sanoi hän nostaen käden
lähelle hatun reunaa. — En luullut papeilla olevan näin komeita
upseereita palveluksessaan. Mikä arvo teillä on, jos saan kysyä?

Kmicic, joka oli innostunut kuten kaikki äskenkääntyneet, saattoi
tuskin hillitä harmiaan nähdessään ruotsalaisten palvelukseen
antautuneen puolalaisen. Mutta hän muisti Kordeckilta äskettäin
saamansa läksytyksen ja myös sen, että tämä piti neuvotteluja tärkeinä.
Senvuoksi hän vastasi kylmästi ja rauhallisesti:

— Olen Babinicz, ennen ollut everstinä liettualaisessa armeijassa, nyt
vapaaehtoisena Pyhän Neitsyen palveluksessa.

— Ja minä olen Kuklinowski, myöskin eversti, josta lienette kuullut,
sillä useassa sodassa on tämä nimi ja tämä sapeli (hän löi kupeeseensa)
mainittu sekä Puolassa että ulkomailla.

— Palvelijanne! — sanoi Kmicic. — Olen kuullut.

— Mutta... anteeksi... tehän olette Liettuasta? Sielläkin on uljaita
sotureita... Me tiedämme toisistamme, sillä maineen torvi kuuluu
maailman toisesta päästä toiseen... Tunnetteko erään Kmicicin?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Andrzej jäi seisomaan hämmästyneenä.

— Miksi kysytte hänestä?

— Koska pidän hänestä, vaikka en häntä tunne. Olemme toistemme
kaltaisia kuin saapaspari. Aina olen sanonut: kaksi on tosisoturia
tässä valtakunnassa, nimittäin minä Suur-Puolassa ja Kmicic Liettuassa.
Kaksi kyyhkyläistä, eikö niin? Tunsitteko hänet henkilökohtaisesti?

— Rutto sinut syököön! — ajatteli Kmicic.

Mutta muistaen, että Kuklinowski oli lähettiläs, hän vastasi:

— En tuntenut häntä henkilökohtaisesti... Mutta olkaa hyvä ja astukaa
sisälle tänne, teitä jo odotetaan.

Hän osoitti ovea, josta samassa vierasta vastaanottamaan saapui eräs
papeista. Kuklinowski lähti tämän kanssa heti neuvottelusalia kohti,
mutta kääntyi sitä ennen vielä Kmicicin puoleen.

— Minulle olisi mieluista, — sanoi hän, — jos juuri te eikä kukaan muu
saattaisitte minut täältä takaisin.

— Odotan täällä teitä, — vastasi Kmicic.

Hän jäi yksikseen. Vähän ajan kuluttua hän alkoi astella edestakaisin
kiivain askelin. Hänen sielussaan raivosi myrsky, ja veri kiehui
vihasta.

— Ei tartu terva niin lujasti vaatteeseen kuin häpeä ihmisen nimeen! —
mutisi hän. — Tuo lurjus, tuo roisto, tuo kavaltaja nimittää rohkeasti
minua veljekseen ja pitää vertaisenaan. Niin pitkälle olen tullut!
Kaikki hirtehiset kehuvat minua, mutta jokainen kunnon ihminen puhuu
minusta inhoten... Kunpa edes voisin kelpo lailla löylyttää tuon
lurjuksen...

Neuvottelu salissa kesti kauan. Tuli pimeä.

Kmicic odotti yhä.

Viimein herra Kuklinowski tuli. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä,
mutta hänen kiivaasta hengityksestään Andrzej päätteli, että hän ei
ollut onnistunut tehtävässään. Olipa Kuklinowski menettänyt halunsa
puhellakin. He kulkivat vähän aikaa ääneti. Kmicic päätti kuitenkin
ottaa selville miten oli käynyt ja lausui senvuoksi muka osaaottavasti:

— Varmaankin palaatte tyhjin toimin... Munkkimme ovat itsepäisiä, ja
meidän kesken sanoen (hän alensi ääntään) he tekevät tyhmästi, sillä
emmehän me voi pitää ikuisesti puoliamme.

Kuklinowski pysähtyi ja nykäisi häntä hihasta.

— Ahaa, tekin olette sitä mieltä, että he tekevät tyhmästi? Huomaan,
että olette järkevä mies. Pappismiehille käy vielä hullusti, takaan
sen. Kun he eivät halua totella Kuklinowskia, niin saavat totella hänen
miekkaansa.

— Katsokaahan, en minä heistä välitä, — sanoi Kmicic, — vaan tästä
pyhästä paikasta!... Kuta myöhemmin he antautuvat, sitä ankarampia ovat
tietenkin ehdot... Jos ei nimittäin ole totta, että, kuten kerrotaan,
maassa on syntymässä kapinoita, ruotsalaisia on alettu jo siellä täällä
piestä ja kaani on tulossa puolalaisten avuksi. Jos tämä on totta, niin
Müllerin täytyy peräytyä.

— Sanon teille näin meidän kesken: halu suistaa ruotsalaisten ies on
herännyt kansassa ja myös sotaväen keskuudessa, se on kyllä totta...
Kaanista puhutaan myös... Mutta Müller ei peräydy! Parin päivän
kuluttua saamme järeätä tykistöä... Ajamme nämä ketut ulos luolastaan,
ja sittenhän saamme nähdä, mitä myöhemmin tapahtuu. Mutta tehän olette
ymmärtäväinen mies!

— Tässä on portti! — sanoi Kmicic. — Tässä minun on lausuttava teille
jäähyväiset. Tahi tahdotteko ehkä, että saatan teitä vielä rinnettä
alas?

— Saattakaa, saattakaa!... Minulla on teille puhuttavaa muutama sana.

— Ja minulla teille.

He menivät ulos portista ja katosivat pimeyteen. Siellä Kuklinowski
pysähtyi ja tarttuen taas Kmicicin hihaan sanoi:

— Minusta te näytätte ymmärtäväiseltä ja älykkäältä mieheltä, ja
huomaan sitäpaitsi, että olette sotilas kiireestä kantapäähän... Mitä
hittoja te olette munkkien palvelijana, kun voisitte toimia armeijassa?
Meillä on paljon hauskempaa seuraa pikareitten, pelilautain ja tyttöjen
parissa... Ymmärrättekö?

Ja hän nipisti Kmiciciä käsivarresta.

— Tuo talo palaa, — jatkoi hän osoittaen sormellaan luostaria, - ja
hölmö on se, joka ei poistu palavasta talosta. Kenties pelkäätte
saavanne petturin nimen?... Sylkäiskää niiden silmille, jotka teitä
niin nimittävät! Siirtykää meidän puolellemme! Minä, Kuklinowski, sitä
teille esitän... Jos haluatte, niin noudattakaa neuvoani, jos ette,
niin olkaa noudattamatta... en minä siitä pahastu. Kenraali ottaa
teidät hyvin vastaan, vakuutan sen. Minä puhun vain myötätuntoisuudesta
teitä kohtaan, sillä te miellytätte minua. Siellä on hauskaa seuraa!
Sehän onkin juuri sotilaan vapautta, että hän palvelee ketä tahtoo.
Mitä te munkeista! Jos niiden luona teitä pidättävät jonkinmoiset
hyveelliset pyrkimykset, niin antakaa niille palttua! Ottakaa
huomioon, että meilläkin on palveluksessa hyveellistä väkeä. On paljon
aatelisia, ylimyksiä, hetmaneja ... Olisitteko te parempi kuin he? Kuka
välittää enää meidän Kasimirista? Ainoastaan Sapieha, joka löylyttää
Radziwillia. Kmicicin uteliaisuus heräsi.

— Sanoitteko, että Sapieha antaa Radziwillille selkään?

— Niin, hän on peitonnut häntä kelpo lailla siellä Podlasiessa ja
piirittää nyt häntä Tykocinissa Emme me pistä sormiamme väliin!

— Kuinka niin?

— Ruotsin kuningas tahtoo, että he söisivät toisensa. Radziwill ei
koskaan ole ollut luotettava, hän ajattelee yksinomaan itseään...
Muuten hänen asiansa taitavat jo olla hunningolla. Ken päästää asiat
niin pitkälle, että tulee saarretuksi, se on jo mennyttä miestä.

— Eivätkö ruotsalaiset mene häntä auttamaan?

— Kuka menisi? Kuningas itse on Preussissa tärkeillä asioilla...
Vaaliruhtinas on tähän saakka kiemurrellut pois asioista, mutta enää
hän ei voi kiemurrella. Suur-Puolassa käydään sotaa. Wittenberg
tarvitaan Krakovassa, Douglasilla on yllin kyllin tekemistä
vuoristolaisten kanssa. Niinpä on Radziwill saanut jäädä oman onnensa
nojaan. Syököön Sapieha hänet suuhunsa. Sapieha on tullut mahtavaksi,
se on totta... Mutta tulee vielä hänenkin vuoronsa. Kun meidän Kaarle
on selvittänyt asiat Preussissa, kääntää hän sarvensa Sapiehaa vastaan.
Toistaiseksi ei ole mitään tehtävissä, sillä koko Liettua on hänen
puolellaan.

— Entä Samogitia?

— Samogitiaa pitää Pontus de la Gardie käpälissään, ja hänellä on
raskaat käpälät, minä tiedän sen.

— Onko Radziwill todella vajonnut niin syvälle, hän, joka mahtavuudessa
oli kuninkaan veroinen?

— Hän sammuu, sammuu...

— Ihmeelliset ovat Herran tiet!

— Sotaonni vaihtelee. Mutta riittää jo tästä. No, mitä arvelette?
Suostutteko ehdotukseeni? Ette tule katumaan. Siirtykää meidän
puolellemme. Jos ette voi tänään vielä päättää, niin lykätään asia
huomiseen, ylihuomiseen, kunnes suuret tykit saapuvat. Teihin
nähtävästi luotetaan, kun saatte tällä tavoin poistua ulos portista...
Tahi tulkaa tuomaan kirjeitä ja jääkää sille tielle...

— Te koetatte vetää minua ruotsalaisten puolelle, koska olette
ruotsalaisten lähettiläs, — sanoi Kmicic äkkiä. — Muutenhan ei voi
ollakaan, vaikka mene tiedä, mitä te sisimmässänne ajattelette. On
semmoisia, jotka palvelevat ruotsalaisia, mutta sydämessään toivovat
heille pahaa.

— Annan kunniasanani, — vastasi Kuklinowski, — että puhun
vilpittömästi, enkä sen takia, että olen ruotsalaisten lähettiläänä.
Portista ulos tultuani en ole enää lähettiläs, ja jos haluatte,
niin luovun vapaaehtoisesti lähettilään arvosta sanoakseni teille
yksityisenä henkilönä: heittäkää hiiteen tämä iljettävä linnoitus!

— Sanotte sen yksityishenkilönä?

— Aivan niin.

— Ja saanko minä vastata teille niinkuin yksityishenkilölle?

— Luonnollisesti!

— Kuulkaa sitten, herra Kuklinowski — (Kmicic kurottautui eteenpäin
ja katsoi roistoa suoraan silmiin) — te olette lurjus, petturi,
konna, roistojen roisto! Riittääkö, vai pitääkö minun vielä sylkäistä
silmillenne?

Kuklinowski hämmästyi niin suuresti, että ei saanut vähään aikaan sanaa
suustaan.

— Mitä?... Mitä?... Kuulenko oikein?

— Riittääkö se sinulle, koira, vai onko minun vielä sylkäistävä
silmillesi?

Kuklinowski veti sapelinsa, mutta Kmicic tarttui rautakourallaan hänen
kurkkuunsa, väänsi sapelin hänen kädestään, löi häntä korvalle, käänsi
hänet toisin päin, antoi voimakkaan potkun ja huusi:

— Yksityishenkilölle, ei lähettiläälle! Kuklinowski vieri alas kuin
kivi, Andrzej taas palasi rauhallisesti luostariin.

Kohtaus oli tapahtunut kallion kielekkeen takana, niin että sitä ei
voitu nähdä luostarista. Mutta kun Kmicic tuli portille, oli häntä
siinä odottamassa priori Kordecki, joka heti vei hänet syrjään ja kysyi:

— Mitä teit niin kauan Kuklinowskin kanssa?

— Meillä oli luottamuksellinen keskustelu, — vastasi Andrzej.

— Mitä hän sinulle sanoi?

— Sanoi, että tieto kaanin tulosta on tosi.

— Ylistetty olkoon Jumala, joka voi muuttaa pakanainkin sydämet ja
tehdä vihamiehistä ystävät!

— Hän sanoi myös, että Suur-Puola kapinoi.

— Jumalan kiitos!

— Että puolalaiset joukot yhä haluttomammin toimivat yhdessä
ruotsalaisten kanssa, että Podlasiessa Vitebskin vojevoda Sapieha on
voittanut petturi Radziwillin ja että kaikki rehelliset asukkaat ovat
hänen puolellaan. Koko Liettua kuuluu yhtyneen häneen paitsi Samogitia,
jota pitää vallassaan Pontus de la Gardie.

— Jumalan kiitos! Ettekö puhuneet keskenänne muuta?

— Kyllä, Kuklinowski kehoitti minua siirtymään ruotsalaisten puolelle.

— Sitä epäilin, — sanoi priori Kordecki. — Hän on tunnoton mies... Mitä
sinä hänelle vastasit?

— Hän sanoi minulle näin, kunnioitettu isä: »Heitän pois
lähettiläsarvoni, joka muutenkin portin ulkopuolella on lopussa, ja
puhun teille yksityishenkilönä.» Minä kysyin häneltä vielä varmuuden
vuoksi, voinko vastata hänelle kuin yksityishenkilölle. »Kyllä!» —
sanoi hän. Silloin...

— Mitä silloin?

— Silloin annoin hänelle korvapuustin niin että hän kieri alas.

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

— Älkää olko vihainen, isä!... Tein hyvin diplomaattisesti, eikä hän
siitä hiisku kenellekään sanaakaan, se on varma!

Priori oli vähän aikaa vaiti.

— Sinä teit sen kunniantunnosta, minä tiedän sen! — sanoi hän sitten.
— Mutta se minua surettaa, että olet hankkinut itsellesi uuden
vihamiehen... Hän on pelättävä mies!

— Pyh, yksi enemmän tahi vähemmän!... — vastasi Kmicic.

Sitten hän kurottautui ja kuiskasi isä Kordeckin korvaan:

— Entä ruhtinas Boguslaw? Häntä voi toki sanoa vihamieheksi! Mitä minä
piittaan jostakin herra Kuklinowskista! Ei kannata katsoakaan!



KUUDESTOISTA LUKU.


Näihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään.
Korkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä,
jossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa
tapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa
ettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut,
että teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille
varoitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»

Saatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella
esittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa
jälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.

Müller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta
lähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.

Isät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut
riittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin
herra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja
vastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan
Wieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys
oli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät
armahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön
että sotajoukon raivostumaan.

Müller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui,
kun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit
itsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.

Mutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta,
joka alkoi täällä, levisi kuin palo.

Vaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta
kuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti
hänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta
pesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien
turvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi,
että tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen
kutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen
maalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen,
pohjoiseen ja etelään: _sursum corda_! — herättääkseen joko voitollaan
tahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen
syntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.

Tämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita
vastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli
muuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta
itse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä
hänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä
matoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja
salaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen
sydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse
etsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa
kohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja
alettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.

Mutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan
ihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin
ajoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta
antautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan.
Olihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein
järeimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet,
mihin ne kelpasivat.

— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä
näitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa
poroksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.

Tuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia,
luostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä
tavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain
ruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen
sirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen
irtautuminen.

Alkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet
nähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja
katoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä
tämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.

Pienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli
jättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja,
palavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa
painavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin,
tempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit
alkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui
rakennuksiin.

Tornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko
tärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.

Vesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut,
muurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä,
että ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä
uusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien
paukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi
pyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi
talliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain
kuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita
katoille, torneihin ja muureille.

Kohta alkoi kuulua myös haavoittuneitten vaikertelua. Omituinen
sattuma oli, että kaatui kolme miestä, joiden jokaisen nimi oli Jan.
Tämä pelästytti muita samannimisiä, mutta yleensä puolustus oli
hyökkäyksen arvoinen. Myös naiset, lapset ja vanhukset ottivat osaa
taisteluun. Sotamiehet seisoivat pelottomina muureilla savussa, tulessa
ja kuulasateessa ja vastasivat vimmatusti vihollisen tuleen. Toiset
siirtelivät tykkejä paremmin suojattuihin paikkoihin, toiset täyttivät
muurien lovia kivillä, pölkyillä ja mullalla.

Naiset hajalla hapsin ja kasvot hehkuvina osoittivat esimerkiksi
kelpaavaa uljuutta. Nähtiin semmoisiakin, jotka vesiämpäri kädessä
juoksivat räjähtämäisillään olevien kranaattien jälkeen. Innostus
kasvoi hetki hetkeltä aivan kuin ruudin haju, savu, tykkien jyrinä
ja tulenliekit olisivat sitä kiihoittaneet. Kaikki toimivat ilman
komennusta, sillä ihmisääni hukkui tuohon kauheaan pauhuun. Vain laulu
kirkosta kuului yli tykkien jyskeenkin.

Keskipäivän aikaan tuli lakkasi. Kaikki huoahtivat, mutta samassa
pärisi rumpu portin edustalla ja Müllerin lähetti kysyi, joko munkit
olivat saaneet tarpeekseen ja antautuivatko he heti. Priori Kordecki
vastasi, että he tahtoivat harkita asiaa huomiseen. Heti kun Müller sai
tiedon vastauksesta, alkoi hyökkäys uudelleen entistä rajumpana.

Tavan takaa lähestyi sankkoja jalkaväkijoukkoja kallion juurelle aivan
kuin ne aikoisivat yrittää väkirynnäkköä, mutta, tykkien ja muskettien
tuli sai heidät aina peräytymään nopeasti ja epäjärjestyksessä. Ja
niinkuin hyökyaalto huuhdeltuaan rantaa ja vetäydyttyään takaisin
jättää rantahiekalle särkyneitä simpukankuoria ja näkinkenkiä, samoin
ruotsalaiset joka kerran peräytyessään jättivät rinteelle makaamaan
kaatuneita sotamiehiä.

Müller antoi pommittaa nimenomaan muureja, joitten vastustuskyky oli
heikoin. Sinne tänne syntyikin aikamoisia aukkoja, ei kuitenkaan niin
suuria, että jalkaväki olisi voinut tunkeutua niistä sisälle. Äkkiä
sattui tapaus, joka sai pommituksen keskeytymään.

Oli jo illansuu. Suuren tykin ääressä seisoi ruotsalainen tykkimies
sytytin kädessä ja aikoi juuri laukaista tykin, kun luostarista
ammuttu kuula sattui hänen rintaansa. Kuula ei kuitenkaan tullut
täydellä voimalla, vaan oli ponnahtanut vallin reunassa olevasta
jäätiköstä ja paiskasi senvuoksi vain miehen sytyttimineen muutaman
askelen päähän nurin. Sytytin putosi avonaiseen laatikkoon, joka oli
puolillaan ruutia. Kauhea pamaus kuului ja koko valli peittyi savuun.
Savun hälvettyä huomattiin viiden tykkimiehen saaneen surmansa ja
tykin pyörien vahingoittuneen. Pelästys valtasi muut sotamiehet. Tämän
patterin täytyi lopettaa ampuminen, ja kun sankka sumu alkoi täyttää
ilman, loppui ampuminen muuallakin. Seuraava päivä oli sunnuntai.
Luterilaiset papit toimittavat valleilla jumalanpalveluksen, ja tykit
olivat vaiti. Müller antoi taas kysyä munkeilta, eivätkö nämä jo
olleet saaneet kyllikseen. Vastattiin, että oltiin valmiita kestämään
enemmänkin.

Luostari oli kuitenkin kärsinyt melkoisia vaurioita. Paitsi että
ihmishenkiä oli mennyt, huomattiin muurienkin monin paikoin
vioittuneen. Pahinta jälkeä oli tehnyt eräs iso tykki linnoituksen
eteläpuolella. Se oli siinä määrin särkenyt muuria, että oli helppo
käsittää suurimman osan muuria luhistuvan parissa päivässä, jos
pommitus vielä jatkuu. Aukkoja ei käynyt enää tukkiminen, ja priori
Kordecki katseli huolestuneena hävitystä.

Maanantaina alkoi pommitus uudelleen, ja suuret tykit jatkoivat
hävitystyötään. Mutta ruotsalaisillakin oli monenlaisia
vastoinkäymisiä. Illalla sai surmansa Müllerin sisarenpoika, jota
kenraali rakasti kuin omaa lastaan ja jolle hän oli aikonut jättää
perinnöksi nimensä, sotamaineensa ja omaisuutensa. Mutta tämä vain yhä
enemmän raivostutti vanhaa kenraalia.

Eteläinen muuri oli jo niin puhkottu, että yöllä ryhdyttiin
valmistelemaan väkirynnäkköä. Jotta jalkaväki voisi turvallisemmin
lähestyä, käski Müller rakentaa yön pimeydessä joukon pieniä valleja
aina kallion juurelle asti. Mutta yö olikin valoisa, ja lumen hohde
kavalsi vihollisen toimet. Luostarin tykit hajoittivat työntekijäin
joukon.

Päivän sarastaessa huomasi Czarniecki, että piirityskone oli saatu
asetetuksi aivan muurin luo. Luostarin tykit särkivät sen helposti, ja
samalla sai surmansa niin suuri määrä miehiä, että päivää olisi voitu
nimittää voiton päiväksi luostarille, jos ei suuri tykki olisi yhä
jatkanut tuhoisaa toimintaansa.

Seuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit
pitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita
eikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien
luo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei
Czarniecki hänet syrjään ja sanoi:

— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin
yhden päivän.

— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä
välin me jotenkuten korjaamme vauriot.

— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se
jatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.

— Me panemme toivomme Jumalaan ja Pyhään Neitsyeen.

— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka
menettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon
helvetin lohikäärmeen vaikenemaan.

Samassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien
viereen.

— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen
askelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on
kysymys?

— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään
hyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt... Olen jo käskenyt
manaamaan pahoja henkiä.

— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on
alkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs
tuuma on noussut mieleeni... Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä... Mutta
menkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.

— Hyvä! — sanoi priori. — Tulkaa minun kammiooni.

Kohta he istuivat honkaisen pöydän ääressä priorin köyhässä kammiossa.
Isä Kordecki ja Czarniecki katselivat tutkivasti Babiniczin nuorekkaita
kasvoja. Tämä lausui:

— Tässä ei uloshyökkäys auta ollenkaan. He huomaavat meidät ja
karkoittavat pois. Tässä on yhden miehen tehtävä se, mitä on tehtävissä.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Czarniecki.

— Yhden miehen on mentävä ja särettävä tuo tykki ruudilla. Sen voi
tehdä tämmöisen pimeyden vallitessa. Parasta olisi mennä valepuvussa.
Meillä on takkeja, jotka muistuttavat ruotsalaisten pukuja. Jos ei ole
muuta neuvoa, niin hiipiköön ruotsalaisten keskuuteen. Jos taas sillä
puolen vallia, mistä tuon tykin kita ammottaa, ei ole miehiä, niin sitä
parempi.

— Hyvä Jumala!... Mitä tuo yksi mies voi tehdä?

— Tarvitsee vain panna tykin suuhun pussi ruutia, josta riippuu rihma,
ja sytyttää se rihma. Kun ruuti räjähtää, niin tykki menee helv...
tahdoin sanoa menee kappaleiksi.

— Minusta tuuma näyttää mahdottomalta, — sanoi isä Kordecki. — Kuka
ensiksikin ottaa sen tehdäkseen?

— Eräs huimapää, — sanoi Andrzej, — mutta päättäväinen mies, nimeltä
Babinicz.

— Niinkö? — huudahtivat isä Kordecki ja Czarniecki yht'aikaa.

— Miksikä ei, kunnioitettu isä! Olenhan teille ripissä tunnustanut
kaikki kolttoseni, ja niitten joukossa oli pahempiakin kuin mitä nyt
suunnittelen. Kuinka voitte epäilläkään, että minä en sitä tekisi?
Ettekö tunne minua?

— Siinä on sankari, siinä on miesten mies, totisesti! — huudahti
Czarniecki.

— Osoittakaa toinen _remedium_, niin en mene! — sanoi Kmicic. — Mutta
minusta tuntuu, että voin saada jotakin toimeen. Muistakaa sekin,
että minä puhun saksaa niin sujuvasti kuin olisin ollut kauppiaana
Danzigissa. Se merkitsee paljon, ja jos minulla on valepuku, niin
heidän ei ole helppo huomata, että en ole heidän väkeään. Luulen,
että siellä ei kukaan seiso tykin suun edessä ja että saan tekoni
suoritetuksi ennenkuin he huomaavatkaan.

— Herra Czarniecki, mitä te ajattelette tästä? — kysyi priori äkkiä.

— On yksi mahdollisuus sadasta selviytyä hengissä tuommoisesta
yrityksestä, — sanoi Czarniecki, — mutta _audaces fortuna juvat_!

— Olen ollut vaarallisemmissakin hommissa, — sanoi Kmicic, — ja luulen
tästäkin selviytyväni, sillä minulla on yleensä hyvä onni. Mutta,
rakastettu isä, miten suuri onkaan erotus! Ennen menin vaaraan vain
turhamaisuudesta, tyhjästä kunnianhimosta, mutta nyt Pyhän Neitsyen
takia. Jos menettäisinkin henkeni, jota en luule, niin voiko kuolla
kunniakkaammin kuin tämmöisessä toimessa? Isä Kordecki oli kauan vaiti
ja lausui lopuksi:

— Minä estäisin lähtösi pyynnöilläni ja taivuttamalla mieltäsi, jos
sinä tavoittelisit vain omaa kunniaasi. Mutta sinä olet oikeassa siinä,
että nyt on kysymys Pyhästä Neitsyestä, tästä pyhästä paikasta ja koko
maasta. Ja tulitpa onnellisesti takaisin, poikani, tahi uhrasitpa
henkesi, niin saavutat kunnian, onnen ja autuuden. Vastoin sydämeni
ääntä sanon siis: mene, minä en pidätä sinua!... Rukouksemme ja Jumalan
suojelus sinua seuraavat.

— Niitten seuraamina kuljen turvallisena ja kuolen mielelläni!

— Tule takaisin, sinä Jumalan soturi, tule onnellisesti takaisin,
sillä me rakastamme sinua suuresti! Pyhä Rafael ohjatkoon askeleitasi,
lapseni, rakas poikani!

— Niinpä ryhdyn heti valmistuksiin! — sanoi Andrzej iloisesti syleillen
pappia. — Pukeudun ruotsalaiseen tapaan nahkahaarniskaan ja otan
jalkaani pitkävartiset saappaat sekä pistän mukaani pussin ruutia.
Mutta pahojen henkien manaus te, kunnioitettu isä, siirtäkää hieman
tuonnemmaksi, sillä joskin pimeys hyödyttää ruotsalaisia, niin se on
hyödyksi minullekin.

— Etkö tahdo ripittäytyä ennen lähtöäsi?

— Kuinkas muuten! Ilman sitä en lähtisi, sillä silloin pääsisi piru
kimppuuni.

— Tee sitten se ensiksi.

Czarniecki poistui kammiosta, ja Kmicic polvistui papin eteen
tunnustamaan syntejään. Sitten hän iloisena kuin lintu lähti
suorittamaan matkavalmistuksia.

Paria tuntia myöhemmin, keskellä yötä, hän kolkutti uudelleen priorin
kammion ovea. Myös Czarniecki oli siellä häntä odottamassa.

Tämä ja priori tuskin tunsivat Kmiciciä, siinä määrin tämä oli
muuttunut ruotsalaisen näköiseksi. Viikset hän oli kiertänyt pystyyn,
niin että niiden terävät päät lähentelivät silmiä, hattu oli
kallellaan, ja hän oli kuin ilmetty ylhäinen ruotsalainen upseeri.

— Totisesti, käsi tarttuu pakostakin miekkaan, kun hän ilmestyy
näkyviin! — sanoi Czarniecki.

— Ottakaa pois kynttilä! — huudahti Kmicic. — Näytän teille jotakin!...

Kun isä Kordecki kiireesti oli siirtänyt pois kynttilän, niin Kmicic
pani pöydälle pitkulaisen, miehen käsivarren paksuisen pussin, joka oli
valmistettu tervatusta kankaasta ja täytetty ruudilla. Toisessa päässä
riippui pitkä nuora, jonka pinnalla oli tulikiveä.

— Kas niin! — sanoi hän. — Kun työnnän tämän sen ison tykin kitaan ja
sytytän langan, niin tykki räjähtää rikki!

— Itse Lucifer räjähtäisi! — huudahti Czarniecki. Mutta sitten hän
muisti, että pahan hengen nimeä ei pitäisi mainita, ja pani käden
suunsa eteen.

— Millä sinä sytytät langan? — kysyi priori Kordecki.

— Siinä onkin koko yrityksen _periculum_, sillä minun on iskettävä
tulta. Minulla on piikivi ja tulukset kunnossa, mutta tulen iskeminen
synnyttää ääntä ja voi tulla huomatuksi. Lanka luullakseni ei sammu,
ja tuskin he sitä huomaavatkaan ajoissa, mutta he saattavat ajaa minua
takaa enkä minä voi paeta suoraan luostariin.

— Minkätähden? — kysyi priori.

— Koska räjähdys tappaisi minut. Heti kun lanka syttyy, on minun
juostava syrjään minkä käpälät kestää ja noin puolen sadan askelen
päässä heittäydyttävä maahan jonkin vallin suojaan. Vasta räjähdyksen
jälkeen voin lähteä pyrkimään luostaria kohti.

— Jumalani, miten paljon vaaroja! — huokasi priori luoden silmänsä
taivasta kohti.

— Rakas isä, olen niin varma paluustani, että minun ei edes ole
ikävä erota teistä. Voikaa hyvin ja rukoilkaa Jumalalta menestystä
yritykselleni. Saattakaa vain minua portille.

— Aiotteko siis heti lähteä? — kysyi Czarniecki.

— Olisiko minun odotettava päivän koittoon? Rakas on henki minullekin!

He lähtivät menemään. Innoissaan Kmicic kulki niin kovasti, että priori
jäi jonkin verran jäljelle. Kun isä Kordecki saapui portille, oli
Czarniecki siellä yksin.

— Joko hän meni? — kysyi priori hämmästyen.

— Jo meni! — vastasi Czarniecki.

— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut
tämän skapulariumin hänen kaulaansa.

He olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia
ei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:

— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen
jaloissaan.

— Pyhä Neitsyt, suojele palvelijaasi! - lausui priori.

He kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina
lakkasivat kuulumasta.

— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin
minusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen
puolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen
aikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on
Neitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa... Suokoon Jumala hänelle
menestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.

— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa
öisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen
joukon vihollisia.

— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä
omien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän
helposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa... Uh!

Czamiecki äyhkäisi ja veti syvään henkeä, sillä jännitys ja levottomuus
saivat hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin, ja hänestä
tuntui, kuin hän tukehtuisi.

Priori alkoi tehdä ristinmerkkejä.

Äkkiä ilmestyi heidän viereensä kolmas henkilö. Se oli Zamoyski.

— Mitä on tekeillä? — kysyi hän.

— Babinicz on lähtenyt räjähdyttämään rikki ison tykin.

— Kuinka? Mitä?

— Hän otti säkin ruutia, sytytyslangan, piikiven... ja meni.

Zamoyski tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Jeesus Maria! Jeesus Maria! — sanoi hän. — Yksinkö?

— Yksin.

— Kuka on hänelle antanut luvan siihen? Sehän on mieletöntä!

— Minä annoin luvan. Jumalalle on kaikki mahdollista, sekin että
Babinicz tulee onnellisesti takaisin! — vastasi priori Kordecki.

Zamoyski vaikeni. Czarniecki hengitti läähättäen.

— Rukoilkaamme! — sanoi priori.

Kaikki kolme polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Mutta rauhattomuus
vallitsi kahden sotilaan mielessä. Kului neljännestunti, sitten puoli
tuntia, sitten tunti, pitkä kuin iankaikkisuus.

— Ei siitä tule mitään! — sanoi Czarniecki syvään huoaten.

Äkkiä näkyi kaukana mahtava tulipatsas, ja muureja, kirkkoa ja
luostaria tärisytti niin kova jyrähdys kuin taivaan kaikki ukkoset
olisivat iskeneet maahan.

— Hän on sen räjähdyttänyt! — alkoi Czarniecki huutaa.

Uusi räjähdys esti hänen äänensä kuulumasta. Priori Kordecki lankesi
polvilleen ja huusi kädet ojennettuina taivasta kohti:

— Jumalan Pyhä Äiti, anna hänen palata onnellisesti!

Muureilla syntyi liikettä. Sotamiehet tarttuivat aseihin tietämättä
mitä oli tekeillä. Munkit juoksivat ulos kammioistaan. Naisetkin
nousivat vuoteiltaan. Kysymykset ja vastaukset risteilivät kuin salamat:

— Mitä on tapahtunut?

— Väkirynnäkkö!

— Ruotsalainen tykki on räjähtänyt rikki! — huusi eräs tykkimiehistä.

— Ihme! Ihme!

— Heidän suurin tykkinsä on haljennut! Se kolubriini!

— Missä on isä Kordecki?

— Muurilla! Hän rukoilee! Hän on sen saanut aikaan!

— Babinicz on räjähdyttänyt tykin! - huusi Czarniecki.

— Babinicz! Babinicz! Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! Nyt se ei voi
meitä vahingoittaa!

Hämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille
valleille ilmestyi tulta.

Tulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne
tänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot
kaikuivat.

Isä Kordecki oli yhä polvillaan muurilla.

Viimein alkoi päivä sarastaa, mutta Babiniczia ei vielä kuulunut
takaisin.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Miten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa
suunnitelmansa?

Kun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin
varmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi
ja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista,
sillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista
hän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja
kuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen
kallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti
esille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.

Näin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan
edessään.

— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät
varovaisiksi, — ajatteli hän.

Hän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut
nähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen,
sillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.

— Se valli on paljon kauempana... suuntani on siis oikea! — ajatteli
hän itsekseen.

Hän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä
ei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli
mahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi
voivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.

Hänen mielensä oli kevyt ja iloinen.

Kmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies.
Aikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta
iloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus
piiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille.
Hän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller
kiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä
ajatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.

Kuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei
mitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että
hän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka
menee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui
se aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen
miehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.

Hänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen
Kulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi
kaivaten heitä.

— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä
yönä rikotuksi kuusi tykkiä!

Hetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen
eteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen
sydämessään, ja hän tuli liikutetuksi... Kunpa tuo tyttö nyt näkisi
hänet... se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin
luulee hänen palvelevan ruotsalaisia... Mitä mahtaa Oleńka ajatella
kuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee:
»Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä
muut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!... Semmoinen on
tuo Kmicic!»

— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi
tyytyväisyys itseensä.

Näistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä
oli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi
hiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli
tavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli
peittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän
kumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla
lähellä.

— Saa nähdä, onko asetettu vartijoita? — ajatteli hän.

Tuskin hän oli ennättänyt ajatella näin, kun hänen edessään kuului
tahdikkaita askelia, ja muutamat äänet eri välimatkojen päässä kysyivät:

— Kuka siellä?

Andrzej pysähtyi ja seisoi liikkumatta. Kylmät väreet kulkivat pitkin
hänen ruumistaan.

— Ystävä! — vastasivat toiset äänet.

— Tunnussana?

— Uppsala!

— Sotahuuto?

— Kruunu!

Kmicic huomasi nyt, että oli vahdin vaihto.

— Minä näytän teille Uppsalan ja kruunun! — mutisi hän.

Hän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt
hän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti
hänen askeleitaan kuulumasta.

Niin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten
jäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen
vallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.

Sillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin
taivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso
tykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän
edessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin
sen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.

Saattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan
yläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison
tykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.

Patterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona
valmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet
saatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä,
ylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.

Onneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne
oli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli
suojailma.

Havaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa
ylös pyrkien tykkiä kohti.

Neljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään
tykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen
harvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että
hän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.

— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se
tartu kurkkuun!

Näin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin
suusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli
suoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.

Kmicic odotti vähän aikaa, että äänten sorina vallilla voimistuisi.

Viimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen
päänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:

— Kuka on siellä juoksuhaudassa?

— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen
tänne ja isken tulta löytääkseni sen.

— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä
silloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.

— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä
omansakin. Sitä parempi!

Samassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit
kohosivat nopeasti ylöspäin.

Oli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti
kaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä,
jonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti
uteliaisuus vaaran tunteen.

Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon
ylempänä kuin äsken..

— Olen varmasti liian lähellä! — ajatteli hän ja pelästyi.

Hän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen
ja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja
rautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten
hänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia
räjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat
ruutilaatikot räjähtämään.

Mutta sitä ei Kmicic kuullut. Hän makasi kuin kuollut juoksuhaudassa.

Eikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean
äänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja
ja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein
puolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko
esikuntansa kanssa.

Hämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali
kuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että
joku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään
syyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa
makaavan Kmicicin.

Havaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä
liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä
tilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei
entiselleen.

Müller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydän
ääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz,
Sadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek,
Kaliński ja Kuklinowski.

Viimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan,
hänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät.
Odottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:

— Minä tunnen tuon linnun... Hän on luostarin miehistöä ja nimeltään
Babinicz!

Kmicic oli vaiti.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja väsyneet, mutta katse oli uhmaileva ja
ilme tyyni.

— Sinäkö olet räjähdyttänyt rikki kolubriinin? — kysyi Müller.

— Minä! — vastasi Kmicic.

— Miten sinä menettelit?

Kmicic kertoi sen lyhyesti salaamatta mitään. Upseerit katselivat
toisiaan hämmästyneinä.

— Sankari! — kuiskasi Hessenin prinssi Sadowskille.

Mutta Sadowski kumartui Wrzeszczowiczin puoleen.

— Kreivi Weyhard, — kysyi hän, — luuletteko yhä, että me saamme
valloitetuksi tuon linnoituksen, jossa on tuommoisia puolustajia?...
Mitä arvelette? Antautuvatko he?

Mutta Kmicic sanoi:

— Linnoituksessa on monta muuta, jotka ovat valmiit tämmöisiin
tekoihin. Ette tiedä päivää ettekä hetkeä!

— Minullakin on enemmän kuin yksi hirttonuora leirissäni! — vastasi
Müller.

— Me tiedämme sen. Mutta Jasna Góraa ette saa valtaanne niin kauan kuin
siellä on yksikään mies hengissä!

Seurasi hetken äänettömyys. Sitten Müller jatkoi kuulustelua:

— Onko nimesi Babinicz?

Andrzej ajatteli, että sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja nyt kuoleman
kynnyksellä hänen ei enää tarvinnut salata todellista nimeään. Ihmiset
unhottavat siihen liittyneet rikokset ja synnit, kunnia ja marttyyrin
loiste on sitä ympäröivä.

— Nimeni ei ole Babinicz! — sanoi hän ylpeästi. — Nimeni on Andrzej
Kmicic. Olen ollut oman joukkoni everstinä liettualaisessa armeijassa.

Tuskin oli Kuklinowski tämän kuullut, kun hän hypähti pystyyn silmät ja
suu selällään, heilutteli käsiään ja huusi lopulta:

— Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Nyt
heti! Nyt heti!

Muutkin puolalaiset upseerit alkoivat pitää ääntä, ja ruotsalaiset
olivat siitä ihmeissään, sillä heille ei nimi Kmicic ilmaissut mitään.
Mutta he huomasivat kohta, että hän oli enemmän kuin tavallinen soturi,
kun Zbrozek nousi paikaltaan, meni vangin luo ja sanoi:

— Herra eversti! Nykyisessä asemassanne en voi teitä auttaa, mutta
pyydän saada puristaa kättänne!

Mutta Kmicic kohotti päänsä pystyyn, ja hänen sieraimensa vavahtelivat.

— En anna kättäni pettureille, jotka taistelevat isänmaatansa vastaan!
— sanoi hän.

Zbrozek sävähti punaiseksi.

Kaliński, joka oli aivan hänen takanaan, hätkähti niinikään.
Ruotsalaiset upseerit kokoontuivat heidän ympärilleen ja kyselivät,
mikä oli miehiään tuo Kmicic, jonka nimi oli tehnyt niin suuren
vaikutuksen.

Sillävälin oli Kuklinowski vienyt Müllerin viereiseen huoneeseen
ikkunan luo ja puhui:

— Teidän ylhäisyytenne! Teille ei sano mitään tuo nimi Kmicic, mutta
hän on etevin soturi koko valtakunnassa. Kaikki ovat hänestä kuulleet,
kaikki tuntevat tämän nimen. Hän palveli Radziwillia ja ruotsalaisia,
mutta näkyy nyt siirtyneen Jan Kasimirin puolelle. Ei ole muita hänen
veroisiaan sotureita kuin minä. Hän vain eikä kukaan muu saattoi ryhtyä
yksinään räjähdyttämään tuota tykkiä. Jo yksistään tuosta teosta
hänet tuntee. Hän tuotti Chowańskille niin suuria tappioita, että
hänen päästään luvattiin palkinto. Hän Szklowin tappion jälkeen kävi
omin päin sotaa parin kolmen, sadan miehen kanssa, kunnes muut taas
tyyntyivät ja alkoivat myös ahdistaa vihollista. Hän on vaarallisin
mies koko maassa...

— Miksi te minulle laulatte hänen ylistystään? — keskeytti Müller. —
Että hän on vaarallinen, sen tiedän omasta kokemuksestani.

— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo hänelle tehdä?

— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa
uljuutta ja rohkeutta... Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua... Ammutan
hänet vielä tänään.

— Teidän ylhäisyytenne!... Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan
suurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että
tämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja
Kalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin
puolelle.

— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahti
Müller.

— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee
tunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista,
niin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän
ylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia...
Hetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.

— Satatuhatta sarvipäätä! — keskeytti Müller.

— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää
henkensä? Sehän on mahdotonta!

— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi
hänet minulle.

— Mitä te hänellä teette?

— Minä... minä nyljen hänet elävänä.

— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä
teillä on häntä vastaan?

— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut
lähettiläänä luostariin.

— Onko teillä jokin syy kostaa?

— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään
meidän puolellemme... Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut
lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei
kukaan elämässä ole minua niin loukannut.

— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.

— Parempi on olla siitä puhumatta!... Antakaa hänet minulle, teidän
ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin
sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan... Ah, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja
joka maksoi minulle sillä tavoin... Antakaa hänet minulle, teidän
ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet
nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen
ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin
kyllä neuvot... Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.

Müller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.

— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?

Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin
kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.

— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.

— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!

— No, ottakaa hänet!

Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat
koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa
menetellä niinkuin haluaa.

Syntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman
halveksivasti:

— Mitä herra Kuklinowski aikoo vangille tehdä?

Kuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui
äkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa
ennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:

— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä
löytää minut!

— Kunniasananne, herra Kuklinowski! — sanoi Zbzozek.

— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meni
Kmicicin luo.

— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman
väsähtänyt, tarvitset hoitelemista... Minä sinua vaalin...

— Roisto! — vastasi Kmicic.

— No, no, maltahan pikkuisen!... Tulehan nyt!

Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan
edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi
sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin
Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.

Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä,
ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin
syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä
Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.

Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka
oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä
Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.

— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa
tervaa!

Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen
miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.

— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa
hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.

— Roisto! — sanoi taas Kmicic.

— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa...

Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet
Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat
hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä
hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään
katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.

— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa
sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.

Silmänräpäyksessä oli everstin käsky täytetty.

— Päästäkää! — kuului everstin komennus

Nuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän
korkeudelle.

Kuklinowski kostutti sudin palavassa tervassa, astui hänen luokseen ja
puhui:

— No, Kmicic?... Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa,
ainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa
Kuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa... Se olikin oikein,
sillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua.
No, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja
saat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi...

— Roisto! — sanoi Kmicic kolmannen kerran.

— Kas näin... näin hän sen tekee! — sanoi Kuklinowski.

Sitten hän siveli sudilla Kmicicin kylkeä sanoen:

— Ei liian paljon yhdellä kertaa, kevyesti vain, meillä on aikaa...

Samassa kuului hevosten kavioitten kapsetta ulkoa.

— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui
sisälle.

— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti
paikalla puheilleen!

— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on
kysymys?

— Kenraali pyytää teitä heti saapumaan luokseen.

— Onko joku ollut kenraalin puheilla?

— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä
vain hevosen kaviot kestivät.

— Hyvä on! — sanoi Kuklinowski. Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin,
ja sitten puhelemme taas!

— Mitä vangille tehdään? — kysyi yksi sotamiehistä.

— Antaa olla noin! Tulen kohta takaisin. Yksi teistä lähtee mukaani!

Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut
orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.

— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille
Müllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.

Kmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.

— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä,
— katsellaksemme kummaa, sillä semmoista...

Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan.
Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.

Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista
hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi
lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken
kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului
korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli
tuntunut tutulta:

— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta
asti olemme odottaneet tilaisuutta!

Ja poikiinsa kääntyen ukko sanoi:

— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!

Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman
ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin
siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin
änkytetyksi:

— Tekö?... Kiitos!

— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa,
teidän armonne!... Pian!

Ja hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.

— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on
kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme
tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?

— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta...

— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti
pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:

— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.

— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.

— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa
kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!

Hän istahti viljalaarin reunalle.

Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli
virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset
liekit valaisivat.

Ukko astui hänen eteensä:

— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.

Mutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.

— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!

Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet
sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan
tätä päällikköä.

Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat
pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui.
Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä
saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja
tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että
hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli
Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.

— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?

— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin
näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella,
sillä joku olisi huutanut.

— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan.
Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden
kimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!...
Onko teillä kellään pistolia?

— Minulla on! — sanoi Kosma.

— Anna tänne! Onko se ladattu?

— On.

— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen
päälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa
hänen suuhunsa.

— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että
tutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä...

Näin sanoen hän osoitti oljilla makaavia ruumiita.

— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on
teidän!

— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun
ovelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on
kieltänyt päästämästä.

— Hyvä niin! Olkaa nyt varuillanne!

Kuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui
seinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen
kuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.

— Yksin! — sanoi ukko hieroen käsiään.

— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui
äkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:

— Tulkoon joku sieltä pitelemään hevosta! Ukko kiiruhti ulos.

Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat
seuraavan keskustelun:

— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut
hulluksi?... Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen
luokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut
käynytkään!... Mitä tämä on?

— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän
armonne lähdettyä... Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja
odottaa parhaillaan.

— Mitä tämä kaikki merkitsee?... Entä vanki?

— Riippuu.

Ovi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista
kouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja
Damian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan,
painoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja
tukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.

Silloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla
ja sanoi:

— Ahaa, se on herra Kuklinowski!... Nyt on minulla jotakin puhuttavaa
sinulle!

Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet
kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja
verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin
pelkoa.

— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.

Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat
tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.

Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat
sidottuina.

Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata
häntä.

— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai
Kuklinowski?

Sitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.

— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi
konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi... Sinun ruotsalainen kenraalisi
on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut
kärventää... Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa,
tarjouduit hänelle toveriksi... Sinä varas, sinä iljetys, verikoira,
kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin
antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on
paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle...

Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä
vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi
riiheen.

Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä,
jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät
armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja.
Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei
tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.

Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi
aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja
kulmakarvansa ja sanoi sitten:

— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä.
Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne
ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.

Sitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:

— Hevosten selkään!

He lähtivät riihestä.

Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät
ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut
ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä
puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia,
sillä kohta alkoi päivä sarastaa.

Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun
polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa
ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut
räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä
lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu,
että kipu ei hänestä ollut mitään.

Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut
äänekkääksi riidaksi.

— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat
sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli
ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!

— En muistanut ottaa, — sanoi Kosma.

— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli
kaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette
unhottaneet sormukset?... Valehtelette hävyttömästi!

— Menkää katsomaan, jos ette usko, isä! — murahti Damian.

— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne!
Semmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt
teitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!

Kmicic hiljensi hevosensa vauhtia.

— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen
luokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.

— Tunnetteko tien Sleesian rajalle? — kysyi Andrzej.

— Tokihan, Jumalan äidin nimessä, kyllä tunnemme! — vastasi ukko.

— Eikä tiellä ole ruotsalaista sotaväkeä?

— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona... Jonkun yksityisen
ruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.

Seurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.

— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sitten
Kmicic.

— Niin... kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä
voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme
ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon!
Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on
onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.

— Kuinka? Ruotsalaistenko?

— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää
Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus
päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan
erillään toisista, niin me... tuota noin... me hänet...

— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.

Kmicic naurahti.

— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän
siitä?

— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja... Hän tiesi
asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä...
Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi... Senkin rosvo, nylki
köyhiä ihmisiä... Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne,
sillä teidän armonne on toista maata... Teidän armonne antaa vielä
omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän
työstämme, meidän vaivannäöstämme... Hiisi hänet vieköön!

— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi
Kmicic. — En odottanut semmoista teiltä.

Kaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi
ruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä
tuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa
luostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti
nyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:

— Ampukaa, ampukaa! Missä on suurin tykkinne?



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Jättiläistykin menetys teki Mülleriin todellakin musertavan
vaikutuksen, koska hänen kaikki toiveensa juuri perustuivat tuohon
tykkiin. Jalkaväki oli jo valmis väkirynnäkköön, portaat ja risukimput
olivat jo varatut, mutta nyt täytyi luopua koko väkirynnäköstä.

Yritys räjähdyttää luostari ilmaan maanalaisten ruutihautojen avulla
epäonnistui kokonaan. Tottuneet kaivantojen laittajat, joita oli
tuotu Olkuszista, kohtasivat luostaria lähestyessään kovan kallion ja
joutuivat kaikista varokeinoista huolimatta luostarin tarkan tykkitulen
uhreiksi. Mieliala sotajoukossa lamautui päivä päivältä yhä enemmän ja
yhä vakuutetumpia oltiin siitä, että luostaria oli mahdoton valloittaa.

Viimein alkoi itse Müllerkin olla yhä vähemmän toivehikas, ja
kolubriinin menettäminen saattoi hänet aivan epätoivoon. Hänet valtasi
täydellisen voimattomuuden tunne. Seuraavana päivänä pidettiin
sotaneuvottelu. Müllerin tarkoituksena oli vain antaa upseereille
tilaisuus kehoittaa häntä luopumaan koko piirityksestä.

Kokoonnuttiin synkkinä ja alakuloisina. Ei kenenkään silmistä näkynyt
toivoa eikä taisteluintoa. Äänettöminä istuuduttiin pöydän ympärille
suuressa, kylmässä huoneessa, jossa hengitys muuttui höyryksi, ja
kasvot sen sisällä olivat kuin sumussa. Puolalaiset päälliköt olivat
poissa kokouksesta. Ei kukaan puhunut, sillä ei kukaan tahtonut
ensimmäisenä esittää sitä, mikä kuitenkin oli ainoa mahdollisuus.
Kaikki odottivat, mitä Müller sanoisi. Tämä antoi tuoda pöytään
lämmitettyä viiniä toivoen siten saavansa puheen luistamaan.

Puhe alkoikin kohta luistaa. Ei kukaan vieläkään tahtonut ensimmäisenä
ehdottaa piirityksestä luopumista, mutta sen sijaan tuotiin esille
kaikki kauna ja katkeruus, joka täytti mielet. Äkäisiä syytöksiä
tehtiin Wrzeszczowiczia vastaan, ja Hessenin prinssi pisteli väliin
kärkeviä huomautuksiaan. Sadowski lausui haikailematta ajatuksensa
Wrzeszczowiczin uusimmasta suunnitelmasta, joka oli se, että oli
levitettävä huhu, että kaivantojen laittajat olivat löytäneet
maanalaisen käytävän, joka johti kirkon alle.

— Kun tämä huhu leviää, — sanoi Wrzeszczowicz, — niin puolalaisetkin
rukoilevat munkkeja antautumaan, jotta tämä taikauskon tyyssija
säilyisi paikallaan.

— Jumaliste, tuohan on tarkalleen kuin juttu Troijan piirityksestä,
mutta hän luulee keksineensä jotakin vallan uutta! — sanoi Sadowski.

Mutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli
eräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan
pelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka
olivat halunneet taistella viimeiseen asti.

— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński
tahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he
tuon käytävän olemassaoloa?

— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. —
Mutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.

Samassa kuului ulkoa kavioitten kapsetta.

— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos
ikkunasta.

Kohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui,
tahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen
mielenliikutukseensa hän huudahti:

— Kuklinowski on kuollut!

— Mitä? Mitä te sanotte? Mitä on tapahtunut? — kysyi Müller.

— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä
olen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.

— Sanokaa pian! Onko hänet murhattu? — huusivat kaikki.

— Kmicic! — vastasi Zbrozek.

Upseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin
tämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:

— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan
yliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu,
Kmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen
maineensa tunnetaan koko maassa... Mutta tämmöistä ei ole ihminen
voinut tehdä, sen on tehnyt piru... Hän on vapautunut siteistään,
tappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.

— Se on mahdotonta! Sitä ei voi uskoa! — kuiskasi Sadowski.

— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me
emme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on
miehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.

— Täällä tulee hulluksi! — huudahti Wrzeszczowicz.

Müller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein
nosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.

— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä
ihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua
ja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla
vihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!

Zbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui
häneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin
eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Epäileekö teidän ylhäisyytenne minua? — kysyi hän.

Syntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat
siitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin
kauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui
miekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.

Mutta samassa upseerit näkivät ikkunasta, että piha oli täynnä
puolalaisia ratsumiehiä. Luultavasti nekin olivat tulleet tuomaan
tietoa Kuklinowskin kuolemasta. Jos nyt olisi syntynyt kahakka,
olisivat ne aivan varmasti asettuneet Zbrozekin puolelle. Müllerkin
näki ne, ja vaikka hän oli kalpea kiukusta, niin hän kuitenkin hillitsi
itsensä eikä ollut huomaavinaan, että Zbrozekin esiintymisessä oli
uhmailua, vaan sanoi äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan
luonnolliselta:

— Kertokaa meille asia yksityiskohtaisesti! Zbrozek seisoi vielä jonkin
aikaa laajentunein sieraimin, mutta hänkin hillitsi mielensä, ja
sitäpaitsi hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle, kun äsken saapuneet
toverit myös tulivat sisälle.

— Kuklinowski on murhattu! — sanoivat he töinen toisensa jälkeen.

— Kuklinowski on tapettu!

— Hänen joukkonsa on hajoamassa! Sotamiehet ovat hulluina!

— Antakaa herra Zbrozekin puhua, koska hän ensimmäisenä toi uutisen! —
huusi Müller.

Vähitellen melu asettui, ja Zbrozek alkoi puhua:

— Herroille on tunnettua, että viime neuvottelussa vaadin Kuklinowskin
kaksintaisteluun. Olin Kmicicin ihailija, se on totta, mutta täytyyhän
teidänkin, jotka olette hänen vihollisiaan, myöntää, ettei kuka tahansa
kykene suorittamaan sellaista tekoa kuin tuo tykin räjähdyttäminen
oli. Miehuutta on kunnioitettava vihollisessakin, ja siksi ojensin
hänelle käteni, mutta hän ei antanut minulle omaansa, vaan nimitti
minua petturiksi. Senvuoksi ajattelin: tehköön Kuklinowski hänelle mitä
tahtoo... Tahdoin vain sitä, että jos Kuklinowski menettelisi vastoin
ritarillisuuden vaatimuksia, niin tuosta teosta ei häpeä lankeaisi
kaikkien puolalaisten ja niiden joukossa minunkin päälle. Senvuoksi
tahdoin joka tapauksessa taistella Kuklinowskin kanssa, ja varhain tänä
aamuna minä kahden toverini kanssa lähdin Kuklinowskin leiriin. Hän ei
ollut siellä. Sanottiin, että hän ei ollut palannut koko yönä, mutta
ei oltu levottomia, koska luultiin hänen jääneen teidän ylhäisyytenne
luokse. Eräältä sotamieheltä sain sitten tietää, että hän oli yöllä
vienyt Kmicicin erääseen riiheen, jossa aikoi hänet paistaa elävänä.
Menen riihen luo, ovet ovat auki. Astun sisälle ja näen alastoman
ruumiin riippuvan orressa... Ajattelin, että se oli Kmicic, mutta kun
silmäni tottuivat pimeään, huomasin, että ruumis oli laiha ja luiseva,
kun taas Kmicic oli kuin Herkules... Ihmettelin, miten hän oli voinut
niin kutistua yhdessä yössä... Menin lähemmäksi — se oli Kuklinowski!

— Orressa? — kysyi Müller.

— Niin! Tein ristinmerkin, sillä luulin, että tämä oli lumousta. Vasta
kun näin kolmen sotamiehen ruumiit, valkeni minulle asian oikea laita.
Tuo hirveä mies oli ne tappanut, ripustanut tämän orteen, kärventänyt
pahasti ja sitten poistunut.

— Sleesian raja on lähellä! — sanoi Sadowski.

Syntyi äänettömyys.

Kaikki epäluulo Zbrozekia kohtaan katosi Müllerin mielestä. Mutta
itse tapaus saattoi hänet ymmälle ja synnytti hänessä epämääräistä
levottomuutta. Hän näki ympärilleen kasaantuneina vaaroja, tahi
oikeastaan niiden uhkaavia varjoja, eikä tietänyt, kuinka niitä
vastaan oli taisteltava. Hän tunsi, että häntä ympäröi jonkinmoinen
vastoinkäymisten ketju. Sen ensimmäiset renkaat olivat hänen silmiensä
edessä, mutta seuraavat tulevaisuuden pimeän peitossa. Hänet valtasi
semmoinen tunne, kuin hän olisi luhistumaisillaan olevassa talossa,
joka saattoi millä hetkellä hyvänsä sortua hänen päälleen.

Wrzeszczowicz löi äkkiä otsaansa.

— Kautta Jumalan! — sanoi hän. — Kun eilen näin Kmicicin, tuntui
minusta, että olin hänet jossakin tavannut. Olen varmasti ollut
jossakin hänen kanssaan tekemisissä, mutta missä?... missä?

Hän alkoi hieroa otsaansa.

— Mitä se meitä auttaa? — sanoi Müller. — Jos muistattekin, herra
kreivi, niin ette sillä laita tykkiä eheäksi ettekä herätä kuolleista
Kuklinowskia!

Sen jälkeen hän kääntyi upseerien puoleen:

— Kutka teistä, hyvät herrat, haluavat lähteä kanssani
tapahtumapaikalle?

Kaikki olivat valmiit lähtemään, sillä jokainen oli utelias.

Hevoset tuotiin esille ja lähdettiin matkaan kenraali etunenässä. Kun
he lähestyivät riihtä, näkivät he kymmenkunta puolalaista ratsumiestä
rakennuksen luona tiellä ja kedolla.

— Mitä väkeä nuo ovat? — kysyi Müller Zbrozekilta.

— Varmaankin Kuklinowskin miehiä. Zbrozek alkoi viitata yhtä
ratsastajista luokseen:

— Tule tänne! Joudu! Sotamies tuli luo.

— Oletteko Kuklinowskin joukosta?

— Kyllä.

— Missä on muu osa rykmenttiä?

— Ovat menneet tiehensä. Sanoivat, että eivät tahdo enää sotia Jasna
Góraa vastaan.

— Mitä hän sanoo? — kysyi Müller. Zbrozek käänsi kenraalille sotamiehen
sanat.

— Kysykää häneltä, minne ne ovat menneet, — sanoi kenraali.

Zbrozek toisti kysymyksen.

— Ei sitä kukaan tiedä,-vastasi sotamies. Muutamat menivät Sleesiaan.
Toiset sanoivat tahtovansa palvella Kmiciciä, sillä toista semmoista
päällikköä ei ole puolalaisten eikä ruotsalaisten joukossa.

Kun Zbrozek käänsi Müllerille nämäkin sotamiehen sanat, vaipui kenraali
ajatuksiinsa. Sellaiset miehet kuin Kuklinowskin olivat todellakin
valmiit empimättä siirtymään Kmicicin johtoon. Mutta silloin he
saattoivat olla uhkana, jollei juuri Müllerin armeijalle, niin ainakin
kuormastolle ja kulkuyhteydelle.

Vaarat kasaantuivat yhä.

Samaan suuntaan lienee ajatellut myös Zbrozek, sillä hän sanoi aivan
kuin vastaukseksi noihin Müllerin ajatuksiin:

— Varmaa on, että myrsky on nousemassa koko valtakunnassa. Kun
tuommoinen Kmicic vain huudahtaa, niin sadat ja tuhannet kerääntyvät
hänen ympärilleen, varsinkin sen jälkeen, mitä hän nyt on tehnyt.

— Ja mitä hän voittaa? — kysyi Müller.

— Teidän ylhäisyytenne muistanee, että tämä mies saattoi Chowańskin
epätoivoon, ja Chowańskilla oli kuusi kertaa niin paljon miehiä kuin
meillä. Ei yksikään kuorma tule meille, jos hän niin tahtoo, ja koska
kaikki maatilat on ryöstetty, voi leirissä syntyä nälänhätä.

— Luotatteko sotamiehiinne?

— Enemmän kuin itseeni! — sanoi Zbrozek rohkeasti ja avomielisesti.

— Kuinka? Enemmän kuin itseenne?

— Niin, sillä totta puhuen olemme saaneet tarpeeksemme tästä
piirityksestä.

— Olen varma siitä, että se pian loppuu.

— Kysymys on vain: miten? Muuten linnoituksen valloittaminen olisi nyt
yhtä suuri onnettomuus meille kuin piirityksestä luopuminen.

He olivat saapuneet riihen luo. Müller astui alas hevosen selästä,
toiset upseerit tekivät samoin, ja kaikki menivät sisälle. Sotamiehet
olivat jo ottaneet Kuklinowskin alas, asettaneet oljille ja peittäneet
loimella. Kolmen sotamiehen ruumiit olivat hänen vieressään.

— Ne on surmattu puukoilla, — kuiskasi Zbrozek.

— Entä Kuklinowski?

— Kuklinowskissa ei ole muita haavoja kuin palohaava kupeessa. Hän
on joko paleltunut kuoliaaksi tahi tukehtunut, sillä hänellä on oma
hattunsa suussaan.

— Nostakaa peite!

Sotamies nosti loimen kulmaa. Näkyviin tulivat kauheat, siniset ja
pöhöttyneet kasvot silmät pullollaan. Jäljellejääneet yksityiset
viiksien karvat törröttivät kankeina ja hengityksestä huurteisina.
Kasvot olivat niin kamalan näköiset, että Müller, vaikka olikin
tottunut näkemään monenlaisia kauhuja, peräytyi ja huusi:

— Peittäkää hänet! Tämähän on kauheata! Synkkä äänettömyys vallitsi
riihessä.

— Miksi me tänne tulimme? — kysyi Hessenin prinssi sylkäisten. — Nyt ei
käy syönti koko päivänä.

Äkkiä Müller sai jonkinmoisen raivokohtauksen, joka lähenteli
mielenvikaisuutta. Hänen kasvonsa tulivat sinisiksi, silmät
mulkoilivat, ja hän kiristeli hampaitaan. Villi verenhimo valtasi
hänet, ja hän tahtoi välttämättömästi kostaa jollekulle. Kääntyen
Zbrozekin puoleen hän huudahti:

— Missä on se sotamies, joka tiesi Kuklinowskin olevan riihessä? Tuokaa
hänet tänne! Hän on varmaankin osallinen rikokseen!

— En tiedä, onko se sotamies enää täällä! — vastasi Zbrozek. — Kaikki
Kuklinowskin miehet ovat menneet tiehensä.

— Ottakaa hänet sitten kiinni! — huusi Müller raivoissaan.

— Ottakaa itse! — huusi Zbrozek niinikään raivostuen.

Taaskin riippui aivan kuin hiuskarvasta, puhkeaisivatko ruotsalaisten
ja puolalaisten kireät välit kahakaksi. Puolalaiset painautuivat
lähemmäksi Zbrozekia ja kalisuttivat sapeleitaan.

Samassa kuului ulkoa melua, laukauksia ja kavioitten kapsetta. Riiheen
syöksähti ruotsalainen ratsuväen upseeri.

— Kenraali! — huusi hän. — Luostarista on tehty hyökkäys ulos!
Ruutihautaa laittavat louhijat on hakattu maahan! Yksi ratsuväkiosasto
on ajettu pakoon!

— Minä tulen hulluksi! — huusi Müller repien tekotukkaansa. — Ratsujen
selkään!

Hurjaa vauhtia lähdettiin heti luostaria kohti, niin että lumi sinkoili
kavioista. Sata Sadowskin ratsumiestä yhtyi joukkoon ollakseen
Müllerin apuna. Tiellä he näkivät hajoitetun ratsuväkiosaston miehiä
epäjärjestyksessä pakenemassa. Niin olivat jo tähän saakka verrattomat
ruotsalaiset sotilaat menettäneet miehuutensa! Olipa patteritkin
jätetty oman onnensa nojaan, vaikka niitä ei uhannut mikään vaara.
Muutamia pakolaisia pistivät upseerit ja ratsumiehet kuoliaiksi.

Kenraali joukkoineen saapui linnoituksen luo parahiksi nähdäkseen
hyökkääjien palaavan onnellisesti takaisin luostariin. Heidän laulunsa,
riemuhuutonsa ja naurunsa kuuluivat selvästi Müllerin korviin.
Vieläpä jotkut yksityiset sotamiehet heristelivät verisiä sapeleitaan
esikunnalle. Ruotsalaisen kenraalin vieressä olevat puolalaiset
tunsivat Zamoyskin, joka oli hyökkäysjoukon johtajana ja nyt nähtyään
esikunnan pysähtyi ja kumarsi sille kohteliaasti. Eipä kumma! Hän tunsi
olevansa jo luostarin tykkien turvissa.

Pattereilta kohosi savua, ja viheltäen lensi kuulia upseerien joukkoon.
Muutamat ratsumiehet pitelivät kupeitaan, ja vaikerrusta kuului.

— Olemme ampumalinjalla!... Takaisin! — komensi Sadowski.

Zbrozek tarttui Müllerin hevosen suitsiin.

— Kenraali, takaisin! Henki on kysymyksessä! Müller oli kuin
jähmettynyt, ei puhunut mitään ja antoi johtaa itsensä pois
kuulasateesta. Tultuaan päämajaansa hän lukitsi huoneensa eikä ottanut
koko päivänä ketään vastaan.

Silloin Wrzeszczowicz otti johdon käsiinsä ja alkoi erittäin
tarmokkaasti valmistella väkirynnäkköä. Uusia valleja luotiin,
sotamiehet olivat kallionlouhijain apuna ruutihautoja laittamassa.
Kuumeinen toiminta vallitsi koko leirissä, uusi henki näytti syntyneen
piirittäjiin.

Muutamia päiviä myöhemmin levisi ruotsalaisten leirissä ja erikoisesti
puolalaisten keskuudessa huhu, että louhijat olivat löytäneet
maanalaisen käytävän, joka johti aivan kirkon alle ja että riippui vain
kenraalin omasta tahdosta, räjähdyttäisikö hän koko luostarin ilmaan.

Rajaton riemu valtasi pakkasen, nälän ja tuloksettoman työn
näännyttämät sotamiehet.

Wrzeszczowicz oli läsnä kaikkialla, innostutti sotamiehiä, vahvisti
sata kertaa päivässä todeksi uutisen maanalaisen käytävän löytymisestä
ja pani toimeen kekkereitä.

Tuon riemun kaiku kuului lopulta luostariin asti. Salaman nopeudella
levisi muureilla tieto, että miinoja oli jo valmiina luostarin
räjähdyttämistä varten. Rohkeimmatkin masentuivat. Naiset ympäröivät
itkien priorin asunnon, ojensivat hänen näyttäytyessään lapsia häntä
kohti ja huusivat:

— Älä tuhoa viattomia!... Niiden veri tulee sinun päällesi!

Tuo sankari munkin viitassa sai elää raskaampia ja katkerampia
päiviä kuin koskaan ennen. Onneksi ruotsalaiset eivät ryhtyneet
väkirynnäkköön, koska sillä juuri tahtoivat osoittaa piiritetyille,
että eivät enää tarvitse kuulia eivätkä muita aseita, kun he kerran
voivat saavuttaa tarkoituksen sytyttämällä vain sytytyslangan. Mutta
siksipä pelko luostarissa yhä kasvoi, öisin olivat jotkut kuulevinaan
ääntä maan alta ja arvelivat ruotsalaisten siellä liikuskelevan. Suuri
osa veljeskuntaakin menetti rohkeutensa ja saapui isä Stradowskin
johdolla taivuttamaan prioria ryhtymään neuvotteluihin vihollisen
kanssa antautumisesta. Suuri osa aatelia ja sotilaita kannatti heitä.
Isä Kordecki kehoitti pitkässä ja innokkaassa puheessa munkkeja ja
aatelisia säilyttämään mielenmalttinsa. Puhe vaikuttikin. Taas palasi
sydämiin toivo, ja munkit palasivat kirkkoon, sotamiehet muureille.

Lounaisella portilla törähti torvi. Kaikki kiiruhtivat katsomaan, mitä
oli tekeillä.

Ruotsalainen sanansaattaja, toi kirjeen.

Munkit kokoontuivat neuvottelusaliin. Kirje oli Wrzeszczowiczilta, ja
siinä ilmoitettiin, että jos linnoitus ei antaudu huomiseen mennessä,
niin se räjähdytetään ilmaan.

Mutta luostarissa-olijain mielet olivat rohkeat. Olipa jo alettu
epäillä koko räjähdyttämisen mahdollisuuttakin.

— Tyhjää peloitusta! — huusivat priori ja aateliset.

— Jos niin on, niin kirjoittakaamme heille, että eivät suotta meitä
säälisi, vaan räjähdyttäisivät!

Ja niin todella kirjoitettiinkin.

Samaan aikaan sotamiehet, jotka olivat kokoontuneet kirjeen tuojan
ympärille, naureskelivat tämän peloitteluille.

— Hyvä on! — sanoivat he. — Turhaa teidän onkin meitä säästää. Pikemmin
vain menemme taivaaseen!

Se taas, joka antoi lähetille vastauskirjelmän, sanoi tälle:

— Älkää kuluttako turhaan sanoja ja aikaa!... Ahdistaahan teitä
puutekin, kun taas meillä, Jumalan kiitos, ei ole mitään hätää.

Näin meni myttyyn Wrzeszczowiczin viimeinenkin juoni. Kun vielä päivä
oli kulunut, havaittiin, miten perusteettomia uhkailut olivat olleet,
ja rauha palasi luostariin.

Joulu lähestyi. Vanha kerjäläisvaimo toi Müllerille isä Kordeckilta
kirjeen, jossa pyydettiin aselepoa. Vahdit ja upseerit nauroivat
ja pilkkasivat näin harvinaista lähettilästä, mutta kerjäläisvaimo
vastasi: — Kukaan muu ei tahtonut lähteä, koska te kohtelette
lähettiläitä kuin rosvot, mutta minä läksin leipäpalan tähden. Minulla
ei ole enää pitkä aika elettävänä maan päällä, ja teitä minä en pelkää.
Jos ette sitä usko, niin olenhan vallassanne.

Mutta hänelle ei tehty mitään pahaa, vieläpä Müller, tahtoen taas
koettaa myönnytysten vaikutusta, suostui priorin pyyntöön.

Tuli joulun aatto. Hämärän tultua valaistiin koko luostari
joulukynttilöillä. Oli tyyni ja kaunis, mutta kylmä ilta. Ruotsalaiset
sotamiehet, jotka kylmästä kohmettuneina seisoivat valleilla,
katselivat kaukaa luostarin tummille muureille, ja heidän mieleensä
muistuivat lämpimät majat kotimaassa, vaimo, lapset ja kynttilöin
koristetut kuuset, ja monesta rautaan puetusta rinnasta kohosi
kaipauksen, murheen ja epätoivon huokaus.

Mutta luostarissa istuivat piiritetyt oljilla peitettyjen pöytien
ääressä ja mursivat joululeipää. Ilo ja rauha säteili kaikkien
kasvoista, sillä jokainen aavisti, olipa melkein varmakin, että
koettelemusten aika pian on ohi.

— Huomenna taas aloitetaan pommitus, mutta se on viimeinen kerta, —
sanoivat munkit ja sotilaat. — Kenet Jumala on määrännyt kaatumaan, hän
olkoon kiitollinen, sillä joka jouluna kuolee uskon puolesta, sille
ovat taivaan portit avoinna, ja hän tulee autuaaksi.

He toivottivat toisilleen menestystä, pitkää ikää tahi taivaallista
kruunua, ja sellainen rauha täytti kaikki sydämet, kuin kaikki vaara jo
olisi ohi.

Priorin vieressä oli yksi tuoli tyhjänä. Pöydällä tämän tuolin kohdalla
oli nippu joululeipää, joka oli sidottu taivaansinisellä nauhalla.

Kun kaikki olivat istuutuneet pöytään, mutta kukaan ei käynyt tuolle
tyhjälle paikalle, sanoi Zamoyski:

— Ketä varten, kunnioitettu isä, on tuo paikka?

— Ei ketään varten, — vastasi priori, — vaan sen nuoren miehen
muistoksi, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa ja jonka sielu
nyt katsoo meitä iloiten siitä, että olemme säilyttäneet hänet
kiitollisessa muistossa.

— Totisesti! — sanoi Zamoyski. — Hänellä on nyt parempi olo kuin
meillä. Olemme hänelle kiitollisuuden velassa.

Kyynelet nousivat isä Kordeckin silmiin. Czarniecki sanoi:

— Vähäisempiäkin urotöitä kuin hänen mainitaan aikakirjoissa. Jos
Jumala antaa minun elää kauan ja joku minulta kysyy, kuka oli vanhan
ajan sankarien veroinen soturi, niin vastaan: Babinicz.

— Hänen nimensä ei ollut Babinicz, — sanoi priori Kordecki.

— Kuinka? Eikö ollut Babinicz?

— Olen jo kauan tietänyt hänen nimensä, mutta rippisalaisuutena. Mutta
kun hän lähti vaaralliselle retkelleen, sanoi hän minulle: »Jos kuolen,
niin saakoot tietää, kuka olen, jotta oikea maine jäisi nimelleni
ja vanhat syntini olisivat pois pyyhityt.» Hän lähti ja jäi sille
tielleen, ja siksi voin nyt ilmoittaa teille: hän oli Kmicic!

— Tuo kuuluisa Kmicic Liettuasta! — huudahti Czarniecki tarttuen
päähänsä.

— Niin! Sillä tavoin Jumalan armo muuttaa sydämet!

— Ah, nyt ymmärrän, kuinka hän saattoi ottaa suorittaakseen tuon
tehtävän. Nyt ymmärrän, mistä johtui tuo rohkeus ja miehuus, jonka
veroista ei ollut muissa! Kmicic, Kmicic! Tuo peloittava Kmicic, josta
koko Liettua kertoo!

— Tämän jälkeen hänestä ei kerro vain Liettua, vaan koko Puola!

— Hän meitä ensimmäisenä varoitti Wrzeszczowiczista!

— Hänen neuvostaan suljimme ajoissa porttimme ja ryhdyimme
valmistuksiin!

— Hän ampui ensimmäisen ruotsalaisen jousellaan!

— Ja miten monta tykkiä hän heiltä turmelikaan! Entä kuka surmasi de
Fossin?

— Entä se iso tykki! Kenen ansio on, että emme pelkää huomista
pommitusta?

— Muistelkoon jokainen kunnioittaen häntä ja ylistäköön kaikkialla
hänen nimeään, jotta oikeus tapahtuisi! — sanoi priori Kordecki. —
Suokoon Jumala hänelle iankaikkisen rauhan!

— Ja ikuinen valo loistakoon hänen ylitseen! — vastasivat kaikki yhteen
ääneen.

Mutta Czarniecki ei voinut rauhoittua, vaan hänen ajatuksensa palasivat
yhä Kmiciciin.

— Vaikka hän oli vain tavallisena sotamiehenä, — sanoi hän, — niin
hänessä oli jotakin, joka vaikutti, että johto heti siirtyi hänelle.
Minua ihmetytti usein, että miehet vapaaehtoisesti tottelivat
tuollaista poikaa. Totta puhuen hän oli päällikkö minun patterillani,
ja minä itse tottelin häntä. Kunpa edes olisin tietänyt, että se oli
Kmicic!

— Ihmetyttää minua kuitenkin, — sanoi Zamoyski, — että ruotsalaiset
eivät ole ylpeillen ilmoittaneet hänen kuolemastaan.

Isä Kordecki huokasi:

— Hän lienee lentänyt ilmaan yhdessä tykin kanssa.

— Antaisin hakata käden itseltäni, jos se palauttaisi hänet henkiin!
— huudahti Czarniecki. — Että tuommoinen mies kuin Kmicic on antanut
räjähdyttää itsensä ruudilla!

— Hän antoi henkensä puolestamme! — huokasi isä Kordecki.

— Varmaa on, — sanoi Zamoyski, — että jos tuo kolubriini vielä
olisi paikallaan patterilla, niin en näin iloisin mielin ajattelisi
huomispäivää.

— Huomenna Jumala antaa meille uuden voiton! — sanoi isä Kordecki. —
Noakin arkki ei voi hukkua vedenpaisumukseen.

Näin he puhelivat, ja sitten palasivat taas munkit kirkkoon ja
sotamiehet vartioimaan muureja ja portteja. Suurta valppautta ei
kuitenkaan tarvittu. Myöskin ruotsalaisten leirissä vallitsi tyyni
rauha, sillä heilläkin oli juhlista jaloin.

Oli ihmeen kaunis yö. Tähdet tuikkivat taivaalla vuoroin punertavina,
vuoroin sinisinä. Kuun viheriä hohde valaisi lumikenttiä linnoituksen
ja vihollisen leirin välillä. Oli niin tyyntä, että semmoista ei ollut
koko piirityksen aikana ollut.

Keskiyön aikana ruotsalaiset sotamiehet kuulivat hiljaista urkujen
hyminää, sitten yhtyivät siihen ihmisäänet, lopulta kaikki kirkon
kellot. Iloa, lohdutusta ja suurta rauhaa henki näistä sävelistä, mutta
ruotsalaisten sydämiä alkoi ahdistaa yhä suurempi alakuloisuus ja
epäilys.

Zbrozekin ja Kalińskin sotamiehet menivät lupaa pyytämättä aivan
luostarin muurien luokse. Heitä ei päästetty sisälle, koska pelättiin
salajuonia, mutta heidän sallittiin olla muurien luona. Jotkut heistä
polvistuivat lumeen, toiset nyökkäilivät surullisesti ja huokailivat
tahi löivät rintoihinsa luvaten parannusta. Kaikki kuuntelivat
hartaasti ja kyynelsilmin soittoa ja laulua.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan tukahdutti taas tykkien jyske
kaikki muut äänet. Kaikki patterit savusivat, maa tärisi, kirkon
katolle lensi kuten ennenkin pommeja, kuulia ja kranaatteja, putkiin
kiinnitettyjä tulisoihtuja, joista tippui sulavaa tinaa, ja putkettomia
tulisoihtuja, rautakappaleita ja palavia tappuroita. Ei koskaan vielä
oltu ammuttu noin taukoamatta, ei koskaan ollut semmoinen rauta- ja
tuliaalto pyyhkeillyt luostaria. Mutta ruotsalaisten tykkien joukosta
puuttui tuo kolubriini, joka yksinään kykeni tuottamaan niin suuria
vaurioita, että väkirynnäkkö olisi ollut mahdollinen.

Muuten piiritetyt jo olivat niin tottuneet tähän kaikkeen, että
jokainen tarkoin tiesi tehtävänsä ja puolustus sujui ilman komennuksia.
laukauksiin vastattiin laukauksilla, jotka yleensä olivat vielä
paremmin tähdättyjä.

Illemmalla lähti Müller katsomaan auringon viimeisten säteitten valossa
pommituksen tuloksia, ja hänen katseensa sattui kirkon torniin, joka
seisoi rauhallisena, taustanaan sininen taivas.

— Tämä luostari seisoo iankaikkisesta iankaikkiseen! — huudahti hän
kiivaasti.

— Amen! — sanoi Zbrozek tyynesti.

Illalla kokoontuivat upseerit kenraalin päämajaan neuvotteluun
tavallista synkempinä. Müller aloitti keskustelun.

— Tämänpäiväinen pommitus, — sanoi hän, — ei ole tuottanut mitään
tuloksia. Ruutimme alkaa loppua, miehistö on sulanut puoleen
alkuperäisestä, ja jäljelläolevatkin ovat haluttomia eivätkä usko
voittoon. Ruokavarastoja meillä ei ole, emmekä voi toivoa saavamme
apujoukkoja.

— Ja luostari seisoo yhtä vakavasti paikallaan kuin ensimmäisenä
piirityspäivänä! - lisäsi Sadowski.

— Mitä meille jää? — Häpeä...

— Olen saanut käskyn, — sanoi kenraali, — että joko selvittäisin
nopeasti loppuun tämän asian tahi vetäytyisin pois ja menisin Preussiin.

— Mitä jää tehtäväksemme? — toisti Hessenin prinssi.

Kaikkien katseet kääntyivät Wrzeszczowicziin. Tämä sanoi:

— Pelastaa kunnia!

Müller naurahti katkonaisesti ja käheästi aivan kuin olisi kiristellyt
hampaitaan.

— Herra Wrzeszczowicz tahtoo opettaa meitä herättämään kuolleita! —
sanoi hän.

Wrzeszczowicz ei ollut kuulevinaan.

— Kunniansa ovat pelastaneet ainoastaan kaatuneet! — sanoi Sadowski.

Müller alkoi tulistua.

— Ja tuo luostari seisoo yhä tuolla?... tuo Jasna Góra, tuo
kanakoppi?... Eikä minun ole onnistunut sitä valloittaa?... Ja mekö
peräydymme? Näenkö minä unta?

— Tuo luostari seisoo yhä, — toisti Hessenin prinssi, — ja meidän on
pakko peräytyä... voitettuina!...

Syntyi jonkin aikaa kestävä äänettömyys. Näytti siltä, kuin kenraali ja
upseerit olisivat tunteneet jonkinmoista hurjaa nautintoa ajatellessaan
omaa nöyryytystään ja häpeäänsä.

Sitten ryhtyi Wrzeszczowicz puhumaan selvästi ja painokkaasti:

— Usein on tapahtunut, että piiritetty linnoitus on maksanut lunnaita
piirittäjille, ja nämä ovat poistuneet voittajina, sillä se, joka
maksaa, tunnustaa siten itsensä voitetuksi.

Upseerit, jotka alussa olivat kuunnelleet puhujaa välinpitämättöminä ja
ylimielisinä, alkoivat nyt kuunnella tarkemmin.

— Antaa luostarin maksaa meille jonkinmoiset lunnaat, — jatkoi
Wrzeszczowicz. — Silloin ei sanota, että emme voineet sitä valloittaa,
vaan sanotaan, että emme tahtoneet.

— Mutta suostuvatko he? — kysyi Hessenin prinssi.

— Takaan sen päälläni, — sanoi Weyhard, — ja enemmälläkin:
sotilaskunniallani!

— Se ei ole mahdotonta, — sanoi äkkiä Sadowski. — Olemme saaneet
kylliksemme tästä piirityksestä, mutta niin on heidänkin laitansa. Mitä
teidän ylhäisyytenne tästä ajattelee?

Müller kääntyi Wrzeszczowiczin puoleen:

— Monta raskasta hetkeä, raskaampaa kuin koskaan elämässäni, on minulle
tuottanut teidän neuvojenne seuraaminen, herra kreivi, mutta tästä
viimeisestä olen teille kiitollinen.

Kaikki huokasivat helpotuksesta. Todellakaan ei enää voinut olla
kysymystä muusta kuin kunnian pelastamisesta.

Seuraavana päivänä kokoontuivat upseerit miehissä kuulemaan priori
Kordeckin vastausta Müllerin kirjeeseen, jossa esitettiin lunnaitten
maksamista ja joka oli lähetetty varhain aamulla.

Saatiin odottaa kauan. Müller koetti olla iloisen näköinen, mutta hänen
iloisuutensa vaikutti teennäiseltä. Ei yksikään upseereista voinut
istua paikallaan. Kaikkien sydämet löivät rauhattomasti.

Hessenin prinssi ja Sadowski seisoivat ikkunan luona ja keskustelivat
matalalla äänellä.

— Mitä luulette? Suostuvatko he? — kysyi edellinen.

— Kaikki puhuu suostumisen puolesta. Kenpä ei haluaisi vapautua
tämmöisestä kauheasta vaarasta muutaman tuhannen taalerin hinnasta,
etenkin kun munkeilla ei ole tahi ainakaan ei pitäisi olla maallisen
kunnian himoa eikä sotilaallisia kunniakäsityksiä. Pelkään vain
kenraalin pyytäneen liikaa.

— Paljonko hän määräsi?

— Neljäkymmentätuhatta taaleria munkeilta ja kaksikymmentätuhatta
aatelisilta! No, pahimmassa tapauksessa he tinkivät.

— Suostukaamme, Jumalan tähden suostukaamme! Jos tietäisin heidän
olevan rahan puutteessa, niin tarjoaisin omistani, kunhan päästäisivät
meidät kunnialla menemään.

— Sanonpa teidän ylhäisyydellenne, että vaikka tällä kertaa pidän
Wrzeszczowiczin neuvoa hyvänä ja luulen heidän maksavan lunnaat,
niin olen kuitenkin semmoisessa kuumeessa, että kestäisin mieluummin
kymmenen taistelua kuin tämän odotuksen.

— Uh, olette oikeassa! Mutta tuo Wrzeszczowicz... hän voi vielä päästä
korkealle...

— Vaikka hirsipuuhun!

Keskustelijat eivät arvanneet oikein. Kreivi Weyhard Wrzeszczowiczia
odotti vielä kaameampi kohtalo.

Heidän keskustelunsa keskeytti laukausten jyrinä.

— Mitä tämä on? lannoituksesta ammutaan?! huudahti Müller.

Hän hyppäsi paikaltaan ja riensi ulos.

Toiset juoksivat ulos hänen jäljessään ja alkoivat kuunnella.
Säännöllisten laukausten ääni kuului todellakin linnoituksesta.

— Mitä ihmettä tämä on?... Tappelevatko he siellä keskenään vai mitä?
En käsitä! — huusi Müller.

— Minä selitän asian teidän ylhäisyydellenne! — sanoi Zbrozek. — Nyt on
Tapanin päivä, ja nuo ovat kunnialaukauksia Zamoyskien, isän ja pojan,
kunniaksi.

Samassa kuului linnoituksesta eläköönhuutoja ja niiden jälkeen taas
laukauksia.

— Niillä on runsaasti ruutia! — sanoi Müller nyreänä. — Se on uusi
letkautus meille.

Mutta hän oli saava vielä toisen ja kipeämmin koskevan letkautuksen.
Ruotsalaiset sotamiehet olivat jo niin läpeensä kyllästyneitä ja
miehuutensa menettäneitä, että lähimpiä pattereita vartioivat joukot
nuo laukaukset kuultuaan pakenivat suin päin.

Müller näki kokonaisen rykmentin parhaita smoolantilaisia
tarkka-ampujia epäjärjestyksessä sivuuttavan hänen päämajansa. Hän
kuuli myös upseerien tätä katsellessaan sanovan toisilleen:

— On, on kuin onkin jo aika lähteä täältä!

Vähitellen kaikki taas rauhoittuivat, mutta kiusallinen vaikutelma jäi
jäljelle. Kenraali ja upseerit palasivat taas sisälle ja odottivat
kärsimättömästi. Yksinpä Wrzeszczowiczinkin tähän saakka liikkumattomat
kasvot ilmaisivat levottomuutta.

Viimein kuului eteisestä kannusten kilinää, ja sisälle tuli
torvensoittaja posket punaisina pakkasesta ja viikset kuurassa.

— Vastaus luostarista! — sanoi hän antaen värilliseen vaatteeseen
laitetun, nuoralla kiinni köytetyn käärön.

Müllerin kädet vapisivat, ja hän olisi mieluummin leikannut nuoran
poikki kuin ryhtynyt hitaasti aukomaan solmuja. Parikymmentä silmää oli
tähdättynä kääröön, upseerit tuskin uskalsivat hengittää.

Kenraali kiersi auki käärön, ja pöydälle putosi nippu joululeipiä.

Silloin hän kalpeni, ja vaikka selitykset olivat tarpeettomat, niin hän
sanoi:

— Puolalaista joululeipää!

— Eikö muuta? — kysyi joku joukosta.

— Ei mitään muuta! — vastasi kenraali kuin kaiku.

Syntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain silloin tällöin läähätys,
hampaiden kiristys tahi sapelin kalina.

— Herra Wrzeszczowicz! — sanoi Müller uhkaavalla äänellä.

— Hän ei ole täällä! — vastasi yksi upseereista. Ja taas syntyi
äänettömyys.

Sen sijaan seuraavana yönä oli liikettä leirissä. Heti pimeän tultua
alkoi kuulua komentosanoja, suurten ratsumiesjoukkojen liikehtimistä,
jalkaväen säännöllistä astuntaa, hevosten hirnumista, kuormien ratinaa,
tykkien kumeata kolinaa, aseitten kalinaa, puheen sorinaa ja huutoja.

— Alkaneeko aamulla taas uusi hyökkäys? — kyselivät vahdit porteilla.

Mutta he eivät voineet nähdä mitään, sillä illalla oli taivas mennyt
pilveen ja alkoi sataa runsaasti lunta. Suuret, valkoiset lumihiutaleet
peittivät kaikki näkyvistä. Kello viiden tienoissa aamulla vaikenivat
kaikki äänet, mutta lunta putoili yhä tiheään. Muureille ja sen
sakaroille syntyi uusia muureja ja uusia sakaroita. Lumi peitti koko
luostarin ja kirkon aivan kuin kätkeäkseen sen hyökkääjien katseilta ja
suojellakseen sitä tuliammuksilta.

Viimein alkoi päivä sarastaa. Kellot olivat jo kutsuneet
aamurukoukseen, kun eteläisellä portilla vartioivat sotamiehet kuulivat
hevosen hirnuntaa. Portin edustalla seisoi talonpoika aivan lumisena.
Hänen takanaan oli matala, puinen reki, jonka eteen oli valjastettu
laiha hevoskaakki.

Talonpoika alkoi hakata käsiään yhteen, hyppiä jalalta toiselle ja
huutaa:

— Avatkaa, hyvät ihmiset!

— Kuka siellä? — kysyttiin muurilta.

— Omaa väkeä, Dzbowista!... Toin kunnioitettaville isille vähän
metsänriistaa.

— Kuinka ruotsalaiset ovat päästäneet sinut tulemaan?

— Mitkä ruotsalaiset?

— Jotka piirittävät luostaria.

— Oh, ei siellä ole enää yhtään ruotsalaista!

— Kiitetty olkoon Jumala! Ovatko he menneet pois?

— Ei näy enää jälkiäkään lumen alta!

Tiellä näkyi nyt joukko porvareita ja talonpoikia, kuka hevosella, kuka
jalan. Joukossa oli naisiakin, ja kaikki huusivat jo kaukaa:

— Ruotsalaiset ovat poissa! Ruotsalaiset ovat poissa!

— Ne ovat menneet Wjeluniin!

— Avatkaa portit! Ei siellä leirissä ole ainoatakaan miestä.

— Ruotsalaiset ovat menneet pois! Ruotsalaiset ovat menneet pois! —
alettiin huutaa muureilla, ja salaman nopeudella levisi tämä tieto.

Sotamiehet riensivät kirkonkellojen luo ja alkoivat soittaa niitä.
Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, tuli esille kammioista,
asunnoista, kirkosta.

Uutinen kulki suusta suuhun, Luostarin piha oli täynnä munkkeja,
aatelia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Riemuhuudot kaikuivat.
Toiset juoksivat muureille katsomaan tyhjää leirin sijaa, toiset
purskahtelivat nauruun tahi itkuun.

Jotkut eivät vielä ottaneet uskoakseen. Mutta talonpoikia ja porvareita
saapui suurin joukoin, ja nämä vahvistivat uutisen todeksi.

Iloisina ja laulellen niitä tuli Częstochowosta ja lähikylistä sekä
metsistä. Yhä uusia huhuja liikkui. Kaikki olivat nähneet ruotsalaisten
poistumisen ja tiesivät, minne nämä olivat menneet.

Muutamia tunteja myöhemmin oli rinne ja mäen juuri täynnä väkeä.
Luostarin portit olivat selkoselällään kuten ennen sotaa. Kaikki kellot
soivat soimistaan. Niiden riemuitsevat kumahdukset lensivät kauas, ja
ne kuuli koko Puola.

Lumi peitti näkyvistä ruotsalaisten jäljet.

       *       *       *       *       *

Keskipäivällä samana päivänä oli kirkko täpötäynnä kansaa. Isä Kordecki
itse toimitti jumalanpalveluksen, ja väkijoukosta tuntui, kuin
alttarilla olisi seisonut enkeli ja kuin hänen sielunsa messun sävelten
kantamana suitsutuksen savupilvien mukana olisi kohonnut Kaikkivaltiaan
valtaistuimen luo kiitosta veisaamaan.

Tykkien jyrinä ei enää tärisyttänyt muureja eikä ikkunain ruutuja, eikä
rappaus irtautunut savupilvinä seinistä. Laukausten pamahdukset eivät
keskeyttäneet rukouksia eikä sitä kiitoshymniä, jonka vanha priori
aloitti kansan riemuitessa ja itkiessä:

_»Te Deum laudamus!»_



NELJÄS KIRJA.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Ratsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti.
He matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli
Kuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi
silti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen
kuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.

Matkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut
valtakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta
eristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa,
sillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat
heidän herruutensa loppumista Puolassa.

Matkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat
vähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen
liike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan
satulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.

Hän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta
kaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:

— Tekö siinä olette, Kiemliczit? Tulemmeko Częstochowosta?

— Kuinkas muuten, teidän armonne!

— Missä me nyt olemme?

— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!

— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä
meidän armollisen kuninkaamme asunto on?

— Glogowassa.

— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan
hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!

— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä
ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään,
epäröi, harkitsi ja lausui viimein:

— Toisin ei voi olla.

— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz

— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!...
Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja
Kuklinowskista voitte puhua... Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten
minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina,
sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin
häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.

— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt
Częstochowossa...

— Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria piiritetään?

— Toimin käskynne mukaan!

— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan
kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä
tulla vakuutetuksi... Hän on sitten myöhemmin todistajani!

Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko
Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan.
Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät
ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo
pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti
selviää voittajana.

Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat
menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä
pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka
olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin
Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen.
Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja
monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa
valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä
kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan
ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut
ajamasta Jan Kasimirin asiaa.

Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin
määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän
äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen:
»Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja
antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat
tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle,
kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu.
Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia
ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti
olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata
halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen
miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen
rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen
uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli
sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja
kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei
kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se
tuhoutuu.»

He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka
maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.

Tämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.

Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten,
aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto
kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.

— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit
hämmästyneinä.

Ja alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten
päällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa
oleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.

Sillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä
käteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään
vaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät
olleet joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui
ruotsalaisten raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi
pienempiin ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun
kuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä
ja rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään
nöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.

Tätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä, ruotsalaisten
valloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli puolalaisia
joukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan sanaa ja vannoi
ristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen kehoitustensa
mukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä kostuttaessa silmiä
ja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet viivyttelemättä nousivat
ratsujensa selkään ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun.

Näin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä pienemmiksi
ja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa, Masowiassa,
Suur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että aateli
ilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin,
nimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti
ilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon
kimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen
ja huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti
»metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi joukoksi,
ja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti sotaa.
Talonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan. Toiset
toivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten ruotsalaisryhmien
olinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat hajaantuneet kyliin.
Tämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä päivältä. Ilomielisyys ja
kansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät veriset ottelut heille
rattoisiksi.

Puolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä
mainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli
ihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain
peloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden
kanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin.
Huhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa avuksi Jan
Kasimirille.

Ruotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja siitä,
että tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin
linnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja
pelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat
varustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista
säännöllistä sotaväkeä.

Mutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja
tataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin
Częstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan
keskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan
muokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja
sirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit
katselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat
puhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi
auttamattomasti äskeiset voittajat.

Oli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa,
nimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella
ja mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka
olivat seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia,
kuuluisaa päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen
oivallisen ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä
taistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti
ryhtyi neuvotteluihin.

Ruotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille
kirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja
kehoituksia pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski
kenraalejaan ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken
vastarinnan maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien
joukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä
hävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut
aatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta
talonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.

Erityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien temmellyskenttänä. Se
oli ensimmäisenä alistunut vieraan herruuteen, ja se myös ensimmäisenä
nousi vastarintaan. Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata
käden pois kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase
kädessä. Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä
uusilla uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja
Samogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden esimerkkiä
seuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska yleisessä
sekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia puoluelaisiaan
vihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon vuodatettiin
verta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa kummallakaan
puolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan, kaupungin tahi
maakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää
taisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.



