Title: Isä Brownin viisaus : Salapoliisikertomuksia
Author: Chesterton, G. K. (Gilbert Keith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isä Brownin viisaus : Salapoliisikertomuksia" ***


ISÄ BROWNIN VIISAUS

Salapoliisikertomuksia


Kirj.

G. K. CHESTERTON


Suomentanut

Eino Palola



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1925.



SISÄLLYS:

Esipuhe
Varkaitten paratiisi
Mr Glassin poissaolo
Tohtori Hirschin kaksintaistelu
Koneen erehdys
Punainen tekotukka
Pendragon suvun perikato
Rumpujen jumala
John Bouluoisin omituinen rikos
Caesarin pää
Eversti Gray'n vihannekset
Isä Brown kertoo satuja



ESIPUHE


Niinkuin aikoinaan »roska-romantiikassa» Goethen kunniallisen ritarin
Götzin ja Schillerin Karl Moorin sekä Sonnenwirtin jäljittelijät
vähitellen tekivät yhteiskunnasta syyllisen ja rikollisesta
yhteiskunnan epäkohtien uhrin, jolle he romaaniensa tuhansilla
sivuilla suitsuttivat osanottoaan ja ihannoimistaan, muodostuu yleensä
alhaisissa rikosjutuissa tuo rikollinen vähitellen siksi, joka vasta
onkin oikeuden puolesta kovin kärsinyt ja kuolemaan saakka ahdistettu
raukka. Mutta tästä harhateille joutuneesta suunnasta on visusti
eroitettava se salapoliisi- ja rikostapaus-kirjallisuus, jolla on aina
ollut siveellinen tarkoitus ja kirjalliset pyrkimykset. Se saa alkunsa
kauhuromantiikan piiristä, mutta on sen tosiasiallinen perustaja Edgar
Allan Poe, joka kehitti aivan nykyaikaiseen mittaan siinä esiintyvän
johtopäätös-menetelmän. Poen suoranainen jäljittelijä on Conan Doyle,
jonka Holmes ja Watson ovat Poen luomia tyyppejä.

Kauan on sitten Doylen Sherlock Holmes etsinyt tällä alalla
vertaistaan, sitä pitkiin aikoihin löytämättä. Syynä on ollut etupäässä
se, että kilpailijat kaikesta onnistuneisuudestaan huolimatta aina
jäljittelivät Holmesia, jolle siis jäi voitoksi alkuperäisyyden leima,
jos ei muuta. Ja vaikka Holmes-kertomusten myöhemmissä sarjoissa rupeaa
näkymään väsähtymisen merkkejä, olivat ne edelleen yleisön suosikkeja,
sillä niissä esiintyvä kylmän järjen ja hyvän asian voitto miellytti
aina.

Mutta kehitys menee eteenpäin. Jo kauan on kirjallisten piirien
huomiota herättänyt eräs englantilainen ajattelija ja sanomalehtimies
_Gilbert Keith Chesterton_ terävyydellään, syvällisillä ajatuksillaan
ja omintakeisella esitystaidollaan, ja kun hän vihdoin julkaisi
kertomuskokoelmansa »_Isä Brownin viisaus_» ja »Isä Brownin
yksinkertaisuus», oltiin selvillä, että Sherlock Holmes oli saanut
etevän kilpailijan, pienen roomalais-katolisen papin nimeltä Brown.

Nämä kertomukset ovat todella hyvää ja mielenkiintoista kirjallisuutta.
Isä Brown hoitelee seurakuntaansa ja joutuu siinä toimessaan
selvittämään mitä salaperäisimpiä arvoituksia. Levollisella ja
kirkkaalla järjellään sekä tuntien ihmissielun salaisimmatkin
sopukat hän ratkaisee asiat mitä yksinkertaisimmin silloinkin, kun
mitä salaperäisin mysterio näyttää olevan edessä. Ja tuon pienen,
vaatimattoman papin mukana kulkeutuu keskusteluun mielenkiintoista
aatteellisuutta, iäisyysarvojen terävää pohdintaa, joissa paljastuu
laajasti sivistynyt, ajatteleva ja itsenäinen kirjailija-yksilö. Kuta
enemmän lukija näihin kertomuksiin perehtyy, sitä mieluisemmaksi käy
hänelle isä Brownin persoona.

Mutta Chestertonin kertomuksissa on paljon muutakin kuin tuo henkevä
arvo. Niissä on kauneutta sekä ulkomuodossa että sisällyksessä.
Todellisen luonnontuntijan tavoin hän terävillä havainnoilla
värittää näyttämönsä ja luo siihen juuri tilanteeseen sopivan
ramppivalaistuksen. Mestarin tavoin hän heittää näyttämölle milloin
kirkkaan, milloin romanttisen haaveellisen valaistuksen, antaen
taitavasti sorvattujen vuorosanojen sattua terävästi paikalleen.
Voimansa tuntevana kuvaajana hän muovailee lauseensa sattuvasti ja
hillitysti, vähääkään menemättä yli sen, mikä on tarpeellista. Näin
muodostuvat hänen kertomuksensa kokonaan toisiksi kuin ovat olleet
parhaimmatkaan alallaan tähän saakka, todellisiksi taideluomiksi.
Sanomattakin on selvää, että ne ovat harvinaisen jännittäviä.

Chesterton on syntynyt 1874. Uransa hän alkoi kirjallisuuden
arvostelijana kirjoitellen eri lehtiin. Hänen julkaisunsakin ovat
osaksi kirjallisia tutkimuksia, osaksi kaunokirjallisuutta.

Toivomme, että Suomen yleisö löytäisi kertomuksista itselleen samaa
viehätystä kuin suuren maailman yleisö on löytänyt. Huoletta voidaan
kertomukset antaa myös nuorten käsiin.



VARKAITTEN PARATIISI


Suuri runoilija Muscari, huomattavin nuoremmista toskaanalaisista
runoilijoista, kulki joutuisasti meriravintolaansa, joka kohosi
korkeana Välimeren rannalla aurinkoteltan peittämänä ja pienten
sitruuna- ja oranssipuiden ympäröimänä. Valkopukuiset tarjoilijat
olivat jo kattaneet valkeille pöydille aikaisen ja hienon aamiaisen, ja
tämä näytti yhä nostavan tyytyväisyyden tunnelmaa, joka jo muutenkin
kosketteli korkeimpia huippujaan. Muscarilla oli kotkannenä niinkuin
Dantella, hänen hiuksensa ja huivinsa olivat mustat ja lepattivat
tuulessa; hän kantoi mustaa viittaa ja olisi hyvin voinut pitää
mustaa naamiotakin, niin paljon oli hänessä sellaista, mikä muistutti
venetsialaisen melodraaman henkilöä. Hän käyttäytyi aivan kuin hänellä,
trubaduurillaan, olisi vakinainen yhteiskunnallinen toimi, niinkuin
esim. piispalla. Hän meni niin kauaksi kuin hänen vuosisatansa
salli kirjallisen maailman mennä, Don Juanin tapaan miekkoineen ja
kitaroineen.

Sillä hän ei koskaan matkustanut ilman miekkaa, jolla hän oli otellut
monessa loistavassa kaksintaistelussa, tai ilman kitaraa, jolla
hän nykyään oli pitänyt monet serenaadit miss Ethel Harrogatelle,
erään yorkshireläisen pankkiirin hyvin sovinnaiselle tyttärelle,
joka matkusteli vapaa-aikana isänsä kanssa. Mutta hän ei suinkaan
ollut petturi, eikä lapsi, vaan kuumaverinen, järkevä, latinalaisen
rodun jäsen, jolla oli kaikesta omat mielipiteensä. Hänen runoutensa
oli yhtä avomielistä kuin jonkun muun proosa. Hän halusi mainetta,
viiniä tai naisten kauneutta auringon polttavalla suoruudella,
joka oli käsittämätöntä Pohjolan pilvisten ihanteiden ja pilvisten
sopivaisuuskäsitteiden kannalta; hämäristä sukupolvista oli hänen
tunnevoimassaan jotain, mikä pani ajattelemaan vaaraa tai rikosta. Hän
oli, niinkuin tuli ja vesi, liian alkuvoimainen, että häneen olisi
voinut luottaa.

Pankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin
ravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen
mieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin
heti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola
oli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän
ääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt
heistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta
istuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi
peitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti
äärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.

Olento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta
kaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset
kengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki
olemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen.
Mutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari
huomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen.
Se oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi
esiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen
kravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen
keikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna,
vanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli
nuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan
mainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli
maailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja
kansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä,
kauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli
tavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi
mukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku
siveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.

»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään
mieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa
näyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua
englantilaiseksi puettuna.»

»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan
ajan italialaisen puku.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä
italialaisista.»

»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies,
pudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla
me toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin
veistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja,
uusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia
vaatteita.»

»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari.
»Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat
siksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien
parhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»

»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian
loistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi
ja opas.»

»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun
ammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»

»Erästä Harrogate-nimistä miestä ja hänen perhettään, luullakseni.»

»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin
innokkaasti.

»Juuri häntä», vastasi opas.

»Maksaako hän hyvin?» kysyi trubaduuri viattomasti.

»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen.
»Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä,
aivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»

»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat
luullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat
ominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus
minun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia
arkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa
— et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin
minä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on
silmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta
tuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen,
vanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja,
niinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen
toimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin
älykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä
kaivatakseen.»

»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin
sinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa
hän tulee.»

