Title: Pankaa sille nimeksi Nikolai... : Romaani
Author: Koskimaa, Juho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pankaa sille nimeksi Nikolai... : Romaani" ***


PANKAA SILLE NIMEKSI NIKOLAI...

Romaani


Kirj.

JUHO KOSKIMAA



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1924.



I


Tämä tapahtuu kesällä 1917, aikana, jolloin kesäiset päivät ovat
kuumimmillaan. Se on kaikin puolin merkillistä aikaa. Jumalan aurinko
paistaa niinkuin aina ennenkin ja ihmiset askaroivat toimissaan kasvot
hikisinä. Monet heistä ovat suunnattomasti rikastuneet, toisten olot
käyneet niukemmiksi, ja he ovat tyytymättömiä ja napisevat. Mutta
ilmassa on jotakin enteellistä, ikäänkuin jotakin ennen tapahtumatonta
ja kuulumatonta odotettaisiin.

Näihin aikoihin elää myöskin Sarkan Liinu ihaninta aikaansa. Ennen
hänellä ei juuri ollut aikaa mihinkään ihanuuksiin ja tuskinpa niitä
edes paljon ajattelemaan ja kuvittelemaankaan, mutta nyt sekin aika
oli tullut. Että elämä sittenkin oli tällaista! Elämä ja siihen
kieltämättömästi kuuluva rakkaus!

Liinu tiskaa astioita auringonpaisteisessa keittiössä, missä kärpäset
surisevat ja ruuanlemu täyttää ilman, ja ajattelee rakkauden asioita.
Tuossa nurkassa on hänen sänkynsä, tuossa edessä on pesusoikko, ja
kastrulleja kimmeltelee seinillä, mutta lasit ja porsliinit hänen on
vietävä ruokasalin kaappiin, senkkiin, mikä se nyt on. Ja se onkin
viimeinen tiskaus tälle päivälle, sillä iltalaivassa herra lähtee
maalle. Ja kahdeksalta alkavat palokunnalla tanssit.

Tanssit, niin juuri. Tansseista ei Liinu juuri ole ennen välittänyt,
eikä hän paljon osaa tanssia nytkään, mutta keväällä hän on niissä
ruvennut käymään. Aikaisemmin niissä eivät tavalliset tytöt mainettaan
menettämättä käyneet, mutta nyt ne käyvät työväentalolla ja
palokunnalla ja maneesissa ja missä vaan sattui. Sillä eihän nyt ollut
greekkiläistä, ei roomalaista eikä juutalaista, vaan vihamiehet olivat
tulleet veljiksi ja vapauttajiksi, ja pian kai yleinen maailmanrauhakin
tulisi. Niin Liinu oli kuullut puhuttavan.

Olihan työkansankin asema parantunut. Liinu huomasi sen omasta
asemastaan. Palkka ei vielä sanottavasti ollut noussut, mutta vapaata
aikaa oli jo paljon enemmän. Mutta niitä juttuja ei Liinu enemmältä
ajatellut, sillä hän oli luotu tekemään työtä ja teki mielellään. Hänen
ajatuksensa pysyi vain rakkaudessa.

Tästä tunteesta, olipa se minkälaatuista tahansa, hänellä ei, niinkuin
paljosta muustakaan, ollut suuria aavistuksia. Isästään hän ei
muistanut muuta kuin että se oli sänkinen ja parkitulle nahalle haiseva
työmies, jonka polvella hän kerran oli istunut. Muuta hän ei hänestä
muistanut eikä äidistään sitäkään.

Mutta sen hän muisti, miten hän aivan kuin oli herännyt Harjun
suurilukuisessa perheessä, joka hänen aikanaan oli kasvamistaan
kasvanut, ja hoidellut pienempiänsä, jotka eivät olleet hänen veljiään
eivätkä sisariaan. Jos hän sen toisinaan oli sattunut unohtamaan,
oli häntä siitä kouraantuntuvalla tavalla muistutettu. Kun hän
sitten viisitoistavuotiaana sai käskyn mennä itse ansaitsemaan
elatuksensa, oli se harmaa ja hyhmäinen marraskuun päivä onttoudestaan
ja surullisuudestaan huolimatta tuntunut hänestä jonkunlaiselta
vapautuksen päivältä. Siitä oli nyt viidettä vuotta, ja sinä aikana
hänellä ei ollut ollut aikaa perehtyä rakkausasioiden puoleen
eikä toiseen. Herrasväet rakastivat lapsiaan, herrat ja rouvat
kenties myöskin joskus toisiaan, ja tytöt olivat joskus jutelleet
rakkaudesta ja sille nauraa kikatelleetkin. Liinulle ne olivat jääneet
ulkopuolisiksi asioiksi.

       *       *       *       *       *

Hänen sulhasensa nimi oli Nikolai. Sillä oli sama nimi kuin
keisarillakin, joka keväällä oli pantu viralta pois, silloin kun
kansalle oli koittanut vapaus. On surullista, että keisaritkin,
joita niin oli kunnioitettu ja pelätty, pannaan viralta, ja viedään
linnaankin, mutta jos ne kerran ovat eläneet huonosti, niin minkäs
sille voi. Kun kansa nyt kerran oli noussut. Muuta nousua ei Liinu
tosin ollut nähnyt kuin hirmuista meteliä ja ilonpitoa kaduilla, mutta
hän uskoi, mitä toiset sanoivat, että ne olivat nämä Venäjän pojat,
jotka olivat kukistaneet sortovallan ja sen mukana myöskin keisarin.

Siihen asti hän oli sotamiehiä pelännyt, mutta siitä asti hän rupesi
katselemaan heitä hiljaisella kunnioituksella. Eikä hän siitä asti
myöskään uskonut, mitä herrasväki sanoi, että ryssää — niinkuin he
sanoivat — piti pelätä ja kavahtaa, että piti juosta pakoon, jos joku
yritti lähestyä. Hän näki, etteivät muut heitä pelänneet, ja tunsi,
ettei myöskään hänen ollut pakko sitä tehdä. Ja sitten hän alkoi käydä
tansseissa. Sen nimi oli nyt siis Nikolai. Liinu on jo vähitellen
saanut astiansa kuivatuksi ja keittiön järjestykseen ja hänelle jää
enemmän aikaa tämän Nikolain miettimiseen. Ei hän paljoa ymmärrä
siitä, mitä se puhuu, mutta hänellä on sykähdyttävä tietoisuus siitä,
että se on rakasta ja hyvää. Se on suudellut häntä ja ottanut häntä
vyötäröistä. Ei Liinu ole koskaan ennen sellaista kokenut. Se oli ollut
niinkuin pahaa ja hyvää samalla kertaa, mutta niin paljon enemmän
hyvää, että se kokonaan peitti pahan. Enää hän ei pahaa oikeastaan
muistanutkaan.

Mutta keittiöön hän ei sitä ollut laskenut. Kuuluivat muut laskeneen,
muttei hän herrasväen takia eikä sisäkönkään, joka hänkin oli maalla.

"Liinu muistaa nyt sitten sulkea ovet tarkasti illalla."

"Kyllä."

"Ja jos Liinu menee ulos, niin ei pidä viipyä kovin myöhään. Minähän en
pidä siitä."

Liinu kuulee sanat kuin unessa ja näkee herran kävelevän
keittiönportaita alas. Hän on näkevinään puoleksi tuiman, puoleksi
kysyvän silmäinluonnin, mutta se häipyy hänen mielestään samalla kertaa
kuin herran vartalokin portti-aukosta. Sitten hän käy katsomassa, onko
paraatiovi lukittuna, ja alkaa laittaa itseään kuntoon.

Mutta juuri kun hän on hajoittamassa tukkaansa iskee häneen
ajatus, miksi herra nyt meni keittiön läpi eikä katuoven kautta
kuten tavallisesti. Hän menee uudelleen katsomaan, onko oven avain
sisäpuolella, ja huomaa asian niin olevan. Hän on kokonaan rauhoittunut
kun hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukeutumistaan.



II


Loppukesän yö on näillä main lauhkea ja hämärä ja ikäänkuin pumpuliin
kääritty. Soiton sävelet huvipaikoista eivät vielä ole laanneet
kuulumasta eivätkä pitkään aikaan lakkaakaan, ja kaduilla ja puistossa
on supatusta, naurua ja kiimaa.

"Ryssänlikka", kuului ääni heidän takanaan.

Liinu hätkähtää ja kääntää katseensa läpi hämärän puhujaan päin,
jota hän ei näe. Aivan varmaan ei sanoja myöskään ole häntä nähnyt,
ja jos olisikin, niin mitäpä sitten. Hetken kuluttua hän on jo koko
asian unohtanut. Ja toisekseen hän on joskus kuullut sanottavan
pahemmastikin, — jonka hän myöskin on unohtanut.

Sillä hän on onnellinen; mitä hän siitä, mitä mikin sanoo. Sanokoot.

"Hävittömiä olemas", sanoo Nikolai.

Siihen ei Liinulla ole mitään vastattavaa. Hänen mielessään ja
sielussaan asuu varmuus siitä, että tuo, joka astuu hänen vierellään,
häntä rakastaa. Sen hän on kyllä pitkin aikaa tiennyt, mutta vasta
nyt hän on siitä varma. Miksi? Sitä hän ei voisi itselleen selvittää,
jos ymmärtäisi sellaista tahtoakaan. Vaan kenties siksikin, ettei ole
muilta aikaisemmin sellaista kuullut.

Liinu vaeltaa eteenpäin ja venäläinen, tämä Nikolai, hänen rinnallaan
kuin oleellinen osa hänestä. Kuluu hetkiä, jolloin Liinu häntä ei
muistakaan, tuntee vain hänen läsnäolonsa.

Eiväthän he osaa monta sanaa keskenään vaihtaa, mutta mahtaneeko se
rakkaudessa ollakaan niin tarpeellista. Hänen mielestään asia on
niinkuin sen osapuilleen pitääkin olla. Eikä hän näitä ajatellessaan
tule miettineeksi, että rakkaus tavalla tai toisella koskaan tulisi
muuttumaan tai puolelta tai toiselta loppumaan. Hän vain rakastaa ja
siinä kaikki.

"Liinu", kuuluu taas vierestä.

"No?"

"Olemas loma."

"Mikä, lomako?

"Da da, loma."

Liinu ei tajua heidän harvasanaisen keskustelunsa koomillisuutta.
Hän ymmärtää vain, että Nikolailla, tällä koreavartisella ja
ruskeasilmäisellä pojalla on loma, ja ajattelee, että se kenties on sen
hankkinut häntä varten. Eikä hän myöskään tiedä sitä, että tähän aikaan
useimmilla venäläisillä sotamiehillä on loma, joko sitten pyydetty tai
muuten otettu. Mutta synti olisi jättää häntä tänne pitkäksi aikaa
kävelemään.

"Onko se pitkäkin?" kysyy hän.

"Aamu."

"Mitä, sanoitko sinä että aamuun?"

"Da da, aamu, urok."

Liinu säpsähtää. Nikolai on hankkinut häntä varten loman aamuun asti.

"Mitäs me nyt teemme?" kysyy hän.

"Ah, gjavelemas", vastaa toinen vilkkaasti ja levittää käsiään.

"Eihän sitä toki voi koko yötä kävelläkään."

"Ah, istumas sitten."

"Istumas", toistaa Liinu naurahtaen. "Eihän sitä missä tähän aikaan
istukaan."

"Penkki, penkki, skatnejka."

"Siinä tulee kylmä."

"Shinel lemmin, ootshen lemmin. Antamas shinulle shinel, galubka."

Se tahtoisi antaa hänelle sinellinsä ja kääriä hänet siihen, että hänen
olisi lämmin. Ajatus hurmaa ja värisyttää Liinua.

"No mennään sitten", sanoo hän.

Seuraava tunti näkee heidät kaupungin laidalla olevan puiston
penkillä. He eivät puhu mitään, mutta hyväilyt ovat yhtä pitkät
kuin äänettömätkin. Ja aika kuluu, alkaa valjeta ja Liinua rupeaa
viluttamaan.

"Ei, kyllä minun nyt on mentävä", sanoo Liinu nousten.

Venäläinen katsoo häneen pitkästään, kummeksuen ja kysyen, katsoo ja
nousee viimein hänkin ja suutelee. Liinu riippuu hänen kaulassaan,
puhuu, vaikka tietää, ettei toinen ymmärrä, ja tarkastelee hänen
jokaista piirrettään.

"Kyllä nyt viimeinkin on lähdettävä", päättää hän viimein.

Heidän askeleensa ovat ainoat nyttemmin autioilla kaduilla. Kaupunki
nukkuu ja viimeisetkin yövalvojat ovat menneet koteihinsa. Liinu
on turtunut onnesta ja väsymyksestä. Kotiportilla hän aikoo ottaa
jäähyväiset, mutta venäläinen, tämä Nikolai, pitää kiinteästi hänen
kädestään, ja Liinun raukeus käy yhä suuremmaksi. Tätä miestä hän
sentään rakasti.

"Olemas kiire."

"Kiire."

"Joku odottamas?"

Kysyjän äänessä on samalla kertaa leikillisyyttä, surunvoittoisuutta ja
kysymystä.

"Herrasväki?" jatkaa kysyjä edelleen.

Mutta Liinu pudistaa päätään. Miksi hän valehtelisi, ettei herrasväki
ole maalla.

"Sallimas mun tulla?" kysyy venäläinen nöyrästi ja liikuttavasti.
"Pieni, pieni aika vain, galubka."

Liinun tulee yhtäkkiä paha olla, hän aavistaa, että jotakin voisi tulla
tapahtumaan, ja hän aikoo vastata kieltävästi. Mutta toisaalta pyyntö
häntä hurmaa, siinä on lämpöä ja melkein kuin onnea lupaavaa, ja hän
katselee pyytäjän silmiä, kasvoja ja koko olentoa niinkuin hän jo on
tehnyt kymmeniä kertoja. Tämänkö hän jättäisi seisomaan aamukylmään,
tämän Nikolain, joka on hankkinut loman hänen takiansa. Ja hän tekee
ratkaisunsa.

"Tule nyt sitten", sanoo hän.

Ovi avautuu ja sulkeutuu heidän jälkeensä.



III


Liinun ja hänen Nikolainsa välillä ei tapahdu mitään helliä ja
tunteellisia ero- tai jäähyväiskohtauksia. Muutamana iltana jää Nikolai
eli Niku, joksi Liinu on häntä viime aikoina ruvennut sanomaan,
sovitulle tapaamispaikalle saapumatta, ja seuraavana päivänä Liinu saa
tietää, että hänet on siirretty toiselle paikkakunnalle. Eikä Liinu
edes tiedä, mille. Niin katoaa Nikolai hänen silmistään kuin sumu tai
yöllinen uni.

Alussa Liinu odottaa häneltä edes jonkinlaista kirjettä tai muuta
tiedonantoa, mutta sitten hän oivaltaa, että Nikolai ei osaa
kirjoittaa. Varmaan olisi jo seuraavana päivänä kirjoittanut, jos olisi
osannut. Ensi kerran Liinu silloin tulee pidemmälti aprikoineeksi
kirjoitustaidon tärkeyttä tässä maailmassa.

Ja Liinu itkee. Ei päivisin, jolloin hän silmät kuivina ja huulet
yhteen puristettuina toimittaa askareitansa, vaan öisin, jolloin hän
voi muiden näkemättä sen tehdä. Ei hän itke kadotettua neitsyyttänsä
eikä sitä, mikä mahdollisesti kaikesta olleesta luonnon pakostakin
koituu, vaan hän itkee Nikolaita, jota noin vaan saadaan viedä ja tuoda
miten tahdotaan. Sotamies on lopultakin piikaakin huonompi.

"Älähän sinä siinä tursku öisin ja kulje nukuksissa päivisin", sanoo
hänen palvelustoverinsa. "Samanlainen se sinun omasi oli kuin kymmenien
toistenkin. Niillä on uudet Liinut ja uudet kuhinat."

Liinu ei ole kuulevinaan. Hän on varma siitä, että samalla tavalla kuin
hän nyt kulkee täällä ja ajattelee Nikua, samalla tavalla Niku kulkee
siellä missä on ja ajattelee häntä. Nikun ainoa virhe on vain siinä,
ettei osaa kirjoittaa.

Mutta pian Liinu saa muutakin ajattelemista: hän alkaa ajatella omaa
tilaansa. Silloin ottaa hän eron palveluspaikastaan ja etsii uuden,
missä on parempi palkkakin. Säästöjä tässä on pakko kerätä.

Tämä uusi herrasväki on reilumpaa meiningeiltään kuin entinen. Rahaa on
viljalti ja muutenkin paikat komeammat, mutta kuitenkin tuntuu Liinusta
kuin puuttuisi täältä jotakin, mitä entisessä oli, ja hän kaipaa usein
entistä paikkaansa. Siellä oli tasaista, hiljaista ja arvokasta, niin,
ja siellähän hän monasti oli Nikunkin kanssa. Tekisi mieli joskus käydä
katsomassa, jos kehtaisi. Täällä ollaan liikemiehiä, ja toisinaan
menevät yötkin meluisissa juomingeissa, missä rouvakaan ei säikähdä
olla mukana. Tällöin herran vieraat pyrkivät ottamaan hänestä kiinni ja
hyväilemään.