TOINEN LUKU.


Tämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin kanssa
saapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen terveydentilaansa
nähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä. Kaupunki oli täynnä
sotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja ylimysten palvelijoita.
Majataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että ukko Kiemlicz vain
suurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon kaupungin ulkopuolella erään
köydenpunojan luona.

Koko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo, että hän
sairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti. Seuraavana
yönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän pukeutui ja lähti
kirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.

Sumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden hälvenemään.
Kaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi valoa alttarilta ja
kuului urkujen ääni.

Kmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti
jumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella
oli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan polvillaan
kaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa makaava ihminen
oli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat huokaukset, jotka
saivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat, että hän ei nukkunut,
vaan rukoili hartaasti koko sydämestään. Kmicic vaipui myös rukoukseen,
mutta sen jälkeen hänen katseensa taasen kiintyi tuohon maassa
rukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.

Andrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö,
sillä kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat
häneen kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla
koristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta
välkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla
koristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita
ja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei
Kmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan
suortuvat kätkivät ne näkyvistä.

Kmicic nykäisi vieressään seisovaa aatelismiestä ja kuiskasi:

— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en voi
voittaa uteliaisuuttani!

Kuka on tuo?

Hän osoitti silmillään maassa rukoilevaa.

— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? —
vastasi puhuteltu.

— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että
minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.

— Se on kuningas.

— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea
evankeliumia, ja kuningas nousi.

Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin
vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko
maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin
— niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli
vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen
katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja
pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti
olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka
hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli
luettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla
näkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin
petturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä
tälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi
tekemänsä vääryydet.

Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi
puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän
syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi,
ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän
kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että
tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa
rakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja
henkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää
aatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko
sydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.

— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän
itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät
ja sydän tunsi.

Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui,
kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.

Mutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn
viereen.

— Kuka te olette? — kysyi hän.

Kmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin hänen
ajatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.

— Kuka te olette? — kysyi toinen uudestaan.

— Aatelismies niinkuin tekin! — sanoi Andrzej aivan kuin unesta heräten.

— Mikä on nimenne?

— Nimeni? Olen nimeltä Babinicz, kotoisin Liettuasta, Vitebskin
seudulta.

— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!... Saanko kysyä, tuletteko
Liettuasta ja Vitebskistä?

— En... Tulen Częstochowosta. Lugowski oli perin hämmästyneen näköinen.

— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista
kuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään
ole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi
Zbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä?
Częstochowon luota?

— En Częstochowon luota, vaan itse luostarista!

— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra
puolustautuu?

— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat jo
peräytymäisillään.

— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte
tulevanne itse luostarista?... Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät
läpi?

— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en voi
ryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.

— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!...Tulitte kuin
taivaasta!... Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle, niin
esittelen siinä teidät kuninkaalle!

Näin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä. Tuskin he
olivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja heidän jäljessään
hitaasti astuen Jan Kasimir.

— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on tullut
Częstochowosta!

Jan Kasimirin vahakasvot vilkastuivat heti:

— Mitä? Kuka on tuonut? — kysyi hän.

— Tämä aatelismies! Sanoo tulevansa itse luostarista.

— Onko siis luostari valloitettu? — huudahti kuningas.

Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi
nostaa häntä käsivarsista.

— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden,
nouskaa! Sanokaa pian... Onko luostari valloitettu?

Kmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:

— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!
Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!
Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He
miettivät jo peräytymistä!

— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.

Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä
peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.

Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi
Kmicicin nimeä ja sanoi:

— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.

Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen
seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle
aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan
Kasimir heti hänet nähtyään:

— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra
Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.

Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen
kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä
ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti,
niinkuin totuus voi katsoa.

— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja
suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko
suoraan Częstochowon edustalta?

— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse
luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis
vieras!... Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle
puheenvuoro... Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja
kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!

Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia
arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski,
kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński
ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa
ja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta
leipää kuin olla uskottomia.

Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt
aamiaisestaan, vaan lausui:

— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä
uutisia... Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina
Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta
ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua
paikoilleen kertomuksensa.

Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja
ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut.
Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin
asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista
eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen
Pyhän Neitsyen ansioksi.

Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa
kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi
kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista
pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.

Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten
Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen
kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä
muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet
olivat kiintyneet hänen huuliinsa.

Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä
muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti
kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin
puhumatta... Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta,
niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä
semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa
vertani kuninkaan puolesta...

— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo
kolubriini?...

— Tuo kolubriini... minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen
ruudilla rikki!

— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen
vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki
katselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla
ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan
tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi
hänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.

— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi tapahtuman
kulun.

— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.

— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.

— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta
niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.

— Tämä mies voi sanoa itsestään: »_Si fractus illabatur orbis,
impavidum ferient ruinae_!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään
siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.

— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. —
Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan
ruotsalaisten joukkojen läpi!

— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla
ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa
tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.

— Pääsitte siis pakenemaan?

— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen
minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan...

— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs
herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon
edustalla... Se pitää paikkansa.

— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja
koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen... Silloin minä
iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi
minua.

— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas
ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan... Müller siis
antoi teidät Kuklinowskille?

— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään
riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja
hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.

— Hyvä Jumala!

— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme
aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat
aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja
päästivät minut pinteestä.

— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.

— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten
minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.

Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä
alkoivat kiilua kuin suden silmät.

Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus
leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:

— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!

— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän
lienee paleltunut kuoliaaksi.

— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas,
joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte
noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?

— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.

— _Mater mea de domo Kiemlicz est_, — sanoi arvokkaasti Wydzga.

— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! —
sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia,
vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle
uskollisia.

Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin
arkkipiispan korvaan ja lausui sitten:

— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa kohottamiseksi
tahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin. Tämmöiset tuovat vääriä
tietoja, ovatpa usein vihollisen palkkaamiakin.

Kmicic sävähti punaiseksi.

— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun teidän olevan
korkeassa asemassa... Ei ole kuitenkaan olemassa niin ylhäistä arvoa,
joka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään aatelismiestä valheesta.

— Mies, te puhutte suurelle valtakunnan kanslerille! — sanoi Lugowski.

Kmicic vihastui.

— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri, minä
sanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi henkensä,
helpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!

Koryciński ei ollenkaan loukkaantunut, sanoi vain:

— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta, mitä
puhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.

— Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! — sanoi
Kmicic tiukasti.

— Ei tarvitse! — sanoi kuningas. — Uskomme teitä muutenkin!

— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse
haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa
miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista
kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua
uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!

— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.

— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en
erehdy ihmisistä.

Mutta Kmicic pani kätensä ristiin.

— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä
sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.

— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.

Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän
mennessään:

— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua
kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en
voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja
ollut itsekin silloin poikaiässä.

Kmicic katsoi poispäin peittääkseen hämminkinsä.

— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut
mukaansa, jotta näkisin julkista elämää.

— Mahdollista... Kasvonne ovat varmasti tutut minulle, vaikka piirteet
ovat muuttuneet. Mutta vaikka _memoria fragil is est_, niin minusta
vain tuntuu, että teillä silloin oli toinen nimi.

— Ah, te varmaan sekoitatte minua johonkin toiseen, — vastasi Andrzej.

He olivat tällä välin saapuneet toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua
Tiesenhausen palasi kuninkaan luo.

— Kärvennetty, teidän majesteettinne, kuin vartaassa! — sanoi hän. —
Koko kylki on poltettu!

Kun samassa Kmicic astui huoneeseen, nousi kuningas seisomaan, syleili
häntä ja sanoi:

— Emme hetkeäkään uskoneet muuta, kuin että puhuitte totta, emmekä jätä
kärsimystä palkitsematta.

Kuningatar ojensi hänelle kätensä. Andrzej notkisti toisen polvensa
ja suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä, joka vielä silitti
äidillisesti hänen päätään.

— Älkää olko vihainen herra kanslerille! — sanoi kuningas. — Totta on,
että tänne on saapunut paljon pettureita tahi semmoisia, jotka ovat
puhelleet hölynpölyä, ja kanslerin tehtäviin kuuluu ottaa selville
totuus _de publicis_.

— Mitäpä minun vähäpätöisen viha merkitsisi niin ylhäiselle henkilölle!
— vastasi Andrzej. — Enkä uskaltaisikaan sanoa mitään kunnioitetusta
senaattorista, joka on kaikille esimerkkinä uskollisuudessa ja
isänmaanrakkaudessa.

Kansleri hymähti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä:

— No niin, sovitaan pois! Puhuitte hieman kärkevästi musteesta, mutta
tietäkää, että Korycińskit ovat usein vuodattaneet vertansakin eikä
vain mustetta.

Kuningas oli hyvin iloinen.

— Meitä miellyttää tämä Babinicz! — sanoi hän senaattoreille. — Niin
hän on meille mieleen kuin aniharvat... Emme päästä häntä enää luotamme
ja toivomme Jumalan avulla pian pääsevämme yhdessä palaamaan rakkaaseen
isänmaahan.

— Oi, armollisin kuningas! — huudahti Kmicic innostuneena. — Vaikka
olen ollut suljettuna linnoitukseen, tiedän kuitenkin, että aateli,
sotajoukko, vieläpä nekin, jotka palvelevat Zbrozekin ja Kalińskin
johdossa piirittäen Częstochowoa, odottavat teidän paluutanne.
Näyttäytykää vain, teidän majesteettinne, niin samana päivänä koko
valtakunta asettuu yhtenä miehenä puolellenne Nousee aateli ja nousevat
talonpojat. Hetmanien joukot ovat äärimmäisiin asti kyllästyneet
ruotsalaisiin... Tiedän senkin, että Częstochowon edustalle saapui
lähetystöjä hetmanien sotajoukoista kiihoittamaan Zbrozekia, Kalińskia
ja Kuklinowskia ruotsalaisia vastaan. Astukaa, teidän majesteettinne,
tänään rajan yli, niin kuukauden kuluttua ei koko Puolassa ole yhtään
ruotsalaista!

Kmicicin silmät säkenöivät hänen puhuessaan, ja hän oli niin
innoissaan, että polvistui keskelle salia. Hänen innostuksensa tarttui
kuningattareenkin, joka oli rohkea ja oli jo kauan kehoittanut
kuningasta palaamaan.

Kääntyen Jan Kasimirin puoleen kuningatar sanoi tarmokkaasti:

— Koko kansan ääni puhuu tämän aatelismiehen suun kautta!

— Aina, — sanoi kuningas, — olemme olleet valmis uhraamaan henkemme ja
elämämme emmekä tähän saakka ole odottaneet muuta kuin alamaistemme
parantumista.

— Se parantuminen on jo tapahtunut, — sanoi Maria Ludwika.

— _Majestas infracta malis!_ — sanoi pappi Wydzga katsoen ihailevasti
kuningattareen.

— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko
todellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon
luona?

— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi
Andrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä
ääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät
olleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman
kanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera... Voin heidät
toimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa
kuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli
riivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo
palata kuuliaisuuteen.

— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo,
— sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien
keskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että
hedelmä jo on kypsä ja aika tullut...

— Entä Koniecpolski? — sanoi kuningas. —

Ja monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen
silmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?

Ei kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen
kasvonsa synkistyivät.

Vähän ajaa kuluttua hän puhui:

— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään
liikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti,
vaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati
muuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos
on vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin
äskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen
omaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru
ja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa
missään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon
petturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat,
vain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa,
joiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa,
vieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa.
Jos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se
tapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista,
vaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme,
kuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.

— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme
rikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen!
— tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi
nostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!

— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas,
— mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille
Radziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin
Boguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut
olla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä
ilmoitti.

— Mistä vehkeilystä? — kysyi Kmicic hämmästyen.

— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli
tarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä
tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.

Väristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin
änkyttäneeksi kysymyksen:

— Kuka oli semmoinen mies?... Kuka?...

— Joku Kmicic — vastasi kuningas.

Veri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja
hän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:

— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen
kuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on
sen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen
teitä, kuninkaani ja herrani!... Tuo petturi!... Kmicic ei olisi
uskaltanut sitä!...

Andrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki
ruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet,
pettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.

Hänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan
lääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää,
miksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota
aatelismiestä.

— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen
mainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin
sukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.

— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä
Liettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita
meilläkin.

Tiesenhausen sanoi:

— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa
tuosta aatelismiehestä... mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen...
Varmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on
poltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä
Jumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin
kohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen
häneen... Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin...
kasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi
jossakin juhlassa, en voi muistaa missä...

— No, ja mitä siitä sitten? — kysyi kuningas.

— Hän... minusta tuntuu siltä... hänen nimensä ei ollut Babinicz.

— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka
havainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän
Babinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja
totuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme
voisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on
vuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.

— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin
kirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne
huomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta.
Radziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa
helposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun
vihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta,
että onni kääntyisi.

— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen
majesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin
hämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän
valtiomiehen arvoiset.

— »... _curasque gerens, animosque viriles_», — sanoi pappi Wydzga.

Innostuneena nousi kuningatar seisomaan ja puhui:

— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka
kenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne
toivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan
hallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu
sen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen,
kevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut.
Mutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä
löytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä,
katunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden
hallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan
henkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia... Sysäättekö te heidät
luotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille
luottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille
lapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he
ikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä
hallitustanne!... Menkää heidän pariinsa!... Minä, vaikka olen
nainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta,
näen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne
ja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala
tahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon
valo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus
hänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta
taas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän
majesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen
alttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset
iloksi, tappiot voitoksi!

Kuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki
katselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:

    — Nulla sors longa est, dolor et voluptas
    Invicem cedunt.
    Ima permutat brevis hora summis.

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren
innostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja
huudahti puna poskillaan:

— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen
kuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut
profeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja
asetun _inter regna_. Se on parasta!

— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, —
sanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka
saattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin
kuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa
suurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä.
He voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.

— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon
mitä Jumala suo.

— Jumala suo onnellisen paluun ja voiton! — sanoi kuningatar.

— Amen! — lausui primas.



KOLMAS LUKU.


Andrzej käveli huoneessaan kuin haavoitettu ilves. Boguslaw Radziwillin
pirullinen kosto oli vähältä viedä hänen järkensä. Ei siinä kyllin,
että tuo ruhtinas oli päässyt hänen käsistään, voittanut hänen miehensä
ja ollut vähältä viedä häneltä hengen, vaan sen lisäksi hän oli
peittänyt hänet sellaisella häpeällä, jommoisen alaisena ei yksikään
puolalainen koskaan ollut huokaillut.

Oli hetkiä, jolloin Kmicic tahtoi jättää kaikki — kunnian, joka
oli hänen saavutettavissaan, ja kuninkaan palveluksen — ja rientää
kostamaan tuolle ylimykselle. Mutta toiselta puolen hän, niin
raivostunut kuin olikin, ajatteli, että kostoon on tilaisuutta niin
kauan kuin ruhtinas on elossa, mutta paras keino ja ainoa tapa osoittaa
hänen katalasti valehdelleen oli palvella uskollisesti kuningasta.

Kuitenkin hän kiristeli hampaitaan, oli kuohuissaan eikä pitkään aikaan
rauhoittunut. Hän nautti ajatellessaan kostoa. Hän näki, että ruhtinas
taas oli hänen käsissään, vannoi isänsä muiston kautta, että hänen oli
saatava ruhtinas valtaansa miten suurin ponnistuksin ja kärsimyksin
tahansa. Ja vaikka ruhtinas Boguslaw olikin mahtava herra, jota ei
edes kuninkaankaan saati sitten tavallisen aatelismiehen kosto voinut
helposti kohdata, niin hän ei olisi nukkunut rauhallisesti, jos olisi
paremmin tuntenut vihamiehen lannistumattoman tarmon.

Ei tietänyt vielä Andrzej, että ruhtinas oli tehnyt hänelle muutakin
kuin vienyt kunnian.

Kuningas palasi Opolista Glogowaan iloisena ja tyytyväisenä. Hän
kutsui huoneeseensa muutamia luotettavia upseereita, niitten joukossa
Kmicicin, ja sanoi heille:

— Olemme jo kyllästyneet oloon tässä maassa ja olisimme valmiit vaikka
jo huomenna lähtemään. Senvuoksi olemme kutsunut teidät, että te
sota-asioita ymmärtävinä ja kokeneina miehinä keksisitte nopeimman
menettelytavan. Vahinko on tuhlata aikaa, kun meidän läsnäolomme voi
huomattavasti jouduttaa sodan syttymistä.

— Aivan niin! On toimittava nopeasti, ennenkuin vihollinen saa tiedon
asiasta ja tulee kahta vertaa valppaammaksi! — sanoi eversti Wolf.

— Vihollinen on jo varuillaan ja on parhaansa mukaan varustautunut! —
sanoi Kmicic.

— Kuinka niin? — kysyi kuningas.

— Teidän majesteettinne aikomus palata maahan ei ole mikään uutinen
ruotsalaisille! Melkein joka päivä kulkee huhuja koko valtakunnassa,
että teidän majesteettinne on jo tulossa tahi jo on _inter regna_.
On senvuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja hiivittävä
vuorensolien kautta, sillä tiet ovat Douglasin vartiojoukkojen vallassa.

— Paras varokeino, — sanoi Tiesenhausen katsoen Kmiciciin, — on
kolmesataa luotettavaa sapelia, ja jos teidän majesteettinne uskoo
minulle niiden päällikkyyden, niin vien teidän majesteettinne
onnellisesti perille vaikka Douglasin vartiojoukkojen ruumiiden yli. —

— Viette kyllä, jos kohtaatte kolmesataa vihollista, tahi vaikkapa
tuhatkin, mutta entä jos väijyksissä ja vastassa on suurempi voima?

— Sanoin kolmesataa, — vastasi Tiesenhausen, — koska se ensin tuli
mieleeni. Mutta jos se ei riitä, niin voi ottaa viisisataa ja
enemmänkin.

— Hyväinen aika! Mitä suurempi joukko, sitä helpommin siitä leviää
tieto! — sanoi Kmicic.

— Luulen, että kruunun marsalkka ennättää joukkoineen meitä
vastaanottamaan! — sanoi kuningas.

— Hän ei ennätä! — sanoi Kmicic. — Hän ei tiedä päivää eikä hetkeä, ja
vaikka tietäisikin, voi häntä matkalla jokin pidättää, jokin yllätys
kohdata, ei voi koskaan varmasti tietää...

— Noin puhuu oikea sotilas! — sanoi kuningas. — Huomaa, että olette
ollut sodassa.

Kmicic naurahti, sillä hän muisti retkensä Chowańskia vastaan. Kukapa
olisi paremmin kuin hän perehtynyt sellaisiin hommiin! Kenelle olisi
sen paremmin voinut uskoa kuninkaan saattamisen?

Mutta Tiesenhausen oli ilmeisesti toista mieltä kuin kuningas, sillä
hän rypisti kulmiaan ja sanoi ivallisesti Kmicicille:

— Odotamme teidän kokenutta neuvoanne! Kmicic tunsi kysymyksessä
piilevän epäsuopeuden, katsoi Tiesenhauseniin ja sanoi:

— Mielipiteeni on, että kuta pienempi on kuningasta saattava joukko,
sitä helpommin se pääsee perille.

— Selittäkää tarkemmin!

— Teidän majesteettinne! Menköön herra Tiesenhausen edellä rakuunain
kanssa antaen tahallaan levitä tiedon, että saattaa kuningasta, ja
kiinnittäen sillä tavoin vihollisten huomion itseensä. Me taasen, pieni
joukko teidän majesteettinne saattajina, lähdemme päivää tahi paria
myöhemmin ja tulemme vaikeuksitta perille, kun vihollisen valppaus
suuntautuu toisaalle.

Kuningas taputti ihastuneena käsiään.

— Jumala on meille lähettänyt tämän soturin! — huudahti hän. — Ei
Salomo olisi puhunut viisaammin! Olemme täydelleen samaa mieltä, ja
niin tehdään! He etsivät kuningasta rakuunain joukosta, mutta kuningas
ajaa heidän nenänsä ohi! Totisesti, ei voi tehdä paremmin!

— Teidän majesteettinne! Tuommoinenhan on ilveilyä! — huudahti
Tiesenhausen.

— Sotilaallista ilveilyä! — vastasi kuningas. — Kävi miten kävi, mutta
tästä tuumasta emme luovu!

Kmicicin silmät säteilivät ilosta, kun hänen mielipiteensä voitti,
mutta Tiesenhausen hypähti pystyyn.

— Teidän majesteettinne! -. sanoi hän.

Kieltäydyn rakuunain päällikkyydestä. Johtakoon heitä joku muu!

— Miksi? — kysyi kuningas.

— Jos teidän majesteettinne lähtee ilman turvaa, alttiina kaikille
sattumille ja vaaroille, jotka voivat kohdata, niin minä tahdon olla
mukana, puolustaa hallitsijaani omalla ruumiillani ja tarvittaessa
kaatua.

— Kiitos vilpittömästä alttiudesta! — huudahti Jan Kasimir. — Mutta
rauhoittukaa, juuri herra Babiniczin neuvoa noudattaen vältämme vaarat.

— Ottakoon herra... Babinicz, tai mikä hänen nimensä lienee, neuvonsa
omalle vastuulleen! Kenties hänen tarkoituksensa on, että teidän
majesteettinne ilman turvajoukkoa eksyy vuoristoon... Minä otan Jumalan
ja läsnä olevat toverit todistajiksi, että olen varoittanut tästä!

Kmicic nousi paikaltaan ja asettuen Tiesenhausenin eteen kysyi:

— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla?

Mutta Tiesenhausen katseli häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän.

— Älkää tuppautuko liian lähelle, hyvä herra, sillä voi käydä huonosti!
— sanoi hän.

— Olkaa vaiti! — sanoi äkkiä kuningas rypistäen kulmiaan. — Älkää
ruvetko tässä riitelemään!

Kuningas teki niin arvokkaan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, että
molemmat nuoret miehet joutuivat hämilleen ja vaikenivat ymmärtäen
käyttäytyneensä sopimattomasti kuninkaan saapuvilla ollessa.

Jan Kasimir taas sanoi:

— Tälle ritarille, joka on räjähdyttänyt kolubriinin ja selviytynyt
ruotsalaisten käsistä, ei kukaan ole oikeutettu suurentelemaan,
vaikkapa hänen isänsä olisi ollut syrjäkylän asukas, mikä ilmeisesti ei
ole asian laita, sillä niinkuin lintu tunnetaan helposti höyhenistään,
niin veri ilmaisee itsensä teoilla.

Te, Tiesenhausen, haluatte olla meidän läheisyydessämme matkalla. Sitä
meidän ei sovi teiltä kieltää. Johtakoon rakuunoita Wolf tahi Denhoff.
Mutta myös Babinicz jää läheisyyteemme, ja hänen neuvonsa mukaisesti
lähdemme, sillä se on meille hyvin mieleen.

— Minä pesen käteni! — sanoi Tiesenhausen.

— Pitäkää vain suunnitelma salassa. Lähtekööt rakuunat tänään
Raciborziin... ja laskettakoon liikkeelle huhu, että mekin olemme
heidän mukanaan... Ja olkaa sitten valmiina lähtemään milloin
tahansa... Herra Tiesenhausen! Menkää antamaan käsky rakuunain
kapteenille!

Tiesenhausen lähti väännellen käsiään vihastuksesta, ja hänen jälkeensä
erkanivat muutkin upseerit.

Samana päivänä levisi huhu kaikkialle Glogowassa, että hänen
majesteettinsa kuningas Jan Kasimir oli lähtenyt Puolan rajaa kohti.
Useat huomattavat senaattoritkin luulivat lähdön todella tapahtuneen.
Vartavasten lähetetyt sanansaattajat veivät tämän uutisen Opoliin ja
lähiseuduille.



NELJÄS LUKU.


Raciborziin pysähdyttiin vain hevosia syöttämään. Ei kukaan tuntenut
kuningasta, ei kukaan kiinnittänyt joukkoon huomiota, sillä kaikkien
mieliä askarruttivat aikaisemmin ohi kulkeneet rakuunat, joiden
joukossa yleisen käsityksen mukaan oli myös Puolan kuningas. Saattuetta
oli kuitenkin noin viisikymmentä henkeä, koska kuninkaan mukana oli
useita arvohenkilöitä, viisi piispaakin ja näiden joukossa myös paavin
lähettiläs. Keisarikunnan rajojen sisällä ei ollut mitään pelättävää.
Olderbergissa mentiin Mährin alueelle.

Päivä oli pilvinen ja lunta sateli niin sakeaan, että muutaman
askelen päässä ei nähnyt tietä edessään. Mutta kuningas oli iloinen
ja toivehikas, sillä oli sattunut tapaus, jonka kaikki olivat
selittäneet hyväksi enteeksi ja jonka historioitsijat sittemmin panivat
aikakirjoihinkin. Juuri kun kuningas oli lähdössä Glogowasta, ilmestyi
hänen hevosensa eteen valkoinen lintu ja alkoi iloisesti viserrellen
kierrellä hänen päänsä yllä. Muistettiin, että samanlainen lintu, mutta
musta, oli kierrellyt kuninkaan yläpuolella silloin, kun hän lähti
Varsovasta ruotsalaisten tullessa.

Jo matkan alussa nähtiin, miten hyvä oli ollut Kmicicin neuvo, että
matkustettaisiin erikseen. Kaikkialla Mährissä puhuttiin Puolan
kuninkaan äskeisestä käynnistä. Muutamat vakuuttivat nähneensä hänet
omin silmin haarniska yllä, miekka kädessä ja kruunu päässä.

— No? — kysyi kuningas Tiesenhausenilta. —

Eikö Babinicz ollut oikeassa?

— Emme vielä ole perillä, teidän majesteettinne! — vastasi nuori ylimys.

Mutta Babinicz oli tyytyväinen itseensä ja matkaan. Enimmäkseen hän
kolmen Kiemliczin kanssa kulki edellä tutkimassa tietä. Väliin hän
yhtyi toisiin ja huvitti kuningasta kertomalla yksityistapauksia
Częstochowon piirityksestä, joita Jan Kasimir oli väsymätön kuulemaan.
Ja yhä enemmän miellytti kuningasta tuo nuori mies, joka oli iloinen,
reipas, nuoren kotkan kaltainen. Aikaansa kuningas käytti rukoilemiseen
ja hurskaisiin mietiskelyihin tulevasta elämästä tai keskusteluihin
tulevasta sodasta ja keisarilta odotettavasta avusta, taikka hän
katseli aseleikkejä, joilla sotamiehet matkan varrella kuluttivat
aikaansa. Jan Kasimirin luonteeseen kuului, että hän helposti siirtyi
arvokkuudesta vähäpätöisiin harrastuksiin ja raskaasta työstä ilon
pitoon, johon hän saattoi antautua niin kokonaan, kuin eivät mitkään
huolet koskaan olisi häntä painaneet.

Sotamiehet näyttivät taitoaan kukin parhaansa mukaan. Nuoret
Kiemliczit, Kosma ja Damian, huvittivat kuningasta taittamalla
hevosenkenkiä kuin tikkuja, ja hän käski antamaan heille taalerin
jokaisesta, vaikka kuninkaan rahakukkaro olikin jokseenkin tyhjä, sillä
kaikki rahat ja kalleudetkin oli niellyt sotajoukko.

Andrzej herätti huomiota heittämällä raskaan kirveen niin korkealle
ilmaan, että se melkein katosi näkyvistä, ja sieppaamalla sen sitten
ratsastaessaan ilmasta. Kuningas taputti käsiään tätä katsellessaan.

— Missä olette saanut tuon arven kasvoihin? — kysyi kerran kuningas
Kmiciciltä. — Joku lienee sivaltanut teitä kelpo lailla sapelilla!

— Se ei ole sapelin jälki, teidän majesteettinne, vaan kuulan. Minua
ammuttiin niin, että melkein hana oli kiinni kasvoissani.

— Vihollinenko ampui vai oma mies?

— Oma mies, joka on viholliseni ja jolle vielä tämän maksan takaisin,
mutta ennenkuin se tapahtuu, ei siitä sovi puhua.

— Niinkö pitkävihainen olette?

— En ole ollenkaan pitkävihainen, teidän majesteettinne! Minulla on
otsassani paljon pahempi arpi sapelin jäljeltä, ja senkin saanti oli
maksaa minulle hengen, mutta koska sen teki kelpo mies, niin en kanna
hänelle ollenkaan vihaa.

Näin sanoen Kmicic otti hatun päästään ja näytti kuninkaalle syvän
arven, jonka valkeammat reunat saattoi selvästi erottaa.

— En häpeä tätä haavaa, — sanoi hän, — sillä sen antoi minulle
sellainen mestari, että ei ole hänen vertaistaan koko valtakunnassa.

— Kuka se oli?

— Herra Wolodyjowski.

— Niinkö? Hänet minä tunnen. Hän teki ihmeitä Zbarazin luona. Olin
sitten hänen toverinsa Skrzetuskin häissä, joka minulle ensimmäisenä
toi sanomia piiritetystä Zbarazista. Uljaita ritareita! Oli niiden
mukana kolmaskin, jota koko sotajoukko ylisti parhaaksi ritariksi.
Paksu aatelismies ja niin lystikäs, että olimme häissä katketa nauruun.

— Se oli herra Zagloba, arvaan minä! — sanoi Kmicic. — Hän on sekä
miehuullinen mies että älyniekka.

— Mitä he nyt tekevät, tiedättekö?

— Wolodyjowski oli Vilnon hetmanin rakuunain päällikkö.

Kuningas tuli synkän näköiseksi.

— Ja palvelee nyt vojevoda-ruhtinaan kanssa ruotsalaisia?

— Hänkö? Ruotsalaisia? Hän on herra Sapiehan joukossa. Näin itse, miten
hän ruhtinas vojevodan petoksen jälkeen paiskasi hetmanin sauvan hänen
jalkojensa eteen.

— Oi, hän on kelpo soturi! — sanoi kuningas. — Herra Sapiehalta olemme
saaneet tietoja Tykocinista, jonne hän on saartanut ruhtinaan. Jumala
auttakoon häntä! Jos kaikki olisivat hänen kaltaisiaan, niin eivät
ruotsalaiset meillä isännöisi!

Tiesenhausen, joka oli kuullut koko keskustelun, kysyi äkkiä:

— Te siis olitte Kiejdanyssa Radziwillin luona? Kmicic joutui hiukan
hämilleen ja alkoi viskellä kirvestään.

— Olin! — vastasi hän.

— Antakaa kirveenne olla rauhassa! — jatkoi Tiesenhausen. — Mitä te
teitte ruhtinaan hovissa?

— Olin vieraana! — vastasi Kmicic kärsimättömästi. — Söin ruhtinaan
leipää, kunnes petturi kävi minulle vastenmieliseksi.

— Miksi ette mennyt muitten kelpo miesten kanssa Sapiehan joukkoon?

— Koska olin luvannut mennä Częstochowoon.

Tiesenhausen pyöritteli päätään ja maiskutti suutaan, ja se herätti
kuninkaan huomiota, niin että hänkin alkoi katsoa tutkivasti Kmiciciin.

Tämä puolestaan kääntyi kärsimättömästi Tiesenhausenin puoleen ja sanoi:

— Hyvä herra! Miksi minä en kysy teiltä, missä olette ollut ja mitä
tehnyt?

— Kysykää! — sanoi Tiesenhausen. — Minulla ei ole mitään salattavaa.

— En minäkään ole tuomioistuimen edessä, ja jos joskus joudun, niin
ette te tule olemaan tuomarini. Antakaa senvuoksi minun olla rauhassa,
että en menettäisi kärsivällisyyttäni!

Näin sanottuaan hän paiskasi kirveensä ylös semmoisella voimalla, että
se näytti häviävän yläilmoihin. Kuningas kohotti katseensa eikä sillä
hetkellä ajatellut mitään muuta kuin saako Babinicz sen kiinni lennosta
vai eikö.

Babinicz kannusti hevostaan ja sai sen kiinni.

Samana iltana sanoi Tiesenhausen kuninkaalle:

— Teidän majesteettinne! Minua tuo aatelismies miellyttää päivä
päivältä yhä vähemmän!

— Ja minua yhä enemmän! — vastasi kuningas.

— Kuulin tänään erään hänen miehistään sanovan häntä everstiksi, mutta
hän vain katsoi ankarasti ja sai miehen hämilleen. Tässä on jotakin
takana!

— Minustakin näyttää toisinaan, — sanoi kuningas, — että hän ei tahdo
puhua kaikkea, mutta se on hänen asiansa.

— Ei, teidän majesteettinne! — huudahti Tiesenhausen kiihkeästi. — Se
ei ole hänen asiansa, vaan meidän ja koko valtakunnan asia! Sillä jos
hän on kavaltaja, joka valmistaa teidän majesteetillenne tuhoa, niin
yhdessä teidän majesteettinne kanssa ovat tuhon omat myös ne, jotka
tällä hetkellä ovat tarttuneet aseihin, tuhon oma on koko Puola, jonka
vain teidän majesteettinne voi pelastaa.

— Minä kuulustelen häntä huomenna itse. Seuraavana aamuna päivän
koittaessa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa, viittasi kuningas Kmicicin
luokseen.

— Missä te olette ollut everstinä? — kysyi kuningas äkkiä.

Syntyi hetken äänettömyys. Kmicic kävi sisällistä taistelua. Hänen
mielensä teki astua alas hevosen selästä, langeta kuninkaan jalkoihin
ja vierittää päältään raskas paino kertomalla koko totuus.

Mutta sitten hän taas kauhistuen ajatteli, minkä hirveän vaikutuksen
tekisi nimi Kmicic, varsinkin ruhtinas Boguslaw Radziwillin kirjeen
jälkeen.

Kuinkahan, joka oli ollut Vilnon vojevodan oikea käsi ja jota
syytettiin aikeesta käydä kuninkaan persoonan kimppuun, voisi saada
nyt kuninkaan, piispat ja senaattorit vakuutetuksi, että hän on tehnyt
parannuksen, syntynyt uudestaan ja verellään sovittanut rikoksensa?

Hän päätti olla puhumatta. Mutta samalla hän tunsi selittämätöntä
vastenmielisyyttä kaikkea kiertelemistä kohtaan. Voisiko hän puhella
paikkansa pitämättömiä asioita tälle hallitsijalle, jota hän koko
sydämestään rakasti? Hän tunsi, että hänellä ei ole voimaa semmoiseen.

Vähän ajan kuluttua hän lausui:

— Teidän majesteettinne! Tulee hetki, ehkäpä piankin, jolloin voin
avata teidän majesteetillenne koko sydämeni niinkuin papille ripissä.
Mutta minä tahdon, että minusta, minun vilpittömästä kiintymyksestäni,
uskollisuudestani ja rakkaudestani majesteettia kohtaan todistaisivat
jotkin teot eivätkä paljaat sanat. Minä olen rikkonut, teidän
majesteettinne, rikkonut teitä ja isänmaata vastaan, ja etsin nyt
tekoja, joilla voisin rikokseni sovittaa... Ja kukapa ei olisi
rikkonut? Onko koko valtakunnassa ketään, jonka ei olisi lyötävä
rintaansa? Kenties minun rikkomukseni ovat suuremmat kuin muiden, mutta
minä myös ensimmäisenä käännyin pois niistä. Älkää kysykö minulta
mitään, teidän majesteettinne, sillä en voi vastata mitään, jotta en
sulkisi itseltäni pelastuksen tietä. Jumala on todistajani, että olen
valmis antamaan viimeisen veripisarani teidän majesteettinne puolesta!

Andrzejn silmät kostuivat, mutta vilpittömyys ja murhe kuvastuivat
hänen hehkuvilla kasvoillaan.

— Jumala näkee pyrkimykseni, — jatkoi hän, — ja arvioi ne
tuomiopäivänä... Mutta jos, teidän majesteettinne, ette luota minuun,
niin ajakaa minut pois, älkää antako olla läheisyydessänne. Seuraan
teitä kauempaa tullakseni jonakin vaikeana hetkenä vaikka kutsumattakin
antamaan henkeni edestänne. Silloin, teidän majesteettinne, tulette
vakuutetuksi, että en ole petturi, vaan sellainen palvelija, jommoisia
teillä ei ole paljon edes niiden läheisimpienne joukossa, jotka
herättävät muita kohtaan epäluuloja.

— Uskon teitä nytkin! — sanoi kuningas, — Jääkää kuten ennenkin
luoksemme, sillä petturi ei puhu tuolla tavoin!

— Kiitän teidän majesteettianne! — sanoi Kmicic.

Hän kannusti ratsuaan ja yhtyi joukon takimmaisiin miehiin.

Mutta Tiesenhausen ei tyytynyt esittämään epäluulojaan vain
kuninkaalle, vaan muillekin, ja seurauksena oli, että kaikki alkoivat
katsoa Kmiciciä karsaasti. Hänen lähestyessään äänekäs puhelu lakkasi
ja alettiin kuiskutella. Tarkattiin hänen joka sanaansa, pidettiin
silmällä hänen jokaista liikettään. Andrzej huomasi sen, ja hänen
olonsa kävi ikäväksi näitten ihmisten parissa.

Kuningaskin, vaikka ei lakannut häneen luottamasta, ei luonut häneen
enää yhtä iloisia silmäyksiä kuin ennen. Nuori soturi tympeytyi,
suru sai vallan hänen sydämessään. Hän oli aina tottunut kulkemaan
etunenässä, mutta nyt hän tulla laahusti alla päin ja surullisissa
mietteissä muutamia askelia muun joukon jäljessä.

Viimein matkamiesten edessä hohtivat Karpaatit. Lumi peitti niiden
rinteet, pilvet nojasivat raskaita ruumiitaan niiden huippuihin, ja
kun ilta oli kaunis, verhoutuivat nuo vuoret välkkyvään pukuun ja
kimmelsivät siihen asti, kunnes ne sammutti koko maailman verhoava
pimeys. Kmicic katseli noita luonnon ihmeitä, jommoisia hän ei ennen
ollut nähnyt, ja niitä ihaillessaan unhotti murheensa.

Päivä päivältä nuo jättiläiset kasvoivat suuremmiksi ja mahtavammiksi.
Viimein kuninkaan joukkue saapui niiden luo ja ratsasti vuorensolaan,
joka äkkiä avautui sen eteen kuin portti.

— Raja ei voi olla kaukana! — sanoi kuningas liikutettuna.

Matkaajat kohtasivat rattailla ajavan miehen.

He pysähdyttivät hänet.

— Mies hoi! — kysyi Tiesenhausen. — Olemmeko jo Puolassa?

— Tuolla, tuon kallion takana, on keisarikunnan raja, mutta te seisotte
jo kuningaskunnan alueella.

Vuoristolainen löi hevostaan, mutta Tiesenhausen kiiruhti vähän
kauempana olevan joukon luo.

— Teidän majesteettinne! — huudahti hän innostuneena. — Te olette jo
_inter regna_, sillä tuosta alkaa kuningaskuntanne!

Kuningas ei vastannut mitään, laskeutui alas hevosen selästä ja
polvistui luoden silmänsä taivaaseen.

Sen nähtyään kaikki muutkin seurasivat hänen esimerkkiään. Kuningas
painoi kasvonsa lumeen ja alkoi suudella maata, tuota niin rakastettua
ja niin kiittämätöntä maata, joka vastoinkäymisten aikana ei edes
suonut turvapaikkaa hänen kruunatulle päälleen.

Alkoi jo olla pimeätä, kun kuninkaan matkue lähti eteenpäin. Solan
suulta aukeni leveä laakso, jonka toinen pää häipyi näkymättömiin.
Välke ylt'ympäri sammui, vain yhdessä paikassa taivas vielä punoitti.

— Menkäämme tuota ruskotusta kohti! — sanoi kuningas. — Ihmeellistä,
että se vielä hohtaa!

Kmicic tähysti tarkkaan.

— Teidän majesteettinne! Se on tulipalo! — huudahti hän.

Ennen pitkää selvisi toisillekin, että se todella oli tulipalo.

— Varmaankin Żywiec palaa! — huudahti kuningas. — Kenties vihollinen
siellä riehuu!

Tuskin hän oli sen sanonut, kun katselijain korviin kuului ihmisääniä
ja hevosten pärskymistä ja joitakin epäselviä haamuja väikkyi kuninkaan
joukon edessä.

— Seis! Seis! — alkoi Tiesenhausen huutaa. Haamut pysähtyivät ja
näyttivät olevan epätietoisia, mitä oli tehtävä.

— Keitä te olette? - kysyi joku kuninkaan miehistä.

— Omaa väkeä! — vastasivat muutamat äänet. — Pakenemme Żywiecistä!
Ruotsalaiset siellä polttavat ja murhaavat!

— Seis! Mitä, Jumalan nimessä, te puhutte?... Mistä ne ovat sinne
osanneet?

— He väijyivät meidän kuningastamme. Paljon niitä on, paljon! Jumalan
äiti häntä suojelkoon!

Tiesenhausen menetti hetkeksi mielenmalttinsa.

— Kas, semmoista on kulkea pienin joukoin! — huudahti hän Kmicicille. —
Hitto teidät periköön neuvonne takia!

Jan Kasimir ryhtyi itse kyselemään pakenijoilta.

— Missä kuningas on? — hän kysyi.

— Kuningas meni vuoristoon suuren sotajoukon kanssa ja kulki kaksi
päivää sitten Żywiecin kautta, mutta ne saavuttivat hänet ja löivät
jossakin Suchan tienoilla... Emme tiedä, saivatko hänet kynsiinsä vai
eivätkö, mutta tänään illan suussa palasivat Zywieciin ja polttavat,
murhaavat...

— Menkää Herran nimeen! — sanoi Jan Kasimir.

— Kas, mikä meitä olisi kohdannut, jos olisimme lähteneet rakuunain
kanssa! — huudahti Kmicic.

— Teidän majesteettinne!-sanoi piispa Gebicki. — Vihollinen on
edessämme... Mitä meidän on tehtävä?

Kaikki ympäröivät kuninkaan aivan kuin suojellakseen häntä omalla
ruumiillaan uhkaavasta vaarasta, mutta hän katseli palon kajastusta ja
oli vaiti. Ei kukaan ryhtynyt puhumaan. Vaikeata oli löytää hyvä neuvo.

— Kun lähdin isänmaasta, loisti kajastus taivaalla, — sanoi viimein Jan
Kasimir, — kun palaan, loistaa taas kajastus...

Ja taas syntyi äänettömyys, entistä pitempi.

— Ken voi antaa jonkin neuvon? kysyi viimein piispa Gebicki.

Kuului Tiesenhausenin ääni, josta soi katkeruus ja iva.

— Se, joka ei epäröinyt panna kuninkaan persoonaa alttiiksi sattumille,
se, joka neuvoi kuningasta matkustamaan ilman vartiojoukkoa, antakoon
nyt neuvon!

Silloin tuli ratsumies esille joukosta. Se oli Kmicic.

— Hyvä! — sanoi hän.

Kohottautuen satulassaan jalustimien varaan hän huusi kauempana olevaan
palvelusväen joukkoon:

— Kiemliczit, tulkaa jäljessäni!

Hän lähti ratsastamaan täyttä laukkaa ja hänen kintereillään kolme
ratsastajaa.

Epätoivon huuto kohosi Tiesenhausenin rinnasta.

— Tämä on kavallusta! — sanoi hän. — Petturit antavat tiedon
viholliselle! Teidän majesteettinne, pelastautukaa, kun vielä on aikaa,
sillä pian vihollinen sulkee solan! Pelastautukaa! Takaisin! Takaisin!

— Palatkaamme! Palatkaamme takaisin! — huusivat yhteen ääneen piispat
ja muut herrat.

Mutta Jan Kasimir menetti kärsivällisyytensä, hänen silmänsä alkoivat
salamoida, hän veti miekkansa ja sanoi:

— Jumala varjelkoon minua toistamiseen jättämästä omaa maatani! Tulkoon
mitä tahansa, mutta tämä riittää!

Hän kannusti hevostaan rientääkseen eteenpäin, mutta itse paavin
lähettiläs tarttui hänen hevosensa suitsiin.

— Teidän majesteettinne!-sanoi hän arvokkaasti. — Isänmaan ja katolisen
kirkon kohtalo riippuu teistä, ettekä te saa panna itseänne vaaraan!

— Niin on! — toistivat piispat.

— Minä en palaa Sleesiaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! —
vastasi Jan Kasimir.

— Teidän majesteettinne! Kuulkaa alamaistenne pyyntöä! — sanoi
Sandomirin kastellaan! kädet ristissä. — Jos ette tahdo millään ehdolla
poistua keisarikunnan alueelle, niin jättäkäämme edes tämä paikka ja
menkäämme Unkarin rajalle päin. Poistukaamme tästä solasta, että meiltä
ei katkaistaisi peräytymistietä. Odotamme sitten ja turvaudumme tarpeen
vaatiessa ratsuihimme.

— Olkoon niin! — sanoi kuningas lempeämmin. — En hylkää järkevää
neuvoa, mutta toista kertaa en lähde maita kiertelemään. Jos nyt emme
onnistu, niin emme onnistu koskaan. Ismien, että te pelkäätte suotta.
Kun kerran ruotsalaiset ovat meitä etsineet rakuunain joukosta, kuten
Żywiecin asukkaat sanoivat, niin se osoittaa, että he eivät tiedä
meistä, eikä mitään petturuutta ole esiintynyt. Olkaa järkeviä!
Babinicz on lähtenyt tiedusteluretkelle ja tulee aivan varmasti pian
takaisin.

Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa solaa kohti, ja koko seurue
siirtyi sinne, missä vuoristolainen oli selittänyt heille rajasuhteita.

Kului neljännestunti, puoli tuntia, tunti.

— Menen eteenpäin muutaman miehen kanssa! — sanoi Tiesenhausen. — Jos
satumme kohtaamaan ruotsalaisia, niin pidätämme heitä siihen asti,
kunnes kaadumme. Joka tapauksessa jää aikaa toimittaa kuningas turvaan.

— Pysykää täällä! Kiellän teitä lähtemästä! — sanoi kuningas.

— Teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen. — Ammuttakaa minut
myöhemmin tottelemattomuudesta, mutta nyt minä lähden, sillä on kysymys
hengestänne!

Huudettuaan mukaansa muutamia täysin luotettavia sotamiehiä hän lähti.

He asettuivat solan laaksonpuoliseen päähän ja alkoivat pyssyt valmiina
tarkasti kuunnella jokaista ääntä.

Kauan kesti hiljaisuutta. Viimein kuului kavioitten synnyttämää lumen
narinaa.

— Tulevat! — kuiskasi yksi sotamiehistä.

— Se ei ole suuri joukko, vain muutama hevonen on siinä! — vastasi
toinen — Herra Babinicz palaa.

Tulijat olivat vain muutaman askelen päässä pimeässä.

— Wer da? — huudahti Tiesenhausen.

— Omia! Älkää ampuko! — jyrisi Kmicicin ääni.

Samassa hän itse ilmestyi Tiesenhausenin eteen ja tuntematta häntä
pimeässä kysyi:

— Missä kuningas?

— Tuolla kauempana, solan tuolla puolen! — vastasi Tiesenhausen
rauhoittuneena.

— Kuka puhuu? On vaikeata tuntea.

— Tiesenhausen! Entä mitä isoa esinettä te kuljetatte edessänne?

Hän osoitti jotakin tummaa haamua, joka oli sidottu Kmicicin eteen
satulaan.

Mutta Andrzej ei vastannut mitään, vaan ajoi ohi. Saavuttuaan
kuninkaan joukon luo hän tunsi kuninkaan, sillä solan ulkopuolella oli
valoisampaa, ja huusi:

— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa!

 Eikö Zywiecissä enää ole ruotsalaisia?

— Menivät Wadowicyyn. Se oli saksalainen palkkasoturijoukko. Tässä on
muuten yksi heistä. Kuulustelkaa häntä itse, teidän majesteettinne!

Ja Andrzej heitti satulasta maahan sen, mikä oli ollut sidottuna hänen
eteensä. Yön pimeydessä kuului voivottelua.

— Mitä se on? — kysyi kuningas ihmeissään.

— Tämäkö? Ratsumies!

— Hyväinen aika! Toitte siis kielenkin! Miten tämä on ymmärrettävä?

— Teidän majesteettinne! Kun susi kulkee lammaslauman jäljessä, niin
sen on helppo siepata yksi joukosta. Muuten totta puhuen en ole
ensikertaa tämmöisissä hommissa.

Kuningas oli ihastuksissaan.

— Siinä on oikea sotilas, tuo Babinicz, toden totta! Ajatelkaahan,
hyvät herrat!... Tämmöisten miesten kanssa voin mennä vaikka
ruotsalaisten keskuuteen!

Kaikki näkivät nyt ratsumiehen, joka yhä makasi maassa.

