Title: Näkinkenkä : Runoja
Author: Pimiä, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Näkinkenkä : Runoja" ***


NÄKINKENKÄ

Runoja


Kirj.

ILMARI PIMIÄ



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS:

HUUMEISET HETKET

Auringonnousu
Aamu
Huumeiset hetket
Pouta-aika
Heinäkuun päivä
Sateen jälkeen
Päivänlasku

IHANA MERI

Ihana meri
Laiva
Purjehtijat
Honka ja majakka
Vangittu laiva
Myötätuuleen!
Tähtihauta
Näkinkenkä
Laivoja yössä

MAARIANKÄMMEKKÄ

Kesäyö
Onnellinen hetki
Kuu paistaa
Unet kauniit
Armahin muisto
Odotus
Tää kukkanen
Ruusumaja
Maariankämmekkä

PITKÄ ILTA

Smorzando
Keltaiset lehdet tuulehen lensi
Erakko
Pitkä ilta
Silmät
Poimulehti
Nocturne
Yön varjot
Camposanto
Pyhä piennar
Viihtymys
Kuollut kaupunki
Surullinen ilta
Luostaritarha

EPILOGI

Kuin linnut tumman veen



HUUMEISET HETKET



AURINGONNOUSU


    Vieressä
    ihan lähellä
    suloista suven taulua.
    Sinessä
    ilman äärellä
    heleää linnun laulua.

    Metsissä
    soiden reunassa
    lämmintä aamusumua.
    Lehdissä
    koivun latvassa
    hiljaista tuulen humua.

    Kylällä
    mäen kohdalla
    auringon arkaa ruskoa.
    Syvällä
    tunteen pohjalla
    kasteenraikasta uskoa.



AAMU


    Arat, vapisevat kädet
    koskivat silmäluomiani.
    Joku löi ikkunan pintaa.
    Avasin oven: tuuli virtasi,
    säteilevä aurinko hyväili
    ruskettunutta rintaa.

    Vihreä meri humisi.
    Valkealle rantahiekalle
    lankesi varjo puun eteen.
    Yksinäinen ja uninen lokki
    kosketti huikaisevilla siivillään
    läpikuultavaan veteen.

    Istuuduin alas kivelle,
    käänsin hurmaantuneet kasvoni
    ruusunpunertavaan itään,
    ja viilentäen kuumia jalkoja
    poimin särkyneitä näkinkenkiä.
    Enkä ajatellut mitään...



HUUMEISET HETKET


    Ah kirkkaita päiviä näitä:
    ei pilveä yhtään näy,
    sinihimmeäin heinäin päitä
    tuul' lempeä hiljaa käy.

    Ihan keskelle kukkasmerta
    olen painunut kylpemään,
    mäkitervakon tummaa verta
    ylt'ympäri pärskyy pään.

    Ei aatosta yhtään mulla,
    ei yhtään toivettakaan,
    suven vangiksi näin voi tulla
    ja katsoa, katsoa vaan:

    ah kirkkaita päiviä näitä,
    kun pilveä pient' ei näy
    ja himmeäin heinäin päitä
    kuin keinuen tuuli käy.



POUTA-AIKA


    Taivas hehkuu, päivä paahtaa,
    on kuin tulta järven pinta.
    Kuumuudesta metsät palaa,
    vavahtelee vuoren rinta.

    Ilman äärtä kiertää auer,
    heinän alla hautuu marjat.
    Ruskettunut sammal kattaa
    vanhat paanukattoharjat.

    Seinän luona heiluu horsmat,
    paistaa suolaheinäpellot.
    Keltaperhot puhkoo putket,
    leiniköt ja kissankellot.

    Pitkä pouta painaa päätä,
    läikähtelee lämmin hymy.
    Kaukaa taivaanrantamalla
    kumahtaa kuin ukkosjymy...



HEINÄKUUN PÄIVÄ


    Oi aikaa hehkuvan hellekuun!
    Kuink' onkaan paahtunut pinta lehden,
    yön jälkeen auringon suuteluun
    kun herää heiniköt heelmää tehden.

    Ja lämmin läikkyvä väristen
    se kiertää puistikon, pellon, talon.
    Ja takaa vaarojen sinisten
    tuo tuuli tuoksua metsäpalon.

    Niin kaikk' on raskasta, raukeaa —
    ja yhä yltyy vain valta varin.
    Ei jaksa kyyhkyset kujertaa,
    päät painuu uupuneen lintuparin.