Mr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta
kukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine,
sinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta
jykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä
oli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli
todella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja
reipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten
tavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen,
jonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä
näyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren
kasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut
jotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista
kauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan
tuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.

Miss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä
tilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista
tapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan,
jakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa
vietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta,
mieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen
sydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja
tästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen
arvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.

He olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran
vuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla
viikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan
paljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu,
että rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita,
yhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa
vuorensolaa.

»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä
maata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo
varkaitten kuningas?»

»Hän on suuri mies», vastasi Muscari, »arvoltaan täysin yhdenveroinen
kuin teidän oma Robin Hoodinne, Signorina. Montanosta, varkaitten
kuninkaasta, alkoi kuulua tarinoita vuoristossa noin kymmenen vuotta
sitten, jolloin sanottiin, että rosvot olisivat kuolleet sukupuuttoon.
Mutta hänen villi mahtinsa levisi hiljaisen vallankumouksen vauhdilla.
Hänen ylpeitä julistuksiaan löytyi joka kylästä nähtäviksi naulattuina;
hänen etuvartijoitaan, pyssy kädessä, joka rotkosta vuoristossa. Kuusi
kertaa koetti Italian hallitus karkoittaa hänet, ja joutui tappiolle
kuudessa säännöllisessä taistelussa, niin kuin Napoleonin aikana.»

»Tuollaista asiantilaa», huomautti pankkiiri arvokkaasti, »ei koskaan
suvaittaisi Englannissa; ehkäpä meidän sen takia kaikesta päättäen
olisi viisaampaa valita toinen tie. Mutta opas pitää sitä ehdottoman
varmana.»

»Se on ehdottoman varma», sanoi opas ylenkatseellisesti. »Minä
olen kulkenut sen tien parikymmentä tuntia sitten. Siellä on ehkä
ollut meidän isoäitimme aikana joku vankilanasukas, jota sanottiin
kuninkaaksi, mutta hän kuuluu ainakin historiaan, jollei tarumaailmaan.
Rosvoaminen on täysin hävitetty.»

»Sitä ei voi koskaan täydellisesti hävittää», vastasi Muscari, »koska
aseellinen kapina on etelämaalaisten luonnonmukainen mielenilmaus.
Meidän talonpoikamme ovat kuin vuoret, rikkaita viehätyksestä ja
versovasta ilosta, mutta sen alla piilee tulta. Siinä kohden ilmenee
inhimillinen epätoivo erilailla; kun köyhä Pohjolassa rupeaa juomaan,
tarttuu meidän oma köyhälistömme miekkaan.»

»Runoilijalla on erikoisoikeutensa», vastasi Ezza ivallisesti
naurahtaen. »Jos Signor Muscari olisi englantilainen, etsisi hän
rosvoja Wandsworthistakin. Uskokaa minua, Italiassa ei tarvitse pelätä
vangiksi joutumista sen enempää kuin päänahkan menettämistä Bostonissa.»

»Siis te ehdotatte että lähdettäisiin?» sanoi herra Harrogate otsaansa
rypistäen.

»Se kuulostaa jokseenkin pelottavalta», sanoi tyttö kääntäen
valoisat silmänsä Muscariin. »Luuletteko todellakin, että solatie on
vaarallinen?»

Muscari työnsi mustan tukkansa taaksepäin. »Minä tiedän, että se on
vaarallinen», sanoi hän. »Minä kuljen huomenna sitä tietä.»

Nuori Harrogate oli jäänyt hetkeksi jälkeen tyhjentämään lasin
valkoista viiniä ja sytyttämään paperossinsa, kun kaunotar lähti pois
pankkiirin, oppaan ja runoilijan seurassa jaellen hopeisen satiirinsa
nuolia. Samalla hetkellä nousivat nuo kaksi pappia ylös kulmastaan,
ja pitempi, valkeatukkainen italialainen, sanoi hyvästi. Lyhyempi
pappi kääntyi ja meni pankkiirin pojan luo. Viimemainittu hämmästyi
huomatessaan, että vaikka mies olikin katolilainen pappi, oli hän
sentään englantilainen. Hän muisteli hämärästi tavanneensa papin erään
katolisen tuttavansa antamilla päivällisillä. Mutta mies alkoi puhua,
ennen kuin hän oli ennättänyt koota ajatuksensa.

»Herra Frank Harrogate, luullakseni», sanoi hän. »Minut on kyllä
esitelty teille, vaikk'en aiokaan käyttää sitä väärin. Se kamala asia,
mikä minulla on ilmoitettavana, sopii paljon paremmin vieraan suuhun.
Herra Harrogate, minä sanon yhden sanan ja lähden: pitäkää huolta
sisarestanne hänen suuressa surussaan.»

Frankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen
sisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan;
hän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti
synkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.

»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa
hämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»

»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi.
»Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»

Ja hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen
melkeinpä avoimin suin tuijottamaan.

Pari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät
vaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja
vuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten
vuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi
rahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari
asetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli
ravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän
selitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään
sisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla
yhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.

Rattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan
nykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui
ylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana
kuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli
tarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin
muodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin
suojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu
revolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä
pikku poika — suurta veistä.

Ezza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä
rakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui
pappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen
henkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki
oli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen
keskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti
saattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa
puhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä
kukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten
seurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine
aurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se
jännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu
kauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.

Ja tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin
ruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen
ja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa.
Siellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa,
eikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen
vuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt
eteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten
huippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin
tasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä
ja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin
maisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut
maanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty
tähtiä kohti dynamiitilla.

»Tämä muistuttaa Kew-Gardenia Beachy Headissä», sanoi Ethel.

»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren
salaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka
saattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»

»Te olette jokseenkin väkivaltainen, te itsekin», ja hän hymyili
hänelle.

»Ja kuitenkin jokseenkin hedelmätön», myönsi hän. »Jos minä kuolen tänä
yönä, kuolen minä naimatonna ja mielettömänä.» »Eihän ole minun vikani,
että te tulitte mukaan», sanoi tyttö kiusallisen vaitiolon jälkeen.

»Eihän se koskaan ole teidän vikanne», vastasi Muscari. »Eihän Troijan
häviökään ollut teidän vikanne.»

Puhellessaan tulivat he tien yli ulottuvien kallionlohkareiden alle,
jotka levisivät kuin siivet hyvin vaarallisen mutkan yläpuolella.
Ahtaassa rotkossa vallitsevan synkän varjon säikäyttäminä kavahtelivat
hevoset epäilyttävästi. Ajaja hyppäsi maahan tarttuakseen niiden
suupieliin, mutta ne tulivat hillittömiksi. Toinen hevosista hypähti
pystyyn täyteen korkeuteensa — hevosen jättiläismäiseen, pelottavaan
korkeuteen, kun se nousee takajaloilleen. Siinä oli parahiksi
tasapainon järkkymiseen; ajopelit kallistuivat kuin laiva ja kaatua
rysähtivät pensaikkoon kalliolle. Muscari kietoi käsivartensa Ethelin
ympärille, joka takertui häneen äänekkäästi kirkaisten. Sellaisten
hetkien vuoksi hän eli.

Samalla kertaa kun vuoriston jylhät seinämät pyörivät runoilijan pään
ympäri kuin loistavan tuulimyllyn siivet, sattui tapaus, joka oli
pintapuolisesti katsoen vielä hämmästyttävämpi. Vanhahko ja unelias
pankkiiri nousi pystyyn kärryissä ja hyppäsi rotkoon, ennenkuin
kaatuneet rattaat ehtivät työntää hänet sinne. Ensikatsaukselta näytti
se yhtä hurjalta kuin itsemurha, mutta seuraavalla hetkellä oli se yhtä
järkevä kuin varma rahojen sijoitus. Yorkshireläisellä oli nähtävästi
enemmän päättäväisyyttä ja teräväjärkisyyttä kuin Muscari olisi hänelle
myöntänyt. Sillä hän päätyi maatilkulle, joka aivan hyvin saattoi olla
erikoisesti verhottu turpeilla ja apilailla ottamaan häntä vastaan.
Ja sattui niin, että muullekin seurueelle kävi yhtä onnellisesti,
vaikkei tapa heidän ulos singotessaan ollutkaan yhtä arvokas. Aivan
tuon äkillisen tienkäänteen alla oli ruohokas ja kukkainen kuoppa,
kuin uponnut niitty, jonkinlainen vihreään verhottu tasku kukkuloiden
pitkässä, vihreässä alushameessa. Tähän olivat he kaikki pudonneet
melkein vahinkoa kärsimättä, paitsi että heidän pikkutavaransa ja
taskujen sisällys oli lennellyt huiskin haiskin ruohokkoon heidän
ympärillään. Kaatuneet vaunut makasivat paikoillaan ylhäällä
takertuneina sakeaan pensaikkoon ja hevoset kuopivat vaivaloisesti
rinteellä. Ensimäinen, joka nousi istumaan, oli pieni pappi; hän raapi
päätään hullunkurisen kummastelevan näköisenä ja Frank Harrogate kuuli
hänen sanovan itsekseen: »Minkä ihmeen takia me putosimme juuri tähän?»