— Kuulustelkaa häntä, teidän majesteettinne! — sanoi Kmicic hieman
ylpeänä. — Vaikka en tiedä, kykeneekö hän vastaamaan, sillä puristelin
häntä hiukan, eikä täällä ole, millä häntä virvoittelisi.

— Kaatakaa viinaa hänen kurkkuunsa! — sanoi kuningas.

Tuo lääke vaikuttikin hyvää, sillä ratsumies sai pian voimia ja
puhelahjan. Kmicic asetti pistimen hänen kaulalleen ja käski häntä
ilmoittamaan koko totuuden.

Vanki tunnusti silloin kuuluvansa Irlehornin rykmenttiin ja kertoi,
että heillä oli tieto kuninkaan matkasta rakuunain joukossa, minkä
vuoksi he hyökkäsivät rakuunain kimppuun Suchan luona, mutta vastarinta
pakotti heidät vetäytymään Żywieciin, josta oli määräyksen mukaan
mentävä Krakovaan.

— Eikö vuoristossa ole muita ruotsalaisten joukkoja — kysyi saksaksi
Kmicic kutkutellen pistimellä ratsumiehen kaulaa.

— Mahdollisesti jokunen! — vastasi ratsumies. — Kenraali Douglas on
lähettänyt ratsumiesryhmiä, mutta ne vetäytyvät kaikki poispäin, sillä
talonpojat hyökkäilevät solissa niiden kimppuun.

— Olitteko te yksin Żywiecin luona?

— Olimme.

— Tiedättekö, onko Puolan kuningas jo mennyt?

— Meni niiden rakuunain kanssa, jotka meidät löivät Suchan luona. Moni
näki hänet.

— Miksi ette ajaneet takaa?

— Pelkäsimme vuoristolaisia.

Kmicic lausui puolankielellä:

— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa. Żywiecissä saamme yösijan, sillä
vain osa siitä on poltettu.

Mutta epäluuloinen Tiesenhausen sanoi kastellaanille:

— Joko tämä on suuri sotilas ja sydän puhdasta kultaa, tahi pettureista
kavalin... Ajatelkaahan, jos tuo kaikki on vain tekopeliä, alkaen
tuon ratsumiehen vangitsemisesta hänen tunnustuksiinsa asti? Jos se
on kaikki ennakolta suunniteltua? Jospa ruotsalaiset ovat väijyksissä
Zywiecissä? Jos kuningas lähtee ja menee ansaan?

— Varovaisinta on ottaa ennakolta selvää! — sanoi kastellaani.

Tiesenhausen kääntyi kuninkaan puoleen:

— Sallikaa, teidän majesteettinne, minun mennä edeltäpäin Żywieciin ja
todeta, että tämä ritari ja tuo ratsumies puhuvat totta!

— Sallikaa hänen mennä, teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic.

— Menkää! — sanoi kuningas. — Mutta pian mekin tästä lähdemme. Alkaa
paleltaa.

Tiesenhausen kannusti hevostaan, mutta kuninkaan seurue lähti etenemään
hitaasti hänen jäljessään. Kuningas oli tullut hyvälle tuulelle ja
sanoi Kmicicille:

— Teitä voi käyttää kuin haukkaa ruotsalaisten metsästykseen! Iskette
ylhäältä päin!

— Niin on aina ollut! — sanoi Andrzej. — Kun teidän majesteettinne
haluaa metsästää, niin haukka on aina valmiina!

— Kertokaa, miten otitte hänet kiinni!

— Se ei ollut vaikeata, teidän majesteettinne! Aina rykmentin kulkiessa
laahustaa joku jäljempänä erillään, ja tämä oli melkein puoli virstaa
jäljellä. Lähestyimme häntä. Hän luuli, että olimme heidän väkeään,
eikä ollut varuillaan. Ennenkuin hän ennätti sen enempää ajatella, olin
jo ottanut hänet kiinni ja tukkinut hänen suunsa, ettei huutaisi.

— Sanoitte, että ette ole ensikertaa tämmöisessä hommassa. Oletteko
joskus ennenkin siis tehnyt näin?

Kmicic naurahti.

— Ah, teidän majesteettinne! Olen minä tehnyt tämmöistä ja parempaakin.
Käskekää vain, teidän majesteettinne, niin ratsastan uudelleen heidän
jälkeensä, sillä heidän hevosensa ovat uupuneet, ja tuon vielä
toisenkin miehen sieltä, käskenpä Kiemliczienkin tehdä samoin.

Kuljettiin jonkin aikaa äänettöminä. Äkkiä alkoi kuulua kavioitten
kapsetta, ja Tiesenhausen kiiti kuninkaan luo.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Tie on vapaa ja yösija on jo
hankittu!

— Sanoinhan jo! — huusi Jan Kasimir. — Turhaan te, hyvät herrat,
hätäilitte!... Mennään nyt, sillä on aika käydä levolle!

Koko joukko lähti täyttä laukkaa ja iloisena eteenpäin. Tuntia
myöhemmin nukkui väsynyt kuningas huolettomana omassa maassaan.

Samana iltana Tiesenhausen tuli Kmicicin luo.

— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Rakkaus kuninkaaseen saattoi
minut epäilemään teitä.

Mutta Kmicic ei ojentanut hänelle kättään.

— Ei, ei! — sanoi hän. — Jokaisen silmissä olette tehnyt minut
petturiksi!

— Olisin tehnyt enemmänkin! — sanoi Tiesenhausen. — Olisin ampunut
luodin kalloonne! Mutta tultuani vakuutetuksi siitä, että olette
kelpo mies ja rakastatte kuningasta, ojennan teille käteni. Ottakaa
se vastaan, jos tahdotte! Tahtoisin kilpailla kanssanne vain
kiintymyksessä kuninkaaseen... Mitään muuta kilpailua en pelkää!

— Niinkö?... Hm! Ehkä olette oikeassa, mutta minä olen teille
vihoissani.

— Lakatkaa siitä! Te olette kelpo soturi! No, antakaa kätenne! Älkäämme
menkö levolle vihamiehinä!

— Olkoon niin! — sanoi Kmicic. Ja he syleilivät toisiaan.



VIIDES LUKU.


Żywiecissä kuningas ei mennyt linnaan, joka jo aikaisemmin oli
puhdistettu ruotsalaista, vaan asettui pappilaan. Siellä Kmicic laski
liikkeelle huhun, että matkalla on keisarin lähettiläs Sleesiasta
Krakovaan.

Seuraavana aamuna matkaa jatkettiin. Kuningas otaksui, että kruunun
suurmarsalkka, jonka käytettävänä oli suuremmat sotavoimat kuin
millään ruhtinaalla, puhdistaa tiet vihollisista ja itse rientää häntä
vastaan. Häntä saattoi estää vain se, että hän ei tietänyt, milloin
kuningas saapuu. Mutta vuoristolaisten joukossa oli paljon uskollista
väkeä, joka oli valmis viemään sanan herra marsalkalle. Ei heille
edes tarvinnut ilmaista salaisuutta, sillä he lähtivät mielellään
asioille, kun kuulivat, että kysymyksessä oli kuninkaan etu. Se oli
koko sydämestään kuninkaalle uskollista kansaa, vaikka köyhää ja vielä
puolivilliä, karjanhoidolla elävää, jumalista ja kerettiläisille
vihamielistä. He olivat ensimmäisinä tarttuneet kirveisiinsä ja
lähteneet liikkeelle vuoriltaan, kun tuli tieto Krakovan valloituksesta
ja Częstochowon, heidän pyhiinvaelluspaikkansa, piirityksestä.
Kuuluisa päällikkö kenraali Douglas hajoitti helposti heidän joukkonsa
tasangoilla, mutta ruotsalaiset uskalsivat vain hyvin varovasti
lähestyä heidän omia asuinpaikkojaan, joissa oli mahdotonta voittaa
heitä. Moni valiojoukko oli jo tuhoutunut vuoriston sokkeloihin.

Nytkin sai tieto, että kuningas oli tulossa sotajoukon kanssa, heidät
kaikki liikkeelle valmiina puolustamaan häntä ja seuraamaan vaikka
maailman ääriin. Jan Kasimir olisi pelkällä viittauksella saanut
tuhansia puolivillejä sotureita ympärilleen, mutta hän pelkäsi, että
siinä tapauksessa sanoma leviäisi heti ylt'ympäri ja ruotsalaiset
lähettäisivät vahvoja joukkoja häntä vastaan, minkä vuoksi hän piti
parempana olla ilmaisematta itseään vuoristolaisillekaan.

Joka paikassa löydettiin luotettavia oppaita, joille riitti se
tieto, että he opastavat piispoja ja paaveja, jotka tahtovat välttää
ruotsalaisten vainoa. Heitä johdettiin lumikinosten, kallioitten ja
kuilujen lomitse, läpi paikkojen, joiden kautta ei olisi luullut
linnunkaan voivan lentää. Vältettiin paikkoja, joihin vihollinen olisi
saattanut päästä, ja tyydyttiin minkälaisiin asumuksiin tahansa.

Kuningas oli vaivalloisen matkan kestäessä kaiken aikaa iloinen ja
esimerkkinä toisille reippaudessa.

— Herra marsalkka ei aavistakaan, kun jo putoamme hänen niskaansa, —
puheli hän.

Ja paavin lähettiläs sanoi:

— Mitä olikaan Ksenofonin paluu verrattuna tähän meidän kulkuumme
pilvien seassa!

— Kuta korkeammalle nousemme, sitä alemmaksi laskee ruotsalaisten onnen
tähti! — vakuutti kuningas.

Niin saavuttiin Nowy Targiin. Luultiin vaarojen nyt olevan ohi, mutta
vuoristolaiset sanoivat vierasta sotaväkeä liikkuvan lähiseuduilla.
Kuningas arveli sen voivan olla kruununmarsalkan saksalaista
ratsuväkeä, jota tällä oli kaksi rykmenttiä, tahi hänen omia
rakuunoitaan. Päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi kulkea luotettavien
oppaiden johdolla vuoriston kautta, ja kuningastakin miellytti tämä
kulku »ilmojen halki».

Pitkiä ja vaarallisia teitä oli jo kuljettu, kun saavuttiin pitkään
vuorensolaan, joka oli niin kapea, että kolme henkeä vaivoin mahtui
ratsastamaan siinä rinnatusten.

Sola muistutti jättiläismäistä käytävää. Molemmin puolin sen sulkivat
korkeat kallioseinät, jotka kuitenkin paikoittain muodostivat lumen
peittämiä, havumetsää kasvavia jyrkkiä rinteitä. Rotkon pohjalta
olivat sen sijaan tuulet lennätelleet lunta pois, ja hevosten kaviot
kolahtelivat kivikkoiseen maahan. Mutta tällä kertaa ei tuullut, ja
solassa vallitsi haudanhiljaisuus.

Kuninkaan seurue pysähtyi levähtämään. Hevoset höyrysivät ja miehet
olivat uuvuksissa.

— Onko tämä Puolaa vai Unkaria? — kysyi kuningas oppaalta.

— Tämä on vielä Puolaa.

Äkkiä opas meni kallioseinän luo ja painoi korvansa siihen. Kaikkien
katseet kiintyivät häneen, mutta hänen muotonsa muuttui äkkiä, ja hän
sanoi:

— Käänteen takaa puron luota on tulossa sotajoukko!... Kunhan vain
eivät olisi ruotsalaisia!

— Missä? Kuinka? Mitä? — sateli kysymyksiä joka puolelta. — Ei kuulu
mitään!

— Ei kuulu, koska siellä on lunta. Jumala paratkoon! Ne ovat jo
lähellä!... Ihan kohta tulevat näkyviin!

— Kenties ne ovat marsalkan väkeä! — sanoi kuningas.

Kmicic ratsasti samassa esiin ja sanoi:

— Minä menen ottamaan selvää!

Kiemliczit syöksähtivät heti hänen jälkeensä kuin koirat metsästäjän
perään. Tuskin he olivat lähteneet liikkeelle, kun solan aukeama
noin sadan askelen päässä heistä täyttyi miehillä ja hevosilla.

Kmicic katsoi... ja hänen sydämensä värisi pelosta.

Ne olivat ruotsalaisia.

He olivat niin lähellä, että pakeneminen oli mahdotonta, etenkin
kun kuninkaan miesten hevoset olivat väsyksissä. Oli valittavana
vain läpitunkeutuminen kuolemankin uhalla tahi vankeus. Sen ymmärsi
silmänräpäyksessä peloton kuningas ja tarttui miekkansa kahvaan.

— Suojelkaa kuningasta ja peräytykää! — huusi Kmicic.

Tiesenhausen kahdenkymmenen ratsumiehen kanssa astui heti eturintamaan,
mutta Kmicic ei yhtynyt heihin, vaan lähti hiljaista ravia ruotsalaisia
kohti.

Hänellä oli yllään sama ruotsalainen asu, johon hän oli laittautunut
luostarista lähtiessään. Nähdessään hänet luulivat ruotsalaiset
varmaankin koko kuninkaan joukkoa joksikin omaksi osastokseen, sillä he
eivät lisänneet vauhtiaan. Ainoastaan joukkoa johtava kapteeni ratsasti
esiin.

— Keitä olette? — kysyi hän ruotsiksi katsoen lähestyvän nuoren miehen
ankaria ja kalpeita kasvoja.

Kmicic ratsasti niin lähelle häntä, että he melkein koskettivat
toisiaan ja sanaakaan sanomatta laukaisi pistolinsa hänen korvaansa.

Kauhea huuto kohosi ratsumiesten rinnoista, mutta vielä kovemmin jyrisi
Andrzejn ääni:

— Lyö!

Ja niinkuin rinnettä alas vierivä kallionlohkare murtaa kaikki
tieltään, niin hänkin syöksyi ensimmäistä riviä vastaan levittäen
kuolemaa ja hävitystä ympärilleen. Nuoret Kiemliczit hyökkäsivät kuin
kaksi karhua hänen jäljessään mylläkkään. Sapelien kalina panssareita
ja kypäröitä vastaan kaikui vasaran iskujen kaltaisena, ja sitä
säestivät valitushuudot.

Kauhistuneista ruotsalaisista tuntui ensihetkellä, kuin olisi kolme
jättiläistä vuoren onkaloista hyökännyt heidän kimppuunsa. Ensimmäiset
rivit peräytyivät hämmentyneinä kauhean miehen tieltä, ja kun
takimmaiset tulivat esille käänteen takaa, painautui keskusta tiiviiksi
kasaksi. Kauempana olevat sotamiehet eivät voineet ampua eivätkä
päästä etumaisten avuksi, vaan nämä kaatuivat auttamattomasti kolmen
jättiläisen iskuista. Kmicic veti suitset niin kireälle, että hänen
hevosensa etujalat olivat ruotsalaisten hevosten päiden yläpuolella, ja
hän iski yhtä mittaa. Hänen poskensa punastuivat ja silmät säkenöivät,
kaikki ajatukset sammuivat, jäljelle jäi vain yksi, nimittäin että hän
on kuoleman oma, mutta hänen täytyy pidättää ruotsalaisia. Tämä ajatus
muuttui jonkinmoiseksi hurjaksi innostukseksi, hän sai kolminkertaiset
voimat, ja liikkeet tulivat notkeiksi ja salamannopeiksi kuin ilveksen.
Yliluonnollisilla sapelin iskuilla hän kaatoi miehiä niinkuin ukkonen
nuoria puita. Nuoret Kiemliczit olivat hänen rinnallaan, ja ukko, joka
seisoi takana, pisti joka hetki sapelinsa poikien välitse, niinkuin
käärme pistää ulos kielensä, ja veti sen samassa verisenä takaisin.

Tällä välin syntyi liikettä kuninkaan ympärillä. Paavin lähettiläs
piteli nyt niinkuin Żywiecinkin luona kiinni kuninkaan hevosen
suitsista, toiselta puolen tarttui niihin Krakovan piispa, ja kaikin
voimin he vetivät taaksepäin hevosta, kun taas kuningas sitä kannusti.

— Päästäkää! — huusi kuningas. — Kautta Jumalan! Menemme vihollisjoukon
läpi!

— Teidän majesteettinne! Ajatelkaa isänmaata! — huusi piispa.

Eikä kuningas voinut irtautua heidän käsistään, varsinkaan sitten, kun
nuori Tiesnhausen miehineen sulki tien hänen edestään. Hän ei mennyt
Kmicicin avuksi, vaan ajatteli vain kuninkaan pelastamista.

— Herra Jumala! — huusi hän epätoivoissaan. — Nuo kaatuvat
kohta!...Teidän majesteettinne, pelastautukaa ajoissa! Minä pidätän
niitä vielä tässä!

Mutta kuningas oli itsepintainen, kun hän suuttui. Hän kannusti yhä
hurjemmin hevostaan ja työntäytyi eteen päin.

Mutta aika kului, ja joka hetki saattoi tuoda mukanaan turmion.

— Kaadun omassa maassani!... Päästäkää! — huusi kuningas.

Onneksi saattoi paikan ahtauden takia vain pieni määrä miehiä samalla
kertaa taistella Kmiciciä ja Kiemliczejä vastaan, minkä vuoksi nämä
pitivät hyvin puoliaan. Mutta heidänkin voimansa alkoivat jo loppua.
Ruotsalaisten miekat koskettivat Kmicicin ruumista, j& hänestä vuoti
verta. Silmät alkoivat hämärtää ja hengitys kävi vaikeaksi. Hän tunsi
kuoleman lähestyvän ja päätti myydä henkensä kalliista.

— Kunhan vielä yhdenkin! — toisteli hän itsekseen ja iski miekkansa
lähimmän ratsumiehen päähän tahi olkaan ja kääntyi taas toista vastaan.
Ruotsalaiset taas selvittyään hämmästyksestään näyttivät häpeävän sitä,
että neljä miestä saattoi pidättää heitä niin kauan, ja hyökkäsivät
raivokkaasti.

Kmicicin hevonen kaatui, ja aalto syöksähti hänen ylitseen.

Kiemliczit liikkuivat vielä jonkin aikaa kuin uimarit, jotka
huomatessaan hukkuvansa koettavat mahdollisimman kauan pitää päätään
veden pinnalla, mutta pian aalto nieli heidätkin.

Silloin ruotsalaiset hyökkäsivät kuin myrskytuuli kuninkaan joukon
kimppuun.

Tiesenhausen miehineen hyökkäsi vastaan ja piti niin puoliaan, että
aseitten kalske kaikui kauas.

Mutta mitä merkitsi tämä uusi kourallinen miehiä voimakasta
ratsumiesjoukkoa vastaan, johon kuului melkein kolmesataa hevosta!

Oli jo selvää, että kuninkaan ja hänen seurueensa kohtalona oli kuolla
tahi joutua vangiksi.

Jan Kasimir piti ilmeisesti kuolemaa parempana, sai vihdoin
irroitetuksi hevosensa suitset niitä pitelevien piispojen käsistä ja
kiiti nopeasti Tiesenhausenin jälkeen.

Mutta sitten hän pysähtyi kuin jähmettyneenä.

Tapahtui jotakin tavatonta. Näytti kuin itse vuoretkin olisivat tulleet
laillisen kuninkaan avuksi.

Sillä äkkiä alkoivat solan seinämät järistä aivan kuin maan perustukset
sortuisivat ja kuin kallioitten rinteillä kasvavat metsät olisivat
tahtoneet ottaa osaa taisteluun. Kantoja, lumivyöryjä, jäänkappaleita
ja kallionlohkareita vieri rytisten tiheissä riveissä seisovien
ruotsalaisten päälle, ja samaan aikaan alkoi kaikua kauheata ulvontaa
eri puolilta. —

Mutta alhaalla ruotsalaisten riveissä syntyi kuvaamaton hämminki.
Ruotsalaisista tuntui, että, kalliot lankesivat heidän päälleen.
Syntyi voihketta, avunhuutoja, kallionlohkareitten kamalaa jymähtelyä
panssareita vastaan.

Viimein miehet ja hevoset olivat yhtenä ainoana sekamelskaisena,
muodottomana kasana, joka suonenvedontapaisesti nytkähteli, vaikeroi ja
päästi epätoivoisia huutoja.

Mutta kivet ja lohkareet vyöryivät yhä armottomasti miesten ja hevosten
muodottomien ruumiiden päälle.

— Vuoristolaiset! Vuoristolaiset! — alettiin huutaa kuninkaan
seurueessa.

— Kirveillä kalloon koiria! — vastasivat äänet ylhäältä.

Ja samassa ilmestyi molemmille puolille vuorten rinteille
pitkätukkaisia päitä, joissa oli pyöreät nahkalakit, niitten jälkeen
työntyivät esiin vartalot, ja muutamia satoja omituisia olentoja alkoi
laskeutua laaksoon.

Heidän valkoiset ja mustat viittansa leveine hihoineen tekivät
heidät omituisten, peloittavien petolintujen kaltaisiksi. Nopeasti
he kävivät ruotsalaisten kimppuun. Kirveitten viuhahdukset säestivät
heidän villejä huutojaan ja ruotsalaisten vaikerruksia. Kuningas
koetti hillitä tuota teurastusta. Muutamat eloon jääneet ratsumiehet
lankesivat polvilleen ja nostamalla ylös aseettomat kätensä pyysivät
armoa. Mutta mikään ei auttanut, mikään ei voinut pidättää kostavia
kirveitä, ja neljännestunnin kuluttua ei solassa ollut yhtään
ruotsalaista elossa.

Sitten veriset vuoristolaiset alkoivat kokoontua kuninkaan seurueen
luokse.

Paavin lähettiläs katseli ihmetellen noita hänelle outoja, kookkaita,
voimakkaita, osaksi lammasnahkoihin puettuja miehiä, jotka
heiluttelivat vielä höyryäviä kirveitä.

Mutta kun he näkivät piispat, paljastivat he päänsä. Monet polvistuivat
lumeen.

Krakovan piispa kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohti:

— Siinä on Jumalan apu, siinä on kaitselmus, joka suojelee majesteettia.

Sitten hän kääntyi vuoristolaisten puoleen ja sanoi:

— Miehet, keitä te olette?

— Täkäläisiä! — vastattiin joukosta.

— Tiedättekö, ketä te autoitte?... Tässä on kuninkaanne ja
hallitsijanne, jonka pelastitte!

Joukossa nousi huuto:

— Kuningas! Kuningas! Jeesus Maria, kuningas!

Uskolliset vuoristolaiset keräytyivät kuninkaan ympärille. Itkien he
suutelivat hänen jalkojaan, hänen jalustimiaan ja hänen hevosensa
kavioitakin.

Kuningas seisoi uskollisen kansan keskellä kuin paimen lampaittensa
keskellä, ja hänen poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, kirkkaat
kuin helmet.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin uusi, suuri, taivaallinen
ajatus olisi välähtänyt hänen päässään. Hän viittasi kädellään, ja kun
syntyi hiljaisuus, hän lausui kuuluvalla äänellä:

— Jumalani, joka minut pelastit rahvaan kätten kautta, minä vannon
Sinulle Poikasi kuoleman kautta, että tahdon tästä lähin olla kansani
isä!

— Amen! — lausuivat piispat.

Vähän aikaa kesti juhlallista äänettömyyttä, mutta sitten taas puhkesi
riemu valloilleen. Alettiin kysellä vuoristolaisilta, mistä he olivat
solaan tulleet ja miten sattuneet niin sopivalla hetkellä ilmestymään
kuninkaan avuksi.

Selville kävi, että melkoisia ruotsalaisjoukkoja liikehti Czorsztynin
luona, ja käymättä itse linnoituksen kimppuun näyttivät ne etsivän
jotakin. Vuoristolaiset olivat kuulleet myös jostakin taistelusta
näitten joukkojen ja erään sotajoukon välillä, jonka mukana kuului
olleen itse kuningaskin. Silloin he olivat päättäneet houkutella
ruotsalaiset ansaan ja olivat lähettäneet heille petollisia oppaita,
jotka tahallaan toivat heidät tähän solaan.

— Me näimme, — sanoivat vuoristolaiset, — kuinka neljä ritaria iski
noitten rosvojen kimppuun, ja tahdoimme mennä heille apuun, mutta
pelkäsimme peloittavamme pois lurjukset.

Kuningas tarttui päähänsä.

— Voi Jumalan äiti! — huudahti hän. — Etsikää Babinicz! Hautaamme
edes hänet kunnialla!... Ja me epäilimme petturiksi tätä miestä, joka
ensimmäisenä antoi verensä puolestamme!

— Tunnustan erehdykseni, teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen.

— Etsimään, etsimään! — huusi kuningas. — En lähde täältä, ennenkuin
olen katsonut hänen kasvojaan ja sanonut hänelle jäähyväiset!

Sotamiehet ja vuorelaiset riensivät ensimmäiselle taistelupaikalle
ja löysivät pian miesten ja hevosten ruumiitten alta Andrzejn. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja kokonaan veren tahrimat, silmät olivat
kiinni, panssari miekan iskujen ja hevosten kavioitten särkemä. Mutta
tämä panssari oli pelastanut hänet tulemasta poljetuksi mäsäksi, ja
sotamies, joka hänet nosti, oli kuulevinaan hiljaisen huokauksen.

— Jumal'auta, hän on elossa! — huusi sotamies.

— Riisukaa häneltä panssari! — huusivat toiset.. Panssarin hihnat
leikattiin poikki. Kmicic hengähti syvempään.

— Hengittää, hengittää! Hän elää! — sanoivat monet äänet.

Kmicic makasi liikkumatta, mutta avasi vähän ajan kuluttua silmänsä.
Heti kaatoi yksi sotamiehistä hänen suuhunsa hiukan viinaa, toiset taas
kannattivat häntä käsivarsista.

Silloin lähestyi kiireesti ratsastaen paikalle itse kuningas, joka jo
oli kuullut monien suiden toistaman huudon.

Sotamiehet toivat hänen eteensä puolikuolleen Andrzejn. Nähdessään
kuninkaan hän tunsi tämän, hymyili kuin lapsi ja kuiskasi kalvenneilla
huulillaan:

— Kuninkaani... hallitsijani... elää... on vapaa...

Ja kyynelet kimaltelivat hänen silmissään.

— Babinicz! Babinicz! Miten voin sinut palkita? — huusi kuningas.

— En ole Babinicz, olen Kmicic! — kuiskasi ritari.

Sen sanottuaan hän retkahti kuin kuollut sotamiesten käsiin.



KUUDES LUKU.


Koska vuoristolaiset vakuuttivat, että Czorsztyniin vievällä tiellä ei
tiedetty olevan muita ruotsalaisia joukkoja, jatkoi kuninkaan seurue
matkaansa tuohon linnaan ja oli pian saapunut valtatielle, jossa
kulku oli helpompaa. Matkalla vuoristolaiset laulelivat ja huusivat:
»Kuningas tulee! Kuningas tulee!» ja matkueeseen yhtyi yhä uusia
joukkoja, joilla oli aseina viikatteita, hankoja ja pyssyjä, niin että
Jan Kasimirilla pian oli mukanaan huomattava sotajoukko, harjaantumaton
tosin, mutta valmis seuraamaan häntä Krakovaan ja uhraamaan henkensä
kuninkaansa puolesta.

Pian alkoi tulla joukkoon aateliakin. Stary Saczin luona yhtyi
kuninkaan joukkoon puolalainen eversti Woynillowicz, joka juuri oli
lyönyt huomattavan ruotsalaisen joukon.

Taivas kirkastui, eikä sen sineä peittänyt ainoakaan hattara. Vuoret
levisivät komeina katsojien eteen ja koko luonto näytti hymyilevän
kuninkaalle.

— Oi rakas isänmaa! — sanoi kuningas. — Voinkohan tuoda sinulle rauhan,
ennenkuin luuni lasketaan poveesi!

Hän oli kukkulalla, josta oli laaja näköala, sillä sen juurella levisi
lakeus. Kaukana laaksossa näkyi suuri ihmisjoukko.

— Herra marsalkan sotajoukot ovat tulossa! — huudahti Woynillowicz.

— Entä jos ne ovat ruotsalaisia? — sanoi kuningas.

— Ei, teidän majesteettinne! Ruotsalaiset eivät voi tulla etelästä,
Unkarista päin. Erotan jo husaarien liput.

Kuninkaan joukot päästivät riemuhuudon. Se kuului toiselle joukolle
asti, sillä se lähti rientämään nopeammin ja alkoi näkyä yhä selvempänä.

— Jääkäämme tänne kukkulalle! Odotamme täällä herra marsalkkaa, — sanoi
kuningas.

Joukko pysähtyi. Vastaan tulevat yhä lisäsivät vauhtiaan.

Väliin saapuva sotajoukko katosi tien käänteissä mäkien ja kukkulain
taakse, mutta sitten se taas ilmestyi näkyviin muistuttaen käärmettä,
jonka suomukset välkkyvät auringon paisteessa. Viimein se oli
neljännesvirstan päässä kukkulasta ja hidastutti kulkuaan. Silmä
saattoi jo täydellisesti erottaa joukot ja nauttia niistä. Ensimmäisenä
kulki herra marsalkan oma husaarijoukko niin loistavissa puvuissa ja
niin asestettuna, että kuka kuningas tahansa olisi voinut semmoista
kadehtia. Näiden jäljessä oli sankkana metsänä viheriäisiä lippuja,
joissa oli mustaa.

Kuninkaan sydän riemastui, kun hän näki tämän komean näyn.
loppumattomat, erivärisiin pukuihin puetut joukot loistivat kuin
sateenkaari ja lähestyivät soitellen ja huutaen niin kovasti, että
olisi luullut lumen vuorten huipuilta putoavan noista huudoista.
Sotajoukon jäljessä ajoi vaunuja ja rattaita, joissa tuli maallisia ja
hengellisiä arvohenkilöitä.

Saapuvat joukot asettuivat riveihin tien kahden puolen, ja keskitiellä
nähtiin lumivalkoisella hevosella itse kruunun marsalkka Jerzy
Lubomirski. Hän kiiti kuin tuuli tuota kujaa pitkin ja hänen takanaan
kaksi kullassa hohtavaa tallirenkiä. Saavuttuaan mäen alle hän astui
alas hevosen selästä, heitti suitset tallirengille ja astui jalkaisin
kukkulalle kuninkaan luo.

Hän otti hatun päästään ja pani sen sapelin kädensijaan sekä lähestyi
paljain päin nojaten helmillä koristettuun marsalkan sauvaan. Hänen
yllään oli puolalaisen soturin asu. Rintaa peitti kultainen panssari,
jonka reunoilla oli jalokiviä ja joka oli niin kiiltävä, että näytti
kuin hän olisi kantanut rinnallansa aurinkoa. Vasemmalta olalta riippui
tummasta venetsialaisesta sametista tehty viitta. Kaulan kohdalla
kannatti tätä viittaa nauha, jossa oli jalokivistä tehty solki. Koko
viitta oli täynnä jalokiviä. Myös hatussa oli jalokiviä, ja nämä
kalleudet kimmelsivät hänen ympärillään niin, että silmiä häikäisi.

Marsalkka oli mies parhaimmillaan ja ulkomuodoltaan komea. Pää oli
ajeltu ja vain harmahtava hiustupsu jätetty päälaelle. Viikset, mustat
kuin korpin siivet, reunustivat teräväkärkisinä suuta. Korkea otsa ja
roomalainen nenä lisäsivät kasvojen kauneutta. Suuri arvokkuus, mutta
samalla määrätön ylpeys ja turhamaisuus kuvastuivat noissa kasvoissa.
Helppo oli huomata, että tuo ylimys tahtoi ainaisesti vetää puoleensa
koko maan ja miksi ei koko Euroopankin katseet. Ja niin asia todella
olikin. Missä vain Jerzy Lubomirski ei voinut olla ensimmäisellä
sijalla, vaan oli pakotettu muitten kanssa jakamaan maineen ja ansion,
siellä sai hänen kiihoitettu ylpeytensä hänet ponnistelemaan kaikkien
esteitten poistamiseksi, olipa vaikka isänmaan pelastus kysymyksessä.

Hän oli onnellinen ja taitava sotapäällikkö, mutta siinäkin suhteessa
oli moni tuntuvasti etevämpi häntä. Yleensä hänen kykynsä, vaikka
se olikin tavallista suurempi, ei ollut hänen kunnianhimonsa ja
vallanhimonsa veroinen. Tästä johtui hänen sielunsa ainainen
levottomuus, tästä epäluuloisuus ja kateellisuus, jotka myöhemmin
johtivat siihen, että hän oli valtakunnalle vielä turmiollisempi kuin
peloittava Janusz Radziwill. Musta henki, joka asui Janusz-ruhtinaassa,
oli samalla myös suuri henki, se ei väistynyt mitään eikä ketään.
Janusz halusi kruunua ja kulki avoimesti sitä kohti yli isänmaan
raunioitten. Lubomirski olisi ottanut vastaan kruunun, jos aatelisten
kädet olisivat panneet sen hänen päähänsä, mutta hänen pieni henkensä
ei uskaltanut avoimesti ja selvästi sitä tavoitella. Radziwill oli
niitä miehiä, jotka vastoinkäymiset alentavat konnien tasolle,
mutta jotka menestys kohottaa puolijumaliksi, Lubomirski oli suuri
vehkeilijä, joka oli aina valmis oman loukatun ylpeytensä vuoksi
turmelemaan kaiken isänmaan pelastamista tarkoittavan työn, mutta ei
osannut rakentaa mitään sijaan, ei edes uskaltanut kohottaa itseään
korkealle. Radziwill kuoli syyllisempänä, Lubomirski vahingollisempana.

Mutta nyt, kun marsalkka astui kullassa, sametissa ja kalleuksissaan
kuningasta vastaan, oli hänen ylpeytensä täydelleen tyydytetty.
Hänpä ensimmäisenä ylimyksistä otti vastaan kuninkaan omassa maassa,
hän ensimmäisenä ikäänkuin otti kuninkaan suojelukseensa, hänen oli
johdettava hänet huojuvalle valtaistuimelle, häneltä odotti kuningas ja
valtakunta kaikkea, häneen olivat kaikkien katseet suunnatut. Ja kun
tämä oli sopusoinnussa hänen itserakkautensa kanssa, vieläpä kehoitti
häntä osoittamaan uskollisuutta ja palvelevaisuutta, niin hän todella
oli valmis uhrauksiin, vieläpä menemään yli rajojenkin kunnioituksen
ja uskollisuuden osoittamisessa. Niinpä hän tultuaan puoliväliin ylös
kukkulaa, jolla kuningas seisoi, tempasi hattunsa miekan kahvasta ja
alkoi kumarrellen heiluttaa sitä niin, että se lakaisi lunta.

Kuningas ratsasti hieman alemmaksi ja aikoi laskeutua hevosen
selästä. Sen huomattuaan herra marsalkka riensi omin korkea-arvoisin
käsin pitelemään jalustinta, sieppasi viittansa hartioiltaan ja
englantilaisen hovimiehen esimerkin mukaan heitti sen kuninkaan
jalkojen alle.

Kuningas liikutettuna syleili häntä kuin veljeä.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä voinut puhua, mutta tuon kauniin
kohtauksen nähtyään kohotti sotajoukko, aateli ja rahvas riemuhuudon,
tuhansia hattuja lenteli ilmaan, kaikki musketit pamahtivat, kauempaa
säestivät tätä tykkien jyrähdykset ja kaiku kiiri kauas vuoristoon.

— Herra marsalkka! — sanoi kuningas. — Teille saamme olla kiitolliset
kuningasvallan uudelleenrakentamisesta!

— Teidän majesteettinne! — vastasi Lubomirski. — Omaisuuteni, elämäni,
vereni, kaiken lasken teidän majesteettinne jalkain juureen!

— Vivat! Vivat Joannes Casimirus rex! — kaikuivat huudot.

— Eläköön kuningas, isämme! — huusivat vuoristolaiset.

Kuninkaan seurue ympäröi marsalkan, mutta tämä ei väistynyt kuninkaan
viereltä. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan kuningas uudelleen
nousi ratsun selkään, mutta marsalkka rajattomassa kunnioituksessaan
majesteettia kohtaan tarttui hänen hevosensa suitsiin ja astuen
itse jalan johdatti kuninkaan läpi sotilasrivien huutojen kaikuessa
kullattujen vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan
hevosta. Kuningas istuutui vaunuihin paavin lähettilään kanssa.

Piispat ja ylhäiset virkamiehet sijoittuivat toisiin vaunuihin, ja niin
lähdettiin hitaasti liikkeelle Lubomlia kohti. Herra marsalkka ratsasti
kuninkaan vaunujen vieressä ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, aivan
kuin hänet olisi julistettu isänmaan isäksi.

Molemmin puolin kulki tiheänä joukkona sotaväki laulaen suosittua
sotamieslaulua, joka alkoi:

    Ruotsalaista lyö,
    se on miekan työ!
    Iske häntä vain
    keihäälläsi ain!

Yleisen riemun ja innostuksen vallitessa ei kukaan osannut aavistaa,
että myöhemmin samaa laulua, jossa vain ruotsalainen oli vaihdettu
ranskalaiseen, lauloi sama Lubomirskin sotajoukko noustuaan kapinaan
laillista kuningastaan vastaan.

Mutta nyt ei siitä vielä tiedetty. Lubomlissa paukkuivat tykit
tervehdykseksi ja kirkonkellot soivat. Piha, jossa kuningas astui alas
hevosen selästä, kuisti ja linnan portaat olivat verhotut punaisella
veralla. Italiasta tuoduissa maljakoissa paloi itämaista suitsutusta.
Suurin osa Lubomirskin aarteita, kulta- ja hopeakaluja, mattoja,
taitavien flaamilaisten käsien kutomia gobeliineja, kuvapatsaita,
kelloja, helmillä koristettuja pöytiä, oli jo aikaisemmin tuotu tänne
turvaan ruotsalaisten ryöstöltä. Nyt oli tuo kaikki asetettu esille,
niin että silmiä häikäisi ja koko talo oli kuin taikalinna. Herra
marsalkka oli tahallaan asettanut näkyviin tämän loiston, jota ei
sulttaaninkaan olisi tarvinnut hävetä, osoittaakseen kuninkaalle, että
vaikka tämä palasi maanpaosta rahattomana ja ilman sotajoukkoa, niin
hän kuitenkin oli mahtava hallitsija, kun hänellä oli noin mahtavia ja
samalla uskollisia palvelijoita. Kuningas ymmärsi tämän viittauksen,
hänen sydämensä täyttyi kiitollisuudella, ja hän syleili ja kiitti
uudelleen marsalkkaa.

Pidoissa, jotka seurasivat levähdyksen jälkeen, istui kuningas
korokkeella ja herra marsalkka palveli häntä. Toisessa huoneessa oli
pöytä katettu pikkuaatelille, ja suuri varastohuone oli järjestetty
rahvasta varten juhlakuntoon, sillä kaikkien tuli iloita kuninkaan
saapumispäivänä.

Kaikissa pöydissä puhuttiin vain kuninkaan paluusta ja hänen matkallaan
sattuneista kauheista seikkailuista, joissa Jumalan käsi oli suojellut
kuningasta. Itse Jan Kasimir ryhtyi puhumaan taistelusta vuoren solassa
ja ylistämään ritaria,-joka ensimmäisenä iski ruotsalaisiin.

— Kuinka on nyt hänen laitansa? — kysyi hän marsalkalta.

— Lääkäri ei poistu hänen luotaan, ja myös neidet ovat ottaneet hänet
hoitoonsa eivätkä varmaankaan päästä henkeä eroamaan hänen ruumiistaan,
joka on vielä nuori ja vahva!-vastasi marsalkka iloisesti.

— Jumalan kiitos! — huudahti kuningas. — Kuulin hänen suustaan jotakin,
jota en sano teille, sillä minusta itsestäni tuntuu, että kuulin väärin
tahi että hän houraili. Mutta jos se osoittautuu todeksi, niin te
hämmästytte nähdessänne, että nekin, joita olemme pitäneet suurimpina
vihamiehinämme, hetken tullen ovat valmiit vuodattamaan verta
puolestamme.

— Teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Parannuksen aika on
tullut, mutta tämän katon alla teidän majesteettinne on semmoisten
miesten seurassa, jotka eivät koskaan edes ajatuksissaankaan ole
rikkoneet teidän majesteettianne vastaan.

— Se on totta! — vastasi kuningas. — Ja te, herra marsalkka, olette
ensimmäisiä niiden joukossa!

Pöydissä alkoi äänten sorina käydä voimakkaammaksi. Keskusteltiin
valtiollisesta tilanteesta, keisarin avusta, jota tähän saakka oli
turhaan odotettu, tataarilaisten apujoukoista ja ruotsalaisia vastaan
alkavasta sodasta. Syntyi uusi riemu, kun herra marsalkka ilmoitti,
että hänen vartavasten kaanin luo lähettämänsä lähettiläs on palannut
tuoden tiedon, että neljäkymmentä tuhatta miestä on kaanilla valmiina,
ja tuo joukko voi kasvaa sataan tuhanteen heti, kun kuningas saapuu
Lembergiin ja tekee sopimuksen kaanin kanssa. Sama lähettiläs ilmoitti
myös kasakkain palanneen tataarilaisten painostuksesta kuuliaisuuteen.

— Kaikkea olette niin ajatellut, herra marsalkka, — sanoi kuningas, —
että me itsekään emme olisi sitä paremmin tehnyt!

Hän tarttui pikariin ja huudahti:

— Herra kruununmarsalkan, isäntämme ja ystävämme, malja!

— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Kenenkään
maljaa ei täällä voida juoda ennen, kuin on juotu teidän kuninkaallisen
majesteettinne malja!

Kaikki laskivat alas pikarinsa, jotka he jo olivat kohottaneet.
Palvelijat riensivät täyttämään pikareita viinillä, jota ammennettiin
kultaisilla kauhoilla hopeaisesta tynnyristä. Innostus kohosi, ja
kaikki odottivat herra marsalkan maljan esitystä.

Hovimestari toi kaksi venetsialaisesta kristallista valmistettua
pikaria, jotka olivat aivan harvinaisia mestariteoksia. Hieno ja
taidokkaasti kiilloitettu kristalli säkenöi aivan kuin timantti.
Pikarin jalka oli kultaa, ja siihen olivat italialaiset taiteilijat
muodostelleet pieniä henkilökuvia, niin että syntyi kuvaus
voittoisan päällikön ratsastuksesta Kapitoliumiin. Yli viisikymmentä
henkilökuviota oli siinä, ja vaikka ne olivat niin pieniä kuin
metsäpähkinä, oli ne muovailtu niin mestarillisesti, että saattoi
erottaa jokaisen kuvatun kasvojen ilmeen ja ymmärtää hänen tunteensa,
nähdä voittajain ylpeyden ja voitettujen murheen. Jalustan yhdisti
itse pikariin kultainen, hiuksenhieno filigraani, joka oli muodostettu
ihmeteltävällä taidolla lehdiksi ja kukiksi.

Hovimestari asetti toisen pikareista kuninkaan eteen, toisen
marsalkalle, ja täytti ne viinillä. Kaikki nousivat seisomaan, ja
marsalkka kohotti pikarinsa huutaen kaikin voimin:

— Vivat Joannes Casimirus rex!

— Vivat! Vivat! Vivat!

Samassa pamahtivat tykit, niin että linnan seinät tärisivät. Toisessa
huoneessa oleva aateli saapui pikareineen onnittelemaan. Herra
marsalkka tahtoi pitää puheen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta,
sillä hänen sanansa hukkuivat huutoon: »Vivat, vivat, vivat!»

Marsalkan valtasi niin suuri ilo ja innostus, että hurja tuli välähti
hänen silmissään, ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä pikarinsa hän
huusi:

— Ego ultimus!...

Sitten hän löi tuolla satumaisen kallisarvoisella pikarilla päähänsä,
niin että kristalli meni sirpaleiksi, jotka kilisten putoilivat
lattialle, ja marsalkan kasvoista alkoi vuotaa verta.

Kaikki hämmästyivät, ja kuningas sanoi:

— Herra marsalkka, meidän ei ole sääli pikaria, vaan päätänne! Se on
meille hyvin tarpeen!

— Mitä minä aarteista ja kalleuksista, — huudahti marsalkka, — kun
minulla on kunnia vastaanottaa talossani teidän majesteettinne! Vivat
Joannes Casimirus Rex!

Tarjoilija antoi hänelle toisen pikarin.

— Vivat! Vivat! Vivat! — kaikui yhtämittaa kaikkialla.

Särjettyjen lasien kilinä sekaantui huutoihin. Vain piispat eivät
seuranneet marsalkan esimerkkiä.

Paavin lähettiläs, jolle koko tuo tapa särkeä lasi päätänsä vastaan
oli tuntematon, kumartui vieressään istuvan Posenin piispan puoleen ja
sanoi:

— Herra Jumala, minä hämmästyn... Rahastonne ovat tyhjät, ja tuon yhden
ainoan pikarin hinnalla olisi voinut muodostaa kaksi kelpo rykmenttiä
sotaväkeä!

— Niin on meillä aina! — vastasi päätään nyökyttäen piispa. — Kun
innostutaan, niin ei ole määrää missään.

Mutta innostus yhä nousi. Aterian lopussa valaisi kirkas loimo linnan
ikkunoita.

— Mitä tämä on? — kysyi kuningas.

— Teidän majesteettinne, pyydän katsomaan näytelmää! — sanoi marsalkka.

Ja hiukan horjahdellen hän vei kuninkaan ikkunan luo. Piha oli valoisa
kuin päivällä. Kymmenet palavat tervatynnyrit heittivät kellertävää
valoa pihan kivitykselle, josta lumi oli puhdistettu pois ja joka oli
peitetty havuneulasilla. Siellä täällä paloi astioissa väkiviinaa,
josta nousi sinisiä liekkejä.

Näytelmä alkoi. Ensin ritarit hakkasivat turkkilaisilta päitä, sitten
ajettiin koirien kanssa karhua, sitten jättiläiskokoinen vuoristolainen
heitteli ilmaan myllynkiveä ja otti sen taas ilmasta kiinni. Vasta
keskiyön aikaan nämä huvit loppuivat.

Näin juhli herra kruununmarsalkka, vaikka ruotsalaiset vielä olivat
maassa.



SEITSEMÄS LUKU.


Keskellä pitoja ja yhä uusien arvohenkilöitten, aatelisten ja
ritarien saapumista hyvä kuningas ei kuitenkaan unhottanut uskollista
palvelijaansa, joka vuorensolassa niin miehuullisesti oli asettanut
rintansa alttiiksi ruotsalaisten miekoille. Lubomliin tulonsa
jälkeisenä päivänä kuningas kävi katsomassa haavoittunutta Andrzejta ja
tapasi hänet tajussaan ja iloisena, vaikka kalmankalpeana. Onnellinen
sattuma oli tehnyt, että nuori mies ei ollut saanut mitään vaarallisia
haavoja, vain verta oli hän menettänyt paljon.

Nähdessään kuninkaan Kmicic nousi vuoteessaan istumaan eikä kuninkaan
kehoituksista huolimatta tahtonut käydä pitkälleen.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Parin päivän kuluttua jo nousen
hevosen selkään ja lähden teidän majesteettinne luvalla mukaanne, koska
itse tunnen, että tämä ei ole mitään.

— Kyllä teidän kuitenkin on täytynyt saada aikamoisia naarmuja! — sanoi
kuningas. — Onhan tuo ennenkuulumatonta, että hyökkää yksin niin monia
vastaan.

— Semmoista on minulle sattunut ennenkin, ja mielipiteeni on, että
pahimmissa tapauksissa on sapelissa ja omassa päättäväisyydessä paras
turva... Oh, teidän majesteettinne, minun nahassani on niin paljon
haavoja, että ne eivät mahtuisi härän vuotaan. Semmoinen on minun
kohtaloni!

— Älkää syyttäkö kohtaloa, sillä nähtävästi on tapanne syöksyä aina
suin päin sinne, missä voi saada haavoja ja menettää henkensä. Joko
te kauankin olette noudattanut tuommoista tapaa? Missä olette ennen
toiminut?

Kevyt puna nousi Kmicicin poskille.

— Teidän majesteettinne! Ahdistelin Chowańskia silloin, kun kaikki
istuivat ristissä käsin. Minun päästäni määrättiin palkintokin.

— Kuulkaahan! — sanoi kuningas äkkiä. — Te sanoitte minulle kummallisen
asian tuolla vuorensolassa, mutta luulin teidän hourailevan. Nyt
sanotte taas ahdistelleenne Chowańskia. Kuka te olette? Ettekö
todellakaan ole Babinicz? Tiedämme kyllä, kuka ahdisti Chowańskia.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten nuori ritari kohotti
nääntyneet kasvonsa ja sanoi:

— Niin on, teidän majesteettinne! En houraillut, vaan puhuin totta...
Minä olen Andrzej Kmicic.