    Nyt sekaan kirjavan kukkasmaan
    ma painun varjosta unta nähden
    ja juovun riemusta kokonaan
    tään suven valtaisen tunteen tähden.



SATEEN JÄLKEEN


    Rapisi,
    rapisi
    pienet pisarat,
    Vapisi,
    vapisi
    horsmat, apilat.
    Kattokouru kolisten
    soi ja soi — ja solisten
    tippuivat,
    tippuivat
    pienet pisarat.

    Kelmeä,
    — kelmeä
    nurmi kylpenyt
    helmeä,
    helmeä
    läikyttelee nyt.
    Pitkin pihatöyryä
    lämminnyttä höyryä
    kohoaa,
    kohoaa
    kullankuultavaa.

    Hymyten,
    hymyten
    päivä pilkistää.
    Lymyten,
    lymyten
    pilvet häviää.
    Nostain taivaankantehen
    kirjokaarivantehen
    palaa jo,
    palaa jo
    suuri aurinko!



PÄIVÄNLASKU


    Nyt vilve-illan ihmehen
    jo luonto nähnyt lie.
    Lävitse vienon vihmehen
    käy päivän purren tie.

    Mut halki hohdon aukeaa
    kaikk' kauhut kaipion,
    elämän riemu raukeaa,
    ja tyhjyys, tyhjyys on.

    Ah sini-ilman sylihin
    jos punapurjein vois
    ikuisen ilon kylihin
    kuin päivä päästä pois!



IHANA MERI



IHANA MERI


    Oi meri, meri suuri,
    sun kummaa kuohuntaas
    kuin hurmiossa juuri
    oon ihaellut taas,
    Nyt välkettä on veessä,
    pisarat pärskähtää
    ja kultakimmelteessä
    ui unta vihreää.

    Oi meri, ongelmaasi
    ken tutkiella vois?
    Sun suurta unelmaasi
    mi valtaisempi ois!
    Lyö lokit siipiänsä
    ja tiirat äännähtää —
    ikuinen ikävänsä
    on ihmisikävää.

    Oi meri, tiedän, suotta
    ei tyynny tyrskyn tiet,
    jo monta vaivan vuotta
    noin kamppaellut liet.
    Siis yhä, yhä pauhaa,
    syvyydet, auetkaa —
    ei elämässä rauhaa,
    ah, taistelutta saa!

    Oi meri, ethän saata
    vait olla milloinkaan,
    muu kaikki saapi laata,
    sun voimasi ei vaan.
    Lyö, vaahtoharjalaine,
    pois iske muodot maan,
    niin mahtavuutes maine
    soi kaikkeudessaan!



LAIVA


    Seison rannalla.
    Valkea vaahto
    paleltaa sydäntäni.
    Laiva huutaa —
    ylpeä keula halkaisee
    ulapan edestäni.

    Hedelmäin kuoret,
    korkin kappaleet
    ajautuvat rantaan:
    viime jäljet
    Elämän riemujuhlasta
    hautautuvat santaan.

    Olivat — kutka?
    Menivät — minne?
    Heitä ei muista kukaan.
    Merituuli
    soi särkyneen kaislan läpi...
    Ikävöin muiden mukaan.



PURJEHTIJAT


    Kaikuu kesken kesäyötä:
    miehet, ruoriin ruvetkaa,
    antaa mennä tuulen myötä
    sinertävän seljän taa!
    Kytkettyinä kylmiin kyliin
    liian kauan oltu lie,
    ulapoiden suureen syliin
    vapauden vaisto vie.

    Tuuli iskee laitaan laivan,
    purjehet sen pullistuu.
    Niinkuin itsestänsä aivan
    liikkuu uljas mastopuu.
    Kokka kohti kaukomerta,
    missä matkan määrä on —
    outo onni tulee kerta
    koittehessa auringon!

    Syöksyy hurja hyöky eteen,
    keulapuuhun pärskähtää:
    samettiseen salmen veteen
    vana vilpas viriää...
    Loitos, loitos matka kantaa,
    loitommaksi mieli vie —
    kohdanneeko koskaan rantaa
    levottoman kaipuun tie!



HONKA JA MAJAKKA


    Yö musta on, ja myrsky raivoaa,
    sen kumu kiirii pitkin kallioita.
    Kuin repaleina pilvet hulmuaa,
    ja taivas viskoo vesikarpaloita.

