Title: Niilo Skalm : Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Niilo Skalm : Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä" ***


NIILO SKALM

Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä


Kirj.

KYÖSTI WILKUNA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.



HENKILÖT:

JUHANA, Suomen herttua.
KATARIINA, herttuatar.
NIILO SKALM     | suomalaisia aatelismiehiä ja upseereja
KLAUS VESTGÖTHE | herttuan palveluksessa.
HORN    | herttuan neuvonantajia.
FLEMING |
ROSENGREN | Erik-kuninkaan asiamiehiä.
BRUSER    |
ANNA BIEHOWSKA, puolalainen aatelisneiti, herttuattaren hovinainen.
GIPFERT, herttuan puolalainen sihteeri.
GONSIESKY, puolalainen aatelismies,
DOZKA, Anna Biehowskan kamarineitsyt.
IIVARI MAUNUNPOIKA SÄRKILAHTI, Niilo Skalmin orpana, upseeri
   Eerik-kuninkaan palveluksessa.
MARTTA SKALM, turkulainen porvarinleski, Niilo Skalmin äiti.
Vanginvartija, sotilaita, lakeijoja, hoviväkeä ja soittajia.

Tapahtuu Turussa v. 1563.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Sali Turun linnassa. Perällä kaksi syvää ikkunakomeroa pienine
    penkkeineen. Oikealla ja vasemmalla sivuseinällä ovet. Oikeassa
    peränurkassa avara uuni. Pitkin seiniä tyynyillä varustettuja
    penkkejä. Seinillä suuria, raamatullisia aiheita ja Troijan sodan
    tapauksia esittäviä gobeliineja. Ikkunain välimailla pöytä
     ja sen ääressä korkeaselkäisiä tuoleja. Katosta riippuvassa
     kynttiläkruunussa ja seiniin kiinnitetyissä jaloissa palaa
     vahakynttilöitä.

    Salissa puuhailee kaksi lakeijaa.

1:nen LAKEIJA (muuttaen, tuolilla seisten, uutta kynttilää seinässä
olevaan jalustaan, katsoo olkansa yli toveriaan, joka pöydän ääressä
kallistaa viinikannua):

Vai kerkesit jo siihen, senkin ahma!

2:nen LAKEIJA:

Ma kuvaani vain pohjaa vasten katsoin.

1:nen LAKEIJA:

Vai kuvaasi! Heh! Tylppänenäsi
ja tihrusilmäskö sua kiehtoo niin,
ett' yhtämittaa nähdä niitä täytyy?
Sun nokkas tarpeeksi jo punoittaa
ja koipes nytkin viittätoista lyövät,
niin että tuskin seisaallasi pysyt.
Se tuoli suoraan pian, ja sitten: häpee!

2:nen LAKEIJA (kohennellen tuoleja):

No, veikkoseni, no, no! Ällös suutu,
ma kerron sulle pienen tarinan.
Kun täytettäväks viinikellariin
vein äsken muutamia kannuja,
niin, kenen, luulet, tapasinkaan siellä?

1:nen LAKEIJA:

Hy! Tietystikin Cola-mestarin.

2:nen LAKEIJA:

Ja kenen muun?

1:nen LAKEIJA:

Kai oman varjos, pukki!

2:nen LAKEIJA:

No, sepä tietty! Mutta kolmaskin
siell' oli tynnyrien joukossa.
Nääs hienohelma muuan, jota Cola,
tuo Italian poika, mustaviiksi,
siell' oven varjoss' armiaasti halas
ja muiskutteli vallan kuuluvasti.
On aika vekkuli se mies, hi, hi!

1:nen LAKEIJA:

Sa tytön tunsitko vai valheitas
tää onko koko juttu?

2:nen LAKEIJA:

                     Tunsin kyllä.
Tai oikeastaan äänensä vain kuulin
ja nauroi hän kuin Dozka puolatar
ja tukkakin —

1:nen LAKEIJA:

               Ma tukan sulta raastan,
sa senkin häpeemätön irvileuka!

    (Hyökkää nyrkki pystyssä toveriaan kohti.
    — Horn ja Fleming: tulevat oikealta.)

FLEMING:

Hoi, lakeijat! Vai täällä mellastamaan!
Te senkin rakkarit!

1:nen LAKEIJA:

                    Vain hieman aijoin
ma tuota kurittaa, kun valheitansa vain
hän siinä latelee ja —

FLEMING:
                        Vaiti siinä!
Sun tehtäviis ei kuulu kuritus!
Mut missä ovat heidän armonsa?

1:nen LAKEIJA:

He ovat arkisalissa, kun teinit
siell' esittävät teatteria
ja siell' on koko muukin hoviväki.

    (Lakeijat poistuvat vasemmalle.)

FLEMING:

Me näytäntöhön lähdemmekö myös?

HORN:

Ei maistu mulle ilveet teinien.

FLEMING:

Niin, eipä silti että itsekään
ma sinne haluan, mut herttuan
me vuoksi sentään mennä voisimme.
Hän ympärillään tahtoo iloista
vain nähdä väkeä.

HORN:

                  Niin, iloista!
Ja totta tosiaan, tää mitä muuta
kuin yhtä päätönt' ilonpitoa
on sitten Puolan retken ollutkaan!
Nää teininäytökset ja tanssiaiset
ja aseleikit sekä naamiaiset,
ne onhan sitten Vilnan päiväin olleet
häämenoin loputonna jatkona.
Jo vähemmästäkin mies pyörälle
voi joutua ja arkitoimistaan
pois vieraantua.

FLEMING:

                 Kuuta parisen
on tähän menoon vasta juhlittu
ja sehän kohtuutont' ei toki lie,
kun tupaantulijaiset kysymyksess'
on Puolan rikkaan perijättären.
Ja miksei juhlis, kun on mistä juhlii:
nääs perut runsaat Kustaa-kuninkaan
ja Sforzain loputtomat rikkaudet
ain' yhden hovin loistoon riittävät.
Ja jollei riitä — silloin talonpoika
saa kerittäväks käydä.

HORN (hymähtäen):

                       Sanoistas
ma kyllä kuulen, ett' oot Flemingeitä.
Mut äskeisehen palataksemme,
niin puheellani toista tarkoitin:
en niinkään itse tätä juhlimista
kuin asioita, joiden järjestely
tään humun keskellä jää syrjähän.

FLEMING:

Sa riitaa herttuan ja kuninkaan
kai tarkoitat?

HORN:

               Niin juuri. Selvittelyt
sen herttuamme liiaks laimin lyö,
näin kemuihin vain aikaa tuhlaten
ja kuninkaamme uhkat unhottain.

FLEMING:

Sa ootko kenties siltä taholta
nyt äsken jotain uutta kuulla saanut?

HORN:

He, onko uutisia silloin tarvis,
kun ilman niitäkin me tiedämme,
mi herttuata uhkaa Ruotsista
tuon luvattoman naimiskaupan vuoksi,
ja, mikä asiassa pahinta,
kun lainasi hän rahaa langolleen,
niin auttain valtakunnan vihollista.

FLEMING:

Niin kyllä, mutta kun se kerran nyt
on tehty, niin kai kuninkaammekin
sen katsoo parhaaks jättää sillensä,
nyt varsinkin, kun uhkaa häntä sota
niin Puolan puolelta kuin Tanskankin.

HORN:

Jos luulet niin, et tunne luonnetta
sa Eerik-kuninkaan. Ei Juhanalle
hän antais vähempääkään anteheksi,
siks suuri katkeruus ja epäluulo
on hällä veljehensä nuorempaan.
    (Hetken vaiti oltuaan:)
Ma pahoin myöskin pelkään, että taas
nuo herttuamme vanhat haavehet
on Puolast' uutta virikettä saaneet
ja että aivan suotta kuningas
ei häntä vehkeilyistä syyttäne.

FLEMING:

Sull' uutta sittenkin on tiedossas?

HORN:

Sa oot kai kuullut, että piispamme
on vasta Tukholmasta palannut.
Ma kävin hänen luonaan aamulla
ja yhtä toista hältä kuulla sain.
Mut toiste niistä tarkemmin ma haastan.
Sen verran vain nyt sanon: myrskyä
ja ankaraa me lännest' oottaa saamme.

FLEMING:

Sit' arvaillut jo yksikseni oon
ja kanssas neuvotella aikonut.
    (Hetken vaiti oltuaan:)
Tuon liukkaan puolalaisen sihteerin,
jok' aina herttuata seurailee
ja ympärillään kuiskutellen häärii,
on syytä koko tämä ristiriita.

KLAUS VESTGÖTHE (Tulee oikealta):

Ma etsin hänen armoansa, sillä
nyt juuri saapui linnaan Ruotsista
kaks lähettiä luota kuninkaan,
ne oitis tahtoo päästä puheille.

HORN (katsahtaen merkitsevästi Flemingiin):

Hm, siinä on nyt meillä alku; lopun
vain Herra yksin tietää.
    (Vestgöthelle)
                         Herttua
on näytäntöä katsomassa eikä
siis heti saata heitä vastaan ottaa.
Me siitä hälle kyllä ilmoitamme.

    (Vestgöthe poistuu.)

FLEMING:

Hm! Nyt se alkaa.

HORN:

                  Myrskyn entehet
ma selvään tunnen sieraimissani.
On viisainta siis koota purjehensa
ja varoin liikuskella.

FLEMING:

                       Väylämme
on sentään kovin ahdas luovia.

HORN:

Kuin niin?

FLEMING:

           No, herttualle tekemämme
kai valan toki muistanet ja tiennet,
se että toimillemme suunnan määrää.

HORN:

Hm, vala. Niin, mut siitä sitten toiste.
Nyt kuulemahan päästä mielisin,
mill' asioilla liikkuvat nuo herrat.
On hyvä ajoiss' saada siitä selko,
ett' olis meillä valmiit mielipiteet,
kun neuvoamme kysytään.

FLEMING:

                        No niin,
me tervehtimään siispä käymme heitä
ja juttelulla aikaa lyhentämään,
siks kunnes herttua saa tilaisuuden
heit' ottaa puheilleen.

    (Poistuvat oikealle.)

DOZKA (aikeissa kulkea salin läpi tulee kannua kantaen vasemmalta).

GONSIESKY (seuraten hänen kintereillään):

                        Hei, kuule tyttö,
sun Puolassa ma luulen nähneeni?

DOZKA

Kyll', armollinen herra — kyllä niin.
Ma neitsyt olen neiti Biehowskan.

GONSIESKY:

Niin, niin! Nyt muistan. Hänen seurassaan
ma sinut nähnyt oon.
    (Nipistää Dozkaa korvasta.)
                     Hm, uskonpa
sun yhtä viisaaks kuin oot kauniskin.

DOZKA:

Hi, hi, hii! Leikillinen aina niin
te, armollinen herra, olette!

GONSIESKY:

Hm, sanopas nyt, pikku kaunotar,
miks tänne lumimaahan emäntäs
sun oikeastaan lähti?

DOZKA:

                      Hovineidiks
hän tuli tänne herttuattarelle.

GONSIESKY:

Syy eikö vetänyt muu häntä tänne?

DOZKA:

En muuta tiedä, armollinen herra.

GONSIESKY:

Hm! No niin. — Kuules — mutta nimesi
sun mikä onkaan?

DOZKA:

                 Dozka.

GONSIESKY:

                        Kuulepas
siis, pikku Dozka, vapaa emäntäs
sun vielä onko lemmensuhteista
vai joko —

DOZKA
           Ei, hän vapaa on ja —

GONSIESKY:

                                  Ja?

DOZKA (nauraen hämillään):

En muuta tiedäkään.

GONSIESKY:

                    Sa tiedätpäs!
    (Nipistää häntä jälleen korvasta.)
No, totuus ulos, tyttösein!

DOZKA:

                            Jos ketä
hän lempinee, niin teitä, herra.

    (Yrittää nauraen juosta oikealle.)

GONSIESKY:

Seis! Kuule, kaunoiseni, emäntäs
sun missä tällä haavaa on?

DOZKA (vasemmalle viitaten):

                           Hän tuolla
on teininäytäntöä katsomassa.
Siell' ovat kaikki muutkin — koko hovi.

GONSIESKY (Ottaa taskustaan kultarahan):

Kas tässä, Dozka, kauniin vartalosi
sä lisäkaunisteeksi jotakin
voit tällä hankkia.

DOZKA:

                    Oi kiitos, herra!
Niin jalomielinen ja kiltti ootte!
    (Menee oikealle.)
Kuin mielelläni hänen soisinkaan
ma emäntäni lemmen voittavan!

GONSIESKY (yksin):

Niin iloiseks tuo tyttö rääsy sai
mun sydämeni murjotun! Jos eilen
ei saapunut ois Anna Biehowska,
ma matkalla jo tänään öisin Puolaan. —
Niin mielellään jo jätän kirotun
tään maan ja juoruhovin mokoman.
Niin suurin lupauksin herttua
mun tänne houkutteli, mutta toteen
ei ykskään niistä käynyt oo; hän mua
päinvastoin karsaasti nyt katselee.
Mut ennen lähteä en täältä voi
kuin suusta kuulla Anna Biehowskan
oon lopullisen saanut vastauksen.
Ah, toivoa jos uskaltaisin että
mun tähteni hän tänne tullut on! —

    (Vetäytyy peremmälle, mutta huomatessaan Niilo
    Skalmin tulleen poistuu päätään pudistaen vasempaan).

NIILO SKALM (Tulee hitaasti käyskellen vasemmalta):

Ah, mikä autuus, mikä riemun hurma
mun täyttää rintani! Kuin jalo viini
se suonissani kohisee ja hehkun
niin kumman koko olentooni luo
kuin sieluni ois valmistautunut
nää maiset olinsijat jättämään
ja taakse ilmanrantain mielis liitää.
    (Pysähtyy erään tuolin luo.)
Täss' istuissansa äsken lepäämässä
kuink' ihanan ja paljon puhuvan
hän loikaan minuun katsehen, niin että
sen voimasta mä vielä värisen.
    (Huomaa Vestgöthen, joka palaa oikealta.)
Ah, ystäväni, tänne käy, ma että
saan sylihini sinut sulkea
ja onnestani osan sulle antaa,
sill' itse pelkään pakahtuvani
tään riemun runsauteen.
    (Sulkee Vestgöthen rajusti syliinsä.)
                        Mut missä olet
sa koko tämän iltaa piileksinyt?

VESTGÖTHE:

No, oonhan vahtijoukon päällikkyyttä
mä tämän iltaa hoitanut. Vast' ihan
siit' toimesta ma pääsin sekä aijoin
nyt mennä katsomahan näytäntöä.
Mut mikä sinun on, kun poskes hohtaa
ja kasvosi kuin päivä loistavat?
Sun ensin luulin maljaa kallistelleen,
mut erehdykseksi mä sen nyt huomaan.
Mun siispä kuulla suo, mi syynä on
sun omituiseen käytökseesi?

NIILO SKALM:

                            Et
niin kovin vääräss' sentään ollut, maljaa
kun luulit minun kallistelleeni,
sill' onnen maljast' olen siemaissut,
niin että suonissani polttaa yhä.

VESTGÖTHE:

Mut mikä harvinainen onni sitten
sua onkaan kohdannut? Se kerro taikka
mun muuten loppuu malttini.

NIILO SKALM:

                            Siis tiedä,
mun sydämeni tällä haavaa täyttää
kaks suurta asiaa — niin suurta, että
ma valmis oisin sylihini nyt
vuoks niiden sulkemahan kerrassaan
tään koko pikku maailman.

    (Levittää kätensä ja aikoo uudelleen sulkea
    Vestgöthen syliinsä.)

VESTGÖTHE (Torjuu Skalmia):

                           He, he!
Oot, luulen, sittekin sa juovuksissa.
Mut asiaas jos kertomaan et ryhdy,
niin matkaani ma jatkan.

    (Yrittää käymään vasemmalle.)

NIILO SKALM:

                         Seis, veikko!
Ja kuule! Muistatko kun herttuan
me häissä oltiin Vilnassa?

VESTGÖTHE:

                           Sen aina
ma retken muistan.

NIILO SKALM:

                   Muistanet siis myös,
kun turnajaisiss' ottelimme siellä?

VESTGÖTHE:

Sen myöskin hyvin muistan. Varsinkin
sun oma osuutesi niissä on
mun mieleheni jäänyt: peitselläs
sa kuinka satulasta viskoitkaan
noit' ylvähiä teikkareita Puolan,
ja siitä meille suomalaisille
he kuinka ärtyivätkään.

NIILO SKALM:

                        Aivan niin.
Ja kuinka Puolan kaunoisista yksi
soi mulle suosionsa, myöskin sen
kai muistanet?

VESTGÖTHE:

Niin, kera kukkasien
hän sulle käsineensä viskasi
vai kuinka?

NIILO SKALM:

Veikko, sull' on tarkka muisti.

    (Vetää povestaan naiskäsineen ja kimpun kuihtuneita
    kukkia, joita suutelee.)

VESTGÖTHE:

Kas vaan, kas vaan, nyt tajuta jo hiukan
ma alan, mi on syynä käytökseesi.
Vai niin, vai niin, sua vanha suola siis
on janottamaan ruvennut, ma huomaan.

NIILO SKALM:

Ma pyydän, veli, ällös käyttää huoli
tuot' alhaista ja inhaa vertausta.
Kuin taivaan ihanuutta voidaankaan
noin suolaan verrata!

VESTGÖTHE:

                      Oot toden totta,
sen nään, sä lemmen pauloissa. Mut ihme,
kun vasta nyt se kukkaan puhkeaa.

NIILO SKALM:

Nääs, ystäväni, vasta äskenhän
ma nähdä hänet jälleen sain.

VESTGÖTHE:

                             Ahaa,
jo arvaan: yksi niistä neidoista
hän on, joit' eilen saapui Puolasta
ja tänne, kuulin, hovihimme jäävät.

NIILO SKALM:

Niin on, ja nimensä, sen kuulla sain
vast' äsken myös, on Anna Biehowska.
Vain kerran näin ma hänet Vilnassa,
mut siitä saakka hänen kuvaansa
oon sydämessäni mä säilytellyt.
En jälleennäkemistä osannut
oo toivoa, mut hartain mielin
ma muistoansa olen palvonut
ja kuvaans' yksikseni ihaellut.
Nyt varmaan ymmärtänet, kuinka äsken,
kun ilmestyi hän tanssisaliin tänne,
mun valtas raju hämmästys ja riemu.
Niin kiivaasti löi sydän rinnassain
kuin ulos syöstä ois se tahtonut,
ja polvihini tuskin luottaa saatoin.

VESTGÖTHE:

Mut entäs neito? Vielä muistavan
hän sua näyttikö?

NIILO SKALM:

                  Mua muistavan?
Niin luulen. Ei, ma olen varma siitä.
Siks näin nyt haltioissani mun näät.
Ma siitä varmuutehen päästäkseni
pois muiden näkyvistä salaa hiivin
ja käytöstänsä pidin silmällä.
Hän tanssin jälkeen äsken lepäs tässä,
    (osoittaa tuolia)
kun tuolta seinustalta takaa muiden
mä häntä salaa katseillani ahmin.
Hän silmillänsä etsi jotakin
ja lomitse kun tanssivaisten viimein
hän keksi minut tuolta ikkunalta,
niin — ah, se katse! Kuinka tunkikaan
se sielun salaisihin syvyyksiin,
ja uudet, oudon kummat sävelet
sai rinnassani värjyin helkkymään.
Kuin kuumeessa mun hohti poskeni
ja vaivoin vain sain itsein hillityksi
ma etten polvilleni etehensä
täss' syöksähtänyt koko hovin nähden.

Ma varma olen hänen lemmestään
ja omani nyt hälle tunnustaa
on hartain haluni.

VESTGÖTHE:

                   Sa miekkonen,
sua melkein kadehdin, sill' ihanampaa
kuin ensi lemmen aika tuskin mitään
lie päällä maan.

NIILO SKALM:

                 Se toden totta on!
Tän' ehtoona sen kokemaan oon tullut.

VESTGÖTHE:

Mut kakshan, sanoit, suurta asiaa
sun paisuttaapi tänään sydäntäs?
Suo anteeks, mutta toisestakin nyt
ma kuulla haluaisin.

NIILO SKALM:

                     Kuin oonkaan
ma iloinen, ett' altis kuulemaan
niin olet sydämeni ääniä.
Sa, rakas Klaus, mun paras ystäväni,
vain sulle yksin suuret asiani
nyt tahdon uskoa. Siis kuule, veikko:

Kun tanssikemut alkoi täällä äsken
ja parit lattialla pyörähdellä,
ma omin mietteineni syrjähän
pois siirryin seinustalle tuonne, kun
ei tanssiin ollut mulla halua.
Hän, Anna Biehowska, saapuvilla
ei vielä ollut, joten aatosteni
voin leikkiä ma tyynnä seurata.
Ma edessäni siinä karkeloivan
näin iloisen ja nuoren hovimme
ja kaiken keskuksena herttuamme
niin uljaana kuin itse kuningas.
Kun silmin niin ma häntä seurailin,
tää kohtaus, jo parin vuoden vanha,
mun muistohoni palas äkkiä:
On kirjastossa luona herttuan
Horn, FLeming, Gipfert ynnä muutamia
myös muita valtaherroja — ma itse
vain sattumoisin saapuvilla olin —.
Kun sisällöstä kirjeen sopineet
he olivat, min Ranskan kuninkaalle
täält' aikoi vastatervehdykseksi
nyt herttuamme Ranskaan lähettää
ja kieltä tiedusteli sihteeri,
mill' oisi laadittava kirje tuo,
niin ranskankieltä Gipfert ehdotti,
Horn puolestansa ruotsin esiin toi,
ja Fleming parhaaks katsoi latinan.
Vait oltuansa, kulmat rypyssä,
näin lausui herttuamme lopuksi:
"Kun oman maansa kieltä kirjeessään
on Ranskan kuningaskin käyttänyt,
niin miks'en maani kieltä käyttäisi
myös minä kirjeessäni?" Kirjuri
kun kysyvän loi häneen katsellen,
hän lisäsi: "Se suomeks kirjoittakaa!"
Niin kummat tunteet ailahtivat silloin
mun rinnassain; ne aatoksiksi eivät
viel' ehtinehet tosin selkiintyä,
mut sydämeni painui kätköhön
tuo tapaus kuin siemen peltohon.
Se rauhassa on siellä saanut itää
ja ravintoa sille tarjonnut
on moni viime aikain tapaus.
Kun nähnyt ympärillä herttuan
oon muukalaisten joukoin häärivän,
ken virkaa, ken taas muuta kärkkyillen,
niin silloin aina sanat herttuan:
"Mut miks'en maani kieltä käyttäisi
myös minä kirjeessäni", palanneet
on mieleheni uusin merkityksin.
Tai toisekseen kun Ruotsiin raahattavan
täält' olen nähnyt milloin veroja,
taas milloin sotajoukkoja, niin samaa
on mielessäni jälleen liikkunut.
Mut siemen itänyt se aikanaan
maan nousee pinnalle ja kukkaan puhkee.
Niin myöskin kaikki se, mi tähän saakka
vain hämäränä, utukuvan lailla,
on mielessäni liikkunut, nyt äsken
yht'äkkiä niin selvän hahmon sai.
Miks varat, kyvyt, voimat tämän maan
vuos vuodelta pois tuonne merten taa
maan vieraan hyödyks raahataan ja täällä
vain nöyrin mielin rippeist' eletään?
Mi oikeus on Ruotsin kuninkaalla
ja valtaherroillansa ahnahilla
niin raastaa, kettää, komennella täällä
kuin Luojan säännöstä se tapahtuis?
Vai luuletko sa, ystäväni Klaus,
ett' ikuinen se Luojan tahto on?