Hän sulki silmänsä ja tuli vielä kalpeammaksi, mutta kun kuningas oli
vaiti, jatkoi hän:

— Minä olen tuo konna, jonka sekä Jumala että ihmiset ovat tuominneet
murhista ja omavaltaisuudesta, minä palvelin Radziwillia ja yhdessä
hänen kanssaan petin teidät, majesteetti, ja isänmaan, mutta nyt, kun
miekkojen puhkomana ja hevosten tallomana en voi nousta vuoteesta,
lyön rintaani ja sanon; »Mea culpa! Mea culpa!» ja turvaudun
teidän isälliseen lempeyteenne. Antakaa minulle anteeksi, teidän
majesteettinne, sillä itse olen jo kauan sitten kironnut tekoni ja
palannut tuolta rikolliselta tieltäni!

Kyynelet alkoivat vuotaa nuoren soturin, silmistä, ja vapisevin
käsinhän alkoi tavoitella kuninkaan kättä.

Jan Kasimir ei vetänyt kättään pois, mutta tuli synkän näköiseksi ja
sanoi:

— Ken tässä maassa on hallitsijana, sen täytyy olla valmis
loppumattomasti antamaan anteeksi, ja senvuoksi olemme valmiit
unohtamaan teidänkin rikoksenne, etenkin kun olette uskollisesti
palvellut meitä Jasna Górassa ja matkalla ja pannut henkenne alttiiksi.

— Siis antakaa anteeksi, teidän majesteettinne!.. Lopettakaa
kärsimykseni!

— Yhtä vain emme voi unhottaa, nimittäin että olette tahrannut tämän
kansan kunniaa nostamalla kätenne siihen saakka loukkaamattomana
pidettyä majesteetin persoonaa vastaan, kun tarjouduitte ruhtinas
Boguslawille ottamaan kiinni meidät ja elävänä tahi kuolleena antamaan
ruotsalaisten käsiin!

Kmicic, vaikka hetkinen sitten oli itse sanonut, että ei voi nousta
vuoteestaan, hyppäsi ylös, tempasi seinältä ristiinnaulitun kuvan ja
posket hehkuvina sekä silmät säihkyvinä puhui kiivaasti hengittäen:

— Isäni ja äitini sielun autuuden kautta ja Kristuksen haavojen nimessä
vannon, että se ei ole totta! Rangaiskoon Jumala minua kuolemalla ja
ikuisella tulella, jos tuollaista syntiä koskaan olen ajatellut!...
Teidän majesteettinne! Jos ette usko minua, niin repäisen auki nämä
siteet ja annan vuotaa sen veren, minkä ruotsalaiset vielä ovat minuun
jättäneet. En koskaan ole luvannut tehdä semmoista tekoa enkä mistään
maailman aarteista olisi semmoiseen suostunut... Amen! Tämän ristin
kautta amen, amen!

Hänen koko ruumiinsa värisi kiihtymyksestä ja kuumeesta

— Valehteliko siis ruhtinas? — kysyi kuningas hämmästyen. —
Minkätähden? Mitä varten?

— Niin, teidän majesteettinne, hän valehteli! Se oli hänen pirullinen
kostonsa minulle siitä, mitä hänelle tein.

— Mitä te sitten; hänelle teitte?

— Sieppasin hänet keskeltä hänen hoviaan, keskeltä koko hänen
sotajoukkoaan ja tahdoin hänet sidottuna paiskata teidän majesteettinne
jalkoihin.

Kuningas pani kätensä otsalleen.

— Ihmeellistä! — sanoi hän. — Uskon teitä, mutta en ymmärrä. Kuinka?
Palvelitte Januszta ja otitte kiinni Boguslawin, joka oli vähemmän
syyllinen, ja tahdoitte tuoda hänet sidottuna luoksemme?

Kmicic aikoi vastata, mutta kuningas näki hänen kalpeutensa ja
väsymyksensä ja sanoi:

— Levätkää ja kertokaa sitten myöhemmin kaikki alusta alkaen. Uskomme
teitä. Tässä on kätemme!

Kmicic painoi kuninkaan käden huulilleen ja oli jonkin aikaa ääneti,
sillä hän oli aivan voimaton, ja katsoi vain kuninkaan lempeihin
kasvoihin. Viimein hän kokosi voimansa ja alkoi puhua:

— Kerron kaikki alusta. Kävin sotaa Chowańskia vastaan, mutta olin
omillekin hankala. Osaksi minun oli pakko tehdä ihmisille pahaa
ja ottaa, mitä tarvitsin, osaksi tein sitä mielivaltaisuudessani,
toimintahalun ajamana... Tovereinani oli miehiä, jotka olivat hyvää
sukua, mutta samanlaisia kuin minä... Siellä täällä löimme jonkun
kuoliaaksi tahi teimme muita tihutöitä... Meistä alkoivat kiertää
pahat huhut. Missä ei vihollinen vielä ollut vallassa, siellä meidät
haastettiin oikeuden eteen. Emme siitä välittäneet. Tuomio toisensa
jälkeen langetettiin, mutta en ollut niistä millänikään, vieläpä
paholainen kuiskutteli korvaani, että minun pitäisi olla etevämpi
kuin herra Laszcz, joka antoi sisustaa viittansa tuomioilla, mutta on
kuitenkin suuressa kunniassa.

— Koska katui ja kuoli hurskaana, — huomautti kuningas.

Hiukan levättyään Kmicic jatkoi:

— Siihen aikaan eversti Billewicz — Billewiczit ovat huomattu suku
Samogitiassa-siirtyi parempaan maailmaan ja jätti minulle perinnöksi
kylänsä ja tyttärensä. Välitin vähät kylästä, sillä alituisissa
taisteluissa olin saanut viholliselta paljon saalista. Minulla on sitä
vieläkin Częstochowossa tallella niin paljon, että voisin ostaa vaikka
kaksi kylää, eikä minun tarvitse keneltäkään pyytää leipää... Kuitenkin
menin, kun asiani sitä muutenkin vaativat, talvehtimaan Laudan
seudulle. Siellä tuo köyhä tyttö tuli sydämelleni niin rakkaaksi, että
unhotin koko maailman. Hän oli niin puhdas ja rehellinen, että häpesin
hänen edessään entisiä tekojani. Tyttö alkoi kehoittaa minua luopumaan
entisestä elämäntavastani, korvaamaan tekemäni vääryydet ja aloittamaan
kunnollisen elämän.

— Ja noudatitte hänen neuvoaan?

— Mitä vielä! Halua oli kyllä, Jumala nähköön... Mutta vanhat synnit
vetivät puoleensa. Upitassa saivat sotamieheni jostakin syystä
selkäänsä, ja minä sen johdosta poltin kaupungin poroksi...

— Herra Jumala! Sehän on kuolemanrangaistuksen alainen teko! — sanoi
kuningas.

— Ei se vielä mitään, teidän majesteettinne! Sitten Laudan aateli
tappoi toverini, jotka olivat kelpo sotureita, joskin väkivallan
tekijöitä. En voinut olla kostamatta ja samana yönä hyökkäsin Butrymin
aateliskylän kimppuun ja rankaisin tulella ja miekalla... Mutta minut
voitettiin ja minun täytyi piillä. Tyttö ei tahtonut nähdäkään minua,
mutta minun sydämeni oli häneen niin kiintynyt, että olin valmis vaikka
lyömään pääni seinään. Koska en voinut elää ilman häntä, kokosin uuden
joukon ja ryöstin hänet asevoimin valtaani.

— Oivallista! Niin tataarilainenkin kosii!

— Se oli rosvon teko, sen myönnän. Mutta Jumala lähetti minua
rankaisemaan herra Wolodyjowskin, joka kokosi aatelismiehet, ryösti
tytön käsistäni ja oli vähällä ottaa minulta hengen. Se olisikin
ollut minulle sata kertaa parempi Silloin en olisi Radziwillin
kanssa vahingoittanut teidän majesteettianne ja isänmaata. Mutta
saatoinko tehdä toisin? Syntyi uusi oikeusjuttu, rikosasia, josta oli
kuolemanrangaistus tiedossa. Olin ymmällä enkä tietänyt, mitä tekisin.
Silloin äkkiä tuli avukseni Vilnon vojevoda.

— Puolustiko hän teitä?

— Hän antoi minulle kirjeellisesti samaisen Wolodyjowskin kautta
tehtävän suoritettavaksi, ja siten jouduin hetmanin vallanalaiseksi,
eikä minun tarvinnut enää pelätä tuomioita. Turvauduin senvuoksi
vojevodaan kuin hukkuva pelastajaansa. Kokosin rykmentin koko
Liettuan pahimpia huimapäitä. Parempaa rykmenttiä ei ollut koko
armeijassa. Vein joukkoni Kiejdanyyn. Siellä Radziwill otti minut
vastaan kuin oman pojan, muisti, että olimme sukua toisillemme, ja
lupasi suojelustaan. Hänellä oli omat tuumansa. Hän tarvitsi rohkeita
miehiä, jotka olisivat valmiit mihin tahansa, ja minä, hölmö, annoin
itseni houkutella. Ennenkuin hänen aikeensa tulivat ilmi, vannotti
hän minua ristin kautta, että en missään tapauksessa häntä hylkää.
Luulin, että oli kysymyksessä sota ruotsalaisia tahi venäläisiä
vastaan ja tein mielelläni valan. Tulivat sitten nuo kamalat kemut,
joissa allekirjoitettiin Kiejdanyn sopimus. Petturuus oli ilmeinen.
Muut päälliköt paiskasivat: miekkansa hetmanin jalkoihin, mutta minua
pidätti valani niinkuin ketju koiraa enkä voinut hänestä luopua.

— Olivathan hekin kaikki vannoneet meille uskollisuutta, jotka sitten
meistä luopuivat! — sanoi kuningas surullisesti.

— Vaikka minä en ollutkaan jättänyt hänen palvelustaan, en tahtonut
kuitenkaan olla osallisena petoksessa. Jumala yksin tietää, miten
kärsin. Kiemurtelin tuskissani niinkuin minua olisi tulella poltettu,
sillä morsiamenikin, joka tuon ryöstöni jälkeen oli sopinut kanssani,
nimitti minua nyt petturiksi ja katsoi minua inhoten. Mutta minä olin
vannonut, olin vannonut, että en hylkää Radziwillia!... Oi, tuo tyttö,
niin nainen kuin onkin, voittaa järkevyydessä monen miehen, eikä
uskollisuudessa teidän majesteettianne kohtaan ole hänen veroistaan!

— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi kuningas.

— Hän luuli saavansa tehdyksi minusta kansalaisen ja isänmaanystävän,
mutta kun hän näki yrityksensä epäonnistuneen, alkoi hän minua vihata
yhtä paljon kuin oli aikaisemmin rakastanut. Samaan aikaan Radziwill
kutsui minut luokseen ja alkoi taivuttaa puolelleen. Niin selvästi
kuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän minulle todisti, että oli tehnyt
oikein ja että se oli ainoa keino pelastaa isänmaa, joka jo oli
joutumassa tuhon omaksi. En osaa esittääkään hänen suunnitelmiaan, niin
suurenmoiset ne olivat ja niin paljon onnea ne lupasivat isänmaalle.
Sata kertaa viisaamman kuin minut, yksinkertaisen sotamiehen, olisi tuo
suuri valtiomies saanut vakuutetuksi. Silloin olin täydellisesti hänen
puolellaan ja vakuutettu siitä, että kaikki ovat sokeat ja hän vain
näkee totuuden, kaikki ovat syntisiä ja hän yksin vanhurskas. Olisin
silloin ollut valmis menemään hänen puolestaan vaikka tuleen niinkuin
nyt teidän majesteettinne puolesta, sillä en osaa rakastaa enkä vihata
puolittain.

— Sen olen huomannut! — sanoi Jan Kasimir.

— Tein hänelle huomattavia palveluksia, — sanoi Kmicic, — ja saatanpa
sanoa, että ilman minua tuo petos ei olisi voinut kantaa mitään
myrkyllisiä hedelmiä, sillä hänen oma sotajoukkonsa olisi tehnyt
hänestä lopun. Jo olivat kapinassa hänen rakuunansa, unkarilainen
jalkaväki ja kevyt ratsuväki, ja jo olivat nämä käyneet hänen
skotlantilaistensa kimppuun, kun minä tulin miehineni ja tyrehdytin
koko kapinan. Ainoastaan Wolodyjowski pääsi karkaamaan vankeudesta
ja vei yliluonnollisella rohkeudella miehensä Podlasieen ja yhtyi
Sapiehaan. Pakolaisia kokoontui sinne melkoinen määrä, mutta miten
paljon kelpo sotureita sitä ennen sai surmansa minun toimestani, sen
tietää vain Jumala. Kerron kaikki totuudenmukaisesti niinkuin ripillä.
Podlasiessa Wolodyjowski otti minut kiinni eikä aikonut säästää
henkeäni. Pääsin kuitenkin erinäisistä syistä hänen käsistään ja
palasin taas palvelemaan Radziwillia. Mutta katkeraa oli minun siellä
olla, monet ruhtinaan teot saivat sydämeni kouristumaan, sillä hänessä
ei ole uskoa eikä omaatuntoa, ja sanansa hän pitää samaan tapaan kuin
Ruotsin kuningas. Aloin silloin sanoa hänelle mielipiteitäni päin
silmiä. Hän suuttui minuun. Sitten hän lähetti minut viemään eräitä
kirjeitä. Läksin mielelläni, sillä en jaksanut enää olla paikoillani.
Pilwiszkissä kohtasin ruhtinas Boguslawin. Kunpa Jumala antaisi hänet
käsiini, mihin kaikin voimin pyrin, niin kostaisin hänelle kaikesta.

— Kertokaa pian, miten asiat oli. Meille on kerrottu ruhtinas
Boguslawin vain pakosta seuranneen serkkuaan.

— Hänenkö? Hän on pahempi kuin Janusz! Ja kenen päässä syntyikään
ensiksi petossuunnitelma? Eikö juuri hän viekoitellut hetmania
viittailemalla tälle kruunusta? Ruhtinas Janusz edes teeskenteli
toimivansa _pro bono publico_, mutta Boguslaw, pitäen minua oikein
suurlurjuksena, avasi minulle koko sydämensä. Kamalaa on toistaa, mitä
hän minulle puhui... »Teidän valtionne», puhui hän, »viepi piru, me
taas emme pistä sormiamme väliin, vaan vielä työnnämme menemään, että
saisimme mahdollisimman paljon etua. Liettuan täytyy jäädä meille,
ja serkkuni Janusz-ruhtinaan jälkeen siirtyy suuriruhtinaan kruunu
minulle, kun menen naimisiin hänen tyttärensä kanssa.»

Kuningas peitti käsin kasvonsa.

— Oi! — sanoi hän. — Radziwillit, Radziejowski, Opalinski... Täytyihän
käydä niinkuin kävi!... Kruunu heidän piti saada vaikkapa repimällä,
erilleen, minkä Jumala on yhdistänyt!

— Minäkin kauhistuin. Valelin vettä päähäni, että en menettäisi
järkeäni. Mutta sydämeni muuttui yhdessä hetkessä aivan kuin salama
olisi siihen käynyt... Kirosin omaa toimintaani. En tietänyt, mitä
minun oli tehtävä. Boguslawiako vai itseäni iskisin tikarilla? En
tahtonut enää palvella Radziwilleja, tahdoin kostaa. Äkkiä Jumala
lähetti päähäni ajatuksen: menin muutaman miehen kanssa ruhtinas
Boguslawin asunnolle, houkuttelin hänet kaupungin ulkopuolelle,
vangitsin hänet ja tahdoin viedä liittoutuneille saadakseni hänen
päänsä hinnasta palvella heitä ja teidän majesteettianne.

— Annan teille kaikki anteeksi! — huudahti kuningas. — Teidät
petettiin, mutta hyvin te olette heille maksanut! Vain Kmicic saattoi
ryhtyä tuommoiseen, ei kukaan muu! Annan teille sydämestäni kaikki
anteeksi, mutta kertokaa pian, minä menehdyn uteliaisuudesta! Karkasiko
hän?

— Ensimmäisessä pysähdyspaikassa hän tempasi pistolin vyöstäni ja
ampui päin naamaa... Tämä arpi tässä!... Mieheni hän voitti yksinään
ja livisti tiehensä. Hän on kuuluisa ritari, ei käy kieltäminen, mutta
kyllä me vielä tapaamme, vaikka se olisi viimeinen hetkeni!

— Ja kostaakseen teille hän kirjoitti tuon kirjeen?

— Tietysti. Haavani arpeutui, mutta sielu oli sitä sairaampi...
Wolodyjowskin ja liittoutuneitten luo en voinut mennä, sillä
laudalaiset olisivat heti hakanneet minut kappaleiksi... Kuitenkin minä
tietäen hetmanin aikovan hyökätä heidän kimppuunsa varoitin heitä ja
kehoitin pysyttelemään yhdessä. Se oli minun ensimmäinen hyvä tekoni.
Jumala heitä auttakoon ja rangaiskoon Radziwillia!

— Ehkäpä se jo on tapahtunut, ja jos ei, niin se varmasti tapahtuu, —
sanoi kuningas — Entä mitä sitten teitte?

— Kun ymmärsin, että Kmiciciä ei kukaan ottaisi vastaan eikä uskoisi,
otin nimekseni Babinicz ja matkattuani läpi valtakunnan saavuin
Częstochowoon. Todistakoon priori Kordecki, minkä verran olen siellä
ollut hyödyksi. Yöt päivät ajattelin vain sitä, miten korvaisin
isänmaalle tekemäni vahingot, vuodattaisin vereni sen hyväksi ja
poistaisin tahran nimestäni. Loput te, teidän majesteettinne, tiedätte.
Ja jos isällinen sydämenne on siihen taipuva, jos uusi palvelukseni on
ollut suurempi kuin rikokseni tahi edes niiden veroinen, niin ottakaa
minut lempeästi vastaan, sillä kaikki ovat minut jättäneet eikä kukaan
muu minua lohduta... Te, teidän majesteettinne, yksin näette murheeni
ja kyyneleni! Minä olen konna, minä olen petturi ja valapatto, mutta
minä rakastan tätä isänmaata ja teidän majesteettianne... ja Jumala
näkee, että tahdon palvella teitä molempia!

Aridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja
lohdutti häntä:

— Olet minulle rakas kuin oma poika!... Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut
ymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet
tietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki,
sillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos
hänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä
annan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa
itkemästä!

— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon
tähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani
palaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio
taivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.

— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat
rauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt
ovat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne
puheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.

— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia,
nimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän
majesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten
paljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka
olen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut
rakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä
voitolle!

Jan Kasimir hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti:

— Mitä minä voin teille neuvoa tässä asiassa?

— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on
innokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani
Kiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että
olen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta
tahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.

— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin
kuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan
vain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus,
jommoinen sodan aikana helposti voi sattua...

— Enkelit häntä varjelevat!

— Sen hän ansaitseekin. Että nyt ette joutuisi tuomioistuinten kynsiin,
on teidän meneteltävä näin: Nyt alkaa sotaväen värväys. Koska, kuten
sanotte, olette syytteitten alainen, en voi antaa teille määräystä
Kmicicin nimelle, vaan Babiniczin. Menette värväyshommiin, sillä sekin
koituu isänmaan hyväksi, koska näytte olevan tulinen ja taidokas
soturi... Sitten lähdette sotaan Kievin kastellaanin komennossa. Hänen
joukossaan voi helpoimmin menettää päänsä, mutta helpoimmin myös
saada tilaisuuden kunnostautua. Tarvittaessa voitte myös omin päin
ahdistella ruotsalaisia, kuten ahdistitte Chowańskia. Kääntymyksenne ja
hyvät työnne ovat alkaneet siitä hetkestä, jolloin otitte nimeksenne
Babinicz. Käyttäkää edelleen sitä nimeä, niin tuomioistuimet jättävät
teidät rauhaan. Mutta sitten kun loistatte aivan kuin aurinko ja koko
Puola tuntee ansionne, silloin saakoot ihmiset tietää, kuka on tuo
mainehikas ritari. Silloin joku ei ilkeä haastaa niin kuuluisaa miestä
oikeuteen, toinen saattaa siihen mennessä kuolla, kolmannen voitte
jollakin tavoin tyydyttää... Paljon voi asiakirjoja kadotakin, ja
vakuutan uudelleen, että kuulutan ansioitanne ja esitän valtiopäivillä
teille palkintoa, jonka mielestäni olette ansainnut.

— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut noin suurta hyvyyttä!

— Paremmin kuin monet muut, jotka luulevat olevansa siihen ansiokkaat.
No, no, älkää olko millännekään, rakas rojalisti, sillä luulenpa, että
tuon rojalistitytönkin vielä tavoitatte ja, jos Jumala suo hankitte
pian vielä lisää pieniä rojalisteja.

Kmicic heikkoudestaan huolimatta nousi vuoteesta ja lankesi kuninkaan
jalkojen juureen.

— Hyvä Jumala, mitä te teette? — huudahti kuningas. — Veri rupeaa taas
vuotamaan Kuka siellä?

Sisään syöksyi itse marsalkka, joka jo pitkän aikaa oli etsinyt
kuningasta linnasta.

— Pyhä Yrjänä! Mitä näen? — huudahti hän tavatessaan kuninkaan omin
käsin nostamassa Kmiciciä.

— Tämä on herra Babinicz, rakas soturini ja uskollinen palvelijani,
joka pelasti henkeni, — sanoi kuningas. — Auttakaa, herra marsalkka,
minua nostamaan hänet vuoteeseen!



KAHDEKSAS LUKU.


Lubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja
joukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin
suuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät
vedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja
asestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi
suurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia,
jotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.

Liike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti
järjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka
Konstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat
Krakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin
oli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali
täydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.

Mutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli
vallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen
selkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin
taisteluun.

Pajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista
työkaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet
lähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä
joukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.

Häntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten
seurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin
yhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.

Ei vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut,
tartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea
kostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut,
sitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan
entisyytensä.

Yhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet
voimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera
Potocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki,
Vitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill,
mahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz
oli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet
muut ylhäiset henkilöt.

Kirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra
kruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava
liitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin
saajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat
luopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi
oli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.

Joulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma
Tykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen
piirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän
käski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian
tapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:

— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen
antauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen
varalta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa
ollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä
vaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta
henkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen
henkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei
tapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi,
että hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet
valtiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki
siitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia
välttämään oikeata rangaistusta.

Tähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin
hän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja,
ja hän nautti oman äänensä kaiusta.

— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen,
— sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa... Sanon vain sen, että jos
Radziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua
minun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota
se on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen
ja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän
olisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua
kohtaan.

— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! —
vastasi Sapieha arvokkaasti.

— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös
kuulla Zaglobaa... Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut
kuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän
ei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten
joukkojen ylipäällikkönä.

— Onko sitten mielestänne komentosauva huonoissa käsissä?

— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin
käsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin
vahvistaa vaalini.

Vojevoda naurahti, sillä hän piti Zaglobasta ja tämän sutkauksista.

— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te
teitte minusta hetmanin... ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa
minun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin
tavoin palvella isänmaata!

Zagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän
loi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:

— Menkää rauhassa!

— Olen hyvin kiitollinen luvasta! — sanoi Sapieha nauraen.

Toisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella
tekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi
jäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä
hänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:

— Jos linnoitus antautuu, vastaatte te minulle ruhtinaan hengestä!

— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi
pieni ritari.



YHDEKSÄS LUKU.


Linnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen
lumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.

Hänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä
hän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan
joukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli
sairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.

Kiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti
muuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli
ilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.

Vaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin
oli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja
onnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen
ja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli
syöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet
pettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt
se, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas,
suurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni
toimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti
vain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan
odotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan
hänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.

Hänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa
melkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin
muurien isäntä.

Muutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita
kuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli
kärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä
mukaan.

Kun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut
voimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin
Kaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi
ollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.

Niinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa,
niin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka
piiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!

Kun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä
pahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.

Omaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset
anastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka
aikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti
vieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka
ylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli
nyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa
ruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!

Linnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen
päällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas
tahtonut pyydellä häneltä lisää.

Jospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet
tajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin,
hengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta
järki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä,
oli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko
lankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä
olivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi...

Omantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta,
eikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta.
Ne kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei
ylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi,
sitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät
isänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa
ja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan
suurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut
viimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi
Themistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin
yhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan
valapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän
oli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin
loppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen...
Mikä odottaa häntä siellä?

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti
kätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna
suureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut
vähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta
ja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi
ja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi
ruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä
tämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän
ymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt
tuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt
sitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän
pelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät
piirteet olivat muuttuneet.

Hänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä
tuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset.
Piiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui
piiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi
sota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja
pettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan
ollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista
vihaa majesteetin loukkaamisesta.

Kun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin
Radziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen
sydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon
lähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi
tuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden
loukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi
verho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot,
jotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.

Kaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä
sydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat
sitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.

— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä
sukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava
isänmaalle.

Hänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa,
hänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota
ajatellessaan hän vapisi.

Maallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se,
mitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.

Vielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut
toivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut
hänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet
hänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi
tulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää
preussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät
liettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten
he yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat
Liettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja
pelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää
heiltä saaliin.

Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi
Vierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle.
Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.

Viimein alkoi Tykocinin piiritys.

Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon,
puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että
antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden
julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen
alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää
itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona
kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan
ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.

— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan
Tykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes
Radziwill!

Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta
ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.

Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda
lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta
saamansa kirjeen.

Janusz luki siitä muun muassa seuraavaa:

»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi
sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä
uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle
ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta
ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene
avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa
voimiaan, ja _quod attinet_ Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan
kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»

Tämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta
viimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa
kohtalonsa täyttymistä.

Piiritys lähestyi loppuaan.

Sapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen
jälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli
epäonnistunut.

Joulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi
»nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi
pihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille,
tyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla,
joka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen
ulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan
luona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka
aikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa,
toinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja
Charlamp.

Viimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena.
Raskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli
Tykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut
entisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista
kuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka
nyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin
ritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli
noussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi
kuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin
ja tuuli ulvoi ulkona.

Äkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta
ruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät
torkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta
hän sanoi:

— On niinkuin jotakin olisi pudonnut rinnaltani. On helpompi olla...

Sitten hän käänsi hiukan päätään, alkoi katsella tarkasti ovelle ja
sanoi viimein:

— Charlamp!

— Nöyrin palvelijanne!

— Mitä tekemistä Stachowiczilla on täällä? Charlamp paran koivet
alkoivat tutista, sillä yhtä peloton kuin hän oli taistelussa, yhtä
taikauskoinen hän oli. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja sanoi
vapisevalla äänellä:

— Stachowicz ei ole täällä. Teidän ylhäisyytenne ammutti hänet
Kiejdanyssa.

Ruhtinas sulki silmänsä eikä vastannut mitään. Kuului vain tuulen
valitteleva ja pitkä vinkuna.

— Tuossa tuulessa on ihmisen itkua, — sanoi ruhtinas taas avaten
väsyneet silmänsä. — En minä kutsunut ruotsalaisia, vaan sen teki
Radziejowski...

Kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän vähän ajan kuluttua:

— Hän on paljon syyllisempi, paljon syyllisempi, paljon syyllisempi.

Ja hänen oli ikäänkuin helpompi olla muistaessaan, että joku on
syyllisempi kuin hän.

Mutta sitten näytti taas raskaampia ajatuksia nousevan hänen mieleensä,
sillä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän toisteli:

— Jeesus! Jeesus! Jeesus!

Hänen henkeään alkoi taas ahdistaa, ja hän yski entistä kovemmin.

Silloin kuului ulkoa muskettien laukauksia, ensin harvempaan, sitten
yhä tiheämpään, mutta ne hukkuivat osittain tuulen ulvontaan.

— Taistelevat! — sanoi ruhtinaan lääkäri.

— Niinkuin tavallisesti! — vastasi Charlamp. — Miehiä paleltaa
lumimyrskyssä, ja ne tappelevat lämpimikseen.

— Charlamp! — sanoi ruhtinas. — Monesko päivä nyt on?

— Viimeinen päivä joulukuuta, teidän ylhäisyytenne!

— Jumala, armahda sieluani!... En elä uuteen vuoteen... Jo ammoin on
minulle ennustettu, että joka viides vuosi kuolema seisoo luonani.

— Jumala on armollinen, teidän ylhäisyytenne!

— Jumala on Sapiehan puolella, — vastasi ruhtinas käheällä äänellä.

Äkkiä hän alkoi katsella ympärilleen ja sanoi:

— Hän henkii kylmää... En näe häntä, mutta tunnen, että hän on tässä.

— Kuka, teidän ylhäisyytenne?

— Kuolema!

Syntyi hiljaisuus, jossa vain kuului, kuinka rouva Jakimowicz kuiskaten
rukoili.

— Sanokaa, — puhui ruhtinas katkonaisella äänellä, — uskotteko
todellakin, että vain ne, jotka tunnustavat teidän uskoanne, tulevat
autuaiksi?

— Vielä kuoleman hetkelläkin on tilaisuus katua, — vastasi Charlamp.

Paukauksia kuului nyt yhä tiheämmin. Tykkien pamahtelu sai ikkunaruudut
tärisemään.

Ruhtinas kuunteli rauhallisesti, kohottautui sitten vuoteellaan, ja
hänen silmänsä alkoivat loistaa. Kohottuaan istumaan hän tarttui käsin
päähänsä ja huudahti:

— Boguslaw! Boguslaw!

Charlamp juoksi kuin mieletön ulos huoneesta. Koko linna vapisi tykkien
jyrähdyksistä.

Äkkiä kuului huutoa tuhansista suista ja kovaa ryskettä, joka sai
hiilet uunissa hypähtelemään. Samassa Charlamp syöksyi sisälle.

— Sapiehalaiset ovat räjähdyttäneet portin! — huusi hän. — Ruotsalaiset
ovat paenneet torniin!... Vihollinen on täällä!... Teidän ylhäisyytenne!

Sanat jähmettyivät hänen huulilleen. Radziwill istui sohvalla silmät
ylös luotuina. Avoin suu haukkoi ilmaa, kädet hapuilivat sohvan reunaa,
ja hän huusi tahi oikeammin korahteli:

— Se on Radziejowski... en minä... Pelastakaa!... Mitä tahdotte?
Ottakaa kruunu!... Se on Radziejowski... Pelastakaa, hyvät ihmiset!
Jeesus! Jeesus! Maria!

Ne olivat Radziwillin viimeiset sanat.

Hänet valtasi kamala puistatus, silmät pullistuivat, hän oikaisihe,
kaatui selälleen ja jäi liikkumattomana makaamaan.

— Loppu tuli! — sanoi lääkäri.

— Mariaa huusi, kuulitteko, vaikka oli kalvinilainen! — lausui rouva
Jakimowicz.

— Lisätkää tulta uuniin! — sanoi Charlamp hölmistyneille paasheille.

Sitten hän astui ruumiin luo, sulki sen silmät, otti haarniskaltaan
kullatun Jumalanäidin kuvan ja pani sen Radziwillin käsiin.

Tuli heijastui kultaisesta kuvasta vojevodan kasvoille ja teki ne
harvinaisen rauhallisen näköisiksi.

Charlamp istuutui ruumiin luo ja nojaten kyynärpäät polviinsa peitti
käsin kasvonsa. Äänettömyyden keskeytti vain muskettien pauke.

Äkkiä tapahtui jotakin kauheata. Välähti suuri valo, aivan kuin koko
maailma olisi syttynyt palamaan, ja samalla kuului niin kova jyrähdys
kuin olisi maa murtunut linnan, alta. Seinät huojuivat, katto halkeili,
kaikki ikkunat putosivat lattialle. Ikkunain tyhjistä aukoista puhalsi
tuuli sisälle ja alkoi vinkua huoneen nurkissa.

Kaikki huoneessa-olijat lankesivat kasvoilleen kauhistuksesta.

Ensimmäisenä nousi pystyyn Charlamp ja katsahti heti vojevodan
ruumiiseen. Mutta ruumis lepäsi rauhallisena, vain kultainen kuva hänen
kädessään oli hiukan liikahtanut.

Charlamp huokasi helpotuksesta. Hän oli luullut, että paholaisjoukko
oli tullut noutamaan ruhtinaan ruumista.

— Sana tuli lihaksi! — sanoi hän. — Varmaankin ruotsalaiset
räjähdyttivät ilmaan tornin ja itsensä.

Ulkoa ei kuulunut mitään ääniä. Nähtävästi Sapiehan miehet seisoivat
ällistyneinä tahi pelkäsivät, että koko linna oli miinoitettu.

— Lisätkää tulta! — sanoi Charlamp taas pojille.

Ja taas valaisi kirkas, lepattava valo huoneen. Vallitsi
kuolemanhiljaisuus, vain tuli räiskähteli, tuuli vonkui ja lunta satoi
sisään ikkunoista.

Mutta sitten kuului sekavia ääniä, kannukset kilisivät ja kuului
askelten töminää. Huoneen ovet lensivät selälleen ja sotilaita tuli
sisälle.

Joukosta tuli esille pieni, rautavarustuksiin puettu ritari ja huudahti:

— Missä on Vilnon vojevoda?

— Tässä! — sanoi Charlamp osoittaen ruumista.

Wolodyjowski katsahti ja sanoi:

— Kuollut!

— Kuollut! — Kuollut! — levisi kuiske suusta suuhun. — Petturi ja
kavaltaja on kuollut!

— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen
ruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää
neitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!

Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet
lähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt,
valaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan
hetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.

— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten
herättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen
loiste heijastuu hänen kasvoihinsa.

Hän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi
harras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:

— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää
tuomiovaltaa!

Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:

— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja
kuninkaan?

— Antakaa hänet tänne!... — kuului useita ääniä.

Charlamp nousi, veti sapelinsa tupesta ja paiskasi sen lattiaan.

— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt
häntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun
sopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet
eikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena... En ole paljoa ansainnut
tällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja
tuskin jaksan seisoa jaloillani... Mutta minä olen vallassanne,
hakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin
ääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!

Hän alkoi horjua ja olisi kaatunut, mutta Zagloba levitti kätensä, otti
hänet syleilyynsä ja huusi:

— Jumalan tähden! Antakaa hänelle syötävää ja juotavaa!

Se vaikutti toisiinkin. Charlamp talutettiin ulos huoneesta.
Sotilaatkin alkoivat poistua.

Paluumatkalla asuntoonsa Wolodyjowski sanoi Zagloballe:

— Neiti Billewicz ei ollut linnassa.

— Mistä sen tiedätte? — kysyi Zagloba.

— Kysyin noilta paasheilta. Boguslaw on ottanut hänet Taurogiin.

— Ohoo! — sanoi Zagloba. — Se on samaa kuin olisi susi pantu vuonan
kaitsijaksi. Mutta eihän se kuulu teihin, teillehän on muuan toinen
typykkä määrätty!



KYMMENES LUKU.


Lembergistä tuli kuninkaan sinne saavuttua todellinen valtakunnan
pääkaupunki. Kuninkaan mukana saapui suurin osa maan piispoista
ja kaikki ne senaattorit, jotka eivät olleet ruvenneet vihollisen
palvelukseen. Lukuisasti aseellista aatelia saapui totellen kuninkaan
kutsua. Sydämet laajenivat tuota yleistä nousua nähdessä, joka ei
missään suhteessa ollut sen suurpuolalaisen liikkeen kaltainen, minkä
tuloksena oli ollut niin heikko vastarinta viholliselle Ujscien luona.
Päinvastoin tänne kerääntyi uljasta ja sotaista aatelia, joka lapsesta
saakka oli tottunut hevosen selässä taistelemaan tataarilaisia vastaan,
tottunut verenvuodatukseen ja tulipaloihin ja paremmin osasi käyttää
sapelia kuin latinankieltä.

Kasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin
tataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan
kuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava
tataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja
lupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta
neljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota
taisteluun.

Tämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä
sanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan
uskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.

Kaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja
säännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet
kalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat,
ruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.

Puolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat
yhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että
Lemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on
ensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.

Missä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja
»vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka
vaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja,
jotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.

Kuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa.
Hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen
edustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja.
Kaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut,
jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon
Tyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja
otti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän
työskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.

Mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja
valtiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään
maallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat
valtion eduksi.

Tuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut
senaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä
erään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu
jotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan.
Puhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan
kanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei
ole esimerkkejä historiassa.

Oli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen
kipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä
puoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä
unkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit
jalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat
käsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon.
Etumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin
senaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin
johtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon
armenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat
yllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen.
Sitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään,
kunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.

Lopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle,
sillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa
lähempänä pääalttaria.

Kuningas ajoi paavin lähettilään kanssa, sitten tuli Gnesenin
arkkipiispa ja piispa Czartoryski, sitten Krakovan piispa, Lembergin
arkkipiispa, kruunun suurkansleri sekä joukko vojevodia ja
kastellaaneja.

Jumalanpalveluksen toimitti paavin lähettiläs Widon, jonka puku oli
purppurainen, valkoisella sekä helmillä ja kullalla koristettu.

Kuninkaalle oli varattu paikka pääalttarin ja penkkien välille.

Moniväristen ikkunain läpi tunkeutuivat sisälle auringon säteet ja
yhtyivät alttarilla palavien kynttiläin liekkimereen, minkä jälkeen ne
valaisivat varjossa istuvien senaattorien kasvoja, valkoisia partoja
ja kultaan ja samettiin verhottuja vartaloita. Vanhukset olivat niin
arvokkaan näköisiä, että olisi luullut näkevänsä edessään muinaisen
Rooman senaatin. Kaikkien silmät olivat luodut alttariin, kaikki
rukoilivat. Kynttiläin liekit loistivat ja heiluivat, suitsutusastiain
savu kiemuroi ja välkähteli. Kuningas Jan Kasimir lankesi maahan ja
nöyrtyi Jumalan majesteetin edessä. Viimein otti messun toimittaja
öylättiastian ja kalkin ja lähestyi kuningasta. Tämä nousi kirkastunein
kasvoin, papin ääni kaikui: »_Ecce Agnus Dei!_» ja kuningas nautti
Herran ehtoollisen.

Sitten kuningas kohotti päänsä pystyyn, loi silmänsä taivaaseen ja
nosti molemmat kätensä.

Kirkossa tuli äkkiä niin hiljaista, että ei kuulunut hengähdystäkään
Kaikki arvasivat hetken tulleen ja kuninkaan aikovan vannoa valan.
liikutetulla, mutta selvällä äänellä ryhtyi kuningas puhumaan:

»Pyhä Jumalan Äiti! Minä Jan Kasimir, joka Sinun poikasi, kuningasten
kuninkaan ja minun hallitsijani, sekä Sinun armostasi olen kuningas,
— astun Sinun pyhäin jalkaisi juureen ja lupaan ottaa Sinut
suojelijakseni ja valtakuntani kuningattareksi. Puolan kuningaskunnan,
Liettuan, Preussin, Masowian, Samogitian, Liivin ja Czernihovin
suuriruhtinaskunnan, molempien valtakuntien sotajoukon ja koko kansan
annan Sinun erikoiseen huostaasi ja varjelukseesi, Sinun apuasi ja
laupeuttasi nyt vihollisen ahdistaessa ja kuningaskuntani ollessa
hädässä nöyrästi anon...»

Kuningas lankesi polvilleen ja oli vähän aikaa vaiti. Kirkossa vallitsi
edelleen kuolemanhiljaisuus. Sitten kuningas taas nousi ja jatkoi:

»Sinun suurista hyvistä töistäsi osallistuneena lupaan Sinulle itseni,
ministerieni, senaattorieni, aatelin ja kansan nimessä levittää Poikasi
Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme kunniaa ja kiitosta kaikkiin
Puolan kuningaskunnan ääriin. Vannon Sinulle, että kun Sinun Poikasi
laupeuden tähden saan voiton ruotsalaisista, teen kaikkeni, että tämän
tapahtuman vuosipäivää vietettäisiin valtakunnassani juhlallisesti
ainaisiin aikoihin Jumalan ja Sinun, Pyhän Neitsyen, armon ja laupeuden
muistoksi.»

Tässä hän keskeytti puheensa ja lankesi uudelleen polvilleen. Kirkossa
syntyi kuisketta, mutta sen sai vaikenemaan kuninkaan ääni, joka nyt
entistä enemmän vapisi liikutuksesta, mutta kaikui yhä kantavampana:

»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön
ahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen
rangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia
monenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua
tekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän
saakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta
kohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka
olet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja
Poikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»

Nämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit,
aateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin
kohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki
kohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat:
»Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi
kuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi
ne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen
suojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko
kirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala
antaa heille voiton ruotsalaisista.

Kuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa
ja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.



YHDESTOISTA LUKU.


Näitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia
aivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän
tahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat
mielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen
yhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit
hankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset
antoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia,
uneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran
manifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken
yhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi
yrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia
levitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi
ruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta
mainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös
lentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.

Wittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden
Krakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin
kuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten
voitoistaan.

Lembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt
riemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään
sanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko
Vilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että
Sapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin
vojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on
kaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.

Lopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää
kuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan
käytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle,
turvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa
arvoaan.

Tätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin
tunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:

— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun
viimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi
Beresteczkon luona verissänne.

Michal polvistui ja vastasi:

— Ja myöhemmin Varsovassa, teidän majesteettinne! Olin linnassa
nykyisen Kievin kastellaanin kanssa.

— Ja palvelette yhä armeijassa? Eikö ole tehnyt mieli viettämään
rauhallista kotielämää?

— Valtakunta tarvitsi miehiä, ja näissä melskeissä olen menettänyt
omaisuuteni. Minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, mutta en minä
siitä ole millänikään, sillä sotilaan ensimmäinen velvollisuus on
palvella kuningasta ja isänmaata.

— Suokoon Jumala, että olisi enemmän teidän kaltaisianne! Ei silloin
vihollinen täällä isännöisi. Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin työnne
palkitaan. Mutta nyt kertokaa, mitä olette tehneet Vilnon vojevodalle!

— Vilnon vojevoda on Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän kuoli samaan
aikaan kuin me teimme viimeisen väkirynnäkkömme.

— Kertokaa siitä!

— Tässä on Vitebskin vojevodan kertomus, — sanoi Michal.

Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea, mutta keskeytti lukemisensa kohta
alussa lausuen:

— Herra Sapieha erehtyy kirjoittaessaan, että Liettuan suurhetmanin
virka _vacat_. Ei se _vacat_, sillä annan sen hänelle.

— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko
sotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä
nimityksestä!

Kuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi
lukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.

— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa
kruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on
jo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!...
Radziwill ja Opalinski... ja aivan samaan aikaan... Älä tuomitse heitä,
Herra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!

Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen kuningas taas jatkoi lukemista.

— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun,
— että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät,
parhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä
turvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa.
Levätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra
Czarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.

— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän
majesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat
hiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra
Czarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella
teidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää
ruotsalaisia vastaan.

Puna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen
kasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:

— Tekö ensimmäisenä paiskasitte sauvanne ruhtinasvainajan jalkoihin?

— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran
silloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin
sotilaskuria vastaan.

Tässä hän pysähtyi ja lisäsi hetken kuluttua:

— Ei ollut muuta mahdollisuutta!

— Niinpä tietenkin, — sanoi kuningas. — Ne olivat vaikeita aikoja
semmoisille, jotka ymmärtävät sotilaan velvollisuuden, mutta
kuuliaisuudellakin pitää olla rajansa. Jäikö monta vanhemmista
upseereista Radziwillin luo?

— Tykocinissa emme tavanneet muita upseereita kuin herra Charlampin,
joka ei tahtonut jättää ruhtinasta onnettomuudessa, kun ei ollut
aikaisemmin jättänyt. Vain sääli pidätti häntä ruhtinaan luona,
sillä hänen myötätuntonsa oli meidän puolellamme. Hän oli vähältä
kuolla nälkään, sillä siellä oli ruoan puute, ja hän uhrasi oman
osansa antaakseen sen ruhtinaalle. Nyt hän on tullut tänne Lembergiin
anomaan teidän majesteetiltanne armoa, ja minäkin yhdyn pyyntöön hänen
puolestaan, sillä hän on uskollinen mies ja hyvä sotilas.

— Tulkoon tänne, — sanoi kuningas.

— Hänellä on sitäpaitsi ilmoitettavana teidän, majesteetillenne tärkeä
tieto, jonka hän kuuli ruhtinas Boguslawilta jo Kiejdanyssa ja joka
koskee teidän, majesteettinne kalliin persoonan turvallisuutta.

— Koskeekohan se Kmiciciä?

— Aivan niin, teidän majesteettinne!

— Tunsitteko Kmicicin?

— Tunsin ja taistelin hänen kanssaan, mutta en tiedä, missä hän nyt on.

— Mikä on mielipiteenne hänestä?

— Teidän majesteettinne! Kun hän on ollut valmis sellaiseen tekoon,
niin ei ole sellaisia tuskia, joita hän ei olisi ansainnut, sillä tuuma
on helvetillinen.

— Se ei ole tosi! — sanoi kuningas. — Kaikki tuo on ruhtinas Boguslawin
keksintöä... Mutta jätetään se juttu. Kertokaa, mitä tiedätte tuosta
miehestä entisiltä ajoilta?

— Hän on aina ollut suuri sotilas ja sotatoimissa verraton. Niinkuin
hän ahdisteli Chowańskia, saattaen muutamalla sadalla miehellä koko
vihollisen sotajoukon melkein epätoivoon, ei olisi kukaan muu kyennyt
toimimaan. On ihme, että häneltä ei nyljetty, nahkaa ja käytetty sitä
rumpuun! Jos tuohon aikaan joku olisi antanut Chowańskin käsiin itse
vojevodan, niin ei se olisi häntä niin ilahduttanut kuin jos hän olisi
saanut lahjaksi Kmicicin. Menihän Kmicic niin pitkälle, että söi
Chowańskin haarukoilla, nukkui hänen matollaan, ajeli hänen reellään
ja hevosillaan. Mutta hän oli sitten hankala omien parissa, teki
perin omavaltaisia tekoja ja olisi kuin herra Laszcz voinut sisustaa
viittansa tuomioilla. Kiejdanyssa hän sitten kokonaan menetti kunniansa.

Sitten Wolodyjowski kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut
Kiejdanyssa.

Jan Kasimir kuunteli mielellään, ja kun Michal viimein kertoi, miten
Zagloba oli vapauttanut ensin itsensä ja sitten kaikki toverinsa
vankeudesta, alkoi kuningas nauraa niin että hytki.

— _Vir incomparabilis! Vir incomparabilis!_ — toisteli hän. — Onko hän
täällä matkassanne?

— Kyllä, teidän majesteettinne! — vastasi Wolodyjowski..

— Tuo aatelismies on ovelampi kuin Odysseus! Tuokaa hänet ruokapöytääni
pitämään hetkinen hauskaa ja herrat Skrzetuski samalla kertaa. Mutta
nyt kertokaa, mitä vielä tiedätte Kmicicistä.

— Roch Kowalskilta löydetyistä kirjeistä saimme tietää, että
meidät aiottiin surmata Birzessä. Ruhtinas ajoi meitä vielä takaa
sotajoukkoineen ja koetti saartaa, mutta ei onnistunut. Pujahdimme
onnellisesti pois. Ja vielä enemmänkin! Lähellä Kiejdanya saimme kiinni
Kmicicin ja käskin heti ampua hänet.

— Näytte olleen sukkelia liikkeissänne siellä Liettuassa! — sanoi
kuningas.

— Sitä ennen antoi kuitenkin Zagloba tutkia hänen taskunsa. Niistä
löydettiin hetmanin kirje, josta selvisi, että Kmicicin ansiota oli
ollut, ettei meitä ammuttu heti Kiejdanyssa, vaan vietiin Birzeen...

— Siitä nyt näette! — sanoi kuningas.

— Näin ollen emme pitäneet enää sopivana riistää häneltä henkeä.
Päästimme hänet menemään. En tiedä mitä hän sittemmin on tehnyt. Jumala
tiennee mikä hän on miehiään. Vaikea on päästä hänestä selville. Hän
jäi Radziwillin luo, sitten matkusti jonnekin... Meille hän lähetti
tiedon, että ruhtinas hyökkää kimppuumme. Ei voi kieltää, että hän
sillä teki meille suuren palveluksen, sillä jos hän ei olisi meitä
varoittanut, emme olisi olleet varuillamme ja ruhtinas olisi voittanut
meidät yksitellen... En todellakaan tiedä, mitä hänestä ajattelisin...
Jos se on valetta, mitä ruhtinas Boguslaw kertoi...

— Se nähdään heti! — sanoi kuningas.

Hän löi yhteen käsiään.

— Kutsu tänne herra Babinicz! — sanoi hän paashille, joka ilmestyi
kynnykselle.