"Antakaa olla", pyytää silloin Liinu. "Olkaa hyvä ja päästäkää." Mutta
herrat vain yltyvät. "Vai pitäisi nyt päästää", huutavat he. "Älkää
nyt, neiti. Kyllä me tiedämme, kyllä me tiedämme."

Liinu katsoo rouvaan, joka vilkuilee häntä puolihumalaisen kostein
silmin. "Eivät ne sinua syö", nauraa hän. Vaan Liinu riuhtaisee itsensä
irti — "en minä vain rupea" — ja juoksee toiseen huoneeseen. Oven
takana kuiskutellaan ja supatellaan, ja Liinu arvaa hyvin, mistä on
kysymys.

"En minä sitä usko", kuuluu viimein rouvan ääni. "Ja se tekee työnsä
hyvin."

Ja vähän ajan kuluttua: "Enkä minä sellaista pitäisi minuuttiakaan."
Samana yönä Liinu taas itkee ja ajattelee Nikolaita, joka oli niin
kaikin puolin hyvä. Missähän sekin raukka nyt menee. Ja eikö siellä
Venäjällä opeteta kirjoittamaan.

       *       *       *       *       *

Viikot karttuvat kuukausiksi, syksy talveksi ja lumi jää pysyväiseksi.
Silloin ympäri maan alkaa räjähdellä, ensin hiljemmin, sitten yhä
kovemmin ja kuuluvammin. Ensin ei Liinu tajua, mistä on kysymys, mutta
sitten se hänelle selviää kauhistuttavalla kirkkaudella. Ei, hänen
Nikolainsa ei voinut sellaisia, ei mitenkään. Kun se nyt vain olisi
ennättänyt pois, ettei joutuisi surman suuhun. Tulisi sitten, jos
tulisi. Hyvä Luoja sentään, mikähän tässä lopuksi perii.

Palveluspaikkansa hän on jo menettänyt toisen toisensa jälkeen, mutta
siitä huolimatta hänet eräänä päivänä viedään tutkittavaksi.

"No, tyttö. Sinulla näkyy olevan jotakin siellä mahasi alla. Kenen se
on?"

Liinu punastuu, katsoo maahan eikä osaa vastata.

Kysyjän nyrkki läjähtää pöytään.

"Oletko mykkä vai etkö osaa vastata, kun sinulta kysytään?"

Toiset kuuntelijat nauravat, yksi katselee tuiman näköisenä ikkunasta
ulos.

"Yhä uusia näytään tuotavan", sanoo hän kuin ohimennen. Ja lisää: "Oli
se kans yhtä saatanan hunsvottielämää."

Vaan kyselijä ei hellitä.

"Sano suoraan, että ryssän"! karjasee hän.

"No niin sitten", myöntää Liinu alakuloisesti.

Huoneeseen tulee hetken hiljaisuus.

"Ja älyätkö sinä, mitä väkeä ne sinun ryssäsi olivat?" kysyy kyselijä
viimein ikäänkuin rauhoittuneena, mutta vastaa itse kysymykseensä:
"Perkeleen ja käärmeen sekasikiöitä ne olivat. Ymmärrätkö nyt?"

Mitäpä Liinu ymmärtäisi. Hän vain nostaa katseensa ja vastaa matalasti:

"En minä usko, että se ainakaan sellainen oli."

"Et usko!" sanoo kyselijä kolkosti. "Kyllä se oli samaa maata kuin
kaikki muutkin. Mutta nyt niistä on päästy ja päästään."

Nyt Liinu vavahtaa ja luo säikähtyneen katseen kyselijään.

"Ei suinkaan niitä kaikkia tapeta?" kysyy hän viimein itkunsekaisella
äänellä.

"Ole varma siitä. Ja nyt mene matkoihisi ja mieti, mitä olet tehnyt."

Sen enempää ei Liinun pyörtymiseen tarvittu.



IV


Tällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei
niin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee,
vaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä
viimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan
jälkeenkinpäin.

Mutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei
sitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa
vähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet
jonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa
nyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on,
mutta... Ja niin edespäin.

"On minulla vähän säästöjäkin", selittää Liinu nöyrästi. "Sata
markkaa, voi olla ylikin..." Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta
sota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten
maailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt
nähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät
jo kantaneetkin.

Liinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä
kurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun
saunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen.
Onhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.

Silti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät
maantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, —
kukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla
oli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän
kärsimyksen hänelle tuotti.

Kaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut
kaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan
maallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten
toisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa
kirjoittaakaan.

Joskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä
hänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin
nostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli
ryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien
maasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta
hän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen
vapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja
tehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.

Ne muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen.
Liinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä,
päinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet.
Niku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja
hellä.

Ja tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien
pientareelle.

       *       *       *       *       *

Se oli muuan yksinäinen vanha ämmä, joka viimein otti hoivaansa Liinun
ja hänen satamarkkasensa. Laiha se oli ja naamakin sillä oli uurteinen
kuin kartta, mutta otti kuitenkin.

"Ole nyt siinä sitten", sanoo hän, "et suinkaan sinä maantiellekään voi
poikia."

Ja jatkaa arvostelevaisen näköisenä:

"Olethan riskin näköinen ihminen, että sen jälkeen töihin pystyt,
riskin, vaikka kai olet saanut olla vielä huonommilla eväillä kuin me
muut."

Liinu oli raukeana ja loppuun asti nääntyneenä istahtanut mökin
rahille. Hän ei jaksa vastata, vaikka tahtoisikin. Mutta ämmä on
suulas, kun on saanut satamarkkasen, joka on hänelle hyvinkin tarpeen,
ja jatkaa:

"Tämä mökki kuuluu oikeastaan tuohon Marjasen taloon, jonka näet tuosta
ikkunasta. Ryssät tappoivat sen molemmat pojat sodassa..."

Liinu raottaa silmiänsä ja tuijottaa ämmään.

"No", kysyy tämä, "mikä sinuun nyt meni? Eivät kai ne ainoat olleet,
jotka ryssät ja punikit tappoivat, tiedän mä. Minun poikani poika, se
meni kans, se oli renkinä Marjasella. Siitä on nyt toista kuukautta."

Eukko kuivaa silmiänsä, mutta Liinun aukenevat yhä suuremmiksi ja
hengitys alkaa käydä huohottavaksi.

"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on", jatkaa eukko huomaamatta mitään,
"eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?"

Liinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole
tuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta
kun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä
häntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea
kohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä
se synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin
tottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan
kuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.

"Kaikkia sinä kans, Jumalan luoma, haalit mökkiisi", jopisi isäntä.

"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.

"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?" Siinä hosuttiin ja siinä
häärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi.
Ja lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu
virkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän
oli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.

"Oliko se poika?" kysyi hän.

"Joo, poika se oli", vastasi eukko touhukkaasti, "ja korea näkyykin
olevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?"

Kuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin
valkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on
ymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen
kätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin
kuuluvasti:

"Pankaa sille nimeksi Nikolai."

Hän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja
hengähtää viimeisen kerran.

"Ryssän se oli", sanoo Marjasen isäntä ja naurahtaa katkerasti
osoittaen vikisevää lasta. "Nikolai! Arvasinhan minä sen. Ja mitä pirua
me sen suhteen nyt oikein teemme."



V


Liinun nimi ja kotipaikkaoikeus saatiin muutaman viikon kuluessa
selville, hän sai kaikin puolin kristillisen hautauksen ja pikku
Nikolai pantiin elätteelle niin sanottuun hyvään perheeseen.
Hänen hiukan hämärä syntyperänsä selvitettiin kasvatusvanhemmille
asianmukaisen tunteellisesti, kehoitettiin kohtelemaan ja kasvattamaan
häntä hyvin. Kirkonkirjoissa tuli hän kulkemaan Nikolai Elinanpoika
Sarkkana, joka aviottomana oli syntynyt silloin ja silloin. Samanlaisia
ilmoituksia tehtiin kai samaan aikaan ja myöhemmin monesta muustakin,
niinkuin oli tehty aikaisemminkin.

Äidin kohtalo tuli siis pojankin kohtaloksi. Ero oli vain siinä,
että Liinu-vainajalla oli ollut lailliset, kunnialliset vanhemmat,
jotavastoin pikku Nikolai Sarkan äidin kunnian kanssa oli niin ja näin
ja isästä ei ollut tietoa ensinkään. Se ainoastaan, että hän oli ollut
ryssä. Äidin oman tunnustuksen mukaan.

Nikolai oli pitkänpuoleinen nimi, jotapaitsi sen soinnussakin oli
jotakin epämiellyttävää ja epäisänmaallista, ja senvuoksi häntä jo
varhain ruvettiin sanomaan Nikuksi, — niinkuin isääkin. Ja tämä Niku
oli pyöreäposkinen, ruskeasilmäinen pojanvekara, jota ilokseen katseli
ja joka ymmärtämisen ensimmäiseen alkuun päästyään oli valmis suomaan
hymyn kenelle tahansa.

"Niin", sanoi kasvatusisä, jolla itsellään oli paria vuotta vanhempi
poika, vierailleen, "tämä pikku Niku on nyt sellainen hehkuvan lemmen
lapsi."

"Sellainen pikkuinen ryssä", lisäsi kasvatusäiti lempeästi.

Ja vieraat olivat asiaaharrastavan ja ymmärtäväisen näköisiä ja
sanoivat, että luodaanhan sitä maailmaan kaikennäköisiä ihmisiä, mutta
hyvä se sentään on, että hän pääsi teille. Paljonko te siitä oikein
saatte vuodessa?

Johon kasvatusvanhemmat kainosti vastasivat, että mitäpä niistä
saamisista. Tässähän on kyseessä vain puhdas ihmisrakkaus eikä mikään
muu.

Ihmisrakkaus on kuitenkin useimmiten varsia venyvää laatua. Kukaan
syrjäinen ei olisi voinut väittää, etteivät Nikun kasvatusvanhemmat
olisi hänestä pitäneet niin hyvää huolta kuin osasivat, jopa omalla
tavallaan häntä rakastaneetkin. Mutta heidän varansa olivat niukat ja
perhe osoitti vahvasti kasvamisen oireita. Joskus he olisivat hänestä
luopuneetkin, mutta yhdeltä puolen he olivat häneen kiintyneet,
toiselta se pieni tulojen lisä, minkä he hänestä saivat, ei tuntunut
niinkään vähäpätöiseltä, jotta sitä ilman muuta olisi voinut jättää
jokapäiväisistä laskelmista pois.

"Lapsi pitäisi pukea paremmin", sanoi valvoja. "Niin, ja sitten olisi
myöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta."

Se valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä,
jolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin
muistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat
tuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan
muualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja
puhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen
ymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten
vuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.

Niku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen
ja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä.
Kasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat,
että ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä,
vaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka,
sille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin.
Pianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.

       *       *       *       *       *

Kaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä,
ummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran
sen pakostakin täytyi paukahtaa.

Se oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne
lapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten
vielä kauempana luonnon helmassa.

Yhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista
myöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän
pitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla,
luisevalla nyrkillään pöytään.

"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva"! huusi hän, "että
ellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa..."

"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?" keskeytti kasvatusäiti
säikähtyneenä.

"Se löi mun poikaani", kirkui eukko julmistuneena. "Löi meidän
Tuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!"

"Löitkö sinä?" kysyi kasvatusäiti ankarasti Nikulta.

Mutta Niku ei tahdo itkultaan saada vastatuksi.

"Se otti minun hevoseni", nyyhki hän viimein, "ja sitten se sanoi minua
ryssäksi."

Eukko katsoi voitonriemuisena kasvatusäitiin.

"Siinä sen nyt kuulitte", sanoi hän. "Ja sellainen käy kunniallisten
lasten kimppuun."

"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen
leikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä
nimitellyt."

"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt?
Eikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä!
Väitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?"

Kasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut
antamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä
pyöreinä kuunnellen keskustelua.

"Niku menee toiseen huoneeseen", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee
kalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.

"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia", sanoo hän,
"ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette
ottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä."

Mutta nyt eukko vasta hirmustuu, ja lausuen kamalia uhkauksia
opettamisista ja poliisista hän rientää portaita alas.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana vallitsee Nikun kasvatusvanhempien kodissa hiljaisuus.
Kasvatusveli ja -sisaret katselevat häntä uteliaina ja kysyen ja vasta,
kun lapset on toimitettu levolle, alkavat vanhemmat vaihdella sanoja.

"Pitää varoa, ettei se vasta pääse yhteyteen suutarin tenavan kanssa",
sanoo mies.

Pankaa sille nimeksi Nikolai...

"Pitäisihän sitä, mutta kun minulla ei ole aikaa paimennella heitä",
vastaa nainen.

Pitkä, alakuloinen hiljaisuus. Sitten taas se vanha juttu. Mies sanoo:

"Se maksukin on kyllä niin pieni, että joutaisi hyvin antaa sen
muillekin, mutta vaikea on luopua lapsesta, jota kuusi vuotta on
pitänyt kuin omanaan. Eikähän se ennen ole pahoja tapoja osottanut."

"Ei ole", vakuuttaa nainen. "Ja nytkin oli vika suutarin pojassa. Mutta
täytyyhän sen kuitenkin joskus saada kuulla totuus."

"Niin kyllä, mutta siihen on vielä aikaa. Antaa sen vaan olla siinä
uskossa, että se on meidän."

Siihen keskustelu sillä kertaa taukosi. Ei kumpainenkaan ollut
huomannut, että Nikun tummatukkainen pää tuon tuostakin oli näkynyt
vuoteen reunan yli, eikä arvannut, että hänen lapsellisessa mielessään
kierteli joukko kysymyksiä. Eivätkä he tienneet sitäkään, että kun he
molemmat jo kauan aikaa olivat nukkuneet, Niku vielä valvoi ja teki
päätöksen vielä uudemman kerran antaa suutarin Tuomasta selkään.



VI


Koulussa eivät opettajat olleet oikein selvillä siitä, minkälaisen
arvostelun he Nikusta olisivat antaneet. Läksynsä hän osasi kuinka
sattui, joskus oikein loistavastikin, toiste ei mitään, ja annetut
muistutukset ja kehoitukset unohtuivat pian.

"Mutta lapsi on aina lapsi, ja kun tietää hänen syntyperänsäkin,
niin..."

Parempaa toivottiin. Mutta merkillinen lapsi hän yhtä kaikki oli,
sen he olivat valmiit tunnustamaan. Milloin hän muitten leikkiessä
istua kyykötti jossakin nurkassa aivan kuin ei olisi tiennyt koko
ympäröivästä elämästä mitään, milloin otti kaikkein vilkkaimmin siihen
osaa.

"Jotakin slaavilaista", sanoivat tietoviisaat opettajat.

Ja lisäksi he olivat panneet hänessä merkille muutakin: sen, että
hänessä aina oli jotakin varovaista ja odottavaa ja että hän aina oli
kuin valmis lyömään. Tätä he eivät käsittäneet muuten kuin siten, että
hänellä täytyi olla joku aavistus syntyperästään.

       *       *       *       *       *

"Äiti!" kysyi Niku kerran kotona. "Kuka minun isäni on?"

"Johan äiti on sen monta kertaa sanonut, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?"

"Siitä on jo pitkä aika, lähes kymmenen vuotta."

"Ja äitini on myöskin kuollut?"

"Niin, mutta miksi sinä sitä aina kyselet. Hän kuoli silloin kun sinä
synnyit."

"Ja kun ei minulla ollut vanhempia, niin te sitten otitte minut.
Niinhän?"

"Niin juuri. Mutta ole nyt rauhassa ja syö. Pian sinun on taas mentävä."

Niku jatkaa aterioimistaan, mutta palat menevät suuhun yhä harvemmassa
tahdissa ja viimein käsi pysähtyy kokonaan.

"Tässä paperissa seisoo Nikolai Elinanpoika Sarkka eikä isän nimeä ole
ensinkään. Kaikilla muilla on isän nimi. Ja sitten tässä seisoo, että
avioliiton ulkopuolella syntynyt. Mitä se on?"

Kasvatusäiti säpsähtää ja ottaa paperin pojan kädestä. Se oli toiseen
kouluun vietävä papinkirja, joka oli unohtunut kamarin pöydälle.

"Anna vasta isän paperien olla rauhassa", toruu hän. "Ei se avioton
mitään ole ja sen sinä kyllä ehdit oppia ymmärtämään."

Mutta Nikulla on nyt jotkin mielessään eikä hän hellitä. Hetkisen hän
kyllä istuu vaiti ja hautoo asioitaan pienessä päässään, mutta sitten
häneltä pääsee yhtäkkiä:

"Oliko isä sitten ryssä?"

"Ei", vastaa kasvatusäiti tuskastuneesti. "Herkeä nyt jo siitä."

"Mutta kun minä olen niin kuullut."

"Keneltä sitten?"

"Suutarin Tuomaalta ja muiltakin."

