| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kaukomieli : Lemminkäisen taru suunniteltu näyttämölle, kolmessa kuvaelmassa
Author: Angervo, Willie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaukomieli : Lemminkäisen taru suunniteltu näyttämölle, kolmessa kuvaelmassa" ***
KAUKOMIELI
Lemminkäisen taru suunniteltu näyttämölle, kolmessa kuvaelmassa
Kirj.
WILLIE ANGERVO
Hyvinkäällä,
Uus-uskonnollinen Kustannusliike,
1916.
Omistettu vaimolleni
ALKULAUSE.
Nykyisen kahdennenkymmenennen vuosisadan kynnyksellä elämme vielä sen
kehityskauden mainingeissa, jolloin vallalla ollut aatesuunta kielsi
talismaanien taikavoiman, väittäen moisen uskon tietämättömyyden
menneisyydessä synnyttämäksi äpärälapseksi, jonka olisi väistyttävä
tiedon oikean rintaperillisen, kokemusperäisen, materialistisen
tutkimuksen tieltä, Materialismin oli kuluneen vuosisadan järki
omistanut siihen määrin lapsekseen, että se, hyljätessään vanhojen
taiat ja talismaanit, kielsi myöskin henkimaailman olemassaolon
ja asettui johdonmukaisesti kielteiselle kannalle koko henkisen
kehityksen pitkittyvään jatkuvaisuuteen, ainakin mikäli se koski
ihmistä eristettynä yksilönä.
Tämmöistä asiain tilaa ei kumminkaan kestänyt kauan. Pian alkoi
kuulua voimakkaita, tieteellisesti perusteltuja, ääniä päinvastaiseen
suuntaan. Moni nosti sormensa varoitukseksi, ellei ilman tutkimatta
heittää hukkaan vanhojen taikakaluja ja vaistomaisesti alistutaan
vähitellen antamaan niille edes tavallinen vanhuudelle kuuluva
kunnioitus, jonka materialismi tahtoi niiltä pois riistää —
ehkäisten menettelyllä talismaanien tuhoatuottavien ominaisuuksien
ilmipuhkeamisen.
Talismaaneille pitäisi näet olla sekä hyvää-, että pahaa-tuottavia
ominaisuuksia:
Ellei tahdota täydelleen ummistaa silmiä tosiasioille, pitää tämä
luulo paikkansa ainakin eräällä rajoitetulla alalla, nimittäin niihin
talismaaneihin nähden, jotka "pyhien kirjojen" nimellisinä omaavai
erikoisen merkityksen sekä yksilöiden, että koko ihmiskunnan henkisessä
kehityksessä. Mikä merkillinen tenho lieneekään niihin kytketty,
sillä näyttää siltä, kuin niiden kunnioittamisesta, tai hylkimisestä
riippuisi elämä ja kuolema koko sille kansalle, jolle ne alkujaan on
uskottu:
Niinpä nähdään, että niin kauan kuin Hermeksen "lauluja" pidettiin
siksi arvossa, että niiden ohjeita toteutettiin jokapäiväisessä
elämässä, niin kauan kesti elossa se mahtava sivistys, jonka perustana
ne tuhansia vuosia olivat seisoneet.
"Kuolleiden kirjan" mukana hautautui maailman näkyvistä ei ainoastaan
Osiris-mysteerioiden suuret henkiset salaisuudet, vaan myöskin
koko egyptiläinen kulluuri, joka aikoinaan oli häikäissyt maailmaa
loistollaan.
Zend-Avestan palvonnan lakattua hukkui kaldealainen sivistys, jonka
sirpaleetkin todistavat nykyajalle sen muinoista upeata mahtavuutta.
Orphilaisten hymnien lakattua soimasta, sai koko varhainen
kreikkalainen henkisyys iskun, jonka jälkeen se ei koskaan kyennyt
nousemaan siihen korkeuteen, jossa tarut kertovat sen kerran olleen.
Päinvastaisia kiellä talismaanien hyvistä, eli suojelevista
ominaisuuksista, puhuu taas Veedojen ja hindulaisen sivistyksen
keskinäinen suhde. Iästään ja vanhoillisuudestaan huolimalta elää
hindulainen kansallisuus tänäkin päivänä elinvoimaisena, vaikkakin
siitä läpi vuosituhansien on isketty suonta alinomaa ja sen verta
imetty muiden kansallisuuksien ylläpitämiseksi, sillä se on
edelleenkin, kaikista houkutuksista huolimatta, jatkuvasti ylläpitänyt
kunnioitustaan ja uskoaan Veedojensa suojeluskykyyn.
Samoin on Juutalaisuuden laita. Sitkeys sen elinvoimassa on suurimmaksi
osaksi luettava sen kunnioituksen ansioksi, jota se aina on osoittanut
Vihityn opettajansa, Mooseksen, antamaan lakiin.
Selvintä kiellä talismaanien taikavoiman puolustukseksi puhuu
kumminkin Suomen kansan Kalevala, joka sen merkityksen nojalla,
mikä sillä on ollut Suomen kansan olemassaololle, on hyvällä syyllä
oikeutettu luettavaksi samanlaisien ja saman arvoisten "pyhien
kirjojen" joukkoon, kuin 'yllä mainitut. Kiin kauan kuin se oli salassa
nykyisiltä suomensukuisilta kansoilta — — — tai toisin sanoen, oli
salassa vain kansalta, mutta kyllä vielä tallella kansan keskuudessa
elävien tietäjien omaisuutena — — — piti se hiljaisuudessa yllä
kansan elinvoimaa, ehkäisten sitä sen vaikeuksien aikana kokonaan
kuolemasta, kunnes aika oli kypsä kansalle ja Kalevalalle sen uudelleen
julkituomiseen.
Ja mikä ihmeellinen käännös tapahtuikaan Suomen kansan kehityksessä
tuona merkillisenä hetkenä?
Heti kun Kalevala pääsi uudelleen päivän valoon, alkoi Suomen kansa
herätä vuosisataisesta, ellei vuosituhansisesta, unestaan: alkoi
tuntea oman arvonsa, kansallisvelvollisuutensa omassa maassaan, sekä
nähdä, että sillä kansallisuutena oli erikoisia velvollisuuksia,
erikoisine kultuuritehtävineen, koko maailman sivistykselle ja koko
ihmiskunnan henkiselle kehitykselle. Vaikkapa riistettäisiinkin
Kalevalalta tämä yleismaailmallinen kunnia, niin joka tapauksessa
täytyy myöntää, -että suomalaisuuden kansallinen herääminen tapahtui
samanaikaisesti Suomen suuren talismaanin, Kalevalan, julkisuuteen
tuomisen kanssa.
Näin ollen voidaan täydellä syyllä kysyä, mikä mahtanee olla se taika,
joka pyhien kirjojen talismaaneille antaa niiden mullistavan voiman?
Vertaamalla kaikkien kansallisuuksien pyhiä kirjoja toisiinsa,
huomaa niissä helposti'muutamia yhteisiä piirteitä, joita lähemmin
tutkimalla saa houkutuksen pitämään taian syinä. Yksi niisiä, ehkä
kaikista helpommin huomattavin, on se, että ne kaikki aivan erikoisesti
painostavat henkimaailman olemassa-oloa ja henkisyydelle perustettua
maailmankatsomusta, esittämällä sen ilmenneessä maailmassa ainoaksi
olevaiseksi, pysyväiseksi, joskin alituisesti eteenpäinpyrkiväksi,
kehityksen alaiseksi tekijäksi. Vaikkakin ne sitten upottavat ihmisen
tämän henkisen kehilyksen-lain virtaukseen, niin näyttävät ne samalla
ihmiselle tien, kuinka voida itsetietoisesti tarttua kehitys-lain
ohjaksiin ja kehittyä aktiiviseksi voimaksi lain sisällä. Olettamalla
tämmöinen edellytys, että moinen voiman käyttö todellakin joutuisi
yhden, tai useamman ihmisen käsiin jossakin kansallisuudessa, joka
tietenkin olisi sitä enemmän mahdollinen, kuta julkisemmin tuo "tie"
voiman saavuttamiseen on ilmoitettu kussakin kysymyksessä olevassa
talismaanissa, ja kansalla olisi tarjolla "tielle" kelvollisia
pyrkijöitä, — — — niin ei suinkaan ole ihmeellistä, jos talismaanien
löytö ja julkisuuteen tuominen osottautuisi kysymyksessä olevalle
kansallisuudelle niin suurimerkilykselliseksi, että sen olemassaolo
riippuisi kokonaan siitä, millä tavoin kansa suhtautuu talismaaniinsa.
Tätä "tietä" kehityksen auran kärkeen pääsemiseen on erikoisista
syistä ruvettu kutsumaan "kaidaksi tieksi" ja sen esittäminen on
yksi niitä suuria taikavoimia, jotka sisältyvät myöskin Kalevalan
talismaaniin. Lemminkäisen tarussa on "kaidan tien" vaatimukset tuotu
esille niin suuremmoisesti, ettei vertaa löydy muissa pyhissä kirjoissa
salatieteellisiin yksityiskohtiin nähden, vaikka esitys, — joka on
säilyttänyt yllään sen mysteerioverhon, joka sillä oli aikoinaan
esi-isillämme akkaadilaisilla, kaldealaisten kanssa suoranaisessa
vuorovaikutuksessa olleella, roduilla, — näyttää nykyaikaisesta
lukijasta vieraalta ja oudolla.
Tapahtuma kerrotaan esitetyn näytelmän muodossa, "lihassa ja veressä"
ja lukiessa Kalevalaa, saa kylläkin vakuutusta otaksumalla, että asian
laita lienee todella niin ollut. Ideoita personoimalla tuotiin suurin
piirtein esiin sekä ihmiskunnan, että ihmisyksilön kehitys aina siihen
suureen Vihkimykseen saakka, jolloin ihminen jumalallisen rakkauden
läpäisemänä sai yksilökohtaisesti tuntea, että Rakkaus yksinään
kykeni voittamaan kuoleman ja olemaan niin muodoin kaiken olemassaolon
perustana, joka kokemus siten muodostui Vihitylle ainoaksi laiksi, jota
hänen elämässään tuli ehdottomasti totella.
Näyttämökseen rakastivat vanhat erikoisesti mitä jokapäiväisimpää
ympäristöä, joka vertauskuvannollisesti valaisi parhaiten silloista
kehitystasoa. Niinpä kalevalaisessa vihkimysnäytelmässä esiintyvät
henkilöt esimerkiksi pimeässä savutuvassa, joka kuvannee ja edustanee
ihmiselämää, joka vielä on vailla vihkimyksen järkeä valaisevaa
korkeampaa tietoa. Personoimalla ihmisen henki, ihmisessä piilevän
jumaluuden sisäisin puoli, rakastavaksi äidiksi, oli savupirtti mitä
sopivin kehys näyttämään, kuinka osattomaksi ja yksinäiseksi ihmisen
korkein minuus itsensä tuntee, kun järki, sielun miehinen aspekti,
kehittymättömänä pyrkii itsekkäällä tavalla yhdistymään sielun
naiselliseen aspektiin, eli tunne-elämään, vallankin kun hengen ainoana
toverina ja auttajana oli vain käytännöllisistä, persoonallisen elämän
eduista, huolehtiva alin minuus.
Vaivojaan säästämättä ja antaumuksella hoiti rakastava äiti tulta,
elinvoimaa, tuvan liedellä, ehkäisten sen koskaan sammumasta ja piti
silmällä sielun eri aspekteja edustavien lapsiensa kehitystä,
seurasi aivan kuin unessa poikansa: järjen, ja miniänsä: tunne-elämän,
vaellusta, iloiten jokaisesta edistyksestä matkan varrella, neuvoen
heitä laatimaan kehityksen saavutuksia vastaavat ulkonaiset olosuhteet
sisäisen tilan mukaisiksi, ja oli vihdoin valmis uhrautumaan järjen
pelastukseksi, kun se "viisauden käärmeen" puremana oli taipuvainen
jäämään haudantakaiseen taivasmaailmaan, itsekkäisyyden viimeisen
houkutuksen pauloissa nauttimaan levon suloista onnea.
Tämä kehitystaistelu, ynnä monet muut vieläkin syvällisemmin
salatieteelliset totuudet Kalevalassa, ovat varmaankin välähdyksiä
siitä henkisestä voimasta, joka on tehnyt Kalevalan siksi voimalliseksi
talismaaniksi, joka on nostanut Suomen kansan silminnähtävästä kuoleman
unesta uudelleen kansakuntien joukkoon.
Tuomalla Kaukomielen tarun näyttämölle, olen mikäli mahdollista
pyrkinyt seuraamaan siinä esiintyvää mysteeriosalaisuuksien
lankaa arvoituksen henkisen ytimen käsittämiseen, ja jos olisin
pyrkimyksessäni onnistunut edes sen verran että antanut vain sysäyksen
näkevämmille tuomaan sitä yhä selvemmin esille, niin tuntisin työstäni
itseni onnelliseksi.
Mikkelissä 13.9.1916.
KAUKOMIELI
HENKILÖT:
KAUKOMIELI, nuori kalevalainen urho.
KAUKOMIELEN ÄITI.
AINIKKI. Kaukomielen sisar.
KYLLIKKI. Saaren neito, sittemmin Kaukomielen vaimo.
LOUHI. PimentoLAn "kynnyksen vartia".
1:NEN TIETÄJÄ.
2:NEN TIETÄJÄ.
3:MAS TIETÄJÄ.
Saaren nuorisoa, kansaa, keijukaisia ja ääniä: tien ääni,
tammen ääni ja kuun ääni.
Ensimäincn ja kolmas kuvaelma Kaukoniemellä, toinen kuvaelma
Pimentolassa.
1:nen kuvaelma.
Kaukomielen savutupa, seinähirret nokiset, karstasta kiiltävät.
Oikealla tuvannurkassa avonainen liesi, jolla kytee hehkuva hiillos.
Lähempänä etualalla vuode.
Vasemmalla avonainen luukku-akkuna, josta virtaa niukka valaistus
tupaan. Akkunan edessä pöytä rahineen. Taampana vasemmalla seinällä,
jauhinkivet, joita Ainikki hitaasti jauhaa.
Takaseinällä ovi suljettuna.
Ainikki lakkaa jauhamasta, pyyhkii hikeä otsaltaan, menee verkalleen
oven luokse ja työntää sen auki, aukosta näkyy avovesi saarineen,
rannalla koivuja hiirenkorvalla ja kukkiva tuomi keväisessä
iltavalaistuksessa.
Esirippu nousee alkusoiton soidessa, josta eroittuu seLvästi käen
kukunta ja laulurastaan liverrys.
Kaukomielen äiti yksinkertaisessa pukimessa: avojaloin, hame päällään,
paidan pääntien solki auki, huivi päässä, solmittu kiinni niskaan,
istuu vuoteen reunalla, kädet ristissä helmassa, syviin ajatuksiin
vaipuneena.
AINIKKI (nojaten oven PIHTIPIELEEn):
Mikä hurmaavainen hohde
tuolla päivän laskun puolla?
Tulvimalla rannan tuomet
tuovat tänne tuoksuansa.
Käki kukkuu, kuuluu rastas
livertävän laulujansa.
(Alakuloiscmmin.)
Apeana mieli mulla
kevähästä huolimatta.
— — —- Ellen tuntisi tulista
pakotusta polvissani,
ajaisi suruni suuri
empimättä etsimähän
uuhoani uudellensa.
(Äänettömyys.) (Aprikoiden.)
Aivan tuossa tuokiossa
pirtissä pimeys öinen. — — —
Ehkä säilyy sylkkyseni
suden ahnaan suutelosta,
hukkumatta huomeneksi.
(Änncitömyys.)
ÄITI (joka ei näytä kuunnelleen Ainikin puhetta):
Ainikkini ainoiseni,
tyttäreni toimellinen,
kun sa kuljeskelit soilla,
ahomailla, lehtoloilla,
läpi kolkot korpinotkot
uuhosi uria pitkin
karitsasi katsannassa, — —
eikö katsehesi kanto
keksinyt Pisan mäenkään
korkealta kiireheltä
matkamiestä mahtavata,
Kaukomieltä, veljyttäsi?
(Ainikki knuntetee välinpitämättömänä.)
Olisiko korvihisi
tuuli kantanut kohinan
leppätorven toitonnasta
täryllä tutunomalla,
kulloin täällä kuulemalla,
kaikumana kankahilta,
milloin mäiltä, mättähiltä,
veljes' sorjan soittamana,
poskien puhaltamana — —?
AINIKKI (hiukan kärsimättömästi):
Aina sä emoni vanha
tuota urkit ja utelet,
polo missä poikuesi
hurja, lieto, löyhämieli,
veitikka verevä, nuori,
jok' ei viihdy vierellämme:
luona armahan emonsa,
soma sisko seuranansa.
En ma nähnyt matkamiestä
— — en ma nähnyt, enkä kuullut, — —
vaikka katse harhaellen
silmämitoin mittaeli
lakeutta laajaltikin. —
Nousin juuri vuoren viertä...
— — sydän pamppaillen surusta, —
kun ma katsoin karjastani
kaionneeksi, eksyneeksi,
uuhoseni untuvillan,
vuonan varsin vaalimani.