VESTGÖTHE:

Ei suinkaan. Mutta —

NIILO SKALM:

                     Mitään muttaa siihen
ei lisäks tarvita! Ma kysyn vain:
miks herrojamme omia me emme
vois olla niinkuin ovat Ruotsin, Tanskan
tai Puolan kansat? Omahan on meillä
maa merten ympäröimä, oma myöskin
on meillä kieli, omat tapamme.
Miks kuningas ei silloin Suomella
myös oma voisi olla?

VESTGÖTHE (levottomasti ympärilleen katsahtaen):

                     Mihin tähtäät
ja mitä tarkoitat sa oikein?

NIILO SKALM:

                             Eikö
se tarpeeks ollut selvää? Kuule siis,
kun vielä suoremmin käyn asiaan:
kun syrjäss' seisten hovin karkeloa
ma äsken seurasin ja kaiken sen
näin keskustana uljaan herttuamme,
tää aatos minuun salamana iski:
Hän kuninkaaksi suomalaisten on
kuin luotu! — Niin, se kukkaan puhkeemus
on kaiken sen, mi viime aikoina
vain hämäränä, vailla muotoa,
on mielessäni liikkunut. No, Klaus,
sa etkö mitään virka? Sano, eikö
myös sinun mieltäs innosta tää aatos?

VESTGÖTHE:

Ma sanon vain: on ylen vaarallista
noin ajatella, saati puhua.
Sa tiedät, mitkä Eerik-kuninkaalla
on epäluulot herttuata kohtaan.
On urkkijoita täällä liikkunut
jo viime talvest' aikain. Varoen
syy meillä elää on.

NIILO SKALM:

                    Nyt toden totta
en tiedä, itkeä vai nauraako
mun tulis! Niinhän, veikkoseni, haastat,
kuin vanhat viisariamme, Horn ja Fleming,
nuo, jotka tuulten suuntaa nuuskimaan
niin valppait' ovat, joille valtapaikat
— kun ilman vaaraa saa ne hankituksi —
ja suuret tulot, oma mukavuus
on kaikki kaikessa. Jos viisaus
on sellaista, en koskaan viisahaksi
ma tahdo tulla, jos taas vaikuttaa
sen ikä, niin mun Herra nuorena
pois täältä korjatkoon! Jos vaimo, lapset
sen saavat aikaan, lempi rinnassain
jo alkuhunsa sammukoon!

VESTGÖTHE:

                        Sa aina
oot sama Niilo Skalm!

NIILO SKALM:

                      Mut sinä, veli,
et sama ole Klaus, jonk' opin vuotta
noin kymmenkunta sitten tuntemaan.

VESTGÖTHE:

Kuin niin?

NIILO SKALM:

Kun tämä suuri aatos innostumaan
ei sua saa.

VESTGÖTHE:

            Sa vanhastaanhan tiedät,
ett' innostumaan hitaamp' olen sua.
Mut alttius on hyvään asiaan
mun rinnassani silti yhtä suuri.

NIILO SKALM:

Sen tiedänkin. Mut mielipiteesi
täst' asiasta kuulla haluaisin?
Sa oothan ensinnäkin suomalainen?

VESTGÖTHE:

Niin luulisin. Sa tiedät, isäni,
hän Ruotsist' oli syntyisin, mut minä
maan tämän olen lapsi; nuoruusmuistot,
ens lempi, ystävät — joist' ensimmäinen
oot sinä, Skalm — ne kaikki sitovat
mun tähän maahan. Leiriä jos kerran
kaks muodostaisi Suomi sekä Ruotsi,
mun löytäisit sä leiriss' suomalaisten.
Mut mi on syynä tähän tutkailuun?
Tääll' eihän tekeillä vain jotain lie?

NIILO SKALM:

Ei, ystäväni, siihen viittaavaa
en hiirenhiiskausta kuullut ole.
Näin lumoihinsa tempas äsken vasta
tää aate minutkin. Mut tunnetuksi
ja eläväks sen kaikkein mielissä
täst' alkain täytyy tulla. Herttualle
mun ennen kaikkea —

VESTGÖTHE:

                    Hst! Vaiti nyt,
he näytännöstä juuri palaavat.

    (Vasemmalta kuuluu lähenevien äänten sorinaa.)

NIILO SKALM:

Ma piiloon riennän, sieltä nähdäkseni,
Jos katseellaan hän etsii mua taas.

    (Piiloutuu ikkunasyvennykseen. Vestgöthe vetäytyy sivulle.
    Herttua taluttaen herttuatarta sekä joukko hovilaisia ja
    vieraita tulee vasemmalta. Herttua saattaa herttuattaren
    istumaan peräseinälle. Soittajat, viimeisinä tullen,
    asettuvat vasempaan nurkkaan.)

HERTTUA:

Nyt vielä kerran tervetulleiks lausun
ma vieraani ja hauskaa iltaa toivon.
Se ilo meille suokaa, luonamme
ett' olette kuin kukin kotonanne.
Ja kunnes oiva hovimestarimme
meill' antaa kutsun pöydän nautinnoihin,
nää hetket karkelolla lyhennämme.
    (Antaa merkin soittajille.)
Te Laukon herra, viekää tanssihin
mun herttuattareni; Fulkila
te pariks käykää Laukon rouvalle
ja te — no, kursailuun ei syytä täällä,
vaan kukin parins' ottakoon ja käyntiin
nyt tanssi! Esimerkkiä ma näytän.

    (Kumartaa Anna Biehowskalle. Soittoa ja verkkaista tanssia.
    Sen tauottua jää herttua Annan kanssa seisomaan etualalle.)

HERTTUA (Anna Biehowskalle):

Te ketä kaipaatte, kun etsivä
niin ilme ihaniss' on silmissänne?

ANNA:

Se erehdys on, Teidän Armonne.

HERTTUA:

Ei, kaunokaiseni! Kuin kirjasta
ma luen nuoren naisen silmistä
sen kaiken mitä rinnassaan hän kantaa.
Ja teidän toista puhuu silmänne
kuin suunne.

ANNA:

             Minä vakuutan —

HERTTUA:

                             Ei, ei!
Te umpikujass' ootte nyt. Siit' ei
voi vakuutukset teitä pelastaa.
On Amor nuolinensa liikkeell' ollut,
sen huomaan kaikesta. No, kunniaksi
se vain on kylmän maamme; siitä näätte:
voi lemmen tuli liekkiin leimahtaa
myös täällä niinkuin alla Puolan taivaan.
Niin, onneksenne olkoon vain! Ma toivon,
se tänne pian että ilmestyis,
jot' etsitte te silmin kaipaavin.

    (Kumartaa Annalle ja, kohteliaisuuksia ympärilleen
    jakaen, poistuu toisaalle.)

ANNA (syrjään):

Hän silmistäni jotain lukiko?
Ei, leikinlaskua se pelkkää vain
lie ollut. — Mutta taaskaan minä täällä
en näe häntä, jonka vuoksi jätin
ma armaan Puolan, vanhan isäni
ja ystäväni monet, häntä, jonka
on katse, ryhti, äänensävy aina
niin elävänä edessäin, ett' tuskin
voin unesta ma toden eroittaa.
Ah, sydäntäni kuinka polttaakaan
se katse, jonka äsken tuolta minuun
hän takaa muiden loi!

GONSIESKY (Annaa lähestyen):

                      Te haaveissanne
tääll' yksin seisotte ja karkelon
näin laiminlyötte vallan. Suotte kai
mun tanssiin teidät saattaa?

ANNA:

                             Halua
ei tanssiin mulla ole.

    (Äänettömyys.)

GONSIESKY:

                       Teidät täällä
kun äkkiarvaamatta näin, ma tuskin
voin silmiäni uskoa. Niin raju
mun valtas riemu, että muiltakaan
ei huomaamatta jäänyt se.

ANNA:

                          On hauska,
ett' aiheesta niin vähäisestä riemuun
voi sydämenne riehahtaa.

GONSIESKY:

                         Sen vähäks
kuin arvioida voittekaan! Jos kaiken,
min kätkee sydämeni: kaihon raskaan,
yöt unettomat, tuskat lemmen hyljätyn
mä nähdäksenne voisin paljastaa,
niin huomaisitte kuinka kasvanut
on kaksinkertaiseksi lempeni
siit' ajasta, kun tunteeni ma teille
ens kerran tunnustin.

ANNA:

                      Siks vartoa
lie paras, kunne kolminkertaiseksi
on rinnassanne lempi kasvanut.
Ma teidät rauhass' sitä vaalimaan
nyt jätän.

    (Siirtyy vasemmalle.)

GONSIESKY (yksin):

           Kirotumpaa vastausta
ei itse Belsebubkaan antaa voisi!
Mut varokoot, en salli kanssani
ma leikitellä!

HOVIMESTARI (Tullen oikealta, herttualle):

               Teidän Armonne,
on katettuna pöydät.

    (Poistuu oikealle.)

HERTTUA:

                     Vaihtakaamme
nyt tanssi keittotaidon tutkintaan!
    (Soittajille)
Te siellä, pöytämarssi soittakaa!
    (Vieraille kumartaen)
Ma pyydän, jalo vallasväki!

    (Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle ja lähtee soittajain
    edellä puhaltaessa marssia, oikealle. Toiset seuraavat
    parittain perässä.)

NIILO SKALM (Tulee puolittain esille piilostaan):

Hän lempii mua, siitä varmemmaksi
ma yhä käyn. Kuin katsein ikävöivin
hän taaskin —
              Ah, hän yksin palajaa!

    (Menee nopeasti takaisin ikkunasyvennykseen.)

ANNA (Palaa oikealta; katse alas luotuna kuin jotakin etsien
kulkee hän hitaasti salissa eteenpäin):

Sen tänne hukkua on täytynyt,
kosk' oli näytännössä tallella
se vielä, kuten aivan selvään muistan.

    (Hyräilee, mikä vähitellen kohoaa lauluksi:)

        Kun pilviä aamu purppuroi,
        sun luokses jo kiitää aatoksein;
        kun angelus-messuhun kellot soi,
        niin luonasi yhä on sydämein.

NIILO SKALM (Yhtyy piilossaan hyräillen viime säkeeseen).

ANNA (Pysähtyy hyräilyn kuullessaan hämmästyneenä):

Ah, ken se —!

NIILO SKALM (tullen esiin ja lähestyen Annaa):

               Armollinen neiti, jotain
täält' etsivän te näytätte?

ANNA:

                            Niin kyllä.
Mä kultasoljen hukanneeni huomaan.

NIILO SKALM:

Sep' ihmeellistä! Minä myöskin jotain
oon hukannut.

ANNA:

              Ah, todellako?

NIILO SKALM:

                             Niin —
mun vahinkoni paljon suuremp' on
kuin kymmenenkään kultasolkea.

ANNA:

Siis kuulla suokaa, mitä hukannut
te puolestanne ootte?

NIILO SKALM:

                      Sydämeni!
    (Äänettömyys.)
Jo viime vuonna Vilnassa se sattui.
    (Äänettömyys.)
Mun, armollinen neiti, muistatte
kai Vilnan turnajaisista?

ANNA (Katse alas luotuna):

                          Niin — muistan.

NIILO SKALM:

Ja kuinka leikin päättyessä nää
mut eteheni viskasitte?

    (Ottaa povestaan käsineen ja kukat.)

ANNA:

                        Ah!
Ne tallella siis teillä on!

NIILO SKALM:

                            Niit' olen
siit' alkain säilyttänyt povellani.
Ja niiden antajan, jonk' ansiota
mun oli voittoni, kun katseellaan
niin hurmas mun, oon kuvaa hellinyt
ma rinnassani lailla saiturin.
Sen päivän jälkeen, ah! kuin unissani
ma tääll' oon harhaillut ja juopua
vain kerran — kerran vielä toivonut
sen katseen voimasta. — Kuin yöhön synkkään
koi huomenen te tänne ilmestyitte.
En toivoa ma tohdi, tähteni
ett' oisitte te tänne matkannut —
ja kuitenkin, kun kuluu tuokio,
jo sitä toivon. — Sana ainut teiltä
mun joko autuaiden joukkoon nostaa
tai syöksee turmioon.
    (Polvistuu Annan eteen.)
                      Ah, huuliltanne
mun kuulla suokaa tuomioni nyt.

ANNA:

Siis tietäkää: Sen jälkeen Vilnassa
kun ensi kerran teidät kohtasin,
on rauha rinnastani poissa ollut.
Ma sieluineni, ruumiineni olen
siit' alkain teille yksin kuulunut.
Kuin jano polttava on yltynyt
mun rinnassani tuska rakkauden
ja teitä huutanut on kaikki, kaikki,
mi elonherkkää, syttyväistä on
mun nuoress' olemuksessain: siks tänne
yön, talven valtaa uhmaten mun täytyi
pois kotimaasta rientää, saadakseni
vain kerran vielä teidät kohdata
ja kuulla äänenne ja — julistaa:
ma teidän, teidän kaikkineni olen!

    (Heittäytyy rajusti Skalmin rinnoille
    ja suutelee häntä tulisesti.)

Ah, armas, janoni tään polttavan
suo sammuttaa sun huulillasi.

    (Suutelee; oikealta kuuluu ääniä.)

NIILO SKALM:

                              Pois riennä,
tuolt' ääniä ma kuulen!

ANNA:

                        Vielä kerran!
Ja vielä — vielä!

    (Suutelee rajusti ja painautuu hurmiossaan rintaa vasten.)

NIILO SKALM:

                   Äänen herttuan
ma kuulen!

ANNA (havahtuen ja Skalmista irtautuen):

Takaisin siis piiloos käy!

    (Työntää Niiloa, joka poistuu akkunasyvennykseen.
    Anna rientää sen jälkeen oikealle, josta samassa
    tulevat herttua, herttuatar, Gipfert ja Horn.)

HERTTUA:

                           Se merkillistä
on kiirettä, kun ilta-atriaan
ei aikaa meille suoda.

HORN:

                       Kuninkaan
niin kiirehtivän ilmoittavat he.
Tän' iltana jo paluumatkalle
on määrä heidän lähteä.

    (Rosengren ja Bruser, Flemingin saattamina, tulevat oikealta.)

HERTTUA (lähettiläille):

                        Mun ois
kai lausuttava: tervetultua!
Mut hoppunne, jok' illastukseen aikaa
ei meille suo, sen sananparreksi
vain turhaks tekee. — Ilman kursailuja
siis suoraan asiahan käykäämme!

ROSENGREN:

Ma pyydän valittaa, näin häiritä
kun pakko meill' on Teidän Armoanne
Mut käsky tinkimätön kuninkaan
meit' ajaa siihen.

HERTTUA:

                   No, siis asianne?

ROSENGREN:

Se vastaus, min viime käynnillämme
soi kuninkaalle Teidän Armonne,
ei tyydyttänyt häntä. Liivin linnat
hän valtiolle muitta mutkitta
nyt oitis vaatii.

BRUSER:

                  Arbogan kun sääntöön
tää sisältyvi selvästi.

HERTTUA:

                        Kas vain,
kuin ootte selvillä te säännöistä!

ROSENGREN:

Ja Puolaa vastaan sotajoukkonne
nyt heti viemään käskee kuningas.

HERTTUATAR:

Kuin? Veljeäni vastaan taisteluun
mun miehenikö käydä tulis?

ROSENGREN:

                           Selvä
on kuninkaan se vaatimus.

HERTTUA:

                          Ja muuta
teill' onko varastossa vaatimusta?

ROSENGREN:

On käynyt selville —

    (Kääntää neuvotonna katseensa Bruseriin.)

BRUSER:

                    On todisteita —

    (Keskeyttää ja silmäilee Rosengrenia.)

HERTTUA:

No, esiin todisteet ja vaatimukset!
En hämmästymään enää kykene.

ROSENGREN:

Niin, eräs aatelinen, joka ennen
on Teidän Armoanne palvellut,
nyt vangiks jouduttuaan kuninkaalle
on tunnustanut kaiken —

HERTTUA:

                        Minkä kaiken?
Ja kuka?

ROSENGREN:

Johan Slang.

HERTTUA:

             Se hupsu raukka,
jonk' erotin ma palveluksestani,
kun selvästi hän oli vajanainen!
Ja hänkö nyt on todistajaks saatu
mua vastaan?

ROSENGREN:

             Joka tapauksessa
nyt vastaamahan tulla Tukholmaan
on käsky meillä Teidän Armollenne.

BRUSER:

Ja ennen päättymistä kolmen viikon
on käsky täytettävä.

HERTTUA:

                     Ehkä lisäks
on käsky teillä vangiks minut ottaa?

ROSENGREN:

Me kaikki määräykset kuninkaan
jo ilmoitimme. Siispä vastauksen
nyt viipymättä saada pyydämme.

HERTTUA:

Sen ilman sarvia ja hampaita
te saapa olette. — Te Fleming, viekää
siks aikaa pitosaliin herrat nää
ja itse tänne kohta palatkaa.
Me vastauksen oitis laadimme.

    (Lähettiläät Flemingin saattamina menevät oikealle.)

HERTTUATAR:

Kuin julkeneekaan tehdä kuningas
tuon vaatimuksen sydämettömän,
ett' oisi sotaan ryhdyttävä meidän
mun veljeäni vastaan!

HERTTUA:

                      Selvästi
ne verukkeit' on vain, mun kimppuuni
joill' Eerik päästä tahtoo.
    (Fleming palaa.)
                            Tukholmaan
mun lähtemään nyt neuvotteko, Horn?

HORN:

En siihen kehoita. On vaarallista
nyt päätään sinne pistää; Danzigiin
sen sijaan neuvon teitä lähtemään.

HERTTUA:

Ja miksi sinne?

HORN:

                Rajuilma täällä
meit' odottaa ja...

HERTTUA:

                    Entä kotonani
jos sittenkin mä päätän pysyä?

HORN:

Hm, silloin toden totta neuvoa
en muuta nää kuin kiirein lepyttämään
on kuningasta käytävä; ja siihen
ens askel oisi linnain jättäminen,
ne kun —

HERTTUA (keskeyttäen):

         Jo riittää! — Kuulla saanko, Fleming,
nyt teidän mieltänne?

FLEMING:

                      En parempaa
voi antaa neuvoa kuin Horn jo antoi.

HERTTUA:

On katkerata kuulla, että miehet,
jotk' auttajiksi isä mulle uskoi,
näin veljelleni liittyin neuvoillaan
mun turmiohon syöstä tahtois.

HORN:

                              Pyydän —

HERTTUA:

Ei enää sanaakaan! En neuvojanne
ma enää kaipaa! Täältä poistukaa!
Me vastausta laatimahan käymme.

    (Horn ja Fleming kumartavat ja lähtevät oikealle.)

FLEMING (Hornille):

Nyt alkaa se!

HORN:

              Täss' etehensä paras.
on katsoa!

    (Katoavat oikealle.)

HERTTUA:

           No, Gipfert, sanaakaan
viel' ette ole lausunut. Vai sama
myös teillä onko mieli kuin on noiden?

GIPFERT:

Hm, kyllä tavallaan.

HERTTUA ja HERTTUATAR

                     Kuin?

GIPFERT:

                           Nimittäin
ett' ootte kaikkeen myöntyvinänne,
ja nöyrää, taipuvaista näyttelette,
mut itse asiassa mihinkään
te ette suostu.

HERTTUA (naurahtaen):

                Tämähän on toista!

GIPFERT:

On tärkeätä aikaa tässä voittaa
ja langollenne Puolaan sekä Saksan
myös keisarille sana oitis saattaa:
nyt apuun sovittuun te rientäkää!
Niin, ratkaisun nyt hetki tullut on.
Jos koskaan, niin nyt teidän luotava
on valtakunta Suomesta.

HERTTUA (kuullessaan liikettä ikkunasyvennyksestä):

                        Ken siellä?
Ken hiipii täällä salaurkkija?
Pois, lurjus, piilostas!
    (Skalm tulee esille.)
                         Kuink' uskallatte?

NIILO SKALM:

Ma anteeks nöyrimmästi Teiltä pyydän;
en salaa kuunnella ma aikonut.
Ma sattumalta jouduin tuonne.

HERTTUA:

                              Kuinka?

NIILO SKALM (epäröiden):

Ma erään neidon kanssa juttelin,
kun lähestyivät Teidän Armonne
ja muutakaan kun pakopaikkaa en
tääll' löytänyt, niin tuonne piilousin.
Ma luulin, että Teidän Armonne
vain läpi salin kulkevat.

HERTTUA (nauraen):

                          Vai niin!
siks hätäisenä niin se neito tuolla
meit' äsken riensi vastaan; oikeastaan
siis meidän oisi anteeks pyydettävä,
kun toisten rendez-vous'ta häiritsimme.
No, unhotettu olkoon tämä! Mutta
te myöskin osaatteko unhottaa,
min täällä vahingossa kuulla saitte?

NIILO SKALM:

Kuin hauta minä siitä vaikenen!
    (Hetken mietittyään:)
Vain sanaa pari Teidän Armonne
viel' lausua mun suoko?

HERTTUA:

                        Puhukaa!

NIILO SKALM:

Ne sanat, jotka sihteerinne Gipfert
tääll' äsken lausui, siinä määrin sai
mun haltioihini, ett' ilmaisseeksi
ma tahtomatta tulin itseni.
Oi ihmettä, ma ajattelin, samat
nyt toisen suusta sanat kuulla sain,
jotk' äsken lausuin ystävälleni.

HERTTUATAR:

Ah, niinkö!

