Title: Isä Brownin yksinkertaisuus : Salapoliisikertomuksia
Author: Chesterton, G. K. (Gilbert Keith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isä Brownin yksinkertaisuus : Salapoliisikertomuksia" ***


ISÄ BROWNIN YKSINKERTAISUUS

Salapoliisikertomuksia


Kirj.

G. K. CHESTERTON


Suomentanut

Eino Palola



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1925.



SISÄLLYS:

Sininen risti
Salaperäinen puutarha
Kummalliset jalat
Lentävät tähdet
Näkymätön mies
Israel Gow'n rehellisyys
Väärä muoto
Mies Murtokadulla
Tarina taittuneesta miekasta
Kuoleman kolme asetta
Ruhtinas Saradinen synnit
Jumalan vasara
Apollon silmät



SININEN RISTI


Aamunkoitteen hopea reunusti meren vihreältä välkkyvää vettä, kun
höyrylaiva laski Harwichin satamaan päästäen maihin suuren parven
ihmisiä, joitten joukossa se mies, jota aiomme seurata, ei ollut eikä
halunnut olla millään lailla huomiotaherättävä. Hänessä ei ollut mitään
silmiinpistävää, jollemme ota lukuun tuskin huomattavaa vastakohtaa
hänen pyhäpukunsa hienouden ja hänen kasvojensa virkamiesmäisen
vakavuuden välillä. Hänellä oli yllään lyhyt vaaleanharmaa takki,
valkoiset liivit ja hopeanvärinen olkilakki harmaansinisine nauhoineen.
Tätä asua vastaan tuntuivat laihat kasvot synkiltä, etenkin kun
ne päättyivät lyhyeen, mustaan partaan, joka teki espanjalaisen
vaikutuksen ja johti ajatukset kuningatar Elisabetin aikana käytännössä
olleeseen rengaskaulukseen. Hän poltteli savukettaan joutilaan
vakavuudella, eikä mikään hänen käytöksessään viitannut siihen
tosiasiaan, että harmaan takin alla oli piilossa ladattu revolveri,
että valkeat liivit kätkivät poliisikortin ja että olkihattu peitti
päätä, joka oli terävimpiä koko Euroopassa. Sillä tämä mies oli itse
Valentin, Pariisin poliisipäällikkö ja maailman kuuluisin salapoliisi.
Hän oli nyt matkalla Brysselistä Lontooseen toimittaakseen vuosisadan
merkittävimmän vangitsemisen.

Flambeau oli Englannissa. Kolmen maan poliisit olivat vainuten
seuranneet suurta rikollista Ghentistä Brysseliin, sieltä Haagiin
Hollantiin, ja nyt pidettiin luultavana, että hän käyttäisi hyväkseen
sitä sekamelskaa ja niitä omituisia oloja, jotka Lontoossa par'aikaa
pidettävä Pyhä kongressi toisi mukanaan. Hän olisi luultavasti
olevinaan joku alempi-arvoinen pappi, tai sihteeri, jolla oli
kokouksessa jotain tehtävää, mutta Valentin ei voinut olla erikoisen
varma siitä asiasta. Ei kukaan voinut olla varma siitä, mikä koski
Flambeauta.

On kulunut jo monta vuotta siitä, kun tämä rikosten jättiläinen on
lakannut tekemästä pahojaan maailmassa, ja kun hän ne lopetti, voitiin
sanoa kuin Rolandin kuoleman jälkeen: rauha tuli äkkiä maailmaan.
Mutta parhaina — tarkoitan tietysti pahimpina — päivinään oli Flambeau
yhtä huomattava ja yhtä kansainvälinen henkilö kuin "der Kaiser".
Melkein joka aamu kertoivat sanomalehdet, että hän oli välttänyt
jonkun harvinaisen rikoksen seuraukset tekemällä uuden samanlaisen.
Hän oli tavattoman suurivartaloinen ja rohkea gascognelainen ja hänen
atleetti-huumorinsa purkauksista oli liikkeellä mitä uskomattomimpia
juttuja. Kerrottiin, että hän oli kääntänyt tutkintatuomarin alassuin
selvittääkseen hänen päätänsä, juossut pitkin Rue de Rivolia poliisi
molemmissa kainaloissaan, y.m. samankaltaista. Oikeuden nimessä
täytyy kuitenkin sanoa, että hänen ruumiillisen voimansa purkaukset
tavallisesti esiintyivät samanlaisten verettömien, vaikka kylläkin
sopimattomien kujeiden muodossa. Hänen varsinaiset rikoksensa olivat
terävästi suunniteltuja, suurisuuntaisia varkauksia. Mutta jokainen
hänen varkauksistaan oli tavallaan uudellainen synti, jolla oli oma
tarinansa. Hänhän se perusti suuren tyroolilaisen meijeriyhtiön
Lontooseen, yhtiön, jolla ei ollut meijereitä, ei lehmiä, ei
maitokärryjä, eikä maitoa, mutta kylläkin monta tuhatta jäsentä.
Näille hän hankki tavaraa muuttamalla maitopullot muitten ovilta
liiketuttaviensa ovien eteen. Hän se ylläpiti selittämätöntä ja tiheää
kirjeenvaihtoa erään nuoren naisen kanssa, jonka kirjelaatikkoa
tarkasti vartioitiin, valokuvaamalla mikroskooppisesti tiedonantonsa.
Useat hänen kepposistaan olivat merkittäviä yksinkertaisuutensa ja
reippaan suorituksensa vuoksi. Kerrotaan, että hän kerran keskellä
yötä maalasi uudelleen talojen numerot eräällä kadulla, vain
houkutellakseen ansaan erään matkustajan. Varmaa on, että hän keksi
muutettavan kirjelaatikon, jonka hän asetti etukaupunkeihin, katujen
kulmiin, toivossa, että joku tietämätön pistäisi niihin arvolähetyksiä.
Sitäpaitsi oli hän tunnettu erittäin taitavaksi voimistelijaksi.
Huolimatta suunnattomasta koostaan saattoi hän hypellä kuin heinäsirkka
ja kadota puunlatvoihin kuin nopea apina. Kun suuri Valentin lähti
liikkeelle ottaakseen selvää Flambeaun hommista, oli hän, nämä seikat
tuntien, täysin tietoinen siitä, etteivät hänen seikkailunsa olisi
lopussa, sittenkun hän olisi löytänyt etsittävänsä.

Mutta kuinka hän saisi Flambeaun käsiinsä? Tätä kysymystä ei suuri
Valentin ollut vielä likimainkaan itselleen selvittänyt.

Oli eräs seikka, jota Flambeau, huolimatta kekseliäisyydestään
valepukuihin nähden, ei voinut salata, ja se oli hänen tavaton
pituutensa. Jos Valentin nopealla katseellaan olisi huomannut pitkän
hedelmäin myyjättären, pitkän krenatöörin, tai vaikkapa verrattain
pitkän herttuattarenkin, olisi hän kai heti vanginnut heidät. Mutta
koko junassa ei ollut ketään, joka olisi voinut olla valepukuinen
Flambeau. Silloin olisi kissakin saattanut olla valepukuinen giraffi.
Hän oli jo etukäteen tarkkaan tutkinut laivan matkustajat, ja uusien
tulokkaiden luku, jotka nousivat junaan Harwichissa ja matkan varrella,
rajoittui kuuteen. Pikkuinen rautatien virkamies oli matkalla
keskusasemalle, kolme jokseenkin lyhytkasvuista vihanneskauppiasta
nousi junaan toisella asemalla lähtöpaikasta, matala leskirouva aikoi
Lontooseen eräästä Essexin pikkukaupungista ja eräs vähäpätöinen
katolinen pappi tuli eräästä kylästä samasta kreivikunnasta. Kun
Valentin sai nähdä pikku papin, luopui hän toiveistaan ja oli vähällä
purskahtaa nauruun. Miespaha edusti täydelleen itäisten tasankojen
kansantyyppiä, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja ilmeettömät kuin
norfolkilainen pannukakku, hänen silmänsä olivat tyhjät kuin
Pohjanmeri, ja sitäpaitsi oli hänellä muassaan joukko ruskeaan paperiin
käärittyjä paketteja, joista hänen oli vaikea pitää huolta. Pyhä
kongressi oli kai imenyt monta tuollaista olentoa irti tukahtuneesta
maalaiselämästä sokeina ja avuttomina kuin ahtaista pesistään
nousseet myyrät. Valentin oli epäilijä tuota ankaraa ranskalaista
tyyliä, eikä pitänyt papeista. Mutta hän saattoi sääliä heitä, ja
jos ken, herätti tämä pikkumies sääliä. Hänellä oli suuri, pahoin
kulunut sateenvarjo, joka alituiseen putosi maahan. Hän ei näyttänyt
tietävän, mikä osa paluupiletistä oli leikattava pois, ja jok'ikiselle
matkatoverilleen vaunussa selitti hän lammasmaisin ilmein, että hän
oli levoton kääröistään, sillä yhdessä niistä oli hänellä jotain
"puhtaasta hopeasta sinisine kivineen". Hänelle ominainen sekoitus
maalaismaista lörpöttelyhalua ja pyhää yksinkertaisuutta huvitti
tavantakaa ranskalaista, kunnes pappi paketteineen saapui Tottenhamiin,
nousi junasta mutta palasi takaisin hakemaan sateenvarjoaan. Hänen
näin puuhatessaan oli Valentin kyllin ystävällinen varottaakseen häntä
puhumasta kaikille ihmisille, että esine, jota hän niin varoi, oli
hopeinen. Puhuessaan kenen kanssa hyvänsä piti Valentin kuitenkin
silmällä jotain toista. Hän vaaniskeli kaikkialla jotain toista köyhää
tai rikasta, miestä tai naista, joka olisi täysin kuusi jalkaa pitkä.
Flambeau oli nimittäin neljä tuumaa tätä mittaa pitempi.

Viimein nousi hän itsekin pois Liverpool Streetillä vakuutettuna siitä,
ettei hän siihen saakka ollut päästänyt pahantekijää livahtamaan.
Sitten meni hän Scotland Yardille laillistuttaakseen asemansa ja
ollakseen varma avusta tarpeen vaatiessa. Senjälkeen sytytti hän
jälleen savukkeen ja läksi pitkälle vaellukselle Lontoon kaduille.
Juuri kun hän näin kuljeksi kaduilla ja puistoissa Viktorian
kaupunginosan tuolla puolen, pysäytti hän äkkiä askeleensa ja
jäi paikalleen. Hän huomasi olevansa hiljaisella, Lontoolle niin
ominaisella, istutuksilla reunustetulla aukiolla, n.s. "squarella",
jossa liike sattumalta oli keskeytynyt. Korkeat, sileät talot sen
ympärillä näyttivät arvokkailta, mutta asumattomilta. Pensasryhmät
keskustassa näyttivät hylätyiltä kuin pienet, vihreät saaret
Tyynessä meressä. Yksi aukion sivu kohosi kuin parveke toisten
yläpuolelle, ja linjan katkaisi täällä eräs Lontoon miellyttävimmistä
yllätyksistä, ravintola, joka näytti eksyneen tänne Schesta [eräs
vanha aristokraattinen aukio]. Se näytti melkein selittämättömän
viehättävältä ruukuissa kasvavine kääpiöpuineen ja pitkine
sitruunankeltaisine tai valkeine viirukkaisine päivänsuojustimineen.
Se oli verrattain korkealla, ja Lontoossa tavallisen, rikkinäisen
tyylin mukaan johtivat pitkät portaat kadulta sisäänkäytävälle,
jokseenkin niin kuin ensimäisen kerroksen ikkunaa vasten olisi asetettu
hengenpelastustikapuut. Valentin seisoi poltellen keltaviiruisten
kaihtimien edessä ja katseli niitä kauan.

Ihmeissä on ihmeellisintä se, että ne tapahtuvat. Pilvet taivaalla
saattavat yhtyä ja muodostaa tuijottavan ihmissilmän. Ollaan matkalla,
suunta on epävarma ja kiverä puu piirtyy maisemaa vasten kuin
kysymysmerkki. Nämä molemmat seikat olen viime päivinä itse huomannut.
Nelson kuolee juuri voitonhetkellä, ja Williams niminen mies tappaa
sattumalta miehen, jonka nimi on Williamsson. Sehän on aivan kuin olisi
hän tappanut oman poikansa. Lyhyesti: tapahtumissa on jotain taikaa,
mitä jokapäiväinen katselija ei huomaa. Tämän seikan on Poe eräässä
paradoksissaan mainiosti ilmaissut: "Viisaan täytyy ottaa lukuun
aavistamatonkin".

Aristide Valentin oli läpeensä ranskalainen, ja ranskalainen äly on
erikoisesti ja puhtaasti _älyä_. Hän ei ollut mikään "ajatuskone",
sillä tuo sana on nykyaikaisen fatalismin ja materialismin päätön
keksintö. Kone on vain _kone_, juuri sen vuoksi, ettei se osaa
ajatella, ja Valentin oli ajatteleva mies ja samalla rehellinen
mies. Hän oli saavuttanut merkilliset menestyksensä, jotka
tuntuivat noituudelta, terävällä johdonmukaisuudellaan, selvällä ja
yksinkertaisella ranskalaisella ajatustavallaan. Ranskalaiset eivät saa
maailmaa haltioihinsa sinkauttelemalla paradokseja, vaan ainoastaan
toteuttamalla jonkun yhteisajatuksen. Tällaisen yhteisajatuksen
saattavat he viedä pitkälle, kuten esim. Ranskan vallankumouksessa.
Mutta juuri siksi, että Valentin ihaili järkeä, huomasi hän järjen
rajat. Vain se, joka ei tiedä mitään automobiileistä, puhuu
automobiilin käyttämisestä ilman bentsiiniä; vain se, joka ei
tiedä mitään järjestä, pyrkii käsittelemään asioita ilman vahvoja,
eittämättömiä perusteita. Ja niitä puuttui Valentiniltä nyt. Flambeau
ei ollut näyttäytynyt Harwichissa, ja jos hän todella oli Lontoossa,
saattoi hän olla mikä hyvänsä pitkästä maankiertäjästä Wimbledonin
tiellä Hotel Métropolin pitkään tarjoilijaan saakka. Kun Valentin
oli tällaisessa alastoman tietämättömyyden tilassa, oli hänellä omat
periaatteensa ja oma menettelytapansa, jota hän seurasi.

Tällaisissa tapauksissa hän otti aavistamattomankin lukuun.
Tapauksissa, joissa hän ei voinut seurata järjellistä suuntaviivaa,
seurasi hän kylmästi ja väsymättä järjetöntä. Hän ei hakenut oikeita
paikkoja — pankkeja, poliisikonttoreja, yleisiä kohtauspaikkoja —
hän etsi järjestelmällisesti vääriä. Hän kolkutti kaikkien tyhjien
talojen oville, pistäysi jokaiseen ulospääsyttömään solaan, poikkesi
syrjäpoluille, joita rikkakasat peittivät, ja kierteli kaikki ne
mutkat, jotka aivan tarkoituksettomasti veivät syrjään valtateiltä.
Hän puolusti näitä hassuja toimenpiteitä täysin johdonmukaisesti.
Hän sanoi, että tämä tapa oli huonoin, jos oli olemassa johtolanka,
mutta jos sellaista ei ollut, oli se paras, sillä olihan aina olemassa
mahdollisuus, että juuri sama omituinen seikka, mikä pisti takaa-ajajan
silmiin, oli herättänyt pahenevankin huomiota. Jostainhan täytyi alkaa,
miksi ei siis siitä, mikä oli kiinnittänyt toisenkin huomiota? Noissa
portaissa, tuon ravintolan hiljaisuudessa ja omituisuudessa oli jotain,
mikä herätti salapoliisin hyvin vähän romanttisuuteen taipuvan mielen
ja sai hänet yrittämään pientä temppua aivan arviolta. Hän meni ylös
portaita, istuutui ikkunapöydän ääreen ja tilasi kupin vahvaa kahvia.

Aamupäivä oli jo kulunut puoleen, eikä hän vieläkään ollut syönyt
aamiaista. Jätteitä toisten ateriasta oli vielä pöydällä muistuttamassa
hänelle nälkää. Hän tilasi paistetun munan ja alkoi mietteissään
sirottaa valkoista sokerijauhoa kahviin yhä ajatellen Flambeauta. Hän
muisti kuinka Flambeaun kerran oli onnistunut karata naulapihtien
avulla, toisen kerran auttoi häntä palava talo, sitten taas merkitön
kirje, josta piti maksaa, kerran se, että hän sai ihmiset kaukoputkella
tirkistelemään pyrstötähteä, joka uhkasi hävittää maan. Valentin piti
poliisinaivojaan yhtä hyvinä kuin rikoksellisenkin, ja siinä hän
oli oikeassa. Mutta hän ymmärsi täydelleen asemansa huonommuuden.
"Rikoksellinen on luova taiteilija, poliisi vain arvostelija", sanoi
hän katkerasti hymyillen ja nosti kahvikupin hitaasti huulilleen.
Mutta samassa asetti hän sen kiivaasti takaisin. Hän oli pannut suolaa
kahviinsa.

Hän katseli astiaa, josta hän oli ottanut tuota hopean valkoista
jauhetta. Se oli varmasti pieni sokerirasia, yhtä ehdottomasti sokeria
varten aiottu kuin samppanjapullo samppanjaa varten. Miksi oli
siihen pantu suolaa? Oliko ehkä muita rasioita sokeria varten? Kas,
tuossahan oli kaksi aivan täyttä suola-astiaa. Ehkäpä niissä oli jotain
muuta ainetta. Hän maistoi sitä. Se oli sokeria. Ja nyt katseli hän
mielenkiinto uudelleen heränneenä ympärilleen ravintolassa löytääkseen
muita jälkiä tuosta omituisesta tavasta panna sokeria suola-astiaan
ja suolaa sokerirasiaan. Lukuunottamatta omituista, tumman nesteen
valkoiseen seinäpaperiin jättämää pilkkua, näytti koko huone muuten
siistiltä, iloiselta ja hyvin hoidetulta. Hän soitti tarjoilijaa.

Kun tuo olento kiiruhti esiin, tukka pörröllään ja silmät punaisina,
sillä hetki oli verrattain aikainen, pyysi salapoliisi, joka ei
halveksinut pientä pilaa, häntä maistamaan sokeria ja sanomaan, oliko
se hotellin arvon mukaista. Tuloksena oli, että tarjoilija säpsähti ja
tuli täysin valveille.

"Teettekö joka aamu vieraillenne tämän kujeen?" kysyi Valentin.
"Eikö teistä tuo sukkeluus vaihtaa sokeri suolaan käy vähitellen
yksitoikkoiseksi?"

Kun pilkka sai tämän selvemmän muodon, vakuutti tarjoilija, että
laitoksen tarkoituksena tosiaan ei ollut sallia mitään niin
sopimatonta. Sen täytyi johtua jostain omituisesta erehdyksestä. Hän
otti sokerirasian käteensä ja katseli sitä. Hän tarttui suola-astiaan,
katseli sitä ja hänen ilmeensä muuttui yhä sekavammaksi. Lopuksi pyysi
hän aivan äkkiä anteeksi, kiiruhti pois ja palasi muutaman minuutin
kuluttua isännän seurassa. Hänkin tutki ensin sokerirasiaa, sitten
suola-astiaa ja hänkin näytti joutuvan hämilleen.

Äkkiä innostui tarjoilija niin, että tuskin sai sanaa suustansa.

"Minä luulen", änkytti hän, "minä luulen varmaan, että sen tekivät nuo
molemmat papit."

"Mitkä molemmat papit?"

"No", sanoi tarjoilija. "Nuo papit, jotka paiskasivat sopan seinään."

"Paiskasivat sopan seinään?" toisti Valentin, vakuutettuna, että
sanontatapa oli jollain lailla kuvaannollinen.

"Niin", sanoi tarjoilija innokkaasti ja osoitti vaaleassa seinässä
olevaa tummaa pilkkua. "Paiskasivat sopan tuohon seinään."

Valentin katseli kysyvästi isäntää, joka nyt kertoi asian
yksityiskohtaisemmin.

"Niin, hyvä herra", sanoi hän. "Se on aivan totta, vaikka minä
puolestani en usko, että asia on missään yhteydessä sokerin ja
suolan kanssa. Kaksi pappia tuli tänne sisään aikaisin aamulla,
juuri kun luukut avattiin, juomaan lihalientä. Molemmat tekivät
hyvin hiljaisen ja arvokkaan vaikutuksen; toinen maksoi laskun ja
lähti, toinen, joka oli hiukan hitaampiliikkeinen, viipyi muutaman
minuutin ja kokoili kapineitansa. Mutta viimein lähti hänkin. Juuri
kun hän oli astumaisillaan ulos, otti hän vain puoliksi tyhjentämänsä
kupin ja heitti liemen seinään. Itse olin sisähuoneessa samoinkuin
palvelijanikin. Kun syöksyin ulos, oli seinä tahrattu ja huone tyhjä.
Vahinkoa ei voi pitää erikoisen suurena, mutta hävytöntä se oli, ja
minä koetin tavoittaa heitä kadulla. Mutta se ei onnistunut he olivat
jo ehtineet liian kauas. Minä näin vain, että he kääntyivät kulman
ympäri ja alkoivat kulkea Carstairs-katua pitkin.

"Salapoliisi oli jo pystyssä, hattu päässä ja keppi kädessä. Hän oli jo
huomannut, että siinä pimeydessä, mikä vallitsi hänen ajatuksissaan,
täytyi hänen seurata ensimäistä omituista vihjausta, minkä hän sai.
Maksettuaan laskunsa ja paiskattuaan lasioven perässään kiinni, kääntyi
hän kohta lähimmälle kadulle.

"Oli onni, että hänen silmänsä kuumeisimpinakin hetkinä oli kylmä
ja käsityksensä nopea. Vilahdukselta huomasi hän jotain erään
puodin edessä. Puoti oli tavallinen hedelmä- ja vihanneskauppa, ja
koko joukko tavaroita oli näytteillä ulkona, taivasalla, nimi- ja
hintalapuilla varustettuina. Enimmän silmiinpistävät olivat appelsiini-
ja pähkinäkasat. Pähkinäkasan päällä oli lappu, johon oli sinisellä
liidulla kirjoitettu: 'Paraita Tanger-appelsiinejä. Penny pari.'
Appelsiinikasalla oli lappu, josta yhtä selvillä kirjaimilla luettiin:
'Parhaita brasilialaisia pähkinöitä. Naula 4 pennyä.' Herra Valentin
tarkasti molempia lappuja. Hän oli ollut huomaavinaan samanlaisen
onnistuneen sukkeluuden jo kerran ennen, jopa aivan äsken. Hän käänsi
punaposkisen kauppiaan huomion kirjoituksien erehdyttävään sisältöön.
Mies, joka oli seisoskellut aivan jörönä katsellen milloin ylös,
milloin alas katua, ei sanonut mitään, vaan vaihtoi äkeissään laput.
Salapoliisi, joka seisoi vieressä nojaten sirosti kävelykeppiinsä,
jatkoi puodin tarkastelua. Viimein sanoi hän: 'Suokaa anteeksi, hyvä
herra, että siirryn puhumaan sellaisesta, mikä ei näytä kuuluvan tähän,
mutta tekisin teille mielelläni kysymyksen kokeellisen sielutieteen ja
ajatusyhtymäin alalta'."

Punaposkinen kauppias katseli häntä uhkaavasti, mutta Valentin jatkoi
aivan huolettomasti, heilutellen keppiään: "Mitä yhteyttä on" sanoi
hän, "vaihdetuilla hintalapuilla hedelmäkaupassa ja lierilakkisella,
joka on tullut huvimatkalle Lontooseen? Taikka, puhuakseni selvemmin,
mikä salaperäinen side yhdistää kasan appelsiineiksi ristittyjä
pähkinöitä ajatukseen kahdesta papista, joista toinen on pitkä, toinen
lyhyt?"

Hedelmäkauppiaan silmät tunkeutuivat ulos päästä kuin etanan. Ei
näyttänyt mahdottomalta, ettei hän heittäytyisi vieraan kimppuun.
Lopuksi sopersi hän harmistuneella äänellä: "Minä en tiedä, mitä se
teitä liikuttaa, mutta jos olette heidän ystäviään, niin kertokaa
terveisiä minulta ja sanokaa heille, että jos he vielä; kerran kaatavat
minun omenani, niin saavat he selkäänsä ja perin pohjin, olkoot he
sitten pappeja tai ei!"

"Todellako", huudahti salapoliisi innokkaasti osaaottaen. "Kaasivatko
ne teidän omenanne."

"Niin, sen teki se toinen", vastasi kuumaverinen hedelmäkauppias. "Ne
vierivät yli koko kadun, ja olisinpa antanut hänelle osansa, minä, jos
minun ei olisi ollut pakko noukkia omenoita kadulta."

"Mihin suuntaan ne papit menivät?" kysyi Valentin.

"Ne lähtivät kulkemaan toista katua vasemmalle täältä ja menivät sitten
vinosti puistikon yli", vastasi mies arvelematta.

"Kiitos", sanoi Valentin ja katosi kuin salama. Mainitun puiston
toisella puolen tapasi hän poliisin ja sanoi tälle: "Tämä on tärkeää,
konstaapeli. Oletteko nähnyt paria pappia, leveälieriset hatut päässä?"

Poliisi alkoi nauraa. "Kyllä kaiketi, sir", sanoi hän. "Ja jos kysytte,
vastaan, että toinen oli kokolailla toisella kymmenellä. Hän seisoi
tuossa kadulla niin pökerryksissään, että..."

"Mihin suuntaan ne menivät?"

"Ne nousivat keltaiseen raitiovaunuun tuolla", vastasi mies. "Yhteen
niistä, jotka menevät Hampsteadiin."

Valentin näytti poliisikorttinsa ja sanoi hyvin nopeasti:

"Kutsukaa pari miehistänne tulemaan kanssani seuraamaan noita
pappeja." Sitten meni hän yli kadun niin tarttuvan innokkaasti, että
mahtava poliisi norjeni nopeajalkaisen tottelevaiseksi. Puolitoista
minuuttia sen jälkeen yhtyi vastakkaisella katukäytävällä komisaario ja
siviilipukuinen poliisimies ranskalaiseen salapoliisiin.

"Saanko kysyä, sire" aloitti ensinmainittu, hymyillen tärkeän näköisenä.

Valentin viittasi kepillään. "Kerron teille kaikki tuon raitiovaunun
katolla", sanoi hän ja ahtautui kaikin voimin tungoksen läpi. Sittenkun
kaikki kolme olivat hengästyneinä istuutuneet keltaisten vaunujen
katolle, sanoi komisaario:

"Ajaisimme nelinkerroin nopeammin automobiilillä."

"Siinä olette täysin oikeassa", vastasi heidän johtajansa tyynesti,
"jos me vain tietäisimme, minne meidän matkamme vie."

"No, minne me sitten menemme?" kysyi toinen ja tuijotti ulos.

Valentin rypisti otsaansa ja poltteli edelleen muutaman sekunnin.
Sitten otti hän savukkeen sormiensa väliin ja sanoi:

"Jos te _tiedätte_, mitä joku aikoo tehdä, järjestäkää niin, että
ehditte ennen häntä, jos te vain _arvaatte_ sen, niin pysykää hänen
perässään. Liikkukaa, kun hän liikkuu, pysähtykää, kun hän pysähtyy;
kulkekaa samaa vauhtia kuin hän. Jos teette niin, saatte ehkä nähdä,
mitä hän näki, ja toimia, niin kuin hän toimi."

"Ainoa mitä voimme tehdä, on varustautua näkemään jotain kummallista."

"Minkälaista arvelette?" kysyi komisaario.

"Minkälaista hyvänsä", vastasi Valentin ja vaipui taas itsepäiseen
mykkyyteensä.

Keltainen raitiovaunu mateli pohjoisia katuja ylös, niinkuin tuntui,
tuntikausia. Suuri salapoliisi ei ryhtynyt enempiin selittelyihin, ja
on mahdollista että hänen toverinsa alkoivat hiljaisuudessa epäillä
asian luonnistumista. On myöskin mahdollista, että heissä kaikessa
hiljaisuudessa kasvoi aamiaisen ikävä, sillä varsinainen aamiaisaika
oli aikoja sitten ohi, ja pohjoisen Lontoon etukaupunkikadut näyttivät
venyvän iänikuisen pitkiksi, niinkuin moniosainen kiikari. Tämä matka
oli niitä, joitten kestäessä matkustaja alituiseen tuntee, että hänen
jo olisi pitänyt ehtiä maailman ääriin, kun hän tuskin on ehtinyt
Sufnell-puiston alkupäähän. Lontoo loppui vähitellen roskaisiin
ravintoloihin ja huonosti hoidettuihin istutuksiin, mutta alkoi,
merkillistä kyllä, kohta jälleen kasvaa säteilevien suurkatujen
ja koreiden hotellien muodossa. Oli aivan kuin matkustaisi läpi
kolmentoista ikävän pikkukaupungin, jotka olivat aivan toinen toisensa
vieressä. Mutta vaikka talvihämärä uhkasi jo peittää tien heidän
edessään, istui parisilainen salapoliisi yhä hiljaa ja valveilla
tutkien heidän molemmilla puolillaan aukenevia sivukatuja. Kun he
olivat jättäneet Cambden Town'in taakseen, olivat poliisit melkein
nukkuneet; ainakin säpsähtivät he, kun Valentin hyppäsi pystyyn, löi
heitä olkapäälle ja käski ajajaa pysäyttämään.

He hyökkäsivät alas rappuja kadulle käsittämättä miksi heitä
häirittiin. Kun he katselivat ympärilleen selitystä etsien, osoitti
Valentin voitonriemuisena erästä ikkunaa vasemmalla tiestä. Ikkuna
oli iso ja muodosti osan palatsintapaisen hotellirakennuksen
pitkästä, paksusti kullatusta julkisivusta. Tämä osa rakennuksesta
oli "päivällispuoli" ja esiintyi nimellä "restaurant". Ikkuna, jota
Valentin oli osoittanut, oli, niinkuin hotellin muutkin ikkunat, n.s.
jäälasia kuvioineen. Mutta sen keskellä oli suuri, musta pilkku, joka
näytti tähdeltä jään pinnalla.

"Tuossa on meillä viimeinkin johtolankamme", huudahti Valentin ja
heilutti keppiään. "Talo rikottuine ikkunoineen."

"Mikä ikkuna? Mikä johtolanka", kysyi poliisiapulainen. "Mitä
todisteita meillä on, että se on jossain yhteydessä asiamme kanssa?"

Valentin kiukustui niin, että oli vähällä taittaa bamburuokonsa.

"Todisteita"! huusi hän. "Herra Jumala! Mies hakee todisteita.
Luonnollisesti on todennäköisyyksiä kaksikymmentä yhtä vastaan, ettei
sillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mutta mitä muuta voimme tehdä?
Ettekö ymmärrä, että meidän täytyy käyttää hyväksemme hyvinkin vähän
todennäköisiä mahdollisuuksia, tai sitten mennä kotiin ja käydä maata?"

Reippain askelin meni hän sisälle ravintolaan tovereittensa seuraamana
ja kohta kävivät he käsiksi päivälliseen pienen pöydän ääressä ja
katselivat sisältäpäin tähteä lasissa. Eipä se juuri sieltäkään
näyttänyt kovin selittävältä.

"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä", sanoi Valentin tarjoilijalle
laskua maksaessaan.

"Kyllä, sir", vastasi mies. "Se tapahtui hyvin omituisella tavalla."

"Niinkö? Kertokaapa siitä meille", sanoi salapoliisi huolettoman
uteliaana.

"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään", sanoi tarjoilija.
"Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla
täällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja
meni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi
rahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon.
'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut
liikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette',
vastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian
laita. Mutta silloin nolostuin."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.

"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta
nyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista."

"Tosiaanko?" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin
silmin. "Ja sitten."

"Silloin sanoi pappi, joka juuri oli ehtinyt ovelle: 'Valitan, että
olen sekoittanut laskunne, mutta silloin on myös ikkuna maksettu'.
'Mikä ikkuna?', sanoin minä. 'Se, jonka nyt rikon', sanoi hän ja särki
ruudun sateenvarjollaan."

Kaikki kolme kuuntelijaa huudahtivat hämmästyksestä ja komisaario sanoi
kuiskaten: "Ajammeko takaa hullujenhuoneesta karanneita?"

Tarjoilija nautti nähtävästi hullunkurisesta jutusta ja jatkoi:

"Ensin nolostuin niin, etten keksinyt mitä tehdä. Mies marssi ulos
ovesta ja tavoitti toverinsa, joka oli kääntynyt kulman ympäri. Ja
sitten kulkivat he sellaista vauhtia Bullock-katua pitkin, etten
tavoittanut heitä, vaikka juoksin kaikin voimin."

"Bullock-katua", sanoi salapoliisi, lähtien liikkeelle samaa vauhtia
kuin omituinen pari, jota hän ajoi takaa.

Heidän matkansa jatkui nyt alastomien tunnelintapaisten kivimuurien
välissä, pitkin katuja, joiden varsilla oli vain harvoja lyhtyjä,
vieläpä harvoja ikkunoitakin, katuja, joita ainaiset takapihat
näyttivät reunustavan. Hämärä tiheni, eikä edes Lontoon poliisi osannut
sanoa, mihin suuntaan he kulkivat. Komisaario oli kuitenkin jokseenkin
varma siitä, että he päätyisivät johonkin paikkaan Hampstead'in
puistossa. Vihdoin puhkaisi äkkiä pimeyden ulkonevasta ikkunasta
loistava kaasuvalo, joka muistutti salalyhtyä, ja Valentin pysähtyi
hetkeksi kirjavasti koristellun leipomopuodin eteen. Arveltuaan hetken
hän astui kauppaan. Hän seisoi siellä aivan vakavana makeisten keskellä
ja osti kolmetoista suklaasikaria valiten ne suurella huolella. Hän
haki nähtävästi johtolankaa, mutta se oli turhaa.

Kulmikas, verrattain elähtänyt puotineiti oli jokseenkin tylsän
hämmästyksen vallassa katsellut hienoa herrasmiestä, mutta kun hän
ovessa tämän takana näki komisaarion sinisen virkapuvun, heräsi hän.

"Vai niin", sanoi hän. "Jos tahdotte tietoja paketista, olen jo
lähettänyt sen."

"Paketista!" toisti Valentin ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää
hämmästyneeltä.

"Tarkoitan pakettia, jonka tuo herra jätti — tuo pappi."

"Hyvänen aika", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen
todellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. "Kertokaa toki meille
oikein tarkkaan, mitä on tapahtunut."

"Niin", sanoi nainen hiukan arvellen. "Papit tulivat tänne noin
puolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän
minun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen
tuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko
unohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä.
Silloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään
sen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se
postissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta.
Vaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon
käärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia
näyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut
tänne."

"Niin onkin asia", sanoi Valentin lyhyesti. "Onko Hampsteadin puisto
tässä lähellä?"

"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne."

Valentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat
perässä vastahakoisesti hölköttäen.

Katu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta
saapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma
vielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla
reunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten
maisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet
loistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt
päivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja
tutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat,
jotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet;
muutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa
kuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja
kasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä,
laakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.

Tummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin
musta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista
miestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin,
että toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin
lukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies
oli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat
yhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla
vähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot
kuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä
hämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut.
Oli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään.
Sehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku
pappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.

Tähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman
päivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä
oli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti,
suuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden
papeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, "hopeinen,
sinikivinen esine", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies
junassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin
oli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan
huomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi
safiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta
kaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että
Flambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin
tuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin
yksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne
hyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä
kuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa
Hampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä,
ja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa
takia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa
alentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin
ajatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea
mikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan
hakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta
varastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen
välillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla
nimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa
ikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta
jälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui —
mikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan,
vaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut
rikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.

Molemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset
korkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet
keskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat,
mutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä
kukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua
hirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä
pensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien
keinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että
he saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan
kuulleet, ainoastaan sana "järki" toistettiin usein kimakalla,
melkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat
papit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä
näkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin
he löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle,
mistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla
tällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut
puupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta
keskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja
vihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen
yläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja
tähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta
mitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä
suurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli
hän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.

Kuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys.
Oliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle
asiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon
nokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa
on jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein
pulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui
yksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä
kohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton
taivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei
olisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan
synkissä tuomiokirkoissa.

Ensimäinen, minkä hän kuuli, oli loppu jostakin, mitä isä Brown sanoi:
"mitä keskiaikana oikeastaan tarkoitettiin sillä, että taivasta oli
mahdoton lahjoa!"

Pitempi nyökäytti päätään ja sanoi:

"Niinhän se on, että nykyaikaiset, uskottomat ihmisemme aina vetoavat
järkeen. Mutta kuka voi nostaa katseensa noihin miljooniin tähtiin,
tuntematta, että tosiaan voi olla olemassa maailmoita, joissa meidän
järkemme on hulluutta."

"Ei", sanoi toinen pappi. "Järki on aina järki, vaikkapa helvetin
esikartanoissakin, niin, vieläpä olemassaolon tuntemattomissa
rajamaissakin. Tiedän, että kirkkoa moititaan järjen halveksimisesta,
mutta asianlaita on aivan päinvastoin. Kirkko ylistää täällä maailmassa
järkeä aivan yksin. Kirkko yksin täällä maanpäällä puolustaa sitä
mielipidettä, että järki hallitsee Jumalaakin."

Pitkä kehotti vakavat kasvonsa tähtikirkkaalle taivaalle ja sanoi:

"Mutta kuka voi tietää, eikö tässä rajattomassa maailman
kaikkeudessa...?"

"Rajattomuus on aivan fyysillinen käsite", sanoi pikku pappi ja muutti
kiivaasti asentoa. "Emme voi käsittää sitä siinä merkityksessä, että se
ei olisi totuuden lakien alainen."

Valentin seisoi puun takana ja pureskeli kiukuissaan kynsiään. Hän
luuli melkein kuulevansa englantilaisten salapoliisien hymähtelevän
sille, että hän oli kuljettanut heitä tämän pitkän matkan, löysän
arvailun perusteella, kuuntelemaan parin kiltin papin metafyysistä
lörpöttelyä. Levottomuutensa vallassa jäi häneltä kuulematta
pitkäkasvuisen isän jouhenhalkaiseva vastaus, ja kun hän jälleen
kuunteli, puhui isä Brown.

"Järki ja oikeus johtavat kaukaisimpia ja eristetyimpiäkin maailmoita.
Katsokaapa vain tähtiä. Eivätkö ne ole kuin itsenäisiä timantteja
ja safiireja. Niistä voisi laatia kuinka järjettömän botaniikan tai
geologian hyvänsä. Ajatelkaapa timanttimetsää, jossa lehdet ovat
jalokiviä. Ajatelkaapa, että kuu olisi sininen suurensuuri safiiri.
Mutta älkää luulkokaan, että tämä mielipuolinen astronomia vaikuttaisi
vähääkään yleisessä johdossa vallitsevaan oikeuteen, tai järkeen.
Opaalisilta kankailta, helmiäishohtoisten lohkareitten alta löydätte
ilmoitustaulun, jossa sanotaan: 'Älä varasta'!"

Valentin aikoi juuri nousta epämukavasta kumarasta asennostaan ja
hiipiä pois niin hiljaa kuin mahdollista häpeissään elämänsä ainoasta
suuresta tyhmyydestä. Mutta pitkän papin hiljaisuudessa oli jotain,
mikä sai Valentinin viipymään kuullakseen tämän vastauksen. Kun hän
viimein alkoi puhua, sanoi hän aivan yksinkertaisesti, painunein päin
ja kädet polvilla:

"Minä luulen kuitenkin yhä, että muutamat muut maailmat kohoavat
järkemme ulottumattomiin. Taivaan salaisuudet ovat tutkimattomat ja
minun täytyy omasta puolestani taipua niiden edessä."

Ja pää yhä kumarassa ja muuttamatta vähääkään asentoaan tai ääntään
lisäsi hän:

"Tahdotteko olla hyvä ja antaa minulle tuon safiiriristin? Me olemme
yksin täällä ja minä voisin, jos tahtoisin, jauhaa teidät ruumeniksi
kuin olkinuken."

Juuri se, että ääni ja asento oli muuttumaton, painoi muutettuun
puhetapaan omituisen hävyttömyyden leiman. Mutta pyhän esineen haltija
käänsi tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti edelleen hiljaisen
yksinkertaisesti tutkivan taivasta. Ehkäpä hän ei ollut ymmärtänyt
toveriaan. Tai hän oli ehkä ymmärtänyt ja kivettynyt kauhusta.

"Niin", sanoi pitkä pappi samalla matalalla äänenpainolla ja
muuttamatta asentoaan. "Niin, minä olen Flambeau."

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen sanoi hän:

"Kuulkaa, tahdotteko antaa minulle ristin?"

"En", sanoi toinen, ja tuo lyhyt sana kuului niin kummalliselta.

Nyt heitti Flambeau äkkiä pois papilliset elkeensä. Suurvaras nojautui
penkin selkämykseen ja nauroi hiljaa, mutta kauan.

"Ettekö", huudahti hän. "Te ette tahdo antaa minulle sitä, te
ylpeä prelaatti. Te ette tahdo antaa minulle sitä, te pieni, tyhmä
mustatakki. Sanonko teille, miksi? Niin, siksi, että se jo on minun
povitaskussani."

Pikku essexiläinen käänsi häntä kohden pimeässä kai hämmästyneet
kasvonsa ja sanoi näyttelijän teeskennellyllä innolla:

"Oletteko, oletteko varma siitä?"

Flambeau kirkui ihastuksesta.

"Te huvitatte minua yhtä paljon kuin vallattomin farssi"; sanoi hän.
"Niin, pikku ukkeli, siitä olen aivan varma. Olin kyllin viisas
tehdäkseni itselleni aivan samanlaisen paketin kuin teillä ja nyt olen
saanut oikeat kivet. Vanha temppu, isä Brown, hyvin vanha temppu."

"Niin kyllä", sanoi isä Brown ja pyyhkäisi tukkaansa epäröivällä
tavallaan. "Niin, olen kuullut siitä ennenkin puhuttavan."

Rikoksen jättiläinen kumartui yksinkertaista pikku pappia kohti
kasvoillaan jonkunlainen jälleen heränneen mielenkiinnon ilme.

"Oletteko _te_ kuullut siitä puhuttavan?" kysyi hän.

"Ja missä olette _te_ kuullut puhuttavan siitä?"

"En tietysti saa sanoa, mikä puhujan nimi on", vastasi pikku mies
yksinkertaisesti. "Hän oli, nähkääs, katuvainen syntinen. Hän
oli elänyt parikymmentä vuotta kuin prinssi vain jäljittelemällä
käärepaperipaketteja. Kun aloin epäillä teitä, muistin kohta tuon
miesparan menettelytavat."

"Kun te aloitte epäillä minua?" toisti rosvo kiihkeämmin. "Olitteko te
todella kyllin hävitön epäilläksenne minua vain siksi, että kuljetin
teidät tänne, puiston autioimpaan osaan?"

"En, en missään nimessä", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. "Ei,
katsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta
pikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät
piikkirannerengastaan."

"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?"
ärjäsi Flambeau.

"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!" sanoi isä Brown
kohottaen hiukan silmäkulmiaan. "Kun olin pappina Hartlepoolessa,
oli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä
heti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta
joutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni,
ja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin
ne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean."

"Saitte pitää oikean?" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen
äänessään soinut yksistään voiton riemu.

"Näinhän se kävi", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä
teeskentelemättömästi. "Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin,
olinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen
kiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut,
sen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se
siellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia
jäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni
Westminsteriin." Hän lisäsi surullisella äänellä. "Senkin opin minä
eräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan
käsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan
sitä saa tietää, sanon teille", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa
anteeksi pyytävän näköisenä. "Kun kerran on pappi, niin ei hän sille
mitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita."

Flambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei
sisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös
penkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:

"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä
kaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne
ja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan
sen väkisin."

"Ette", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. "Te ette ota sitä
väkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja
toiseksi, koska emme olekaan yksin."

Flambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.

"Tuon puun takana", sanoi isä Brown, "seisoo kaksi vahvaa poliisia ja
suurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne
tulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä
minä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista
oppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En
ollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata
omaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni,
ettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa
suolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee
sitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin
sokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely,
jos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa
sen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin
laskun ja te maksoitte sen."

Nyt odotti kai maailman kaikkeus, että Flambeau tekisi tiikerin
hyppäyksen. Mutta oli aivan kuin jokin taikavoima olisi pidättänyt
häntä. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä ja uteliaisuudesta.

"Koska teillä ei", jatkoi isä Brown hyväntahtoisesti, mutta selvästi
ja sitovasti, "ollut halua jättää poliisille jälkiä, joita se voisi
seurata, täytyi tietysti jonkun muun tehdä se. Joka paikassa, missä
olemme näyttäytyneet, oli minusta tärkeää tehdä jotain, mistä piisaisi
puhetta koko päiväksi. En tehnyt suurta vahinkoa: tahra seinällä,
kaadetut omenat, rikottu ikkuna, mutta minä pelastin ristin ja risti
tulee aina pelastumaan. Nyt on se Westminsterissä. Minua ihmetyttää
tosiaan, että te ette estänyt sitä aasinpillillä."

"Millä?" kysyi Flambeau.

"Minua ilahduttaa, ettette koskaan ole kuullut puhuttavan siitä",
sanoi pappi ja irvisti. "Se on jotain hyvin ilkeää. Te olette varmasti
liian hyvä ollaksenne pillinpuhaltaja. Minä en olisi voinut väistää
aasinpilliä edes tahroillakaan. Siihen eivät jalkani ole kyllin
tanakat."

"Mistä kummasta te oikeastaan puhutte?" keskeytti toinen.

"Jaha, minä luulin, että te tunsitte tahrat", sanoi Brown,
miellyttävästi yllätettynä. "Ettehän sitten olekaan joutunut kovin
pitkälle pahuuden tiellä."

"Kuinka hiidessä te olette saanut selvän kaikista noista hirmuista?"
huusi Flambeau.

Hymyn varjo kulki hänen papillisen vastustajan pyöreiden, viattomien
kasvojen yli.

"Luonnollisesti siksi, että olen vain yksinkertain mustatakki", vastasi
hän. "Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että sen, joka ei tee
juuri muuta kuin kuuntelee tunnustuksia toisten synneistä, täytyy oppia
syvälti tuntemaan maailman pahuus? Sitäpaitsi on teissä vielä muuta
minun kutsumukseeni kuuluvat mikä sai minut vakuutetuksi, että te ette
ollut pappi!

"Mitä sitten?" kysyi varas melkein täydellisesti hölmistyneenä.

"Te ahdistitte järkeä", sanoi isä Brown. "Se on huonoa teologiaa."

Ja juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia
varjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että
urheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.

"Älkää kumartako minulle, _mon ami_", sanoi Valentin kaikuvalla
äänellä. "Kumartakaamme molemmat mestarillemme."

Ja he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen
essexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.



SALAPERÄINEN PUUTARHA


Aristide Valentin, Pariisin poliisipäällikkö, oli myöhästynyt, ja
muutamat hänen vieraistaan saapuivat päivällisille ennen häntä. Ivan,
hänen uskottu palvelijansa, vanha mies, jolla oli melkein yhtä harmaat
kasvot kuin viiksetkin ja arpi otsassa, sai heidät sentään jäämään.
Ivan istui aina pöydän ääressä ulkohallissa, jonka seinillä riippui
aseita. Valentinin talo oli nimittäin melkein yhtä omituinen ja
yhtä kuuluisa kuin sen omistajakin. Se oli vanha, korkeiden muurien
ympäröimä, ja pitkät poppelit sen edessä melkein sulkivat näköalan
Seinelle, mutta suurin omituisuus sen rakennustavassa, joka ehkä
juuri kohotti sen arvoa poliisien silmissä, oli se, että talosta
pääsi kadulle vain halliportin kautta, jota Ivan asekokoelmineen
vartioi. Puutarha oli suuri ja taidokkaasti järjestetty ja talosta
vei sinne monta ovea. Mutta puutarhasta ei yksikään portti johtanut
ulkomaailmaan. Sitä ympäröi korkea, sileä, ylipääsemätön muuri, jonka
harjalla oli suuria, teräviä piikkejä. Puutarhassa oli turvallista
istua ja tuumailla, kun tiesi, että ulkopuolella oli pari sataa
pahantekijää, jotka janosivat surmaa ja kostoa.

Niinkuin Ivan vieraille ilmoitti, oli talon isäntä soittanut, että
hän oli myöhästynyt kymmenen minuuttia. Hän toimitti kuitenkin,
puhuaksemme totta, tärkeitä tehtäviä, jotka koskivat mestauksia ja
muita epämiellyttäviä asioita, ja vaikka nämä velvollisuudet olivat
hänestä hyvin epämiellyttäviä, täytti hän ne sentään mitä suurimmalla
tarkkuudella. Vaikka hän olikin taipumattoman ankara rikollisia
ahdistaessaan, oli hän kuitenkin lempeä rangaistusta vaatiessaan.
Kun hänestä oli tullut ei vain Ranskan, vaan myös miksemme sanoisi
koko Europan poliisimenetelmien paras tuntija, oli hän rehellisesti
käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa lieventääkseen tuomioita ja
puhdistaakseen vankilat. Hän kuului Ranskan suurien, ihmisystävällisten
vapaa-ajattelijoiden joukkoon, ja ainoa ikävä puoli heissä on se, että
heidän armonsa tekee vielä jäätävämmän vaikutuksen kuin oikeus.

Kun Valentin tuli, oli hän jo puettu mustaan frakkipukuun punaisine
rusetteineen. Ja hän oli hyvin hienon näköinen mustine jo hiukan
harmahtavine partoineen. Hän meni hallin läpi suoraan työhuoneeseensa,
jonka ikkunat avautuivat puutarhaan päin. Sen ovi oli avoinna, ja kun
hän oli tarkasti sulkenut laatikkonsa ja asettanut kaikki oikeille
paikoilleen, seisoi hän alallaan muutaman hetken katsellen puutarhaan.
Teräväpiirteinen kuu pyrki juuri esiin myrskyä ennustavien pilvien
välistä, ja Valentin katseli sitä mielenkiinnolla, mikä tuntui oudolta
niin tieteelliselle luonteelle kuin hänen. On mahdollista, että
tällaisilla tieteellisillä luonteilla on jonkunlainen fyysillinen
aavistus heidän elämänsä hämmästyttävimmistä ongelmista. Mutta hän
erkani pian tuosta mystillisestä tunnelmasta, jos sellaista oli
ollutkaan, sillä hän tiesi myöhästyneensä ja että hänen vieraansa
jo olivat alkaneet saapua. Hän näki kaikki muut tämän pienen
seuran tukipylväät saapuneiksi, hän näki lord Gallowayn, Englannin
lähettilään, kolerisen vanhan miehen omenanpunaisine kasvoineen,
Sukkanauharitariston sininen nauha rinnassa. Hän näki lady Gallowayn,
hoikkana, sirona, hopeanvalkeine hiuksineen ja tunteellisine,
ylhäisine kasvoineen. Hän näki hänen tyttärensä, lady Margaret
Grahamin, kalpean, kauniin tytön, jolla oli kasvot kuin keijukaisella
ja kuparin värinen tukka. Hän näki Mont St. Michelin herttuattaren,
mustasilmäisenä, hyvinvoipana kävelevän molempine tyttärineen, jotka
myöskin olivat mustasilmäisiä ja hyvinvoipia. Hän näki tohtori
Simonin, tuon ranskalaisen tiedemiehen perikuvan, silmälasineen,
terävine, ruskeine leukapartoineen ja vaakasuorien ryppyjen uurtamine
etsineen; noiden ryppyjen, jotka ovat ylpeyden rangaistuksena, koska
ne syntyvät tavasta alituiseen nostella silmäkulmia. Hän näki isä
Brownin, Cobholesta, Essexistä, saman, jonka hän äsken oli tavannut
Englannissa. Ja hän katseli, ehkäpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin
ketään muuta, pitkäkasvuista, univormupukuista miestä, joka oli
kumartanut Gallowayn perheelle, vaikka tervehdykseen ei vastattukaan
erikoisen sydämellisesti, ja joka nyt astui esiin puristaakseen isännän
kättä. Hän oli kapteeni O'Brien, Ranskan muukalaislegioonasta. Hän
oli hoikka, mutta sentään hiukan kankearyhtinen, sileäksi ajeltu,
mustatukkainen ja sinisilmäinen, kasvoilla samalla kertaa uhmaileva
ja surumielinen ilme, kylläkin luonnollinen upseerille, joka kuului
voittoisista erehdyksistään ja onnistuneista itsemurhistaan kuuluisaksi
tulleeseen rykmenttiin. Syntyään irlantilaisena oli hän jo poikana
tutustunut Gallowayn perheeseen ja etenkin Margaret Gallowayhin. Hän
oli poistunut Englannista velkojensa tähden ja ilmaisi nyt täydellisen
piittaamattomuutensa brittiläisistä seurustelutavoista esiintymällä
missä hyvänsä puettuna univormuun, miekka vyöllä ja kannukset jaloissa.
Kun hän kumarsi lähettilään perheelle, taivuttivat lordi ja lady
Galloway aivan jäykästi päätään ja lady Margaret katseli toisaalle.

Mitkä lienevätkään olleet ne ajan kätkemät tapaukset, jotka vetivät
yhteen näitä henkilöitä, niin eivät he kuitenkaan kiinnittäneet heidän
hienostuneen isäntänsä mieltä. Ei ainakaan kukaan heistä ollut hänen
silmissään illan mielivieras. Erikoisten syitten takia odotti Valentin
erästä maailmankuulua miestä, jonka ystävyyden hän oli saavuttanut
laajoilla matkoillaan ja voitoillaan salapoliisina Yhdysvalloissa. Hän
odotti Julius K. Braynea, monimiljonääriä, jonka aivan hämmästyttävän
suuret lahjoitukset monille uskonnollisille yhdistyksille olivat
antaneet aihetta kaikenlaiseen helppohintaiseen pilaan ja juhlallisiin
siunailuihin amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä. Kukaan
ei oikeastaan päässyt perille, oliko mr Brayne ateisti, mormooni
vai kristillinen luonnontieteilijä, mutta kyllä hän aina oli valmis
mättämään rahoja jokaiseen hengellisellä nimellä varustettuun
astiaan, jonka kestävyyttä hän ei aikaisemmin ollut koetellut.
Muitten omituisuuksiensa ohella odotti hän hartaasti amerikkalaista
Shakespearea, vaikka tuo omituisuus näyttäytyikin olevan enemmän
kärsimykselle käypä kuin tuottava. Hän ihaili Walt Whitmania, mutta
piti Luke P. Tanneria Pariisissa paljon enemmän "edistyskelpoisena".
Hän piti kaikenlaisesta edistyksestä. Hän piti herra Valentinia
"edistyskelpoisena", niinkuin hän sanoi, ja tuomitsi häntä siten aivan
väärin.

Julius K. Braynen tulo huoneeseen vaikutti yhtä ratkaisevasti kuin
päivällissoitto. Hänellä oli eräs suuri ominaisuus, jolla harvat meistä
voivat ylpeillä: hänen ulkomuotonsa oli yhtä suuremmoinen kuin hänen
sisäinen olentonsa. Hänen ruumiillinen haahmonsa teki suunnattoman
vaikutuksen, hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin, ja puettu mustaan
seurustelupukuun, jonka kokonaisuutta eivät edes kellonvitjat tai
sormukset häirinneet. Hänen tukkansa oli valkoinen ja voimakkaasti
taapäin kammattu kuten saksalaisilla; hänen kasvonsa olivat punaiset,
käskevät ja pyöreät, ja musta tupsu alahuulessa teki muuten lapselliset
piirteet hiukan teatraalisiksi, jollain lailla mefistomaisiksi.
Mutta salongissa ei kauankaan tyydytty vain tirkistelemään kuuluisaa
amerikkalaista, hänen viipymisensä oli jo antanut aihetta arvailuihin,
ja kaikessa kiireessä pyydettiin häntä nyt saattamaan lady Galloway
ruokasaliin.

Oli eräs kohta, johon nähden Gallowayt unohtivat tavallisen
suopeutensa ja taipuvaisuutensa. Jos lady Margaret vain ei sallisi
tuon seikkailijan O'Brienin saattaa häntä pöytään, oli hänen isänsä
tyytyväinen. Hän ei sitä tehnytkään, hän oli mennyt ruokasaliin
tohtori Simonin seurassa. Mutta kuinka olikaan, niin näytti vanha
herra Galloway levottomalta, melkein epäkohteliaalta. Hän käyttäytyi
päivällisen aikana jokseenkin diplomaattisesti, mutta sitten kun herrat
olivat alkaneet tupakoida ja kolme nuoremmista, tohtori Simon, pappi
Brown ja tuo "vaarallinen" O'Brien, oli kadonnut, kaiketi mennäkseen
naisten luo tai tupakoimaan kasvihuoneeseen, tuli englantilainen
diplomaatti tosiaankin epädiplomaattiseksi. Joka hetki vaivasi häntä
ajatus, että tuo kelvoton O'Brien jollain lailla pyrki lähentelemään
Margaretia. Hän ei voinut arvata, kuinka se kävisi päinsä. Hän istui
nyt kahvipöydän ääressä Braynen seurassa, tuon valkohapsisen yankeen,
joka uskoi kaikkiin uskontoihin ja Valentinin, tuon harmahtavan
ranskalaisen, joka ei uskonut ainoaankaan. He saattoivat väitellä
keskenään, mutta kumpikaan heistä ei voinut vedota häneen. Vihdoin oli
tämä keskustelu "edistysmahdollisesta" kohonnut ikävimmilleen ja lordi
Gallowaykin nousi mennäkseen salonkiin. Kuusi tai kahdeksan minuuttia
harhaili hän pitkissä käytävissä, mutta vihdoin kuuli hän tohtorin
kimeän, opettavan äänen, sitten papin kumeaa puhetta ja lopuksi yleistä
naurua. Nuokin, ajatteli hän kiukuissaan, keskustelevat varmaan
tieteestä ja uskonnosta. Mutta samassa kun hän avasi salongin oven,
näki hän vain yhden seikan, hän näki — ketä siellä ei ollut. Hän näki,
että kapteeni O'Brien oli poissa ja että myöskin lady Margaret puuttui.

Kärsimättömänä poistui hän salongista, aivan kuten ruokasalista vähää
ennen, ja kompuroi taas eteenpäin käytävää pitkin. Ajatus suojella
tytärtä irlantilaiselta legioonasotilaalta ja seikkailijalta oli
muuttunut hänessä maniaksi. Kun hän läheni talon takaosaa, missä
Valentinin työhuone oli, hämmästyi hän kohdatessaan tyttärensä, joka
kiiruhti hänen ohitseen, kalpeana, kasvoillaan halveksiva ilme,
jossa siinäkin oli salaisuus kätkettynä. Jos hän oli ollut O'Brienin
seurassa, missä oli sitten O'Brien? Jos hän ei ollut hänen seurassaan,
missä hän sitten oli ollut? Vanhuuden voimakkaan epäluuloisuuden
ajamana hapuili hän läpi talon pimeitten osien ja saapui viimein
ovelle, jota palvelijat käyttivät, ja sitä tietä puutarhaan. Kuun
sirppi oli nyt leikannut kappaleiksi ja hävittänyt myrskypilvet. Sen
hopeinen valo täytti koko puutarhan. Pitkä, sinipukuinen olento tuli
ruohokentän yli ja lähestyi Valentinin asuinhuoneen ovea; kuun säde
välkkyi hihansuunauhoissa. Mies oli kapteeni O'Brien.

Hän katosi eräästä lasiovesta ja lordi Galloway jäi seisomaan
omituisen mielialan vallassa, joka samalla oli katkera ja hapuileva.
Kuun valaisema puutarha, joka suuresti muistutti näyttämökoristeita,
näytti pilkkaavan häntä tuolla kaikki kiehtovalla haavetunnelmallaan,
jonka kanssa hänen maallinen arvonsa oli syvässä ristiriidassa.
Irlantilaisen reippaat askeleet ja sopusointuiset liikkeet kiukuttivat
häntä, aivankuin hän itse olisi ollut kilpakosija, eikä isä. Kuunvalo
oli tekemäisillään hänet hulluksi. Aivan kuin taikavoimalla oli hänet
vietelty trubaduuripuutarhaan, Watteaun tyyliseen keijukaismaahan,
ja koska hän mielellään sanan voimalla tahtoi häivyttää ilmapiirin,
jonka narrimainen rakkaus täytti, seurasi hän heti vihollistaan. Mutta
samassa lipesi hänen jalkansa kiveen tai puunjuureen ruohostossa ja
hänen katseensa sattui ensin kiukkuisena, sitten uteliaana esineeseen
maassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat kuu ja korkeat poppelit
nähdä harvinaisen näyn: vanhanpuoleinen englantilainen valtiomies
juoksi pakoon täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen juostessaan.

Hänen käheitten huutojensa johdosta ilmestyivät kalpeat kasvot
työhuoneen ovelle. Se oli tohtori Simon välkkyvine silmälaseineen ja
kalpeine otsineen. Hän oli kuullut lordi Gallowayn ensimäiset selvät
sanat. Lordi kirkui: "Ruumis, ruumis ruohossa, verinen ruumis". Nyt oli
hän ainakin unohtanut O'Brienin.

"Meidän täytyy heti ilmoittaa asiasta Valentinille", sanoi tohtori,
sittenkun lordi oli katkonaisin sanoin kertonut kaiken, mistä oli
uskaltanut ottaa selvän. "Onpa onni, että hän on täällä."

Sillä aikaa kun tohtori puhui, oli suuri salapoliisi tullut
huoneeseensa huutojen sinne houkuttelemana. Muutos, joka hänessä
tapahtui, tuntui melkein naurettavalta nähdä. Hän oli tullut isännän
ja gentlemannin levottomuuden ajamana, peläten, että joku vieraista
tai palvelijoista oli äkkiä sairastunut. Kun hänelle kerrottiin
asia kaikessa kamaluudessaan, oli hän, vakavuudestaan huolimatta,
silmänräpäyksessä selvillä kaikesta ja toimeliaana. Oli asia miten
kamala ja odottamaton hyvänsä, koski se kuitenkin hänen ammattiaan.

"Tosiaankin ihmeellistä, hyvät herrat", sanoi hän kiiruhtaessaan
puutarhaan. "Olen hakenut salaisuuksia ympäri koko maailman, ja nyt
putoo sellainen omaan puutarhaani. Mutta sanokaapa, missä se on?"

He kulkivat nyt hiukan epäröiden ruohokentän yli, sillä virrasta oli
alkanut nousta kevyttä sumua. Syvästi järkytetyn lordi Gallowayn
johdolla löysivät he kuitenkin kuolleen pitkään ruohoon peittyneenä.
Se oli hyvin pitkä ja leveähartiainen mies. Hän makasi suullaan, niin
etteivät he nähneet muuta kuin mustan veren, joka peitti hänen leveitä
hartioitaan, ja hänen suuren päänsä, joka oli kalju lukuunottamatta
muutamia ruskeita hiustöyhtöjä, jotka olivat tahmettuneet päälakeen
kuin meriheinä. Kiemurteleva verivirta luikerti maahanpainuneitten
kasvojen alta.

"Ei hän ainakaan ole kukaan meidän seurastamme", sanoi tohtori Simon
syvällä, omituisella äänenpainolla.

"Tutkikaa häntä, tohtori", huudahti Valentin kiivaasti. "Ehkei hän
olekaan kuollut."

Tohtori kumartui katsomaan. "Ei hän vielä ole aivan kylmä, mutta
pelkään kuitenkin, että hän on kuollut", sanoi tohtori. "Auttakaa minua
nostamaan häntä."

He kohottivat häntä varovasti tuuman verran maasta, ja kauhealla
tavalla setvisi nyt, kuinka hän oli kuollut. Pää putosi pois. Se oli
lyöty kokonaan irti ruumiista. Sen, joka oli leikannut hänen kaulansa,
oli myöskin onnistunut murtaa niskaluu. Valentinkin kauhistui. "Sillä
miehellä on täytynyt olla gorillan voimat", mutisi hän.

Vaikkakin tottuneena anatoomisiin leikkauksiin, värisytti tohtori
Simonia kuitenkin, kun hän nosti pään ylös. Kasvoissa oli vain
mitättömiä haavoja kaulassa ja leuassa, mutta yleensä oli se
vahingoittumaton. Se oli pullea, keltainen naama, sekä turvonnut
että sisäänpainunut; kotkannenineen ja raskaine luomineen muistutti
se roomalaista imperaattoria, ehkä hiukan vivahtaen Kiinan keisarin
ulkonäköön. Kaikki läsnäolijat näyttivät katselevan sitä vieraan
kylmillä silmillä. Mitään muuta ei mieheen nähden oltu voitu huomata,
kuin että ne, jotka nostivat ruumista, olivat nähneet valkean
paidanrinnan välähtävän, paikoittain veren tahraamana. Niin kuin
tohtori Simon oli sanonut, ei tämä mies kuulunut seurapiiriin. Mutta
oli hyvin mahdollista, että hän oli aikonut liittyä siihen, sillä hän
oli puettu seurustelupukuun.

Valentin laskeutui kontalleen ja tarkasti ammattimiehen tarkkuudella
ruohon ja maaperän kahdenkymmenen kyynärän alalta ruumiin ympäriltä.
Tässä auttoi häntä lääkäri ehkä vähemmän taidokkaasti, ja aivan vähän
englantilainen lordi. Palkan heidän vaivoistaan muodostivat ainoastaan
muutamat pikku palasiksi taitetut oksat, joita Valentin katseli hetken
ja heitti menemään.

"Muutamia oksia", sanoi hän vakavana. "Muutamia oksia ja aivan vieras
mies pää poikkileikattuna. Tällä ruohokentällä ei ole mitään muuta."

Syntyi melkein jäätävä hiljaisuus, mutta sitten huusi säikähtynyt lordi
Galloway kovalla äänellä:

"Kuka tuo on? Kuka on tuolla puutarhan aidan vieressä?"

Pikkuinen olento, jolla oli melkein naurettavan suuri pää, lähestyi
epäröiden kuun valaiseman udun keskellä. Ensin hän näytti tontulta,
mutta sitten huomattiin, että hän oli meidän pieni, harmiton pappimme,
joka oli jäänyt salonkiin.

"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi. "Mutta eihän tähän puutarhaan ole
mitään veräjää."

Valentinin tummat silmäkulmat olivat hiukan rypistyneet aivan kuin
periaatteesta, kun hän näki kauhtanan. Mutta hän oli aivan liian
oikeamielinen välttääkseen huomautusta aiheettomaksi.

"Olette oikeassa", sanoi hän. "Ennenkuin yritämme tutkia, kuinka hänet
on murhattu, täytyy meidän ottaa selvä siitä, kuinka hän on tullut
tänne. Kuulkaapa nyt, hyvät herrat. Siinä määrin kuin se voi tapahtua
loukkaamatta asemaani ja velvollisuuttani, olemme kai yksimielisiä
siitä, ettei eräitä huomattavia nimiä mainittaisi tämän asian
yhteydessä. Meillä on täällä keskuudessamme naisia, hyvät herrat, ja
myöskin ulkomainen lähettiläs. Jos asiaa on pidettävä rikoksena, täytyy
sitä myös tutkia kuin rikosta. Ennenkuin se on tapahtunut, toimin
minä oman pääni mukaan. Olen poliisipäällikkö; olen niin julkinen
henkilö että mielelläni maksaisin vaikka mitä saadessani hetkenkin olla
vain yksityinen. Jumalan avulla tahdon vapauttaa jokaisen vieraani
vastuusta, ennenkuin kutsun väkeni hakemaan oikeaa rikollista.
Luvatkaa kunniasanallanne, hyvät herrat, ettei kukaan teistä poistu
tästä talosta ennenkuin huomenna keskipäivällä. Makuuhuoneita riittää
kaikille. Tehän tiedätte, Simon, missä kamaripalvelijani on. Sanokaa
hänelle, että hän jättää jonkun muun palvelijoista vartioimaan, ja että
hän heti tulee luokseni. Te, lordi Galloway, osaatte parhaiten selittää
naisille tapahtuman ja estää heitä kauhistumasta. Heidänkin täytyy
jäädä tänne. Isä Brown ja minä jäämme ruumiin luo."

Kun Valentin esiintyi päällikkönä, toteltiin hänen sanojaan kuin
torven merkkejä. Tohtori Simon meni asehalliin ja haki Ivanin,
julkisen poliisin yksityisen seuralaisen. Galloway meni salonkiin ja
kertoi kauhean tapauksen hyvin tahdikkaasti, niin että kun seurue
taas kokoontui siellä, olivat naiset jo jokseenkin tointuneet
säikähdyksestään. Sillä aikaa seisoivat hyvä pappi ja hyvä ateisti
liikkumattomina kuun valossa kuolleen pää- ja jalkapuolessa aivankuin
omien kuolemaa koskevien teoriojensa vertauskuvalliset patsaat.

Ivan, uskottu palvelija, arpineen ja viiksineen, tuli ulos talosta
kuin tykistä ammuttuna ja juoksi ruohokentän yli herra Valentinia
kohti, niinkuin koira isäntänsä luo. Hänen tuhkanharmaat kasvonsa
olivat muuttuneet aivan eläviksi tämän kodin piirissä tapahtuneen
salapoliisijutun vuoksi ja hän pyysi isännältään melkein loukkaavalla
innolla lupaa saada tutkia jäännöksiä.

"Niin, katselkaa niitä, jos tahdotte, Ivan", sanoi Valentin. "Mutta
älkää viipykö kauan. Meidän täytyy mennä sisään ja ottaa selvä asiasta."

Ivan nosti päätään, mutta antoi sen taas painua.

"Se ei voi olla mahdollista", läähätti hän. "Ei, sitä se luonnollisesti
ei ole. Tunnetteko tämän miehen, sir?"

"En", vastasi Valentin välinpitämättömästi. "Nyt on parasta mennä
sisään."

He auttoivat toisiaan kantamaan ruumiin sohvalle Valentinin
työhuoneeseen ja sitten menivät he kaikki salonkiin.

Salapoliisi istuutui varovasti, melkein epäröiden erään pöydän ääreen,
mutta hänen katseensa oli teräksinen, niinkuin tuomarin oikeussalissa.
Hän teki nopeasti joitakin muistiinpanoja paperille, joka oli hänen
edessään ja sanoi sitten aivan lyhyesti:

"Ovatko kaikki läsnä?"

"Mr Brayne ei ole", vastasi Mont St. Michelin herttuatar ja katseli
ympärilleen.

"Niin", sanoi lordi Galloway käheällä ja korkealla äänellä. "Eikä
myöskään herra Neil O'Brien, luulen. Minä näin sen herran kävelevän
puutarhassa, kun ruumis vielä oli lämmin."

"Ivan", sanoi salapoliisi. "Mene kutsumaan tänne kapteeni O'Brien ja
mr Brayne. Tietääkseni lopettelee mr. Brayne sikariaan ruokasalissa
ja luulen, että kapteeni O'Brien kävelee kasvihuoneessa. Siitä en
kuitenkaan ole varma."

Tottelevainen palvelija kiiruhti ulos huoneesta, ja ennenkuin
kukaan oli ehtinyt liikahtaa tai puhua, jatkoi Valentin samalla
sotilaallisella vauhdilla esitystään.

"Täällä tietävät kaikki, että puutarhasta löydettiin kuollut mies pää
poikkileikattuna. Te tutkitte ruumiin, tohtori Simon. Arveletteko, että
on tarvittu paljon voimia miehen kaulan poikkileikkaamiseen tuolla
lailla? Voisiko sen tehdä tavallisella terävällä veitsellä?"

"Väittäisin puolestani, ettei sitä millään lailla voi tehdä veitsellä",
vastasi kalpea tohtori.

"Voitteko", jatkoi Valentin, "ajatella jotain asetta, jolla sen voisi
tehdä?"

"Ei millään nykyään käytännössä olevalla", sanoi tohtori ja rypisti
miettien otsaansa. "Ei ole helppoa kömpelöstikään jyrsiä poikki kaulaa
ja tämä on nopea sivallus. Sen olisi voinut tehdä sotakirveellä tai
kaksiteräisellä miekalla."

"Mutta hyvä herra", huudahti herttuatar melkein hysteerisesti. "Eihän
tällä paikkakunnalla ole sotakirveitä eikä kaksiteräisiä miekkoja."

Valentin puuhaili yhä edelleen paperilla, joka oli hänen edessään.
"Sanokaa minulle", virkkoi hän ja juoksutti kynäänsä paperia pitkin,
"olisiko sen voinut tehdä pitkällä ranskalaisella ratsusapelilla?"

Samassa kuului ovelta hiljainen kolkutus ja, omituista kyllä, teki
se kaikkiin jokseenkin saman vaikutuksen kuin Macbethin kolkutukset.
Jäätävän hiljaisuuden vallitessa sai tohtori Simon sanotuksi:
"Sapelilla — luulen kyllä."

"Kiitos ilmoituksesta", sanoi Valentin. "Astu sisään, Ivan."

Palvelija avasi oven kapteeni Neil O'Brienille, jonka hän lopulta oli
löytänyt taas kävelyltä puutarhassa.

Irlantilainen upseeri seisoi nyt kynnyksellä puku epäjärjestyksessä,
uhmaavassa asennossa.

"Mitä tahdotte minusta?" huusi hän.

"Olkaa hyvä ja istukaa", sanoi Valentin ystävällisesti ja tyynesti.
"Miksi teillä ei ole miekkaa kupeellanne? Missä se on?"

"Panin sen kirjaston pöydälle", vastasi O'Brien murtaen enemmän kuin
tavallisesti, sillä hän oli hiukan hämillään. "Se oli epämukava kantaa
— se alkoi..."

"Ivan", sanoi Valentin. "Ole hyvä ja tuo kapteenin miekka kirjastosta."
Sitten kun tämä oli mennyt, lisäsi hän: "Lordi Galloway sanoo, että hän
näki teidän lähtevän puutarhasta juuri ennenkuin hän löysi ruumiin.
Mitä teitte puutarhassa?"

Kapteeni heittäytyi tuoliin aivan huolettoman näköisenä. "Niin",
huudahti hän pahasti murtaen. "Minä katselin kuuta. Nautin luonnon
kauneudesta, hyvä herra."

Raskas hiljaisuus laskeutui taas seurueen yli, mutta sen keskeytti
jälleen tuo peloittava koputus. Ivan näyttäytyi tyhjä miekantuppi
kädessään. "En löytänyt muuta kuin tämän", sanoi hän.