Etsiskelin eilispäivän,
päivän täytehen tämänkin
sitä kaikki kuusen juuret,
katajikot, suokanervat,
ahoilta, alavamailta, — —
— — sekä nousime ylemmä
jyrkänteitä juoksennellen,
kunnes koitin korkealle
Pisan kukkulan kupeelle.
Sieltä nostin nuoren äänen
luomakunnan kuuluville
huhunnalla huoltavalla:
itään itkin, lauloin länteen,
paapattelin pohjoisehen,
kuhertelin koillisehen,
— — huhuilin joka taholle — —,
jotta joutuisi jotenkin
mulle tuulen tuomisina
vastaus tuo vuottamani:
voivotus nimikko vuonan, — —
nälissänsä nääntyväisen.
(Toivottomasti.)
Mutt' ei kuullut kaivattuni
ääntä vaalijan vakavan.
Kautta nienten, vuorten, laaksoin,
kaiku huutoni kajahti
kaihoisasti kaikerrellen. —
ÄITI (udellen):
Mut' jos kuunnellut et kyllin, — —
ajattelit liian paljon
karitsaasi, mi katosi,
etkä viitsinyt visusti;
tosisissasi tarkkaella,
vaikk' ois' toitotus jo torven
heilahdellut ilman halki?
AINIKKI:
Mitäpä halua mulla
kurkkiella, — — kuulostella
Kauon torven toitotusta?
Ammoin on unohdus ahnas
vienyt muistot veljyestä,
jok' ei seurasta sisaren,
eikä vaapo vaalinnasta
vähäistä välittänynnä.
Kun ei viihtynyt kotona
luona armahan emonsa,
ei lie kyllin ansiokas
esineeksi etsintämme.
ÄITI (yhä enemmän huolestuneena):
Osuitko sä oikotiellä
näkemähän, nummikolla,
hienon hietikon hipiän
pinnalla punertavalla,
hokin kannan kaivamia
kuvia hevosen kengän, — —
varsan vauhkon astumia?
AINIKKI (tuskastuen):
Enkä nähnyt...
(Äänettomyys.)
ÄITI (masentuneena):
— — — Kyll' on raskas
kohtalo, minulla, koito,
kun on poissa poikueni
esikoinen, armahani,
lemmen hempeimmän hedelmä...
(Lämmeten.)
Hälle sykki luonnottaren
sydän lämmin leimuava
eloa, — — elon iloa;
— — jaoin hälle mä vereni,
kevätmahlani keväisen,
jotta jaksaisi minulle
vanhalle, vapisevalle,
olla sauvana hopeisna,
aurinkona illalleni,
vanhuuden värittämälle,
surujen sumentamalle.
Nyt on poissa poikueni
poluilla — — pahoilla ehkä, —
teillä tietymättömillä.
AINIKKI (lähestyen äitiänsä):
Oi, sua emoni vanha, — —
miksi suotta sa sureksit — —?
Ei hän ollut ansiokas
ajatustesi esine,
saati syynä sun surennan...!
Oletko jo Unhottanut
kärsimykset ja häpeän,
jotka Kauko juotti meille?
Muistele toki todella,
mit' oli hän miehiänsä,
kuinka mennynnä piloille,
tavoiltansa turmiolle:
aina naisissa eläjä,
yli öitä öitsilöissä,
leikki impien iloissa,
kassapäien karkeloissa...
ÄITI (murtuneena):
Ei oo tarvis, lapsi kulta
mulle noita muistutella...
AINIKKI:
Teen sen siksi, jotta saisi
valoisampi aatevirta
mielellesi mustuneesen,
huomatessa, kuink' on turha
ikävöidä arvotonta...
(Nostaa rahin lähelle tiiliä.)
Vielä kerronpa jotakin,
jost' ei sulla aavistusta...
Älytöin lie ollut Kauko,
löylynlyömä, — — mielipuoli,
koska lähti taipaleelle,
vaikka siskonsa varoitti.
Olin ma kylän kisoissa
viljajuhlan vietännässä,
kampiaisissa, — — keinuissa.
Siellä näin mä neittä monta
Saarelan periltä saakka,
Kyllikin rypysijoilta.
Nämä mulle kummat kertoi
kuiskutellen korvihini
koreasta Kyllikistä,
Saaren neidosta somasta.
Koti hällä on komea...!
Ylennyt ehossa siinä
ylpeäksi, mahtavaksi,
kerskaksi, koreilevaksi,
jotta turha meille häntä
miniäksi mielitellä.
Navettahan ei hän astu,
käy ei karjan katsantahan,
ettei kastu kiiltokenkä,
vettyisi hamehen helma.
Isot pitkät päiväkaudet
istuu taattonsa pihoilla,
veteleikse vuotehella
aamuhetket, iltapuhteet
laverilla lautasella,
peräpenkillä tuvassa.
Syöpi voita voinsuloa:
vereväksi verttyäksi,
punaposkisemmaks' muita,
kylän kuulun tyttölöitä.
Kauas kuului kauneutensa,
kaukoa tuli kosijat
neidon kuuluhun kotihin,
kaunokaisen kartanohon.
Kosi päivä poiallensa — — —!
Eip' on mennyt Päivölähän,
päivän luona paistamahan
vierellä valoisan kehrän
päretuikkuna pahaisna.
Kosi kuuhut poiallensa — — —!
Ei on mennyt Kuutolahan,
luona kuun kumottamahan,
kehät ilman kiertämähän...
Kosi tähti poiallensa...!
Eip' on mennyt Tähtelähän,
pitkin öitä pilkkimähän
talvisella taivahalla,
— — lämpimän kevähän lapsi — —.
Tulevi Virosta sulhot,
Toiset aina Inkereeltä...!
Luuletko sä hiidenkänä
mokomalle kelpoavan?
Eip' on neiti mennytkänä
kosioille ylvästellen:
"suotta kultanne kuluvi,
hopeanne hoikkenevi! —
En tule minä Virohon,
lähde en, lupoakana,
Viron vettä soutamahan,
saarellista sauvomahan,
syömähän Viron kaloja,
Viron lientä lippomahan.
Enkä lähde Inkereelle,
penkereelle pänkereelle! — —
Siellä vasta kaiken nälkä:
veden nälkä, vehnän nälkä,
rukihisen leivän nälkä."
Verkallensa veikolleni
toistin kaiken tarkallensa
muuttamahan murjan mielen
tosissansa tolkkuihinsa.
Mutta hän ei huolinunna
noutamahan neuvojani.
Sai vain kiihko kiihtymähän,
himon liekki hehkumahan,
huusi mulle hurjistuen:
"kun ei tuolle miehet moiset,
naapureiden potrat poiat
sulhaseksi selvinnehet,
— — isännäksi pöydän päähän,
vuode vieruskumppaniksi, — —
niin lie kuullut Kaukomieltä,
poskea punaveristä
sulhasiksi mainittavan
Saarelahan saapuvaksi.
Siksi jäänyt vuottamahan
impi parka itkeväinen,
päästäksensä pahnoiltansa
Kauon patjan pöyhijäksi,
pielusten pudistajaksi."
Etkö nyt emo omani,
ilman neuvojani nähne,
ettei mieltä miehen päässä,
tajua, ei harkintata?
Pitäisi sinun pikemmin
iloita lopun ikäsi,
kun olet ijäksi irti
painajaisesta pahasta!
ÄITI:
Eipä lapsi äidin mieltä
tunne, suurta tunnettansa!
Sille ei suo lohdutusta
sanat jääksi jähmettyneet,
puhe kylmä, pilkallinen.
Jo mä keksin kertomasi,
aavistin asian juuret,
ennenkuin esikko ehti
riistäytyä rinnoiltani,
yli kynnyksen kavuta.
Vikansa valittamasi
näin jo pienestä pitäen,
vainusin pesuvesissä,
— — — kuulin alla kurkihirren,
setvin seinän vierustalla, — —
tuntiessa tuskan piston
syvällä sydänverissä...
En mä silti häntä syytä,
vaikeroitse virheitänsä,
joista ma osan omistan, — —
(tuskallisesti)
— — mitkä maistoi maidostani
kahmi kohtuni veristä.
(Toivehikkaampana.)
Muut kun häntä moitti, laittoi,
vikojansa viskeskeli
kaiken kansan nähtäville,
minä synnit, erhetykset,
omikseni ottamalla
kätkin kätköhön syvälle
sydämeni sintsilöihin,
hautoakseni hyviksi — —
— — puuttehet pahanimiset,
himot, vietit, hillittömät,
tuskani tulessa pyhän,
— — hyveen maire marjasiksi.
Kypsyneiksi joutuneina
poimia ne poialleni
oisin varmasti osannut,
sekä laatia ravinnon
nälkäiselle sielullensa.
Kun ei voimat sinne saakka
minun raukan riittänynnä,
mielelläni oisin nähnyt
koito poikani kotona,
vailla niitä vaivojansa,
joita tuopi tullessansa
elo maalla vierahalla,
mannuilla matalan mielen,
vietin tuulten viskomana
nautinnon meren selällä...
Jos ois' ollut auttajaksi,
oisin seurannut salassa
oppahana oivallisna,
taakan painon taittajana,
ollut varjo päivän hehkun,
virkistäjänä vilussa, — —
— — osalta oman vikani,
viipymättä viljemmälti — —
miedontanut katkeruutta
pilkkamaljojen mausta.
Tapa tää on rakkauden,
jot' ei tunne tyttö nuori.
AINIKKI (hämmästyen):
Enhän ilmoisna ikänä
tietänynnä, tuntenunna,
— eikä Kauko kertonunna, — —
rakkautta tuommoiseksi.
(Kiihtyen.)
Tunnen vain tulisen vaiston,
kiehuvan metisen mahlan
suonissani sylkkyävän,
kiehtomalla kiihotellen
luontihin elämän uuden.
Vieras tuolle tuntehelle
vaikeroiva ventomieli,
vieras turha vietin kammo,
kun on luonnolla luvassa
meille aito-antimina
onnen malja olkapäille!...
(Menee akkunan luokse ja katselee ulos.)
Kas kun tässä kiistelemme
vaikka ilta yöhön käynyt,
päivän kehrä kiertänynnä
kaidan Kaukoniemen taakse
helmahan veden sinisen!
Hiljennyt on metsän äänet,
laulurastaan kaiholaulut,
tauonnut käen kukunta.
Aika meidänkin on mennä,
vierähdellä vuotehelle
sammalhienolle somalle,
terhetärten tuudittavaks'
unen maiden uumenihin.
(Laittautuu levolle, istuu hetkisen vuoteella sivellän polviansa.)
Kuinka jäykkä onkaan jalka,
pohe, polvi, paisununna
jahdannasta, juoksennasta
koko tän keväisen päivän.
(Painautuu vuoteelle. Äänettömyys.)
(Hetken kuluttua äidilleen):
Etkö ehdi jo emokin
unen maille marjaisille?
ÄITI (joka Ainikin valmistelnjen aikana on noussut laverilta astelee
hitaasti akkunan luo, sulkea luukuu, käy sieltä ovelle, sulkien
senkin, menee sitten lieden äärelle ja työntää palamattoman kekäleen
pätkän hiillokseen, joka vielä leimahtaa ilmiliekkiin):
Kohta joudun kumppaniksi,
Kun on sammunut kekäle,
lieden hiillos hiiltynynnä.
(Nostaa rahin lieden äärelle Ja jää tuijottamaan hiillokseen.)
(Äänettömyys.)
Kuvat kuinka kummalliset
kurkistavat kätköistänsä,
pilkistävät piiloistansa,
rikkoen ovien salvat
eestä muiston kammioitten,
riuhtoen rivasta auki
ukset selkoseljällensä?
(Lämmeten.)
Tuossa näen nähtävillä
ihka ilmielävänä
hempeimmän nuoruuteni,
jolloin piikana pyhänä
olin karjan kaitsijana
Ahdin mailla marjaisilla,
veden herran heinikossa.
Päivä paistoi parhaillansa
helotellen täysterällä,
houkutellen heilimalle
mesiheinän, niityn nurmen,
kukkaset kesäkisoihin,
puut on kaikki kukkimahan,
siemenet sikiämähän.
Auer hienona virinä
tanssiskeli hääiloa
sinipiikojen sivulla
veden neidon verhuksina, — — —
soittona surina siiven
kimalaisen, kiiltäväisen
mesilinnun, mettiäisen.
Läikkyeli lahden pinta
kultavakoina syvinä,
mairitellen mielitellen
koito piikoa minua
leikkimähän lainehilla,
kisasille, kilpasille,
veden neitojen keralla.
Riistin ristin rinnoiltani,
soljen paidan pietimeltä,
poven pohjan paljastaen.
(Nousee seisaalleen aivan kuin- nuortuen).
Laskin hapseni hajalle,
suortuvani valloillensa...
Heitin helmet kaulaltani,
sormukset on sormistani,
tuohivirsut varpahilta,
sääriltä sukat punaiset.
Astuin rantahietikolle
tulvaveden huuhtomalle,
päivän hehkun paahtamalle, — —
veden aaltoihin himoiten.
En mä ehtinyt edemmä
rantuen vesirajoa
astuskella hietikkoa,
kuin ett' oikea mun jalka
ennätteli laineen vaahdon, -— — —
— — vasen kastunut ei jalka, — —
kun näin ihmehen elävän,
kumman kuulumattomimman,
mit' ei silmä ihmislapsen
nähnyt konsana inehmon.
Luota niemen terhenisen,
lahden laajimman perältä
luodolta selälliseltä,
astui paasi aallokosta,
näkin kenkä kaislikosta,
lainehilla keinuellen
lailla purren parhaimman.
Nostin silmäni ylemmä,
kohautin korkealle,
kaitsin kämmenen avulla
häikäisyä päivän hehkun,
jotta saisi silmä nähdä,
tajuaisi katsantani.
(Muistosta hurmaantuneena.)
Siellä souti lainehilla
itse Ahti autereinen,
jalo urho, veen valio,
sileimmällä simpukalla,
hopeaisen hohtavalla,
kimmeltävän kultaisella,
helmistä helottavalla.
Joutsen nuori, valkosiipi,
kaula hiukan kaartununna,
veti purtta purjehitta,
säde päivän ohjaksina,
kuolaimina kuunsakara.
Pursi laskihe läheltä
lähemmäksi rantuetta,
josta päässyt en poloinen
askeletta ottamahan,
väistymään vähintäkänä...
Jalka juuttui rantuelle
aallon harjan huuhdeltavaks',
silmä kiintyi kiinteästi
silmäilyhyn säihkyvähän
kuninkaani katsantahan.
Loisti kruunu kulmillansa
lummekukista punottu,
ulpukoista muovaeltu;
kastehelmi otsallansa
kuvasteli päivän kehrän
värillä satehen-kaaren
seitsemisin heiastuksin.
Toipa tuuli tuoksun kumman,
oudon leyhkän lennätteli,
joka viipyi viekotellen
nuoren neitosen nenällä,
huulilla humaltuvaisen.
Mitä tein, — — sit' en ma tiennyt
Sieluhuni silmistänsä
sima vuoti virtoinansa. — —
Kukka aukaisi kupunsa
meden, juomaksi janoisen. — —
Marja kaunis kypsynynnä
jäi tuon poian poimittavaks'.
Silloin syttyi sieluhuni
kaksi tunnetta tulista,
toinen leyhki lemmen tulta,
toinen raikui rakkautta...
Ne ma poimin poialleni
perinnöiksi puhtaimmiksi
yhdynnästä ihmislapsen
jumaluuteen suuren luonnon.
Nyt on poikani poloinen
lemmen lahjat vallassansa
himon herjan ohjaksissa:
ikävöiden itsellensä
ihaninta impyettä,
Saaren piikoa pyheä — — —
(Rukoillen.)
Oi Ukko, ylijumala,
ota poika hoivahasi!
Kaitse kulkunsa katalat,
Viittoittele viidat, korvet,
heittele heteille soiden
piorraspuiksi honganrungot,
jot' ei eksyisi etonen,
koito suohon suistuneisi...!
Tiedäthän, — — ei Kaukomieli
poikanen tämän emosen
oo parempi, tai pahempi,
kuin on kaikki ihmislapset,
joilla polku korven halki,
tie on kaita kuljettava
läpi lemmen sokkeloiden,
umpikujien himojen,
soudettava, — hukkumatta
luodoille salakareille, — —
valkamahan rakkauden...
Sulle Ukko huolein uskon,
unehen surun upotan.
Tuli liedellä sammuu, hehkuen vain hiukan punertavana hiilloksena,
näyttämö pimenee.
Äiti lähenee hiljaa vuodetta, jolle laskeutuu levolle. Hiljaisuus.
Hetken kuluttua häviää tuvan takaseinä, jolloin utuisen verhon takaa
siintää ulappa vehmaine rantoineen ja kukkivine tuominecn. Keskellä
ulappaa Saari, jolla Saaren nuoriso tanssimassa.
Tanssin tauottua asettuvat nuorukaiset kisaillen nurmikolle ja
Kyllikki, helyihin koristettuna, istuutuu kivelle ylemmäksi toisia.
(Keskustelu käy keskellä leikin, naurun ja ilakoimisen.)