"Ne valehtelevat."

"Eivät valehtele."

"Valehtelevat ne. Ole varma siitä."

Nyt ei Niku enää voi hillitä itseään, vaan purskahtaa itkuun.

"Eivät ne valehtele", nyyhkii hän. "Eivät ne siitä muuten aina puhuisi.
Ja sitten ne sanovat, että ota selvä asioista."

Kasvatusäiti huomaa, että Niku vääjäämättömästi uskoo asiaansa, ja
koettaa häntä lohduttaa. Mutta hän ei osaa muuta kuin silitellä hänen
päätänsä ja kyyneleet silmissä hokea:

"Jos asia niin olisikin, niin minkä, lapsi parka, sinä sille teet.
Jokuhan isä meillä kaikilla täytyy olla."

Niku on niinkuin ei kasvatusäidin sanoja kuulisikaan. Hänen päässään
ovat arvatenkin jo toiset ajatukset. Viimein hän taas nostaa katseensa
kasvatusäidin puoleen.

"Entä äitini", kysyy hän kuiskaten, "oliko hän sellainen, niinkuin ne
sanovat, sellainen huono nainen?"

"Ei", tulee vastaus varmasti ja tanakasti. "Hän kuuluu olleen hyvä ja
kunnon ihminen."

Siiloin Nikun silmät välähtävät, hän puree hampaansa yhteen ja puristaa
nyrkkiin pienet kätensä. "Ja jos ne vielä tulevat minulle sellaista
puhumaan", sanoo hän ääni väristen, "niin minä kyllä..."

"Mitä sinä nyt?" keskeyttää kasvatusäiti.

"Niin minä ne kyllä tapan", lopettaa pikku poika synkästi.

"Älä, poika parka, puhu niin hirveitä."

       *       *       *       *       *

Mitään hirveää ei Nikun puolelta tapahtunut sinä vuonna eikä vielä
seuraavanakaan. Mutta hänen olemukseensa tuli vieläkin enemmän urkkivaa
ja väijyvää, niinkuin olisi hän joka hermollaan odottanut kuulevansa
itsestään tai vanhemmistaan jotakin epäedullista tai häpäisevää,
voidakseen sitten kostaa.

Mutta kolmantena talvena pieksi hän suutarin Tuomaan, joka oli hänelle
virnaillut, henkihieveriin, saman Tuomaan, joka nurkan takana oli
hänelle tarjonnut ensimmäisen irvistyttävän ryypyn ja ensimmäisen
oksennuttavan paperossin.

Silloin Nikolai Sarkka, viidentoista vuoden ikäisenä, toimitettiin
kasvatuslaitokseen.



VII


Kesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä
autojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä
rakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti
rahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia
sillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä
syrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei
hänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt
lämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin
täytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.

Kaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku
tarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää,
penkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin.
Mutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen
sävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella
taskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.

Mutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain
kylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat
kesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin,
mutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on
melkein kuin olisi elänyt puolialastomana.

Vaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan
ylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli
kelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen
takaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin
kanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta
ja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin
aikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.

Sillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän
pääsi kasvatuslaitoksesta. "On paras, että tulet suoraan tänne", olivat
he kirjoittaneet, "niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa."

Niku olikin ankarasti miettinyt asiaa, mutta koko kaupunki tuntui
hänestä kammottavalta. Hän kuvitteli edeltäpäin, millä silmin häntä
tultaisiin katselemaan, tuttavat pojat ja monet muutkin, ja mitä
he tulisivat sanomaan. Se on se ryssän poika, se on nyt palannut
laitokselta ja hakee itselleen työtä. Ja häntä kartettaisiin sen takia,
että tulee laitokselta ja — muunkin. Senvuoksi hän oli mennyt, saatuaan
paperinsa selviksi, Porin sahalle ja oli nyt ollut jo toista kuukautta
työttömänä. Sitä ei olisi ollut pakko olla, vaan olivat tehneet lakon
keskellä kesää, keskellä parhainta työ-aikaa, ja tässä sitä nyt
istuttiin. Eikä hän, joka ei ollut mikään ammattijärjestön jäsen, vaan
täysi villi, ollut saanut ääntänsä kuuluville. Ulos oli vaan käsketty
ilman muuta. Siinä ei sitten muuta kuin ottaa hattunsa ja lähteä
kävelemään.

Tätä muistellessaan Niku jo kirota tirskahdutti. Sellaiset pöljät,
jotka eivät ymmärrä omaa etuansa. Hän oli ensin aikonut kostaa
rupeamalla "rikkuriksi", mutta mietittyään asiaa päättänyt, että
syökööt itse liemensä molemmin puolin.

Nyt oli hän kurkkinut täällä viikkokaupalla etsien ansiotilaisuutta,
vaikka turhaan. Kaikissa paikoissa oli täydet miehet, ja kun hän
ei sitäpaitsi ollut erikoinen ammattimies millään alalla, niin
työnjohtajat vain levittivät käsiänsä tai suorastaan käänsivät selkänsä
ja rupesivat tarkkaamaan johdossaan olevien töiden kulkua. Eilen
hänellä ei enää ollut tilaisuutta syömiseen, ja pari viime yötä hän oli
viettänyt kumoon kaadetun veneen alla.

Niku puri hampaitaan yhteen. Niin hän oli tottunut tekemään viimeisten
vuosien aikana ja niin hän teki nytkin. Eiväthän asiat kuitenkaan
marisemalla parane. Mutta tällä hetkellä hän tuntee vihaavansa koko
yhteiskuntaa.

Joku naisihminen kulkee ohi, aivan tavallinen nainen, joka
ohimennessään luo Nikuun silmäyksen. Ei mitään muuta. Vaan tästä
Nikun ajatukset kuin itsestään muuttavat suuntaa. Hän nousee, kävelee
laiskasti ja tarkoituksettomasti muutaman askeleen ja istahtaa taas
seuraavalle penkille. Tuntuu aivan siltä, ettei jaksa enempää.

"Tuo naisihminen, mitä se oikein tirkisteli? Olisiko sillä ehkä ollut
tietoa jostakin?"

Tämä päivä oli kai taas vietettävä syömättä ja tupakoimatta ja seuraava
yö jonkun veneen ällä, jonne varovaisesti oli saanut hiivityksi.

Itsestään Nikun ajatukset lentävät aikaan kasvatuslaitoksella,
vuodesijoihin ja riittävään uneen ja ruokaan siellä. Ennenkuin hän
oli sinne mennyt, oli häntä peloiteltu sillä, että siellä saa kerran
päivässä ruokaa ja kahdesti ruoskaa, muttei se sentään sellaista
ollut. Sai olla hyvinkin rauhassa, kun vaan piti huolen siitä, että
toimitti tehtävänsä eikä turhia ryppyillyt. Silloin oli jotenkin varma
selkäsauna tai karsseri edessä, ellei kyennyt keljuilemaan itseään irti.

Suurin piirtein oli Niku tullut laitoksella toimeen hyvin, eivätkä
hänen muistonsa siitä olleet ikävät. Olihan kaverien joukossa ollut
haljujakin, mutta myöskin reiluja heppulia joukossa, joita olisi hauska
myöhemminkin tavata. Ja ne kerrat, jolloin hän oli joutunut ruoskan
tai karsserin kanssa tekemisiin, olivat tapahtuneet saman asian takia,
jonkavuoksi hän sinne oli alkuaan joutunutkin.

Niku nytkähdytti levottomasti hartioitaan. Mitähän tietä ne
sellaisetkin tiedot kulkevat laitokselle. Vai olisikohan jotenkin
opettajien kautta joutunut oppilaiden korviin. Varmaa on, että ne,
jotka olivat hänelle virnailleet ja piikitelleet, olivat siitä
asianmukaisen palkan saaneet, — jos oli hänkin.

       *       *       *       *       *

Katulyhtyjen syttyessä käyvät tuoksut tuntuvammiksi ja Niku istuu
yhä penkillään. Yksi ja toinen on siinä jo istahtanut hetkisen hänen
vieressään, on ollut sellaisiakin, jotka ovat hänelle heittäneet
sanasen pari; mutta hän on pysynyt paikallaan. Minne hänellä ylimalkaan
kiire olisikaan? Jos siihen saisi poliisin hätyyttämättä nukahtaa, niin
siinä hän nukkuisi aamuun asti.

Ihmisiä kulkee ohi, käy aina pimeämmäksi, Niku miettii.

"Ryssä, perkele. Huora."

Hän on selvillä siitä, miten ihminen syntyy tähän maailmaan, miten se
pannaan alkuun ja kuinka sitten tapahtuu. Mahtaneekohan tuosta ohi
vaeltaa kovinkaan monta tarkoituksella tehtyä, eivätköhän useimmat ole
vain sellaisia "vahingonlaukauksia", joiden alkuperäinen tarkoitus
on ollut aivan toinen kuin uuden ihmisen aikaansaaminen. Miksi siis
suuttua, kun tulee puhe syntyperästä ja ryssästä.

Sitä kysymystä ei Niku saa itselleen selväksi. On kai niin, että
jokainen ihminen on ihminen erikseen: mistä toinen suuttuu, se ei
liikuta toista vähääkään. Niin kuin se yksikin poika, joka oli tuotu
laitokselle sen takia, että oli sekaantunut lampaaseen, ja joka
puhuikin, saatana, siitä, kun vain joku viitsi kuunnella. Mutta se kai
ei ollut nupiltaan erittäin viisas.

Niku yrittää olla ajattelematta tällaisia asioita ja kohdistaa koko
huomionsa leipäkysymykseen, mutta ne eivät häntä jätä. Minkälainen
on hänen äitinsä ollut näöltään? Sanovat ainakin, että se oli ollut
pulskanpuoleinen ja muutenkin kunnon ja tekevä ihminen. Nikulla ei ole
hänestä minkäänlaista kuvaa, ei edes tietoisuutta siitä, mihin paikkaan
hänet on haudattu. Saisihan tuon tietää, vaikkei siitä tietystikään
mitään hyötyä olisi. Kuollut kun kuollut, — eihän se ollut elänytkään
kuin muutaman tunnin hänen syntymänsä jälkeen. Ja isä oli jo silloin
ollut tietymättömissä. Tietenkin ryssän sotamies, niinkuin tavallista
kuului olleen siihen aikaan, koska se kerran oli ryssä ollut.

"Ja pirunko minä sille kaikelle mahdan", mutisee Niku itsekseen, nousee
ja lähtee tarkotuksettomasti kulkemaan.

Sitä asiaa hän ei enää tahtonut ajatella ja sillä se sai hänen
puolestaan olla ratkaistu.



VIII


Kyllähän maantie kulkijansa elättää.

Niku ei ole pantannut liivejänsä eikä myöskään kelloansa, ja pari kolme
yötä hän on viettänyt heinäladoissa. Aivan viime hetkillä tuli hän
muistaneeksi, että maillahan lienevät heinähommat parhaillaan käynnissä
ja niiden jälkeen alkaa elonleikkuu. Hän on laitoksella niihin puuhiin
jonkun verran tottunut, ja ilman sitäkin: kylläpä työ tekijänsä neuvoo.
Ei muuta kuin painu taipaleelle. Siinä ei paljoa tarvita, ei juuri
muuta kuin jalat allansa.

Ja maantie on pitkä ja loputon, mutta, niinkuin sanottu, se elättää
kulkijaimensa. Mutta Nikulla ei alussa ole onnea. Hän saa tunniksi
tai pariksi, joskus puoleksi päiväksikin, tilapäistä työtä, koska
talojen väet ovat niityillä. Siitä heruu aina ruoka-ateria ja joku
markka rahaakin, mutta siihen se sitten aina kerraksi loppuukin ja uusi
vaellus on edessä.

"Mahtaisikohan tuon näköisestä miehestä oikein heinämieheksi ollakaan",
arvelivat isäntämiehet puoleksi hymyillen, puoleksi arvostelevasti.
Niku noituu itseksensä. Hän on pitkä ja hoikka ja tietää, että hän ehkä
näyttää hyvinkin heikolta, mutta tietää myöskin, että hänessä on voimaa
yhtä paljon kuin kenessä muussa tahansa. "Saisiko talossa yösijaa?"
tiedustelee hän. "Eipä taida, kun muutenkin on liikaa väkeä paikat
täynnä."

Rengit muhoilevat tyytyväisinä, kylläisinä ja hiukan pilkallisina,
röyhtäisevät ruuan päälle ja panevat tupakaksi, mutta piikatytöt
ja naisväki ylimalkaan luovat häneen ihastuneita ja myötätuntoisia
katseita. Niku menee ovea kohden. "Minne se sälli nyt?" kysyvät miehet.
"Eteenpäin vaan", vastaa hän huolettomasti. "Ja terve sitten."

Eivätkä häntä oikeastaan liikutakaan tupien penkit, kirppuiset lattiat
tai muut sellaiset tilapäiset yöpaikat. Kellahtaa lähimpään latoon
äskettäin niitetyille heinille, katselee aikansa tummenevaa taivasta
ja nukahtaa sitten herätäkseen aamuauringon paisteeseen ja jatkaakseen
matkaansa uusin toivein ja joskus uusin suunnitelminkin.

Kerran hän joutuu tansseihin, joita pidetään muutaman riihen katoksen
alla. Aikansa hän, maantieltä tullut, seisoo syrjässä ja katselee.
Mutta tanssin ja rytmin henki tarttuu häneen. Koskaan hän ei ole
tanssinut, vaan äkkiä hänestä tuntuu kuin hän sen taidon muutenkin
osaisi, kuin olisi se hänessä myötäsyntyistä, oleellista, niinkuin
puhelahja tai lauluääni. Ei muuta kuin mennä mukaan vaan. Ja sen
enempää ajattelematta ottaa hän lähimmän tytön ja vie hänet tanssiin.

Vasta keskipermannolla ollessaan hän häkeltyy, mutta jalat alkavat
totella kuin itsestään, ja hän huumaantuu ja hurmaantuu yhä enemmän.
Näin sitä mennään, palkit jymisevät ja läheinen metsä tuoksuu. Tämä on
elämää. Seuraa toinen tyttö ja seuraa kolmaskin, — näinkö helposti se
käykin.

Mutta muut tanssivieraat alkavat häntä katsella: mikä kulkurisälli se
on, joka noin vain maantietä ohikulkiessaan työntyy tänne ja alkaa
kuljetella heidän tyttöjään. Asiaan kuuluu, että sille on annettava
selkään.

Niku ei vaan huomaa mitään. Hän menee kuin lemmessä, kun on menon
alkuun päässyt. Vasta kun tulee väliaika ja hän pyyhkii hikeä
otsaltaan, hän huomaa, että jotakin on tekeillä.

"Mitä te minusta tahdotte?" kysyy hän.

"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" kysyy joku paikkakunnan mies
takaisin.

"Samaa kuin teillä muillakin, — tanssin."

"Niin, mutta etkö sinä ymmärrä, ettei tämä ole mikään kulkurisällien
kestikievari."

"Jaa että kuinka?"

Miehet katsovat häneen kuin tappelunhaluiset kukot.

"Kyllä se on terveellisintä, että alat korjailla luusi täältä."

Tällä kertaa Niku ei viitsi ruveta laskelmoimaan eikä arvostelemaan,
minkälaiset mahdollisuudet hänellä olisi tappelussa, eipä edes
puolustamaan kunniaansa. Illan tunnelma on hänet yllättänyt, tehnyt
samalla kertaa alakuloiseksi ja toivovaksi. Kyllä hän uskaltaisi
ylivoimankin uhalla, muttei tappelusta nyt ole — tällä kertaa.

"No hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoo hän ja peräytyy hiljakseen
maantielle.

Miehet vilkuilevat toisiaan melkein hämmästyneinä. Näinkö vähällä
siitä pääsikin, saamatta näyttää urhoollisuuttaan ja voimiaan. Tilanne
jäi auttamattomasti hiukan noloksi, eikä äskeinen tanssitunnelma enää
ottanut palatakseen.

       *       *       *       *       *

Vasta pitkän matkaa kuljettuaan Niku äkämystyy. Olisi niille sittenkin
saanut näyttää, olisi, vaikka heitä liekin ollut kymmenen yhtä vastaan.
Tytötkin siellä nyt sanovat toisilleen, että oli siinäkin nahjusta
kerrakseen. Ja pelkuria. Eihän se miestä olisi pahentanut, vaikka
kymmentä vastaan olisikin jäänyt alakynteen.

Hän katkaisee jo itselleen aidanseipään ja kävelee jonkun matkaa
sinnepäin, mistä on tullutkin, mutta heittää äkkiä seipään
maantienojaan ja kääntyy jatkamaan matkaansa. Mahtaisiko koko
tappelusta enää tulla muuta kuin meteli. Tappelun, oikean miesten
tappelun, olisi pitänyt tapahtua silloin heti paikalla.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluvat ja Niku jatkaa matkaansa kuten ennenkin. Seudut eivät
ole aikaisemminkaan olleet hänelle tunnetut kuin juuri ja juuri
nimeltä, nyt ne käyvät yhäkin tuntemattomammiksi. Ei hänellä myöskään
ole mitään määrättyä matkan suuntaa, hän kulkee vain sattumoisin, onnen
kaupalla, ja poikkeaa minne sattuu.