Hän katseli ympärilleen nurmikolla ja löysi oman ylen kömpelötekoisen
sateenvarjonsa. Sen vieressä oli laajalierinen Muscarin päästä pudonnut
_sombrero_ syrjempänä suljettu kauppakirje, jonka hän, silmättyään
osoitetta, palautti vanhemmalle Harrogatelle. Hänen toisella puolellaan
peitti ruoho osaksi miss Ethelin päivänvarjon ja juuri sen vieressä oli
pieni omituinen, tuskin kahden tuuman pituinen pullo, Pappi otti sen
ylös; nopeasti ja vaatimattomasti avasi ja haisteli hän sitä ja hänen
surumieliset kasvonsa muuttuivat valkeiksi kuin liitu.

»Herra meitä suojelkoon», mutisi hän. »Se ei voi olla tytön. Onko hän
murheessaan tullut jo niin pitkälle?»

Hän pisti sen oman päällysnuttunsa taskuun.

»Luulenpa menetteleväni oikein», sanoi hän, »kunnes saan tietää hiukan
enemmän.»

Hän katseli huolissaan tyttöä, jonka Muscari juuri oli saanut
nostetuksi kukkien keskeltä sanoen:

»Te olette pudonnut taivaaseen; se on ennusmerkki. Kuolevaiset
kiipeävät ylös, tai putoavat alas; mutta vain jumalat ja jumalattaret
voivat pudota ylöspäin.» Ja todella hän nousi värimerestä niin kauniina
ja säteilevänä, että pappi tunsi epäilystensä haihtuvan ja häviävän.
»Kaikesta päättäen», ajatteli hän, »ei tämä myrkky ehkä olekaan hänen;
ehkä se on vain Muscarin melodramaattisia temppuja.»

Muscari nosti neidon kevyesti jaloilleen, teki hassun
teatterikumarruksen hänen edessään ja sitten, vetäen esiin veitsensä,
leikkeli innokkaasti hevosten sekautuneita valjaita, niin että ne
kompuroivat jaloilleen ja jäivät vavisten seisomaan ruohokkoon. Kun
hän oli toimittanut kaiken tämän, sattui hyvin huomattava tapaus.
Rauhallisen näköinen mies, hyvin huonosti puettu ja päivän ruskeaksi
polttama, tuli pensaikosta ja tarttui hevosten suitsiin. Hänellä oli
omituisen muotoinen, hyvin leveä ja käyrä veitsi vyöhön kiinnitettynä;
muuten ei hänessä ollut mitään huomattavaa paitsi hänen äkillinen ja
meluton ilmestymisensä. Runoilija kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta
hän ei vastannut.

Katsellessaan ympärilleen häiriytyneeseen ja ällistyneeseen seurueeseen
päin, Muscari huomasi, että toinen ruskea-ihoinen ryysyinen mies,
pyssyntapainen kainalossaan, katseli heitä kallionkielekkeeltä juuri
alapuolella, nojaten kyynärpäätään turpeitten reunaan. Sitten katseli
hän ylöspäin pitkin tietä, josta he olivat pudonneet ja näki heitä
kohti suunnattuina neljä muuta pyssyn suuta ja neljät uudet ruskeat
kasvot kiiluvine, vaikka aivan liikkumattomine silmineen.

»Rosvoja», huusi Muscari, eräänlaisen kamalan riemun vallassa. »Nyt
olemme satimessa. Ezza, jos sinä tahdot tehdä minulle mieliksi
ampumalla ensin ajajan, voimme vielä raivata tien ulos. Heitä on
ainoastaan kuusi.»

»Ajaja», sanoi Ezza, joka oli seisoskellut juronnäköisenä kädet
taskussa, »sattuu olemaan herra Harrogaten palvelija.»

»Sitä enemmän syytä on ampua», huusi runoilija kärsimättömästi. »Hänet
on lahjottu kavaltamaan isäntänsä. Asettakaa sitten neiti keskelle ja
me murramme piirityslinjan hyökkäyksellä.»

Ja kahlaten villissä ruohossa ja kukkasissa eteni hän pelottomasti
neljää pyssyä kohti, mutta huomattuaan, että lukuunottamatta
nuorta Harrogatea ei kukaan seurannut häntä, kääntyi hän veistään
heilutellen tekemään merkkejä toisille. Hän huomasi oppaan seisovan
ylenkatseellisen näköisenä, hajasäärin ruohoisen ympyrän keskellä,
kädet taskuissa, ja hänen laihat italialaiset kasvonsa näyttivät
pitenemistään pitenevän iltavalaistuksessa.

»Sinä ajattelit, Muscari, että minä edustin epäonnistumista meidän
koulupoikien kesken», sanoi hän, »ja että sinä edustit menestystä.
Mutta minä olen menestynyt paremmin kuin sinä ja täytän suuremman
paikan historiassa. Minä luon toiminnallani eepoksia, kun sinä
kirjoitat niitä.»

»Astu eteenpäin, sanon minä sinulle!» jyrisi Muscari ylhäältä. »Aiotko
seisoa siinä puhumassa tyhmyyksiä itsestäsi, kun meillä on nuori
nainen pelastettavana ja kolme vahvaa miestä apunamme! Minä sinä pidät
itseäsi?»

»Nimeni on Montano», huusi omituinen opas yhtä selvällä ja
täyteläisellä äänellä. »Minä olen Varkaitten Kuningas ja toivotan
teidät kaikki tervetulleiksi kesäpalatsiini.»

Ja paraikaa kun hän puhui, astui pensaikosta esiin viisi hyvin
vaiteliasta miestä ladatuin asein ja katseli häntä käskyä odottaen.
Yksi heistä piti kädessään leveää paperipalaa.

»Tämä sievä pieni pesä, missä me kaikki huvittelemme», jatkoi
rosvo-opas, hymyillen samaa huoletonta, vaikka uhkaavaa hymyä, »on,
siihen alempana liittyvine luolineen, tuttu Varkaitten Paratiisin
nimellä. Se on minun paras turvapaikkani näillä kukkuloilla, sillä —
niinkuin te epäilemättä olette huomanneet — on kotkanpesä näkymätön
sekä tieltä ylempänä, että laaksosta alhaalla. Se on parempi kuin
valloittamaton, se ei vedä huomiota puoleensa. Täällä minä enimmäkseen
elän ja täällä tulen minä kuolemaankin, jolleivät santarmit karkoita
minua täältä sitä ennen. Minä en ole sellainen rosvo, joka 'säästää
puolustuksen toistaiseksi', vaan sitä parempaa lajia, joka säästää
viimeisen luotinsa.»

Kaikki tuijottivat häneen vaieten kuin ukkosen lyöminä, paitsi isä
Brown, joka päästi syvän huokauksen kuin huojennuksesta ja sormeili
pientä pulloa taskussaan. »Jumalan kiitos», mutisi häh. »Se on paljon
luultavampaa. Myrkky kuuluukin luonnollisesti tuolle rosvopäällikölle.
Hän säilyttää sitä, ettei hän koskaan joutuisi vangiksi, kuin Cato.»

Varkaitten kuningas oli sillävälin jatkanut puhettaan samallaisella,
vaarallisella kohteliaisuudella. »Minulla ei ole enää muuta tehtävää»,
sanoi hän, »kuin selittää vierailleni ne yhteiskunnalliset seikat,
joilla minulla on ilo huvittaa heitä. Minun ei tarvinne esittää
vanhaa, sukkelaa, lunnaita koskevaa rituaalia, koska minun tehtäväni
on pitää sitä voimassa; ja sekin sovitetaan vain muutamiin seurueessa.
Arvoisan isä Brownin ja kuuluisan signor Muscarin päästän minä vapaiksi
huomenna, aamuhämärissä ja saatan etuvartiostolleni. Runoilijoilla ja
papeilla, jos suotte anteeksi puhetapani yksinkertaisuuden, ei ole
koskaan rahaa. Ja lisäksi, koska heiltä on mahdotonta saada mitään —
käyttäkäämme hyväksemme tilaisuutta osoittaa ihailuamme klassilliselle
kirjallisuudelle ja kunnioitustamme Pyhälle Kirkolle.»

Hän keskeytti hymyillen epämiellyttävästi ja isä Brown katsahti häneen
tuon tuostakin näyttäen äkkiä kuuntelevan suurella jännityksellä.
Rosvopäällikkö otti odottavalta rosvolta leveän paperiliuskan ja jatkoi
tarkastettuaan sen läpi:

»Minun muut tarkoitukseni ovat edelleen esitetyt tässä julkisessa
asiapaperissa, jonka minä kohta annan kiertää, ja joka sitten naulataan
puuhun joka kylään laaksossa ja joka tienristeykseen vuoristossa.
Minä en tahdo väsyttää teitä lukemalla sen sanasta sanaan. Minun
julistukseni pääsisällys on tämä: Ensin ilmoitan vanginneeni
englantilaisen miljoonamiehen, rahamaailman jättiläisen, herra Samuel
Harrogaten. Sitten ilmoitan, että olen tämän henkilön taskuista
löytänyt arvopapereita ja seteleitä kahden tuhannen punnan arvosta,
jotka hän on luovuttanut minulle. Nythän olisi aivan epämoraalista
ilmoittaa tuollaisesta seikasta herkkäuskoiselle kansalle, jos sitä
ei olisi tapahtunut. Minä ehdotan, että se tapahtuisi enemmittä
viivytyksittä. Minä ehdotan, että herra Harrogate vanhempi antaisi nyt
minulle nuo kaksituhatta puntaa taskustaan.»