"Pane se pöydälle", sanoi Valentin ylöskatsomatta.

Aavemainen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se muistutti sitä
hiljaisuutta, mikä ympäröi kuolemaantuomittua, kun hän seisoo tuomarin
edessä. Herttuattaren heikko huudahdus oli ammoin kuollut pois. Lordi
Gallowayn kiehuva viha oli enemmän kuin tyynnytetty; se oli jäätynyt.
Se ääni, joka nyt puhkesi kuuluviin, tuli aivan odottamatta.

"Sen voin minä kertoa teille", huudahti lady Margaret tuolla
kirkkaalla, värisevällä äänellä, mistä tunnetaan uskalias nainen,
kun hän puhuu julkisesti. "Minä voin kertoa teille, mitä mr O'Brien
teki puutarhassa, koska hänen itsensä täytyy olla siitä puhumatta.
Hän kosi minua ja minä vastasin kieltävästi. Sanoin hänelle, että
perhesuhteemme olivat sellaiset, etten voinut luvata hänelle muuta kuin
kunnioitukseni. Silloin suuttui hän hiukan. Hän ei näyttänyt panevan
suurtakaan arvoa kunnioitukselleni."

"Ja nyt kysyn minä", lisäsi hän heikosti hymyillen, "välittääkö hän
siitä ollenkaan. Minä tarjoan nimittäin sitä uudelleen hänelle nyt.
Olen valmis vannomaan koska hyvänsä, että hän ei koskaan ole tehnyt
tällaista rikosta."

Lordi Galloway oli mennyt tyttärensä luo ja koetti omasta mielestään
hiljaisella äänellä peloittaa hänet vaikenemaan.

"Etkö voi pitää suutasi, Maggie", sanoi hän äänekkäästi kuiskaten.
"Miksi pitääkin sinun puolustaa tuota miestä? Missä on hänen miekkansa?
Missä on hänen kirottu ratsuväen...?"

Ukko pysähtyi äkkiä, sillä hänen tyttärensä silmäili häntä katseella,
jolla oli voimakas, magnetisoiva vaikutus koko seuraan.

"Sinä vanha hupsu", sanoi hän hiljaisella, mutta varsin vähän
kunnioittavalla äänellä. "Mitä sinä luulet voivasi todistaa? Minä
vakuutan sinulle, että tuo mies on viaton, koska hän oli minun
kanssani. Jos hän olisi tappanut miehen puutarhassa, kenen olisi
täytynyt olla todistajana, kenen täytyisi ainakin tietää siitä?
Vihaatko sinä Neiliä siinä määrin, että tahtoisit saattaa oman
tyttäresi...?"

Lady Galloway päästi kovan huudon. Kaikki muut istuivat paikoillaan
mitä ankarimman jännityksen vallassa, sillä he tunsivat, että nyt
näyteltiin samanlaista murhenäytelmää, kuin ennen rakastavien
välillä. Heistä näyttivät skotlantilainen aatelistyttö ylpeine,
kalpeine kasvoineen ja hänen rakastajansa, irlantilainen seikkailija,
kuin vanhoilta perhekuvilta pimeässä salissa. Pitkä hiljaisuus oli
täynnä haipuvia historiallisia muistoja murhatuista aviomiehistä ja
rikollisista rakastajattarista.

Tämän kamalan hiljaisuuden keskeltä kuului nyt viaton ääni:

"Se oli kai hyvin pitkä sikari?"

Ajatussuunnan vaihdos tuli niin äkkiä, että kaikki katselivat
ympärilleen hakien puhujaa.

"Minä tarkoitan", sanoi pikkuinen isä Brown huoneen nurkasta. "Minä
tarkoitan tuota sikaria, jota mr Brayne lopettelee. Se lienee ollut
ainakin kävelykepin pituinen."

Vaikka näin poikettiinkin pääasiasta, osoittivat Valentinin kasvot
hänen ylöskatsoessaan vähemmän pahastumista kuin hyväksymistä.

"Olette oikeassa", sanoi hän terävästi. "Ivan, mene hakemaan herra
Braynea ja tuo hänet heti tänne."

Heti kun Ivan oli sulkenut oven, kääntyi Valentin neidin puoleen
äänessään jyrkkä vakavuus.

"Lady Margaret", sanoi hän. "Olen vakuutettu, että me kaikki tunnemme
sekä kiitollisuutta että ihailua siitä, että olette, hyläten
sovinnaisen arvokkuuden, ryhtynyt selittämään kapteenin käytöstä. Mutta
todistuksessanne on kuitenkin aukko. Jos olen asian oikein käsittänyt,
tapasi lordi Galloway teidät mennessänne työhuoneestani salonkiin ja
vasta muutama minuutti sen jälkeen tuli hän puutarhaan, jossa kapteeni
yhä käveli."

"Ajatelkaapa", sanoi lady Margaret, hieno, ironinen sointu äänessään,
"että minä juuri olin antanut hänelle rukkaset ja luonnollisesti
emme sen jälkeen voineet kävellä käsi kädessä. Hän on gentlemanni,
sanottakoon mitä tahansa, ja hän jäi puutarhaan sillä seurauksella,
että joutui syytteeseen murhasta."

"Noina minuutteina", sanoi Valentin miettiväisenä, "olisi hän kyllä..."

Taas kolkutettiin ovelle ja Ivan tuli sisään kauhistuneen näköisenä.

"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän. "Mutta mr Brayne on poistunut
talosta."

"Poistunut talosta!" huudahti Valentin ja kavahti ensi kertaa
seisoalleen.

"Poissa, kadonnut, häipynyt!" vastasi Ivan ranskalaisella huumorilla.
"Hänen hattunsa ja päällystakkinsa ovat myöskin kadonneet ja nyt voin,
kaiken lisäksi, kertoa jotain muuta. Minä juoksin ulos, nähdäkseni
löytäisinkö jotain jälkiä hänestä ja löysinkin yhden aika selvän."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Valentin.

"Sen saatte kohta nähdä", sanoi kamaripalvelija, joka katosi ja palasi
heti kädessään miekka, jonka kärki ja terä oli tahrautunut vereen.
Jokainen huoneessa katseli sitä kuin säihkyvää salamaa, mutta kokenut
Ivan jatkoi aivan tyynesti.

"Tämän löysin minä pensaikkoon heitettynä noin viidenkymmenen kyynärän
päässä täältä Pariisin tieltä. Toisin sanoen tapasin sen juuri siitä
paikasta, mihin tuo kunnianarvoisa mr Brayne oli heittänyt sen
paetessaan."

Taas vallitsi hiljaisuus, mutta toisenlainen. Valentin otti miekan,
tarkasti sitä jännittäen silminnähtävästi ajatuskykyään ja kääntyi
kunnioittavan näköisenä O'Brienin puoleen.

"Herra kapteeni", sanoi hän. "Me luotamme siihen, että te millä
hetkellä hyvänsä luovutatte meille tämän aseen, jos poliisi tahtoisi
sitä tutkittavakseen. Sitä ennen", ja nyt pisti hän miekan takaisin
tuppeen, että se helähti, — "sitä ennen pyydän teitä ottamaan takaisin
ja pitämään miekkanne."

Teon sotilaallinen symbolismi herätti ihastusta seurueessa.

Neil O'Brienin elämässä muodosti tämä hetki käännekohdan. Kun hän
koittavan aamun vaaleassa kirkkaudessa taas käveli salaperäisessä
puutarhassa, oli tarkoitukseton traagillisuus kokonaan kadonnut hänen
ilmeestään. Hän tunsi itsensä mieheksi, jolla oli monta syytä olla
onnellinen. Lordi Galloway oli sentään hieno mies ja oli pyytänyt
häneltä anteeksi. Lady Margaret taas oli jotain muutakin kuin lady.
Hän oli nainen ja oli ehkä antanut hänelle jotain parempaakin kuin
tyhjän anteeksipyynnön, kun he ennen aamiaista kävelivät vanhojen
kukkasarekkeiden keskellä. Koko seurue oli vähemmän raskaalla mielellä
ja kokonaisempi, sillä vaikka hirmuista murhaa koskeva arvoitus vielä
olikin ratkaisematta, olivat he sentään kaikki vapaita epäluulon
painostuksesta, joka yht'äkkiä oli häipynyt tiehensä tuon omituisen
miljoonamiehen matkassa, miehen, jota he tuskin tunsivat. Paha henki
oli karkotettu talosta — se oli itse ajanut itsensä pois.

Mutta arvoitus oli kaikissa tapauksissa ratkaisematta, ja kun O'Brien
istahti puutarhan penkille tohtori Simonin viereen, alkoi tiedemies
heti puhua siitä. Hän ei saanut O'Brieniltä, jolla oli miellyttävämpää
ajateltavaa, montakaan sanaa vastaukseksi.

"Suoraan sanoen ei se paljoakaan huvita minua", sanoi irlantilainen
aivan avoimesti. "Etenkin kun asia nyt näyttää jokseenkin selvältä.
Braynella oli kai jotain syytä vihata tuota vierasta, hän houkutteli
miehen puutarhaan ja tappoi hänet siellä minun miekallani. Heti sen
jälkeen pakeni hän kaupunkiin ja heitti matkalla miekan pois. Niin
— Ivan sanoi minulle, että kuolleella oli amerikkalainen dollari
taskussaan. Hän oli siis Braynen maanmiehiä, ja sehän käy hyvin yhteen.
Minusta ei asiassa ole erikoisempia vaikeuksia."

"Siinä on hyvin paljon ja suuria vaikeuksia, jotka muistuttavat muureja
muurien sisällä", sanoi tohtori tyynesti. "Älkää käsittäkö minua
väärin. Minä en epäile, ettei Brayne ole tekoa tehnyt, hänen pakonsa
todistaa sitä mielestäni. Mutta kuinka hän sen teki? kuuluu kysymys.
Ensimäinen vaikeus on tämä: Miksi murhaa toinen mies toisen suurella,
kömpelöllä miekalla, kun hän olisi voinut tappaa hänet sanokaamme
vaikka kynäveitsellä, jonka hän olisi voinut pistää takaisin taskuunsa.
Toinen vaikeus: Miksi ei kuulunut mitään melua, mitään huutoja?
Onko tavallista, että henkilö, joka näkee toisen tulevan miekkaa
heilutellen, ei virka mitään? Kolmas vaikeus: Ovea, talon etupuolella,
vartioivat palvelijat koko illan, eikä rottakaan voisi muurin läpi
pujahtaa Valentinin puutarhaan. Miten oli vainaja päässyt puutarhaan?
Neljäs vaikeus: Kuinka voi Brayne näitten olosuhteiden vallitessa
päästä ulos puutarhasta?"

"Ja viides", sanoi Neil seuraten katseellaan englantilaista pappia,
joka hitaasti liikkui käytävällä.

"On kai vähemmän arvoinen", sanoi tohtori. "Mutta omituiselta se
minusta näyttää. Kun ensin näin, millä tavoin kaula oli taitettu,
arvelin, että murhaaja oli lyönyt parikin kertaa. Mutta lähemmin
tarkastaessani näin irtonaisessa ruumiissa useita lyönninjälkiä. Ne oli
toisin sanoen isketty sen jälkeen kun pää oli irti. Vihasiko Brayne
tosiaan vihollistaan siinä määrin, että leikkeli hänen ruumistaan kuun
valossa?"

"Kauheaa!" sanoi O'Brien ja värisi.

Isä Brown oli tullut paikalle keskustelun aikana ja luonteenomaisena
kainoudella odottanut, kunnes he olivat lopettaneet. Nyt sanoi hän
kömpelösti:

"On ikävää, että häiritsen, mutta minut on lähetetty tänne kertomaan,
mitä on tapahtunut."

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Simon ja tuijotti häneen hämmästyneenä
silmälasiensa läpi.

"Niin — ikävää kyllä", sanoi isä Brown hiljalleen. "Katsokaas, on
tapahtunut vielä yksi murha."

Molemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että
horjuivat.

"Ja mikä on vielä merkillisempää", jatkoi pappi katsellen hämärillä
silmillään rododendron-ryhmiä, "on, että se on samaa kamalaa lajia kuin
edellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen,
virrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni
Pariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän..."

"Herra Jumala", huudahti O'Brien. "Onko Brayne sitten mielipuoli?"

"On amerikkalaisia vendettoja", sanoi pappi kylmästi.

Sitten lisäsi hän: "Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan
päätä."

Aivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen.
Sotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä
hurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten
vielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi
kuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään
vielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen
kuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin
oma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain
nationalistinen lehti, _La Guillotine_, joka joka viikko esitti
jonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät
seisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin
verrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena
säilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen
vaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka
kuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti:
goottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien
raakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset
pilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa
toimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen
pisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden
vuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen
huipulla.

Kirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä
lyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea
punerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän,
lievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo
kuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman
suurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot
näyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli
nostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana.
Valentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista,
joka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt
olevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki
sitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta,
jota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja,
joilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet
ja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt
sitä ympäriinsä.

"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien", sanoi Valentin tyynesti ja
sydämellisesti. "Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime
kokeesta teurastajanammatin alalla?"

Isä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi
päätään nostamatta:

"On kai aivan varmaa", otaksun minä, "että juuri Brayne on leikannut
tämänkin pään?"

"Se tuntuu otaksuttavalta", sanoi Valentin kädet taskuissa. "Mies on
murhattu samalla lailla kuin toinenkin ja löydetty muutaman kyynärän
päässä hänestä, typistettynä samalla aseella, jonka tiedämme Braynen
ottaneen täältä."

"Niin, niin, minä ymmärrän", vastasi isä Brown alistuvasta "Mutta minä
epäilen kuitenkin, onko Brayne taittanut tämän pään."

"Miksi niin?" kysyi Simon ihmetellen.

"Niin — kuulkaapa tohtori", sanoi pappi ja katsahti ylös silmiään
siristellen. "Voiko joku lyödä itseltään pään pois? Minun tietääkseni
se ei käy päinsä."

O'Brienistä oli koko maailma tullut hulluksi pirstoutuen ryskeellä
hänen ympärillään, mutta reippaasti hypähti käytännöllinen tohtori
esiin ja taivutti syrjään valkoista tukkaa.

"Sitä ei voi epäillä. Se on Brayne", sanoi pappi tyynesti. "Hänen vasen
korvansa oli juuri noin muodostunut."

Salapoliisi, joka kiinteällä, kiiluvalla katseella oli tähystellyt
pappia, avasi nyt yhteenpuristuneet huulensa ja sanoi terävästi: "Te
näytte tuntevan hänet tarkkaan, isä Brown."

"Niin kyllä" vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Olen ollut
pari viikkoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän aikoi siirtyä meidän
kirkkoomme."

Fanaatikon tuli välkkyi Valentinin silmissä. "Ja ehkäpä hän aikoi
testamentata kaikki rahansa teidän kirkollenne", sanoi hän.

"Ehkäpä hän tekikin sen", sanoi Brown tyynesti.

"Se on kyllä mahdollista."

"Siinä tapauksessa", sanoi Valentin kamalasti hymyillen, "tietänette
kai hyvinkin paljon hänestä, hänen elämästään ja hänen..."

Kapteeni O'Brien laski kätensä Valentinin käsivarrelle. "Älkää toistako
tuota tyhmää parjausta, Valentin", sanoi hän. "Sillä siitä saattaisi
seurata useampiakin miekan sivalluksia."

Mutta Valentin oli jo ehtinyt hillitä itsensä papin vakavan ja nöyrän
katseen vaikutuksesta.

"Hyvä on", sanoi hän. "Nyt ei ole aika ajaa läpi yksityisiä
mielipiteitä. Teitä, hyvät herrat, sitoo yhä lupauksenne pysyä täällä,
teidän täytyy tehdä se itsenne ja toistenne tähden. Ivan sanoo teille,
jos vielä haluamme tietoja jostakin. Minun täytyy hoitaa tointani ja
kirjoittaa viranomaisille. Tätä ei voi kauemmin pitää salassa. Jos
jotain uutisia vielä kuuluu, istun minä työhuoneessani kirjoittamassa."

"Onko teillä vielä jotain kerrottavaa, Ivan?" kysyi tohtori Simon, kun
poliisipäällikkö oli lähtenyt huoneesta.

"Vain yksi seikka, sir", sanoi Ivan rypistäen vanhoja, harmaita
kasvojaan. "Mutta se on tavallaan tärkeä. Näettekös, olemme saaneet
selville, kuka tuo vanha lurjus oli, jonka löysitte puutarhasta", ja
hän osoitti ilman kunnioituksen merkkiäkään mustaa, keltakasvoista
ruumista.

"Niinkö!" huudahti tohtori hyvin ihmeissään. "Kuka hän sitten on?"

"Hänen nimensä on Arnold Becker", sanoi alidetektiivi. "Vaikka hän
usein käytti vieraita nimiä. Hän oli kuljeskeleva huijari, ja on
tiettyä, että hän on ollut Ameriikassa, joten Brayne kai jo siellä
on pannut jotain hampaankoloon häntä varten. Meillä itsellämme ei
juuri ollut tekemistä hänestä, sillä hän työskenteli enimmäkseen
Saksassa. Luonnollisesti olemme olleet yhteydessä saksalaisen poliisin
kanssa. Mutta hänellä oli, omituista kyllä, kaksoisveli nimeltä Louis
Becker, joka antoi meille paljon työtä. Oli välttämätöntä mestauttaa
hänet juuri eilen. Se kuulostaa omituiselta, hyvät herrat, mutta kun
näin tuon miehen makaavan pitkänään nurmikolla, säpsähdin, niinkuin
en koskaan ennen. Jollen omin silmin olisi nähnyt Louis Beckerin
mestausta, olisin voinut sanoa, että hän makasi edessäni ruohokossa.
Mutta silloin muistin kaksoisveljen Saksassa ja tämä johtolanka..."

Innokas Ivan vaikeni siitä painavasta syystä, ettei kukaan kuunnellut
häntä. Sekä lääkäri että kapteeni tuijottivat isä Browniin, joka oli
hypännyt pystyyn ja piteli nyt ohimoltaan, aivankuin hänen päätänsä
äkkiä olisi ruvennut kovasti kivistämään.

"Hiljaa, hiljaa, hiljaa hetkinen", huusi hän. "Sillä nyt käsitän minä
jo puolittain asian. Antaako Jumala minulle voimia? Riittävätkö aivoni
käsittämään kaiken tämän? Auta minua, Herra! Ennen muinoin ajattelin
jokseenkin selvästi. Ennen saatoin selittää minkä kohdan hyvänsä
Tuomas Aquinolaisen teoksissa. Halkeaako pääni, vai tulenko näkemään
selkeästi? Minä näen vain puolet — näen vain puolet."

Hän kätki kasvot käsiinsä ja voihki ponnistaessaan ajatuksiaan,
tai vaipui rukoukseen toisten kolmen katsellessa tätä viimeistä
kahdentoista tunnin kuluessa tapahtunutta ihmettä.

Kun isä Brownin kädet vaipuivat alas, ilmestyivät niiden takaa kasvot,
yhtä viattomat ja vakavat kuin lapsen. Hän huokasi syvään ja sanoi:

"Puhukaamme suumme puhtaaksi ja lopettakaamme tämä niin pian kuin
mahdollista."

Hän kääntyi tohtorin puoleen: "Tohtori Simon, teillä on luja pää ja
kuulin teidän aamulla tekevän viisi hyvin terävää kysymystä tästä
asiasta. Jos te nyt tahdotte toistaa ne, vastaan minä niihin."

Simon ällistyi ja hämmästyi niin, että lasit putosivat hänen nenältään,
mutta hän vastasi heti:

"Ensimäinen kysymykseni kuului kuten tiedätte, miksi tappoi hän
miehen kömpelöllä miekalla, kun hän yhtä hyvin olisi voinut tehdä sen
veitsellä?"

"Kaulaa ei voi taittaa veitsellä", vastasi Brown tyynesti. "Ja kaulan
taittaminen oli tässä murhassa välttämätöntä."

"Miksi niin?" kysyi O'Brien mielenkiinnolla.

"Sitten toinen kysymys", keskeytti isä Brown.

"Miksi se, jonka kimppuun hyökättiin, ei huutanut?" kysyi lääkäri.
"Miekkoja ei kai tapaa niinkään usein puutarhoissa."

"Muistelkaapa noita poikkihakattuja oksia", sanoi pappi ja meni ikkunan
luo, josta murhapaikka näkyi. "Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan
niihin. Miksi ne sitten olivat ruohokossa, kaukana kaikista puista?
Ne oli lyöty poikki teräaseella. Murhaaja oli kai huvittanut uhriaan
miekkailutempuilla, näyttänyt, kuinka voi lyödä oksan pieniksi
kappaleiksi, kun hän oli heittänyt ne ilmaan. Kun onneton sitten
kumartui maahan tulosta tarkastamaan, antoi toinen hänelle iskun, joka
irroitti pään."

"Tuo ei tosiaankaan kuulu uskomattomalta", sanoi tohtori hitaasti.
"Mutta kahdesta seuraavasta kysymyksestä nolostunee kuka hyvänsä."

Pappi seisoi yhä ikkunan ääressä katsellen tutkien ulos odottaessaan
kysymyksiä.

"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri", jatkoi tohtori.
"Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?"

Kääntymättä jatkoi pieni pappi: "Ketään vierasta ei koskaan tullut
puutarhaan."

Huoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein
lapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään
muutamia pilkallisia huomautuksia.

"Vai niin", huudahti hän. "Me emme siis raahanneet tuota suurta,
lihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei
kai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?"

"Ollut tullut puutarhaan?" toisti Brown miettivästi.

"Ei ainakaan kokonaisuudessaan."

"Tuopa oli lystikästä", sanoi Simon. "Joko tullaan puutarhaan tai ei
tulla."

"Se ei ole niinkään varmaa", sanoi pappi heikosti hymyillen. "Kuinka
kuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?"

"Te ette kai ole aivan terve", sanoi tohtori kiukustuneena. "Mutta
jos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos
puutarhasta?"

"Hän ei tullut ulos puutarhasta", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos
ikkunasta.

"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?" jyrähti Simon.

"Ei, ei aivan kokonaan", sanoi isä Brown.

Simonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän
raivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. "Joko tullaan ulos puutarhasta
tai ei tulla", ärjäsi hän.

"Ei aina", sanoi isä Brown.

Tohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:

"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin", huudahti hän
kiivaasti. "Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä
tai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista."

"Tohtori", sanoi hengen mies herttaisesti. "Olemmehan aina tulleet
hyvin toimeen. Voittehan, vanhan ystävyyden takia, rauhoittua ja
toistaa viidennen kysymyksenne."

Tohtori Simon vaipui kärsimättömänä tuolille oven viereen ja sanoi
aivan lyhyesti:

"Sekä pää että kaula näyttivät omituisesti raadelluilta. Näytti siltä
kuin olisi se tehty hengen lähdön jälkeen".

"Niin", sanoi liikkumaton pappi. "Ja se oli tehty sitä varten, että
johtuisitte ajattelemaan sitä valhetta, jota todella ajattelitte. Se
oli tehty siksi, että luulisitte pään kuuluvan ruumiiseen."

Se ajatusten rajamaa, missä syntyy kummituksia ja hirviöitä, tuli
hyvin selvästi geeliläisen O'Brienin sielun silmien eteen. Kaikki
mielikuvituksen kaaoksesta nousseet hirmunäyt rupesivat elämään hänen
mielessään. Ääni, vanhempi kuin hänen esi-isiensä, tuntui kuiskaavan
hänen korvaansa: "Varo puutarhaa, missä kasvaa kahdenlaisia hedelmiä.
Vältä puistoa, missä kaksipäinen mies kuoli." Täytyy kuitenkin
tunnustaa, että sillä-aikaa kun nämä itsepäiset, vertauskuvalliset
olennot kuvastuivat hänen irlantilaisen sielunsa taikapeiliin, oli
hänen ranskalaistunut älynsä kuitenkin valveilla ja hän kiinnitti
huomionsa samalla terävyydellä ja samalla epäilyksellä kuin muutkin
tuohon pieneen, omituiseen pappiin.

Isä Brown oli vihdoinkin kääntynyt ja hänen olentonsa piirtyi ikkunaa
vasten kasvot syvän varjon peitossa. Mutta varjosta huolimatta
saattoi nähdä, että ne olivat aivan harmaat. Hän puhui kuitenkin niin
järkevästi kuin ei mitään geeliläistä kummituspelkoa olisi ollut
olemassa.

"Hyvät herrat", aloitti hän. "Puutarhasta emme löytäneet tuon
muukalaisen Beckerin ruumista, emme löytäneet mitään vierasta ruumista.
Huolimatta tohtori Simonin järkiperäisistä väitteistä, pysyn siinä,
että Becker oli vain osittain läsnä täällä."

"Katsokaapa tätä", ja hän osoitti kauheaa, mustapukuista ruumista.
"Tätä miestä ette ole eläissänne nähneet. Mutta näittekö tämän?"

Hän sysäsi äkkiä pois tuntemattoman kaljun pään ja asetti sijaan
vieressä olleen valkotukkaisen. Ja siinä makasi nyt Julius K. Brayne
vainaja, sellaisena, ettei ollut erehdyksen mahdollisuuttakaan.

"Murhaaja", jatkoi Brown tyynesti, "katkaisi vihollisensa kaulan
ja heitti miekan pitkän matkan päähän muurin yli. Sinne heitti hän
päänkin. Sitten ei hänen tarvinnut kuin liittää uusi pää ruumiiseen ja
koska hän vaati yksityistä tutkimusta, luulimme me kaikki tavanneemme
muukalaisen."

"Liittikö hän ruumiiseen toisen pään!" huudahti O'Brien tuijottavin
silmin. "Minkä pään? Päitä ei kasva puissa, vai kuinka?"

"Ei", vastasi isä Brown käheästi. "Niitä kasvaa vain yhdessä paikassa,
niitä kasvaa giljotiinin korissa, jonka vieressä poliisipäällikkö
Aristide Valentin seisoi noin tuntia ennen murhaa. Oi, ystäväni,
kuunnelkaapa sanojani vielä silmänräpäys, ennenkuin revitte minut
kappaleiksi. Valentin on kunnon mies, jos kunnon mieheksi voi sanoa
sitä, joka on tullut hulluksi hyvin epäilyttävästä aiheesta. Ettekö
koskaan ole lukeneet tuon miehen kylmistä, harmaista silmistä, että
hän oli hullu? Hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä hävittääkseen
sen, mitä hän sanoi "_ristin taikauskoksi_". Sitä varten on hän
taistellut, kieltäytynyt ja vihdoin murhannut. Brayne oli tähän saakka
siroitellut miljooniaan niin monelle lahkolle, etteivät ne paljoakaan
vaikuttaneet kokonaisuuden tasapainoon. Mutta nyt oli Valentin saanut
kuulla sellaisen huhun, että Brayne, niinkuin moni muukin horjuva
epäilijä, oli alkanut kallistua meidän puolellemme, ja se oli jotain
toista. Brayne olisi antanut aarteittensa kultavirran tulvia Ranskan
rutiköyhälle ja taistelunhaluiselle kirkolle, hän tukisi siis varmasti
sellaisiakin kansalliskiihkoisia lehtiä kuin "_La Guillotine_".
Taistelu oli jo alkanut, ja fanaatikko tulistui tulistumistaan vaaraa
ajatellessaan. Hän päätti tappaa miljoonamiehen ja hän teki sen juuri
silloin kun saattoi odottaakin että suurin salapoliiseista tekisi
ainoan rikoksensa. Jonkin rikostieteellisen syyn varjolla anasti hän
Beckerin pään ja vei sen kotiinsa asiapaperisalkussaan. Hän ryhtyi
sitten Braynen kanssa tuohon väittelyyn, jonka loppua lordi Galloway ei
kuullut. Sitten menivät molemmat herrat muurien ympäröimään puutarhaan.
Valentin johti keskustelun miekkailuun, käytti sapelia ja muutamia
kuivia oksia havaintovälineinä ja..."

Arpikas Ivan hyppäsi pystyyn:

"Te olette järjiltänne!" huusi hän. "Te menette kohta isäntäni luo,
vaikka minun täytyisi..."

"Minä ajattelin juuri tehdä niin", sanoi Brown synkästi. "Minun täytyy
kehoittaa häntä ripittämään itsensä j.n.e."

Ajaen Brown parkaa edessään kuin panttivankia, tai uhria, syöksyivät
nyt kaikki Valentinin hiljaiseen työhuoneeseen.

Suuri salapoliisi istui kirjoituspöytänsä ääressä nähtävästi niin
vaipuneena työhönsä, ettei hän huomannut heidän kiivasta tuloaan... He
seisahtuivat hetkeksi ovelle, mutta tuossa suorassa, hienopiirteisessä
selässä oli jotain, mikä sai tohtorin kiiruhtamaan esiin. Hän huomasi
silloin, että Valentinin vieressä oli pieni pillerirasia, ja että
Valentin istui kuolleena tuolillaan. Itsemurhaajan tunteettomilla
kasvoilla lepäsi ylpeys, joka voitti Catonkin arvokkuuden.



KUMMALLISET JALAT


Jos te sattumalta tapaatte jonkun tuon suljetun "Kaksitoista totista
kalastajaa" nimisen klubin jäsenen, juuri kun hän astuu sisälle Hotel
Vernoniin ollakseen mukana klubin jokavuotisilla juhlapäivällisillä,
huomaatte, kun hän riisuu päällystakkinsa, ettei hänen juhlapukunsa
ole musta, vaan vihreä. Jos olisitte niin kuulumattoman rohkea, että
uskaltaisitte puhutella tuollaista otusta ja kysyä häneltä syytä
siihen, vastaisi hän kai käyttävänsä vihreää pukua senvuoksi, ettei
häntä luultaisi tarjoilijaksi. Silloin vetäydytte nolona pois, mutta
jälkeenne jää ratkaisematon arvoitus ja tarina, joka ehkä maksaisi
kertomisen vaivan.

Jos — jatkaaksemme taas samojen epätodenmukaisten edellytysten sarjaa —
jos te sattumalta kohtaisitte pienen, viattoman, virkaintoisen papin,
nimeltä isä Brown, ja jos te kysyisitte häneltä, mitä tapausta hän
pitää elämänsä onnellisimpana, vastaisi hän kai, että hänen onnellisin
kokemuksensa, ylimalkaisesti katsoen, sattui Hotel Vernonissa, missä
hän esti rikoksen tapahtumasta ja pelastipa ehkä sielunkin, vain
kuuntelemalla askeleita käytävässä. Hän lienee ehkä hiukan ylpeä tämän
rohkean ja ihmeellisen aavistuksensa vuoksi, ja on mahdollista, että
hän itse johtaisi keskustelun siihen suuntaan. Mutta koska on hyvin
vähän luultavaa, että nousisitte kyllin korkeaan yhteiskunnalliseen
asemaan tavataksenne nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tai
laskeutuisitte kyllin alas sivukaupunkien maailmaan ja rikosten lasten
joukkoon kohdataksenne isä Brownin, pelkään minä, ettette koskaan saa
kuulla tuota tarinaa, jollen minä kerro sitä teille.

Hotel Vernon, jossa nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" söivät
jokavuotiset juhlapäivällisensä, oli sellainen kokoontumispaikka,
jonka olemassaolo on mahdollinen vain sellaisessa yhteiskuntapiirissä,
jonka vaatimukset tapojen hienostumiseen nähden hipovat melkein
mielipuolisuutta. Hotelli oli "exklusiivisen" liikeyrityksen
mielikuvituksellinen luoma. Toisin sanoen laitos, joka kannattaakseen
ei houkutellut ihmisiä luokseen, vaan sysäsi heitä pois. Rahaylimystön
piirissä kasvavat kauppiaiden vaatimukset joskus niin suuriksi, että
he tulevat vaativammiksi kuin heidän kauppatuttavansa. He luovat
keinotekoisia tarpeita siinä tarkoituksessa, että heidän rikkaat ja
väsähtyneet ostajansa käyttäisivät rahansa ja diplomaattisen kykynsä
niiden tyydyttämiseen. Jos Lontoossa olisi uudenaikainen hotelli,
jonne ei kuutta jalkaa lyhyempi vieras saisi tulla, syntyisi varmasti
kuudenjalan miesten seura, joka söisi päivällistä siellä. Jos siellä
olisi kallis ravintola, jota omistajan oikun vuoksi pidettäisiin
auki ainoastaan torstai-iltoina, olisi se silloin täpötäysi. Hotel
Vernon sijaitsi kuin sattumalta erään puistikon kulmauksessa
Belgraven kaupunginosassa. Se oli pieni ja tavallaan epämukava.
Eräs määrätty luokka piti kuitenkin näitä epäkohtia jonkunmoisina
suojavarustuksina. Erikoisesti oli eräs epäkohta hyvin merkittävä,
se nimittäin, että ainoastaan neljäkolmatta henkeä saattoi siellä
yhtaikaa syödä päivällistä. Ainoa suuri päivällispöytä oli kuuluisa
terassipöytä, joka seisoi jonkunlaisella parvekkeella taivasalla, ja
josta oli näköala Lontoon kaikkein kauneimpien, vanhojen puutarhojen
yli. Siitä seurasi, ettei noita neljääkolmatta paikkaa tässä pöydässä
voitu käyttää kuin kauniilla ja lämpimällä ilmalla, ja koska tämä
seikka vaikeutti nautintoa, teki huvi sen sitä halutummaksi. Hotellin
silloinen omistaja oli Lever niminen juutalainen, ja hän ansaitsi
melkein miljoonan tekemällä pääsyn sinne niin vaikeaksi. Luonnollisesti
pani hän näin rajoitetun yrityksen toimeen täyttäen kaikki hienouden
korkeimmat vaatimukset. Viinit ja ruoka olivat Euroopan parhaitten
laitosten tasolla ja tarjoilijoiden käytös oli Englannin yläluokan
keskuudessa vallitsevien vaatimusten mukainen. Omistaja tunsi jokaisen
palvelijansa kuin viisi sormeaan. Heitä oli kaikkiaan viisitoista. On
melkein helpompi päästä parlamentin jäseneksi kuin tarjoilijaksi tähän
hotelliin. Joka tarjoilija oli yhtä hajautunut vaikenemisen taidossa ja
notkeassa käytöksessä kuin mikä aatelispalvelija hyvänsä, ja yleensä
oli talossa tarjoilija jokaista päivällisvierasta varten.

"Kahdentoista totisen kalastajan klubi" ei olisi voinut syödä
päivällistä missään muussa paikassa kuin juuri sellaisessa, sillä se
pysyi ankarasti ylellisessä eristyneisyydessään ja olisi tuntenut
olonsa äärettömän vaivaloiseksi, jos joku muu klubi olisi samaan
aikaan syönyt päivällistä samassa paikassa. Kun "kalastajat" viettivät
jokavuotista päivällisjuhlaansa, oli heillä tapana pitää näytteillä
kaikki arvoesineensä aivan kuin yksityisessä talossa; erikoisesti
käyttivät he kuuluisia kalaveitsiä ja haarukoita, jotka harvinaisella
taideaistilla oli muodostettu kalojen muotoisiksi, käden sijassa
suuret helmet. Nämä pantiin aina pöytään kalaruuan edellä, ja kala oli
suurenmoisen aterian suurenmoisin ruokalaji. Seuralla oli monenlaisia
menoja ja tapoja, mutta sillä ei ollut mitään historiaa, eikä
mitään tarkoitusta, ja siinä juuri oli kaiken ylimyksellinen puoli.
Ei tarvinnut tulla miksikään päästäkseen yhdeksi "Kahdestatoista
kalastajasta"; jos ennestään ei ollut mitään, ei koskaan kuullut
puhuttavankaan heistä. Klubi oli ollut olemassa kaksitoista vuotta. Sen
puheenjohtajana oli mr Audley, varapuheenjohtajana Chesterin herttua.

Jos minun on onnistunut antaa lukijalle käsitys tästä mahtavasta
hotellista, ihmetellee hän, kuinka olen saanut tietää tämän kaiken, ja
hänellä lienee kai omat mietteensä siitä, kuinka niin yksinkertainen
henkilö kuin ystäväni isä Brown oli ollut mahdollinen pääsemään tälle
kultaiselle kukkulalle. Siinä suhteessa on kertomukseni yksinkertainen,
vieläpä hyvin jokapäiväinenkin. Täällä maailmassa on ikivanha
häiriöntekijä ja kansankiihoittaja, joka murtautuu hienoimpiinkin
asumuksiin ilmoittaen, että kaikki olemme veljiä, ja minne hyvänsä
tämä tasaaja ratsastikaan kalpeansinisellä hevosellaan, sinne oli isä
Brownin häntä seuraaminen. Yksi palvelijoista, eräs italialainen, oli
saanut halvauksen eräänä iltapäivänä, ja hänen juutalainen isäntänsä
oli, vaikkakin ihmetellen mokomaa taikauskoa, suostunut haettamaan
lähinnä asuvan katolisen papin. Emme välitä siitä, mitä tarjoilija
ripissä kertoi isä Brownille, siitä painavasta syystä, että pappi
piti sen omana salaisuutenaan, mutta se näytti kuitenkin antaneen
hänelle aiheen kirjoittaa kirjeen, tai selostuksen, joka koski vanhan
vääryyden ilmaisemista tai oikaisemista. Tästä syystä pyysi siis isä
Brown tuolla nöyrällä suoruudella, mikä olisi tehnyt vaikutuksensa
Buckingham-palatsissakin, että hän saisi huoneen ja kirjoitustarpeita.
Mr. Lever joutui ilkeään välikäteen. Hän oli hyväntahtoinen mies
ja hänen ominaisuuksiinsa kuului myös tuo huono hyväntahtoisuuden
matkiminen, mikä säikähtää vaikeuksia ja meluisia kohtauksia. Näin
harvinaisen vieraan olo hänen hotellissaan sellaisena iltana oli kuin
tahra valkeassa pöytäliinassa. Hotelli Vernonissa ei ollut halpoja
huoneita, sillä ei koskaan ollut ketään hallissa odottamassa, eikä
sinne koskaan tullut satunnaisia vieraita. Siellä oli viisitoista
tarjoilijaa. Sinne odotettiin kahtatoista vierasta. Uuden matkustajan
hotellissa tapaaminen olisi vaikuttanut yhtä yllättävästi kuin uuden
veljen kohtaaminen oman perheen keskuudessa aamiais- tai teepöydässä.
Sitäpaitsi oli papin ulkomuoto kaikkea muuta kuin ensiluokkainen ja
hänen vaatteilleen oli räiskynyt likaa. Hänen olentonsa, vaikkapa
matkankin päästä nähtynä, olisi voinut aiheuttaa käännekohdan klubin
elämässä. Lopuksi keksi mr Lever keinon, millä välttää vahingon, jos
se vain oli vältettävissä. Kun astutte sisään Hotel Vernoniin, jota
ette kai koskaan tule tekemään, kuljette lyhyen, kallisarvoisilla,
vaikka tummilla tauluilla koristetun käytävän läpi suureen eteiseen
ja odotushuoneeseen, mistä käytävät vievät oikealle julkihuoneisiin
ja käytävä vasemmalle keittiöön ja varastohuoneisiin. Heti vasemmalla
on jonkinlaisen lasiseinäisen konttorin kulmaus ja käytävä
odotushuoneeseen; siinä oli kuin talo talossa, aivan kuin siellä ennen
olisi sijainnut hotellin baari.

Tässä huoneessa istui omistajan edustaja — tässä paikassa ei
kukaan, mahdollisuuden mukaan, esiintynyt omassa persoonassaan — ja
konttorin toisella puolen, palvelijainhuoneeseen päin, oli herrojen
päällysvaatekomero, herrojen alueen äärimmäinen raja. Mutta konttorin
ja päällysvaatehuoneen välillä oli pieni kamari, jolla ei ollut omaa
uloskäytävää ja jota omistaja käytti tärkeissä tai arkaluontoisissa
asioissa, kuten lainatessaan jollekin herttualle tuhat puntaa tai
kieltäessään häneltä kuusi penceä. Se, että herra Lever jätti
pappiparan, joka tuhri jotain paperilapulle, puolen tunnin ajaksi
häväisemään tätä pyhää paikkaa, oli suurenmoinen suvaitsevaisuuden
osoitus hänen puoleltaan. Se tarina, jota isä Brown kirjoitti,
oli varmaankin paljon parempi kuin tämä, mutta se ei koskaan tule
tunnetuksi. Voin vain todistaa, että pari kolme sen loppukappaleista
olivat vähemmän jännittäviä ja mieltäkiinnittäviä.

Sillä juuri niitä kirjoittaessaan alkoi pappi antaa ajatustensa
harhailla ja ulkonaisten, tavallisesti niin elävien aistiensa herätä.
Pimeän hetket ja päivällisen aika alkoivat lähestyä. Hänen pienestä,
syrjäisestä huoneestaan puuttui valoa, ja mahdollista on, että enenevä
hämärä teroitti hänen kuuloaistiaan, niin kuin joskus tapahtuu. Sillä
aikaa kun isä Brown kirjoitti asiakirjansa viimeistä vähemmän tärkeää
osaa, äkkäsi hän kirjoittavansa huoneen ulkopuolella toistuvan melun
tahdissa, aivan kuin ajatuksemme joskus pyrkivät kiertämään rautatien
kolinan säestyksen mukaan. Kun hän tuli tietoiseksi siitä, huomasi hän
myös, mitä se oli: ei mitään muuta kuin jalkojen töminää, ja sehän on
helposti selitettävää hotellissa. Kuitenkin tuijotti hän pimenevään
kattoon ja kuunteli ääntä. Kuulostettuaan välinpitämättömästi jonkun
sekunnin, hypähti hän pystyyn ja kuunteli tarkasti pää kallellaan.
Sitten istuutui hän taas nojaten otsansa käsiin, ja nyt hän ei
ainoastaan kuunnellut, vaan ajatteli myöskin.

Askeleet huoneen ulkopuolella, jos niitä vain hätäisesti kuunteli,
olivat juuri sellaisia kuin hotellissa luulisi kuulevansa, mutta
jos kuunteli tarkemmin, oli niissä jotain hyvin kummallista. Muita
askeleita ei kuulunut. Talossa oli hyvin hiljaista, sillä harvat
vieraat menivät aina huoneisiinsa, ja hyvin harjoitettuja tarjoilijoita
oli käsketty pysymään näkymättöminä, kunnes heitä tarvittiin.
Ei missään paikassa ollut vähemmän syytä otaksua, että jotain
tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Mutta nämä askeleet olivat
niin omituisia, ettei niistä voinut sanoa, olivatko ne tasaisia vai
epätasaisia. Isä Brown jäljitteli niitä naputtamalla sormellaan pöydän
reunaan aivan kuin olisi opetellut säveltä pianolla.

Ensin tuli pitkä jakso nopeita pikkuaskeleita, sellaisia, joita pieni
mies ottaa tahtoessaan voittaa käyntikilpailussa. Määrätyssä kohdassa
pysähtyivät ne ja muuttuivat harppauksentapaiseksi, huolettomaksi
käynniksi, jossa ei ollut neljättä osaa edellisten askeleitten luvusta,
vaikka se kesti jokseenkin yhtä kauan. Samassa silmänräpäyksessä kun
viimeinen raskas askel oli lakannut kuulumasta, alkoi taas kevyt nopea
sipsutus vaihtuakseen vuorostaan raskaammaksi käyntitavaksi. Ne olivat
koko ajan samat kengät, ensiksi koska — mikä myöhemmin tuli selville
— muita ei ollut lähettyvillä; toiseksi koska pohjien narina aina
pysyi yhtä heikkona, vaikka helposti tunnettavana. Isä Brownin pää oli
niin muodostettu, että sen alituiseen täytyi tehdä kysymyksiä, ja tuo
näennäisesti mitätön kysymys, joka nyt oli ratkaistavana, oli halkaista
sen. Olihan hän kyllä nähnyt miesten ottavan vauhtia hyppyä varten. Hän
oli nähnyt heidän ottavan vauhtia liukua laskeakseen. Mutta minkätähden
piti tämän ottaa vauhtia kävelläkseen? Taikka, miksi käveli hän ensin
ja otti vauhtia vasta sitten? Mikään muu määritelmä ei voinut kuvata
tuon harvinaisen jalkaparin liikkeitä. Mies joko käveli hyvin nopeasti
käytävän puoliväliin jatkaakseen hitaasti loppumatkan, tai käveli hän
hyvin hitaasti alkuosan nauttiakseen sitä enemmän tuosta erinomaisesta
ilosta kävellä nopeasti loppuun. Kumpikaan näistä olettamuksista
ei tuntunut kovinkaan järkevältä. Isä Brownin aivot pimenivät
pimenemistään, yhtärintaa huoneen kanssa.

Mutta kun hän alkoi ajatella kiinteämmin, näytti kammion pimeys antavan
enemmän eloa hänen ajatuksilleen. Hän alkoi kuin jonkunlaisessa
näyssä nähdä nuo kummalliset jalat, jotka epäluonnollisissa ja
vertauskuvallisissa asennoissa hyppelivät käytävässä. Oliko se pakanan
uskonnollista tanssia? Tai oliko se joku uusi laji tieteellistä
voimistelua? Isä Brown alkoi nyt tarkemmin harkita, mitä nuo askeleet
merkitsivät. Ensin nuo harvat askeleet: ne eivät varmasti olleet
hotellin omistajan. Hänenlaisensa miehet tallaavat eteenpäin nopeassa
tahdissa tai istuvat paikallaan. Ei siellä myöskään voinut olla
ketään palvelijoista, eikä määräystä odottavaa juoksupoikaa. Se ei
kuulunut siltä. Köyhemmän kansanluokan miehet juosta hölköttävät joskus
ympäriinsä, kun ovat hiukan päissään, mutta yleensä ja etenkin kun
he ovat joutuneet loisteliaaseen ympäristöön, seisovat he paikallaan
tai istuvat jäykässä asennossa. Ei, nuo raskaat ja kuitenkin notkeat
askeleet, joissa ilmeni huoletonta pontevuutta, ja jotka eivät
synnyttäneet paljon melua, mutta eivät myöskään pitäneet väliä
aiheuttamastaan äänestä, ne olivat ominaisia vain yhdelle lajille
tämän maailman matkamiehiä. Ne astui länsi-eurooppalainen herrasmies,
luultavasti sellainen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä työtä
elatuksekseen.

Juuri kun hän oli päässyt tähän yksinkertaiseen vakaumukseen, nousi
askeleitten nopeus korkeimmilleen ja ne kiiruhtivat rotan vilkkaudella
hänen ovensa ohi. Kuuntelija huomasi, että vaikka askeleet olivatkin
paljon nopeammat, olivat ne silti paljon hiljaisemmat. Tuntui melkein
siltä kuin olisi mies kävellyt varpaisillaan. Isä Brownin mielestä
ei niiden tarkoituksena ollut salaperäisyyden tavoittelu, vaan jokin
muu, jokin mitä hän ei voinut muistaa. Häntä kiusasi tuollainen
kangasteleva muisto, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän oli
varmasti jossain muualla kuullut tuon omituisen, nopean käynnin.
Äkkiä hypähti hän pystyyn uusi aatos aivoissaan ja meni ovelle. Hänen
huoneestaan ei päässyt suoraa tietä käytävään, siitä vei ovi toiselta
puolen lasiseinäiseen konttoriin, toiselta päällysvaatekomeroon. Hän
koetteli konttorin ovea, mutta huomasi sen lukituksi. Sitten katseli
hän ikkunaa, joka nyt näytti nelikulmaiselta lasilevyltä, jota varjosti
kalpean ruskon valaisema tumma pilvi, ja nyt vainusi hän rikollisia
yrityksiä, niin kuin koira vainuaa rottaa.

Kuitenkin voitti hänen järkevämpi minänsä, oli se sitten viisaampi tai
ei, ja hän muisti isännän sanoneen hänelle, että hän aikoi lukita oven
ja päästää hänet ulos myöhemmin päivällä. Hän sanoi itselleen, että oli
ainakin parikymmentä seikkaa, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
ja jotka voisivat selittää nuo oudot äänet oven toisella puolen, ja
sitten muisti hän, että päivää oli vielä niin paljon, että hän ehtisi
lopettaa varsinaisen työnsä. Hän istuutui ikkunan ääreen käyttääkseen
hyväkseen viimeistä, hämärää iltavalaistusta ja syventyi päättävästi
kirjoittamaan loppuun selostuksensa. Hän oli kirjoittanut noin
kaksikymmentä minuuttia ja kumartunut yhä lähemmäksi paperia, sillä nyt
alkoi tulla aivan pimeä. Mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän
kuuli taas nuo kummalliset askeleet. Nyt ilmeni niissä vielä kolmas
omituisuus. Ennen oli tuo omituinen mies _kävellyt_, hyvin kevyesti ja
nopeasti kylläkin, mutta hän oli _kävellyt_. Nyt _juoksi_ hän. Saattoi
kuulla nopeitten, hiljaisten, notkeitten askelten tulevan pitkin
käytävää, aivankuin pakenevan hyppivän pantterin käpälien tallaamina.
Oli mies kuka hyvänsä, niin oli hän voimakas ja notkea ja hiljainen,
mutta kiihkeä into ajoi häntä eteenpäin. Mutta kun ääni, suhisevan
tuulen tapaisena, oli jatkunut aivan konttoriin saakka, muuttui se
jälleen tutuksi, hitaaksi, huolettomaksi astelemiseksi.

Isä Brown heitti paperit pois, ja koska hän tiesi, että konttorin
ovi oli lukittu, meni hän suoraan vaatekomeroon toisella puolen.
Vahtimestari oli juuri poistunut, kaiketi siksi, että ainoat vieraat
istuivat pöydässä ja hänen toimensa oli siis turha. Sittenkun isä
Brown oli kompuroinut päällystakkien välitse, huomasi hän, että
jonkinlainen puoliovi tai pöytä yhdisti melkein pimeän vaatekomeron
voimakkaasti valaistuun käytävään. Tuollaisen korokkeen yli olemme kai
jokainen ojentaneet sateenvarjomme ja ottaneet vastamerkin. Kaaressa
pöydän yläpuolella paloi liekki, heikosti valaisten isä Brownin,
jonka mustat ääriviivat piirtyivät hänen takanaan laskevan auringon
harmaankeltaisessa valossa kiiltävää ikkunaa vasten. Mutta sama liekki
valoi melkein näyttämöllisen valonsa mieheen, joka seisoi käytävässä
vaatekomeron ulkopuolella.

Hän oli elegantin näköinen hyvin yksinkertaisessa seurustelupuvussaan.
Vaikka hän olikin pitkäkasvuinen, ei hän kuitenkaan näyttänyt vaativan
paljon tilaa. Tuntui siltä, että hän olisi voinut häipyä pois kuin
varjo siinäkin, missä moni lyhytkasvuisempi olisi täyttänyt paikkansa
tai ollut tiellä. Hänen nyt lampun valaisemat kasvonsa olivat tummat
ja eloisat, ja kaikesta näkyi, että hän oli ulkomaalainen. Hänellä
oli kaunis vartalo ja hänen käytöstapansa oli hyväntahtoista ja
itsetietoista. Joku arvostelija olisi ehkä huomauttanut, ettei musta
takki oikein vastannut hänen vartaloaan ja käytöstapaansa, vieläpä,
että se siellä täällä muodosti poimuja, eikä istunut oikein hyvin.
Heti nähdessään Brownin tummat ääriviivat auringonlaskua vasten heitti
hän pöydälle numerolla varustetun pahvilapun ja lausui ystävällisen
käskevällä äänellä:

"Olkaa hyvä ja antakaa hattuni ja palttooni; minun täytyy heti lähteä
täältä."

Sanaakaan sanomatta otti isä Brown lapun ja meni tottelevaisesti
hakemaan päällystakkia. Hän ei toimittanut palvelijan tehtäviä
ensimäistä kertaa. Hän tuli takaisin löydettyään takin ja heitti sen
pöydälle. Vieras, joka sillä aikaa oli haeskellut taskuistaan, sanoi
hymyillen:

"Minulla ei ole hopeaa mukanani. Pitäkää tuo." Hän heitti pöydälle
puoli puntaa ja tarttui takkiinsa.

Isä Brownin olemus näytti yhä mustalta ja liikkumattomalta, mutta
tällä hetkellä meni kai hänen päänsä pyörälle. Omituista kyllä, oli
hänellä päästään enimmän hyötyä silloin, kun se meni pyörälle. Silloin
kertoi hän kaksi kahdella ja sai tuloksi neljä miljoonaa. Katolinen
kirkko, joka ankarasti puolustaa tervettä järkeä, ei aina hyväksynyt
tällaista laskutapaa. Joskus ei hän itsekään sitä hyväksynyt. Mutta se
oli todellista haltioitumista, joka oli tärkeä ratkaisevina hetkinä,
silloin, kun se, jonka pää menee pyörälle, suoriutuu leikistä pää
tallella.

"Minä luulen, sir", sanoi hän kohteliaasti, "että teillä kyllä on
hopeaa taskussanne."

Pitkä herra tuijotti häneen:

"Mitä hiiden syytä teillä on valittaa, annanko teille hopeaa vai
kultaa?" huudahti hän.

"Hopealla saattaa joskus olla suurempi arvo kuin kullalla", sanoi pappi
lempeästi. "Etenkin jos sitä on suuri määrä."

Vieras katseli häntä tarkastellen. Sitten loi hän vielä tutkivamman
katseen pitkin käytävää pääovelle päin. Ja sitten palasi hänen
katseensa Browniin, jonka jälkeen hän katseli ikkunaa Brownin pään
takana hyvin tutkivasti. Myrskyn jälkeinen hehku valaisi sitä ja
silloin näytti hän tehneen päätöksensä. Hän laski toisen kätensä
pöydälle, teki hyppäyksen, jota taidevoimistelija olisi kadehtinut,
ja seisoi nyt uhkaavana papin edessä pitäen häntä toisella kädellä
kauluksesta.

"Seisokaa hiljaa", kuiskasi hän sähisten. "En tahdo uhata teitä,
mutta..."

"Minä tahdon sensijaan uhata teitä", sanoi isä Brown äänellä, joka
muistutti ukkosen jyrinää. "Minä tahdon uhata teitä sillä madolla, joka
ei koskaan kuole, ja sillä tulella, joka ei koskaan sammu."

"Tepä olette kummallinen vaatteiden vartija", sanoi herra.

"Minä olen pappi, herra Flambeau", sanoi isä Brown, "ja olen valmis
kuuntelemaan rippiänne."

Toinen seisoi huohottaen jonkun sekunnin, mutta horjahti sitten taapäin
ja vaipui tuolille.

       *       *       *       *       *

"Kahdentoista kalastajan" päivällisillä oli tarjottu kaksi ensimäistä
ruokalajia ja olivat ne osoittautuneet onnistuneiksi. En aio jäljentää
ruokalistaa, sillä jos sen tekisinkin, ei kukaan ymmärtäisi sitä.
Se oli kirjoitettu tuolla ranskalaisella sekasotkulla, jota kokit
käyttävät ja jota ranskalaiset itsekään eivät lainkaan ymmärrä.
Klubissa oli perintätapana, että päivällisen voileipäherkkujen piti
olla mitä vaihtelevimpia ja monilukuisimpia. Niistäkin keskusteltiin
vakavasti, siksi että ne olivat tunnustetusti tarkoituksettomia,
niinkuin koko päivällinen ja koko klubikin. Perintätapana oli myös,
että sopan piti olla kevyen ja vaatimattoman, aivan kuin lyhyt
välisoitto, joka johti seuraavaan lajiin, kalaruokaan. Keskustelu
oli tuota brittiläisessä maailmassa vallitsevaa kevyttä ja juoksevaa
pöytäpuhetta; se vallitsee siellä _salaisena_ tapana, vaikka todellinen
englantilainen hyötyisi siitä hyvin vähän, jos sattuisi kuulemaan
sitä. Molempien puolueiden ministereitä mainittiin siellä etunimillään
jonkinlaisella väsähtäneellä hyväntahtoisuudella. Radikaalista
raha-asiainministeriä, jota koko torypuolueen katsottiin halveksivan
hänen kiristystoimenpiteittensä tähden, kehuttiin pienien, sievien
runojensa tai metsästyssatulansa vuoksi. Torypuolueen johtaja, jota
liberaalien katsottiin vihaavan kuin tyrannia, joutui puheenaiheeksi ja
häntä kehuttiin — vapaamieliseksi. Poliitikoilla näytti tosiaan olevan
suuri merkitys. Mutta se, mikä sen heille antoi, näytti olevan mikä muu
hyvänsä kuin heidän politiikkansa. Mr Audley, klubin puheenjohtaja, oli
ystävällinen, vanhanpuoleinen mies, joka yhä käytti Gladstone-kaulusta.
Hän oli koko tämän mielikuvitusrikkaan, mutta kuitenkin hedelmättömän
seuran jonkinlainen vertauskuva. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään,
ei edes vääryyttä. Hän ei ollut elostelija, eikä edes erikoisen
rikaskaan. Hän yksinkertaisesti käsitti, mistä oli kysymys, ja sillä
hyvä. Ei mikään puolue voinut olla tietämättä hänestä, ja jos hän olisi
halunnut salkun, olisi hän varmasti päässyt ministeristöön. Chesterin
herttua, varapuheenjohtaja, oli nuori poliitikko, jolla oli tulevaisuus
edessään. Hän oli iloinen nuorukainen, tukka vaalea, sileäksi kammattu,
kasvot pisamaiset, äly keskinkertainen ja maatilat suunnattomat. Hän
miellytti aina julkisesti esiintyessään ja hänen johtava periaatteensa
oli hyvin yksinkertainen. Jos hän sattui keksimään leikkipuheen,
lausui hän sen julki, ja häntä pidettiin säkenöitsevänä. Jos hän ei
keksinyt mitään, sanoi hän, että nyt ei ollut leikin aika, ja silloin
pidettiin häntä luotettavana. Yksityisessä elämässään, klubissa
vertaistensa seurassa, oli hän yksinkertaisesti iloinen, avomielinen
ja vallaton kuin koulupoika. Mr Audley, joka ei koskaan ollut
poliitikko, kohteli tovereitaan vakavammin. Ällistyttipä hän joskus
seuruetta lauselmilla, joissa viitattiin jonkinlaiseen erotukseen
vanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Itse oli hän vanhoillinen,
yksityisenäkin. Hänen harmaa tukkansa valui niskaan, päättyen
pyöristettyyn kiharaan takin kauluksella ja johtaen ajatuksen eräisiin
vanhoihin valtiomiehiin. Takaapäin katsottuna näytti hän mieheltä,
jota valtakunta tarvitsi. Edestäpäin näytti hän hyväntahtoiselta,
varakkaalta vanhaltapojalta, jolla oli huone Albanyssä, ja semmoinen
hän todella olikin.

Kuten sanottu terassipöydässä oli tilaa neljällekolmatta henkilölle,
ja klubissa oli vain kaksitoista jäsentä. He saattoivat siis
laittaa olonsa terassilla vallan mukavaksi. He olivat asettuneet
pöydän sisäreunan puolelle, niin ettei heitä vastapäätä ollut
ketään pimittämässä näköalaa yli puutarhojen, joiden värit vielä
olivat elävät, vaikka ilta olikin saapunut tavallista pimeämpänä
tänä vuodenaikana. Puheenjohtaja istui keskellä aterioitsevien
riviä ja varapuheenjohtaja pöydän oikeassa päässä. Sitten kun nuo
kaksitoista vierasta olivat alkaneet asettua paikoilleen, oli jostain
tuntemattomasta syystä tapana, että nuo viisitoista tarjoilijaa jäivät
seisomaan riviin pitkin seinää, aivan kuin kuninkaalle kunniaatekevät
joukot, samalla kun hotellin lihava isäntä alituiseen kumarteli
klubille säteillen iloista yllätystä, niin kuin ei koskaan olisi
kuullut puhuttavan näistä herroista. Koko tämä tarjoilijoiden parvi
katosi kuitenkin kohta kun ensimäinen veitsi tai haarukka kilahti.
Ainoastaan se pieni osa, mikä tarvittiin korjaamaan pois ja asettamaan
paikoilleen lautasia, liikkui edestakaisin kuolemanhiljaisuuden
vallitessa. Luonnollisesti oli isäntä tai omistaja, mr Lever,
kadonnut jo aikaa ennen kumarrellen mitä kohteliaimmin. Olisipa
melkein liioiteltua, vieläpä halventavaakin väittää, että hän enää
myöhemminkään varsinaisesti esiintyi. Mutta kun tärkeintä ruokalajia,
kalaa, piti tarjottaman, huomattiin — kuinka sen nyt ilmaisisin —
aivan kuin liikkuva varjo, kuin muistutus hänen persoonallisuudestaan,
joka todisti, että hän liikuskeli läheisyydessä. Pyhä kalaruoka
näytti tietämättömän silmissä noin hääleivoksen kokoiselta ja
muotoiselta jättiläisputingilta, jota valmistettaessa koko joukko
hyvin mieltäkiinnittäviä kaloja oli ikuisesti menettänyt sen muodon,
jonka Luoja oli niille antanut. Nuo "Kaksitoista totista kalastajaa"
tarttuivat nyt kuuluisiin kalaveitsiinsä ja kalahaarukkoihinsa ja
ryhtyivät ruokaan yhtä vakavina kuin joka tuuma tästä putingista
olisi maksanut yhtä paljon kuin hopeahaarukka, jolla sitä syötiin. Ja
ehkäpä asianlaita olikin niin. Ruokalaji nautittiin syvän hiljaisuuden
vallitessa, ja vasta sitten kun nuoren herttuan lautanen oli
lähimailleen tyhjä, teki hän seuraa van oikeauskoisen huomautuksen:

"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä."

"Ei missään muualla", sanoi mr Audley syvällä bassoäänellä, kääntyen
puhujaan ja nyökäyttäen monta kertaa arvokasta päätään. "Ei missään
muualla kuin täällä. Joku sanoi minulle, että Café Anglaissa..."

Tässä keskeytti hänet ja saattoi silmänräpäykseksi pois tasapainosta
se seikka, että hänen lautasensa korjattiin pois, mutta hänen onnistui
pian tavoittaa arvokkaan ajatuslankansa pää.

"Joku sanoi minulle, että se Café Anglaissa on yhtä hyvin valmistettua.
Mutta kaukana siitä, sir", jatkoi hän pudistaen päätänsä horjumattomana
kuin ankara tuomari. "Kaukana siitä."

"Sitä paikkaa pidetään parempana kuin se on", sanoi eräs eversti Pound,
joka ulkonäöstä päättäen puhui ensi kertaa moneen kuukauteen.

"Enpä mene sanomaan niin varmasti", sanoi Chesterin herttua, joka
oli optimisti. "Se on aika hauska muutamissa suhteissa. Se on aivan
voittamaton..."

Tarjoilija tuli nopeasti käyden huoneen läpi ja pysähtyi äkkiä. Hän
pysähtyi yhtä hiljaa kuin oli kävellytkin, mutta kaikki nämä omituiset
ja veltostuneet herrat olivat niin tottuneet heitä ympäröivään ja
heidän olemustaan kannattavan koneiston äänettömyyteen, että he
säpsähtivät, aivankuin tarjoilija olisi tehnyt jotain odottamatonta.
He tunsivat samaa kuin minä ja sinä tuntisimme, jos eloton maailma
näyttäytyisi tottelemattomalta — jos tuoli pakenisi meitä.

Tarjoilija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin, joitten kuluessa
kaikkien kasvoille vähitellen levisi jonkunlainen häpeävä ilme —
kokonaan meidän aikakautemme tuotteita. Siinä ilmenee vastakohta
nykyaikaisen hyväntekeväisyyden ja sen kauhean kuilun välillä, joka
nykyään erottaa rikkaiden ja köyhien sielut. Entisajan todellinen
ylimys olisi ensiksi alkanut pommittaa tarjoilijaa tyhjillä pulloilla
ja lopuksi kai rahoilla. Todellinen demokraatti olisi toverillisella
suoruudella kysynyt tarjoilijalta, mitä hittoja hänellä oli täällä
tekemistä. Mutta nämä nykyaikaiset rahavallan kannattajat eivät voineet
kärsiä köyhän miehen läheisyyttä, oli hän sitten orja tai ystävä.
Se, että palveluskunnassa oli jotain epäkunnossa, oli vain ikävää
ja hyvin häiritsevää. Nämä herrat eivät millään muotoa tahtoneet
olla karukäytöksisiä ja heitä peloitti näyttää hyväntahtoisilta. He
tahtoivat vain, että häiriö, oli se mikä hyvänsä, pian olisi lopussa.
Se olikin jo lopussa. Kun tarjoilija oli seisonut jonkun hetken aivan
kuin jäykkäkouristuksen lamauttamana, kääntyi hän ja syöksyi ulos.

Kun hän taas näyttäytyi huoneessa, tai oikeastaan ovella, oli hänen
seurassaan toinen tarjoilija, jolle hän etelämaisella vilkkaudella
kuiskutti jotain kiivaasti viittilöiden. Sitten poistui ensimäinen
vahtimestari, jätti toisen siihen ja palasi kolmannen kanssa. Kun
vihdoin neljäs oli liittynyt nopeasti kokoontuvaan synoodiin, arveli
mr Audley, hienojen tapojen nimessä, ajan sopivaksi hiljaisuuden
rikkomista varten. Puheenjohtajan vasaran asemesta käytti hän kovaa
rykäisyä ja sanoi:

"Nuori Moocher tekee mainiota työtä Birmassa. Ei mikään muu
kansallisuus maailmassa voisi..."

Viides tarjoilija oli tullut lentäen kuin nuoli ja kuiskasi hänelle:

"Suokaa anteeksi, mutta asia on tärkeä. Saisiko isäntä puhutella teitä?"

Ällistyneenä kääntyi puheenjohtaja ympäri ja hänen hämmästynyt
katseensa kohtasi nyt mr Leverin, joka lähestyi heitä sopimattoman
hätäisesti. Kelpo isännän käynti oli aivan tavallista, mutta hänen
kasvonsa eivät suinkaan olleet entisen näköiset. Tavallisesti oli
niillä terve, kuparinruskea väri, nyt ne olivat sairaaloisen keltaiset.

"Suokaa anteeksi, mr Audley", sanoi hän aivan kuin olisi kärsinyt
hengenahdistusta. "Minulla on pahoja epäilyksiä. Kun teidän
kalalautasenne korjattiin pois, olivat kai veitset ja haarukat niiden
mukana?"

"Niin minun tietääkseni", vastasi puheenjohtaja hiukan tulistuen.

"Näitte kai hänet?" läähätti hätääntynyt isäntä. "Näitte kai
tarjoilijan, joka korjasi ne? Tunnetteko hänet?"

"Minäkö tuntisin tarjoilijan?" kysyi mr Audley harmistuneena. "Varmasti
en!"

Mr Lever levitti kätensä hätääntyneellä liikkeellä.

"Minä lähetin hänet sisään. Minä en tiedä milloin ja miksi hän tuli.
Minä lähetin tarjoilijani sisään korjaamaan lautasia ja hän huomasi,
että ne jo olivat korjatut."

Mr Audley näytti nyt liian sekaantuneelta ollakseen se mies, jota
valtakunta tarvitsi. Ei yksikään seurueesta voinut saada sanaakaan
sanotuksi, paitsi tuo puuhevonen eversti Pound, jonka outo sähkövirta
oli tehnyt luonnottoman eloisaksi. Hän nousi jäykästi istuimeltaan,
vaikka toiset jäivätkin istumaan, kiersi lornetin silmäkulmaansa ja
alkoi puhua karkealla, hillityllä äänellä, aivankuin olisi puoleksi
unohtanut puhumisen taidon.

"Luuletteko", sanoi hän, "että joku on varastanut kalahopeamme?"

Isäntä levitti taas kätensä, tällä kertaa vielä avuttomampana, ja
silmänräpäyksessä olivat kaikki herrat seisoallaan pöydän ääressä.

"Ovatko kaikki tarjoilijanne läsnä?" kysyi eversti matalalla, karkealla
äänellään.

"Kyllä, kaikki, sen olen itse nähnyt", huudahti nuori herttua ja työnsi
innokkaasti esiin poikamaiset kasvonsa. "Minä lasken heidät aina kun
minä tulen sisään. He ovat niin hullunkurisen näköisiä seistessään
rivissä pitkin seinää."

"Mutta eihän voi muistaa niin varmasti"... alotti mr Audley raskaasti
ja epäröiden.

"Kyllä, minä vakuutan muistavani sen vallan hyvin", huusi herttua
innokkaasti. "Tässä hotellissa ei koskaan ole ollut kuin viisitoista
tarjoilijaapa tänä iltana oli heitä myöskin tasan viisitoista, ei
enempää eikä vähempää."

Isäntä kääntyi nyt häneen päin kaikki jäsenet vapisten.

"Te sanotte, sanotte", änkytti hän, "että te laskitte minun
tarjoilijani viideksitoista?"

"Niinkuin tavallisesti", vakuutti herttua. "No, mitä siitä?"

"Ei mitään", sanoi Lever kamalalla äänenpainolla. "Mutta se on
varmasti aivan mahdotonta. Yksi noista viidestätoista makaa kuolleena
huoneessaan."

Järkyttävä hiljaisuus vallitsi hetken huoneessa. On mahdollista — sillä
sanalla "kuolema" on yliluonnollinen voima — että jokainen näistä
tyhjäntoimittajista katseli sillä hetkellä sieluaan ja huomasi sen
pieneksi kuin kuivettuneen herneen. Eräs heistä — luulen, että se oli
herttua — saattoi vielä sanoa rikkaan miehen hyväntahtoisuudella:

"Voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"

"Hänen luonaan on ollut pappi", sanoi juutalainen osoittaen vähäistä
liikutusta.

Kuin tuomiopasuunan puhaltaessa heräsivät nyt kaikki asemansa tuntoon.
Muutamien hajauttavien sekuntien aikana olivat he todella tulleet
siihen luuloon, että tuo viidestoista oli saattanut olla kuolleen
tarjoilijan henki. Tämä ajatus oli tehnyt heidät mykiksi, sillä henget
ja kummitukset olivat heistä yhtä vastenmielisiä kuin kerjäläiset.
Mutta hopeoitten muisto mursi ihmeen taikavoiman, mursi sen aivan äkkiä
voimakkaalla taka-iskulla. Eversti kaatoi tuolinsa ja meni pitkin
askelin ovea kohti.

"Jos täällä oli viidestoista mies", sanoi hän, "niin oli se, hyvät
ystävät, varas. Kiiruhtakaamme heti pääkäytävälle ja takaportille ja
sulkekaamme ne hyvin. Puhukaamme sitten asiasta. Klubin neljäkolmatta
helmeä ovat kyllin arvokkaat takaisin saataviksi."

Mr Audley näytti ensin epäilevän, sopiko kiireellinen into
gentlemannille, mutta kun hän näki herttuan nuorekkaalla kiihkolla
syöksyvän portaita alas, seurasi hän jälessä vakavin askelin.

Samassa syöksyi kuudes tarjoilija sisään ja kertoi, että hän oli
löytänyt kaikki kalalautaset tarjoilupöydälle ladottuina, mutta
hopeasta hän ei ollut nähnyt kiiltoakaan.

Päivällisvieraat ja tarjoilijat, jotka nyt hujan hajan juoksivat
käytävän läpi, jakaantuivat kahteen joukkoon. Useimmat seurasivat
isäntää suureen halliin ja pääovelle saadakseen tietää, oliko joku
mennyt ulos. Eversti Pound, puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pari
muuta syöksyivät käytävään, joka johti palvelijoiden huoneeseen,
koska he pitivät luultavimpana, että varas oli paennut sitä tietä.
He kulkivat siis vaatekomeron hämärän syvennyksen ohi ja huomasivat
pienen, mustiinpuetun olennon, kaiketi ovenvartijan, joka seisoi
varjossa.

"Halloo!" huusi herttua. "Oletteko nähnyt jonkun menevän tästä ohi?"

Lyhytkasvuinen ei vastannut suoraan, vaan sanoi ainoastaan:

"Minulla on luullakseni hallussani se, mitä herrat etsivät."

He pysähtyivät epäröiden ja ihmetellen, samalla kun mies meni
peremmälle vaatekomeroon ja palasi molemmat kädet täynnä kiiltävää
hopeaa, jonka hän myyjän varmuudella asetti pöydälle. Hopea näyttäytyi
tusinaksi omituisen muotoisia veitsiä ja haarukoita.

"Te — te", änkytti eversti menetettyään lopuksi tasapainonsa
täydellisesti. Sitten kurkisti hän pimeään, pieneen aitaukseen ja
huomasi kaksi seikkaa: ensiksi, että pikkuinen, tumma mies oli papin
puvussa, toiseksi, että hänen takanaan olevan huoneen ikkuna oli
rikottu, niin kuin joku olisi väkisin pyrkinyt läpi siitä.

"Liian kallisarvoisia tavaroita vaatekomerossa säilytettäviksi, vai
kuinka?" huomautti pappi iloisesti ja järkevästi.

"Oletteko te, oletteko te varastanut nämä?" sopersi mr Audley
säikähtynein silmin.

"Siinä tapauksessa", sanoi pappi, "jätän minä ne ainakin takaisin."

"Mutta sitä te ette ole tehnyt", sanoi eversti Pound yhä tuijottaen
rikottuun ikkunaan.

"Suoraan sanoen, en ole tehnyt sitä", sanoi pieni mies hieno iva
äänessään. Ja sitten istuutui hän aivan vakavana korkealle jakkaralle.

"Mutta te tiedätte, kuka tämän on tehnyt", sanoi eversti.

"Hänen oikeaa nimeään en tunne", sanoi pappi hiljaisesti. "Mutta tiedän
jokseenkin paljon hänen ruumiin voimistaan ja kiusauksistaan. Sain
edellisestä jonkunmoisen käsityksen, kun hän koetti kuristaa minut, ja
hänen siveyskäsitteistään, kun hän katui."

"Kun hän katui. Sepä joltakin kuuluu!" huudahti nuori Chester kimeästi
nauraen.

Isä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:

"Niin, eikös olekin kummallista", sanoi hän, "että varas ja seikkailija
voi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat miehet pysyvät
kovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä Jumalalle että ihmisille?
Mutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te minun alalleni. Vaikka
te epäilette miehen katumuksen todellisuutta, niin olette kaikissa
tapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja haarukkanne. Te olette
nuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa on teille kaikki
hopeakalanne. Mutta _Hän_ on tehnyt minusta ihmisten kalastajan."

"Saitteko kiinni tuon miehen?" kysyi eversti otsa rypyssä.

Isä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.

"Kyllä", sanoi hän. "Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla ja
näkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen kulkea,
vaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että voin temmata
hänet takaisin yhdellä nykäyksellä."

Tuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen
löydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan
kanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin
paikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja
pureskellen mustia viiksiään.

Lopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: "Se taisi olla aika sukkela
veitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman."

"Kyllähän hän oli sukkela", vastasi pappi. "Mutta en oikein tiedä, ketä
tarkoitatte vielä sukkelammalla."

"Tarkoitan teitä", sanoi eversti naurahtaen. "Minun tarkoitukseni ei
ole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen.
Mutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan
pilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte
miehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka koko
seurassamme."

Isä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua avomielisyyttä
vastaan.

"Vai niin", sanoi hän hymyillen. "En voi tietysti virkkaa mitään siitä,
kuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa mitään
syytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia seikkoja,
jotka itse keksin."

Odottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui eversti
Poundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle kiivennyt
pojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin olisi hän
jutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.

"Katsokaas, eversti", sanoi hän. "Olin sulkeutunut tuohon pieneen
huoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä
harjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo.
Ensin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä
olisi tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä
varpaillaan; sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia
askeleita, jotka muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä.
Mutta minä olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat
askellajit, jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten
raskasta ja sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi,
sitten yhä innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti
noita molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista
kuin teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies,
joka odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan
luonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin, mutta
en muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin. Olisinkohan
matkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka puikahteli
ympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin satuin
kuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja vastaus oli
selvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan — ruumis hiukan
kumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja ruokaliina takana
liehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista minuuttia ja luulen, että
rikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin olisin itse aikonut tehdä
sen."

Eversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät, harmaat
silmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.

"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä", jatkoi
hän. "Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole ainoita
taidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista.
Joka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma
kulumaton tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen,
vaikka suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. _Hamletissa_
esimerkiksi ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset,
Osricin kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys
vain oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen,
murhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille."

"Täälläkin", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan,
"täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen murhenäytelmän."

"Niin", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. "Koko
tämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin
_Hamletissa_, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse.
Sitten on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei
olisi pitänyt olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat
pöydältä ja muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu
rikos perustuu lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan,
joka itsessään ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa
kätkeä tuon tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri,
hyvin suunniteltu ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon
tuottava rikos oli rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että
herrasmiehen päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli
näyttelemistä ja sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä."

"Hm", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin saappaitaan.
"En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne."

"Eversti", sanoi isä Brown. "Sanoinhan teille, että tuo hävitön
lurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki
ainakin kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin
tässä käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään
loukkoon, josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän
liikkui lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä
hyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla.
Älkää kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet
kuusi, seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa
olitte te ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun
hän liikkui herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla
nopeudella: pää painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin.
Hän kiisi terassille, korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa
kyytiä konttoriin, tai tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois
kirjanpitäjän tai tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa
viimeistä tuumaa myöten, muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui
aivan toisella tavalla. Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän
tuolla hajamielisellä ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet
isäntiensä käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari,
tultuaan hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla
kuin eläin zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien
herrojen tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi
kävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki konttorin
ohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin taikaiskusta ja
kiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen tarjoilijan
vaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut kiinnittää
huomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi palvelijoilla ollut
epäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen? Pari kertaa
uskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan yksityisessä
huoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa janoissaan. Hän
sanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen mukaansa, ja
sen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja moitteettomasti sen
huoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana, joka toimitti selvän
tilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä päinsä, mutta
hänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka oli syöty.

"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet
riviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen
paikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä
yhtenä herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu
meni kuin tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin
kun herrat istuivat pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi
vain olla varuillaan pari minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois,
muuttua reippaaksi tarjoilijaksi ja korjata lautaset. Nämä asetti
hän tarjoilupöydälle, pisti hopeat povitaskuunsa, joka sen johdosta
paisui aikalailla ja laukkasi tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin
hänen juoksevan — kunnes hän tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän
taas rikkaaksi mieheksi, jonka täytyi lähteä pois asioitten takia.
Hänen tarvitsi vain jättää lappunsa vahtimestarille ja poistua yhtä
elegantisti kuin oli tullutkin. Mutta sattuipa niin, että minä hoidin
vaatevartijan tointa."

"Mitä te teitte hänelle?" kysyi eversti tavattoman innokkaasti. "Mitä
hän teille sanoi?"

"Suokaa anteeksi", vastasi järkkymätön pappi, "mutta tähän loppuu
kertomus".

"Ja nyt vasta alkaa sen todella mieltäkiinnittävä puoli", mutisi Pound.
"Luulen käsittäväni ammattivarkaan suunnitelman, mutta teistä en ole
onnistunut saamaan selkoa."

"Nyt täytyy minun lähteä", sanoi isä Brown.

He kulkivat yhdessä käytävän läpi halliin, jossa huomasivat Chesterin
herttuan terveet, pisamaiset kasvot. Nuori mies tuli reippain askelin
heitä vastaan.

"Kuulkaapa, Pound", huusi hän hengästyneenä. "Olen etsinyt teitä
kaikkialta. Päivällinen jatkuu loistavaan tyyliin ja ukko Audley aikoo
pitää puheen hopeain löytymisen johdosta. Katsokaas, ikuistaaksemme
tapauksen aiomme keksiä uusia menoja. Te, joka hankitte hopeat
takaisin, voinette kai esittää jotain?"

"Miksi ei?" sanoi eversti ja katsahti häneen puoleksi ivallisesti,
puoleksi hyväksyen. "Ehdotan, että tästä lähtien käyttäisimme vihreitä
pukuja mustien asemesta. Ei tiedä mitä erehdyksiä saattaa tapahtua,
kun on aivan tarjoilijan näköinen."

"Mitä hittoja", sanoi nuorukainen. "Gentlemanni ei ole koskaan
tarjoilijan näköinen."

"Eikä myöskään tarjoilija gentlemannin kaltainen, arvelen minä", sanoi
eversti Pound, sama ivallinen hymy kasvoillaan. "Teidän ystävänne,
arvoisa isä, oli kai hyvin taitava, kun osasi näytellä gentlemannia."

Isä Brown napitti yksinkertaisen päällystakkinsa leukaan saakka, sillä
ilta oli myrskyinen, ja sitten otti hän halvan sateenvarjonsa säiliöstä.

"Niin no", sanoi hän, "mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä gentlemannia,
mutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin yhtä raskasta olla
tarjoilijana."

Sanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin raskaat
ovet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja nopein
askelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn
raitiovaunua.



LENTÄVÄT TÄHDET


"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana sanoa
viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista kyllä
viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti
olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa
vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen
oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan
jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana
paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata
pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata
tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café
Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa
Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään
helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna
tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja
harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja
joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä —
olin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän
esiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian
vakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.

"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se
oli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos,
rikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa
porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa,
jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi
apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä
olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli
sekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo
samana iltana."

Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin
katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan
käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä
siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa
oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori
tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille
leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen,
mutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli
kiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät
olisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna,
joka käveli takajaloillaan.

Talvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja
rubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne
kuin kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli
linna, toisella puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai
holvikäytävä suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan.
Kun nuori neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai
viidettä kertaa sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa
laakerikäytävää pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista
muodostettua kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän
ihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi
katseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä jokseenkin
kummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.

"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook", huusi hän hiukan levottomana.
"Olette aivan liian korkealla."

Olento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori mies,
jonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen piirteensä
olivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa vaaleankeltainen
väri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä sattui silmään sitä
selvemmin sen vuoksi, että hänellä oli pistävänpunainen kaulaliina,
ainoa vaatekappale, josta hän näytti edes hiukan huolehtivan.
Kaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti käsitettävä. Hän ei
välittänyt mitään tytön levottomista varoituksista, vaan hyppäsi kuin
heinäsirkka maahan hänen viereensä ollen vaarassa taittaa jalkansa.

"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras", sanoi hän aivan tyynesti.
"Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään tuossa
hauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä ammatissa mitään
pahaa."

"Kuinka voitte puhua noin?" huudahti tyttö.

"Jos on sattunut syntymään muurin väärällä puolella", vastasi nuori
mies, "en minä voi huomata mitään pahaa siinä, että kiipeää sen yli."

"Minä en koskaan tiedä, mitä te milloinkin aiotte sanoa tai tehdä",
sanoi tyttö.

"Useinpa en tiedä sitä itsekään", vastasi mr Crook. "Mutta nyt olen
minä muurin oikealla puolella."

"Ja mikä puoli muurista on oikea?" kysyi nuori tyttö hymyillen.

"Se, missä te olette", vastasi nuori Crook.

Kun he kävelivät yhdessä laakerikäytävää pitkin talon etusivua kohti,
kuului kolmasti automobiilin toitotus, läheten joka kerran, ja hieno,
vaaleanvihreä nopeakulkuinen auto puhaltautui linnun nopeudella esiin
ja pysähtyi eteisen edustalle, jossa se nyt seisoi ja läähätti.

"Katsos vain", sanoi punakravattinen nuorukainen. "Siellä tulee
sellainen, joka on syntynyt muurin oikealla puolen. Minä en tiennyt,
miss Adams, että teidän joulu-ukkonne oli noin uudenaikaista sorttia."

"Ah, sehän on minun kummini, sir Leopold Fischer. Hän tulee aina meille
toisena joulupäivänä."

Lyhyen, viattoman vaitiolon jälkeen, joka tahtomatta ilmaisi
eräänlaista mielihyvän puutetta, lisäsi Ruby Adams:

"Hän on hyvin kiltti."

Sanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn
suurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei
ollut kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty
jokseenkin pahoin eräissä _Sotatorven_ ja _Uuden Ajan_ artikkeleissa.
Mutta Crook ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton
lastin purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa.
Suuri, hieno, vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta,
pikkuinen, hieno pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he
ukon yhdessä talon ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa
hänen päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty
tavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin,
turkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet
luopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit
loistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain
ihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra, ulkomaalaisen
näköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine hymyineen, hieroen
turkisrukkasiin pistettyjä käsiään.

Jo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa,
olivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams,
turkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään
kuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin
vaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua,
jonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai
pashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken Kanadasta palannut
lankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin kovaääninen, keltapartainen ja
-tukkainen gentlemanni-farmari, jonka nimi oli James Blount. Heidän
seurassaan oli myöskin viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta
kirkosta. Everstin vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen,
ja niin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, olivat hänen
lapsensakin kasvatetut katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan
mitään erikoista, nimikin oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin
oli eversti aina viihtynyt hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet
kotiinsa, kun suku oli ollut koolla.

Talon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja
hänen riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan
rakennetut tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat
niin sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa
päässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka
yläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko
seurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold
Fischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten
perin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi
vetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta kotelo,
joka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi joululahjan
kummityttärelle. Teeskentelemättömällä itseluottamuksella, jossa oli
jotain, mikä esti kaikki vastaväitteet, ojensi ukko hänelle kotelon
kaikkien nähden. Pikkunen painahdus, se avautui, ja kaikki tulivat
puolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan lähteen pärske
räiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä samettipesässä
lepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia, jotka näyttivät
sytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer seisoi siinä
hyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä nuoren tytön
hämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja jäykkiä
kiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.

"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni", sanoi Fischer ja
pisti kotelon jälleen takataskuunsa. "Sainpa varoa niitä matkallani
tänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään
'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan
kynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes
tavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan.
Olisinpa voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi
ollut mahdotonta."

"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista", mutisi
punakravattinen mies. "En olisi moittinut heitä, jos he olisivat
siepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes
kiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin."

"Noin ette saa puhua", sanoi neito sävähtäen. "Tuolla lailla olette
te puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt
onkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä, joka
mielellään syleilisi nuohoojaa?"

"Pyhimykseksi", sanoi isä Brown.

"Minä luulen", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, "että Ruby
tarkoittaa sosialistia."

"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista", huomautti
Crook hiukan kärsimättömästi. "Eikä konservatiivilla miestä, joka
valmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa,
tarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa.
Sosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat
nuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään."

"Mutta joka ei salli kenenkään hallita omaa nokeaan", lisäsi pappi
hiljaa.

Crook katseli häntä uteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. "Kukapa
sitten tahtoisi huolehtia noesta" kysyi hän.

"Sellaistakin sattuu", arveli Brown veitikka silmäkulmassa. "Olen
kuullut, että puutarhurit käyttävät sitä. Ja kerran kun ilveilijä
eräänä jouluna jäi tulematta, onnistui minun huvittaa kuutta lasta
ainoastaan noella, ulkonaisesti käytettynä."

"Oi kuinka hauskaa", huudahti Ruby. "Jospa te tahtoisitte huvittaa
meitä samalla lailla!"

Meluisa kanadalainen, mr Blount, osoitti äänekkäästi hyväksymistään,
hämmästynyt rahamies taas paheksumistaan, kun kaksinkertaiselle
ulko-ovelle äkkiä kolkutettiin. Pappi meni avaamaan ja taas aukeni
hämärä puutarha vihreine kasveineen, apinanleipäpuineen ja pensaineen,
komea, sinipunainen auringonlasku taustana. Sellainen taulu,
sellaisissa kehyksissä, näytti niin värikkäältä ja omituiselta,
niin teatterin taustakoristeiden kaltaiselta, että ovella seisova
vähäpätöinen olento hetkeksi unohtui. Hän näytti tomuiselta ja hänen
takkinsa oli kulunut; tulija oli kai tavallinen pikalähetti vain. "Onko
joku herroista mr Blount?" kysyi hän ja ojensi epäröiden kirjettä. Mr
Blount säpsähti ja lakkasi kirkumasta bravootaan. Revittyään kuoren
silminnähtävästi hämmästyneenä, luki hän kirjeen. Hänen kasvonsa
pimenivät hiukan, mutta kirkastuivat taas, ja sitten kääntyi hän
isäntänsä ja lankonsa puoleen.

"Olen pahoillani, että vaivaan sinua, eversti hyvä", virkkoi hän
hilpeästi kanadalaisella kohteliaisuudella. "Mutta haittaako sinua,
jos eräs vanha tuttavani tulee tänä iltana tänne asioissa? Se on
itse Florian, tuo kuuluisa ranskalainen silmänkääntäjä ja koomikko.
Tutustuin häneen monta vuotta sitten tuolla Lännessä — hän on syntyjään
Kanadan ranskalainen — ja nyt näyttää hänellä olevan jotain puhuttavaa
kanssani, vaikka en arvaa mitä se on."

"Sinun ystäväsi ovat aina tervetulleita, hyvä veli", vastasi eversti
huolettomasti. "Ja hänhän on oikea aarre."

"Niin, kyllä hän mielellään naamansa nokeaa, jos sitä tarkoitat",
vastasi Blount nauraen. "Minä en epäile, etteikö hän osaisi kääntää
meidän kaikkien silmiä. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, en ole niin
hieno luonnostani. Minä pidän noista vanhoista pantomiimeistä, joissa
päähenkilö istuutuu sylinterihattunsa päälle."

"Kunhan hän ei vain istu minun hattuuni", sanoi sir Leopold arvokkaasti.

"Älkäämme väitelkö sellaisista", sanoi Crook. "Onhan tyhmempiäkin
kujeita kuin silinterin päälle istuminen."

Vastenmielisyys punakravattista nuorta miestä kohtaan, kaiketi
aiheutunut hänen mielipiteistään ja hänen tuttavallisuudestaan sievän
kummityttären kanssa, sai Fischerin sanomaan pilkallisimmalla ja
käskevimmällä äänellään:

"Te kai ainakin tiedätte, mikä on tyhmempää kuin silinterin ruttuun
istuminen. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle se."

"No, esimerkiksi panna silinteri istumaan korkeimmalle oksalle",
vastasi sosialisti.

"No niin, no niin", huusi kanadalainen farmari hyväntahtoisella
äänekkäisyydellään. "Älkäämme pilatko hauskaa iltaa. Keksikäämme
jotain huvittaaksemme seuruetta. Älkäämme noetko naamojamme, älkäämme
myöskään istuko hattuja ruttuun, vaan keksikäämme jotain muuta yhtä
hauskaa. Miksi emme esimerkiksi esittäisi oikeaa, vanhaa englantilaista
pantomiimia, jossa esiintyisi Pierrot, Colombine ja niin edespäin.
Palasin vasta viime vuonna vanhaan kotimaahani ja tuo kaikki oli sillä
aikaa joutunut pois muodista. Nyt huvitellaan vain joutavanpäiväisillä
keijukaisnäytelmillä. Minä tahdoin nähdä kuumennetun hiilihangon
ja poliisin, josta tehtiin kananruokaa, ja niin tarjottiin minulle
kuutamossa järkeileviä prinsessoja, sinisiä lintuja ja muuta sellaista.
Minä pidän enemmän Ritari Siniparrasta ja hän on minusta hauskin
muuttuessaan Pantaloneksi."

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että poliisista tehdään
kananruokaa", sanoi John Crook. "Se määritelmä sosialismista on parempi
kuin äskeinen. Mutta näyttämölle-asetus tulisi kai liian vaikeaksi."

"Vielä mitä!", sanoi Blount hyvin innoissaan. "Narripeli on kahdesta
syystä helpoin panna toimeen. Ensiksi voi ladella omasta päästään miten
paljon haluttaa ja toiseksi ei tarvita mitään suuremmoisia laitoksia,
vain pöytiä, pesutelineitä vaatekoreja y.m. sellaista."

"Se on totta", sanoi Crook innokkaasti päätään nyökyttäen ja
kävellen ympäri permantoa. "Mutta pelkään, etten voi saada tuota
poliisinvirkapukua. En ole viimeaikoina tappanut yhtään poliisia."

Blount rypisti tuumaillen otsaansa, mutta sitten löi hän kämmenellä
sääreensä.

"Sen voin minä hankkia", huusi hän. "Minulla on Florianin osoite ja hän
tuntee jok'ikisen pukukaupan Lontoossa. Minä soitan hänelle ja pyydän
häntä tuomaan mukanaan poliisin puvun."

Hän kiiruhti telefoniin.

"Oi, kuinka ihastuttavan hauskaa, kummisetä!" huusi Ruby melkein
hyppien ilosta. "Minä rupean Colombineksi ja sinä Pantaloneksi."

Miljoonamies pysyi hyvin jäykkänä ja juhlallisena.

"Minä luulen, pikku ystäväni", sanoi hän, "että saat hankkia jonkun
muun Pantalonen osaan."

"Minä näyttelen mielelläni Pantalonea", sanoi eversti Adams, joka otti
sikarin suustaan ja puhui ensimäistä ja viimeistä kertaa.

"Sinä ansaitsisit muistopatsaan", huudahti kanadalainen, kun hän perin
onnellisena palasi telefonista. "Nyt on kaikki selvää. Mr Crook rupeaa
ilveilijäksi, hän on sanomalehtimies ja tuntee kaikki vanhat vitsit.
Minä rupean Harlekiniksi, joka tarvitsee vain pitkät koivet, joilla
harpata. Ystäväni Florian sanoi, että hän ottaisi mukaansa poliisin
puvun ja vaihtaisi pukua matkalla. Voimmehan näytellä täällä hallissa,
katselijat istuvat tuolla rapuilla, leveillä astuimilla, monessa
rivissä toistensa yläpuolella. Nuo ovet muodostavat taustan, avoimina
tai suljettuina. Jos ne ovat suljettuina, näette englantilaisen
sisäkuvan, avoimina: kuun valaiseman puutarhan. Kaikki käy kuin
taikavoimalla."

Hän otti liitupalasen, joka hänellä sattumalta oli taskussaan, ja
piirsi viivan keskelle lattiaa, sisäänkäytävän ja portaitten väliin,
merkiten siten rampin paikan.

Mitenkä sellainen sekamelska paljasta pötyä valmistui niin äkkiä,
jää arvoitukseksi. Mutta he kävivät asiaan tuolla rajuudella ja
innolla, mikä herää henkiin, kun nuorisoa on koolla. Ja sinä iltana
oli talossa nuoruutta, vaikkeivät ehkä kaikki täysin käsittäneet tuota
sydän- ja kasvoparia, joista se säteili. Niin kuin aina tapahtuu,
kiihoitti käytettävänä olevan ainehiston yksinkertaisuus keksimiskykyä.
Colombine oli viehättävän näköinen viuhkahameessaan, joka ihmeesti
muistutti salin suurta lampunvarjostinta. Klowni ja Pantalone
valkaisivat kasvonsa jauholla, jota he olivat saaneet kyökkipiialta,
ja maalasivat naamansa punaisiksi iho värillä, jota he olivat saaneet
joltain muulta palvelevalta hengeltä, joka, niin kuin kaikki muutkin
kristillismieliset hyväntekijät, pysyi tuntemattomana.

Sikarilaatikoista otetulla hopeapaperilla koristeltu Harlekin saatiin
vain vaivoin erkanemaan vanhoista, venetsialaisista kynttiläjaloista,
joiden välkkyvillä kristalleilla hän aikoi somistaa itseään. Hän
olisi varmasti irroittanut ne, jollei Ruby olisi hakenut vanhoja,
vääriä jalokiviä, joita hän itse oli pitänyt naamiaisissa esittäessään
Timanttikuningatarta. Hänen enonsa, James Blount, oli tullut niin
vallattomaksi, että oli vaikea saada häntä kuuntelemaan totista
puhetta. Hän oli kuin koulupoika. Hän pisti äkkiä pahvisen aasinpään
isä Brownin päähän, joka kantoi sitä kärsivällisesti ja keksipä vielä
tavan liikuttaa korviaankin. Blount meni niin pitkälle, että hän koetti
kiinnittää aasinhännän sir Leopold Fischerin takinhelmaan, mutta tämän
synkät ilmeet estivät kujeen täytäntöönpanon.

"Eno on aivan hassu", huusi Ruby Crookille, jonka olkapäitten ympäri
hän oli ripustanut koristeen nauhaan pujotelluista makkaroista. "Miksi
hän on noin vallaton?"

"Hän on Harlekin ja te olette Colombine", sanoi Crook. "Minä olen vain
klowni, joka esittää vanhoja, tavallisia ilveitä."

"Minä toivoisin, että te olisitte Harlekin", sanoi tyttö ja juoksi pois
pantuaan makkarat heilumaan.

Isä Brown tunsi kylläkin aivan yksityisseikkoja myöten kaiken,
mitä tapahtui kulissien takana, olipa saanut osakseen suosiotakin
muovailtuaan tyynystä pantomiimivauvan, mutta nyt siirtyi hän
katselijoitten pariin juhlallisen ja odottavan näköisenä, niin kuin
lapsi ensimäisessä helppohintaisessa näytännössään. Katselijoita oli
vähän, muutamia sukulaisia, ystäviä naapurista ja lopuksi palvelijat.
Sir Leopold istui ensimäisellä rivillä, ja hänen kookas, yhä
turkkikaulusta kantava olentonsa peitti hänen takanaan istuvalta pikku
papilta näköalan, mutta mikään taideakatemian päätös ei ole ratkaissut
kuinka paljon pappi tämän kautta menetti. Pantomiimi oli jokseenkin
sekava, mutt'ei niinkään tyhmä. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli
taipumus keksiä kaikenlaista omin päin, johon eniten vaikutti klovnia
näyttelevä Crook. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli hyvä
pää, ja tänä iltana oli hän merkillisen haltioitumisen vallassa,
tyhmyyden, joka on viisaampi kuin maailma, sen, mikä tarttuu
nuorukaiseen sillä hetkellä, kun hän huomaa määrätyn ilmeen määrätyillä
kasvoilla. Hänenhän olisi oikeastaan pitänyt olla klovni, mutta hän oli
sitäpaitsi kaikkea muuta, hän oli tekijä, jos sellaista oli olemassa —
kuiskaaja, koristemaalari, koneenkäyttäjä ja ennen kaikkea orkesteri.
Näytännön paraillaan jatkuessa hyppäsi hän vähäväliä täydessä puvussaan
pianon ääreen ja soittaa jyristi jonkun tunnetun kappaleen, yhtä
mahdottoman kuin tyyliltään kaiken muun mukaisen.

Tämä, samoin kuin kaikki muu, saavutti huippukohtansa siinä
silmänräpäyksessä, jolloin molemmat ovet lennähtivät auki ja kaunis,
kuunvalaisema puutarha tuli näkyviin, sekä, ennen kaikkea, kun saatiin
nähdä kuuluisa ammattivieras, suuri Florian, poliisiksi puettuna.
Klovni pianon ääressä soitti poliisikuoroa "Penzancen merirosvoista",
mutta huumaava käsientaputus vaimensi musiikin, sillä suuren koomikon
joka liike oli ihmeteltävä, vaikka hillitty jäljennös oikean poliisin
käytöksestä ja liikkeistä. Harlekin syöksyi hänen kimppuunsa sivauttaen
aika lyönnin hänen virkalakkiinsa. Kun pianisti soitti: "Sä mist' oot
saanut hatun tuon?" kääntyi hän ympäri näytellen mainiosti ällistystä,
ja hyppelevä Harlekin antoi hänelle uuden iskun, sillä aikaa kun
pianisti rämpytti: "Ja sitten saimme toisen viel’." Harlekin hyökkäsi
nyt suoraan poliisin syliin ja kaatui pitkin pituuttaan hänen päällensä
myrskyävien kättentaputusten kaikuessa. Ja silloin teeskenteli vieras
näyttelijä kuollutta niin loistavasti, että Putneyssä puhutaan vielä
tänäänkin siitä. Oli melkein mahdotonta kuvitella, että elävä ihminen
voisi näyttää niin elottomalta.

Suuriruumiinen Harlekin heilutteli häntä sinne tänne kuin säkkiä ja
käänteli ja väänteli häntä niin kuin olisi hän ollut guttaperkasta,
pianon yhä säestäessä mitä hassunkurisimmilla säveleillä. Kun Harlekin
vaivalla nosti koomikko-konstaapelin permannolta, soitti klovni: "Mä
herään, nousen unestain"; kun hän heitti miehen olkapäälleen: "Eespäin
ja reppu selkähän"; ja kun Harlekin lopulta heitti poliisin, niin että
tämä kumealla kolahduksella kaatui lattialle, kaikui koneesta sävel,
jonka sanat kuuluivat olleen: "Vein kirjeen armahalleni, mutt' tiellä
hukkasin sen."

Jokseenkin näin pitkälle olivat hassutukset kehittyneet, kun isä
Brownin näköpiiri peittyi kokonaan. Citymagnaatti hänen edessään
ojentautui täyteen pituuteensa ja alkoi etsiä jotain kaikista
taskuistaan. Sitten istuutui hän jälleen hermostuneesti ja jatkoi
etsimistään. Sitten nousi hän taas pystyyn. Yhteen aikaan tuntui
todenmukaiselta, että hän kiipeisi yli rampin, mutta sitten alkoi
hän luoda äkäisiä silmäyksiä pianon ääressä istuvaa klovnia kohti,
kiiruhtaen lopuksi ulos huoneesta.

Pappi katseli vielä muutaman minuutin Harlekinin hullunkurista,
mutt'ei suinkaan kömpelöä tanssia yhä tunnottoman vihollisensa
ympärillä. Askelilla, joissa piili todellista, vaikkei täydellistä
taidetta, hyppeli hän takaperin ulos ovesta ja jatkoi tanssiaan
puutarhassa, jonka kuunvalo ja hiljaisuus täytti. Silkkipaperilla
ja väärillä jalokivillä paikkailtu puku, joka oli ollut liiankin
korea ramppivalossa, näytti kuutamotanssissa haaveellisemmalta,
hopeanhohtavammalta kuin sisällä. Katselijat olivat juuri kiintyneet
tanssiin osoittaen vilkkaasti suosiotaan, kun isä Brown tunsi, että
joku nykäisi häntä käsivarresta ja pyysi häntä kuiskaten tulemaan
everstin työhuoneeseen.

Hän seurasi kutsujaa pahojen aavistusten vallassa, ja niitä ei
hullunkurisen surullinen näky työhuoneessa suinkaan poistanut. Siellä
istui eversti Adams yhä Pantalonen puvussa, nuppipäinen kalanluu
nuokkuen yli otsan, vanhoissa silmäparoissa niin surullinen ilme,
että se olisi selvittänyt juopuneen raivopäänkin. Sir Leopold Fischer
seisoi uunin reunaan nojautuneena ja huokaili kuin jotain kauheaa olisi
tapahtunut.

"Tämä asia on hyvin ikävä, isä Brown", sanoi Adams. "Totuus on se,
että nuo timantit, jotka me kaikki tänään näimme, näyttävät kadonneen
ystäväni takataskusta. Ja koska te..."

"Koska minä", lisäsi isä Brown leveästi hymyillen, "istuin aivan hänen
takanaan..."

"Sellaisesta ei voi olla puhettakaan", sanoi eversti Adams luoden
Fischeriin ankaran silmäyksen, joka ilmaisi, että jostain sellaisesta
oli ollut puhe. "Pyydän teitä vain suomaan minulle sen avun, jota
gentlemannilta voi odottaa."

"Ja joka on siinä, että käännetään taskut nurin", sano isä Brown
ja teki sen heti, jolloin seitsemän shillinkiä ja kuusi penniä,
paluupiletti, pieni, hopeinen ristiinnaulitun kuva, pieni rukouskirja
ja suklaapalanen tulivat näkyviin.

Eversti katseli häntä kauan ja sanoi:

"Tiedättekö mitä? Minä tahtoisin mieluummin nähdä mitä teidän päässänne
on kuin mitä teidän taskunne sisältävät. Minun tyttäreni kuuluu teidän
joukkoonne, tiedänhän sen, ja viimeaikoina..." Hän keskeytti.

"Vai niin", sanoi vanha Fischer. "Viime aikoina on hän avannut isänsä
talon ovet tuolle sosialisti-hirtehiselle, joka aivan avoimesti sanoo
voivansa varastaa rikkaalta mieheltä mitä hyvänsä. Sellainen on
asianlaita. Tässä on tuo rikas mies, — joka ei ole rikastunut tulemalla
tänne."

"Jos haluatte nähdä, mitä minun päässäni on, niin ottakaa se ja
katsokaa", sanoi isä Brown hiukan väsyneellä äänellä. "Voitte
sanoa jälkeenpäin, minkä arvoinen se voi olla. Se minkä minä itse
ensimäiseksi löydän tästä ajatuskotelosta on, että miehet, jotka
puhuvat sosialismista, eivät varasta timantteja. On uskottavampaa, että
varkaat varjelevat itseään siltä ajatussuunnalta."

Toiset olivat melkein valmiit myöntämään, että hän oli oikeassa, ja
pappi jatkoi:

"Katsokaas, me tunnemme näitä ihmisiä jossain määrin. Tuon sosialistin
olisi yhtä vaikea varastaa timantti kuin Egyptin pyramiidit. Meidän
täytyy heti ottaa tarkempi selko ainoasta henkilöstä, jota _emme_
tunne; tarkoitan tuota Floriania, joka näytteli poliisia. Ihmettelenpä
missä hän nyt on."

Pantalone nousi nopeasti ja meni ulos huoneesta. Syntyi hiljaisuus,
jonka aikana miljoonamies tuijotti pappiin ja pappi rukouskirjaansa.
Kun Pantalone tuli takaisin, sanoi hän jyrkästi korostaen ja hyvin
vakavasti:

"Poliisi makaa yhä näyttämöllä. Esirippu on kuudesti noussut, mutta hän
makaa yhä siellä."

Isä Brown pudotti rukouskirjansa ja tuijotti sen näköisenä, kuin ei
olisi ymmärtänyt mitään. Mutta harmaissa silmissä alkoi hiljalleen
valeta ja hän esitti jokseenkin merkillisen kysymyksen:

"Anteeksi, eversti! Mutta koska vaimonne kuoli?"

"Minun vaimoni!" toisti hämmästynyt upseeri. "Hän kuoli vuosi ja kaksi
kuukautta sitten. Hänen veljensä tuli Englantiin tapaamaan häntä
viikkoa liian myöhään."

Pikku pappi hypähti kuin kaniini, johon laukaus on sattunut.

"Seuratkaa minua!" huusi hän tavattoman kiivaasti "Seuratkaa minua!
Meidän täytyy mennä katsomaan tuota poliisia."

He syöksyivät teatteriin, jossa esirippu nyt oli lopullisesti
laskeutunut, sysäsivät kursailematta syrjään Colombinen ja klovnin,
jotka tyytyväisinä kuiskailivat toisilleen, ja sitten kumartui isä
Brown lattialla makaavan koomikkopoliisin puoleen.

"Kloroformia", sanoi hän ylös noustuaan "Tulin ajatelleeksi sitä."

Kaikki seisoivat vaieten, hämmästyksen valtaamina, mutta sitten sanoi
eversti hitaasti:

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee."

Isä Brown purskahti äkkiä nauramaan, hillitsi itsensä, mutta taisteli
yhä nauruhalua vastaan sanoessaan:

"Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minun täytyy
lähteä ajamaan varasta takaa. Tuo ranskalainen näyttelijä, joka esitti
poliisia, tuo hervoton ruumis, jota Harlekin tanssitti — oli aivan
yksinkertaisesti." — Hänen äänensä petti ja hän kääntyi selin heihin
aikeissa lahtea menemään.

"Mikä hän oli?" kysyi Fischer.

"Oikea poliisikonstaapeli", vastasi isä Brown ja katosi pimeään.

Kauimpana lehtevässä puutarhassa oli luolia ja huvimajoja, joissa
laakerit ja muut ainavihreät kasvit keskellä talveakin kuvastelivat
etelän lämpimiä värejä safiirinsinertävän taivaan alla. Huojuvien
laakeripuiden vihreä loiste, yön syvä sini ja kuu, joka säteili kuin
kristalli, tarjosivat katsojalle mitä romanttisimman taulun, mutta
puiston puiden ylimmillä oksilla kiipeili merkillinen olio, joka
teki vähemmän romanttisen kuin eriskummaisen vaikutuksen. Se kiilsi
kiireestä kantapäähän, aivankuin miljoona kuuta muodostaisi sen puvun.
Oikeat kuun säteet sattuivat siihen joka hetki ja sytyttivät taas uuden
piirteen sen olennossa. Mutta säteilevänä ja notkeana vipusi se itsensä
lyhyestä puusta lähimpään pitkään, riippuvaoksaiseen ja pysähtyi siellä
siitä syystä, että eräs varjo oli liukunut pienemmän puun alle ja
huutanut hänelle:

"Totta tosiaan, Flambeau, te olette kuin lentävä tähti, mutta
lentävästä tähdestä tulee aina lopulta putoava."

Kiiltävä hopeaolento ylhäällä näytti kumartuvan oksien yli, ja, varmana
pakoon pääsemisestään, kuuntelevan pientä alhaalla olevaa olentoa.

"Ette koskaan ole tehnyt sukkelampaa Flambeau. Kanadasta tulo oli
mainiosti keksitty teidän puoleltanne — vaikka saavuittekin kai Parisin
lipulla — tasan viikko mrs Adamsin kuoleman jälkeen. Silloinhan ei
tilanne ollut sopiva kysymysten tekemiseen. Vielä suurempaa taitavuutta
todistaa se, että panitte 'lentävät tähdet' takavarikkoon samana
päivänä kun mr Fischer saapui. Sitä, mikä sitten seurasi, ei enää
voi sanoa taitavuudeksi, se oli suoraan sanoen neronleimaus. Kivien
varastaminen oli teille helppoa. Sen olisitte voinut tehdä tuhannella
muulla tavalla kuin kiinnittämällä hännän mr Fischerin takkiin. Mutta
siinä, mikä sitten seurasi, voititte itsennekin."

Hopeaolento vihreitten lehvien keskellä pysyi paikoillaan kuin
hypnotisoitu, vaikka hän olisi helposti voinut paetakin. Hän tuijotti
alhaalla puun juurella seisovaan mieheen.

"Niin, katsokaas", sanoi tämä. "Minä olen selvillä kaikesta. Tiedän,
että te ette ainoastaan pannut pantomimia alulle, vaan käytitte sitä
hyväksennekin kahdella tavoin. Te aioitte varastaa kivet kaikessa
hiljaisuudessa. Eräältä rikostoveriltanne saitte kuulla, että teitä
jo epäiltiin ja että voimakas poliisikonstaapeli tulisi nuuskimaan
jälkiänne tänä iltana. Tavallinen varas olisi ollut kiitollinen
varotuksesta ja paennut, mutta te olette runoilija. Teillä oli jo
mielessänne tuo mainio aate kätkeä jalokivet kiiltävien valetimanttien
joukkoon. Te huomasitte, että jos te näyttelisitte Harlekiniä,
sopisi poliisin esiintyminen pantomimin tyyliin. Kunnon konstaapeli
lähti Putneyn poliisikonttorista teitä vangitsemaan ja meni suoraan
mutkikkaimpaan ansaan, mitä koskaan on viritetty. Kun ovi avattiin,
joutui hän suoraan näyttämölle keskelle meluisaa joulupantomimiä,
jossa hyppivä Harlekin sai lyödä, potkia, tyrkkiä ja huumata hänet,
sillä aikaa kun Putneyn arvokkaimmat henkilöt ilmaisivat suosiotaan
kaikuvilla naurunremahduksilla. Parempaa temppua ette koskaan tule
tekemään. Asiasta toiseen, olkaa nyt kiltti ja antakaa takaisin nuo
timantit."

Vihreä oksa, jolla kiiluva olento istui, rapisi hiukan kuin ihmeissään.
Mutta ääni jatkoi:

"Minä tahdon, että annatte ne takaisin, Flambeau, ja minä tahdon, että
lopetatte tuollaisen elämän. Teissä on vielä nuoruutta, kunniantuntoa
ja huumoria, mutta ne eivät säily hauvojakaan tuollaisessa ammatissa.
Hyveen maailmassa vallitsee jonkunlainen tasapainolaki, mutta älkää
luulkokaan, että se pitää paikkansa myöskin pahuuden keskellä. Sillä
tiellä mennään aina alaspäin. Hyväsydäminen turtuu ja tulee julmaksi,
oikeamielinen murhaa toisen ja kieltää tekonsa. Olen tuntenut monta,
jotka ovat alkaneet niin kuin te olemalla jonkunlaisia kunniallisia
varkaita, hilpeitä rosvoja, jotka ovat varastaneet vain rikkailta,
mutta ovat lopettaneet elämänsä mitä suurimmassa alennuksen tilassa.
Maurice Blum esiintyi ensin anarkistina periaatteesta, köyhien
suojelijana, mutta hän lopetti elämänsä kurjana vakoilijana ja
ilmiantajana, jota molemmin puolin käytettiin ja halveksittiin. Harry
Burke alotti lunastusmaksusysteeminsä jokseenkin rehellisesti; nyt
kiristää hän rahoja lukemattomiin tuutinkeihin puolinääntyneeltä
sisareltaan. Lordi Amber alkoi jonkunlaisesta seikkailun halusta ottaa
osaa villien joukkueitten toimiin. Nyt on hän Lontoon pahin verenimijä.
Kapteeni Barillon oli ennen teitä suuri gentlemanniapashi. Hän kuoli
hullujenhuoneessa kirkuen kauhusta, peläten anarkisteja ja varastetun
tavaran kätkijöitä, jotka olivat ajaneet häntä takaa tai pettäneet
hänet. Minä tiedän, että metsät tuolla takananne näyttävät vapailta
ja vietteleviltä, Flambeau. Minä tiedän, että te vilahduksessa voitte
kadota sinne kuin orava. Mutta ajan kuluessa tulette vanhaksi ja
harmaaksi, ja silloin istutte te siellä, vapaassa metsässä, kylmin
sydämin ja kuolema kumppanina ja silloin ovat lehdet jo pudonneet
puiden latvoista."

Tuli pitkä hiljaisuus, ja tuntui siltä kuin olisi pikku mies puun alla
pidellyt toista kiinni pitkällä, näkymättömällä nauhalla. Hän jatkoi:

"Te olette jo alaspäin menossa. Te kehuitte ennen, ett'ette koskaan
tehnyt alhaista ja halpaa tekoa, mutta sen teette tänä iltana. Te
kohdistatte epäilykset kunnon poikaan, jota vastaan jo ennestään
moni seikka puhuu. Te erotatte hänet tytöstä, jota hän rakastaa ja
joka rakastaa häntä. Huonompia tekoja kuin tänne tulette te, ennen
kuolemaanne, varmasti tekemään."

Kolme säihkyvää timanttia putosi puusta ruohokkoon. Pieni mies kumartui
niitä ottamaan, ja kun hän taas katsahti ylös, oli hopealintu lentänyt
pois puun vihreästä häkistä.

Kallisarvoisten kivien takaisin tuominen, kivien, jotka omituista
kyllä, juuri isä Brown oli löytänyt, sai koko seurueen riemuitsemaan,
ja sir Leopold tuli niin loistavalle tuulelle, että hän sanoi papille,
että vaikka hänellä, sir Leopoldilla itsellään, oli jokseenkin
vapaamieliset mielipiteet, kunnioitti hän kuitenkin sellaisia
henkilöitä, joita uskonto pakotti menemään luostariin ja jäämään
tietämättömiksi maailmasta.



NÄKYMÄTÖN MIES


Kahden jyrkän kadun kulmassa Cambden Town'issa loisti sokerileipomo
kuin palava sikarinpätkä viileässä, sinertävässä hämärässä. Se
muistutti ehkä enemmän ilotulitusaurinkoa, koska sen valo oli hyvin
kirjava ja taittui monenlaisiin peileihin ja leikitteli kullatuilla
krokaaneilla ja koreilla tortuilla. Puodin ainoaa, loistavaa ikkunaa
vasten painoi moni katupoika nenänsä, sillä kaikki suklaapalaset olivat
käärityt noihin punaiselle, vihreälle ja kullan värille vivahtaviin
papereihin, jotka olivat melkein mieluisempia kuin itse suklaapalaset,
ja suunnattoman suuri hääleivos niiden keskellä näytti yhtä kaukaiselta
ja puoleensa vetävältä kuin pohjoisnapa, jos se olisi kelvannut
syötäväksi. Tällaiset sateenkaari-korut olivat luonnollisesti omiansa
keräämään ikkunaan kaiken kymmenen ja kahdentoista vuotiaan nuorison
naapuristosta. Mutta tämä kadunkulma viekotteli kehittyneempääkin
nuorisoa, ja ainakin yksi neljänkolmatta ikäinen mies seisoi
ikkunan ääressä sisään katsellen. Hänestäkin oli puodilla erikoinen
viehätyksensä, ei kuitenkaan karamellien vuoksi, vaikkei hän suinkaan
halveksinut niitäkään.

Hän oli pitkä, luiseva, punatukkainen nuori mies, kasvoilla
päättäväinen ilme, käytös huoleton. Kainalossaan kantoi hän litteää
laukkua, jossa oli mustalla valkoiselle tehtyjä piirrossuunnitelmia.
Näitä tarjoili hän suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä
kustantajille, aina siitä saakka, kun hänen enonsa, joka oli amiraali,
oli tehnyt hänet perinnöttömäksi sosialististen mielipiteitten takia,
erään luennon perusteella, jonka hän oli pitänyt tätä taloudellista
suuntaa _vastaan_. Hänen nimensä oli John Turnbull Angus.

Viimein avasi hän kaupan oven ja meni puodin läpi talon takaosassa
olevaan huoneeseen, jossa oli jonkunmoinen piirastarjoilu. Hän kohotti
hieman hattuaan puodissa seisovalle nuorelle neidille. Tämä oli tumma,
miellyttävä, vilkasliikkeinen tyttö, puettu mustiin, poskilla voimakas
puna, silmät vilkkaat ja tummat. Tavallisen väliajan kuluttua meni hän
nuorukaisen jälkeen huoneeseen kysymään mitä hän tahtoi.

Hänen toivomuksensa oli kai usein uusiintuva. "Tahtoisin pienen kupin
vahvaa kahvia", sanoi hän, "ja puolen pennyn sämpylän." Ja kohta sen
jälkeen, ennen kuin tyttö oli ehtinyt kääntyä, lisäsi hän:

"Ja sitten tahtoisin vielä mennä naimisiin teidän kanssanne."

Nuori puotineiti oikasihe äkkiä ja sanoi:

"Minä en suvaitse tuollaista leikkiä."

Punatukkainen nuorukainen kohotti harmaat silmänsä odottamattoman
vakavan näköisenä.

"Minä vakuutan teille kunniani kautta", sanoi hän, "että tarkoitukseni
on vakava, yhtä vakava kuin tilauskin. Avioliitto maksaa rahoja, se
niin kuin sämpyläkin, mutta ne suoritetaan. Se on raskaasti sulavaa
niin kuin hyvä vehnäleipä ja se vaatii voimia".

Tumma nuori neiti ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, vaan näytti
tutkivan hänen kasvojaan melkein traagillisen tarkasti. Tarkastuksen
loputtua väreili hänen huulillaan kuin hymyn varjo ja hän istuutui
tuolille.

"Eikö teistäkin", sanoi Angus hiukan hajamielisesti, "ole melkein
julmaa syödä näitä puolen pennyn sämpylöitä? Nehän voisivat kasvaa koko
pennyn sämpylöiksi. Sellaisista kujeista luovun minä, sittenkun olemme
päässeet naimisiin."

Tumma nuori neiti nousi ja meni ikkunan luo luultavasti voimakkaiden,
mutta ei suinkaan vastenmielisten ajatusten vallassa. Kun hän
lopulta kääntyi, hämmästyi hän nähdessään, että nuori mies kattoi
pöytää erilaisilla ikkunasta otetuilla tavaroilla. Niitten joukossa
pisti silmään pyramiidi hyvin koreista karamelleista, koko joukko
voileipätarjottimia ja molemmat karafiinit, joissa oli omituista
portviiniä ja kummallista sherryä, niin kuin leivospuodeissa on
tavallista. Kaiken tämän ihanuuden keskelle oli hyvin varovasti
asetettu tuo suunnaton, sokeroitu leivos, joka oli ollut ikkunan
parhaana koristuksena.

"Mitä ihmeitä te teette?" kysyi tyttö.

"Velvollisuuteni, Laura hyvä", vastasi nuorukainen.

"Odottakaa toki hetkinen", pyysi neiti. "Älkääkä puhuko minulle noin.
Minä tahdoin sanoa — mitä kaikki tämä tarkoittaa?"

"Juhla-ateria, miss Hope."

"Ja tuo sitten?" kysyi hän kärsimättömästi osoittaen sokerikakkua.

"Hääleivos, rouva Angus", sanoi nuorimies.

Tyttö meni pöydän luo, nosti leivoksen pois kalisevien tarjotinten
välistä ja asetti sen takaisin ikkunalle. Sitten istuutui hän pöydän
ääreen, nojasi kyynärpäänsä siihen ja katseli nuorta miestä — ei
oikeastaan vastenmielisesti, mutta epäröiden.

"Ettehän anna minulle ajatusaikaakaan", sanoi hän.

"En, niin tyhmä en ole", sanoi poika. "Se johtuu kristillisestä
nöyryydestäni."

Tyttö katseli häntä edelleen, mutta hän oli tullut paljon vakavammaksi,
vaikka hymyilikin.

"Mr Angus", sanoi hän hyvin päättäväisesti. "Ennenkuin olette ehtinyt
jatkaa tyhmyyksiänne hetkeäkään, täytyy minun, niin lyhyesti kuin
mahdollista, kertoa teille jotain itsestäni."

"Kuuntelen nautinnolla", vastasi Angus vakavasti. "Kun kerran olette
päässyt alkuun, sanonette kai minulle jotain, mikä koskee minuakin."

"Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa", sanoi Laura. "Ei ole tapahtunut
mitään sellaista, mitä minun pitäisi hävetä, eikä myös mitään, jonka
vuoksi surisin. Mutta mitä te sanoisitte, jos minä kertoisin teille,
että on olemassa jotain, mikä ei kuulu minuun ja kuitenkin kiusaa
minua."

"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun
takaisin", sanoi Angus varmasti.

"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni", sanoi Laura taipumattomana.
"Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan'
ravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa."

"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa
oikeastaan on?" sanoi Angus.

"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä
kreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut
ohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia,
mitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt.
Tarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon
rahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella
baarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti
puettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä.
Mutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme
nähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin
ilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän
laiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli,
sillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään
baariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika
ja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se
oikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen
heistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin
kuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin
vivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja
hyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina
rahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan.
Hänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä,
että hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka
olikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava
muutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän
osasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan,
niin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin
kuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli
Isidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine
kasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän
kengurun.

"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku
Smythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin
pitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli
hyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei
hän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt.
Jos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä
hullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että
tämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä
kun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James
Welkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui
ryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön
harmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä
vaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä
jouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika
lailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.

"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena
tyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni
ja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun
antaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat
kauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä
periaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut
itse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä
myöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla
niinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani
olin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä
sain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja
ansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme
kerrotaan.

"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä.
Mutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö
oli hyvin jännittävä."

"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?" kysyi Angus.

"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle", sanoi tyttö hiukan epäröityään.
"Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt
Lontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että
pikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen.
Sieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska
hän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela
velikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin
Aquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli
ensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain
minä viime viikolla."

Angus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin
silmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi
kertomustaan.

"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut
sanat: _Smythen hiljaiset palvelijat_. Muuten ette ole pitänyt
silmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa
olla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki
palvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: _Painakaa
nappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen
palvelijaa, jotka eivät kuhertele_. Nuo ilmoitukset olette varmasti
nähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne
tuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle,
johon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on
onnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen
tulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä
elämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt."

"Entä tuo toinen mies?" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.

Laura Hope hypähti äkkiä pystyyn.

"Minä luulen, hyvä ystävä", sanoi hän, "että te olette oikea noita.
Olette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä
lähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai
mikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni
kaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein,
että hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen
olevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen
äänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua."

"Paras miss Laura", sanoi nuorukainen iloisesti. "Vaikka hän olisi
itse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut
asian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa
ja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne
kierosilmäisen ystävänne läsnäolon?"

"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt",
sanoi tyttö hyvin varmasti. "Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän,
sillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin
nähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka
se oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut
ajatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että
muutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje."

"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään
ääntä?" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.

Laura värisi ja sanoi lujalla äänellä:

"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor
Smythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin
Welkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin
selvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa.
Lienenkö minä sittenkin hullu?"

"Jos te olisitte hullu", sanoi nuorukainen, "pitäisitte
itseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella
hiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi —
hienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte
minun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta
pöydälle..."

Ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni,
hurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen.
Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni
olento kiiltävä silinterihattu päässä.

Angus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt
iloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa
menemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta
vastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat
arvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta
terävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin
muodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla
kenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen,
nimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja
tulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia
rautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla.
Nuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa
omistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän
jalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.

Mr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen
vastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:

"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?"

"Ikkunaan?" toisti Angus kummissaan.

"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin", sanoi pieni miljoonamies
lyhyesti. "Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada
selko."

Hän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli
tyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus
hämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän,
kiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä,
kun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten
tarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista
kyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja
paperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: "Jos te
menette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma."

"Laura", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. "Te ette
ole hullu."

"Tämä on tuon Welkinin käsialaa", sanoi Smythe happamesti. "En ole
nähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta.
Viisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt
uhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa,
saatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei
epäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut
jonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa
kun ne, jotka olivat puodissa..."

"Aivan oikein", sanoi Angus vältellen. "Sillä aikaa kun ne, jotka
olivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että
pidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan
sitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin
vaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai
viisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian
kauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä,
mihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani,
herra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille,
mieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä
tunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan
päässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau
ja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt
aivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow
Mansionsissa Hampsteadissä."

"Sepä omituista", sanoi pikku mies ja kohotti mustia silmäkulmiaan.
"Minä asun Himalaya Mansionissa aivan vieressä. Haluatteko
tulla kanssani? Minä menen sisälle ja kokoan nuo omituiset
Welkin-asiapaperit, sillä aikaa, kun te haette ystävänne salapoliisin."

"Hyvin mielelläni", sanoi Angus kohteliaasti. "Mitä aikaisemmin
aloitamme, sitä parempi."

Äkillisellä, molemminpuolisella kunnioituksella kumarsivat molemmat
miehet hyvin muodollisesti puotineidille ja hyppäsivät nopeakulkuiseen,
pieneen autoon. Kun Smythe istuutui ohjauspyörän ääreen ja he
kääntyivät kadun kulman ympäri, silmäili Angus huvikseen noita
suunnattomia ilmoituksia "Smythen hiljaisista palvelijoista", joissa
oli kuvattu suuri päätön rautanukke kastrulli kädessä, varustettuna
päällekirjoituksella: "Keittäjätär, joka ei koskaan ole äkäinen".

"Minä käytän niitä omassa asunnossani", sanoi pieni mustaparta
hymyillen. "Osaksi reklaamin vuoksi, osaksi, että ne tosiaankin ovat
mukavia. Suoraan sanoen voin vakuuttaa teille, että minun koneelliset
nukkeni tuovat hiiliä, viinitarjottimen tai aikataulun paljon nopeammin
kuin yksikään minun tuntemani elävä palvelijatar, ja silloin tarvitsee
vain painaa nappia. Näin meidän kesken sanoen täytyy minun myöntää,
että sellaisilla palvelijoilla on pahatkin puolensa."

"Tosiaanko?", sanoi Angus. "Mitä ne sitten eivät osaa tehdä?"

"Niin", sanoi Smythe lyhyesti. "Ne eivät osaa sanoa, kuka jätti tuon
uhkauskirjeen minun huoneeseeni."

Smythen automobiili oli pieni ja nopea niin kuin hän itsekin, tai
niin kuin hänen palvelijansa, sillä hän oli itse rakentanut molemmat.
Vaikka hän elikin reklaamilla, luotti hän sentään tavaroittensa
käyttökelpoisuuteen. Tunnelma jostain pienestä ja lentävästä
kasvoi, kun he iltapäivän vähenevässä, mutta vielä jokseenkin
kirkkaassa valaistuksessa liukuivat valkean tien käänteestä toiseen.
Pian muuttuivat valkeat mutkat jyrkemmiksi ja epäselvemmiksi.
Ajajat kiitivät nimittäin pitkin _nousevaa kierrettä_, niin kuin
nykyaikaisissa uskonnoissa sanotaan. He kulkivat nimittäin ylöspäin
siinä Lontoon osassa, joka on melkein yhtä korkealla kuin Edinburg,
vaikka se ei viehätäkään silmää yhtä paljon. Terassi kohosi terassin
yläpuolelle ja se pilvenpiirtäjä, vuokrattuine kerroksineen, jota
he hakivat, kohosi niitä korkeammalle kuin egyptiläinen pyramiidi
laskevan auringon vaakasuorien säteiden kultaamana. Kun he kiersivät
kulman ja saapuivat puolikuunmuotoiselle torille, jonka nimi on
Himalaya Mansions, vaikutti muutos korkeussuhteissa yhtä äkilliseltä
kuin ikkunan avaus. Tornintapainen kerroskasautuma kohoaa nimittäin
Lontoon yli kuin vihreän liuskakivimeren huuhtomana. Tätä rakennusta
vastapäätä, hiekoitetun aukean toisella puolen, oli pensaita kasvava
aitaus, joka mieluummin muistutti loivaa pensasaitaa tai vallia kuin
puutarhaa, ja hiukan kauempana keinotekoinen puro, jonkunmoinen
kanava, jota saattoi pitää tuohon lehtevään linnoitukseen kuuluvana
juoksuhautana. Kun automobiili kiersi puolikuun, kulki se sen toisen
kärjen kohdalla kastanjakauppiaan matalan kojun ohitse ja kauimpana
toisella puolen näki Angus hämärästi sinipukuisen poliisin hitaasti
astelevan edestakaisin. Muita inhimillisiä olentoja ei tässä korkealla
sijaitsevassa esikaupunki-erämaassa näkynyt, mutta ne vaikuttivat
häneen kuin Lontoon mykkää runoutta edustavilta. Ne olivat hänestä kuin
kertomuksen henkilöitä.

Pikkuinen auto surisi tulista vauhtia oikean talon eteen ja
heitti ulos omistajansa kuin pommin. Smythe kysyi heti komealta,
kiiltäväkaluunaiselta vahtimestarilta ja pieneltä, paitahihasillaan
liikkuvalta ovenvartijalta, oliko joku käynyt hakemassa häntä tai
jättänyt hänelle jotain kutsua. Palvelevat henget vakuuttivat, ettei
ollut tapahtunut mitään, sittenkun hän viimeksi kysyi samaa asiaa,
jonka jälkeen Smythe ja hiukan ällistynyt Angus lensivät raketin
nopeudella hissillä ylöspäin, kunnes saapuivat ylimpään kerrokseen.

"Olkaa hyvä, tulkaa sisään hetkeksi", sanoi Smythe hengästyneenä.
"Haluaisin mielelläni näyttää teille nuo Welkinin kirjeet. Sittenhän
voitte mennä hakemaan ystäväänne."

Hän painoi seinään kätkettyä nappia ja ovi avautui itsestään.

He tulivat pitkään ja mukavaan eteiseen, jossa ei ilmennyt muuta
merkillistä kuin pitkä rivi puolittain ihmisen näköisiä, koneellisia
kuvatuksia, jotka seisoivat pitkin seinää kuin tavalliset räätälin
näytenuket. Näytenukkien tavoin puuttui niiltä pää ja ne muistuttivat
vielä näytenukkia olkapäittensä tarpeettoman pulleuden ja rintojensa
rapumaisen muodostuksen takia. Muuten ne eivät olleet sen enempää
ihmisen näköisiä kuin mikä automaattinen, ihmisen pituinen kone
hyvänsä. Käsien asemesta niillä oli kaksi suurta koukkua tarjotinten
kantamista varten ja ne olivat hernevihreiksi, kirkkaanpunaisiksi
tai mustiksi maalatut, että ne voisi helpommin erottaa toisistaan.
Ne olivat siis vain automaatteja ja kukaan ei olisi erikoisesti
kiinnittänyt huomiotaan niihin. Ainakaan tällä kertaa ei kukaan sitä
tehnyt, sillä molempien konepalvelijarivien välissä näkyi jotain paljon
mieltä kiinnittävämpää kuin useimmat koneelliset ihmeet maailmassa:
valkea, ryppyinen paperilappu, johon oli tuherrettu muutamia sanoja
punaisella musteella, ja pikkuinen keksijä oli saanut sen käsiinsä,
juuri kun ovi avautui. Mitään sanomatta ojensi hän sen Angukselle.
Punainen muste ei ollut ehtinyt edes kuivaa ja sanat kuuluivat:

"Jos olet käynyt tervehtimässä häntä tänään, tapan minä sinut."

Tuli lyhyt hiljaisuus ja sitten sanoi Isidor Smythe täysin tyynesti:

"Tahtoisitteko hiukan viskiä? Minusta näyttää, että tarvitsette sitä."

"Ei kiitos, mieluummin hiukan Flambeauta", sanoi Angus jörösti. "Tämä
asia näyttää muuttuvan aika vakavaksi. Minä menen heti hakemaan häntä."

"Siinä teette oikein", sanoi keksijä ihmeteltävän iloisesti. "Tuokaa
hänet mukananne tänne niin pian kuin mahdollista."

Mutta kun Angus sulki eteisen oven mennessään, näki hän Smythen
painavan nappulaa ja erään mekaanisista kuvatuksista liukuvan eteenpäin
lattiassa olevaa uurnaa pitkin kantaen tarjotinta, jolla oli soodapullo
ja karafiini. Hänestä tuntui hiukan oudolta jättää tuo pikku mies
elottomien palvelijoittensa seuraan, jotka alkoivat liikahdella, kun
ovi sulkeutui.

Kuusi porrasta Smythen asunnon alapuolella tapasi Angus paitahihaisen
miehen puuhaamassa likaämpäreineen. Angus pysähtyi ja sai häneltä —
antamalla toivoa juomarahoista — lupauksen, että hän pysyisi paikallaan
siksi, kunnes Angus saapuisi salapoliisin kanssa, ja sitäpaitsi
lupasi mies pitää silmällä jokaista vierasta, joka mahdollisesti
kulkisi rappuja ylös. Riennettyään alas velvoitti Angus portinvartijan
olemaan yhtä varovaisen ja sai tietää häneltä jotain, mikä teki asian
yksinkertaisemmaksi, ettei nimittäin takaporttia ollut olemassa.
Tyytymättä vielä tähänkään haki hän käsiinsä vartioivan poliisin ja sai
hänet jäämään vahtiin vastapäätä porttikäytävää. Lopuksi pysähtyi hän
ostamaan muutamia kastanjia kysyäkseen kauppiaalta, kuinka kauan tämä
viipyisi paikalla.

Kastanjakauppias nosti takkinsa kauluksen korvilleen ja sanoi,
ettei hän viipyisi kauan, sillä kohta alkaisi sataa lunta. Ilta oli
tosiaankin muuttunut harmaaksi ja kylmäksi, mutta Angus pani liikkeelle
koko puhetaitonsa pidättääkseen miehen paikoillaan.

"Lämmitelkää kastanjoillanne", sanoi hän kehoittavalla äänellä. "Syökää
koko varasto — annan teille täyden korvauksen. Annan teille punnan,
jos te seisotte tässä siksi kunnes minä tulen takaisin, ja sitten
ilmoitatte minulle, onko yksikään inhimillinen olento mennyt sisään
tuohon taloon, jonka edessä vahtimestari seisoo."

Ja sitten kulki hän reippaasti eteenpäin luotuaan viime katseen
piiritettyyn torniin.

"Olen ainakin ympäröinyt tuon talon renkaalla", ajatteli hän. "Eiväthän
kaikki nuo neljä saata olla Welkinin rikostovereita?..."

Lucknow Mansions oli niin sanoaksemme alemmalla kumpareella sillä
täyteen rakennetulla kukkulalla, jonka huipulla Himalaya Mansions
oli. Mr Flambeaun puolivirallinen asunto oli ensikerroksessa ja
muodosti kaikin puolin amerikkalaisen koneiston ja hotellin tapaisen
ylellisyyden silmiinpistävän vastakohdan, kun sinne siirryttiin
"Hiljaisen palvelusväen" talosta. Flambeau, joka oli Anguksen ystävä,
otti hänet vastaan pienessä rococokammiossa konttorin takana, jossa
oli suuri paljous miekkoja, hakapyssyjä, itämaisia harvinaisuuksia,
italialaisia viinipulloja, kummallisia patoja, paksuturkkinen
persialainen kissa ja pieni, tomuttunut katolinen pappi, joka ei oikein
tuntunut sopeutuvan ympäristöön.

"Tämä herra on minun ystäväni isä Brown", sanoi Flambeau. "Olen useasti
toivonut, että te tapaisitte toisenne. Kaunis ilma tänään. Ehkä liian
kylmä minunlaiselleni etelämaalaiselle."

"Se tulee kyllä pysymään kauniina", sanoi Angus ja istuutui
violettiviiruiselle itämaiselle ottomaanille.

"Ei", sanoi pappi tyynesti. "On jo alkanut pyryttää."

Ja hänen puhuessaan alkoivatkin ensimäiset lumihiutaleet
kastanjakauppiaan ennustuksen mukaan pudota tummenevalle lasiruudulle.

"Asiaan", sanoi Angus yskäisten. "Olen valitettavasti tullut tänne
erään seikan vuoksi, jolla sitäpaitsi on sangen roskainen luonne.
Asianlaita on nimittäin sellainen, Flambeau, että kiven heiton päässä
talostanne on eräs, joka ehdottomasti tarvitsee apuanne; häntä seuraa
ja uhkaa lakkaamatta näkymätön vihollinen, jota ei kukaan koskaan ole
nähnyt."

Sillä aikaa kun Angus kertoi kaiken Smythestä ja Welkinistä aloittaen
Lauran tarinalla ja jatkaen omallaan, kuvasi yliluonnollisen naurun
kahden aution kadun kulmassa ja teki selkoa omituisista sanoista, jotka
selvästi olivat lausutut tyhjässä huoneessa, alkoi tapaus yhä enemmän
kiinnittää Flambeaun mieltä, mutta pikku pappi istui paikoillaan
yhtä välinpitämättömänä, kuin olisi hän ollut eloton kappale. Kun
Agnus oli kertomuksessaan päässyt tuherrettuun ikkunaan kiinnitettyyn
liimapaperiin, nousi Flambeau ylös ja täytti koko huoneen leveillä
hartioillaan.

"Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan", sanoi hän, "niin pidän minä
parempana, että kerrotte minulle lopun tarinastanne lyhyimmällä tiellä
tuon miesparan asuntoon. Arvelen, ettemme saa menettää hetkeäkään."

"Teen sen mitä suurimmalla mielihyvällä", vastasi Angus. "Vainottu on
tosin hyvässä turvassa, sillä olen pannut neljä miestä vartioimaan
hänen luolansa sisäänkäytävää."

Pian olivat he ulkona kadulla, ja pieni pappi tepsutti toisten jäljessä
kuin tottelevainen koira. Aivan kuin olisi hän tahtonut säilyttää
rauhallisen tunnelman hän sanoi iloisesti:

"On omituista, kuinka nopeasti ja pehmeästi lumi laskee vaippansa maan
päälle."

Heidän kulkiessaan hopealla jauhotettuja, jyrkkiä sivukatuja pitkin
lopetti Angus tarinansa, ja kun he tulivat puoliympyrän muotoiselle
korkeitten talojen edessä olevalle kentälle, sai hän tilaisuuden
suunnata tarkkaavaisuutensa noihin neljään vartioivaan mieheen.
Kastanjakauppias vakuutti pyhästi, sekä saatuaan kultarahan että sitä
ennen, että hän oli pitänyt silmällä porttia, eikä yksikään kulkija
ollut astunut siitä sisään. Poliisin lausunto oli vielä jyrkempi. Hän
selitti, että hänellä oli kokemuksia kaikenlaisista roistoista, sekä
silinteriin että ryysyihin puetuista, hän ei ollut niin tyhmä, että
olisi luullut epäilyttävien lurjusten olevan epäilyttävän näköisiä.
Kun kaikki kolme sitten kokoontuivat kultanauhaisen vahtimestarin
ympärille, joka yhä seisoi porttikäytävässä hymyillen ja hajasäärin,
vaikutti lausunto vielä vakuuttavammalta.

"Minulla on oikeus kysyä keneltä hyvänsä, olkoon hän sitten herttua tai
kadunlakaisija, mitä asiaa hänellä on tähän taloon", sanoi puhelias,
loistavaan virkapukuun vaatetettu jättiläinen. "Ja minä voin vannoa,
ettei minun ole tarvinnut kysellä keltään sen jälkeen, kun tämä herra
läksi."

Vaatimaton isä Brown, joka oli pysytellyt toisten takana ja pää
kumarassa tarkastellut jalkakäytävää, uskalsi tässä tehdä nöyrän
huomautuksen.

"Eikö tosiaan kukaan", sanoi hän, "ole noussut näitä rappuja ylös, sen
jälkeen kun lumisade alkoi? Alkoi pyryttää, silloin kun me kaikki kolme
olimme koossa Flambeaun luona.

"Ei kukaan ole ollut täällä, sir. Luottakaa sanoihini", sanoi
vahtimestari ja pullisti rintaansa.

"Silloin ihmettelen mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi ja tuijotti
lumeen ilmeettömästi kuin kala.

Kaikki muutkin katsahtivat maahan ja Flambeau teki ranskalaisen
liikkeen ottaen vapauden käyttää vahvempaa sanontatapaa. Sillä oli
kieltämätön totuus, että keskellä kultahetaleisen miehen vartioimaa
käytävää, vieläpä jättiläisen hajoitettujen jalkojen välissä, näkyi
harmaita jälkiä valkeassa lumessa.

"Jumala!" huusi Angus vaistomaisesti. "Näkymätön mies!"

Sanaakaan sanomatta kääntyi hän ja syöksyi portaita ylös Flambeau
kintereillään. Mutta isä Brown seisoi paikoillaan alhaalla katsellen
ympärilleen lumen peittämällä kadulla, aivan kuin olisi hän menettänyt
kaiken halun jatkaa tutkimuksia.

Flambeau oli nähtävästi siinä mielentilassa, että olisi murtanut oven
jykevällä olkapäällään, mutta nuori skotlantilainen osoitti suurempaa
ymmärrystä, vaikka pienempää innostusta ja etsiskeli oven pielestä,
kunnes löysi näkymättömän nappulan, ja ovi avautui.

Nyt aukeneva sisuskuva oli kokonaisuudessaan muuttumaton. Halli oli
tullut pimeämmäksi, mutta auringonlasku heitti vielä sinne tänne
punaisen heiastuksen, ja pari päätöntä konetta oli jostain syystä
muuttanut paikkaa, niin etteivät ne enää seisoneet oikein hyvässä
järjestyksessä hämärissä. Takkien vihreä ja punainen väri pisti
nyt esiin tummempana, mutta ihmisen näköisyys suureni ääriviivojen
epäselvyyden takia. Mutta niiden keskellä, juuri siinä, missä valkoinen
paperilappu punaisine kirjaimineen oli ollut, näkyi nyt jotain, mikä
suuresti muistutti pullosta läikähtänyttä punaista mustetta. Mutta se
ei ollut punaista mustetta.

Ranskalaiselle luonteenomaisella johdonmukaisuuteen yhtyneellä
kiihkeydellä huusi Flambeau vain sanan: _Murha!_ ja syöksyi
sisähuoneisiin, joissa hän vähemmässä kuin viidessä minuutissa haki
joka nurkan ja loukon. Mutta jos hän oli luullut löytävänsä ruumiin,
pettyi hän. Isidor Smytheä ei ollut siellä kuolleena eikä elävänäkään.
Mitä tarkimman etsinnän jälkeen tapasivat molemmat miehet toisensa
ulkohallissa kasvot hiessä ja tuijottavin silmin.

"Ystäväni", sanoi Flambeau, joka hämmingissään puhui ranskaa, "murhaaja
ei ainoastaan ole näkymätön, vaan hän tekee uhrinsakin näkymättömäksi".

Angus tarkasteli puolihämärää huonetta, jossa koneellisia nukkeja
vilisi, ja jostain kelttiläisestä sopesta hänen skotlantilaisessa
sielussaan lähti värähdys. Yksi ihmisen kokoisista nukista seisoi aivan
veritäplän vieressä, ehkäpä murhatun kutsumana silmänräpäystä ennen
kuolemaansa. Toinen käyristä koukuista, jotka koneella oli käsinä, oli
hiukan kohollaan, ja äkkiä tuli Anguksen mieleen se kamala ajatus,
että Smythen oli tappanut joku hänen rautaisista lapsistaan. Aine oli
noussut kapinaan ja nämä koneet olivat tappaneet mestarinsa. Mutta jos
asianlaita oli sellainen — mihin olivat ne panneet hänet?

"Ne ovat syöneet hänet", kuiskasi taikausko hänen korvaansa, ja
muutaman hetken vaivasi häntä ajatus, että nuo päättömät, koneelliset
nuket olisivat raadelleet ja syöneet ihmisruumiin.

Voimakkaalla ponnistuksella sai hän kuitenkin älyllisen tasapainonsa
palautetuksi ja hän sanoi Flambeaulle:

"Seikka on sellainen, että mies parka on häipynyt kuin pilvi,
jätettyään vain punaisen viirun lattialle. Tapaus ei ole tästä
maailmasta."

"Nyt on jäljellä vain yksi tehtävä", sanoi Flambeau, "olkoon se sitten
tästä maailmasta tai toisesta. Minun täytyy mennä alas puhuttelemaan
ystävääni."

Kun he laskeutuivat portaita alas, tapasivat he miehen likaämpäreineen
ja tämä todisti, niinkuin kaikki muutkin, ettei ketään
asiaankuulumatonta oltu päästetty sisälle. Samaa toisti jälleen
vahtimestari alikerroksessa, sekä yhä viivyttelevä kastanjakauppias.
Molemmat väittivät lisäksi olleensa täysin valppaita. Mutta kun Angus
katseli ympärilleen saadakseen neljännen vahvistamaan todistuksen, ei
hän nähnyt tätä ja huusi hiukan hermostuneesti:

"Missä on poliisi?"

"Anteeksi", sanoi isä Brown. "Se on minun vikani. Minä lähetin hänet
kauemmas tielle tutkimaan jotain, mitä pidin tutkittavana."

"Jospa hän pian tulisi takaisin", sanoi Angus lyhyesti. "Sillä onneton
tuolla ylhäällä ei ole ainoastaan murhattu, vaan myöskin hävinnyt."

"Mitä se merkitsee?" kysyi pappi.

"Isä Brown", sanoi Flambeau vaiettuaan hetken. "Luulenpa melkein,
että tämä kuuluu teidän alaanne paremmin kuin minun. Ei ystävää
eikä vihollista ole tullut sisään tähän taloon, mutta Smythe on
kadonnut aivan kuin noidat olisivat ryöstäneet hänet. Jos se ei ole
yliluonnollista, niin..."

Puheen katkaisi omituinen näky. Suuri, sinipukuinen poliisi tuli
juosten kulman ympäri. Hän ohjasi kulkunsa suoraan Brownia kohti.

"Olette oikeassa, sir", sanoi hän. "Mr Smythen ruumis on äsken löydetty
tuolta kanavasta."

Angus vei hämmästyneenä käden otsalleen:

"Onko hän juossut alas asunnostaan ja hukuttautunut?" kysyi hän.

"Hän ei ole tullut portaita alas, sen voin vannoa", sanoi poliisi.
"Eikä hän ole hukuttautunutkaan, sillä hän kuoli sydämen yläpuolelle
saamastaan veitsen haavasta."

"Ettekä kuitenkaan nähnyt kenenkään menevän taloon"? sanoi Flambeau
vakavasti.

"Menkäämme hiukan matkaa pitkin tietä", sanoi pappi.

Kun he olivat tulleet talorivin toiseen päähän, virkkoi hän äkkiä:

"Olinpa minä tyhmä. Unhotin kysyä erästä seikkaa poliisilta.
Ihmettelenpä, ovatko he löytäneet vaaleanruskean säkin?"

"Miksi juuri vaaleanruskean säkin?" kysyi Angus ihmeissään.

"Kas, jos säkki olisi muun värinen, täytyisi tapausta tutkia toiselta
kannalta", sanoi isä Brown. "Mutta jos säkki oli vaaleanruskea, on
tutkimus lopussa."

"Sepä oli hauskaa kuulla", sanoi Angus hyvin iroonisesti. "Eihän
tutkimusta, minun nähdäkseni, ole vielä aloitettukaan."

"Kertokaapa meille kaikki", sanoi Flambeau melkein lapsellisen
yksinkertaisesti.

Melkein vaistomaisesti olivat he kiiruhtaneet askeleitaan kulkiessaan
loivaa rinnettä alaspäin puolikuun muotoisen, korkealla sijaitsevan
kentän toiselle puolen. Isä Brown käveli etunenässä, nopeasti mutta
vaieten. Lopuksi sanoi hän äänellä, jossa oli jotain liikutuksen
tapaista:

"Minä pelkään, että te tulette pitämään sitä kovin jokapäiväisenä. Me
otamme aina lähtökohdaksi asioitten abstraktisen puolen, ja tätä asiaa
ei voikaan käsitellä muulta kannalta."