NIILO SKALM:

            Ystävällein parhaalle
ma lausuin: miksi vapaa, itsenäinen
ei valtakunta Suomi olla voisi
ja kuningas sen herttuamme? Ah!
Mun anteeks suokaa rohkeuteni,
mut julistaa mun täytyy: Herra taivaan
on varmaan teidät valinnut tään maan
ja kansan unhost' esiin nostamaan!
Siis rohkeasti pyörään kohtalon
nyt tarttukaatte! Palvelukseenne
mun tarjoon miekkani ja sydämein.
En palkintoa siltä suurempaa
ma halaja kuin että kerran nähdä
saan Teidät suomalaisten kuninkaana.

GIPFERT (herttualle):

Kas tuollaista me juuri tarvitsemme.
On leimuun liekki tuo vain saatava.

HERTTUATAR:

Ens kerran intoa ja tulta nään
tään kylmän, juron kansan miehissä.
Oi kuinka teille sanoistanne oonkaan
ma kiitollinen! Tosiasiaksi
tää muuttaa unelmamme arimmat.
    (Herttualle)
Mun herrani, te samaa mieltä ootte
kai minun kanssani?

HERTTUA:

                    En kieltää voi
nuo sanat että rohkaisivat meitä.
    (Skalmille.)
Mut vaiti tarvittaissa osaattehan
myös olla; suuri avu varovaisuus
on näissä asioissa.

NIILO SKALM:

                    Ymmärrän.

HERTTUATAR:

Tään hetken muistoks sekä onneksi
sen työn mi teitä vartoo, ottakaa
tää amuletti kallis; vaaroissa
se kaikissa on teitä suojaava.

    (Ottaa rinnaltaan ketjuissa riippuvan medaljongin ja
    ripustaa sen Skalmin kaulaan.)

NIILO SKALM (Suutelee polvistuen herttuattaren kättä):

Ma saakka viime hengenvetooni
oon palveleva kuningatartani.

HERTTUA:

Nyt vastausta kiirein laatimaan
me kirjastohon käymme.
    (Skalmille.)
                       Teitä, luulen,
on pian meillä tarvis. Näkemiin!

    (Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät vasemmalle.
    Ensimmäinen lakeija tulee oikealta ja ryhtyy
    korjailemaan kynttilöitä.)

NIILO SKALM (Yksin, huomaamatta lakeijaa):

Ah, totta voiko olla tämä kaikki?
Näin suuri autuus osaks ihmislapsen
maan päällä tulla voiko? Unta eikö
tää ihanaa ja pettäväistä lie?
Mut suudelmansa hellät, tuliset
nyt polttavathan vielä huuliani!
Näin riutuvaiset lemmenunelmani
ne hetken rahtusessa todeks muutti.
Ja — todeks, todeks eikö muuttumassa
myös suomalainen unelmani ole?
Tää amuletti herttuattaren
sen todeks vakuuttaa.

    (Ottaa amuletin kaulaltaan, katselee sitä hetkisen ja
    suutelee kiihkeästi.)

                      Oi kalleus,
sa tunnuskuva itsenäisen Suomen
täst' alkain olet mulle! Nimessäsi
ja nimessä mun nuoren lempeni
näin vannon aatteelleni ihanalle
nyt uhraavani kaiken elämäni!

    (Suutelee kiihkeästi amulettia.)

_Esirippu_.



TOINEN NÄYTÖS.


    Tornihuone Turun linnassa. Oikealla ja vasemmalla kapeat
    ovet. Perällä pieni ikkuna. Oikeassa nurkassa avonainen uuni,
    vasemmassa jykevätekoinen kirstu. Keskellä pienoinen pöytä,
    jolla naiskäsitöitä. Pöydän ympärillä muutamia lavitsoita.
    Seinillä pari gobeliinia.

    Anna Biehowska ja Dozka työskentelevät pöydän ääressä.

DOZKA (laulaa):

    Niin kiihkeä
    ol' lemmessään
    tuo nuori Marusja.

    Hän kodin jätti
    ja isä-vanhan
    ja maailmalle pois
    hän lemmittyään seuras.

    Hän tieltään esteet
    pois raivas kaikki:
    vain lemmelleen
    hän kaikki uhras
    tuo nuori Marusja.
    — — — — —

ANNA:

Kas sellaista ma lemmeks kutsuisin!
Kaikk' uhrata ja antaa sydän, sielu —
niin, kaikki, kaikki lemmitylleen antaa
ja vastalahjaks kaikki hältä saada:
siin' onni rajaton on lempiväisten.
Ah, suurempaako vielä autuutta
vois tarjon' olla ihmislapselle
kuin minkä suopi lemmenantaumus,
tuo rajaton ja kaikki uhraava?
Ei, ei — en muuta voi ma kuvitella.
Jos meille tuskaa kuolon-riutuvaista
tuo lempi mukanaan, se autuutta
myös rajatonta, hurmaa taivahaista
maan lasten maistaa suo.

DOZKA:

                         Kuink' ihanasti
sen kuvaattekaan, armollinen neiti!
Niin juuri tunnen minäkin.

ANNA (halveksivasti):

                           Hyh, sinä!
Kuin koppakuoriainen käsittää
vois kotkan lentoa!

DOZKA (loukkaantuneena):

                    Voi rinnassa
myös koppakuoriaisen olla sydän.

ANNA:

Niin kyllä — sydän koppakuoriaisen.
    (Dozka painaa päänsä alas ja nyyhkyttää.)
Kas nyt, taas kyyneleitä! — Dozka kulta,
en pahaa tarkoittanut, lemmestäsi
suon sydän täynnä sunkin nauttivan,
ja laulustas sua kauniista ma kiitän.

DOZKA:

Oi armollinen neiti, kuinka hyvä
te jälleen oottekaan! — Kuink' onnellinen
se onkaan ritari, jok' osakseen
saa kerran lempenne.

ANNA (syrjään):

                     Oi, rientäkää,
te hetket verkkaiset, ett' armahani
taas syleilyyn saan pian hukuttaa
mun polttavaisen kaipuuni!

DOZKA:

Te jotain sanoitteko?
Kuin, neiti?

ANNA:

             Kolmen messuun
jo liekö päivä ehtinyt?

DOZKA:

                        En luule.

ANNA:

Käy sentään katsomaan, jo messuun eikö
lie herttuatar matkalla.
    (Dozka menee ikkunaan. — Anna syrjään:)
                         Mun pois
on hänet saatava, kun kohtaamaan
mua saapuu armaani.

DOZKA (ikkunan luota):

                    Vain sotilaita
nään siellä liikkuvan; ei messun aika
viel' ole käsillä.

    (Palaa työn ääreen.)

ANNA:

                   Siis lemmityinen,
niin sanoithan, on sulla, pikku Dozka?

DOZKA (iloisesti nauraen):

Kuin lemmest' tänään uneksuttekaan,
oi armollinen neiti! — Omastani
en mitään puhunut, vaan — sanoa
ma rohkeisinko?

ANNA:

                Kyllä. Kuulla suo siis,
mit' on sun sydämelläs.

DOZKA:

                        Chevalierin
ma erään tiedän, jonka lemmellä
ei teitä kohtaan, armollinen neiti,
oo pohjaa, rajoja —

ANNA (keskeyttäen):

                    Vait! Lörpötystä
en mokomaa ma siedä!

DOZKA:

                     Ylimys
hän puolalainen on, ja kaunis, uljas —

ANNA:

Ma sanon: vaiti! Sulle eivät kuulu
ne asiat! — Kas, lörpöttäissäs siinä
taas helmen rikoit!

DOZKA:

                    Armollinen neiti,
se anteeks mulle suokaa, käsitellä
niin vaikea on näitä.

ANNA:

                      Lörppäkieli
kun olet, vaikea on mieltäs työhön
sun kiinnittää. — Kas niin, pois kyyneleet
ja hoida työtäs. Valmiiks saatava
on tämä nimipäiväks herttuan!

DOZKA:

Ah, ja te lahjaks annatte sen hälle?

ANNA:

Ei, herttuattaren tää lahja on.
Hän messun jälkeen tänne työtämme
voi katsomahan tulla. — Valmiiksi
sun hutiloimiseltas jos nyt vain
tää kerran tulis.

DOZKA:

                  Tulee varmasti!
Jos iloisempi olla voisitte,
niin sitä varmemmin. — Mut ihmekös,
jos synkäks käykin täällä ihminen
tään harmajan ja synkän taivaan alla
ja keskell' ihmisten niin jurojen
kuin kivipaadet. Kuinka jäykkinä
ja liikkumatta niinkuin patsaat jäiset
tääll' istui viime juhliss' seinustoilla,
kas näin, nuo suomalaiset arvon rouvat!
Ja entä kielensä: kiks-kaks-päkä-kää!
Ha, ha, haa! Koskaan elämässäin en
sen hullunkurisempaa kuullut ole.
Mut viime juhlass', ah, nyt muistan vasta:
te kuullutkin jo, armollinen neiti,
sen lienette?

ANNA:

              Niin minkä?

DOZKA:

                          Suosikin
ett' uuden löytänyt on herttuatar.

ANNA (säpsähtäen):

Sa houritko?

DOZKA:

             Kuin? Sitä ettekö
te kuullut ole? Kaikkihan vain siitä
nyt kuiskii.

ANNA:

             Suosikin? Ja ken se ois?

DOZKA:

Oh, ajatelkaa, muuan suomalainen
vain se on! Muuten kyllä uljas mies
ja kauniskin, noin tavallaan, mut silti
vain täkäläinen jurojukka. — Lahjaksi
on herttuattarelta kuulemma
hän saanut kalliin amuletin, jota
nyt rinnallansa onnellisna kantaa.

ANNA (kiivaasti):

Se lakeijain on tyhjää lörpötystä!

DOZKA:

Sen mulle kertoi eräs, joka läsnä
on tapauksen sattuessa ollut.

ANNA:

Kun amuletin antoi herttuatar?

DOZKA:

Niin, niin, ja kuinka oli saaja tuo
— en nimeänsä muistaa jaksa nyt,
niin outoja nuo täkäläiset nimet! —
niin, kuinka kiihkeästi suudellut
ol' amulettia tuo suomalainen
ja valan vannonut niin tulisen —

ANNA (nousten):

Sa kurja kielikello! Juoruillas
mun ympärilläin ilman saastutat!
Pois silmistäni!
    (Vasemmalle osoittaen.)
                 Tuonne sivuhuoneen
käy pimeimpähän soppeen häpeemään
ja sieltä ällös liiku minnekään,
sua ennenkuin ma saapuville kutsun.
    (Dozka menee nyyhkyttäen vasemmalle.)
Näin tylynkö nyt vahvistuksen saivat
mun omat aavisteeni? Amuletti
on hällä herttuattaren, sen tiedän,
ja omin silmin, sydän tuskaa täynnä,
ma illalla sain nähdä, loistavin
niin silmin kuinka herttuattarelle
hän kuiskutteli, saaden vastalahjaks
hält' onnen täyden hymyilyn ja katseen
niin hempeän kuin konsa lemmitylleen
voi nainen suoda. — Mua onnetonta!
Miks sydämeeni tämä oka saada
mun täytyi kohta, lemmen hurmasta
kun tilkkasen sain maistaa? Tarkoitus
se yksistäänkö Kohtalolla oli,
kun tieni tänne johti?
    (Hetkisen vaiettuaan kiivaasti:)
                       Ei! Niin ei
se olla voi, ei saa! En merten takaa
ma tänne lempeänsä jakamaan
oon toisen kanssa tullut! Kokonaan,
niin totta sieluin ruumiineni kuin
ma itse hälle kuulun, kuuluttava
myös hänen kokonaan on minulle,
vain yksin minulle! — Hän kohta saapuu,
on selväks silloin kaikki saatava.
Ei epäilyksen häivä ainutkaan
saa taivastamme sumentamaan jäädä.
    (Painaa käden rinnalleen.)
Niin kiihkeästi rinnassain lyö sydän
kuin pakahtumass' ois se kaipuun tuskaan.
Ah, ulos temmata sen sijoiltaan
jos voisin, rajattoman lempeni
sen todisteeksi hälle ojentaisin.
Hst, askeltensa kaiun kuulenko?
    (Kuuntelee.)
Ei, oman sydämeni lyönnit vain
ma kuulin. — Mutta missä viipyy hän?
    (Menee ikkunasta katsomaan.)
Nyt vasta pater Leonardus tuolla
käy kappeliin ja meikäläisiä
on perässänsä joukko.
    (Siirtyy kuunnellen keskelle huonetta.)
                      Varmasti
nyt kuulen askeleensa! Hiljaa, sydän!
Saan sylihin jo armaan vaipua!

NIILO SKALM (Tulee oikealta):

Kuin pyhäkköön — ei, ei, vaan niinkuin kaikkein
ma pyhimpähän matkall' oisin ollut,
se tunne portaissa mun valtas tuolla.
    (Sylinsä avaten.)
Sa armas lemmittyni!

ANNA (heittäytyen Skalmin rinnoille):

                     Sinä — sinä!
Ah, silmiis noihin hukuttaa jos voisin
ma pohjattoman kaipuuni, ja huultes
jos suudelmat vois iäks sammuttaa
sen tulen, jonka hehkuun menehdyn!

    (Suutelee Skalmia pitkään ja kiihkeästi.)

NIILO SKALM:

Oi armas, sydän ylivuotavaisen
on täynnä mulla, sanottavaa sulle
niin paljon, paljon oli mielessäin,
mut — sanoja nyt turhaan tavoitan!
Kuin tenholaulu korvissani soi
sun kummat kuiskehes, sun tuoksuas
vain hengittäin ja juopuin katseestas
ma sanattomaan autuutehen vaivun.

    (Suutelee Annaa.)

ANNA (painaen päänsä Skalmin rintaan ja puhuen uneksuvalla äänellä):

Sun sydämesi ääntä kuunnellen
näin iäks uinahtaa ma tahtoisin.
Mun tunne pikaisesta kuolosta
niin usein valtaa: sydän parkani
kuin rakkauteni tulta kiihtyvää
vois ajan mittaan kestääkään! Jos kerran
sen tapahtua täytyy, sylissäs
sun, armas, uneen tahdon viimeiseen
ma silmät ummistaa ja raueten
sun suudelmaas tään elon maisen jättää.

NIILO SKALM:

Oi ällös, armas, ällös puhu noin!
Kuin kalman henkäys sanoistasi käy,
ja hyytää sydämen, min sykkimään
niin kuumasti sun lempes saanut on.
Ei, Anna, lemmittyni ihana,
ei kuoloon saattaaksensa Kohtalo
lie kaukaa meitä yhteen johtanut!
Ei, elämä on avoin edessämme
ja tulevaisuus kultahaavehin
meit' ihanasti viittoo puolehensa.
Sen, armas, valloittaa me tahdomme
ja paratiisin itsellemme luoda.
On tehtävä mull' edessäni suuri
ja valan pyhän sitoma ma olen —

ANNA (äkkiä havahtuen ja Skalmin sylistä irtautuen):

Ah, valan! — Ja — tuo amuletti?

NIILO SKALM:

                                Kuin?
Sa jotain tiedätkö jo?

ANNA:

                                      Antama
siis herttuattaren on aarre tuo?

NIILO SKALM:

On, Anna. Sen siis tunnet?

ANNA:

                           Tunnen, tunnen.
Mut sano mulle, miksi rinnallas
noin kannat sitä?

NIILO SKALM:

                  Esikuvana
ma suuren, jalon aatteen sitä kannan.

ANNA:

Kuin? Aatteen?

NIILO SKALM:

               Niin, mi lemmellemme on
kuin kaksoissisar.

ANNA:

                   Mitä? Kaksoissisar!

NIILO SKALM:

Niin, siten nimittää mä sitä tahdon,
kosk' yhtä rintaa kukkaan puhkesivat
niin lempemme kuin aate tää.

ANNA:

                             Ja mikä
tuo aate sitten on?

NIILO SKALM:

                    Se paljastaa
nyt tarkoitus mun oli. Lyhyesti:
on isänmaani vapauttaminen
pois vieraan kansan holhouksesta
se aate, joka lumoihinsa sai
mun saman' iltana kuin tuliset
sun suudelmasi palon valtavan
sai rinnassani syttymään. — Siit' alkain
nuo kaksi tunnetta on kukkuroineet
mun sydämeni.

ANNA (katkerasti):

              Lempi yksinään
mun täyttää sydämeni; köyhempi
siis olen sinua.

NIILO SKALM:

                 Miks puhut noin?
Sun osalliseks tehdä aatteestain
ma tahdon.

ANNA:

           Kuin? Sa todellako luulet,
mun että rinnassain on tilaa muulle
kuin Iemmellemme yksin?

NIILO SKALM:

                        Mutta onhan
nää kaksi asiaa niin eriluontoiset,
ett'eivät toistensa ne tiellä ole;
päinvastoin toisiaan ne täydentävät
kuin alttiit sisarukset konsaan.

ANNA:

Oh, kaksoissisaret! Kuin kiusaakaan
tuo sana minua! En lemmelleni
ma kilpailijaa siedä.

NIILO SKALM:

                      Mutta, armas,
noin ethän pelkäll' asialle voine
sa Iemmenkade olla?

ANNA:

                    Kaksoissisar!

NIILO SKALM:

Niin, mutta sisar vailla lihaa, verta —
vain pelkkä asia!

ANNA:

                  Mut enemmän
ma siinä nään, en mitään sille voi.
Tuo amuletti?

NIILO SKALM (naurahtaen):

              Ah, nyt ymmärrän!
Siis herttuatar. No, ma tarkemmin
viel' asian nyt selitän — mut huomaa:
se toistaiseksi meidän kesken jää —
Tään suuren unelmani etupäässä
on herttua ja herttuatar; heistä
on hallitsijat saapa vapaa Suomi.
Kun palvelukseen tämän asian
ma sydämin ja miekoin vannouduin,
niin haltioissaan herttuatar silloin
tään mulle ojensi, se vaaroissa
ja taistoiss' että suojais minua.
Ei enempää siis merkityst' oo tällä.
Sun lempes, armas, yksin ehtymätön
on voimanlähde mulle; alun alkain
tään aatteen sulle tutuks tehdä aijoin.
Ah, tiedätkö, niin paljon merkitsis
sun myötätuntos mulle: kaksinverroin
ma voimaa siitä saisin.

ANNA:

                        Ihana
on tuike syttynyt sun silmiis, armas!
Oi kuinka mielelläni seuraisinkaan
sua kaikessa ja kaikkeen, omani!
Mut, ah, se sanoa mun suoraan täytyy:
on vierasta muu kaikki minulle
ja vierahana pysyy, intohimo
yks ainut hallitsee vain sydäntäni:
sua rakastaa ja rakastetuks tulla.
On lapsuus- sekä nuoruusvuoteni
niin yksinäiset olleet — äidistäni
jo aikaisin ma orporaukaks jäin —
ja kiihkeästi lapsuudesta saakka
ma rakkautta olen janonnut.
Kun Vilnassa sun ensi kerran näin,
niin kohtaloni eteen tulleheni
ma heti silloin veressäni tunsin.
Siit' alkaen ei muulla merkitystä
oo vähintäkään mulle: Sinä vain
ja lempes sun on mulle kaikki,
on koko maailmani. Saiturina,
jok' kauan etsimänsä aartehen
pois näkyvistä ahnaan naapurin
vie kätköön metsän, kera onneni
niin tahtoisin myös maailmalta minä
pois kauas piiloutua. — Sanoa
nyt, armas, salaisimman toiveeni
jos sulle rohkeisin.

NIILO SKALM:

                     Oi puhu, armas!
Kuin viini kuohumaan mun vereni
sun sanas saavat.

ANNA (kiihkeästi):

                  Puolaan takaisin
ma kanssas matkata nyt tahtoisin.
Niin, ainoastaan sua noutamaan
ma tulin tänne kylmään Pohjolaan.
Nuo oudot asiat ja valjut aatteet
sa huostaan heitä arki-ihmisten
ja lemmen maailmahan mua seuraa.
Mun isäni on vanha, yksinäinen,
niin mielellään hän pojakseen sun ottais,
siit' olen varma; vanha sukulinna
on siellä seuduss' yksinäisessä,
se korkealla virran äyräällä
ja siimeksessä seisoo tammiston.
Siell' elomme ois riemu-sunnuntaita
ja puiston satakielet sävelillään,
kun illan kuutamossa kävisimme,
suurt' onneamme ylistäisivät.
    (Ojentaa kätensä rukoilevasti Niilo Skalmia kohti.)
Ah Niilo, tähtesi tuon rauhansijan
ma jätin; vuorostas nyt sinne mua
pois seuraa täältä, lemmellemme niin
kaikk' uhrataksemme! Oi lähde sinne!
Sun aattees vaarallinen on, se hengen
voi viedä sulta kesken keväämme.
Siis lähde, ystävä!

NIILO SKALM (Annan käsiin tarttuen):

                    Oi, armahin,
oon kaikkeen valmis rakkautemme tähden,
mut tätä ällös toki multa vaadi.
Niin liki sydäntäin on aate tää
ja kaksoissisar, kuten sanoin jo,
se Iemmellemme on; ei toista ilman
vois eloon jäädä toinenkaan. Sun lempes
mun suuren aatteheni siivittää
ja vapaus-aate toteutumisellaan
on kerran sinetöivä lempemme.
Kun synnyinmaa, tää köyhä Suomeni
on vapaa vierahista kahleista,
sua seuraamaan on valmis Niilo Skalm.
    (Äänettömyys.)
Miks vaikenet noin, armas? Matkalle
mun tuokiossa lähdettävä on;
mua myötämielin, onnenkuiskehin
sun aatoksesi seuraavatko?

ANNA:

                           Matkaan?
Ah, minne?

NIILO SKALM
           Siitä enkö maininnut
oo vielä? Pohjoisehen lähden oitis
ma kansaa nostattamaan. Kuukauden
tai parin päästä täällä leimahtaa
ja lipun oman Suomi silloin nostaa.
Mi suuri päivä oleva se onkaan!
Ja sitten — sitten, Anna, taivaan ovet
meill' aukenevat täydelleen ja silloin
on aika tullut onnelaamme käydä.

ANNA (ikäänkuin unesta havahtuen lähestyy Niiloa):

Siis luotain lähdet! Mutta amuletin,
tuon, jota nyt sa rinnallasi kannat,
mun varmaan huostahani heität? Povellani
kun sitä kantaisin, niin lähelläni
öin päivin olevan sun tuntisin.