    Mut ulapalta takaa tyrskyjen,
    miss' ankarin on meren voima vasta,
    sävähtää säde kullanhohteinen
    yön läpi heittyin vilkkumajakasta.

    Kuin silmää uskollisen kumppanin,
    suruiset säteet, ikävöitsen teitä!
    Yht' yksinäiset liemme kumpikin,
    ja sama tyhjyys sitoo yhteen meitä.



VANGITTU LAIVA


    Jo rusko pitkän, piinaisen
    yön jälkeen putoo veteen,
    ja rannan luona kumisten
    käy aalto aallon eteen.
    Kas, satamaan, mi uneksuu,
    on laivan tuonut aamu,
    kuin jättiläinen kuvastuu
    sen suuri, musta haamu.

    On tullut halki ulappain,
    kun kutsui kuohuhuulet
    ja tuhtopuuta kolkuttain
    löi vankoin käsin tuulet.
    Ah mahtavalla matkallaan,
    ken uskoa vois, että
    se lohikäärmekeulallaan
    joi valtameren vettä!

    Niin riemullista, ihanaa —
    kuin tanssein keulas kärki
    ui vastaan vaaraa varmimpaa
    ja esteet kaikki särki.
    Ah jokaisella hetkellä —
    vaikk' kulki tiesi minne —
    ol' oppahana retkellä
    yötaivaan tähtirinne.
    — — —

    Mut satamaan, mi havahtuu,
    miks toi sun kylmä aamu?
    Niin murheellisna kuvastuu
    tuo paljonnähnyt haamu.
    Nyt laituriin sun kytkevät.
    Ah mitkä kärsit kivut,
    kun rautaranat ryskävät
    ja vinkuu nostovivut!

    Kaikk' kauniit kuvat katosi...
    Voi haavesydäntäsi —
    nyt juhlamieli-unesi
    vie rahvaan raaka käsi.
    Ne kalleimpasi pirstovat.
    Ja mustat rantalimat
    syö laitalautas valkeat
    veen vapaan kahlehtimat.
    — — —

    Pois, pois — et vanki olla voi,
    liet, laiva, liian vapaa!
    Taas kuule, kutsumukses soi,
    ja lähtöhetkes tapaa!
    Niin kestä kaikki tuskasi,
    koht' tunteva oot, että
    taas lohikäärmekeulasi
    juo valtameren vettä!



MYÖTÄTUULEEN!


    Oi anna suuta, armas!
    On ranta kauas paennut,
    me kahden oomme aavalla —
    vain mittaamaton syvyys
    nyt kerallamme on.

    Oi katso, katso, tuolla
    jo taivaanranta himmenee,
    yön julma pilvi lähenee,
    ja meri aukoo suutaan
    kuin saaliinhimossa.

    Ja herää harmaat kuohut,
    ja tuulen huulet humahtaa,
    ja kalan silmät tuijottaa,
    soi tiirain pitkä huuto
    kuin lasi särkyvä.

    Ja lentää, kiitää pursi...
    Ah myrskyn sormi vallaton
    voi pian kumoon lyödä sen,
    nyt anna suuta, armas —
    tai meri suutelee!



TÄHTIHAUTA


    Sumu sakoo. Kuuluu ryske.
    Pilvet riippuu tähden eessä.
    Katkee koneen kumee jyske.
    Jäinen vuori liukuu veessä.

    Vaara uhkaa! Hyytyy huuli.
    Ruorit repee vankkaan työhön.
    Mastoon iskee merituuli,
    kalman kauhu nousee yöhön.

    Laiva uppoo. Herra, auta!
    Kukaan ei voi rantaan päästä.
    Koht' on puhki kylkirauta,
    pitkät piikit pistää jäästä.

    Piikit pistää, hileet viiltää,
    liikahtelee liukas pinta.
    Veden alla ruumis kiiltää,
    nytkähtelee lämmin rinta.

    Kerran kohoo, sitten vajoo.
    Pilvi putoo tähden eestä.
    Hylky hukkuu, huuto hajoo.
    Kuplakukat puhkee veestä...



NÄKINKENKÄ


    Jo kesän kutsui kuolema,
    jo tiirat lensi pois.
    Kuin ruumislaulu kalsea
    yön lakkapäissä sois.