1:NEN SAARELAINEN:
Ompa tuokin Turjalainen,
Karjalainen kerjäläinen,
kun ei kuullut kielastusta,
panettelua, pahasta
meidän neidin sulhasesta.
Tullut Ahtolan on puolta
veitikka ylen verevä
nimeltänsä Kaukomieli
Kyllikin kosintamaille,
kilpasille meidän kanssa, — —
(survaisten toista Saarelaista)
sinut ensin suistamahan,
mahtisi masentamahan.
2:NEN SAARELAINEN (loukkautuen):
Tuopa vasta kerskailija, —
toisen onnen turmelija — — —!
Lienet itse illan suussa
tullut onnen ongintahan,
toivomalla sulhasiksi
(ivalla)
— — ehkä kelpo Kyllikille...
(Kyllikki ja tytöt purskahtavat nauruun.)
Jos se niiksi nyt tulevi,
voin ma teille kertoella
Ahdin maiden mahtavasta
sankarista, sulhasesta,
(kertoo vilkkain elein)
kuink' ol' ensin empinynnä
olla pois, tai lähteäkö,
kuink' ol' etsimiä apua
emoltansa, äidiltänsä.
(Pojat räjähtävät nauruun.)
Emo kielteä käkesi
varoitteli vaimo vanha:
(Äitiä matkien.)
"Ellös menkö poikaseni
parempihin itseäsi.
Hi suvaittane sinua
Saaren suurehen sukuhun."
Siitä sulho suuttununna,
Kohahtanut riemuihinsa:
(Matkien rehennellen Kaukomieltä.)
"Jos en kooltani korea,
suvultani aivan suuri,
niin valitsen varrellani
otan muilla muodoillani."
Taaspa kiellellyt emonsa:
(Äitiä matkien.)
"Siellä piiat pilkkoavat
naiset nauravat sinua."
(Kaikki nauravat.)
Mitä huoli Kaukomieli,
tyhmä, houkkio ja hurja
vanhan vaimon estännästä!
Purkihe sisunsa julki:
(Kaukomieltä matkien.)
"Kyllä häädän naisten naurun
soppityrskyt tyttärien:
poikasen pojan povehen
käsikannon kainalohon."
ÄITI (unessa, aivan kuin painajaisen painamana):
Oi mikä katala valhe...!
Voi poloinen päiviäni,
polo poikanikin kurja!
Nauraisitko Saaren naiset,
pitäisit pyhäiset piiat?
Tora tuosta tuiskahtaisi,
sota suuri lankeaisi,
saisi kaikki Saaren sulhot,
sata miestä miekkoinensa
päällesi sinun poloisen,
yksinäisen ympärille...!
1:NEN NEITO (nauraen):
Voi mi riemu riehahtihe
ajaessa Ahtolaisen
sulhasiksi Saarelahan.
Laski kummasti kujalle,
kamalasti kartanolle,
kaatoi korjansa kumohon,
veräjähän vierähytti.
(Pojat nauravat.)
2:NEN NEITO (keskeyttäen edellisen puheen):
Siinä nauroi naidut naiset,
piiat pisti pilkkojansa,
väkättivät vänkäleuat,
ikäpuolet ilkkueli.
1:NEN NEITO (anastaen uudelleen puhevuoron Kaukomieltä matkien):
Oisit nähnyt Kaukomielen!
Murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa,
eikä tuosta talttununna,
sanoihin suin uskalsihe:
"en oo tuota ennen nähnyt,
ennen nähnyt, ennen kuullut,
ett' ois naiset naurunansa,
piiat pienet pilkkanansa
mua konsana pitänyt...
(Ylvästellen.)
Onko Saarella sijoa
maata Saaren mantereella
minun leikki lyödäkseni,
tanner tanhuellakseni
Saaren impien iloissa,
kassapäien karkeloissa?"
2:NEN NEITO:
Silloin saivat Saaren neidot
kielenkannat irroillensa:
sadat sylkivät sanoja,
tuhat huusi huulillansa:
(ilkkuen)
"omp' on Saarella sijoa,
maata Saaren mantereella
sinun leikki lyödäksesi,
tanner tanhuellaksesi,
(nauraen)
karjalaisna kaskimailla,
paimenpoikana paloilla.
Lapset laihat Saaren mailla
lihavat hevosen varsat..."
2:NEN MIES:
Jopa teitä ilkkuniekat...!
Iskittekös itkullanne,
pilkallanne pistävällä,
mielenmaltin miehen päästä.'
(Tytöt jäävät ihmetellen katsomaan kysyjään.)
1:NEN MIES (ilkkuen):
Taiko kääntynyt takaisin
pilkka omaan nilkkahanne?
1:NEN NEITO:
Tuopa syytös — — —.
(Toiset tytöistä mykistyvät, toiset näyttävät suuttuvan.)
1:NEN MIES:
— — — Enne inha!
Niin lie käynyt, kosk' ei naiset
hiisku niin hiventäkänä,
lausu luotua sanoa!
Mikäs tiesi, vaikka viestit,
pahan kielen parjaukset
eivät ehkä kielastele
piikojemme pyhyydestä?
KYLLIKKI (kiivaasti):
Tietämäsi tuokiossa
kerro joukon kuultaville...!
1:NNEN MIES:
Puhe käynyt on kylässä
kielikellojen kerimä
eukkojen elättelemä,
ettei Saarella tytärtä,
piikoa pyhintänä,
kuta hän ei kosketellut,
tai ois' vieressä venynyt.
Päivysin on palkkalaisna,
paimenena paikallansa,
yöt on impien iloissa,
kisailussa kiimaisessa...
KYLLIKKI:
Hyi, — — kun häpeä ei kieles'
häijy, herjauksiesi,
juorun kieltä julkeata, — —
tässä tuotua esille...!
Mikä syytös Saarellemme?
Ettei Saarellamme tällä,
Saaren suuressa suvussa
yhtäkänä, ainuttana,
jok' ois' puhtaana pysynyt
miehisihin mieltymättä...?
Moist' en usko muistakana
siskoistani, piioistani,
lapsikumppanuksistani,
itsestäni kyllä tiedän,
etten suostu sulhasihin,
kotoisiin, en vierahisin,
joilla suu on noin likainen, — —
Pikaisemman mielen tulkki.
(Sovinnollisemmin.)
Valhetta sä laskettelit,
pilaa vain pahannäköistä...?
ÄITI (unessa):
Minkä puollat piikojasi
kasvinkumppanuksiasi,
sen sä puollat poikoani,
kosijata Kaukolaista...!
1:NEN NEITO:
Hän on vietävä tilille
herja herjauksistansa,
josko hän sanansa häijyt
todistella voi tosiksi.
(Kaikki neidot hyökkäävät herjaajan kimpfuuu.)
1:NEN MIES (ottaen hyökkäyksen leikiksi):
Jopa nyt tukala tullut, —
paha päälleni padonnut
lailla sankan syksyusvan
tyttölauman laahuksista,
vimman puuskana puhuen!
Varsinko ma valhehia
lasketellut, laittomia?
Puhun muiden muistamia, —
toisten vaan on toistamia,
kantamia viestin kielen...
Vioistanne vastatkaatte
hälle, ken tulevi tuolta
(Osoittaa sormellaan niemelle päinₜ jonne kaikkien katseet kääntyvät.)
KAIKKI:
Kelle? Mistä?
1:NEN MIES:
— — — Katsokaattc,
silmätkäätte loitommalle, — —
(osoittelee sormellaan)
tuonne tuomi-niemen taakse,
vierustalle verkko-vaajan!
(Ivaillen tytöille):
Näettekö paimentanne
kaunihissa korjassansa
orhittansa ohjaellen
kisailuhun kiirehtävän?
TYTÖT (vuorotellen):
Paimentanne! — — Voi tuo herja!
Sinun paimen, — — mutt' ei meidän —!
POJAT (vuorotellen):
Totta vie! — — Epäilystäpä
ei nyt tässä ensinkänä!
Siellä kaunis Kaukomieli
ajella karahuttavi
karkeloihin kiiruhtavi.
KYLLIKKI (syyttäjälle):
Hänetkö sä huudattaisit
tuohon naisten tuomariksi?
(Ylpeästi.)
Eipä ilmoisna ikänä
sitä täällä sallittaisi...!
Sattui poika parhaiksi
puolustamaan kunniaansa,
— — tai jos syyllinen hän liene, — —
tyttöjemme tuomittavaks'.
(Tytöille):
Hetki onkin oivallinen — —
puolustaida, puhdistaida
syyttehistä syntisistä,
syljennästä suulastavan.
Itse tässä tuomariksi
ryhdyn puutteessa paremman.
(Leikkien vakavaa tuomaria.)
Avojaloin, valppain mielin,
astukaatte arvokkaasti
valakiven vierustalle,
alle pihlajan pyhäisen.
1:NEN NEITO (vihoissaan):
Pois on mielihalu multa
käydä leikkisotasille
kanssa halvan palkkaorjan,
parrattoman paimenpoian.
2: NEN NEITO (pelon alaisena):
'Myöskin multa. Ei oo mulla
himoa hituistakana.
KAIKKI NEIDOT (toiset vihoissaan, toiset häpeissään, ahvan kuin
olisi heillä paha omatunto. Teeskennellyllä ivalla):
Jättäkäämme leikkikumpu
Kauolle ja Kyllikille!
Mitäpä iloa meillä — —
moisen kanssa juoksennella?
KYLLIKKI (hämmästyneenä):
Mitä? Arkailette? onko
epäilystä mielissänne?
Pelkoapa moinen puuska
puhuu maille puolestanne!
Vapisette? Kalpeaksi
käynytkö jo kirkas poski?
Onko teillä tunto sairas,
kun ei löydy uskallusta
innostusta, rohkeutta,
jotta eessä Ahtolaisen
kaiken kansan kuuluville
tekisitte tunnustuksen
puolustukseks' puhtauden,
neitseytenne pyhäisen.
(Kyllikin puhuessa hajaantuvat Saarelaiset eri suuntiin. Kyllikki
nousee ylpeästi ylös, ollen kuin kuningatar yksin kummulla.)
Minä vain en tästä väisty,
minä Kyllikki kopea,
kun ma puhdas tunnoltani,
maire vielä mainehelta,
tunnen voimaa uskallusta
vastustella vierastamme, — —
tässä pilkoin parjaamaanne.
Yksin seison ylvästellen
pyhyytemme puoltajana...
Luovuta en kumpuanne
joutavalle juoksijalle,
mieron teillä kiertäjälle.
Tarkoin ensin tutkimalla
asiansa aivotukset,
pois on miehen poistuttava
-mailta näiltä marjaisilta,
sijoilta käen kukunnan.
Lausun hälle suorat suomet,
sanat tiukat saarnaelen:
"Mitä kehno kierteletkin.
rannan raukuja ajelet,
täältä tyttöjä kyselet,
tinavöitä tiedustelet?"
(Kyllikin viime lauseiden aikana astun Kaukomieli paimenen asuun
puettuna, sääret ja käsivarret paljaina, vuohen talja vyötäröillä,
tammen lehdistä sidottu seppele päässä, paimentorvi heitettynä
vasemman olan taa, hitain ja juhlallisin askelin Kyllikkiä kohden.)
KAUKOMIELI (nähdessään Kyllikin, hurmaantuneena):
Oi! On impeni sorea,
Kyllikkini kaunokainen!
Kukka vasta auennunna
alla katsehen tulisen,
lemmen hehkun Kaukomielen...
Ethän vain sanoja noita,
kipinöitä kiehuvia — —
— — kiihtymyksen keittämiä, — —
minulle lie aikonunna?
Niissä viimeinen vihasi
kieleltäsi kimmahtanut,
huuliesi heittämänä
haihtui maille maahisien
Syöjätärten syötäväksi.
Eip' on puutu kiukun puuskat,
takerru vihurit vimman,
mielialat kiihtymyksen,
purjehisin lemmen purren,
raaka-puuhun rakkauden.
Lempeä ei leppymähän
sammuta sanojen tulva,
saastuta ei sairahaksi
parkkineste parjauksen
kyisen parjaajan purema,
suulastavan sylkäsemä.
Jos sa kuunnellut oot- muita, — —
kuppareita, kielijöitä,
kallistanut korvalehden
valhelorun laatijoille, — —
kuule nyt myös sulhoasi,
valittuasi vähäisen.
Vielä kun kotona viivyin
Kaukoniemen kainalossa
alla raidan rannallisen
suojuksessa syksy-säiliä
tuulen puuskilta pahoilta,
— — niin en löytänyt lepoa,
siimes-paikkaa sielulleni,
katvea katehelleni,
nähdessäni muiden nuorten
onnellisna, autuaina,
oman neitonsa keralla,
enkä nähnyt neittä nuorta,
ainuttaka impyettä,
jok' ois mulle mielistynyt
sielulleni siskoseksi.
Silloin tuuli tuomiansa
vihurilla viskeskeli,
myrsky vierti viestijänsä, — —
henki mulle, heittiölle,
vilussa värisevälle,
tuskissa tukehtuvalle:
"Ompa Saari autereinen
keskellä himojen merta
ulapalla aukealla.
Siellä istuu itseksensä
ikävöimä impyesi,
valittusi, valkoisesi,
puhtoisesi, pulmusesi,
varattuna varrellesi
aina aikojen alusta."
Syttyi toivo tuntohoni,
väistyi värjötys viluinen,
tuska tuima tuiretuinen.
Intomielin taipaleelle
läksin, uudelle uralle:
sadat saappahat kulutin,
sadat airot poikki soudin,
sua kuunnella käköni,
pääsky päivitelläkseni,
perhonen pidelläkseni.
Nyt jo päässyt oon perille
satamahan saapununna,
missä immyt mielitietty
lohdutusta loistelevi
tähtösenä toivottoman.
Sulle aarteeni avajan,
sydänkammioiden kätköt,
sieltä ilmoille siroitan,
viskon maille mantereille,
jalan astunnan jälille,
kantapääsi koskettaman
kengän anturan alalle
hopeoita lemmen hehkun,
kunnon kultia kosolta,
helmet kaihon kyyneleiden,
— — timantit teräväsärmät
tuskien tulen hiomat. — —
Jo on ukset auki lyöty,
ovet selkoseljällensä
pyhättöni tuon pyhimmän!
Katso mi palavi liekki
leimuavi loimu lemmen
ylimmällä alttarilla. — '—
(Kiihkeästi.)
Sinä yksin sen sytytit — —
sinä yksin ylläpidät —
sinä öljy, — — liekki, loimu,
sinä yksin sen olemus.
Minkä loistat itsellesi
— — valoa tuot toisellekin — —
(Kolkosli.)
Minä lamppu vain valotoin,
yksin yössä sammuvainen
ilman tulta, tuntehesi
pyhän lempesi lemua.
(Ojentaa sylinsä Kyllikkiä kohden.)
Sinulla on sielussani
olopaikka oivallinen'
kehto keinuellaksesi!
Senpä oot sä valtakunnan
valtiatar itsenäinen,
sekä herratar helyinen...
Valmis siellä valtaistuin
hopesta hohtavainen,
kullasta kumottavainen;
istumahan joudu sille
jalokivin kiiltävälle,
sua siellä tottelevat,
kumartavat kyynelsilmin
himojeni hengettäret,
haltiattaret haluni...
KYLLIKKI (jonka ylpeys on Kaukomielen puheen aikana lannistunut,
joutuu nähtävästi yhä enemmän ja enemmän hämilleen):
En mä tästä ennen jouda,
(etsien sanoja)
— — kun kiven kuluksi jauhan,
— — pieksän petkelen periksi, — —
— — huhmaren suvuksi survon. — —
KAUKOMIELI:
Jopa tunnen ja tajuan
soinnusta, sävystä, äänen,
kuink' on lempi lauhduttanna
mielesi kovan, kopean!
(Kyllikki luo katseen maahan. Kaukomieli ojentaa kätensä sitä
ehkäistäkseen.)
Karkeaako katsehesi
pimentoon, pakenemalla
alle siljän silmäluomen?
Sielusi sini avaja,
nosta silmälautasesi,
katso suurta sulhoasi
muotoansa muhkeata,
lemmenhehkuin leimuavaa
poskea punaveristä!
KYLLIKKI (neuvotonna, uskaltamatta nostaa katsettaan):
Tahtoisin tasaisen varren
tasaiselle varrelleni,
tahdon muodon muhkeamman
muhkealle muodolleni.
KAUKOMIELI (sulkien Kyllikin syliinsä):
Suoristaos varsi sorja
minun kanssa mittasille!
Mitta siinä, mi sopivi,
— — tuki varma varrellesi
kaunihiksi kasvaaksesi,
elpyäksesi ehoksi.
(Puristaa Kyllikkiä rajusti ja yrittää viedä mukanansa.)
KYLLIKKI (hätäisenä):
Päästä jo minua poies,
laske lasta valloillensa
kotihinsa kulkemahan
luokse itkevän emonsa...
KAUKOMIELI:
Sylini kotosi korja
sieluni eho emosi.
KYLLIKKI (pelokkaana):
Viel' on viisi veljeäni,
seitsemän setäni lasta
jänön jäljen polkijaksi,
neidon pään perilliseksi.
Jos sota on syttynevi
takia minun poloisen
(kauhusta väristen)
— — silloinpa tuho tulevi
saapi surma myös sinulle.