NIILO SKALM:

Mun sieluni ja sydämeni jäävät
sun luokses, armas; tätä ainoastaan
sä ällös pyydä, mahdoton sit' on
mun luovuttaa, se herttuattaren
on lahja.

ANNA:

          Sikskö antaa sit' et voi,
kun herttuattaren se lahja on?

NIILO SKALM:

Ei yksin siksi. — Mua ymmärräthän:
kuin pantiks suuren tehtäväni antoi
sen herttuatar mulle.

ANNA:

                      Mutta pantiks
nyt suuren rakkautemme luovuttaa
sit' etkö mulle voi?
    (Äänettömyys.)
                     Sa vaikenet.
Oi sano, Niilo: mua rakastathan?

NIILO SKALM:

Mun sanoa sit' onko enää tarvis?
Sa tiedäthän jo, armas: joka hetki
ma yksin sinulle ja sinuss' elän.
Miss' olenkin ma milloin, ympärilläin
keit' ihmisiä kulkeneekin kulloin,
ma ainoastaan sinut nään ja kuulen;
sun äänes alati soi korvissani;
niin tähtituikkehessa mustan yön
kuin välkkehessä auringon ja meren
ma ainoastaan ihanat nään silmäs
ja ruumiis lämmön, tuoksun armahan
ma aina tunnen ympärilläni.

ANNA (heittäytyen Skalmin syliin):

Oi vaikene jo, armas, sanas nuo
nyt pakahtumaan saavat sydämeni,
mi tulvillaan jo ylenmäärin on.
Ma hupsu poloinen, jonk' uudelleen
on aina kuultava sun huuliltas
tuo hellä vakuutus: kun tyydytyksen
on lemmenjanoni mun juuri saanut,
niin uutta kohta sydän himoitsee.
Ah, sanoiksi on turha yrittää
mun tällä haavaa tunteitani muuttaa.
Siks kaiken sen ma tähän ainoaan
nyt suljen: mukana sen luovutan
näin kaikki kalleimpani sulle, armas.

    (Ojentaa huulensa suuteloon.)

NIILO SKALM:

Ja rajattoman antaumukseni
ma pantiks puolestani pyhimmän,
mit' omistan, nyt sulle luovutan.

    (Ottaa amuletin kaulastaan ja ojentaa Annalle.)

ANNA:

Sa oikuks itsekkääksi etkö sano,
kun aarteesi niin kiihkeästi saada
ma itselleni halusin?

NIILO SKALM:

                      En, en.
Sun lemmestäsi mittaamattomasta
nyt olen varmempi kuin ennen koskaan.
Kuin empisinkään silloin jättää mä
sun haltuus kalleintani! Ota tää,
on kaukana ja vaaroiss' ollessain
mun ihanata tietää, sydämellään
sit' että kantaa oma armahani.
    (Ripustaa amuletin Annan kaulaan.)
Mut aika rientää, tehtäväni suuri
mua vuorostaan nyt luokseen viittoo jo.
Jää hyvästi, mun ikilemmittyni!

    (Syleilee nopeasti Annaa ja rientää ovelle, jossa kuitenkin
    äkkiä pysähtyy ja käden otsalleen nostaen puhuu itsekseen).

Ah, uskotonko itselleni nyt
ma tällä teollani ollut oisin?

ANNA:

Mi aatos kaamea sun valtasi,
kun synkästi noin etees tuijotat?

NIILO SKALM:

Ah, äitini niin elävästi näin
kuin edessäni tässä ois hän seissyt
ja mulle varoittaen, huolissansa
unt' äsken näkemäänsä kertonut.
Mut kajastusta eilisestä vain
se oli: kaupungissa luona olin
ma äitini ja vasta näkemänsä
hän unen silloin kertoi.

ANNA:

                         Turmiota
ah, ennustiko se?

NIILO SKALM
                  En hetkeä
sit' ihanaa, min täällä viettää sain,
sen muistelulla tahdo tärvellä.
Ei! unet unina! Sun lempes yksin
on mulle kaikki, suureen maaliini
se siivillään mun kantaa. — Haltuhun
sa jääös korkeimman. Nyt hyvästi!

    (Poistuu.)

ANNA (yksin, palaten hitaasti pöydän luo):

Hän rientää pois ja askeltensa kaiku
jo kuulumasta lakkaa. Äänensä,
nuo sanat rakkaat, korvissani soivat
vain lailla taivahaisen musiikin,
ja suudelmansa huuliani yhä
ma polttelevan tunnen.
    (Ottaa amuletin kaulastaan ja katselee sitä.)
                       Tämän mulle
hän jätti siis; on mustat epäluulot
nyt rinnastani kaikonneet; nyt tiedän:
mua yksin lempii hän. En teeskentelyn
mä jälkeäkään käytöksessään nähnyt,
kuin kirja avonaiset kasvons' ovat
ja sanansa niin suorat, miehekkäät.
    (Laskee amuletin pöydälle, istuutuu tuolille
    ja painaa käsin rintaansa.)
Oi kuinka täys nyt onkaan sydämeni!
Kuin kestänenkään päivät eron raskaan,
kun nyt jo jälkehensä huutaa niin
mun sydämeni tuskass' äänekkäässä
ja silmät uskolliset jälleen nähdä
ja kuulla ääntänsä se himoitsee!
Niin kauan sillä tiellään viipyy hän! —
Oo, Ievottuus tää mistä leyhähti
nyt äkkiä mun rintaani: ma etten
hänt' enää näkisi, en ääntään kuulis?
Tää viimeinenkö kohtaus ollut ois,
kun juuri toisemme me löysimme?
Ah ei! Niin leikkiä ei julmasti
tok' onnellamme taivaan vallat voi!
Pois aavistukset pahat kaikotkaa,
en alkuhunsa salli särkyvän
mun nuoren onneni!
    (Painaa vaieten päänsä käsiin.)
                   Tuo aattehensa,
mi häntä hurmaan saakka innoittaa,
on outo, vaarallinen, pahoja
vain aavistuksia se mulle tuo.
Oh, jospa siitä vieroitetuks hänet
ma saada voisin? Niin, miks kaikkea
en nyt jo siinä asiassa tehnyt,
miks —

HOVIPOIKA (avaten oikealla olevan oven selälleen):

       Hänen Armonsa Herttuatar!

    (Herttuatar astuu sisään. Anna kavahtaa ylös ja
    niijaa syvään. Hovipoika asettuu ovenpieleen seisomaan.)

HERTTUATAR:

Työn ääressä niin täällä istutte
te ahkerasti, että messuunkaan
ei aikaa teillä tulla.
    (Kumartuu työtä tarkastamaan.)
                       Hyvä, hyvä!
Jos näin te jatkatte, on huomenissa
jo valmihina työ.
    (Huomaa amuletin pöydällä.)
                  Mut mitä tää?
    (Anna tekee avuttoman liikkeen temmatakseen amuletin,
    mutta herttuatar ehtii ennen.)
Ma oikein näänkö? — Totta totisesti
tää amuletti sama eikö ole,
jonk' annoin Skalmille ma äskettäin?
    (Katsoo kysyvästi Annaan.)
Te kalpenette! Kuulkaa, sanaakaan
teill' eikö selitykseksi, miks täällä
se pöydällänne viruu?
   (Äänettömyys.)
                      Yhä vain
te vaikenette? — Hyvä, selon kyllä
ma ottaa tiedän. Paashi, alas riennä
ja tänne kutsu herra Niilo Skalm,
hän linnan pihalla ol' äsken juuri.

    (Hovipoika poistuu.)

ANNA:

Ei ei! On tarpeetonta hänen tulla,
on — niin, hän hukannut sen varmaan on,
ma tuolta — tuolta portaista sen löysin.

HERTTUATAR:

Tuo hämillinen änkytys saa toista
mun uskomaan kuin mitä tarkoitatte.
Täss' selvästi on jotain vinossa.
No, pianpa ma selvän siitä saan.

HOVIPOIKA (tullen hengästyneenä ovelle):

Skalm ratsain lähtenyt oi' ihan juuri
ja viikkoihin ei palaavan hän kuulu.

HERTTUATAR:

Oh, harmillista, että matkalle
niin tärkeälle ilman selitystä
hän pääsi näin! Ma lujaks, uskolliseks
niin luulin häntä, mutta epäilys
tää valtaa minut, kevytmielisyyttä
ei tämän moista sovi osoittaa
sen miehen, joka suosioni niin
on voittanut kuin hän. Mut tilin tästä
saa ankaran hän palattuaan tehdä.
    (Annalle)
Ja te — te suosioni menettänyt
täll' ootte teollanne! Eteeni
te ette toistaiseksi ilmesty,
siks kunnes selvyyden mä täyden
täst' olen saanut. Silloin edessänne
on matka Puolaan, täysin puhtahana
jos tästä ette selviytymään pääse.

    (Kädessään amuletti poistuu hovipojan seuraamana oikealle.)

ANNA (Yksin. Kohottaa uhmaavasti päänsä ja tuijottaa
herttuattaren jälkeen.)

Siis sittenkin! — On jotain takana
täss' sittenkin! — Niin, uskottomaks tuo
hänt' eikö syyttänyt? — Ja silmänsä,
nuo mustat sforza-silmät, kuinka ne
täynn' intohimon tulta liekehtivät! —
Oo, sinä Katariina Jagellonika,
sun sukus taipumukset tunnetaan! —
Kuin petolinnut, äsken häädetyt,
nuo mustat aavistukset, epäluulot
jok' ilmansuunnalta nyt syöksyvät
taas sydän-parkaani mun raastamaan. —
Oo, valossa kuin salaman nyt nään:
sa silmäs Niilo Skalmiin iskenyt
jo oot, hän auttaa ensin luvan saa
sun päähäs kruunun, sitten lemmellään
sun kuningattaruuttas lämmittää.
Se suunnitelmas, ylväs Katariina.
Nyt jotain näit ja aavistit — ja siksi
mun Puolaan tahdot täältä toimittaa. —
Mut tietäös, ei sydäntäni luotu
oo leikkikaluks sulle, syvemmät
mun lemmelläni juuret on. — Sa puoleks
mun intomieli-armahani luulet
jo kietoneesi verkkohos. — Mut varro!
Niin totta kauemmas kuin sukujuuret
mun menneisyyteen ulottuvat, tyhjäks
sun suunnitelmas tekevä ma olen,
sa jälkeläinen rahall' ostettavan
ja seikkailevan palkkasoturin! —
Niin selvästi ma nään: mun armaani
on uhri viaton sun haaveittes,
sun intohimojes ja kruununkaipuus.
Mut nimeni ei Anna Biehowska,
jos lumoverkoistas en häntä päästä!
    (Tuijottaa hetken vaieten eteensä.)
Ah, keinokin jo mieleheni johtuu! —
Mut oikeutta siihen onko mulla?
Ma teenhän siten onnettomaksi
sen, jota yli kaiken rakastan? —
Ei, ei, ma siten onnettomuudesta
vain hänet  pelastan; niin menetellä
on Iemmenoikeus mulla. Suunnitelman
vain Katariina Jagellonikan
ma murskaks lyön ja raunioista korjaan
mun armahani kauas, kauas täältä.

    (Hyräilee:)

        Hän tieltään esteet
        pois raivas kaikki:
        vain Iemmelleen
        niin kaikki uhras
        tuo nuori Marusja.

Oh, Gonsieskyn puoleen kääntyä
mun paras ois. — Mut vastenmielistä
niin kovin on se. — Ah, jos tietäisin!
    (Vaipuu tuolille ja ristien kätensä kohottaa katseensa ylös.)
Ah, pyhä neitsyt, äiti Jumalan,
    (Vasemmalta kuuluu koputus.)
sa, joka ahdingossa ennenkin
oot mua auttanut, taas puoleeni
sä äidinkatsees luo ja neuvollas
käy lastas avutonta opastamaan!
    (Uusi koputus vasemmalta.)
Ken siellä? Sisään tullos!
    (Dozka astuu sisään.)
                           Sinäkö?
Kuink' uskallat?

DOZKA:

                 Mull' anteeks antakaa,
mut eräs kavaljeeri puheillenne
nyt heti päästä pyytää; ilmoittamaan
mun sitä täytyi tulla.

ANNA:

                       Ken se on?

DOZKA:

Hän hyvin, hyvin rakastettava
ja kaunis, uljas on ja teihin, neiti,
niin silmittömästi —

ANNA:

                     Ei lörpötellä
täss' aikaa ole, sano suoraan kohta,
ken on se?

DOZKA
           Herra Gonsiesky.

ANNA (syrjään):

                            Mitä!
Tää Pyhän Neitsyenkö vastaus ois
mun neuvonpyyntööni? Kuink' ihmeellistä!
On muuten mahdoton tät' ymmärtää
kuin että ylhäältä se viittaus on.

DOZKA:

No, armollinen neiti, mimmoisen
ma hälle vastauksen vien?

ANNA:

                          Hän tulkoon
    (Dozka menee vasemmalle.)
Oh, nyt mun teeskentelyn naamari
on verhoks silmieni ottaa pakko,
jos tuumani on toteutua mieli.

GONSIESKY (Tulee vasemmalta):

Ma tervehdyksen lausun nöyrimmän
ja kiitokseni siitä, että vastaan
mun suvaitsitte ottaa. — Huomenna
jo kotimaahan lähden, tavata
siks teitä halu palava mull' oli.

ANNA:

Oo, Puolaanko jo palaisitte? — Mistä
noin äkkiä se päätös?

GONSIESKY:

                      Toiveeni
on kaikki täällä tyhjiin rauenneet.

ANNA:

Mut viipymään jos minä teitä pyydän?

GONSIESKY:

Oh, miksi lyötyä te pilkkaatte?

ANNA:

En pilkkaa, totta tarkoitan, kun sanon:
viel' älkää menkö!

GONSIESKY:

                   Miksi viipyisin?
Ma sanoin jo: on kaikki rauenneet
mun toiveheni.

ANNA:

               Erehdystä, sanon!

GONSIESKY:

Ah, julma leikkinne tuo jättäkää!
Ne haavat, jotka sydämeeni sain,
kun viimeks teitä lähestyä koitin,
viel' ummess' eivät ole.

ANNA:

                         Jättäkää
pois mielestänne se; niin onneton
ma olin silloin, siksi toisia
muIl' oli halu haavoittaa. — En sillä
ma totta tarkoittanut.

GONSIESKY:

                       Toivoa
ma vielä rohkeisinko?

ANNA:

                      Toivoaan
ei menettää saa koskaan. — No, nyt kuulla
ma halajan: te tänne jäättekö?

GONSIESKY (Käsi sydämellään):

On laki mulle tahtonne! Ma jään!

ANNA:

Ma kiitän teitä lupauksestanne!
On turvallista tietää, lähellä
ett' ystäviä on, kun taistelu
tääll' ennen pitkää syttyy.

GONSIESKY:

                           Taistelu?

ANNA:

Niin. — Tietävän te vielä ette näy,
tääll' että —
    (syrjään)
               Jumalani, kavallanko
näin oman lemmittyni? — mutta ah!
sen lemmittyni vuoksi tapahtua
niin täytyy —
    (Gonsieskylle)
              — että nousta aikomus
on kuningasta vastaan, erilleen
maa tämä Ruotsist' irroittaa ja tehdä
täst' oma valtakunta, kuninkaana
miss' sitten hallitsisi herttua.

GONSIESKY:

Oo, todellako jotain sellaista
on täällä tekeillä?

ANNA:

                    On, varmasti
sen tiedän. — Muukalaisinahan tää
ei oikeastaan meitä liikuta,
mut toistaiseks kun pakko viipyä
on täällä, niin ei hauskalta se tunnu,
kun linnaan piiritettyyn suljettuna
saa puutteess' elää —

GONSIESKY (innokkaasti):

                      Niin, ja hengenvaara
on silloin alinomaa uhkaamassa!

ANNA:

Siks hartaasti niin soisin alkuunsa
tuon puuhan mielettömän raukeevan.
Jos mies ma oisin, ennenpitkää sen
ma tyhjäks tekisin.

GONSIESKY:

                    Jos tietäisin —?

ANNA:

Jos tietäisitte —?

GONSIESKY:

                   — keinon, millä se
ois tyhjäks tehtävissä —

ANNA:

                         Kuulkaahan!
Jos linnassa ei piiritetyssä
voi sotilaihin luottaa, silloin eikö
kaikk' itsestänsä raukene?

GONSIESKY:

                           Oo, nyt
ma ymmärrän!
    (Syrjään:)
             Mi oiva tilaisuus
täss' aukenevi kostaa herttualle
ja samoin tuolle Skalmille, jonk' arvaan
myös liitoss' olevan ja jonka tiedän
nyt kilpailijakseni.
    (Annalle.)
                     Sanoa
mun julki täytyy: Minerva ja Venus
te samass' ootte persoonassa, sillä
teiss' yhtyy nero lahjaan kauneuden.
Oi Venus-Minerva, mua käskekää
ja orjana ma täytän tahtonne!

ANNA:

En käskeä ma tahdo, sanon vain:
se suosiostain varma olla saa,
ken tyhjäks tämän hullutuksen tekee.

GONSIESKY:

Te minuun luottaa saatte! Tähtenne
oon henkenikin valmis uhraamaan.
Mun tekojani tästä hetkest' alkain
yks ainut ohjaa tahto. — Suosioonne
ma pyydän sulkeutua, sitten oitis
käyn työhön käsiksi!

    (Suutelee Annan kättä ja poistuu vasemmalle.)

ANNA (yksin):

                     Niin ihmeen vaiti
mun sydämeni on. — Ma uneksinko?
Ei, juurhan Gonsiesky täältä poistui,
hän käyntiin koneiston tuon kaamean
nyt ryhtyy saattamaan. — Mun tahdostani
tää tapahtuiko? — Ei, ei yksin mun,
vaan Pyhä Neitsyt siinä myötä on,
niin selvästi hän tahtons' ilmaisi.
Siks alistuen sydän vaikenee,
se viittausta ylhää noudattain
on lemmenuhrin suuren uhrannut.
Sua rukoilen nyt, taivaan pyhä äiti,
suo hyvään loppuun kaiken johtua!

_Esirippu_.



KOLMAS NÄYTÖS.


    Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä.

HOVIPOIKA (tullen Niilo Skalmin seurassa oikealta):

— — — tänne saattamaan
hän teidät käski sekä ilmoituksen
siit itsellensä kirjastohon tuomaan.
Siis täällä vartokaa, hän heti saapuu.

NIILO SKALM:

Mut sano, poikaseni, tietoa
sull' onko minkäänlaista, miksikä
näin kiireisesti hänen armonsa
mua tahtoo tavata?

HOVIPOIKA:

                   Aavistusta
ei pienintäkään mull' oo siitä.
Mut täällä vartokaa, mä ilmoitan
siit' oitis hänen armolleen.

    (Menee vasemmalle.)

NIILO SKALM (yksin):

                             Ma luulen —
ei, aivan varma olen siitä että
täss' amuletti kysymyksess' on.
Se taikakalu todellakin lienee,
kun paljon noin se harmia on tuonut.
Jos pyyntöön armaani en suostunut
ma silloin ois, ei ikävyyksiä
ois näitä tullut: viikkoja nyt Anna
on huoneissansa mustin miettehin
ja onnetonna viettää saanut; mulla
taas ikävä on tilinteko eessä. —
Kas tuolla tulee hän, on muotonsa
niin tuikea. — On paras heti suoraan
kaikk' ilmisaattaa hälle.

    (Herttuatar tulee vasemmalta. — Hovipoika pysähtyy ovelle.)

HERTTUATAR:

                          Matkastanne
te hänen armollensa herttualle
jo selon liette tehnyt.
    (Skalm kumartaa.)
                        Mulla toinen
on teille asia.
    (Amulettia näyttäen.)
Te tämän tunnette?
    (Skalm kumartaa ja yrittää sanoa jotakin, mutta
    herttuatar keskeyttää.)
No hyvä! Tuona suurna hetkenä
kun kaulananne tämän ripustin,
sen suojaks, pantiksi ma teille annoin
vuoks jalon tehtävänne; kuitenkin
ma päivän, parin päästä sattumin
tään pöydält' erään hovinaisen löydän:
kuin lelu joutava se rihkamain
siell' ajelehti joukossa! — Niin vähän,
niin ylen vähän merkitsikö teille
mun suosioni osoitus? Niin pieneks
te arvioida saatoitteko tämän,
jot' aina lapsuudesta kantanut
ma kalleutena rinnallani olen?
Se onhan vertauskuva aattehenne.
Ei luonteestanne hyvää todista
tää käytöksenne!

NIILO SKALM:

                 Teidän Armonne!
Niin rikkoneeni kuin ma tunnenkin,
en vähäks arvanneeni kuitenkaan
ma suosionne osoitusta myönnä.
Tuon että lahjan suuriarvoisen
ma hetkeks toisen huostaan luovutin,
niin syynä välinpitämättömyys
ei siihen ollut, vaan — vaan lempi.

HERTTUATAR:

                                    Lempi?

NIILO SKALM (laskeutuen toiselle polvelleen):

Niin, Selityksen tyydyttävän antaa
ma että Teidän Armollenne voisin,
on pakko ilmaista mun asia,
min salass' oisin vielä toistaiseksi
ma suonut pysyvän. Kun paljastan
sen Teidän Armollenne, ymmärtävän
ma tiedän tapaavani sydämen.
Siis: neito, jolta amuletti löytyi,
on mulle kaikki kaikessa; ma tuolloin
jäähyväisillä olin luonansa
ja lemmen rajattoman todisteeksi
ma silloin kalleimman mit omistin,
tuon amuletin, uskoin haltuunsa —
niin, haltuunsa sen uskoin vain, en pois
ma sitä lahjoittanut. — Rikkonut
siis minkä tässä lien, sen sokeudessa
oon lemmenhurman tehnyt.

HERTTUATAR:

                         Lievempään
nyt valoon silmissäni tekonne
tuo saattaa tunnustus. — Niin! Nouskaahan!
Ei ankaruutta lempiväisten erheisiin
syy ole sovittaa. En epäillä
ma sanojanne tahdo, kummastusta
jos herättääkin mielessäni se,
noin että nopsa vaalissanne olla
te ootte voinut, sillä montakaan
ei päivää täällä neiti Biehowska
viel' ollut silloin viettää ehtinyt.

NIILO SKALM:

On kotimaassa Teidän Armonne
tää lempi saanut alkunsa; se liekkiin
ens kerran Vilnassa jo hulmahti.

HERTTUATAR:

Nyt yhä selvemmin sen tajuan:
vuoks teidän palvelustaan tarjoomaan
siis saapui Anna Biehowska tänne.
No hyvä! Suojelustaan tarjota
kai lemmensuhteellenne toki saan?