Eräänä ehtoopäivänä hän poikkeaa muutamaan ränstyneeseen ja kallellaan
olevaan tönöön, joka kai kerran maailmassa oli ollut punainenkin, mutta
nyt kaikkien taivaan tuulten purema.

"Iltaa!"

Vanha horiseva eukko nyökyttelee siinä itseään ikkunan luona ja
villakori on hänen edessään lattialla.

"Iltaa vaan", vastaa hän.

"Saisikohan teillä yösijaa... tai kenties teillä on omaa väkeä."

"Ei täällä sen kummempaa väkeä ole kuin minä. Ja on tänne moni ja
monenlainen poikennut."

"Vai on. No sitten saanen minäkin jäädä aamuun"?

"Miksei rahaa vastaan."

"Kuinka suuri sen rahan pitäisi olla?"

"Minkä nyt antanet muutaman markan. Etkö sinä ole kulkureita?"

"Niitäpä juuri. Ja niillä ei ole markkoja liiemmälti."

"Eikä töitä ole löytynyt?"

"Ei isommasti. Niin vain, että on saanut hengen kitisemään."

"Ei tiedä, miten tässäkään pitäjässä onnistut. Vaikka kyllähän täällä
on isoja taloja. — Tahtoisitko sinä kahvia?"

"Miksen, tietysti. Kiitos vaan."

"Ei siitä kiitoksella pääse. Siitä menee eri maksu."

"Onpa siinä rahanahnetta ämmää", ajattelee Niku. Ääneen hän sanoo:
"Eiköhän tuota maksua kestettäne."

Eukko alkaa keittää kahvia, ja koko ajan hänen suunsa käy kuin mylly.
Hänellä on nähtävästi harvoin puhekumppaneita, ja kun sellainen sattuu
kohdalle, on sitä käytettävä.

"Onhan sitä sattunut tähän mökkiin monenlaista kulkijainta", puhelee
hän, "mutta yksi täällä kerran teki lapsen."

"Älkäähän nyt. No, sattuuhan sitä sellaista, ja jossakinhan se lapsikin
on tehtävä."

"Niin aina. Vaan sen tehtyään se kuoli juuri tuohon sänkyyn ja kakara
vietiin kaupunkiin. Missähän sekin nyt lienee."

Kahvi kiehuu yli laidan ja eukko huokailee. Nikun mieli joutuu
omituiseen käymistilaan. Mutta eukon kieli on väsymätön, hän kertoo
nähtävästi yhtä suurimmista tapahtumista, missä hänellä on ollut
sormensa mukana.

"Koetin minä niitä parhaani mukaan hyysätä", juttelee hän, "sekä äitiä
että lasta. Kas, se oli sillä tavalla, että se poika oli ryssän tekemä.
Äidin viimeiset sanat olivatkin, että 'pankaa sille nimeksi Nikolai' ja
siihen se sitten sykehtyi. Tunnusteli vain kädellään poikaansa."

Niku istuu kuin salaman lyömänä, vain sydän tykyttää kuuluvasti. Mutta
sitten alkavat ajatukset toimia, ja hän tarkastelee ahnaasti tupaa, sen
koko sisustusta ja erittäinkin vuodetta. Tässä, hän siis oli syntynyt
ja tuosta ovesta hänen äitinsä oli kannettu kuolleena ulos ja hän itse
viety kaupunkiin hoidettavaksi.

"Minkälainen ihminen sen lapsen äiti oikein oli?" kysyi hän pitkän
tuokion kuluttua äänellä, jota ei tahdo tuntea omakseen. "Jaa —
ihminen, kysyit?" Eukko on nyt saanut kahvinsa valmiiksi ja saattaa
siis päästää kuvaamiskykynsä täyteen valtaan.

"Se oli niin huonossa kunnossa", jatkoi hän sitten, "että sitä on vähän
vaikea sanoa. Tuohon se töksähti ovenpieltä vastaan ja tuohon lattialle
teki..."

Niku on käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.

"Tuohonko lattialle?" keskeytti hän.

"Siihenpä juuri. Ja minä juoksemaan naapuriin, sen arvaa. Mutta
kyllä se näytti toimekas ja hommakas ihminen olleen, ja korea se oli
katsella. Vaan sattuuhan sitä tapaturma kenelle tahansa. Juo nyt
kahvia."

Eukko asettelee kahvivehkeitä pöydälle, josta maali aikoja sitten on
kulunut pois, mutta Niku tuskin huomaa hänen sanojaan ja kehotustaan.
Hän vain katselee kulunutta permantoa, eikä hän ajattele mitään, mutta
hänen kurkkuunsa nousee pakahduttava tunne niinkuin lapsena, silloin
kun itku oli tulemaisillaan.

"No, juo nyt, se on jo kaadettu."

Seinäkello nakuttaa aurinkoisessa tuvassa ja kahvi höyryää pöydällä.
Niku siinä vain tuijottaa eteensä ja yrittää päästä ajatuksen päästä
kiinni. Viimein hän ojentautuu, heittää rahan pöydälle, ottaa lakkinsa
ja nousee lähteäkseen.

"Etkö sinä yöksi jäänytkään?" kysäisee eukko ihmeissään.

"Ajattelin, että jos tässä sittenkin jatkaisi matkaansa. Hyvästi vaan
ja paljon kiitoksia."

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan alkavat yöt jo olla tummat ja taivaalla on tähtiä, Sarkan
Nikolai kulkee ohi Marjasen taloryhmän, kiertää järven ja saapuu sitten
metsätielle, joka näyttää suoralta ja loppumattomalta.

Tulee yö, mutta hän painaltaa vain eteenpäin ja ajattelee ihmistä,
joka oli luotu hänen äidikseen ja josta hän juuri äskettäin oli saanut
ensimmäisen hämärästi tajuttavan mielikuvan. Millainen oli hänen
kohtalonsa ollut ja miten paljon hän oli mahtanut saada kärsiä? Ja nyt
poika kulki samoja polkuja kuin äiti aikaisemmin.

Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta samalla häntä kiroilutti. Lopen
väsyneenä hän poikkesi tien viereen ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten.

"Voi jumalaut sentään", pääsee hänen huuliltaan.

Ja hetkistä myöhemmin tulee kuin huokaus:

"Mutta pirunkos minä sille mahdan."

Sitten hän nukahtaa.



IX


Niku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin
aukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän
viimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen
poikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo
vielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että
se kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi
vaatiakaan.

Vain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat
toimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut
niinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin
ristin kultainen kimmellys.

Kasvatus-isä on tullut hiukan likinäköiseksi ja siristelee silmiään.

"Mutta eikö se ole Niku?" kysyy hän viimein.

"No mutta elämässä, Niku se on!" pääsee kasvatusäidiltä.

"Joo, kyllä se minä olen", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi
näille ihmisille jotakin.

"Käy nyt peremmälle istumaan ja kerro. Aiotko sinä jäädä tänne?"

"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä
minulla ole mitään tuomisiakaan."

"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren
miehen aseman..." Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja
vastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa
yksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin
unta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei
hänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on
viime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken;
viime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä
eteen on sattunut.

"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan
sopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea
vakinaista työtä."

Niku katselee miettiväisenä eteensä.

"Kyllähän se niinkin olisi", vastaa hän, "muttei se nyt kävele."

"Miksei sitten?"

"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä
pitempiä aikoja olla."

"Mutta ehkä muualla?"

"Sitä en osaa sanoa."

Syntyy pitkä äänettömyys, jokainen ajattelee itsekseen. Viimein:

"Mistäpäin Niku nyt viimeksi tulee?"

"Kävin mökillä, jossa olen syntynyt."

Kasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. Kuinka
Niku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?

"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin
pitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein
samalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa
sille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?"

Kasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee
omia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin
äitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä
sen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.

"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?" kysyi kasvatusäiti vihdoin.
"Hänhän voi olla vielä elossa."

"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on
toinen asia." Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: "Kävin
tullessani hautausmaalla katselemassa... mutten minä mitään löytänyt,
vaikka miten olisin koettanut etsiä."

Kasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä,
joiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa
niitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa
tehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:

"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä
niillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista."

Ja hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin
mietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi
pitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti
haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi
rimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne?
Kurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.

Muutaman tunnin kuluttua kasvatusisä palaa takaisin.

"Kyllä hänet tänne on haudattu", kertoo hän, "mutta näin pitkän ajan
jälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin
hautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan."

Vaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää,
että se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja,
joku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen
äidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti
ollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa
arvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen
äitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai
riittää.

Seuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin
erikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole
semmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän
yhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa,
ajattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille
hänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän
ajattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä
mikään saa häntä viipymään yli aamun.

"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä", päättää hän. "Mutta kyllä minä
joskus ilmoitan."

Kaikki kehoitukset ja ylitsepuhuttelemisyritykset ovat turhia. Hänen
verensä käy levottomaksi, hän ei voi viipyä vaikka tahtoisikin ja niin
viihdykästä kuin hänelle mahdollisesti tulisikin. "Pidä nyt edes se
kello tallessa", sanoo kasvatusisä. "Ja tässä on sinulle joku markka
rahaa, jos sattuisit tarvitsemaan."

"Kiitoksia, vaikka suottapa se melkein on."

"Ja tule takaisin jos huvittaa. Kyllä me täällä tulemme edelleenkin
asumaan, jos hengissä pysymme."

Kasvatusäidin hymyn lomassa näkyy kyyneliä, kun hän ojentaa Nikulle
kätensä.

Sarkan Nikolai seisoo hetkisen paikallaan näöltään epätietoisena siitä,
mitä tehdä, mutta painaa itse asiassa vain mieleensä koko ympäristön.
Sitten hän ottaa nopeat jäähyväiset, painaa lakin päähänsä ja lähtee,
laskien mennessään ne porras-askelmat, joita niin monta kertaa eri
mielentiloissa on noussut.

Hän silmäisee vielä ohimennen kaupunkia, pihaa, millä hän kömyytti
suutarin Tuomaan, torin, kirkon ja suihkukaivon ja kulkee kansakoulun
pihan läpi, jolla hän monen monta kertaa välitunneilla on leikkinyt,
samalle tielle, josta tulikin.

Ja kaikesta olleesta ja olevasta huolimatta tuntuu hänestä siltä, ettei
hänellä enää ole tekemistä muitten kuin oman itsensä kanssa, että hän
maailmassa on aivan yksin.



X


Onko Jumalaa olemassa vai eikö ole?

Sarkan Niku ei koskaan ennen ole vaivannut päätänsä moisilla asioilla.
Ne ovat vain joskus tulleet hänen mieleensä kuin valkean välähdys hänen
katsellessaan syksyistä tähtitaivasta tai kulkiessaan kuutamossa ohi
hautausmaan. Silloin on hänen mieleensä tullut Jumala ja iankaikkisuus,
ja hänen on vallannut juhlallinen, melkein pelokas mielenvire, joka on
kestänyt aikansa ja sitten kadonnut.

Mutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei
kuulu tähän yhteyteen.

       *       *       *       *       *

Aitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon
säteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista
ollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa
parhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele
mitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että
päivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.

       *       *       *       *       *

Yksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee
taloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on
nälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran
epäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.

Silloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja
sinisilmäinen, tulee huoneeseen.

"Mutta isä", sanoo hän, "tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri
aamulla siitä puhuitte."

Enempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan
sällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon
isäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo,
että juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän
ratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:

"Menette syömään sitten."

Ei Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt
kaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että
tätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että
"jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan", lyödään litviiki
käteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein
kokonainen kuukausi kulunut.

Tästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se
ei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat
seurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain
joku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen
ja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen
jossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon
puolesta ei anneta.

Muutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu
penkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on
ansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja
isäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat
menneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo
illalla.

Helmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista.
Ehkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää
katseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen
ei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti
ajattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.

Tällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli,
ja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja
katseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.

"Siellä on kamalan kuuma nyt", sanoo Helmi ohimennen. "Hyvät
heinä-ilmat", myöntää Niku. "Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi
ukkoseksi."

Niku kokoaa kaiken asiantuntemuksensa ja katselee ikkunoista taivaalle.

"Ei, ei se tänään ainakaan... ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki
saamme onnellisesti korjuuseen."

Piika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas
kahvipannua kantaen ulos.

"Se vie sitä sulhaselleen", sanoo Helmi. "Se on sen lutissa."

Sarkan Nikolai hymähtää.

"Onhan se hyvä, että niillä on sulhasensa", tokasee hän.

Että keskustelun pitikin nyt vaihtua tälle alalle. Niku näyttää yhä
enemmän syventyvän lehteensä, jota hän ei kuitenkaan lue. Ja sydän lyö.

Mutta talon tytär helähtää lyhyeen, ohimenevään nauruun.

"Sillä meidän Hiljalla on niitä niin monta", jatkaa hän. "Tämä on vain
yksi niistä. Alussa se katseli teitäkin kovin lempeästi. Ettekö sitä
huomannut?"

Niku nostaa katseensa ja tuntee punastuvansa. "Ei, en minä sitä
huomannut", vastaa hän. "Ja muutenkin... en minä olisi välittänyt."

Huoneeseen tulee pitkä hiljaisuus. Kaappikello lyö kymmentä. Helmi on
jo askareensa toimittanut ja voisi lähteä. Niin, Niku sitä oikeastaan
odottaakin, vaikka samalla kertaa pelkää. Vai oliko ehkä tarkoitus,
että hän lähtisi. Hän aikoo jo nousta, mutta tyttö istuu toisen ikkunan
ääreen ja alkaa sormiella esiliinaansa.

"Mistäpäin te olette kotoisin?" kysyy hän.

Tytöllä ei tällä kertaa arvatenkaan ole muuta tekemistä, istuu siinä ja
kuulustelee aikansa kuluksi muuatta taloon osunutta sällimiestä.

"Hämeestä vain, muutamasta kaupungista", vastaa Sarkan Nikolai
yksikantaan. "Taikka oikeastaan minä olen syntynyt muutamassa mökissä
sen kaupungin lähettyvillä."

"Oliko se teidän kotimökkinne."

"Ei ollut. Se oli vain sattumalta."

"Kai teidän vanhempanne elävät?"

Niku puraisi huultaan ja mietti ennenkuin vastasi.

"Äitini kuoli heti minut synnytettyään", sanoi hän sitten miltei
tylysti.

"Entä isä?"

Nyt Niku vetäsi pari henkisauhua. Sitten hän naurahti yliolkaisesti,
niinkuin näytti.

"Jaa isä? Mistäpä meikäläisille sellaiset ylellisyydet. Hyvä kun on
muutaman tunnin ollut äiti."

Neitokainen siinä ikkunan luona hätkähtää ja hänen silmänsä käyvät
totisiksi niinkuin järven pinta ennen ukkosta.

"Ei sen takia saa olla katkera", sanoo hän viimein.

Ja Sarkan Nikolai myöntää:

"Niin kylläkin. Ja pirunko minä sille mahdan."

Tällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti,
mutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen
kulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys
pääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua,
ei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee
mustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi
katselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka
hän samalla yrittää ajatella: "Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa
oikeastaan on tekemistä."

Ja eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen
niinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu
kahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo
kääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan
silloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy
oitis takaisin: ei, saakuri, _näin_ minä en voi mennä, mitä se
ajattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.

Naputus,

Mutta hiiskahdustakaan ei kuulu.

Toinen, entistä hiukan kovempi.

Kuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää
unissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.

Niku naputtaa kolmannen kerran ja sydän lyö kilpaa sakarisormen kanssa.

Silloin joku tulee ovelle.

"Kuka siellä?" kuuluu lujalla äänellä ja kuin taisteluun vaatien.

"Minä, Niku."

"Voi hyvä Luoja, miksi sinä tulit?"

Ääni oli yhtäkkiä vaimennut kuiskaavaksi voihkimiseksi.

"Mene pois", kuuluu taas, "tästä ei ikinä seuraa hyvää."

Niku on aivan neuvoton eikä keksi vastausta. Hän nostaa jo toisen
jalkansa rappusilta.

"Minulla olisi vain ollut vähän sanomista", kuiskaa hän vihdoin.

Sisällä oleva on vaiti ja tuntuu empivän. Siitä ovesta ei kukaan muu
kuin hän itse ole tähän vuorokauden aikaan kulkenut.

"Mutta kyllä minä menenkin, jos tahdot", sanoo Niku puoliääneen ja
nostaa toisenkin jalkansa rappusilta.

Silloin ovi hiljaa avautuu raolleen ja käsi näyttäytyy hämärässä yössä.

"Kyllä tämä on liian rohkeaa ja tyhmääkin. Mutta ethän viivy kauan?"

"En. Jos sinä pelkäät, niin saatanhan minä olla poissakin."

"Niinkö se vain olikin?" tulee melkein kylmästi.

"Ei niin. Mutten minä tahtoisi, että sinä pelkäät."

Tyttö siinä oven raossa empii kauan aikaa.