KAUKOMIELI:
En oo pelkuri mä ollut
ennen, enkä vastakana!
Kotona on mulla miekka
säkenöivä säilärauta,
jok' on Hiidessä hiottu
jumalissa kirkastettu.
Sillä suistan surman suuhun
vihollisen jok'ikisen,
sekä suurennan sukuni
laajennan lajini kaiken.
KYLLIKKI (itkien):
Joutenpa poloinen synnyin,
jouten synnyin, jouten kasvoin,
jouten aikani elelin,
jos nyt joudun joutavalle,
miehelle mitättömälle,
suojihin sodan kävijän,
aina tuiman tappelijan.
KAUKOMIELI (Kyllikkiä hyväillen):
Kyllikki sydänkäpyni,
minun maire marjueni,
ellös olko milläkänä...!
En sua pahoin pitäne:
sylissäni syödessäni,
käsissäni käydessäni,
sivullani seistessäni,
vieressä venyessäni.
Mitäpä sinä sureksit,
mitä huolien huokaelet?
Lehmittyyttä? Leivättyyttä?
Vaiko muun elon vähyyttä?
Ellös olko milläkänä!
Mont' on lehmeä minulla,
monta maidon antajata:
yks' on suolla Muurikkinen,
toinen mäellä Mansikkinen,
kolmas Puolukka palolla.
Ne on syömättä soreat,
katsomatta kaunokaiset,
ei oo illoin kytkemistä,
eikä aamuin laskemista,
heinävihkon heittämistä,
suolan suuruksen surua..
KYLLIKKI (ilostuen ja Kaukomieltä hyväillen):
Oi sä Ahti, lemmen poika,
minusta jos neittä mielit
ikuiseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi,
niin valat ikuiset vanno
et sotia käydäksesi
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla.
KAUKOMIELI:
Vannonpa valan vakavan
eessä julkisen jumalan,
alla kasvoin kaikkivallan,
etten ilmoisna ikänä
tartu taistotapparahan,
miekan kahvahan kajoa,
itse jos valasi vannot,
et kyliä käydäksesi
hyvänkin hypyn halulla
tanhujuoksun tarpehella...
KYLLIKKI (mairitellen):
Eessä kauniin Kaukomielen,
eessä sulhoni sorean,
lupauksen varman vannon
hälle olla uskollinen,
lemmen vaalija vakainen.
(Hyväellen.)
Sulle säilytän iloni,
sulle tanssin tanssintani,
sekä hyppyni hyvitän.
Nyt oon valmis korjahasi,
valju varpu taljallesi;
kunhan lausun ma hyvästit
laajoille isoni maille:
"Hyvästi nyt Saaren nurmet
kuusen juuret tervaskannot,
ahot marjaiset, valoisat,
joit' olen kesät kävellyt,
talvet kaiket tallaellut — —
(Kaukomieltä hyväillen)
— — tätä pyytä pyytääkseni
allia ajellakseni. — —"
(Kietoutuu Kaukomielen kaulaan, joka kantaa hänet pois. Etäämmällä
ryhmittyneet Saaren nuoret nousevat hämmästyneinä ylös ja jäävät
ihmetellen katsomaan Kyllikin häviämistä.)
(Saari häviää ja tupa on edelleen öisessä pimeydessä. Äiti nousee
äkisti vuoteelta, herättää Ainikin, joka jää säikähtyneen näköisenä
istumaan vuoteelle.)
ÄITI:
Kuulitko kuherrusääntä
miniämme mielitietyn,
sekä kauno Kaukomielen?
AINIKKI (hätkähtäen):
Enkä kuullut: painajainen
lie vain painellut pahasti
sinua sydänalasta,
unet tuoden kummalliset
vanhan mielehen höperön.
Peloittelet, säikyttelet
sydänyöllä tyttäresi
henkiheitoksi tilalle,
kuoliaaksi vuotehelle.
ÄITI:
Tämä ei unennäköä,
höperrystä, heikkoutta!
Kotona on poika kohta
kera nuoren morsionsa.
(Menee avaamaan akkunan, josta tulvii päivä sisälle.
Kuuluu lintujen laulua):
Jo on päivä korkealla,
aamu kirkas koittanunna,
herännynnä heinikkokin,
kukka nurmen nukkumasta.
(Itsekseen.)
Kovinpa nukuinkin kauan
unen uutimien alla,
kun en kuullut ensimäistä
kukerikuun kieuntata.
(Menee ovelle, aukasee sen seljälleen, jolloin aamn-anringon
valo virtaa huoneeseen.)
Toivehikas onnen päivä,
Ukon itsensä jakama,
mittapuulla mittelemä
ikuisuuden ilmennestä,
rannattomasta merestä,
ihmislapsien iloksi,
auvoksi on angervoisten!
Ennen maille laskuansa
tuo se pieneen pirttihimme
riemun, jommoista ei ennen
nämät nähneet seinähirret,
kuulleet kuusihonka orret!
(Kuuntelee ovelta.)
Tällä kertaa vanha korva
pettänyt ei kuulijaansa.
(Iloisena.)
Tuttu on kavion kopse,
tuttu ensi kuulemalta
polven poljenta orihin,
varsan astusta vakava.
(Aisukille):
Toimi kuntohon tupamme,
lavitsamme laadullensa
vallas-vierahia varten!
AINIKKI (siistien vuodetta ja häärien lieden totona. Itsekseen):
Jo lie mennynnä piloille
äiti vanha vanhuuttansa,
— — höpertynnä heikkouttansa — —
(Menee ovesta ulos, juoksee kohta takaisin hämmästyneenä.)
Tosia unia nähnyt
lienet ehkä valveillasi!
Kotona jo, kynnyksellä,
vartomasi, vuottamasi...!
(Kaukomieli ja Kyllikki astuvat onnellisen näköisinä tupaan.
Kyllikki muuttuu äkkiä nurpean näköiseksi.)
ÄITI (Kaukomielelle):
Viikon viivyit poikaseni,
viikon mailla vierahilla...
58
KYLLIKKI (puoleksi itsekseen):
Ompa tässäkin tupanen
nälkäraunion näköinen,
hovi hornalle sopiva. — —
KAUKOMIELI (Kyllikille):
Ellös sä sure tuvista,
huokaele huonehista!
Tuvat toiset tehtänehe
honkanummen hirsiköstä,
parahasta parsikosla.
(Äidilleen):
Oi emoni, kantajani,
äitini, ylentäjäni,
mitä läksin, senpä sainkin,
kuta pyysin, sen tapasin.
Pane patjasi parahat,
pehmoisimmat päänaluiset,
maatani omalla maalla
nuoren neiteni keralla.
ÄITI (kohottaen katseensa ylös):
Ole kiitetty jumala,
ylistetty Luoja yksin,
kun sa toit miniän mulle,
toit hyvän tulen puhujan,
oivan kankahan kutojan,
aivan kenstin kehreäjän.
(Kaukomielelle.)
Itse kiitä onneasi!
Hyvän sait, hyvän tapasit,
hyvän Luojasi lupasi,
hyvän antoi armollinen.
(Kyllikkiä hyväillen ja katsellen Kaukomieleen päin.)
Puhdas pulmunen lumella,
puhtahampi puolisosi;
valkea merellä vaahti,
valkeampi vallassasi:
sorea merellä sorsa,
soreampi suojassasi;
kirkas tähti taivahalla,
kirkkahampi kihlattusi...
Laadi lattiat laveat,
hanki ikkunat isommat,
seisottele seinät uudet,
tee koko tupa parempi:
kynnykset oven etehen,
ukset uudet kynnyksille,
nuoren neidon saatuasi,
kaunihin katottuasi...
(Esirippi laskee.)
2:nen kuvaelma.'
Pimentoian "kivikko mäki".
Näyttämön etualalla katsomoon päin avonainen, puoliympyrän muotoinen,
maanalainen luola, jonka molemmilla sivuilla olevat kiviröykkiöt ja
mäki kohoavat näyttämön taustaan päin. Luolan takaseinän ulkopuolella,
oven kohdalla makaa Pimentoian koira, "Hurtta", vahtina.
Taustalla aution näköistä metsäseutua kulonpoltramine puunrunkeineen,
yhtyen taampana pilviseen, öiseen, taivaanrantaan, josta välistä
sukeltaa esiin kuun-käyrä.
Luolan seinät välkkyvät kiteistä, jotka antavat luolalle valaistuksen.
Molemmin puolin sivustoilla kiertää tukeva kivipenkki. Taustalla
keskellä ovi, varustettu vaskilangoilla, joista riippuu suuret
vaskiset lukot. Penkeillä istuu kolme Tietäjää, yksi ovesta oikealle,
Louhen vierellä, ja kaksi oven vasemmalla puolella, valkoisissa
puvuissa, tiara päässä, tulta säihkyvät kiehkurat sekä rinnalla, että
otsassa, korkeat silmikkoristillä varustetut riimusauvat kädessä.
Tietäjien edessä, selin katsomoon, istuu lattialla "kuulijoita",
jalat ristiasennossa, avojaloin, paljain käsivarsin ja kirjava
talja vyötäröillään.
Louhi, hopeahapsinen, hopealta välkkyvässä puvussa, istuen lähinnä
luolan ovea, nojaa oikealla kädellään lukkotankoon.
LOUHI (puhuen kiihkeästi Tietäjille ja "kuulijoille"):
Moinen mahtava perintö,
aarre kallis arvaamatoin,
ihmismitoin mittaamatoin.
kätketty on kalliohon,
uhmattu maan uumenihin.
Tietäjien silmän alle,
valvontansa valppahimman,
sitä kun ei ihmisille,
hyödyn halvan palvojille
uskalleta tarjoella.
Aivan aikojen alussa,
aamu-puhteessa pyhässä,
kehityksen kylvö-kuussa,
jätti taatto taivahinen
lahjanansa lapsillensa
Sammon suuren, kirjokannen,
tiedon lippahan tilavan,
survomahan, sullomahan
aine ankea ja piinen,
järeäksi jähmettynyt,
suurukseksi syötäväksi,
mieltä myöten myötäväksi.
taikka talle-tarpehiksi.
-Eipä ehtinyt inehmo
saada auki silmiänsä
yltä kyllin ymmärtämään
lahjan suurta kantavuutta
kehitykselle elämän.
Hänpä käytti sen omien
tarkoitustensa avuksi,
kytkemällä orjan töihin
himon hihnapiiskan alla:
halvan vasken hankintahan.
kultasuonten keksintähän,
muuttamahan maan metallit,
hopean ja rautaruosteen
miekoiksi ja miekanteriks',
joilla lyödä kuoliaaksi
elonitu jok'ikinen,
mi ei mielin taipuvaisna
himon orjaksi alennut.
Näin ei kestänyt koneisto,
ratas hieno rikkumatta
Vipusessa Sammon kannen,
ihmiskunnan kämmenissä,
rautasormien välissä...
Säpäleiksi särkyi Sampo,
kappaleiksi kirjokansi,
kunnes Seppo Ilmarinen,
takojista taivon oivin
kokosi sen sirpalehet
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
toisen Sammon tarpehiksi.
Ta'onnasta Ilmarisen
syntyi Sampo uutukainen
uuden aian ihmisille.
Nyt.ei aarrettamme ennen
tarjoella, tyrkytellä,
Suomen suurelle suvulle,
lapsille Kalevan kansan,
kunnes on suku parannut,
kansa uudeksi ehonnut,
miehiseksi miehistynvnnä
tiedot, taiat tuntemahan,
oppimahan ongelmaiset
syyt ja synnyt ilmiöiden.
Siihen saakka seison tässä
tiedon pirtin vartiana,
aarrettani antamatta
mielelläni milloinkana
arvottomihin käsihin.
Kevähäiset pitkät päivät,
talvet päätö päivättömät,
vuottelen väsähtymättä
aamua vapahdushetken — —
milloin saapuva on urho
Suomen suuresta suvusta,
Kalevalan kansan poika, —
kosijaksi Pohjan neidon.
Hälle tääll' on talletettu
aito aarre arkkusemme,
huomenlahjaksi hyväksi
myyni myötäjäisiksensä.
1:NEN TIETÄJÄ (puhuen "kuulijoille"):
Kevätkiima ja kuherrus,
vietti, lemmen lapsipuoli,
lempi, lapsi rakkauden,
keinoina käsissä meillä,
päitsiksi ja ohjaksiksi,
talutella ihmiskuntaa
tielle tiedon, rakkauden.
Eikä voimaa valtavampaa
löydy ilman kannen alla,
kuin on luomisvoiman tenho
kiehtomahan ihmismieltä
onnen, auvon, etsintähän.
Siksi häilyy maailmassa
miehet, kypsynehet naiset,
pyhät piiat, nuorukaiset,
tavotellen toisiansa
lailla heinän heilimöivän,
tähkän tuulta täyteläisen,
nurmen nuokkuvan tavalla,
etsien elinikänsä
vietin suuren viihdykettä
lemmen tuulten leyhkinässä.
Mutta ei evästys lemmen
sielun leiväksi levene,
eikä nautinnoiden neste,
kostukkeeksi korventavan
katumuksen, kalvavaisen.
Nälkä ja jano se tuima
poistuu vasta Pohjolassa,
lähtehellä taian, tiedon,
minne heistä pyrkii harvat:
yksi yhdestä sadasta,
tuhannesta tuskin toinen.
LOUHI:
Siksi taian ma tekasin,
houkutuksen hurmaavaisen.
kiehtomahan miesten mielet
urotöihin uskaltamaan.
Nostin heille noita, keinoin
utupiian, harha neidon,
linnunradan liepehelle,
taivon keskikaartumalle,
Neitsyt-tähtisikermähän.
Ken sen kerran sattumalta
näkemähän on osunut,
— kultakangasta kutovan
kultaisella sukkulalla, —
sille sieluhun samonnut
tuska tulta polttavampi,
hehku ahjon heltehinen,
polttaen paja-poroksi,
tulin tuhkaksi tuhoten,
mielen vanhat mittasauvat,
maljat, joilla nautinnoiden
oli määrää mittaeltu.
Sen on tenhosta varissut
mieli miehevimmän päästä:
niinpä vanha Väinämöinen,
kerran maita kierrellessä
loihe katsehen katolle,
maan, tään oivan, laatimansa,
nähden siellä neitsyeni
Vaa'an vierellä vakavan,
Jalopeura vartiona;
vaikka Aino vastakuollut
vielä hällä mielessänsä,
unhoitti hän empimättä
maisen lemmen lauhan juoman;
sanoihin hän lämpeneikse,
rukouksihin rupeikse,
saada sievonen omaksi.
Syvemmälle vielä syöksyi
itse Seppo Ilmarinen,
sillä neidon nähtyänsä
sai hän intohon isohon
takomahan kirjokantta
neidon pään on päästimiksi.
Eipä taika taivonkaaren,
tyttö tähtien takainen
luotu miesten miehuksille
lauhduttajaksi likaisen
lemmen, kiihkon kiehtovaisen,
vaan on syötiksi valettu
miesten miehen nähtäville
auttamahan, nostamahan
miestä, miehien veroista,
lemmen pauloista pahoista,
syvänteistä kiiman, vietin,
kukkulalle korkealle
lemmen harhan tuollapuolen,
mistä katse kannattaapi
yli hornan laidunmaiden,
viettelysten viljapellon.
1:NEN TIETÄJÄ:
Tiedotpa ylen totiset,
entisaikaiset, vakavat,
lausut vaimo valkohapsi,
hallitsiatar hämärän.
Muistan eilispäivän lailla,
hetken äsken häipynehen,
tapahtuman taannottaisen,
vuosisatojen takaisen,
jolloin taivo-neidon taika
näytti nuorelle minulle,
loisti ylväsmieliselle,
ettei sieluni salista
sisimmästä mun sydämein
himo ollut hälvennynnä,
haihtununna lemmen löyhkä,
vietti ilkeä imetty.
Vielä kerran leimahteli
lihan mahti liekkihinsä,
kiemaellen kiihotellen
nautintojen nouantahan
aivan uusilta aloilta.
Vietti vieri valloillensa,
irroillensa Hiiden hirvi, —
kunnes sen avulla Luojan
kytkin tiedon kaulaimella,
kokemuksen kuolaimella,
pilttuhunsa piehtaroimaan
olemukseni onkaloissa.
Se ei ollut leikin tehty
laiskotellen laadittava.
2:NEN TIETÄJÄ (vasemmalla):
Sitä tietä tänne saimme
kaikki, pääsimme perille,
matkattuamme mäkinen,
kivikkoinen, kannokkoinen,
orjantappurainen taival,
viekkahana viittanamme
soihtu Neitsyen sikermän
loihtu-lyhdystä leviten.
Kun oli tutuksi tullut,
sielulle jo selviöksi
tuon valon tosi olemus,
ymmärsi sen yllykkeeksi
tehtävähän tenhoisampaan:
suistamahan Hiiden ruuna,
järjen juoksija hevonen,
kulia täytyy kuolaimina
olla hillintä himojen,
oivallisna ohjaksina
aivotusten varma juoksu.
Ruuna tuo ei ruuninkarva
astu arki katsannalle
nelistellen nähtäville,
ennenkuin on mielen oikut
alistettu tiedon alle.