NIILO SKALM:

Ma sanoja nyt etsin kiittääkseni
täst' ylenmääräisestä suosiosta —

HERTTUATAR:

Siis hyvä, tähän unhoittukoon nyt
tää koko juttu! Rangaista ma sentään
teit' aijon hiukan: amuletin tään
ma toiste vasta annan takaisin.
Nyt toista osapuolta hyvittämään
mun käskee sydämeni käydä. — Ah,
hän kovin onnettomaks itsensä
lie varmaan tuntenut!
    (Hovipojalle)
                      Sa ilmoittamaan
käy tulostamme neiti Biehowskalle.
    (Hovipoika rientää oikealle.)
Te tiedätte, ett' yhä nopeammin
käy kohti ratkaisua asiat.
Siis pian puolest' asiamme teillä
on tilaisuus jo uljuuttanne näyttää
ja kalleus tää voittaa takaisin.
Ma jätän teidät haltuun Korkeimman!

    (Ojentaa kätensä Skalmin suudeltavaksi ja poistuu
    sen jälkeen oikealle.)

NIILO SKALM (yksin):

Mi jalo, uljas nainen onkaan hän
ja ruhtinatar armost' Jumalan!
Tään jälkeen innoin kaksinkertaisin
ma häntä palveleva olen.
    (Klaus Vestgöthelle, joka ilmestyy oikeanpuoleiselle ovelle.)
                         Veikko!
Maan altako sa siihen kohosit,
kun vielä matkall' olevan sun luulin?

    (Tervehtivät toisiaan.)

VESTGÖTHE:

Ma saaristosta juuri koteusin. —
Mut ihme nähdä, kasvot loistavat
taas sulla, kuten kerran ennenkin,
täss' samass' salissa kun tavattiin.
Mi uusi liekään onnenpuuskaus
sua kohdannut?

NIILO SKALM:

               Niin kyllä, vaikkakin
sen sanomatta tällä kertaa jätän. —
Sa tulit muuten aikaan parhaaseen,
näät herttua kun tänne kutsunut
on koolle upseerit ja aatelin
ja lopullisen vastauksen heiltä
nyt vaatii, myötä vaiko vastahan
he olla tahtovat; sen jälkeen aikoo
hän itsehensä kansaan vedota.

VESTGÖTHE:

Sen tiedän jo. Kun läpi kaupungin
ma äsken samosin, niin kuuluttajat
juur' ilmoittivat siitä kansalle. —
Sun äitis pikimmältään tapasin
ma myös; niin huolissaan hän vuokses oli
ja kiihkeästi multa uteli
sun matkastas ja mitä yleensä
on täällä tekeillä. — Hän kummallista
ol' äsken nähnyt unta —

NIILO SKALM:

                        Tiedän jo!
Hän ennen matkaani sen mulle kertoi.
Ah, äiti kulta, aina uniinsa
hän luottaa niin. — Mut sikseen se! Sa miten
sait paljon saaristossa aikoihin?

VESTGÖTHE:

En totta puhuin paljon. Tiedäthän,
on kovin hidasta tää meidän kansa:
se kyhnii, miettii, päätään kynsien,
ja pankollensa jääpi mieluummin
kuin toimeen ryhtyy vuoksi asian,
mi omaan nahkaan suorastaan ei koske.

NIILO SKALM:

Mut liikkeelle kun suomalainen kerran
on saatu, kahta, kolmea yks vastaa:
kuin karhuja he ovat. — Olen varma,
tää myrsky että talviunestaan
on heidät herättävä.

VESTGÖTHE:

                     Senhän pian
me nähdä saamme, sillä ovella
jo myrsky on. — Sun vaikka intoas
se loukkaa, sanoa mun sentään täytyy:
on eelle meistä tapausten vyöry
jo Iiiaks ehtinyt, se hyvää ei
meill' ennusta: on valmistelut meillä
vast' alussaan.

NIILO SKALM:

                Sä epäilykses, veikko,
nuo ainaiset jo heitä! Toiminnan
nyt hetki lyönyt on ja sydämin
on ehein meidän taistoon käytävä.

VESTGÖTHE:

Sun suurta uskoas ma kadehdin.
Sen mistä, veikko, tavoittanut olet?

NIILO SKALM:

Hm! Petrus Särkilahden, enoni,
se perintöä lie: vei hehkuva
tuo uskonsa myös hänet voittoon.

VESTGÖTHE:

Vaikk' alkuaan hän yksin seistä sai.

NIILO SKALM:

Niin juuri. — Kuinka liekin, itänyt
tää aate vuosia on sielussani,
siks kunnes täyteen kukkahansa
se puhkes yhtä rintaa tuntehen
viel' ihanamman kanssa — ei, ei niin,
ne molemmat on yhtä ihanat
ja yhtä lähellä mun sydäntäni! —
Mut aatteles, tää eikö ihmeellistä:
niin kohta kuin tuo suomalainen aate
mun oli sielussani selvinnyt,
sain myöskin muiden suusta kuulla sen.
Kuin ilmassa sen tunsin leijaavan
mä ympärilläin, kaikkialla täällä,
ja tosieloon pyrkivän kuin lapsi,
mi emostaan jo irti päästä tahtoo.
Ma siinä merkin nähnyt olen että
on takana tään voimat korkeammat,
ett' itse maailmoiden valtias
on unelmamme todeks päättänyt.
Siks uskoni niin järkkymätön on
ja sellaiseks sen toivon muuttuvan
myös sinussa. — Mut toisiakin tuolta
ma nään jo saapuvan.

    (Oikealta tulee Horn sekä joukko nuorempia
    aatelismiehiä ja upseereja.)

HORN (tervehtien edellisiä):

                     Kas enempää
tääll' eikö herroja oo vielä koolla?
Mit' uutta muuten?

NIILO SKALM:

                   Tiedot tuoreimmat
on herttualla itsellään; niit' äsken
toi viestintuoja Tukholmasta tänne.
On pian täällä hänen armonsa.

    (Oikealta tulee Fleming ja pari nuorempaa aatelismiestä.
    Muiden hiljaa keskustellen ryhmittyessä perälle kohtaavat
    Horn ja Fleming toisensa etualalla.)

HORN:

Kas terveeks! Pariin viikkoon ainakaan
ei veljeä oo täällä näkynyt.

FLEMING:

No, kaivattu ei mua sentään lie?

HORN:

Hm, hänen armonsa ei kylläkään,
mut aina jotkut muut. Ma luulin sun
jo kauemmaksi täältä siirtyneen.

FLEMING:

Ma Louhisaaress' olen järjestellyt
vain kotiasioita, kauemmaksi
kun todellakin matka tulla voi.

HORN:

Hm! Tukholmaa kai tarkoitat?

FLEMING:

                             Niin juuri.
Sen sulle sanoa kai uskaltaa?

HORN:

Heh, luulisinpa, kun ma itse juuri
sit' olen samaa tuuminut; maa näes
tääll' alkaa jalkoja jo poltella.
Kai tiedät, että raatihuoneen luo
on koolle tänään kansaa kutsuttu
ja että yllyttämään heitä herttua
on itse menevä.

FLEMING:

                Sen tiedän jo.
Mut tarkoitus mi tällä kaikell' on,
sit' arvaillut ma sinne tänne olen.
Sain kaupungissa äsken kutsun tänne
ja vähäll' oli etten pois jo jäänyt,
kun suoraan sanoen ma pelkäsin
siin' ansan piilevän.

HORN:

                      Hm, pelkoa
ei siitä sentään lie. Sen verran kuin
ma tietää olen saanut, lopullisen
nyt vastauksen tahtoo herttua,
me mitä köyttä kukin vetämään
täss' alkavassa käymme kiistassa.

FLEMING:

Hm, kiistassa? Miksei jo: sodassa?

HORN:

Niin todellakin, sillä veljessotaa
nyt välttää enää tuskin voitaneen.
On loppuvaatimukset kuninkaan
jo Tukholmasta tänne saapuneet,
ja oikein jos ma arvaan, herttua
ei niihin tule myöten antamaan.
Siis välttämätön seuraus on sota.

FLEMING:

Mi taasen seuraus on siitä, että
on meidän neuvoillemme herttua
niin kuuro ollut. Turhaa tietyst' on
nyt enää niitä hälle tyrkyttää.
Jos neuvoani täällä kysytään,
niin suoraan kantani ma ilmaisen,
ja kantani on entinen.

HORN:

                       Niin munkin.
Mut syytä varovasti, luovien
on meillä ilmi tuoda aatoksemme.
Hän kiihdyksissä vois — mut tuoltapa
hän juuri saapuu!

    (Vasemmalta kuuluu torvenääni. Salissa syntyy liikettä ja
    kaikki vaikenevat. Sisään astuu torvensoittaja, joka asettuu
    ovenpieleen seisomaan, sekä heti sen jälkeen herttua ja Gipfert.
    Herttua tervehtii salissa olevia kädenviittauksella, minkä
    jälkeen nämä ryhmittyvät piiriin hänen eteensä.)

HERTTUA:

Te osaks, hyvät herrat, tunnette
jo asemamme: herra veljemme
kuink' alkanut on ahdistella meitä
niin vaatimuksin monin, mahdottomin
kuin julki riitaan meidät tarkoitus
vain ärsyttää ois hällä. — Kohtuuton
jo yksin eikö vaatimus se ole,
ett' omaa lankoani vastaan mun
ois sotaan käytävä?
    (Paheksumisen sorinaa kuulijain joukosta.)
                    Ja tähän kun
en suostua oo voinut yhtä vähän
kuin muihin vaatimuksiin, jotka
on yhtä kohtuuttomat laadultaan,
niin vastaamahan siitä Tukholmaan
on herra veljeni mun haastanut.
Toi lähettinsä tänään Tukholmasta
nyt yhä jyrkemmässä muodossa
tuon saman haasteen: selvän sodan uhkan
se sisältää, jos noudata en sitä.
Tää kaikkityyni veruketta on:
niin kerta kaikkiansa kuningas
vain isän perinnön, maan tämän, tahtoo,
pois riistää minulta ja teljetä
mun perheineni vankilaan. Siks päätin
täss' ahdingossa kansaan vedota.
Sit' ennen, hyvät herrat, halusin
ma teitä kuulla, selvill' ollakseni,
mun puolellani seistä aijotteko,
jos puhumaan käy välillämme aseet?

NIILO SKALM:

Ei valinnan oo varaa meillä, yksin
jo vala meitä siihen velvoittaa.

    (Hyväksymishuutoja toisten upseerien joukosta.)

HERTTUA:

Ma teidät tunnen, jalot upseerit,
ja luottaa teihin tiedän voivani.
Mut vanhempia vielä kuulla myös
ma halusin, siks kutsun teille, Horn,
ja teille, Fleming, toimitin; siis kuulla
mun suokaa, lepoaika onko saanut
teit' arvioimaan asiat myös meidän,
eik' yksin kuninkahan kannalta?

HORN:

Ma Teidän Armollenne vakuuttaa
voin molempien meidän puolesta:
kun viimeks neuvoamme kysyttiin,
sen yksistänsä Teidän Armonne
vain etua me huoltain annoimme.
Se silmämääränämme nytkin on,
kun keinot viimeisetkin käyttämään
me sodan välttämiseks neuvomme.

HERTTUA:

En keinoa ma muuta enää nää
kuin suoraapäätä vangiks antautua.
Se parastani tarkoittavako
on neuvonne?

    (Ivallista naurua nuorempain joukosta.)

HORN:

             Ei, Teidän Armonne,
vaan sovittelijoita Tukholmaan
syy toimittaa ois mielestäni vielä.
Me palvelusta alttiit tarjoamaan
siin' asiassa oomme.

HERTTUA:

                     Turhaa turhaks
te käsittäneet ettekö jo oo?

FLEMING:

Mut, kuten Horn jo sanoi, vältettävä
on julkisotaa viimeisehen saakka.
Sen tulokset jo eeltä tiedämme:
ei voimat, varat tämän pienen maan
voi kauan kestää kuningasta vastaan.
Pait sitä kuulunut on vanhastaan
maa tämä Ruotsin valtapiirihin.
Niin ollen luonnoton ja laitonkin
on Suomen nousu vastaan Ruotsia.

GIPFERT:

Ma lyhyeen vain tahdon huomauttaa:
Ei Suomi yksin seiso, tukenaan
on tässä sillä Puolan kuningas
ja Saksan keisari myös painavan
voi sanan vaakaan laskea.

HORN:

                          Hm, sanan!
Ja _voipi_ laskea! Mut jospa hän
ei tahdokaan? Ja Puolan kuningas?
Teill' onko mustaa valkoisella siitä,
kuin suuren laivaston ja armeijan
hän tarvittaissa tänne toimittais?

HERTTUA (närkästyneenä):

Teist' eikö pelkkä sana ruhtinaan
jo sinänsä oo kyllin sitova?

HORN:

On kyllä, Teidän Armonne, mut usein
voi kiusalliset olosuhteet tyhjäks
myös sanan tehdä ruhtinaallisen.
Mun mainita on tuskin tarvis, että
jo sodass' entisessä tekemistä
on kyllin Puolalle. — Ei, muistuttaa
mun nöyrimmästi vielä suotaneen:
Ei omaa asemaansa kantamaan
oo Suomen maalle suotu voimia.
Tää ikivanha Ruotsin yhteys
on meille sentään paras, turvallisin.

NIILO SKALM:

Mun sanaa pari Teidän Armonne
täss' suoko lausua?
    (Herttua nyökäyttää kehoittavasti.)
                    Jos vanhastaan
on valtapiiriin Ruotsin kuulunut
tää Suomemme, niin — jalot neuvosherrat,
se mulle sanokaa —, miss' säädetty
se on, ett' ikuisesti vastakin
on vallittava saman tilanteen?
Meill' eikö eloon omintakeiseen
ja täysin itsenäiseen oikeus
oo yhtä suuri kuin on Ruotsilla
tai jokaisella muulla kansalla?
Niin totta vapaita kuin alkujaan
me suomalaiset olleet olemme,
niin totta vapaiks holhovallasta
me kansan vieraan tulla tahdomme.
Te, jalot herrat, meidän voimamme
niin arvioitte pieniksi. Ma sanon:
on kuiva järki usein arkaileva,
kun kyseess' ovat suuret asiat.
On uskon voimalla ne voitettava
ja usko sydämen on asia.

ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA

Se oikein sanottu on!

NIILO SKALM:

                      Suomalainen
mun sydämeni sanoo: kohtalon
on meille määräämä tää ajankohta.
Nyt lipuin omin Suomen käytävä
on kansain itsenäisten rintamaan.
Ma tiedän, tunnen, että taivaan herra
on itse puolellamme seisova
ja ensi askeleemme ohjaava.
Ma matkustanut Pohjan puolla oon
ja kansaa puhutellut: alttiita
he ovat asialle herttuan,
ja kaikin valmiit häntä auttamaan.
Siis epäröiden, syrjäss' seistenkö
on meidän nähtävä, kun luomaan
käy Suomen kansa omaa valtiota?

KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ:

Ei, ei, me mukaan käymme! Herttuan
me puolest' oomme valmiit taisteluun!

NIILO SKALM:

Ja valmiit suomalaisten kuninkaaksi
myös hetken tullen hänet huutamaan.
Niin, toverit, hän eläköön — hän, uuden
ja itsenäisen Suomen valtias!

    (Innokkaita eläköönhuutoja.)

HERTTUA (kädellään torjuen):

Ma pyydän, hyvät herrat, intonne
tää, kiitettävä muuten, hillitkää!
On aikaista tää liian sekä voisi —
    (Huomaa pölyisen upseerin, joka ilmestyy oikeanpuoliselle ovelle.)
Mut mitä! Oikein näänkö? Tiedustaja
tuoll' eikö seiso, jonka Uudenmaan
me puoleen äsken lähetimme?

VIESTINTUOJA (astuen lähemmäs):

                            Suoraan
mä sieltä tänne saavun. Ratsuni
mun virstan päässä kaupungista sortui,
siit' asti juosten olen kulkenut.

HERTTUA:

On tärkeät siis sulla uutiset?

VIESTINTUOJA:

On, on, siks säästämättä hevosta
ma ajoin: Jaakko Hästesko
jo tänne pikamarssiss' etenee,
on matkass' sotilaita kuninkaan
noin kymmentuhantinen joukko hällä.

HERTTUA (hämmästyneenä upseereihin kääntyen):

Näin ilman muuta Eerik alkanut
siis sotatoimet vastahani on!

    (Kiihtyneitä eleitä ja huudahduksia seuralaisten joukosta.)

VIESTINTUOJA:

Ja toinen tieto mull' on pohjoisesta!

HERTTUA:

No, mitä sieltäpäin?

VIESTINTUOJA:

                     Jöns Kurki Laukost'
on huovijoukon kanssa lähtenyt
ja kartanoita Teidän Armonne
nyt parhaillansa ryöstelee.

HERTTUA:

                            Haa, näinkö
siis Laukon Kurki meille maksaa nyt
ne armonosoitukset, joita hälle
niin mitoin runsain jaellut ma olen!

NIILO SKALM:

Oi kataluutta suurta, pohjatonta!
oi mielen alhaisuutta! Kaksinverroin
nyt taisteluun ma päästä halajan.
On suuren asiamme lisäksi
myös tosiritaruuden puolesta
nyt isku iskettävä. — Toverit,
me vala vannokaamme!

    (Paljastaa miekkansa, samoin Vestgöthe ja toiset upseerit;
    asettaen ylöskohotettujen miekkojen kärjet yhteen lausuvat
    kaikki Skalmin perässä:)

                     Viimeiseen
me hengenvetoon saakka taistella
näin vannomme nyt niitä vastahan,
jotk' uhkaa herttualle tuhoa,
lait kunnian, jotk' unhottaneet ovat
ja vastaan perillistä tämän maan
nyt aseet nostain tänne samoovat.
Näin tehdä vannomme!

KAIKKI
                     Sen vannomme.

NIILO SKALM (pistäen miekan tuppeen):

Tään valan perusteella, toverit,
ei vaalin valtaa meillä enää oo;
vain voitto taikka kuolo edessä
on meillä!

HERTTUA (liikutettuna):

           Sydämestä, ystävät,
ma kiitän teitä; hansikasta nyt
ma eteheni viskattua ylös
en ottaa pelkää, ympärillään kun
näin alttiin joukon ystäviä nään.
Nyt mieltä Suomen kansan kuulemaan
ma päästä tahdon; mukaan, ystävät,
te kaikin tulkaa!

    (Antaa merkin torvensoittajalle, joka astuu salin halki
    oikealle ja merkkipuhalluksia toitottaen poistuu ovesta.
    Herttua, Gipfert ja upseerit lähtevät samalle suunnalle.)

NIILO SKALM (pistäen kätensä Vestgöthen kainaloon):

Siis ratkaisun nyt hetki lyönyt on!

VESTGÖTHE:

Niin on. Ei vaalin valtaa, kuten sanoit,
meill' enää ole. Mitä tulkoonkin,
nyt taisteltava on!

    (Seuraavat toisia oikealle.)

HORN (Flemingille):

                    On surkeaa,
ett' ovat nuorukaiset mokomat
noin asioille päässeet antamaan
tään onnettoman suunnan! Kuitenkaan
ei meillä osaa, kiitos Jumalan,
oo tässä sotkussa!

FLEMING:

                   Ei, rauhassa
me pestä voimme kätemme. — Ja muuten:
nyt yhdestoista meill' on hetki, tomut
maan tämän jaloistamme pudistaa.

HORN:

Niin juuri. — Ja kun viivyttelemättä
nyt matkaan lähdemme, niin kuningas
ei hevin salaliiton osuudesta
voi meitä epäillä. — Mut täältä
ei niinkään helppo ole huomaamatta
pois matkustaa.

FLEMING:

                Sen tiedän. Siksi onkin
sun Louhisaareen paras tulla; sieltä
mun oma alukseni huomaamatta
vie Ruotsiin meidät.

HORN:

                     Mainiota, veli!
Nyt heti Kankaisihin omia
käyn asioitani ma järjestämään
ja sieltä suoraa päätä Louhisaareen.

FLEMING:

Mut pidä kiirutta! Tän' ehtoona
jo itse sinne palaan. Sitä ennen
ma hiukan selvää otan, mitä tapahtuu
nyt kansan kesken tuolla kaupungilla.
Niin tiedot tuorehimmat kuninkaalle
on tästä hullun yrityksestä
meill' antaa.

HORN:

              Mainiota, mainiota!
Se suosiohon luona kuninkaan
on suoraa tietä meidät nostava.
Ma ylihuomenissa viimeistään
oon Louhisaaressa. Sua kaupunkiin
nyt seuraan.

    (Menevät oikealle.)

GONSIESKY (Tulee vasemmalta):

Hah, hah, haa! Ma ellen aivan
lie väärin kuullut, niin he kuninkaan
jo itsellensä täällä huusivat.
Jos mustain, kähiseväin käärmeitten
niin kietoma ei sydämeni oisi,
niin kuollakseni tätä komediaa
ma nauraisin nyt — komediaa, joka
niin huiman pian tragediaks muuttuu.
    (Tuijottaa hetkisen ääneti eteensä.)
Oh, maata kirotumpaa liekö
maan päällä toista kuin tää peikkojen
ja noituuden ja velhoin kotimaa!
    (Dozka tulee oikealta.)
Tääll' ilmakin jo pelkkää noituutta
on täynnä, järjen päästä mieheltä
tää viedä saattaa.

DOZKA:

                   Armollinen herra!

GONSIESKY (Säpsähtää ja kääntyy äkkiä Dozkaan, hilliten
kuitenkin heti itsensä):

Kas, pikku Dozka! Kultadukaatin
kai mielelläsi taaskin ottaisit
vai kuinka?

DOZKA:

            Miten ilkeä te, herra,
täll' erää oottekaan!

GONSIESKY:

                     Heh! Entä kuinka
sun kaunis emäntäsi tänään voi?

DOZKA:

Ah, hänen luokseen teitä hakemaan
ma juuri tulinkin. On onneton
hän vallan — syytä vaikken tunne —
ja kyynelissään kylpee. Joutukaa,
oi herra kulta, häntä lohduttamaan!

GONSIESKY:

Sa erehtynyt olet, pulmusenil
Kai rippi-isää mennä hakemaan
sun oli tarkoitus?

DOZKA:

                   Oi jättäkää
tuo ilkastelu! Teitä hakemaan
hän nimenomaan minut lähetti.

GONSIESKY:

On pater Leonardus kappelissa
kai parhaillaan: hän lemmenrikkeimistä
ja muista synnin eljistä niin pian
sun emäntäsi päästää.