"Ettekö ole huomanneet, että ihmiset eivät koskaan vastaa siihen, mitä
heiltä kysytään? He vastaavat siihen mitä tarkoitetaan, tai mitä he
luulevat tarkoitettavan. Otaksukaapa, että nainen kysyisi toiselta,
joka asuu maalla: Onko teillä nyt ketään? Se, jolta kysytään ei
vastaakaan: On, meillä on hovimestari, kolme palvelijaamme, sisäkkö
j.n.e., vaikka sisäkkö juuri olisi huoneessa ja hovimestari seisoisi
hänen tuolinsa takana. Hän vastaa: Ei, meillä ei ole ketään — ei
nimittäin ketään sellaista, jota hän luulee tarkoitettavan. Mutta
otaksukaamme, että kulkutauteja tutkiva lääkäri kysyisi: Ketä teillä on
talossanne? Silloin luettelee tuo kunnon rouva tarkasti hovimestarit,
sisäköt ja kaikki muut. Sillä lailla käytetään kieltä. Kysymykseen
ei koskaan vastata kirjaimellisesti, vaikka siihen vastattaisiinkin
rehellisesti. Kun nuo neljä perin rehellistä miestä sanoivat, ettei
kukaan ollut mennyt taloon, eivät he tarkoittaneet kirjaimellisesti,
ettei _kukaan_ ollut mennyt sinne. He tarkoittivat, ettei ketään
sellaista, kuin te arvelitte, ollut mennyt sisään. Olipa sentään
henkilö, joka sekä meni taloon, että tuli ulos, mutta häneen he eivät
kiinnittäneet huomiota."

"Näkymätön mieskö?" kysyi Angus ja kohotti punaisia kulmakarvojaan.

"Tavallaan näkymätön mies", sanoi isä Brown.

Parin minuutin kuluttua jatkoi hän samalla vaatimattomalla äänellä,
niin kuin mies, joka etsii ajatuksen lankaa.

"Sellaiseen henkilöön ei tietysti koskaan ilman suoranaista syytä
kiinnitetä huomiota. Sen vuoksi häntä onkin vaikea keksiä. Tulin
kuitenkin ajatelleeksi häntä parin pikkuseikan vuoksi, jotka
esiintyivät mr Anguksen kertomuksessa. Ensiksi oli tuolla Welkinillä
tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä. Sitten kiintyi huomioni pitkän
liimapaperiliuskan jättämiin merkkeihin ikkunassa ja lopuksi sanoi
nuori tyttö pari seikkaa, jotka eivät voineet olla totta. Älkää
suuttuko," sanoi hän huomatessaan, että skotlantilainen sävähti. "Tyttö
oli kyllä omasta mielestään puhuvinaan totta, mutta sitä hän ei tehnyt.
Kadulla ei _voi_ olla aivan yksin sekuntia ennen kuin saa kirjeen.
Kadulla ei voi olla aivan yksin, jos heti aukaisee ja lukee juuri
saadun kirjeen. Jonkun täytyy olla lähellä, jonkun, johon huomio ei
kiinny."

"Miksikä on jonkun täytynyt olla läheisyydessä?" kysyi Angus.

"Siksi että jonkunhan on täytynyt jättää kirje hänelle, koska
kirjekyyhkystä ei toistaiseksi yleisesti käytetä."

"Tahdotteko tosiaan väittää", kysyi Flambeau hyvin tarmokkaasti, "että
Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet lempensä esineelle?"

"Kyllä", vastasi pappi. "Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet
lemmitylleen. Olihan hänen pakko tehdä se."

"En kestä tätä kauempaa", jyrähti Flambeau. "Kuka hän on? Minkä
näköinen hän on? Mitenkä näkymätön mies yleensä pukeutuu?"

"Hän pukeutuu kaikkea muuta kuin huonosti, punaiseen, siniseen ja
kultaan", vastasi pappi reippaasti ja pontevasti. "Tässä kirjavassa,
etten sanoisi loistavassa puvussa meni hän Himalaya Mansionsiin neljän
henkilön nähden. Hän tappoi Smythen kylmäverisesti ja palasi kadulle
kantaen kuollutta..."

"Arvoisa isä", keskeytti Angus ja pysähtyi äkkiä. "Oletteko te vai minä
aivan pähkähullu?"

"Te ette ole lainkaan hullu, ehkä vain hiukan tarkkaamaton joskus.
Ettehän esimerkiksi ole tarkannut tuon näköistä miestä."

Hän astui kolme nopeaa askelta eteenpäin ja laski kätensä tavallisen
kirjeenkantajan olalle. Mies oli huomaamatta mennyt heidän ohitseen
puitten varjossa.

"Kukaan ei, omituista kyllä, kiinnitä huomiotaan kirjeenkantajiimme",
sanoi hän ajatuksissaan. "Ja kuitenkin on heillä intohimonsa, niin kuin
muillakin miehillä, ja he kantavat sitäpaitsi suuria säkkejä, joihin
helposti voi pistää pienen miehen."

Sen sijaan, että olisi tavalliseen tapaan käännähtänyt, mies kyyristyi
ja kaatui aitaa vasten. Hän oli laiha, vaaleapartainen, hyvin
tavallisen näköinen mies, mutta kun hän käänsi hätääntyneet kasvonsa
kolmeen toverukseen, hämmästyivät he hänen silmiensä pirullista ilmettä.

Flambeau palasi miekkojensa, itämaisten mattojensa ja persialaisen
kissansa luo, sillä hänellä oli paljon hommaa. John Turnbull Angus meni
takaisin leipomoon nuoren neitonsa luo, jonka kanssa tuo varomaton
nuori mies sittemmin tuli hyvin onnelliseksi. Mutta isä Brown kulki
monta tuntia edestakaisin tähtien valossa lumisilla kukkuloilla
murhaajan seurassa. Mitä he puhuivat toisilleen, ei kukaan saa koskaan
tietää.



ISRAEL GOW'N REHELLISYYS


Hopeanharmaa, myrskyinen ilta laskeutui seudun yli, kun isä Brown,
harmaaseen skotlantilaiseen viittaan verhottuna, saapui harmaan
skotlantilaisen laakson päähän ja näki edessään Glengylen omituisen
linnan. Se antoi koko notkelmalle tai ahtaalle laaksolle päätepisteen
luonteen ja kulkijasta tuntui siltä kuin olisi hän saapunut
maailman loppuun. Kohottaen jyrkkiä kattojaan ja merenvihreitä
liuskakivihuippujaan taivasta kohti, ranskalais-skotlantilaisten
linnojen tapaan, johti se englantilaisen mieleen keijukaissatujemme
noitien suipot päähineet, ja hongat, jotka suhisivat vihreitten
tornien ympärillä, olivat niin mustia, että ne muistuttivat sankkaa
korppiparvea. Tämä uneksiva, raskasmielinen tunnelma ei ollut vain
maiseman luomaa kuvittelua, sillä koko seudun yllä lepäsi yksi
noita ylpeyden, hulluuden ja salaperäisen surun pilviä, jotka ovat
ominaisempia Skotlannin ylhäisille aatelissuvuille kuin muille
ihmislapsille. Sillä Skotlanti on saanut kaksinkertaisen annoksen
tuota myrkkyä, jota nimitetään perintötaipumukseksi: aristokraatin
syntyperätunteen ja kalviinilaisen aavistuksen kohtalo-opista.

Pappi oli ottanut päiväksi vapautta toimestaan Glasgowissa tavatakseen
ystävänsä Flambeaun, yksityissalapoliisin, joka oli Glengylen linnassa
erään oppineemman virkaveljensä kanssa tutkimassa, minkälainen
Glengylen kreivi-vainajan elämä ja kuolema oli ollut. Tämä salaperäinen
henkilö oli suvun viimeinen edustaja, suvun, jonka urhoollisuus,
mielipuolisuus ja syvällinen viekkaus oli saanut kuudennentoista
vuosisadan karuluontoisen aatelistonkin kammoksumaan sen jäseniä.
Kukaan ei tuntenut niin täydellisesti tuota kunnianhimon labyrinttiä
tai sen valheen palatsin salakäytäviä, joka rakennettiin Skotlannin
Maria kuningattaren ympärille, kuin he.

Heidän juoniensa aiheen ja tuloksen ilmaisee tällä seudulla tavallinen
hokema:

    "Niin arvokas kuin puille mehu, multa,
    on Ogilvielle punertava kulta."

Moneen sataan vuoteen ei Glengyle Castlessa ollut likimainkaan
kunnollista isäntää, ja olisihan voinut luulla, että nuo mielipuoliset
hurjistelut olisivat loppuneet kuningatar Viktorian aikana. Mutta
viimeinen Glengyle seurasi siinä suhteessa sukunsa perintötapoja,
että hän teki viimeisen omituisuuden, mikä vielä oli koettamatta.
Hän nimittäin katosi. En tarkoita, että hän matkusti ulkomaille.
Hän oli varmasti linnassa, jos hän yleensä oli missään. Mutta
vaikka hänen nimensä oli kirkonkirjoissa ja suuressa, punaisessa
aateliskalenterissa, ei yksikään ihminen auringon alla saanut nähdä
häntä.

Jos oli olemassa _joku_, joka hänet näki, oli se talon ainoa palvelija,
mies, joka oli puoleksi tallirenki, puoleksi puutarhuri. Hän oli
niin kuuro, että ne, jotka tekivät ripeitä päätelmiä, pitivät häntä
mykkänä, kun taas terävämmät arvelivat häntä hupakoksi. Hän oli
raihnainen, punatukkainen työmies, leuka ja poskiluut karkeatekoiset,
silmät siniset, ilmeettömät. Hänet tunnettiin nimellä Israel Gow, ja
tämä vaitelias palvelija oli, niin kuin sanottu, hylätyn tilan ainoa.
Se tarmo, millä hän hoiti perunamaata ja se säännöllisyys, jota hän
noudatti keittiöön mennessään, teki kuitenkin sen vaikutuksen, että hän
piti huolta esimiehensä aterioista ja herätti sen aavistuksen, että
tämä yhä pysytteli piilossa linnassaan.

Jos taas tahtoi saada vakuuttavampia todisteita siitä, että hän oli
siellä, väitti palvelija, ettei kreivi ollut kotona.

Eräänä aamuna kutsuttiin pormestari ja presbyteriläinen pappi linnaan.
Glengylet olivat nimittäin presbyteriläisiä. Siellä huomasivat he,
että tallirenki-puutarhuri-kokki oli liittänyt muihin toimiinsa
hautajaisasiamiehen viran ja siirtänyt korkeasti-aatelisen isäntänsä
ruumisarkkuun ja naulinnut sen kiinni. Kuinka syvällisiä tai
pintapuolisia lienevät olleetkin ne kyselyt, joiden kautta oli saatu
tieto tästä omituisesta tosiseikasta, ei vielä ollut täysin selvää,
sillä laillista tutkintoa ei vielä ollut pidetty, kun Flambeau pari,
kolme päivää sitten oli lähtenyt pohjoiseen päin. Silloin oli lordi
Glengylen ruumis — jos se todella oli hänen — maannut sangen kauan
haudattuna pienellä hautausmaalla kummulla.

Kun isä Brown kulki synkän puutarhan kautta ja joutui linnan varjoon,
riippuivat pilvet raskaina ja ilma oli kostea ja ukkosta ennustava.
Vihreään vivahtavan auringonlaskun taustaa vasten näki hän mustan
haamun piirtyvän. Se oli mies, päässään korkea hattu ja suuri lapio
olalla. Tuo yhdistelmä johti ajatukset vaistomaisesti haudankaivajaan,
mutta kun isä Brown muisti kuuron palvelijan, joka kaiveli perunamaata,
oli ilmiö hänestä aivan luonnollinen. Hän tunsi sangen hyvin
skotlantilaiset talonpojat, hän tunsi tuon itsekunnioituksen, mikä
kai pakoitti miehen esiintymään "mustiin puettuna" virallisessa
kuulustelussa, ja myöskin tuon säästäväisyyden, mikä ei sallinut
hänen sen takia menettää tuntiakaan kaivamisajasta. Vieläpä miehen
hämmästyskin ja hänen epäilevästi tuijottava katseensakin papin
ohikulkiessa, sopeutui tyypin salaviekkauteen ja epäluuloisuuteen.

Ison portin avasi itse Flambeau, jolla oli mukanaan laiha,
harmaatukkainen mies papereita kädessään: tarkastaja Craven Scotland
Yardista. Halli oli melkein kalustamat on ja tyhjä, mutta muutamien
ilkeiden Ogilvien kreivien pilkalliset kasvot tuijottivat mustuneilta
kankailta mustan tekotukan alta.

Isä Brown seurasi mukana sisempiin huoneihin ja huomasi, että molemmat
lontoolaiset olivat istuutuneet pitkän tammipöydän ääreen, jonka toinen
pää oli kukkuroillaan täyteen tuhrittuja paperiarkkeja, ja niiden
vieressä viskyä ja sikareja. Pöydän muun osan täyttivät erilaiset,
ryhmiin jaetut esineet, laadultaan mitä merkillisimpiä. Eräs ryhmä
näytti kiiltävältä lasisirpalekasalta, toinen oli kuin läjä ruskeata
tomua. Kolmas muistutti tavallista keppiä.

"Teillä näyttää olevan täällä jonkinlainen kivennäismuseo", sanoi isä
Brown istuutuen ja nyökäten päällään ruskeaa tomua ja pieniä välkkyviä
lasikappaleita kohti.

"Ei kivennäis-, vaan psykolooginen museo", sanoi Flambeau.

"Älkää hiidessä", virkkoi poliisipäällikkö nauraen, "käyttäkö niin
mutkikkaita sanoja!"

"Tiedättekö, mitä psykologialla tarkoitetaan?" kysyi Flambeau
ystävällisesti hämmästyneenä. "Psykologia on taito alkaa väärästä
päästä."

"En ymmärrä sittenkään", sanoi poliisi.

"Niin", sanoi Flambeau. "Minä tarkoitan, että mitä lordi Glengyleen
tulee, olemme keksineet ainoastaan yhden asian. Hän oli hullu."

Gow'n musta olento korkeine hattuineen ja lapioineen vilahti ikkunan
ohi, heikosti piirtyen pimeneviä pilviä vasten. Isä Brown tuijotti sitä
välinpitämättömän näköisenä ja sanoi sitten:

"Ymmärrän kyllä, että hänessä oli jotain kummallista, eihän hän muuten
olisi hautautunut elävältä, eikä hänellä myöskään olisi ollut niin
kiirettä päästä hautaan kuolleenakaan. Mutta minkätähden luulette hänen
olleen hullun?"

"Kuunnelkaapa vain luetteloa tavaroista, jotka mr Craven on löytänyt
talosta."

"Meidän täytyy hankkia kynttilä", sanoi Craven äkkiä. "Myrskypilvet
kokoontuvat ja on liian pimeä lukea."

"Oletteko löytänyt kynttilöitä harvinaisuuksienne joukosta?" kysyi isä
Brown hymyillen.

Flambeau kohotti vakavat kasvonsa ja kiinnitti tummat silmänsä
ystäväänsä.

"Siinäkin on jotain merkillistä", sanoi hän. "Olemme löytäneet
viisikolmatta kynttilää, mutt'ei jälkeäkään kynttiläjaloista."

Nopeasti pimenevässä huoneessa, mihin kiihtyvän hyrskyn ulvonta kuului,
meni isä Brown ottamaan vahakynttilän kasasta, joka oli muitten
näytteillä olevien tavaroitten joukossa pöydällä. Sattumalta tuli hän
kumartuneeksi punaisenruskean tomu- tai multakasan yli. Ankara aivastus
keskeytti hiljaisuuden.

"Sehän on nuuskaa!" huudahti hän.

Hän otti yhden kynttilöistä, sytytti sen huolellisesti, meni takaisin
ja pisti sen viskypullon kaulaan. Yöilma tuulahti vetoisan ikkunan
läpi, sai liekin liehumaan kuin lipun, ja linnan ympärillä kuului
penikulmanlaajuisten petäjämetsien humina, joka kohisi kuin laulava
meri korkean kallion ympärillä.

"Minä luen listan", sanoi Craven hyvin juhlallisesti ja otti erään
paperin pöydältä. "Se käsittää kaiken arvokkaanpuoleisen irtaimiston,
jonka olemme löytäneet täältä linnasta. Tietänette, että talo
kokonaisuudessaan on tyhjäksi raastettu ja hoitamaton. Yhdessä tai
kahdessa huoneessa on kuitenkin asunut joku, joka kylläkin on elänyt
yksinkertaisesti, mutta ei puutteessa — tarkoitan jotain muuta kuin
palvelija Gowta. Luettelo kuuluu näin:

"Ensiksi: Sangen huomattava joukko jalokiviä, suurimmaksi osaksi
timantteja, kaikki irtonaisia, ilman kehystä. Onhan luonnollista,
että Ogilviella oli perhejalokiviä, mutta juuri ne ovat tavallisesti
kehystettyjä ja niitä käytetään koristeina. Ogilvien perheen jäsenet
pitivät kai niitä löysinä taskuissaan niinkuin kuparirahoja.

"Toiseksi: Koko joukko irtonaista nuuskaa, eroitettuna kasoihin. Sitä
ei siis säilytetty sarvessa tai kukkarossa, vaan oli sitä pantu läjiin
uunin reunoille, pianolle ja melkein kaikkialle. Näyttää siltä kuin ei
vanha herra olisi viitsinyt vaivautua pistämään kättään taskuun tai
avaamaan nuuskarasian kantta.

"Kolmanneksi: Siellä täällä talossa omituisia kasoja hyvin pieniä
metallipalasia, muutamia yhtä pieniä teräsvietereitä, muutamia yhtä
mikroskooppisia rattaita. Näyttää siltä kuin ne olisivat käyttäneet
jonkinlaista konelaitosta.

"Neljänneksi: Vahakynttilät, jotka täytyi pistää pullonkauloihin, koska
ei ollut mitään muuta, minne ne olisi voinut pistää. Nyt pyydän teitä
huomaamaan, kuinka paljon omituisempaa tämä on, kuin se, mitä me
olimme odottaneet. Arvasimme edeltäpäin arvoituksen sisimmän luonteen.
Kaikki huomasimme me heti ensi katsaukselta, että viimeisen kreivin
ruuvit eivät olleet aivan paikoillaan. Olemme tulleet tutkimaan
elikö hän tosiaan täällä, kuoliko hän tosiaan täällä ja onko tuolla
punatukkaisella variksenpelättimellä, joka hänet hautasi, ollut
jotain vaikutusta hänen kuolemaansa. Mutta otaksukaapa, että pahin
on tapahtunut, kuvitelkaapa kaikkein kauheinta ja melodramaattisinta
ratkaisua. Otaksukaapa, että renki tosiaan tappoi isäntänsä, tai
otaksukaapa, että isäntä ei ole kuollut, tai otaksukaapa, että isäntä
on pukeutunut rengiksi ja että renki on haudattu isäntänsä asemesta.
Kuvitelkaa mitä murhenäytelmää hyvänsä Wilkie Collinsin tapaan, mutta
sittenkin on vielä selitettävä, mitä merkitsee jalaton kynttilä ja syy
siihen, miksi hyvän kasvatuksen saaneella herralla oli tapana kaataa
nuuskaa pianolle. Asian sisimmän ytimen voimme käsittää — ulkokuoret
ovat salaperäisiä. Ei kenenkään mielikuvitus riitä, kun pitäisi keksiä
yhteys nuuskan, timanttien, vaha kynttilöiden ja jonkun koneellisen
laitoksen pienten irtonaisten osien välillä."

"Sen minä kyllä otan tehdäkseni", sanoi pappi. "Tämä Glengylehän toimi
raivokkaasti Ranskan vallankumousta vastaan. Hän ihaili _l'ancien
régimeä_ ja koetti pikku piirteitä myöten seurata entisten Bourbonien
perhe-elämää. Hän käytti nuuskaa, koska se oli ylellisyystavaraa
XVIII:lla vuosisadalla, vahakynttilöitä, koska ne olivat sen ajan
valaistusvälineitä. Nuo pienet rautalastut viittaavat Ludvig XVI:n
lukkoseppäinnostukseen ja timantit Marie Antoinetten kaulakoristeeseen."

Molemmat miehet tuijottivat häneen pyörein silmin.

"Mikä hämmästyttävä käsityskyky!" huudahti Flambeau. "Luuletteko
tosiaan, että tuo on yhtäpitävää totuuden kanssa?

"En, olen varma siitä, että asia ei ole sillä lailla käsitettävissä",
vastasi isä Brown. "Mutta te sanoitte äsken, ettei kukaan voinut löytää
yhteyttä nuuskan, timanttien, koneellisen laitoksen ja vahakynttilöiden
välillä. Tämän yhteyden keksin minä vain arviolta. Oikea totuus on
kyllä paljon syvemmällä."

Hän vaikeni ja kuunteli hetken tuulen valitusta linnan torneissa. Ja
sitten hän sanoi:

"Tuo äsken kuollut Glengylen kreivi oli varas. Hän vietti toista,
kauheampaa elämää murtovarkaana. Kynttiläjalkoja hänellä ei ollut,
sillä hän käytti vain kynttilän pätkiä lyhdyssä, jota kantoi mukanaan.
Nuuskaa käytti hän samalla lailla kuin villeimmät ranskalaiset
rikoksentekijät pippuria. Hän heitti sitä suuret määrät sen silmille,
joka koetti ottaa hänet kiinni tai ajoi häntä takaa. Ratkaisevan
todistuksen löydämme kuitenkin yhdistäessämme timantit ja pienet
teräspyörät. Jos te ajattelette sitä, selviää koko juttu. Timantit ja
pienet teräspyörät ovat ainoat kelvolliset välineet, kun pitää leikata
irti lasiruutu."

Taittuneen männyn oksa löi kovasti ikkunaan heidän takanaan, aivan kuin
pilkatakseen murtovarasta, mutta he eivät kääntyneet. Heidän silmänsä
tuijottivat isä Browniin.

"Timantit ja pienet pyörät", toisti Craven miettivästi. "Siinäkö
kaikki, mikä johtaa ajatuksenne oikeaan selitykseen."

"En suinkaan väitä, että tämä on oikea selitys", sanoi pappi tyynesti.
"Mutta te sanoitte, ettei kukaan voisi löytää yhteyttä neljän
esinelajin välillä. Tottahan on, että on olemassa yksinkertaisempiakin
asioita kuin tämä. Otaksukaa, että Glengyle löysi tai oli löytävinään
jalokiviä maatilaltaan. Joku on tehnyt pilaa hänestä ja sanonut, että
linnan maanalaisista holveista löytyisi timantteja. Pienet pyörät on
hankittu timanttien hiomista varten. Hän ryhtyi asiaan alkuperäisellä
tavalla ja pienessä määrässä, apunaan paimenia, tai kukkuloiden
sivistymättömiä miehiä. Nämä skotlantilaiset paimenet eivät tunne
mitään parempaa kuin nuuska, ja se on ainoa, jolla voi houkutella
heitä. Kynttiläjalkoja heillä ei ollut, koska he eivät tarvinneet
niitä. He pitivät kynttilöitä käsissään kellareita tutkiessaan."

"Onko se mahdollista?" sanoi Flambeau pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Oletteko vihdoin löytänyt yksinkertaisen totuuden?"

"En, en suinkaan", sanoi isä Brown.

Tuuli sammui pois kuin pilkkaulvonta kaukana metsän sisällä, ja isä
Brown jatkoi yhtä tyynenä kuin ennen:

"Tuon sanon vain siksi, että te väititte, ettei nuuskan ja koneellisen
kellolaitteen pikku osien, tai kynttilöiden ja jalokivien välillä
olisi mitään yhteyttä. Maailman kaikkeuteen voi sovelluttaa vähintään
kymmenen väärää filosofista systeemiä; vähintään kymmenen väärää
teoriaa sopii Glengylen linnaankin. Me pyrimme kuitenkin löytämään
oikean selityksen sekä linnasta että maailmasta. Eikö ole mitään muuta
ohjetta?"

Craven naurahti, Flambeau nousi hiljaa ja lähti menemään pitkän pöydän
toiseen päähän.

"Sitten on meillä numerot viisi, kuusi ja seitsemän", sanoi hän. "Mutta
ne ovat mieluummin huvittavia kuin opettavaisia. Omituinen kokoelma,
ei lyijykyniä, vaan kynistä otettua lyijyä. Tarkoitukseton bamburuoko,
jonka toinen pää on osaksi pirstaleina. Se on kai välikappale, jolla
rikos on tehty. Mutta mitään rikostahan ei ole olemassa. Lopun
muodostavat vain muutamat messukirjat ja muutamat pienet katoliset
maalaukset, joita Ogilviet ovat säilyttäneet keskiajalta saakka,
sillä heidän perheylpeytensä oli kai voimakkaampi kuin heidän
puhdasoppisuutensa. Me yhdistimme ne museoon, koska ne näyttivät niin
omituisen kuluneilta ja pahoin pidellyiltä."

Ankara myrsky ajoi nyt paksuja pilviä Glengylen yli, niin että huone
tuli pimeäksi, kun isä Brown otti pienet, kirjavat lehdet tutkiakseen
niitä. Hän puheli, tilapäisen pimeyden yhä jatkuessa, mutta hänen
äänensä oli aivan toisenlainen.

"Mr Craven", sanoi hän sellaisella soinnulla kuin olisi hän nuorentunut
kymmenen vuotta. "Teillähän on laillinen valtakirja tutkia tuo hauta,
eikö totta? Mitä pikemmin sen teemme, sitä paremmin pääsemme tämän
hirmuisen asian perille. Jos minä oksin teidän sijassanne, lähtisin
heti."

"Nyt heti", toisti hämmästynyt salapoliisi. "Miksikä nyt heti?"

"Siksi, että asia on vakava", sanoi isä Brown. "Tämä ei ole satunnaista
nuuskaa tai löysiä kiviä, jotka saattavat olla täällä tuhannesta
syystä. Minun tietääkseni on olemassa ainoastaan yksi syy, minkä
vuoksi on menetelty tällä tavoin, ja se syy ulottuu elämän syvimpiin
juuriin. Nämä uskonnolliset maalaukset eivät ole tahraisia, rikkinäisiä
tai töherrettyjä, niinkuin ne olisivat olleet lapsien, jonkun
ajattelemattoman teeskentelijän tai protestantin käsissä. Niitä on
päinvastoin pidelty hyvin huolellisesti ja myöskin hyvin omituisesti.
Kaikkialla, missä Jumalan nimi, runsaasti koristelluin kirjaimin, on
esiintynyt tekstissä, on se raaputettu pois hyvin tarkkaan. Muuten ei
ole poistettu muuta kuin sädekehä Jeeuslapsen pään ympäriltä. Ja siksi
sanon minä: ottakaamme esiin valtakirja, varustautukaamme kirveillä ja
lapioilla ja lähtekäämme avaamaan ruumisarkkua."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Lontoon poliisi.

"Minä tarkoitan", sanoi pikku pappi ja hänen äänensä tuntui hiukan
kovenevan voittaakseen tuulen. "Minä tarkoitan, että se rietas
henki, joka tuulia vallassansa pitää, istuu tällä hetkellä tämän
linnan huipulla niin suurena kuin sata elefanttia, ja ärjyen kuin
Ilmestyskirjan peto. Kaiken tämän takana on mustaa magiaa."

"Mustaa magiaa", toisti Flambeau matalalla äänellä, sillä hän oli liian
valistunut ollakseen tietämättä sellaisesta. "Mutta mitähän nämä muut
esineet merkinnevät?"

"Jotakin, mikä on pahasta, otaksun minä", sanoi isä Brown
kärsimättömästi. "Mitenkä minä sen tietäisin? Kuinka voisin minä arvata
ne juonet, joita alaisissa maailmoissa punotaan? Käy ehkä päinsä tehdä
bambusta ja nuuskasta kidutusvälineitä. Ehkäpä mielipuolet himoitsevat
vahaa ja viilajauhoja. Ehkäpä lyijystä voidaan valmistaa rohtoa, joka
tekee ihmiset hulluiksi. Suorin tie salaisuuden ratkaisuun käy yli
kukkulan haudalle."

Hänen toverinsa tiesivät tuskin itsekään, että he olivat totelleet ja
seuranneet häntä, ennenkuin tuulenpuuska oli kaatamaisillaan heidät
puutarhassa. He olivat kuitenkin totelleet häntä aivan koneellisesti,
sillä Cravenillä oli valtakirja taskussa ja kirves kädessä. Flambeau
kantoi omituisen puutarhurin raskasta lapiota ja isä Brown oli ottanut
mukaansa tuon pienen, kullatun kirjan, josta Jumalan nimi sellaisella
huolella oli raaputettu pois.

Polku kukkulan yli hautausmaalle oli mutkikas, vaikkakin lyhyt, mutta
tuuli oli niin voimakas, että matka tuntui heistä sekä vaivaloiselta
että pitkältä. Niin kauas kuin silmä kantoi, yhä kauemmas, mitä
korkeammalle he nousivat rinnettä pitkin, levisi petäjämetsä kuin meri,
tällä kertaa tuulen samaan suuntaan taivuttamana. Ja tämä rukoileva
asento oli yhtä tarkoitukseton kuin yleinen, yhtä tarkoitukseton
kuin olisi myrsky ulvonut asumattoman taivaankappaleen ympärillä
ilman määrää ja tarkoitusta. Näiltä sinivihreän metsän peittämiltä
loppumattomilta aavoilta nousi kimeänä ja korkeana tuo ikivanha
valitus, mikä on kaiken pakanallisen pohjalla. Olisi voinut luulla,
että tämän mittaamattoman, laajan maailman äänet olivat karkoitettujen
jumalien huutoja — niitten jumalien, jotka hapuilevat metsän
mutkaisilla poluilla löytämättä koskaan paluutietä taivaaseen.

"Näettekö", sanoi isä Brown matalalla mutta tyynellä äänellä.
"Skotlannin kansa oli kummallista joukkoa, ennenkuin Skotlantia oli
olemassakaan. Ja se on vieläkin omituista. Luulen todenteolla, että he
palvelivat perkeleitä esihistoriallisella ajalla."

"Sen vuoksi", lisäsi hän melkein iloisesti, "miellytti puritaaninen
teologia heitä."

"Hyvä ystävä", sanoi Flambeau ja kääntyi kiukustuneena. "Mitä kaikki
tuo nuuska merkitsee?"

"Hyvä ystävä", vastasi Brown järkkymättömän vakavasti, "kaikilla
luonnon uskonnoilla on yhteinen tunnusmerkki, nimittäin materialismi.
Paholaisen palvelus on todellista luonnon uskontoa."

He olivat nyt ehtineet kukkulan ruohoakasvavalle huipulle, yhdelle
niistä harvoista paikoista, joita kuohuva ja jyrisevä petäjämetsä ei
ollut vallannut. Yksinkertainen, puusta ja rautalangasta tehty aitaus
kitisi myrskyssä ja ilmoitti, missä hautausmaan raja oli. Mutta kun
tarkastaja Craven oli tullut haudalle ja Flambeau oli pistänyt lapionsa
maahan ja nojautunut sitä vasten, vapisivat he molemmat melkein yhtä
paljon kuin tuulessa tutiseva aita. Haudan ympärillä kasvoi suuria,
korkeita ohdakkeita, harmaita ja hopeanvärisiä kuihtuneisuudessaan.
Pari kertaa, kun loppuun kukkinut oksa taittui ja ohdakkeen hyödyt
pyrysivät Cravenin ohi, hypähti hän kuin ammutun nuolen tapaamana.

Flambeau tunki lapionsa ratisevien heinien läpi omituisesti
muodostuneeseen saveen. Mutta sitten hillitsi hän itsensä ja nojautui
työkaluunsa kuin sauvaan.

"Jatkakaa", sanoi pappi hyvin hiljaa. "Mehän etsimme vain totuutta.
Mitä te pelkäätte?"

"Minä pelkään löytäväni sen", sanoi Flambeau.

Äkkiä otti Lontoon poliisi puheenvuoron sanoen korkealla, kimeällä
äänellä, joka oli olevinaan huoleton ja hilpeä:

"Minä kummastelen, miksi hän piiloutui tällä tavoin. Se tapahtui kai
jonkin ruman syyn vuoksi. Sairastikohan hän ehkä spitaalia?"

"Pahempaa", sanoi Flambeau.

"Ja minkä te kuvittelette olevan pahempaa kuin spitaalin?" kysyi toinen.

"Minä en _kuvittele_ mitään", sanoi Flambeau.

Hän jatkoi kaivamista muutaman kamalan minuutin ajan hiljaisuuden
vallitessa. Sitten sanoi hän käheällä äänellä:

"Minä pelkään, että hän ei ole sellainen kuin hänen pitäisi olla."

"Sellainenhan ei ollut tuo paperipalanenkaan, jonka muistatte" sanoi
isä Brown. "Ja kuitenkin jäimme eloon."

Flambeau jatkoi kaivamista kaikin voimin, mutta myrsky oli hajoittanut
raskaat, harmaat pilvet, jotka olivat levänneet kukkuloiden päällä kuin
savu, ja nyt aukenivat taivaalla harmaat, tähtien valaisemat kentät,
ennenkun hän oli ehtinyt paljastaa raskaan, honkapuisen ruumisarkun
ja saanut sen nostetuksi ruohokummulle. Mutta sitten rohkaisi hän
mielensä ja kolkutti ja kiskoi hänelle ominaisella tarmollaan, siksi
kunnes kansi aukeni ja arkun sisällys lepäsi heidän edessään kiillellen
tähtien heikossa valossa.

"Ruumis", sanoi Craven ja sitten hän lisäsi: "Mutta hänhän on aivan
oikea ihminen", aivan kuin olisi hän odottanut, ettei hän olisi ollut
sellainen.

"Onko hän?" kysyi Flambeau kumealla äänellä. "Onko hän sellainen kuin
hänen pitääkin olla?"

"Siltä näyttää", sanoi poliisi käheästi ja kumartui katsomaan arkussa
mätänevää ruumista. "Odottakaa hiukan!"

Suuri Flambeau päästi helpotuksen huokauksen.

"Kun oikein ajattelen asiaa", huudahti hän, "niin eihän ole montakaan
syytä, jotka pakottaisivat otaksumaan päinvastaista. Minä ihmettelen,
mikä se ottaa miehen valtoihinsa näitten vanhojen, kirottujen vuorten
keskellä. Luultavasti on se tuo tumma, merkityksetön yksitoikkoisuus
— kaikki nuo metsät ja niiden yllä ikuisen tajuttomuuden kauhu. Se
on kuin jumalankieltäjän uni. Petäjiä, taas petäjiä, miljoonittain
petäjiä..."

"Jumalani", huudahti mies kirstun ääressä. "Hänellähän ei ole päätä."

Molempien toisten seisoessa kuin kivettyneinä, näytti pappi ensikertaa
eloisan hämmästyksen merkkejä.

"Eikö hänellä ole _päätä_?" huudahti hän, aivan kuin olisi hän
odottanut tapaavansa jonkun muun puutteellisuuden.

Puolittain järjettömät näyt päättömästä lapsesta, joka oli tullut
maailmaan Glengylessä, päättömästä nuorukaisesta, joka oli piiloutunut
linnaan, päättömästä miehestä, joka kuljeskeli vanhoissa saleissa
tai loistavassa puutarhassa, levisivät kuin panoraamana heidän
mielikuvituksensa eteen. Mutta nuo kuvitelmat eivät edes tänä
hirmuhetkenä päässeet juurtumaan heidän mieliinsä — ne olivat liian
luonnottomia. Nuo kolme miestä seisoivat paikallaan kuunnellen puitten
ryskettä ja myrskyn vinkunaa — tuijottaen kuin loppuun väsyneet
eläimet. Ajatus oli heistä kuin jokin äärettömän iso hirviö, mikä oli
liukunut pois heidän käsistään.

"Tämän haudan ympärillä seisoo kolme päätöntä miestä", sanoi isä Brown.

Kalpea lontoolainen poliisi avasi suunsa puhuakseen, mutta se jäi
ammolleen kuin talonpoikahulttiolla, kun ulvova tuulen vihuri samalla
pyyhkäisi läpi ilman. Sitten katsahti hän kädessään olevaan kirveeseen.
Oli kuin se ei olisi kuulunut hänelle ja hän päästi sen.

"Isä", sanoi Flambeau sellaisella lapsellisella, valittavalla äänellä,
jota hän harvoin käytti. "Mitä tulee meidän nyt tehdä?"

Hänen ystävänsä vastaus tuli laukaistun tykinluodin vauhdilla.

"Nukkua!", huusi isä Brown. "Nukkua! Olemme saapuneet teitten päähän.
Tiedättekö mitä uni on? Tiedättekö, että ihminen, joka nukkuu, uskoo
Jumalaan? Uni on sakramentti, sillä se on uskon toimintaa ja se on
ravintoaine. Ja me tarvitsemme sakramenttiä, vaikka aivan puhtaasti
luonnollista laadultaan. Meille on tapahtunut sellaista, mitä ihmisen
lapsille harvoin tapahtuu — ehkäpä pahinta, mitä heille saattaa
tapahtua."

Craven sulki avoimen suunsa ja sitten sanoi hän:

"Mitä te tarkoitatte?"

Pappi oli kääntänyt silmänsä linnaa kohti vastatessaan:

"Me olemme löytäneet totuuden ja asia on sentään yhtä käsittämätön."

Kiivain ja äkillisin askelin, mikä oli häneen nähden tavatonta, meni
hän nyt takaisin polkua alas, ja kun he palasivat linnaan, heittäytyi
hän pitkälleen kuin väsynyt koira ja nukkui.

Mutta huolimatta siitä mystillisestä määritelmästä, jonka hän oli
unesta antanut, oli isä Brown valveilla aikaisemmin kuin kukaan muu,
lukuunottamatta vaiteliasta puutarhuria. Nyt katseli hän piippuaan
poltellen tuota monitaitoista miestä, joka työskenteli kasvitarhassa
mykkänä kuin aina. Hiukan ennen päivänkoittoa oli ankara myrsky
muuttunut rankkasateeksi, ja päivä alkoi ihanan raittiina. Näytti
melkein siltä kuin olisi puutarhuri ryhtynyt keskusteluun isä Brownin
kanssa, mutta kun salapoliisit lähestyivät, painoi hän jörön näköisenä
lapionsa maahan, mutisi jotain aamiaisesta, astuskeli tiehensä
kaalinpäitten ohi ja sulkeutui keittiöön.

"Reipas mies tuo", sanoi isä Brown. "Hoitaa mainiosti perunoitaan."

"Ja kuitenkin", lisäsi hän kuin anteeksipyytäen, "on hänelläkin vikansa
— kelläpä niitä ei olisi? Tämä oja ei ole tasaisesti kaivettu. Tuossa
esimerkiksi — ja hän polki maata näyttämällään paikalla. — Ihmettelenpä
sentään kuinka tuon perunamaan laita oikeastaan on."

"Miksi niin?" kysyi Craven, jota pikku miehen uusi päähänpisto huvitti.

"Niin, minä ihmettelen, kuinka sen asian laita oikeastaan on", sanoi
Brown. "Sillä vanha Gow näyttää itsekin hiukan epäilevältä. Hän pisti
aivan järjestelmällisesti lapionsa jokapaikkaan paitsi tähän. Tässä
alla on kai komeita perunoita."

Flambeau otti lapion ja työnsi sen voimakkaasti maahan isä Brownin
osoittamaan paikkaan. Raskaan multamöhkäleen alta ilmestyi kohta sen
jälkeen jotain, mikä ei ollenkaan näyttänyt perunoilta, vaan mieluummin
suurelta, pilalle kasvaneelta jättiläissieneltä. Mutta se kolahti, kun
lapio sattui siihen, se pyörähti ympäri kuin pallo ja irvisti nyt heitä
vastaan.

"Glengylen kreivi", sanoi Brown surullisesti ja katseli kalloa synkän
näköisenä.

Mietittyään hiukan tempasi hän lapion Flambeaulta sanoi:

"Meidän täytyy peittää se jälleen."

Hän multasi kallon taas maahan ja nojasi sitten pienen ruumiinsa ja
mahtavan päänsä lapion suureen varteen, joka seisoi tukevasti maassa.
Hänen katseensa oli tyhjä ja hänen otsansa täynnä ryppyjä.

"Kun vain voisin ymmärtää tämän viimeisen väkivaltaisuuden
merkityksen", mutisi hän.

Ja yhä lapioon nojaten kätki hän kasvonsa käsiinsä, niinkuin miesten on
tapana tehdä kirkossa.

Taivaan kaikki pielet olivat kirkastuneet ja välkkyivät sinelle ja
hopealle. Linnut lauloivat puutarhan pienissä puissa ja tulivat kohta
niin äänekkäiksi, että kuului siltä kuin olisivat itse puut puhuneet.
Mutta nuo kolme miestä olivat hyvin hiljaa.

"Minä luovun kaikesta", ilmoitti Flambeau viimein korkealla äänellä.
"Minun aivoni ja tämä maailma eivät sovi toisilleen ja sillä hyvä.
Nuuskaa, turmeltuja rukouskirjoja, rikottuja soittolaatikoita —
mitä...?"

Brown kohotti kasvonsa ja löi kädellään lapionvartta hänelle hyvin
tavattomalla kärsimättömyydellä:

"Lörpötystä", huudahti hän. "Kaikki muuhan on selvää kuin päivä.
Nuuskan ja kellonkoneiston osat ja koko roskan käsitin heti, kun avasin
silmäni tänä aamuna. Sitten olen haastattanut Gowta, puutarhuria,
joka ei ole niin kuuro, eikä niin tyhmä kuin on olevinaan. Noihin
kokoonkerättyihin esineihin nähden on kaikki niinkuin olla pitää.
Minä erehdyin rikkonaisesta messukirjasta — siinäkään ei ollut mitään
pahaa. Mutta hautojen häpäiseminen ja kuolleiden päiden varastaminen! —
siinä on varmasti jotain pahaa, vai kuinka? Voihan sitä sanoa mustaksi
magiaksi? Mutta se ei sovellu viattomaan kertomukseen nuuskasta ja
kynttilöistä."

Sitten alkoi hän taas kuljeksia tupakoiden tuumaillessaan.

"Ystäväni", sanoi Flambeau jonkunlaisella hirtehishuumorilla. "Teidän
täytyy käsitellä minua varovaisesti, muistaen, että minä olin ennen
pahantekijä. Sillä ammatilla oli se suuri etu, että minä aina itse
sepitin kohtauksen ja panin sen toimeen niin pian kuin halusin.
Tämä salapoliisin virka, jossa täytyy kärsivällisesti odotella, on
liikaa minun ranskalaiselle kärsimättömyydelleni. Koko elämäni aikana
olen minä niin hyvässä kuin pahassakin ollut ripeä liikkeissäni.
Kaksintaisteluni tapahtuivat aina seuraavana aamuna, laskuni maksoin
päivälleen; en siirtänyt edes hammaslääkärille menoanikaan..."

Isä Brownin piippu putosi pois suusta ja meni kolmeksi kappaleeksi
hiekkakäytävällä. Hän seisoi pyöritellen silmiään kuin olisi ollut
vähäjärkinen. "Mikä pässinpää minä olenkaan!" huudahteli hän kerta
toisensa jälkeen. Ja sitten alkoi hän nauraa, niin kuin olisi juonut
lasin liikaa.

"Hammaslääkäri", toisti hän. "Kuusi tuntia olen ponnistellut
ajatuksiani vain siksi, etten ole tullut ajatelleeksi hammaslääkäriä.
Mikä yksinkertainen, mikä ihana ja rauhoittava ajatus! Ystäväni,
olemme viettäneet yön pimeydessä, mutta nyt on aurinko noussut, linnut
laulavat ja hammaslääkärin säteilevä muoto virvoittaa maailman."

"Nyt minä varmasti puserran hiukan järkeä tästä", sanoi Flambeau astuen
eteenpäin, "vaikka minun täytyisi käyttää inkvisitionin kidutuskoneita."

Isä Brown hillitsi äkkiä heränneen halunsa hyppiä ja tanssia
aurinkoisessa ruohokossa ja hän huusi pyytäen kuin lapsi:

"Antakaa minun nyt olla hiukan vallaton. Ette tiedä kuinka
epätoivoissani minä olen ollut ja nyt tiedän minä, ettei tässä
tarinassa esiinny yhtään suurempaa syntiä. Hiukan hulluutta vain — sitä
en kiellä — mutta kukapa siitä huolisi?"

Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja sitten tuli hän taas vakavaksi.

"Tämä ei ole mikään rikostarina", sanoi hän. "Se on mieluummin kertomus
epätavallisesta ja hiukan omituisesta kunniantunnosta. Nyt olemme
tekemisissä henkilön kanssa — ehkä ainoan maailmassa — joka ei ole
ottanut enempää kuin oli saapa. Tämä on tutkielma siitä villistä,
elävästä johdonmukaisuudesta, mikä on ollut tämän rodun uskontona.

"Tuon vanhan tällä seudulla kiertelevän hokeman Glengylen suvusta:

    "Niin arvokas kuin puulle mehu, multa,
    on Ogilvielle punertava kulta,

"voi selittää kirjaimellisesti, eikä vain kuvaannollisesti. Se ei
ainoastaan merkinnyt, että Glengylet pyrkivät rikkauteen, vaan se oli
myöskin totta; he tosiaan kokosivat kultaa. He omistivat koko joukon
koristeita ja talouskaluja tästä metallista. He olivat oikeastaan
saitureita, joiden mielihalu oli kehittynyt siihen suuntaan. Tämän
tosiseikan valossa tulee meidän nyt ajatuksissamme luetella kaikki
linnasta löytämämme esineet: timantit ilman kultarenkaitaan, kynttilät
ilman kultajalustojaan, nuuska ilman rasiata; lyijykynät ilman
kultaista vartta, kävelykeppi ilman kultanuppia, kellonsisukset ilman
kultakuoria j.n.e. Ja kuinka hassulta se kuuluneekin, oli sädekehät ja
Jumalan nimi raavittu pois vanhasta rukouskirjasta sen vuoksi, että ne
oli kullalla silattu."

Puutarha tuntui vaikenevan ja ruoho tulevan loistavan vihreäksi
voimistuvassa auringonvalossa, kun omituinen totuus tuli ilmi. Flambeau
sytytti savukkeen, ja hänen ystävänsä jatkoi:

"Kaikki oli otettu pois, mutta ei varastettu. Varkaat eivät koskaan
olisi jättäneet jälkeensä tällaista johtolankaa. He olisivat vieneet
kultaiset nuuskarasiat nuuskineen, kynänvarret lyijyineen. Me olemme
nyt tekemisissä miehen kanssa, jolla on omatunto, vaikkakin hyvin
merkillistä lajia.

"Archibald Ogilvie vainaja oli tavallaan kunnollisempi kuin yksikään
Glengylessä syntynyt suvun jäsen. Hänen kuntonsa katkeroitti hänet
kuitenkin ja teki hänestä ihmisvihaajan. Hän eli surren esi-isiensä
epärehellisyyttä ja teki siitä sen johtopäätöksen, että kaikki
ihmiset olivat epärehellisiä. Erikoinen epäluulo oli hänellä
hyväntekeväisyysharrastuksia ja vapaaehtoisia lahjoituksia kohtaan,
ja hän vannoi, että jos hän tapaisi sellaisen henkilön, joka ottaisi
tarkalleen vain sen, mikä hänellä oli oikeus ottaa, saisi tämä kaiken
Glengylessä olevan kullan. Sittenkun hän oli heittänyt tämän uhkan
ihmiskunnalle, sulkeutui hän linnaansa ajattelematta, että joku
saattaisi vastata uhkavaatimukseen. Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä,
että kuuro ja kaikesta päättäen melkein vähäjärkinen poika tuli käyden
kaukaisesta kylästä tuomaan myöhästynyttä sähkösanomaa, ja oli Glengyle
miten saita hyvänsä, antoi hän pojalle kuitenkin uuden neljännespennyn.
Hän luuli ainakin tehneensä niin, mutta kun hän sitten laski rahansa,
huomasi hän, että tuo uusi kuparikolikko oli tallella, mutta punnanraha
puuttui. Tapaus antoi hänelle aiheen pilkallisiin mietteihin. Teki
poika miten hyvänsä, ilmaisisi hän sentään sukukuntansa vastenmielisen
itsekkyyden. Hän joko pitäisi rahan ja olisi silloin varas, joka oli
anastanut sen, taikka tulisi hän kiltisti tuomaan sen takaisin ollen
silloin suosioon pyrkivä lurjus, joka toivoo korvausta. Keskellä
seuraavaa yötä herätti lordi Glengylen kolkutus portille ja hänen
täytyi, yksinäinen kun oli, mennä avaamaan tuolle kuurolle narrille.
Narri ei jättänyt hänelle saamaansa puntaa, vaan tasan yhdeksäntoista
shillinkiä, yhdeksän penseä ja kolme farthingiä.

"Tuo äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa miellytti suuresti hullua
lordia. Hän sanoi olleensa Diogenes, joka kauan oli etsinyt rehellistä
ihmistä ja vihdoin löytänyt sellaisen. Hän teki uuden testamentin, ja
sen olen minä nähnyt. Hän otti tuon rehellisen pojan luokseen suureen,
hoitamattomaan taloonsa ja kasvatti hänestä ainoan palvelijansa ja
tavallaan — ainoan perillisensä. Ja ymmärtäköön tämä omituinen olento
muuten mitä hyvänsä, tai olkoon ymmärtämättä, totta on vain, että hän
käsitti isäntänsä päähänpistot: ensiksi, että kirjaimellisesti oikea
on ainoa oikea, toiseksi, että hän itse saisi kaiken Glengylen kullan.
Siinä oli kaikki ja se oli sangen yksinkertaista. Hän on ottanut
kaiken kullan, mitä talossa oli, mutta ei unssiakaan siitä, mikä ei
ollut kultaa — ei edes nuuskamurua. Hän raaputti pois kullan vanhasta
kirjaillusta kirjasta, varmana siitä, ettei hän ollut vahingoittanut
kirjaa.

"Kaiken tuon ymmärsin minä, mutta pääkallon esiintymistä en käsittänyt.
Perunamaahan kaivettu pääkallo tuotti minulle paljon päänvaivaa. Se
ainoa huolestutti minua, kunnes Flambeau lausui sanan.

"Tässä ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Hän panee varmasti pään
takaisin hautaan, otettuaan kultatäytteen hampaasta."

Kun Flambeau sitten hiukan myöhemmin aamupäivällä meni kukkulan yli,
näki hän tosiaan tuon omituisen olennon, tuon oikeamielisen saiturin,
seisovan kaivamassa häväistyn haudan luona, pitkän kaulahuivin päät
tuulessa liehuen, korkea, musta hattu päässä.



VÄÄRÄ MUOTO


Useimmat niistä suurista teistä, jotka menevät Lontoosta pohjoiseen,
säilyttävät pitkän aikaa vielä maalle tultuaankin kadun piirteet.
Vaikka talojen välissä onkin leveitä aukkoja, seisovat ne sentään
jatkuvasti suorissa riveissä. Täällä on koko joukko kauppapuoteja,
sitten aidattu pelto, tai hevoshaka, etempänä paljon käytetty
ravintola ja sitten ehkä joku kauppapuutarha tai puutarhakoulu, suuri
yksityinen talo ja sitten taas pelto, tai ravintola j.n.e. Jos joku
lähtisi kulkemaan tällaista tietä pitkin, menisi hän erään talon
ohi, joka luultavasti vetäisi kulkijan huomiota puoleensa, vaikkei
hän voi selittää, mistä se johtuu. Se on pitkä, matala talo, joka
on rakennettu yhdensuuntaisesti tien kanssa, suurimmaksi osaksi
vaaleanvihreäksi ja valkoiseksi maalattu, varustettu parvekkeilla,
markiiseilla ja portaaleilla, joita kattavat nuo pienet, omituiset,
puusateenvarjoja muistuttavat kupukatot, niin kuin vanhanmallisissa
taloissa usein nähdään. Se onkin hyvin vanhanaikuinen talo, hyvin
englantilainen, ja esikaupunkilaisluontoinen, vanhaa varakkaalta
vaikuttavaa Clapham-tyyliä. Ja kuitenkin näyttää talo siltä kuin se
olisi rakennettu erikoisesti lämmintä vuoden aikaa varten. Kun näkee
nuo vaaleat värit ja markiisit, johtuu ajattelemaan intialaisia huntuja
ja palmuja.

En voi seurata tätä vaikutelmaa sen lähtökohtaan. Ehkäpä joku
englantilais-intialainen on rakennuttanut talon.

Kuka vain kulkisi tämän talon ohi, tuntisi sen vetävän omituisesti
puoleensa, tuntisi, että tuohon taloon täytyy liittyä jonkin tarinan.
Ja hän olisi oikeassa, niinkuin kohta saatte kuulla. Sillä tällainen on
tarina — tarina omituisista seikoista, jotka todella tapahtuivat siellä
helluntain aikoihin vuonna 18—.

Jos joku olisi kulkenut talon ohi torstaina ennen helluntaita noin
puoli neljän aikaan iltapäivällä, olisi hän nähnyt portin aukenevan ja
isä Brownin, joka palveli St. Mungon pienessä kirkossa, tulevan ulos
polttaen suurta piippua, seurassaan tuo suurikokoinen, ranskalainen
ystävänsä Flambeau, joka poltteli pientä savuketta. Miellyttäkööt
nämä ihmiset lukijaa tai ei, niin eivät he kuitenkaan olleet ainoat
mieltäkiinnittävät henkilöt, jotka tulivat näkyviin, kun vihreänvalkean
talon pääovi avautui. Tällä talolla oli monenlaisia omituisuuksia,
joista ensin täytyy tehdä selkoa, ei ainoastaan sen vuoksi, että lukija
ymmärtäisi tämän surullisen kertomuksen, vaan myöskin että hänelle
selviäisi, mitä avattu portti oikeastaan toi ilmi.

Talon pohjapiirros oli T:n muotoinen; poikkiviiva hyvin pitkä ja kanta
hyvin lyhyt. Poikkiviiva muodosti talon julkisivun joka oli kadulle
päin, pääovi keskellä. Se oli kaksikerroksinen ja siinä olivat melkein
kaikki paremmat huoneet. Lyhyt kanta tai varsi, joka lähti talon
takaosasta, vastapäätä pääkäytävää, oli vain yksikerroksinen ja siinä
oli ainoastaan kaksi pitkää, toistensa yhteydessä olevaa huonetta. Se,
johon ensin tultiin, oli työhuone, missä kuuluisa mr Quinton sepitti
mielikuvitusrikkaat itämaiset runonsa ja romaaninsa. Toinen kamari oli
jonkinlainen lasiseinäinen kasvihuone täynnä troopillisia, harvinaisia,
melkeinpä oudonkauniita kasveja; iltapäivisin, sellaisena kuin nyt
puheenaoleva, loisti se ihanasti auringon paisteessa. Kun hallin ovi
avattiin, ei siis ollut ihmeellistä, että monet kadulla kulkijat
pysähtyivät katselemaan ja ihmettelemään, sillä heidän silmiensä eteen
avautui, rikkaasti kalustettujen huoneiden läpi, jotain mikä näytti
satunäytelmän koristeilta: purppuraisia pilviä, kultaisia aurinkoja ja
kirkkaanpunaisia tähtiä, jotka, samalla kun loistivat mitä elävimmässä
väriloistossa, näyttivät kuitenkin läpinäkyviltä ja kaukaisilta.

Runoilija Leonard Quinton oli itse järjestänyt tämän vaikutuksen mitä
suurimmalla huolella, ja on epäiltävää, onko hän yhdessäkään runossaan
antanut persoonallisuudelleen yhtä selvän leiman. Sillä hän oli mies,
joka eli ja liikkui väreissä, antautuipa nauttimaan väreistä hiukan
muodon, vieläpä hyvän maunkin kustannuksella. Ne olivat kääntäneet
hänen neronsa kaikki voimat itämaiseen taiteeseen ja itämaiseen
väriloistoon, saaneet hänet ihailemaan mattoja selittämättömine
kuvioineen, noine häikäisevine kirjokoristeineen, joissa kaikenlaiset
värit olivat yhtyneet onnistuneeksi kaaokseksi, joka ei esittänyt
eikä oikeastaan ilmaissut mitään. Hän oli koettanut —-vaikkakaan ei
täydellisellä taiteellisella menestyksellä, niin ainakin tunnustusta
ansaitsevalla kuvitusvoimalla ja keksimistaidolla -— kirjoittaa runoja
ja rakkaustarinoita, jotka välkkyivät mitä elävintä, kiihkeintä
väriloistoa. Hän oli koettanut kuvata troopillisen taivaan palavaa
kultaa ja verenpunaista kuparia. Hän oli koettanut kertoa itämaisista
sankareista, jotka pilvenkorkuiset turbaanit päässä ratsastivat
purppuranpunaisiksi ja ruohonvihreiksi maalatuilla elefanteilla,
jättiläismäisistä jalokivistä, joita, sata neekeriä tuskin jaksoi
nostaa, mutta joissa paloi ikivanha, oudonvärinen tuli.

Lyhyesti sanottuna ja tehdäksemme asian käsitettävämmäksi, puuhaili
hän paljon itämaisilla taivailla, jotka olivat melkein pahempia
kuin länsimaiset helvetit, itämaisilla hallitsijoilla, joita me
mahdollisesti olisimme pitäneet hulluina, ja itämaisilla jalokivillä,
joita kauppias ehkä ei olisi pitänyt oikeina, jos sata horjuvaa
neekeriä olisi kantaa retuuttanut ne sisään hänen jalokivikauppaansa
Bond Streetin varrella. Quinton oli nero, joskaan ei terveintä
lajia. Hänen luonteensa sairaaloisuus esiintyi melkein enemmän
hänen elämässään kuin hänen teoksissaan. Luonteenlaadultaan oli
hän arka ja helposti loukkaantuvana hänen terveytensä oli kärsinyt
paljon itämaisista opiumikokeista. Hänen vaimonsa — kaunis, ahkera,
vieläpä liiaksi rasittunut nainen — vastusti opiumin käyttöä ja vielä
ankarammin intialaista aaltoilevaan valkeankeltaiseen vaatteeseen
puettua eremiittiä, ukkoa, jota hänen miehensä oli pitänyt talossa
kuukausimääriä — hän oli Virgilius, joka johti hänen henkeään
itämaisten taivaitten ja helvettien halki.

Tästä taiteilija-asunnosta astuivat nyt isä Brown ja hänen toverinsa
ulkoportille, ja he huokaisivat sen tehdessään helpotuksesta, heidän
kasvojensa ilmeestä päättäen. Flambeau oli tutustunut Quintoniin
Parisin hurjassa ylioppilaselämässä ja oli nyt uudistanut tuttavuuden
sillä seurauksella, että Quinton oli pyytänyt hänet ja isä Brownin
luokseen pariksi päiväksi. Mutta ottamatta lukuun Flambeaussa viime
aikoina tapahtunutta muutosta, ei hän nyt enää oikein viihtynyt
runoilijan parissa. Opiumin savuuttaminen ja pienten lemmenrunojen
kirjoittaminen velinipaperille ei hänen käsityksensä mukaan ollut
oikean gentlemannin ajanvietettä. Kun ystävykset seisahtuivat
ulkoportille, ennenkuin aloittivat kävelynsä puutarhassa, lensi
esipihan veräjä räminällä auki ja nuori mies, leveälierinen hattu
niskaan sysättynä, syöksyi portaita ylös. Hän oli oikean juopporatin
näköinen. Suuri, punainen kaulahuivi oli vinossa, aivan kuin hän olisi
maannut se kaulassaan, ja hän heilutteli ja kieputteli lakkaamatta
pientä kävelykeppiään.

"Kuulkaas", huusi hän hengästyneenä. "Minä haen ukko Quintonia. Tahdon
väittämättä tavata häntä. Eihän hän liene matkustanut pois?"

"Luulen kyllä, että mr Quinton on kotona", sanoi isä Brown ja puhdisti
piippuaan. "Mutta en tiedä, saatteko tavata häntä nyt. Lääkäri on juuri
hänen luonaan."

Nuori mies, joka nähtävästi ei ollut täysin selvä, hoippuroi eteiseen,
ja samassa tuli lääkäri herra Quintonin työhuoneesta, sulki oven ja
alkoi vetää hansikkaita käsiinsä.

"Te tahdotte kai tavata mr Quintonia", sanoi tohtori kylmästi. "Se ei
nyt käy päinsä. Te ette saa tavata häntä missään tapauksessa. Kukaan ei
saa mennä hänen luokseen. Olen juuri antanut hänelle unilääkettä."

"Mutta mitä te lörpötätte, vanha kunniankurki", sanoi punaliinainen
nuorukainen ja koetti tuttavallisen mielistelevästi tarttua lääkäriä
takin kaulukseen. "Katsokaas, olen tällä kertaa aivan pennitön.
Minä..."

"Älkää yrittäkö taivuttaa minua, mr. Atkinson", sanoi lääkäri ja
riistäytyi irti. "Jos voisin muuttaa unijuoman vaikutuksen, saattaisin
myöskin muuttaa, päätökseni."

Sitten painoi hän hatun päähänsä ja seurasi molempia toisia ulos
auringon paisteeseen. Hän oli paksunpuoleinen, hyväntuulinen vanha
herra, viikset lyhyiksi leikatut, ja hyvin jokapäiväisen näköinen,
mutta teki kuitenkin sen vaikutuksen kuin kykenisi hän johonkin.

Nuori, huopahattuinen mies, joka ei nähtävästi ollut oppinut erittäin
tahdikasta seurustelutapaa — tarttuen vain ihmisten takin kaulukseen,
kun hänellä oli heille asiaa — seisoi portin ulkopuolella, yhtä nolona
kuin ulosheitetty, ja katseli vaieten noita kolmea, jotka yhdessä
kulkivat puutarhan läpi.

"Valehtelinpa äsken oikein aikamoisesti", huomautti lääkäri nauraen.
"Totuus on se, että mr Quinton parka saa unilääkkeensä vasta puolen
tunnin kuluttua. En tahdo kuitenkaan, että tuo pieni villipeto pääsee
sisälle häntä häiritsemään. Hänellä ei ollut mitään muuta asiaa kuin
rahanlainaaminen, ja lainansakin hän mieluimmin jättää suorittamatta.
Hän on hyvin vastenmielinen olio, vaikka hän onkin mrs Quintonin veli,
rouvan, joka on parhaita naisia mitä ajatella voi."

"Niin", sanoi isä Brown. "Hän on hyvä nainen."

"Aion sen vuoksi pysytellä puutarhassa, siksi kunnes tuo junkkari on
mennyt tiehensä" jatkoi tohtori. "Sitten menen sisään antamaan mr
Quintonille lääkettä. Atkinson ei pääse sisään, sillä minä kiersin oven
kahteen lukkoon."

"Siinä tapauksessa, tri Harris", sanoi Flambeau, "voimme me hyvin mennä
toiselle puolelle taloa katsomaan kukkaishuonetta. Sillä puolella ei
ole sisäänkäytävää, mutta sitä kannattaa katsella ulkopuoleltakin."

"Niin, ja minä voisin myöskin pitää silmällä sairastani", sanoi
tohtori hymyillen. "Hän loikoo mieluimmin turkkilaisella sohvalla
kukkaishuoneen toisessa päässä noiden veripunaisten korukukkien
keskellä. Minä rupeaisin voimaan pahoin siellä. Mutta mitä te teette?"

Isä Brown oli kumartunut ja ottanut korkeasta heinikosta, joka
melkein kätki sen, omituisen muotoisen itämaisen veitsen, joka oli
mitä hienoimmin koristeltu varteen upotetuilla kirjavilla kivillä ja
metalleilla.

"Mitäs tämä on?" sanoi isä Brown ja tarkasteli esinettä varsin
epäilevän näköisenä.

"Ah, se on kai Quintonin omaisuutta, luulen minä", sanoi tri Harris
huolimattomasti. "Hänellä on kaikenlaisia kiinalaisia pikku esineitä,
jotka huvittavat häntä. Tai ehkäpä se on tuon hindun, jota hän aina
pitää luonansa."

"Mikä hindu se on?" kysyi isä Brown yhä kiintyneenä tikariin, jota hän
piti kädessään.

"Niin, se on intialainen noita", sanoi tohtori kevyesti.

"Aika silmänlume luonnollisesti."

"Uskotteko salatieteeseen?" kysyi isä Brown ylös katsomatta.

"Mitä hittoa! Uskoa salatieteeseen!" sanoi tohtori.

"Tämä on hyvin kaunis", sanoi pappi matalalla, uneksivalla äänellä.
"Värit ovat hyvin kauniit, mutta muoto on väärä."

"Kuinka niin?" kysyi Flambeau tuijottaen.

"Niin, kuinkahan lie. Sen muoto on väärä, abstraktisesti. Ettekö ole
koskaan huomannut sellaista itämaista taidetta tutkiessanne? Värit ovat
ihastuttavia, mutta muodot epäjaloja ja huonoja, tahallisesti. Olen
nähnyt hirveitä asioita turkkilaista maton mallia katsellessani."

"_Mon Dieu_!" sanoi Flambeau nauruun purskahtaen.

"Siinä on kirjaimia ja koukerolta minulle tuntemattomalla kielellä,
mutta minä tiedän, että ne tarkoittavat ilkeitä sanoja", jatkoi
pappi hänen äänensä yhä hiljetessä. "Reunaviivat koukistuvat
tarkoituksellisesti, niinkuin paetessaan kiemurtelevat käärmeet."

"Mitä hittoja te puhutte?" huudahti tohtori nauruun rähähtäen.

Flambeau vastasi hänelle hyvin tyynesti:

"Isä Brownin ylle laskeutuu joskus tuollainen mystillisyyden pilvi,
mutta voin teille sanoa, että sitä ei tapahdu, jollei jotain pahaa ole
läheisyydessä."

"Niin, rotat!" sanoi lääkäri.

"Katsokaapa tätä", sanoi isä Brown ja piteli omituisen käyrää veistä
käsivarren matkan päässä itsestään, niin kuin se olisi ollut kiemuroiva
käärme.

"Ettekö näe, että sen muoto on väärä? Ettekö näe, että siltä puuttuu
kirkas ja selvä tarkoitus? Se ei ojennu suoraksi kuin keihäs,
eikä käyristy kuin sirppi. Se ei ole aseen näköinen. Se on kuin
kidutusväline."

"Koska se ei ole makunne mukainen", sanoi myhäilevä Harris, "lienee
parasta antaa se takaisin omistajalleen. Emmekö vielä ole päässeet
tämän kirotun kukkaishuoneen päähän. Tällä talolla on kai väärä muoto,
jos millä."

"Te ette ymmärrä minua", sanoi isä Brown päätään pudistellen. "Tämän
talon muoto on omituinen — melkeinpä naurettava. Mutta se ei ole
millään lailla _väärä_."

Puhuessaan olivat he kiertäneet lasiseinän, joka keskeytymättömänä
kaarena muodosti kukkaishuoneen ulkoseinän. Lasi oli hyvin
läpikuultavaa, ja aurinko, vaikka olikin laskemassa, paistoi vielä
kirkkaasti, niin etteivät he ainoastaan nähneet värikylläisiä
kukkia sisällä, vaan myöskin ravistaneen runoilijan, joka ruskeaan
samettitakkiin puettuna lepäsi sohvalla nukahtaneena kirjain ääreen.
Hän oli kalpea, hoikkarakenteinen mies, tukka pitkä, kastanjanvärinen,
ja parta, joka muodosti omituisen lisäyksen hänen kasvoilleen, tehden
ne vähemmän miehekkään näköisiksi, oli harva. Hänen piirteensä olivat
hyvin tutut kaikille kolmelle, mutta vaikka ne eivät olisi olleetkaan,
on kuitenkin epävarmaa, olisivatko he sillä hetkellä katselleet
Quintonia. Heidän silmänsä olivat imeytyneet kiinni toiseen henkilöön.

Sillä aivan heidän edessään, lasirakennuksen pyöristetyn kulmauksen
päässä, seisoi suurikasvuinen mies, jonka puku moitteettoman valkeana
laskeutui jalkoihin, ja jonka paljas, ruskea päälaki, kasvot ja kaula
välkkyivät kuin pronssi laskevan auringon valossa. Hän katseli nukkuvaa
lasin läpi liikkumattomana kuin kallio.

"Kuka tuo on?" huudahti isä Brown ja veti kiivaasti henkeä.

"Ah, se on vain tuo petkuttaja hindu", mutisi Harris, "Mutta minä en
tiedä, mitä hittoa hän täällä tekee."

"Tuo näyttää hypnotisoimisaikeelta", sanoi Flambeau pureskellen mustia
viiksiään.

"Miksikä te, lääketieteellisiin ilmiöihin tottumattomana, aina puhutte
pötyä hypnotismista?" sanoi tohtori. "Minusta tuo näyttää paremmin
murtovarkaussuunnitelmalta."

"Meidän täytyy kuitenkin puhutella häntä", sanoi Flambeau, toiminnan
mies. Yksi ainoa pitkä harppaus vei hänet sille paikalle, missä
hindu seisoi. Hän oli pitkä, mutta Flambeau oli vielä pitempi, ja
ranskalainen sanoi tyynen nenäkkäästi:

"Hyvää iltaa, herra! Vaivaako teitä mikään?"

Hitaasti, niin kuin suuri laiva, joka kääntyy satamassa, kääntyivät
suuret keltaiset kasvot pysähtyen viimein katselemaan valkovaippaisen
olan yli. Hänen takanaan seisovat miehet hämmästyivät nähdessään, että
keltaiset silmäluomet olivat suljetut, aivan kuin nukkuvalla.

"Kiitos, ei mikään", vastasi mies mainiolla englannin kielellä. "Minua
ei vaivaa mikään."

Avaten puoleksi silmäluomensa, niin että vilahdus opaalinvärisistä
silmistä tuli näkyviin, toisti hän:

"Minua ei vaivaa mikään."

Sitten avautuivat silmät kokonaan ja tuijottivat kiivaalla ilmeellä
eteensä.

"Minua ei vaivaa mikään", sanoi hän vielä kerran ja katosi puvun
lainehtiessa nopeasti pimenevään puutarhaan.

"Kristitty olisi kainoluontoisempi", mutisi isä Brown. "Hän myöntäisi,
että häneltä puuttuu yhtä ja toista."

"Mitä kummia hän sitten teki?" kysyi Flambeau otsa rypyssä hiljaisella
äänellä.

"Tahtoisin puhutella teitä jonkun ajan kuluttua", sanoi isä Brown.

Auringon valo kajasteli yhä, vaikka vain illan punaisessa loisteessa,
ja kaikki puut ja pensaat puutarhassa piirtyivät yhä mustempina sitä
vasten. Herrat kiersivät kukkaishuoneen tuonpuoleisen pään ja menivät
vaieten sen toista sivua pitkin pääovea kohti. Heidän juuri kulkiessaan
kuului kuin olisi lintu säikähtynyt työhuoneen ja päärakennuksen
välisessä kulmassa, ja taas näkivät he valkopukuisen fakiirin hiipivän
esiin varjosta ja lähestyvän porttia. Suureksi ihmeekseen huomasivat
he, että hän ei ollutkaan ollut yksin, ja heidän täytyi kerrassaan
luopua epäilyksistään, kun he saivat nähdä mrs Quintonin paksuine,
kullankiiltävine hiuksineen ja selväpiirteisine kasvoineen tulevan
varjosta ja lähestyvän heitä. Hän näytti hiukan ankaralta, mutta oli
hyvin kohtelias.

"Hyvää iltaa, tohtori Harris", sanoi hän vain.

"Hyvää iltaa, rouva Quinton", sanoi pieni tohtori sydämellisesti.
"Menen juuri sisään antamaan miehellenne lääkettä."

"Onkin aika tehdä se", sanoi hän heleällä äänellä. Sitten hymyili hän
heille ja meni taloon.

"Tuo nainen on liian rasittunut", sanoi isä Brown. "Hän on niitä, jotka
täyttävät velvollisuutensa kaksikymmentä vuotta, tehden lopuksi jotain
kamalaa."

Ensi kerran silmäili pieni lääkäri pappia mielenkiintoisin katsein:

"Oletteko joskus harjoittanut lääketieteellisiä opintoja?" kysyi hän.

"_Teidän_ täytyy tietää jotain sielusta niin kuin ruumiistakin",
vastasi pappi. "_Meidän_ täytyy yhtä hyvin tuntea sekä ruumis että
sielu."

"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä", sanoi tohtori.

He olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät
pääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran
tuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että
tuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen
vastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että
työhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.

Isä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana
tietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia
mahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian
pojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli
olento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä,
käyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään
kaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten
päättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:

"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä
palaan parin minuutin kuluttua."

Hän avasi reippaasti oven, mutta sulki sen taas niin nopeasti,
että nuoren, huopahattuisen hyökkäys torjuttiin. Nuorukainen
heittäytyi kärsimättömästi tuolille hallissa. Flambeau seisoi
katsellen persialaista seinämattoa; isä Brown, joka näytti olevan
jonkunlaisessa huumaustilassa, loi hämäriä katseita oveen. Noin neljän
minuutin kuluttua aukeni se taas. Atkinson oli tällä kertaa nopeampi
liikkeissään. Hän hyppäsi esiin, piti ovea auki silmänräpäyksen ja
huusi:

"Kuules, Quinton, minä tahtoisin...!"

Työhuoneen toisesta päästä tuli Quintonin vastaus, puoleksi pidätetyn
haukotuksen ja heikon naurahduksen säestämänä.

"Tiedän erinomaisen hyvin mitä sinä tahdot. Tästä saat ja anna minun
olla rauhassa. Minä teen juuri runoa riikinkukoista."

Ennenkuin ovi suljettiin, tuli puolipuntanen lentäen sen läpi, ja
Atkinson sieppasi aarteen hyvin taitavasti.

"No nyt on se seikka selvä", sanoi tohtori, ja suljettuaan huolellisesti
oven hän meni muitten mukana puutarhaan.

"Nyt saa Leonard parka hiukan levätä", lisäsi hän isä Browniin
kääntyen. "Kukaan ei saa häiritä häntä tuntiin tai pariin."

"Vai niin", sanoi pappi. "Hänen äänensähän oli aika virkeä, kun te
läksitte hänen luotaan."

Katsahtaessaan ympärilleen puutarhassa huomasi hän velton Atkinsonin
leikkivän äsken saamallaan rahalla ja hindun istuvan ruohopenkillä
hänen takanaan punertavassa hämärässä, aivan suorana, kasvot laskevaan
aurinkoon käännettyinä. Äkkiä sanoi isä Brown:

"Missä rouva Quinton on?"