3:MAS TIETÄJÄ (oikealla Louhea vieressä):
Vasta vanhalla ijällä,
matkan päähän päätyneellä,
käkesi sokea silmä
leluseksi lemmen taian,
lasten leikkikaluseksi.
Muistan kuinka häipyi huntu
kiilto kultakutriloilta
tuon on neidon noitumasi.
Lempi harhaksi hajosi,
muuttui mullankokkareksi,
hiertyi hiekkasen jyväksi,
maailmahan mahtuvaksi
oppimattoman opiksi.
Katso, kasvoi jo sijalla
uusi taimi taivahinen
tiedon voima vartenansa,
nupussansa nuori nukka
uskaltavan uhrauksen.
Kun sen näimme kukkahansa
puhkeavan parhaillansa,
yhtyi maa ja yhtyi taivas
rauha sointuun rakkauden.
Tietäjät tuhatväkiset,
manailijät maahisien,
teidän, joilla tehtävänä
opastella oppilaita,
tiedon tielle pyrkijöitä,
neuvoilla avittavilla,
ompi kohta neuvottava
karkulaista Kaukomieltä,
joka vaimonsa valitun
jättämällä jälkehensä
tänne tiensä tarkkoaapi
taika-neidon tahdontahan.
Lujat hälle ehdot laadin,
vaadinnat tavanmukaiset,
arvoituksien asussa,
mulla kun ei oikeutta
kynnysvartian virassa
sisällystä selvitellä
kysyjälle kellekänä,
— sydämiä enhän tunne
tiedon temppeliin tulijain.
KAIKKI TIETÄJÄT (vannomalla):
Huolimalla huostahamme
Kaukomielen kasvatuksen
vannomme myös vastuullemme
turmiolliset tulokset.
(Näyttämön taustalla näkyy Kaukomieli, puettuna rautapaitaan,
miekka vyöllä, jousi ja viini selässä, ja keihäs kädessä. Huomaa
luolan oven ja alkaa pyrkiä kiviröykkiöiden yli vaivaloisesti
sitä kohden.)
1:NEN TIETÄJÄ:
Eipä pienet erhetykset,
Kyllikin kylällä käynti,
kisan, leikin, tanssin into,
siksi painanut pahasti
Ahdin poian pohkehissa,
ett' ois' mahtinsa masennut
jättämähän neitosensa.
Me näemme syyt syvällä
salakammioissa sielun,
joista vielä Kauko itse
ei lie täysin tietoisena.
Kauko kerranpa kesällä,
syksy-yönä synkeänä,
viipyihe vesillä kauan
muikunpyynti matkoillansa,
eikä kiirettä pitänyt
kalansaaliista hyvästä
yöksi yöpyä kotihin.
— — — Rannalla oli rovio
syönyt tuhkaksi tulensa,
yöhyt vaippansa tiheän
viskannut jo viidakoille. — --
Loikoeli Kauko kaunis
valkosammal vuotehella
silmät selkoseljällänsä,
ilman pientä aavistusta,
että koittanut jo kausi,
jolloin eestä sielun silmän
kaihi kaikonnut ijäksi
kajastamaan katsantansa
taakse vahvan ainevaipan.
Syttyi soihdut taivahalle.
tulet pilvien takaiset:
loihe kuuhut loistamahan,
revon liekit riehumahan,
tähti lyhdyt tuikkimahan,
iltaisen ilon pitohon.
Siellä siivin liiteleikse
mieli Kauonkin mukana,
kohousi korkealle,
taivon kannelle samoten,
tietämättä, tuntematta,
vaaroja, mi vaani siellä,
tavoitellen tappamahan
kolhoa kokematointa.
(Kaukomieli ou saapunut luolan edustalle, näkee Pimentolan koiran,
Joka nostaa päätänsä.)
KAUKOMIELI (hätkähtäen):
Sulje Hiisi haukun suuta,
Lempo koiran leukaluuta,
laita sulku suun etehen,
haitta hammasten välihin,
ettei ennen ääntä päästä
miehen mentyä sivuitse.
1:NEN TIETÄJÄ (jatkaen):
Katse kauas kantavainen
kuvitteli Kauollemme
tyttäremme, tähtitarhan
usvaisen utu-kuvasen,
ilmeiseksi ihmiseksi,
miesten mieliteltäväksi.
Mieli kohta miekkosella
myrtyi taiasta mykäksi:
heitti herkeästi hekuman
maisen lemmen maistannassa
oman onnensa nojahan,
mielin siihen mieltymättä
mielellänsä milloinkana.
Kun hän, tullen tuntoihinsa,
koitui aamulla kotihin,
kuuli siskon kielittelyn
Kyllikin kylänkulusta,
niin hän laski lankeemuksen
vaa'alle vivuttomalle,
löytämättä kunnon puolla
punnuksia painavia,
jotka vastaisi vikoja,
tasoittaisi puuttehia
entisen hyvän emännän
— pienemmiksi, siettäviksi.
Siitä syöksihe sotahan,
saihe teille taisteluiden,
vastoin vanhan vaatimusta,
varoitusta vaimon, siskon.
KAUKOMIELI (joka sillä aikaa on saapuuut luolaa ovelle ja
tarkastellut ovea joka puolelta):
Jo mä joutunut johonkin,
ihmehesen ennättännä,
pahan päässyt pälkähästä,
vaaroista ja vastuksista
matkan varrella vakavan,
milloin auttajana multa
vuorenpeikot voimillensa,
vesi-hiidet hirmuillensa,
Mahun aikuiset urohot,
milloin miekkani tulinen,
jolla voitin velhot, noidat,
kaadoin maahisten katehet
pääni päältä, viereltäni,
kupehelta kummaltakin,
— mutta estettä en moista,
mokomata, kohdannunna
koko pitkällä polulla,
kuin nyt vasta ensi kerran
tuommoisen tupa pahasen,
Pimentolan pirtin eessä.
(Yhä tutkien ovea.)
Näe en käden sijoa,
kynnystä, en pihtipieltä,
vemmeltä, mitä vetäistä,
ripoa, mun riivaistaksi
uksi kumma umpinainen
auki, selkoseljällensä.
Kun ei tässä tiedot auta,
taidotpa tavallisimmat,
raahdin muuksi muutellaita,
tohdin toisiksi ruveta.
(Tekee keihäällään ristia (X) merkin oven edessä, lausuu hiljaa
taikasanan, jolloin kuuluu ukkosen jylinää, kuun valo peittyy,
näyttämö pimenee ja Kaukomieli häviää näkyvistä. Kun valaistus
hetkisen kuluttua tulee ennalleen, on Kaukomieli ilmestynyt luolan
sisäpuolelle aivan Louhen eleen.)
LOUHI (nousten asemiltaan, astuu äkkiä askeleen Kaukomieltä kohden):
Oli tässä ennen koira,
rakki raudan karvallinen,
lihan syöjä, luun purija,
veren uudelta vetäjä;
mikä lienet miehiäsi
ku ollet urohiasi.
kun tulit tähän tupahan,
sait sisähän salvoksehen
ilman koiran kuulematta,
haukkujan havaitsematta.
KAUKOMIELI (ylpeasgi):
En mä tänne tullutkana
taioittani, tieoittani,
mahittani, maltittani,
ilman innotta isoni,
varuksitta vanhempani
koiriesi syötäväksi,
haukkujen hakattavaksi.
Pesipä emo minua,
pesi piennä hutjukkana
kolmasti kesäisnä yönä,
yhdeksästi syyshämärin
joka tielle tietäjäksi,
joka maalle malttajaksi,
kotonani laulajaksi,
ulkona osoajaksi.
(Astua äkkäi, aivaa kuin säikähtäen, askeleeen taaksepäin.)
Ensikerran einehenäin
tunnen nyt pelon tutinan
huulilleni hiiveksivän, — —
kammona jo kasvoillani,
painajaisena povella — —!
En ole elämässäni
sinä ilmoisna ikänä
nähnyt virran välkynnässä,
kesikalvossa vesien,
kuvastinta kummempata,
kuin on kuulakka pukusi,
peili rinnan riehtiläsi,
heilunta hameesi helman.
Siinä on oma kuvani
kuvastunut nähtäville
aivan uudessa asussa:
tuotu silminnähtäviksi
muodot silmiltä salatut,
aikehet ja aivoitukset,
joit' ei ilmoille ikinä
vielä oltu veisteltynä.
(Kauhulla.)
Sieltäpä nyt kiilusilmin
puvun poimujen lomista,
pimeästä pilkistävät,
ivasuulla irvistävät
elämäni erhetykset,
rikkehet rivakan luonnon,
ilkeästi ilkkuellen,
että on sopiva hetki
minua nyt muistutella
töistäni tuhollisista,
tilintekemättömistä.
En mä tänne tuota varten
tullunna, en tahtonubna,
matkan vaaroja varonut,
tulinpahan tutkimahan,
tosissani tiedustamaan
parahinta piioistasi,
lemmetärtä linnunradan,
— mutta tunnen ja tajuan,
näen huultesi hymystä,
olennasta otsapeilin,
että tiedot jo sinulla
laadusta minun latuni.
LOUHI:
Tapa ompi Tietäjien
tietojen, salissa tässä
pyytämättä pyrkijöille
perinpohjin paljastella
heidän sielujensa sintsi,
jotta silmät selveäisi
tarkasti tajuamahan,
mikä mieletöin on haave
tähystellä tähti-neittä,
ennenkuin on velka vanha
suunnillensa suoritettu.
(Tinkimättömästi.)
En mä pistä piikojani,
enkä työnnä tyttöjäni,
en parasta, en pahinta,
en pisintä, en lyhintä, — —
(syyttäen)
— — sull' on ennen naitu nainen
ennen juohettu emäntä!
KAUKOMIELI (hämillään):
Kytken Kyllikin kylähän,
kylän kynnysportahille,
veräjille vierahille. — —
Täältä nain paremman naisen — —!
(Rukoillen)
Tuo nyt mulle tyttäresi,
impiparvesta ihanin,
öisten unteni unelma,
päivieni pälvi kirkas...!
LOUHI (tylysti keskeyttäen):
En ma anna tyttöjäni
miehelle mitättömälle,
uroholle joutavalle.
(Kaukomieli lysähtää masentuneena hervottomaksi.)
1:NEN TIETÄJÄ (suopeasti):
Jos on sulla taito tarkka
tajuamaan tarjousta,
kuulet siinä kuivan kiellon,
epäyksen ehdottoman, — —
— mutta mielin miettimällä
lupauksen siinä löydät,
myönnytyksen myötäkäyvän,
ehdonalaisen asian.
KAUKOMIELI (elpyen):
Lausu, ehdot kuulla tahdon
tässä oitis — — —!
1:NEN TIETÄJÄ:
— — — Muistatkohan
kosintata Kyllikkisi,
kuinka silloin punnittihin,
mittarilla mittelöitiin,
ulkomuotosi asua:
vakavuutta vartalosi,
voimaa pohjejäntereidén,
käsivarsien väkeä?
Avut oivat ulkonaiset,
uljas ryhti ruumihin on
kyllä pohjana parasna
etsinnässä Pohjan neidon
vastuksia voittamahan
tiellä tänne tullessasi.
Täällä vasta valmistuupi
tosi ottelu etehen,
missä miestä miehevintä
Vaa'an päällä punnitahan
aivan toisella tavalla:
(voimakkaasti.)
onko sielusi osannut,
puhtahaksi puhdistua,
jalommaksi jännittyä,
katumuksen kalvavassa
ahjossa ylen kovassa.
Jos on painonsa havaittu
painoiseksi punnuksien,
joita Leijona lakien
Jalopeura tähtitarhan
laskenut on lautaselle
puntariksi painamahan,
sielunsa hyve satoa,
silloin vasta pyynnöllensä
huomiota annetahan.
LOUHI (Tietäjille kuin kysyen):
Kysyjälle rohkealle
ehtoni kai annettava?
(Tietäjät tekevät myöntävän liikkeen.)
(Kaukomielelle):
Sitten tyttöäin anele
kukkapäätä kuulustele,
kun sä hiihdät Hiiden hirven
Hiiden peltojen periltä.
KAUKOMIELI:
Enpä ennen oo otusta
kuullut moista mainittavan!
Minne eksynyt elukka,
heimoltansa häijy, herja?
1:NEN TIETÄJÄ:
Hyyskänsä on hylkiöllä
sielun rappio-rajaisen
raihnaisilla rahkasoilla,
— — einehenä lemmen laiho,
laidunna himon hekuma.
KAUKOMIELI (hämmästyen);
Tuotapa en ennen tiennyt!
1:NEN TIETÄJÄ:
Sinne sen sinun luvalla
Hiidet raivoten rakensi,
— — Juuttahat sen juurruttivat,
kuten rannat raitasensa,
lammin silmät lumpehensa. — —
Sinun äsken siittyneenä
sikiönä soudellessa
luonnon kohdussa pyhässä,
juoksivat sydänveresi,
mahlat tunne maailmasi,
kostuttamaan kosteaksi,
pehmittämään pehmeäksi,
sielusi sakeat mullat
kevätkylvölle jumalan.
Hänpä sinne siemeniksi
heitteli hyvän ja huonon,
viskoi oikean ja väärän,
sallien sinun valita,
kumman jäädä vaalijaksi.
Kun ei ennalta itua
ilkeäksi ilmoitettu,
etkä yksin ymmärtänyt
kasvin laatua lähemmin,
paha jäikin juurtumahan,
kasvamahan, versomahan,
hyvän siemenen sivulle,
orahana oottavaisen.
Pahan ruohoa rajua,
vihreätä veitikkata,
söi sun sielusi sokea,
sekä sammutti janonsa
nestehellä heinän häijyn.
Siitä kasvoi sieluparka
elukaksi ilkeäksi,
Hiiden hirvi hirviöksi,
sai se sarvet kulmillensa,
vihan vimman viirustamat,
neste ärtyi äiteläksi
kiiman kiihkoksi verihin.
Luo'os silmäsi sisemmä
oman sielusi saloille,
sieltä löydät hiiden hirven,
otuksen, tutun elukan,
nelinjaloin juoksevaisen.
Se on siellä suitsettava,
hillittävä, hallittava,
tuotava tuliaisiksi,
kihlajaisiksi hyviksi
mahtavalle morsiolle.
KAUKOMIELI (Louhelle):
Jos mä onnistun otuksen
suitsemalla suitsiloihin
tuomaan sulle tuomisiksi,
onko palkaksi varattu
minun onneni osalle
Pimentolan piika pieni?
LOUHI:
Vasta annan vaapukkani,
neidon, naisen, naitavaksi,
kun sä suistat suuren ruunan
Hiiden ruskean hevoisen,
Hiiden varsan vaahtoleuan,
Hiiden peltojen periltä.
KAUKOMIELI:
Etköhän emäntä oiva
mua pilkkana pitäne...?
Enkö tässä ensikerran
kuulle korvin kerrottavan
valjahikon vaatimasi?
2:NEN TIETÄJÄ:
Mitä lienet miehiäsi
vento vierahia vielä,
kun sukuasi et tunne,
oman laumasi opasta?
Jo on aika miehen nousta,
Kaukomielenkin kavuta,
korkealle kukkulalle,
vihannalle vainiolle
aatemaailman aloilla.
Sieltä iskeös itähän
silmäs' päivän nousun puolle,
mistä viisaus valuvi,
valo koittaa ihmisille,
niin sa nähnet hietikolla,
kuloharjan kuusikolla,
jonka tukka tulta tuiskii,
harja suihkivi savua.
Oletko näkyä tuota
unissa, tai valveillasi
sattunut sa sattumalta — — —
KAUKOMIELI (katkaisten kiihkeästi Tietäjän jatkeen):
näkemähän näykkivätä —
Hiiden hirmuista hepoa?
(Kummastellen.)
Milloinka inehmon mieli
moista tahtoisi tajuta?
LOUHI (varoittaen):
Koita kuuroin korvinesi
kuulla kitsastelematta
opastusta antamaamme!
2:NEN TiETÄJÄ:
Mikäli pyhäinen pyyde,
halu polttavan palava,
täyttää rinnan ihmislapsen
Tietohon takertumahan
ajatustensa avulla,
ajopelin aivojensa, — — —
sikäli lähellä hetki
matkan päähän pääsemähän,
näkemähän on näkyä,
jossa ratsu raudankarva
valmihina vuottelevi
päästä vallas valjahisin
korjan kestävän etehen.
Ellös tulta tunnustellen
säkeniä säikähtele,
tukastansa mi tulevi,
silmän yltä sinkoavat,
jouhista hevosen harjan.
Tulta tutkios visusti
vakavasti vaaliellen,
kohta sen tutuksi tunnet
omaksesi arvaelet.
Muistat mustan menneisyyden
hetket herkästi hävinneet,
jolloin laskit valloillensa
järjen, aatosten hevosen,
varsan vauhkon, huimapäisen,
suitsematta suitsiloilla,
päitsemättä päitsilöillä
keskitetyn mietiskelyn;
ilman kättä ohjaksissa
tiedon, taidon, viisauden,
jumaluuden julkihyvän,
olemuksesi isännän.