    On syksyn sade vihmonut
    nyt kylkeen kallion,
    sen louhisyliin paennut
    pien' näkinkenkä on.

    Oi silmä, turhaan syttynyt
    sa ettet koskaan ois!
    Öin, päivin niin on kylmä nyt,
    siis sammu, sammu pois!

    On pilven reunat pimeät,
    ei kultakuuta näy.
    Veet viluhiset, vihreät
    jääriittehesen käy...

    Jo kesän kutsui kuolema,
    myös, näkinkenkä, mun.
    Oi helmisydän hohtava,
    tää murhe vie nyt sun!



LAIVOJA YÖSSÄ


    Sua pelkään, meri, ikirauhaton!
    Niin levotonna läikähtelet esiin,
    käs'vartesi on oudon niljakas,
    yötaivas kaatuu ammottaviin vesiin.

    Tuoll' liitää laiva purjein paisuvin
    veen yli ilmaan valoviirun piirtäin,
    mut muudan lipuu liekein himmehin
    päin pimeyttä kulkusuunnan siirtäin.

    Tää maailma on meri, laivat me,
    me harhailemme kohti samaa maata.
    Voi merta, joka laivat erottaa,
    voi meitä, jotka emme estää saata!

    Kas, kerran kaikki tähdet sammuvat,
    ja pettää ihmisvoima, uupuu järki —
    käy kokka kohti ristihyökyjä,
    veen alla vaanii salariutan kärki.

    Sua pelkään, meri, ikirauhaton.
    Taas levotonna läikähtelet esiin.
    Käs'vartesi on oudon niljakas,
    ja kutsut, kutsut ammottaviin vesiin!



MAARIANKÄMMEKKÄ



KESÄYÖ


    Päivä on sammunut metsän taa,
    tumman ja kaunihin metsän taa.
    Sumua soutelee täällä ja tuolla
    yöllisten niittyjen puolla.

    En minä tunne, ken minä lien,
    minne ma oikein matkalla lien.
    Hillitön kaipaus vierellä astuu.
    Kasteesta jalkani kastuu.

    Uninen talo hämyssä yön.
    Punainen seinä hämyssä yön
    vihreän humalan huntuhun hukkuu.
    Aitassa armas nukkuu.

    Hiljaa, varpailla hiipien käyn,
    kuistin varjosta ovelle käyn.
    Portaalle putoaa pihlajan lunta...
    Armahin näkee unta:

    päivä on sammunut metsän taa,
    suuren ja kaunihin metsän taa,
    kaivattu kulkija tulee jo tuolla
    kasteisten niittyjen puolla.



ONNELLINEN HETKI


    Keskiyöllä havahdun
    raskahasen tuoksuhun.
    Keinuu eessä ikkunan
    oksat pihlajan.

    Yllä taivaan holviston
    kummallinen kuulto on.
    Poskeheni koskevat
    arat suortuvat.

    Ja ma sydän säikkyen
    värisen ja värisen.
    Tuuli tuskin tuntuen
    laskee uutimen.



KUU PAISTAA


    Kuu paistaa kukkulan takaa,
    puut tummat varjoja luo,
    tien yli ne pitkinä makaa,
    ei peljätä tummuus tuo.

    Me kahden kuljemme lehtoon,
    kylä jäänyt jo kauas on.
    Ah aina me tullessa ehtoon
    näin painumme varjohon.

    Ei ääntämme kenkään kuulle,
    yö mykkä se suojaa näin.
    Kuu kulkevi puulta puulle
    yli latvain väriseväin...



UNET KAUNIIT


    Joka yö on huumetta täynnä,
    unet kauniit elpyvät uudestaan.
    Kun armaan askele soipi —
    unet elpyvät uudestaan.

    Ja varjot himmehin sormin
    ne kiertävät tähtiä ympäri pään.
    Ja lämmin, lempeä käsi
    on kiertynyt ympäri pään.

    Kuin raskas kämmekän tuoksu
    yön henkäys huulia koskettaa.
    On sammal murtunut alla.
    Joku huulia koskettaa...



ARMAHIN MUISTO


    Hakapolkua kuljimme — juuri
    oli juhliva juhannuskuu.
    Suven kauneus oli niin suuri
    ja niin tuoksuva tuomipuu.

    Pyhä sattuma salattuna.
    sydänyön oli suloihin:
    tuli aamu, ja suutelon puna
    paloi poskella kummankin.