Tämä ei ole samanlainen kuin ne monet muut yrittäjät, jotka suljetun
oven takaa ovat luetelleet tunteitaan.

"Jos sinulla todellakin on sanomista, niin tule hetkeksi aikaa", sanoo
hän vihdoin ja sytyttää kynttilän heti oven sulkeuduttua.

Sitten hän jatkaa:

"Minä tahdon, että me molemmat täältä lähdemme sellaisina kuin olimme
sinun tullessasikin."

Ja jäi istumaan vuoteensa reunalle Sarkan Nikolain istuutuessa kirstun
kannelle.

"No, anna sanomisesi tulla nyt!"

       *       *       *       *       *

Näin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin.
Mutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen,
mutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja
salaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin
saattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen
hihkaisun.

Niin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan
Nikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten
valonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista.
Käsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne,
että lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän
on kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja
autuutta.

"Niku", kuuluu viimein kuiskaus hänen käsivarreltaan.

"Jaa."

"Mitä sinä oikein ajattelet?"

"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on
mahdollista."

"Mahdollistako? Minähän rakastan sinua."

"Niin, ja minä sinua, mutta sittenkin."

Sarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy
hiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty
keskeytymättä kestämään hautaan asti.

"Minä niin pelkään", kuiskaa Helmi taas, "minä niin pelkään, kuinka
minun käy."

"Voi, hyvä ihminen", jatkaa hän kiihkeästi, "vaikka me miten olisimme
rakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niin _se_ olisi
saanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri
syntikin."

Yhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa
huulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: "Itsepähän tahdoit ja —
pirunkos me sille enää mahdamme". Mutta se kylmyys menee samassa
kuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää
jossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä
tytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja
kuiskaa:

"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa
minut tieheni ja silloin..."

"Silloin?" kysyy tyttö vavisten.

"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen
työpaikan löydämme, että tulemme elämään."

Tyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa
itkuun.

"Minä en voi, kuule", nyyhkii hän, "minä en voi jättää kotiani".

Nikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: "Minkä minä sille
sitten mahdan". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin
vain hellästi:

"Sitten ei auta muu kuin että minun täytyy tulla sinua hakemaan."

"Ei", pyytää tyttö kiihkeästi, "sinä et saa lähteä täältä pois, sinä et
saa lähteä minnekään."

"Ellei minua suorastaan ajeta", vastaa Niku synkästi, "niin sinä
tiedät, että minä olen täällä vaikka tuomiopäivään asti."

Oliko tämä ihminen, tämä tässä hänen vieressään, todellakin sitten
häntä varten. Vai oliko se vain nainen ylimalkaan. He ovat rakastaneet
toisiaan, ovat toisiansa lähekkäin, ovat olleet kuin mies ja vaimo.

Hengitys sekaantuu hengitykseen, huulet tarttuvat huuliin, ja he
puristautuvat yhä tiiviimmin toistensa syliin. Mutta lemmen korkeimpaan
kohtaan sekaantuu Sarkan Nikolailla nyt kalvavana välttämättömäksi
tehty kysymys:

"Piru tietää, mikä tästä lopuksi tulee."

Ja kuitenkin hän, niinkuin toinenkin, rakastaa koko sielullaan ja
olemuksellaan, ja molemmilla huutaa sisin vaisto samaa säveltä:

"Meitä ei mikään eroita."

Mutta aurinko taitaa jo olla korkealla, sillä viereisessä talossa
kiekui taas kukko. Toimekas päivä on alkamassa.

Ja niinä toimekkaina päivinä kulkivat he sanaa vaihtamatta, niin,
uskaltamatta katsoa edes toisiansa kunnollisesti silmiin.



XI


Muutamana lauantai-iltapäivänä ottaa Sarkan Nikolai kynän käteensä
ja päättää lupauksensa mukaan kirjoittaa kasvatusvanhemmilleen. Tämä
päätös herää aivan itsestään, hän tuntee vaistomaista tarvetta jakaa
osan onnentunteestaan muillekin.

"Arvoisat tuttavani", alkaa hän, mutta miettii, ottaa uuden paperiarkin
ja alottaa uudelleen: "Rakkaat kasvatusvanhemmat." Siihen asti
se on selvää, mutta piste, joka nyt seuraa, on pitkä. Ajatusten
esilletuominen kirjallisesti ei, niinkuin ymmärrettävää, ole Sarkan
Nikolain vahvimpia puolia. Kauan hän istuu, mietiskelee ja pyörittelee
kynää kädessään, mutta sitten hän käy rivakasti toimeen. Eihän se
miettienkään valmistu. "Olen kesärenkinä täällä Hirvikylän Saaressa ja
minun on kaikin puolin hyvä ja mukava. Palkka ei ole erinomainen, mutta
aina siitä jää kun ei ole menojakaan erinomaisempia. Ja terveenä olen
ollut. Niin että minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sanokaa terveiset
kasvinveljelle ja -sisarille."

Hän aikoo lopettaa, mutta aprikoi samalla, olisiko hänen kirjoitettava
jotakin Helmistä ja millä tavalla. Mitä se kasvatusvanhempia oikeastaan
liikuttaa, mutta toiselta puolen heidän olisi hyvä tietää siitäkin
asiasta. Taas saa paperiarkki maata levällään ja kynä odotella.

Tupa on tällä kertaa aivan tyhjä. Ohimennen siinä pistäytyy Helmi ja
kysäisee sivu kulkiessaan:

"Kenelle sinä kirjoitat?"

"Kasvatusvanhemmille vain."

"Pane terveisiä minultakin."

Noin yksinkertainen asia se lopultakin oli. Niku kastaa jälleen kynän
musteeseen ja jatkaa:

"Talon tytär tässä, jonka nimi on Helmi, käski sanoa terveisiä. Se
on muuten oikein hyvä ja mukava ihminen talollisiksi. Kun kaikki käy
ympäri, niin taidan jäädä tänne pitemmäksi aikaa, jos vain työtä
riittää."

Siinä olikin jo tarpeeksi asti sanottu, pikemmin liian vähän kuin
liiaksi. Vain lopettaminen tuottaa vielä pientä päänvaivaa, mutta
Niku ei enää mieti pitkiä aikoja, vaan kuittaa sen nopein, raskain
kynänvedoin: "Näitä piirteli kunnioituksella Nikolai Sarkka." Postin
lähdön aika onkin jo lähellä ja Nikun on kiiruhdettava kylälle.

Mutta kun hän saa kirjeensä pudotetuksi laatikkoon, on hänen mielensä
vakava ja juhlallinen aivan kuin olisi hän suorittanut jonkun
merkillisen teon. Se johtui siitä, että hän tiesi tuottaneensa
kasvatusvanhemmilleen iloa. Ja hän tahtoi tuottaa sitä vastakin.



XII


Syksy on jo tullut ja vilja on leikattu. Osuuskunnan lokomobiili ja
puimakone tuotiin jo päivemmällä Saareen, huomenna aletaan puida ja
sitä voi kestää neljä tai viisi päivää, mahdollisesti kuusikin. Saa
nähdä, minkälainen jyvän lähtö tulee olemaan.

Keskustelu tapahtuu pimeässä yössä. Nainen odottelee kujan mutkassa,
entisen riihen luona, ja mies kääntyy kujalle maantieltä. Hän kulkee
verkkaista tahtia ja viheltelee hiljaa kulkiessaan. Joskus hän sytyttää
paperossin, mutta antaa sen jälleen sammua. On keskiviikko-ilta, eikä
mies lainkaan tiedä, että nainen häntä odottelee. Hän luulee naisen jo
aikoja sitten menneen luttiinsa ja ajattelee, että pianpahan minä tästä
ehdin.

No niin. Nainen seisoo hievahtamatta paikallaan ja kuuntelee miehen
hiljaista, tyytyväistä viheltelyä. Nyt mies ehtii kohdalle. Silloin:

"Niku!"

Tulija pysähtyy ja katselee ympärilleen.

"Ka, sinäkö siinä", sanoo hän huomatessaan naisen ja astuu kohti.

"Niin, minä", vastaa nainen ja äänessä on katkeruutta. "Keneksi minua
luulit, Hiljaksiko?"

"Minä luulin sinun jo menneen nukkumaan, kun ei sinua kuulunut. Ja niin
lähdin sitten minäkin tieheni."

"Kuinka minä tällaisessa kunnossa? Ja minä ajattelin, että sinulle on
hauskempaa, kun minua ei tule."

"Joko taas! Ja siitä sinun kunnostasi, — en minä sitä huomaa eikä
kukaan muukaan. Taidat itsekin vain turhia kuvitella."

"Voi, Niku rakas. Kyllähän minä sen verran asioita tiedän. Ja että sinä
viitsit — juuri nyt."

"Mitä viitsin?"

"Kulkea seuran talolla tansseissa."

"Mutta puhehan oli, että sinä tulisit sinne myöhemmin. Ja minähän jo
sanoin, että kun sinua ei tullut, niin lähdin pois."

"Ja sitten kuherrella Hiljan kanssa."

"Sinä nyt olet merkillinen. Olin niin tai näin, niin ei sittenkään
kelpaa. Itsehän olet käskenyt puhella ja seurustella muittenkin kanssa,
olet sanonut, että meitä muutenkin yritetään tarkata."

"Niin, mutta ei nyt sillä tavalla. Sinä olet ollut sen vieressäkin."

"Se on vale", sanoo mies karkeasti. "En minä pyri maantielle, tunnen
sen muutenkin tarpeeksi hyvin."

"Ja muuten", jatkaa hän tovin vaitiolon jälkeen, "voinko minä sille
mitään, että se on sellainen kuin on, nauraa ja kikattaa ja parpattaa.
Yhtä messingille se Hiljan suun saa, oli se kuka tahansa, kun sillä
vaan on housut jaloissaan."

Helmin on pakko itsekseen naurahtaa: paremmin tuskin olisi voinut sanoa.

"Mutta joku selvyys tähän on pakko tulla", valittaa hän. "Minä en
jaksa. Ja minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset katselisivat minua."

He ovat istuutuneet alakuloisen, mustan riihen kynnykselle ja
äänettömyys on raskas ja painostava.

"Se on erehdystä", sanoo Niku viimein. "Ei kukaan katsele sinua
kummemmin kuin muulloinkaan. Ja miksi katselisivat?"

"Ihmisillä on tarkat silmät."

"Se on totta. Mutta kai minäkin olisin jotakin kuullut, vitsiä,
piikkipuhetta tai niin poispäin. Vaan ei sanaakaan."

"Ilman sitäkin: olen minä selvillä tilastani. Ennen pitkää muittenkin
on se huomattava."

Sarkan Nikolai istuu pää käsien varassa. Tässä sitä siis nyt ollaan.
Hän ajattelee äiti-vainajaansa, joka kuoli hänet synnytettyään.
Sitten hän rupeaa varovaisesti ajattelemaan häntä, jolle näihin
mennessä tuskin on montakaan kunnollista ajatusta omistanut: isäänsä.
Minkähänlainen mies sekin oli oikeastaan ollut, kun jätti äidin pulaan?
Oliko se niin holtiton, vai oliko sillä suoranainen pakko? Ja voiko
sellaisissa asioissa ylimalkaan olla mitään pakkoa?

Helmi tyrskähtää itkuun.

"Minä menen järveen", itkee hän.

Nikun täyttää suuri rakkauden ja hellyyden tunne ja hän kietoo
käsivartensa Helmin vyötäisten ympärille.

"Järveen", toistaa hän kuiskaten. "Muutahan me olemme suunnitelleet
emmekä sellaista."

"Mutta, Herra Jumala, kun siitä ei kuitenkaan mitään tule."

"Ei tule!"

Niku puree hampaansa yhteen ja on pitkän aikaa vaiti. Sitten hän sanoo
hiljaisesti:

"Tässä ei auta muu kuin puhua vanhempiesi kanssa."

Helmi kavahtaa seisomaan.

"Varjelkoon! Isä tappaisi meidät molemmat."

Mutta Niku pysyy edelleenkin tyynenä ja harkitsevana.

"Tokkohan sentään", puhuu hän tyvenesti. "Isäsi on uskonnollinen mies,
ja murhasta on sitäpaitsi jonkunlainen rangaistuskin. Vaikka kyseessä
olisikin tällainen isätön."

"Niin, mutta ei se sitä katso, kun suuttuu."

"Nyt en minä ymmärrä ollenkaan."

"Joo, mutta mikä ei käy, se ei käy."

"Mutta olenhan minä jonkunlainen työmies. Enkä ole antanut
puheenaiheita itsestäni."

"Rakas Niku, tunnenhan minä sinut, mutta sittenkin... Sinä et voi
ymmärtää."

"Osan ymmärrän, osaa en. Sitten ei auta muu kuin että lähdet kanssani
sellaisena kuin olet. Kai mar valtakunnassa työtä löytyy kunnialliselle
ihmiselle, joka ei kenellekään ole tehnyt pahaa. En minä ole kuullut,
että kenenkään olisi nykyisin pakko kuolla nälkään."

"Sinähän tiedät hyvin, etten voi lähteä. Isä panisi jyrkän esteen."

"Sitten on lähdettävä salaa. Tai väkisin."

Helmin itku uudistuu taas.

"Ei ei", sanoo hän. "Minä en voi. Vaikka kuinka tahtoisin, niin minä en
voi."

Sarkan Nikolai on aivan neuvoton.

"Rakastatko sinä minua sitten ollenkaan?" kysyy hän. Kysymys on hänestä
aivan aiheeton samoin kuin vastauskin, jonka tietää tulevansa saamaan.
Mutta hänen oli kuitenkin pakko tehdä se.

"Kyllä sinun pitäisi se tietää. On meillä siitä riittävästi kokemuksia,
kummallakin."

"Mutta mitä pirua meidän sitten on tehtävä?"

Helmi on taas aivan tyyni, kun hän vastaa:

"Emme voi muuta kuin odottaa. Odottaa, mitä tuleman pitää."

       *       *       *       *       *

Sellainen on se keskustelu, joka tapahtuu muutamana mustana alkusyksyn
yönä Saaren vanhan riihen kynnyksellä. Ei se juttuaminen paljon antanut
toiselle, ellei toisellekaan. Kesäinen rakkaus oli saanut syksyisen
sinetin, siinä koko historia.

Sarkan Nikolai saattelee ääneti Helmin tämän lutin ovelle.

"Et sinä käy sisällä enää?"

"En minä tällä kertaa. Ja huomenna on sitäpaitsi hikinen päivä. Minä
vähän mietiskelen itsekseni asioita."

"Kuule", huohottaa Helmi säikähtyneenä, "sinä et vain saa lähteä
minnekään. Kuinka minun sitten käy?"

"Kuinka sinä sellaista voit ajatellakaan", naurahtaa Niku. "Hyvää yötä
vaan!"

"Hyvää yötä."

Siihen se jäi. Ristiriitaisin miettein vaeltelee Sarkan Nikolai pimeää
päärakennusta kohden. Vaikka hän miten koettaa sommitella yhteen
tapauksia, sattumia ja puheita, niin selvyyteen hän ei pääse. Tehdä ja
ei tehdä, olla ja ei olla. Mikä tästä lopuksi tulee. Silmänräpäyksen
ajaksi häneen jo menee ajatus, että olisi paras koota hynttyynsä ja
painua maantielle. Kirjoittaisi sitten Helmille, että tule jälessä.
Mutta lopuksikin ajatus tuntuu hänestä mielettömältä. Hän rakastaa
Helmiä ja seisoa tässä täytyy vieressä, vaikka puukkoja sataisi.

Väet ovat jo palaamassa iltamista ja pihalla tulee Hilja häntä vastaan.

"Mitä sinä täällä kuljet ja kärkyt?" kysyy tyttö veikeästi ja pysähtyy.

"Kävin antamassa varsalle juomista", vastaa Niku jurosti. "Entä minne
sinä saattajasi jätit?"

"Tällä kertaa oli tytöllä huono onni. Oli parempia viejiä."

"Vai jo oli. Hyvää yötä sitten."

"Eikö sinulle kelpaisi tulla katselemaan minun puotiani?"

"Mene helvettiin", murahtaa Niku hampaittensa raosta ja kävelee
portaita kohden.

"Kuulehan, Niku", sanoo tyttö äkisti ja tulee lähemmäksi. "Minä sanon
sinulle yhden asian. Turhaan sinä Helmin luttia vahtaat. Ei sinne ole
päässyt kukaan muu, etkä sinne pääse sinäkään."

Kun Sarkan Nikolai vääntää tuvan ovea salpaan, ei hän tiedä, pitäisikö
hänen itkeä vaiko nauraa.



XIII


Helmi oli äitinsä kanssa käynyt kaupungissa ja hänen huomaamattaan
pistäytynyt lääkärilläkin. Se oli ollut harmajapäinen, vanha herra,
jolla oli ollut tuimuutta katseessa, mutta lämpöä äänessä. "Niin, niin
se on", sanoi hän tutkimuksen päätyttyä. "Kyllä neiti on arvannut
oikein."