Paashi poistui, mutta hetken kuluttua ovi aukeni ja sisälle astui
Andrzej. Wolodyjowski ei heti tuntenut häntä, sillä nuori ritari oli
suuresti muuttunut eikä ollut vielä toipunut vuorensolassa tapahtuneen
taistelun seurauksista. Michal katseli häntä tunnustellen.

— Ihmeellistä! — sanoi hän viimein. — Jos ei teidän majesteettinne
olisi maininnut toista nimeä, niin sanoisin: tämä on herra Kmicic.

Kuningas hymyili ja sanoi:

— Tämä pieni ritari kertoi minulle juuri suuresta lurjuksesta, jolla
oli tuo nimi, mutta minä todistin hänelle selvästi, että hän oli
erehtynyt arvostelussaan, ja olen varma siitä, että herra Babinicz
vakuuttaa todistukseni oikeaksi.

— Teidän majesteettinne! — vastasi Babinicz nopeasti. — Yksi
ainoa teidän sananne puhdistaa tuon lurjuksen paremmin kuin
juhlallisimmatkaan vakuutukseni!

— Äänikin on sama! — sanoi nuori eversti yhä enemmän kummastuen. — Vain
tuota arpea kasvoissa ei hänellä ollut.

— Hyvä herra! — sanoi siihen Kmicic. — Aatelismiehen ruumis on
luettelo, johon milloin kukakin tekee sapelilla merkintöjä... Onpa
täällä teidänkin muistiinpanonne, josta minut tunnette.

Näin sanoen hän kumartui ja näytti sormellaan yli paljaaksi ajellun
päälaen kulkevaa valkeata arpea.

— Minun iskuni! - huudahti Wolodyjowski. Hän on Kmicic!

— Mutta minä sanon teille, että te ette tunne Kmiciciä! — sanoi
kuningas.

— Kuinka niin, teidän majesteettinne?

— Te tunsitte suuren sotilaan ja väkivallan harjoittajan sekä
Radziwillin rikostoverin... Mutta tässä seisoo Częstochowon Hektor,
jota Jasna Góra lähinnä priori Kordeckia saa enimmän kiittää, tässä
seisoo isänmaan puolustaja ja minun uskollinen palvelijani, joka on
pannut henkensä alttiiksi puolestani ja pelastanut henkeni. Semmoinen
on tuo uusi Kmicic... Oppikaa häntä tuntemaan ja rakastamaan, sillä hän
ansaitsee sen!

Wolodyjowski alkoi kierrellä keltaisia viiksiään tietämättä mitä
sanoisi, mutta kuningas lisäsi:

— Ja tietäkää, että hän ei ole tehnyt mitään lupauksia ruhtinas
Boguslawille, vaan ensimmäiseksi ryhtynyt hänelle kostamaan, sillä hän
otti hänet kiinni ja tahtoi antaa teidän käsiinne.

— Ja varoitti meitä ilmoittaen Vilnon vojevodan aikeet! — huudahti
Wolodyjowski. — Mikä enkeli onkaan teidät käännyttänyt?

— Syleilkää toisianne! — sanoi kuningas.

— Te olette aina minua miellyttänyt! — sanoi Kmicic.

He syleilivät toisiaan, ja kuningas katseli heitä hymyillen. Kmicic
puolestaan syleili pientä ritaria niin voimakkaasti, että nosti hänet
ilmaan kuin kissanpojan eikä pitkään aikaan päästänyt irti.

Tämän jälkeen kuningas lähti tavanmukaiseen neuvottelukokoukseen, ja
ritarit jäivät kahden kesken.

— Tulkaa asuntooni! — sanoi Wolodyjowski. — Tapaatte siellä Skrzetuskit
ja Zagloban, joista on hauska kuulla, mitä kuningas minulle teistä
sanoi. Siellä on myös Charlamp.

Mutta Kmicic astui Wolodyjowskin luo hyvin levottoman näköisenä.

— Tapasitteko paljon väkeä ruhtinas Radziwillin luona? — kysyi hän.

— Vanhempia upseereita oli siellä vain Charlamp.

— En minä upseereista kysy!... Mutta oliko naisia?

— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. —
Neiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.

Kmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen
taas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä
ja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja
alkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:

— Voi minua! Voi minua!

— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi
Wolodyjowski.



KAHDESTOISTA LUKU.


Tultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä.
Wolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja
raivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi,
jotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto,
että ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut
lähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki
edellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.

Vasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti Michal
Kmiciciä käsivarresta ja sanoi:

— Rauhoittukaa!... Ei epätoivo teitä auta!

— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon
hänen verensä!

— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten
joukosta!

— Sitä parempi! — sanoi Andrzej kiihkeästi. — Vaikka tapaisin hänet
kirkossa...

— Älkää Jumalan tähden sadatelko! — keskeytti pikku eversti.

— Tuo petturi johdattaa minut syntiin!

He kulkivat vähän aikaa ääneti. Sitten kysyi Kmicic:

— Missä hän nyt on?

— Kenties Taurogissa, mahdollisesti myös muualla. Charlamp sen tietää
parhaiten.

Kmicic alkoi hengittää niin raskaasti kuin ihminen, joka kiipeää ylös
jyrkkää vuorenrinnettä.

— Olen vielä perin heikko! — sanoi hän.

— Kertokaa minulle, mistä se johtuu, sillä kuningas vain viittasi
siihen kahakkaan!

Kmicic alkoi kertoa, ja vaikka hän samalla kiristeli hampaitaan,
niin hänen ajatuksensa kuitenkin irtautuivat onnettomuudesta ja hän
rauhoittui jonkin verran.

— Tiesin, että olette rohkea mies, — sanoi Wolodyjowski, — mutta
Radziwillin kaappaaminen hänen sotajoukkonsa nenän edestä on teko,
johon en osannut ajatella edes teidän ryhtyvän.

Tällä välin he olivat saapuneet asunnolle. Molemmat Skrzetuskit,
Zagloba ja Charlamp olivat syventyneet tarkastelemaan krimiläisiä
lammasnahkaturkkeja, joita eräs tataarilainen heille kaupitteli.
Charlamp, joka heistä oli Kmicicin paras tuttu, tunsi tämän heti ja
päästäen turkin käsistään huudahti:

— Jeesus! Maria!

Ennenkuin kukaan ennätti tointua hämmästyksestään, sanoi Wolodyjowski:

— Saan esittää teille Częstochowon Hektorin ja kuninkaan uskollisen
palvelijan, joka on vuodattanut vertaan uskon, isänmaan ja kuninkaan
puolesta!

Ja kun ihmettely yhä kasvoi, alkoi kelpo Michal innostuneesti kertoa,
mitä hän oli kuullut kuninkaalta Kmicicin ansioista ja Andrzejlta
itseltään ruhtinas Boguslawin kiinniottamisesta, ja lopetti sanoen:

— Siis ei vain ole valetta, mitä ruhtinas Boguslaw on tästä ritarista
kertonut, vaan päinvastoin herra Kmicic on hänen pahin vihamiehensä,
ja jollakin tavoin kostaakseen on ruhtinas vienyt neiti Billewiczin
Taurogiin.

— Ja meidät tämä ritari on pelastanut varmasta kuolemasta, ja
liittoutuneitten sotajoukkoja hän on varoittanut! — huudahti Zagloba.
— Tämmöisten ansioitten rinnalla eivät vanhat synnit merkitse mitään.
Onni oli kuitenkin, että tulitte tänne herra Michalin seurassa
ettekä yksin, ja onni on myös, että rykmenttimme majailee kaupungin
ulkopuolella, sillä ylen vihaisia ovat laudalaiset hänelle, ja
ennenkuin hän olisi ennättänyt hengähtääkään, olisi hänet hakattu
maahan.

— Tervehdimme teitä sydämestämme veljenä ja tulevana sotatoverina! —
sanoi Jan Skrzetuski.

Charlamp tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Tuommoiset eivät koskaan joudu hukkaan! — sanoi hän. — Ne selviävät
mistä sekamelskasta tahansa, vieläpä niittävät kunniaa samalla.

— Enkö sitä teille sanonut? — huudahti Zagloba. — Heti kun näin hänet
Kiejdanyssa, ajattelin itsekseni: siinä on sotilas oikeata maata! Ja
muistatteko, että kohta lankesimme toistemme kaulaan! Tosin on minun
ansioni, että Radziwill kukistui, mutta on siinä osaa hänelläkin.
Jumala minut johti Billewiczessä estämään ampumasta hänet... Hyvät
herrat, ei sovi ottaa tämmöistä ritaria vastaan kuivin suin, sillä hän
voisi luulla, että emme tarkoita mitä puhumme!

Tämän kuultuaan Rzedzian heti lähetti pois tataarilaisen turkkeineen ja
alkoi hommata juotavaa.

Mutta Kmicicin ainoana pyrkimyksenä oli mahdollisimman pian saada
Charlampilta tietoja Oleńkan kohtalosta.

— Olitteko mukana Kiejdanyssa? — kysyi hän.

— Kyllä, koko ajan! — vastasi pitkänenäinen. — Ruhtinas Boguslaw saapui
meidän ruhtinaamme luo. Illallisille hän laittautui niin koreaksi, että
silmiä häikäisi, ja neiti Billewicz ilmeisesti miellytti häntä kovin,
sillä hän kehräsi tyytyväisenä kuin kissa, kun sen selkää silitetään.

— Lakkaa! — sanoi Wolodyjowski. — Sinun puheesi tuottaa ritarille liian
suurta tuskaa.

— Päinvastoin! Jatkakaa! — huudahti Kmicic.

— Hän puhui silloin pöydässä, — sanoi Charlamp, että Radziwill kyllä
voi mennä naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa ja että hän itse
mieluummin nai semmoisen kuin jonkun niistä prinsessoista, joita
Ranskan kuningas hänelle tahtoi naittaa. Niitten nimiä en muista, kun
ne olivat kovin konstikkaita.

— Eivät ne kuulukaan asiaan! — sanoi Zagloba.

— Ilmeisesti hän puheli näin saadakseen neidon pauloihinsa. Me
ymmärsimme sen kohta ja aloimme iskeä silmää toisillemme ajatellen
aivan oikein, että kysymyksessä oli viattoman vietteleminen.

— Entä hän? Entä hän? — kysyi Kmicic kiihkeästi.

— Hän, kuten jalosyntyinen neito ainakin, ei antanut noitten puheitten
vaikuttaa itseensä eikä välittänyt juuri katsoakaan ruhtinaaseen.
Vasta kun tämä ryhtyi puhumaan teistä, kiintyi neidin katse häneen.
Kauhea oli seuraus, kun ruhtinas kertoi teidän tarjoutuneen niin ja
niin monesta dukaatista ottamaan kiinni kuninkaan ja toimittamaan hänet
elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille. Luulimme neidin menehtyvän,
mutta hänen vihastuksensa teihin oli niin suuri, että se voitti
naisellisen heikkouden. Kun ruhtinas sitten alkoi kertoa, miten hän oli
inhoten hylännyt tarjouksenne, niin neiti alkoi luoda häneen ihailevia
ja kiitollisia katseita ja salli hänen tarjota käsivartensa pöydästä
noustaessa.

Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä. — Kuolema; hänelle, niin totta kuin
Jumala auttaa! — hoki hän.

Äkkiä hän hyppäsi paikaltaan.

— Hyvästi, hyvät herrat!

— Kuinka? Mihin nyt? — kysyi Zagloba sulkien häneltä tien.

— Kuningas antaa minulle lomaa, jaa minä menen etsimään konnan käsiini!
— sanoi Kmicic.

— Herra Jumala, odottakaa! Ette vielä ole kuullut kaikkea ja ennätätte
kyllä vielä etsiä hänet. Ja kenen kanssa lähdette? Mistä häntä haette?

Kmicic kenties ei olisi pysähtynyt, mutta hänen voimansa loppuivat, ja
hän vaipui penkille, nojasi hartiansa seinään ja sulki silmänsä.

Zagloba ojensi hänelle pikarin viiniä. Hän tarttui siihen vapisevin
käsin ja tyhjensi sen.

— Ei mitään ole menetetty, — sanoi Jan Skreztuski, — mutta on oltava
hyvin varovainen, kun on tekemisissä niin kuulun herran kanssa.
Äkkipikaisella teolla voitte syöstä turmioon neiti Billewiczin ja
itsenne.

— Kuunnelkaa loppuun Charlampia, — sanoi Zagloba.

Kmicic puri hammasta.

— Minä kuuntelen kärsivällisesti!

— Lähtikö neito Kiejdanysta mielellään, — sanoi Charlamp, — sitä en
tiedä, koska en ollut näkemässä hänen lähtöään. Mutta sen tiedän, että
miekankantaja pani vastaan, ja häntä koetettiin ensin suostutella
ja sitten pidettiin lukon takana ja viimein hänen annettiin mennä
Billewiczeen. Selvää on, että neiti on huonoissa käsissä, sillä sen
mukaan kuin kerrotaan on nuori ruhtinas niin naisiin menevä kuin pahin
turkkilainen. Jos joku kassapää häntä miellyttää, niin ei hän haikaile,
ja muitta mutkitta hän vie naimisissa olevankin.

— Voi minua! - sanoi Kmicic taaskin.

— Senkin roisto! — huudahti Zagloba.

— Se vain on minusta omituista, että vojevoda ilman muuta antoi neidin
Boguslawille! - sanoi Skrzetuski.

— Minä en ole diplomaatti, — sanoi siihen Charlamp, — ja kerron vain
mitä puhuivat upseerit ja varsinkin Ganchoff, joka tiesi kaikki
ruhtinaan _arcana_. Kuulin omin korvin erään sanovan hänelle: »Ei
jää Kmicicille paljon rippeitä meidän nuorelta ruhtinaaltamme!»,
mihin Ganchoff vastasi: »Tässä viennissä on enemmän politiikkaa kuin
intohimoa. Ruhtinas Boguslaw on kyllä se, joka pitää saaliinsa, mutta
jos tuo neiti asettuu vastarintaan, niin ruhtinas ei voi hänelle
Taurogissa tehdä niinkuin on tehnyt toisille, sillä siitä nousisi
häväistysjuttu. Siellä on vojevodan puoliso tyttärineen, ja Boguslawin
on otettava tämä huomioon, koska hän tavoittelee nuoren ruhtinattaren
kättä... Hänen on kyllä vaikeata näytellä siveätä, mutta Taurogissa on
hänen pakko tehdä sitä.»

— Kiven täytyy pudota sydämeltänne, sillä tästähän näkyy, että tyttö ei
ole vaarassa! — huudahti Zagloba.

— Miksi ruhtinas sitten vei hänet sinne! — ärjäisi Kmicic.

— Teette viisaasti kysymällä minulta, — vastasi Zagloba, — sillä minä
pääsen aivan heti perille siitä, minkä selvittämiseksi joku muu turhaan
vaivaa päätään. Miksikö ruhtinas vei tytön? En kiellä sitä, että
tyttö saattoi häntä miellyttää, mutta hän vei tytön pitääkseen häntä
jonkinmoisena vakuutena, että Billewiczit, joita on paljon ja mahtavia,
eivät ryhtyisi vihamielisiin tekoihin Radziwilleja vastaan.

— Se on mahdollista! — sanoi Charlamp. — Varmaa on, että hänen täytyy
Taurogissa pitää aisoissa himojaan eikä voi mennä _ad extrema_.

— Missä hän nyt on?

— Vojevoda otaksui Tykocinissa, että hän on Ruotsin kuninkaan luona
Elbingissä, jonne hän aikoi mennä pyytämään apujoukkoja. Ainakaan hän
ei ole Taurogissa, sillä siellä eivät lähetit ole häntä tavanneet.

Sitten Charlamp kääntyi Kmicicin puoleen:

— Jos tahdotte kuulla yksinkertaista soturia, niin sanon ajatukseni.
Jos neiti Billewiczille on jotakin pahaa tapahtunut Taurogissa tahi
ruhtinas on herättänyt hänessä lemmentunteen, niin ei teillä ole syytä
sinne mennä. Mutta jos hän on ruhtinattaren suojassa ja lähtee hänen
kanssaan Kuurinmaalle, niin hän on paremmassa turvassa kuin missään
muualla, ettekä te löytäisi hänelle sopivampaa olinpaikkaa koko
valtakunnasta, joka nyt on sodan jaloissa.

— Jos olette senlaatuinen mies kuin kerrotaan ja kuin itsekin luulen,
— sanoi Skrzetuski, — niin ensin hankitte käsiinne Boguslawin ja sen
jälkeen pääsette kaikkien toiveittenne perille.

— Missä hän on nyt? — kysyi Kmicic uudelleen Charlampilta.

— Sanoin sen jo, vaikka näytte sen unhottaneen! — vastasi Charlamp.
— Otaksun, että hän on Elbingissä ja että hän Kaarle Kustaan mukana
hyökkää Czarnieckia vastaan.

— Tulkaa mukanamme Czarnieckin luo, niin saatatte piankin kohdata
Boguslawin! — sanoi Wolodyjowski.

— Kiitän teitä ystävällisistä neuvoista! — sanoi Kmicic.

Ja hän alkoi hyvästellä kaikkia. Toiset eivät häntä pidätelleet, koska
ymmärsivät, että ihminen, jolla on suru sydämessä, ei viihdy toverien
parissa eikä pikarien ääressä. Sen sijaan Wolodyjowski sanoi:

— Saatan teitä arkkipiispan palatsille, sillä olette niin suunniltanne,
että voitte vaikkapa kaatua kadulle.

— Minä myös! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Menkäämme kaikki! — lisäsi Zagloba.

He ottivat sapelin vyölleen ja viitan ylleen ja lähtivät. Tungos
kaduilla oli entistä suurempi. Joka hetki tuli heitä vastaan
asestettuja aatelisjoukkoja, sotamiehiä, paanien palvelijoita,
armenialaisia, juutalaisia, valakialaisia ja venäläisiä talonpoikia
Chmielnickin polttamista kylistä.

Kauppiaat seisoivat puotiensa edustalla, ja talojen ikkunat olivat
täynnä uteliaitten päitä. Kaikki kertoilivat, että tataarilaisjoukko jo
oli saapunut ja kohta kulkisi kaupungin läpi mennäkseen näyttäytymään
kuninkaalle. Olikin aivan uutta saada nähdä tataarilaisten kulkevan
rauhallisesti kaupungin katuja. Ennen oli Lemberg nähnyt nämä vieraat
toisin, tavallisesti tiheinä joukkoina muurien ulkopuolella, palavat
esikaupungit ja kylät taustanaan. Nyt he tulivat liittolaisina
ruotsalaisia vastaan.

Ritarimme saivat töin tuskin raivanneeksi itselleen tien väkijoukkojen
läpi. Tavan takaa kuului kaduilla huutoja: »Tulevat! Tulevat!» ja
silloin ihmiset kasaantuivat yhteen niin että ei päässyt askeltakaan
eteenpäin.

— Huh! — sanoi Zagloba. — Pysähtykäämme vähän. Herra Michal, tämä
muistuttaa mieleen entiset ajat, jolloin emme katselleet noita
tulokkaita syrjästä, vaan silmästä silmään. Ja minähän olin heidän
vankinaankin. Sanotaan, että tuleva kaani on aivan minun näköiseni...

— Tulevat! Tulevat! — huudettiin taas.

— Jumala on muuttanut noiden koirien sydämet, — jatkoi Zagloba, — niin
että he eivät havittele venäläisiä rajamaita, vaan sen sijaan tulevat
avuksemme. Se on totinen ihme! Sanonpa teille, että jos jokaisesta
pakanasta, jonka tämä vanha käsivarteni on lähettänyt helvettiin,
saisin yhden synnin anteeksi, niin minä jo olisin pyhimys tahi minut
olisi viety tulisissa vaunuissa elävänä taivaaseen.

Tässä hänet taas keskeytti huuto:

— Tulevat! Tulevat!

Huuto tuli aivan yleiseksi, mutta sitten se vaikeni, ja kaikki päät
kääntyivät siihen suuntaan, mistä tataarilaiset olivat tulossa. Kaukaa
kuului soiton räminää, väkijoukko painautui keskikadulta talojen
seinustoille, ja kadun päässä näkyivät jo ensimmäiset tataarilaiset
ratsumiehet.

— Katsokaa, niillä on soittokuntakin! Se ei ole tavallista
tataarilaisilla.

— Tahtovat esiintyä mahdollisimman edustavasti! - sanoi Jan Skrzetuski.
- Muuten muutamilla joukoilla on kyllä soittajansa, kun ne lähtevät
jollekin pitemmälle retkelle. Tämä taitaa olla valiojoukkoa!

Ratsumiehet olivat nyt saapuneet heidän kohdalleen. Ensimmäisenä
ratsasti kirjavalla hevosella tummaihoinen, aivan kuin savustettu
tataarilainen kaksi pilliä suussaan. Pää kenossa ja silmät suljettuina
hän liikutteli sormiaan noitten pillien pinnalla ja puhalteli teräviä,
vinkuvia säveliä niin nopeasti, että niitä tuskin jaksoi seurata.
Hänen jäljessään seurasi kaksi ratsastajaa kädessä pitkät kepit,
joiden yläpäässä oli kulkusia ja joita he vimmatusti puistelivat.
Jäljessä seuraavista jotkut hakkasivat vastakkain pyöreitä vaskilevyjä,
löivät rumpua tahi soittivat kasakkain tapaan teorbaania. Kaikki,
lukuun ottamatta pillinsoittajia, lauloivat tahi paremmin sanoen
mölisivät villiä laulua. Tämän villin musiikin kaikuessa tuo neljäsataa
ratsumiestä käsittävä joukko kulki nelimiehisinä riveinä Lembergin
katuja.

Se oli todellakin valiojoukko, jonka kaani oli näytteeksi ja
kunnianosoitukseksi lähettänyt kuninkaan käytettäväksi. Sen johtajana
oli Akbah-Ulan, vanha ja kokenut soturi, jota tataarilaiset suuresti
kunnioittivat hänen rohkeutensa ja säälimättömyytensä takia. Hän
ratsasti keskellä, soittokunnan ja muun joukon välillä, yllä
punainen, varsin haalistunut samettiturkki. Hänen punakat kasvonsa
olivat tuulessa käyneet sinisiksi, ja hän huojui hiukan korkeassa
satulassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi sivuilleen tahi käänsi
päänsä tataarilaisiinsa aivan kuin epäillen, että nämä eivät voi
hillitä itseään nähdessään väkijoukon, naisia, lapsia ja avoimia
puoteja, vaan hurjasti huutaen hyökkäävät niiden kimppuun. Mutta
tataarilaiset ratsastivat rauhallisina, ja vain heidän synkistä tahi
himokkaista katseistaan saattoi nähdä, mitä noiden barbaarien mielissä
liikkui. Väkijoukko katseli heitä uteliaana, mutta epäsuopeasti, sillä
vastenmielisyys näitä pakanoita kohtaan oli suuri noilla seuduilla. Oli
kuitenkin niitäkin, jotka toivoivat paljon heistä.

— Ruotsalaiset pelkäävät hirveästi tataarilaisia, ja heidän
sotamiehensä kertovat kaameita juttuja niistä, mikä yhä lisää pelkoa, —
sanoivat he katsellessaan tataarilaisia.

— Ja syystä kyllä! — sanoivat siihen toiset. — Ei ole Kaarlen
ritareista taistelijoiksi tataarilaisia vastaan, joista toisinaan
meidänkään ratsumiehemme eivät saa voittoa. Ennenkuin semmoinen
raskasvarustuksinen ritari ennättää käännähtää, on jo tataarilaisen
paula hänen kaulassaan.

— On synti kutsua pakanoita avukseen! — sanoivat monet.

— Olipa synti tahi ei, mutta tarpeen ne ovat!

— Komea joukko! — sanoi Zagloba.

Tataarilaiset olivat todellakin siistissä asussa, valkeat tahi mustat
lammasnahkaturkit yllä, villat ulospäin käännettyinä. Mustat jouset ja
nuolilla täytetyt viinet heiluivat selässä, ja jokaisella oli sapeli,
mikä ei aina kuulunut suurten joukkojen varustuksiin, sillä köyhemmät
käyttivät niiden asemesta sauvoihin sidottuja hevosen leukaluita.
Mutta nämä olivat, kuten sanottu, valiojoukkoa, ja joilla kuilla oli
ampuma-aseitakin. Kaikilla oli hyvät hevoset, pienet ja laihat tosin,
mutta erittäin nopeat juoksemaan.

Joukon keskellä kulki myös neljä kamelia. Katselijat arvelivat
niiden kuljettavan lahjoja kuninkaalle kaanilta. Siinä he kuitenkin
erehtyivät, sillä kaani mieluummin otti kuin antoi lahjoja. Hän lähetti
kyllä apujoukkoja, mutta ei ilmaiseksi.

Kun ratsujoukko oli mennyt ohi, sanoikin Zagloba:

— Nuo _auxilia_ tulevat meille kalliiksi! Kilvan ruotsalaisten kanssa
he hävittävät maata.

— Olen kuullut, — sanoi Michal, — kuninkaamme panneen ehdoksi, että
tataarilaiset jaetaan viidensadan miehen suuruisiin joukkoihin, joiden
jokaisen päälliköksi tulee meikäläinen upseeri. Muutenhan nuo ystävät
kyllä mullistaisivat melkeinpä taivaan ja maankin.

— Entä tämä joukko? Mitä kuningas aikoo sillä tehdä?

— Kaani on lähettänyt sen kuninkaan käytettäväksi eli siis ikäänkuin
lahjaksi, ja kuningas voi tehdä sillä mitä tahtoo. Varmaankin hän
lähettää sen herra Czarnieckille samalla kertaa kuin meidätkin.

— No, herra Czarniecki pitää ne kyllä kurissa!

— Niin, jos asuu heidän keskellään, muuten ne ryhtyvät heti hänen
selkänsä takana ryöstämään. Ei, kyllä niille heti määrätään joku
upseereistamme päälliköksi.

— Entä mitä tuo paksu aga tekee?

— Jos hänellä on älyä päässä, niin hän tekee mitä käsketään!

— Hyvästi, hyvät herrat! — huudahti äkkiä Kmicic.

— Mihin on niin kiire?

— Menen pyytämään, että kuningas antaisi tuon joukon minun
komennettavakseni!



KOLMASTOISTA LUKU.


Samana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle
ja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa
satatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle
maksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho
nousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi
noin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas
kaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta
kasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät
kaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos
näkyisi merkkiäkään kapinasta.

Kuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle
kauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin
luo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa
Puolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa
päällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista
Ukrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.

Vähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa
tämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata
hyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi
Akbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä.
Tataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja
poistui.

Tuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun
Kmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi
kuninkaan jalkain juureen ja sanoi:

— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän,
mutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä.
Antakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen
kanssa heti sotaan!

— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä
parempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja
päättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten
he alkavat kohta polttaa ja ryöstää... Siihen vain en voi suostua, että
lähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole
arpeutuneet.

— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa
voimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän
kurissa ja taivutan tahtooni.

— Mutta mikä kiire tässä on? Milloin tahdotte lähteä?

— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!... Eikä
minulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin
saada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!

— Se on kaikki oikein, mutta tavoittelette jotakin muutakin
sotaretkellänne!

— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole
tyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta
ja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää
häneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen
menettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja
hän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle
tarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää
minua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon
lurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo
tataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani,
vaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä
tämän pihan!

— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan
Preussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties
eivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.

— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen
hampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki
neljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!

— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. ‒ Totisesti en voi löytää
parempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin
ikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?

— Huomenna!

— Kenties Akbah-Ulan panee vastaan, koska hevoset ovat väsyneet.

— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon
jalan, jos säälii hevosia.

— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin
ensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt... nyt on jo
myöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus
ja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen
kuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä,
uskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!

Kuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja
miettimään matkasuunnitelmaa.

Hän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan
lepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä
ajatteleminen.

Palveluspojat lopettelivat jo matkavarustusten laittelua ja aikoivat
käydä makaamaan, kun joku kolkutti huoneen oveen. Otettuaan selvää
pyrkijästä nuorukainen ilmoitti Kmicicille:

— Joku sotamies tahtoo ehdottomasti tavata teidän armoanne. Sanoo
olevansa nimeltä Soroka.

— Päästäkää hänet heti sisälle! — huudahti Kmicic.

Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hän riensi ovelle...

Soroka astui sisälle ja aikoi heittäytyä Kmicicin jalkain juureen,
mutta muistaen sotilaskurin hän ojentautui suoraksi ja sanoi:

— Mitä käskette, herra eversti!

— Terve tuloa, rakas toveri! — sanoi Kmicic. — Luulin, että sinut oli
surmattu Częstochowossa.

Hän syleili ja pudisteli Sorokaa. Vanha vääpeli alkoi syleillä herransa
polvia.

— Mistä tulet? — kysyi Kmicic.

— Częstochowosta, teidän armonne!

— Oletko etsinyt minua?

— Olen kyllä.

— Keneltä sait tietää, että olen elossa?

— Kuklinowskin miehiltä. Priori Kordecki piti ilosta
juhlajumalanpalveluksen ja kiitti Jumalaa. Sitten levisi huhu, että
herra Babinicz oli tuonut kuninkaan vuoriston kautta. Arvasin heti,
että se ei ollut kukaan muu kuin teidän armonne.

— Onko isä Kordecki terve?

— Terve on, mutta kuka tietää, vaikkapa enkelit jonakin päivänä
veisivät hänet elävänä taivaaseen, sillä hän on pyhä mies.

— Niin on. Mistä sitten tiesit minun olevan Lembergissä?

— Ajattelin, että teidän armonne on tietysti kuninkaan luona, koska
saattoi häntä. Pelkäsin kuitenkin, että teidän armonne jo on lähtenyt
sotaan ja että olen myöhästynyt.

— Huomenna lähden tataarilaisten kanssa!

— Sitten kävikin hyvin, sillä minä tuon teidän ylhäisyydellenne kaksi
täyttä kukkaroa: sen, joka oli minun hoidossani ja sen lisäksi ne
säkenöivät kivet, jotka otimme pajareilta, ynnä ne, jotka teidän
armonne otti Chowańskin kätköistä.

— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä
ei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä
Kordeckille.

Soroka tuli pöydän luo ja alkoi päästellä vöitä ympäriltään.

— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon
kukkaroitten viereen.

Kmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä
verran niitä oli ja sanoi vääpelille:

— Tästä saat!

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut
matkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!

— Kuinka niin?

— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle
annetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.

— Hyväinen aika! Olihan sinulla kaikki tämä mukanasi!

— En uskaltanut ilman lupaa käyttää, — vastasi vääpeli.

— Ota! — sanoi Kmicic ojentaen toisen kourallisen rahoja.

Sitten hän huusi palvelijoilleen:

— Hoi! Tuokaa syötävää, pian, muuten saatte kalloonne!

Nuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso
astia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.

Sotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä
liikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.

— Istu ja syö! — komensi Kmicic.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan
vahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja
oli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa.
Tämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä
peläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten
juoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.

Kmicic käveli kävelemistään ja alkoi viimein puhella itsekseen.

— Ei voi muuten... Täytyy lähettää tämä sinne... Käsken sanomaan
hänelle... Ei, hän ei usko!... Kirjettä hän ei rupea lukemaan,
koska pitää minua petturina ja hulttiona... Älköön tuppautuko hänen
näkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.

Sitten hän äkkiä huusi:

— Soroka!

Sotamies hypähti pystyyn niin nopeasti, että oli kaataa pöydän, ja jäi
seisomaan suorana kuin tikku.

— Kuten käskette!

— Sinä olet uskollinen mies ja tarpeen vaatiessa toimekas. Saat lähteä
pitkälle matkalle, mutta et nälkäisenä.

— Kuten käskette!

— Taurogiin, Preussin rajalle. Siellä elää neiti Billewicz... ruhtinas
Boguslawin luona... Otat selville, onko hän siellä... ja pidät kaikkea
silmällä... Älä tuppaudu hänen läheisyyteensä, mutta jos niin sattuu,
niin kerro mitä tiedät. Mutta katso eteesi ja kuuntele! Pidä muuten
varasi, sillä jos ruhtinas on siellä ja tuntee sinut, niin sinulle käy
hullusti.

— Kuten käskette!

— Olisin lähettänyt ukko Kiemliczin, mutta hän on jo toisessa
maailmassa, kaatui vuorensolassa, ja hänen poikansa ovat typeriä. He
lähtevät kanssani. Oletko ollut Taurogissa?

— En, teidän armonne!

— Menet Szczuczyniin ja sieltä pitkin Preussin rajaa. Ole Taurogissa
siihen asti kunnes saat kaikesta selvän ja tule sitten takaisin. Minut
löydät sieltä, missä silloin olen... Kysy tataarilaisia ja herra
Babiniczia. Mutta nyt saat mennä makaamaan Kiemliczien luo... Huomenna
lähdet matkaan.

Seuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan
erinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön
päällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.

Tämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa.
Mutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi
hänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä
sinistä silkkinuoraa.

Näin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti
sitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle
Akbah-Ulanin leiriin.

Vanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen
ja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten
tullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös
muuttui kopeaksi.

— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille
murteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä
tiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.

— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic,
— mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.

Sitten hän sanoi:

— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä
oppaaksi... Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen
majesteettinsa tahtoa.

— Tataarilaisten hallitsija on kaani eikä kuningas! — vastasi
Akbah-Ulan.

— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut
sinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan.
Senvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei
pantaisi nuoraan kuin koira.

— Allah! — huudahti tataarilainen hämmästyen.

‒ Kuule, älä suututa minua! — sanoi Kmicic.

Mutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut
puhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui
tikariin.

Mutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut
kyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen
päänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:

— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään
päällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta
saada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!

Hän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen
päätään siihen.

Kun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut
tikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille
viheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt
selkänsä takana vyössä, ja sanoi:

— Katso, orja!

— Allah! — huokasi hämmästynyt Ulan.

— Ja katso tätä! — lisäsi Kmicic vetäen taskustaan viheriäisen nuoran.

Mutta Akbah makasi jo hänen jaloissaan kasvot maata vastaan.

Tuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä
pitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan
lahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan
katseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.

Tataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi
silmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin
ääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.

Kmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka
lammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat
metsän petojen kaltaisia.

— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin
kuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi
koko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!

Pöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä
oli taipumusta pöyhkeilyyn.

— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen
minulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan
ratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee
käytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta,
että ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni... Odotahan, ruhtinas
Boguslaw!

Omantuntonsa rauhoittamiseksi hän sitten hetken kuluttua lisäsi:

— Samalla teen isänmaalle ja kuninkaalle melkoisia palveluksia.

Tataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja
vastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä
lähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan
piteli uuden päällikön jalustinta.

Lemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet,
ja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa
kavioitten kapsetta.

Kohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli
Wolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi
suoraan Kmicicin luo.

— Seis! Seis! — huusi pieni ritari. Kmicic pysähdytti hevosensa.

— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen
teille, toinen Vitebskin vojevodalle.

— Minähän olen menossa herra Czarnieckin enkä herra Sapiehan luo!

— Lukekaahan ensin kirje!

Kmicic avasi kirjeen ja luki:

 »Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme
 saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan,
 vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin
 sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja
 herra Sapiehaa vastaan. Koska _magna pars_ herra Sapiehan sotavoimia
 on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne
 kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka
 on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme
 Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. — _Jan
 Kasimir_, kuningas.»

— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic.
— En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä
sanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?

— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit,
Charlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan
kykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta,
ja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje
Sapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat
toteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt
ruotsalaisiin.

— Vielä yksi vihollinen, niinkuin niitä ei jo olisi ollut tarpeeksi! —
huudahti Kmicic. — Voi hyvä Jumala! Jospa herra Sapieha päästäisi minut
vain viikoksi Preussiin, niin kymmenen sukupolvea muistelisi minua
ja tataarilaisiani! Mutta Boguslawin minä kohtaan aivan varmaan! Jos
olisitte tuoneet minulle nimityksen Vilnon vojevodan virkaan, niin en
olisi iloinnut niin paljon kuin nyt!

— Kuningashan huudahtikin heti: »Nyt saa nuorukainen lähteä retkelle,
joka riemastuttaa hänen sydäntään!» Hän tahtoi heti lähettää
pikalähetin jälkeenne, mutta minä tarjouduin lähtemään saadakseni
samalla vielä lausua teille jäähyväiset.

Kmicic kurottautui hevosensa selästä ja tempasi pienen ritarin syliinsä.

— Ei velikään olisi tehnyt hyväkseni niin paljon kuin te! Suokoon
Jumala, että voisin jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttani!

— Pyh! Aioinhan ampua teidät!

— En olisi ansainnut parempaa!

— Mutta varokaa Boguslawia! Olkaa varovainen, hänen kanssaan ei käy
leikkiminen!

— Jompikumpi meistä on jo määrätty kuolemaan!

— Hyvä!

— Ah, jospa te neuvoisitte minulle salaisuutenne, miten olette tullut
semmoiseksi sapelin käyttäjäksi kuin olette. No, ei ole nyt aikaa!
Kyllä minua Jumala muutenkin auttaa rankaisemaan vihamiestäni.

— Suokoon Jumala!... Onnea matkalle!... Antakaapa vähän kyytiä
preussilaispettureille! — sanoi Wolodyjowski.

— Olkaa huoletta!

Wolodyjowski viittasi Rzedzianille, joka oli puhellut Akbah-Ulanin
kanssa ja kertonut hänelle Kmicicin entisistä urotöistä hänen
Chowańskia vastaan taistellessaan. Molemmat lähtivät palaamaan takaisin
Lembergiin.

Mutta Kmicic käänsi joukkonsa toisaalle päin niinkuin ajaja ajopelinsä
ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Saavuttiin viimein Zamośćieen. Tataarilaiset hämmästyivät nähdessään
tämän lujan linnoituksen, ja hämmästys yhä kasvoi, kun he kuulivat,
että se äskettäin oli kestänyt Chovanskin kaikkien sotavoimien
hyökkäyksen.

Linnoituksen päällikkö Jan Zamoyski antoi suuren myötätuntoisuutensa
osoitukseksi heille luvan tulla sisälle kaupunkiin. Itse Kmicic näki
suurenmoisempaa kuin oli odottanut ja oli hämmästynyt katsellessaan
leveitä katuja, jotka italialaiseen tapaan oli rakennettu aivan
suoriksi, kollegiumin ja akatemian komeita rakennuksia, linnaa, muureja
ja mahtavia tykkejä. Niinkuin harvat ylimyksistä olivat suurkanslerin
pojanpojan veroisia, samoin harva linnoitus veti vertoja Zamośćielle.

Vielä enemmän miellytti Kmiciciä itse linnoituksen päällikkö. Hän oli
todellinen pikku kuningas Zamośćiessa: mies parhaimmillaan, edustavan
näköinen, vaikka hiukan kulunut, sillä nuoruusvuosinaan hän ei
ollut itseltään mitään kieltänyt. Kauniimpaa sukupuolta hän rakasti
edelleenkin, eikä hänen terveytensä ollut niin huono, että iloinen ilme
olisi kadonnut hänen kasvoiltaan. Naimisiin hän ei ollut vieläkään
mennyt, vaikka valtakunnan huomattavimmat perheet ottivat hänet vastaan
avoimin ovin. Myöhemmin sitten hän meni naimisiin erään ranskattaren
kanssa, joka suostui häneen hänen rikkautensa takia, vaikka rakasti
toista, aavistamatta että tämä toinen muutamia vuosia myöhemmin panee
kuninkaan kruunun omaan ja hänenkin päähänsä.

Herra Zamoyski ei ollut erikoisen teräväpäinen, mutta hänellä oli
riittävästi älyä omiksi tarpeiksi. Arvoasemia ja kunniaa hän ei
tavoitellut, mutta ne tulivat itsestään hänen osakseen. Kun ystävät
moittivat häntä siitä, että häneltä puuttui asianmukaista kunnianhimoa,
vastasi hän:

— Ei ole totta, että sitä puuttuu minulta, vaan minulla päinvastoin on
sitä enemmän kuin kumartelijoilla. Miksi kuluttaisin hovin kynnyksiä?
Zamośćiessa minä en ole vain Jan Zamoyski, vaan Itse Zamoyski.

Häntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä
mielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon
kasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan
huolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.

Kmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja
kestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen
maineessa.

Linnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun
muassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen
ja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli
suurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana
koko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen
veljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja
siveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi
pelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja
neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa
sanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja
herra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi
edukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa
kasvattamiseen.

Tuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan
ja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta
turhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että
hän oli suuren Jeremin poika.

Nuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat,
vakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen,
hyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen
arkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.

Jo ensimmäistä kertaa keskustellessaan hänen kanssaan Andrzej huomasi,
että nuori ruhtinas puhui järkevästi ja sattuvasti kaikenlaisista
asioista ja että hänellä myös oli kyky voittaa ihmisiä puolelleen.
Mutta päivällisillä hän huomasi myös, että nuorukainen, kuten oli
kerrottu, oli syömäri ja ahne. Nuori ruhtinas ei näyttänyt ajattelevan
mitään muuta kuin ruokaa. Hänen pullollaan olevat silmänsä seurasivat
levottomina tarjoilua, ja hän otti lautaselleen, aivan mahdottomia
ruokamääriä, jotka hän söi suutaan maiskutellen. Silloin ruhtinattaren
surulliset kasvot tulivat vielä surullisemmiksi. Kmicicistä tuntui
pahalta, ja hän käänsi katseensa toisaalle, herra Itse Zamoyskiin.

Mutta herra linnanpäällikkö ei katsonut nuoreen ruhtinas Michaliin eikä
vieraaseensa. Kmicic seurasi hänen katseensa suuntaa ja näki ruhtinatar
Gryzeldan olan takaa todella ihanan näyn, jota hän ei ollut aikaisemmin
huomannut.

Se oli nuoren tytön pää, valkoisen kuin maito, punaisen kuin ruusu,
kauniin kuin kuva. Luonnostaan kiharat suortuvat kaarsivat hänen
otsaansa, vilkkaat silmät tarkastelivat herra Zamoyskin vierellä
istuvia upseereita ja häntä itseäänkin. Viimein ne sattuivat Kmiciciin
ja kiintyivät häneen niin itsepintaisesti ja kiemailevasti, kuin
olisivat tahtoneet tunkeutua sydämen pohjaan asti.

Mutta Kmicic ei helposti joutunut hämilleen. Hän alkoi katsella
puolestaan myös noihin silmiin ja nykäisi sitten vieressään istuvaa
herra Szurskia, linnoituksessa palvelevaa luutnanttia, ja kuiskasi:

— Mikä västäräkki tuo on?

— Hyvä herra! — sanoi Szurski terävästi. — Älkää puhuko noin kevyesti,
kun ette tiedä, kenestä puhutte... Ei se ole mikään västäräkki, vaan
neiti Borzobohata-Krasenka... Älkääkä tekään häntä muuksi nimittäkö,
muuten joudutte katumaan suurta epäkohteliaisuuttanne!

— Te, hyvä herra, ette kenties tiedä, että västäräkki on varsin
kaunis lintu, niin että siinä nimityksessä ei ole mitään halventavaa,
— vastasi Kmicic nauraen, — mutta huomaan, että te olette korvianne
myöten häneen rakastunut!

— Kuka täällä sitten ei olisi rakastunut! — murahti Szurski
loukkaantuneena. — Itse herra linnanpäällikkö on katsoa silmät ulos
päästään ja istuu kirin neuloilla!

— Huomaan sen kyllä!

— Mitä te huomaatte?... Hän, minä, Grabowski, Stolagiewicz, Konojadzki,
Kubecki ja kaikki, kaikki hän on lumonnut. Ja samoin käy teille, jos
jäätte tänne. Neljäkolmatta tuntia riittää hänelle!

— Ei, hyvä herrani! Ei hän minulle mitään mahtaisi neljässäkolmatta
kuukaudessakaan!

— Kuinka niin? — kysyi Szurski kummissaan. — Oletteko te vaskesta?

— En! Mutta sen, jolta on viety viimeinen ropo taskusta, ei tarvitse
pelätä rosvoa.

— No, se lienee toista! — vastasi Szurski. Kmicic tuli synkälle
mielelle, sillä hänen omat surunsa nousivat hänen mieleensä. Hän ei
enää kiinnittänyt huomiotaan mustiin silmiin, jotka entistä kiinteämmin
katsoivat häneen ikäänkuin kysyen: kuka olet, nuori ritari, ja mistä
olet tänne tullut?

Päivällisen loputtua Zamoyski otti Kmicicin käden kainaloonsa ja
kuljetti häntä huoneissa.

— Herra Babinicz! — sanoi hän. — Sanoitte olevanne Liettuasta?

— Kyllä.

— Tunsitteko siellä Podbipientat?

— En suorastaan tuntenut, sillä heitä ei ole enää maailmassa. Viimeinen
heistä kaatui Zbarazin luona. Hän oli suurimpia sankareita, mitä
Liettua on synnyttänyt. Kukapa meillä ei tuntisi nimeä Podbipienta!

— Minäkin olen siitä kuullut, mutta kyselyni syy on seuraava: sisareni
holhokkina on eräs neiti, jonka nimi on Borzobohata-Krasenka... Se on
hyvää sukua!... Hän oli tuon Zbarazin luona kaatuneen Podbipientan
morsian. Hän on orpo, isätön ja äiditön, ja jos kohta sisareni on häntä
kohtaan suopea, niin minä ollen sisareni luonnollinen holhooja samalla
olen tuon tytönkin holhooja.

— Mieluisaa holhousta! — sanoi Kmicic.

Zamoyski naurahti, iski silmää, maiskautti kieltään ja sanoi:

— Mitä? Eikö olekin herranterttu?

Mutta samassa hän huomasi paljastavansa itsensä ja tuli vakavaksi.

— Veijari! — sanoi hän puoleksi leikillään ja puoleksi tosissaan. —
Koetitte panna koukun tielleni!

— Millä tavoin? — kysyi Kmicic katsahtaen nopeasti hänen silmiinsä.

Nyt Zamoyski lopullisesti huomasi, että hän ei sukkeluudessa ollut
Kmicicin veroinen, ja käänsi heti puheen toisaalle.

— Tuo Podbipienta, — sanoi hän, — testamenttasi tytölle joitakin
maatiloja teidän puolessanne. Niiden nimiä en oikein muista, sillä
ne ovat omituisia: jotakin semmoista kuin Baltupie, Syruciany,
Myszykiszki... sanalla sanoen koko omaisuutensa. Viisi tahi kuusi taloa.

— Oh, ne ovat pikemmin linnoja kuin taloja! Podbipienta oli hyvin rikas
mies, ja jos tuo neiti joskus saa koko hänen omaisuutensa, niin hän voi
valita itselleen miehen senaattorien joukosta.

— Niinkö? Tunnetteko nuo kylät?

— Tunnen vain Lubowiczen ja Szeputyn, sillä ne ovat lähellä minun
maitani. Ne ovat Vitebskin vojevodakunnassa.

— Ai, ai! Kaukana ovat, ei maksa vaivaa niitä periä, kun koko maakin on
vihollisen hallussa.

— Kun olemme karkoittaneet vihollisen, niin voi mennä noita tiluksiakin
katselemaan. Mutta Podbipientoilla on maita muuallakin, muun muassa
laajoja aloja Samogitiassa. Tiedän sen hyvin, koska minulla on
sielläkin maapalanen.

— Neuvokaa minulle, miten autan tytön omaisuutensa hallintaan!

Kmicic alkoi nauraa.

— Tässä asiassa annan mielelläni neuvoja. Parasta on hänen lähteä herra
Sapiehan luo. Jos herra Sapieha, Vitebskin vojevoda ja tunnetuin mies
Liettuassa, ottaa asian omakseen, niin siitä tulee jotakin.

— Voisi antaa tytön hänen käsiinsä ja hänen holhoukseensa. Kun tyttö
olisi hänen läheisyydessään, niin hän pikemmin tekisi jotakin hänen
hyväkseen.

Kmicic katseli ihmetellen Zamoyskia.

— Mitähän siinä lienee takana, kun hän tahtoo toimittaa tytön täältä
pois? — ajatteli hän.

Mutta Zamoyski jatkoi:

— Hän ei voi asua leirissä, Vitebskin vojevodan teltassa, mutta hänet
voisi sijoittaa vojevodan tyttärien pariin. Siinä vain on vaikea
kysymys, kuinka minä näinä levottomina aikoina saan hänet sinne
lähetetyksi. Hän tarvitsisi saattajikseen muutamia satoja miehiä,
mutta minä en voi siinä määrin heikontaa Zamośćiea. Jospa löytyisi
joku, joka veisi hänet turvallisesti perille!... Te voisitte ottaa
hänet matkaanne, kun muutenkin menette Sapiehan luo. Antaisin mukaanne
kirjeen... ja te antaisitte kunniasananne, että viette hänet turvattuna.