Järki pääsi päitsemättä
karkuteille karjamailta,
laittomille laidunmaille,
tiedon pellon pientarille,
rikkaruohon riuhdontahan.
Siellä söi se ohdakkeita
mali heinän heikaleita,
mataroita malkioita,
joista juopui ihmisjärki
katkeraksi, kirpeäksi,
pistäväksi, polttavaksi,
tuskan tuiman tuottavaksi
itsellensä, kuin myös muille.
KAUKCMIELI (miettiväisenä):
Sanoit sauhun tupruavan
harjasta eto otuksen.
2:XEN TIETÄJÄ:
Niin — — —
KAUKOMIELI (katse tuijottaen etäisyyteen):
— Ma sen todeksi uskon
ilman sun todistustasi.
2:NEN TIETÄJÄ:
Katsehesi kauko-kanto
saapi mielesi matalan
mielellänsä myöntämähän,
tosissansa tunnustamaan,
kuinka on hatara pohja
ollut Kauon aatoksilla:
poissa keino keskityksen,
taju taidon antavainen
veistämähän, vuolemahan,
kuvioiksi kaartamahan,
mestaroimaan miettehensä,
asehella aivojensa
kielen käytöllä hiotun.
Aattehensa ailahdellen
suitsuellut on savuna
härmän syksyisen sakean,
tuprun tervas-tuuraksesta.
Mikäli on miettehillä
piirteinä puhtaina,
sikäli ne selvittävät
laatua väin laidunmaiden
orihisi ohjattoman,
järkesi jalosukuisen.
(Osoitellen Kaukomieltä.)
Tuossa pistää kiukun piikki
okaisesta ohdakkeesta!
Kateuden haisee katku,
malin maljasta imetty!
Katso, kuinka siipisulka
aattehen on itsekkääksi
tahrittu mataran mahlan
tahmealla taikinalla!
KAUKOMIELI (hillityllä myöntyväisyydellä):
Sanelet toden tosia,
vaikka vastenmielisiä
mielen ylpeän aleta
omaksensa ottamahan.
(Nöyrtyen.)
Tietäjä ylen ylevä,
neuvo mulle neuvot varmat,
keinot kestävät selitä,
millä voida moinen vamma
kohdallensa korjatuksi?
2:NEN TIETÄJÄ:
Tutki tuulen virtaukset,
vinhat nuo vihuri-puuskat
ajatusten aiheellisten,
niistä etsien eroita,
aitauksehen aseta,
aikeheidesi aseeksi
päättäväisyyden pätevä
aura, ainut oivallinen,
kykenevä kyntämähän
rasit aate maailmasi
laidunmaiksi laillisiksi.
Sillä muutat liedot luhdat,
ohdaketta ottavaiset
malin kasvusta, mataran,
orahalle oivan ruohon,
kantamahan laihon lauhan,
rehun, ruuaksi paremman
järjen juhdalle jalolle.
Sillä syöttäen elukan
muutat varsan vaahtoleuan
luonnoltansa lauhkeaksi,
sisultansa säyseäksi,
tottelevaksi todella
kutsuasi kuulemahan,
— — tahtoa tajuamahan
jumalaisen Kaukomielen, — —
vaikkapa sen vangitseisit,
kahlehilla kahlehtisit
kultaisihin koltuskoihin,
hopeaisihin helyihin,
taidolla talutellaksi
kihlapantiksi paraaksi,
tytön pään on päästimiksi.
KAUKOMIELI:
Onko silloin suoritettu,
lunnaat, lahjat, vaatimukset
rihmallensa riittävästi,
morsiostani omasta?
LOUHI:
Enpä ennen immnyttäni
sulle sulho myönnyttele,
kuin sa Tuonelan joesta
pyhän virran pyörtehestä
ammut joutsenen jaloimman,
yhdellä yrittämällä
yhden nuolen nostamalla.
KAUKOMIELI:
Aina oudommat asiat
silmihin siroitteletkin!
En mä tiedä, enkä tunne,
— enkä kuullut muiltakana — —,
missä viekas Tuonen virta.
kuoleman vesien pyörre,
jonka pinnalla pitäisi
souteleman siivillänsä
joutsen valkoinen, väkevä
kestämähän virran voiman
itse siihen suistumatta.
Ken on teistä, Tietäjistä,
viimeistellyt viisautensa
pulman mulle puhkomahan,
umpisolmun aukomahan,
vyyhden paasmat päästämähän,
jotta outokin osaisi
langan keriä kerälle?
Ilman teidän neuvojanne,
taitoanne, tietoanne,
en ma orpo onnistuisi
päästä pyyteeni perille.
3:MAS TIETÄJÄ:
Ootpa kaunis Kaukomieli
poluillasi päätynynnä
Opinnan-Salin sisälle
ikitiedon temppelikin.
Tässä Veljeni vakavat
sanoin sulle selvitteli
olemukses' ongelmia,
tehden taidolla tutuksi
sielusi sisäisen laadun,
ynnä järjen ohjattoman.
Kun et tyytynyt sä tuohon
tietohon tavattomahan
kysyen yhä enemmän
elon syntyjä syviä,
täytyy vihdoin ilmituoda
tietomme salaisin silmu,
kauan kätkössä pidetty
itse Luojan lainehilla.
Tieto tää se tarjouupi
Tuonen joutsenen tarussa
aian hanhen harkinnassa.
Sit' et lintua pyheä
löydä rinnasta omasta,
ennenkuin on ennättänyt
huuliltasi helkähdellä,
yläilmoihin yletä,
yli-luonnollinen laulu,
sävel soinnukas sorea,
sointu suuren rakkauden.
KAUKOMIELI (ihastuen):
Kerto'os oi se tarina!
Ijän kaiken rakkautta
turhaan oon ma etsinynnä!
3:MAS TIETÄJÄ:
Kerran kun alussa aian,
uuden kauden koittaessa,
Ukko itse uotteleikse
maamme luojaksi ruveta,
niin hän silloin rinnoiltansa
riisti rikkahan ilonsa
sydämensä lempilapsen
kapeen kaikista pyhimmän.
Sen hän laski lainehille
luonnon laajoille vesille
allina ajelemahan,
sotkasena soutamahan,
joutsenena laulamahan,
kyyhkynä kuhertamahan.
Rinta täynnä rakkautta:
elon mahlana imetty
Ylijumalalta yksin,
loihti luonnotar lukeva,
vesilintu kaunokaula,
saaret, maat ja manterehet.
karit, luodot, salmet, niemet,
ulapan ikuisen usvan,
aavan aukean selälle:
muni kultaiset munansa,
joista joutuvi parahin
auringoksi, antamahan
paistehensa päivyelle,
toiset tuiki tarpehiksi:
kuuksi yön kumottamahan,
tähtösiksi tuikkamahan.
Syntyi maailma matala,
ihme-metsikkö ihana
halmemaiksi ihmislasten,
pelloiksi Kalevan kansan.
Kun oli palanut kaski,
palo musta muokattuna,
tuntui tuima tuulen puuska
viima voimakas idästä,
jonka syöksyvi sylistä,
vieryi kylvö kontistansa,
kulon kauhean jälille,
kelpo karsta hiillokselle
siementä sekalajia:
ohran, kauran, Vienan vehnän,
käpyjä kotoisten puiden:
hyvän- ja pahuuden-tiedon,
— — itoista, epäitoista — —,
joista kasvoi kasvikunta
kansan ruuaksi Kalevan.
Heilläpä maku ovela,
mielihalu mielettömin:
pahantiedon puun hedelmä
maistoi mielelle paraiten.
Siitä siittyi tauti, talma,
rutto kauhea rupesi
kansan suonissa sytehen,
synnyttäen syyhyt, syövät,
paisehet pahan hajuiset,
koiskan haavat, kalman katkut,
tarttui Tuoni maailmahan,
kuolema karu, kamala,
asuntoihin ihmislasten.
Kaunis maisema keväinen,
kuva kirkas, kiehtovainen,
sysimustaksi mureni.
Ihanainen yrttitarha
päivettyen päistäreiksi
muuttui kalman karsinaksi.
Kuului pauhina palolta,
väittely vähäväkisten,
riita, temmellys, meteli.
Rannoilla meren ulapan
kaikui kirkuna kamala,
hätähuudot hukkuvien.
Pihamaille jos sa siirryit,
pakenit pano-palolta,
rannikolta, kartanolle,
siellä saattoi silmä nähdä
Suruttaren, Surman lapsen,
sisässä murehen mustan,
poimuissa pahaa potevan,
härvälillä vyyhteävän,
kerivän käsin kerälle,
huokausten loimilangat
rihmoiksi ylen lujiksi,
pujotella paikoitellen
siihen silminnähtäväksi
itkevien kyyneltilkat
helminauhaksi hyväksi
surun lasten kaulamille.
KAUKOMIELI:
Tämähän kuva kotoinen
elämästä ihmisien.
3:MAS TIETÄJÄ:
Tokko liene pitkä matka
Tuonen tummalle joelle,
surun virran pyörtehelle.
Sen on lähtehet lähellä,
vieden itkun viljavedet
kyynelpurolla monella
kasteheksi maankamaran
ihmiskuntamme asuman.
Kun sa joutuen joelle
lähi pääset rantamalle,
luo'os silmäs luotehesen
kohottele koillisehen,
niin sa sauhusta erotat,
— kyynelhöyryn hauraksesta —
rakkauden lauhan linnun,
joutsenen jalosukuisen,
valkokaulan, valkosiiven,
laulaen livertelevän
laulua elämän uuden,
Uhrauksen, Rakkauden.
Et sä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
ihanampaa ihmeääntä
kuullut korvalla inehmon.
Kun on sielusi sisimmän
soittimessa kielet kaikki
soinnulle sen soinnutettu,
laulamahan, soittamahan,
tuota kuultua säveltä,
silloin joutsen laskeuupi
Olallesi onnellisna,
opettaen oikeammin,
ylevämmin, yhtymähän
sointuhun sävelen suuren.
Vallassasi sulla silloin
viedä lintu viemisiksi,
tuoda tänne tuomisiksi.
Tää on punnuksista parhain
puolustamaan puhtautta,
jotta Leijona lakien,
Jalopeura tähtitarhan,
vartiosta väisteleikse
antamahan neitsyensä
suuren voittajan sylihin.
Kynnyksenvartia viittaa Kaukomielelle, että hänen on poistuttava.
Aamunkoitto alkaa sarastaa.
Kaikki Tietäjät nousevat seisoalleen, kasvot valoon päin
käännettyinä, kädet ylös ojennettuina.
"Kuulijat" nousevat myöskin, ristivät kätensä, vievät ne ensin
rinnalle, sieltä otsalle ja luovat katseensa maahan.
Tietäjät lausuvat hiljaa "pyhän sanan", kuuluu kova jyrähdys,
luola pimenee ja Kaukomieli häviää luolasta.
Kun taika on loppunut, ovat Tietäjät ja "kuulijat" yhä samassa
asennossa, mutta Kaukomieli luolan ulkopuolella kiipeillen
vaivaloisesti mäen huippua kohden. Siellä kääntyy Kaukomieli
kerran vielä luolaan päin, nostaa käden otsalleen, aivan kuin
muistellen jotakin.
KAUKOMIELI:
Lienen langennut lovehen, — —
vaiko nähnyt valveillani
eriskummallista unta,
tiedä en, — — mut' yhden tiedän.
tunnen sieluni tulessa,
aatokseni ankarassa
puimatyössä, pohdinnassa,
seulomassa selvillensä
näkemänsä, kuulemansa,
Tiedon pirtissä pyhässä,
Pimentolan pilvisessä.
(Nostaen keihään uhmaillen ylös.)
Vaikka hukkuisin huvaksi
hiihdännässä Hiiden hirven,
suitsennassa suunnatonta
Hiiden ruunoa ruhoa,
— aio en eritä ennen
elämästä, etsinnästä,
ennenkuin ma kuullut laulun
pyhän joutsenen puhuman,
lintusen livertelemän.
(Esirippu laskee.)
3:mas kuvaelma.
Seutu Kaukoniemellä.
Etualalla tuleentumaisillaan oleva ohrahalme, taampana aidattu
mustilla palo-teleilla. Sen vasemmalla puolella Kaukomielen uusi,
valkeiksi veistetyistä hirsistä salvettu pirtti, portaat katsomoon
päin, ovi suljettuna.
Taustalla halmeaidan takana aho kulon polttamine puunrunkoineen,
yhtyen etempänä.taustalla siintävän veden rantaan. Sivustoilla metsää.
Syksyinen, lämmin auringonlaskun valaistus.
Alkusoitossa, joka kuvaa Tuonelan joen tunnelmaa, kuuluu katkelmia
Tuonelan joutsenen laulusta. — Soitto jatkuu hiljaisena Kaukomielen
yksinpuhelun aikana.
Kaukomieli, päällään valkoinen viitta, avopäin, syviin ajatuksiin
vaipuneena, astuu esiin metsästä, seisahtuu äkkiä, aivankuin unesta
havahtuen, halmeaidan takapuolelle.
KAUKOMIELI (ojentaen sylinsa, aivan kuin seutua syleilläkseen):
Tännekö sä tiehyt pitkä,
polku kaita, kiemurtava,
toitkin poikasi takaisin
seudun armahan ahoille,
kodin uuden kynnykselle?
Palo tuossa polttamani, — —
halme, aitaama käsien
Kauon, nuoren, työnhaluisen,
— — lihakset kun huusi työtä,
pohkeheni ponnistusta; — —
tuossahan on karjatarha,
kota, läävä, heinäluhta,
kaikki voimasta kotoisin
jäntereiden Kaukomielen.
Antaisinko aatteiden
vielä päästä valloillensa,
juosta uksista tupahan,
pirttihin periltä pellon?
Mitä nähnen? Kärsimystä?
(Säälien.)
Tuskan uurtamatko arvet
ilmehillä jok' ikisen?
Ainikki, oi ainukainen
siskoiseni maailmassa, — —
miksi silmäsi vetiset,
kyyneleiden kostuttamat?
Menetitkö metsätielle
riemuhypyssä rajussa
rintaneulan, rinnan ristin,
helmiketjun kaulaltasi,
vaski-soljen vyötäröiltä?
(Pudistaa päätääu.)
Vaiko lie nimikko vuona,
valkovillainen karitsa,
syli-sylkky sirkkusesi,
jäänyt metsien petojen,
surman suuhun, syötäväksi?
(Pudistaa päätään.)
Kovan onko onnen puuska
käynyt mielesi ylitse,
pirstomalla pirstaleiksi,
säpäleiksi särkenynnä
tulisimmat tuntehesi,
toivehesi toinnuttavat,
uljahat pyhä-unelmat?
Eikö — —? Vielä en käsitä — —!
Syvemmällä lähdevedet
lienevät erällä tällä
itkupuroilla sisaren.
(Valveutuen.)
Katumuksen koi se onkin,
kalvavainen perhostoukka
pohjassa poven sisaren.
Oli kerran kielitellyt
kälyn käytöstä pahaksi,
ilkeäksi ilkkuellut;
ilman syytä suurempata
saanut veljen vimmoihinsa,
vihan töihin tahraisihin,
sotaintohon sokaisten.
(Tuskasta väristen.)
Miksi muiden sielun murhe
säilänä syvälle käypi
kirotun lihan lävitse,
rinnan luutkin rikkomalla,
sydämehen Kaukomielen?
(Ojentaen kätensä.)
Ainikkini, siskoiseni, — —
kuule huuto veljyesi,
— — vaikerrus valittavainen, — —
minun syy, minun vikani,
minä itse aiheutin
Ainikille mielihalun
juorun kieron kielintähän,
kantamahan kastiketta
luulevalle mielelleni,
— — mulle, mustankipeälle — —.
Siksi itku siskoseni
viiltävi sydän alahan
haavat heittopeitsen piston,
nuolenkärjen vää'ällisen.
Uskaltaisinko udella,
tiedustella, tarkastella,
syitä Kyllikin suruhun,
silmäripsen riuduntahan?
Olkavarteni ojennan,
kuperalla kämmeneni
kyynelille Kyllikkini.
Niihin lailla helmen hienon,
kuvastimen kuultavaisen,
kiintyi varjo kielimähän
sielustansa särjetystä,
— muistuttaman miehellensä,
min hän aartehen kadotti
huimapäisnä hylkimällä
valittua vaimoansa.
Niistä silmä nyt näkevi,
tajuaapi sielu tarkoin,
kuinka uljas, uskollinen,
rinnassa sydän sykähti,
povella on ponnahteli,
vaimoni valoin vihityn.
Enkä tuota ma typerä,
lemmen pauloissa palava,
luulo-taudin tuivertama
tiennyt, enkä ymmärtänyt,
kuinka Kyllikki alati
mulle kuului mieleltänsä,
vaikka hänkin, huumautuen
lemmenjuomasta jotenkin,
lankesi kisoihin, kiiman
keijukaisten karkeloihin.
(Lohdutellen.)
Tuotako sa turhan päiten
itket päivät, yöt ja illat,
silmä kirkas kyynelissä,
poski vaoilla syvillä
kyynelvirran viertämillä?
Oi on armas Kyllikkini,
lemmen lintuni ihana...!
Kuinka saisin kuuluville
sulle sieluni tarinan...?