"Hän on mennyt huoneeseensa", vastasi tohtori. "Hänen varjonsa piirtyy
ikkunaverhoja vasten."

Isä Brown katsahti ylös ja tarkasteli otsa rypyssä valaistun huoneen
ikkunaan kuvastuvaa varjoa.

"Niin", sanoi hän. "Se on hänen varjonsa." Sitten astui hän pari
askelta ja istuutui puutarhan penkille.

Flambeau heittäytyi hänen viereensä, mutta tohtori kuului noihin
levottomiin luonteisiin, jotka enimmäkseen ovat liikkeellä. Hän meni
tiehensä poltellen sikanaan ja ystävykset jäivät kahden kesken.

"Isä", sanoi Flambeau ranskaksi. "Mikä teitä vaivaa?"

Isä Brown istui vaieten ja liikkumatta puolisen minuuttia, mutta sitten
sanoi hän:

"Taikausko on kyllä syntiä, mutta ilmassa on jotain kummallista tässä
paikassa. Hindu kai tekee sen niin painostavaksi — ainakin johtuu se
osaksi hänestä."

Hän vaikeni taas katse kiinnitettynä intialaiseen, joka yhä istui
jäykkänä, kaiketi rukoukseen vaipuneena. Ensi katsauksella näytti
hän liikkumattomalta, mutta kun isä Brown tarkkasi häntä lähemmin,
näki hän, että mies keinutteli ruumistaan edestakaisin rytmillisessä
tahdissa, niinkuin puun latvoja hiljaa liikutteli vieno tuuli, joka
hiipi puutarhan pimeitä käytäviä pitkin ja sai pudonneet lehdet
kahisemaan.

Maisema pimeni nopeasti kuin lähestyvän rajuilman edellä, mutta yhä
vielä saattoi erottaa eri henkilöt eri suunnilla. Atkinson seisoi
velton näköisenä puuhun nojaten. Quintonin vaimo istui yhä ikkunansa
ääressä; tohtori kulki edestakaisin kukkaismajan kaarevaa seinää
pitkin. Hänen sikarinsa välähteli silloin tällöin kuin kiiltomato ja
fakiiri istui jäykkänä ja kuitenkin vaappuen paikoillaan, puitten hänen
yläpuolellaan alkaessa heilua, melkeinpä suhista. Myrsky lähestyi
epäilemättä.

"Kun tuo intialainen puhui meille", jatkoi Brown keskustelunhaluisena
ja hiljensi ääntään, "näin minä jonkinlaisen näyn, jossa luulin
tuntevani hänet ja koko maailman. Ja kuitenkin toisti hän vain saman
seikan kolme kertaa. Kun hän ensi kerran sanoi: 'minua ei vaivaa
mikään', merkitsi se vain sitä, että hän oli aivan suljettu, ja ettei
Aasia ilmaise sisäistä olemustaan. Mutta kun hän vielä kerran sanoi
'minua ei vaivaa mikään', ymmärsin minä, että hän tarkoitti olevansa
itselleen kylliksi, niinkuin maailman kaikkeus, että hän ei tarvinnut
Jumalaa, eikä pitänyt itseään syypäänä mihinkään syntiin. Ja kun hän
kolmannen kerran lausui, 'minua ei vaivaa mikään', sanoi hän sen
hehkuvin katsein. Ja minä ymmärsin, että hän tarkoitti kirjaimellisesti
mitä hän sanoi, että tyhjyys oli hänen kotinsa ja hänen halujensa
määrä, että hän halasi _tyhjyyttä_ kuin viiniä, että hänen päämääränään
oli kadotus — kaiken ja kaikkien täydellinen häviö..."

Putosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti
katsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli
tohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi
juostessaan kovasti jotain.

Kun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt
talon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen
kaulukseensa:

"Tämä ei ole rehellistä peliä!" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt
hänelle, roisto?"

Pappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään
komensi kylmästi:

"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos
niin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?"

"Quintonin laita on jotenkin hullusti", sanoi tohtori kasvot aivan
valkeina. "Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen
asennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä
jätin hänet?"

"Mennään hänen luokseen", sanoi isä Brown lyhyesti. "Jättäkää herra
Atkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun
kuulin herra Quintonin äänen."

"Minä jään tänne häntä vartioimaan", sanoi Flambeau kiireesti. "Menkää
sisään katsomaan!"

Lääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen
ja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen
mahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui
kirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku
pienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää
oli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen.
Tohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille
huudahtaen:

"Herra Jumala! Katsokaa tätä!"

Sitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat
kukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä
punerruksesta.

Isä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä
paperista.

"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna", seisoi siinä.
Sanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli
mahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.

Paperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä
sinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot
ilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.

"Hän on tehnyt sen", sanoi Harris.

Yhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen
välitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin
kirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat
maata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen
tikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä
piteli vielä kahvaa.

Ulkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen
runoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton.
Paperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja.
Hän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea
kirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa
vasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti
mustalta.

Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä
Brownin ääni. "Tohtori", sanoi hän.

"Tämän paperin muoto on väärä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.

"Se ei ole neliömäinen", vastasi isä Brown. "Pieni siekale on leikattu
pois kulmasta. Mitä se merkitsee?"

"Hiidestäkö minä sen tietäisin?" mutisi lääkäri. "Onko mies parka
teidän mielestänne muuttava toiseen paikkaan? Hän on epäilemättä
kuollut."

"Ei", vastasi pappi. "Meidän täytyy antaa hänen maata paikoillaan ja
lähettää hakemaan poliisia."

Mutta hän tarkasteli yhä paperia.

Kun he menivät takaisin työhuoneen läpi, pysähtyi hän pöydän ääreen ja
sai käsiinsä pienet kynsisakset sen päältä.

"Ahaa", sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Tällä hän siis teki sen.
Mutta kuitenkin" — isä Brownin otsalle ilmestyi ryppy.

"Jättäkää jo nuo paperilaput rauhaan", sanoi tohtori kiivaasti. "Se
on vain hänen monia kummallisia päähänpistoaan. Hänhän leikkasi aina
paperinsa sillä tavoin", ja hän osoitti muutamia paperipalasia, jotka
olivat käyttämättöminä pienellä pöydällä läheisyydessä. Isä Brown meni
sinne ja otti yhden kirjoittamattoman lapun. Sen muodossa ilmeni sama
epätasaisuus.

"Aivan oikein", sanoi hän "ja tässähän ovat kaikki nuo irtileikatut
siekaleet."

Toverinsa kiukuksi alkoi hän laskea niitä.

"Aivan oikein", toisti hän suosiollisesti hymyillen. "Kolmekolmatta
leikattua paperipalaa ja kaksikolmatta leikattua siekaletta. Koska
huomaan, että te alatte tulla kärsimättömäksi, ehdotan, että menisimme
toisten luo."

"Kuka antaa tiedon hänen vaimolleen?" kysyi Harris. "Tahtoisitteko te
mennä sanomaan sen hänelle, kun minä lähetän kutsumaan poliisia?"

"Niin kuin tahdotte", sanoi isä Brown välinpitämättömästi ja meni
sitten halliin.

Täälläkin näyteltiin draamaa, vaikka se ei ollutkaan yhtä juhlallinen
luonteeltaan. Isä Brown sai nähdä suuren ystävänsä Flambeaun asennossa,
jonka tämä muuten jo aikoja sitten oli hylännyt, kun taas käytävällä
rappujen alapuolella sätkytteli saappaitaan ilmassa tuo rakastettava
Atkinson, jonka leveälierinen hattu ja kävelykeppi olivat singahtaneet
kumpikin taholleen hänen molemmille puolilleen. Atkinson oli lopulta
kyllästynyt olemaan Flambeaun puoleksi isällisen valvonnan alla ja
koettanut sysätä hänet syrjään, mikä merkitsi antautumista ei aivan
vaarattomaan leikkiin _apashien kuninkaan_ kanssa, vaikka tämä jo
olikin luopunut hallituksesta.

Flambeau aikoi heittäytyä vihollisensa kimppuun ja ottaa hänet
uudelleen kiinni, kun pappi taputti häntä ystävällisesti olalle.

"Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja sanokaa hyvää yötä. Häntä ei meidän
tarvitse pidättää täällä kauempaa."

Kun Atkinson hiukan epäröiden oli noussut ylös, saanut käsiinsä sekä
hattunsa että keppinsä ja lähestynyt puutarhan veräjää, sanoi isä Brown
vakavasti: "Missä on intialainen?"

Kaikki kolme, sillä tohtori oli nyt yhtynyt heihin, menivät
vaistomaisesti kohti ruohopenkkiä, missä hämärässä,
tummansinipunervien, huojuvien puiden alla, he olivat nähneet ruskean
miehen ruumistaan keinutellen lukevan rukouksiaan. Intialainen oli
kadonnut.

"Vieköön hänet piru!" huusi tohtori ja polki kiukuissaan jalkaansa.
"Nyt tiedän minä, että tuo lurjus on sen tehnyt."

"Olin huomaavinani, että te ette uskonut salatieteisiin", sanoi isä
Brown tyynesti.

"En uskonutkaan", sanoi tohtori silmiään pyöritellen. "Minä tiedän
vain, että inhosin tuota keltaista kanaljaa, koska pidin häntä
valenoitana. Jos saan selville, että hän on oikea noita, inhoan häntä
vielä enemmän."

"Muuten ei hänen pakoon pääsemisensä merkitse mitään", sanoi Flambeau,
"sillä me emme olisi voineet tehdä emmekä todistaa mitään siinä
asiassa. Ei juuri mielellään mene ilmoittamaan pitäjän poliisille
suggestion aiheuttamaa itsemurhaa."

Sillä välin oli isä Brown palannut taloon ja meni viemään rouva
Quintonille sanaa hänen miehensä kuolemasta.

Sieltä palatessaan oli hän hiukan kalpeampi ja synkän näköinen, mutta
se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei koskaan tullut kenenkään
tietoon, ei edes sittenkään, kun kaikki muu oli selvinnyt.

Flambeau, joka oli jokseenkin rauhallisessa keskustelussa tohtorin
kanssa, hämmästyi aivan, kun hänen ystävänsä niin äkkiä taas seisoi
hänen rinnallaan, mutta Brown ei kiinnittänyt huomiota siihen, vei vain
tohtorin sivulle.

"Olette lähettänyt hakemaan poliisia, eikö niin?" sanoi hän.

"Kyllä", vastasi Harris. "Luulen heidän olevan täällä kymmenen minuutin
kuluttua."

"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?" sanoi pappi tyynesti.
"Seikka on sellainen, että minä keräilen noita omituisia juttuja,
jotka usein sisältävät sellaisia yksityiskohtia, joita ei voi ottaa
poliisiraporttiin. Mainitsen vain ystävämme hindun suhteen asiaan.
Minä tahtoisin, että te minun yksityiseksi valaistuksekseni antaisitte
kirjallisen selonteon nyt tapahtuneesta."

"Teidän ammattinne vaatii terävänäköisyyttä", jatkoi hän katsellen
tohtoria vakavasti ja lujasti silmiin. "Minusta tuntuu melkein siltä,
kuin te tuntisitte sellaisia yksityiskohtia tässä asiassa, joiden
mainitsemista ette ole pitänyt sopivana. Minun kutsumukseni on, kuten
teidänkin, luonteeltaan luottamuksellinen, ja mitä hyvänsä te minun
laskuuni kirjoitattekin, se pysyy hyvässä tallessa. Mutta kirjoittakaa
kaikki — kuvatkaa koko asia."

Tohtori, joka oli kuunnellut papin sanoja miettivänä, pää hiukan
kallellaan, katseli häntä nyt hetkisen ja vastasi: "Kirjoitan", jonka
jälkeen hän meni työhuoneeseen ja lukitsi oven.

"Flambeau", sanoi isä Brown. "Tuolla kuistilla on pitkä penkki ja
siellä voimme tupakoida suojassa sateelta. Te olette minun ainoa
ystäväni maailmassa ja tahdon puhua kanssanne — tai ehkä vaieta
seurassanne."

He tekivät olonsa kuistilla hauskaksi. Vastoin tapojaan piti isä
Brown hyvänään hänelle tarjotun erinomaisen sikarin ja poltteli sitä
tasaisesti, vaieten, sateen loiskiessa ja lyödessä kuistin kattoa
vasten.

"Ystäväni", sanoi hän. "Tämä tapaus on hyvin omituinen. Hyvin
omituinen."

"Niin, sanokaas muuta", virkahti Flambeau kevyesti värähtäen.

"Te pidätte sitä omituisena ja minä pidän sitä omituisena", sanoi
toinen, "ja kuitenkin tarkoitamme me kumpikin aivan vastakkaisia
asioita. Nykyaikainen ajattelu sekoittaa aina kaksi eri käsitettä:
salaperäisyyden merkityksen ihmeenä ja salaperäisyyden merkityksen
mutkallisena kysymyksenä. Siinä on puolet ihmeitten selityksen
vaikeuksista. Ihme hämmästyttää, mutta se on yksinkertainen. Se on
yksinkertainen juuri sen vuoksi, että se _on ihme_. Se on voima,
joka lähtee suoraan Jumalasta — tai saatanasta — sen sijaan, että
se vaikuttaisi suorastaan luonnon tai inhimillisen tahdon kautta.
Te ajattelette nyt, että tämä tapaus on kummallinen, siksi että se
on ihmeellinen, siksi että sen on saanut aikaan erään intialaisen
maagillinen voima. Huomatkaa tarkoin, minä en sano, ettei se ole
luonteeltaan henkinen tai perkeleellinen. Taivas ja helvetti vain
tietävät, mitkä henkiset vaikuttimet saattavat ihmiset tekemään outoja
rikoksia. Tällä kertaa on minun kantani seuraava: jos tapaus, niin
kuin te luulette, olisi puhtaasti maagillinen, olisi se ihmeellinen,
mutta salaperäinen se ei olisi — se ei ole vaikea ratkaista. Ihme
on luonteeltaan mystillinen, mutta yksinkertainen toimeenpanonsa
puolesta. Toimeenpano tässä tapauksessa on ollut kaikkea muuta kuin
yksinkertainen."

Ukkosilma, joka hetkeksi oli heikentynyt, näytti taas vahvistuvan ja
ilma värisi hiljaisesta jyrinästä. Isä Brown antoi sikarinsa tuhkan
pudota ja jatkoi:

"Tässä tapauksessa on ollut jotain selittämätöntä, ilkeätä ja
mutkikasta, joka ei ollenkaan ole ominaista niille iskuille, jotka
lähetetään joko taivaasta tai helvetistä. Samoin kuin voi saada selvän
etanan kiemurtelevista jäljistä, samoin tunnetaan ihmistenkin retket."

Salama avasi räpäyttäen suunnattoman silmänsä. Se sulkeutui taas ja
pappi jatkoi:

"Kaikesta mutkallisesta oli paperin muoto mutkallisin. Se oli
mutkallisempi kuin tikari, joka tappoi Quintonin."

"Tarkoitatte kai paperia, jossa hän tunnusti itsemurhansa", sanoi
Flambeau.

"Minä tarkoitan paperia, jolle Quinton oli kirjoittanut: Kuolen oman
käteni kautta", vastasi isä Brown. "Sen paperin muoto oli väärä,
ystäväni. — Se ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Sen
muoto oli väärä, jos minä koskaan olen nähnyt sellaista, mitä voi
mainita sillä sanalla tässä maailmassa."

"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta", sanoi Flambeau,
"ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen
kirjoituspaperistaan."

"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos
minä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton
— Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen
vekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa
yhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli
tosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa
väitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu
siitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja
leikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut
leikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain
muuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko
muodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?"

Ja hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden
epäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli
näkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista
hänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti
väärämuotoisia.

"Mutta", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja
nojautui penkin selustaan kattoon katsellen, "otaksukaapa, että joku
muu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka
leikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään
itsemurhan?"

Isä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti
sikarin suustaan ja vastasi:

"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa."

Flambeaun silmät suurenivat. "No hitto vie", sanoi hän. "Miksi hän
sitten tunnusti."

Pappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli
maahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:

"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa."

Flambeau pani sikarinsa pois. "Te tarkoitatte", sanoi hän, "että hänen
käsialansa on väärennetty."

"En", sanoi isä Brown, "Quinton on kyllä itse kirjoittanut sen."

"No, siinä se on taas", sanoi Flambeau suuttuneena. "Quinton kirjoitti
omakätisesti: 'Minä kuolen oman käteni kautta' paperilapulle."

"Mutta väärämuotoiselle", virkkoi pappi tyynesti.

"Mitä merkitsee muoto!" huudahti Flambeau. "Eihän sillä ole mitään
tekemistä itse asiassa?"

"Siellä oli kolmekolmatta kulmasta leikattua paperilappua", jatkoi
Brown mistään välittämättä, "mutta vain kaksikolmatta leikattua
siekaletta. Yksi niistä on kai hävitetty, otaksuttavasti kirjoitettuun
lappuun kuuluva. Antaako se ehkä aihetta johtopäätöksiin?"

Flambeaun kasvot kirkastuivat ja hän sanoi:

"Quinton oli ehkä kirjoittanut siihen jotain muuta — ehkäpä
'väitettäneen varmaankin' — tai 'älkää luulko että'..."

"Polttaa, polttaa, niin kuin lapset sanovat 'kiven kätkemistä'
leikkiessään", sanoi hänen ystävänsä. "Mutta paperilappu oli tuskin
puolen tuuman pituinen. Siinä ei ollut sijaa _yhdellekään_ sanalle,
vielä vähemmin viidelle. Ettekö voi arvata mitä, tuskin pilkkua
suurempaa, miehen, jolla oli tuo helvetillinen aie sydämessä, täytyi
poistaa, koska se todisti häntä vastaan?"

"En, sitä en voi", sanoi Flambeau lopuksi

"Mitä arvelette lainausmerkistä?" kysyi pappi heittäen sikarin kauas
luotansa, niin että se halkaisi pimeän kuin tähdenlento.

Toinen oli kuin mykistynyt, ja isä Brown puhui niin kuin se, joka on
keksinyt asian ytimen:

"Leonard Quinton kirjoitti romaaneja ja oli juuri sepittämässä
itämaista kertomusta hypnotismista ja noituudesta. Hän..."

Samassa aukeni ovi kiivaasti hänen takanaan ja tohtori tuli ulos hattu
päässä. Hän pani pitkän kirjekuoren papin käteen.

"Tässä on pyytämänne asiakirja", sanoi hän. "Minun täytyy kiiruhtaa
kotiin. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", sanoi isä Brown lääkärille, joka oli menossa veräjällä.
Hän oli jättänyt hallin oven auki, niin että kaasu valo paistoi ulos ja
valaisi heitä. Brown avasi kuoren ja luki seuraavat sanat:

 "Paras isä Brown — _Vicisti Galilae_ — toisin sanoen, teidän
 silmänne ovat hyvin läpitunkevat. Onkohan mahdollista, että teidän
 lörpötyksessänne on perää?

 Minä olen mies, joka poikavuosista saakka on uskonut kaikkeen
 luonnolliseen, toimintaan ja vaistoihin, sanottiinpa niitä sitten
 siveellisiksi tai ei. Kauan ennen, kuin tulin lääkäriksi, kun poikana
 huvittelin tekemällä huomioita hiiristä ja hämähäkeistä, luulin minä,
 että parasta tässä maailmassa oli olla hyvä eläin. Mutta juuri nyt
 on vakaumukseni hiukan horjahtanut. Olen luottanut _luontoon_, mutta
 näyttää melkein siltä, kuin luontokin voisi pettää ihmisen. Onkohan
 teidän opissanne jotain muistissa pidettävää? Minun täytyy olla
 varuillani sairaaloista kuvitelmia vastaan.

 Minä rakastin Quintonin vaimoa. Mitä pahaa siinä oli? Luonto kehoitti
 minua siihen ja rakkaushan liikuttaa maailman kaikkeutta. Luulin
 myöskin aivan vakavasti, että hän tulisi onnellisemmaksi jokseenkin
 kunnollisen miehen kanssa, kuten minä, kuin tuon pienen sietämättömän
 hulluttelijan toverina. Mitä pahaa siinä oli? Tiedemiehenä käsittelin
 vain tosiasioita. Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani.

 Katsantotapani mukaan olin täysin oikeutettu tappamaan Quintonin, mikä
 oli parasta kaikille asianomaisille, hän itse mukaan luettuna. Terve
 kun olin, ei mieleeni juolahtanutkaan panna omaa elämääni vaaralle
 alttiiksi. Päätin siis, etten tappaisi häntä, ennen kuin sattuisi
 sellainen tilaisuus, jolloin itse olisin turvassa. Ja se sattui
 aamupäivällä.

 Olen tänään kaikkiaan kolme kertaa ollut Quintonin työhuoneessa.
 Kun ensi kerralla tulin, ei hän puhunut muusta kuin omituisesta
 kertomuksesta, jonka nimi oli _Pyhimyksen tuomio_, ja jota hän
 par'aikaa kirjoitti. Siinä puhuttiin intialaisesta erakosta, joka sai
 englantilaisen everstin tappamaan itsensä vain sen vuoksi, että erakko
 ajatteli häntä. Hän näytti minulle viimeiset lehdet ja luki viimeisen
 kappaleen, joka kuului jokseenkin näin: Punjabin vallottajan,
 nyt vain keltaisen luurangon, mutta kuitenkin jättiläismäisen,
 onnistui kohottautua kyynärpäänsä varaan ja kuiskata veljensä pojan
 korvaan: "Minä kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna."
 Merkillisestä sattumasta olivat viimeiset sanat kirjoitetut ylimmäksi
 tyhjälle paperilapulle. Minä läksin huoneesta ja menin puutarhaan
 kamalan mahdollisuuden huumaamana.

 Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle
 suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte
 tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen
 taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin
 hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään,
 mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa
 sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton
 oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli
 laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen
 kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa
 olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin
 romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät.
 Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen;
 minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko
 käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin
 itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi
 kukkaishuoneessa.

 Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen
 sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin
 hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan
 paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen
 itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta
 puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin
 sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu
 kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä
 huomasitteko sen.

 Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin
 itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että
 jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani,
 että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä
 kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä
 minulle on tullut? Onko se hulluutta... vai voiko se olla omantunnon
 tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi
 kirjoittaa enää.

                                      James Erskine Harris."

Isä Brown taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pisti sen
povitaskuunsa, juuri kun portin kelloa kiivaasti soitettiin ja
poliisien sadetakit kiilsivät alhaalla tiellä.



MIES MURTOKADULLA


Murtokadulla, joka kulkee pitkin Adelphin Apolloteatterin viertä, näkyi
samalla kertaa kaksi miestä, toinen toisessa, toinen toisessa päässä
katua. Iltaan kallistuva päivänvalo kaduilla oli kuulakka ja kylmä.
Murtokatu oli jokseenkin pitkä ja pimeä, niin että molemmat miehet
saattoivat nähdä ainoastaan toistensa tumman haamun. Siitä huolimatta
tunsi kumpikin mies toisensa mustista ääriviivoista, sillä he olivat
molemmat silmiinpistävän näköisiä ja he vihasivat toisiaan.

Katetun murtokadun toinen pää avautui eräälle Adelphin jyrkistä
kaduista ja toinen terassille, josta oli näköala iltaruskon punaamalle
joelle. Murtokadun toisena seinänä oli autio muuri, jonka takana
oli vanha teatteriravintola. Se ei ollut koskaan hyvin kannattanut,
ja nyt se oli suljettu. Murtokadun toisessa seinässä oli kaksi
ovea, yksi kummassakin päässä. Ei kumpikaan ovi ollut oikeastaan
tavallinen näyttämöovi; ne olivat erikoisia, yksityisiä ovia, joita
yksityiset näyttelijät käyttivät, ja tällä kertaa käyttivät niitä
päivän Shakespearenäytäntöjen tähdet, eräs kuuluisa näyttelijä ja
näyttelijätär. Näin etevät henkilöt pitävät usein siitä, että heillä
on tuollainen oma ulos- ja sisäänkäytävä ystävien tapaamista tai
välttämistä varten.

Nyt kyseessä olevat miehet olivat varmasti sellaisia ystäviä, miehiä,
jotka nähtävästi tunsivat ovensa ja luottivat niiden avautumiseen,
sillä molemmat lähestyivät ylempää ovea yhtä tyynesti ja varmasti. Ei
kuitenkaan yhtä kiireesti, sillä mies, joka käveli nopeammin, tuli
tunnelin tuonpuoleisesta päästä, niin että he molemmat saapuivat
näyttämöoven luo jokseenkin samaan aikaan. He tervehtivät toisiaan
kohteliaasti ja odottivat jonkun aikaa, kunnes toinen heistä, jolla
näytti olevan vähemmän kärsivällisyyttä, kolkutti ovelle.

Tässä ja kaikessa muussakin olivat molemmat miehet toistensa
vastakohtia, mutta kumpaakaan ei voinut pitää toista vähäarvoisempana.
Yksityisinä henkilöinä olivat molemmat miehet komeita, eteviä ja
suositulta. Julkisina henkilöinä kuuluivat molemmat ensi rivin
yleisöön. Mutta kaikki heissä, heidän maineestaan aina heidän
edulliseen ulkonäköönsä saakka, oli aivan erilaista ja verratonta
laatua. Sir Wilson Seymour oli mies, jonka merkityksen tiesi jokainen,
joka yleensä jotain tiesi. Mitä enemmän seurusteli maan johtopiireissä,
sitä useammin tapasi Sir Wilson Seymourin. Hän oli ainoa älykäs mies
parissakymmenessä epä-älykkäässä valiokunnassa — kuninkaallisen
akatemian parannuspuuhia pohtivasta valiokunnasta Ison-Britannian
rahakanta-kysymystä käsittelevään valiokuntaan saakka. Etenkin
taiteitten ällällä hän oli kaikkivoipa. Hän oli niin erikoinen, ettei
kukaan voinut varmasti ratkaista, oliko hän suuri ylimys, joka oli
ottanut taiteen turviinsa, vaiko suuri taiteilija, jonka ylimystö
oli ottanut omakseen. Mutta ei voinut olla hänen seurassaan viittä
minuuttia, toteamatta, että olikin ollut koko elämänsä ajan hänen
vaikutuksensa alaisena.

Hänen "hienostunut" ulkonäkönsä oli aivan yhtä itsenäinen ja
omalaatuinen; siinä oli samalla kertaa jotakin sovinnaista ja
erikoista. Ei mikään muodin tuntija olisi löytänyt virhettä hänen
korkeasta silkkihatustaan, vaikka se oli hiukan toisenlainen kuin
kaikkien muiden hatut — hiukan korkeampi, ehkä lisäten hieman hänen
luonnollista pituuttaan. Hänen pitkä, hoikka vartalonsa oli hiukan
kumara, näyttäen sentään sangen voimakkaalta. Hänen tukkansa oli
hopeanharmaa, mutta hän ei näyttänyt vanhalta; hän piti sitä pitempänä
kuin tapa on, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt naiselliselta; se
oli aaltoileva, mutta ei näyttänyt käherretyltä. Hänen huolellisesti
leikattu partansa teki hänet miehekkään ja sotilaallisen näköiseksi,
niinkuin nuo vanhat Velasquezin amiraalit, joiden tummat kuvat
kaunistivat hänen talonsa seiniä. Hänen harmaat hansikkaansa olivat
vivahdusta sinertävämmät, hänen hopeanuppinen keppinsä hieman pitempi
kuin muut samanlaiset hansikkaat ja kepit, joilla ylvästeltiin
teattereissa ja ravintoloissa.

Toinen mies ei ollut aivan niin pitkä, mutta hänkin näytti voimakkaalta
ja hienolta. Hänenkin tukkansa oli kihara, mutta lyhyt ja kammattu
suurta, raskasta päätä myöten — sellaista päätä, jolla voi murtaa
oven, niin kuin Chaucer sanoo myllärinsä nupista. Hänen sotilaalliset
viiksensä ja hänen olkapäittensä tukeva kaari tekivät hänen sotilaan
näköiseksi, mutta hänellä oli pari tutunomaista, suorakatseista ja
läpitunkevaa sinistä silmää, jotka ovat tavallisimpia merimiesten
keskuudessa. Hänen kasvonsa olivat jossain määrin nelikulmaiset,
hänen olkapäänsä olivat nelikulmaiset, hänen leukapielensä olivat
nelikulmaiset ja hänen takkinsakin oli nelikulmainen. Tosiaankin,
senaikuisen vallattoman karikatyyrisuunnan mukaan oli mr. Beerbohm
kuvannut hänet väittämänä Euklideen neljännestä kirjasta.

Sillä hänkin oli yleisesti tunnettu ja kunnioitettu henkilö, vaikka
aivan toisella tavoin. Ei tarvinnut seurustella kaikkein ylhäisimmissä
piireissä kuullakseen puhuttavan kapteeni Cutleristä, Hong Kongin
piirityksestä, tai suuresta marssista Kiinan halki. Kaikkialla kuuli
hänestä puhuttavan. Hänen kuvansa oli joka toisessa postikortissa;
hänen karttansa ja taistelunsa olivat kuvattuina joka toisessa
kuvalehdessä; lauluja hänen kunniakseen laulettiin joka toisessa
varieteessa, ja joka toinen posetiivi rämpytti niitä. Hänen maineensa,
vaikka se luultavasti olikin lyhempiaikaista, oli kymmenen kertaa
laajempi, kansanomaisempi ja välittömämpi kuin hänen toverinsa.
Tuhansissa englantilaisissa kodeissa ylistettiin häntä pilviin saakka
ja asetettiin itse Nelsonin rinnalle. Kuitenkin oli hänellä paljon
vähemmän valtaa Englannissa kuin Sir Wilson Seymourilla.

Heille avasi oven vanha palvelija tai vaatteiden vartija, jonka
uupuneet kasvot, vartalo, musta, kulunut takki ja housut olivat
omituinen vastakohta suuren näyttelijättären pukuhuoneen loistavalle
sisustukselle. Pikku salonki oli täynnä peilejä, joista valo säkenöi ja
taittui kuin satatahkoisen timantin pinnasta. — Muut ylellisyysesineet,
muutamat kukat, muutamat värilliset tyynyt, muutamat teatterikorut
monistuivat peileissä kirjavaksi sekasotkuksi, joka muistutti Tuhannen
ja yhden yön tärinäin satuloistosta. Ne liikkuivat ja muuttivat
alituiseen paikkaa, kun kompuroiva palvelija veti peilin ulommaksi, tai
työnsi toista lähemmäksi seinää.

He puhuttelivat molemmat kamaripalvelijaa, nimittäen häntä
Parkinsoniksi, ja kysyivät näyttelijätärtä Miss Aurora Romea. Parkinson
vastasi, että neiti oli toisessa huoneessa, ja että hän menisi
ilmoittamaan vieraat. Molempien vieraitten otsalle levisi varjo,
sillä tämä toinen huone oli sen suuren näyttelijän, jonka kanssa miss
Aurora harjoitteli, ja hän oli sitä lajia naisia, jotka eivät herätä
ihailua herättämättä samalla mustasukkaisuutta. Noin puolen minuutin
kuluttua avautui sisempi ovi kuitenkin ja hän astui sisään samalla
tavalla kuin hän aina teki yksityiselämässäänkin, tavalla sellaisella,
että hiljaisuuskin kaikui kuin hyvin ansaittu suosiomyrsky. Hän oli
puettu hiukan omituiseen riikinkukon vihreään ja riikinkukon siniseen
satiinipukuun, joka läikkyi kuin sinertävä tai vihreä metalli,
sellaiseen, joka ilahduttaa lapsia ja esteetikkoja, ja hänen raskas,
lämpimän ruskea tukkansa kehysti noita maagillisia kasvoja, jotka ovat
vaaralliset kaikille, mutta enimmän nuorukaisille ja harmaantuville
miehille. Miehisen toverinsa, suuren amerikkalaisen näyttelijän
Isidor Brunon, kanssa valmisteli hän erikoisen runollista ja
haaveellista _Kesäyön unelman_ esitystä, missä taiteellinen valaistus
väkevimmin sattui Oberoniin ja Titaniaan, toisin sanoen Brunoon
ja häneen itseensä. Satumaisen, unelmoivan näyttämön loisteessa,
hulmuillen salaperäisessä tanssissa, onnistuisi hänen vihreässä
puvussaan, joka muistutti kuoriaisen kiilloitettuja siipiä, ilmituoda
keijukaiskuningattaren kiehtova yksilöllisyys. Mutta räikeässä,
kylmässä päivänvalossa hänet näkevä mies olisi katsellut ainoastaan
hänen kasvojaan.

Hän tervehti molempia miehiä tuolla hämmentävällä, loistavalla hymyllä,
joka pitää monet miehet saman, parahiksi vaarallisen välimatkan päässä.
Hän otti Cutleriltä vastaan kimpun kukkia, yhtä troopillisia ja
kalliita kuin kapteenin voitot, ja Sir Wilson Seymourilta toisenlaisen
lahjan, jonka tuo gentlemanni tarjosi vähemmän kärkkäästi ja hieman
huolettomammin.

Sillä hätäilyn osoittaminen oli vastoin hänen tapojaan, ja niin
tavallisen lahjan kuin kukkien antaminen oli taas vastoin hänen
epäsovinnaista sovinnaisuuttaan. Hän oli keksinyt pikku esineen, sanoi
hän, joka oli harvinaisuus lajissaan: vanhan kreikkalaisen tikarin
mykeenalaiselta aikakaudelta, aseen, jota Theseus tai Hippolytos oli
saattanut aikanaan käyttää. Se oli tehty pronssista, kuten kaikki
sankariajan aseet, mutta se oli vielä kyllin kärkevä ja kyllin
terävä kelvatakseen pistoaseeksi. Se oli oikeastaan herättänyt hänen
huomiotaan lehtimäisen muotonsa vuoksi; se oli yhtä hienotekoinen kuin
kreikkalainen maljakko. Jos se jollain lailla miellytti miss Romea, tai
sopisi johonkin hänen osistaan, toivoi hän, että...

Sisempi ovi räsähti auki ja esiin astui kookas olento, joka oli
vieläkin huomattavammin kuin Cutler monipuolisen Seymourin vastakohta.
Lähes kuuden jalan kuuden tuuman pituisena, varustettuna jänteillä
ja lihaksilla, jotka vaikuttivat enemmän kuin teatraalisilta, näytti
Isidor Bruno komeassa leopardinnahkassaan ja Oberonin kullanruskeissa
koristeissa barbaarisen jumalan kaltaiselta. Hän nojasi eräänlaiseen
metsästyskeihääseen, joka katsomosta nähtynä näytti tavalliselta
hopeasauvalta, mutta tuntui nyt tässä pienessä ja jokseenkin ahtaassa
huoneessa yhtä jykevältä kuin alppisauva — ja yhtä uhkaavalta.
Hänen eloisissa, tummissa silmissään piili tulivuoren uho, hänen
pronssinväriset kasvonsa, niin soreamuotoiset kuin ne olivatkin,
näyttivät tällä hetkellä korkeitten poskiluiden ja valkoisen
hammasrivin vaikutuksesta vahvistavan eräitä amerikkalaisia päätelmiä
hänen polveutumisestaan Etelävaltioiden istutuksilta.

"Aurora", aloitti hän tuolla syvällä intohimoisella äänellä, mikä oli
liikuttanut niin monien kuulijajoukkojen mieltä, "tahdotteko..."

Hän lopetti epäröiden, sillä kuudes henkilö oli äkkiä ilmestynyt
oviaukon sisäpuolelle — olento, joka oli niin soveltumaton tähän
kohtaukseen, että hän vaikutti suorastaan koomilliselta. Hän oli
hyvin lyhyt mies roomalais-katolisen maallikkopapin mustassa puvussa,
näyttäen etenkin sellaisten kuin Brunon ja Auroran rinnalla — arkista
tulleelta puiselta ukko Noalta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tajuavansa
tätä, vaan sanoi värittömän kohteliaasti: "Miss Rome on varmaankin
lähettänyt hakemaan minua, ellen erehdy."

Tarkkasilmäinen katselija olisi ehkä huomannut, miten jännittyneeksi jo
ennestään kärjistynyt tilanne oli tullut. Ammattinsa puolesta puhdasta
elämää viettävän miehen saapuminen näytti ilmaisevan toisille, että he
seisoivat tämän naisen ympärillä rakastuneina kilpakosijoina, niinkuin
ulkoa tuleva vieras lumisine vaatteineen saa huoneen muistuttamaan
sulatusuunia. Tuon yhden miehen läsnäolo, miehen, joka ei välittänyt
hänestä, suurensi miss Romen mielessä sitä tunnetta, että kaikki muut
olivat rakastuneet häneen ja jokainen jokseenkin vaarallisella tavalla:
näyttelijä villin ja hemmoitellun lapsen voimakkaalla intohimolla,
sotilas tarmokkaan, yksinkertaisen miehen itsekkyydellä, sir Wilson
vanhan hedonistin päivä päivältä kasvavalla intohimonsa esineen
kaipaamisella; vieläpä Parkinson poloinenkin, joka oli tuntenut
herrattarensa ennen hänen riemuvoittojaan, seurasi häntä nyt silmillään
tai jaloillaan, koiran mykällä kiintymyksellä.

Tarkka katselija olisi vielä voinut huomata omituisemmankin asian.
Mies, joka muistutti puista Noakia ja jolla oli älykäs pilke
silmissään, huomasi sen ja se huvitti häntä suuresti, vaikka hän
hillitsikin ilonsa. Oli selvää, että suuri Aurora, vaikkei hän
suinkaan ollut välittämättä toisen sukupuolen ihailusta, halusi tällä
hetkellä päästä erilleen miehistä, jotka ihailivat häntä, ja jäädä
yksin miehen kanssa, joka ei ihaillut häntä vähääkään — ei ainakaan
samalla tavalla. Pieni pappi ihaili ja nauttikin siitä verrattomasta
naisellisesta valtioviisaudesta, jolla miss Rome ryhtyi tehtäväänsä.
Oli eräs ala, jonka Aurora Rome täysin hallitsi, ja se oli ihmiskunnan
toinen puoli — miehet. Pikku pappi seurasi — kuin Napoleonin johtamaa
taistelua — hänen valtioviisautensa reipasta järkähtämättömyyttä,
kun hän ajoi vieraansa pois kuitenkaan karkoittamatta ketään. Bruno,
tuo iso näyttelijä, oli niin lapsellinen, että oli helppoa lähettää
hänet tiehensä tylysti jurottavana, paukuttaen ovia mennessään.
Cutler, brittiläinen upseeri, oli kylläkin itsepäinen aikeissaan,
mutta sokeasti käskyjä noudattava. Hän ei ollut tietävinäänkään
viittauksista, mutta hän ei voinut olla täyttämättä naisen hänelle
antamaa tehtävää. Mitä taas kokeneeseen Seymouriin tulee, täytyi häntä
kohdella toisin; hänet täytyi jättää viimeiseksi. Ainoa keino saada
hänet liikkeelle oli päästää hänet uskottuna ja vanhana ystävänä
selville salaisuudesta. Papin täytyi tosiaankin ihailla miss Romea, kun
hän loistavasti voitti nuo kolme vastusta yhdellä ainoalla kerralla.

Hän kääntyi kapteeni Cutlerin puoleen ja sanoi suloisimmalla äänellään:
"Minä pidän näitä kukkia suuressa arvossa, koska ne kai ovat teidän
mielikukkianne. Mutta ne eivät muodosta kokonaisuutta, ymmärrättehän,
ilman _minun_ lempikukkiani. Menkääpä kadun kulmassa olevaan
kukkakauppaan ja ostakaa minulle muutamia kieloja, silloin tulee
kimpusta oikein viehättävä."

Hänen valtioviisautensa ensimäinen tulos, kiukkuisen Brunon lähtö,
oli jo saavutettu. Tämä oli jo ojentanut keihäänsä ruhtinasmaisella
liikkeellä, niinkuin valtikan, Parkinson paralle ja oli
anastamaisillaan valtaistuimekseen erään täytetyistä tuoleista. Mutta
kun hän kuuli kilpailijalleen avoimesti lausutun pyynnön, lehahti hänen
opaalinvärisissä silmissään palamaan orjan loukattu ylpeys; ensin
rypisteli hän hetken komeita kulmakarvojaan, ja sitten katosi hän,
lyöden oven kiinni perässään, taampana olevaan omaan huoneistoonsa.
Mutta sillä välin ei miss Romen yritys asettaa Britannian armeija
liikekannalle ollutkaan menestynyt niin helposti kuin luultavaa oli.
Cutler oli kyllä noussut ylös jäykästi ja äkkiä, ja kulkenut ovea kohti
hatutta päin kuin komennon mukaan, mutta ehkäpä Seymourin elegantissa
ja ikävystyneessä asennossa, kun hän korskeasti nojasi erästä peiliä
vasten, oli jotain, mikä tavoitti hänet juuri oven edessä ja sai hänet
kääntämään päänsä sinnepäin raivostuneen verikoiran näköisenä.

"Minun täytyy mennä katsomaan, minne tuo hölmö on joutunut", sanoi
Aurora kuiskaten Seymourille ja juoksi ulos kynnykselle tähyilemään
lähtevää vierasta.

Seymour näytti kuuntelevan eleganttina ja välinpitämättömänä entisessä
asennossaan ja hän näytti huojentuneelta kuullessaan neidin huutelevan
viimeisiä määräyksiään kapteenille ja kääntyvän sitten äkkiä juoksemaan
pitkin murtokatua sen toiseen päähän, missä Thamesille päin viettävä
terassi oli. Mutta pari sekuntia sen jälkeen synkkenivät Seymourin
kulmat taas. Miehellä hänen asemassaan oli niin paljon kilpailijoita,
ja hän muisti, että murtokadun toisessa päässä oli vastaava käytävä
Brunon yksityiseen huoneeseen. Hän ei kadottanut arvokkaisuuttaan;
hän sanoi isä Brownille muutamia kohteliaita sanoja byzanttilaisen
arkkitehtuurin jälleen heräämisestä Westminsterin katedraalissa ja
käyskenteli sitten aivan huolettomasti murtokadun yläpäähän. Isä Brown
ja Parkinson jäivät kahden kesken, eikä heillä kummallakaan ollut halua
liikoihin lörpötyksiin. Kamaripalvelija kierteli huoneessa työnnellen
peilejä lähemmäksi tai sysäten niitä kauemmaksi ja hänen kulunut musta
takkinsa ja housunsa näyttivät vielä surkeammilta, kun hän nyt piti
kädessään kuningas Oberonin taikasauvaa.

Joka kerta kun hän käänsi uuden peililasin, tuli uuden isä Brownin
musta haamu esiin; koko tuo outo peilihuone oli täynnä isä
Browneja ylösalaisin ilmassa kuin enkelit, heittäen kuperkeikkoja
kuin temppuilijat, kääntäen takapuolensa jokaiselle kuin hyvin
huonokäytöksiset henkilöt.

Isä Brown ei näyttänyt huomaavan tätä liehuvaa todistajajoukkoa. Hän
seurasi Parkinsonia veltoin katsein, kunnes tämä, ottaen mukaansa
hassun keihäänsä, katosi Brunon huoneeseen. Sitten antautui hän
tuollaiseen abstraktiseen mietiskelyyn, mikä joskus huvitti häntä
— hän laski peilien särmiä ja heijastuskulmia, arvioiden peilien
kaltevuussuhteita... kun hän kuuli kovan, vaikka käheän huudon.

Hän hyppäsi jaloilleen ja seisoi paikoillaan tarkkaan kuunnellen.
Samalla hetkellä syöksyi Sir Wilson Seymour takaisin huoneeseen
valkeana kuin norsunluu. "Kuka on tuo mies murtokadulla?" huusi hän.
"Missä on minun tikarini?"

Ennenkuin isä Brown ehti kääntyä raskaissa jalkineissaan, syöksähti
Seymour ympäri huonetta asetta etsien. Mutta ennenkuin hän saattoi
löytää tikaria tai muutakaan asetta, kuului katukivityksellä
ulkopuolella reippaita juoksuaskeleita ja kapteeni Cutler
neliskulmaisine kasvoineen syöksyi sisään samasta ovesta. Hän puristi
kourassaan melkein oudonnäköistä kielokimppua. "Mitä tämä on?"
huusi hän. "Kuka on tuo olento murtokadulla? Onko tämä taas teidän
temppujanne?"

"Minun temppujani?" sähisi hänen kalpea kilpailijansa ja harppasi häntä
kohti.

Samalla hetkellä kun kaikki tämä tapahtui, kulki isä Brown pitkin
askelin murtokadun yläpäätä kohti. Hän katseli ympärilleen ja riensi
sitten kiireesti näkemäänsä kohden.

Nyt keskeyttivät toiset riitansa ja syöksyivät hänen perässään Cutlerin
huutaessa: "Mitä te teette? Kuka te olette?"

"Minun nimeni on Brown", sanoi pappi alakuloisesti, aivan kuin olisi
hän masentunut jostakin ja olisi koettanut rohkaista mieltään. "Miss
Rome lähetti hakemaan minua ja minä tulin niin pian kuin voin. Mutta
olen tullut liian myöhään."

Nuo kolme miestä katselivat maahan ja ainakin yhdellä heistä elämä
menetti arvonsa illan viimeisessä valossa. Auringonpaiste levittäysi
pitkin katua kuin kultapolku ja sen keskellä lepäsi Aurora Rome
säteilevänä, kultaisen ja vihreän värisessä hameessaan, kuolleena,
kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen pukunsa oli repeytynyt kuin
taistelussa, jättäen ihanat olkapäät paljaiksi, mutta haava, josta
veri paruillaan pursui, oli toisella puolella. Pronssinen tikari oli
litteänä ja kiiltävänä noin kyynärän päässä.

Syntyi surumielinen, pitkän aikaa kestävä hiljaisuus, niin syvä, että
he kuulivat kukkaistytön nauravan kaukana Charing Crossin toisella
puolen ja jonkun kiukuissaan viheltelevän vuokra-ajuria jollakin
rannanpuoleisella kadulla. Sitten tarttui kapteeni niin äkillisellä
liikkeellä, että se saattoi johtua vain intohimosta tai teeskentelystä,
sir Wilson Seymourin kurkkuun.

Seymour katseli häntä lujasti, vastustelematta ja pelkäämättä. "Teidän
ei tarvitse tappaa minua", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Minä teen
sen omasta tahdostanikin."

Kapteeni epäröi ja hellitti otteensa. Toinen lisäsi samallaisella
jäätävällä suoruudella. "Jos huomaan, etteivät minun hermoni salli
minun tehdä sitä tällä tikarilla, voin minä tehdä sen kuukaudessa
juomalla."

"Juomat eivät riitä minulle", vastasi Cutler. "Minä tahdon nähdä verta,
ennenkuin kuolen. En teidän vertanne — mutta minä luulen tietäväni
kenen."

Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet arvata hänen tarkoituksiaan,
sieppasi hän tikarin, juoksi toiselle kadun alapäässä olevalle
ovelle, mursi sen auki lukkoineen, kaikkineen ja tapasi Brunon tämän
pukuhuoneessa. Sillä aikaa kompuroi Parkinson parka horjuen ulos
ovesta ja huomasi käytävällä makaavan ruumiin. Hän kääntyi vavisten
sitä kohti, katseli sitä voimattomasti vavahtelevin kasvoin, sitten
kääntyi hän horjuen takaisin pukuhuoneeseen ja istuutui äkkiä yhteen
pehmeäistuimisista korutuoleista. Isä Brown juoksi heti hänen luokseen,
välittämättä Cutlerista ja jättiläismäisestä näyttelijästä, vaikka
huone jo kaikui heidän nyrkiniskuistaan, kun he rupesivat taistelemaan
tikarista. Seymour, jolla oli vielä hiukan kylmää järkeä, vihelsi
poliisia murtokadun päässä.

Kun poliisit saapuivat, oli heidän ensimäisenä tehtävänään irroittaa
kaksi miestä apinamaisesta käsikähmästä, ja, lyhyesti sanoen,
muodollisen kuulustelun jälkeen vangita Isidore Bruno epäiltynä
murhasta, jonka syytöksen hänen raivostunut vastustajansa oli singonnut
häntä vastaan. Tietoisuus siitä, että hetken suuri kansallissankari oli
omin käsin vanginnut pahantekijän, vaikutti tietysti poliisiin, jonka
toiminta joskus lähentelee sanomalehtimiehen työtä.

He käyttäytyivät Cutleria kohtaan hillityn juhlallisesti ja
huomauttivat, että hän oli saanut pienen naarmun käteensä. Kun Cutler
ajoi näyttelijää takaa kaatuneiden tuolien ja pöytien välitse, oli
Bruno riistänyt tikarin hänen kourastaan ja iskenyt häntä juuri ranteen
yläpuolelle. Vahinko oli kylläkin pieni, mutta ennenkuin hänet vietiin
pois huoneesta, oli puolivilli vanki tuijotellut valuvaa verta jäykästi
hymyillen.

"Onpas se aika ihmissyöjä", sanoi konstaapeli tuttavallisesti
Butlerille.

Cutler ei vastannut, mutta sanoi kiivaasti hetken kuluttua: "Meidän
täytyy pitää huolta... vainajasta..." ja hänen äänensä tukahtui
kurkkuun.

"Molemmista vainajista", kuului papin ääni huoneen toiselta puolen.
"Tämä mies parka oli lopussa, kun minä tulin hänen luokseen." Ja
hän seisoi permannolla katsellen Parkinson parkaa, joka istui kuin
musta mytty komealla tuolilla. Hänkin oli siis osoittanut kunniaa,
kaunopuheisesti kylläkin, naiselle, joka oli kuollut.

Ensimäisenä keskeytti hiljaisuuden Cutler, joka näytti olevan karun
hellyyden vallassa. "Toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi hän
karkealla äänellä. "Minä muistelen, että hänellä oli tapana vartioida
vainajaa, minne ikänä tämä meni, tarkemmin kuin — kukaan. Hän oli ukon
elämänkulu. Se on nyt loppunut. Hän on juuri kuollut."

"Me olemme kaikki kuolleet", sanoi Seymour omituisella äänellä
katsellen alaspäin tielle.

He sanoivat hyvästi isä Brownille kadun kulmassa, pyytäen ohimennen
anteeksi karkeita kohtauksia, joiden näkijäksi hän oli joutunut.
Molempien kasvot olivat murheelliset, mutta suljetut.

Pienen papin mieli oli melkein kuin kaniinitarha, jossa villit
ajatukset puikahtelivat niin nopeasti, ettei hän saanut niitä kiinni.
Kuin kaniinin valkea häntä vilahteli hänen mielessään se häviävä
ajatus, että hän oli varma heidän surustaan, vaikkei niin varma heidän
viattomuudestaan.

"Teemme parhaiten lähtiessämme", sanoi Seymour raskaasti. "Me olemme
tehneet kaikkemme auttaaksemme."

"Ymmärrätteköhän minun vaikuttimeni", kysyi isä Brown rauhallisesti,
"jos minä sanon, että te olette tehneet kaikkenne vahingoittaaksenne?"

Molemmat pysähtyivät kuin syyllisinä ja Cutler kysyi terävästi:
"Vahingoittaaksemme, ketä?"

"Vahingoittaaksenne itseänne", vastasi pappi. "En tahtoisi lisätä
huolianne, jollei olisi oikeuden mukaista varoittaa teitä. Te olette
tehneet jokseenkin kaiken, mitä tehdä voi joutuaksenne hirteen,
jos tuo näyttelijä vapautetaan. Te saatte olla varmat, että minua
tullaan kuulustelemaan todistajana. Minä olen velvollinen kertomaan
kaikki, mitä tapahtui huudon jälkeen: kumpikin teistä syöksyi
huoneeseen raivoisassa tilassa ja te aloitte riidellä tikarista. Minun
todistukseni nojalla saattaa jommankumman teistä leimata syylliseksi.
Se on vahingoksi teille, ja lisäksi on kapteeni Cutler haavoittanut
itseään tikarilla."

"Haavoittanut", sanoi kapteeni halveksivasti. "Pikkuinen, mitätön
naarmu."

"Josta vuosi verta", vastasi pappi päätään nyökyttäen. "Tiedetään, että
tikari on veressä. Ja niin ei saada koskaan tietää, oliko se veressä
ennestään."

Syntyi hiljaisuus, ja sitten sanoi Seymour kiihkolla, joka oli outoa
hänen jokapäiväiselle puheensävylleen: "Mutta minä näin miehen
murtokadulla."

"Minä tiedän sen", sanoi pappi Brown liikkumattomin kasvoin. "Kapteeni
Cutler näki myös. Se juuri on niin omituista ja uskomatonta."

Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt päästä perille hänen tarkoituksistaan,
vastatakseen, oli isä Brown kohteliaasti hyvästellyt ja lähtenyt
vanhoine, kömpelöine sateenvarjoineen käydä hölköttämään katua ylös.

Niinkuin nykyaikaisia sanomalehtiä toimitetaan, ovat kummallisimmat
ja tärkeimmät uutiset poliisilaitokselta saatuja. Jos on totta,
että kahdennellakymmenennellä vuosisadalla annetaan murhaajalle
enemmän tilaa kuin poliittisille merkkihenkilöille, johtunee se
siitä painavasta syystä, että murha on paljon vakavampi aihe. Mutta
ei tämäkään seikka riitä täysin selittämään, miksi "Bruno-juttua"
eli "murtokadun salaisuutta" käsiteltiin niin väsymättömästi ja
yksityiskohtaisesti Lontoon ja maaseudun sanomalehdistössä.

Niin suuri oli kiihko, että sanomalehdistö muutaman viikon aikana puhui
tosiaankin totta, ja kertomukset loppumattomista kuulusteluista ja
ristikuulusteluista olivat luotettavia. Oikeana syynä olivat kuitenkin
juttuun sekaantuneet henkilöt. Uhri oli suosittu näyttelijätär,
syytetty suosittu näyttelijä, ja sitten oli syytetyn vanginnut
isänmaallisen aikakauden suosituin sotilas. Näitten omituisten
olosuhteiden vallitessa oli sanomalehdistö osoittautunut suoraksi ja
asialliseksi, ja lopun tästä erikoisesta jutusta saa tietää parhaiten
Brunon tutkinnon selostuksesta.

Kuulustelua johti ylipresidentti, hra Justice Monkhouse, yksi niitä,
joita pilkataan humoristisiksi tuomareiksi, mutta jotka yleensä
ovat paljon vakavampia kuin vakavat tuomarit, sillä heidän valoisa
suhtautumisensa johtuu virallisen juhlallisuuden vieromisesta, kun
taas vakava tuomari on pintapuolinen, siksi että hän on turhamaisuuden
vallassa. Koska kaikki asianomaiset olivat tunnettuja ja huomattuja
henkilöitä, olivat asianajajat tarkasti valitut; yleisenä syyttäjänä
kruunun puolesta oli sir Walter Cowdray, ikävä, mutta etevä asianajaja,
joka osasi näyttää englantilaiselta ja luotettavalta, ja osasi puhua
loistavasti. Vankia puolusti hra Patrick Butler, K.C. [King's Counsel
= kruununjuristi], jota ne, jotka eivät ymmärtäneet irlantilaista
luonnetta, ja ne, joita hän ei ollut tutkinut, luulivat vain
vetelehtijäksi. Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei esiintynyt mitään
ristiriitaisuutta, sillä lääkäri, jonka Seymour oli heti kutsunut,
oli yhtä mieltä sen kuuluisan kirurgin kanssa, joka myöhemmin oli
tutkinut ruumiin. Aurora Rome oli murhattu jollain terävällä aseella,
veitsellä tai tikarilla, lyhyesti, aseella, jonka terä oli lyhyt. Haava
oli juuri sydämen yläpuolella ja hän oli kuollut silmänräpäyksessä.
Kun ensimäinen lääkäri näki hänet, oli hän ollut kuolleena tuskin
kahtakymmentä minuuttia. Sentähden oli hän, kun isä Brown löysi hänet,
ollut kuolleena tuskin kolmea minuuttia.

Seurasi muutamia virallisen poliisin lausuntoja, jotka pääasiallisesti
kohdistuivat siihen, oliko tai ei olemassa todisteita taistelusta:
ainoa viittaus siihen oli puvun repeytyminen olkapäiltä, mutta se
ei taas tuntunut oikein sopivan lyönnin tarkoitukseen. Kun nämä
yksityisseikat oli sivuutettu, vaikka ei selitetty, kutsuttiin sisään
ensimäinen tärkeistä todistajista.

Sir Wilson Seymour esiintyi oikeudessakin hienon maailmanmiehen
tavoin. Vaikka hän olikin julkisuuden mies paljon suuremmassa määrässä
kuin itse tuomari, ei hän kuitenkaan pyrkinyt tuomaan esiin omaa
persoonallisuuttaan kuninkaallisen oikeuden edessä, ja vaikka jokainen
katseli häntä kuin pääministeriä, tai Canterburyn arkkipiispaa, ei
hänestä olisi siinä suhteessa voitu sanoa muuta, kuin että hän oli
yksityinen _herrasmies_, korko nimisanalla. Hän oli myöskin virkistävän
selvä puheessaan, niinkuin hän oli komiteoissakin. Hän oli tullut
tapaamaan miss Romea teatteriin; siellä oli hän tavannut kapteeni
Cutlerin, syytetty oli ollut lyhyen hetken heidän seurassaan ja oli
sitten palannut omaan pukuhuoneeseensa. Sitten oli heidän seuraansa
liittynyt eräs roomalais-katolinen pappi, joka kysyi lady-vainajaa
ja sanoi nimensä olevan Brown. Miss Rome oli sitten mennyt ovelle
neuvoakseen kapteeni Cutlerille kukkakaupan, jonne tämä oli menossa
ostamaan hänelle hiukan lisää kukkia, ja todistaja oli jäänyt
huoneeseen papin seuraan vaihtaen hänen kanssaan muutamia sanoja. Hän
oli sitten selvästi kuullut miten vainaja, lähetettyään kapteenin
asialle, kääntyi nauraen takaisin ja juoksi murtokatua alas sen toiseen
päähän, jossa syytetyn pukuhuone oli. Epämääräisen uteliaisuuden
vallassa oli hän mennyt ulos kadulle ja katsellut katua alas syytetyn
ovea kohti. Näkikö hän jotain murtokadulla? Kyllä, hän näki jotain
murtokadulla.

Sir Walter Cowdray piti vaikuttavan, pienen paussin, jonka aikana
todistaja katseli alas. Huolimatta tyyneydestään hän näytti nyt
tavallista kalpeammalta. Sitten sanoi asianajaja matalalla äänellä,
joka samalla kertaa tuntui sekä myötämieliseltä että teeskennellyltä:
"Näittekö sen selvästi?"

Sir Wilson Seymour, niin liikutettu kuin hän olikin, piti kuitenkin
mainiot aivonsa täydessä toimintakunnossa. "Ulkopiirteet näin aivan
selvästi, mutta yksityiskohdat hämärästi. Murtokatu on niin pitkä, että
henkilö sen keskellä näyttää aivan mustalta valoa vasten." Todistaja
loi vielä kerran lujan katseensa maahan ja lisäsi: "Minä olin pannut
merkille tuon saman asian ennemmin, silloin kun kapteeni Cutler ensiksi
astui kadulle." Syntyi taas hiljaisuus, tuomari kumartui tekemään
muistiinpanoja.

"Hyvä", sanoi Sir Walter kärsivällisesti, "mitä nuo ulkopiirteet
muistuttivat? Näittekö ehkä murhatun naisen?"

"En", vastasi Seymour rauhallisesti.

"Mitä se teidän mielestänne muistutti?"

"Minusta se oli", vastasi todistaja, "pitkän miehen näköinen."

Jokainen salissa olija piti silmiään kiinnitettyinä kynäänsä,
sateenvarjonsa kädensijaan, kirjaansa tai kenkiinsä, tai mihin hyvänsä
oli sattunut katsomaan. He näyttivät pitävän silmiään irti syytetystä
väkisin, mutta he tiesivät, että hän istui tuolla syytettyjen penkillä
jättiläiskokoisena. Heidän mielikuvituksessaan hän tuntui kasvavan
yhä suuremmaksi, mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut luoda silmiään
häneen.

Cowdray korjaili ryhtiään silitellen juhlallisen näköisenä mustaa
silkkiviittaansa ja valkoista, pehmeää poskipartaansa.

Sir Wilson oli poistumaisillaan todistajain aitauksesta, ilmoitettuaan
muutamia lopullisia yksityisseikkoja, joihin oli monta muutakin
todistajaa, kun puolustajan asianajaja kavahti pystyyn ja pysäytti
hänet.

"Pidätän teitä vain muutaman minuutin", sanoi herra Butler, joka oli
talonpoikaisen näköinen henkilö punaisine kulmakarvoineen, kasvoillaan
unelias ilme. "Olkaa hyvä, kertokaa hänen ylhäisyydelleen, mistä te
tiesitte, että näkemänne olento oli mies."

Väsähtynyt, hieno hymy näytti kulkevan Seymourin piirteiden yli. "Minun
luullakseni todistavat sen jokapäiväiset housut", sanoi hän. "Kun näin
päivän valon pitkien jalkojen välistä, olin varma, että se oli mies."

Butlerin uniset silmät avautuivat äkkiä kuin äänettömän räjähdyksen
vaikutuksesta. "Kaikesta päättäen", toisti hän hitaasti, "ajattelitte
kaiketi ensin, että se oli nainen?"

Seymour näytti ensi kertaa hämmästyneeltä. "Se on tuskin mainitsemisen
arvoista", sanoi hän, "mutta jos hänen ylhäisyytensä sallii minun tehdä
selkoa vaikutelmistani, teen minä sen luonnollisesti. Tuossa olennossa
oli jotain, mikä ei varmasti osoittanut naista eikä miestä, tavalla
tai toisella olivat piirteet erilaiset. Mutta, siinä oli jotain, mikä
muistutti pitkää tukkaa."

"Kiitän teitä", sanoi herra Butler ja istuutui äkkiä, kuin olisi hän
saanut haluamansa tiedot.

Kapteeni Cutler ei ollut likimainkaan niin otollinen ja
maltillinen todistaja kuin Sir Wilson, mutta hänenkin selityksensä
asian alkuvaiheista oli aivan sama. Hän kuvasi Brunon paluun
pukuhuoneeseensa, oman lähtönsä kielokimppua ostamaan, paluunsa
murtokadun yläpäähän, murtokadulla näkemänsä seikat, epäilyksensä
Seymouria kohtaan ja taistelunsa Brunon kanssa. Mutta hän ei voinut
antaa piirtoakaan lisää siihen mustaan haamuun, jonka Seymour ja
hän olivat nähneet. Kun häneltä kysyttiin ulkopiirteitä, sanoi hän,
ettei hän ollut taidearvostelija — katsahtaen huomattavan ilkeästi
Seymouriin. Kysyttäessä, oliko se mies vai nainen, sanoi hän, että
se muistutti enimmän eläintä — katsahtaen huomattavan vihaisesti
syytettyyn. Mutta suru ja todellinen harmi olivat täydellisesti
murtaneet miehen, ja Cowdray vapautti hänet nopeasti vahvistamasta
seikkoja, jotka jo olivat täysin selviä.

Puolustusasianajaja toimitti taas ristikuulustelunsa hyvin lyhyesti,
vaikka se — niinkuin hänen tapanaan oli — kaikessa lyhyydessäänkin
näytti vaativan pitkän ajan. "Te käytitte hyvin merkillistä
lausetapaa", sanoi hän katsellen unisesti Cutleriä. "Mitä tarkoitatte
väitteellänne, että se muistutti enemmän eläintä, kuin miestä tai
naista?"

Cutler näytti hyvin kiihoittuneelta. "Ehkäpä minun ei olisi pitänyt
sanoa sitä", sanoi hän. "Mutta kun elukalla on suunnattomat kyttyräiset
olkapäät kuin simpanssilla, ja päässä törröttävät harjakset kuin
piikkisialla..."

Herra Butler katkaisi hänen puheensa omituisen kärsimättömästi "On
aivan samantekevä, olivatko hänen hiuksensa harjasten näköisiä", sanoi
hän. "Mutta olivatko ne naisen."

"Naisen", huudahti sotilas. "Ei missään nimessä."

"Äskeinen todistaja sanoi, että ne näyttivät naisen hiuksilta", selitti
asianajaja säälimättömästi. "Mutta oliko olemassa mitään käärmemäisiä,
puolinaisellisia piirteitä, joihin jo on kaunopuheisesti viitattu?
Ei? Ei naisellisia piirteitä? Ilmiö oli siis, jos olen teitä oikein
ymmärtänyt, pikemmin jykevä ja nelikulmainen?"

"Se saattoi olla etukumarassakin", sanoi Cutler käheällä ja väsyneellä
äänellä.

"Taikka ei saattanut olla", sanoi herra Butler ja istuutui toistamiseen
äkkiä.

Kolmas, sir Walter Cowdrayn kutsuma todistaja, oli tuo pieni
katolinen pappi, niin pieni toisiin verrattuna, että hänen päänsä
näytti tuskin ulottuvan aitauksen reunan yläpuolelle, joten tutkinto
muistutti lapsen ristikuulustelua. Mutta onnettomuudeksi oli sir
Walter jollain lailla saanut päähänsä — enimmän ehkä hänen perheensä
uskonnollisten mielipiteiden hajaantumisen vuoksi — että isä Brown oli
syytetyn puolella, koska vanki oli jumalaton muukalainen ja lisäksi
sekarotuinen. Sen vuoksi puhutteli hän todistajaa jyrkästi, kun
"prelaatti" yritti selittää jotain. Hän käski häntä vastaamaan "kyllä"
tai "ei", ja kertomaan selvät asiat ilman minkäänlaista viekastelua.
Kun siis isä Brown yksinkertaisuudessaan alkoi selittää, keneksi hän
luuli miestä murtokadulla, sanoi tuomari hänelle, ettei hän ollut hänen
teoriojensa puutteessa.

"Murtokadulla nähtiin musta haamu. Ja te sanotte nähneenne tuon mustan
haamun. No, minkälainen haamu se oli?"

Isä Brownin silmät räpähtelivät, kuin olisi häntä toruttu; mutta hän
oli kauan tuntenut mitä ehdoton tottelevaisuus merkitsi. "Haamu",
vastasi hän, "oli lyhyt ja paksu, mutta sillä oli kaksi terävää, mustaa
käyristynyttä ulkonemaa pään molemmin puolin, melkein kuin sarvet ja..."

"Oh! sarvipäinen paholainen, epäilemättä!" kirkaisi Cowdray istuutuen
riemuitsevan iloisena. "Se oli paholainen, joka oli tullut nielemään
protestantit."

"Ei", sanoi pappi häiriytymättä. "Minä tiedän, kuka se oli."

Kaikki salissa olijat olivat joutuneet järjettömän, mutta selvän
tunteen valtaan jostain hirviömäisestä. He olivat unohtaneet olennon
todistajain aitauksessa ja ajattelivat vain ilmiötä murtokadulla. Mutta
murtokadun ilmiö, jonka kolme täysin kykenevää ja kunnioitettavaa
miestä oli nähnyt, oli vaihteleva painajainen: yksi sanoi sitä
naiseksi, toinen eläimeksi ja kolmas paholaiseksi.

Tuomari katseli isä Brownia tarkkaavalla, läpitunkevalla katseella. "Te
olette hyvin omituinen todistaja", sanoi hän, "mutta teissä on jotakin
mikä vaikuttaa sen, että minä uskon teidän koettavan saada esiin
totuuden. No, kuka oli se mies, jonka te näitte murtokadulla."

"Minä itse", vastasi isä Brown.

Butler hyppäsi pystyyn omituisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi
aivan tyynesti: "Hänen korkea-arvoisuutensa sallii kai minun pitää
ristikuulustelua. Ja sitten teki hän pysähtymättä isä Brownille
seuraavan asiaankuulumattoman kysymyksen: 'Olette kuullut puhuttavan
tuosta tikarista; te tiedätte asiantuntijan mielipiteen, että rikos
tehtiin lyhytteräisellä aseella'?"

"Lyhytteräisellä", myönsi isä Brown pudistaen päätään juhlallisesti
kuin huuhkaja, "mutta hyvin pitkävartisella aseella."

Ennenkuin kuuntelijat ehtivät täydellisesti hylätä sen ajatuksen, että
pappi tosiaan oli nähnyt oman itsensä murhaamassa lyhytteräisellä,
mutta pitkävartisella aseella — mikä näytti tavallaan tekevän tapauksen
kahta kauheammaksi — oli hän itse kiiruhtanut selittämään.

"Minä tarkoitan, etteivät tikarit ole ainoita lyhytteräisiä aseita.
Keihäitten terä on myöskin lyhyt. Ja keihään terä on kiinnitetty
varteen aivan samoin kuin tikarinkin, etenkin jos on kyseessä sellainen
leikkikeihäs, jota teatterissa käytetään. Sellainen oli sekin keihäs,
jolla Parkinson rukka tappoi vaimonsa, juuri kun hän oli lähettänyt
hakemaan minua sovittamaan heidän perheriitansa. Minä tulin parahiksi
liian myöhään, Jumala minua armahtakoon! Mutta Parkinson kuoli
katuvaisena — hän kuoli juuri katuessaan. Hän ei voinut kantaa tekonsa
painoa."

Yleinen vaikutelma oikeussalissa oli se, että pikku pappi, joka
soperti edelleen todistajain paikalla, oli suorastaan tullut hulluksi.
Mutta kuitenkin katseli tuomari häntä loistavalla, kiinteällä,
mielenkiintoisella katseella, ja puolustusasianajaja jatkoi kyselyjään
hämmentymättä.

"Jos Parkinson tappoi hänet tuolla näyttämökeihäällä", sanoi Butler,
"on hänen täytynyt iskeä neljän jalan päästä. Kuinka voitte selittää
nuo taistelun merkit, niinkuin olkapäältä repeytyneen puvun?" Hän
oli huomaamattaan ryhtynyt kohtelemaan tuota kummaa todistajaa kuin
asiantuntijaa; mutta kukaan ei sitä nyt huomannut.

"Naisparan puku oli revennyt", sanoi todistaja, "sentähden, että se oli
tarttunut syrjään liukuvaan laudoitukseen juuri hänen takanaan. Hän
taisteli irtipäästäkseen ja hänen siinä tempoillessaan tuli Parkinson
syytetyn huoneesta ja iski häntä peitsellään."

"Laudoitusko?" kysyi asianajaja omituisella äänellä.

"Sen toisella puolen oli peili", selitti isä Brown. "Kun minä olin
pukuhuoneessa, huomasin minä, että jonkun peileistä saattoi kääntää
murtokadulle."

Taas syntyi luonnoton hiljaisuus ja tällä kertaa puhui taas tuomari.
"Siis te todella tarkoitatte, että kun te katselitte murtokatua
alaspäin, oli mies, jonka te näitte, teidän oma peilikuvanne?"

"Kyllä, herra tuomari; sitä minä juuri aioin sanoa", sanoi Brown,
"mutta minulta kysyttiin, miltä haamu näytti, ja meidän hattujemme
kulmat ovat kuin sarvet, ja niin minä..."

Tuomari nojautui eteenpäin vanhojen silmien loistaessa ja sanoi aivan
erikoisella äänenpainolla:

"Tarkoitatteko sanoillanne tosiaankin sitä, että kun sir Wilson Seymour
näki tuon riiviön, mikä hän nyt liekkään, naisen piirteineen ja
hiuksineen, miehen housuissa, näki hän Sir Wilson Seymourin."

"Kyllä, herra", sanoi isä Brown.

"Ja te tarkoitatte myös, että kun kapteeni Cutler näki tuon simpanssin
voimakkaine olkapäineen ja sianharjaksineen, näki hän yksinkertaisesti
itsensä?"

"Kyllä, my lord."

Tuomari nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan; oli vaikeaa päätellä
kumpi, kyynillisyyskö vai ihailu, oli hänessä voitolla. "Ja voitteko
myöskin kertoa meille", kysyi hän, "miksi te tunsitte oman kuvanne
peilissä, kun kaksi niin älykästä miestä eivät tunteneet omaansa?"

Isä Brownin ilme muutti nyt entistä surkeammaksi, sitten sopersi hän:

"Tosiaan, herra, en tiedä .. Ellei ehkä siksi, etten minä katso peiliin
niin usein kuin he."



TARINA TAITTUNEESTA MIEKASTA


Metsän tuhannet käsivarret olivat harmaat ja sen miljoonat sormet
hopeiset. Tummaa, harmaansinervää taivasta vasten loistivat tähdet
kalpeina kuin jääsirpaleet. Koko tiheää metsää kasvava ja harvaanasuttu
seutu oli kohmettunut tuiman, paukkuvan pakkasen kourissa. Mustat aukot
puunrunkojen välissä näyttivät pohjattomilta, mustilta rotkoilla,
niin kuin pohjoismaisen jumalais-sadun helvetissä, missä vallitsee
kuvaamaton kylmyys. Kirkon nelikulmaiset kivitornitkin näyttivät
pohjoismaisilta, melkeinpä pakanallisilta, niinkuin ne olisivat olleet
barbaarisia torneja jossain Islannin merenriuttojen keskellä. Ilta oli
hiukan omituisesti valittu kirkkotarhan tutkimista varten. Toiselta
puolen maksoi tuon kirkkotarhan tutkiminen ehkä vaivan.

Se kohosi sitä ympäröivien synkkien metsien keskellä kuin kyttyrä tai
vihreä ruohokumpu, vaikka se näyttikin harmaalta tähtien valossa.
Useimmat hautakivet olivat vinossa, ja polku, joka vei kirkon luo,
oli jyrkkä kuin tikapuut. Ylimpänä kummulla, ainoalla tasaisella ja
huomattavalla paikalla, seisoi se muistomerkki, josta seudun kuuluisuus
johtui. Se muodosti omituisen vastakohdan muille jokapäiväisille
haudoille, sillä sen oli muovaillut eräs nyky-Euroopan etevimmistä
kuvanveistäjistä, ja kuitenkin työnsi hänen nimensä unhoon sen miehen
nimi, jonka patsaan hän oli veistänyt. Tähtivalon pieni hopeakynä
piirusti maassa makaavan soturin paksuun metalliin valetut piirteet;
hänen voimakkaat kätensä olivat liitetyt rukoukseen ja hänen suuri
päänsä lepäsi tykkiä vasten. Arvokkaita kasvoja reunusti parta, tai
oikeastaan poskiparta eversti Newcomben maihin. Univormu, vaikka
vain muutamin piirtein haahmoiteltu, oli nyt käytännössä olevaa
mallia. Hänen oikealla puolellaan oli miekka, jonka kärki oli poikki,
vasemmalla raamattu. Lämpiminä kesäpäivinä tuli matkavaunuja täynnä
amerikkalaisia ja innostuneita esikaupunkilais-perheitä katselemaan
hautaa, mutta silloinkin näytti tuo laaja metsäkylä ainoine vihreine
kumpuineen, kirkkoineen ja hautausmaineen autiolta ja hylätyltä, ja nyt
sydäntalven pimeydessä tuntui luonnolliselta, että se olisi saanut olla
yksin tähtien seurassa. Kuitenkin katkaisi puuveräjän natina jäykäksi
jäätyneen metsän hiljaisuuden, ja kaksi mustiin puettua utuolentoa
kiipesi polkua ylös haudalle päin.