— Minähän johdan tataarilaisjoukkoa!

— Minulle on kerrottu, että tataarilaiset pelkäävät teitä kuin tulta.
No niin! Suostutteko esitykseeni?

— Hm!... Miksikä ei, jos sillä teen teille palveluksen... Mutta...

— Ahaa! Ajattelette, että ruhtinatar kenties ei siihen suostu... Aivan
varmasti hän suostuu. Hän nimittäin luulee, että minä...

Zamoyski alkoi kuiskutella Kmicicin korvaan ja lisäsi sitten ääneen:

— Siinä hän teki minulle suuren vääryyden, mutta minä olin hiljaa,
sillä kukapa rupeaisi ämmien kanssa suukopuun... mieluummin saisi tulla
ruotsalaisia Zamośćien edustalle. Mutta parhaan todistuksen siitä, että
minulla ei ole ollut mitään pahaa mielessä, hän saa, kun näkee, että
minä itse lähetän tytön täältä pois.

Zamoyski pyörähti ympäri ja poistui, mutta Kmicic katsoi hänen
jälkeensä ja mutisi:

— Joitakin pauloja sinä, herra linnanpäällikkö, tässä asettelet, sen
näen selvästi, vaikka en ymmärrä, mihin pyrit. Et näy olevan mikään
ovela vehkeilijä.

Zamoyski oli tyytyväinen itseensä, vaikka hyvin ymmärsi, että vasta
puolet työstä oli tehty, ja toinen, vielä jäljellä oleva puoli, oli
niin vaikea, että pani hänet empimään ja pelkäämään. Oli nimittäin
vielä hankittava ruhtinatar Gryzeldan suostumus, ja ruhtinattaren
ankaruutta ja terävää älyä veli suuresti pelkäsi. —

Mutta kuu hän kerran oli alkanut, oli hänen ajettava asia loppuun.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen hän lähti ruhtinattaren huoneisiin.

Ruhtinatar istui kirjailemassa messupukua lahjaksi kirkolle. Hänen
vierellään neiti Anusia keri kahden tuolin selustalle asetetusta
vyyhdestä silkkilankaa. Hänen sormensa liikkuivat vikkelästi, kun hän
kulki tuolien edessä.

Tämä näky sai Zamoyskin silmät kiilumaan, mutta hän laittoi pian
kasvojensa ilmeen arvokkaaksi ja tervehdittyään alkoi puhua:

— Tuo herra Babinicz, joka on tullut tänne tataarilaisten kanssa, on
liettualainen. Hän on kelpo mies, hyvin kasvatettu ja tunnettu ritari.
Oletteko huomannut hänet, sisareni?

— Itsehän esittelitte hänet minulle! — vastasi ruhtinatar Gryzelda
välinpitämättömästi. — Hän on rehellisen näköinen ja tekee hyvän
sotilaan vaikutuksen.

— Tiedustelin häneltä noista maatiloista, jotka on testamentattu
neiti Annalle. Hän sanoo, että se on omaisuus, joka vetää vertoja
Radziwillien rikkauksille.

— Olkoon onneksi Anusialle! Helpompi on orvon elää, ja vanhuuden päivät
on turvattu, — sanoi ruhtinatar.

— On vain se _periculum_ olemassa, että sukulaiset vievät tuon
omaisuuden. Babinicz sanoo, että Vitebskin vojevoda saattaisi olla
avuksi, jos haluaa. Hän on mies, jonka huostaan uskoisin oman
tyttäreni. Jos hän ilmoittautuisi oikeudessa holhoojaksi, niin se
ratkaisisi asiat. Mutta Babinicz sanoo, että sitä varten on neiti Annan
itsensä matkustettava sinne... _Installatio pro forma_ on välttämätön,
ja siinä on hänen oltava läsnä.

Tuon »installatio pro forma» keksaisi Zamoyski tällä hetkellä ja
otaksui hyvällä syyllä, että se vaikuttaa ruhtinattareen.

Ruhtinatar mietti vähän ja sanoi:

— Kuinka hän nyt voi mennä, kun ruotsalaiset ovat tiellä?

— Ruotsalaiset ovat peräytyneet Lubliniin. Koko maa Veikselin tällä
puolen on vapaa.

— Kuka sitten veisi Annamme herra Sapiehan luo?

— Vaikkapa tuo samainen Babinicz.

— Tataarilaisten kanssa? Herra Jumala, nehän ovat villiä ja hillitöntä
väkeä!

— En minä heidän parissaan pelkää, — sanoi Anusia ja niiasi.

Mutta ruhtinatar oli jo huomannut, että veljellä oli jokin valmis
suunnitelma mielessään. Hän lähetti Anusian pois huoneesta ja alkoi
katsoa kysyvästi veljeensä.

Zamoyski sanoi aivan kuin itsekseen:

— Tataarilaiset pelkäävät hirveästi Babiniczia. Pienimmästäkin
tottelemattomuudesta hän heitä hirtättää.

— En voi suostua tähän matkaan! — vastasi ruhtinatar. — Anusia on
hyvä tyttö, mutta kiemailija ja panee helposti miesten päät pyörälle.
Itsehän sen parhaiten tiedätte! En koskaan uskoisi häntä nuoren ja
tuntemattoman miehen huostaan.

— Hän ei ole tuntematon, sillä kukapa ei olisi kuullut Babiniczeista,
jotka ovat varakkaita ja hyvässä maineessa! (Zamoyski itse ei ollut
koskaan elämässään kuullut Babiniczeista mitään.) Muuten voisi
antaa jonkun vanhemmista naisista hänelle seuraksi, niin kaikki
säädyllisyyden vaatimukset olisi täytetty. Babiniczista minä menen
takuuseen. Tämmöistä tilaisuutta ei toiste tarjoudu.

Ruhtinatar lakkasi ompelemasta, kohotti päänsä ja katsoi läpitunkevasti
veljeään:

— Missä tarkoituksessa tahdotte lähettää hänet pois täältä?

— Mikä erikoinen tarkoitus minulla voisi olla? Ei mikään!

— Jan!... Oletko sinä liittoutunut Babiniczin kanssa vietelläksesi
tytön?

— Herra Jumala! Tuota vielä puuttui! Lukekaa kirje, jonka kirjoitan
Sapiehalle ja kirjoittakaa itsekin! Minä vain lupaan, että en poistu
Zamośćiesta. Koska minua epäillään, niin en tahdo tietää mistään.

— Miksi niin välttämättömästi tahdotte, että hän lähtisi Zamośćiesta?

— Koska valvon hänen parastaan, ja kysymys on määrättömästä
rikkaudesta. Muuten... tunnustan, että minusta hänen poistumisensa
täältä on tärkeä. Nythän tulivat ilmi epäluulonne minua kohtaan,
enkä pidä siitäkään, että aina rypistätte minulle kulmakarvojanne ja
katsotte minuun tuimasti... Ja enemmänkin: upseerini katsovat toisiaan
kieroon ja heiluttelevat toisiaan vastaan sapeleitaan hänen tähtensä,
ei ole sopua eikä järjestystä eikä kukaan täytä velvollisuuksiaan
kunnollisesti. Olen saanut kyllikseni semmoisesta! Michalista taasen
saatte itse pitää huolen, se ei kuulu minuun.

— Michalista? — sanoi ruhtinatar hämmästyen.

— Minä en sano mitään pahaa tytöstä... Ei hän kiemaile Michalin edessä
sen kummemmin kuin muidenkaan, mutta jos te, sisareni, ette huomaa
Michalin tulisia katseita ja lämpimiä tunteita, niin sanon vain, että
äidin rakkaus on sokea.

Ruhtinattaren kulmakarvat rypistyivät ja kasvot kalpenivat.

Zamoyski huomasi osanneensa oikeaan kohtaan ja jatkoi:

— Niinpä niin, sisareni! Mitä se minuun kuuluu! Pidelköön Michal hänen
lankavyyhtiään, riemuitkoon häntä katsellessaan, kurkistelkoon avaimen
reiästä... Mitä minä siitä! No, onhan tytöllä omaisuutta. Aatelistyttö
vain... mutta enhän minäkään pidä itseäni tavallista aatelismiestä
parempana. Ikäeroa on, mutta eihän se ole minun asiani!

Näin puhuttuaan Zamoyski nousi, kumarsi kunnioittavasti ja kääntyi
lähteäkseen.

Ruhtinattarelle syöksähti veri päähän. Ylpeä rouva ei koko
valtakunnasta löytänyt Wisniowieckille kyllin arvokasta puolisoa ja
kuuli nyt veljensä suusta sanoja, jotka polttivat kuin tulikuuma rauta.

— Jan! — sanoi hän. — Odota!

— Sisareni! — vastasi Zamoyski. — Tahdoin _primo_ todistaa, että
epäilette minua suotta, _secundo_, että teidän on syytä kohdistaa
huolenpitonne erääseen toiseen. Nyt teette niinkuin tahdotte, minulla
ei ole muuta sanottavaa.

Zamoyski kumarsi ja poistui.



VIIDESTOISTA LUKU.


Puhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut
osittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten
kaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut
toimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka
pakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.

Mutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta
pojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa,
joka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään
puhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.

Kuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia,
joka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös
kiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan,
suostui ruhtinatar lähtöön.

Ruhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä
ja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän
käski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei
poistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon,
mutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön
saattajaksi.

Keskustelu Kmicicin kanssa sai hänet lopullisesti rauhoittumaan.

Nuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko
uskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi
olevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös
kunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman
henkensä uhalla.

— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä
Zamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että
kukaan ei teiltä sitä ryöstä!

— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja
sanani minä aina pidän!

— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä
erityisiin varokeinoihin.

— Pyytäisin teiltä vain umpinaisia vaunuja.

— Saatte vaikka kahdet! Ettehän vielä aivan pian lähde?

‒ Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi
viivähtänyt.

— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani
toimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä
annan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei
teitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani... Annan teille hyviä
saksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.

— Miksi minun on jäätävä tänne?

— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja
tahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt
katsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä
hevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.

Kmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän
päätöksensä ja sanoi:

— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti
tataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:

— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa
tietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon
saattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny
Stawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että
kenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä
laukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä
virittää jokin ansa.

— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle,
suulle ja rinnalle.

— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen.
— Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja
sijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi,
ehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi
paremman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!

Seuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen.
Kmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että
hän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän
muisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki
naurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa
Zamoyskille kelpo opetuksen.

Hänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli
ruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli
avata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä.
Sen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että
sisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti,
että tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.

Päivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian
silmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti
iloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti.
Mutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä
Zamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.

Anusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois
pitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus.
Neiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic
hevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista
ratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman
suojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti
Anusia itkemään.

Kmicic kumartui vaunujen ikkunaa kohti sanoen:

— Älkää pelätkö, en minä teitä syö!

— Moukka! — ajatteli Anusia.

He ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja
saapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin
asti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti
edessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien
ratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.

— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, —
ajatteli Kmicic.

Sitten hän kuunteli tarkasti.

— Mitä se on? — kysyi hän upseerilta, joka johti ratsumiehiä.

— Kuuluu kavioitten kapsetta!... Joku ratsastaja nelistää jäljessämme!
— vastasi upseeri.

Juuri kun hän oli sen sanonut, saapui vaahtoavalla ratsulla mies ja
huusi:

— Herra Babinicz! Herra Babinicz! Kirje herra linnanpäälliköltä!

Joukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn
valossa:

 »Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain
 tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan
 aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne
 jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon ne _pericula_, jotka voivat
 kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat
 ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska
 teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään.
 Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset
 määräykset ratsumiehillemme.»

Samassa Anusia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta.

— Mitä se on? — kysyi hän.

— Ei mitään. Herra Zamoyski jättää vielä kerran teidät minun
urhoollisuuteni turviin.

Kääntyen oppaaseen ja ratsumiehiin hän huudahti:

— Eteenpäin!

Mutta ratsumiesten upseeri pysähdytti hevosensa, ja kysyi Kmiciciltä:

— Kuinka niin? Miksi eteenpäin?

— Mitä me sitten sen enempää metsässä viivyttelisimme? — kysyi Kmicic
tekeytyen yksinkertaiseksi.

— Te olette saanut jonkin määräyksen.

— Mitä se teihin kuuluu? Juuri määräyksen johdosta käsken eteenpäin.

— Seis! — huusi upseeri.

— Eteenpäin! — toisti Kmicic.

— Emme kulje askeltakaan eteenpäin, ennenkuin saan nähdä määräyksen! —
sanoi upseeri tiukasti.

— Määräystä ette saa nähdä, sillä sitä ei ole lähetetty teille!

— Koska te ette tahdo noudattaa määräystä, niin minä sen täytän. Menkää
Herran nimeen Krasny Stawiin, mutta me palaamme neidin kanssa takaisin.

Kmicic olikin vain odottanut, että upseeri ilmaisisi tietävänsä,
mitä kirje sisälsi. Nyt oli selvää, että koko asia oli edeltäpäin
järjestetty.

— Alkakaa mennä! — sanoi upseeri uhkaavalla äänellä.

Samassa ratsumiehet käskemättä vetivät sapelinsa tupesta.

— Vai semmoisia poikia! — huudahti Kmicic. — Ette te veisi tyttöä
Zamośćieen, vaan sijoittaisitte jonnekin syrjemmälle, jotta
linnanpäällikkö voisi vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta olettepa
tavanneet viisaampanne!

Sen sanottuaan hän laukaisi pistolinsa ilmaan. Heti alkoi metsästä
kuulua kaameata ääntä aivan kuin laukaus olisi herättänyt susilauman,
joka nukkui läheisyydessä. Ulvontaa kuului edestä, takaa ja sivuilta
ja samalla kertaa tömisivät hevosten kaviot, oksat katkeilivat
rytisten hevosten niitä polkiessa ja tie täyttyi ratsastajista, jotka
lähestyivät hirveästi mölisten ja vinkuen.

Tataarilaiset olivat lähestyneet kuin myrskypilvi, mutta Kmicic sai
heidät pysähtymään huudahtamalla kolme kertaa. Sitten hän sanoi perin
pelästyneelle upseerille:

— Ymmärtäkää jo, kenen kanssa olette tekemisissä! Herra linnanpäällikkö
aikoi pitää minua narrinaan ja sokeana välikappaleenaan. Teille, herra
upseeri, hän on antanut parittajan tehtävän, jonka olette ottanut
vastaan saavuttaaksenne hänen suosionsa. Sanokaa hänelle terveisiä
herra Babiniczilta ja ilmoittakaa, että neiti viedään turvassa herra
Sapiehan luo.

Upseeri katseli pelästynein silmin ympärilleen ja näki villit kasvot,
jotka himokkaasti katselivat ratsumiehiä. Näkyi, että ne odottivat
vain viittausta syöksyäkseen heidän kimppuunsa ja hakatakseen heidät
kappaleiksi.

— Te voitte tehdä mitä tahdotte, sillä emme mahda mitään ylivoimalle,
— sanoi hän vapisevalla äänellä, — mutta herra linnanpäällikkö kostaa
meille.

Kmicic purskahti nauramaan.

— Kostakoon hän vain teille, sillä jos ette olisi puhunut itseänne
pussiin ja osoittanut ennakolta tietävänne, mitä määräys sisälsi,
ettekä olisi ruvennut vastustamaan matkan jatkamista, niin ei minulla
olisi ollut varmuutta petoksen olemassaolosta, vaan olisin heti Krasny
Stawissa luovuttanut tytön. Sanokaa siis herra linnanpäällikölle, että
hän valitsisi parittajan toimiin viisaampia kuin te!

Kmicicin rauhallinen ääni teki upseerin hieman rohkeammaksi ja hän
sanoi:

— Saamme siis ilman muuta palata Zamośćieen?

— Ette palaa ilman muuta, — sanoi Kmicic, — vaan viette mukananne
kirjeen, jonka annan kirjoittaa teidän jokaisen nahkaan.

— Herra Babinicz...

— Käykää kiinni! — huudahti Kmicic ja tarttui itse upseerin kurkkuun.

Alkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti
avun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.

Vähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä
vieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta
maltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen.
Sotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia,
joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa
kauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään
väännellen:

— Armahtakaa, ritari!... Mitä minä olen rikkonut?... Armahtakaa!
Säästäkää!

— Olkaa hiljaa, neiti! — karjaisi Kmicic.

— Miten minä olen rikkonut?

— Kenties olette itsekin liitossa?

— Missä liitossa? Jumala, armahda minua syntistä!

— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät
matkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja
ryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään
linnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.

— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava
oli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin:

— Kuinka? Ettekö siis olekaan liitossa?

Anusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan
toisteli vain:

— Jeesus, Maria! Jeesus, Maria!

— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät
hyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät
laskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin...
Kas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää
teidät... Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra
linnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.

— Te siis olette varjellut minut häpeään joutumasta?

— Niin, vaikka en tietänyt, onko se teille mieleen.

Anusia tarttui äkkiä Andrzejn käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.

— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. —
Istukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette
täällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!

Tataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käski
heitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä.
Hevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille.
Sitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.

Matkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta
vaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin
kasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko
nopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.

— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! —
ajatteli tyttö.

— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. —
Saankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?

Krasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan
tietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen
lähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:

 »Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja
 hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista
 suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna
 minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti
 Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet
 ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te
 kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen
 toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen
 uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että
 ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää.
 Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne,
 käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen
 vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt
 heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt.
 Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu
 liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen
 menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän
 uskollinen ja harras palvelijanne. — _Babinicz_.»

Ratsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet
ollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta
kirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.

Kirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa
eikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan
ranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.

Vähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä
päivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin
mielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli
entisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä
kierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:

— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen... Panin joku päivä
sitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian
mukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa
perille.

Jo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt
muualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli
tapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.



KUUDESTOISTA LUKU.


Lubelin vojevodakunta suureksi osaksi ja Podlasien vojevodakunta
melkein kokonaan olivat puolalaisten, s.o. liittoutuneitten ja Sapiehan
joukkojen käsissä. Maa, jonka heikkoutta äsken koko Eurooppa oli
ihmetellyt, osoitti nyt voimaa, jommoista eivät viholliset eikä edes
sen oma kuningas ollut aavistanut siinä olevan.

Kmicic kulki eteenpäin kohtaamatta mitään esteitä. Matkan varrella
hänen joukkoonsa yhtyi levottomia sieluja, jotka luulivat liittymällä
tataarilaisiin parhaiten pääsevänsä osallisiksi veritöihin ja saaliin
jakoon. Näistä hän pian teki kunnollisia sotamiehiä, sillä hänellä
oli kyky herättää alaisissaan pelkoa ja kuuliaisuutta. Tämän joukon
näkeminen sai ihmiset vakuutetuiksi, että kaani todella auttoi
puolalaisia. Levisi huhuja Sapiehan avuksi saapuvasta suuresta
sotajoukosta tataarilaisten esimerkiksi kelpaavasta kurista ja
siivoudesta.

Herra Sapieha oli väliaikaisesti Bialassa. Hänellä oli kymmenkunta
tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä. Ne olivat
liettualaisten joukkojen jäännöksiä, joita oli vahvistettu uusilla
miehillä.

Bialaa kohti kulkiessaan Kmicic ajatteli vain sitä, että Sapiehan
joukoissa palveli paljon liettualaista aatelia ja useita Radziwillin
upseereita, jotka olivat vanhoja tuttuja. Hän pelkäsi, että ne tuntevat
hänet ja hakkaavat sapeleillaan kuoliaaksi. Se häntä kuitenkin
rohkaisi, että hän tiesi suuresti muuttuneensa ulkonäöltä. Hän oli
laihtunut, kasvoissa oli Boguslawin aikaansaama arpi, ja viikset hän
oli kammannut pystyyn, niin että hän oli kuin jokin Erikson eikä
puolalaisen näköinen.

Vojevoda otti hänet ystävällisesti vastaan, mikä johtui kuninkaan
kirjeistä.

»Lähetämme teille», - kirjoitti kuningas, — »uskollisimman
palvelijamme, jota nimitetään Częstochowon Hektoriksi tuon kuuluisan
paikan piirityksestä saakka ja joka on pelastanut oman henkensä
uhalla meidät kuolemasta ja vankeudesta. Ottakaa hänet erikoiseen
suojelukseenne, että hän ei joutuisi kärsimään mitään vääryyttä
sotilaittenne puolelta. Tunnemme hänen oikean nimensä ja syyt, miksi
hän käyttää valenimeä.»

— Saanko tietää, miksi käytätte valenimeä? — kysyi vojevoda.

— Koska olen pakolainen enkä voi palvella omaa nimeäni käyttäen!...
Sille, jonka käskyn alaiseksi joudun ja jolta suojelusta pyydän, olen
velvollinen ilmoittamaan kaikki niinkuin isälle. Minun, oikea nimeni on
Kmicic!

Vojevoda peräytyi pari askelta.

— Sekö, joka lupasi toimittaa kuninkaamme elävänä tahi kuolleena
Boguslawille?

Kmicic kertoi hänelle ominaisella tarmolla miten asia oli.

Vojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin
todisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että
hän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan
anteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan
kirjeen kohdasta:

»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan
suurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain
valtiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa
oloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne
vuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo
rauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä
ratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»

Sapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa
ja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata
oman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen
iloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan
kiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli
valmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.

— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun
valtani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä
käymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen
varoittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka
alaiseksi Boguslaw teidät saattoi.

Pian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle
ylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten
keskuudessa kuuluville.

Päälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin
asunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet
soivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani
toimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja
kuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava
Boguslawin.

Andrzej ei ollut läsnä juhlassa.

Sen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka
oli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut
nimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.

— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä,
mutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa.
Muistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet.
Ajatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle,
nimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä
kuningastamme vastaan, on valetta!

— Mutta Kmicic auttoi kuitenkin Janusz-ruhtinasta hänen huonoissa
puuhissaan.

— Niin, hän auttoi kyllä ruhtinasta, mutta viimein hänkin näki asiat
oikeassa valossa ja silloin hän luopui palveluksesta, vieläpä hän,
tuittupäinen mies kun oli, kävi Boguslawin kimppuun. Nuori ruhtinas oli
jo sangen pahassa pinteessä ja pelasti töin tuskin henkensä Kmicicin
käsistä.

— Kmicic oli suuri soturi! — sanoivat useat äänet.

— Ruhtinas kostonhimossaan keksi hänestä niin loukkaavan valheen, että
pintaa karmii.

— Ei paholainenkaan olisi keksinyt paremmin.

— Olen saanut tietää, — jatkoi hetmani, — että kun Kmicic huomasi,
ettei hänellä täällä enää ollut mitään tehtävää, niin hän meni
Częstochowoon ja teki siellä suuria palveluksia, ja myöhemmin hän
suojeli kuningastamme omalla ruumiillaan.

Tämän kuultuaan samat sotilaat, jotka vähän aikaisemmin olisivat
olleet valmiit iskemään Kmiciciä sapelilla, alkoivat yhä enemmän häntä
kehuskella.

— Ei Kmicic jätä sitä kostamatta, ei hän ole niitä miehiä! Hän käy
kyllä Radziwillinkin kimppuun!

— Ruhtinas on häpäissyt kaikkia sotilaita, kun hän on yhdestä
levittänyt tuollaisen valheen!

— Kmicic oli hurjapäinen ja omavaltainen, mutta ei kavaltaja!

— Hän kostaa aivan varmasti!

— Me kostamme sitä ennen!

— Kun kerran hetmani takaa hänen puolestaan, niin asia on sillä tavalla!

— Niin se oli! — sanoi hetmani.

Eipä paljon puuttunut, ettei juotu Kmicicin maljaa. Mutta kuului varsin
kiihkeitä ääniä toiseenkin suuntaan, varsinkin entisten Radziwillin
upseerien joukosta. Sen kuultuaan hetmani sanoi:

— Tiedättekö, miksi tuo Kmicic johtui mieleeni? Kuninkaan lähettämä
sanantuoja Babinicz on hyvin paljon hänen näköisensä. Itsekin ensi
hetkessä erehdyin.

Tässä Sapieha otti ankaramman muodon ja alkoi puhua painokkaammin:

— Vaikkapa tänne olisi tullut itse Kmicic, niin koska hän on kääntynyt
ja harvinaisella urheudella puolustanut pyhää paikkaa, minä suojelisin
häntä hetmaninvallallani. Huomautan siis teille, hyvät herrat,
että tuon lähettilään saapuminen ei saa aiheuttaa minkäänlaista
epäjärjestystä. Pyydän muistamaan, että hän täällä edustaa
kuningasta ja kaania. Erityisesti huomautan tästä nostoväen herroja
ratsumestareita, sillä siellä on kuri höllin!

Kun Sapieha puhui tässä äänilajissa, ei tavallisesti kukaan muu kuin
Zagloba uskaltanut mitään mukista. Niinpä istuivat nytkin kaikki aivan
hiljaa. Mutta kun hetmanin kasvot kirkastuivat, niin muutkin taas
ilostuivat. Pikarit kiersivät ahkeraan, ilo nousi ylimmilleen ja koko
kaupunki kajahteli riemuhuudoista aamuun asti.

Seuraavana aamuna Sapieha lähetti Anusian Grodnoon, josta Chowańskin
joukko oli vetäytynyt jo kauan sitten pois ja jossa nyt isännöivät oman
maan miehet.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Anusian lähdettyä viipyi Sapiehan armeija vielä viikon Bialassa. Kmicic
tataarilaisineen lepäsi lähellä olevassa Rokitnon kylässä. Bialaan
saapui myös sen isäntä, ruhtinas Michal Radziwill. Tämä mahtava mies ei
missään suhteessa ollut birzeläisten sukulaistensa kaltainen. Kenties
hän oli yhtä kunnianhimoinen, mutta eri uskoa, innokas isänmaanystävä
ja laillisen kuninkaan puoluelainen sekä koko sydämestään Tyszowiecin
konfederatsionin puolella. Hänen suuri rikkautensa oli tosin vähentynyt
tuntuvasti viime sodassa, mutta oli vieläkin melkoinen, ja hetmanille
hän toi tuntuvan avun.

Mutta ei vain hänen sotamiestensä lukumäärä ollut merkitsevä tekijä
sodassa, vaan myöskin se seikka, että Radziwill oli noussut Radziwillia
vastaan. Näin menettivät Boguslawin toimenpiteet viimeisenkin
oikeellisuuden varjon ja esiintyivät selvänä petoksena.

Senvuoksi Sapieha otti ilomielin ruhtinaan vastaan leiriinsä. Nyt
hän oli jo aivan varma siitä, että voittaa Boguslawin, sillä hänen
sotavoimansakin — olivat suuremmat. Mutta tapansa mukaan hän teki
suunnitelmiaan hätäilemättä ja kutsui tuon tuostakin upseerinsa
neuvotteluun.

Näissä neuvotteluissa oli läsnä myös Kmicic. Siinä määrin hän vihasi
Radziwillin nimeäkin, että nähdessään ensikerran ruhtinas Michalin
vapisi vihastuksesta. Mutta ruhtinas Michal osasi voittaa ihmisiä
puolelleen, ja kun hän sitäpaitsi äsken juuri oli kokenut kovia päiviä
puolustaessaan valtakuntaa, mieltyi Andrzej häneen pian.

Mutta lopullisesti ruhtinas voitti Andrzejn sydämen neuvoillaan. Hän
nimittäin neuvoi viivyttelemättä hyökkäämään Boguslawia vastaan,
olemaan antautumatta mihinkään neuvotteluihin ja ahdistamaan häntä
yhtä mittaa antamatta hänelle hetkeksikään hengähtämisen aikaa. Siten
menetellen saataisiin voitto pian ja varmasti.

Samaa mieltä oli Kmicic, joka jo kolmatta päivää taisteli omavaltaista
luonnettaan vastaan, ettei lähtisi käskyä odottamatta eteenpäin.

Mutta Sapieha päätti odottaa varmempia tietoja, ja hänellä oli siihen
syynsä. Boguslawin retki Podlasieen saattoi olla vain sotajuoni, jonka
tarkoituksena oli estää Sapiehaa yhtymästä kuninkaan joukkoihin.
Siinä tapauksessa Boguslaw vetäytyy poispäin Sapiehan tieltä eikä
antaudu taisteluun, mutta Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas hyökkäävät
samaan aikaan Czarnieckin kimppuun, lyövät hänet ylivoimallansa ja
menevät itse kuningasta vastaan sekä tukahduttavat sen vapausliikkeen,
jonka Częstochowon loistava esimerkki sai alkamaan. Sapieha ei ollut
vain sotapäällikkö, vaan myös valtiomies. Hän esitti mielipiteensä
niin vakuuttavasti, että Kmicickin sydämessään myönsi ne oikeiksi.
Lähinnä oli tiedettävä, mihin oli ryhdyttävä. Jos Boguslawin retki
osoittautuisi vain valehyökkäykseksi, niin riitti häntä vastaan
muutama rykmentti, ja oli mentävä pikimmiten Czarnieckin avuksi
vihollisen pääjoukkoa vastaan. Muutamia rykmenttejä saattoi hetmani
huoletta luovuttaa, sillä kaikki hänen joukkonsa eivät olleetkaan
Bialassa. Niinpä nuori herra Krzysztof Sapieha majaili kahden kevyen
ratsuväkirykmentin ja yhden jalkaväkirykmentin kanssa Jaworowossa,
Horotkiewicz kierteli Tykocinin läheisyydessä mukanaan rakuunoita ja
vapaaehtoisia, jotapaitsi Bialystokissa oli kenttäjoukkoja.

Nämä joukot riittivät pidättämään Boguslawia etenemästä. Hetmani
lähetti sanansaattajia joka suunnalle ja odotti tietoja. Sanomia
tulikin, mutta ne hämmästyttivät kuin ukkosen isku, varsinkin kun
omituinen sattuma teki, että ne tulivat kaikki samana iltana.

Bialan linnassa oli parhaillaan sotaneuvottelu, kun sisään astui
päivystävä upseeri ja antoi hetmanille kirjeen.

Vojevoda vilkaisi siihen, ja hänen muotonsa muuttui. Hän sanoi
läsnäoleville:

— Boguslaw on perin pohjin voittanut sukulaiseni Jaworowossa. Vähältä
oli tämä itse menettää henkensä.

Syntyi äänettömyys, jonka viimein katkaisi itse hetmani.

— Kirje on kirjoitettu Brariskissa epätoivon ja häpeän painaessa
mieltä! — sanoi hän. — Senvuoksi tässä ei ole sanaakaan Boguslawin
joukon lukumäärästä. Hänellä lienee vahva joukko, koska hän on voinut
tuottaa meikäläisille tappion. On kuitenkin mahdollista, että ruhtinas
Boguslaw on heidät yllättänyt. Varmaa tietoa tästä kirjeestä ei saa.

Hetken kuluttua saapui päivystävä upseeri uudelleen huoneeseen.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Kaksi sotilasta Horotkiewiczin
joukosta pyytää päästä puheillenne.

Luvan saatuaan astui sisälle kaksi sotamiestä, joilla oli lian tahrimat
ja repeytyneet vaatteet.

— Oletteko Horotkiewiczin rykmentistä? — kysyi Sapieha.

— Olemme.

— Missä hän on nyt?

— Surmattu, tahi jos on elossa, niin emme tiedä missä.

Vojevoda nousi seisomaan, mutta istahti kohta ja jatkoi rauhallisesti
kyselyään.

— Missä on rykmentti?

— Ruhtinas Boguslaw löi sen hajalle.

— Kaatuiko paljon?

— Melkein kaikki. Joitakuita lienee otettu vangeiksi, kuten meidätkin.
Jotkut sanovat everstinkin pelastuneen. Mutta näimme itse, että hän
haavoittui. Me pakenimme vankeudesta.

— Missä hyökättiin kimppuunne?

— Tykocinin luona.

— Miksi ette vetäytyneet linnoituksen suojaan?

— Tykocin on valloitettu.

Hetmani pani käden silmien eteen ja alkoi sitten sillä sivellä otsaansa.

— Onko Boguslawilla paljon miehiä?

— Ratsuväkeä on noin neljätuhatta ja sen lisäksi jalkaväkeä ja tykkejä.
Ratsuväki riensi edellä kuljettaen meitä mukanaan, mutta meidän
onnistui karata.

— Mistä pakenitte?

— Drohiczynista.

Sapieha avasi silmänsä selälleen.

— Toveri, sinä olet juovuksissa! Kuinka Boguslaw voisi olla jo
Drohiczynissa asti? Milloin hän hyökkäsi kimppuunne?

— Kaksi viikkoa sitten.

— Onko hän siis nyt Drohiczynissa?

— Etujoukot ovat. Hän itse jäi takajoukkoon, sillä siellä on lyöty
jokin saattojoukko, jonka johtajana oli Kotczyc.

— Neiti Borzobohatan saattojoukko! — huudahti Kmicic.

Syntyi äänettömyys, joka kesti melkoisen kauan. Boguslawin äkillinen
menestys pani upseerit aivan ymmälle. Kaikki ajattelivat mielessään,
että syypää tähän on hetmani hidastelullaan, mutta kukaan ei uskaltanut
sanoa sitä ääneen.

Sapieha puolestaan tunsi tehneensä mitä pitikin ja menetelleensä
järkevästi. Hän ensimmäisenä tointui hämmästyksestä ja sanoi:

— Kaikki nuo ovat sattumia, jommoiset sodassa ovat varsin tavallisia,
eikä kenenkään tarvitse niistä joutua ymmälle. Älkää luulko, hyvät
herrat, että olemme kärsineet tappion. Sääli on tietysti noita
rykmenttejä. Mutta sata kertaa suurempi vahinko olisi voinut syntyä
isänmaalle, jos Boguslaw olisi houkutellut meidät johonkin kaukaiseen
seutuun. Hän on tulossa luoksemme... Menkäämme kohteliaina isäntinä
vierasta vastaan.

Hän kääntyi päällikköjen puoleen:

— Kaikkien on oltava valmiit lähtemään saatuaan minulta käskyn. Jo
tänään on pantava kaikki liikekannalle. Huomisaamuna päivän koittaessa
lähdemme... Herra Babinicz menee edeltä tataarilaisineen ja pyydystää
meille ensitilassa kielen.

Tuskin oli Kmicic kuullut tämän, kun hän jo oli ulkona ovesta, ja
tuntia myöhemmin hän nelisti Rokitnoa kohti minkä hevosen kavioista
vain lähti.

Sapiehakaan ei vitkastellut. Oli vielä yö, kun torvet kutsuivat
joukot jalkeille. Päivän ensimmäiset säteet heijastuivat jo
kulkevan sotajoukon musketeista. Mielet olivat täynnä innostusta,
sillä tiedettiin vanhastaan, että Sapieha ei jätä mitään kohtaa
harkitsematta, ja kun hän kerran lähtee liikkeelle, niin hän ei sitä
tee turhan vuoksi.

Rokitnossa oli tataarilaisten leiripaikka jo kylmänä. He olivat
lähteneet sieltä jo edellisenä iltana ja olivat varmasti jo kaukana.
Sapiehaa ihmetytti, että matkan varrella ei heistä saatu mitään tietää!
vaikka joukko, jossa vapaaehtoisten kanssa oli monta sataa henkeä, ei
ollut voinut kulkea ihmisten huomaamatta.

Kokeneemmat upseerit olivat kovin kummissaan tästä ja ihmettelivät
Babiniezia, joka osasi sillä tavalla johtaa joukkoa.

— Hän hiipii kuin susi läpi viidakoiden ja puraisee myös kuin susi, —
sanoivat he.

Oskierka, joka tiesi, kuka Babinicz oli, sanoi Sapiehalle:

— Ei Chowański suotta määrännyt palkintoa hänen päästään. Jumala antaa
voiton kenelle tahtoo, mutta se on varmaa, että Boguslawille sota meitä
vastaan pian käy varsin ikäväksi.

— Vahinko vain, että Babinicz on hävinnyt aivan kuin olisi veteen
hukkunut, — vastasi hetmani.

Tosiaankin meni kolme päivää ilman että saatiin mitään tietoja.
Sapiehan pääjoukko saapui Drohiczyniin, meni Bugin yli eikä nähnyt
missään vihollista. Hetmani alkoi olla levoton. Ilmeistä oli, että
Boguslaw oli päättänyt vetäytyä takaisin. Mutta mitä se merkitsi? Oliko
hän saanut tietää, että Sapiehalla oli suuremmat sotavoimat, joitten
kanssa hän ei uskaltanut ryhtyä taisteluun, vai tahtoiko hän houkutella
hetmanin kauas pohjoiseen helpottaakseen Ruotsin kuninkaan hyökkäystä
Czarnieckia vastaan? Babiniczin oli hankittava hetmanille tietoja,
sillä karanneitten sotamiesten ilmoitukset Boguslawin joukkojen
miesluvusta saattoivat olla virheelliset.

Mutta kului vielä viisi päivää eikä Babiniczista kuulunut mitään. Kevät
oli tulossa. Päivät lämpenivät yhä ja lumi suli. Seutu peittyi veteen,
jonka alla hyllyivät kulkua suuresti vaikeuttavat suot. Suuren osan
tykkejään oli hetmani jo saanut jättää Drohiczyniin. Branskissa olivat
tiet niin vetiset, että jalkaväkikään ei voinut jatkaa matkaa. Hetmani
keräsi matkan varrella hevosia ja pani muskettisoturit ratsastamaan
niillä.

Boguslaw peräytyi yhä. Hänen jälkiään nähtiin pitkin matkaa: poltettuja
kyliä ja puissa riippuvia ruumiita. Joka hetki saapui paikallisia
asujaimia Sapiehan leiriin tuomaan tietoja, mutta kertomukset olivat,
kuten aina, niin ristiriitaiset, että niistä ei saanut selvää.

Siellä täällä oli nähty tataarilaisiakin, mutta tiedot heistä olivat
perin vähän uskottavia. Sapieha alkoi tulla yhä kärsimättömämmäksi ja
vihastui, kun joku hänen kuultensa mainitsi Babiniczia.

Pari tuntia sen jälkeen kuin sotajoukko oli pysähtynyt Bialystokiin,
ilmoittivat etumaiset vartijat, että jokin joukko-osasto lähestyy.

— Kenties se on Babinicz! — huudahti hetmani. — Kyllä minä hänet nyt
ripitän!

Mutta se ei ollut itse Babinicz. Kun tämä matkue saapui leiriin, syntyi
semmoinen kuhina, että Sapieha meni katsomaan, mitä oli tekeillä.
Kuului huutoja:

— Babiniczilta! Vankeja! Koko joukko!... Paljon kahmaisi!

Hetmani näki muutamia kymmeniä ratsumiehiä, jotka ajoivat edellään
noin kolmeasataa miestä. Näiden kädet oli sidottu selän taakse, ja he
olivat enemmän varjojen kuin ihmisten näköisiä. Repaleisina, puoleksi
alastomina, melkein luurangoiksi laihtuneina he kulkivat eteenpäin
tylsästi tuijottaen ja välittämättä edes heitä ajavien tataarilaisten
huudoista tahi piiskain iskuista.

— Mitä miehiä nämä ovat? — kysyi hetmani.

— Boguslawin sotajoukkoa! — vastasi yksi Kmicicin vapaaehtoisista, joka
oli tataarilaisten mukana tuomassa vankeja.

— Mistä te niitä niin paljon keräsitte?

— Lähes puolet ovat matkan varrella väsymyksestä kepertyneet.

Samassa lähestyi vanhin tataarilainen, jonkinmoinen joukon vääpeli, ja
antoi kumartaen Sapiehalle kirjeen Kmiciciltä.

Hetmani avasi heti kirjeen ja alkoi lukea ääneen:

»Jalosukuinen herra hetmani! En ole tähän saakka lähettänyt tietoja
enkä vankeja, koska en ole kulkenut Boguslawin sotajoukon jäljessä,
vaan sen edellä, ja tahdoin samalla ottaa kiinni suuremman määrän.»

Hetmani keskeytti lukemisen sanoen:

— Sehän on itse piru! Sitten hän luki eteenpäin:

 »Sillä vaikka se ei suinkaan ollut vaaratonta peliä, koska etujoukko
 kulki laajalle alalle levittäytyneenä, niin onnistui minun kuitenkin
 päästä edelle, ja tämä saattoi ruhtinaan hämmennykseen, koska hän
 luuli tulleensa eri puolilta saarretuksi...»

— Siitä siis johtuu tuo käsittämätön peräytyminen! — huudahti hetmani.
— Piru se mies on, ei siitä pääse mihinkään!

Mutta hän sai lukea vielä mielenkiintoisempaa:

 »Ruhtinas ei käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja lähetti joukon toisensa
 jälkeen, eikä niistä yksikään palannut täysilukuisena takaisin.
 Edellä kulkien sieppasin muonakuormastot ja särin sillat ja padot,
 niin että hänen etenemisensä kävi hyvin vaivalloiseksi ruoatta ja
 juomatta ja alituisen pelon alaisena, leiristään he eivät voineet
 poistua, sillä tataarilaiset kaappasivat jokaisen varomattoman, ja
 yöllä he ulvoivat leirin luona niin, että siellä suuren sotajoukon
 hyökkäystä peläten oltiin aseissa läpi yön. Näin on ruhtinas saatettu
 aivan epätoivoon, eikä hän tiedä, mitä tekisi ja mihinpäin menisi,
 ja senvuoksi olisi nyt nopeasti hyökättävä hänen kimppuunsa, kun
 pelko on pahimmillaan. Hänellä on kuusituhatta miestä, joista hän
 kuitenkin jo on menettänyt lähes tuhat. Ruhtinaan vaunut, joissa oli
 erinäisiä tavaroita, kaappasin Bialystokissa ja samoin kaksi tykkiä,
 mutta kaikki raskaampi tavara minun täytyi upottaa. Ruhtinas petturi
 on ainaisesta kiukusta ja huolesta tullut niin sairaaksi, että tuskin
 voi istua ratsun selässä, kuume ei jätä häntä yöllä eikä päivällä.
 Neiti Borzobohatalla, jonka hän ryösti, ei tämän vuoksi ole hänen
 puoleltaan mitään pelättävää. Nämä tiedot ja tunnustuksen, että asema
 on epätoivoinen, olen saanut vangeilta, joita tataarilaiset vähän
 kärventelivät ja jotka kyllä toistavat kertomuksensa, jos heitä
 uudelleen kärvennetään. Pyydän anteeksi, jos jossakin suhteessa olen
 väärin menetellyt. Tataarilaiset ovat hyviä poikia ja nähdessään
 paljon saalista suorittavat tehtävänsä erinomaisesti.»

— Nämä ovat hämmästyttäviä asioita! — sanoi Sapieha tarttuen päähänsä.
— Kunhan hän vain ei valehtelisi?

— Ei, siinä suhteessa hän on arka kunniasta! — sanoi Oskierka.-Hän
sanoi Vilnon vojevodallekin aina totuuden päin silmiä välittämättä
siitä, miellyttikö se ruhtinasta vai ei. Oh, tuommoisia kepposiahan hän
teki Chowańskillekin, vaikka tällä oli viisitoista kertaa näin suuri
sotajoukko.

— Jos tämä on totta, niin täytyy hyökätä mahdollisimman pian — sanoi
Sapieha.

— Niin, ennenkuin ruhtinas pääsee tasapainoon.

— Kiiruhdamme siis Jumalan nimessä!

Sillä välin vangit, joita tataarilaiset pitivät koossa hetmanin edessä,
alkoivat itkeä, valitella kurjuuttaan ja eri kielillä pyytää armoa.
Joukossa oli ruotsalaisia, saksalaisia ja Boguslawin henkivartiostoon
kuuluvia skotlantilaisia. Sapieha otti heidät tataarilaisilta, käski
antamaan heille ruokaa ja kuulustelemaan ilman »kärventämistä».

Vankien tunnustukset osoittivat Kmicicin sanat tosiksi. Koko Sapiehan
joukko lähti kiireesti eteenpäin.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Kmicicin seuraava tiedonanto tuli Sokolkista ja oli aivan lyhyt:

 »Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään
 Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon
 kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä
 kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz.
 Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla
 viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume
 vaivaa häntä yhä.»

Saatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja
riensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi
sotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä
toiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.

Nähtyään Kmicicin hetmani syleili häntä ja sanoi:

— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja
itsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin
odottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne
eikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!

Kmicicin silmät välähtivät pahaa ennustavasti.

— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös
hänen kuolinhetkellään.

— Jumala kaikki tuomitsee! — sanoi hetmani vakavasti. — Jos tahdotte,
että hän teitä suojelisi, niin ahdistakaa isänmaan vihollisia eikä
omianne.

Kmicic painoi päänsä alas eikä ollut huomattavissa, olivatko hetmanin
kauniit sanat tehneet häneen vaikutuksen. Hänen kasvonsa ilmaisivat
leppymätöntä vihaa ja olivat sitä ankaramman näköiset, kun Boguslawia
vastaan tehdyn retken vaivat olivat niitä vielä laihduttaneet. Oli
helppo huomata, että sen, jolle tämä mies oli päättänyt kostaa, oli
oltava varuillaan, vaikkapa hän olisi ollut Radziwill.

Hän olikin jo kostanut peloittavalla tavalla. Hän oli saattanut
Boguslawin ymmälle, sotkenut hänen laskelmansa ja saattanut hänet
peräytymään. Wojskissa, Radziwillin maitten aivan keskeisessä osassa,
hän hyökkäsi kuin hirmumyrsky ruhtinaan asuntoa vastaan, kun Boguslaw
juuri oli istuutumassa aterialle, ja vain töin tuskin ruhtinas
selviytyi siitä hengissä. Bialystokin luona hän anasti Boguslawin
vaunut ja ruokavarat. Ruhtinaan sotajoukko uupui, nälkiintyi ja alkoi
joutua hajoamistilaan. Oivallinen saksalainen jalkaväki ja ruotsalaiset
ratsumiehet, joita Boguslawilla oli mukanaan, tulivat luurankojen
näköisiksi, koska olivat alituisesti peloissaan ja varuillaan eivätkä
saaneet öisin nukkua. Tataarilaisten ja Kmicicin vapaaehtoisten
kaamea ulvonta kuului edestä ja takaa ja molemmilta sivuilta. Tuskin
oli uupunut sotamies ennättänyt sulkea silmänsä, kun hänen jo oli
tartuttava aseihin.

Kaiken lisäksi — Boguslaw itse oli sairas, mutta vaikka tämän miehen
sydämessä ei yleensä suru kauan pysynyt ja vaikka astrologit, joihin
hän sokeasti uskoi, olivat hänelle sanoneet Preussissa, että hänen
henkeänsä ei tällä retkellä vaara uhkaa, niin hänen mieltään kirveli
kuitenkin se, että hänen sotapäällikkömaineensa oli kärsinyt suuresti.
Hän, jota ihmetellen mainittiin johtajaominaisuuksiensa vuoksi
Alankomaissa, Reinin varrella ja Ranskassa, oli nyt tuntemattoman
vihamiehen saartamana korvessa ja oli joutunut taistelutta tappiolle.

Hyökkäykset häntä vastaan olivat niin paljon tavallista sodankäyntiä
kiivaammat ja ilmaisivat sellaista katkeroitumista, että nopeaälyinen
Boguslaw pian arvasi, että häntä ahdistelee joku hänen henkilökohtainen
vihamiehensä. Pian hän kuuli myös nimen Babinicz, joka oli kaikkien
suussa, mutta se oli hänelle outo. Hän halusi tutustua mieheen ja keksi
jos minkälaisia ansoja, mutta Babinicz osasi ne välttää ja ilmestyi
aina sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.

Kmicic sulki huolellisesti kaikki tiet, jotka veivät Janowosta
Sokolkiin, Koryczyniin, Kuznicyyn ja Suchawoloon. Ympäröiviin metsiin
ja viidakkoihin asettuivat tataarilaiset. Ei päässyt läpi ainoakaan
kirje eikä muonakuorma, joten Boguslawille itselleen oli tärkeätä saada
ryhtyä taisteluun, ennenkuin sotajoukko oli syönyt viimeisen korpun.

Mutta ovelana ja kokeneena miehenä hän päätti ensin koettaa
neuvotteluja. Hän ei vielä tietänyt, että Sapieha oli semmoisissa
asioissa paljon taitavampi häntä. Niinpä saapui Sokolkiin Boguslawin
lähettiläänä herra Sakowicz, aatelismarsalkka ja staarosta ja hänen
persoonallinen ystävänsä. Hän toi kirjeen, ja hänellä oli valtuus tehdä
rauha.