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Helmi oli tullut aivan valkeaksi
kuullessaan toisen suusta sen totuuden, jonka hän kyllä itse oli
tiennyt. Vapisevin käsin hän puki vaatteita ylleen.

"Hyvä Luoja", pääsee häneltä väkinäisesti, "mitä minä nyt teen."

"Sitä pitää vähän miettiä, ennenkuin menee puuhailemaan tuommoisia."

Lääkäri katsoo häneen tylysti.

"Moraalin puhuminen kuuluu oikeastaan papille eikä lääkärille", jatkaa
hän. "Mutta mitä siinä muuta on kuin että naimisiin ja vähän kiiruusti."

"Kun en minä voi... se on meidän renki." Lääkäri viheltää itsekseen.
"Kuinka helvetissä", kysyy hän sitten kimeästi, "te hänen kanssaan
olette tuollaiseen joutunut! Ettekö te ole Juhani Saaren tytär
Hirvikylästä?"

"Olen... vaan en minä ymmärrä, herra tohtori... Minä rakastan häntä."

"Niin vainkin, rakkaudeksihan sitä tavataan nimittää. Hm... jaa".
— Sitten hänen piirteensä lientyvät ja silmiin tulee ystävällinen
tuikahdus. — "Tuon asian takia ei kannata olla alakuloinen, se voi
olla vaarallistakin. Ettekä kuitenkaan saa tehtyä tekemättömäksi. Jos
uskotte Jumalaan, niin rukoilkaa, ellette, koettakaa järjestää asia
maltillisesti ja kantaa taakkanne. Joko hän on lähtenyt?"

"Kuka?"

"No se renki?"

"Ei. Miksi hänen olisi pitänyt lähteä?"

"Sittenhän ei teidän tarvitse kantaa taakkaanne yksin."

       *       *       *       *       *

Sen enempää se matka ei pyhittänyt, eikä Helmi enää muistanut, miten
paluumatka oli kulunut. Mutta kun ilta ja yö tulivat, kasteli hän
päänalaisensa kyynelillään ja rukoili. Ei syntejään anteeksi, vaan
sitä, että Herramme viisaudessaan antaisi tehdyn jäädä tekemättömäksi
ja synnin jäädä kantamatta hedelmiä. Ja kun Sarkan Nikolai siinä
keskiyön vaiheilla tuli kolkuttamaan, meni kauan aikaa, ennenkuin Helmi
sai mennyksi avaamaan.

"No, mitä se oikein sanoi?" kysyi Niku.

"Arvaat sen kysymättäkin", vastasi tyttö melkein tiuskaisemalla.

"Tiedettiinhän se muutenkin, niin että suotta sitä oli mennä kaupungin
tohtoreilta kyselemään."

"Voi sinua!"

"Minua?"

"Niin, ettäs tänne tulit. En tiedä, rakastanko sinua vai kiroanko."

"Hm."

"Mutta nyt se on selvää. Ja mitä Luojan nimessä me nyt teemme?"

Sarkan Nikolai ei enää vastaa mitään, sillä hän on tämän kysymyksen
kuullut kymmeniä kertoja ja yhtä monesti siihen vastannut. Hänellä
on selvät, täsmälliset ja tarkoin määritellyt suuntaviivat, mutta ne
eivät ole kelvanneet. Hän ei voi muuta kuin kuluttaa päivänsä työssä ja
odottaa.

Ja hän sivelee hellästi tytön hartioita, jotka värisevät kuin vilussa.



XIV


Kerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun
aamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä,
katot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.

Puhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut
ääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt.
Hänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen
ja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo:
"Helmi!"

Tuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin,
tuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin.
Mutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että
tästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän
vetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin
se, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän
taas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:

"Helmi! Alahan jo joutua sieltä."

Mutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat
rypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee
mietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä.
Senjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:

"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä
minä soisi, että ne saisivat puheenaihetta."

Sellainen hän on, Saaren Juhani, eikä hän suotta ole pitäjän
mahtimiehiä.

Aitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut,
mutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.

Saaren isäntä vilkaisee häneen, mutta alkaa sitten katsella ohi.

"Entä se toinen", kysyy hän, "missäs se on?"

"Ei täällä ketään ole", vastaa Helmi hätääntyneesti.

Isä rykäisee. Hänen kasvonsa saavat tuskastuneen ilmeen ja silmäluomet
rävähtävät hermostuneesti.

"Älä viitsi valehdella", näyttää ilme sanovan. Ääneen hän sanoo:

"Käske sen vaan tulla esille."

"Mutta kun..."

Saaren isännän kasvot vaihtavat väriä ja ääni vapisee.

"Pitääkö mun todellakin...", alottaa hän.

Mutta hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mitä mahdollisesti oli aikonut.
Sarkan Nikolai ilmestyy ovelle. Hän on tähän tai ainakin johonkin
tämän tapaiseen valmistautunut eikä hän pelkää, mutta hämillään hän on
ja kalpea hän on eikä hän sanaakaan saa tulemaan suustaan. Eikä nyt
sitäpaitsi olekaan oikea aika puheitten pitämiseen.

Ilme Saaren Juhanin kasvoilla käy entistäkin tuskastuneemmaksi.

"Vai niin", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten
toisen kerran: "Vai niin."

Ja seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta
pysähtyy siihen.

"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte
selkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä
tappiolle."

Hetken kuluttua hän itsekseen lisää yhtä paljon itselleen kuin toisille:

"Se on niin, että jokaisen pitäisi tietää, mihin kelpaa ja mihin ei."

Sarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä
hetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.

"Kuulkaa, isäntä...", aloittaa hän, vaikkei tiedä, kuinka jatkaisi.

Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen
verran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.

"Mitä sinulla on minulle sanomista", sanoo hän, "ja minulla sinulle.
Annan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme.
Mutta Helmi..."

Hän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa
yhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen
kanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut
tarvitsevan! Helmille!

Sarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa,
kuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman
itsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein
iloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa
päätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku,
tämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren
katseensa maahan.

Saaren äijä kääntyy tupaan päin.

"Minä haen tavarasi ja palkkarahasi."

Ja kun hän tulee takaisin, hän sanoo:

"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli
tuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään."

Sanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa
ja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.

Sellainen on Juhani, Saaren isäntä.



XV


"Miksen minä saanut sanoa?"

"Herra Jumala, se olisi paikalla tappanut meidät molemmat."

"Saahan se sen kumminkin tietää. Ja nyt minun täytyy pois. Kuinka sinun
sitten käy?"

"Niin, mutta sinä kirjoitat aina väliin, ja kun aika tulee, tulet
hakemaan."

"Jos siitä mun tulemisestani sitten on hyötyä. Jos sinä sitten lähdet."

"Sinähän ymmärrät, että minun silloin _on_ lähdettävä. Tuli mitä tuli.
Vaan nyt vielä en tahtoisi."

"Niin, tee kuten tahdot. Kyllä minulta ei sisu eikä käsivarsista voima
lopu, kun tiedän, että sinä..."

"Koeta, Niku rakas, ansaita mahdollisimman paljon, ettemme sitten heti
joudu pulaan. Minä kirjoitan sinulle niin usein kuin suinkin muitten
tietämättä voin. Ja tiedäthän, kuinka sinua rakastan."

Tilanteessa on enemmän asiallisuutta ja harkintaa kuin kaihoa ja
tunnelmaa. Ja aika joutuu.

Sarkan Nikolai katsahtaa kelloaan ja nousee. Melkein hymyntapainen
nousee hänen kasvoilleen.

"Se puoli tuntia on sitten lopussa", sanoo hän.

Silloin Helmi tyrskähtää itkuun. Hän nousee ja painaa päänsä Nikun
rintaa vasten ja nyyhkii, niinkuin ei koskaan enää saisi siinä nyyhkiä.

"Kun sinun sittenkin, sittenkin täytyy mennä, ja minä jään yksin."

"Enkö minä sanonut, että minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin ja
omasta tahdostani. Mutta, Helmi, minä en kadu. Ehkä on parempi näin."

Tyttö nyyhkii yhä eikä voi vastata mitään. Sarkan Nikolai sivelee hänen
hiuksiaan ja suutelee hänen huuliaan.

"Älä itke", kuiskaa hän, "kun minä teen työtä ja sinä odotat, kyllä
siitä vielä hyvä tulee."

"Kun et sinä vaan minua unohda."

"En kai."

Ja äkillisen päähänpiston valtaamana hän kumartui, painoi päänsä tytön
korvalle ja kuiskasi:

"Kuule, Helmi! Me panemme sille nimeksi Nikolai."

Maantie on kova ja kuurainen, mutta syksyinen aurinko paistaa lempeästi
ja kirkkaasti. Siinä oli kesäisen rakkauden ensimmäinen vaihe, mutta
kas vain, kuinka jalka jaksaakin nousta keveästi ja toivorikkaasti ja
suun tienoilla asuu melkein kuin hymyä. Ja reppukin, jossa keväällä ei
ollut niin mitään, on käynyt painavaksi maallisesta omaisuudesta.

Kun vellikellot alkavat soida aamiaiselle, on Sarkan Nikolai jo kaukana
Hirvikylän Saaresta. Edessä on tuottavammat työt ja totiset päämäärät.



XVI


"Se nyt on yhtä helvettiä, ettei tämän kokoisessa kaupungissa löydy
työtä yhdelle ainoalle miehelle."

Sarkan Nikolai on tämän tapaista ennenkin kokenut ja tuntenut, nyt hän
sen tuntee kaksin kerroin raskaammasti, nyt, kun hän työtä kaikkein
kipeimmin tarvitsisi. Mutta hänellä on sentään säällinen asunto, ettei
hänen tarvitse viettää öitään ulkosalla, ja vaikeaahan se nyttemmin
olisikin. Ja rahaakin on vielä jonkun verran jälellä.

Mutta töitä tässä on saatava ja äkkiä sittenkin. Niku syö vain sen
verran kuin välttämätöntä on, etteivät vaan rahat kuluisi. Hän käy
muodoltaan kalvakkaaksi ja vaatteet näyttävät riippuvan hänen päällään,
mutta hän ei hellitä otettaan. Joskus hän aikoo jo siirtyä muualle,
mutta miksi mennä merta edemmäs kalaan; eikö täällä ole melkein puoli
miljoonaa ihmistä, eikö tänne yksi mies johonkin rakoon mahdu.

Sataa sekaisin lunta ja räntää, viima käy ja vilu tunkee läpi luitten
ja ytimien, mutta Sarkan Nikolai ei menetä malttiaan. Hän kulkee
satamassa ja työnantajien luona: tässä on mies, ja minä rupean palkasta
mihin vaan.

"Eikös se ole Niku?"

"On kyllä, mitä sitten."

Kujien porttikäytävästä on hämärissä sukeltautunut esiin mies ja
ojentaa kätensä.

"Et sinä taida minua enää muistaakaan."

Sarkan Nikolai terästää katseensa ja muistelee.

"Peijakas! Et kai sinä vain liene Tuomas."

"Se sama justiin. Kelpaisiko sinulle ryyppy?"

Niku miettii. Hän ei ole sitä juuri tapanaan pitänyt, muttei tahtoisi
myöskään loukata lapsuudentoveria, — jota on jo aikaisemmin loukannut.

"Kiitoksia vaan", sanoo hän, "mutta se on sillä tavalla, että kun juuri
parhaillaan olen työn haussa, niin se ei oikein passaisi..."

"Ehdit sinä työtä saada huomennakin."

"Lujassa se vaan näkyy olevan."

"No, ota naukku murheeseen."

Ei viitsi jyrkästi kieltäytyäkään. Sarkan Nikolai kulauttaa itseensä,
hänet valtaa omituinen, raukaiseva lämpö, ja Helmi ja kulunut kesä
tulevat heti hänen mieleensä. Eilen hän viimeksi sai Helmiltä kirjeen,
ja työtä tässä on saatava, vaikka henkselit ratkeaisivat.

"Jaa, että työttäkö sinä vain...?" kysyy Tuomas jotakin kysyäkseen.

"Työttä."

Tuomas näyttää aivan kuin heräävän. Hän on koko lailla päissään ja
välähdyttää terveitä hampaitaan.

"Ei se elätä", naurahtaa hän. "Pidä iso kanisteri kotonasi ja pieniä
taskussasi, niin elät kuin porvari tarvitsematta heille hikoilla."

"Sitäkö sinä sitten?"

"Älä puhu, vaan ota toinen ryyppy. Se tekee hyvää heikolle ja
työttömälle."

Tällä kertaa ei Sarkan Nikolai enää estelekään, eikä kolmannellakaan,
mutta sitten hän painaakin korkin lujalle ja lähtee kävelemään.

"Ei, kyllä minun on lähdettävä taas kurkkimaan ja kärvistelemään."

"No mene sitten. Ja jos joskus ryypyn vaivaan tulet, niin tule tähän
taloon ja kysy minua, vaikka löydät sinä kysymättäkin. Katsele nyt
tarkasti päältäpäin, minkä näköinen se on. Hoksaatko? Se on Nurmenkuja
viisikymmentäyksi ja minä asun lokaalissa neljätoista. Pane tarkasti
muistiin. Sama kamraatti minä olen kuin ennenkin." Ja suutarin Tuomas
toikkaroi kättään huiskuttaen portista sisään.

       *       *       *       *       *

Mutta Sarkan Nikolai lähtee uudelleen liikkeelle. Hän kiertää entiset
paikat ja joukon uusia, ja viimein hän saa kun saakin työtä. Se on
höyrylaivan purkamisessa ja lastaamisessa.

"Mutta tehän tulette viinalle", sanoo päällysmies ja katsoo häneen
epäilevästi. "Mahdanko minä voida sellaista käyttää."

"Enkä tule", väittää Niku silmä kovana. "Ja jos tulenkin, niin se on
vain tämän kerran."

"Koettakaa nyt sitten."

Sarkan Nikolai koettaa. Kuta raskaammat ja hankalammat tarakat ovat,
sitä tyytyväisemmäksi hän tuntee itsensä. Sanoiko se, että viinalle?
Jos sanoi, niin kyllä se on viimeinen kerta, ei hän sen tavaran
vaivassa ole. Eikä kannatakaan olla.

Illalla hän söi ensi kerran pitkästä aikaa kunnollisesti. Hänen kätensä
olivat verinaarmuja täynnä ja hänen hartioitansa pakoitti, sillä lasti
oli ollut monenkaltaista: milloin vaikeasti käsiteltävää, milloin
raskasta liikuttaa, milloin muuten hankalaa. Mutta hänen mielensä oli
iloinen ja reipas, ja vaikka hän tunsikin uupumusta, olisi hän mennyt
jatkamaan, jos siihen vain olisi ollut tilaisuutta. Huomenna hän
tarjoutuu ylitöihin, jos sellaista vaan sallitaan.

Senjälkeen hän vielä istuutui kirjoittamaan. Käsi tosin vapisi pahemmin
kuin pitkään aikaan ennen, mutta ajatusten ja sanojen etsimisessä
ei ollut työtä ja vaivaa. Sydän löi ja oli täynnä toivoa, ja sana
liittyi sanaan, lause lauseeseen itsestään ja vaivattomasti. Helmi saa
huolettomana odottaa, mitä tulee, kyllä hän, Niku, täällä hommaa ja
puuhailee. Vaikka päivässä sanotaankin olevan vain kahdeksan tuntia, on
niitä tosiasiassa kuitenkin kaksikymmentäneljä, ja tarvitseva mies osaa
ne kyllä käyttää hyväkseen. "Nuku sinä vain, rakas tyttö, yösi rauhassa
ja muista joskus minuakin."

Kirjoitettuaan hän vaipui väsyneen miehen raskaaseen uneen, mutta kun
hän aamulla luki läpi sepustuksensa, ei hän tahtonut tuntea sitä omaksi
kirjoittamakseen.

"Onhan se sävyltään vähän ämmämäinen, mutta hyvä se on niinkuin on",
ajatteli hän kuitenkin ja antoi sen pudota kirjelaatikkoon.



XVII


Sarkan Nikolailla on onni mukanaan. Kun työ loppuu yhdestä paikasta,
etsii hän toisen eikä hänen tarvitse viettää päiviään toimettomana.
Hyrrä on päässyt pyörimään ja se pyörii. Satamasta hän menee
apumieheksi makasiiniin, makasiinista konepajalle, konepajasta puusepän
verstaaseen.

Hän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta
lompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Tietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on
liikkeessä.

Tovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus
iltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän
juttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän
heille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu
kyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.

Toisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt
käsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva
elämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana
ja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa
se myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet
hiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi:
eikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.

Ja huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy
entistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.

       *       *       *       *       *

Yksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että
hänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla
varuillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin
palkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa,
muutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia
esiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.

Niku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa,
joka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa
pysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan
ammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä
hyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli
kasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty
viehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja
sorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden
jyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista.
Niissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja
musiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti
koettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen
varsinaisen työajan päätyttyä.

"Oletteko ennen ollut konepajassa?" kysyi insinööri.

Sarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan
kysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.

"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?" kuului
seuraava kysymys.

"Kyllä minulla on", vastasi Niku vilpittömästi.