Pankkiiri katseli häntä kulmat tuimissa rypyissä, kasvot punaisina
ja jörönnäköisenä, mutta nähtävästi peloissaan. Hyppäys kaatuvista
vaunuista näytti kuluttaneen hänen miehekkyytensä viimeiset tähteet.
Hän oli pelkurimaisesti estellyt, kun hänen poikansa ja Muscari olivat
uskaliaasti yrittäneet murtaa rosvojen ansan, ja nyt hänen punainen,
vapiseva kätensä ojentautui epäröiden povitaskua kohti ja siirsi
rosvolle käärön papereita ja koteloita.

»Mainiota!» huusi henkipatto iloisesti, »tähän asti olemme kaikki
ystäviä. Minä selitän lyhyesti julistukseni eri pykälät, sellaisina
kuin ne kohta ilmoitetaan koko Italialle. Kolmas niistä koskee juuri
lunnaita. Minä pyydän Harrogaten perheen ystäviltä kolmen tuhannen
punnan suuruisia lunnaita, joka, siitä olen varma, on melkein loukkaava
perheelle, kun otetaan huomioon summan vaatimaton suhde perheen
mahtavuuteen. Kukapa ei haluaisi maksaa tuota summaa kolminkerroin
jonkun päivän oleskelusta niin kuuluisan perheen keskuudessa? En tahdo
salata teiltä, että tämä asiakirja päättyy muutamilla tavanmukaisilla
lauseilla, jotka koskevat niitä ikäviä asioita, mitkä tulevat
tapahtumaan, jos rahoja ei maksettaisi, mutta sillä aikaa, arvoisat
naiset ja herrat, sallikaa minun vakuuttaa teille, että olen järjestävä
olonne täällä mitä mukavimmaksi, viineineen ja sikarineen ja toivotan
teidät nyt urheilijan tavoin tervetulluksi nauttimaan Varkaitten
Paratiisin ylellisyydestä.»

Sillä aikaa kun hän oli puhunut, oli epäilyttävän näköisiä miehiä
pyssyineen ja lokaisine lierihattuineen hiljaa kokoontunut niin
ylivoimainen joukko, että Muscarinkin täytyi huomata pelastuksen
saavuttaminen miekan avulla toivottomaksi. Hän katseli ympärilleen,
mutta tyttö oli jo mennyt lohduttamaan ja rohkaisemaan isäänsä, sillä
hänen luonnollinen mieltymyksensä isäänsä oli yhtä syvä, tai syvempikin
kuin hänen hiukan keimaileva ylpeytensä uudesta valloituksesta.
Muscari ihaili tuota lapsen alttiutta, mutta oli nyt, rakastavan
epäjohdonmukaisuudella, harmissaan siitä. Hän pisti puukkonsa takaisin
tuppeen ja kiipesi hiukan nyrpeissään istumaan vihreälle ruohopenkille.
Pappi istui alempana parin jalan päässä ja Muscari käänsi kotkan
silmänsä ja nenänsä häntä kohti äkillisen ärtymyksen vallassa.

»No», sanoi runoilija happamasti, »pidetäänköhän minua vielä
uneksijana? Onkohan, kysyn minä, rosvoja vielä vuoristossa?»

»Saattaapa olla», sanoi isä Brown yksitoikkoisesti.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen terävästi.

»Minä tarkoitan, että minä olen pettynyt», vastasi pappi. »Minä olen
pettynyt Ezzaan, tai Montanoon nähden, tai mikä hänen nimensä lie. Hän
näyttää minusta rosvona vieläkin arvoituksellisemmalta kuin oppaan
virkaa hoitaessaan.»

»Mutta millä tavoin?» väitti hänen toverinsa. »_Santa Maria!_ Minun
mielestäni esiintyi rosvo täysin ilmeisesti.»

»Minusta siinä on kolme omituista vaikeutta», sanoi pappi rauhallisella
äänellä. »Tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne niistä.
Mutta ensin täytyy minun kertoa, että minä söin aamiaista tuossa
ravintolassa rannikolla. Kun muutamat teistä lähtivät huoneesta, niin
te ja neiti Harrogate kuljitte edellä jutellen ja nauraen. Pankkiiri
ja opas tulivat jälessä puhuen vähän ja hyvin hiljaa. Mutta minä, en
voinut mitään sille, että kuulin Ezzan sanovan nämä sanat: 'No, antakaa
hänen huvitella hiukan; tiedättehän, että isku voi tavata hänet millä
hetkellä hyvänsä.' — Herra Harrogate ei vastannut mitään, niin että
sanoilla kai oli joku merkitys. Hetken vaikutuksen alaisena varoitin
hänen veljeään, ilmoittaen, että sisar saattoi joutua vaaraan, en
sanonut mihin, sillä en tiennyt sitä. Mutta jos sanat tarkoittivat
tätä vangitsemista vuoristossa, ei niissä ollut mitään järkeä. Miksikä
varoittaisi rosvo-opas isäntäänsä viittauksellakaan, kun hänen ainoana
tarkoituksenaan oli houkutella hänet vuoristoon hiirenloukkuun? Sanat
eivät voineet tarkoittaa sitä. Mutta jollei, mikä on sitten tuo toinen
onnettomuus, jonka sekä pankkiiri että opas tuntevat ja joka riippuu
uhaten neiti Harrogaten pään päällä?»

»Neiti Harrogateako uhkaisi onnettomuus?» huudahti runoilija kavahtaen
pystyyn kiihkeän näköisenä. »Selittäkää tarkoituksenne; jatkakaa!»

»Kaikki arvoitukset kiertyvät kuitenkin rosvopäällikön ympärille»,
päätteli pappi miettiväisenä. »Ja tässä on toinen niistä. Mitenkä
saattoi hän niin huomattavasti yhdistää lunnasvaatimukseensa sen
tosiasian, että hän oli saanut uhriltaan kaksituhatta puntaa etukäteen?
Siinä ei ollut mitään, mikä muistuttaisi lunnaiden ottoa, vaan jotain
aivan toista, todellisuudessa. Harrogaten ystävät olisivat paljon
taipuisammat pelkäämään hänen kohtaloaan, jos he tietäisivät varkaitten
olevan köyhiä ja epätoivoisia. Nyt oli etukäteen tapahtunut ryöstö
kovin silmiinpistävä vieläpä asetettu ensimäiseksi vaatimukseenkin.
Miksikä tahtoisi Ezza Montano erikoisesti ilmoittaa koko Euroopalle,
että hän oli tyhjentänyt taskut, ennenkuin hän kantoi lunnaat?»

»Minä en pääse perille», sanoi Muscari tällä kertaa pörröttäen mustan
tukkansa vaistomaisella liikkeellä. »Te arvelette selvittävänne asian
minulle, mutta te johdatte minua yhä syvemmälle pimeyteen. Mikähän
mahtaa olla kolmas väite varkaitten kuningasta vastaan?»

»Kolmas vastaväite», sanoi isä Brown hiljaa miettien, »on tämä penkki,
jolla istumme. Kuinka voi meidän rosvo-oppaamme sanoa tätä paikkaa
päälinnoituksekseen ja Varkaitten Paratiisiksi? Se on kyllä pehmoinen
paikka, jos siihen putoaa, ja miellyttävä paikka katseltavaksi. Mutta
se ei ole linnoitus. Minä luulen, että se olisi huonoin linnoitus
maailmassa. Sillä todenteolla sitä vallitsee ylhäältä päin yleinen
maantie vuorien yli — sellainen paikka, jonka kautta poliisit varmimmin
tulisivat kulkemaan. Katsokaas, viisi ruostunutta, lyhyttä pyssyä pitää
meitä avuttomuuden tilassa enemmän kuin puolituntia. Neljänneskomppania
minkälaisia sotilaita hyvänsä olisi jo heittänyt meidät jyrkänteen
yli. Mikä tämän yksinäisen ruohoisen ja kukkaisen sopen tarkoitus
liekin, niin ei se ainakaan ole linnoitettu asema. Se on jotain muuta,
sillä on jokin muu omituinen merkitys, jonka arvoa minä en ymmärrä.
Se muistuttaa enemmän satunnaista teatteria, tai luonnonrakentamaa
lämpiötä, se on kuin jonkun romanttisen komedian näyttämö, se on
kuin...»

Kun pienen papin sanat häipyivät ja hälvenivät unelmoivan vilpittöminä,
kuuli Muscari, jonka luonnolliset vaistot olivat virkeät ja herkät,
uutta melua vuoristossa. Hänestäkin oli sen kaiku hyvin heikko ja
epäselvä, mutta hän olisi voinut vannoa, että iltatuuli toi mukanaan
jotain, mikä muistutti hevosten kavioitten töminää ja kaukaista
huutelua.

Samalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat
koskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano
rosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen
pensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän
oli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä
kummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön
veitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen
ruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.

Seuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa
taapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin
nähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi
jotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet
haltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa
vartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi
voimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi
jo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat
ja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa
metallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan,
irroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa.
Sitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana
tiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.

»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen.
»Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta!
Nyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea
poliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin
roistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät,
auttakaamme _me_ santarmeja!»

Ja paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi
kiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi
hänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi
kuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti
olevan kovin kiihottunut.

»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken
sinua olemaan asiaan puuttumatta.»

»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on
näyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten
käyneen jälessä.»

»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa.
Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»

Isä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen,
tai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen
kasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen
kasvoilla.

Muscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli
tielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän,
että mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä
tupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä,
joten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun
molemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas
varovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.