    Mitä aattelen — aina palaan
    tähän muistohon armaimpaan
    ja käydä, ja käydä ma halaan
    taas kanssasi polkua haan!



ODOTUS


    Mättähälle painan pään.
    Hiudun pitkään ikävään.
    Metsän yli, vuoren taa
    tähdet kohoaa.

    Kerran huulin hehkuvin
    silmiäsi suutelin,
    Metsän yli, vuoren taa
    tähdet kiiruhtaa.

    Kuinka monta vierinyt
    yötä lie jo siitä nyt?
    Metsän yli, vuoren taa
    tähdet putoaa.



TÄÄ KUKKANEN


    Yö hiljainen,
    ei lehden havinaa —
    ajatus arka säikkyy sydämessä:
    tää kukkanen,
    mi janoo suudelmaa,
    oi oisko onnen alku keväimessä?

    Yö huumeinen —
    ja kaksi vavahtaa...
    käy joku äänetönnä ovessani.
    Tää kukkanen
    ja sata suudelmaa
    jää polttamaan kuin tuli povessani.

    Yö kaukainen
    pois vierryt vuotten taa,
    ja armas entinen jo sydän jäässä!
    Tää kukkanen,
    mi salaa suudelmaa:
    suruinen merkki tarinamme päässä.



RUUSUMAJA


    Syysautio ja hiljainen on luonto,
    ja väsyneenä värjyy sairas puu.
    Nyt halla heittää viileen härmähunnun
    ylitse ruusuin, jotka ruskettuu.
    Pois kesä mennyt on! —
    Niin yksin laitaan paljaan puistikon
    nään jäävän tyhjän säleristikon.

    Oi varjopaikka unelmaini nuorten,
    mi tuoksuit lyhyen hetken hurmaten,
    kuin syliin kanssas kadotetun onnen
    taas hiivin alle lehväkatoksen
    ja hiljaa itkien
    sun osaas' suren — itse tuntien
    elämän pyörryttävän tyhjyyden!



MAARIANKÄMMEKKÄ


    Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
    sun miksi katkoi ani armas käsi,
    mi viihtynyt on kerran vierelläin
    yön yhden, huumaten mua myrkylläsi?
    Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!

    Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
    salainen synti muodoks muutettuna,
    miks sentään suutelen sua vielä näin,
    ja miksi hurmaa vielä huultes puna?
    Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!

    Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
    elämän ehtoo eteen ennättäypi.
    Suloinen satu: julma ystäväin
    kuin vieras vierelläni vielä käypi —
    Oi kukkani, oi varjo-ystäväni!



PITKÄ ILTA



SMORZANDO


    Syksyiltaan himmeään
    ikkunani aukaisen.
    Tuuli mielin murheisin
    taittuu latvaan poppelin
    vilunkeltaisen.

    Näin jo kaukaa sammuvan
    tulen ruusunpunaisen...
    Halki usvan kostean
    väsyneenä tuijotan,
    mitään vuota en.

    Jossain kastepisarat
    putoo helmin raskahin.
    Haavoittunut perhonen
    keinuu yli kukkien
    siivin raukehin.



KELTAISET LEHDET TUULEHEN LENSI...


    Keltaiset lehdet tuulehen lensi,
    syksy jo syleili maita —
    nostatti laineita lakkapäitä,
    riehuja raivokkaita.

    Keltaiset lehdet tuulehen lensi...
    Tuskako tuuditti merta?
    Mielitkö juoda, syksyn surma,
    elämän punaista verta?

    Keltaiset lehdet tuulehen lensi...
    Tahdon taistella vastaan,
    tahdon seisoa loppuun asti,
    iskeä ainoastaan.

    Keltaiset lehdet tuulehen lensi,
    lennä, lehti, lennä —
    ihmisen määrä on ylitse syksyn
    ikuiseen kesään mennä.



ERAKKO


    Mitä siitä jos tielleni koskaan ei
    ilon hohtoa luokaan päivät.
    Mitä siitä jos liljat kuolivat pois
    ja orjantappurat jäivät.

    Mitä siitä jos muratti murheinen
    minut muiden katseilta peittää.
    Mitä siitä jos yö minut yllättää,
    yö lempeän lohdun heittää.

    En anele armoa ihmisten —
    sitä eivät he antaa saata.
    Minä rakastan suuria suruja
    ja ruskeaa erämaata.