Tähtien kylmä valo oli niin heikko, ettei heistä voinut erottaa muuta
kuin että molemmat olivat mustiin puetut ja että toinen oli tavattoman
iso ja toinen — ehkä vastakohdan vuoksi — hämmästyttävän pieni. He
menivät kuuluisan sotilaan suuren, veistoksilla kaunistetun haudan luo,
seisoivat paikallaan muutaman hetken ja katselivat sitä. Läheisyydessä
ei varmasti ohut ihmisiä eikä muitakaan elollisia olentoja, ja
sairaaloinen mielikuvitus olisi ehkä saanut heidät itsensäkin
epäilemään omaa ihmisyyttään. Kaikissa tapauksissa kuulosti heidän
puheensa alku sangen omituiselta. Seisottuaan kumpikin hiljaa hetkisen
sanoi pieni mies toverilleen:

"Minnehän viisas mies kätkisi kiven?"

Ja pitkä vastasi hiljaisella äänellä: "Rannalle".

Pieni mies nyökkäsi myöntävästi ja sanoi hetken vaiettuaan:

"Minnehän viisas mies kätkisi lehden?"

Ja toinen vastasi: "Metsään".

Taas syntyi vaitiolo ja sitten jatkoi pitempi:

"Tarkoitatteko, että kun viisas mies tahtoo kätkeä timantin, tiedetään
kokemuksesta, että hän piilottaa sen väärien jalokivien joukkoon?"

"Ei, ei", vastasi pieni mies nauraen. "Emme herätä henkiin vanhoja
juttuja."

Hän tömisteli pitääkseen jalkojaan lämpiminä:

"Minä en ollenkaan ajattele sitä", sanoi hän, "vaan jotain muuta —
jotain hyvin omituista. Olkaapa hyvä ja raapaiskaa tulta tikkuun."

Pitkä haeskeli taskustaan, räsähdys, ja tuli kultasi muistomerkin koko
etusivun. Siihen oli mustilla kirjaimilla hakattu seuraavat hyvin
tunnetut sanat, jotka moni amerikkalainen kunnioituksella luki: —
Pyhä on sir Arthur St. Claren muisto, sankarin ja marttyyrin, joka
aina voitti vihollisensa ja aina säästi heitä, ja jonka he sitten
petollisesti tappoivat. Palkitkoon hänet ja kostakoon hänen puolestaan
se Jumala, johon hän luotti. —

Tulitikku kärvensi pitkän miehen sormia, sammui ja putosi maahan. Hän
aikoi juuri sytyttää uuden, mutta hänen pieni toverinsa esti sen.

"Ei tarvitse, Flambeau hyvä", sanoi hän. "Minä näin sen, mitä
tahdoinkin nähdä tai — paremmin sanoen — _en_ nähnyt. Ja nyt on meillä
puolentoista tunnin kävelymatka lähimpään ravintolaan. Tiellä koetan
kertoa teille kaikki. Jumala sen tietää, että tällaisen jutun jälkeen
tarvitsee sekä tulen takkaan että tuopin olutta."

He menivät jyrkkää mäkeä alas, panivat taas lahonneen veräjän säpin
paikalleen ja lähtivät reippain, kaikuvin askelin kulkemaan jäätynyttä
metsätietä pitkin. He olivat kulkeneet ainakin neljännespenikulman,
ennenkuin pieni mies taas puuttui puheeseen.

"Niin", sanoi hän. "Viisas kätkee kiven rannalle. Mutta kuinka hän
menettelee, jos ei rantaa ole? Tiedättekö jotain tuosta surkeasta St.
Claren jutusta."

"En, isä Brown", vastasi toinen nauraen. "Minä en tiedä mitään
englantilaisista kenraaleista, vaikka tiedän yhtä ja toista
englantilaisista poliiseista. Ainoa, mitä _minä_ tiedän, on että te
olette kuljettanut minut mukaanne pitkälle kävelyretkelle, ottaaksenne
selvää kaikista tuon miehen kunniaksi pystytetyistä muistomerkeistä.
Tekisi mieli luulla, että hänet on haudattu kuuteen eri paikkaan. Olen
nähnyt muistotaulun kenraali St. Claresta Westminster Abbeyssä. Olen
nähnyt kenraali St. Claren ratsaspatsaan Thamesin rannalla. Olen nähnyt
kenraali St. Claren muistotaulun sen kadun varrella, jossa hän syntyi,
ja vielä sillä kadulla, missä hän asui. Ja äsken kuljetitte minut
mukaanne hänen ruumisarkkunsa luo tämän kylän hautausmaalle. Hänen
mahtava persoonallisuutensa alkaa jo väsyttää minua, etenkään kun
en yhtään aavista, kuka hän oli. Mitä te oikeastaan haette näistä
hautakammioista ja muistomerkeistä?"

"Haen vain yhtä sanaa", sanoi isä Brown. "Sanaa, jota niissä ei ole."

"Vai niin", sanoi Flambeau. "Mutta aiotteko kertoa minulle jotain
siitä?"

"Asia jakaantuu kahteen osaan", sanoi isä Brown. "Ensin siihen, jonka
kaikki tietävät, sitten siihen, mitä minä tiedän. Se, minkä kaikki
tietävät, on helposti kerrottu ja hyvin yksinkertaista. Mutta se onkin
aivan harhaanviepää."

"Tuopa joltain kuuluu", sanoi iloisesti tuo suurikasvuinen, jonka nimi
oli Flambeau. "Alkakaamme väärästä päästä. Alkakaamme siitä, minkä
kaikki tietävät, ja mikä ei ole totta."

"Vaikka se osaksi onkin totta, on se kuitenkin kaikkea muuta kuin
tyydyttävä", jatkoi Brown, "sillä seikka on sellainen, että se, mikä
yleisesti tiedetään, supistuu seuraavaan. Suuri yleisö tietää, että
kenraali St. Clare oli suuri ja voittoisa englantilainen sotapäällikkö.
Se tietää, että loistavien, ja kuitenkin varovaisesti johdettujen
sotaretkien jälkeen sekä Intiassa että Afrikassa, johti hän Brasilian
retkeä, kun suuri brasilialainen isänmaanystävä Olivier julkaisi
uhkavaatimuksensa. Se tietää, että sillä kertaa hyökkäsi St. Clare
hyvin pienellä joukolla Olivierin johtamaa suurta joukkoa vastaan
ja joutui vangiksi sankarillisen vastarinnan jälkeen. Se tietää,
että St. Clare jouduttuaan vangiksi hirtettiin lähimpään puuhun koko
sivistyneen maailman suureksi kauhuksi. Sitten kun brasilialaiset
olivat peräytyneet, löydettiin hänet puussa riippumasta taittunut
miekka heiluen kaulassa."

"Ja tämä yleinen tarina on valhetta?" keskeytti Flambeau.

"Ei", sanoi hänen ystävänsä tyynesti. "Tämä kertomus on sitä myöten
tosi."

"Minun mielestäni siinä on aivan kylliksi", sanoi Flambeau. "Mutta jos
tuo yleinen tarina on tosi, missä on sitten salaisuus?"

He olivat kulkeneet satojen aavemaisten puiden ohi, ennenkuin pieni
pappi vastasi. Hän puraisi miettivästi sormeaan ja sanoi:

"Seikka on sellainen, että salaisuus on psykoloogista laatua,
tai toisin sanoen, siinä on psykoloogisia arvoituksia. Tuossa
brasilialaisessa jutussa toimi kaksi nykyajan historian tunnetuinta
miestä aivan vastoin luonteitaan. Ottakaapa huomioon, että Olivier ja
St. Clare olivat molemmat sankareita — entisyys kummittelee, uskokaa
se! Se oli aivan kuin taistelu Hektorin ja Akilleksen välillä. Mitä te
sanoisitte taistelusta, jossa Akilles osoittautui pelkuriksi ja Hektor
petturiksi?"

"Jatkakaa", sanoi suurempi kärsimättömästi, kun toinen taas pureskeli
sormiaan.

"Sir St. Clare oli sotilas vanhaa uskonnollista juurta — niitä,
jotka pelastivat meidät Intian kapinassa", jatkoi Brown. "Hän täytti
velvollisuutensa ja halveksi uhkarohkeutta. Huolimatta persoonallisesta
rohkeudestaan oli hän ehdottomasti hyvin varovainen kenraali ja
suuttui, jos sotamiehiä turhantakia tuhlattiin. Mutta viimeisessä
taistelussaan antautui hän uhkayritykseen, jonka mahdottomuuden
lapsikin olisi huomannut. Ei tarvitse olla strateegi ymmärtääkseen,
että se oli aivan mieletön, yhtä vähän kuin tarvitaan strateegista
taitoa sähköraitiotievaunun välttämiseen. Siinä ensimäinen arvoitus.
Mihin oli englantilaisen kenraalin arvostelukyky kadonnut?
Toinen arvoitus on tämä: Mihin oli brasilialaisen kenraalin hyvä
sydän joutunut? Presidentti Olivieriä voi sanoa uneksijaksi, tai
riitapukariksi, mutta hänen vihollisensakin tunnustavat hänen olleen
siinä määrin jalomielisen, että se tuntui melkein satumaiselta. Hän
oli vapauttanut melkein jokaisen siihen saakka ottamansa vangin,
vieläpä osoittanut heille rajatonta hyväntahtoisuuttakin. Nekin, jotka
tosiaan olivat tehneet hänelle vääryyttä, lähtivät hänen luotaan hänen
sydämellisyytensä ja hyvyytensä liikuttamina. Mikä kumma oli pakottanut
hänet kerran elämässään pirullisesti kostamaan ja vieläpä taistelusta,
joka ei voinut vahingoittaa häntä? Kysymys on tällainen: yksi maailman
järkevimpiä miehiä käyttäytyi aivan syyttä kuin tylsämielinen. Yksi
maailman parhaita miehiä käyttäytyi syyttä suotta kuin helvetin henki.
Sellainen on asia, ja minä jätän sen teidän selvitettäväksenne."

"Ei, sitäpä ette teekään", murahti toinen. "Se tehtävä kuuluu teille,
olkaa vain hyvä ja kertokaa kaikki minulle."

"Oikeastaan", sanoi isä Brown, "ei liene paikallaan sanoa, että
suuren yleisön käsitys on sellainen kuin olen kertonut, lisäämättä,
että sen jälkeen on sattunut kaksi tapausta. En voi väittää, että ne
olisivat luoneet uutta valoa asiaan, siksi epäselviä ne ovat. Mutta ne
langettivat pimeitä varjoja siihen; ne loivat varjoa uudelle taholle.
Ensimäinen tapaus oli tällainen: St. Claren perheen lääkäri joutui
riitaan perheen kanssa ja julkaisi sarjan kiivaita artikkeleja, joissa
hän väitti, että kenraalivainaja oli uskonnollinen hullu. Hänen ei
kuitenkaan onnistunut todistaa juuri muuta kuin että kenraali oli
uskonnollinen mies. Juttu levisi kuitenkin. Tiesiväthän kaikki ihmiset,
että St. Clarella oli muutamia sellaisia ominaisuuksia, jotka johtuvat
puritaanisesta jumalanpelosta. Toinen tapaus oli huomattavampi.
Siinä onnettomassa, apujoukottomassa rykmentissä, joka teki hätäisen
hyökkäyksen Mustanvirran luona, palveli eräs Keith niminen kapteeni,
joka silloin oli kihloissa St. Claren tyttären kanssa ja otti hänet
myöhemmin vaimokseen. Hän oli niitä, jotka jäivät Olivierin vangeiksi,
ja häntä samoinkuin kaikkia muitakin, paitsi kenraalia, kohdeltiin
hyvin jalomielisesti ja hän pääsi pian vapaaksi. Noin kaksikymmentä
vuotta sen jälkeen julkaisi sama upseeri, silloin everstiluutnantti
Keith, jonkinlaisen kertomuksen omasta elämästään otsakkeella
_Englantilainen upseeri Birmassa ja Brasiliassa_. Siitä paikasta,
mistä lukija innokkaasti hakee selostusta St. Claren onnettoman
kohtalon salaisuudesta, tapaa hän seuraavat sanat — Kaikkialla tässä
kirjassa olen tähän saakka kertonut tapaukset sellaisina kuin ne ovat
tapahtuneet, koska yhä kannatan sitä vanhanaikuista mielipidettä, että
Englannin kunnia on kyllin vanha puolustaakseen itse itseään. Tästä
periaatteesta poikkean kuitenkin kertoessani Mustanvirran tappiosta.
Minun syyni ovat kyllä yksityislaatuisia, mutta sentään arvokkaita
ja täysin päteviä. Tahdon kuitenkin, tehdäkseni oikeutta parille
etevälle miehelle, lisätä seuraavaa: Kenraali St. Clarea on tähän
tapaukseen nähden moitittu arvostelukyvyn puutteesta, mutta minä voin
vakuuttaa, että tämä hyökkäys, oikein käsitettynä, oli hänen elämänsä
loistavimpia ja parhaiten suunniteltuja. Presidentti Olivieria syyttää
huhu julmasta vääryydestä. Minä pidän velvollisuutenani vihollisen
kunniaa kohtaan sanoa, että hän tässä tapauksessa osoitti enemmän
kuin tavallista tahdikkuutta ja hyvyyttä. Puhuakseni ymmärrettävästi
voin minä vakuuttaa kansalaisilleni, että St. Clare tässä tapauksessa
ei ollutkaan sellainen narri, eikä Olivier sellainen peto kuin miltä
näyttää. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa, eikä mikään mahti
maailmassa voi saada minua lisäämään sanaakaan." —

Suuri kylmä kuu oli alkanut hohtaa oksien läpi heidän edessään niin
kuin välkkyvä lumipallo, ja sen valossa oli kertoja saanut tilaisuuden
vahvistaa muistiaan kapteeni Keithin sanoista pienellä, painetulla
paperilapulla, jonka hän oli ottanut taskustaan. Kun hän taas käänsi
sen kokoon ja pisti sen jälleen taskuunsa, kohotti Flambeau kätensä
todellisen ranska laisen tavoin:

"Odottakaa hiukan, odottakaa!" huusi hän innokkaasti. "Minä luulen jo
arvanneeni."

Hän kulki eteenpäin pitkin askelin hengittäen kiivaasti. Mustaa päätään
ja härän kaulaansa piti hän eteenpäin ojennettuna, kuin olisi ollut
kysymyksessä voiton saaminen kävelykilpailussa. Pienen papin, joka oli
sekä huvitettu että utelias, oli vaikea seurata mukana. Aivan heidän
edessään väistyivät puut molemmin puolin hiukan syrjään ja tie kääntyi
alas kuun valaiseman laakson pohjaa pitkin, puikahtaakseen taas pimeään
metsään kuin kaniini. Kauempana olevaan metsään tunkeutuessaan näytti
tien alkupää pieneltä ja pyöreältä, niinkuin tunnelin suu kaukaa
katsottuna. Mutta sinne oli vain muutaman sadan kyynärän matka, ja se
laajeni ammottavaksi kuin mahtava rotko, ennenkuin Flambeau taas alkoi
puhua.

"Nyt olen keksinyt sen", huudahti hän viimein ja löi jalkaansa suurella
kädellään. "Ajateltuani neljä minuuttia voin kertoa teille koko
tarinan."

"Se on hyvin tehty", sanoi hänen ystävänsä. "Antakaapa kuulua."

Flambeau nosti päätään, mutta alensi ääntään.

"Kenraali Arthur St. Claire", sanoi hän, "kuului perheeseen, jossa
mielipuolisuus kulki perintönä, ja kaiken hänen toimintansa päämääränä
oli kätkeä tämä seikka tyttäreltä ja mahdollisesti myöskin tulevalta
vävyltä. Syyllä tai syyttä odotti hän kohtausta ja päätti ottaa
itseltään hengen. Tavallinen itsemurha olisi antanut pontta sille
luulolle, jota hän pelkäsi. Kun taistelu lähestyi, pimenivät hänen
aivonsa yhä enemmän, ja sekavalla hetkellä uhrasi hän julkisen
velvollisuutensa yksityisen takia. Hän syöksyi taisteluun toivoen
kaatuvansa ensimäisestä luodista. Kun hän huomasi, ettei ollutkaan
saavuttanut muuta kuin vankeuden ja tahran maineeseensa, särkyi hänen
aivoissaan jotain, hän taittoi miekkansa ja hirttäytyi."

Flambeau katseli tarkasti harmaata metsätietä, joka kiemurteli heidän
edessään mustana kuin avonainen hauta. On mahdollista, että tuon
kolkon taulun uhkaava sävy vahvisti hänen kertomansa tapauksen synkkää
vaikutusta, sillä hän värisi.

"Kamala tarina", sanoi hän.

"Kamala tarina", toisti pappi pää painuksissa. "Mutta ei kuitenkaan se
oikea."

Ja hän oikaisi kuin epätoivoisesti päänsä taaksepäin ja huudahti:

"Toivoisin, että kaikki olisi niin hyvin!"

Pitkä Flambeau kääntyi ja katsahti häneen.

"Teidän tarinanne on hieno tarina", sanoi isä Brown syvästi
järkytettynä. "Suloinen, puhdas, rehellinen tarina, kirkas ja valoisa
kuin kuu. Hulluus ja epätoivo, ovathan ne viattomia. On kamalampia
seikkoja kuin ne, Flambeau!"

Flambeau katsahti äkkiä kuuhun, jota oli näin ylistetty, ja siltä
paikalta, missä hän seisoi, näki hän puun oksan kääntyvän kuun eteen
kuin paholaisen sarven.

"Isä, isä", huudahti hän viittaillen ranskalaiseen tapaan ja jouduttaen
vielä askeleitaan, "tarkoitatteko, että siinä on tapahtunut vielä
pahempaa?"

"Vielä pahempaa", toisti Brown kuin kolkko kaiku. Ja sitten häipyivät
he metsän pimeihin luostarikäytäviin, jossa korkeavartaloisten puitten
hahmot synkkinä tuijottivat. Oli kuin olisivat he kulkeneet unessa.

Kohta olivat he metsän syvimmässä pimeydessä ja vain tunsivat
ympärillään lehvikön, jota he eivät enää nähneet. Silloin sanoi pappi
taas:

"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään. Mutta miten menettelee
hän, jos ei ole metsää?"

"Sanokaapa se!" huudahti Flambeau kiukkuisesti. "Miten menettelee hän
silloin?"

"Hän istuttaa metsän sitä kätkemään", sanoi pappi arvoituksellisesti.
"Hirmuinen synti."

"Kuulkaa nyt", sanoi hänen ystävänsä kärsimättömästi, sillä hämärä
metsä ja hämärät sanat vaikuttivat hänen hermoihinsa. "Tahdotteko
kertoa minulle tuon tarinan vai ettekö? Onko vielä muita johtolankoja?"

"On vielä kolme pikkuseikkaa, jotka kelpaavat siihen", vastasi
pappi, "ja ne olen minä kaivanut esiin. Aion nyt esittää ne teille
pikemmin loogillisessa kuin ajanmukaisessa järjestyksessä. Ensimäisen
asiakirjamme taistelun kulusta muodostavat Olivierin omat ilmoitukset,
jotka ovat sangen selviä. Hän oli sijoittunut kahden tai kolmen
rykmentin kanssa kukkuloille, jotka viettivät Mustallevirralle päin,
missä maa oli alavaa ja soista. Kauempana kohosi maaperä taas hitaasti
ja siellä oli meillä ensimäinen englantilainen etujoukko, jota tukivat
toiset, kuitenkin paljon kauempana takana päin. Brittiläinen sotajoukko
oli miesluvultaan paljon suurempi kokonaisuudessaan, mutta juuri
kyseessä oleva rykmentti oli niin kaukana tukikohdasta, että Olivier
aikoi hyökätä virran yli ja erottaa sen muista. Kun aurinko laski, oli
hän kuitenkin päättänyt pysyä omissa asemissaan, jotka olivat hyvin
vahvat. Päivän kajastaessa seuraavana aamuna oli hän kuin ukkosen
lyömä nähdessään tuon kourallisen englantilaisia ilman minkäänlaista
jälkijoukon tukea heittäytyneen virran yli; toinen puoli oli tullut
siltaa pitkin oikealta, toinen kahluupaikan kautta hiukan ylempää
ja nyt olivat ne kokoontuneet soiselle rannalle hänen varustustensa
alapuolelle.

"Näytti uskomattomalta, että he sellaisella joukolla uskaltaisivat
hyökätä sellaisia asemia vastaan, mutta Olivier huomasi jotain
vielä kummallisempaa. Sillä sen sijaan, että olisi koettanut
pyrkiä lujemmalle maalle, ei tuo mieletön rykmentti tehnyt mitään
tunkeuduttuaan rajulla vauhdilla virran yli, vaan jäi kiinni
mutaan kuin kärpänen siirappiin. Sanomattakin on selvää, että
brasilialaiset ampuivat suuria aukkoja sen riveihin tykistöllään,
eivätkä englantilaiset voineet vastata muulla kuin aluksi vilkkaalla,
sitten yhä laimenevalla kivääritulella. He pitivät kuitenkin
puoliaan viimeiseen saakka, ja Olivierin lyhyt raportti loppuu
noiden mielettömien salaperäiselle urhoollisuudelle osoitetulla
tunnustuksella. — Meidän rintamamme eteni vihdoinkin — kirjoittaa
Olivier — ja ajoi heidät virtaan. Me vangitsimme kenraali St. Claren
itsensä sekä useita muita upseereja. Eversti ja majuri olivat molemmat
kaatuneet taistelussa. Minä en voi olla tässä todistamatta, että
historiassa ei ole tarjolla montakaan kauniimpaa näkyä kuin tämän
omituisen rykmentin kestävyys viimeiseen saakka. Haavoittuneet upseerit
ottivat kuolleiden sotilaitten kiväärit, ja kenraali itse ratsasti
paljain päin meitä vastaan taittunut miekka kädessä. Siitä, mitä
kenraalille sitten tapahtui, vaikenee Olivier samoinkuin kapteeni
Keithkin."

"Hyvä", mutisi Flambeau, "siirtykää nyt toiseen johtolankaan."

"Meni pitkän aikaa", sanoi isä Brown, "ennenkuin löysin toisen
johtolangan, mutta sen voi pian kertoa. Köyhäinhuoneessa Lincolnshiren
soiden luona tapasin lopuksi vanhan sotilaan, joka ei ainoastaan
ollut haavoittunut Mustanvirran luona, vaan myöskin ollut polvillaan
rykmentin everstin vieressä, kun hän kuoli. Everstin nimi oli Clancy —
suuri kömpelö irlantilainen, ja minä luulen, että hän kuoli yhtä paljon
kiukusta kuin haavoistaan. Hän ei suinkaan ollut vastuunalainen tuosta
mielettömästä hyökkäyksestä. Kenraali pakoitti hänet siihen. Kertojani
mukaan kuuluivat hänen viimeiset, mieltäylentävät sanansa näin: 'Ja
sitten lähtee tuo vanha aasi menemään, miekan kärki katkenneena.
Olisinpa toivonut, että se olisi ollut hänen päänsä'. — Huomaatte kai,
että jokainen kertoo taittuneesta miekan kärjestä, sillä erotuksella
vain, että muut huomauttavat siitä kunnioittavammin kuin eversti
Clancy. Ja nyt siirrymme kolmanteen johtolankaan."

Metsän läpi vievä polku alkoi nyt nousta ylöspäin, ja isä Brown
pysähtyi vetääkseen henkeä, ennenkuin jatkoi. Sitten puhui hän taas
samanlaisella, kuivahkolla äänellä:

"Vain noin pari kuukautta sitten kuoli eräs brasilialainen virkamies
täällä Englannissa. Hän oli nimittäin joutunut epäsopuun Olivierin
kanssa ja poistunut hänen maastaan. Hän oli hyvin tuttu henkilö täällä
ja mannermaalla — Espado niminen espanjalainen. Tunsin persoonallisesti
tuon keltaihoisen, vanhan keikarin kotkannenineen. Muutamista
yksityisluontoisista syistä sain luvan nähdä hänen jälkeensä jääneet
asiakirjat. Hän oli tietysti katolinen, ja minä olin ollut hänen
luonaan viimeiseen saakka. Hänen peruissaan ei ollut mitään, mikä
olisi valaissut ainoatakaan St. Claren asian kohtaa, paitsi viisi
kuusi muistikirjaa, jotka joku englantilainen sotilas oli täyttänyt
päivittäisillä muistiinpanoillaan. Otaksun, että brasilialaiset
olivat löytäneet ne jonkun kaatuneen taskuista. Varmaa on vain, että
muistiinpanot loppuivat äkkiä iltaa ennen taistelua.

"Mutta selonteko sotilaan elämän viimeisestä päivästä oli lukemisen
arvoinen. Minulla on se mukanani, mutta nyt on liian pimeä lukea sitä
ja minä kerron sen teille lyhennettynä.

"Ensi osa sen päivän muistiinpanoista on täynnä sukkeluuksia, jotka
otaksuttavasti kulkivat suusta suuhun miehistön keskuudessa ja
tarkoittivat erästä henkilöä, jota he sanoivat Korppikotkaksi. Ei näytä
siltä, että hän — kuka hän sitten lieneekin ollut — olisi ollut joku
heistä tai edes englantilainen, eikä häntä kuvata viholliseksikaan.
Tuntuu pikemmin siltä, kuin olisi hän ollut joku paikallinen
välittäjä ja siviilihenkilö, ehkäpä opas tai sanomalehtimies. Hän
näyttää olleen kahden kesken eversti Clancyn kanssa, mutta vielä
useammin käyneen majurin puheilla. Majuri näyttelee tosiaan varsin
huomattavaa osaa tämän sotilaan päiväkirjassa, jossa hänet kuvataan
laihaksi tummatukkaiseksi upseeriksi nimellä Murray — kotoisin
pohjois-Irlannista ja uskonnoltaan puritaani. Vähän väliä tehdään
pilaa tämän ulsterilaisen ankaroista mielipiteistä eversti Clancyn
juhlimishalun vastakohtana. Joskus tehdään myöskin pilaa Korppikotkan
tavasta pukeutua koreanvärisiin vaatteihin.

"Mutta koko tämä hauskuus mykistyy äkkiä kuin merkkipuhalluksesta.
Englantilaisten leirin takana, melkein yhdensuuntaisesti virran kanssa,
kulki yksi seudun harvoista maanteistä. Lännessä teki tie mutkan
virtaa kohti, jonka yli johti edellä mainittu silta. Idässä vei se
kohti erämaata, ja kahden penikulman päässä saattoi kohdata ensimäisen
englantilaisen etuvartioston. Siltä taholta kuului sinä iltana kevyen
ratsuväen helinää ja tömistystä, sen joukon, missä yksinkertainen
muistiinpanojen tekijä hämmästyksekseen heti tunsi kenraalin
esikuntineen. Hän ratsasti suurella, valkealla hevosellaan, jonka
niin usein olette nähnyt kuvalehdissä ja Akatemian taulunäyttelyissä;
ja voitte olla varma siitä, että ne kunnianosoitukset, millä häntä
tervehdittiin, eivät olleet ainoastaan muodollisia. Omasta puolestaan
ei hän uhrannut aikaa turhiin menoihin, vaan hyppäsi nopeasti hevosensa
selästä, lähestyi erästä upseeriryhmää ja syventyi heidän kanssaan
hyvin salaperäiseen keskusteluun. Se, mikä enimmän pisti päiväkirjan
pitäjämme silmiin, oli hänen erikoinen halunsa keskustella asioista
majuri Murrayn kanssa, mutta siinä määrin kuin valinta ei ollut liian
huomiota herättävä, ei se millään lailla ollut luonnoton. Molemmilla
miehillä oli täysi syy olla ystäviä. Molemmat tutkivat raamattuaan,
molemmat kuuluivat samaan, vanhaan evankeliseen upseeriluokkaan. Oli
asia kuinka hyvänsä, niin varmaa on kuitenkin, että kun kenraali taas
nousi hevosensa selkään, puheli hän yhä hyvin vakavasti Murrayn kanssa,
ja kun hän hitaasti ratsasti virtaa kohti, kulki pitkä ulsterilainen
yhä hänen hevosensa vieressä syventyneenä vakavaan neuvotteluun.
Sotilaat seurasivat heitä katseillaan, kunnes he olivat kadonneet
puuryhmän taa, missä tie kääntyi virtaa kohti. Eversti oli palannut
takaisin miestensä luo, sotamiehet tehtäviinsä. Kirjanpitäjä jäi vielä
paikalleen neljäksi minuutiksi ja näki omituisen näyn.

"Suuri, valkea hevonen, joka oli hiljaa laukannut pitkin tietä,
aivan kuin olisi se kulkenut hautajaissaatossa, palasi nyt hurjasti
nelistäen takaisin heitä kohti, niin kuin olisi sen pitänyt voittaa
kilpajuoksussa. Ensin luulivat he, että se oli heittänyt ratsastajan
pois selästään, mutta kohta näkivät he, että kenraali, joka oli mainio
ratsastaja, itse kiihoitti sitä kaikin voimin. Hevonen ja mies tulivat
heitä vastaan kuin pyörretuuli, ja pysäytettyään ensin horjuvan
juoksijansa, käänsi kenraali hehkuvat kasvonsa heitä kohti, ja hänen
äänensä, kun hän huusi everstiä, kaikui kuin kuolleita herättävä
pasuuna.

"Minä arvelen, että tämän kamalan tapauksen maatajärisyttävät kohdat
myllersivät hurjassa sekamelskassa niitten miesten mielissä, jotka
olivat päiväkirjan kirjoittajan tasolla. Sekavina kuin unessa
asettuivat he melkein tiedottomina paikoilleen riviin ja saivat tietää,
että heidän heti tulisi käydä hyökkäykseen joen toisella puolen olevaa
vihollista vastaan. Kenraali ja majuri olivat, sanottiin, huomanneet
jotain sillan luona, ja rykmentillä oli juuri parahiksi aikaa ryhtyä
taisteluun henkensä puolesta. Majuri oli heti lähtenyt kokoamaan
reserviä, joka oli toisella taholla. Siitä huolimatta ei ollut varmaa,
ehtisikö apu ajoissa perille. Heidän pitäisi kuitenkin jo tänä iltana
mennä veden yli ja valloittaa kukkulat aikaisin seuraavana aamuna.
Viittauksella yöllisen marssin jännittävään romantiikkaan loppuu
päiväkirja äkkiä."

Isä Brown oli ehtinyt ylemmäksi kuin hänen toverinsa, sillä metsäpolku
oli kaventunut, tullut jyrkemmäksi ja mutkaisemmaksi, niin että he
nousivat ylöspäin kuin kierreportaita myöten. Papin ääni kaikui
ylhäältä kaiken peittävässä pimeydessä.

"Päiväkirjassa mainitaan vielä yksi tärkeä seikka. Kun kenraali
kehoitti heitä rohkeaan hyökkäykseen, veti hän miekkansa puoleksi
tupesta, mutta hillitsi sitten itsensä ja työnsi sen takaisin, aivan
kuin hän olisi hävennyt moista vaikutuskeinoa. Siinä on miekka taas."

Heikko valo tunkeutui tien yli ulottuvien oksien verkkokatoksen läpi
ja loi verkon varjon heidän jalkojensa eteen, sillä nyt lähestyivät
he taas metsättömiä, alavia maita. Flambeau tunsi, että ilmassa oli
totuutta, mutta totuus ei ollut vielä valautunut kiinteään muotoon. Hän
vastasi hiukan hämmennyksissään:

"Mitä outoa miekassa on? Upseerillahan tavallisesti on miekka, vai
kuinka?"

"Niistä ei juuri puhuta nykyaikaisissa sodissa", sanoi toinen
välinpitämättömästi, "mutta tässä tarinassa tapaa miekan alituiseen."

"Mitä outoa siinä on?" mutisi Flambeau. "Sellaisesta uutisesta saa
kaksi penceä riviltä. Vanhan soturin miekka taittui viimeisessä
kahakassa. Onhan selvää, että sanomalehdet nielivät mielihalulla
sellaisen tiedonannon. Kaikissa muistomerkeissä ja kuvapatsaissa
nähdään poikkikärkinen miekka. Toivon, että te ette ole ottanut minua
mukaanne napamatkallenne vain sen takia, että kaksi miestä, joilla on
taipumusta tutkimaan harvinaisuuksia, saisi nähdä St. Claren taittuneen
miekan."

"Ei", huusi isä Brown ja sana pamahti kuin pistoolinlaukaus. "Kuka on
nähnyt hänen taittuneen miekkansa?"

"Mitä te tarkoitatte?" huusi toinen ja pysähtyi äkkiä tähtien valossa.
He olivat tulleet metsän harmaiden veräjien ulkopuolelle.

"Minä kysyn: kuka on nähnyt hänen taittuneen miekkansa?" toisti isä
Brown itsepäisesti. "Ei ainakaan mies, joka piti päiväkirjaa. Kenraali
työnsi sen ajoissa takaisin tuppeen."

Flambeau katseli ympärilleen kuun valossa, niinkuin sokea katselee
aurinkoa, ja hänen ystävänsä jatkoi, innostuen vasta nyt:

"Flambeau", sanoi hän, "minä en voi todistaa sitä sittenkään, kun
olen käynyt läpi kaikki muistomerkit. Mutta minä olen varma siitä.
Antakaa minun lisätä pieni tosiseikka, joka asettaa kaikki epäilyksen
ulkopuolelle. Omituisen sattuman vuoksi oli eversti ensimäinen, johon
kuula sattui. Hän haavoittui kauan ennen, kuin joukot olivat joutuneet
käsikähmään. Mutta hän näki St. Claren taittuneen miekan. Mistä johtui
se, että kärki oli poikki? Millä tavoin se oli taittunut? Ystäväni,
miekka oli katkennut ennen taistelua."

"Vai niin", sanoi hänen ystävänsä leikillinen vivahdus äänessä. "Ja
saanko minä tietää, missä tuo taittunut kappale on?"

"Sen sanon teille kyllä", vastasi pappi reippaasti. "Se on
luoteiskulmassa sillä hautausmaalla, joka ympäröi Belfastin
protestanttista tuomiokirkkoa."

"Tosiaanko", sanoi toinen. "Oletteko todennut sen?"

"Sitä en voinut tehdä", sanoi Brown todella pahoillaan. "Sen päällä on
marmorinen muistomerkki — muistomerkki omistettu urhoolliselle majuri
Murraylle, joka kaatui sankarina kuuluisassa Mustanvirran taistelussa."

Flambeau tuntui äkkiä heränneen uuteen eloon.

"Te tarkoitatte", sanoi hän käheästi, "että kenraali St. Clare vihasi
Murrayta ja tappoi hänet taistelukentällä, sitä varten että..."

"Te olette yhä täynnä hyviä ja puhtaita ajatuksia", sanoi toinen.
"Pahempaa!"

"Vai niin", sanoi suurikasvuinen mies. "Minun kehnojen käsitteiden
varastoni on nyt tyhjä."

Pappi näytti epäröivän kuinka hän alkaisi, mutta lopuksi hän sanoi:

"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään."

Toinen ei vastannut.

"Ja jos ei olisi metsää, loisi hän sen. Jos hän tahtoisi kätkeä
kuolleen lehden, loisi hän kuolleen metsän."

Tähänkään ei kuulunut vastausta ja pappi lisäsi vielä lempeämmin ja
tyynemmin.

"Ja jos hän tahtoisi kätkeä ruumiin, loisi hän kuolleilla täytetyn
kentän sen piilopaikaksi."

Flambeau alkoi polkea edelleen, kärsimättömänä ajan hukkaamisen vuoksi,
mutta isä Brown jatkoi häiriytymättä:

"Sir Arthur St. Clare oli, kuten jo sanottu, mies, joka tutki
raamattua. Mutta hän luki sitä omalla tavallaan. Koskahan ihmiset
oppinevat ymmärtämään, että on monta tapaa lukea raamattua?
Kirjanpainaja lukee sitä ottaakseen selon painovirheistä. Mormooni
lukee raamattuaan ja löytää sieltä tukea moniavioisuudelle, kristitty
scientisti lukee sitä ja huomaa, ettei meillä ole käsiä eikä jalkoja.
St. Clare oli vanha englantilaisintialainen sotilas ja protestantti.
Ajatelkaahan mitä se merkitsi. Älkää herran tähden ruvetko nyt pitämään
kauniita puheita! Se saattaisi merkitä ruumiillisessa suhteessa
hirmuista miestä, joka troopillisen auringon alla eli itämaisen
yhteiskunnan keskuudessa ja herkutteli itämaisen kirjan sisällyksellä
järjettömästi ja ilman ohjausta. Luonnollisesti luki hän enimmäkseen
Vanhaa testamenttia ja vältti Uutta. Luonnollisesti löysi hän Vanhasta
testamentista etsimänsä: himoja, julmuutta, petosta. Kyllähän hän
oli rehellinen, niin kuin sanotaan. Mutta mitä hyötyä on rehellisenä
olemisesta, jos palvelee epärehellisyyttä.

"Jokaisessa niistä kuumista, kaukaisista maista, missä se mies oleskeli,
piti hän haaremia, kidutti todistajia ja kokosi häpeällisesti rahaa,
mutta hän olisi epäilemättä sanonut tekevänsä sen Herran kunniaksi.
Minun oman teoloogisen kantani ilmaisee kyllin tarkasti kysymys:
minkä herran? Pahin tällaisissa eksymyksissä on se, että se avaa oven
oven jälkeen helvettiin ja sen yhä pimeneviin kammioihin. Rikoksessa
on pahinta se, että se ei tee miestä yhä hurjemmaksi, vaan yhä
kurjemmaksi. St. Clare joutui pian mitä ankarimpaan ahdinkoon lahjusten
ja kiristysten vuoksi ja tarvitsi yhä lisää rahaa. Mustanvirran
taistelun aikana oli hän syössyt maailmasta maailmaan ja lopulta
joutunut siihen paikkaan, jota Dante nimittää maailman kaikkeuden
alimmaksi piiriksi, eli kadotuksen rotkon pohjaksi."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hänen ystävänsä taas.

"Minä tarkoitan tuota", vastasi pappi osoittaen jäätynyttä lammikkoa,
joka välkkyi kuun valossa.

"Muistatteko, kenet Dante lähetti jääpiiriin?"

"Petturit", sanoi Flambeau väristen.

Kun hän katseli synkkää maisemaapa huomasi puitten uhkaavat, aavemaiset
ääriviivat, olisi hän melkein voinut luulla itseään Danteksi ja
lorisevaäänistä pappia Vergiliukseksi, joka johdatti häntä kuoleman
valtakunnan halki.

Ääni jatkoi: "Olivier oli, niin kuin tiedätte, ritarillinen
liiallisuuteen saakka, eikä tahtonut kuullakaan salaisesta
valtiopoliisista tai vakoilusta. Sitä, niin kuin kaikenlaista muutakin,
käytettiin kuitenkin hänen selkänsä takana, ja sen johtajana oli
ystäväni Espado. Hän oli tuo iloisiin väreihin vaatetettu keikari, joka
kyömynokkansa vuoksi oli saanut Korppikotkan nimen. Ollen olevinaan
ihmisystävä, vainuskeli hän kaikkialla Englannin armeijassa ja sai
lopuksi kynsiinsä sen — suokoon Jumala — ainoan mätämunan, tuon
korkealla seisovan miehen. St. Clare oli suuressa rahantarpeessa —
hän tarvitsi rahavuoria. Epäsuosioon joutunut perhelääkäri uhkaili
paljastuksilla, jotka sitten alkoivat, mutta lopetettiin: kertomuksilla
kuulumattomista, esihistoriallisista tapauksista Park Lanessa,
tapauksista, joihin uusevankelinen englantilainen oli syypää, ja jotka
viittasivat ihmisuhreihin ja orjajoukkioihin. Sen lisäksi tarvitsi
hän rahoja tyttärensä myötäjäisiin, sillä hänestä oli se tieto, että
häntä pidettiin rikkaana, yhtä suloista kuin itse rikkaus. Hän antoi
viimeisen miinan räjähtää, virkkoi sanan Brasilialle ja rikkauksia
tuli tulvimalla Englannin vihollisilta. Mutta toinenkin mies oli
puhunut Espado-Korppikotkan kanssa. Kuinka olikaan, niin oli tumma,
karski, nuori ulsterilainen majuri päässyt inhottavan totuuden perille,
ja kun he hiljaa kulkivat tietä pitkin sillalle päin, sanoi Murray
kenraalille, että hänen piti erota heti, tai asettua sotaoikeuden eteen
tuomittavaksi. Kenraali väitteli hänen kanssaan, kunnes he tulivat
pienen, troopillisen puuryhmän luo sillan korvalle. Ja siellä, laulavan
virran ja auringossa välkkyvien palmujen luona — sillä minä näen ne
edessäni — veti hän miekkansa ja pisti sen majurin ruumiin läpi."

Talvinen tie kulki nyt harjanteen yli. Ilma oli purevan kylmää, ja
taivasta vasten piirtyivät pensaikkojen ja näreikköjen mustat ryhmät.
Mutta kauempaa oli Flambeau näkevinään kajastusta, joka ei ollut
tähtien, eikä kuun valoa, vaan tulta, jonka ihmiset olivat sytyttäneet.
Hän katseli sitä nyt, kun tarina läheni loppuaan.

"St. Clare oli helvetinkoira, mutta sentään rotukoira. Hän ei koskaan,
sen minä vannon, ajatellut selvemmin ja ollut voimakkaampi kuin
silloin, kun Murray parka makasi kuolleena hänen jalkojensa juuressa.
Ei riemuhetkinäänkään, niinkuin kapteeni Keith totuudella sanoi, tuo
suuri mies ollut niin suuri kuin viimeisen, koko maailman halveksiman
tappionsa aikana. Hän tarkasteli kylmästi asettaan pyyhkiäkseen
siitä veren. Hän huomasi silloin, että kärki, jonka hän oli pistänyt
uhrinsa lapaluitten väliin, oli taittunut miesparan ruumiiseen. Ja
tyynesti, niin kuin hän olisi istunut klubin ikkunassa, näki hän
kaiken, mitä sitten seuraisi. Hän huomasi, että selittämätön ruumis
löydettäisiin, selittämätön, taittunut miekan kärki vedettäisiin ulos,
selittämätön, katkennut miekka keksittäisiin — tai miekan puutos.
Hän oli murhannut, mutta ei mykistänyt. Mutta hänen mahtava älynsä
nousi tätä häväistysiskua vastaan. Vielä oli keino. Hän voisi tehdä
ruumiin helposti selitettäväksi. Hän saattoi luoda kasan ruumiita,
jotka peittäisivät sen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua marssi
kahdeksansataa englantilaista soturia kuolemaan."

Lämpimämpi hehku pimeän talvimaiseman takana loisti yhä kirkkaammin, ja
Flambeau kiiruhti askeleitaan sinne päästäkseen. Isä Brown teki samoin,
mutta näytti aivan kertomukseensa vaipuneelta.

"Niin urhoollinen oli tämä englantilainen rykmentti ja niin nerokas sen
johtaja, että jos se heti olisi hyökännyt vastapäisille kukkuloille,
olisi sen mielettömällä yrityksellä saattanut olla menestystä.
Mutta tuolla paha-aikeisella miehellä, joka pelasi sotilailla kuin
shakkinappuloilla, oli toiset aikeet ja toiset syyt. Heidän tuli
pysyä suolla sillan luona siksi, kunnes brittiläisten ruumiita olisi
siellä riittävästi. Ja sitten esitettäisiin viimeinen, suuri kohtaus.
Tuo hopeatukkainen mies, pyhimys ja sotilas, jättäisi viholliselle
taittuneen miekkansa estääkseen jatkuvaa mieshukkaa. Tilapäisesti
keksityksi oli kappale sangen hyvin suunniteltu. Mutta minä luulen,
vaikka en voikaan todistaa sitä — että kun he paraikaa rämpivät
verisessä liejukossa, alkoi joku epäillä ja aavistaa totuutta."

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:

"Kuulen äänen — en tiedä mistä se tulee — mutta se ääni sanoo minulle,
että mies, joka arvasi totuuden, oli sulhanen... hän, joka aikoi mennä
naimisiin vanhuksen tyttären kanssa."

"Mutta miten sitten on Olivierin ja hirttämisen laita?" kysyi Flambeau.

"Osaksi ritarillisuudesta, osaksi viisaudesta ei Olivier vaikeuttanut
marssejaan vangeilla", selitti kertoja. "Useimmissa tapauksissa päästi
hän heidät vapaiksi. Tällä kertaa vapautti hän heidät kaikki."

"Kaikki paitsi kenraalin", sanoi pitkä mies.

"Kaikki", sanoi pappi.

Flambeau rypisti tummia kulmiaan.

"En vielä käsitä aivan kaikkea", sanoi hän.

"Tässä kuva lisää, Flambeau", sanoi Brown salaperäisen hiljaisella
äänellään. "Minä en voi todistaa sitä, mutta minä voin, mikä on
parempaa — nähdä sen. Aamupäivällä muutetaan leiri alastomilta,
kuivettuneilta kukkuloilta ja brasilialaiset sotilaat järjestyvät
osastoihin ja riveihin marssiakseen pois. Siellä vilkkuu Olivierin
punainen paita ja hänen pitkä, musta partansa heiluu tuulessa,
hänen seisoessaan leveälierinen hattu kädessään. Hän sanoo
hyvästi vapauttamalleen suurelle viholliselle — yksinkertaiselle
englantilaiselle sotavanhukselle, joka kiittää häntä miestensä
puolesta. Englantilaisten joukkojen jäännös seisoo hänen
takanaan tehden kunniaa kivääreillään; sen vieressä on ruoka- ja
kuormastovaunuja peräytymistä varten. Rummun pärrytys kuuluu:
brasilialaiset lähtevät liikkeelle; englantilaiset seisovat paikoillaan
kuin kuvapatsaat. Ja niin he seisovat siksi, kunnes viimeinen vilahdus
vihollisesta on kadonnut näköpiirin taa. Silloin muuttavat he äkkiä
asentoa kuin kuolleet, jotka virkoavat. He kääntävät viidetkymmenet
kasvonsa kenraalia kohden — sellaisia kasvoja ei voi unhottaa."

Flambeau säpsähti äkkiä:

"Ah ettehän te tarkoittane", huudahti hän, "tarkoittane, että..."

"Kyllä", sanoi isä Brown syvällä, järkyttävällä äänellään.
"Englantilaiset kädet panivat nuoran St. Claren kaulaan — luultavasti
samat kädet, jotka panivat sormuksen hänen tyttärensä sormeen.
Englantilaiset kädet kuljettivat hänet häpeäpuun luo — miesten,
jotka olivat seuranneet häntä voittoon. Ja englantilaiset — Jumala
armahtakoon ja suojelkoon meitä kaikkia! — englantilaiset sielut
katselivat häntä, kun hän vieraan auringon alla heilui palmupuussa,
rukoillen vihassaan, että hän sieltä putoaisi helvettiin."

Kun he nyt olivat tulleet kummun yli, kohtasi heitä voimakas valo
englantilaisen ravintolan punaverhoisista ikkunoista. Se oli rakennettu
pitkäsivu tielle päin, aivan kuin siten osoittaakseen tavatonta
vieraanvaraisuuttaan. Kaikki sen kolme ovea olivat auki, ja iloinen
nauru ja hälinä kuului sieltä kulkijoittemme korviin.

"Enempää ei minun tarvinne sanoa", lisäsi isä Brown. "Tutkinto ja
tuomio seurasivat toisiaan, ja kun tuomio oli pantu toimeen, vannoivat
he Englannin ja tyttären kunnian vuoksi ikuisesti hautaavansa tarinan
kavaltajan kukkarosta ja murhaajan miekan terästä. Olihan mahdollista,
että he koettivat unohtaa sen. Me ainakin tahdomme tehdä niin. Tässä on
ravintola."

"Siinä olen minä mukana", sanoi Flambeau ja aikoi juuri astua sisään
kirkkaasti valaistuun, meluisaan baarihuoneeseen, kun hän äkkiä
peräytyi askeleen ja oli kaatua tielle.

"Katsokaa tuota, paholaisen nimessä", huudahti hän osoittaen
nelikulmaista puukilpeä, joka pisti ulos sisäänkäytävän yläpuolella. Se
esitti hämärästi miekan kahvaa, jonka terä oli taittunut ja siihen oli
kömpelöillä vanhanaikaisilla kirjaimilla piirretty _Taittuneen miekan
ravintola_.

"Ettekö voinut aavistaa sitä", kysyi isä Brown hiljaisesti. "Hänhän on
tämän maan epäjumala. Joka toisella ravintolana, kadulla ja puistolla
on hänen nimensä."

"Minä luulin, että olimme päässeet tuosta hirviöstä", sanoi Flambeau
sylkäisten maahan.

"Hänestä te ette koskaan pääse Englannissa, niin kauan kuin pronssi on
kestävää ja kivi rikkomatonta", sanoi pappi maahan katsellen. "Hänen
marmoripatsaansa tulevat läpi vuosisatojen kehoittamaan ylpeitä,
viattomia poikia toimintaan. Hänen hautansa kirkkomaalla tulee aina
tuoksumaan velvollisuuden tuntoa, kuin liljat. Miljoonat, jotka eivät
koskaan ole tunteneet häntä, tulevat rakastamaan häntä kuin isää —
tuota miestä, jota hänen viimeiset miehensä kohtelivat kuin roistoa.
Hän tulee pysymään pyhimyksenä ja totuus hänestä ei ole koskaan tuleva
tunnetuksi, sillä lopuksi olen minäkin tehnyt päätökseni. Salaisuuksien
ilmituomisessa voi olla niin paljon hyvää, mutta myöskin niin paljon
pahaa, että minä asetan menettelyni kokeen alaiseksi. Kaikki nuo
sanomalehdet joutuvat pian unhoon: brasilialais-vastainen rähinä on
tauonnut ja Olivieria kunnioitetaan kaikkialla. Mutta minä lupasin
itselleni, että niin pian kuin metallissa tai kivessä, yhtä kestävissä
kuin pyramiidit, eversti Clancyä, majuri Murraytä tai presidentti
Olivieria, tai jotain muuta viatonta miestä häväistäisiin, tai
vääryydellä moitittaisiin tämän asian takia, silloin puhuisin minä.
Jos ei tapahtuisi muuta, kuin että St. Clarea yhä edelleen vääryydellä
ylistettäisiin, vaikenisin minä. Ja sen aion tehdä."

He menivät nyt punaverhoiseen saliin, joka ei ainoastaan ollut
hauska, vaan myöskin hiukan ylellisesti sisustettu. Pöydällä oli
hopeinen jäljennös St. Claren hautapatsaasta, painuneine päineen,
taittuneine miekkoineen. Seinillä näkyi väritettyjä valokuvia samasta
taideteoksesta, sekä tauluja, jotka ilmoittivat kuvapatsaalle aikoville
turisteille raitiovaunujen lähtö- ja tuloajat. Molemmat ystävykset
istuutuivat eräälle täytetyistä penkeistä.

"On kylmä", sanoi isä Brown, "juokaamme hiukan viiniä tai olutta."

"Tai konjakkia", sanoi Flambeau.



KUOLEMAN KOLME ASETTA


Sekä kutsumuksensa perusteella että vakaumuksensa johtamana isä
Brown tiesi paremmin kuin monet muut, että kuolema painaa kaikkiin
arvokkuuden leiman. Mutta hänenkin oli vaikea käsittää sitä, kun hänet
aamunkoittaessa herätettiin ja hänelle sanottiin, että sir Aaron
Armstrong oli murhattu. Oli melkein järjetöntä ja mahdotonta ajatella
salaperäistä väkivallan työtä samassa yhteydessä kuin sellaista
huvittavaa ja sympaatista henkilöä, jollainen sir Armstrong oli. Sillä
hän oli sitä lajia hauskuttelija, jonka käytös melkein lähenteli
hullunkurisuutta, ja hänestä pidettiin niin paljon, ettei mistään
kostosta voinut olla puhettakaan. Isä Brownista tuntui aivan samalta
kuin jos hän olisi saanut tietää, että Sunny Jim oli hirttänyt itsensä,
tai että mr Pickwick olisi kuollut Hanwellissa. Sillä vaikka sir
Aaron oli ihmisystävä ja sen vuoksi joutunut tekemisiin yhteiskunnan
pimeämpien puolien kanssa, kehui hän osaavansa ottaa toimensa mitä
valoisimmalta kannalta. Hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset
puheensa olivat täynnä juttuja ja huvittavia tarinoita. Hänen
terveytensä oli kukoistava, hänen maailmankatsomuksensa optimistinen,
ja raittiuskysymystä — mieliainettaan — käsitteli hän tuolla
kuolemattomalla, hieman yksitoikkoisella iloisuudella, joka usein
kuuluu hyvinvoivan raittiusmiehen ominaisuuksiin.

Hänen kääntymystarinansa oli hyvin tuttu ja siitä keskusteltiin
usein puritaanisissa kokouksissa ja saarnatuoleissa. Hän oli, niin
kerrottiin, nuorena poikana joutunut skotlantilaisesta teologiasta
skotlantilaisen viskyn pariin, hän oli vapautunut molemmista ja tullut
— niin kuin hän vaatimattomasti sanoi — siksi, mikä hän nyt oli. Hänen
valkea partansa, hänen keruubin kasvonsa ja kiiltävät silmälasinsa,
jotka nähtiin lukemattomilla päivällisillä ja kongresseissa, tekivät
melkein mahdottomaksi luulon, että hän koskaan olisi ollut juomari
tai kalviinin opin kannattaja. Hän oli, ja se mielipide oli yleinen,
teeskentelemättömän iloisin kaikista ihmisten lapsista.

Hän oli asunut Hampsteadin maaseutumaisen laitakaupungin puolella,
oivallisessa talossa, joka ei ollut leveä, vaan korkea, tuollainen
nykyaikainen, jokapäiväinen torni. Kapein sen kapeista sivuista
oli rautatien vihreälle, jyrkälle vallille päin täristen junien
ohi kulkiessa. Sir Aaron Armstrongilla ei ollut — niin selitti
hän karskisti — minkäänlaisia hermoja. Mutta jos juna usein oli
tärähdyttänyt taloa, oli suhde tällä kertaa aivan päinvastainen: talo
antoi junalle täräyksen.

Veturi hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi heti sen paikan toisella puolen,
missä yksi talon kulmista kohtasi jyrkän, ruohoisen penkereen. Useimmat
koneelliset laitokset pysähtyvät hitaasti, mutta tämän pysäyksen elävä
alkusyy oli ollut hyvin nopea käänteissään. Kokonaan mustiin puettu
mies, jonka käsineet myöskin — sen muisti jokainen varmasti — olivat
mustat, näyttäytyi ratavallilla veturin edessä ja heilutti käsiään
kuin tuulimylly. Tämä yksistään ei olisi kuitenkaan voinut saada
myöhästynyttä junaa pysähtymään. Mutta mies päästi huudon, jota sitten
kuvattiin epäluonnolliseksi ja ennen kuulemattomaksi. Se oli noita
äänekkäitä huutoja, jotka ovat kamalan selviä, vaikkei huudettua sanaa
kuultaisikaan. Tässä tapauksessa oli sana: _murha!_

Mutta kuljettaja vakuutti, että hän olisi pysäyttänyt junan
kaikissa tapauksissa, vaikkei olisi kuullutkaan sanasta muuta, kuin
kauhistuttavan äänen painon, millä se lausuttiin.

Kun juna oli pysähtynyt, olisi pintapuolinenkin katselija käsittänyt
monta yksityiskohtaa murhenäytelmästä. Tuo mustiin puettu mies
vihreällä penkereellä oli sir Aaron Armstrongin palvelija Magnus.
Iloluontoinen parooni oli usein nauranut synkkäpukuisen palvelijansa
mustille käsineille. Mutta nyt ei kukaan nauranut hänelle.

Niin pian kuin pari henkilöä, jotka ryhtyivät ottamaan selvää asiasta,
oli poistunut ratapenkereeltä ja päässyt yli savuttuneen pensasaidan,
näkivät he melkein penkereen juurella keltaiseen, punavuoriseen
yönuttuun puetun vanhan miehen ruumiin. Hänellä näytti olevan
köydenpätkä jalan ympärillä ja hän oli luultavasti sekaantunut siihen
taistellessaan murhaajan kanssa. Muutamia mitättömiä veritahroja oli
myös siellä täällä, mutta ruumis oli köyristynyt tai murtunut, oli
asennossa, jollaisessa elävä olento ei voi koskaan olla. Se oli Sir
Aaron Armstrong. Muutamien sekavien sekuntien jälkeen näyttäytyi suuri,
vaaleatukkainen mies, jota useat matkustajista tervehtivät. Hän oli
vainajan kirjuri, Patrick Royce, hyvin tuttu taiteilijain keskuudessa
ja vieläpä heidän taiteensa harrastajakin. Vähemmän äänekkäällä,
mutta vakuuttavammalla tavalla ilmaisi hän samanlaista epätoivoa
kuin palvelijakin. Kun nyt kolmas talon asukkaista, murhatun tytär
Alice Armstrong, horjuen ja hoippuen oli tullut puutarhasta, lopetti
kuljettaja viivytyksen ja pani koneen käyntiin. Signaalipilli vihelsi
ja puuskuttaen jatkoi juna matkaansa tuodakseen apua lähimmältä
asemalta.

Isä Brown oli kutsuttu äkkiä Patrick Roycen, suurikasvuisen kirjurin
ja entisen bohemin kehoituksesta. Royce oli syntyään irlantilainen
ja uskonnoltaan katolinen, sitä pintapuolista lajia, joka ajattelee
uskontoaan vasta sitten, kun joutuu pulaan. Roycen kehoitusta ei ehkä
olisi noudatettu niin pian, jollei eräs virallisista salapoliiseista
olisi ollut epävirallisen Flambeaun ystäviä, ja Flambeaun ystävänä
ei voinut olla kuulematta lukemattomia tarinoita isä Brownista. Kun
nyt tämä nuori salapoliisi, jonka nimi oli Merton, saattoi pientä
pappia kentän yli rautatielle, muuttui heidän keskustelunsa siten
tuttavallisemmaksi, kuin jos he olisivat olleet aivan outoja keskenään.

"Minun ymmärtääkseni", sanoi mr Merton avomielisestä "on asia täysin
selittämätön. Ei ketään voi epäillä. Magnus on juhlallinen vanha
mies — liian suuri narri ollakseen murhaaja. Royce on vuosikausia
ollut paroonin paras ystävä, ja vainajan tytär taas jumaloi isäänsä.
Sitäpaitsihan kaikki on käsittämätöntä. Kelläpä olisi halua tappaa
sellainen hassuttelija kuin vanha Armstrong oli? Kelläpä olisi halua
kastaa kätensä hauskan tilapääpuhujan vereen? Sehän olisi samaa kuin
murhata joulu-ukko."

"Niin, se oli iloinen talo", sanoi isä Brown. "Talo oli hauska ja
iloinen niin kauan kuin hän oli. Luuletteko, että se pysyy yhtä
iloisena nyt, kun hän on kuollut?"

Merton säpsähti ja katseli seuralaistaan mielenkiinto äkkiä heränneenä.
"Nyt kun hän on kuollut?" toisti hän.

"Niin", jatkoi pappi, "hän oli kieltämättä iloinen. Mutta sanokaapa
minulle suoraan, oliko kukaan muu siinä talossa iloinen?"

Mertonista tuntui kuin olisivat sielun ikkunat auenneet hänelle
päästäen sisälle sen hämmästyttävän valon, jonka avulla me ensikertaa
saamme oikean käsityksen aikoja sitten tuntemistamme asioista. Hän
oli usein ollut Armstrongin luona pikku asioitten tähden, joita tämä
ihmisystävä oli antanut hänelle suoritettavaksi, ja kun hän oikein
mietti asiaa, oli talossa vallinneessa hengessä ahdistava tuntu.
Huoneet olivat hyvin korkeita ja hyvin kylmiä, huonekalut jokapäiväisiä
ja sähkövalo vetoisissa käytävissä teki kalpeamman vaikutuksen kuin
kuunvalo. Ja vaikka vanhusvainajan punainen naama ja hopean valkoinen
parta leimusi kuin ilovalkea milloin siellä milloin täällä huoneissa
ja käytävissä, ei se jättänyt lämpöä jälkeensä. Talon aavemainen
kolkkous perustui kai osaksi sen omistajan liikkuvaisuuteen ja
kuohuvaan elämänintoon. Hän ei tarvinnut uuneja eikä lamppuja, väitti
hän, hän säilytti lämpönsä sisällään. Mutta kun Merton ajatteli hänen
ympäristöään, täytyi hänen tunnustaa, että muut henkilöt olivat vain
isäntänsä varjokuvia. Tuo synkkä palvelija muistutti kuuluisine
käsineineen painajaista. Royce, sihteeri, oli hyvin lujatekoinen,
suuri ja kömpelökasvuinen, puettu villapukuun ja parta lyhyeksi
leikattu. Mutta tuon oljenkarvaisen parran seassa, samoin kuin puvussa,
oli runsaasti harmaita karvoja, ja leveä otsa oli ennen aikojaan
syvissä rypyissä. Hänkin oli hyvin hyväntahtoinen, mutta hänen
hyväntahtoisuutensa oli sävyltään surumielistä, melkein masennettua
— hän teki sen vaikutuksen kuin olisi hän joutunut väärälle uralle.
Mitä Armstrongin tyttäreen tulee, niin oli melkein uskomatonta, että
neitonen olisi ollut hänen tyttärensä; niin kalpea oli hänen ihonsa ja
hän näytti hyvin kivuloiselta. Hän oli hyvin miellyttävä, mutta hänen
olennossaan oli jotain vapisevaa niinkuin haavanlehdessä. Merton oli
usein ihmetellyt, oliko ohikiitävien junien ryske saanut hänet noin
vapisemaan.

"Katsokaa", sanoi isä Brown, räpyttäen vaatimattomasti silmiään,
"minä en ole varma siitä, että Armstrongin tapainen iloisuus tekee
muut erikoisen iloisiksi. Te sanotte, ettei ketään haluttaisi tappaa
tuollaista iloluontoista vanhusta, mutta minä en ole kovinkaan varma
siitä; _ne nos inducas in tentationem_.

"Jos minä murhaisin jonkun", lisäsi hän sitten yksinkertaisesti, "olisi
uhrini varmasti optimisti."

"Miksi niin?" kysyi Merton, jota keskustelu huvitti.

"Ettekö luule ihmisten pitävän iloisuudesta?"

"Ihmisistä on hauska nauraa", vastasi isä Brown, "mutta he eivät
pidä ainaisesta hymyilystä. Iloisuus ilman huumoria on sangen
kärsivällisyydelle käypää."

He kulkivat jonkun aikaa vaieten rautatien tuulista pengertä pitkin,
mutta juuri kun he olivat tulleet Armstrongin korkean talon varjoon,
sanoi isä Brown, aivankuin olisi tahtonut heittää mielestään
vaivaloisen ajatuksen ja olla jyrkästi väittämättä mitään:

"Väkevät juomat eivät itsessään ole mitään pahaa eivätkä hyvääkään,
mutta joskus tuntuu minusta siltä kuin Armstrongin tapaiset miehet
välistä tarvitsisivat lasin viiniä tullakseen vähemmän iloisiksi."

Mertonin esimies virassa, vanhanpuoleinen, reipas Gilder-niminen
salapoliisi, seisoi vihreällä penkereellä odottaen kruununpalvelijaa,
sillä hetkellä puhellen Patrick Roycen kanssa, jonka leveät olkapäät
ja tuuhea parta näkyivät hänen päänsä yli. Tuo seikka oli sitä
silmiinpistävämpi sen vuoksi, että Royce säännöllisesti kulki voimakas
selkä kumarassa ja näytti täyttävän pienet sisäaskareensa raskaasti,
vaikkakin nöyrästi, niinkuin voisi ajatella puhvelin vetävän lasten
vaunuja.

Huomattavalla mielihyvällä nosti Royce päätään, kun pappi tuli ja
vei hänet hiukan syrjemmäksi. Sillä aikaa puheli Merton vanhemmalle
poliisille kylläkin kunnioittavasti, mutta ei aivan ilman eräänlaista
poikamaista kärsimättömyyttä.

"No, mr Gilder", sanoi hän, "oletteko päässyt salaisuuden perille?"

"Tässä ei ole salaisuutta", vastasi Gilder ja katseli variksia
uneksivin silmin.

"Ainakin minusta juttu näyttää sangen hämärältä", sanoi Merton
hymyillen.

"Ei, poikaseni, asia on hyvin yksinkertainen", huomautti vanhempi mies
sivellen harmaata, terävää leukapartaansa. "Kolme minuuttia sen jälkeen
kuin te olitte mennyt hakemaan mr Roycen pappia, selvisi kaikki.
Tunnettehan tuon kalpean mustakätisen palvelijan, joka pysäytti junan?"

"Häntä ei ole vaikea tuntea. Kylmät väreet käyvät selkääni pitkin kun
näen hänet."

"Vai niin", sanoi Gilder vetelästi. "Kun juna oli lähtenyt, oli hänkin
kadonnut. Jokseenkin häpeämätön pahantekijä, vai mitä? Hän pakeni
samalla junalla, jonka piti hakea poliisit tänne."

"Te olette, arvelen minä, aivan varma siitä, että hän on murhannut
isäntänsä?" kysyi nuori mies.

"Kyllä, poikaseni, siitä olen aivan varma", vastasi Gilder kiivaasti
"jo sen yksinkertaisen tosiseikan vuoksi, että hän on ottanut mukaansa
kahdenkymmenen tuhannen punnan edestä arvopapereita, jotka olivat
hänen isäntänsä kirjoituspöydän laatikossa. Ainoa, mitä voisi sanoa
vaikeaksi, on saada selville _tapa_, millä murha on tehty. Näyttää
siltä, kuin pääkallo olisi murskattu jollain suurella aseella, mutta
täällähän ei ole minkäänlaista asetta, ja murhaajasta on kai ollut
epämukavaa kuljettaa asetta mukanaan, vaikka se olisi ollutkin niin
pieni, ettei kukaan olisi huomannut sitä."

"Ehkäpä oli ase liian suuri kiinnittääkseen huomiota" sanoi pappi
hiljaa naurahtaen.

Kuullessaan tämän hassun huomautuksen kääntyi Gilder ympäri ja kysyi
Brownilta jokseenkin ankaran näköisenä, mitä hän tarkoitti.

"Myönnän puhuneeni naurettavasti", sanoi Brown anteeksi pyytäen.
"Se kuulostaa lasten sadulta. Mutta Armstrong parka murhattiin
jättiläiskurikalla, niin suurella, vihreällä nuijalla, ettei kukaan
sitä huomaa, ja sitä nuijaa sanotaan maaksi. Hän kolautti itsensä
kuoliaaksi tätä vihreää pengertä vasten, jonka päällä me nyt seisomme."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi salapoliisi nopeasti.

Isä Brown käänsi täysikuukasvonsa ylös tornimaista taloa kohti ja
räpytti alakuloisesti silmiään. He seurasivat hänen katseensa suuntaa
ja huomasivat, että ylinnä talon muuten ikkunattomassa seinässä oli
avonainen ullakko-ikkuna.

"Ymmärrätte kai", sanoi hän osoittaen ylöspäin kömpelösti kuin lapsi,
"että hänet heitettiin tuolta alas."

Gilder rypisti otsaansa ja katseli tutkien ikkunaa. "Mahdotontahan se
ei ole", sanoi hän, "mutta minä en saata käsittää, kuinka te voitte
olla niin varma siitä."

Brown avasi ammolleen harmaat silmänsä.

"Niin", sanoi hän. "Kuolleen jalan ympärillä on nuoran pätkä. Ettekö
näe, että toinen nuoran pätkä on tarttunut tuon ikkunan kulmaan?"

Ikkuna oli niin korkealla, että nuora näytti rihmalta tai
hiussuortuvalta, mutta terävä-älyinen vanha salapoliisi oli nyt varma
asiastaan.

"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi hän isä Brownille. "Se on
nuoranpätkä."

Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli
vain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli
ulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen
palvelijan Magnuksen hirtehisnaama.

"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni", huudahti Gilder astuen
esiin odottamattoman reippaasti.

"Onko teillä rahat?" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.

Mies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi.
"Ei ainakaan täällä", lisäsi hän sitten.

"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö", sanoi
niin sanottu Magnus.

Kun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää
junan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot
värittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun
ja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen
syntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun
sir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon
ravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat
muutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa
kuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa
ymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut
hiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja
läpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.

"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään", sanoi hän kovasti
ja korskeasti. "Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen
vuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla
valmiina hänen hautajaisiaan varten."

Ja hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.

"Kersantti", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin
käsiin, "ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin
vaarallisen näköinen."

"Sir", vastasi kersantti yhtä omituisen kummasteleman näköisenä. "En
tosiaankaan tiedä, käykö se päinsä."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi toinen terävästi. "Ettekö ole vanginnut
häntä?"

Magnuksen suupielet venähtivät pilkalliseen nauruun ja lähestyvän junan
vihellyspilli näytti yhtyvän pilkkaan.

"Me vangitsimme hänet", vastasi kersantti hyvin vakavasti, "juuri
kun hän tuli ulos poliisikamarista Highgaten varrelta, jonne hän oli
jättänyt isäntänsä rahat poliisipäällikkö Robinsonin säilytettäväksi."

Gilder katseli kamaripalvelijaa mitä suurimman ihmetyksen vallassa.

"Minkä ihmeen takia menettelitte sillä lailla?" kysyi hän Magnukselta.

"Luonnollisesti sen vuoksi, ettei rosvo saisi rahoja", vastasi hän
tyynesti.

"Mutta sir Aaronin rahat olisivat kai olleet turvassa hänen oman
perheensä huostassa", sanoi Gilder.

Viimeiset sanat hukkuivat vaappuen ja kolisten ohikulkevan junan
jyrinään, mutta kaikkien niiden huumaavien äänien läpi, joille tuo
onneton talo yhä oli altis, kuului kellomaisella selvyydellä jok'ikinen
tavu Magnuksen vastauksesta:

"Minulla ei ole mitään syytä luottaa sir Aaronin perheeseen."

Kaikilla noilla liikkumattomilla miehillä oli aavemainen tunne
siitä, että joku uusi henkilö oli liittynyt seurueeseen, ja Merton
ei ollenkaan hämmästynyt, kun hän ylös katsahtaessaan keksi sir
Armstrongin tyttären, jonka kalpeat kasvot kurkistivat isä Brownin olan
takaa. Hän oli vielä nuori ja tavallaan kauniskin, mutta hänen tukkansa
väri oli niin vaalean ruskea, että se muutamissa valaistuksissa näytti
aivan harmaalta.

"Olkaa varovainen puheissanne", sanoi Royce karkeasti, "muuten
säikäytätte miss Armstrongin."

"Niin, sitä minä juuri toivon", sanoi kirkasääninen mies.

Kun kysymyksenalainen nainen peräytyi askeleen ja kaikki muut olivat
kummastuneen näköisiä, jatkoi hän:

"Minä olen jokseenkin tottunut miss Armstrongin kohtauksiin. Olen
nähnyt hänen vapisevan silloin tällöin vuosikausia. Muutamat väittävät,
että hän värisi kylmästä, toiset, että hän vapisi pelosta, mutta minä
tiedän, että hän vapisi vihasta ja syntisestä kiukusta — palvellessaan
niitä helvetin henkiä, jotka ovat viettäneet juhlaa täällä tänä aamuna.
Jos ei minua olisi ollut, olisi hän nyt tiessään rakastajineen, kaikki
rahat mukanaan. Aina siitä saakka kun vanha isäntä parkani esti hänen
avioliittonsa tuon juopporentun kanssa..."

"Seis", sanoi Gilder hyvin ankarasti. "Teidän kuvittelunne ja
syytteenne perhettä vastaan eivät kuulu meille. Jos teillä ei ole
varmoja todisteita, ovat teidän tyhjänpäiväiset kuvittelunne..."

"Oo, minä kyllä annan teille varmoja todisteita", keskeytti Magnus
katkonaisella murteellaan. "Teidän on pakko, herra poliisipäällikkö,
kuulla minua todistajana, ja silloin saatte kuulla totuuden. Totuus
on tämä: heti kun vanha mies oli verissään heitetty ikkunasta ulos,
syöksyin minä ullakkohuoneeseen ja tapasin hänen tyttärensä pyörtyneenä
lattialla verinen tikari vielä kädessään. Sallikaa minun jättää sekin
viranomaisille."

Hän otti takataskustaan pitkän, luupäisen veitsen, jonka terässä oli
veripilkkuja, ja ojensi sen kohteliaasti kersantille. Sitten vetäytyi
hän taas takaisin ja silmäviirut katosivat melkein hänen kasvoistaan,
joille levisi lihava, kiinalainen ivahymy.

Merton tunsi voivansa pahoin häntä katsellessaan ja hän mutisi
Gilderille: "Painavathan toki miss Armstrongin sanat teidänkin
mielestänne jotakin hänen syytöksiään vastaan?"

Isä Brown kohotti äkkiä kasvonsa, jotka loistivat kuin äsken pestyt:

"Niin", sanoi hän säteillen puhdasta yksinkertaisuutta, "mutta
ovatkohan miss Armstrongin sanat ristiriidassa palvelijan ilmoitusten
kanssa."

Tyttö päästi omituisen, säikähtyneen pikku huudahduksen. Hänen
ruumiinsa oli jäykkä kuin halpautuneen, mutta hänen vaaleanruskean
tukan ympäröimissä kasvoissaan kuvastui hämmästys ja kauhu. Hän seisoi
siinä kuin lassolla kiedottu, ollen tukehtumaisillaan.

"Tämä mies", sanoi mr Gilder vakavasti, "väittää, että teidät murhan
jälkeen löydettiin pyörryksissä veitsi kädessä."

"Hän puhuu totta", vastasi Alice.

Seuraava tosiseikka, joka tuli heidän tietoonsa oli se, että Patrick
Royce suurine, kumarine päineen astui piiriin ja lausui seuraavat
kummalliset sanat:

"Jos minun täytyy lähteä, pitää minun saada hiukan huvitella sitä
ennen."