»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella
murteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»

»Mitä sinä tarkoitat, sinä vehkeilijä», läähätti tultasyöksyvä
runoilija. »Onko sinun rohkeutesikin valhetta niinkuin sinun
rehellisyytesikin?»

»Kaikki minussa on valhetta», vastasi entinen opas aivan hyvällä
tuulella. »Minä olen näyttelijä; ja jos minä joskus olen ollut oma
itseni, olen jo unohtanut sen. Minä en ole sen paremmin täys'verinen
rosvo kuin täys'verinen opas. Minulla on aina joukko naamioita mukanani
ja sinä et voi taistella naamiota vastaan.»

Ja hän nauroi iloisesti kuin poika ja heittäytyi entiseen,
hajasääriseen asentoonsa kääntäen selkänsä taistelupaikalle tiellä.

Pimeys syveni vuoriston seinämien välissä, eikä ollut helppoa saada
selkoa taistelun kulusta. Nähtiin pitkien miesten ajavan hevosineen
vain sekavan rosvojoukon läpi, joka näytti halukkaammalta kiusaamaan
ja tuuppimaan tunkeilijoita, kuin tappamaan heidät. Se muistutti
enemmän väen tungosta kaupungissa estämässä poliisin kulkua kuin
sitä, millaiseksi runoilija oli aikaisemmin kuvaillut tuomittujen
ja rauhattomien, jalosukuisten miesten viimeistä vastarintaa. Juuri
kun hän pyöritteli silmiään hämmästyksissään, tunsi hän kosketuksen
kyynärpäässään ja huomasi omituisen pikku papin seisovan siinä kuin
lyhyen Noakin leveä hattu päässä, pyytäen hyväntahtoisesti saada sanoa
pari sanaa.

»Signor Muscari», virkkoi kirkon palvelija, »tämän kummallisen
käännekohdan aikana unohdettakoon persoonallisuudet. Minä voin
loukkaamatta teitä neuvoa, kuinka voitte tehdä enemmän hyvää kuin
auttamalla santarmeja, joiden velvollisuutena on joka tapauksessa
tunkeutua läpi. Minä rohkenen nenäkkäästi puuttua teidän
yksityisasioihinne; mutta välitättekö te tytöstä? Välitättekö hänestä
kylliksi naidaksenne hänet ja antaaksenne hänelle hyvän miehen? oli
tarkoitukseni kysyä.»

»Kyllä», sanoi runoilija yksinkertaisesti. »Mahtaako hän välittää
teistä?»

»Luullakseni?» kuului yhtä vakava vastaus.

»Siis menkää sinne ja tarjoutukaa», sanoi pappi, »tarjotkaa hänelle
mitä vain voitte, tarjotkaa hänelle taivaat ja maat, jos te olette
valloittanut ne. Aika lyhyt.»

»Miksi?» kysyi hämmästynyt kirjallisuuden harrastaja.

»Siksi», sanoi isä Brown, »että hänen _kohtalonsa_ on tullut tietä
ylös.»

»Tietä ylös ei ole tullut muuta», selitti Muscari, »kuin apujoukko.»

»Hyvä, menkää sinne», sanoi hänen neuvonantajansa, »ja pelastakaa hänet
pelastajilta.»

Hänen puhuessaan taittuivat pensaat kaikkialla kukkulan ympärillä
pakenevien rosvojen hyökkäyksen alla. He sukelsivat pensaikkoihin ja
paksuun ruohoon kuin tappiolle joutuneet pakolaiset ja ratsastavien
santarmien pystylieriset hatut tulivat näkyviin muserrettujen
pensasaitojen takaa. Kuului uusi käsky; syntyi hälinä kun miehet
nousivat ratsujen selästä ja pitkä upseeri korkealierisine hattuineen
ja harmaine pujopartoineen, kädessään papereita, ilmestyi aukolle, joka
oli Varkaitten Paratiisin porttina. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka
pankkiiri omituisella tavalla katkaisi huutaen käheällä, tukahtuneella
äänellä: »Ryöstetty! Minulta on ryöstetty!»

»Mitä, siitähän on kauan aikaa», huusi hänen poikansa hämmästyksissään,
»kun teiltä ryöstettiin kaksituhatta puntaa».

»Ei kahta tuhatta puntaa», sanoi rahamies äkillisellä ja pelottavalla
tyyneydellä, »vaan pieni pullo.»

Harmaapartainen poliisimies kulki vihreää onkaloa kohti. Tavatessaan
varkaitten kuninkaan polullaan, löi hän häntä olalle leikillisesti
tuupaten, niin että hän horjahti taaksepäin.

»Te joudutte vielä rettelöihin», sanoi hän, »jos te antaudutte
tällaisiin kujeihin.»

Mutta Muscarinkaan taiteellisista silmistä näytti kohtaus tuskin
suuren, hädässä olevan henkipaton vangitsemiselta. Jatkaen matkaansa
seisahtui poliisi Harrogaten perheen eteen ja sanoi: »Samuel Harrogate,
minä vangitsen teidät lain nimessä Hullin ja Huddersfieldin pankin
varojen kavalluksesta.»

Suuri pankkiiri nyökytti päätään omituisen näköisenä kuin suostuen
asiaan, näytti miettivän hetken, ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä,
hän kääntyi puoleksi ympäri, ja otti askeleen, joka vei hänet toisen
vuoriseinämän reunalle. Sitten hyppäsi hän, nostaen kätensä ylös,
niinkuin hän oli hypännyt vaunuistakin. Mutta tällä kertaa hän ei
pudonnutkaan pienelle niitylle juuri alapuolelle, hän putosi tuhat
jalkaa alemmaksi murskautuen luukasaksi laakson pohjalle.

Italialaisen poliisin kiukkuun, jota hän kielevästi purki isä
Brownille, oli sekaantunut koko lailla ihailua. »Oli hänen kaltaistaan
lopultakin livahtaa käsistämme», sanoi hän. »Hän oli suuri rosvo,
jos suvaitsette. Tällä hänen viimeisellä tempullaan ei luullakseni
ole edeltäjää. Hän pakeni Italiaan yhtiöitten rahat mukanaan ja
antoi nyt omien palkkaamiensa rosvojen vangita itsensä. Niin on sekä
rahojen katoaminen että hänen oma katoamisensa selitettävissä. Useat
poliiseistakin ottivat lunnaitten vaatimisen vakavalta kannalta. Mutta
jo vuosia sitten on hän tehnyt yhtä sukkelia tekoja kuin tämä, aivan
yhtä sukkelia. Siitä koituu vakava tappio hänen perheelleen.»

Muscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti
häneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon
hetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle
ja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä
miestä kohtaan.

»Minne sinä nyt aiot mennä?» kysyi hän hänen olkapäänsä yli.

»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko
minä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan,
jos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka
aamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin,
Huddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen,
tarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»

»Lyhyesti», sanoi Muscari, »oikeaan Varkaitten Paratiisiin.»



MR GLASSIN POISSAOLO


Tohtori Orion Hoodin, kuuluisan rikostieteilijän ja oikeuslääketieteen
erikoistuntijan vastaanottohuone oli Scarborough'issä meren puolella,
keskellä hyvin leveitten ja valoisain parveke-ikkunain sarjaa, joista
katsottuna Pohjanmeri näytti loppumattomalta sinisen vihreältä
marmorimuurilta. Tällaisessa paikassa on meri yksitoikkoinen kuin
rantatalojen sinivihreä laudoitus: sillä huoneissa vallitsi kaikkialla
pelottava järjestys, jokseenkin samanlainen kuin meren pelottava
tyyneys. Ei kuitenkaan saa otaksua, että tohtori Hoodin huoneustosta
puuttui ylellisyyttä tai runollisuutta. Ne olivat siellä omilla
paikoillaan; mutta saattoi huomata, ettei niitä koskaan päästetty
paikoiltaan pois. Ylellisyyttä siellä oli: erikoisella pöydällä oli
yhdeksän tai kymmenen laatikkoa parhaita sikaareja; mutta ne olivat
järjestetyt määrätyn suunnitelman mukaan, niin että väkevämmät olivat
lähinnä seinää ja miedoimmat lähinnä ikkunaa. Tarjotin, jolla oli
kolmenlaista juomaa, kaikki erinomaista lajia, seisoi aina hienon
hienolla pöydällä; mutta kuvitusvoimainen katselija olisi voinut
vakuuttaa, että viskyn, konjakin ja rommin pinta näytti aina olevan
samalla tasolla. Runoutta siellä oli: huoneen vasempaan kulmaan oli
hyllyille järjestetty täydellinen valikoima englantilaisia klassikoita,
ja oikealla oli nähtävänä kokoelma englantilaisten ja ulkomaalaisten
fysiologien teoksia. Mutta jos joku otti niteen Chauceria tai Shelleytä
hyllyltä, vaivasi aukko silmää kuin lovi miehen etuhampaissa. Oli
vaikea tietää, luettiinko kirjoja milloinkaan; luultavasti niitä
luettiin, vaikka tuntuikin siltä kuin olisivat ne kahlehditut
paikoilleen niinkuin raamatut vanhoissa kirkoissa. Tohtori Hood
käsitteli yksityistä kirjakokoelmaan kuin olisi se ollut julkinen
kirjasto. Mutta jos tämä tarkasti tieteellinen koskemattomuus verhosi
täydellisesti lyriikalla ja ballaadeilla kuormitetut hyllyt ja juomilla
ja tupakalla kuormitetut pöydät, niin on sanomattakin selvää, että
tuollainen pakanallinen pyhyys suojeli vielä enemmän muita hyllyjä,
jotka sisälsivät spesialistin kirjaston, ja muita pöytiä, jotka
kannattivat hauraita, melkein taikamaisia kemiallisia ja fysikaalisia
koneita.