"No niin, mutta onko teillä taipumuksia myöskin?"

Niku miettii aikansa.

"Eiköhän halu", sanoo hän viimein, "ole melkein samaa kuin taipumus."

Insinööri hymähtää ja pyörittelee sormiensa välissä olevaa harppia.

"Niinhän ne väittävät", myöntää hän sitten. "Mutta ammattitaitoistakin
väkeä on viljalti saatavissa. Kuinka on, oletteko naimisissa?"

"En", vastaa Niku punastuen, "mutta aion kyllä lähiaikoina mennä."

"Se muuttaa hiukan asiaa. Me tarvitsemme vakavaa, pysyvää väkeä, ja
minä tahdon antaa teidän koettaa."

Sillä se oli päätetty. Ja sinä iltana istuu Sarkan Nikolai taaskin sivu
puolen yön pöydän ääressä ja panee kokoon kirjettä Saaren Helmille. Hän
huomaa vähitellen tässä kirjeen kirjoittamisen taidossakin edistyvänsä,
sillä kun hän aamulla lukee kirjoittamansa, ei hän käsitä, miten hän on
saanut siihen mahtumaan niin paljon arkisia asioita ja hellyyttä. Mutta
se tunne hänellä on, että Helmi tulee iloiseksi, kun hän sen kirjeen
saa käsiinsä.

Sarkan Nikolai on nöyrä ja vaatimaton mies. Jotkut ovat kyllä panneet
merkille, ettei häntä ole hyvä mennä loukkaamaan ja että hän voi saada
äkkinäisyyden puuskia, jotka tosin menevät yhtä pian kuin tulevatkin,
mutta muuten hän on niitä kaikkein hiljaisimpia. Ikävimmistä ja
raskaimmista töistä hän ei kieltäydy, menee nurisematta ylitöihin, jopa
niihin tuppautuukin, jos vain saa siihen tilaisuutta.

"Mitähän varten sekin noin", arvellaan. "Nuori, akaton mies."

"Mene ja sano, vaikka sillä hyvinkin olisi akanottomeiningit mielessä."

"Mutta eihän se koskaan missään liikukaan."

"Tarvitseeko sen täällä ollakaan. On niitä tyttöjä muuallakin. Ja
parempia."

Tämä vain niiden kesken, jotka ovat Nikua lähinnä, sillä tehdas on
suuri ja miehiä on satoja. Mutta Nikun osastoa valvova insinööri
arvelee, että annahan ajan kulua, niin eikö kehitykin pojasta hyvä
ammattimies. "Sanovat, että se on niitä ryssän ajan tekeleitä. Lieneekö
sitten perää?"

"Kuka täällä niin varma on isästään. Mutta jos tahdot saada vasten
tomeloasi, joka ei ole kaksinen entuudestaankaan, niin mene siltä
kysymään asiaa!"

"Kysyn minä varsin."

"Jos haluat saada selkääsi, niin kysy. Me maksamme yhteisesti
tohtorin, mutta jos arkku tulee kysymykseen, niin sen saa hautauskassa
pistouvata."

Sarkan Nikolai ällistyy äkkiä tehtyä kysymystä ja suutarin Tuomas tulee
hänen mieleensä. Mutta hän ei enää raivostu. Hän vastaa vain, että
hänen äitinsä kuoli heti hänet synnytettyään, mutta isästään hän ei
tiedä mitään.

"Saattaa hyvinkin olla ryssä. Mutta pirunkos minä sille mahdan!"

Eikä hän ollenkaan jää nauttimaan noloudesta, joka sanoja seurasi, vaan
jatkoi työtänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Koneiden jyrinä ja raudan räiske on huumaava ja Niku on vaipunut
työhönsä, mutta ajatukset askartelevat muualla. Hän on nyt tässä
paikassa aikansa, kunnes todellakin kehittyy hyväksi ammattimieheksi
ja rupeaa saamaan hyvän palkan, mutta sitten hän muuttaa maalle. Sen
ammatin, mitä maalla tarvitaan, luulee hän osapuilleen osaavansa.
Tällöin hän ei ollenkaan ajattele HirvikyIän Saarta ja kaikkea, mitä
siihen kuuluu, hän ajattelee vain niityn vihreyttä ja metsän tummuutta
ja ylimalkaan jotakin tönöä, jota aikaa myöten voi parannella.

"Kyllä kai sellaiseen saa rahat kokoon", ajattelee hän ja jatkaa
ajatuksiaan: "Varmaan Helmikin näissä muurin lokeroissa ikävystyy, kun
ei ole tottunut kaupungeissa olemaan, ja minunkin on päiväkaudet oltava
poissa."

Näin hän itsekseen suunnittelee ja sydän sykähtää innostuksesta, mutta
kädet puuhaavat edelleenkin ahkerasti työssä.

Vaan äkkiä hän kohottaa päänsä.

"Perhana!" sanoo hän itsekseen. "Sen minä olen kokonaan unohtanut."

Asunto, asuntohan heillä luonnollisesti pitäisi olla. Sehän on selvä.
Kuinka hän tällaisen asian onkaan voinut jättää mielestään ja kuinka ei
Helmikään ole siitä kertaakaan muistuttanut?

Sarkan Nikolai on kauan aikaa sitten unohtanut vitkastelemisen taidon
ja käy heti toimeen. Hän panee ilmoituksia lehtiin, hän juoksee ja
hakee ja laskee moneen kertaan rahansa. Jonkunlaisia huonekaluja
olisi tietenkin myöskin hankittava, ja ruokaan niiden sen lisäksi oli
riitettävä. Hän on tehnyt työtä liiaksikin ja kuluttanut mahdollisimman
vähän, mutta siitä huolimatta hänestä tuntuu kuin olisi hänen pitänyt
ansaita enemmän. Nikun ei auta muu kuin koettaa lisätä työtuntejaan,
vaikka rahoja kyllä on niin paljon kuin tarvitsee ja hiukan enemmänkin.

Asunnon hän viimein saa. Se on kaupungin syrjäpuolilla ja siihen kuuluu
vain vaatimaton kamari ja keittiö, mutta se saa riittää halvalle
työmiehelle. Enempää hän ei tarvitse, ja aurinkoa he tulevat saamaan
riittämiin ja taivasta he saavat katsella niin paljon kuin mieli tekee.
Mutta puolen vuoden vuokran hän tahtoo suorittaa etukäteen, ettei heti
tule murhetta ja vaivaa sen kanssa.

Huone- ja talouskalujen ostaminen on Nikulle ylivoimainen asia, mutta
hän saa tehokasta apua asuntopaikkansa emännältä, ja huonekalukauppias
on lipilaari mies, joka osaa asiansa.

"Laitetaanko kahden maattava sänky", kysyy hän, "vai pannaanko vain
tavalliset yhden hengen sängyt ja yöpöytä väliin? Nykyään käytetään
enimmäkseen viimemainittuja."

Niku ei ole selvillä tämäntapaisista asioista ja vastaa totisesti:

"Pankaa vain kahden hengen. Joutilaana se toinen sänky kuitenkin
enimmäkseen tulisi olemaan."



XVIII


Kerran Sarkan Nikolai poikkesi musiikkikauppaan ja osti hanurin. Hän
oli maakuntia kierrellessään oppinut hiukan käsittelemään mainittua
soittokonetta ja arveli, että saahan tuolla joskus iltaisin vedellä.
Tulevat sitten mieleen kesä ja metsät ja tanssipaikat. Juuri niin,
metsät ja niityt, — Helmikin oli aina seisahtunut kuuntelemaan, kun
kuuli soitettavan, vaikkapa sitten etäälläkin.

       *       *       *       *       *

"Nyt niitten päivien sitten pitäisi alkaa vähitellen lähestyä."

Niku ei tahdo enää viihtyä työpaikassaan eikä hän myöskään viihdy
niissä huoneissa, jotka tulevat hänen kodikseen. Hän on aina
liikkeessä, aina hän keksii muuttelemista ja järjestelemistä.

"Älä tule tänne", oli Helmi kirjoittanut, "minä tulen ilman muuta, kun
aika tulee. On hyvä, että olet niin järjestellyt."

Se oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin
ennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä
vartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö
edes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet
toisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee
päästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi
ja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi
millä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin.
Siellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.

Jonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi
paikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti,
johon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:

"Kiitoksia. Ne olivat tarpeen. Helmi."

Seuraavat päivät Sarkan Nikolai kulki onnellisena ja kuin unessa.

       *       *       *       *       *

Aivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut.
Lumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat
talvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan
kuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä
vielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.

"Nyt, nyt sen päivän pitäisi pian valjeta."

Mutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon
valo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän
näköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee
päivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin
risahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on
vain autio eteinen.

"Ei suinkaan Helmi ole — kuollut?"

"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat
jonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, —
mutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran
nimessä."

Sarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän
yhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään
niistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.

Toisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä
ja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua.
Eihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse
Hirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan
kirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!

Hivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti
kuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö
velvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he
huomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee
huomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.

Näin kuluvat päivät.

       *       *       *       *       *

Muuan kirkas, auringonpaisteinen aamu tuo selvyyden.

Niku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun
postinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee
sitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä
tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.

Kirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa
ja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla
hän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus
saa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat
hänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja
paperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki
voimansa ja lukee.

 "Hyvä Niku!

 Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain
 lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän
 meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii
 minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin
 sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle.
 Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.

                                                   _Helmi_."

Sarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat
tanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu
kuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän
istuu tunti tunnilta.

"Sopivamman", mutisee hän itsekseen, ja: "Vihitty kuukausi sitten."

Mutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö
raivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana
pääsee hänen huuliltaan.

"Jumaliste!" kirjoittaa hän. "Vielä kerran minä tulen."

Hänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa
on horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.

Eikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli
kodikseen sisustanut.



XIX


"No nyt, Tuomas, jos sinulla on sitä viinaa, niinkuin silloin kerskuit,
niin ala kantaa framille."

Sarkan Nikolai retkahtaa väsyneenä, valkeana ja lyötynä sohvan
kulmaan ja ummistaa silmänsä. Hän ei muista, missä hän on vuorokauden
kuljeskellut. Hän on nähnyt metsää, merta ja kallioita, mutta
ennen kaikkea katuja, suoria, yksitoikkoisia katuja ja kiimaisia
sokkelokatuja, joilla kuhina alkaa vasta puolen yön jälkeen. Mutta hän
on vain kulkenut, kulkenut ja järjettömästi ajatellut. Ja nyt hän on
väsynyt.

Suutarin Tuomas katselee häntä haalein, veristävin silmin.

"Onks sull rahaa ja?" kysyy hän.

"Onks sull? On. Kysy sitä vielä. Vaan pitääkö sinulle näyttää?"

"Ei ole väliä. Saamasi pitää niin, että nyrkit ovat savessa."

"Tuossa on. Ota se nyt ensi aluksi. Lisätään sitten kun se aika tulee."

"Kylläpä sinusta on tullut aika porvari."

Tuomaan silmät välähtävät, kun hän pistää setelin liivintaskuun ja
menee asialleen. Mutta Sarkan Nikolai kätkee lompakkonsa varmimpaan
taiteensa. Hetken kuluttua Tuomas tulee.

"Kuule", kysyy hän, "mitä varten sinä tuota hanuria mukanasi kiikutat?
Oletko sinä ruvennut pelimanniksi?"

"Onko minulla hanuri?"

"Siinähän se on vierelläsi. — Hä, oletko sinä ollut hummaamassa?"

"Ei, en minä koskaan ole ollut niissä hommissa, ellen ala vähitellen."

Silloin Niku muistaa, että hän tullessaan on poikennut kotonaan ja
jostakin päähänpistosta ottanut hanurin kainaloonsa.

"Alkuaan minä ajattelin soitella tällä muutamalle tytölle, mutta nyt on
sama, vaikka soittelisin sinulle. Mutta naukataan ensin."

"Kippis vaan. Eikö se olekin ryssillä se musiikinpuoli niinkuin
veressä?"

"Sitä ne hokevat. Tanssi ja musiikki. Kuule, Tuomas, oletko sinä
koskaan rakastanut naisihmistä?"

"Montakin."

"Ja onko kukaan sinua jättänyt?"

"Jokainen on jättänyt heti kun on tullut tarkemmin tuntemaan. Mutta
kukaan ei niin nopeasti kuin sinua."

"Hä! Mitä sinä meinaat?"

"Äitisi jätti sinut saatuaan tuskin sinua kunnolla valmiiksi."

"Saatana, Tuomas, jos henkesi on sinulle kallis, niin..."

Sarkan Nikolai kavahti seisomaan, puukko välähti hänen kädessään ja
suutarin Tuomas peräytyi huulet vavisten ja kalpeana. Minuutin näytti
siltä kuin miesmurha olisi tulossa. Mutta sitten Niku pisti puukkonsa
tuppeen ja istuutui raskaasti huoahtaen. Hän näytti aivan selvinneeltä.

"Älä kiusaa minua, vaan ole hyvä kaveri ja juo!" sanoi hän
rauhallisesti. "Ja anna äitivainajan maata rauhassa kankaassaan. Se
kuuluu lopultakin olleen hyvä ihminen."

"Minulla tahtoo tuo suuvärkki olla niin kärkäs laulamaan", virkkoi
Tuomas anteeksipyytäen, "tiedäthän sen jo vanhastaan. Mutta ryypätään
pois vaan."

Huoneeseen tuli raskas, painostava hiljaisuus Vain lasit kilahtivat
tuon tuostakin ja savupilvet kävivät paksummiksi. Sarkan Niku humaltui,
mutta hän ajatteli samalla kertaa äitiään ja Saaren Helmiä ja tuli
siihen johtopäätökseen, että jos äitivainaja syntinsä takia oli
tuomittu helvettiin, niin kyllä hän kernaasti tällä kertaa olisi samassa
paikassa.

"Kohtalo kiertyy, kiertyy kuin kiertyykin, perkele vie", sanoi hän
enemmän itselleen kuin toiselle "Ryssä ei koettanutkaan korjata
erehdystään ja pääsi sen enemmittä, minä tein, minkä ihminen voi ja
saan silti kärsiä. Minä en tiedä, rakastiko ryssä, mutta minä rakastin.
Ja äiti sai kärsiä ja kuolla sen takia, että oli piika ja vähän
huorahtanut, mutta Helmi kulkee pää pystyssä siksi, että se on talon
tyttö ja vihittiin kuukausi sitten. Mutta se onkin _minun_ Helmini. —
Sanotko sinä vielä, piru, ettei kohtalo kierry? Hä?"

Toinen kuuntelee ihmetellen ja silmät harallaan.

"Mitä sinä oikein itsekseni turiset?" kysyy hän. Nikolai havahtuu.

"Sitäkö se sinuun kuuluu!" tiuskasee hän. "Juo. Niin, minä aioin kysyä
sinulta, että kun tyttö sinut jättää, mitä sinä silloin teet?"

"Minä ajattelen, etteipä tuo ainoa ole maailmassa, ja haen toisen."

"Reippaasti toimittu. Mutta mistä minä tähän reikään haen toisen ja
sopivan?"

"Ellet sinä siihen pysty, niin minä hommaan. Minä sanon, jukukliut,
että kun minä sen tuon tähän paikkaan, niin, kun sinä vain sen
näetkin..."

"Älä helkkarissa! Mitähän minä sitten teen?"

"Sulat, sulat siihen paikkaan. Ihan seisoallesi."

Sarkan Nikolai hörppäsi lasistansa.

"Kuulehan nyt, Tuomas", sanoi hän vakavasti. "Sinä puhut näistä
rakkauden asioista niinkuin... niinkuin elukka."

"En muista nähneeni hevostakaan kuin pikku kakarana. Mutta enhän minä
tietenkään osaa rakastaa niinkuin ryssä rakastaa. Se kuuluu niillä
olevan erikoinen konsti."

Sarkan Nikolai hörppäsi uudemman kerran, kakisteli ja irvisti.

"Minä tarkoitan oikein tosissani", puhui hän sitten, "että jos sinä
olisit rakastanut kaikesta sydämestäsi ja mielestäsi, — muutenkin kuin
noin vain, että on saanut maata vierekkäin ja niin poispäin, — jos te
joskus olisitte aikoneet mennä yhteen ja teillä olisi lapsikin, sinä
hommailisit ja puuhailisit, minkä hengestä lähtee, ja hän sitten äkkiä
menisikin naimisiin toisen kanssa. Pirunko silloin tekisit?"

"Minä veisaisin kiitosvirren siitä, että pääsisin maksamasta ruokkoa."

"Vaan entä ellei se olisi sinun ruokkosi vaivainen?

"Sitten on naisessa vika."

Niku vetää kulmakarvansa yhteen. Tätä puolta asiassa hän ei ole tullut
ajatelleeksi. Ei, se ei voi olla mahdollista.

"Ja", jatkaa toinen päätään huojutellen, "voisin minä tehdä senkin,
että menisin ja työntäisin veitseni miehen rintaan." Silloin Sarkan
Nikolai hypähtää ylös. "Perhanan poika!" huudahtaa hän, pudistaen
Tuomaan kättä. "Sinäpä, sinäpä sen sanoit."