Minunhan pitäisi sureman,
kyyneluhkut uiskennella,
itkeä ikihyväksi
erhetykset entisyyden,
tieto kun on tarkoillensa
tunnustellut tunnolleni,
kuinka sa oletkin ollut,
ilman itse tietämättä,
olemukseni osanen,
sieluni sisäinen puoli,
heiastus mun hengestäni
tuoksunnaksi tunteheni — — —.
Viatoinna kun sä väikyit
ilovirran vietävänä,
onnenlaulu huulillasi
kehtovirtenä väreillen,
minäpä ilon ehyen
itsekkäästi itselleni
riistin; kurja, kun en tiennyt,
että sillä onnen juuret
katkomalla poikki katkoin.
Köyhinpänä kerjäläisnä
kerjäelen kämmenine
kyynelhelmiesi kylvön
tiedon aarre lippahasen,
kalleutena kalleimpana
opiksi elämän tielle.
Vielä etsin mä jotakin.
Pirtissä takana pankon,
karsinan peräsopessa,
löydän laidalla laverin
oottavan oman emoni,
ryppyposken ryyhöttävän,
kädet rinnalla rihaiset.
Vasta nyt ma, kantajani,
imettäjäni ihana,
lapsi-aiat auttajani,
poikana pelastajani
vaaroista ja vastuksista,
ymmärrän sydämen yhden
ylevyyttä yltäkyllän,
josta juoksi uhrinesté
estymättä, ehtymättä,
esikoisesi eväiksi,
nurkkumatta niittämättä
itsellesi milloinkana
työstäsi sa tunnustusta.
(Soitto itkee nyyhkytelien, puhjeten vihdoin Tuonen joutsenen
lauluksi.)
Kun ma kasvoin suuremmaksi,
hänet hyljäsin hylyksi,
luotin liian ylpeästi
jäntevyytehen lihasten,
tietämättä, tuntematta,
kuinka helppo matkan kulku
oisi astella mun ollut
emon ääni korvissani,
sormen johtonsa opasna.
Vihdoin viimein, kun väsyen,
matkan pitkän kulkeneena
kautta Kalevan rajojen,
saapunut oon Pohjolasta
takaisin omille maille
Tuonen virran etsintähän,
— — ymmärrän emoni arvon
syvän äidin rakkauden.
(Tuonelan joutsenen laulu kuuluu kirkkaana yli soiton.)
Oi mikä ihana laulu
kaukoa kajahteleepi,
tajuntaani tunkeuupi?
(Kunntelee.)
Se on laulu Tuonen neidon,
(Riemastuen.)
ei, — — kun joutsenen jaloimman,
se on laulu rakkauden,
virittämä viisauden.
Kaukana en liene noilta
Tuonen tumman tuntureilta,
missä virtoinansa vierii
ihmislasten itkuvedet
kyynelpuroina poreillen.
(Ajatellen.)
Siellähän mun ammuttava
joutsen puhdas valkosiipi,
aian sotka, ihme lintu,
Kaala Hamsa kummallinen,
yhdellä yrittämällä,
yhden nuolen nostamalla!
(Katselee varustuksiansa.)
Minne miekkani kadotin,
säkenöitseväisen säilän,
soljuvan sotasopani:
pääni pannan, rauta-paidan,
teräs-vyöni, veitsen, huotran,
miekan kahvan kannattimen?
(Muistaen.)
Nehän jäivätkin jälelle
Pimentolan porstuahan
säpäleiksi särkyneinä
Hiiden hirven hiihdännästä.
Sinne myös jäi rautajousi,
viini suuri nuolinensa,
väkäkärki paksu keihäs,
puhumahan puolestani,
ett' on orhit sauhuharja,
hepo järjen irrallinen,
kultaisissa koltuskoissa,
hopeaisissa helyissä,
ohjaksissa Kaukomielen
tuotu karkuretkiltänsä
Tiedon pilttuhun ijäksi.
Onko ilman rautapaitaa,
ilman vainovaattehia,
ilman jousta, ilman nuolta,
ilman keihästä terästä,
mun nyt tielle lähdettävä
Tuonen linnun ammuntahan?
(Joutsenen laulu kuuluu selvemmin, ja Kaukomieli jää sitä
kuuntelemaan.)
ÄÄNI (takaa):
"Et mua vihalla voita
voitat vasta rakkaudella." — —
KAUKOMIELI:
Mitä laulat lintu outo
puhuen pyhin sanasin?
(Kerraten ääntä.)
"Et mua vihalla voita,
voitat vasta rakkaudella."
(Jää ihmetellen kuuntelemaan.)
ÄÄNI:
Etkä ennen etsimäsi
linnun siiville samoa,
kunnes tuntenut oot myrkyn
viisauden käärmehisen
puremasta pulppuavan
suoranansa suonihisi; —:
kunnes muutat muikeimman
maun, kirpeän, purevan,
kyynelvirtojen vesistä
mesiseksi, mieluisaksi
ihmiskielen kosketella: —
kunnes vielä vuodattanut
viimeisen veripisaran
sydämesi sintsilöistä
kostukkeeksi maan kamaran,
vihan vimman kuivuttaman,
vainon polttaman kamalan — —,
silloinpa kädessä sulla
sulho voittoisa, suloinen,
ase ainut ihmisyyden:
uhrauksen nuoli norja,
kaarijousi rakkauden,
jolla ammut Tuonen linnun
aivan ensi ammunnalla.
KAUKOMIELI (kuunnellen laulua ja ääntä, hurmaautuneena):
On kuin kuulisin ma kutsun,
houkutuksen hurmaavaisen.
Joudun luoksesi jo kohta
lintu, aikojen takainen,
oppimahan oivan taidon,
riemulaulun rakkauden.
Vielä kerran, väistyttävä,
mun on orpona kodista,
ennenkuin elämän suuri
ongelma on oiennunna,
tehty uhmin urhotyöni:
voittamalla kuolon kammo
ihmisveljien veristä.
Soitto taukoo vähitellen ja Kaukomieli astelee kiivaasti
oikealle, minne häviää.
Hetkisen kuluttua avautuu tuvan ovi, ja Kaukomielen äiti, kalpeana,
huivi soljella rinnalle kiinnitetty, astuu hiljaa ulos, asettuen
istumaan rappusille.
Ainikki ja Kyllikki tulevat myöskin tuvasta. Ainikki, mennen
halmeaidan luo, katselee surumielisesti laskevaa aurinkoa, ja
Kyllikki jääden seisomaan ovelle, nojaa pihtipieleen.
Ilta pimenee nopeasti.
ÄITI:
Kunne Kaukoni kadonnut,
minne poistunut poloinen,
kun ei kuulu jo tulevan
matkoiltansa maailmassa.
Ei tiedä emo poloinen,
eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa
vierivi oma verensä:
kävikö käpymäkeä
kanervaista kangasmaata,
vai meni meren selällä
lakkipäillä lainehilla,'
vaiko suuressa sodassa
kapinassa kauheassa,
(kauhistuen)
jossa verta säärivarsi,
polvenkorkeus punaista.
KYLLIKKI (säikähtyneenä):
Pahoin ethän aavistuksin
eeltäpäin jo ennustelle
tuhotulvaa, turmiota,
surman syytä poiallesi?
Minäkin pahaa uneksin,
tuhon ehkä entehiä:
"Tuli ahjona ajeli,
valkea välähtelihé
aivan akkunan alaitse,
periseinän penkereitse,
siitä tuiskahti tupahan,
koskena kohahtelihe
siltalauoista lakehen,
ikkunasta akkunahan..."
Ei se merkinne hyveä,
onnea ei ennustanne — —
tai, mi tienne, pirtillemme
(murtuneena)
kovaonniselle tälle.
(Toivekikkaampaua.)
Varmasti elossa vielä
kauko-mailla Kaukomieli — —
Katsoin illalla sukoa,
huomenilla harjoansa,
tuoksunut ei tuores leppä,
verihera ei hajunnut,
enkä siinä silmännynnä
pilkkua veren punaista.
(On»ellisena.)
Tuoksui vielä tuntuvasti,
löyhki lievästi nenähän
tuttu suortuvainsa tuoksu,
mieltä hiljaa hiipovainen.
Kuulin kaikuna huminan
korvissani kuiskuttavan
aivan kuin erotessamme:
"kato silloin Kaukomieltä,
tuho poikoa pätöistä
kohdannut on matkoillansa,
kun suka verin valuvi
harja hurmehin heruvi".
Toki eihän uhma moinen,
tuho hurja tulleneka,
koille tälle konsanansa?
ÄITI:
Jumalalla onnen ohjat
Luojalla lykyn avaimet.
Mikäli pahoin on poika
kulkuansa suunnitellut,
sikäli suvaitsi Luoja
onnen kauas karkaella
kintereiltä kiertolaisen,
kulkurin pahantapaisen;
mutta hän ei onneansa
kiellä hältä, eikä muilta.
kun vain pyyde on poluille
hyveen, tiedon, rakkauden.
(Itsekseen.)
Vaikka poikani poloinen
sodan kauhean jaloissa
kappaleiksi katkoittuna,
pirstaleiksi pirstottuna,
jälkehen ois jähmettynnä
metsähän mätänemähän — —,
— taikka suistunut selästä
orihinsa uskollisen
verivirran vietäväksi
Syöjättären syötäväksi,
herjan herkkusuun hyviksi,
(painaen käden sydämelleen)
niin ei rinta rauhoittuisi,
henkimästä herkeäisi,
sydän saisi sykkimästä,
emon kurjan, onnettoman,
ennenkuin on hän ehyen,
ehomman viel' entistänsä,
sille painanut ohimon
pelastetun poikasensa,
puhtoiseksi puhdistetun
hurmehesta hyytyneestä
nestehellä rakkauden.
(Kääntyy surumielin Ainikkiin, joka murheellisena on painautunut
istumaan aidan viereen.)
Vieläkö sa viikkokauden
surun sallit survoella
mieltäsi menehtymähän
nuoren uuhon kuolemasta,
vuonan vain tämän keväisen?
AINIKKI (purskahtaen itkuun):
En mä ennemmin sinulle,
emo, armas kantajani,
tunteitani tunnustanna,
paheitani paljastanna!
(Juoksee äitinsä jalkojen ju-ireen, peittäen kasvonsa äidin
helmoihin):
Nyt en jaksa kauempata
panna ma patoja tielle,
tokehia työnneskellä
suluksi suruni vuolle.
Minä yksin — — ei kukana
muu, oo syynä murheeseemme:
— kielittelin, kielastelin
kälyn käytöstä pahaksi,
(itkien)
liioittelut suurentelin — —,
jotta saisin veljen mielen
vaimollensa vaihtumahan
nyrpeäksi, nurjemmaksi,
eholla oman etuni,
— luullen sillä suosionsa
suuremman satavan mulle.
(Tyynemmin.)
Mikä ois mun ollakseni
ollut oivassa kodissa
tyttärenä ainukaisna,
vaikkapa miniä nuori,
vaimo veljyen kupeella — —?
Tehnyt työtä, syönyt ruuan,
käynyt vallasvaattehissa,
astuskellut orjain eellä
palolla ja pientareilla,
mutta sai kade kavala
soaistuksi mielen mulla
nähdessäni lemmen leimun
ruusun purppuran punaisen
liekehtivän poskipäillä
mielitiettysi miniän.
Kantaisin nyt katraistani,
karjasta joka lajista
parhaimman nimikkonaudan
karhun kauhean kitahan,
kun vaan taitaisin tekoni
tekemättömäksi tehdä.
(Itkee nyykkyttäen.)
ÄITI (silitellen tyttärensa päätä):
Piikaseni, pulmuseni
ymmärrän ytimen, ynnä
syyt sinun sydän surusi!
Kenpä sitten, ellei äiti,
ottaisi osoa niihin?
(Itsekseen.)
Mikä ongelma ovela,
pulma puhkaistavaksemme,
ailut aukaistavaksemme
annettu ajan alusta!
(Ainikille.)
Ellös itke impyeni
kohtaloita kaitselmuksen!
Ollut lie hänen osansa
poimiskella pettymykset
aistimaailman menoista,
toiveheista, tappioista,
jotta saisi hän takaisin
äidin, siskon, puolisonsa,
mieleltänsä muuttuneina;
itse mieheksi, isoksi,
kirkkahaksi kirkastuen
kipinöissä, kiukahalla,
tuskien tulisen uunin.
AINIKKI (katsellen ihmetellen äitiä):
Vaikka murhe mursi meidät
toiset kaikki, toivottomat,
sinulla vain sammumatta
tuikkavi kipinä toivon,
usko voittohon utalan
uhrauksen, rakkauden.
ÄITI:
Uskon, — uskon horjumatta,
nähden niisien ja lointen
selvenevän selkeiksi
kutehille, sukkulalle,
kohtalomme kankahassa.
AINIKKI (uteliaana, ilostuen):
Mitä tarkoitat emoni?
KYLLIKKI:
Jokin arvoitus anopin
sielulle lie selvinnynnä!
ÄITI (katsellen vuoroin Ainikkiin ja Kyllikkiin):
Etkö keksi jo jotakin
erikoista, merkillistä,
johtolankaa kohtalossa
joukollemme joutuneessa?
KYLLIKKI:
Merkillistä? — — —
AINIKKI:
— — — En älynnyt.
ÄITI (odottelematta selityksiä):
Miksikä utelen suotta
seikkaa varsin luonnollista?
Milloin ompi lapsen mieli
kyllin kypsä tuntemahan
arvo ystävän surussa,
murehessa miellyttävän
opettajan, oivallisen?
Mitä ennen onnenamme
palvomalla pyytelimme,
onkin ollut maailmahan
kuvastunut onnen varjo,
aina vaarassa vajota
syvävetisehen suohon,
mutapohjahan upota,
kunkin omaa onneansa
etsiessä itsekkäästi.
Suona meillä malkioilla,
hetehenä heltyvänä,
surman silmin uhkivana,
katala oma minämme,
joka uskalsi iloita,
riemuhyppyhyn ruveta,
katsomatta oikealle,
vasemmalle vilkumatta,
josko vaarassa ol' onni
toisen, onnea hakevan.
Vasta vaivan varstan alla
päistäreiksi peitottuna, —
huokausten huhmareessa
surkeiksi survottuna, —
kaipuun karstojen välissä
murhe piirien pilkkomana —
välkähti välähdys meille
tuskiemme tutkaimesta
airueeksi arvioimaan
onnea opin valossa.
Eipä silloin riemun neste
kuohu, käyne, nautinnoksi,
ennenkuin on onnen malja,
täytetty täpötäydeksi,
yli laidan läikkyväksi,
mahlan maahan vuotavaksi,
josta ihminen ilolla,
nöyrästi ja nurkumatta,
antaa ensin toisten juoda
vaikka pohjahan pikarin.
Joskus onni on ehompi,
riemun tunne rikkahampi,
jos on itse ilman jäänyt
onnen maljan maistannassa,
kunhan toisella todennut
hetken auvon, aurinkoisen,
pilven taitse pilkkiväisen
päiväpaisteisen kesäisen.
KYLLIKKI:
Tuotapa ei lempi tiedä,
himon puuska hetkellinen!
Se vain itkevi iloja
kuherrusta kerjeääpi
polttopuiksi lemmen liekin
hiiliksi himojen lieden.
Siksi eksyin ma, epärö,
elämäni ensimäiseen
yöhön yksin yödyttyä
tulen, tuikun, etsintähän
leikkilöistä luonnotarten,
sinipiikojen iloista.
(Kolkosti.)
Sillä tartutin tuhoisan,
inhan, ilkeähajuisen
luulo-taudin, tahmaskaisen,
oman poikani povehen.
(Menee masentuneen näköisenä tupaan.)
AINIKKI:
Voiko toivosi kyetä
valkaisemaan vastaisuuden
vielä siksi selkeäksi,
että kerran keksisimme
Kauon kaunihin kotona?
ÄITI:
Mit' ei tainne toivo nähdä,
usko uskalla udella,
siinä voima rakkauden
saapi siivet valloillensa
liitämähän, lentämähän,
kautta vaarojen ja uhman,
tuomahan tupasehemme
sen on oikean, isännän
vaikka kalman kammioista.
Silloin rakkauden rauha
ylvähästi yhdistääpi
yhdeksi olemukseksi
äidin, puolison ja siskon,
miehen järjellä jalolla,
niinkuin vanhalla ijällä
alle harmajan hapenen
sopii sorjassa sovussa
järki, toiminta ja tunne
rakkauden vallan alle.
Nyt on ruumis raitistettu,
sydän sintsimme silattu
kaunihiksi, Kauon tulla
järkeä jakelemahan
voiman valtaistuimelta
elämän eri aloille. (Äänettömyys.)
(Itsekseen.)
Näkö kauhea alati
pimeästä pilkistääpi
sielun katsehen etehen!
(Nousten ylös)
Vaikka vierisin lepässä,
hurmehessa huppeleista,
polvet, pohkehet, veressä, —
— etsin sua eksynyttä
kunnes tuonut oon takaisin.
(Tuvasta kuuluu hätähuuto. Kyllikki, kädessänsä pyöreä, pihkavarsi
harja, syöksyy kauhistuneena ovelle.)