DOZKA:

                      Hirmuinen
kuin olla voittekin! — Siis ette tule!

GONSIESKY (Heittäytyy kädet rinnalla ristissä ylvääseen
asentoon nojatuoliin):

En voi, ma kuningasta näyttelen!
Jos purkaa haluaa ken huolensa,
hän eteen valtaistuimeni tulkoon!

DOZKA (katsoen pitkistään Gonsieskyä, syrjään):

Hän järkensä on menettänyt varmaan.

    (Kiiruhtaa oikealle.)

GONSIESKY (yksin):

Jos ymmärtäisin, mitä minusta
hän tahtoo taas, kun vallan kyynelin
hän luokseen mua haastaa? — Salaliittoon
mun vastaan puoluetta herttuan
hän ensin viettelee, mut sattumin
ma äsken sylissä tuon Skalmin näin
niin autuaana hänen lepäävän
kuin unho niellyt kaiken menneen oisi.
Nyt taasen kyynelissä kylpien
mua luokseen vaatii! — Oh, tää viimeisenkin
voi päästä viedä järjen kipinän.
    (Tuijottaa ääneti eteensä.)
Mi noituus lamasi mun käteni
— vai oma heikkous ja hämmästys
sen tekikö? — kun miekkaan tarttua
ja samaan pistoon heitä naulita
en voinut! — No, sen syvempi
ja monipuolisemp' on oleva
mun kostoni. — Ma luokseen menisinkö? —
En, krokotiilin kyyneleitään en
ma nähdä halua! Hän itse tulkoon
mua etsimään, jos mielii niin —. Mut kas,
hän tuolla tuleekin! No, tähän nyt
ma jäykistyn ja armollisna varron.

    (Suuntaa katseensa vasemmalle. Anna lähestyy hiljalleen oikealta.)

ANNA (syrjään):

Ah, tuolla istuu hän! Kuin kaamean
hän onkaan näköinen! Mut puhua
mun sentään pakko asiani on.
On pysähtymään heti saatava
tuo sotilaiden kiihoitus ja hyväks
on kaiken muututtava jälleen; muuten
en hetken rauhaa saa, en silmihin
ma lemmittyni mielin rauhaisin
voi katsoa!
    (Gonsieskyn luo pysähtyen arasti.)
            Herra Gonsiesky!

GONSIESKY (Hypähtää ylös ja kumartaa ivallisesti.)

                             Ah,
nöyrin palvelijanne!

ANNA (syrjään):

                     Häll' on
niin ilkamoiva väre äänessään!
    (Gonsieskylle.)
Niin syvästi ma olen katunut
ja kovin väärin tehdyks huomannut,
ett' yllyttämään sotilaita täällä
ma olen teidät vietellyt.

GONSIESKY
                          Sen uskon.

ANNA:

Siks hartaasti ma pyydän lakkaamaan
tuost' yllytyksestä ja sotilaita
päinvastoin uskollisiks valalleen
ja herttualle teitä käännyttämään
ma tästälähin pyydän. — Suosioni
jos teille jotain merkitsee, niin multa
tät' ette palvelusta kieltäne.
Se luvatkaa ja taakan raskaan alta
niin vapahtakaa minut!

GONSIESKY:

                       Kysyä
yht' asiaa mun ensin suonette?

ANNA:

Niin mielelläni.

GONSIESKY
                 Yllyttämään minun
kun sotilaita silloin pyysitte,
se tahdosta tuon Skalmin tapahtuiko?

ANNA (säpsähtäen):

Kuin! Mitä tarkoitatte!

GONSIESKY:

                        Arvelin:
Kun mielenmuutos tämä äkillinen
juur'ikään nähtävästi tapahtui
tuon Skalmin sylissä, niin kaiketi
on sama suomalainen tuulihattu
myös aiheen edelliseen antanut.

ANNA:

Oi Jumalani!

GONSIESKY:

             Ha, haa, miksi noin
te kauhistuneen muodon otatte?
Täss' eihän hätää, teillä varsinkaan:
tääll' lemmenkisoiss' elelette vain
sill'aikaa kuin ma lakeijana hoidan
nuo pienet ulkotehtävät ja huolen
niin hellän sotilaista pidän, että
he kaikki ehein nahoin pelastuvat
pois turvaan täältä surman luolasta.
Tää eikö mainiosti käy? Vai kuinka?
Kai tyytyväinen ootte järjestelyyn
ja siunauksen sille annatte?

ANNA:

Oh, vaietkaa, te salahiipijä,
te myrkkykieli! Ja nyt tietäkää:
jos ette toimestanne katalasta
nyt heti lakkaa, ilmoituksen siitä
ma herttualle teen ja tuokiossa
on silloin majananne vankiholvi.

GONSIESKY:

Ah, mainiota! Seurakseni tyrmään
saan silloin teidät, armollinen neiti,
jok' alkuun panitte tään oivan tuuman.
Ma, halpa lakeijanne, parempaa
en kuvitella vois!

ANNA (Vaipuu tuolille ja peittää silmänsä):

Oi Jumala! Nyt vasta paljastuu
mull' onneton tuo harha-askeleeni
kuin kuilu pohjattoman syvyyden!

GONSIESKY (kumartaen):

Ma suosioonne sulkeudun!

    (Poistuu vasemmalle.)

ANNA (kohoten kiivaasti seisomaan):

                         Mutta miksi
mun taivas syössyt tähän turmaan on?
Ma viittausta Pyhän Äidin enkö
näin ole seurannut? — Niin tehneeni
ma uskoin, mutta kuiluun pohjattomaan
oon kuitenkin ma syöstyks tullut näin! —
Oo, rikosko siis lempi rajaton
on vastaan taivasta? Mun sydämin
vain puolinko ois tullut lempiä
ja toisin puolin kylmää harkintaa
ja järkeilyä epäröivää käyttää? —
Ei, sellaiseen ei taivu sydämeni!
Mut ah, näin turman kuiluun vajosin,
jost' ulospääsyä ei silmä näe.
Jo pilvet synkät taivaan saartavat
ja myrskyn pyörre vinhaa vauhtia
käy kohti mua —
    (Pysähtyy kuuntelemaan. Ulkoa linnan pihalta kuuluu
    lähenevän kansanjoukon kohinaa ja riemuhuutoja.)
                 Mitä! Nytkö jo?
Ei, mahdollista ei se olla voi!

    (Yrittää lähestyä akkunaa, mutta pysähtyy samassa, kun
    vasemmalta tulee herttuatar parin hovinaisen saattamana.)

HERTTUATAR:

Mut mitä outoa tää merkitsee,
kun joukoin noin he tänne rientävät?
    (Skalmille, joka innoissaan rientää oikealta.)
Kas siinähän on Skalm! Te selittäkää,
tuo väenliike mitä merkitsee?

NIILO SKALM:

Niin innostuksiin puhe herttuan
sai kansanjoukon äsken torilla,
hänt' että riemuhuudoin saattamaan
se tänne linnaan lähti.

    (Toinen herttuattaren seuranaisista on tällävälin avannut
    ikkunan, jolloin ulkoa kuuluvasta kohinasta eroittuu
    selvästi huutoja: herttuatar! herttuatar!.)

                         Kuulkaa! Kuulkaa!
He Teidän Armoanne tahtovat
nyt nähdä! Ikkunaan siis, jalo rouva,
niin että voivat Teitä tervehtää!

HERTTUATAR (epäröiden):

Mut puolisoni —?

NIILO SKALM
                 Tänne saapuvi
hän oitis. — Kuulkaa, miten palava
on heillä halu Teitä näkemään!

    (Herttuatar nousee avonaisen akkunan ääreen, tervehtien
    alhaalla olevaa kansaa, joka huutaa suosiotaan. Herttuattaren
    seuralaiset tunkeutuvat uteliaina toisen akkunan ääreen.)

NIILO SKALM (Annaa lähestyen):

Ah, kuuletko? Vain omaa valtiastaan
voi kansa tervehtää noin intomielin!
Mi suuri hetki! Suuren unelmani
tää päivä todeks muuttuvan on nähnyt.
Oi sano, lämpenemään myöskin sua
tää hetki eikö saa? — Mut synkästi
miks etehes noin tuijotat?

ANNA:

                           En voi —
ah, mahdotonta —

    (Keskeyttää sanansa, kun oikealta kuuluu ääniä ja huudahduksia,
    minkä jälkeen saliin astuu herttua Vestgöthen ja muutamien
    muiden upseerien saattamana.)

HERTTUA
                 Puolisoni mun
tääll' onko?

NIILO SKALM (ikkunaan osoittaen):

             Kansaa tuolla tervehtii.

HERTTUA (nousten ikkunaan):

Mi riemun päivä, Katariina armas!

    (Herttuan ilmestyessä ikkunaan kuuluu alhaalta entistä
    myrskyisempiä suosionosoituksia. Kädellään tervehtien
    puhuu herttua kansalle:)

Niin ilon suuren, hyvät Suomen miehet,
te tänään mulle valmistaneet ootte.
On siteet lujat entisvuosina
jo tähän maahan minut kiinnittäneet,
mut päivä tämä kaksinkertaisiksi
ne välillämme lujittanut on.
Ma suomalaisemmaks kuin koskaan ennen
nyt tunnen itseni.
    (Suosionhuutoja ulkoa.)
                   Ja tämän jälkeen,
te jalot porvarit ja talonpojat,
ma myrskynpuuskaa, meitä uhkaavaa,
en pelkää käydä vastaan ottamaan.
Nyt tiedän, että teihin luottaa voin.

    (Ulkoa: "Eläköön Suomen herttua! Eläköön herttuatar!"
    Niilo Skalm ja toiset upseerit yhtyvät eläköönhuutoihin.)

ANNA (syrjään):

Kuin kaunis, ylevä ja jalo on
hän haltioissaan noin! Oi Jumala,
jos siivillään hän minut temmata
vois mukahansa tuonne korkeuksiin!

HERTTUA (kansalle):

Siis vielä kerran: kiitos, suomalaiset!
    (Tervehtii kädellään ja herttuatarta tukien ryhtyy
    laskeutumaan ikkunakomerosta.)
Myös teitä, hyvät herrat upseerit,
ma kiitän tästä päiväst' ihanasta!

NIILO SKALM:

Mi synnyinpäivä vapaan Suomen on!
Sen valtiaana Teitä tervehdämme!

    (Kätensä kohottaen kajahuttavat upseerit eläköönhuudon.)

_Esirippu_.



NELJÄS NÄYTÖS.


    Katolilaiseksi rukouskappeliksi sisustettu pienempi linnansuoja.
    Oikealla sivuseinällä, enemmän etualalla, ovi, samoin sitä
    vastapäätä vasemmalla. Perällä pieni akkuna, joka auki. Vasemmalla
    sivuseinällä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kynttilänjalkoineen.
    Oikealla rukousjakkara ja sen yläpuolella Neitsyt Maarian kuva.
    Peräseinällä vihkivesiastia. Seinillä siellä täällä pyhimysten
    kuvia ja kynttilänjalkoja.— Ulkoa, milloin etäämpää, milloin
    lähempää, kuuluu tykinjyräyksiä.

ANNA (Tulee yksin vasemmalta):

Oi tuskaa pohjatonta! Sydäntäin
kuin veitsi sanat herttuattaren
niin raatelevat aina, milloin mulle
hän lemmestäni luottavaisna puhuu.
Jos pahaa houretta tää edes ois,
niin paremmin sen kestää jaksaisin!
Mut muoto huolestunut armaani
ja silmät valvonnasta väsyneet
ja hyväilynsä kiihkeät, joill' uusiin
hän ponnistuksiin innostua koittaa,
ne unheesta mun kolkkoon totehen
taas uudelleen jo ajavat. — En missään
nää pelastusta tästä, pilkkanaurun
tuon pahan demoonin, mi vietteli
mun ansahan, vain korvissani kuulen. —
Mut käyntiänsä jatkaa koneisto,
tuo tyly, armoton, min liikkeelle
nuo mustat intohimot kerran sai,
ja tappaa uhkaa nuoren onnemme.
Kuin noiduttu, kuin varjo rauhaton
saan Gonsieskyn jäljiss' seurata
ja työtään kirottua turhaks tehdä.
Jos hedelmää tuon työni kantavan
ma pienintäkään edes nähdä saisin!
Mut ei, on sotilasten virnistys
ja iva ainoa mun palkkani. —

    (Tuijottaa hetken Neitsyt Maariaan kuvaan ja polvistuu
    sitten sen eteen, ristityt kätensä kuvan puoleen ojentaen.)

Ah, Neitsyt pyhä, äiti Jumalan,
sun neuvoasi seuranneeni luulin
ja parhaaks lemmittyni toimivan,
kun askeleen tään onnettoman tein.
Sun nimessäsi häijy demooni
mua tähän askeleeseen rohkaisi.
Siis vuorostas sa, äiti taivainen,
nyt päästä minut pahan lumoista!
Ah, keino näytä, pelastuksen tie
nyt osoita, tää raskas pimeys
mun ympäriltäin hajoita! Oi, äiti,
sa tuskaa etkö sääli, tuskaa, jolle
ah, kyyneleetkään huojennust' ei tuo,
kun syvyyttä tään onnettuuden säikkyin
ne lähteisiinsä piiloutuvat pois?
    (Vaikenee ja nousee hitaasti seisoalleen.)
Sa vaikenet ja kylmin ilmenin
ja huulin jäykin vastaan tuijotat!
Niin raskaaks harhani mun arvioitko,
ett' armon kipinää et pienintäkään
luo pimeään, mi sieluani saartaa?
    (Kääntyen pois kuvasta.)
Ah, kauemmin en povessani kantaa
ma tätä jaksa! Kiinni pysyessä
noin taivaan ovien, tie jälellä
yks ainut on: mun sydän, tuskan-täysi
on hälle — armaalleni avattava.
Se tehtävä mun on, vaikk' kiroais
sen johdosta hän minut, lempemme
ja iäks multa sydämensä sulkis.
Niin, niin, se ainoa —

    (Vasemmalta kuuluu tykinjyräystä seuraava, murskautuvan
    ikkunan helinä, sekä jymäys kuin raskaan esineen lattialle
    kimmotessa, mitä säestää pari kimeätä naisäänen kirkaisua.)

                       Oh, kauheaa!

DOZKA (Syöksyy voivottaen vasemmalta kappeliin):

Voi hirmua! voi! Kuula kanuunan
tul' akkunasta tuonne, mullinmallin
niin pannen kaikki —

ANNA:

                     Hänen armonsa?
Kuink' onkaan laitansa?

    (Kintereillään Dozka rientää Anna vasemmalle,
    josta seuraava sananvaihto kuuluu.)

ANNA:

                        Oi kiitos taivaan,
ett' elävänä Teidän Armonne
ma löydän! — Kuinka, haavoittanut onko —

HERTTUATAR:

Ei vahinkoa pienintäkään mulle
se tuottanut.

ANNA:

              Oi, tulkaa, kappeliin
ma tuonne saatan Teidän Armonne,
pois täältä hävityksen keskeltä.
Tuo tuoli ota, Dozka, kappeliin,
se nosta, sitten hänen armolleen
vie herttualle sana, mutta joudu!
    (Dozka tulee tuolia kantaen kappeliin,
    asettaa sen etualalle ja rientää oikealle.)
Kas niin, mun käteeni nyt nojatkaa!
    (Herttuatar, aamupuvussaan ja tukka puoliksi
    laitettuna, tulee Annaan nojaten vasemmalta.)
Ja tuohon tuoliin hetkeks suvaitkaa
nyt käydä lepäämään, ett' etemmäs
pois sisäsuojiin käydä jaksatte.

HERTTUATAR (tuoliin istuutuen):

Mun tukkaani juur neitosenne laittoi,
kun ylös alas kaikki mullisti
tuo kuula; suunniltaan lie säikäys
nyt tyttö polon saanut. — Täydentää
te, Anna-neiti, työnsä suvaitkaa!

    (Anna ryhtyy laittamaan herttuattaren tukkaa. Oikealta
    kuuluu ääniä ja kiireisiä askelia. Kappeliin tulevat
    herttua ja  Gipfert.)

HERTTUA (rientäen herttuattaren luo ja tarttuen häntä kädestä):

Oi Jumala, mit' onkaan tapahtunut!
Sa kuinka voit? Ei naisiakaan näy
ne hurtat säälivän! Kuin laitas on?

HERTTUATAR:

Se ohitse jo meni. Pyhä neitsyt
mua varjeli, en naarmuakaan saanut.
Vain pieni säikähdys, mi ohitse
jo on.

GIPFERT:

       Täss' ihmeellinen varjelus
on osaks tullut Teidän Armonne.
Mut uljaitahan itse taivaskin
ain' etupäässä suosii, sanotaan,
ja uljuutt', ihailtavaa kerrassaan
täss' osoittaapi Teidän Armonne.

    (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle, kurkistellen varovasti sisään.)

HERTTUA (herttuattarelle):

Sa jaksatko jo käydä? Huoneeseen
sun turvatumpaan saattelen.

HERTTUATAR:

                            Ei tarvis.
Kyll' äiti taivaallinen suojelee
mua täälläkin; ei Sforzain jälkeläisen
niin sovi yhtä kuulaa pakoon juosta.

GIPFERT:

On pirstaleina ikkuna ja loven
on peräseinään kuula iskenyt.

HERTTUA:

Ma uljuuttasi, armas, ihailen.
Niin kevyt kantaa päivän taakkaa on
sun rinnallas.

    (Siirtyy ikkunan ääreen.)

GIPFERT:

               Ma sinne menemään
en Teidän Armoanne kehoittaisi;
se vaarallist' on.

HERTTUA
                   Pelkoako näyttää
mun enemmän kuin puolisoni tulis!
    (Tähystää ulos. — Gipfert hiipii varovasti hänen luokseen.)
Kas, kuinka hyvin silmä eroittaa
voi tästä Korpolaisten mäelle,
miss' osa piirittäjäin kanuunoita
on; katsokaas, tuoll' eikö töyräällä
oo pari päällikköä? — Haa, nyt tunnen!
Jöns Kurki, Laukon herra, toinen on!
Se kurja ahmatti, jok' aikansa
kun hyvyyttäni oli nauttinut,
pois kääntyi, liittyin vihollisiini
ja niinkuin hurtta ryöstää, raastaa,
mun alkoi omaisuuttani; tuoll' ilkkuin
hän seisoo nyt ja tänne tähystää.
Mun tekis mieli suoraan kanuunan
luo juosta ja se häneen suunnata.

GIPFERT:

Se sopivin ois palkka mokomalle!

HERTTUATAR:

Hän palkkansa on saapa aikanaan.
Ei mieltään katkeroittaa moisilla
mun puolisoni sovi.

GIPFERT:

                    Todellakin!
On paras heittiöistä katseensa
pois kääntää!

HERTTUA:

              Mut ilahuttavampi
ei näköala toisaallakaan ole:
siell' laivat vihollisen sulkevat
tien merten ulapalle.

HERTTUATAR:

                      Murtumaan
se sulku saadaan, kunhan laivasto
on Puolan tänne ehtinyt.

HERTTUA:

                         Mut milloin
se ehtii — milloin? Varmaan sadannen
jo kerran tähystämäss' olin tuolla
ma äsken tornin huipulla, mut aina
vain yhtä turhaan! — Gipfert, peljätä
jo alan, että neuvoihinne olen
ma liiaks luottanut.

GIPFERT:

                     Ma parastani
oon Teidän Armollenne tarkoittanut,
ja toivon edelleenkin —

HERTTUA (katkerasti):

                        Toivotte!
Mut mitä pelkät toivomukset painaa,
kun toisessa on vaakakupissa
nuo raskaat voimat, jotka rautaiseen
on syleilyynsä meidät sulkeneet.

GIPFERT:

Ma toivon kuitenkin —

HERTTUA:

                      Oh, toivotte
ja toivotte! — Jos tuohon laivaston
te loihtisitte, toista ois, mut sitä
me turhaan vuotamme! Ja missä ovat
nyt porvarit ja talonpojat, jotka
niin auliist' apuansa lupasivat?
Ei yhtä askelt' oo he ottaneet!

HERTTUATAR (Nousee Annan lopettaessa työnsä tuolista):

Mun puolisoni, kärsivällisyyttä
vain hiukkanen ja tyyntä uskoa,
niin kaikki hyväks vielä kääntyy.

    (Ovikäytävästä kuuluu askelia ja kynnykselle ilmestyy Niilo Skalm.)

NIILO SKALM (kumartaen ja herttuaan kääntyen):

Ma pyydän anteeks rohkeuttani,
mut Teidän Armoanne välttämättä
mun piti tavata.

HERTTUATAR:

                 Ah, Skalmimme!
Te kotonanne ootte luonamme,
siis sisään astukaa!

HERTTUA:

                     No, mitä uutta?
Niin, yöllisestä retkestännekään
en itseltänne vielä kuullut ole?

NIILO SKALM:

Se hyvin onnistui. Me huomaamatta
luo pääsimme, niin, keskeen laivaston
me suoraan laskimme ja ennenkuin
he mitään huomasivat, pohjaa kohti
jo laiva lähimmäinen matkall' oli.

HERTTUA:

Te upotitte sen?

NIILO SKALM:

                 Niin, yhtä heillä
on vähemmän nyt laivoja ja uuteen
jos Teidän Armoltanne suunnitelmaan
nyt luvan saan, niin viikon sisällä
tie merelle on auki meillä.

HERTTUA
                            Skalm!
On vailla palkkiota entisetkin
viel' urotyönne —

NIILO SKALM (kumartaen):

                  Oh, ma pyydän —

HERTTUA:

                                  Ei!
Nyt kohta kapteeniksi drabanttein
teen teidät. Tuonnempana laivaston
teit' odottaapi päällikkyys.

NIILO SKALM:

                             En koskaan
ma palkkiota ajatellut ole.
On paras palkintoni saada nähdä,
kun voittajana Teidän Armonne
on saavuttanut suuren maalinsa.

HERTTUATAR:

Noin seuralainen tosisankaruuden
on aina hieno vaatimattomuus.
Nyt aika minun antaa takaisin
on teille amuletti. Neiti Anna,
ma pyydän, tuolta makuukammion
se tuokaa pöydältä.
    (Anna poistuu vasemmalle.)
                    Te takaisin
jo ennen ansainnut sen olisitte,
mut unhottanut oon sen kokonaan.

ANNA (tullen makuukammiosta):

Voi armollinen taivas!

HERTTUATAR:

                       Mikä' nyt?
Sa ihan kalpenet?