Tämä herra Sakowicz, joka myöhemmin kohosi senaattoriksi, oli tähän
aikaan Liettuan kuuluisimpia ritareita ja yhtä urhoollinen kuin
kauniskin. Boguslaw, joka ei koko elämänsä aikana ollut ketään todella
rakastanut, piti paljon Sakowiczista ja osoitti hänelle runsaasti
suosiotaan.

Sakowicz saapui Sapiehan luo ylpeänä kuin voittaja, joka sanelee rauhan
ehdot. Hetmani ymmärsi heti, minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä,
ja hymyili salaisesti säälivää hymyä.

— Herrani Birzen ja Dubinkin ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaskunnan
tallimestari ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa vaaliruhtinaan
sotajoukkojen ylipäällikkö, — sanoi Sakowicz, — lähettää minun kauttani
teidän ylhäisyydellenne tervehdyksen ja kysyy vointianne.

— Pyydän teitä kiittämään ruhtinasta ja kertomaan nähneenne minut
terveenä.

— Minulla on tässä kirjekin teidän ylhäisyydellenne

Sapieha otti kirjeen, avasi sen jokseenkin välinpitämättömästi, luki ja
sanoi:

— Sääli on hukata aikaa... En oikein saa selvää, mitä ruhtinas
tarkoittaa... Antaudutteko vai tahdotteko koettaa onneanne?

— Antaudummeko me? Luulisin, että ruhtinas tuossa kirjeessä juuri
ehdottaa teidän ylhäisyydellenne, että te antautuisitte. Ainakin minun
saamani ohjeet...

Sapieha keskeytti.

— Ohjeistanne puhumme myöhemmin. Herra Sakowicz! Olemme ajaneet teitä
kuin metsäkoirat jänistä. Oletteko koskaan kuullut, että jänis ehdottaa
koirille antautumista?

— Olemme saaneet lisäjoukkoja.

— Kyritzin kahdeksansadan miehen kanssa. Muut ovat aivan uuvuksissa.

— Vaaliruhtinas kaikkine sotavoimineen on puolellamme.

— Se on hyvä. Sittenhän ei minun tarvitse kaukaa etsiä häntä. Minä
nimittäin tahdon kysyä häneltä, millä oikeudella hän lähettää
sotajoukon valtioomme, jolle hän vasallina on velvollinen olemaan
uskollinen.

— Voimakkaamman oikeudella.

— Kenties Preussissa on sellainen oikeus olemassa, mutta ei meillä.
Muuten, jos olette voimakkaammat, niin ryhtykää taisteluun.

— Jo kauan sitten olisi ruhtinas käynyt kimppuunne, jollei hänestä
olisi vastenmielistä veljesveren vuodattaminen.

— Lienee ensimmäinen kerta, kun hänestä se on vastenmielistä!

— Ruhtinas ihmettelee sitä, että Sapiehat niin vihaavat Radziwilleja ja
että te ette epäröi yksityisen koston takia vuodattaa isänmaan verta.

— Hyi! — huudahti Kmicic, joka hetmanin tuolin takana oli seurannut
keskustelua.

Sakowicz mitteli häntä kiireestä kantapäähän uhmailevin katsein, mutta
luki Kmicicin silmistä sellaisen vastauksen, että katsoi parhaaksi
kääntää katseensa alas.

Hetmani rypisti kulmakarvojaan — Te erehdytte. Minä en vihaa
Radziwilleja, vaan pettureita. Paras todistus siitä on, että omassa
leirissäni on ruhtinas Radziwill. Sanokaa, mitä te tahdotte?

— Sanon niinkuin sydämessäni ajattelen: se vihaa, joka lähettää
salamurhaajia.

Sapieha hämmästyi suuresti.

— Minäkö lähetän salamurhaajia ruhtinas Boguslawin luo?

— Niin.

— Te olette hullu!

— Janowon läheisyydessä on otettu kiinni mies, joka jo ennenkin on
ollut osallisena yrityksessä murhata ruhtinas. Kidutus saa hänet kyllä
ilmoittamaan, kuka hänet lähetti.

Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sen vallitessa Sapieha kuuli, kuinka
hänen takanaan seisova Kmicic, kahdesti lausui yhteenpuristettujen
huulten välistä.

— Voi hirveätä!

— Jumala on tuomarini, — sanoi hetmani arvokkaasti, — enkä minä rupea
teille taikka teidän ruhtinaallenne tekemään tiliä, sillä te ette
kelpaa tuomarin virkaan. Sen sijaan että puhelette joutavia, sanokaa
suoraan, mikä on asianne ja mitä ruhtinas ehdottaa.

— Ruhtinas on lyönyt Horotkiewiczin, voittanut Krzysztof Sapiehan,
valloittanut Tykocinin ja voi siis syystä pitää itseään voittajana
sekä vaatia huomattavia etuja. Koska hän ei kuitenkaan mielellään
vuodata kristittyjen verta, niin hän haluaa poistua rauhassa Preussiin
pyytämättä muuta kuin että saa jättää linnoituksiin varusväen. Olemme
ottaneet melkoisen joukon vankejakin, joiden joukossa on huomattavia
upseereita, puhumattakaan neiti Borzobohatasta, joka jo on lähetetty
Taurogiin.

— Älkää kehuko voitoillanne, sillä minun etujoukkoni, joita johti tämä
täällä läsnä oleva herra Babinicz, ajoi teitä taaksepäin kolmekymmentä
penikulmaa tuottaen teille suurta vahinkoa. Teidän sotajoukkonne on
nälkiintynyt, ettekä tiedä, mihin menisitte. Minun sotajoukkoni näitte
itse ja voitte tehdä vertailuja. Mitä tuohon neitiin tulee, niin hänen
holhoojansa en ole minä, vaan herra Zamoyski ja ruhtinatar Grzyzelda
Wisniowiecki, joten ruhtinas joutuu näille vastaamaan mahdollisista
edesottamisistaan. Sanokaa, mitä teillä vielä on sanottavaa, mutta
puhukaa viisaasti, muuten käsken herra Babiniczin heti hyökkäämään!

Vastauksen asemesta Sakowicz kääntyi Kmicicin puoleen:

— Te siis meitä niin ahdistelitte matkalla? Näytte oppineen Kmiciciltä
rosvon tavat.

— Katsokaa omasta nahastanne, olenko hyvin oppinut!

Hetmanin kulmakarvat rypistyivät taas.

— Asianne on lopussa! — sanoi hän Sakowiczille. — Voitte lähteä.

— Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minulle edes kirje vietäväksi
ruhtinaalle.

— Hyvä on. Odottakaa kirjettä herra Oskierkan luona!

Oskierka saattoi heti pois Sakowiczin, jolle hetmani jäähyväisiksi
viittasi kädellään. Sitten Sapieha kääntyi Andrzejn puoleen:

— Miksi sanoitte, »voi hirveätä», kun oli puhe tuosta vangitusta
miehestä? — kysyi hän katsoen ankarasti Kmicicin silmiin. — Onko viha
siinä määrin tukahduttanut teissä omantunnon äänen, että todellakin
lähetitte salamurhaajan ruhtinaan luo?

— Kautta Pyhän Neitsyen, jota olen puolustanut, minä en ole tehnyt
moista! — huudahti Kmicic. — En minä tahdo vieraitten kätten kautta
riistää hänen henkeään.

— Miksi siis sanoitte »voi hirveätä»? Tunnetteko sen miehen?

— Tunnen! — vastasi Kmicic kalveten liikutuksesta ja raivosta. —
Lähetin hänet jo Lembergistä Taurogiin... Ruhtinas Boguslaw on vienyt
Taurogiin neiti Billewiczin... Rakastan tuota neitiä... hän on
morsiameni... Lähetin tuon miehen hankkimaan tietoja hänestä, kun hän
oli semmoisen henkilön käsissä...

— Rauhoittukaa! — sanoi hetmani. — Annoitteko hänelle jonkin kirjeen?

— En... Tyttö ei olisi lukenut sitä.

— Miksi?

— Koska Boguslaw kertoi hänelle minun tarjoutuneen ottamaan kiinni
kuninkaan!

— Kyllä teillä on syytäkin vihata ruhtinasta!... Tunteeko ruhtinas tuon
kiinni saadun miehen?

— Kyllä. Se on vääpeli Soroka... Hän auttoi minua, kun otin Boguslawin
kiinni.

— Ymmärrän, — sanoi hetmani. — Ruhtinas kostaa hänelle.

Vähän mietittyään hän lausui:

— Ruhtinas on ansassa. Kenties hän suostuu luovuttamaan miehen.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja
lähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.

— Onko se teistä niin tärkeä asia?

— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani... On kantanut minua
käsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni... Jumala rankaisisi
minua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.

Ja Kmicic alkoi vavista säälistä ja levottomuudesta. Hetmani sanoi:

— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte
heitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon
miehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän
välikappaleenanne ilman omaa syytään.

Kmicic tarttui päähänsä.

— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi
niitä kolmekymmentä.

— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa
teidätkin hengiltä.

— Teidän ylhäisyytenne! Yksi on, johon hän sen vaihtaisi: Sakowicz.

— Sakowiczia en voi pidättää, koska hän on lähettiläs.

— Pidättäkää hänet, teidän ylhäisyytenne! Minä lähden viemään kirjettä
ruhtinaalle. Kenties saan jotakin toimeen. Jääköön kosto sikseen,
kunhan saan tuon sotamiehen!

— Odottakaa! — sanoi hetmani. — Voin pidättää Sakowiczin. Kirjoitan
sitäpaitsi ruhtinaalle, että hän antaa avoimen turvakirjan
nimittämättömälle.

Hetmanni ryhtyi heti kirjoittamaan. Neljännestunnin kuluttua ratsumies
jo nelisti Janowoon viemään kirjettä ja toi illan suussa vastauksen.

 »Pyytämänne turvakirjan lähetän»,

— kirjoitti ruhtinas Boguslaw, —

 »ja sen turvin pääsee jokainen lähetti palaamaan, vaikka minua
 ihmetyttää, että teidän ylhäisyytenne tahtoo sitä, kun teillä on
 panttivankina palvelijani ja ystäväni, josta pidän niin paljon,
 että päästäisin hänen tähtensä vapaaksi kaikki teidän ylhäisyytenne
 upseerit. Tunnettua muuten on, että lähettiläät ovat loukkaamattomia,
 ja villit tataarilaisetkin, joiden avulla teidän ylhäisyytenne ahdistaa
 kristittyä sotajoukkoani, pitävät tapanaan heidän loukkaamattomuuttaan
 kunnioittaa. Vakuuttaen siis lähettilään loukkaamattomuuden
 ruhtinassanallani olen edelleen etc.»

Vielä samana iltana Kmicic otti turvakirjan ja molemmat Kiemliczit
mukaansa ja lähti. Sakowicz jäi panttivankina Sokolkiin.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Oli melkein sydänyö, kun Andrzej kohtasi ruhtinaan ensimmäiset
vartijat, mutta koko Boguslawin leirissä ei kukaan nukkunut. Taistelu
saattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä ja siihen valmistauduttiin
kiireesti. Asema oli verraten edullinen ja hyvä puolustaa, mutta
verestä väkeä oli vain kahdeksansataa Kyritzin jalkamiestä, kun taas
muut olivat niin uupuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan.

Boguslawia jäyti kuume entistä pahemmin, mutta hän johti itse kaikkea.
Koska hän ei kyennyt nousemaan hevosen selkään, antoi hän neljän
henkivartijan tuoda avoimen kantotuolin ja kantaa häntä siinä. Hän
oli juuri palaamassa Janowoon, kun ilmoitettiin Sapiehan lähettilään
tulleen.

Tämä tapahtui kadulla. Hän ei voinut tuntea Kmiciciä, koska oli pimeä
ja tämä varovaisuuden vuoksi oli peittänyt kasvonsa kypärän suojukseen.

— Oletteko Sapiehan lähetti?-kysyi ruhtinas.

— Olen.

— Mitä herra Sakowicz siellä tekee?

— Herra Oskierka pitää häntä vieraanaan.

— Miksi tahdoitte turvakirjan, kun kerran käsissänne on herra Sakowicz?
Herra Sapieha on ylen varovainen ja rikki viisas.

— Se asia ei kuulu minuun! - vastasi Kmicic.

— Huomaan, että ette ole varsin puhelias.

— Olen tuonut kirjeen. Omasta yksityisestä asiastani puhun sisällä.

— On siis yksityinen asia?

— On eräs pyyntö teidän ylhäisyydellenne.

— Olen iloinen voidessani siihen suostua. Nyt pyydän seuraamaan minua.
Nouskaa taas hevosen selkään! Pyytäisin kantotuoliin, mutta siinä ei
ole tilaa.

Lähdettiin liikkeelle. Ruhtinas ja Kmicic katselivat pimeässä toisiaan
voimatta erottaa toistensa piirteitä. Kun Kmicic kuuli ruhtinaan
äänen, kasvoi hänen sydämessään vanha viha ja kostonhimo entistä
voimakkaammaksi, ja ne muuttuivat mielettömäksi kiihkoksi. Käsi kopeloi
miekkaa, mutta se oli häneltä otettu pois hänen saapuessaan. Sen sijaan
hänellä oli vyössään rautapäinen komentosauva, hänen everstinmerkkinsä.
Paholainen villitsi hänen mielensä ja kuiskutti hänen korvaansa:

— Huuda hänen korvaansa, kuka olet, ja lyö hänen kallonsa mäsäksi! Yö
on pimeä, pääset livahtamaan pois. Kiemliczit ovat mukanasi. Surmaat
petturin, kostat vääryyden. Pelastat Oleńkan, Sorokan... Lyö! Lyö!

Kmicic tuli aivan kantotuolin viereen ja alkoi vapisevin käsin vetää
vyöstä komentosauvaa.

— Iske! — kuiskasi paholainen. — Teet palveluksen isänmaalle!

Kmicic veti sauvan esiin ja puristi sitä niinkuin tahtoisi särkeä sen.

— Yksi, kaksi, kolme! — kuiskasi paholainen. Mutta samassa hänen
hevosensa pelästyi jotakin.

Kantotuoli pääsi sen takia muutamia askelia edelle. Nuoren ritarin
hiukset nousivat pystyyn.

— Pyhä Jumalan äiti, pidätä käteni! — kuiskasi hän itsekseen läpi
yhteen puristettujen hampaiden. — Jumalan äiti, auta! Minä olen täällä
hetmanin lähettiläänä ja tahdon tehdä kuin rosvo murhan keskellä yötä.
Olen aatelismies, sinun palvelijasi... Älä johdata minua kiusaukseen!

— Mitä te mutisette? — kysyi Boguslawin kuumeesta heikontunut ääni. —
Kuulkaahan, kukot jo laulavat. Pitää kiiruhtaa, sillä olen sairas ja
tarvitsen lepoa.

Kmicic pisti sauvansa jälleen vyöhön ja jatkoi matkaa kantotuolin
vieressä. Mutta hän ei voinut rauhoittua. Hän ymmärsi, että
kylmäverisyys ja itsensä; hillitseminen vain auttaisivat häntä
pelastamaan Sorokan. Siksi hän oli edeltäkäsin miettinyt, millä
sanoilla esittäisi asiansa ruhtinaalle saadakseen hänet taipumaan. Hän
vannoi mielessään, että ajattelisi vain Sorokaa eikä muistelisi mitään
muuta, varsinkaan ei Oleńkaa...

Ja hän tunsi, kuinka kuuma puna pimeässä nousi hänen poskilleen, kun
hän ajatteli, että mahdollisesti ruhtinas itse mainitsee Oleńkan ja
kenties mainitsee jotakin sellaista, jota hän ei voi sietää eikä kuulla
Tässä sieluntuskassaan hän alkoi lukea litaniaa, ja vähän ajan kuluttua
hän tuntuvasti rauhoitti.

Oli saavuttu ruhtinaan asunnolle. Kantotuoli laskettiin maahan ja kaksi
rotevaa palvelijaa tuki ruhtinasta. Hän kääntyi Kmicicin puoleen ja
sanoi.

— Pyydän tulemaan jäljessäni. Kuumepuuska menee kohta ohi. Voimme
sitten keskustella.

He tulivat huoneeseen, jossa uuni oli täynnä hehkuvia hiiliä ja kuumuus
melkein sietämätön. Siellä Boguslaw asetettiin sohvalle ja peitettiin
lämpimillä peitteillä. Sitten palvelijat poistuivat ruhtinas heitti
päänsä taaksepäin, sulki siimat ja makasi liikkumattomana.

Kmicic katseli häntä. Ruhtinas ei ollut paljon muuttunut vain kuume
oli riuduttanut hänen kasvonsa Hän oli puuteroitu ja maalattu kuten
ennenkin ja kun hän siinä loikoi silmät suljettuina, hän muistutti
hiukan ruumista tahi vahakuvaa.

Andrzej seisoi hänen luonaan kynttiläin valossa. Ruhtinaan silmät
alkoivat hitaasti avautua aukenivat sitten äkkiä selko selälleen,
ja jokin välähdys kulki yli hänen kasvojensa. Mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen ajan. Sitten hän taas sulki silmänsä.

— Jos olet aave, niin en pelkää sinua! — sanoi hän, — poistu!

— Toin kirjeen hetmanilta! — vastasi Kmicic.

Bohuslaw nytkähti hiukan ikäänkuin olisi tahtonut vapautua
painajaisesta. Sitten hän katsoi Kmiciciin ja sanoi:

— Ammuin siis ohitsenne?

— Ette aivan, — vastasi Andrzej synkästi ja osoitti sormella arpeaan. —
Tässä on kirje!

Boguslaw alkoi lukea, ja kun hän pääsi loppuun, välähtivät hänen
silmänsä kummallisesti.

— Hyvä on! — huudahti hän. — Riittää jo tätä ikävää hommaa. Huomenna
taistellaan! Se on hyvä, huomenna ei minulla ole kuumetta.

— Meistäkin se on hyvä, — vastasi Kmicic.

Vallitsi jonkin aikaa äänettömyys, jonka kestäessä nuo kaksi
leppymätöntä vihollista katselivat toisiaan. Ruhtinas alkoi ensin puhua:

— Arvaan, että te minua noin ahdistelitte tataarilaisten kanssa.

— Minä.

— Kuinka ette pelännyt tulla tänne? Ehkä luotitte sukulaisuuteemme?...
Meillähän on keskenämme selvitettäviä asioita... Voin antaa vaikka
nylkeä nahan teiltä.

— Voitte, teidän ylhäisyytenne.

— Teillä on turvakirja, se on totta. Ymmärrän nyt, miksi herra Sapieha
sitä tahtoi... Mutta te olette uhannut henkeäni... Siellä on Sakowicz
vankina, mutta... herra vojevodalla ei ole mitään oikeuksia Sakowicziin
nähden, kun minulla taas on teihin...

— Tulin esittämään erään pyynnön teidän ylhäisyydellenne.

— Olkaa hyvä! Voitte uskoa, että teen teidän tähtenne mitä hyvänsä.
Mikä pyyntö se on?

— Täällä on vangittuna muuan sotamies, yksi niitä, jotka auttoivat
minua ottamaan kiinni teidän ylhäisyytenne. Minä käskin, hän toimi
sokeana välikappaleenani. Pyydän vapauttamaan tämän sotamiehen.

Boguslaw mietti.

— En pyydä teidän ylhäisyydeltänne sitä ilmaiseksi, — sanoi Kmicic.

— Mitä annatte hänestä?

— Itseni.

— Ah, onko hän sellainen _miles praeciosus_?... Te maksatte runsaasti,
mutta varokaa tuhlaamasta liikaa, sillä ehkäpä tahdotte vielä jonkun
muunkin lunastaa minulta.

Kmicic astui askelen lähemmäksi ja kalpeni niin peloittavasti,
että ruhtinas vilkaisi oveen ja rohkeudestaan huolimatta muutti
puheenainetta.

— Herra Sapieha ei suostu tämmöiseen sopimukseen, — sanoi hän. —
Minulle se olisi hyvä kauppa, mutta olen ruhtinassanallani taannut
loukkaamattomuutenne.

— Kirjoitan tuon sotamiehen mukana herra hetmanille, että olen jäänyt
vapaaehtoisesti.

— Mutta hän vaatii minua lähettämään teidät takaisin vasten tahtoanne.
Olette tehnyt hänelle suuria palveluksia... Eikä hän päästä tänne
Sakowiczia, mutta minä pidän Sakowiczia arvokkaampana kuin teitä.

— Vapauttakaa sitten tuo sotamies ilman korvausta, ja minä annan
kunniasanani, että tulen mihin käskette.

— Huomenna kenties kaadun. En minä tee sopimuksia huomispäivän varalle.

— Pyydän teidän ylhäisyyttänne! Tuon miehen takia minä...

— Mitä?

— Luovun kostosta.

— Katsokaahan, herra Kmicic, monta kertaa olen mennyt karhua vastaan
keihäs kädessä, en sen tähden että olisi ollut pakko, vaan huvikseni.
Minä pidän siitä, että minua uhkaa jokin vaara, sillä silloin ei elämä
tunnu niin ikävältä. Teidän kostonnekin jätän itselleni huviksi.
Tunnustan, että te olette niitä karhuja, jotka itse etsivät metsästäjää.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pienenkin armahtavaisuuden
vuoksi Jumala usein antaa suuret synnit anteeksi. Emme tiedä kukaan,
milloin tulemme Kristuksen tuomioistuimen eteen.

— Riittää! — keskeytti ruhtinas. — Minäkin kuumeesta huolimatta
sepittelen virsiä, jotta ansioituisin jollakin tavoin Jumalan edessä,
ja jos taas tarvitsen saarnamiestä, niin kutsun oman pappini. Te ette
osaa pyytää kyllin nöyrästi ja kuljette sivupolkuja... Minä neuvon itse
keinon teille: käykää huomenna taistelussa herra Sapiehan kimppuun,
niin minä ylihuomenna vapautan tuon sotamiehen ja annan teille anteeksi
rikoksenne. Olette pettänyt Radziwillit, voitte siis pettää Sapiehankin.

— Onko se teidän ylhäisyytenne viimeinen sana? Pyydän teitä kaiken
pyhän nimessä...

— Ei! Piru teidät vie, hyvä on!... Hahmonnekin muuttuu... Älkää vain
tulko liian lähelle, sillä vaikka minua hävettääkin kutsua miehiä
avuksi... mutta katsokaahan tänne! Olette liian rohkea!

Boguslaw näytti peitteensä alta pistolin suun ja alkoi katsella
säkenöivin silmin Kmiciciä.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Kmicic pannen kätensä rukoilevasti
ristiin samalla kuin viha väänsi hänen kasvonsa.

— Pyydättekö vai uhkaatteko? — sanoi Boguslaw. — Selkä on köyryssä,
mutta piru näyttää kauluksenne takaa minulle hampaitaan. Radziwilleilta
pyydetään jalkain juureen langeten, herraseni!... Otsa lattiaan, niin
saatte vastauksen heti!

Andrzejn kasvot olivat kalpeat kuin palttina, käsi siveli märkää otsaa,
silmiä ja kasvoja, ja hän puhui semmoisella äänellä kuin kuume olisi
ruhtinaasta siirtynyt häneen.

— Jos teidän ylhäisyytenne vapauttaa tuon vanhan sotamiehen... niin...
minä... olen valmis lankeamaan... teidän ylhäisyytenne... jalkoihin.

Tyytyväisyys välähti Boguslawin silmissä. Hän oli nöyryyttänyt
vihamiehen, saanut ylpeän selän köyristymään. Hänen vihan- ja
kostonhimonsa ei olisi voinut saada parempaa tyydytystä.

Kmicic seisoi hänen edessään tukka hajallaan ja vavisten. Mahdotonta
oli tietää, syöksyykö, hän hetken kuluttua ruhtinaan jalkoihin vai
tarttuuko rintaan.

Pitäen häntä silmällä koko ajan Boguslaw sanoi:

— Todistajien läsnä ollessa! Miesten kuullen! Ja kääntyen oveen päin
hän huusi:

— Tulkaa!

Ovi avautui, ja sisälle astui muutamia hovimiehiä, puolalaisia ja
muukalaisia. Sitten tuli sisään upseereita.

— Hyvät herrat! — sanoi ruhtinas — Tämä herra Kmicic, herra Sapiehan
lähettiläs, pyytää minulta armonosoitusta ja tahtoo, että te kaikki
olisitte todistajina!

Kmicic huojui kuin juopunut, voihkaisi ja lankesi Boguslawin jalkain
juureen.

Mutta ruhtinas ojensi tahallaan jalkojaan, niin että ritarin otsa
kosketti ruhtinaan saappaan kärkeä.

Kaikki katselivat äänettöminä, sillä heitä hämmästytti kuuluisa nimi ja
se, että sen omistaja nyt oli Sapiehan lähettiläs. Jokainen ymmärsi,
että jotakin erikoista oli tekeillä.

Ruhtinas nousi vuoteeltaan ja poistui viereiseen huoneeseen viitattuaan
mukaansa vain kaksi hovilaista.

Kmicic nousi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vihaa eikä kostonhimoa, vaan
ainoastaan tylsää välinpitämättömyyttä. Hän ei näyttänyt ollenkaan
tietävän, mitä hänelle tapahtui, ja koko tarmo näytti kadonneen.

Kului puoli tuntia, tunti. Ikkunan alta kuului kavioitten kapsetta ja
sotamiesten tahdikasta astuntaa, mutta hän istui yhä kuin kivettynyt.

Äkkiä ovi avautui. Sisään astui upseeri, Kmicicin vanha tuttu,
kahdeksan sotamiehen kanssa, joista neljällä oli musketit, neljällä
vain sapelit.

— Herra eversti, olkaa hyvä ja nouskaa! — sanoi upseeri kohteliaasti.

Kmicic katsoi häneen älyttömänä.

— Glowbicz..., — sanoi hän tuntien upseerin.

— Minä olen saanut käskyn, — vastasi Glowbicz, — sitoa kätenne ja viedä
teidät Janowon ulkopuolelle. Tuo sitominen tapahtuu vain toistaiseksi,
sitten pääsette vapaasti lähtemään... Siksi pyydän teitä olemaan
tekemättä vastarintaa.

— Sitokaa! — vastasi Kmicic.

Ja hän antoi vastustelematta sitoa itsensä. Upseeri vei hänet pois
huoneesta ja vei jalkaisin Janowon ulkopuolelle. Sitten kuljettiin
vielä noin tunti. Matkalla heihin yhtyi muutamia ratsumiehiä. Kmicic
kuuli heidän puhuvan puolaa. Ne puolalaiset, jotka vielä palvelivat
Boguslawia, tunsivat kaikki Kmicicin nimen ja olivat senvuoksi erittäin
uteliaat tietämään, miten hänelle käy. Saavuttiin lopulta aukealle
kentälle, jossa Andrzej näki osaston Boguslawin kevyttä puolalaista
ratsuväkeä.

Sotamiehet asettuivat riviin neliöksi, jonka keskelle jäi tyhjä ala.
Siinä oli vain kaksi jalkamiestä, jotka pitelivät satuloituja hevosia,
ynnä muutamia miehiä tulisoihtujen kanssa.

Näitten valossa Andrzej näki juuri teroitetun paalun maassa. Väristys
kulki pakostakin läpi hänen ruumiinsa.

— Tuo on minua varten, — ajatteli hän. — Hän käskee vetämään minut
hevosilla paaluun. Koston takia hän uhraa Sakowiczin!

Mutta hän erehtyi, sillä paalu oli varattu Sorokaa varten.

Lepattavassa valossa Andrzej näki Sorokankin. Vanha sotamies istui
jakkaralla avopäin ja kädet sidottuina neljän sotamiehen vartioimana.
Joku hihattomaan puoliturkkiin puettu mies antoi hänelle viinaa
matalasta kupista, ja Soroka joi halukkaasti. Juotuaan hän sylkäisi,
mutta samalla hetkellä asetettiin Kmicic eturiviin, vanha sotamies näki
hänet, ponnahti seisomaan ja seisoi suorana kuin paraadissa.

Molemmat katselivat toisiaan. Sorokan kasvot olivat rauhalliset, vain
leuat liikkuivat niinkuin hän olisi pureskellut jotakin.

— Soroka! — voihkaisi viimein Kmicic.

— Kuten käskette! — vastasi sotamies.

Taas syntyi äänettömyys. Mitäpä he olisivat voineet puhua tämmöisellä
hetkellä?

Teloittaja, joka oli äsken antanut Sorokalle viinaa, lähestyi taas
häntä ja sanoi:

— No, ukko, aikasi on tullut!

— Tehkää tehtävänne nopeasti!

— Älä pelkää!

Soroka ei pelännyt, mutta kun hän tunsi teloittajan käden kosketuksen,
alkoi hän aivastella kuuluvasti ja sanoi:

— Vielä viinaa...

— Ei ole!

Samassa yksi sotamiehistä tuli esille rivistä ja ojensi tuoppinsa:

— On. Antakaa hänelle!

— Paikoillesi! — komensi Glowbicz.

Puoliturkkiin puettu mies asetti kuitenkin tuopin Sorokan huulille.
Tämä joi sen pohjaan ja huokasi sitten syvään.

— Kas tämmöinen, — sanoi hän, — on sotamiehen kohtalo kolmenkymmenen
vuoden palveluksen jälkeen... No, onhan aika!

Toinen teloittaja tuli hänen luokseen, ja häntä ryhdyttiin riisumaan.
Syntyi hiljaisuus. Tulisoihdut vapisivat niitä pitelevien käsissä.
Kaikki valtasi kaamea tunne.

Teloituspaikkaa ympäröivien sotamiesten riveistä alkoi kuulua nurinaa,
joka tuli yhä kovemmaksi.

Sotamies ei ole teloittaja. Hän surmaa itse taistelussa, mutta ei tahdo
nähdä kidutusta.

— Vaiti! — huudahti Glowbicz.

Nurina muuttui aivan äänekkääksi, ja siitä erottui yksityisiä sanoja:
»Perkeleet!» »Piru vieköön!» »Iljettävä virka!»

Äkkiä huudahti Kmicic, aivan kuin hänet itsensä olisi seivästetty:

— Seis!

Teloittajat keskeyttivät vaistomaisesti työnsä. Kaikkien silmät
kääntyivät Kmiciciin.

— Sotilaat! — huudahti Andrzej — Ruhtinas Boguslaw on petturi
kuninkaan ja isänmaan edessä! Teidät on saarrettu ja hakataan huomenna
kuoliaiksi! Te palvelette petturia! Kannatte asetta isänmaata vastaan!
Mutta ken jättää palveluksensa ja luopuu petturista, sille lupaan
hetmanin ja kuninkaan anteeksiannon!... Valitkaa! Kuolema ja häpeä
tahi palkinto huomenna! Palkkaa maksan dukaatin, kaksi dukaattia joka
miehelle! Valitkaa! Ei teidän, kelpo soturien, sovi palvella petturia!
Eläköön kuningas! Eläköön Liettuan suurhetmani!

Syntyi suuri huuto ja rivit hajosivat. Monet äänet huusivat:

— Eläköön kuningas!

— Riittää jo tätä palvelusta!

— Kuolema petturille!

— Seis! Seis! — huusivat toiset äänet.

— Huomenna kuolette häpeällä! — karjui Kmicic.

— Tataarilaiset ovat Suchowolossa!

— Ruhtinas on petturi!

— Taistelemme kuningasta vastaan!

— Lyö!

— Ruhtinaan luo! — Seis!

Mellakassa jokin sapeli katkaisi Kmicicin siteen. Hän hyppäsi
heti toisen selkään niistä hevosista, jotka oli varattu Sorokan
teloittamista varten, ja huusi nyt ratsun selästä:

— Minun jäljessäni hetmanin luo!

— Tulen! — huusi Glowbicz. — Eläköön kuningas!

— Eläköön! — vastasi viisikymmentä ääntä, ja viisikymmentä sapelia
välähti yht'aikaa ilmassa.

— Soroka hevosen selkään! — komensi Kmicic. Oli semmoisiakin, jotka
tahtoivat panna vastaan, mutta nähdessään paljastetut sapelit he
vaikenivat. Yksi kuitenkin käänsi hevosensa ympäri ja katosi hetken
kuluttua. Tulisoihdut sammuivat. Pimeys vallitsi ympärillä.

— Minun jäljessäni! - kuului Kmicicin ääni. Ja miesjoukko lähti
järjestymättä liikkeelle, mutta muodosti sitten pitkän rivin.

Jonkin matkan päässä he kohtasivat etuvartijat.

Kuului huuto:

— Kuka siellä?

— Glowbicz joukkoineen!

— Tunnussana?

— Torvet!

— Menkää!

He kulkivat ohi pitämättä liiaksi kiirettä. Sen jälkeen laskettiin
täyttä laukkaa.

— Soroka! — sanoi Kmicic.

— Kuten käskette! — kuului vääpelin ääni hänen vierellään.

Kmicic ei sanonut enää muuta, ojensi vain kätensä vääpelin pään päälle
ikäänkuin ollakseen varma siitä, että hän oli mukana.

Sotamies painoi tämän käden ääneti huulilleen.

Samassa puhui Glowbicz toiselta puolelta:

— Teidän armonne! Jo kauan sitten tahdoin tehdä sen, mikä nyt tapahtuu.

— Ette kadu tätä tekoa!

— Ikäni olen teille kiitollinen!

— Kuulkaahan, Glowbicz! Miksi ruhtinas lähetti teidät eikä muukalaisia
sotamiehiä toimeenpanemaan rangaistustuomiota?

— Hän tahtoi häväistä teitä puolalaisten edessä. Muukalaiset soturit
eivät tunne teitä.

— Ja eikö minulle olisi tehty mitään?

— Minulla oli käsky päästää teidät siteistä. Mutta jos olisitte
yrittänyt pelastaa Sorokan, oli määrä rangaista teitäkin.

— Siis hän olisi uhrannut Sakowiczinkin! — mutisi Kmicic

Tällä välin ruhtinas Boguslaw Janowossa oli jo kuumeesta ja päivän
vaivoista uupuneena käynyt levolle. Hänet herätti unesta kolkutus.

— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusivat useat äänet.

— Hän nukkuu! Ei saa herättää! — vastasivat palvelijat.

Mutta ruhtinas nousi istumaan ja huusi:

— Valoa!

Samalla kuin tuotiin valoa, astui sisälle myös päivystävä upseeri.

— Teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Sapiehan lähettiläs on nostattanut
Glowbiczin joukon kapinaan ja vienyt sen hetmanin luo.

Syntyi hetken kestävä hiljaisuus.

— Lyötäköön rumpua ja järjestettäköön sotajoukko taisteluun! - sanoi
viimein Boguslaw.

Upseeri poistui, ja ruhtinas oli taas yksin.

— Hän on hirveä mies! — sanoi ruhtinas hetken kuluttua itsekseen.

Ja hän tunsi uuden kuumepuuskan olevan tulossa.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Helppo on ymmärtää Sapiehan hämmästys, kun Kmicic ei vain itse palannut
vahingoittumattomana, vaan toi myös mukanaan muutamia kymmeniä
ratsumiehiä ja vanhan palvelijansa. Kmicicin piti kahdesti kertoa
hetmanille ja Oskierkalle asiain kulku, eikä näiden ihmettelyllä ollut
rajoja.

Mutta Kmicicillä ei ollut paljon aikaa kertomiseen eikä lepoon. Hän
oli perin uuvuksissa, mutta päätti siitä huolimatta vielä samana yönä
mennä tarkastamaan tataarilaisiaan, jotka olivat Janowon tuolla puolen
metsissä ja teillä Radziwillin sotajoukkojen selkäpuolella. Muuten
ihmiset tuohon aikaan nukkuivat hyvin satulassakin. Andrzej antoi
satuloida hevosensa ja päätti ottaa matkalla hyvät unet.

Juuri kun hän oli lähdössä, tuli hänen luokseen Soroka ja sanoi:

— Teidän armonne!

— Mitä sinulla on kerrottavaa, vanhus?

— Tulin kysymään, milloin minun on lähdettävä.

— Mihin?

— Taurogiin.

Kmicic alkoi nauraa ja sanoi:

— Et lähde ollenkaan Taurogiin, vaan minun kanssani!

— Kuten käskette! — vastasi vääpeli. Samassa lähdettiin. Matka oli
pitkä, sillä oli kierrettävä metsän läpi, ettei kohdattaisi Boguslawin
joukkoja, mutta niinpä Kmicic ja Soroka saivatkin riittävästi nukkua ja
tulivat seikkailuitta tataarilaisten luo.

Akbah-Ulan ilmestyi heti Babiniczin eteen ja antoi selostuksen
toimenpiteistään. Andrzej oli niihin tyytyväinen. Kaikki sillat oli
poltettu, padot säretty. Vedet olivat muutenkin kevään alkaessa
peittäneet pellot, niityt ja alavat tiet muuttaen ne liejuisiksi soiksi.

Boguslawilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antautua taisteluun,
voittaa tahi kukistua. Peräytymistä ei ollut ajateltavissakaan.

— Olet laihtunut, — sanoi Kmicic Akbah-Ulanille töytäisten häntä
hiukan nyrkillään vatsaan, — mutta taistelun jälkeen pullistat mahasi
ruhtinaan dukaateilla.

— Jumala on luonut vihollisen, jotta rohkeilla sotilailla olisi, mistä
ottavat saalista,-vastasi tataarilainen arvokkaasti.

— Seisooko Boguslawin ratsuväki edessänne?

— On niitä siellä muutamia satoja hyviä ratsuja, ja eilen lähetettiin
heille rykmentti jalkaväkeä. Ovat kaivautuneet maahan.

— Kenties heidät voisi houkutella sieltä kentälle?

— Eivät tule.

— Entä kiertää ja pakottaa siten liikkeelle?

— Ovat aivan tiellä, joten se ei käy päinsä.

— Täytyypä keksiä jotakin!

Mutta sinä yönä ei Kmicic keksinyt mitään. Sen sijaan hän aamulla
meni läheltä tarkastamaan Suchowolon ja Janowon välillä olevaa
vihollisleiriä ja huomasi Akbah-Ulanin liioitelleen. Jalkaväen koko
kaivanto supistui siihen, että oli luotu vähäisiä valleja. Niiden
avulla saattoi puolustautua vain tataarilaisia vastaan, jotka eivät
mielellään hyökänneet suoraan tuleen.

— Kunpa minulla olisi jalkaväkeä, niin juttu olisi selvä, — ajatteli
Kmicic.

Mutta ei ollut mitään toiveita saada jalkaväkeä, jota Sapiehallakin oli
niukasti.

Kmicic meni niin lähelle, että Boguslawin jalkaväki alkoi häntä ampua.
Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kuulasateessa tarkasteluaan,
ja tataarilaistenkin oli pakko pysytellä hänen rinnallaan. Sitten
teki ratsuväki hyökkäyksen sivulta päin. Oli väistyttävä, eivätkä
tataarilaisten nuolet tehneet sanottavasti jälkeä.

Paluumatkalla Kmicic ei suunnannut kulkua suoraan Suchowoloon, vaan
länttä kohti, ja saapui Kamionkaan.

Suon joki tulvi leveänä. Kmicic katseli sitä, viskasi veteen muutamia
oksia nähdäkseen virran voiman ja sanoi Akbah-Ulanille:

— Me kierrämme tästä heidän sivuitseen ja hyökkäämme heidän selkäänsä!

— Hevoset eivät pääse vastavirtaa!

— Virta on heikko, tuskin kulkee. Kyllä ne menevät.

— Hevoset kohmettuvat, eivätkä miehet kestä. On vielä kylmä.

— Miehet saavat lämmitellä myöhemmin. Yritys tehtiin illalla. Noin
kahdeksansataa hevosta syöksyi jokeen ja alkoi uida. Kmicic itse oli
etunenässä, mutta huomasi pian kulun niin hitaaksi, että sitä menoa
olisi tarvittu kaksi päivää vallien taakse kiertämiseen.

Silloin hän käski suuntaamaan matkan toista rantaa kohti.

Se oli vaarallinen yritys. Toinen ranta oli suomaata, johon hevoset,
vaikka olivatkin kevyitä, upposivat vatsaa myöten. Ne kulkivat
kuitenkin eteenpäin, joskin hitaasti.

Tähdet taivaalla osoittivat, että oli sydänyö. Silloin kuului kaukaa
etelästä päin ampumista.

— Taistelu on alkanut! — huudahti Kmicic.

— Me hukumme! — vastasi Akbah Ulan.

— Tulkaa jäljessäni!

Tataarilaiset olivat ymmällä, mutta näkivät sitten Kmicicin hevosen
äkkiä kohoavan suosta. Ilmeisesti se oli päässyt kovalle pohjalle.

Siinä alkoi hietamatalikko, jonka päällä oli vettä vain hevosen rintaan
asti. Matka kävi nyt joutuisasti. Kaukana vasemmalla alkoi tuikkaa
tulia.

— Siellä ovat vallit! — sanoi Kmicic hiljaa. Kierrämme ne!

Pian he todellakin sivuuttivat vallit. Sitten käännyttiin vasempaan ja
hevoset painautuivat taas jokeen. Vallien tuolla puolen oli tarkoitus
nousta maihin.

Tällä matkalla hukkui noin sata hevosta, mutta miehet pääsivät kaikki
maihin. Kmicic käski hevosensa menettäneitä miehiä istuutumaan toisten
selän taakse ja lähti valleja kohti. Hän oli aikaisemmin jättänyt
kahdensadan vapaaehtoisen tehtäväksi hätyyttää valleja edestäpäin
samaan aikaan kuin hän hyökkäisi takaapäin. Kun he lähestyivät, niin
hän kuulikin laukauksia, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään.

— Hyvä on! — sanoi hän. — Sillä puolen olevat hyökkäävät.

Ja he syöksähtivät eteenpäin.

Pimeässä saattoi huomata vain joukon päitä, jotka heilahtelivat
hevosten askelten tahdissa. Ei kalahtanut sapeli eikä varukset.
Tataarilaiset ja vapaaehtoiset osasivat kulkea kuulumatta kuin sudet.

Janowon puolelta alkoi ampuminen kuulua yhä voimakkaampana. Selvää oli,
että Sapieha eteni koko rintamalla.

Mutta valleilta, joita kohti Kmicic kulki, kuului myös huutoja.
Muutamat nuotiot siellä roihusivat, ja niiden valossa Andrzej näki
jalkamiesten tähystelevän kentälle, jossa ratsastajat ahdistivat hänen
vapaaehtoisiaan.

Hänetkin huomattiin valleilta, mutta lähestyvää joukkoa ei tervehditty
kuulasateella, vaan ilohuudoilla, sillä luultiin Boguslawin lähettäneen
sinne apujoukon.

Mutta kun tulijat olivat tuskin enää sadankaan askelen päässä
valleista, alkoi jalkaväki liikehtiä levottomasti. Yhä useampi sotamies
varjostaen silmiään kädellään katseli, mitä väkeä tulijat oikeastaan
olivat.

Silloin kuului ilmassa kamala kirkuna, ja tulijat hyökkäsivät kuin
myrsky eteenpäin, saarsivat jalkaväen, ja koko tuo joukko alkoi
nytkähdellä. Oli kuin jättiläiskäärme olisi kuristanut uhriaan, johon
se aikaisemmin oli iskenyt silmänsä. Joukosta kuului huutoja: »Allah!
Herr Jesus! Mein Gott!»

Vallien toiselta puolen kuului uusia huutoja, sillä vapaaehtoiset
huomasivat nyt Babiniczin päässeen valleille ja hyökkäsivät pienestä
lukumäärästään huolimatta kiivaasti Boguslawin ratsuväkeä vastaan.
Samassa taivaasta, joka jo jonkin aikaa oli pilveillyt, yht'äkkiä alkoi
putoilla rankkasade. Nuotiot sammuivat, ja taistelu jatkui pimeässä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Boguslawin saarrettu jalkaväki tuhoutui
kokonaan. Ratsumiehet, joiden joukossa oli paljon puolalaisia, laskivat
aseensa. Muukalaiset ja nimenomaan sata rakuunaa surmattiin.

Kun kuu taas tuli esiin pilvien takaa, niin sen valossa näkyi vain
tataarilaisjoukko, joka tappoi haavoittuneita ja ryösti saalista. Mutta
vain vähän aikaa. Kuului terävä pillin vihellys, ja tataarilaiset ja
vapaaehtoiset hyppäsivät yhtenä miehenä hevosen selkään.

— Tulkaa jäljessäni! — huudahti Kmicic. Hän johti heidät tuulen
vauhdilla Janowoon. Neljännestuntia myöhemmin oli onneton kylä
sytytetty neljältä puolelta palamaan, ja tunnin kuluttua se oli yhtenä
tulimerenä. Näin Kmicic ilmoitti hetmanille voittaneensa Boguslawin
sotajoukon takajoukot.

Mutta itse hän veren tahrimana kokosi tataarilaisensa johtaakseen
heidät eteenpäin.

He olivat jo järjestyneet riviin, kun äkkiä kentällä, jota tulipalo
kirkkaasti valaisi, he näkivät edessään osaston vaaliruhtinaan
suurikokoisia ratsumiehiä. Heitä johti ritari, joka näkyi kauas, sillä
hänellä oli hopeainen haarniska ja hän ratsasti valkoisella hevosella.

— Boguslaw! — huudahti Kmicic äänellä, joka ei ollenkaan ollut
ihmisäänen kaltainen, ja hyökkäsi koko joukkonsa kanssa eteenpäin.

Nuo kaksi joukkoa kulkivat toisiaan vastaan kuin kaksi myrskyn
nostattamaa aaltoa. Välimatka oli pitkä, mutta hevoset molemmilla
puolilla lähtivät kiitämään niin huimaa vauhtia, että jalat tuskin
koskettivat maata. Toiselta puolen jättiläiskokoiset miehet kiiltävät
kypärät päässä ja suorat miekat ilmaan kohotettuina, toiselta puolen
tataarilaisten tumma parvi.

Toisiaan vastaan kiitävät joukot törmäsivät yhteen ja tapahtui
kauheata. Tataarilaisten joukko huojui ja painui maahan kuin vilja
tuulessa. Jättiläiskokoiset miehet ajoivat heidän ylitseen ja lensivät
eteenpäin niinkuin miehillä ja hevosilla olisi ollut ukkosen voima ja
myrskyn siivet.

Hetkisen kuluttua nousi muutamia tataarilaisia maasta ja lähti ajamaan
ritareita takaa. Tuon villin lauman voi sotkea hevosten jalkoihin,
mutta sillä se vielä ei ole tuhottu. Yhä useampia nousi ajamaan takaa
poistuvia ritareita. Suopungit alkoivat vinkua ilmassa.

Pakenevien etunenässä kiiti edelleen valkoisella hevosella ratsastava
ritari, mutta takaa ajavien joukossa ei ollut Kmiciciä.

Vasta aamun sarastaessa alkoivat tataarilaiset palata, ja melkein
jokainen heistä kuljetti nuoran silmukassa ritaria. Viimein löydettiin
myös Kmicic ja vietiin tajuttomana Sapiehan luo.

Hetmani itse istui hänen vuoteensa vieressä. Keskipäivän aikaan Andrzej
avasi silmänsä.

— Missä on Boguslaw? — olivat hänen ensimmäiset sanansa.

— Lyöty perin pohjin... Aluksi hänellä oli onnea, mutta kun hän
hyökkäsi Oskierkan jalkaväen kimppuun, menetti hän melkein kaikki
miehensä ja koko taistelun. Lieneekö viittäsataakaan päässyt pakoon,
sillä suuren joukon surmasivat vielä tataarilaisenne.

— Entä hän itse?

— Pakeni.

Kmicic oli vähän aikaa vaiti ja sanoi:

— Vaikeata on vielä vetää vertoja hänelle. Hän pudotti minut yhdellä
iskulla satulasta. Onneksi teräksinen kasvojen suojus oli niin luja,
että se pelasti henkeni... No, etsin hänet käsiini vaikkapa maailman
ääristä.

Mutta hetmani sanoi antaen hänelle kirjeen:

— Katsokaa, millaisen sanoman olen saanut taistelun jälkeen!

Kmicic luki seuraavat sanat:

 »Ruotsin kuningas on lähtenyt liikkeelle Elbingenistä ja menee
 Zamośćieen sekä sieltä Lembergiin meidän kuningastamme vastaan. Tulkaa
 kaikkine sotavoiminenne pelastamaan kuningasta ja isänmaata, sillä
 yksin en kestä. — _Czarniecki_.»

Syntyi vähäksi aikaa äänettömyys.

— Lähdettekö kanssamme vai menettekö tataarilaistenne kanssa Taurogiin?
— kysyi hetmani.

Kmicic sulki silmänsä. Hän muisti, mitä isä Kordecki oli hänelle
aikoinaan puhunut ja vastasi:

— Yksityisasiat myöhemmin! Viholliset pyrkivät isänmaamme valtiaiksi!

Hetmani syleili häntä.

— Ole veljeni! — sanoi hän. — Ja koska olen jo vanha, niin ota
siunaukseni!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vedenpaisumus II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.