Hän seisoo siinä ympärilleen katsellen ja aivan kuin paikalla aikoisi
lähteä, mutta sitten hän taas horjahtaa sohvalle istumaan.

"Ei, ei", mutisee hän itsekseen. "Murhasta on suuri rangaistus, vaikkei
suinkaan minun kanssani ole väliä. Mutta minä mietin, minä mietin..."

Sitten hän tarttuu hanuriinsa ja alkaa sillä vedellä pitkäveteisiä,
surumielisiä kappaleita.

Päivä onkin jo loppuunkulunut, alkaa hämärrellä ja tulee ilta. Sarkan
Nikolai istuu pää riipuksissa ja alkaa olla aivan valmis.

"No, Nikolai", sanoo Tuomas virkistyen, "otapas siitä itsellesi täräys
ja aletaan miettiä sitä neitosta."

"Mitä perhanan neitosta?"

"Sitä, jonka oli määrä korvata se Helmi, tai mikä sen nimi nyt oli."

"Anna sinä vain niitten ilotyttöjesi olla ja..."

"Minä vannon sinulle..."

"Älä vanno yhtään mitään. Kyllä minä sinun huorasi ellen tiedä, niin
aavistan, enkä minä niistä välitä penninkään edestä."

"Kylläpä sinä nyt..."

"Joo, minulta ne eivät hyödy penniäkään eivätkä mitään muutakaan. Älä
yritäkään. Vaan ota minua käsikynkkään, saata kotiin ja pidä ryyppy
huomisen varalle. Tai voithan sen jo ottaa mukaasi."

"Onko sinulla oikein kotikin?"

"Tule ja katso."

Kulku käy läpi öisten katujen ja hämäräperäisten kujien ja viimein
päädytään Sarkan Nikolain kotiin. Tuomas hämmästyy, kun hän astuu
sisään. "Ketä varten sinä tämän olet laittanut?"

"Kerroinhan jo sinulle."

"Taivasten tekijä! _Nyt_ minun järkeni lamppu vasta sai valon."

Mutta Nikun silmä havaitsee lattialla paperikaistaleen. Se on Helmiltä
viimeksi tullut kirje. Hänen ensi ajatuksensa on repiä se kappaleiksi,
mutta hän muuttaakin päätöksensä, laittaa sen vapisevin sormin entisiin
laskoksiinsa ja kätkee sen huolellisesti povitaskuunsa. Sitten hän
heittäytyy kahden hengen vuoteelle ja alkaa itkeä.

Ja se itku on vain puoleksi juopuneen itkua. Toiseksi se on pienen
lapsen.



XX


Tytön nimi oli Elli, jos se nyt ensinkään oli hänen nimensä. Niin
hän ainakin oli ilmoittanut. Mutta hänellä oli avoin, sininen katse,
pyöreät, mehukkaat huulet ja lämmin, pehmeä ruumis. Se sai riittää.
Viisauksia hän ei puhunut, ellei juuri tyhmyyksiäkään, mutta hän
oli nöyrä ja alistuvainen ja kiitollinen kaikesta, mitä hänen
osakseen tuli. Hänen vanhempansa, joilla oli suuri lapsilauma, olivat
kiitollisia, kun näinkin olivat päässeet hänestä erilleen. Ehkäpä
he hyvinkin aikaa myöten menevät naimisiin Sarkan Nikolai ja tyttö.
Nikulla on nyt vain sellainen välipää, arvelivat he, ja kylläpähän se
siitä saattaa piankin tasaantua. Tyttö teki parhaansa tasaannuttaakseen
Nikua ja oli hänelle hyvä.

Tytön nimi oli siis Elli, ja eräänä aamuna hän hiljaa tyrkkäsi Nikua
kylkeen.

"Niku!" kuiskaa hän hiljaa. Mutta Sarkan Nikolai on raukea ja väsynyt
ja hikinen. Vuoteessa on peite epäjärjestyksessä ja kuinka sattuu, ja
lakana on kurttuinen ja pilkkuinen. On myöhäinen myöhäiskesän aamu ja
aurinko paistaa huoneeseen.

"Nikolai!" kuiskaa tyttö toisen kerran ja tällä kertaa lujemmin.

"Pankaa sille nimeksi Nikolai", murisee Niku unissaan, mutta sitten hän
raottaa silmiään: "Häh?"

"Joko minä nousen keittämään sinulle kahvia?"

"Mitäs siitä kyselet! Nouset jos nouset."

"Minä vain ajattelin, että jos sinä tahtoisit..."

Tyttö nousee vilkkaasti, vetää alushameen ylleen ja rientää keittiöön.

Nikolailla on vuoteensa vieressä emaljimuki, jossa on pirtusekotusta.
Hän ottaa siitä pitkän kulauksen, virkistyy, nousee istumaan ja
sytyttää paperossin.

"Joko se kahvi alkaa pian joutua?" huutaa hän keittiöön.

Tyttö on jo pessyt kasvonsa, mutta hän ei ole kunnollisesti pukenut
ylleen ja hän kiiruhtaa huoneeseen kahvitarjotin käsissään.

"Tässä sitä olisi."

"Ota se pullo sieltä kaapin takaa ja pane hiukan sekaan."

"Näinkö jo aamulla?" kysyy tyttö melkein hätääntyneestä

"Niin. Asia vaatii sitä."

Tyttö tottelee nöyrästi ja sanaa puhumatta, mutta hänen silmäluomensa
rävähtävät. Sarkan Nikolai ei ollenkaan ole ollut tietoinen siitä,
mikä asia nyt "vaatisi" lujan napauksen heti vuoteella, mutta hän on
katsonut olevansa Ellille jonkun selvityksen velkaa. Ja hän juo väkevän
aamukahvinsa kakistellen ja irvistellen.

Sitten hän alkaa ajatella. Hän on tämän tytön kanssa asunut yhdessä jo
alun kolmatta kuukautta, ja tyttö katselee häntä kunnioittavasti ja
luottavasti. Luuleekohan se, että hän sen nai?

Syrjästäpäin hän tarkastelee tyttöä. Sen vartalon viivat ovat kiehtovat
ja kutsuvat ja sen ihonväri on lämmin ja puhdas. Miksei, miksei se
voisi olla mahdollista muuten, mutta...

Nikun mieleen tulee jotakin, hän kiroaa puoliääneen ja kaataa itselleen
ryypyn. Sillähän hän oikeastaan on elänytkin ja käynyt harmajaksi ja
tutisevaksi. Voi sinua, Saaren Helmi, kyllä tämän vielä tunnet!

"Tuo tänne lompakkoni", komentaa hän.

Niku tarkastelee sen perin pohjin ja hänen katseensa synkkenee.

"Siinä ei todellakaan ole kovin paljon jälellä", sanoo hän itsekseen ja
lisää: "Siinä on monta hikipisaraa, ja kaiken tämän minä kokosin Helmiä
varten."

"Jos sinun jo pitäisi hakea itsellesi työtä", virkahtaa tyttö
viattomasti.

"Työtä!" toisti Sarkan Nikolai kolkosti. "Sinä olet korea ja hemaiseva.
Mene sinä kadulle. Se on helpompaa. Ja tuottaa paremmin."

Tyttö kalpeni ja katseli häntä säikähtynein silmin.

"Niin!" huudahti Niku jyrkästi. "Tai ellet halua mennä kadulle, niin
saat sinä tuoda tännekin. Me tulemme elämään kuin prinssit."

Vaan nyt tyttö parahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Voi, Nikolai rakas", hoki hän, "älä puhu niin, älä toki puhu niin."

Sarkan Nikolai puri huultansa.

"Minä olen huorilapsi ja rakkaudessa petetty ja puhun kuin huorilapsi
ja ryssän sikiö. Tiedätkö sinä, Elli, että minä olen ryssän sikiö,
jossakin kadun solassa tai huusin takana tehty?"

"Ei, en minä tiedä. Mutten minä sinua petä. Vaikka muut pettäisivätkin,
niin en minä ainakaan."

"Niin, sinä et ole talontyttö, ja minun on sinut joka tapauksessa
elätettävä. Hm... joo... niin se puhui Saaren Helmikin. Ja minä
uskoin."

"Älä hyvä ihminen aina puhu siitä."

Tyttö on jo rauhoittunut, mutta hän itkeä tihuuttelee edelleenkin. Niku
katselee häntä aikansa ja äkkiä hänet valtaa hellyyden puuska. Hän
hyppää vuoteeltaan, sulkee tytön syliinsä ja suutelee hänen värisevää
suutansa ja kyyneleisiä silmiä.

"Älä itke, Elli", sanoo hän tyynnytellen ja sylkyttelee tyttöä
sylissään kuin pientä lasta. "En minä ollenkaan tarkoittanut sitä,
mitä sanoin. Ilman vaan, katkeruudessani ja häijyydessäni. — Haepas
nyt esille minun pyhäpukuni ja puhtaat alusvaatteet. On kai minulla
puhtaita alusvaatteita?"

"Kyllä niitä on", vastaa tyttö ja nousee.

Sarkan Nikolai peseytyy ja ajaa huolellisesti partansa. Sitten hän
muuttaa alusvaatteensa ja pukee pyhäpuvun ylleen. Tyttö istuu hänen
lähellään ja seuraa jokaista hänen liikettään.

"Kuule", sanoo Niku äkisti ja katsoo tyttöä terävästi. "Eivät kai sinun
asiasi vaan ole huonosti?"

"Ei", vastaa tyttö varmasti.

"Mutta jos sittenkin olisi varminta käydä lääkärin luona."

"Ei tarvitse. Kyllä minä tiedän."

Itsetiedoton hymy valaisee Nikun kasvoja ja hän ottaa kynän käteensä ja
kirjoittaa.

"Käy todistuttamassa tuo vahtimestarin puolella", sanoo hän ja ojentaa
paperin tytölle, joka sanaakaan virkkamatta menee.

"Hyvä on", puhuu hän tytön tultua takaisin. "Katsopas, kun minä tulin
tänne, niin minä tein töitä kuin hullu ja ansaitsin melko paljon, —
niinkuin tiedät. Kaikki nämä huonekalut ovat minun ja huoneista minä
äskettäin maksoin vuokran etukäteen tämän vuoden loppuun. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän."

"Ja velkaa minulla ei ole kenellekään. Mutta minä lahjoitan nyt nämä
mööpelit ja oikeuden näihin huoneisiin sinulle. Tässä on sinulle
lahjakirja, ettei kenelläkään ole mitään turisemista."

"Mutta, hyvä ihminen, mitä sinä aiot tehdä?"

"En yhtään mitään. Ensin aioin antaa kaikki kasvatusvanhemmilleni,
mutta he tulevat kyllä toimeen ilmankin. Tässä on heille kuitenkin
kirje. Sen panet postiin viikon kuluttua."

"Jaha, viikon kuluttua. Mutta, rakas ystävä, etkö sitten tule takaisin!"

Sarkan Nikolai naurahti — huolettomasti, niinkuin näytti.

"Sure sinä, lapsi, menneentalvista lunta", sanoi hän. "Ehkäpä tulenkin.
Mutta istahda nyt minun syliini ja suutele minua."

"Pikku, rakas tyttö", lausui hän sitten puristaen tyttöä itseään
vasten. "Jospa me olisimmekin tavanneet aikaisemmin... Mutta lupaa
minulle yksi asia: se, ettet missään tapauksessa enää mene kadulle."

"Herra Jumala, lupaan tietenkin, lupaan totisesti. Minä odotan vain
sinua."

"Koeta odottaessasi löytää itsellesi joku sopiva ammatti. Minulta
liikenee enää vain näin vähän rahaa sinulle, mutta tulet sinä toimeen
jonkun aikaa. Niin, ja noita minun vaatteitani voit myydä, minä hankin
uusia."

Elli rupesi taas itkemään.

"Mitä sinä oikein aiot?" nyyhki hän.

"Älä itke, ei se pahaa ole. Puhun vain muuten, varmuuden vuoksi, kun
sinä vielä olet niin nuori ja lapsellinen. Ja sinä olet kaunis. Sinä
voit vielä saada hyvinkin hyvän miehen, mutta katsokin vaan, että se on
kunnollinen..."

"Älä viitsi puhua sellaisia!"

Niku vaikenee hetkeksi. Toiset ajatukset saavat taas hänessä ylivallan.
Mutta sitten hän ratkaisevasti pudistaa päätään.

"Ja sen kanssa te voitte olla hyvinkin onnellisia", jatkaa hän. Sitten
hän puristaa tytön pään vielä lujemmin rintaansa vastaan ja Hänen
äänensä alenee kuiskaukseksi:

"Te voitte saada pojankin, usko pois. Mutta lupaa minulle yksi asia.
Vielä yksi asia."

"Minähän lupaan sinulle mitä tahansa. Vaan, voi Luoja, kun sinä kiusaat
minua tuommoisilla."

"Se", sanoo Niku hiljaisesti, "että panette sille nimeksi Nikolai."

       *       *       *       *       *

Hetkistä myöhemmin Sarkan Nikolai kiiruhtaa portaita alas ja häntä
seuraavat Elli-tytön tukahdutettu nyyhkytys ja itkettynyt, vetinen
katse.



XXI


Kesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt
lyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin
paistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.

Yksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton
ja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt
laskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole
mitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa
nälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin
syömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin
kohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää
povitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia
kulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja
hymähtää jotakin itsekseen.

Ihmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja.
Hänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on
poissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään
ole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat,
sillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.

"No, mutta herran pieksut! Eikö se ole Niku?"

Mies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää
piika-ihmistä.

"On kylläkin", vastaa hän. "Onko se Hilja, vai erehdynkö minä?"

"Et erehdykään. Minä olen ollut täällä jo toukokuusta asti."

"Vai et sinä Saaressa enää olekaan?"

Niin, näkihän sen, mutta pitihän sitä jotakin sanoa.

"No, kuinkas Saaressa jaksetaan?"

"Kysy sitä vielä! Siellä on nyt vävy isäntänä, et ole tainnut
kuullakaan."

"Mistäpä minä... vai vävy?"

"Joo, Suontaan Heikki, oikein niitä isollisia."

"Isollinenpahan oli Helmikin."

"No olipa tietenkin. Vaan etpä usko: vaikka olivat sellaisia kuin
olivat, niin eivät oikein kunnollisesti vihille ehtineet, kun jo tulee
poika. Että oli se Heikki varansa pitänyt ja intekningin ottanut."

Sarkan Nikolai tuskin kuuntelee. Kulmakarvat vetäytyvät vielä
lähemmäksi toisiaan ja huulet puristautuvat yhteen.

"Mikäs sen pojan nimi on?" kysyy hän.

"Henrikki, Henrikkipä tietenkin, isänsä kaima."

"Vai niin", vastaa Niku ja huokaisee.

"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa", jatkaa suulas tyttö.
"Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen
ruskeita silmiä."

"Sehän voi olla joku luonnon oikku", sanoo Niku yksikantaan. "No kuinka
Helmi jaksaa?"

"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav...
atav... en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin,
että se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin
olisi."

"Niinpähän vainenkin."

Niku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan
luokseen.

"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet
pysyvät", kuiskaa hän, "ethän vaan kerro, että me silloin kesällä
Helmin kanssa puuhailimme jos mitä."

Tyttö lyö kätensä yhteen.

"En totisesti. Ette suinkaan te vaan..."

"Ole hiljaa. Ethän kerro."

"No en!"

Niku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo
navetassa salaisuuden palvelustoverilleen.

Ensi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.



XXII


Syksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren
parista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana
vielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta
isäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa
tulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.

Sarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree
yhteen hampaitaan.

"Tuleen, liekkeihin koko Saari!"

Mutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti,
eikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen
tuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin!
Se oli niin iloinen, että "syrjäinenkin sen huomasi". Vaan hän, Sarkan
Nikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!

Häntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren
vaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti... Perkele sentään!

Sarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole
siellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä
elämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä
sammuisivat.

Ja ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen
lattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai
pöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.

Nikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen
riihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan
kulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa
mustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla,
että hän nyyhkii.

Jos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on
kädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän
ei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta.
Makuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on,
korttelin tai kahden välimatkan päässä.

Joku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän
kokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:

"Helmi!"

Ja toistaa kolme kertaa: "Helmi!"

Sitten uudella voimalla:

"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai!"

Sanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. "Panitko sinä
sille nimeksi Nikolai?"

Tulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta.
Ikkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.

Herra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän
viinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet
sammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan:

"Arvasinhan minä, ettei siellä ketään ollut!"

       *       *       *       *       *

Vieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen
sitten tuntisi, ellei hän.

Nyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta
vielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt.
Ja kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi
auki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin
lujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen
itse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä.
Niku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän
poika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo
ajatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei
ole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja
paremminkin.

Saaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä
ottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa.
Sittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.

"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa
terveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!"

Hän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen
lujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja
helposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja
täsmälleen.

"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille
nimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin."

Jonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven
pieleen.

Aamu alkoi juuri silloin sarastella.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pankaa sille nimeksi Nikolai... : Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.