PITKÄ ILTA


    Istun, viettäen iltaa,
    vierellä majan.
    Vaappuu kun vanhaa siltaa
    vankkuri ajan.

    Painuu peittohon puiden
    aurinko vapaa.
    Ääntä ei yhtään muiden
    korvani tapaa.

    Autius sieluun saartuu,
    suuri ja syvä.
    Kaste-kosteena kaartuu
    yö lähestyvä.

    Taisi jo linnut armaat
    laulusta laata.
    Hämärän hartiat harmaat
    hipovat maata.
    — — —

    Lien ma valkea vainaa
    lepoa vailla:
    murheiset muistot painaa
    turpehen lailla.



SILMÄT


    Syttyy tähdet, taivaan kynttilät,
    iltaan ihmeellinen rauha sataa.
    Sielu nousee siivin puhtahin
    suurta, surullista Linnunrataa.

    Kauniit tähdet, taas kun loistatte,
    mua katsoo silmät uneksuvat.
    Kyyneliseen kalvoon kuvastuu
    hiilenhimmeet, värisevät kuvat.

    Silmät, silmät — teitä suutelen,
    taas niin tuskaista on elää mulla!
    Saanko, puhdas, siivin särkyvin
    Linnunradan tietä luokses tulla?



POIMULEHTI


    Sun tunnen kyllä, kukka koruton,
    sa pelkäät kirkkautta auringon
    ja varrot yötä, joka varjoillansa
    voi viihtää lepoon rinnan kärsineen
    ja päästää kätköstänsä kyyneleen
    ja antaa surun juosta valloillansa.

    Sa itket silloin, kun ei kenkään nää
    sun sydämesi synkkää ikävää:
    kun uni usvasiivin maille kulki,
    niin tietämättäs, lailla loihditun,
    sa halaat kuolla syliin kaivatun
    ja tuoda tuskasi vain yölle julki.

    Ah vilkkuessa virvavalkeain
    sun sattumalta kerran nähdä sain,
    kun luoksesi mun askel oli tuonut.
    Sun laillas, poimulehti, sydämeen
    sain pettymyksen kylmän kyyneleen,
    ja yö ei koskaan lohdutusta suonut!



NOCTURNE


    Huone on tyhjä.
    Yksikään sydän
    ei iske sydämeni mukaan.
    Käteni
    ovat köyhät, kylmät ja kuolleet,
    niitä ei lämmitä kukaan.

    Mereltä tuulee,
    aallot särkyvät,
    simpukat pakenevat kuoreen.
    Kuun laiva.
    sammuttaa loistavan lyhtynsä
    ja törmää taivaan vuoreen...



YÖN VARJOT


    Olen pyörteessä suuren kaupungin,
    kumu kaamea kattojen yli pauhaa,
    valoliekit räiskyy pilvihin,
    halu hirveä särkee askelen rauhaa.

    Rikosmustahan loukkoon hiipien
    sisar sisarta, veli veljeä kaulaa.
    Mut syrjässä usvaan peittyen.
    yhä saalista vuottaen virta laulaa.

    Joku sillan korvassa nyyhkyttää,
    jalat heikot hoippuvat parrasta kaitaa —
    kuun kuvainen vedessä säikähtää...
    Verikupla lyö särkyneen sydämen laitaa.

    Puut paljaita oksia puistelee,
    joku lehti on tarttunut ikkunan pintaan.
    Yökrouveissa huudot vaikenee,
    kyyn myrkkynä kuolema valuu rintaan...



CAMPOSANTO


    Tumma sypressilehto,
    itkevä illoin.
    Latvoissa tohina tuulen
    tyynny ei milloin.

    Raskas, riippuva pilvi
    maiseman päällä.
    Ammoin kuihtunut kukka
    tuoksuvi täällä.

    Katsoo kappeli kuollut
    outoa aikaa.
    Raunion raosta hiiluu
    himmeää taikaa.

    Nuoruus, kauneus, onni
    hetken on laina.
    Elämän kohtalot sammuu
    hautahan aina!

    Jää vain kumpujen ylle
    ikävyys illoin.
    Latvoissa valitus tuulen
    tyynny ei milloin.



PYHÄ PIENNAR


    Vanha pelto, elon ensi muisto,
    pyhä piennar päivänkukkines,
    palanneena kotiin maailmalta
    väsyneenä vaivun vierelles.