Hänen mahtava käsivartensa kohosi ja rautanyrkillä suuntasi hän
Magnuksen irvistelevään mongoolinaamaan tuustin, joka ojensi hänet,
litteänä kuin pannukakun, maahan. Pari kolme poliisia tarttui heti
Royceen, mutta kaikki muut saivat sen käsityksen kuin kaikki järki
olisi hävinnyt ja maailman kaikkeus surisisi ympäri päättömässä
pantomiimissa.

"Jättäkää tuo, mr Royce", huusi Gilder käskevällä äänellä. "Minä
vangitsen teidät väkivallasta."

"Sitä te ette tee", sanoi kirjuri raudankovalla äänellä.

"Te saatte vangita minut murhasta."

Gilder loi levottoman silmäyksen mieheen, joka oli maannut maahan
lyötynä, mutta kun loukattu henkilö jo oli noussut istuvilleen ja
alkanut pyyhkiä verta verrattain vahingoittumattomiksi jääneiltä
kasvoiltaan, sanoi poliisipäällikkö lyhyesti:

"Mitä tarkoitatte?"

"Se, mitä tuo mies on puhunut, on täyttä totta", sanoi Royce. "Miss
Armstrong makasi tosiaankin lattialla pyörryksissä. Mutta hän ei ollut
tarttunut veitseen hyökätäkseen isänsä kimppuun, vaan puolustaakseen
häntä."

"Puolustaakseen häntä", toisti Gilder miettivänä.

"Ketä vastaan?"

"Minua vastaan", sanoi kirjuri.

Alice katseli häntä hämmästyneen näköisenä.

"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut", sanoi hän, "olen iloissani,
että sinä kuitenkin olet rohkea."

"Seuratkaa minua tuonne ylös" sanoi Patrick Royce synkästi, "niin
näytän teille, miten tuo kirottu juttu tapahtui."

Ullakkokamari, joka oli kirjurin hallussa, oli pienenpuoleinen kammio
niin suurelle erakolle, ja siellä oli tosiaankin kiivaan kohtauksen
jälkiä. Melkein keskellä lattiaa oli suuri revolveri kuin siihen
heitettynä. Hiukan vasemmalle siitä oli kierinyt avattu, vaikkei aivan
tyhjä viskypullo. Pieni pöytäliina oli tahrittu ja poljeskeltu, ja
pitkä nuora, samanlainen kuin ruumiin jalassa, oli huolimattomasti
heitetty ikkunalaudan yli. Kaksi maljakkoa oli särkynyt uuninkomeroon
ja yksi lattialle.

"Olin juovuksissa", sanoi Royce sellaisella ennenaikojaan vanhentuneen
miehen yksinkertaisuudella, jossa piili samanlaista paatosta kuin pikku
lapsen ensimäisen virheen tunnustuksessa.

"Tunnettahan te kaikki minut", jatkoi hän käheästi. "Kaikki tietävät,
kuinka minun tarinani alkoi, ja se saa kernaasti loppua samalla
lailla. Minua pidettiin yhteen aikaan lahjakkaana miehenä ja olisin
ehkä tullut onnelliseksi. Armstrong pelasti sieluni ja ruumiini
jäännökset kapakkaelämästä ja oli aina hyvä minulle omalla tavallaan,
mies parka! Mutta katsokaas! Hän ei tahtonut antaa Alicea minulle,
ja tullaan aina sanomaan, että hän oli oikeassa siinä. Voittehan
itse tehdä loppupäätelmänne ja minun ei tarvinne ryhtyä selittämään
yksityiskohtia. Tuo on minun viskypulloni, joka on tuolla nurkassa
melkein piilossa, minun revolverini on lattialla aivan tyhjänä. Ruumiin
jalassa tavattiin kappale minun kirstunuoraani ja minun ikkunastani
heitettiin Armstrong ulos. Teidän ei tarvitse antaa salapoliisien
penkoa elämäni murhenäytelmää. Se on täynnä tässä maailmassa hyvin
tavallisia rikkaruohoja. Minä antaudun itse hirtettäväksi, ja siinä
lienee kai Jumalallekin kylliksi."

Hienosti annetun viittauksen jälkeen kokoontuivat poliisit
suurikasvuisen miehen ympärille aikoen kuljettaa hänet pois, mutta he
hämmästyivät ja peräytyivät hiukan nähdessään isä Brownin makaavan
nelinkontin oven edessä, aivan kuin omituisella tavalla harjoittamassa
hartauttaan. Aivan välinpitämättömänä siitä, minkä näköinen hän oli,
pysyi hän hetken samassa asennossa, mutta käänsi sitten loistavat,
pyöreät kasvonsa seurueeseen päin, jolloin hän oli nelijalkaisen,
naurettavalla ihmispäällä varustetun eläimen näköinen.

"Ei, kuulkaas", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Tuo ei pidä ollenkaan
paikkaansa. Ensin sanottiin, ettei löydetty mitään aseita, ja nyt niitä
löytyy liiaksikin. Ensin veitsi ruumiiseen pistettäväksi, sitten nuora
hirttämistä varten ja lopuksi pistooli, jolla ammutaan. Ja kuitenkin on
asianlaita sellainen, että hän taittoi niskansa ikkunasta pudotessaan.
Se ei käy yhteen. Se ei ole säästäväisyysperiaatteen mukaista."

Hän pudisteli päätään kuin laitumella käypä hevonen

Poliisipäällikkö Gilder oli avannut suunsa vakavan miettiväisesti,
mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan sanotuksi, oli eriskummainen
olento lattialla jatkanut aivan välinpitämättömästi.

"Sitten on meidän huomattava kolme mahdotonta seikkaa. Ensiksi nämä
reiät matossa, reiät, joista kuusi kuulaa on mennyt sisään. Miksi
ihmeessä mattoa pommitettaisiin? Juopunut laukaisee kohti vihollisensa
päätä, joka irvistelee häntä vastaan. Hän ei suutu hänen jalkoihinsa,
ei hyökkää hänen tohveleittensa kimppuun."

Sittenkun puhuja oli lopettanut maton käsittelyn, nosti hän kätensä
ja pisti ne taskuunsa jääden kuitenkin yhä edelleen polvistuneeseen
asentoonsa.

"Ja sitten nuora!" jatkoi hän. "Minkälainen mahtaisi se humala olla,
joka panisi ihmisen ensin yrittämään nuoraa uhrinsa kaulan ympärille,
mutta tyytyisi lopulta kiinnittämään sen hänen jalkaansa? Niin
humalassa ei Royce ainakaan ollut, sillä silloin nukkuisi hän nyt
kuin tukki. Ja sitten paras todistus — viskypullo. Te huomautitte,
että juomari tappeli saadakseen viskypullon, onnistuikin saamaan sen,
mutta kieritti sen soppeen vuodattaen puolet sisällöstä permannolle
ja jättäen loput jäljelle. Se on sellaista, jota juomari ei koskaan
tekisi."

Kömpelösti kapusi hän ylös lattialta ja sanoi katuvalla äänellä sille,
joka oli syyttänyt itseään murhasta:

"Olen hyvin pahoillani, hyvä herra, mutta teidän juttunne on hyvin
huonosti keksitty."

"Sir", sanoi Alice Armstrong hiljaa papille, "saanko puhutella teitä
hetkisen kahden kesken."

Tämä pyyntö pakoitti puheliaan papin lähtemään ovelta, ja kun he olivat
tulleet viereiseen huoneeseen, sanoi tyttö hyvin hätäisesti, ennenkuin
toinen oli ehtinyt avata suutaan:

"Te olette teräväjärkinen, ja minä tiedän, että te koetatte pelastaa
Patricken, mutta se ei hyödytä mitään. Asian sisin ydin on musta,
ja mitä pitemmälle te tutkimuksessanne tunkeudutte, sitä enemmän
todisteita löydätte te tuota onnetonta miestä vastaan, jota minä
rakastan."

"Miksi niin?" kysyi Brown katsellen häntä tarkasti.

"Niin", sanoi hän katse yhtä kiinteänä, "siksi, että minä omin silmin
näin hänen tekevän rikoksen."

"Ohoh", sanoi Brown näyttämättä vähääkään liikutetulta. "Ja mitä hän
sitten teki?"

"Minä olin viereisessä huoneessa lähinnä heitä", kertoi tyttö.
"Molemmat ovet olivat kiinni, mutta äkkiä kuulin minä jonkun
ärjäisevän äänellä, jonka vertaista en koskaan ole kuullut: 'Helvetti,
helvetti, helvetti!' Heti sen jälkeen vapisivat ovet ensimäisestä
revolverin laukauksesta. Pamaus toistui kolme kertaa, ennenkuin sain
auki molemmat ovet ja huomasin huoneen olevan täynnä savua. Mutta
mielettömän Patrick-parkani kädessä savusi pistooli, ja omin silmin
näin hänen ampuvan viimeiset laukaukset. Sitten heittäytyi hän isäni
kimppuun, joka kauhuissaan oli kouristautunut kiinni ikkunalautaan. He
taistelivat ja Patrick koetti kuristaa isäni nuoralla, jonka hän heitti
hänen kaulaansa, mutta se liukui olkapäitten yli jalkoihin. Se kiertyi
kai toisen jalan ympärille, sillä Patrick veti häntä nyt taaksepäin,
kuin olisi ollut hullu. Sain käsiini veitsen, joka oli matolla,
syöksyin heidän väliinsä ja taitoin nuoran, ennenkuin pyörryin."

"Minä ymmärrän", sanoi isä Brown, yhä edelleen kylmän kohteliaana.
"Minä kiitän teitä."

Kun tyttö nyt vaipui kokoon ja peitti kasvonsa käsillään, meni pappi
jäykkänä ja suorana toiseen huoneeseen, jossa hän tapasi Gilderin ja
Mertonin yksin Patrick Roycen kanssa, joka istui tuolilla käsiraudoissa.

"Saisinko teidän läsnäollessanne sanoa vangille pari sanaa?" kysyi
isä Brown nöyrällä äänellä poliisipäälliköltä, "ja voisikohan hänet
minuutiksi vapauttaa noista kalvosimista?"

"Hän on vahva mies", sanoi Merton hiljaisella äänellä.

"Miksi tahdotte, että ne otettaisiin pois?"

"Niin", sanoi pappi nöyrästi. "Tahtoisin saada suuren kunnian puristaa
hänen kättään."

Molemmat poliisit tuijottivat häneen, ja isä Brown lisäsi:

"Ettekö tahdo kertoa heille asian oikeaa laitaa?" Tuolilla istuva mies
pudisteli pörröistä päätään, ja pappi kääntyi kärsimättömänä pois.

"Siinä tapauksessa teen minä sen", sanoi hän. "Yksilön henki on
suuremman arvoinen kuin näennäisesti puhdas maine. Minä aion pelastaa
elossa olevat ja antaa kuolleitten haudata kuolleensa."

Hän meni onnettoman ikkunan luo ja katseli puhuessaan ulos silmiään
räpäytellen:

"Minä sanoin teille, että tässä tapauksessa löysimme monta asetta ja
vain _yhden_ vainajan. Nyt sanon minä teille, että aseita ei käytetty
murhaan. Kaikki nuo kamalat välikappaleet, juoksusilmukka, verinen
veitsi, tyhjä revolveri, kaikkia niitä käytettiin armeliaisuuden
palveluksessa — ei sir Aaronin murhaan, vaan hänen puolustuksekseen."

"Hänen puolustuksekseen", toisti Gilder. "Ketä vastaan?"

"Häntä itseään vastaan", sanoi isä Brown. "Häntä vaivasi
itsemurhahulluus."

"_Mitä ihmeitä?_" sanoi Merton epäilevällä äänellä. "Ja ilon uskonto..."

"Se on julma uskonto", sanoi pappi katsellen ulos ikkunasta. "Miksei
hän olisi saanut itkeä, niinkuin hänen esi-isänsä ennen häntä? Hänen
menettelytapansa jäykistyivät, hänen mielipiteensä kylmenivät. Tuon
iloisen naamion takana piili jumalankieltäjän tyhjä sielu. Pysyäkseen
iloisella asteellaan, jolla hän yleisöön nähden oli, vaipui hän
takaisin juoppouteen, jonka hän kauan sitten oli hylännyt. Mutta
kun rehellinen raittiusmies lankeaa juoppouteen, on siitä se kamala
seuraus, että hän teeskentelee ja odottaa sitä sielullista helvettiä,
josta hän varoittaa muita. Se sai Armstrong paran käsiinsä ennen
aikojaan ja tänä aamuna oli hän niin raivoissaan, että istui täällä
sisällä karjuen olevansa helvetissä, niin hurjalla äänellä, ettei
hänen tyttärensä tuntenut sitä. Hän tahtoi vain kuolla ja mielipuolten
tavallisella viekkaudella oli varustautunut monenlaisilla kuoleman
aseilla — juoksusilmukalla, ystävänsä revolverilla ja veitsellä. Royce
tuli sattumalta sisään ja ryhtyi reippaasti toimeen. Veitsen heitti
hän vanhuksen taakse matolle, sieppasi revolverin, ja kun hänellä ei
ollut aikaa kiskoa ulos kuulia, ampui hän laukauksen laukauksen jälkeen
lattiaan. Itsemurhaaja näki silloin kuoleman edessään toisessa muodossa
ja syöksyi ikkunalle. Royce teki ainoan, mitä tehdä voi — juoksi hänen
jälkeensä nuora käsissään yrittäen sitoa hänen kätensä ja jalkansa.
Silloin juoksi onneton tyttö sisään. Hän käsitti taistelun väärin ja
koetti leikata veitsellä nuoran poikki vapauttaakseen isänsä. Ensin
haavoitti hän Royce-parkaa rystysiin ja niistä juoksi tuo vähäinen
verimäärä. Te huomasitte tietysti, että palvelijan kasvoissa oli nyrkin
iskun jälkeen verta, vaikkei haavaa ollutkaan? Ennen kuin tyttöparka
pyörtyi, oli hänen kuitenkin onnistunut taittaa nuora, niin että hänen
isänsä syöksyi ikkunan kautta ikuisuuteen."

Nyt syntyi pitkä hiljaisuus, jonka hitaasti keskeytti metallin kalina,
kun Gilder irroitti kahleet Patrick Roycen käsistä. Sitten sanoi hän
tälle:

"Teidän asemassanne olisin minä kertonut koko totuuden. Te ja nuori
neiti olette suuremman arvoiset kuin Armstrongin kuolinpuhe."

"Armstrongin kuolinpuheesta välitän minä viisi", huudahti Royce
kiivaasti. "Ettekö käsitä kaiken tapahtuneen sentähden, ettei Alice
saisi tietää mitään?"

"Mistä?" kysyi Merton.

"Siitä, että hän on murhannut isänsä, ettekö sitä käsitä?" huusi Royce.
"Jos häntä ei olisi ollut, olisi ukko vielä elossa. Hän voi tulla
hulluksi saadessaan tietää sen."

"Sitä en juuri luule", sanoi isä Brown tarttuessaan hattuunsa. "Jos
minä olisin teidän sijassanne, sanoisin hänelle kaikki. Pahimmatkaan
erehdykset eivät voi myrkyttää elämää siinä määrin kuin synti. Te
molemmat tulette kaikissa tapauksissa onnellisemmiksi kuin nyt olette.
Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun."

Kun hän tuli ulos tuuleen, tapasi hän erään tuttavan Highgatestä, joka
pysäytti hänet sanoen:

"Kruununpalvelija on jo täällä. Ruumiinavaus alkaa heti."

- "Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun", sanoi isä Brown.
"Valitettavasti en voi jäädä odottamaan ruumiinavauksen tulosta."



RUHTINAS SARADINEN SYNNIT


Otettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä
Flambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin
pienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän
oleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin
kapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla
niittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa
kahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille.
Flambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen
mielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään:
lohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo
konjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja
revolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti
kuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi
eteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä "the
Broads", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista
puutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä.
Tuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa
pysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa
lähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja
ja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]

Flambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi
filosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen
puolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen
onnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti,
ettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten,
jolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies,
hän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli
ilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin.
Varsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi
käyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki.
Kortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: "Jos
joskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi
ihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät,
sillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla
saitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian
loistavimpia." Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas
Saradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.

Siihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta.
Hän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja
huomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan
paenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus
ei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli
painunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän,
nimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän
kerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa.
Ruhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän
oli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin
oli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin,
pälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen
pakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti
löydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa.
Sattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.

Eräänä iltana he olivat kiinnittäneet veneensä erään korkeata ruohoa
ja lyhyttä katkottua puuta kasvavan penkereen vierustalle. Kauan
ja kiivaasti soudettuaan he asettuivat aikaiseen levolle, ja siitä
taas seurasi, että he heräsivät, ennenkuin oli valjennut, oikeammin
sanottuna, ennen päivän koittoa, sillä suuri sitroonanvärinen kuu oli
juuri laskenut korkean ruohopenkereen taakse, ja taivas oli sinipunerva
väriltään, yöllinen mutta kirkas. Molemmat miehet muistelivat yhtaikaa
lapsuuttaan — tuota lumoavaa, sadunomaista ikäkautta, jolloin korkeat
kasvit puiden tavoin ympäröivät heitä. Suuri laskeva kuu taustanaan
tuhatkaunot ja voikukat näyttivät todella jättiläissuurilta. Vesi
oli niin alhaalla, että kaikki pensaat ja kukat kohosivat heidän
yläpuolelleen.

"Emmekö ole todella kuin keijujen valtakunnassa", sanoi Flambeau.

Isä Brown, joka istui tikkusuorana veneessä, teki ristinmerkin. Liike
oli niin äkkinäinen, että hänen ystävänsä kysyi häneltä lempeästi ja
ihmeissään, mikä häntä vaivasi.

"Ne, jotka kirjoittivat keskiaikaisia ballaadeja, tunsivat paremmin
keijukaiset kuin me", vastasi pappi. "Keijujen valtakunnassa ei tapahdu
yksinomaan kauniita asioita."

"Pyh, lorua!" sanoi Flambeau. "Näin kauniissa kuutamossa ei voi
tapahtua muuta kuin kaunista. Tahtoisin nyt lähteä eteenpäin ja nähdä,
mitä todella tapahtuu. Ennätämme sekä kuolla että päästä hautaan,
ennenkuin saamme taas tällaisen kuutamon ja tällaisen tunnelman."

"Kuten haluatte", sanoi isä Brown. "En ole koskaan sanonut, että aina
olisi mieletöntä mennä keijukaisten valtakuntaan. Olen vain sanonut,
että se on aina vaarallista."

He soutivat vaikenevaa virtaa ylöspäin; taivaan syvä sini ja kuun
kalpea hohde heikkenivät yhä enemmän ja vaihtuivat harmaaksi
värittömyydeksi, joka käy päivänkoiton väriloiston edellä. Kun
ensimäiset vienot puna- ja kultajuovat virisivät taivaanrannalle,
katkaisivat joen rannalla heidän edessään sijaitsevan kaupungin tai
kylän mustat ääriviivat ne. Päivä oli jo koittanut ja valaissut kaikki
selvästi heidän liukuessaan pienen kaupungin ulkonevien kattojen ja
siltojen siimekseen. Talot mataline, loivasti viettävine kattoineen
olivat kuin harmaan- ja punaisenkirjava karjalauma, joka on tullut joen
rannalle juomaan. Avartuva ja vaikeneva aamurusko oli jo muuttunut
täydeksi päiväksi, ennenkuin he näkivät ketään elävää olentoa hiljaisen
kaupungin laitureilla ja rantakaduilla. Nyt he nimittäin näkivät erään
hyvin huolettoman ja hyvinvoivan näköisen miehen paitahihasillaan,
miehen, jonka kasvot olivat pyöreät kuin äsken laskenut kuu ja
alaosaltaan punaisen partakiehkuran peitossa. Hän seisoi pylvääseen
nojaten heikosti virtaavan veden partaalla. Selittämätön mielijohde
sai Flambeaun ojentautumaan täyteen pituuteensa keinuvassa veneessä ja
huutamaan miehelle kysymyksen, tunsiko tämä Reed Islandia [Ruokosaari]
ja Reed Housea [Ruokotalo]. Miehen hymy kävi hieman leveämmäksi, ja
hän tyytyi vastauksen asemesta osoittamaan ylöspäin virran lähintä
polveketta. Flambeau ryhtyi soutamaan sanomatta sen enempää.

Vene sivuutti monta mutkaa ja liukui monen kaislaisen ja tyynen
suvannon yli, mutta ennenkuin etsiminen oli ennättänyt käydä
yksitoikkoiseksi, olivat he kääntyneet hyvin jyrkästä mutkasta ja
tulleet eräänlaiselle lammikolle tai pikku järvelle, jonka näkeminen
vaistomaisesti sai heidät pysähdyttämään veneen. Tämän laajahkon veden
keskellä oli kaikkialta kaislikon ympäröimänä matala, pitkä saari,
jossa oli pitkä, matala bambusta tai jostain muusta troopillisesta
ruo'osta rakennettu talo, bungalow. Seiniä muodostavat bamburuo'ot
olivat vaaleankeltaiset, luisut kattoruovot olivat tummanpunaiset
tai ruskeat, mutta muutoin tuo pitkä talo oli hyvin yksitoikkoisen
ja mitättömän näköinen. Aikainen aamutuuli suhisi kaisloissa saaren
ympärillä ja soi ihmeellisessä ruokotalossa kuin suunnattoman suuri
paimenpilli.

"Tässä se vihdoinkin on", puhkesi Flambeau puhumaan. "Tämä jos mikä
lienee Reed Island, ja tuo talo tuolla lienee kaiketi Reed House.
Luulenpa, että se paksu parrakas mies oli noitaukko."

"Mahdollisesti", sanoi isä Brown puolueettomasti, "mutta siinä
tapauksessa huonoa lajia".

Heidän puhuessaan maltiton Flambeau oli soutanut venheen maihin
kahisevan kaislikon läpi, ja nyt he seisoivat tuolla matalalla
ihmeellisellä saarella tuon kummallisen hiljaisen talon vieressä.

Talo sijaitsi selkäpuoli joelle ja ainoalle maallenousupaikalle päin.
Pääsisäänkäytävä oli toisella pitkällä sivustalla, josta oli näköala
alavaan saaripuutarhaan. Vieraat lähestyivät tätä puutarhaa talon
kolmea sivustaa kiertävää pientä käytävää pitkin, ja saapuivat aivan
lähelle taloa. Kolmesta eri ikkunasta he näkivät erääseen pitkään
valoisaan huoneeseen. Paneli oli vaaleata puuta, seinillä oli joukko
suuria peilejä ja pöydälle oli katettu hieno aamiainen. Sisäänkäytävän
kahden puolen oli asetettu kaksi turkoosinsinistä kukkaruukkua.
Oven avasi synkkäpiirteinen hovimestari, pitkä, laiha, harmaa ja
välinpitämätön — joka mutisi jotain, ettei ruhtinas Saradine juuri nyt
ollut kotona, mutta että häntä odotettiin joka hetki. Talo oli valmiina
ottamaan vastaan häntä ja hänen vieraitaan. Käyntikortti, jolle
vihreällä musteella oli kirjoitettu kutsu, herätti tuon ahdistetun
palvelijasielun pergamenttikasvoille elon kipinän, ja epäröivän
kohteliaasti hän ehdotti, että vieraat jäisivät. "Hänen ylhäisyytensä
voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä", sanoi hän, "ja hän pahastuisi
suuresti, ellei hän tapaisi vierasta, jota hän on pyytänyt tulemaan.
Meidän on määrä aina pitää varalla pieni kylmä aamiainen häntä itseään
ja hänen ystäviään varten, ja olen varma, että hän haluaa sitä
tarjottavan nyt, jos suvaitsette."

Flambeau, joka vainusi pientä seikkailua, nyökkäsi ystävällisen
hyväksyvästi ja seurasi vanhaa miestä, joka hyvin juhlallisesti vei
hänet pitkään valoisaan paneloituun huoneeseen. Siellä ei oikeastaan
ollut mitään erikoisen huomattavaa, paitsi tuo hieman omituinen
vaihtelu, jonka aiheuttivat leveät matalat ikkunat ja joukko
matalia leveitä peilejä, heijastaen huoneeseen omituista aavemaista
valoa. Nurkassa oli muutamia tavallisia tauluja — muun muassa suuri
harmaa hyvin nuoren virkapuvussa olevan miehen valokuva ja kahden
pitkätukkaisen pojan punaliidulla tehty luonnos. Flambeaun kysymykseen,
oliko nuori upseeri itse ruhtinas, hovimestari vastasi lyhyesti
kieltävästi — hän oli ruhtinaan nuorempi veli, kapteeni Stephen
Saradine, sanoi hän. Senjälkeen hovimestari kävi hyvin vaiteliaaksi ja
näytti kokonaan kadottaneen halun keskustella enemmän.

Kun aamiainen oli lopetettu erinomaisella kahvilla ja likööreillä,
vieraat tutustuivat puutarhaan, kirjastoon ja taloudenhoitajattareen,
joka oli tummahko kaunis nainen majesteetillisine ryhteineen
ja madonnamaisine olemuksineen. Hän ja hovimestari tuntuivat
olevan ainoat, jotka olivat jäljellä ruhtinaan ulkomaalaisesta
palveluskunnasta. Talon kaikki muut palvelijat olivat uusia,
taloudenhoitajatar oli valinnut heidät Norfolkista. Taloudenhoitajatar
oli nimeltään rouva Anthony, mutta hän murti hieman italiankielen
tapaan, ja Flambeau oli varma siitä, että Anthony oli norfolkilainen
muunnos latinalaisesta nimestä. Myöskin hovimestari, herra Paul, oli
ulkomuodoltaan hieman ulkomaalainen, mutta puheiltaan ja tavoiltaan
englantilainen, kuten kansainvälisen aateliston hienoimpien
miespuolisten palvelijoiden on laita.

Vaikka paikka oli viehättävä ja omituinen, huokui siitä eräänlainen
synkkyys. Tunnit kuluivat kuin päivät. Pitkät lukuisin ikkunoin
varustetut huoneet olivat tulvillaan päivänvaloa, mutta tämä päivänvalo
oli kuin kuollutta. Ja kaikkien muiden tilapäisten äänien, kuten
puheen, kilisevän lasin tai palvelijoiden askelten yli kuului talon
kaikilta puolilta joen surumielinen kohina.

"Olemme poikenneet väärälle suunnalle ja tulleet väärään paikkaan",
sanoi isä Brown katsahtaen ikkunasta harmaan vihreään kaislikkoon ja
hopeanhohtoiselle joelle. "Mutta mitä se tekee? Joskus on hyvä olla
oikeana henkilönä väärällä paikalla."

Isä Brown oli yleensä vaitelias mutta kuitenkin erittäin
puoleensavetävä pieni pappi, ja näiden harvojen vaikkakin
loppumattoman pitkien tuntien kuluessa hän tunkeutui syvemmälle
Reed Housen salaisuuksiin kuin hänen salapoliisiystävänsä. Hänellä
oli tuo herttaisen vaikenemisen lahja, joka on omiansa herättämään
kertomishalua, ja oikeastaan mitään sanomatta hän sai uusilta
tuttaviltaan tietää enemmän kuin he muuten olisivat kertoneet.
Hovimestari oli luonteeltaan aika umpimielinen. Hän osoittautui
kuitenkin olevansa jörö, melkein eläimellisen uskollinen herraansa
kohtaan, jota hänen sanojensa mukaan oli kohdeltu hyvin pahoin. Eniten
häntä vastaan tuntui rikkoneen hänen ystävänsä veli, jonka pelkkä nimi
venytti tuon vanhan miehen painuneet posket ja sai hänet nyrpistämään
koukkunenäänsä. Kapteeni Stephen oli selvästi oikea konna, joka
oli kiristänyt veljeltänsä suuria rahasummia ja pahoittanut hänet
pakenemaan suuren maailman elämästä tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan
soppeen tälle pienelle saarelle. Enempää Paul ei halunnut sanoa, ja
Paul oli ilmeisesti puolueellinen.

Italialainen taloudenhoitajatar oli hieman puheliaampi, Brownin
mielestä senvuoksi, että hän oli tyytymättömämpi. Hänen äänensä oli
jotensakin terävä hänen puhuessaan isännästään, vaikka hän tuntuikin
tuntevan eräänlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Flambeau ja hänen
ystävänsä seisoivat peilihuoneessa ja katselivat molempien veljesten
punaliitukuvia, kun taloudenhoitajatar tuli nopeasti sisälle jollekin
asialle. Tällä loistavalla lasihuoneella oli se omituisuus, että
neljä tai viisi peiliä heti heijasti sisääntulijan kuvan, ja ympäri
kääntymättä isä Brown keskeytti lauseensa, joka oli jokin kriitillinen
perhettä koskeva huomautus. Mutta Flambeau, joka nenineen päivineen
oli taulussa kiinni, sanoi lujalla äänellä: "Nämä ovat luullakseni
Saradinen veljekset. Molemmat näyttävät jotensakin viattomilta. Olisi
vaikea sanoa kumpi on hyvä ja kumpi kelvoton." Kun hän samassa huomasi
huoneeseen tulleen naisen, hän käänsi keskustelun toisaanne ja meni
sitten muutaman minuutin kuluttua puutarhaan. Mutta isä Brown jatkoi
kiintein ilmein kuvien tarkastelua, ja rouva Anthony tarkasteli yhtä
huomaavaisena isä Brownia.

Hänellä oli suuret surulliset ruskeat silmät ja hänen oliivinväriset
kasvonsa hehkuivat kummallista tuskaisaa ihmettelyä, ikäänkuin hän
olisi ollut epävarma vieraan olemuksesta — ja tarkoituksesta. Lieneekö
pienen papin puku ja uskonto hänessä herättänyt etelämaalaisia muistoja
ripistä tai luuliko hän tämän tietävän enemmän kuin tiesi, hän sanoi
joka tapauksessa matalalla äänellä, ikäänkuin olisi puhunut uskotulle:
"Ystävänne on tavallaan aivan oikeassa. Hän sanoo olevan vaikeata
ratkaista, kumpi on hyvä, kumpi kelvoton veli. Kyllä tosiaan olisikin
hyvin vaikeata osoittaa näistä tuo hyvä."

"En ymmärrä teitä", sanoi isä Brown ja aikoi mennä tiehensä.

Nainen meni häntä askeleen lähemmäksi synkin ilmein ja kumarassa
asennossa, sarvensa laskeneen sonnin tavoin.

"Ei kumpainenkaan ole hyvä", sähisi hän. "Kapteeni teki kyllä pahasti
ottaessaan kaikki rahat, mutta minun mielestäni ruhtinas ei osoittanut
suurtakaan hyvyyttä luopuessaan niistä. Kapteeni ei ole ainoa, josta
voidaan sanoa jotakin pahaa."

Papille valkeni jotain hänen seisoessaan kasvot pois käännettyinä, ja
hänen huulensa muodostivat vaieten sanan "kiristystä". Mutta samassa
nainen käänsi äkkiä kalvenneet kasvonsa ja oli vähällä kaatua. Ovi oli
avautunut äänettömästi, ja kalpea Paul seisoi haamun tavoin oviaukossa.
Seinäpeilien vuoksi näytti siltä kuin huoneeseen olisi astunut samalla
kertaa viisi Paulia viidestä eri ovesta.

"Hänen korkeutensa on juuri saapunut", sanoi hän.

Samalla hetkellä kulki eräs mieshenkilö ensimäisen ikkunan ohitse
ja varjosti aurinkoisen ruudun, ikäänkuin olisi katkaissut
voimakkaan ramppi valon. Heti senjälkeen hän kulki toisen ikkunan
ohitse, ja nuo monet peilit esittivät peräkkäin puitteissaan
saman kotkanprofiilin ja saman reippaan käynnin. Mies oli suora
ja joustava, mutta hänen hiuksensa olivat valkeat ja hänen ihonsa
kummallinen, norsunluunvärinen. Hänellä oli tuo lyhyt kaareva nenä,
joka tavallisesti liittyy pitkiin laihoihin poskiin ja leukaan,
mutta nämä jälkimmäiset olivat osittain viiksien ja piikkiparran
peittämät. Viikset olivat paljon tummemmat kuin piikkiparta ja tekivät
teatraalisen vaikutuksen. Hänen pukunsa sopeutui kasvojen mukaan, sillä
hänellä oli korkea valkea hattu ja kämmekkä napinlävessä, keltaiset
liivit ja pari keltaisia hansikkaita, joita hän kävellessään heilutteli
toisessa kädessään. Kun hän tuli ovelle, kuultiin jäykän Paulin avaavan
sen ja äsken tulleen sanovan iloisesti: "Tässä saatte minut taas".
Jäykkä Paul kumarsi ja vastasi tuskin kuuluvasti, kuten tapansa oli.
Muutaman hetken aikana huoneessa ohjat eivät kuulleet keskustelua.
Mutta sitten hovimestari sanoi: "Kaikki on käytettävissänne", ja yhä
hansikkaitaan heiluttaen ruhtinas Saradine tuli huoneeseen ja tervehti
iloisesti vieraitaan. Taasen nämä näkivät hämmentävän kuvan — viisi
ruhtinasta tuli sisään viidestä ovesta.

Ruhtinas heitti hatun ja keltaiset hansikkaat pöydälle ja ojensi
vieraille sydämellisesti kätensä.

"On ihastuttavaa nähdä teidät täällä, herra Flambeau", sanoi hän.
"Tunnen teidät erittäin hyvin maineeltanne, ellette pidä sopimattomana,
että sanon sen."

"Kaukana siitä", vastasi Flambeau ja nauroi. "Harvat tulevat
kuuluisiksi pelkillä hyveillään."

Ruhtinas loi häneen salamoivan katseen ikäänkuin tutkiakseen, sisälsikö
lause jonkin henkilökohtaisen viittauksen. Mutta sitten hänkin
purskahti nauruun, pyysi toisia istuutumaan ja istuutui itsekin.

"Tämähän on pieni miellyttävä paikka", sanoi hän aivan vapaasti. "Ikävä
vain, ettei täällä ole mitään tekemistä."

Pappi, joka totisena kuin pieni lapsi istui ja tuijotti häneen, joutui
hämärän muiston valtaan, muiston, jota hän ei osannut selittää. Hän
katsoi harmaata huolellisesti käherrettyä tukkaa, keltaisenvalkeita
kasvoja ja hentoa, hieman turhamaista vartaloa. Ruhtinaassa ei kai
ollut mitään luonnotonta, ehkä jotain liioiteltua, mikä johti mieleen
näyttämöllä liikkuvan ihmisen. Tuo selittämätön piili jossakin muussa,
itse kasvojen rakenteessa. Brown kuvitteli yhä nähneensä hänet ennen.
Mies oli kuin valepukuinen vanha ystävä. Mutta sitten hän muisti äkkiä
peilit ja luuli tuon mielikuvan johtuvan noista monistetuista kuvista.

Ruhtinas Saradine jakoi huolettomasti ja tahdikkaasti huomaavaisuutensa
molemmille vierailleen. Kun hän huomasi salapoliisin olevan huvitetun
urheilusta ja kernaasti käyttävän hyväkseen lomaansa, vei hän Flambeaun
veneineen parhaaseen onkipaikkaan virralla ja tuli kahdenkymmenen
minuutin kuluttua takaisin omalla kanootillaan mennäkseen isä Brownin
luo kirjastoon ja yhtä kohteliaasti antautuakseen papin filosoofisiin
huvituksiin. Hän näytti tuntevan hyvin sekä kalat että kirjat,
vaikkakaan ei kaikkein rakentavimpia viimemainituista. Hän puhui viittä
tai kuutta kieltä. Hän oli nähtävästi oleskellut eri kaupungeissa
ja seurustellut hyvin kirjavissa seurapiireissä, sillä muutamat
hänen hauskimmat juttunsa koskivat pelihelvettiä ja opiumiluolia,
austraalialaisia "bushrangers'eja" ja italialaisia maantierosvoja.
Isä Brown tiesi että tuo ennen niin juhlittu Saradine oli viettänyt
viimeiset vuotensa melkein alituisilla matkoilla, mutta hän ei pitänyt
näitä matkoja suositeltavina eikä hauskoina.

Maailmanmiehen käytöksestään huolimatta ruhtinas Saradinessa ilmeni,
ainakin niin herkälle huomioidentekijälle kuin isä Brown, eräänlainen
rauhaton, miltei epäluotettava piirre. Hänen kasvonsa olivat
hienostuneet, mutta silmät hurjat. Hän nytkähteli hermostuneesti,
ikäänkuin juopottelu tai morfiini olisi murtanut hänen terveytensä, ja
hän ei kajonnut eikä näyttänyt kajoavan talon ekonomiseen hallintaan.
Se oli kokonaan jätetty molemmille vanhoille palvelijoille, etupäässä
hovimestarille, joka ilmeisesti oli talon tukipylväs. Paul herra ei
itse asiassa ollut hovimestari, vaan jonkinlainen talouspäällikkö,
ellemme sanoisi kamariherra. Hän söi päivällistä itsekseen, mutta
melkein yhtä komeasti kuin herransakin, koko palveluskunta pelkäsi
häntä, ja hän neuvotteli ruhtinaan kanssa tosin kohteliaasti mutta
jotensakin tiukasti, ikäänkuin olisi ollut ruhtinaan lainopillinen
apulainen. Synkkä taloudenhoitajatar oli häneen verrattuna kuin varjo;
hän koetti tehdä itsensä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista ja
oli hovimestarin käskettävissä. Brown ei enää ollut alttiina hänen
kuiskailevalle luottamukselleen ja vihjailuilleen, että nuorempi veli
kiristi vanhempaa. Hänhän ei tiennyt varmasti, missä määrin poissa
oleva kapteeni todella ryösti ruhtinasta, mutta Saradinessa oli jotakin
epävarmaa ja salaperäistä, joka teki asian hyvinkin uskottavaksi.

Kun he taas tulivat peilisaliin, alkoi veden ja piilipuiden
reunustamien rantojen yli laskeutua illan hämy. Isä Brownin valtasi
taas kummallinen tunne kuin olisi hän jossain synkässä ja surullisessa
satumaassa. "Voi jospa Flambeau olisi taas täällä!" ajatteli hän.

"Uskotteko tuomioon?" kysyi levoton ruhtinas Saradine äkkiä.

"En", vastasi hänen vieraansa, "uskon tuomiopäivään."

Ruhtinas kääntyi ikkunasta ja tuijotti niin kummallisesti häneen.
Ruhtinas seisoi itse selkä laskevaan aurinkoon päin, niin että hänen
kasvonsa olivat varjossa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Tarkoitan, että me täällä olemme esiripun väärällä puolella", vastasi
isä Brown. "Asioilla, jotka täällä tapahtuvat, ei tunnu olevan mitään
merkitystä, mutta ne merkitsevät paljon eräässä toisessa paikassa.
Toisessa paikassa todellista rikoksellista kohtaa rangaistus. Täällä
näyttää usein siltä kuin rangaistus kohtaisi väärää henkilöä."

Ruhtinas päästi selittämättömän, melkein eläimellisen äänen. Hänen
silmänsä loistivat kummallisesti. Isä Brownissa heräsi uusi epäilys.
Olikohan olemassa toinen selitys tuohon Saradinen loistavien
päähänpistojen ja jyrkkien muutosten vaihteluun. Olikohan ruhtinas —
tokko hän oli oikein viisas? Saradine toisti sanoja "väärää henkilöä
— väärää henkilöä" useammin kuin oli luonnollista tavallisessa
keskustelussa.

Mutta sitten isä Brownille valkeni vielä eräs totuus.

Hän näki peileistä, että äänetön ovi avautui ja huoneeseen astui
vaitelias Paul herra kalpeana ja tunteettomana kuten tavallisesti.

"Pidin parhaana", sanoi hän vanhan perhepalvelijan jäykällä
kunnioituksella, "pidin parhaana heti ilmoittaa, että kuuden miehen
soutama vene on laskenut siltaan ja että perässä istuu herrasmies."

"Vene!" toisti ruhtinas. "Herrasmieskö?" ja hän nousi.

Hämmästystä ilmaisevan äänettömyyden katkaisi ainoastaan kaulushaikaran
kummallinen uikutus kaislikossa. Ennenkuin kukaan ennätti toipua ja
sanoa mitään, nähtiin uusien kasvojen sivuuttavan nuo kolme aurinkoista
ikkunaa, joiden ohi ruhtinas pari tumia sitten oli kulkenut. Mutta
kaarevaa nenää lukuunottamatta näissä kasvoissa ei ollut paljoa
ruhtinaan kasvoista muistettavaa. Saradinen uuden valkean hatun
asemesta nähtiin tässä musta vanhanaikainen ja ulkolaiskuosinen;
hatun alta näkyivät nuoret hyvin vakavat, sileäksiajetut, lujan
leuan vaiheilta sinertävät ja hieman Napoleonia muistuttavat kasvot.
Mielikuvaa tuki koko puvun vanhuus ja omituisuus, mikä osoitti,
että hän oli mies, joka ei välittänyt muuttaa isiensä aikana
vallinnutta muotia. Hänen yllään oli kulunut pitkä takki, punaiset
sotilasmaiset liivit ja valkeat karkeat housut, jollaisia yleisesti
käytettiin kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, mutta jotka
meidän päivinämme tekevät vanhentuneen vaikutuksen. Kaikkein näiden
vaatekappalten keskellä hänen kasvonsa näyttivät kummallisen nuorilta
ja tavattoman teeskentelemättömiltä.

"Voi p-ru!" sanoi ruhtinas Saradine asettaessaan valkean hatun päähänsä
ja mennessään eteisen ovelle, jonka hän itse aukaisi laskevan auringon
valaisemaan puutarhaan päin.

Vastatullut ja hänen seuralaisensa olivat juuri ennättäneet asettua
ruohokentälle ikäänkuin pieni näyttelijäjoukkue. Nuo kuusi soutajaa
olivat vetäneet veneen rannalle ja vartioivat sitä melkein uhkaavan
näköisinä, sillä he pitivät aironsa ojossa kuten keihäät. He olivat
tummaihoisia miehiä ja muutamilla heistä oli renkaat korvissa. Eräs
soutajista astui kuitenkin esille tuon nuoren miehen rinnalle, jolla
oli oliivin väriset kasvot ja punaiset liivit. Tällä miehellä oli suuri
kummallisenmuotoinen kotelo kainalossa.

"Onko nimenne", sanoi nuori mies, "Saradine?"

Saradine nyökäytti huolettomasti myöntäen.

Tulokkaalla oli silmälasit, joiden takaa katsoivat ruskeat silmät,
aivan toisenlaiset kuin ruhtinaan säihkyvät harmaat. Vielä kerran isä
Brownia vaivasi tunne, että hän oli jossain nähnyt juuri nämä kasvot,
ja hän muisti taasen tuon monistavan peilihuoneen ja luuli vaikutelman
johtuvan siitä. "En voi tottua tähän kristallipalatsiin", mutisi hän.
"Näkee kaiken liian monta kertaa. Aivan kuin unessa."

"Jos olette ruhtinas Saradine", sanoi nuori mies, "sanon teille, että
nimeni on Antonelli."

"Antonelli", toisti ruhtinas pitkään venyttäen. "Luulen kuulleeni nimen
ennen."

"Sallikaa minun esittäytyä", sanoi nuori italialainen.

Vasemmalla kädellään hän otti kohteliaasti päästään vanhanaikaisen
silinterihattunsa ja oikealla antoi ruhtinaalle niin navakan lyönnin
kasvoihin, että korkea valkea hattu kieri portaita alas ja toinen
sininen kukkaruukku horjui jalustallaan.

Mutta olipa ruhtinas mitä muuta tahansa, pelkuri hän ei ollut. Hän
syöksyi viholliseensa käsiksi ja suorastaan kantoi hänet takaperin
nurmikolle. Mutta hänen vihollisensa vapautti itsensä omituisen
kiirehtivän kohteliaasti.

"Kaikki on järjestyksessä," sanoi hän läähättäen jotensakin huonolla
englanninkielellä. "Minä olen loukannut. Olen myöskin antava teille
hyvityksen. Marco, avaa kotelo."

Korvarenkailla koristettu mies, joka seisoi hänen vieressään, avasi
kotelon. Hän otti esille kaksi pitkää italialaista miekkaa siroine
kädensijoineen ja terineen. Hän pystytti ne terästään ruohokenttään.
Nuori ulkomaalainen, joka seisoi siinä ja käänsi kostonhimoiset
kasvonsa ovea kohden, molemmat miekat, jotka ruohokentällä näyttivät
kirkkomaan risteiltä, ja taustalla airoja pitävien soutajien hahmot
— tämä kaikki muistutti barbaarista tuomioistuinta. Mutta kaikki muu
oli muuttumattomana, keskeytys oli tullut niin yllättävänä. Laskevan
auringon kulta hehkui vielä ruohokentällä, ja kaulushaikaran ääni
tuntui ennustavan jotakin kaameata.

"Ruhtinas Saradine", sanoi mies, joka nimitti itseään Antonelliksi,
"kun vielä olin hento kehtolapsi, surmasitte te isäni ja varastitte
äitini. Isäni kohtalo oli onnellisempi kuin äidin. Ette surmannut häntä
rehellisesti kuten minä nyt aion surmata teidät. Te ja jumalaton äitini
ajoitte hänen kanssaan erääseen autioon solaan Sisiliassa, syöksitte
hänet alas eräältä kalliolta ja jatkoitte matkaanne. Voisin matkia
teitä jos tahtoisin, mutta teidän jäljittelemisenne olisi alhaista.
Olen seurannut teidän kintereillänne koko maailman halki, ja te olette
aina päässyt minulta pakoon. Mutta tässä loppuu maailma ja teidän
elämänne. Nyt olen saanut teidät kiinni mutta annan teille pelastumisen
mahdollisuuden, jota te ette antanut isälleni. Valitkaa toinen näistä
miekoista."

Ruhtinas Saradine seisoi siinä rypistetyin otsin ja tuntui epäröivän
hetkisen, mutta hänen korvansa suhisi vielä lyönnistä, ja niin hän
juoksi paikalle ja tempasi käteensä toisen miekoista. Myöskin isä Brown
oli juossut paikalle koettaakseen sovittaa riidan, mutta huomasi pian,
että hänen läsnäolonsa vain pahensi asiaa. Saradine oli ranskalainen
vapaamuurari ja täydellinen jumalankieltäjä, niin että papin näkeminen
vain kiihdytti hänen vihaansa. Ja mitä toiseen tulee, ei hän kysynyt
pappia eikä lääkäriä. Nuori mies Bonaparten kasvoineen ja ruskeine
silmineen oli puritaaneja ankarampi — hän oli pakana. Hän oli
suorastaan alkuaikojen murhamies — kivikauden mies, kivinen mies.

Oli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown
juoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul
oli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan.
Synkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta
toiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen
käänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään
peilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin
rouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille
selvinnyt kuin salaman valossa.

"Poikanne on tuolla ulkona", sanoi hän aikaa hukkaamatta, "ja joko hän
tai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?"

"Hän on rannassa laiturilla", vastasi rouva kuiskaten.

"Hän on — hän antaa hätämerkkejä."

"Rouva Anthony", sanoi isä Brown vakavasti, "meillä ei ole aikaa
tyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle
kalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on
ainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?"

"Pyhä Maria! En tiedä", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui
pyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.

Isä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen
ylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti
oli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden
uskomattoman ripeästi.

"Pelastan isäntäni", huusi hän mieletön kiilto silmissään. "Pelastan
hänet sittenkin!"

Isä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen
kiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku
kaupungin liikkeelle.

"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä", sanoi hän ja hieroi
tomunväristä tukkaansa, "mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen
hullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?"

Hänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli
kuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta
hän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää
terästä vastaan. Hän käänsi päätään.

Pitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden
reunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa
ristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen
kuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta
selvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset
liivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat
housut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä
kahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot
näyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta,
jotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.

Isä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin
pyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä
liian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen
taistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien
sisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun
nähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti
asettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti
kuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa
ole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä
saarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo
jälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi
kohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes
Flambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan
Flambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt —
ja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown
ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella,
tässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä
kuin Tyynen meren kalliolla.

Hän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen
kilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja
miekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri
kuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi
veteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi
suuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin
pakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä
hengelle.

Tuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen
kuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan,
kun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin
poliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa
epätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi
voimakasta epäluuloa.

"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?" mutisi hän.

Noin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia
ja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen
kaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää,
että sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.

"En tule sanomaan mitään", vastasi syytetty kummallinen ilme
rauhallisissa kasvoissaan. "En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin
onnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään."

Hän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu,
ettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin,
kun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan "syyllinen".

Isä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa,
kaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun
lääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan
kaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama
mies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta
kieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin
puutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän
murhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu
nousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä
lintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.

Isä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen
varmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota
tunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen
kuvitelmansa "peilimaasta". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse
asiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna
hirttää tai lävistää itseään leikillään.

Istuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä
korkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa
jokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän
melkein puhkesi itkuun.

"Flambeau!" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä
käsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen
kampsuineen. "Flambeau!" sanoi hän. "Teitä ei siis ole murhattu?"

"Murhattu!" toisti onkija hyvin ihmeissään. "Miksi minut olisi
murhattu?"

"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat", sanoi isä Brown hieman
liioitellen. "Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet
hirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä,
olenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette
samassa maailmassa kuin minä." Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun
käsivarteen.

Laiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle
ja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle
tullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella
omiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna
päivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli
ilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan
rauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä
herra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä
halulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet,
painuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin
kuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.

Flambeau naputti kärsimättömänä voimakkaasti ikkunaan, onnistui
avaamaan sen ja pisti päänsä lampunvalaisemaan huoneeseen.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän harmistuneena. "Ymmärrän kyllä, että
tarvitsette hieman ruokaa, mutta että varastatte isäntänne päivällisen
hänen itsensä maatessa kuolleena puutarhassa —"

"Olen varastanut paljon pitkän ja hauskan elämäni aikana", vastasi
kummallinen vanha mies hyvin rauhallisesti, "mutta tämä päivällinen
kuuluu niihin harvoihin, joita en ole varastanut. Päivällinen, talo ja
puutarha sattuvat olemaan minun."

Flambeaun valtasi eräs ajatus. "Tarkoitatte", sanoi hän, "että ruhtinas
Saradinen testamentti —"

"Olen ruhtinas Saradine", sanoi vanha mies ja pureskeli suolattua
mantelia.

Isä Brown, joka oli seissyt ja katsellut lintuja, hypähti pystyyn kuin
luodin tapaamana ja pisti kalvakat kasvonsa ikkunasta sisään.

"_Kuka_ te olette?" huusi hän kimeästi.

"Olen Paul, ruhtinas Saradine, à vos ordres", sanoi mies kohteliaasti
ja kohotti sherrylasinsa. "Elän täällä kaikessa hiljaisuudessa, sillä
olen luonteeltani taloudellinen. Nimitän itseäni vaatimattomasti
Paul-herraksi erotukseksi onnettomasta veljestäni Stephen-herrasta.
Hänhän kuoli juuri tuolla puutarhassa. Eihän tietysti ole minun syyni,
jos hänen vihollisensa vainoavat häntä tänne asti. Se johtuu siitä,
että hän, ikävä kyllä, on viettänyt perin säännötöntä elämää. Hän ei
ollut taloudellinen, hän."

Hän vaikeni ja tuijotti vastapäiseen seinään naisen kumaraisen ja
synkän pään yli. Nyt he näkivät selvästi sukuyhtäläisyyden, joka oli
kummitellut heille kuolleessa. Mutta äkkiä alkoivat vanhuksen olkapäät
kohota ja laskea, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen
kasvonsa eivät kuitenkaan muuttuneet.

"Hyvä Jumala!" pääsi Flambeaulta hetken kuluttua, "Hän nauraa!"

"Tule, mennään", sanoi isä Brown kalmankalpeana. "Kiiruhtakaamme
pois tästä helvetillisestä asunnosta. Menkäämme taas kunnialliseen
veneeseemme."

Yö oli laskeutunut kaislikon ja virran yli, kun he lähtivät saarelta.
He kulkivat joen suuntaan pimeydessä, lämmittäen itseään parilla
suurella sikaarilla, jotka loistivat kuin punaiset laivanlyhdyt. Isä
Brown otti sikaarin suustaan ja sanoi:

"Nyt otaksun teidän arvaavan koko jutun. Se on itse asiassa aika
alkuperäinen laadultaan. Eräällä miehellä oli kaksi vihollista. Hän oli
viisas mies ja huomasi tietysti, että oli helpompi käsitellä kahta kuin
yhtä vihollista."

"Tuota en ymmärrä", sanoi Flambeau.

"Sehän on aivan yksinkertaista", sanoi hänen ystävänsä taas.
"Yksinkertaista, mutta ei suinkaan viatonta. Molemmat Saradinen
veljekset olivat veijareita, mutta ruhtinas, tuo vanhempi, sellainen
veijari, joka kohoaa korkeuksiin, kapteeni, tuo nuorempi taas, sitä
lajia, joka vaipuu yhä syvemmälle alas. Tuo viheliäinen upseeri muuttui
kerjäläisestä kiristäjäksi ja niin hänen onnistui eräänä päivänä saada
yliote veljestään ruhtinaasta. Eihän tietenkään ollut kysymyksessä
mikään mitätön seikka, sillä ruhtinas Paul Saradine ei pitänyt salassa
sitä, että veli oli renttuilija. Hirttämisestä oli kysymys, ja Stephen
oli puustavillisesti sanottuna saanut kierretyksi nuoran veljensä
kaulaan. Hän oli jollakin tavoin keksinyt tuon sisilialaisjutun oikean
laidan ja voi todistaa, että Paul oli murhannut vanhan Antonellin
vuoristossa. Kapteeni kiskoi itselleen kymmenen vuoden aikana
huomattavat vaikenemislahjukset, mutta sitten ruhtinaan loistava
omaisuus alkoi näyttää vähenemisen oireita.

"Ruhtinas Saradinea painoi vielä eräs taakka. Siinä ei ollut kylliksi,
että hänellä oli verenimijä veljenään, hän tiesi, että Antonellin
poika, joka oli lapsi murhan tapahtuessa, oli kasvatettu yltiöpäiseen
sisilialaiseen uskollisuuteen ja eli ainoastaan kostaakseen isänsä
kuoleman — ei hirsipuulla, sillä häneltä puuttuivat lailliset
todisteet, vaan vendettan vanhalla tunnetulla aseella. Poika oli
harjoittautunut erinomaisen taitavaksi sen käytössä, ja siihen aikaan,
jolloin hän oli tullut kyllin vanhaksi sitä käyttämään, oli ruhtinas
Saradine sanomalehtien mukaan aloittanut matkansa. Totta on, että hän
oli lähtenyt pakoon pelastaakseen elämänsä ja kiiruhtanut paikasta
paikkaan vainotun rikoksellisen tavoin — alinomaa tuon järkkymättömän
nuorukaisen takaa-ajamana. Ruhtinas Saradinen asema ei ollut erittäin
hupaisa. Mitä enemmän hän antoi rahaa päästäkseen Antonellista, sitä
vähemmän hänellä oli ostaakseen Stephenin vaitiolon, ja mitä enemmän
hän antoi Stephenille tyydyttääkseen hänet, sitä pienemmäksi kävi hänen
mahdollisuutensa päästä pakoon Antonellia. Ja silloin hän osoittautui
suureksi mieheksi, Napoleonin kaltaiseksi neroksi.

"Sensijaan että olisi asettunut jyrkästi molempia vastustajiaan vastaan,
antoi hän yht'äkkiä molemmille myöten. Hän osoittautui japanilaiseksi
painijaksi ja hänen vihollisensa tupertuivat tomuun hänen eteensä.
Hän lopetti kilpajuoksunsa maan ympäri ja ilmoitti osoitteensa
Antonellille. Sitten hän antoi kaiken omaisuutensa veljelleen. Hän
lähetti Stephenille niin paljon rahaa, että tämä voi pukeutua hienosti
ja matkustaa mukavasti, sekä lisäksi seuraavat rivit: 'Tässä kaikki,
mitä rahassa omistan. Olet tyhjentänyt minut. Minulla on sitäpaitsi
pieni talo Norfolkissa palvelijoineen ja viinikellareineen. Jos tahdot
enemmän, on sinun otettava se. Tule ja ota se haltuusi jos haluat,
ja minä jään tänne sinun ystävänäsi tai tilanhoitajanasi tai minä
hyvänsä.' Hän tiesi, ettei sisilialainen koskaan ollut nähnyt heitä
kumpaakaan, vaikka kyllä ehkä heidän valokuvansa; hän tiesi heidän
muistuttavan toisiaan — molemmilla oli harmaa, suippo leukaparta. Hän
ajeli kasvonsa parrattomiksi ja odotteli. Ansa oli hyvin viritetty.
Onneton kapteeni uusissa vaatteissaan astui riemuiten taloon ruhtinaana
ja lankesi sisilialaisen miekkaan.

"Mutta suunnitelma meni vinoon eräässä kohden. Saradinen kaltaiset
ilkeät olennot erehtyvät usein jättämällä laskuista pois ihmisten
hyveet. Hänen mielestään oli selvää, että kun italialaisen surmanisku
kerran tulisi, tapahtuisi se pimeydessä väkivaltaisesti ja
nimettömästi, kuten oli tapahtunut tuo rikos, jonka se kosti: että uhri
kaadettaisiin yöllä tikarilla tai ammuttaisiin jostakin väijyspaikasta
ja kuolisi ennättämättä sanoa sanaakaan. Paul-ruhtinaalla oli vaikea
hetki, kun ritarillinen Antonelli ehdotti kaksintaistelua kaikkine
muodollisuuksineen. Juuri _silloin_ näin hänen hurjin silmin lähtevän
veneellä. Hän pakeni paljain päin avoimessa venheessä, ennenkuin
Antonelli oli ennättänyt saada tietää, kuka hän oli.

"Vaikkakin hän värisi, hän ei kuitenkaan ollut toivoton. Hän tunsi
seikkailijan ja tunsi fanaatikon. Olihan hyvin otaksuttavaa, että
Stephen, seikkailija, vaikenisi, ettei menettäisi näyttelemäänsä osaa
ja uutta viihtyisää kotiaan, ja hän luotti lisäksi huimapäisesti onneen
ja miekkailutaitoonsa. Oli aivan varmaa, että tuo fanaatikko Antonelli
vaikenisi ja antaisi hirttää itsensä kertomatta perhetarinaansa. Paul
ajelehti virralla, kunnes arveli kaksintaistelun tapahtuneen. Silloin
hän kiiruhti kaupunkiin, toi poliisin, näki molemmat vihollisensa
ainiaaksi vietävän pois ja istuutui hymyillen päivällispöytään."

"Nauraen, päälle päätteeksi!" sanoi Flambeau väristen. "Mahtanevatko he
saada tuollaisia ajatuksia perkeleeltä?"

"Sen ajatuksen hän sai teiltä", vastasi pappi.

"Mahdotonta", tokaisi Flambeau. "Minultako? Mitä tarkoitatte?"

Pappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa
valossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.

"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?" kysyi hän, "ja kuinka
hän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte
toisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli.
Hänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja
antoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa."

Flambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen
raivoissaan pieniksi palasiksi.

"Riittää jo!" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin
aaltoihin. "Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!"

Valkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen.
Heikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja
kuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.

"Isä", sanoi Flambeau yht'äkkiä, "uskotteko, että kaikki oli vain unta?"

Pappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi —
mutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä
vastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa
tuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän
purjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin
seutuihin ja viattomampien ihmisten luo.



JUMALAN VASARA


Bohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle
kukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta
katonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti
punaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita,
moukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen
kulmassa sijaitsi "Sininen villisika", kaupungin ainoa ravintola. Juuri
tässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla
ja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä.
Kunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla
kirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi
veljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä
Sinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan
vapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan.
Eversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.

Bohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan
polveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan
olivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys
luulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa.
Vain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat
muotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä
rauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia.
Mutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden
viimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että
kuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa
ollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen
aamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi.
Hän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin,
mutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean,
vaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä,
mutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät
mustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden
molemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan,
niin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa.
Seurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti
pikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty
räikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen
hökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä
puvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen
tosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.

Hänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama
ylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki,
ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman
hermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta
oli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen —
että hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin
kuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella
kirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen
epätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin
vahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon,
sitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia.
Väite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen
yksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu
perustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla,
vaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa,
lehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä
kirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa
nähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat
samalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen
veljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun
kysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja
vaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan,
oli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista,
verrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti
vajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.

"Hyvää huomenta, Wilfred", sanoi hän. "Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän
minä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää."

Wilfred katsoi maahan ja sanoi: "Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt
Greenfordiin."

"Tiedän sen", vastasi toinen naurahtaen. "Juuri siksi aionkin käydä
hänen kotonaan."

"Norman", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, "etkö sinä koskaan
pelkää salamaa?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi eversti. "Alatko nyt tonkia meteorologiaa?"

"Sitä vain", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, "että eikö koskaan
johdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?"

"Suo anteeksi", sanoi eversti, "huomaan että olet alkanut ajatella
jonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia."

"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän", huomautti pappi, jonka ainoaan
arkaan kohtaan oli koskettu. "Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun
kuitenkin pelätä erästä ihmistä."

Vanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: "Pelätä
erästä ihmistä?"

"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies", vastasi pappi
ankarasti. "Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta
helposti hän sentään viskaa sinut yli aidan."

Tämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen
poimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian
oli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa.
Hän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin
keltaisten viiksien alta. "Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred", sanoi hän
huolettomasti "oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle
puolittain panssaroituna."

Ja hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu
viheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi
sen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti
oli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja
esinekokoelmasta.

"Se osui ensimäisenä käteeni", selitti hän ylimielisesti. "Minä otan
aina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen."

"Seppä on Greenfordissa", sanoi Wilfred tyynesti.

"Ei tiedetä, milloin hän palaa."

Ja sitten hän kääntyi ja meni kirkkoon painunein päin, ristien
itseään ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua jostakin saastaisesta.
Hän halusi mielellään unohtaa moisen raakuuden korkean goottilaisen
pilarikäytävän viileässä hämärässä, mutta tänä aamuna oli kirjoitettu
kohtalon kirjaan, että pienet, odottamattomat tapahtumat joka paikassa
häiritsisivät hänen hiljaisia hartaudenharjoituksiaan. Kun hän tuli
sisälle tähän aikaan melkein aina autioon kirkkoon, nousi eräs olento
nopeasti polvistuneesta asennostaan ja astui esiin kirkon ovesta
tulvivaan valoon. Nähtyään hänet pappi pysähtyi yllätettynä. Sillä
varhainen kirkonkävijä ei ollut kukaan muu kuin kylän houkkio, sepän
veljenpoika, joka ei halunnut eikä voinutkaan välittää kirkosta,
eikä mistään muustakaan. Häntä sanottiin aina "hulluksi Joeksi",
eikä hänellä muuta nimeä näyttänyt olevankaan. Hän oli tummahko,
roteva, kömpelö nuorukainen, kasvot kalpeat ja raskaat, tukka tumma,
suorrukkeinen ja suu aina auki. Kun hän meni papin ohi, ei hänen
lammasmaisista kasvoistaan saattanut nähdä, mitä hän oli tehnyt tai
ajatellut. Koskaan ennen ei hänen oltu nähty rukoilevan.

Mitä hän nyt oli rukouksillaan pyytänyt. Se mahtoi olla jotakin
tavatonta.

Wilfred Bohun seisoi liikkumatta paikoillaan niin kauan, kunnes hän
näki idiootin menevän ulos auringonpaisteeseen, ja elostelevan veljensä
tervehtivän tätä setämäisen leikillisesti. Viimeksi hän näki everstin
heittelevän kuparirahoja Joen ammottavaan suuhun, ja näytti tosiaan
siltä kuin olisi hän halunnut suorastaan pahoinpidellä nuorukaista.

Tämä ruma, auringon räikeästi valaisema kuva maailman typeryydestä ja
julmuudesta oli askeetin viimeinen vaikutelma, ennenkuin hän polvistui
rukoilemaan puhdasta mieltä ja uusia ajatuksia. Hän meni erääseen
lehterin penkkiin ja joutui siten erään maalatun ikkunan juurelle,
josta hän paljon piti ja joka aina vaikutti häneen rauhoittavasti:
sininen ikkuna liljan kukkia kädessään pitävine enkeleineen. Täällä
häipyi hänen mielestään tuo väritönkasvoinen hupsu kalamaisine suineen.
Täällä ei hän muistellut ilkeää veljeään, joka kierteli tuolla ulkona
kuin kiljuva jalopeura kamalassa nälässään. Hänet vaivuttivat yhä
täydellisemmin valtaansa nuo kylmät ja kuuleat värit — hopeanhohtavat
kukat ja safiirinsininen taivas.

Täältä löysi hänet puoli tuntia myöhemmin Gibbs, kylän suutari,
joka kaikessa kiireessä oli lähetetty hakemaan häntä. Pappi nousi
heti, sillä hän tiesi, ettei mikään pikku asia ollut saanut Gibbsiä
tulemaan moiseen paikkaan. Suutari oli, täällä niinkuin useissa
muissakin kylissä, jumalankieltäjä, ja hänen näkemisensä kirkossa oli
miltei vieläkin kummallisempaa kuin hullun Joen. Tämä aamu oli täynnä
teologisia arvoituksia.

"Mitä nyt?" kysyi Wilfred Bohun hiukan jäykästi mutta hapuillen
vapisevin käsin hattuaan.

Jumalankieltäjä vastasi äänellä, joka siltä taholta oli harvinaisen
kunnioittava vieläpä osanottavainenkin.

"Anteeksi, sir", sanoi hän käheästi kuiskaten, "mutta mielestämme oli
parasta heti ilmoittaa teille. On tapahtunut jotakin hirveätä. Pelkään
että veljenne —"

Wilfred puristeli luisevia käsiään. "Mitä hurjuuksia hän taas on
tehnyt?" huudahti hän vastoin tahtoaan kiihtyen.

"Hm", sanoi suutari ja yskähteli. "Ei hän liene mitään tehnyt ja
pelkään, ettei hän mitään tule tekemäänkään. Hänen laitansa on
huonosti. Teidän on tosiaan parasta tulla sinne, sir."

Pastori seurasi suutaria ulos pieniä kiertoportaita myöten, jotka
johtivat hieman katua korkeammalla olevalle pengermälle. Bohun käsitti
yhden ainoan silmäyksen luotuaan murhenäytelmän — se oli tuolla
alhaalla hänen edessään kuin kartta. Pajan pihalla seisoi viisi tai
kuusi miestä, useimmat mustiin puettuja ja yksi poliisitarkastajan
univormussa. Heidän joukossaan oli tohtori, presbyteriläinen pappi ja
toinen roomalaiskatolinen pappi, jonka seurakuntaan sepän vaimo kuului.
Pappi puhutteli parhaillaan häntä hyvin hätäisesti ja hillityllä
äänellä kauniin keltatukkaisen naisen istuessa nyyhkyttäen penkillä.
Näiden molempien ryhmien välissä, suurten moukari- ja vasarakasojen
vieressä, makasi eräs seurapukuinen mies ojennetuin käsin, kasvot
maata vasten. Korkealta paikaltaan Wilfred näki tarkkaan miehen puvun
ja ulkoasun sormissa kiiltäviä bohunilaisia sormuksia myöten, mutta
pääkallo oli pelkkää hirveätä sotkua — kasa luunsiruja ja verta.

Wilfred Bohun loi yhden ainoan silmäyksen tähän kaikkeen ja läksi
sitten juoksemaan portaita alas pihalle. Tohtori, joka oli perheen
lääkäri, tervehti häntä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän huusi vain:
"Veljeni on kuollut! Mitä se merkitsee? Mikä hirveä salaisuus tässä
piilee?" Seurasi synkkä hiljaisuus, mutta vihdoin puuttui suutari,
seurakunnan vapaapuheisin mies, puheeseen ja sanoi: "Onhan tämä
kauheata, mutta mitään salaisuutta ei tässä ole."

"Mitä tarkoitatte"? kysyi Wilfred kasvoiltaan kalman kalpeana.

"Kaikki on aivan selvää", vastasi Gibbs. "Neljän peninkulman alalla on
vain yksi mies, joka pystyy moisen iskun antamaan, ja hänellä juuri oli
enimmän aihetta iskun antamiseen."

"Älkäämme julistako mitään ennakkotuomioita", huomautti tohtori, pitkä
mustapartainen, hiukan hermostunut mies. "Mutta luulen voivani yhtyä
siihen, mitä mr Gibbs sanoo iskun laadusta. Se edellyttää uskomatonta
voimaa. Mr Gibbs väittää, että vain yksi mies koko tällä paikkakunnalla
pystyy moiseen. Minä puolestani väittäisin, ettei kukaan pysty
tuollaista iskua antamaan."

Taikauskon manaama väristys vapisutti pastorin laihaa ruumista. "En
oikein ymmärrä teitä", sanoi hän.

"Mr Bohun", sanoi tohtori hiljaa, "en tiedä miten lausuisin sen.
Jos sanon että pääkallo on murskattu kuin munankuori, ei se vastaa
täysin totuutta. Luusirut upposivat ruumiiseen ja maahan kuin kuulat
hiekkavalliin. Jättiläisen käsi on sen tehnyt."

Hän vaikeni hetkisen ja tuijotti eteensä silmälasiensa läpi. "Eräs etu
on siitä", lisäsi hän, "se nimittäin vapauttaa täydellisesti useimmat
epäluuloista. Jos teitä tai minua tai ketä hyvänsä ruumiinvoimiltaan
tavallista miestä syytettäisiin tästä rikoksesta, vapauttaisi oikeus
hänet yhtä varmasti kuin lapsen, jota syytettäisiin Nelsonin patsaan
varastamisesta."

"Sitähän minä juuri väitän", toisti suutari itsepäisesti, "että on vain
yksi, joka on voinut tehdä sen ja jolla on ollut syytä tehdä se. Missä
on Simeon Barnes, seppä?"

"Hän on Greenfordissa", sopersi pastori.

"Pikemminkin hän on Ranskassa", mutisi suutari.

"Ei, hän ei ole Greenfordissa eikä Ranskassa", lausui pieni väritön
ääni. Puhuja oli katolinen pappi, joka äsken oli liittynyt ryhmään.
"Totuus on se, että hän juuri nyt tulee tuolla kaukana tiellä."

Tämä pieni katolinen pappi ei näyttänyt erikoisen huomiotaherättävältä.
Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu, ja pyöreät kasvot eivät
olleet erikoisen ilmeikkäät. Mutta vaikka hän olisi ollut oikea Apollo,
ei kukaan tällä hetkellä olisi luonut häneen silmäystäkään. Kaikki
kääntyivät ja tähyilivät tielle, joka alhaalla mutkitteli tasangon
halki. Siellä tuli tosiaan Simeon-seppä harppaillen pitkin askelin ja
mahtava moukari olalla. Hän oli roteva jättiläiskokoinen mies, silmät
syvät, tummat ja synkät ja leukaparta musta. Hän asteli ja jutteli
rauhallisesti parin hänen takanaan tulevan miehen kanssa, ja vaikkei
hän koskaan ollut erikoisen iloinen, näytti hän kuitenkin täysin
huolettomalta.

"Hyvä Jumala!" huudahti jumalankieltäjä-seppä. "Ja tuolla moukarilla
hän teki sen."

"Ei", sanoi poliisitarkastaja, näköjään ymmärtäväinen mies
harmaanruskeine viiksineen, joka nyt ensi kertaa puuttui keskusteluun.
"Vasara, jolla hän teki sen, on tuolla kirkkomuurin vieressä. Olemme
antaneet sen samoin kuin kuolleen ruumiinkin olla koskemattomina
paikoillaan."

Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, ja pieni pappi meni aivan vasaran
viereen ja katseli sitä vaieten. Se oli pieni, kevyt vasara, eikä olisi
millään tavalla pistänyt silmään toisten joukosta, mutta nyt oli sen
rautaisessa päässä verta ja vaaleita hiuksia.

Hetken vaiti oltuaan alkoi pikku pappi puhua nostamatta katsettaan,
ja hänen matalassa äänessään oli uusi sävy. "Mr Gibbs oli oikeassa
sanoessaan, ettei tässä ole mitään salaisuutta", sanoi hän. "On vain
kummallista, miksi niin suuri mies valitsi moisen iskun antamiseen noin
pienen vasaran."

"Se ei liikuta meitä", huusi Gibbs innokkaasti. "Mitä teemme Simeon
Barnesille?"

"Antakaa hänen olla rauhassa", sanoi pappi tyynesti. "Hän tulee tänne
omasta tahdostaan. Tunnen molemmat nuo miehet, jotka ovat hänen
seurassaan. He ovat kunniallisia miehiä Greenfordista ja ovat tulleet
tänne presbyteriläisen kappelin rakennustöihin."

Hän ei ollut vielä puhunut loppuun, kun pitkä seppä tuli esiin
kirkon kulmasta ja marssi omalle pihalleen. Täällä hän pysähtyi ja
vasara putosi hänen kädestään. Poliisitarkastaja, joka koko ajan oli
käyttäytynyt mitä kohteliaimmin, meni heti hänen luokseen.

"En kysy teiltä, mr Barnes", sanoi hän, "tiedättekö mitään siitä, mitä
täällä on tapahtunut. Teidän ei ole pakko sanoa sitä. Toivon, ettette
tiedä mitään, ja että voitte todistaa sen. Mutta muodollisista syistä
minun täytyy kuninkaan nimessä vangita teidät eversti Norman Bohunin
murhan johdosta."

"Teidän ei tarvitse tunnustaa mitään", sanoi suutari toimekkaan
tärkeänä. "Niiden täytyy todistaa kaikki. Ei ole vielä edes todistettu,
että mies, joka tuolla makaa pää murskattuna, on eversti Bohun."

"Mikä joutava väite", sanoi tohtori papille. "Sen on hän saanut
salapoliisijutuista. Minähän olin everstin lääkäri ja tunnen hänen
ruumiinsa paremmin kuin hän itse. Hänellä oli hyvin kauniit mutta
omituisesti muodostuneet kädet. Keskisormi ja nimetön olivat yhtä
pitkät. Niin, kyllä vainen se on eversti."

Kun hän samassa silmäili ruumista, joka makasi maassa, kääntyivät
liikkumattoman sepän teräsharmaat silmät samalle suunnalle ja
kohdistuivat samaan esineeseen.

"Onko eversti Bohun kuollut?" sanoi seppä tyynesti.

"Silloin hän on kadotuksen oma."

"Älkää puhuko mitään! Älkää missään nimessä!" huusi
jumalankieltäjä-suutari ja hyppeli, ihastuksissaan Englannin
oikeuslaitoksen mainiosta järjestelmästä. Ei ole nimittäin ketään, joka
niin itsepintaisesti pitää kiinni laista kuin kunnon maallikko.