KYLLIKKI (itkien):
Jo on mennyt mies minulta,
kaunis Kaukoni kadonnut
matkoille majattomille,
teille tietymättömille!
(Kohottaen harjaa.)
Jo veri suasta vuoti,
hurme harjasta heruvi.
(Kaatuu nyyhkyttäen rappusille.)
ÄITI (tarkastaen harjaa):
Voi poloinen päiviäni
angervoinen aikojani!
Nyt on koito poikueni,
minun laiton lapsueni
saanut päiville pahoille
tuhon teille tuiskahtanna,
— jo suka verin viruvi
harja hurmehin noruvi.
(Ilta pimenee, muutamia tähtiä ilmestyy taivahalle.)
AINIKKI (kolkosti):
Petti usko, petti toivo, — —
(Menee lohduttamaan Kyllikkiä.)
ÄITI (tointuen hämmästyksestään):.
mutt' ei voima rakkauden.
(Osoittaen tähtiin.)
Vaikka yöttäret kutovat
yötä syksyn synkeätä,
kapaloiden kankahalla
makoamaan maan ja taivaan,
tuikkavi tuhannet tähdet
öisen verhon laskoksista;
(osoittaen auringon laskuun päin)
vaikka maahiset masensi
päivän kehrän painumahan
vuorten taa, — — merehen tuolla — —,
nousee aurinkoiset uudet
öitä aina poistamahan.
Niinpä ihmisenkin laita:
milloin yötä, milloin päivää
elämää ja kuolemata.
Mikä oisi onnekkaampi,
kuin on ilta uupuneelle?
Onko kuolon voittanutta
väsyneiden vaalijaksi?
Jos on liian aikasehen
astunut Manan majoille,
tupaan Tuonen tuivertanut,
urho tuostapa unesta
nouseva on norjempana,
ehompana entistänsä,
(Kyllikki katselee ihmetellen äitiä)
jos vain kellä uskallusta
aamun ensi koittehella,
sätehellä päivän kehrän,
astua manalan maille
suutelemaan nukkuvata
rakkauden suudelmalla.
(Äiti tarkastaa vuoroin Ainikkia ja vuoroin Kyllikkiä, aivan kuin
odottaen vastausta. Kun he vaikenevat, aukaisee hän huivin soljen,
irroittaa liinan harteiltaan ja alkaa sovitella sitä päähineeksi.)
Kauhistuupi kuolemata
tarmo miehen, lempi naisen,
kalventuupi kalman eessä
sisaren ja veljen huuli.
Äitiä ei lapsestansa
kolkko kuolema eroita,
tuo vain kaivatun karitsan
ristiksensä rinnallensa,
antaa vanhalle varaksi
sauvaksi hopeaiseksi
poian poies poistunehen
yöhön yksin yöpynehen.
(Aikoo lähteä metsää kohden.)
AINIKKI (säikähtyen, pidättää äitiä):
Ethän aikone emoni
illan selkähän samota!
KYLLIKKI (hypähtäen äkkiä ylös ja tarttuen äitiin ehkäisIäkseen
hänen lähtöään):
Yöhythän sun yllättääpi
tuolla jo veräjän luona.
ÄITI (irroittautuen heistä hellästi):
Ellös laita estehiä,
tielle vieritä kiviä,
nähdessäsi rakkauden
uhriretkelle menevän.
Lyhyt yö lie liiaksikin
ehtiäkseni perille
ennen aamun astumista,
päivän nousua merestä.
Vapautuu Ainikin ja Kyllikin estelyistä. Ilta pimenee vähitellen
öksi. Äiti nousee hitaasti ohrahalmeen aidan yli ja häviää metsään.
Ainikki ja Kyllikki katsovat murheellisina äidin katoamista ja
menevät hitaasti ja ajattelevaisina tupaan.
Yö on pimennyt sysimustaksi.
Tupa häviää näkyvistä, joten seutu tekee yksinäisemmän ja
metsistyneemmän vaikutuksen. Kuu nousee taivaalle valaisten
seudun sen verran, että voi eroittaa yksityiskohtia.
Äiti tulee esiin uudelleen vasemmalta ja nousee kaitaa polkua
pitkin taustalla näkyvää kukkulaa kohtien.
ÄITI (tähystelieu polkua):
En ole älynnyt vielä
jättämiä jälkijänsä
raitehelta routaselta.
(Seisakiuu ajatellen)
Anonko apua ehkä,
armoa avittavaista,
tieltä tältä tallatulta,
kaiken kansan kulkemalta?
(Kumarteleikme tielle.)
Oi on tiehyt Luojan luoma,
polku polkema inehmon,
etkö nähnyt poiuttani,
kultaista omenatani,
hopeaista sauvoani?
TIEN ÄÄNI:
On on huolta itsestäni,
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
joka koiran juostavaksi,
ratsahan ajeltavaksi,
kovan kengän käytäväksi,
kannan karskuteltavaksi.
ÄITI:
Muisti mennyt on pilalle,
tien ravihin vierähtänyt,
tieltä kansan kulkemalta!
Onhan aamusta varahin,
läpi päivän helteisimmän
ihka iltamyöhään saakka
sitä käyneet ihmislaumat:
kehdosta koto-kisoihin,
sieltä lemmen luhtiloihin
uupuneina uinumahan
pettymyksen pieluksilla,
nauttimahan, nielemähän
karvahinta kannikkata
katumuksen kahmaloista:
— josta jatkui jalka polku
kangastuksen kaukomaille,
veräjille vierahille, — —
— — missä vielä ihmiskunta
väsymättä vaikeroipi
etsiskellen nautinnoita
Elon pellon pientareilla.
(Noustessaan mäkeä ylös huomaa hän tammen, seisahtuu sen juurelle,
nostaa kätensä rukoillen tammea kohden.)
Oi sä tammi, puu jumalan,
pyhän pihlajan veroinen,
etkö nähnyt milloinkana
juurellasi poikoani
uhrijuhlissa mukana,
ohran lyhde olkapäillä,
mesimaljakko käsissä?
TAMMEN ÄÄNI:
Ei oo aiat, niinkuin ennen
uhrijuhlien ajoilla,
jolloin kansat juhlamielin,
sydän antihin sulaen,
saapui aamuin, saapui illoin,
sydänyöllä, keskipäivin,
sylinsä jyviä täynnä,
anti taakat hartioilla
jumalien juotavaksi,
luonnotarten luotavaksi.
En ma nähnyt poikoasi
— — en oo häntä — enkä muita --!
Ei kule nykyinen kansa
uhriteitä ehtohetkin
uhrilehdon liepehelle
alle pihlajan tai tammen,
missä mielet hiljenneinä
sauhun pyörtehin samosi
luokse Luojan kaikkivallan.
Nyt on huolta itsestäni,
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
päiville ylen pahoille:
pinopuiksi pilkkumahan,
haloiksi hakattumahan,
riutumahan riihipuiksi,
kaskipuiksi kaatumahan,
itse uhriksi aleten
himolle rahanhimoisen,
ihmisen, ilon janoisen.
ÄITI (kauhistuen):
Saastutettu uhrilehto? — —
Pyhä alttari rikottu?
Kyll' on syytä itkeäsi,
valitella, voivotella,
oman kohtalon kovuutta.
Siksi et sanoa taida
polon poikueni teitä.
(Kuu loistaa taivaalla entista kirkkaampana.)
Jospa joutuisin jotenkin
tuonne kummun kukkulalle,
sieltä on näky isompi,
kauemmaksi kantavainen.
(Huomaa kuun, kumartaleikse kuulle.)
Oi on kuuhut Luojan luoma,
lyhty syksy-yön pimeän,
joka Korkeimman kädessä
kierrät mannut manterehet.
kurkistat joka kylähän,
pihoihin ja pirttilöihin,
— etkö nähnyt poikoani,
kultaista omenatani,
hopeaista sauvoani?
KUUN ÄÄNI:
Kierrellyt olen kyliä,
mantereita matkustellut,
nähnyt niityt, lehdot, korvet,
kujat, aitat, porstuatkin,
pihamailta pilkistellyt
seinä luukusta tupihin,
nähnyt niitä, nähnyt näitä,
iloa lyhyt-ikäistä,
itkun pirttejä eniten,
kosolta surun koteja,
mutt' en nähnyt poikoasi
kadonnutta, kaivattua,
en iloissa, en suruissa
majasissa maallisien.
Katseheni eivät kanna
taakse taiallisen verhon,
jossa kuolema asuvi,
hengettömät liitelevät
Tuonelan pimeän virran
hämärillä rantamilla,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille,
öitä yksin kulkemahan,
pakkasella paistamahan,
talvet tarkoin valvomahan,
késäksi katoamahan.
ÄITI:
Kiitos kuuhut, Luojan lyhty,
todistaja yö elämän,
inhojen inehmon töiden,
joita he häpeän tähden,
pimeällä peittelevät!
Sinä poistit silmiltäni
epäilyksen viime verhon
etsimästä poikoani
elävitten einehiltä.
Viel' on aikoa vähäinen
hetki aamun koittehesen,
ennenkuin herääpi heinä,
havahtuupi niityn nurmi,
saapi valveille kanerva,
minun väistyä välehen
toisen on tajunnan maille:
taian maille, Tuonen maille,
missä viipyvi väkisin
(peljästyen ja kauhuissaan)
— — taikka ehkä ehdoin tahdoin — —
poikani, sydän käpyni.
Laskeutuu hiljaa alas mäeltä. Seudun yli laajenee kiiltävän kuun
valossa kimmeltävä härma. Kuuluu soitto, jossa erottua katkelmia
Tuonelan joutsenen laulusta.
Maahisia, keijukaisia ja sinipiikoja leijailee ylt'ympäri.
Tuttu tunnettu tuo soitto,
sävel sielun seestynehen,
taivahisiin tahtovaisen. — —
Kuolema sen kerran soitti,
kajahdutti kanteleella
kehtolauluksi inehmon,
väsymystä värjöttävän.
Mikä houkutuksen houre?
Mairittelu maaemosen!
(Säpsähtäeu)
Minuako mielittelet,
kiehtomalla keinottelet
Tuonelan tuvan sisälle?
(Riemullisesti.)
Joudun, jääden ainiaaksi
päiväksi pimeän pirtin,
pantiksi ja lunnahaksi
elämästä ainukaisen
poikani, — — —
jotta toisin tervehenä
taikamailtasi takaisin
hänet ilmoille inehmon,
maineheksi maailmalle,
kuinka voima rakkauden
voitti kauhut kuolemankin.
LOUHI (haamuna):
Pohjolan olen emäntä,
voimallinen valtiatar
kynnyksellä kuolon portin.
Ilman ei minun lupoa,
ehdoin tahdoin tietämättä,
astunut oo jalka mainen
yhdenkänä ihmislapsen
näille maille usvaisille.
Kenen keinoilla käkesit,
noita-voiman nostamana,
tänne saakka saapumahan?
(Huomaa äidin itkevän, hellemmin.)
Vaimo vanha, valkohapsi,
Sunhan silmä kyyneleissä,
jotka helminä helisten
eteheni ennättäyvät.
(Kumartuu ottamaan yhden kyyneleen käteensä.)
Mikä kiille, loisto, välke,
kalvossa sen kiilteleepi?
En ma tunne välkettänsä
katumuksen kallihiksi
hopeaksi, hohtavaksi,
kullaksi en puhtauden, — —
timantiksi tiedon on se
liian kirkas, kimmeltävä, — —
mikä välke lie — en tiedä.
ÄITI (huutaen):
Etkö tiedä? — — Kuule, Louhi,
se on kiille rakkauden,
kimallus kiven jaloimman,
joka hehkuu aamuin illoin,
öin ja päivin lakkaamatta
ilman aurinkoa kuuta,
revon-tulten riehuntata,
taikka tähtein välkyntätä.
Nyt ne sulle silmistäni
lahjuksiksi ma siroitan.
jotta tarkoin kertoelet
missä piillee poikueni
rinnoiltani riistäytynyt?
LOUHI:
Ei oo mulla oikeutta
lahjuksilla lahjottuna
julki tuoda Tuonelasta
tietoja todellisia
sinne mailta suistuneista.
Lie hän istuen rekehen.
korjahan kovan, tulisen,
vuoren rotkoon luiskahtanut?
Oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt?
Saanutko sutosen suuhun
karhun kauhean kitahan?
ÄITI:
Tiedän kyllä ruumihinsa
kuolleheksi, kylmenneeksi,
siis en raadon etsinnässä!
Etsin häntä Itseänsä,
kut' ei syö suku susien
kaada karhun kämmeniset.
(Kiihtyen.)
Jos et tuota sä sanone,
ilmehiksi ilmoittele,
uskallan mä uhkaella:
rikon ukset uuden riihen,
taitan samposi saranat,
annan aarteesi parahan,
kademielin kaitsemasi,
koko maailman käsihin.
LOUHI:
Kykene ei uhkausten
voima, eikä lahjuksien,
karkoittamaan paikoiltansa
vartijata tiedon, taian.
Vasta sitten tiedot julki
täältä sulle työnnetähän,
kun oot itse astununna
yli kynnyksen kamalan,
mielelläsi myöntämällä
henkes' uhrina Manalle.
ÄITI:
Sitäkö vain vaadit multa?
Mielelläni henken' annan
helmen kalleimman elämän,
lunnahaksi luottavaksi,
pantiksi parahhnmaksi
poistuneesta pojastani.
Tuoni, taita korjahasi
viitakkeella vaimo vanha!
Kädestä hänet taluta
Tuonen tummalle joelle.
pyhän virran pengermälle,
luokse poikansa poloisen,
unessansa uinuvaisen.
— — jotta äiti sen hereille
herättäisi hengen voiman,
rakkauden, rauhan tuojan,
suloisella suutelolla.
Joko nyt on vaatimukset
tyydytetty — — —?
LOUHI:
— — — Täydellensä
Todet uskon nyt totiset.
Minä poikasi ihanan
panin hirvet hiihtämähän,
jalopeurat jaksamahan,
ruunat suuret suistamahan,
varsat valjastelemahan,
punnuksiksi painaviksi
Vaa'an kuppihin visuhun.
Hän ne kaikki mahtavasti
suoritti urohon lailla,
mutta puuttui vielä pieni
vaakakupista kipene
punnuksista Kauon puolla.
Silloin työnsin poikuesi
pyhän linnun pyyäntähän,
jolloin Vaaka varmastikin
voiton soisi voittajalle.
Nyt en tuota tunnekkana
mi on tullunna tuhoksi,
esteheksi ennättänhä,
kun ei kuulu jo tulevan
tyttöä anelemahan.
(Louhi katoaa. Tuonen joutsenen laulu kuuluu voimakkaasti, hämäryys
selkenee ja etäämpää siintää Tuonen virta.)
ÄITI (luoden katseensa virralle päin):
Tuollahan on Tuonen virran
penger pehmoinen levätä,
ken levon on tarpehessa.
(Ihastuen.)
Tunnen tuolla nurmikolla,
sammalella vihreällä,
nukkumassa puhtoiseni,
talven lunta valkeamman,
hangenkuorta kirkkahamman,
— — näkevän suloista unta
ikuisesta autuudesta.
(Onnellisena.)
Kiidän päivyen keralla
yöstä kohta koittavalla,
huuhtelen sun huuliltasi
kalman kylmän kalpeuden
elämäksi rakkauden.
Kiiruhtaa nopeasti virralle päin ja häviää sinne. Soitto on
voimakkaampaa, voivotellen tuskaa, valitusta ja voihkinaa,
kirkastuen vähitellen aurinkoiseksi, toivehikkaaksi, jossa ylitse
eroittuu selvästi Tuonelan joutsenen laulu.
Aamuruskon ensi värit punertavat taivaan rannan purppuran
ja oranssin värisiksi.
ÄIDIN ÄÄNI (etäältä):
Oi sä kultainen omena,
hopeainen sauvaseni,
nouseos makoamasta,
ylene uneksimasta,
asemahan arvokkaaseen
kuolon vallan voittajaksi!
KAUKOMIELEN ÄÄNI (kaukaa):
Terve päivä, taivon kehrä,
terve maailma matala
taivahaksi taipununna!
(Aurinko nousee taivaan rannalla ja joutsenen laulun soidessa ilmenee
Kaukomieli näyttämön taustalle, valkoiseen Tietäjän kauhtanaan
puettuna, kirkas valokiehkura sekä otsalla, että rinnalla.
Silmikko-risti riimusauva kädessänsä seisoo hän keskustalla
ietteisiinsä vaipuneena, katse korkeuteen tähdättynä.)
KAUKOMIELI:
Viikon unta utruelin,
kauan malkio makasin
silmät kiinni, setvimättä
Elon syntyjä syviä.
Nyt on elpynyt etehen
ladut Luojan laadulliset,
jäljet sauvan sompäsista
Luojan suksien sijoilla.
Enpä tuota ennen tiennyt,
enkä tarkasti tajunnut,
kuinka suuren uhrauksen
meille Luojamme lupasi,
luodessansa maailmansa
oppisaliksi inehmon
taluttamaan, taivuttamaan
itsekästä ihmiskuntaa
tielle _tiedon, Rakkauden_...
(Esirippu laskee.)
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaukomieli : Lemminkäisen taru suunniteltu näyttämölle, kolmessa kuvaelmassa" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.