Tohtori Orion Hood käyskenteli pitkin huoneriviänsä, jota rajoitti —
kuten poikien maantieteessä sanotaan — idässä Pohjanmeri ja lännessä
tohtorin yhteiskunnallisen ja rikosopillisen kirjaston tiheät rivit.
Hän oli puettu taiteilijamaiseen samettipukuun, kuitenkin ilman
minkäänlaista taiteellista huolimattomuutta; hänen tukkansa oli hyvin
harmahtava, vaikka se kasvoikin paksuna ja tiheänä, hänen kasvonsa
olivat laihat, mutta verevät ja niiden ilme odottavainen. Joka seikka
hänessä ja hänen huoneustossaan ilmaisi samalla kertaa jonkunlaista
taipumattomuutta ja levottomuutta, niinkuin tuo suuri Pohjanmeri, jonka
rannalle hän — ainoastaan terveydellisistä syistä — oli rakentanut
asuntonsa.

Ollen kujeilevalla tuulella lykkäsi kohtalo oven auki ja johti
tähän pitkään, ankaraan, meren viereiseen huoneustoon olennon, joka
ehkä oli sen ja sen isännän mitä omituisin vastakohta. Vastaukseksi
lyhyeeseen mutta kohteliaaseen kehoitukseen aukeni ovi sisälle päin ja
huoneeseen kömpi muodoton, pieni olento, josta hänen oma hattunsa ja
sateenvarjonsa näyttivät tuntuvan yhtä vaikeilta käsitellä kuin suuri
matkatavara-paljous. Sateenvarjo oli musta ja jokapäiväinen mytty,
kauan sitten korjauksen tarpeessa, hattu oli leveälierinen, papillinen
lakki, vaikka verrattain harvinainen Englannissa, ja mies oli oikea
perikuva kaikesta, mikä on yksinkertaista ja avutonta.

Tohtori katseli tulijaa hillityn hämmästyneesti, melkein niin kuin
hän olisi katsellut suurta, mutta selvästi vaaratonta huoneeseensa
kiipeävää merieläintä. Äsken tullut katseli tohtoria samalla
säteilevällä, mutta hengästyneellä iloisuudella, mikä on ominaista
lihavalle emännöitsijälle, joka juuri on varustautunut tunkeutumaan
raitiovaunuun. Siinä oli valtava sekoitus yhteiskunnallista
itsetietoisuutta ja ruumiillista hämminkiä. Hänen lakkinsa vierähti
matolle, hänen raskas sateenvarjonsa putosi hänen polviensa välistä
kolahtaen permannolle. Hän kurottautui sieppaamaan hattunsa ja kumartui
ottamaan sateenvarjonsa, sitten sanoi hän yhtä kyytiä pyöreillä
kasvoillaan yhä sama hymy:

»Minun nimeni on Brown. Suokaa anteeksi. Minä tulen Mac-Nabien asian
vuoksi. Olen kuullut teidän usein päästävän ihmisiä tällaisista
pulmista. Pyydän, että suotte anteeksi, jos olen erehtynyt.»

Tämän kestäessä oli hän kontaten saanut hattunsa käsiinsä ja tehnyt
sen yli pienen, nytkähtävän kumarruksen aivan kuin sillä korjatakseen
kaikki.

»En ole oikein käsittänyt teitä», vastasi tiedemies kylmänkiihkeällä
tavallaan. »Luulen, että te olette erehtynyt huoneista. Minä olen
tohtori Hood ja minun tehtäväni on melkein kokonaan kirjallista ja
kasvattavaa laatua. On kyllä totta, että poliisi on joskus kysynyt
neuvoani erittäin omituisissa ja tärkeissä asioissa, mutta...»

»Oh, tämä asia on mitä tärkein», keskeytti Browniksi kutsuttu pikku
mies. »Niin, hänen äitinsä ei tahtoisi antaa hänen mennä kihloihin.» Ja
hän nojautui taaksepäin tuolissaan säteillen tyytyväisyyttä.

Tohtori Hoodin kulmakarvat olivat rypistyneet synkistyen, mutta
silmissä niiden alla kiilteli jotain, mikä saattoi olla kiukkua tai
huvia. »Kuitenkaan», sanoi hän, »en ole ymmärtänyt täydellisesti.»

»Nähkääs, he aikovat mennä naimisiin», sanoi pappislakkinen, »miss
Maggie Mac-Nab ja nuori Todhunter tahtovat _mennä naimisiin_. No, mikä
sitten on tärkeämpää kuin se?»

Suuren Orion Hoodin tieteelliset voitot olivat riistäneet häneltä
paljon, muutamat sanovat terveyden, toiset Jumalan; mutta ne eivät
olleet täydellisesti riistäneet häneltä käsitystä naurettavasta.
Avomielisen papin viime esityksen aikana päästi hän hillityn
naurahduksen ja asettautui nojatuoliin tutkivan lääkärin irooniseen
asentoon.

»Mr Brown», sanoi hän harvakseen, »siitä on tasan neljätoista ja
puoli vuotta, kun minua persoonallisesti pyydettiin käsittelemään
persoonallista probleemia: se oli silloin kun Ranskan presidenttiä
yritettiin myrkyttää Lord Mayorin päivällisillä. Nyt on, ymmärtääkseni,
kyseessä, onko eräs teidän ystävistänne, nimeltä Maggie, toivottava
morsian eräälle hänen ystävälleen nimeltä Todhunter. Hyvä, mr
Brown, minä olen urheilija. Minä ryhdyn asiaan. Tahdon antaa Mac
Nabin perheelle parhaita neuvojani, yhtä hyviä kuin annoin Ranskan
presidentille ja Englannin kuninkaalle, — ei, parempia, neljätoista
vuotta parempia. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä tänään
iltapäivällä. Kertokaapa minulle tarinanne.»

Pieni Brown niminen pappi kiitti häntä kuvaamattomalla lämmöllä,
vaikkakin omituisen yksinkertaisella tavalla. Tuntui melkein siltä
kuin olisi hän kiittänyt jotain vierasta tupakkahuoneessa, vaivattuaan
häntä pyytämällä tulitikkuja tai kuin kiittäisi hän Kew Garden'in
hoitajaa siitä, että tämä oli lähtenyt hänen kanssaan niitylle hakemaan
neliapilalta. Pidettyään väliä tuskin puolipisteen verran, aloitti
pikku mies kertomuksensa:

»Mainitsin teille, että nimeni on Brown, ja se se todella onkin, ja
minä olen pappina siinä pienessä katolisessa kirkossa, jonka luulen
teidän varmasti nähneen noiden säännöttömien katujen toisella puolen,
missä kaupunki päättyy pohjoiseen päin. Viimeisen ja harvimmin
rakennetun varrella näistä kaduista, jotka kulkevat meren rantaa pitkin
kuin rantasulut, asuu hyvin kunniallinen, mutta aika kiivasluontoinen
jäsen minun seurakunnassani, Mac Nab niminen leski. Hänellä on tytär
ja hän vuokraa huoneita, ja hänen ja hänen tyttärensä, sekä lesken ja
asukkaiden välillä — — niin, uskallanpa väittää, että molemmin puolin
on paljon sanomista. Nykyään on hänellä vain yksi asukas, tuo Todhunter
niminen nuorimies; mutta hänestä on ollut paljon enemmän vastusta kuin
kaikista muista yhteensä, sillä hän tahtoo mennä naimisiin talon nuoren
neidin kanssa.»

»Ja talon nuori neiti», kysyi tohtori Hood, hiljaisuudessa hyvin
huvitettuna, »mitä tahtoo hän?»

»No, hänkin tahtoo ottaa miehen», huusi isä Brown nousten kiivaasti
ylös. »Siinähän juuri on tuo hirmuinen ristikohta.»

»Se on tosiaankin kamala pulma», sanoi tohtori Hood.