    Tässä olen, enkä pyydä muuta:
    kaikki kukkas ovat säilyneet!
    Rusko lupaa hyvää illansuuta,
    rauha varjoo tyrskyt tyvenneet.

    Ei mun ole paha ollakseni.
    Lyhyt uni: raskas menneisyys.
    Kovat vuodet kuoli polulleni,
    kohta tulee kaiken loppu — syys.

    Vanha pelto, luotas ethän päästä,
    pieni lapsi olen uudestaan —
    syventynyt on vain otsan ryppy,
    hiukan hohtavampi hapsi vaan!



VIIHTYMYS


    Ah, tulit parhaaksi mulle,
    äänetön yö.
    Ennätit — viimeisen kerran
    rintani lyö.

    Kiitos, ah, että ma vielä
    rauhasi näin,
    minä, mi taistossa tuskan
    rauhatta jäin.

    Suotko mun syliisi painaa
    raskahan pään
    ja hiljaa raueta siinä
    kyyneltymään?



KUOLLUT KAUPUNKI


    Aamu nousee, tummuu ilta,
    vuodet tulee, lähtee pois...
    Raunioituu kaarisilta,
    elämä kuin kuollut ois.

    Villi köynnös veteen putoo,
    lankee joen laiteelle.
    Vanha hämähäkki kutoo
    seitin sinikaiteelle.

    Joku yksinäinen kulkee,
    askel katuun kajahtaa,
    säikkyy, kiirein portin sulkee,
    varjon lailla katoaa.

    Ikkunasta verhon takaa
    yli pelargooniain
    tähyy katse arka, vakaa
    taakse kattoin korkeain.

    Hymyy hetken muistollensa,
    painuu alas valju pää,
    kalvenneelle poskellensa
    kyynel kimmeltämään jää:

    Aina sama, tuttu taulu,
    muutosta ei milloinkaan! —
    Viirikukkoin vanha laulu
    mielen murheiseksi saa.

    Kaikkeen, mitä uskoit ennen,
    kuolo kylmän varjon luo.
    Mitä toivoit vuotten mennen,
    elämä ei nähdä suo!

    Aika sammuu lepoon lauhaan,
    kirkonkellot yössä soi.
    Unhoittuen syvään rauhaan
    rannan raidat unelmoi...



SURULLINEN ILTA


    Syttyy liekit rantalyhtyjen,
    ilman täyttää löyhkä ruohon mädän.
    Usvan halki huutaa humisten
    ääni yksinäisen ihmishädän.

    Palaa posket puiden kuolevain,
    vaahteroista valuu tummaa verta.
    Turhaa ilo hetkein hukkuvain —
    elämä on pettävä sun kerta.

    Kaikki kukkasi vie kuihtumus,
    suvenonnesi on poissa, poissa,
    täyttymättömyyden kaipaus
    rikkirevityissä unelmoissa!

    Lyhyt, lyhyt nuoruutemme on —
    pian pilvi nousee päivän eteen.
    On kuin värisevän kohtalon
    lyhdyn liekki kuvais öiseen veteen...



LUOSTARITARHA


    Ne tarhat unelmissa aukeaa,
    kun hämy hiipii pitkin aavikoita
    ja varjot hyväilevät raunioita,
    angelus-äänet rauhaan raukeaa.

    Ylitse muurin ruusut putoaa,
    ne tuoksuu yössä oudon hurmaavasti.
    Ja holviportin takaa raskahasti
    väsynyt vaeltaja kolkuttaa.

    Ken lienet yksinäinen, onneton?
    Sun kanssas' yli pyhän permannon
    ma tahdon käydä alttarille Herran!

    En paljon pyydä: unhoitusta vaan,
    suo uinua mun pinjain huminaan
    ja nousta ylhään kirkkauteesi kerran!



EPILOGI



KUIN LINNUT TUMMAN VEEN


    Ylitse kuulaan, kimmeltävän veen
    käy lokkein lento yössä hiljalleen.
    Ja kaislat huojuu onnen unelmoissa.
    Kuin laulu kuoleva
    soi siipein kahina! —
    Ja laine vierii rannan ruohikoissa.

    Ne lentää, laumat lumivalkeat,
    ja suurten merten taakse katoovat.
    Ma rinnassani tunnen riemun salaa:
    kuin linnut tumman veen
    elämä murheineen
    noin katoo — eikä enää koskaan palaa!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Näkinkenkä : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.