ANNA:

                  Tuo amuletti
on lattialla vallan murskana!

NIILO SKALM (otsaansa tapaillen):

Oh, Jumalani!

HERTTUATAR
              Onko mahdollista!

    (Syöksyy makuuhuoneeseen.)

GIPFERT:

Tuo tykinkuula varmaankin —

HERTTUATAR (makuuhuoneessa):

                            On ketjut
vain kalleudesta jälellä.
    (Tulee kappeliin amuletin ketjut kädessään.)
                          Tää hyvää
ei meille ennusta!

HERTTUA (olkapäitään kohauttaen):

                   Hm! Kohtalomme
ei toki tuollaisesta riippune. —
Skalm, suunnitelmanne — mut mitä, kuinka?
Te pahoin voitteko?

HERTTUATAR:

                    Niin kipeästi
se teihin koskiko?

NIILO SKALM (havahtuen ja suoristautuen):

                   Ma muuten vain —
niin suunnitelmani, sen — mut toinenhan
mull' oli asia, jot' esittämään
ma tänne tulinkin.

HERTTUA:

                   Me kuuntelemme.

NIILO SKALM (katsahtaen epäröivästi herttuattareen):

On arkaluontoinen se asia —
ja synkkä, mieltä masentava.

HERTTUA:

                             Oh!

HERTTUATAR:

Mua älkää vieroksuko! — Totuutta
on paras silmiin katsoa.

HERTTUA:

                         No siis!

NIILO SKALM:

On sotilaita viime yönä taas
noin satakunta täältä karannut.

    (Anna painaa hiljaa huudahtaen käden rinnalleen
    ja nojautuu seinään.)

HERTTUA:

Oh, kuinka? Kavallusta jatkuvaa
siis linnass' on?

NIILO SKALM
                  Ei epäilystä enää.

GIPFERT

Ken syynä moiseen kataluuteen lie?

HERTTUATAR:

On yllyttäjät kiinni saatava!

HERTTUA:

Niin, apua on vuottaa mahdoton,
jos pohja alla pettää. — Kirous
ja kuolema, ett' tähän umpikujaan
on täytynytkin joutua! — Skalm, Gipfert!
Te jotain sanokaa! Nyt neuvot hyvät
on tarpeen.

NIILO SKALM:

            Yhden hänen armonsa
jo neuvon lausui: yllyttäjät kiinni
on saatava. — Ma pari vangitsin
jo miestä; heitä kuulusteltava
on heti, sitten epäluotettavat
kaikk' eristettävä ja upseerit
yön aikaan vartiota hoitamaan.
On linnan kantajoukko luotettava,
kun paha leviämäst' estetään,
niin puolustusta hyvin jatkamaan
me kykenemme, kunnes apu ehtii.
Ja avun täytyy ehtiä!

HERTTUATAR:

                      Ma kiittää,
ah, sydämestä —
    (Annan syvään huokaistessa katsahtaa häneen,
    keskeyttää lauseensa ja rientää luokse.)
                Rakas lapsi, mikä
sun on, kun kalpenet noin? Syvästi
niin koskivatko sinuun sanomat
nää synkät?

ANNA (peittäen käsillä silmänsä):

            Oh, niin kamalaa tää on!

HERTTUATAR:

Ma ymmärrän sun jalon sydämes,
sen kuohuksiin saa moinen kataluus.
Mut tyynny, kaikki hyväks kääntyä
voi vielä.

HERTTUA:

           Skalm! Te valopilkku ootte
täss' synkkyydessä: toivon raukeevan
te jälleen kohensitte. — Toimintaa
ma taasen kaipaan: tulkaa, kavallus
ens töiksi meidän tukahuttaa täytyy.

    (Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle.)

HERTTUATAR:

Ma pyydän, Niilo Skalm, te saattakaa
pois turvaan täältä neiti Biehowska.
Se mieluinen lie teille tehtävä.

    (Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät oikealle.
    Ampuminen ulkona vaikenee.)

NIILO SKALM (Annaa lähestyen ja hänen käteensä tarttuen):

Mut uutta elonriemua nyt tunsin
ja omat apeani unhotin,
kun asiaamme osaa ottavan
niin syvästi sun näin. Sain hillitä
ma itseäin, jo tässä heidän nähden,
sua etten sylihini sulkenut.

    (Yrittää syleillä Annaa.)

ANNA (torjuen):

Oi vaikene jo — vaikene!

NIILO SKALM:

                          Kuin? Mikä
sun on?

ANNA (heittäytyen äkkiä rajusti Skalmin rinnoille):

        Oi unta pahaa jospa edes
tää kaikki ois!
    (Riistäytyen äkkiä irti)
                Mut oikeutta mulla
ei levätä oo tässä!

NIILO SKALM:

                    Sano, ah,
mit' outoa tää on? Vai saivatko
niin suunniltaan sun synkät viestini?

ANNA:

Oh, vaikene!

NIILO SKALM
             Mut —

ANNA (eteensä tuijottaen):

                   Nyt se tehtävä
mun on jos koskaan. Mutta vaikea,
niin suunnattoman vaikea mun hälle
on sitä paljastaa.

NIILO SKALM:

                   Oi Jumalani!
Kuin painajainen paha aavistus
mun valtaa!

ANNA (havahtuen):

            Oh, sa mitä aavistat?

NIILO SKALM:

Oi sano, ennenkuin ma tukehdun,
sa ettet lemmenasioissa ole
mua vastaan rikkonut?

ANNA (kiivaasti):

                      Ei! Ei! Sit'ei
se ole! Mitä rikkonutkin lien,
juur' rakkauteni sinuun tulinen
mun siihen houkutellut on.

NIILO SKALM:

                           Ah, muu
on kaikki yhdentekevää! — En tietää
ma enempää nyt tahdo; keveäksi
niin sanoillas mun sydämeni sait.
Nyt vastaan vaikka koko maailmaa
taas valmis olen taisteluun, kun varma
siit' olla kerran saan, ett' edelleen
sun ehyesti omakseni tiedän. —

    (Yrittää jälleen sulkea Annan syliinsä.)

ANNA (vetäytyen hänestä loitommas, kiivaasti):

Ei, ei! Sa tiedä: linnan kavaltaja —
se olen minä!

NIILO SKALM (Annaan tuijottaen):

              Suuri Jumala!
Noin kokonaanko tasapainosta
sun mieles sai mun synkät uutiseni?

ANNA:

En houri ma! Näin totuus kolkko on:
Mun toimestani Gonsiesky täällä
on linnan sotilaita yllyttänyt.

    (Äänettömyys.)

NIILO SKALM:

Maan vajoovan ma tunnen allani!
    (Äänettömyys.)
Mut minkätähden — sano, minkätähden
näin tapahtua onkaan täytynyt?

ANNA:

Mun lemmenkiihko hurja, intohimot
sai sokeana siihen vietellyksi.
Sun aattees — amuletti — herttuatar —
ne valtaan rajun mustasukkaisuuden
mun saivat silloin lähtöpäivänäsi
ja Gonsieskyn tuohon katalaan
ma toimeen viettelin; niin tekeväni
ma viittauksesta Pyhän Äidin luulin
ja meidän onneksemme kantavani
tään suuren uhrin Iemmenalttarille.
Voi houkkaa mua! Pian aukenivat
mun silmäni, kun herttuattaren
päinvastoin suosivan näin lempeämme.
Nyt tehdyn saada tekemättömäksi
ma koetin, mut mustasukkaisuus
nyt vastassani Gonsieskyn oli.
Hän kauan jo on mua lempinyt,
mut sattumin kun meidän lemmestämme
nyt selville hän pääsi, vallassa
niin silmittömän vihan riehuu hän
ja kuurona mun rukouksilleni
vain työtään katalata yhä jatkaa.
    (Äänettömyys.)
Oi jotain sano, mua kiroa
tai miekallasi oitis lävistä
mun rintani, mut vaiti ällös ole!
Tuo tuijotukses kolkko, aavemainen,
on kuolon tuskaa kaameampi.

NIILO SKALM (ikäänkuin itsekseen puhuen):

                            Voi,
nyt toteutuvaks sanat äitini
ma nään ja omat aavistukseni,
jotk' alas turhina oon painanut.
Sai lempi minut aatteen pettämään:
sen tunnuskuvan pois ma luovutin,
ja lemmen, oman heikkouteni kautta
nyt kosto mulle koituu: tunnuskuvan
jo kuula vihollisen murskasi,
ja kavallus —
    (äkkiä kiihtyen)
              Kuin? Perikatoonko
jo lopulliseen oisi tuomittu
mun suuri aatteeni? Ei, ei! Niin ei
saa tapahtua! Niin ei taivaan Herran
voi tahto olla! Siksi selvästi
hän toteutumaan on sen määrännyt.
    (Miettii hetkisen.)
Min rikkonut ma oon, sen sovittaa
myös tahdon — tahdon vaikka henkeni
ma sovitukseks uhrata, mut aatteen —
sen elää täytyy, todeks muuttua!
Sen täytyy!

ANNA:

            Mutta minä — minähän
täss' olen rikollinen.

NIILO SKALM:

                       Oo, nyt tiedän!

    (Tuijottaa Annaan.)

ANNA:

Oi sano, sano! ÄIlös katseellas
noin mua kiduta! — Oi jouduta
sun tuomiotas!

NIILO SKALM:

               Uhrina kun lemmen
tää petos, kavallus on syntynyt,
niin aate vuorostaan nyt uhriksi
mun saakoon lempeni!

ANNA (heittäytyen Skalmin jalkoihin):

                     Oi surmaa minut!
mut lempeäs mult' älä kiellä!

NIILO SKALM:

                              Ei,
noin ällös polvistu mun edessäni,
ei sydämeni sitä kestää voi!
    (Auttaa Annan ylös.)
Nyt viime syleilyyn sun sulkea
ma tahdon.
    (Avaa sylinsä, mutta peräytyy samalla ja antaa käsiensä vaipua.)
           Ei, ei! Kosketuksesta
sun olemukses Iemmenhehkuvan
mun uusi heikkous voisi vallata.
Ei, pois nyt kaikki hentomielisyys!
Sa sydän, vaikene! Mun uhrata
tää uhri täytyy!
    (Astuu päättävästi oikeanpuoliselle ovelle.)
                 Hoi, te sotilaat!
Kaks teistä tänne käyköön!
    (Kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta tulee oikealta.
    Skalm osoittaa heille Annaa.)
                           Vankilaan
nyt suoraan hänet täältä saattakaa,
hän kavalluksen alkuun linnassa
on saattanut, ja sitten etsikää
pääyllyttäjä, herra Gonsiesky,
ja vankilaan myös hänet teljetkää!

ANNA (päänsä alas painaen):

En valita, mun että vangitset,
mut lempesi, min alku taivaass' on,
kun kieltää tahdot sa, niin sitä en
ma tahdoks Jumalan voi tunnustaa!

    (Poistuu sotilasten välissä oikealle.)

NIILO SKALM (yksin):

Oo, kolkosti kuin hautaholvista
nuo kaikuu askeleet!
    (Pusertaa molemmin käsin päätänsä.)
                     Tää houretta
tai pahaa unta eikö oo? — Nuo tuolla
sun morsiantas eikö vankilaan
juur' parhaillansa raahaa? — Käskystä
sun tapahtuiko se? — Sa houkkio,
nyt sydän rinnastasi repäise,
se jalkoihinsa tyhjiin kuivukoon! —
01, vaiti sydän, vaiti sielu, aistit!
Tää uhri raskas kannettava on,
sen vaikka nääntyisit sa taakan alle
ja järkes valon nielis pimeys! —
Pois hentous! Sa sydän, alallas!
Tään uhrin eessä taivaan valtojen
on pakko heltyä!

KLAUS VESTGÖTHE (Tulee kiireesti käyden oikealta):

                 Kas täältäkö
sun vihdoin löydän! Linnan ympäri
sua etsinyt ma oon.
    (Menee ikkunaan ja tähystää ulos.)
                    Sa huomannut
jo oletko, ett' uutta jotakin
on tuolla tekeillä, kun tykkejään
ja miehiään noin uusiin asemiin
he siirtelevät! Jotain merkitsee
myös tämä hiljaisuus: he rynnäkköön,
ma pelkään, lopulliseen valmistuvat.
    (Katsahtaa olkansa yli Skalmiin ja rientää hänen luokseen.)
Mut kuule, kuinka laitas onkaan sun,
kun vailla tolkkua noin tuijotat?
Sa sairas oletko vai —?

NIILO SKALM:

                        Herttuatar
kuin luulla voikaan pahaa ennustavan
tuon pikku seikan? Ei, ei, muistutus
se taivaan oli vain, ei enempää!

VESTGÖTHE (Pudistaa Skalmia käsivarresta):

Sa hourithan! Mi sinuun mennyt on?

NIILO SKALM:

Kuin sanoit? Rynnäkköönkö valmistauvat?
Ma siihen sulle vastaan: rynnäkön
me lyömme takaisin kuin ennenkin!
Ei sortua voi suuri asiamme,
kun taivaan Herra onnistumaan sen
on kerran määrännyt; jos synkältä
nyt näyttääkin, vain koetust' on se.
Nääs hetki yhdestoista muuttava
on kaiken toiseksi.

    (Ulkoa alkaa kuulua tiuhaa ampumista ja taisteluhuutoja.)

VESTGÖTHE:

                    Kas niin! Siin' on
se nyt!

NIILO SKALM:

        Haa, siispä tullos! Takaisin
päin verisin ne täältä viskaamme!
Mun polttaa suonet, sydän pauhinaan
nyt toisten himoitsee. Sa tule, veikko!

    (Paljastaa miekkansa ja syöksyy, Vestgöthe kintereillään,
    oikealle. — Näyttämö hetken aikaa tyhjä, minkä kestäessä
    ampuminen ja taistelunpauhina ulkona yltyvät.)

GONSIESKY (Tulee juosten oikealta ja telkeää hätäisesti oven):

Tää vainoojani tänne pääsemästä
sen aikaa estänee kuin vallattu
on linna.
    (Juoksee ikkunasta ulos tähystämään.)
          Hyvin käy! Jo vallattu
on ulommainen valli!

    (Jyskytystä ovelle.)

ÄÄNI OVEN TAKAA:

                    Avatkaa
tai oven murramme!

GONSIESKY (Juoksee ovelle ja huutaa sen läpi):

                   Te pähkähullut!
Juur antaumassa linna on ja te —
niin, ase käissä miehet kuninkaan
jos teidät sieltä löytää, hirsipuu
on ennen iltaa palkkananne!
    (Jyskytys lakkaa.)
                            Ahaa!
Se tepsipäs!
    (Palaa ikkunaan.)
             Hei, tuolla laskevat
jo aseitansa miehet herttuan! —
Kas tuolla yksinään kuin mielipuoli
Skalm ympärilleen silmitönnä huhtoo. —
Haa, miekan käsistä nyt vääntävät
— kas niin, sa vankina nyt itse olet,
sen sijaan että minut vankilaan
sa tahdoit teljetä!

    (Ulkoa kuuluu voimakkaita hurraahuutoja. Gonsiesky
    heiluttaa ikkunasta lakkiaan ja huutaa mukana.)

_Esirippu_.



VIIDES NÄYTÖS.


    Vankiholvi linnassa. Perä- ja oikealla sivuseinällä makuupenkit.
    Peräseinässä, lähellä kattoa, pieni ristikkoikkuna. Vasemmalla
    kapea ovi.

    On yö. Vankiholvia valaisee talikynttilä, joka palaa seinään
    kiinnitetyssä rautajalassa.

    Vestgöthe, päätään käteen nojaten, makaa sivupenkillä.
    Niilo Skalm kävelee edestakaisin lattialla.

    Kuuluu salpojen kolinaa ja lukonratinaa. Vanha, pitkäpartainen
    vanginvartija, kädessään vesiastia, vyöllään avainkimppu,
    astuu sisälle.

VANGINVARTIJA (asettaen vesiastian penkille):

Kas siinä juotavaa! — On hupaista,
kun taasen asukkaita saanut on
tää vanha komeroni; autiona
se yli parin viikon onkin ollut,
näät hirteen edellinen asukas
kun vietiin —
    (Aivastelee pitkään.)
              Iänkaiken kirottu
tuo nuha mua vaivaa, kosteus
nääs noiden muurien saa aikaan sen. —
Niin, hirteen edellinen asukas
siis vietiin, mutta sitä peljätä
ei herrain tarvis ole: Tukholmaan,
ma kuulin, teidät ennen pitkää viedään. —
No, hyvin teidän täällä viihtyvän
ja unta saavan toivon. — Hyvää yötä!

    (Menee, sulkien visusti oven.)

VESTGÖTHE (hetkisen kuluttua Skalmille):

Sun eikö jalkojas jo väsytä?
Oot penikulmia noin yhtämittaa
siin' astuskellut edestakaisin.

NIILO SKALM (kävelyään jatkaen):

En mitään kykene ma tuntemaan.
On sielu, ruumis mulla turtuneet
kuin yhdeks möhkäleeksi, tuntoa
mi vailla iänkaiken tuomittu
näin ilman määrää vaeltamaan on.
Maa kaunis, vihannoiva, palanut
on ympärilläin mustaks autiudeksi
ja taivas ylhä alas romahtanut.
Sen pirstain keskellä mä pimeässä
nyt vailla tarkoitusta käyn.

VESTGÖTHE:

                             Ja tuolla
käy ylhäällä nyt samoin herttua.
Ma askeltensa kaiun koko illan
oon läpi unenikin kuullut.

NIILO SKALM (Pysähtyy kuuntelemaan.  — Ylhäältä kuuluvat
raskaat askeleet):

                           Niin,
siell' astuu — astuu Suomen kuningas.
Kuin? Kuningasko? — Ei, vaan poloinen
siell' astuu vanki loputonta tietä
ja ympärillään kuolon autius on.
Jos tuskan lisää rinta kykenis
mun tuntemaan, tuo kaiku lohduton
ja ontto verta saisi vuotamaan
mun sydän-parkani.
    (Kävelee hetken ääneti, pysähtyen sitten Vestgöthen luo.)
                   Klaus ystävä,
sua kadehdin, kun nukkua voit noin.

VESTGÖTHE:

En nuku enkä valvo, kuoleman
vain esikartanossa varron.

NIILO SKALM:

                           Niin, niin.
Mut sano mulle, ajatusta yhtään
jos tallella on päässäs, ymmärrätkö,
mi kaikella on tällä tarkoitus —
jos tarkoitusta siin' on laisinkaan?

VESTGÖTHE:

On varmaan sillä tarkoituksensa,
vaikk' käsittää ei ahdas järkemme
voi kaikkea. Siks päätäni en huoli
ma vaivata, vaan kohtalooni tyydyn.

NIILO SKALM:

Sen tehdä jospa voisin minäkin!
Mut ei, on uhmaa, vihaa kolkkoa
mun rintani niin täys, ett' alistuminen,
tuo kylmän tyyni, mull' on mahdoton.
Kuin öiset virvatulet risteilee
mun päässäin kysymykset tuhannet.
Miks päättyä niin järjettömästi
tään kaiken piti? — Pelkkä sokea
vain sattumako täällä hallitsee?
Niin johdonmukaiselta kaikki näytti:
kuin rengas renkaasehen liittyen
kaikk' asiat niin jouduttavan tuntui
tuon suuren tuuman toteentumista.
Ma kaiken takana näin Herran käden
ja asiaani järkkymättä uskoin. —
Mut äkkiä on kaikki pirstaleina
ja kasvot isän ylhäisen, jotk' äsken
niin suopeasti hymyilevän näytti —
ne peikon naamana nyt irvistää
tään sekamelskan järjettömän takaa.
En pienen pientä järjen kipunaa
nää kaaoksen tään kolkon keskellä!
Ois tuskan taakka paljon keveämpi,
jos pohjan varman allaan tuntisi.
Mut ei, kaikk' olevainen hervahtain
on liitoksistaan ratkennut, ja pohjaa
ei jalka kuolevaisen missään tapaa.
Klaus, sano: Jumalaan sa uskoa
tään kaiken jälkeen vielä voitko?

VESTGÖTHE:

                                  Voin.
Hän suuri on ja mittaamattomat
on hänen työnsä, yli vuosisatain
käy niiden vaikutus ja käsittää
ei niitä ahdas ihmisjärki voi
kuin vasta aikain päästä; siksi en,
ma, kuten sanoin, päätäin vaivata
noill' asioilla huoli, kohtalooni
vain alistua tahdon. — Uupumus
niin raskas valtaa mun, siks nukkua
taas hieman koitan. — Hyvää yötä, veli!

    (Kääriytyy viittaansa ja nukkuu.)

NIILO SKALM (jatkaen kävelyään):

Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa,
yön parmahille ikipimeän
ja ikiäänettömän vaipua!
Mut ei, mun taakkaa kantain laahustaa
näin väsymättä täytyy!
    (Pysähtyy ylös katsahtaen, josta edelleen kaikuu askelten kumina.)
                       Siellä toinen,
jot' äidin helmaansa ei uni korjaa,
jok' yksin astuu, yöhön tuijottain,
ja väsyneitä vaivaa aivojaan
tään pohdinnalla tylyn ongelman.
    (Jatkaa kävelyään.)
Niin, siellä käyös sinä, täällä minä
sun askeltesi tahtiin yhdistäin
mun omat askeleeni käyskelen
ja käyskelen siks kunnes pyövelin
on rattaat valmihina oven eessä.

    (Lukot ja salvat kirskuvat, sisään astuu Iivari Maununpoika.)

IIVARI MAUNUNPOIKA:

On ikävä, tääll' että orpanani
mun täytyy kohdata.
    (Skalm tuijottaa häneen mitään puhumatta.)
                    Mun tunnet kai?

NIILO SKALM:

Niin luulen. Päällikkyyttä hoitavan
sun näinhän vihollisten joukossa.

IIVARI MAUNUNPOIKA:

Kuin sanoa sa voitkaan: vihollisten?
Ei armeijata maan ja kuninkaan
niin sovi nimittää!

NIILO SKALM:

                    Sun kuninkaas
on Ruotsin, Ruotsin myöskin armeija,
ne vihollisiks lukee Suomen mies.
Sa sanoit ikävällä näkeväs
mun täällä. Ikävällä suuremmalla
näin minä, että oma orpanani
on synnyinmaansa unhottanut noin
ja joukkoon vihollisten liittynyt.

IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):

Sa yhä sama haaveilija olet
kuin miksi Iasna tuntemaan sun opin.
Ei miehen meidän ikään saanehen
käy rakennella pilvilinnoja,
vaan mukaan kuivain arkiolojen
on viisaint' elämänsä järjestää.