»Tuo nuori James Todhunter», jatkoi pappi, »on minun tietääkseni
hyvin kunnon mies; mutta hänestä ei kukaan tiedä juuri mitään. Hän on
iloinen, ruskeatukkainen nuori poika, ketterä kuin apina, sileäksi
ajeltu kuin näyttelijä ja palvelevainen kuin synnynnäinen asiamies.
Hänellä näyttää olevan taskut täynnä rahaa, mutta kukaan ei tiedä,
mitä hän toimittaa. Rouva Mac Nab — ollessaan pessimistisellä päällä
— on aivan varma siitä, että hän hommaa jotain pelottavaa, jotain,
mikä ehkä on yhteydessä dynamiitin kanssa. Dynamiitti lienee hyvin
vaaratonta ja melutonta lajia, sillä poika parka sulkeutuu joskus
huoneeseensa muutamaksi tunniksi ja tutkii jotain suljettujen ovien
takana. Hän selittää tämän eristäytymisen olevan ohimenevää ja että
siihen on omat syynsä ja lupaa selittää kaikki ennen häitä. Kukaan
ei tiedä varmasti sen enempää, mutta rouva Mac Nab kertoisi teille
paljon enemmän asioita, joista hänkään ei ole aivan varma. Te tiedätte
kuinka jutut versovat kuin ruoho sellaisen tietämättömyyden piirissä
kuin täällä. Siellä kerrotaan juttuja kahdesta äänestä, joiden on
kuultu puhelevan huoneessa; vaikka, kun ovi on avattu, on Todhunter
aina istunut yksinään. Kerrotaan salaperäisestä, pitkästä miehestä
silkkihattu päässä: hän tuli muka kerran esiin merisumusta ja nousi
nähtävästi merestä, hiipien hämärissä pitkin hiekkakenttää pienen
takapuutarhan läpi, kunnes hänen kuultiin puhelevan huoneen asukkaan
kanssa avoimen takaikkunan kautta. Keskustelu näytti loppuvan riitaan:
Todhunter paiskasi ikkunansa kiinni vihaisesti, ja korkeahattuinen
mies suli taas merisumuun. Tätä tarinaa kerrotaan perheessä mitä
suurimmalla herkkäuskoisuudella, mutta minä arvelen kyllä, että
rouva Mac Nab pitää parempana omaa, itsekeksimäänsä selitystä, että
toinen mies tai mikä hän lie, ryömii joka yö ulos suuresta vajasta
kadun kulmassa, joka päivisin on lukittu. Tästä te huomaatte, kuinka
Todhunterin lukittua ovea pidetään tienä, jota pitkin _Tuhannen ja
yhden yön_ hirviöt ja satuolennot hiipivät. Ja kuitenkin siellä on vain
vaatimaton nuorukainen puettuna rehelliseen mustaan takkiinsa, yhtä
säännöllisenä ja viattomana kuin vastaanottohuoneen kello. Hän maksaa
vuokransa minuutilleen, hän on elämässään ehdottomasti raitis; hän
on väsymättömän hyvä nuoremmille lapsille ja saattaa huvittaa heitä
päivät päästään, ja viimeksi, ja tärkeintä kaikista: hän on päässyt
yhtä suureen suosioon vanhimman tyttären silmissä ja tämä on valmis
lähtemään kirkkoon hänen kanssaan vaikka huomenna.»

Miehellä, joka on lämpimästi innostunut laajakantoisiin teorioihin,
on aina suuri halu sovittaa ne jokapäiväisiinkin asioihin. Kun suuri
erikoistutkija oli alentunut kuuntelemaan papin yksinkertaista puhelua,
niin teki hän sen auliisti. Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja
alkoi puhua kuin hajamielisyyteen taipuvainen luennoitsija.

»Pienissäkin asioissa on paras kysyä neuvoa luonnon ohjaavalta kädeltä.
Määrätynlaiset kukat saattavat olla kuolematta talven tultua, mutta
kukat ovat kuolevia, eräänlaiset kivet saattavat olla kastumatta
vuoksen aikana, mutta vuoksi nousee sentään. Tiedemiehen silmissä
on koko ihmiskunnan historia sarja joukkoliikkeitä, katoamista tai
siirtymistä, niinkuin kärpästen joukkokuolema talvella, tai lintujen
paluu keväällä. Kaiken historian perustana on rotu. Taru luo uskonnon;
rotu synnyttää lailliset ja eetilliset sodat. Tästä ei ole selvempää
esimerkkiä kuin tuon villin, epäitsekkään ja häviävän heimon kohtalo,
rodun, jota me tavallisesti sanomme kelttiläiseksi, ja josta teidän Mac
Nabinne ovat näytteitä. Pieninä, mustaverisinä, uneksivine, häilyvine
luonteineen, hyväksyvät he helposti taikauskoiset selitykset joka
tapauksesta, aivan samoin kuin he myöskin hyväksyvät, — suokaa anteeksi
jos sanon niin — tuon taikauskoisen katsantokannan, jota te ja teidän
kirkkonne edustatte. Ei ole mitään merkillistä siinä, että sellainen
kansa, valittava meri takanaan ja — suokaa taas anteeksi — jyrinällä
uhkaava kirkko edessään, näkee haaveellisia piirteitä siinä, mikä on
täysin selvää. Te, ahtaine seurakunnallisine vastuunalaisuuksienne
näette ainoastaan tuon yksityisen, rouva Mac Nabin jonka tuo yksityinen
tarina kahdesta äänestä ja pitkästä, merestä nousseesta miehestä on
saattanut suunniltaan. Mutta tieteellisellä kuvitusvoimalla varustettu
mies näkee niin sanoakseni Mac Nabin koko heimon hajaantuneena koko
maailmaan lopullisessa haaksirikossaan, aivan samanlaisena kuin
lintuparvi. Hän näkee tuhansien rouva Mac Nabien tuhansissa taloissa
tiputtavan pienen tipan sairaalloisuutta ystäviensä teekuppiin, hän
näkee...»

Ennenkuin tiedemies oli ehtinyt lopettaa lausuntonsa, kuului toinen,
vielä kärsimättömämpi kolkutus ulkoa; henkilölle, jonka puvun helmat
suhahtelivat, näytettiin kiireesti tietä pitkin käytävää ja ovi avautui
siististi puetulle, mutta kiireestä punakalle ja hämmentyneelle
nuorelle tytölle. Hänen tukkansa oli vaalea, merituulen hajottama, ja
hän olisi ollut täydellinen kaunotar, jolleivät hänen poskipäänsä olisi
olleet, niinkuin skotlantilaisilla yleensä, hiukan esiinpistävät ja
hyvin verevät. Hänen anteeksipyyntönsä oli melkein yhtä äkillinen kuin
käsky.

»Valitan, että keskeytän teidät, sir», sanoi hän. »Mutta minun täytyi
heti lähteä isä Brownin jälkeen, sillä ei ole kysymys vähemmästä kuin
elämästä tai kuolemasta.»

Isä Brown aikoi hypätä jaloilleen jokseenkin hämmästyneenä. »Mitä, mitä
on tapahtunut, Maggie?» sanoi hän.

»James on murhattu, kaikesta päättäen», vastasi tyttö ankarasti
läähättäen juoksustaan. »Tuo mies Glass on ollut äskettäin hänen
seurassaan; minä kuulin heidän juttelevan aivan selvästi oven takaa.
Kaksi eri ääntä; sillä James puhui matalalla äänellä, sopertaen ja
toinen ääni oli korkea ja vapiseva.»

»Tuo mies Glass?» toisti pappi jokseenkin ällistyneenä.

»Minä tiedän, että hänen nimensä on Glass», vastasi tyttö hyvin
kärsimättömänä. »Minä kuulin sen selvästi oven läpi. He riitelivät
— rahoista luullakseni — sillä minä kuulin Jamesin tuon tuostakin
sanovan: Se on oikein herra Glass; tai: Ei, herra Glass, ja sitten:
Kaksi ja kolme, herra Glass. Mutta me puhelemme nyt liikaa; teidän
täytyy tulla heti, ja siihen on kai vielä aikaa.»

»Mihin on vielä aikaa?» kysyi tohtori Hood, joka oli tarkastellut
neitoa huomattavalla mielihyvällä. »Minkä tähden herra Glass ja hänen
sotkuiset raha-asiansa vaativat sellaista kiirettä?»

»Minä aioin särkeä oven, mutta en voinut», vastasi tyttö lyhyesti.
»Sitten juoksin takapihalle ja kiipesin ikkunalaudalle, josta näkee
huoneeseen. Siellä oli aivan hämärä ja huone näytti tyhjältä, mutta
minä vannon nähneeni Jamesin lyyhistyneenä nurkkaan, aivan kuin hänet
olisi myrkytetty tai kuristettu.»

»Tämä asia on hyvin vakava», sanoi isä Brown nousten ylös ja
noukkien harhailevan hattunsa ja sateenvarjonsa. »Todella olin juuri
selittämässä asiaanne tälle herralle, ja hänen katsantokantansa...»

»On täydellisesti muuttunut», sanoi tiedemies vakavasti. »En luule,
että tämä nuori neiti on niin kelttiläinen, kuin olin otaksunut. Koska
minulla ei ole mitään muuta tekemistä, panen minä hatun päähäni ja
lähden teidän kanssanne kaupungille.»