Seppä käänsi päänsä ja hänen kasvoistaan huokui fanaatikon ankaruus.

"Teidän, epäuskon lasten, sopii luikerrella sinne tänne kuin viekkaat
ketut, koska tämän maailman laki suosii teitä", sanoi hän, "mutta Herra
pitää omistansa huolen, sen saatte tänäpäivänä nähdä."

Ja sitten hän osoitti everstiä ja sanoi: "Milloin tuo koira kuoli
synneissään?"

"Lieventäkää sanojanne", sanoi tohtori.

"Lieventäkää raamatun sanoja, niin minä lievennän omiani", vastasi
seppä. "Milloin hän kuoli?"

"Näin hänet hengissä kello kuusi tänä aamuna", sopersi Wilfred Bohun.

"Jumala on hyvä", sanoi seppä. "Herra poliisitarkastaja, minulla ei
ole mitään vangitsemista vastaan. Teidän pitäisi kuitenkin varoa
vangitsemasta minua. Poistun mielelläni oikeussalista tahrattomin
mainein. Eiköhän teidän omasta puolestanne olisi ikävää poistua
sieltä vähentynein ylennyksen toivein."

Varmakäytöksinen poliisitarkastaja katseli ensi kerran seppää eloisin
silmin, ja niin tekivät kaikki muutkin paitsi vieras pappi. Tämä
tarkasteli yhä tuota pikku vasaraa.

"Tuolla ulkona on kaksi miestä", jatkoi seppä seivästi ja painokkaasti,
"kunniallisia Greenfordin käsityöläisiä, jotka te kaikki hyvin
tunnette. He ottavat valalleen, että he keskiyöstä aamunkoittoon ja
vielä kauan sen jälkeenkin näkivät minut lähetystalon salissa, missä
hartauskokousta vietettiin koko yö, sillä me pelastimme monta sielua.
Greenfordissa on vähintään 20 henkeä, jotka voivat todistaa samaa. Jos
olisin pakana, herra tarkastaja, antaisin teidän rientää lankeemustanne
kohden. Mutta koska olen kristitty, katson täytyväni antaa teille
tilaisuuden pelastua, ja kysyn teiltä sentähden, haluatteko
vakuuttautua minun poissaolostani nyt heti vai oikeussalissa?"

Poliisitarkastaja raapi korvallistaan ja sanoi: "Tietysti minä olisin
iloinen, jos selvitys voisi tapahtua nyt heti."

Seppä poistui pihasta samanlaisin pitkin, huolettomin askelin, kuin hän
oli sinne tullutkin, ja palasi molempine ystävineen, jotka puolestaan
olivat hyviä tuttuja melkein kaikille läsnäolijoille. Molemmat sanoivat
muutamia sanoja, joita ei käynyt epäileminen. Kun he olivat puhuneet,
oli Simeonin syyttömyys yhtä horjuttamaton kuin suuri kirkko heidän
yläpuolellaan.

Ja sitten seurasi sellainen äänettömyys, joka on painostavampi ja
sietämättömämpi kuin mikään puhuminen. Lopettaakseen sen sanoi pastori
vihdoin katoliselle papille:

"Tuo vasara näyttää suuresti kiinnittävän mieltänne, isä Brown."

"Niinpä niin", vastasi isä Brown. "Miksi käytettiin noin pientä
vasaraa?"

Tohtori kääntyi pikaisesti.

"Siinä olette tosiaan oikeassa", huomautti hän. "Kenen mieleen
juolahtaisikaan käyttää pientä vasaraa, kun tarjolla on vähintään
kymmenen isompaa?"

Ja hän alensi ääntään ja sanoi puoleksi kuiskaten pastorille: "Ei
kenenkään muun kuin sen, joka ei jaksa käsitellä suurta vasaraa.
Tässä ei ole kysymyksessä toisen tai toisen sukupuolen rohkeus tai
päättäväisyys. Rohkea nainen voisi tehdä vaikka kymmenen murhaa
pienellä vasaralla. Mutta hän ei voisi tappaa matoakaan raskaalla
moukarilla."

Wilfred Bohun tuijotti häneen hypnoottisen kauhun vallassa, isä
Brownin kuunnellessa pää hiukan kallellaan, todella uteliaana ja hyvin
tarkkaavaisena. Tohtori jatkoi yhä innokkaammin:

"Miksi kaikki nämä tyhmeliinit otaksuvat, että aviomies on ainoa,
joka vihaa vaimon rakastajaa? Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on
vaimo se, joka vihaa rakastajaansa. Kuka tietää mitä halveksuntaa tai
petollisuutta tämä on voinut osoittaa hänelle? Katsokaahan tuonne!"

Hän osoitti pienellä liikkeellä penkillä istuvaa punatukkaista naista.
Tämä oli vihdoinkin kohottanut kauniit kasvonsa, joita kyyneleet yhä
uudelleen kostuttivat. Mutta hänen silmänsä tuijottivat kuollutta
sähköisellä loisteella, jossa oli jotakin miltei mielipuolista.

Kunnianarvoisa Wilfred Bohun teki liikkeen, aivankuin olisi hän
hylännyt kaiken toivon saada selvyyttä asiaan. Mutta isä Brown pudisti
pois tuhkan, jota liedestä oli varissut hänen hihalleen, ja sanoi
puolueettomalla tavallaan:

"Teidän laitanne on kuten niin monien muiden lääkärien. Psykologinen
tietonne antaa paljon ajattelemisen aihetta — vain fyysillinen puoli on
tässä täysin mahdoton. Myönnän että naisella tosiaan voi olla suurempi
halu rakastajan murhaamiseen kuin aviomiehellä, ja myönnän senkin,
että nainen käyttäisi pientä vasaraa ison asemesta. Mutta vaikeus
piilee fyysillisessä mahdottomuudessa. Ei mikään nainen maailmassa
voisi tuolla tavalla musertaa miehen pääkalloa." Ja sitten hän lisäsi
miettiväisesti hetken vaiettuaan: "Asiaa ei ole vielä tarkastettu koko
sen laajuudessa. Miehellähän oli rautakypäri, ja isku murskasi sen kuin
olisi se ollut haurasta lasia. Katsokaa tuota naista. Katsokaa hänen
käsivarsiaan."

Vallitsi jälleen hiljaisuus, mutta sitten tohtori sanoi hiukan
tyytymättömästi: "Ehkäpä olen väärässä. Kaikkea vastaanhan voidaan
väittää. Mutta se on vakaumukseni, ettei kukaan muu kuin mielipuoli
valitsisi tuota pikku vasaraa, kun suuri vasara oli yhtä lähellä
saatavissa."

Samassa tarttui Wilfred Bohun vapisevilla käsillään päähänsä. Mutta
kädet vaipuivat pian alas ja hän puhkesi puhumaan: "Se oli oikea sana!
Mainitsitte juuri oikean sanan."

Sitten hän hillitsi liikutuksensa ja jatkoi: "Sanoitte äsken, ettei
kukaan muu kuin mielipuoli valitsisi tuota pikku vasaraa."

"Niin sanoin", myönsi tohtori. "Jatkakaa!"

"Kukaan muu kuin mielipuoli ei sitä tehnytkään", sanoi pastori. Toiset
tuijottivat häneen suurin silmin, ja hän jatkoi kuumeisen, melkein
naisellisen liikutuksen vallassa:

"Minä olen pappi", huusi hän vapisevalla äänellä, "ja pappi ei saa
vuodattaa verta, — minä — tarkoitan, ettei pappi saa toimittaa ketään
hirsipuuhun. Ja minä kiitän Jumalaa, että rikoksellinen on nyt
tiedossani ja että hän on sellainen henkilö, jota ei voida tuomita
kuolemaan."

"Ettekö aio ilmaista häntä?" kysyi tohtori.

"Vaikkapa ilmaisisinkin, ei häntä kuitenkaan hirtettäisi," vastasi
Wilfred sekavasti mutta sanomattoman onnellisesti hymyillen.
"Tullessani tänä aamuna kirkkoon, tapasin siellä mielipuolen polvillaan
rukoilemassa — tuon Joe-paran, joka koko elämän ikänsä on ollut
hassahtava. Jumala yksin tietää, mitä hän rukoili, mutta tuollaisista
omituisista ihmisistä voisi melkein uskoa, että heidän rukouksensakin
ovat mielettömiä. Ei ole mahdotonta ajatella, että hullu rukoilee ennen
murhatekoon ryhtymistään. Kun viimeksi näin Joen, oli hän veljeni
seurassa. Veljeni teki hänestä pilaa."

"No hittoa", huudahti tohtori, "olipa hyvä, että puhuitte tästä! Mutta
kuinka voitte selittää —"

Pastori melkein vapisi mielihyvästä saatuaan näin totuudesta vihiä.
"Ettekö näe", huusi hän innokkaasti, "että tämä teoria on ainoa, joka
sopii noihin molempiin kummallisiin seikkoihin, ratkaisee molemmat
arvoitukset. Seppä olisi voinut antaa tuon voimakkaan iskun, mutta
hän ei olisi valinnut pientä vasaraa. Hänen vaimonsa olisi valinnut
pikku vasaran, mutta ei olisi kyennyt antamaan voimakasta iskua. Hullu
saattoi tehdä kummankin. Mitä pikku vasaraan tulee — niin, mieshän oli
hullu ja tempasi aseekseen lähimmän käden ulottuvilla olevan esineen.
Ja iskun voima taasen — ettekö ole koskaan kuullut, tohtori, että
ärsytetyllä hullulla voi olla kymmenen miehen voima?"

Tohtori veti, syvään henkeään ja sanoi: "Luulenpa tosiaan osuneenne
oikeaan."

Isä Brown oli niin kauan ja niin kiinteästi katsellut puhujaa, että
hänelle oli selvinnyt, etteivät tämän suuret, harmaat silmät olleet
aivan niin merkityksettömät kuin hänen kasvonsa yleensä. Kun oli
tullut hiljaista, sanoi hän korostetun kohteliaasti: "Mr Bohun, teidän
teorianne on tähänastisista ainoa, joka johonkin kelpaa ja jota
suurin piirtein voidaan pitää eittämättömänä. Mielestäni ansaitsette
sentähden, että sanon teille varmasti tietäväni, ettei se ole oikea."
Ja tämän sanottuaan pikku mies siirtyi jälleen syrjään tarkastamaan
vasaraa.

"Tuo mies näyttää tietävän, mitä muut eivät tiedä", kuiskasi tohtori
harmistuneesti Wilfredille. "Nuo katoliset papit ovat niin pahuksen
viekkaita."

"Ei, ei", sanoi Bohun, aivankuin väsyneenä tuhlaamaan sanaakaan enää
siihen, mikä oli itsestään selvää. "Se oli hullu. Se oli hullu."

Molemmat papit ja tohtori olivat vetäytyneet syrjään siitä enemmän
virallisesta joukosta, joka ympäröi poliisitarkastajaa ja vangittua.
Kun nyt heidän pikku ryhmänsä hajaantui, kuulivat he toisen ryhmän
ääniä. Katolinen pappi ensin nosti ja sitten loi katseensa maahan, kun
hän kuuli sepän sanovan kuuluvalla äänellä:

"Toivon antaneeni teille täyden selvityksen, herra tarkastaja.
Tietenkin olen, kuten sanotte, hyvin voimakas, mutta enhän ole voinut
singota vasaraani tänne Greenfordista saakka. Eikä vasarallani ole
siipiäkään, joilla se voisi lentää puoli peninkulmaa peltojen ja
pensaiden yli."

Tarkastaja nauroi suopeasti ja sanoi: "Ei, luullakseni teidän voidaan
katsoa olevan tämän jutun ulkopuolella, vaikka se onkin mutkikkaimpia,
mitä olen tavannut. Pyydän teitä vain antamaan kaikkea mahdollista
apuanne sen miehen kiinnisaamiseksi, joka on yhtä vahva ja iso kuin
te. Teistä voi olla hyötyä jo pelkästään hänen kiinnipitelemisessään.
Otaksun, ettette aavista, kuka se mies on?"

"Luulenpa kyllä aavistavan!", vastasi kalpea seppä, "mutta mikään
mies se ei ole." Kun hän huomasi, että kaikki kääntyivät katsomaan
hänen vaimoaan, joka istui penkillä, pani hän suuren kätensä hänen
olkapäälleen ja lisäsi: "Eikä myöskään nainen".

"Mitä tarkoitatte?" kysyi poliisitarkastaja leikillisesti. "Ette kai
usko, että on lehmiä, jotka osaavat käyttää vasaraa?"

"En usko, että mikään ihminen ohjasi sitä vasaraa", sanoi seppä
käheästi. "Tämän maailman kannalta katsoen sanoisin, että mies oli
yksin, kun hän kuoli."

Wilfred syöksähti pari askelta eteenpäin ja silmäili seppää palavin
katsein.

"Haluatteko ehkä väittää, Barnes", kuului suutarin terävä ääni, "että
vasara itsestään nousi maasta ja löi kuoliaaksi miehen?"

"Niin, tuijottakaa te vain ja virnistelkää mielenne mukaan", huusi
Simeon. "Te papit kerrotte meille kuitenkin sunnuntaisin kirkossa,
miten Herra kukisti Sanheribin. Minä uskon, että joku näkymätön
taloissa kävijä puolusti minun taloni kunniaa ja langetti rienaajan
kuolleena sen oven eteen. Minä uskon, että se voima, joka iskun
aiheutti, oli sama, joka esiintyy maanjäristyksissä — ei enempää eikä
vähempää."

Wilfred huomautti nyt hyvin omituisella äänellä: "Minä itsekin kehoitin
Normania varomaan salamaa."

"Se murhaaja on poissa minun käteni ulottuvilta", sanoi
poliisitarkastaja hymyillen.

"Mutta te ette ole hänen", vastasi seppä. "Olkaa varuillanne", ja
sitten hän käänsi toiselle leveän selkänsä ja meni sisälle taloon.

Järkkyneen Wilfredin talutti pois isä Brown, joka kohteli häntä
ystävällisesti ja vapaasti. "Lähtekäämme tästä kamalasta paikasta, mr
Bohun", sanoi hän. "Saanko mennä katsomaan kirkkoanne? Sehän kuuluu
olevan Englannin vanhimpia. Katsokaas", lisäsi hän veitikkamaisesti,
"mehän tunnemme suurta mielenkiintoa vanhoja englantilaisia kirkkoja
kohtaan."

Wilfred Bohun ei hymyillyt, sillä huumori ei ollut hänen vahvoja
puoliaan. Mutta hän nyökkäsi innokkaasti, sillä hän oli perin halukas
selittämään goottilaisen rakennustaiteen kauneuksia semmoiselle, joka
paremmin ymmärsi niitä kuin presbyteriläinen pappi tai ateistinen
suutari.

"Olette tervetullut", sanoi hän. "Mennään tältä puolelta sisään."
Ja hän meni edellä suuresta sivuovesta portaita ylös. Isä Brown oli
pannut jalkansa ensimmäiselle portaalle seuratakseen pappia, kun hän
tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Hän kääntyi ja näki tohtorin
tumman, solakan haahmon. Hänen kasvonsa olivat yhä vielä epäilyksien
synkentämät.

"Sir", sanoi tohtori jäykästi, "te näytätte tuntevan erinäisiä tähän
rumaan juttuun kuuluvia salaisuuksia. Saanko kysyä, aiotteko pitää ne
omana tietonanne?"

"Herra tohtori", vastasi isä Brown ystävällisesti hymyillen, "on eräs
syy, miksi minun ammattiani harjoittavan henkilön täytyy pitää omana
tietonaan asioita, joista hän _ei ole_ varma, nimittäin se, että hänen
velvollisuutensa on alati vaieta asioista, silloin kun hän _on_ varma
niistä. Jos te nyt arvelette, että olen ollut melkein epäkohteliaan
vaitelias teitä tai jotakuta toista kohtaan, olen suostuvainen
ilmaisemaan niin paljon kuin oikeuteni suinkin sallivat. Annan teille
kaksi hyvin selvää viittausta."

"Antakaahan kuulua, sir", sanoi tohtori jurosti.

"Ensinnäkin", sanoi isä Brown tyynesti, "kuuluu se täysin teidän
alaanne. Kysymyksessä on oppi ruumiin ominaisuuksista. Seppä erehtyi
— ehkei väittäessään, että isku oli Jumalan taholta lähtöisin, vaan
varmasti siinä kun hän sanoi ihmeen aikaansaaneen sen. Ihme on se
sikäli, että ihminen itse on ihme monimutkaisine, pahoine ja kuitenkin
puolittain sankarillisine sydämineen. Sen voiman, joka musersi
tuon pääkallon, tuntevat tiedemiehet sangen hyvin — se on enimmän
kiisteltyjä luonnonlakeja."

Tohtori, joka hyvin tarkkaavaisesti ja otsa rypyssä oli kuunnellut
hänen sanojaan, sanoi vain: "Entä tuo toinen viittaus?"

"Sen annan nyt", sanoi pappi. "Muistatteko, että seppä, vaikka hän
uskoo ihmeisiin, puhui pilkallisesti moisesta lasten sadusta, että
hänen vasaransa olisi muka saanut siivet ja lentänyt yli maiden ja
mantereiden?"

"Kyllä muistan", sanoi tohtori.

"Näettekös", sanoi isä Brown, leveästi hymyillen, "se satu hipaisi
totuutta likempää kuin kaikki muu, mitä tänä päivänä on sanottu." Ja
sitten hän käänsi tohtorille selkänsä ja lähti kompuroimaan portaita
ylös pastorin jälkeen.

Kunnon pastori, joka kalpeana ja kärsimättömänä oli seissyt ja
odottanut ylhäällä, aivan kuin olisi tämä pieni pysähdys ollut
hänen hermojensa äärimmäisen kestävyyden koetus, vei hänet heti
mielipaikkaansa, siihen osaan lehteriä, joka oli lähinnä kattoa ja jota
valaisi tuo kaunis enkeli-ikkuna. Roomalainen pikku pappi katseli ja
ihaili kaikkea hyvin perusteellisesti ja puheli koko ajan iloisesti
mutta hillityllä äänellä. Kun he tulivat sivu-uloskäytävälle ja noille
kierreportaille, joita myöten Wilfred oli rientänyt ulos kuollutta
veljeänsä katsomaan, ei isä Brown lähtenyt ulos ovesta, vaan kapusi
vikkelästi kuin apina portaita ylös, ja pian senjälkeen kuului hänen
kirkas ja selvä äänensä ylhäältä.

"Tulkaa tänne, mr Bohun", huusi hän. "Raikas ilma tekee teille hyvää."

Bohun noudatti kehoitusta ja nousi isä Brownin jäljessä eräänlaiselle
kirkon seinästä ulkonevalle kiviparvekkeelle, josta avautui näköala yli
avaran tasangon, jota purppuraisella taivaanrannalla metsä rajoitti
ja joka oli siroitettu täyteen kyliä ja kartanoita. Selvänä ja
kulmikkaana, mutta hyvin pienenä lepäsi aivan heidän allaan sepän paja.
Poliisitarkastaja seisoi vielä pihalla ja teki muistiinpanoja. Ruumis
makasi maassa kuin kuollut kärpänen.

"Tämähän on kuin pieni maailmankartta, vai mitä?" sanoi isä Brown.

"Niinpä kyllä", vastasi Bohun hyvin totisena nyökäten.

Aivan heidän yllään ja ympärillään ylenivät goottilaisen rakennuksen
kaaret taivaille pyörryttävää vauhtia, joka pani ajattelemaan
itsemurhaa. Keskiajan rakennustaiteesta uhoaa titaaninen voima, joka,
katsottiinpa sitä miltä puolelta hyvänsä, aina näyttää rynkäisevän
eteenpäin kuin pillastunut, väkevä orhi. Tämä kirkko oli rakennettu
ikivanhasta kivestä, ja sammaleet, sienet ja linnut olivat sen seiniin
pesiytyneet. Ja kuitenkin — jos sitä katseli alhaalta, kohosi se kuin
vesisuihku tähtiä kohden, ja taas ylhäältä katsottuna, kuten nyt,
näytti se laaksoon syöksyvältä vesiputoukselta. Sillä molemmat miehet
tornissa olivat nyt gotiikan kamalimman kaaoksen keskellä: kaikkialla
olivat suhteet ylösalaisin ja perspektiivi huimaava, suuret esineet
näyttivät pieniltä ja pienet suurilta — kiviä sikin sokin ilmassa.
Kivien yksityiskohdat näyttivät läheisyyden takia suunnattoman
suurilta, ja ympäristö, pellot ja kartanot, kääpiömäisen pieniltä.
Kiveen hakattu enkeli tai eläin näytti lentävältä lohikäärmeeltä, joka
aikoi niellä kitaansa alla olevat niityt ja talot. Koko ilmapiiri oli
harhaannuttava ja vaarallinen. Näytti kuin olisivat ihmiset liehuneet
ilmassa suunnattomien henkien siipien välissä ja koko tuo vanha kirkko,
korkea ja komea kuin katedraali, näytti pimittävän aurinkoisen maiseman
kuin ukkospilvi.

"Luulen, että on varsin vaarallista oleskella näin korkeilla paikoilla,
vaikkapa vain rukoillakseen", sanoi isä Brown. "Korkeudet luotiin sitä
varten, että ihminen katsoisi sinne ylös eikä sieltä alas."

"Tarkoitatteko, että täältä voisi pudota?" kysyi Wilfred.

"Tarkoitan että sielu voisi pudota, vaikkei ruumis putoaisi", vastasi
toinen pappi.

"En oikein ymmärrä teitä", huomautti Bohun.

"Katsokaapa esimerkiksi tuota seppää tuolla", jatkoi isä Brown
tyynesti. "Kunnon mies, mutta ei kristitty — kova, käskevä, leppymätön.
Hänen skotlantilaisen uskontonsa perustivat miehet, jotka rukoilivat
kummuilla ja korkeilla kallioilla ja oppivat enemmän katsomaan alas
maailmaan kuin ylös taivaaseen. Nöyryys on jättiläisten äiti. Laaksosta
näkee suuria esineitä — huipuilta vain pieniä."

"Mutta — eihän hän tehnyt sitä", sopersi Bohun.

"Ei", sanoi toinen omituisesti korostaen, "me tiedämme, ettei hän
tehnyt sitä."

       *       *       *       *       *

Hetkisen kuluttua hän jatkoi katsellen harmaine silmineen tyynesti
tasankoa. "Tunsin miehen", sanoi hän, "joka aluksi harjoitti muiden
tavoin hartauttansa alttarilla, mutta mieltyi sitten rukoilemaan
korkeilla ja yksinäisillä paikoilla, kellotornin nurkissa ja
ulokkeilla. Ja kerran, kun hän seisoi pyörryttävän korkealla paikalla,
mistä koko maailma hänen allaan näytti pyörivän kuin hyrrä, alkoi hänen
aivoissaankin pyöriä, ja hän kuvitteli olevansa Jumala. Seuraus siitä
oli, että hän, vaikka hän oli hyvä mies, teki rikoksen."

Wilfred oli kääntänyt pois kasvonsa, mutta hänen laihat kätensä kävivät
sinertäviksi, kun hän tarttui kiinni rintanojaan.

"Hän uskoi, että _hänelle_ oli annettu valta tuomita maailmaa ja lyödä
syntinen maahan. Hän ei olisi koskaan tullut moisia ajatelleeksi, jos
hän olisi polvistunut lattialle muiden tavoin. Mutta hän näki kaikkien
ihmisten hyörivän tuolla alhaalla kuin hyönteisten. Erikoisesti erotti
hän yhden, aivan alapuolellaan, vihreän hatun vuoksi selvästi silmään
pistävänä — myrkyllisen hyönteisen."

Varikset lentelivät vaakkuen tornin ympärillä, mutta muuten oli kaikki
hiljaista, kunnes isä Brown jatkoi:

"Kiusausta lisäsi sekin, että hänellä oli käytettävänään eräs luonnon
mahtavimpia voimia, tarkoitan painolakia, tuota hurjaa, valtavaa
vetovoimaa, joka saa maailman kaikki olennot irti laskettuina
syöksymään sydämeensä. Näette tuolla poliisitarkastajan, joka kävelee
edestakaisin pajan pihalla. Jos minä nyt heittäisin pienen kiven
tämän rintanojan yli, vaikuttaisi se häneen osuessaan kuin luoti. Jos
pudottaisin vasaran — hyvin pienenkin vasaran —"

Wilfred Bohun nosti toisen jalkansa rintanojan yli, mutta isä Brown
tarttui häntä heti kauluksesta.

"Ei siitä ovesta", sanoi hän lempeästi. "Se ovi vie helvettiin!"

Bohun horjui takaperin seinää vasten ja tuijotti häneen pelästynein
silmin.

"Miten tiedätte kaiken tuon?" huusi hän. "Oletteko paholainen?"

"Olen ihminen", vastasi isä Brown totisesti, "ja sentähden tunnen
kaikki kiusaukset. Kuulkaa nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän hetkisen
vaiettuaan. "Tiedän mitä teitte — ainakin arvaan siitä enimmän osan.
Kun jätitte veljenne, valtasi teidät sangen oikeutettu suuttumus, niin,
se meni niin pitkälle, että te tempasitte käteenne vasaran aikoen lyödä
sillä hänet kuoliaaksi. Te peräydyitte kuitenkin, pistitte vasaran
takkinne alle ja riensitte kirkkoon. Te rukoilitte kiihkeästi monissa
paikoin, enkeli-ikkunan ääressä, sen yläpuolella olevalla ulokkeella
ja korkealla parvekkeella, josta te saatoitte nähdä everstin vihreän
hatun, joka muistutti ryömivän sittiäisen selkää. Ja silloin puhkesi
jotakin teidän sielussanne, ja te annoitte Jumalan tuomion langeta."

Wilfred vei heikon kätensä otsalleen ja sanoi matalalla äänellä: "Mistä
tiesitte, että hänen hattunsa näytti vihreältä sittiäiseltä?"

"Oh, selvä järki sen minulle sanoi", vastasi toinen hieman hymyillen.
"Mutta kuulkaa vielä! Sanon teille, että tiedän tämän kaiken, mutta
ettei kukaan muu saa sitä tietää. Seuraava askel on teidän; minä en
ryhdy mihinkään; suljen tämän ripin sinetillä. Jos kysytte miksi, niin
on siihen monta syytä, mutta vain yksi teitä koskeva. Jätän asian
teille, koska ette ole vielä pitkällä pahuudessa. Te ette koettanut
saattaa seppää epäilyksen alaiseksi, vaikka se olisi ollut helppoa,
ettekä hänen vaimoaankaan. Te koetitte saada hullun syylliseksi
tekoon, koska tiesitte, että hän oli syyntakeeton. Tämä oli niitä
valonpilkkeitä, joita minun on murhantekijöissä varteenotettava. Ja
menkäämme nyt alas kylään. Sitten menette tiehenne vapaana kuin tuuli.
En aio sanoa enää mitään."

Syvän hiljaisuuden vallitessa laskeutuivat he alas kierreportaita
ja tulivat ulos auringonpaisteeseen pajan luo. Wilfred Bohun nosti
varovaisesti veräjän salvan, meni poliisitarkastajan luo ja sanoi:
"Ilmoittaudun vapaaehtoisesti. Minä olen tappanut veljeni."



APOLLON SILMÄ


Kumman savuinen vivahdus ilmassa, vivahdus, joka voi olla sekä
samea että kirkas ja joka on vain Themsille ominainen, muuttui yhä
enemmän harmaasta kimaltelevaksi auringon kiivetessä taivaan laelle
ja heloittaessa Westminsterin yllä. Kaksi miestä kulki parast'aikaa
Westminstersillan yli. Toinen oli hyvin pitkä, toinen hyvin lyhyt.
Heitä olisi voinut verrata parlamentin kookkaaseen kellotorniin
ja Westminster-Abbeyn kyykkyselkäisiin hartioihin, sillä tuolla
pienellä oli papinpuku. Pitkän julkinen nimi oli M. Hercules
Flambeau, yksityinen etsivä. Hän oli matkalla uuteen toimistoonsa,
joka sijaitsi uudessa kerroksittain rakennetussa talossa vastapäätä
kirkon sisäänkäytävää. Pienen nimi oli Rev. J. Brown, Camberwellista
sijaitsevan St. Francis Xavierin kirkon pappi. Hän palasi nyt
Camberwellista erään kuolevan luota tutustuakseen ystävänsä uuteen
huoneistoon.

Rakennus oli amerikkalainen pilvenpiirtäjä ja amerikkalainen se oli
myös puhelimiensa ja hissiensä monimutkaiseen rakenteeseen nähden.
Mutta se oli juuri valmistunut eikä vielä täysin asuttu. Taloon
oli muuttanut vain kolme vuokralaista. Flambeaun yläpuolella oleva
konttorihuoneisto oli asuttu, samoin aivan hänen alapuolellaan
oleva. Mutta kaksi ylintä kerrosta samoin kuin kolme alinta olivat
tyhjät. Ensi silmäyksellä huomattiin uudessa asuntotornissa jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa. Flambeaun yläpuolella sijaitsevan
konttorihuoneiston ulkopuolelle oli asetettu loistava esine. Sitä
esti hieman näkymästä muutama jälelle jäänyt rakennustelineen osa. Se
oli suunnattoman suuri kullattu ihmissilmän jäljennös, jota kultaiset
säteet ympäröivät, ja se otti yhtä paljon tilaa kuin pari kolme
konttorin ikkunaa.

"Mikä kumma tuo on?" kysyi isä Brown ja jäi seisomaan.

"Sen pitäisi edustaa uutta uskontoa", vastasi Flambeau nauraen,
"erästä uutta uskontoa, joka julistaa syntien anteeksiantamusta sillä
perusteella, ettei ole olemassa mitään syntejä. Luullakseni Christian
Science'n tavoin. On tosiasia, että eräs mies, joka nimittää itseään
Raioniksi — en tiedä, mikä hänen oikea nimensä on, sen vain tiedän,
ettei tämä nimi ole oikea — on vuokrannut yläpuolellani olevan
huoneiston. Kaksi konekirjoittajatarta asuu alapuolellani olevassa
kerroksessa ja tuo entusiastinen vanha humbuugimestari yläpuolellani.
Hän nimittää itseään Apollon uudeksi papiksi ja palvelee aurinkoa."

"Katsos vain", sanoi isä Brown, "aurinkohan oli julmin kaikista
jumalista. Mutta mitä tuo suunnattoman suuri silmä merkitsee?"

"Jos olen ymmärtänyt asian oikein", sanoi Flambeau, "niin suosivat he
sitä mielipidettä, että ihminen kestää mitä tahansa, jos hänen mielensä
on tasapainossa. Molempien suuret vertauskuvat ovat aurinko ja avoin
silmä, sillä he väittävät, että jos ihminen olisi täysin terve, hän
voisi katsoa aurinkoon."

"Jos hän olisi täysin terve", sanoi isä Brown, "ei hän välittäisi
tuijottaa siihen."

"Enempää en osaa kertoa uudesta uskonnosta", jatkoi Flambeau
huolettomasti. "Tietysti se väittää voivansa parantaa kaikki
ruumiilliset sairaudet."

"Voiko se ehkä parantaa vaikeimman kaikista henkisistä taudeista?"
kysyi isä Brown vakavana.

"Mikä se sitten on?" kysyi Flambeau.

"Itsensä täysin terveenä pitäminen", sanoi hänen ystävänsä.

Flambeaun mielestä hänen alapuolellaan oleva pieni vaatimaton konttori
oli mielenkiintoisempi kuin hänen yläpuolellaan oleva säteilevä
temppeli. Hän oli etelämaalainen, jolla oli vähän filosoofisia
taipumuksia eikä hän voinut kuvitella olevansa muuta kuin joko
katolilainen tai ateisti, ja uudet uskonnot haihattelevine oppeineen
eivät olleet hänelle mieleen. Mutta ihmisolennot sensijaan olivat
hänelle mieluisia, varsinkin jos ne olivat kauniita. Sitäpaitsi nuo
alemmassa huoneistossa asuvat naiset olivat tavallaan todellisia
originaaleja. Konttorin omistajina oli kaksi sisarusta, molemmat
solakoita ja tummahkoja, toinen pitkä ja aika silmäänpistävä
ulkomuodoltaan. Hänellä oli tumma terävähkö ilmeikäs profiili, ja
hän oli niitä naisia, joista aina jää mieleen profiilikuva ja jotka
johtavat mieleen rautaisen terän. Hän tuntui raivaavan itselleen tien
elämässä. Hänen silmänsä olivat tavattoman loistavat, mutta loiste oli
teräksinen, ei timanttimainen, ja suora solakka vartalo oli hieman
liian jäykkä ollakseen oikein miellyttävä. Hänen nuorempi sisarensa
oli hänen pienoiskuvansa, vain harmaampi, kalpeampi ja mitättömämpi.
Molemmat pukeutuivat täysin liikemäisesti mustaan pienine miesmäisine
valkeine kauluksineen ja kalvosimineen. Tuhansittain tällaisia
erikoisia naistyyppejä tapaa lontoolaisissa konttoreissa, mutta näissä
kysymyksessä olevissa oli mielenkiintoista heidän todellinen asemansa
eikä näennäinen.

Sillä Pauline Stacey, vanhin sisaruksista, oli vaakunakilven ja puolen
kreivikunnan sekä suuren omaisuuden perijä. Hänet oli kasvatettu
puutarhojen ympäröimässä linnassa, ennenkuin jääkylmä itsenäisyys
— ominainen nykyajan naisille — ajoi hänet ankarampaan ja hänen
mielipiteensä mukaan korkeampaan olemassaolon muotoon. Rahojensa
käytön hän yhä edelleen määräsi; päinvastaisessa tapauksessa
hän olisi osoittanut romanttisia eli askeettisen haltioitumisen
piirteitä, ja se olisi ollut aivan vierasta hänen vallanhimoiselle
hyötypolitiikalleen. Hän kuuluu sanoneen pitävänsä omaisuutensa
käyttääkseen sen käytännöllisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Osan
siitä hän oli sijoittanut omaan liikkeeseensä, joka oli mallikelpoisen
stenograafisen yrityksen keskus, ja osa omaisuudesta käytettiin
tämäntapaisen toiminnan edistämiseksi naisten keskuudessa. Kukaan ei
oikein saanut selvää, missä määrin Joan, hänen nuorempi sisarensa
ja liikekumppaninsa, kannatti tätä hänen arkipäiväistä ihannettaan.
Mutta hän totteli johtajatartaan koiran uskollisuudella, millä tosin
oli traagillinen momenttinsa, mutta joka kuitenkin oli viehättävämpää
kuin vanhemman itsetietoinen toimitarmo. Pauline Staceylla ei ollut
laisinkaan traagillisia taipumuksia, hän kielsi päinvastoin sen
olemassaolon.

Hänen reipas päättäväisyytensä ja kylmä kärsimättömyytensä oli
suuresti huvittanut Flambeauta heidän ensi kerran tavatessaan. Hän oli
seisonut hissin ulkopuolella alhaalla porraskäytävässä ja odottanut
hissipoikaa, joka tavallisesti vei asiakkaat eri kerroksiin. Mutta
tämä nuori tyttö terävine haukankatseineen oli avoimesti kieltäytynyt
alistumasta sellaiseen viivytykseen. Hän selitti jyrkästi, että hän
kyllä osasi hoitaa hissin eikä ollut riippuvainen hissipojista — eikä
sitäpaitsi mistään miehistäkään. Vaikkei hän asunutkaan korkeammalla
kuin kolmannessa kerroksessa, ennätti hän noiden muutamien sekuntien
aikana hississä syytää Flambeaulle useita periaatteistaan. Kaikki
tarkoitti sitä, että hän oli uudenaikainen työtä tekevä nainen ja
harrasti uudenaikaisia koneita, jotka helpottivat työntekoa. Hänen
suuret mustat silmänsä säkenöivät kiukkua niitä kohtaan, jotka
halveksivat mekaniikkaa ja huokaavat menneitten romanttisten aikojen
kaipuussa. Jokaisen, sanoi hän, täytyy osata hoitaa koneita, aivan
kuin hän esimerkiksi hissiä. Hän tuntui melkein loukkaantuvan siitä,
että Flambeau avasi hänelle hissin oven — ja tämä herrasmies meni
hymyillen huoneisiinsa sekavin tuntein ajatellen toisen masentamatonta
itseluottamusta.

Hänellä oli reipas käytännöllinen mielenlaatu. Ohuiden hienojen käsien
liikkeet olivat jyrkät, miltei suvaitsemattomat. Kerran Flambeau tuli
konttoriin eräässä konekirjoitusta koskevassa asiassa ja huomasi hänen
heittäneen sisarensa lasisilmät lattialle ja polkevan niitä. Hän syyti
parastaikaa juttua "lapsellisista lääketieteellisistä päähänpistoista"
ja sairaalloisesta myötenantamisen heikkoudesta, mitä nuo vanhat
silmälasit edellyttivät. Hän pyysi sisartaan vast’edes olemaan
kuljettamatta konttoriin tuollaista rojua. Ehkä hänen sisarensa halusi
kulkea puujaloilla ja käyttää irtotukkaa tai emaljista silmää. Hänen
puhuessaan hänen omat silmänsä leimusivat vihasta.

Flambeau, jota hämmästytti tämä fanaattinen kiivaus, ei voinut pidättyä
kysymästä Pauline neidiltä ranskalaiseen loogilliseen tapaan, miksi
silmälasit olivat sairaalloisempi heikkouden merkki kuin hissi ja miksi
tiede ei saisi auttaa meitä yhdessä voimainponnistuksessa niin hyvin
kuin toisessakin.

"Lienee siinä sentään ero", sanoi Pauline Stacey hyvin ylimielisesti.
"Patterit ja moottorit ja kaikki nämä esineet ovat todisteita miehen
voimasta, niin, herra Flambeau, ja myöskin naisen. Meidänkin on
puolestamme avustettava näitä suuria koneita, jotka nielevät etäisyydet
ja uhmaavat aikaa. Se on suurta, se on ihanaa — se on todellista
tiedettä. Mutta nuo ala-arvoiset laastarit ja kainalosauvat, joita
lääkärit myövät, —- ne ovat vain heikkouden sinettejä. Lääkärit
asettavat meille käsivarsia ja jalkoja ikäänkuin olisimme syntyneet
rampoina tai sairaina orjina. Mutta minä olen vapaasyntyinen olento,
herra Flambeau. Ihmiset kuvittelevat vain tarvitsevansa jotakin
tuollaista, koska heidät on kasvatettu pelkoon voiman ja rohkeuden
asemesta, aivan kuten yksinkertaiset hoitajattaret kieltävät lapsia
katsomasta aurinkoon. Seurauksena on, etteivät he voi tehdä sitä
aristelematta. Mutta miksi tähtien joukossa olisi tähti, jota en voisi
katsella? Aurinko ei ole hallitsijattareni. Aion avata silmäni ja
katsoa sitä milloin ikinä haluan."

"Teidän silmänne", sanoi Flambeau pariisilaisesti kumartaen,
"häikäisevät auringon". Häntä huvitti lausua kohteliaisuuksia tälle
omituiselle jäykälle kaunottarelle, osittain siksi, että se saattoi
tämän hieman pois tasapainosta. Mutta mentyään sitten asuntoonsa veti
hän syvään henkeään, vihelsi ja ajatteli: "Vai niin, hän on joutunut
tuon ylhäällä asuvan kultasilmäisen poppaukon käsiin". Sillä niin vähän
kuin hän tiesikin Kalonin uudesta uskonnosta, oli hän kuitenkin kuullut
puhuttavan hänen opistaan, että piti katsottaman aurinkoa.

Hän huomasi pian, että henkinen yhteys hänen ylä- ja alapuolellaan
olevien kerrosten välillä oli aika läheinen ja nopeasti kasvamassa. Tuo
Kaloniksi itseään nimittävä mies oli komea ilmestys, ruumiillisessa
suhteessa arvokas esiintymään Apollon pappina. Hän oli melkein
yhtä pitkä kuin Flambeau ja tätä paljon kauniimpi. Hänellä oli
kullankeltanen parta, tummansiniset silmät ja salonkisankarin tukka.
Ruumiinrakenteeltaan hän oli Nietzschen vaalea eläin, mutta koko
tätä eläimellistä kauneutta kohotti, kirkasti ja teki lempeämmäksi
todellinen intelligenssi ja sielullinen lahjakkuus. Jos hän muistutti
jotain suurta saksilaista kuningasta, niin muistutti hän sellaista,
joka samalla oli pyhimys. Niin oli huolimatta ympäristön arkisesta
leimasta ja siitä seikasta, että hänen konttorinsa oli Victoria
Streetin varrella olevan talon keskikerroksessa ja siitä, että
kirjanpitäjä, arkinen nuorukainen valkeine kovine kauluksineen
ja kalvosimineen, istui ulommaisessa huoneessa käytävän ja hänen
oman huoneensa välissä, huolimatta siitä, että hänen nimensä oli
messinkikilvellä ja hänen oppinsa kultainen vertauskuva ripustettu
kadulle päin valo-opillisten koneiden tekijän kyltin tavoin. Kaikki
tämä arkipäiväinen ei voinut ryöstää tältä niin sanotulta Kalonilta
tuota pakottavan vaikutuksen voimaa, joka virtasi hänen sielustaan ja
ruumiistaan. Seisoessaan tämän huijarin edessä tunsi todella olevansa
suuren miehen läheisyydessä. Vieläpä väljässä palttinapuvussa, jota
hän käytti arkisin konttorissaan, hän oli ihastuttava ja vaikuttava
mies, ja kun hän valkeihin vaippoihinsa pukeutuneena valkea diadeemi
päässä tervehti aurinkoa, näytti hän todella niin komealta, että nauru
katuyleisön huulilla usein yht'äkkiä vaikeni. Tuo uusi auringonpalvoja
meni nimittäin kolme kertaa päivässä pienelle parvekkeelleen koko
Westminsterin nähden sanelemaan auringonjumalalle laaditun rukouksen.
Se tapahtui päivän koittaessa, auringon laskiessa ja päivällä kellon
lyödessä kahtatoista. Ja kahdentoista lyönti ei vielä ollut lakannut
kaikumasta parlamenttitalosta ja pitäjän kirkosta, kun isä Brown,
Flambeaun ystävä, kohotti silmänsä ensi kerran katsellakseen Apollon
valkeata pappia.

Flambeau oli saanut kyllikseen näistä päivittäisistä Phoebuksen
kunnioittamistilaisuuksista ja meni korkean rakennuksen porraskäytävään
katsomatta edes seurasiko hänen ystävänsä mukana. Mutta vaikuttiko
isä Browniin ammatillinen mielenkiinto rituaalia kohtaan vai voimakas
henkilökohtainen mielenkiinto narrimaista kohtaan, joka tapauksessa
hän pysähtyi ja katsoi auringonpalvojan parvekkeelle, aivankuin olisi
pysähtynyt katsomaan jotakin Kasperteaatterin Punch'ia tai Judya.
Kalon, profeetta, oli tullut parvekkeelle hopeanhohtoisille vaatteineen
ja kohotti kätensä sekä kumman läpitunkevan äänensä lausuen rukouksen
auringolle, mikä kuului yli koko vilkasliikenteisen kadun. Hän oli
jo ennättänyt suorittaa rituaalin ensimäisen osan ja hänen silmänsä
tähystelivät tuota loistavaa taivaankappaletta. On epävarmaa, näkikö
hän ketään tai mitään tämän maan päällä, mutta aivan varmaa on, ettei
hän nähnyt vähäpätöistä pyöreäkasvoista pappia, joka seisoi kansan
seassa ja katseli häntä silmät sirrillään. Näiden kahden niin erilaisen
miehen silmäänpistävin eroavaisuus oli ehkä se, ettei isä Brown
koskaan voinut katsoa mitään silmiään räpäyttämättä, kun Apollon pappi
sensijaan keskellä päivää voi katsoa paistavaa aurinkoa silmäluomiaan
räpäyttämättä.

"Oi, aurinko", puhkesi profeetta puhumaan, "oi tähti, liian suuri
toisten tähtien joukkoon! Oi, lähde, joka lähetät valovirtasi salaisen
avaruuden piiriin. Kaiken valkean ja tahrattoman, valkean liekin,
valkeiden kukkien ja valkeiden vuorenhuippujen valkea isä. Isä, joka
olet viattomimpia ja rauhallisimpia lapsiasi viattomampi. Sinä kaiken
puhtauden alkulähde, jonka rauhassa —"

Kuului räminää ja romahdus, minkä keskeytti kimeä yhtämittainen
ulvonta. Viisi henkilöä ryntäsi ovesta sisälle taloon kolmen rynnätessä
sieltä ulos ja hetken aikaan ei kukaan voinut kuulla mitä sanottiin.
Tunne jostain kauheasta tapahtumasta tuntui täyttävän puoli katua
pahoin aavistuksin — sitäkin enemmän kun kukaan ei oikeastaan tiennyt,
mitä oli tapahtunut. Kaksi henkilöä jäi liikkumattomaksi romahduksen
jälkeen: kaunis Apollon pappi ylhäällä parvekkeella ja ruma kristitty
pappi alhaalla.

Lopuksi ilmestyi Flambeaun pitkä vartalo ovelle ja hänen titaanimainen
voimansa sai järjestystä sekamelskaan. Kohottaen äänensä kaikuvaksi
kuin sumutorvi hän pyysi, että joku, kuka hyvänsä, menisi lääkäriä
hakemaan, ja kun hän kääntyi mennäkseen takaisin hämärään käytävään,
missä tungeskeli ihmisiä, pujahti isä Brown huomaamatta hänen
jäljessään. Raivatessaan itselleen tietä eteenpäin hän kuuli
auringonpapin ihanan äänen sointuvasti mutta yksitoikkoisesti ylistävän
onnellista jumalaa, joka on lähteiden ja kukkien ystävä.

Isä Brown tapasi Flambeaun ja kuusi muuta miestä seisomassa kehyksen
ympäröimän aukon ympärillä, missä hissi tavallisesti kulki ylös ja
alas. Mutta hissi ei ollut tullut alas. Alas oli tullut jotain muuta,
minkä olisi pitänyt tulla hissiin.

Neljän minuutin ajan Flambeau oli seissyt ja katsellut sitä. Hän oli
nähnyt tuon raadellun, vertavuotavan kauniin naisen ruumiin, naisen,
joka oli kieltänyt traagillisen olemassaolon. Hän oli varma, että se
oli Pauline Stacey, ja vaikka hän oli lähettänyt lääkäriä hakemaan, oli
hän varma siitä, että tyttö oli kuollut.

Hän ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän pitänyt tytöstä vai
ei. Hänessä oli niin paljon miellyttävää, mutta myöskin paljon
paheksuttavaa. Mutta tytöllä oli häneen nähden ollut eräänlainen
merkitys, ja tottumuksesta johtunut mielenkiinto sai aikaan sen, että
tämä onnettomuus koski häneen syvästi. Hän muisti tytön kauniit kasvot
ja ärsyttävät pistosanat vielä elävästi. Oliko se itsemurha? Kuinka
niin huimapäinen optimisti olisi voinut tehdä itsensä vikapääksi
sellaiseen? Oliko se murha? Mutta kuka oli tässä vielä suureksi osaksi
asumattomassa talossa voinut tehdä murhan? Kähein sanoin, jotka oli
aiottu voimakkaiksi, mutta jäivätkin jotensakin heikoiksi, hän kysyi,
missä tuo Kalon oli. Tavallinen selkeä, rauhallinen ja täysikaikuinen
ääni ilmoitti hänelle, että Kalon viimeisten viidentoista minuutin
aikana oli ollut parvekkeellaan palvelemassa jumalaansa. Kun Flambeau
kuuli isä Brownin äänen ja tunsi hänen kätensä olkapäällään, käänsi hän
synkät kasvonsa häneen ja sanoi jyrkästi:

"Jos hän on koko ajan ollut siellä, kuka sitten on voinut tehdä tämän?"

"Ehkä", sanoi toinen, "ehkä on parasta, että menemme tuonne ylös
katsomaan. Meillä on puolisen tuntia aikaa ennen poliisin tuloa."

Jätettyään kuolleen lääkärin huostaan Flambeau juoksi portaita ylös
konekirjoitustoimistoon. Siellä ei ollut ketään. Hän kiiruhti edelleen
omaan konttoriinsa, mutta sinne tultuaan hän kääntyi aivan kalpeana
kasvoiltaan ystäväänsä päin.

"Hänen sisarensa", hän sanoi merkitsevästi, "näyttää menneen ulos."

Isä Brown nyökkäsi. "Tai hän on mennyt tuon auringonkumartajan
huoneistoon", sanoi hän. "Jos olisin teidän sijassanne, niin ottaisin
selvää siitä. Juttelemme sitten lähemmin asiasta teidän konttorissanne.
Ei", lisäsi hän äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt uuden ajatuksen,
"enkö koskaan pääse tyhmyydestäni? Juttelemme tästä tietysti heidän
konttorissaan."

Flambeau näytti hyvin kummastuneelta, mutta saattoi kuitenkin pikku
papin alakertaan Stacey-sisarusten tyhjään asuntoon. Täällä tuo
käsittämätön isä Brown istuutui punaisella nahkalla päällystettyyn
tuohin käytävän keskelle ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa varsin
kauan. Noin neljän minuutin kuluttua tuli kolme henkilöä käyden
portaita alas. He olivat toistensa kaltaisia ainoastaan juhlallisessa
vakavuudessaan. Ensimäisenä tuli Joan Stacey, kuolleen sisar — hänen
huomattiin siis todella olleen Apollon tilapäisessä temppelissä; toinen
oli itse Apollon pappi, joka päättyneen hartauden jälkeen vaelsi
portaita kaikessa loistossaan. Hänen valkeissa pukimissaan, parrassaan
ja jakaukselle kammatussa tukassaan oli jotakin Dore'n Kristuksesta
muistuttavaa. Kolmas oli Flambeau rypistetyin otsin ja hieman
hämmentynein ilmein.

Neiti Joan Stacey, jonka kasvot olivat tummat ja synkät ja jonka
hiuksissa oli liian aikainen harmahtava vivahdus, meni suoraan
pulpettinsa ääreen ja ryhtyi reippaasti järjestämään papereitaan. Tämä
sai heidät kaikki rauhallisiksi ja harkitseviksi. Jos neiti Joan Stacey
oli rikoksellinen, niin hän osoitti harvinaista kylmäverisyyttä. Isä
Brown katsoi häneen kummallisesti hymyillen ja kääntämättä katsettaan
hänestä puhutteli toista henkilöä.

"Profeetta", sanoi hän tarkoittaen luultavasti Kalonia, "haluan, että
kertoisitte minulle seikkaperäisesti uskonnostanne."

"Olen ylpeä pyynnöstänne", sanoi Kalon ja taivutti diadeemin koristamaa
päätänsä, "mutta en oikein ymmärrä tarkoitustanne." Hän istuutui.

"Kas niin, näin esimerkiksi", sanoi isä Brown teeskentelemättömän
ihmettelevällä tavallaan. "Me olemme oppineet, että jos ihmisellä on
huonot periaatteet, se on osaksi hänen oma syynsä. Siitä huolimatta
teemme eroituksen sen välillä, joka rikkoo puhdasta ja selvää
omaatuntoansa vastaan, ja sen, jonka omatunto on sofismin sokaisema.
Pidättekö esimerkiksi murhaamista laisinkaan vääränä?"

"Onko tuo olevinaan syytös?" kysyi Kalon hyvin rauhallisesti.

"Ei", vastasi isä Brown, hänkin rauhallisesti, "se on puolustuspuhe."

Huoneessa vaiettiin kauan. Sitten Apollon profeetta nousi hyvin
rauhallisesti, ja oli todellakin kuin aurinko olisi noussut. Hän
täytti huoneen valollaan ja elämällään siinä määrin, että tuntui kuin
hän yhtä hyvin olisi voinut valaista koko Salisburyn tasangon. Hänen
viittaan verhottu vartalonsa tuntui pukevan koko huoneen klassillisilla
verhoilla, hänen eepilliset liikkeensä tuntuivat avartavan sen niin,
että avautui suurenmoisia näköaloja, ja toisen papin pieni musta olemus
tuntui ikäänkuin virheelliseltä, joltakin, joka ei ollut paikallaan
täällä; se oli pyöreä musta pilkku Hellaan loistossa.

"Niin tapaamme siis lopulta, Kaifas", sanoi profeetta. "Sinun kirkkosi
ja minun ovat ainoat todelliset maan päällä. Minä kumarran aurinkoa
ja sinä auringonpimennystä. Sinä olet kuolevan jumalan pappi, minä
elävän. Se epäilyksen ja panettelun työ, jota nyt harjoitat, on
takkisi ja oppisi arvoinen. Sinun kirkkosi ei ole mikään muu kuin
musta poliisi. Te olette vain urkkijoita ja salapoliiseja, jotka
koetatte pakottaa ihmisiä tunnustamaan rikoksia, milloin petoksella,
milloin kiduttamalla. Teidän tehtävänne on todistaa ihmiset syyllisiksi
rikoksiin, minun näyttää toteen heidän viattomuutensa. Te tahtoisitte
tavata heidät synnistä, minä vakuutan heille viattomuutta.

"Sinä luet pahuuden kirjoista vielä sanan, ennenkuin minä ainiaaksi
puhallan pois sinun perusteettomat painajaisunesi. Et vähääkään
aavista, miten vähän minä välitän siitä, voitko tuomita minut
vai et. Ne asiat, joita sinä nimität häpeäksi ja kunniattomaksi
kuolemanrangaistukseksi, eivät peloita minua enempää kuin ihmissyöjä
lasten kuvakirjassa peloittaa täysikasvuista miestä. Sanoit pitäneesi
minulle puolustuspuheen. Välitän niin vähän tämän elämän sumumaasta,
ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että esiinnyt syyttäjänäni.
Tässä asiassa on vain eräs seikka, joka voidaan asettaa minua
vastaan, ja sen sanon sinulle itse. Nainen, joka nyt kuoli, oli minun
rakastettuni ja morsiameni — ei sillä tavoin kuin mitä teidän pienet
kappelinne laillisena pitävät, vaan paljon korkeamman ja ankaramman
lain mukaan kuin te voitte käsittää. Hän ja minä poljimme toista
maailmaa kuin te, me kuljimme kristallipalatseissa teidän rämpiessänne
tunneleita ja tiilikäytäviä pitkin. Tiedän kyllä, että teoloogisilla
niin hyvin kuin muillakin poliiseilla on se käsitys, että missä rakkaus
kerran on vallinnut, siinä täytyy vihan seurata. Siinä siis ensimmäinen
kohta, johon voit syytteesi tukea. Toinen kohta on voimakkaampi,
mutta suon senkin sinulle. Ei ole ainoastaan totta, että Pauline
rakasti minua. Tänä aamuna, juuri ennenkuin hän kuoli, hän kirjoitti
tuon pöydän ääressä testamenttinsa, missä hän lahjoitti minulle ja
minun uudelle kirkolleni puoli miljoonaa. No — missä on käsirautasi?
Luuletko, että välitän siitä, mitä minulle teet? Pakkotyö on oleva
minulle vain hänen tulonsa odottamista tien varrella olevalla asemalla.
Hirsipuu on oleva minulle vain nopea pääsykeino hänen luoksensa."

Hän puhui hyvän puhujan mieleenkäyvällä vaikuttavuudella, ja Flambeau
ja Joan Stacey tuijottivat häneen ihmeissään ja ihaillen. Isä Brownin
kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin murhetta. Hän katsoi alas
huolestunut ryppy otsallaan. Auringon profeetta nojautui huolettomasti
uuninreunukseen ja jatkoi:

"Harvoin sanoin olen nyt esittänyt teille kaiken, mitä voidaan sanoa
minua vastaan. Vielä harvemmin sanoin olen kumoava sen niin, ettei jää
epäilyksen jälkeäkään. Kysymykseen, miten olen tehnyt tämän murhan,
vastataan yhdellä ainoalla lauseella: minä en ole voinut tehdä tätä
rikosta. Pauline Stacey syöksyi tästä kerroksesta alas, kun kello
oli viisi minuuttia yli kahdentoista. Sata henkeä voi todistaa ja
vannoa, että seisoin omien huoneitteni parvekkeella kahta kerrosta
korkeammalla ensimäisestä kahdentoista lyönnistä viisitoista minuuttia
yli kahdentoista — mikä on julkisen rukoukseni tavallinen aika.
Kirjanpitäjäni — kunniallinen nuorukainen Claphamista, nuorukainen,
joka ei laisinkaan ole sukua kanssani — voi vannoa, että hän koko
aamupäivän istui ulommaisessa huoneessani ja ettei ketään kulkenut sen
läpi. Hän voi vannoa, että minä itse tulin kotiin täsmälleen kymmenen
minuuttia vailla kaksitoista, viisitoista minuuttia aikaisemmin,
ennenkuin kuului mitään kuiskauksia onnettomuudesta, ja etten minä
koko aikana ole poistunut konttorista tai parvekkeelta. Täydellisempää
muuallaoloa ei kukaan ole esittänyt. Voisin asettaa puolet
Westminsteriä todistajiksi. Sopii panna pois käsiraudat. Asia on ollut
esillä ja on nyt lopussa.

"Ja jotta lopuksi jokaisen idioottimaisen epäilyksen rahtukin häviäisi
ilmasta, kerron teille kaikki, mitä haluatte tietää. Luulen tietäväni
miten onnetonta ystävätärtäni kuolema kohtasi. Jos tahdotte, voittehan
syyttää minua tahi ainakin minun oppiani ja minun filosofiaani,
mutta ette voi panna minua senvuoksi vankeuteen. Kaikki korkeampien
totuuksien tutkijat tietävät historialliseksi tosiasiaksi sen,
että eräät salaisuuksien tietäjät ja _illuminaatit_ ovat saaneet
taidon leijailla ilmassa. Tämä taito muodostaa ainoastaan osan
aineen voitosta, mikä on meidän salaisen oppimme päämäärä. Pauline
raukka seurasi päähänpistoaan ja oli hyvin kunnianhimoinen. Luulen
suoraan sanoen hänen omasta mielestään olleen syvemmin perehtyneen
salaisuuksiin kuin hän itse asiassa oli, ja monasti, kun yhdessä
kuljimme hissillä alas, hän sanoi minulle, että jos omaisi kylliksi
vahvan tahdon, voisi itse heittäytyä alas vahingoittumattomana
leijaillen kuin höyhen. Luulen todella, että hän on kokeillut ihmettä
jonkinlaisessa jalossa ajatushurmiossa. Tahto tahi usko lienee pettänyt
ratkaisevalla hetkellä ja aineen alempi laki kosti kauhealla tavalla.
Kas siinä, hyvät herrat, koko surullinen tarina — teidän ajatustapanne
mukaan hyvin uhkarohkea ja syntinen, mutta varmasti ei rikollinen eikä
millään tavoin minun syyni. Poliisien pikakirjoituspöytäkirjoissa
lienee parasta nimittää sitä itsemurhaksi. Minä olen aina nimittävä
sitä sankarillisuudesta johtuneeksi epäonnistuneeksi tieteelliseksi
kokeeksi, jonka tarkoituksena on ollut tulla taivasta lähemmäksi."

Flambeau näki ensi kerran isä Brownin voitettuna. Hän istui yhä
huolestunein ilmein katsellen lattiaan ikäänkuin olisi hävennyt. Oli
mahdotonta välttää sitä tunnetta, minkä profeetan nöyryyttävät sanat
aiheuttivat, nimittäin että tässä nähtiin ärtyisä, kutsumuksensa
perusteella epäluuloinen pappi, jonka oli voittanut ylpeämpi ja
puhtaampi, vapaamielinen ja olemukseltaan terve henki. Lopuksi
hän sanoi räpyttäen silmiään ikäänkuin niihin olisi koskenut:
"Jos asianlaita on siten, herra, tarvitsee teidän vain ottaa tuo
testamentti, josta kerroitte, ja mennä. Ihmettelen juuri, mihin tuo
naisraukka on sen pannut."

"Se on hänen kirjoituspöydällään tuolla oven vieressä", sanoi Katon
viattomalla varmuudella, joka tuntui kokonaan puhdistaneen hänet. "Hän
sanoi minulle aivan varmaan kirjoittavansa sen tänä aamuna, ja näin
hänen istuvan ja kirjoittavan, kun olin menossa huoneisiini hississä
hänen konttorinsa ohitse."

"Oliko ovi siis auki?" kysyi pappi katse suunnattuna erääseen maton
kulmaan.

"Oli", vastasi Katon rauhallisesti.

"Vai niin, se on siis ollut avoinna koko ajan siitä lähtien", sanoi
toinen ja jatkoi maton tutkimustaan.

"Tässä on aivan oikein eräs paperi", sanoi synkkä Joan neiti ääni
hieman kummallisena. Hän oli mennyt sisarensa oven vieressä sijaitsevan
kirjoituspöydän luo ja piti nyt sinistä paperi-arkkia kädessään.
Hänen kasvoillaan oli hapan hymy, joka sopi huonosti tilanteeseen, ja
Flambeau katseli häntä synkin ilmein.

Kalon, profeetta, pysytteli kaukana paperista tuolla samalla
kuninkaallisella kaiken pahan tiedottomuudella, millä hän tähän
mennessä oli voittaen läpäissyt jutun. Mutta Flambeau otti paperin
naisen kädestä ja luki sen mitä suurimmalla kummastuksella. Se alkoi
tavallisen testamentin tavoin, mutta näiden sanojen jälkeen: "Annan ja
testamenttaan minä kaiken sen, mitä kuollessani omistan", se päättyi
äkkiä muutamin viivoin, eikä allekirjoituksesta ollut jälkeäkään.
Flambeau antoi aivan ymmällä ollen tuon lopettamattoman testamentin
ystävälleen isä Brownille, joka vilkaistuaan siihen ojensi sen hiljaa
auringon papille.

Seuraavassa tuokiossa tämä pontifex komeissa verhoissaan oli parilla
askeleella kulkenut huoneen läpi ja kumartui ulospullistunein silmin
Joan Stacey'ta kohden.

"Minkä halpamaisen kepposen olette tässä tehnyt?" huusi hän. "Tässä ei
ole kaikki, mitä Pauline on kirjoittanut."

Läsnäolevat ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan aivan toisella
äänellä, minkä kimakkuus muistutti yankeeta. Koko hänen suuruutensa,
koko hänen hyvä englanninkielen taitonsa oli pudonnut kuin mantteli.

"Mitään muuta paperia ei kirjoituspöydällä ole", sanoi Joan ja kohtasi
varmana hänen katseensa, sama onnettomuutta ennustava hymy kasvoillaan.

Äkkiä mies puhkesi herjaamaan, ja häneltä pääsi oikea sadatussanojen
tulva. Naamion putoamisessa oli jotakin kaameata — oli kuin hän olisi
kadottanut oikeat kasvonsa.

"Tässä saatte kuulla totuuden", huusi hän leveällä Amerikan murteella
tyhjennettyään ensin manausten ja kirousten tulvansa. "Voihan olla,
että olen seikkailija, mutta minä otaksun, että te olette murhaaja.
Kas niin, hyvät herrat, tässä on kuolemantapauksen selitys. Tyttö
parka kirjoittaa parastaikaa testamenttia minun hyväkseni; hänen
saatanallinen sisarensa tulee sisälle, tempaa kynän häneltä, vetää
hänet hissiaukolle ja syöksee hänet alas, ennenkuin hän on ennättänyt
lopettaa testamentin. — —! Tässä pitäisi käsirautojen olla paikallaan."

"Kuten itse sanoitte", vastasi Joan vaarallisen rauhallisesti, "on
teidän kirjanpitäjänne hyvin kunnioitettava nuori mies, joka käsittää
valan merkityksen, ja hän vannoo missä tuomioistuimessa tahansa,
että minä olin ylhäällä teidän konttorissanne ja järjestin erästä
konekirjoitustyötä viisi minuuttia ennen ja viisi minuuttia jälkeen
sen hetken, jolloin sisareni suistui alas. Herra Flambeau voi sanoa
tavanneensa minut siellä."

Huoneessa vaiettiin.

"Siinä tapauksessa", sanoi Flambeau lopuksi, "oli Pauline yksin
pudotessaan ja teki siis itsemurhan."

"Hän oli yksin pudotessaan", sanoi isä Brown, "mutta hän ei tehnyt
itsemurhaa."

"Millä tavalla hän sitten kuoli?" kysyi Flambeau kärsimättömästi.

"Hänet murhattiin."

"Mutta hänhän oli yksin", väitti etsivä.

"Hänet murhattiin hänen yksin ollessaan", vastasi pappi.

Kaikki muut katsoivat häneen ihmeissään, mutta hän jäi kumaraiseen
asentoonsa otsa rypyssä ja piirteet surullisina. Hänen äänensä oli
kaiuton ja masentunut.

"Haluaisin tietää", huusi Kalon sadatellen, "milloin poliisi vangitsee
tämän ilkeän murhaaja-sisaren. Hän murhasi lähimmän sukulaisensa, hän
varasti minulta puoli miljoonaa, joka oli yhtä varmasti minun kuin —"

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, profeetta", puuttui Flambeau hieman
ivallisesti puheeseen, "muistakaa, että koko tämä maailma on sumumaa."

Auringonjumalan ylipappi koetti uudelleen päästä jalustalleen. "Ei
ole kysymys ainoastaan rahoista", huusi hän, "vaikka ne tukisivatkin
asiaamme kaikilla tahoilla. Ajattelen myöskin rakastettuni toivomuksia.
Paulinelle kaikki tämä oli pyhää. Paulinen silmissä —"

Isä Brown nousi niin kiivaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan.
Hän oli kalmankalpea, mutta näytti kuitenkin olevan uuden toivon
elähdyttämä. Hänen silmänsä loistivat.

"Juuri siinä se on!" huusi hän kovalla ja selvällä äänellä.

"Juuri se on oikea alkamistapa. Paulinen silmissä —"

Pitkä profeetta peräytyi hurjassa epäjärjestyksessä pienen papin
tieltä. "Mitä tarkoitatte? Kuinka uskallatte?" huusi hän kerta kerran
jälkeen.

"Paulinen silmissä", toisti pappi ja hänen silmänsä loistivat yhä
enemmän. "Jatkakaa, Jumalan nimessä, jatkakaa — Paulinen silmissä —"

"Antakaa minun mennä, te p—le!" jylisi Kalon, taistellen kuin
jättiläinen kahleissa. "Kuka te olette, kirottu urkkija, joka kehräätte
verkkoanne ympärilleni ja tirkistelette ja kurkistatte kaikkialle?
Antakaa minun mennä."

"Estänkö hänet?" kysyi Flambeau ja hypähti ovea kohden, jonka Kalon jo
oli avannut.

"Ei, anna hänen mennä", sanoi isä Brown huokaisten niin syvään kuin
huokaus olisi tullut syvimmästä maailmankaikkeuden sopesta. "Anna
Kainin mennä, sillä Jumala tuomitsee hänet."

Pitkä hiljaisuus täytti huoneen hänen lähdettyään ja Flambeaun eloisaan
mieleen se vaikutti kidutuksen tavoin. Neiti Joan Stacey järjesti hyvin
kylmästi papereita pulpetillaan.

"Isä", sanoi Flambeau lopuksi, "en toimi ainoastaan uteliaisuudesta —
velvollisuuteni on myöskin, jos voin, tutkia, kuka tämän rikoksen on
tehnyt."

"Minkä rikoksen?" kysyi isä Brown.

"Tietenkin sen, jota tässä olemme pohtineet", vastasi hänen ystävänsä
kärsimättömästi.

"Olemme tässä tekemisissä kahden rikoksen kanssa", sanoi Brown, "kahden
rikoksen, jotka ovat hyvin erilaiset merkitykseltään ja jotka on tehnyt
kaksi hyvin erilaista rikoksellista."

Neiti Joan Stacey, joka nyt oli kerännyt ja pannut pois paperinsa,
oli juuri sulkemaisillaan laatikkonsa. Isä Brown jatkoi puhettaan
huomaamatta häntä yhtä vähän kuin hänkään tätä.

"Molemmat rikokset", huomautti hän, "olivat tähdätyt saman henkilön
samaa heikkoutta vastaan, henkilön, jonka rahoista riideltiin.
Suuremman rikoksen alkuunpanijan kumosi kesken työtään pienempi
rikokseen. Pienemmän rikoksen tekijä sai rahat."

"Älä nyt pidä mitään esitelmää", sanoi Flambeau valittaen. "Sano se
muutamin harvoin sanoin."

"Voin sanoa sen yhdellä ainoalla sanalla", vastasi hänen ystävänsä.

Synkin kasvoin neiti Joan Stacey seisoi pienen peilin edessä ja pisti
hattuneuloja pienen mustan hattunsa läpi. Keskustelun aikana hän otti
käsilaukkunsa ja sateenvarjonsa vähääkään kiiruhtamatta ja lähti
huoneesta.

"Totuus on yhdessä ainoassa lyhyessä sanassa", sanoi isä Brown.
"Pauline Stacey oli _sokea_".

"Sokea!" toisti Flambeau ja nousi hitaasti koko pituudessaan.

"Hänellä oli siihen synnynnäisiä taipumuksia", jatkoi Brown.
"Hänen sisarensa koetti saada hänet käyttämään silmälaseja, mutta
se ei onnistunut. Pauline suosi tuota omituista väitettä, että
sellaisia tauteja ei pidä rohkaista väistymällä niitä. Hän ei
tahtonut myöntää, että oli olemassa uhkaava pilvi tai hän koetti
hajoittaa sen luottamalla omaan tahtoonsa. Silmät pahenivat yhä
rasituksesta, mutta pahin rasitus oli vielä jäljellä. Sen aiheutti
tuo rakastettava profeetta, eli miksikä hän itseään nimitti, joka
opetti tyttöä katsomaan polttavaan aurinkoon. Sitä nimitettiin Apollon
palvelemiseksi. Jos vain nämä uudet pakanat tahtoisivat olla vanhojen
kaltaisia, kävisi se kai päinsä. Silloin he olisivat viisaampia.
Vanhat pakanat tiesivät, että pelkällä luonnonpalvomisella täytyi olla
vaarallinen puolensa. He tiesivät, että Apollon silmä saattoi kirveliä
ja sokaista."

Syntyi äänettömyys, ja sitten pappi jatkoi hiljaa, melkein
katkonaisella äänellä. "On epävarmaa missä määrin tuo hornanhenki
tahallaan teki hänet sokeaksi, mutta täysin varmaa on, että hän
tahallaan surmasi hänet sokeuden avulla. Rikoksen yksinkertaisuus
on tympäisevä. Tiedättehän heidän molempien kulkeneen ylös ja alas
hisseissä turvaamatta apuun. Tiedätte myös kuinka hiljaa hissit
kulkevat. Kalon vei hissin Paulinen asunnolle ja näki avoimesta
ovesta, kuinka sokea tyttö istui ja kirjoitti hänelle lupaamaansa
testamenttia. Hän huusi iloisesti tytölle olevansa siellä ja
odottavansa hissin kanssa sekä pyysi tyttöä tulemaan ulos testamentin
loppuun päästyään. Sitten hän painoi erästä nappia ja ajoi äänettömästi
omaan huoneistoonsa, meni konttorin läpi parvekkeelle ja toimitti aivan
rauhallisesti rukouksensa kadun täyttämän kansan nähden tyttö raukan
kiiruhtaessa iloisena työnsä päätyttyä sinne, missä luuli rakastetun
odottavan hissin kera — —"

"Kauheata!" pääsi Flambeaulta.

"Tuota nappia painamalla hän olisi oikeastaan saanut puoli miljoonaa",
jatkoi pieni pappi soinnuttomalla äänellä, mikä oli hänelle ominaista
hänen puhuessaan kaameista asioista. "Mutta se meni tyhjiin. Se meni
tyhjiin siksi, että sattui vielä olemaan eräs, joka tahtoi saada rahat
ja joka myöskin tunsi Pauline raukan silmiä koskevan salaisuuden.
Tuossa testamentissa oli omituisuus, johon ei varmaan kukaan
kiinnittänyt huomiota. Vaikka se oli lopettamaton ja siitä puuttui
allekirjoitus, olivat siihen jo merkinneet todistajina nimensä toinen
neiti Stacey ja joku hänen palvelijattarensa. Joan oli ensin todistanut
allekirjoituksen naisille tyypillistä laillisten muotojen halveksimista
osoittaen ja sanonut, että Pauline voi lopettaa testamentin sitten.
Joan oli siis tahtonut, että hänen sisarensa kirjoittaisi sen alle
ilman todellisia todistajia. Miksi? Muistin sokeuden ja tunsin olevani
varma siitä, että hän tahtoi Paulinen kirjoittavan sen alle yksinään
siitä syystä, että hän tahtoi, ettei Pauline laisinkaan kirjoittaisi
sen alle.

"Staceyn sisarusten kaltaiset ihmiset käyttävät aina säiliökyniä
ja varsinkin Paulinen suhteen se oli aivan luonnollista. Uutteran
harjoituksen, voimakkaan tahdon ja hyvän muistin avulla hän kirjoitti
melkein yhtä hyvin kuin näkevä, mutta hän ei tiennyt milloin muste
loppui. Hänen sisarensa täytti sentähden hyvin huolellisesti hänen
täytekynänsä — tai oikeammin jätti sen täyttämättä. Siinä oleva muste
riitti muutamiin riveihin, mutta sitten se loppui. Ja profeetta kadotti
viisisataa tuhatta puntaa ja teki ilmaiseksi erään historian raaimmista
ja loistavimmista murhista."

Flambeau meni avoimelle ovelle ja kuuli poliisin tulevan portaissa.
Hän kääntyi ympäri ja sanoi: "Te lienette ajatellut terävästi, kun
kymmenessä minuutissa saitte Kalonin osuuden selväksi."

Isä Brown kohautti hieman olkapäitään.

"Voi, se ei ollut mikään konsti", hän sanoi. "Mutta sain kyllä ajatella
terävästi keksiäkseni Joan-neidin osuuden ja täytekynän. Ennenkuin
tulin portista sisään, tiesin, että Kalon oli rikoksellinen."

"Laskette leikkiä", sanoi Flambeau.

"En, puhun tosissani", vastasi pappi. "Vakuutan että tiesin hänen
tehneen sen, ennenkuin tiesin, mitä hän oli tehnyt."

"Mitenkä se on mahdollista?"

"Nuo pakanalliset stoalaiset", sanoi isä Brown miettiväisesti, "pettää
aina heidän voimansa. Kuultiin jysähdys, ja huudahdus kajahti kadulle
asti, mutta Apollon pappi ei hätkähtänyt eikä katsonut taakseen. Minä
en tiennyt, mitä se oli. Mutta minä tiesin hänen sitä odottaneen."




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isä Brownin yksinkertaisuus : Salapoliisikertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.