NIILO SKALM:

Ja mahtavia noita Iiehitellen
vain omaa etuansa tavoitella.

IIVARI MAUNUNPOIKA:

Mut itseäänhän, herra paratkoon,
täss' sentään kukin lähimpänä lie.
Sua enkö puuhista ma herttuan
jo varoittanut ajoissa? Jos oisit
mua kuullen palvelukseen kuninkaan
sa tullut, silloin meidän tavata
ei täällä tarvis ois, vaan edessäs
ois tulevaisuus varma, loistava. —
Mut turha siit' on puhua nyt enää,
kun asiat on tällä kannalla.
Ma vuoksi vallan toisen asian
sun puheillesi tulin: päällikkyyttä
ma hoidan linnassa ja valmistaa
voin tilaisuuden sulle pakohon,
jos itse suostut sitä käyttämään.

NIILO SKALM:

Ja jos en suostu?

IIVARI MAUNUNPOIKA:

                  Sitä pahempi
sull' itsellesi; sillä tiedäpäs:
juur' äsken saapui tänne Göran Persson
hän jota pahakshengeks kuninkaan
niin yleisesti sanotaan, — hän vangit
kaikk' aamun tullen ottaa huostaansa
ja vartioituna vie Tukholmaan.
Siell' että mestauspölkky, teiliratas
on teitä vartoomassa, siitä varma
saat olla. — No niin, sinne haluatko?

NIILO SKALM:

En. Toverini herätän ja sitten
me yhdess' oitis pakoon lähdemme.

    (Lähenee Vestgötheä.)

IIVARI MAUNUNPOIKA:

Hst, häneen älä kajoo! Yksinäs
sun lähdettävä on, jos kerran mieli.

NIILO SKALM:

Sen arvasinkin! — Itses kaltaisiksi
sa kuvittelet muita: samoja
on mielestäsi onnenonkijoita
ja oman edun katsojia kaikki.
Vai ystäväni parhaan jättävän
mun luulit, itse turvaan päästäkseni!
Oon henkeni ma puolest' asiani
jo monta kertaa alttiiks antanut,
sun kädestäskö armopalana
sen ottaisin ma nyt? Ei, luotani
pois kaikkoa ja rauhaan minut jätä!

    (Jatkaa kävelyään.)

IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):

Ma ennen tuittupäänä pidin sua,
nyt täysihulluksi sun vasta huomaan.
On turha kanssas järjen kieltä haastaa,
siis pääsi pidä, itse itsestäs
saat vastuun kantaa.

    (Menee, panematta ovea lukkoon ja telkiin.)

NIILO SKALM (yksin):

                     Onnellisinta
täys hullu oiskin olla: hulluutta
tään elämän ei silloin huomaisi
ja turhill' ongelmilla vaivata
ei päätään tarvis ois, mut aivoistani
on hulluus tasan yhtä etäällä
kuin elämästä kaikki järjellisyys.
    (Istahtaa penkille ikkunan alle.)
On kaiku askelten jo vaiennut
tuoIl' ylähällä: helmaan unosen
on vaeltaja päänsä väsyneen
jo painaa saanut; mulle armoa
ei sitä suotu.
    (Ovi aukenee hiljaa ja Anna Biehowska, mustaan kaapuun
    verhoutuneena, hiipii sisälle.)
               Oi, sa haamu öinen,
jos harhakuvitelma aivojen
et liian väsyneiden liene, sano,
mist' äkkiä niin järjettyys tää kolkko
on keskellemme tullut, myllertäen
kuin myrskytuuli kaiken sekaisin,
niin että kasvot itse Jumalan
on peikon naamaks mulle muuttuneet?

ANNA (lähestyen hitaasti Skalmia):

En valon, vapahduksen tuojana
ma tule, pimeytehen vajonnut
on multa elonpäivän ihanuus
ja synnintaakka maahan painaa mun.

NIILO SKALM:

Tuo ääni joskus soinut korvissani
on kauan, kauan sitten — aikoina,
jotk' iäks ovat menneet!

ANNA (polvistuen Skalmin eteen):

                         Polvistua
suo etehesi sun ja keventää
mun rikokseni taakkaa.

NIILO SKALM:

                       Onneton
siis toinenkin tän' yönä tuskalleen
käy huojennusta etsien. — Mut miksi
mun eteeni sa polvistut? Sa väärän
oot paikan ripillesi valinnut.

ANNA:

Niin onnettuus tää sumentanut on
sun aistis, ettet ääntäin tunne!

    (Paljastaa kasvonsa.)

NIILO SKALM (Tuijottaa häneen hetken ääneti):

                                 Anna!
Ah, ijankaikkisuus on vierähtää
jo siitä ehtinyt, kun valoivat
sun silmäs tiellein päivänpaistetta.
Se tapahtunut taivaankappaleella
lie kokonansa toisella; on meidät
yö synkeä sen jälkeen yllättänyt.
    (Hetken vaiti oltuaan:)
Mut miksi polvistut sa edessäni?
En sua tahdo syyttää, tuomita,
syyn tästä kantaa yksin kohtalo.
Se onnettuuteen meidät molemmat
on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon
oon uhri kuten sinäkin, siis sun
ei polvistua edessäni sovi.
    (Nostaa Annan ylös.)
Jos anteeksantoni sun tuskallesi
tuo huojennusta, niin sen sydämestä
suon sulle.

ANNA:

            Jalon Iuontees mukaista
niin on se; polvilleni uudelleen
ois halu mulla etees langeta
ja kiittää sua, ellei kiitokset
niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän
ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas
on päällikkönä täällä, hän se mulle
soi luvan tänne tulla; myöskin sun
hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää
nyt pue päälles sekä oitis lähde,
ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan
oot vihdoin päässyt, luona isäni
on sulla varma turvapaikka.

NIILO SKALM
                            Hm!
Ja entä sinä, Anna?

ANNA:

                    Naisena
ei vaara mua suuri uhanne,
ja kärsiä jos hieman saisinkin,
niin huojennusta tuskalleni tois
se vain.
    (Kätensä rukoilevasti ojentaen.)
         Oi kuule mua, pakoon lähde!
Vois kaikki vielä — niin, sen lausua
ma julki uskallanko? — muuttua
vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa
kuin pahan unennäön koittaisimme
tään nykyisen ja siellä kaukana
me onnen uuden rakentaisimme.
Oi sano, onko liian uskaljas
tää haave, tuhkan alta elohon
juur' herännyt?

NIILO SKALM:

               Tuo haave murskata
mun surukseni täytyy; pakohon
ei mikään mua viehätä sen jälkeen
— niin, sanotuksi tulla täytyy sen —
kuin kaksoissisar toisen surmaten
on surman valmistanut itselleenkin.
Kuin hauta autio on sydämein,
ei lemmenruusut enää puhkee sieltä.

ANNA (painaen päänsä alas):

Niin, niin. — Sen ymmärrän mä hyvin.
Niin täytyy olla sen. — Siis hyvästi,
sa kevätpäiväin kirkas unelma,
mi lemmen autuutta mun hetkisen
soit täysin siemauksin nauttia.
Jää hyvästi, sa uljas sankarini!
Ma jälkiäsi olen seuraava.

NIILO SKALM:

Mun jälkiäni?

ANNA:

              Niin. Jos hautahan
sun johtaa polkus, hauta minunkin
on osani; jos vangin kuihtuvaa
saat elämää sä jäädä viettämään,
niin pimentoon käyn silloin luostarin
ma nuoren elämäni hautaamaan.

NIILO SKALM:

Niin — hauta! Syliin äänettömään sen
nyt päästä ainoa on kaipuuni. —
Kuin tähden piirto syksyn taivahalla
niin lyhyt oli lemmenunelmamme;
se hautahan vain tietä meille näytti.
    (Ovi aukenee hiljaa ja Martta Skalm astuu sisään.)
Ma näkyjäkö nään, vai äitini
siin' onko todella?

MARTTA SKALM:

                    Ma äitis oon.

    (Painautuu Niilon rinnoille.)

ANNA (vetäytyen ovensuuhun, syrjään):

Ma hetken vielä tahdon viivähtää
ja nähdä, äiti eikö paremmin
voi pakoon saada häntä suostumaan.

MARTTA SKALM:

Mun poika poloiseni! — Aavisteeni
ja pahaa ennustavat uneni,
jotk' ovat painajaisten lailla
mua siitä lähtien niin vaivanneet,
kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit,
siis toteen ovat käyneet! — Kohdata
oi että tällaisessa paikassa
mun pakko sua on!

    (Itkee.)

NIILO SKALM:

                  Äiti, valoon kerran
te yöstä ikuisuuden toitte mun,
nyt jälleen pimeästä valkeuteen
mun auttaa voitteko?

MARTTA SKALM (nopeasti kyyneleensä kuivaten):

                     Voin, poikani!
Siis kuule: pakoon päästä tilaisuus
on sulla: orpanasi Iivari
sen tapahtuvan sallii; oitis siis
nyt täältä lähde, pian valkenee
jo aamu, jolloin myöhäistä se on.
Siis joudu!

NIILO SKALM:

            Oh, taas pako — orpana!
Ei, äiti! Sitä tarkoittanut en
ma valoon pääsyllä; ma onnetonna
vain saisin harhaella ympäri
ja tuskan vuorta povessani kantaa,
jos paost' etsisin ma pelastusta.
Ei, tosipelastuksen tuopi mulle
vain selvyys siitä, miksi päätyttävä
näin kurjast' oli yrityksen jalon,
jonk' onnistumaan Herra taivahan
niin selvin merkein määrännehen näytti?

MARTTA SKALM:

Oi turhilla sa tutkailuilla näin
miks enää kiusaat hyvää Jumalaa
ja hukkaan haaskaat hetket kallihit!
On joutua sun aika!

NIILO SKALM:

                    Pakohon
en suostu lähtemään!

MARTTA SKALM:

                     Sa onneton!
Sull' orpanas jo eikö sanonut,
ett' aamulla on matka Tukholmaan
sun edessäs?

NIILO SKALM:

             Niin sanoa hän taisi.

MARTTA SKALM
Ja että kuolemaan sun tuomita
he voivat siellä?

NIILO SKALM
                  Hyvin luultavaa
se on.

MARTTA SKALM (kietoen kätensä Niilon ympäri):

       Mut kuolemalle ainoaa
en poikaani ma tahdo luovuttaa!

NIILO SKALM:

On mulle kuolema vain pelastus.
Siis parastain jos tarkoitatte, äiti,
mun tänne vankilaani jäädä suokaa
ja viime hetket luonain viipykää!

MARTTA SKALM:

Oi hyvä Jumala, näin kuluvat
vain hukkaan hetket kalliit!

NIILO SKALM:

                             Tyyntykää,
oi äitini, ja hiukan käsittää
mua koittakaa! — Kun elon sisällys
on poissa, mitä silloin arvoa
ois eloon jäämisellä? Valekuolleen
se arvotonta elämää vain oisi!
Mut sitä enemmän kuin kuolemaa
ma kammon. — Kas niin, tyyntykää ja tänne
mun rinnalleni tulkaa istumaan
    (Taluttaa hänet penkille)
näin viime hetket yhdess' ollaksemme.
    (Hyväilee äidin käsiä.)
Kuin painaisinkaan pääni helmaanne
ma halusta kuin ennen pienokaisna!

MARTTA SKALM:

Ja kuinka halusta ma kantaisin
sun helmassani täältä pois, jos vielä
mun oma pieni poikani sa oisit.

NIILO SKALM (otsaansa hieroen):

Ah, äiti! Aivoissani kipuna
jo pieni syttymäisillänsä on!
Ma äänen tutun kaukaa korvissani
nyt kuulen, mutta sanoja en jaksa
ma eroittaa.

MARTTA SKALM:

             Oi Jumalani mun!
Sa järkes oothan menettänyt!

NIILO SKALM:

                             En,
vaan äänen enoni ma korvissani
nyt kuulen.

MARTTA SKALM:

            Enosi?

NIILO SKALM:

                   Niin, veljenne,
tuon jalon Särkilahden Pietarin,
tuon kiivaan tulisielu saarnamiehen.
Niin elävästi muistui mieleheni,
mun kuinka saarnaa hänen kuulemaan
te sylissänne kerran kannoitte.

MARTTA SKALM:

Ah, muistaa jaksatko sa vielä sen?

NIILO SKALM:

En ennen koskaan muistanut oo sitä,
mut nyt se kirkkahana äkkiä
mun palas mieleheni. — Niin, äänen, sanat
ma kuulen enoni, mut ajatusta,
ah, vaikea niin tajuta mun on.

MARTTA SKALM:

Kun muistaisin —

NIILO SKALM:

                 Hän suurest' asiasta
ja voimast' uskon jotain puhui.

MARTTA SKALM:

                                Niin, niin,
nyt muistan, tähän tapaan puhui hän:
Ei jalot aatteet tuokiossa kypsy,
on suurten tekojen ja tapausten
ain' etsittävä juuret syvältä.
Siks ensimmäinen hukkayritys
ei tyhjäks sitä tee, min juuret
on kytkettynä kansan sieluhun.
Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin,
ei päivän tulo siitä viivästy;
on aina Lutherilla Hussinsa. —
Hän omaa elintyötään tarkoittain
näin puhui suunnilleen.

NIILO SKALM (nousten haltioissaan penkiltä):

                        Niin, niin! — Nyt kaikki
on mulle selvänä! — Oi kiitos, äiti!
Mun valoon lopultakin saatoitte.
Nyt tiedän sen: ei suuri aatteeni
mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä
on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on,
vain eelläkävijän. — Oi sanokaa,
niin eikö kerran tapahdu?

MARTTA SKALM:

                          En paljon
ma siitä ymmärrä, mut loistavat
kun silmäs nään, mun täytyy uskoa
niin olevan sen.

NIILO SKALM:

                 Yöhön peikon naama
jo irvistävä häipyi, suopeat
taas isän kasvot nään ja valkeus
on sijaan tullut yön ja kaaoksen. —
Ma näen maani suurna, vapaana
ja liput omat liehumassa näen
ma linnain, kartanoiden harjoilla,
kun kansa nuorta vapauttaan juhlii.
Oi äiti, kuinka keveäksi tunnen
ja valoisaksi elämäni jälleen.

ANNA (syrjään):

Mun sankarini! Kuinka loistavat
sun kasvos ihanasti! Kuin kuolleista
sa noussut olisit!

MARTTA SKALM (nousten ja tarttuen Niilon käteen):

                   Ah, poikani!
Nyt paeta sa voithan, sisäisen
kun valosi sait takaisin!

NIILO SKALM (peräytyen):

                          Ei, äiti!
Ma aatteeni vain siten pettäisin
ja tyhjäks tekisin — sen sielussani
niin varmasti ma tällä haavaa tunnen.
Kuin siemen, joka multaan kätketään,
taas aikoin päästä kukkaan puhkeaa,
niin nouseva on takaa aikojen
mun haudastani Suomen vapaus.

ANNA (astuen esille):

Noin juuri olla täytyy sen! Sun kuolos
vain auttaa elämähän jalon aattees.
Kuin siintehessä taivaan huomenen,
niin kirkkaasti ma, Niilo, tajuan
nyt suuren aatteesi ja omakseni
sen tunnen samalla. Nyt Raakelin
ma sanoilla voin ilmi lausua:
sun maas on minun maani, kansasi
on minun kansani ja Jumalas
on minun Jumalani. Konsanaan
sa minne kulkenetkin, mukanas
ma tahdon seurata — niin, kuolemaan
myös riemumielin seuraan sua.

NIILO SKALM:

                              Anna!
Mun Annani! Kuin maasta huomenen,
mi puuntehessa vapauden päivän
mun silmihini kaukaa kangastuu,
sun äänes heläjää, ja väristys
niin ihana mun valtaa sieluni. —
Nyt myöskin elävinä mieleheni
sun sanasi taas palaa: "Lempesi,
min alku taivaass' on, jos yrität
sa kieltää, sit' en tahdoks Jumalan
voi myöntää." — Oi, niin oikeassa nyt
sun olleesi ma tunnen: Jumala,
joss' alku tosi rakkauden on,
ei lemmen vuoksi meit' oo rangaissut;
ma kauhukuvaa omain aivojen
oon Jumalaksi luullut. Harhoista
nyt selvinneenä valoss' uudessa
ja valoss' oikeassa kaiken nään.
Niin, sävel lemmen rinnassani myös
on uunna, seestyneenä puhjennut
taas soimaan: eloon toinen toisensa
näin kaksoissisaret on nostaneet.
    (Sylinsä avaten:)
Ah, Annani!

ANNA (heittäytyen Skalmin syliin ja painaen päänsä hänen rintaansa):

            Mun armaani!

    (Nousevan auringon säteet tunkeutuvat akkunasta
    sisään ja valaisevat Niilo Skalmin kasvoja.)

MARTTA SKALM:

Jo päivä valkenee ja ilmoittaa
meill' eronhetken pian koittavan.
Mut kaunis, onnellinen uskossas
niin olet, poikani, mun ainoani,
ett' äidin sydämestä kaikkoaa
pois viimeinenkin epätoivon häivä.
Ah, siunauksen parhaan, pyhimmän,
min äidin sydän koskaan antaa voi,
ma kuumin rukouksin vuodattaa
sun tahdon ylitses, mun poikani,
ja ylitse sun jalon lemmittysi,
jot' aina tyttärenä rakkaana
ma muisteleva olen.

ANNA (irtautuen Niilosta ja syleillen Martta Skalmia):

                    Äitini!

MARTTA SKALM:

Mun houre vaiko outo lumous
lie vallannut, mut onnelliseks niin
ma kerallanne tunnen itseni.

    (Oven takaa kuuluu kolinaa ja ääniä. Säpsähtäen
    irtautuvat Martta Skalm ja Anna toistensa syleilystä.)

MARTTA SKALM:

Voi, nyt ne tulevat!

    (Kietoo hätääntyneenä kätensä Niilon ympärille.)

NIILO SKALM:

                     He tulla saavat!
On eron katkeruuden, äitini,
tää onnen hetki tehnyt lievemmäksi.

    (Vanginvartija ja kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta
    astuu sisään. Sotilaat asettuvat kahden puolen ovea.
    Vanginvartija käy herättämään Vestgötheä, joka kohentautuu ylös.)

VANGINVARTIJA:

Hoi, ylös, herra! Laivaan käsketty
on teidät saattaa!

NIILO SKALM (nyyhkyttävän äitinsä syleilystä irtautuen):

                   Jälleennäkemiin,
te armas äiti! — Jälleennäkemiin,
sa armas olento! Jo täyttämään
on valmis kutsumustaan Niilo Skalm.

_Esirippu_.



LUKIJALLE.


Tämän näytelmän syntysanat lausuttiin jo kaksitoista vuotta sitten.
Eräässä pienemmässä kirjallisessa seurassa keskusteltiin Suomen
itsenäisyysmahdollisuuksista. Olisi ryhdyttävä ajamaan propagandaa
itsenäisyysaatteen puolesta ja siinä mielessä kehoitti minua eräs
seuran jäsenistä kirjoittamaan tälle aatteelle pohjautuvan
historiallisen näytelmän. Asiasta innostuneena syvennyinkin heti
tutkimaan Juhana herttuan aikaa. Löysin ennen pitkää Pietari
Särkilahden sisarenpojan, Niilo Skalmin, joka Suomen herttuakunnan
kukistuttua yhdessä Klaus Vestgöthen ja muutamien muiden innokkaimpien
Juhanan kannattajien kanssa mestattiin Tukholmassa, ja hänen
persoonansa ympärille hahmottui silloin tämä nyt ilmestyvä näytelmä.
Kirjoittelin sitä silloin tällöin, mutta erinäiset seikat viivyttivät
viivyttämistään sen valmistumista. Joutuessani itsenäisyysliikkeemme
takia keväällä 1916 vankilaan päätin viimeinkin toteuttaa tuon
lähtemättömänä mielessäni kangastelevan aiheen. Pyysin ja sain kotoa
Oulun lääninvankilaan kaikki näytelmää koskevat ainekset sekä ryhdyin
innolla työhön — nythän eivät ainakaan taloudelliset seikat olleet
työtäni häiritsemässä. Pietariin Shpalernaja-vankilaan siirrettynä
jatkoin työtä — valmistuneen alkuosan sekä ainekset olin kuitenkin
onneksi palauttanut Oulusta kotiin — ja sainkin näytelmän kesän
kuluessa valmiiksi. Kun valmiit käsikirjoitukset vietiin aina muiden
liikatavarain joukkoon vankilan varastohuoneeseen, joka vapautuspäivänä
jostakin syystä oli sytytetty palamaan, hävisi näytelmä, samoinkuin
laajan romaanin käsikirjoitus, sille tielleen. Kotiin päästyä selostin
hävinneen näytelmäni teatterinjohtaja Jalmari Lahdensuolle, joka
lämpimästi kehoiiti minua kirjoittamaan sen uudestaan ja jolle
hyväntahtoisesta opastuksesta lausun tässä kiitokseni. Mutta jälleen
olivat muut seikat — vapaussota valmisteluineen y.m. — työtä
viivästyttämässä, niin että tämä itsenäisyysasiaa edesauttamaan
tarkoitettu näytelmä tulee julkisuuteen vasta nyt, siis tavallaan
post festum.

Kuriositeetin vuoksi tulkoon vielä mainituksi, että tämä
itsenäisyysnäytelmä oli vähällä toisenkin kerran joutua venäläisen
tulen uhriksi. Ollessani kesällä 1919 mukana Aunuksen retkellä, oli
keskeneräinen näytelmä aineksineen matkassani. Lähtiessäni juhannuksen
edellä Vitelestä retkikunnan asioille Helsinkiin ja Pohjanmaalle ja
sulloessani majapaikassani laukkuun matkalle tarvitsemiani kapineita,
punnitsin näytelmäpapereita hetkisen kädessäni ja mietin, ottaisinko
ne mukaani vai jättäisinkö toisten kapineiden joukkoon majapaikkaani.
Solahutin lopuksi paperit laukkuun ja niin ne tällä kertaa pelastuivat,
sillä matkalla ollessani tapahtui tuo tunnettu Vitelen katastroofi,
jolloin muun ohella majapaikkani sinne jääneine kapineineni paloi
poroksi. Ja uskonpa lujasti, ettei varsinaista itsenäisyyttämmekään
venäläisyyden kurimus ole enää nielevä, niin herttaisen mielellään
kuin se sen muutoin tekisikin.

Lapualla, helmikuussa 1922.

_Tekijä_.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Niilo Skalm : Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.