Noin viiden minuutin kuluttua lähestyivät kaikki kolme Mac Nabien kadun
synkkää päätä. Tyttö käveli vuoristolaisen lujalla, väsymättömällä
tavalla, rikostieteilijä vetelehtivällä siroudella, josta ei kuitenkaan
puuttunut jonkunlaista leopardimaista reippautta, ja pappi kepsutteli
pontevin, lyhyin askelin, joista täydellisesti puuttui hienouden
tavoittelu. Tämän kaupunginosan ulkonäkö vahvisti melkein tohtorin
viittauksia kolkon ympäristön ja tapojen vaikutuksesta ihmisiin.
Ravistuneet talot seisoivat yhä harvenevina erillään taittuneessa
rivissä rannikolla; ilta loppui aikaiseen ja synkän näköiseen hämärään,
meri oli tummanpunainen ja kuohui pahaenteisesti. Mac Nabien pienessä
puutarhapahasessa, joka ulottui hietarannikkoon saakka, kasvoi kaksi
mustaa puuta, jotka olivat kuin hämmästyksestä pystyyn jääneet
paholaisen kädet, ja kun rouva Mac Nab juoksi katua pitkin heitä
vastaan kuivat käsivarret samalla lailla levällään ja tuimat kasvot
palavina, muistutti hänkin jossain määrin paholaista. Tohtori ja
pappi vastasivat tuskin, kun hän kimeällä äänellä toisteli tyttärensä
tarinaa, pannen mukaan sekoittavia yksityiskohtia omasta päästään; hän
huusi kostoa joko mr Glassille murhasta, ja mr Todhunterille siitä,
että hän oli antanut murhata itsensä, tai viimemainitulle siitä, että
hän oli uskaltanut aikoa naida hänen tyttärensä, eikä ollut elänyt
kylliksi tehdäkseen sen. He kulkivat ahtaan käytävän läpi talon
etuosassa, kunnes tulivat vuokralaisen ovelle peräpuolella ja silloin
tohtori Hood vanhan salapoliisin tavoin asetti olkapäänsä voimakkaasti
ovipeiliä vasten ja mursi oven. Sen auetessa tuli äänettömän
murhenäytelmän näyttämö esiin. Eipä kukaan huoneen nähdessään olisi
hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut kahden, tai ehkä useamman
henkilön kauhistuttavan kohtauksen näyttämönä. Pöydällä oli hajallaan
pelikortteja ja niitä oli lennellyt ympäriinsä lattialle, aivan
kuin peli olisi äkkiä keskeytynyt. Kaksi viinilasia seisoi valmiina
täytettäviksi sivupöydällä ja kolmas oli särkynyt kristallitähdeksi
matolle. Noin viisi askelta siitä oli maassa esine, joka näytti
pitkältä veitseltä, tai lyhyeltä miekalta, jonka terä oli aivan suora
ja kädensija koristeltu kuvioilla ja väreillä; sen tylsään terään
sattui juuri harmaja valon pilkahdus synkästä ikkunasta taustalla,
josta mustat puut näkyivät meren lyijynharmaata taustaa vasten. Huoneen
vastapäiseen kulmaan oli vierinyt herrasmiehen silkkihattu, niinkuin
se juuri olisi lyöty pois jonkun päästä, niin että katselija vielä oli
näkevinään sen hiljaa heilahtelevan. Ja nurkassa sen takana, sinne
heitettynä kuin perunasäkki, mutta köytettynä kuin matkakirstu, makasi
herra James Todhunter kapula suussaan ja kuusi tai seitsemän nuoraa
sidottuna hänen käsivarsiensa ja sääriensä ympäri. Hänen ruskeat
silmänsä olivat eloisat ja vilkahtelivat iloisesti.

Tohtori Orion Hood pysähtyi hetkeksi matolle oven edessä ja silmäili
äänettömänä väkivallan koko näyttämöä. Sitten asteli hän reippaasti
mattoa pitkin noukkasi käteensä korkean silkkihatun ja pisti sen
vakavasti yhä sidotun Todhunterin päähän. Se oli aivan liian suuri
hänelle, niin että se hupsahti melkein hänen olkapäilleen.

»Mr Glassin hattu», sanoi tohtori palaten takaisin ja tutkisteli sen
sisäpuolta taskulinssillään. »Kuinka on mr Glassin poissaolo ja hänen
hattunsa läsnäolo selitettävä? Sillä herra Glass ei suinkaan ole
huolimaton pukuunsa nähden. Tämä päähine on sangen hieno säännöllisesti
harjattu ja kiillotettu, vaikkei enää aivan uusi. Vanha keikari,
luullakseni.»

»Mutta taivaan tähden», huusi neiti Mac Nab, »ettekö aio vapauttaa
miestä ensiksi?»

»Minä sanon 'vanha' tahallani, vaikka en varmuudella», jatkoi
selittäjä, »sillä minun perusteeni saattavat ehkä tuntua kaukaa
haetuilta. Ihmisen tukka aikaa lähteä hyvin erilailla, mutta melkein
joka tapauksessa putoaa se vähitellen ja linsillä pitäisi minun nähdä
pienet hiushiukkaset äsken käytetyssä hatussa. Niitä ei ole ja se
saattaa minut otaksumaan, että herra Glass on kaljupäinen. Jos me nyt
vertaamme tätä tuohon kimeään ja kiukkuiseen ääneen, jonka miss Mac Nab
kuvasi niin elävästi — kärsivällisyyttä, hyvä neiti, kärsivällisyyttä
— jos me tarkastamme hiuksetonta päätä ja otamme huomioon kiukkuisen
vanhan miehen äänen, voimme minun mielestäni tehdä johtopäätöksemme
hänen iästään. Siitä huolimatta oli hän luultavasti voimakas ja lisäksi
jokseenkin varmasti pitkä. Minä saatan jossain määrin nojata tarinaan
hänen äskeisestä ilmestymisestään ikkunaan pitkänä, silkkihattuisena
miehenä, mutta mielestäni on minulla tarkempia tunnusmerkkejä. Tämä
viinilasi on murskautuessaan singonnut yli koko paikan, mutta yksi sen
sirpaleista on korkealla korokkeella uunin reunalla. Tällainen sirpale
ei olisi voinut pudota sinne, jos lasi olisi särkynyt jokseenkin lyhyen
miehen, kuten herra Todhunterin kädessä.»

»Eiköhän ohimennen», sanoi isä Brown, »sopisi vapauttaa herra
Todhunteria?»

»Mutta juomalasista saamamme ohjeet eivät lopu tähän», jatkoi
erikoistutkija. »Voinhan heti ilmaista sen mahdollisuuden, että
tuo Glass oli kaljupäinen ja hermostunut pikemmin irstailun, kuin
iän vuoksi. Mr Todhunter on, kuten on huomautettu, rauhallinen,
säästäväinen kunnianmies, varsinaisesti raittiusmies. Nämä kortit ja
viinilasit eivät muodosta hänen tavallisen olemuksensa osaa, ne ovat
kai hankitut jotain tilapäistä toveria varten. Mutta se on satunnaista,
me voimme jatkaa. Omistakoon herra Todhunter nämä viinilasit tai ei,
niin ei täällä näy mitään, mikä osoittaisi hänen omistavan viiniä. Mitä
sitten piti näitten lasien sisältää? Minä tahtoisin kerrallaan otaksua
paloviinaa tai viskyä, ehkäpä hienoa lajia, herra Glassin taskumatista.
Tässä teillä on jonkinlainen valokuva miehestä, tai ainakin tyypistä:
pitkä, vanhahko, hienosti puettu, vaikka jonkun verran elähtänyt,
varisti mieltynyt peliin ja väkijuomiin, tai ehkä mieluummin liiankin
mieltynyt niihin. Mr Glass on hyvin tunnettu herrasmies yhteiskunnan
lievepuolilla.»

»Kuulkaapas», huusi nuori nainen, »jos te ette salli minun vapauttaa
häntä, menen minä ulos huutaman poliisia.»

»Minä en neuvoisi teitä, miss Mac Nab», sanoi tohtori Hood vakavasti,
»noutamaan poliisia joka kiireeseen. Minä pyydän teitä vakavasti,
isä Brown, rauhoittamaan joukkoanne, ei minun, vaan heidän itsensä
vuoksi. Niin, me olemme päässeet jossain määrin perille herra
Glassin ulkomuodosta ja arvosta. Mitkä ovat nyt ne tärkeimmät
seikat, jotka tunnemme herra Todhunterista? Niitä on varsinaisesti
kolme: hän on säästäväinen, hänellä on enemmän tai vähemmän varoja
ja hänellä on salaisuus. Nyt on siis selvä, että tässä ovat tuon
hyväluontoisen miehen kolme päätunnusmerkkiä, miehen, joka on joutunut
kiristysyrityksen uhriksi. Ja varmasti on yhtä selvää, että mr Glassin
hälventynyt kiilto, irstailevat tavat ja kimeä kiukku ovat sen miehen
erehtymättömiä tunnusmerkkejä, joka teki kiristysyrityksen. Me tunnemme
nyt isäksi luonteenomaista henkilöä murhenäytelmästä, jonka aiheena on
vaitiolon ostaminen. Toisella puolen on meillä kunnioitettava mies,
jolla on salaisuus, toisella esikaupungin korppikotka, joka vainuaa
salaisuutta. Nämä kaksi ovat tavanneet toisensa täällä tänään ja ovat
riidelleet käyttäen nyrkkejä ja paljastettuja aseita.»

»Aiotteko irroittaa nuo köydet?» kysyi tyttöitsepäisesti. Tohtori Hood
laski silkkihatun varovaisesti sivupöydälle ja meni vankia kohti. Hän
tutki häntä tarkkaavasti, liikutti häntä hiukan ja käänteli häntä
olkapäistä, mutta vastasi vain:

»Ei, minä arvelen, että nämä köydet täyttävät tarkoituksensa aivan
hyvin siksi, kunnes teidän ystävänne poliisit tuovat käsiraudat.»

Isä Brown, joka sillä aikaa oli tylsästi tuijottanut mattoon, nosti nyt
pyöreät kasvonsa ja sanoi:

»Mitä te tarkoitatte?»

Tiedemies oli siepannut omituisen väkipuukon permannolta ja
katseli sitä tarkasti vastatessaan: »Koska te olette tavanneet
herra Todhunterin nuorittuna», sanoi hän, »tartutte te heti siihen
johtopäätökseen, että herra Glass on sitonut hänet ja sitten,
luullakseni, paennut. Sitä vastaan puhuu neljä seikkaa. Ensiksi, kuinka
niin hieno herra, kuin teidän tuttavanne Glass, jättäisi hattunsa
jälkeensä, jos hän on lähtenyt vapaasta tahdostaan? Toiseksi», jatkoi
hän kulkien ikkunaa kohti, »tämä on ainoa tie ulos ja se on suljettu
sisältäpäin. Kolmanneksi on tämän veitsen kärjessä hiukan verta, eikä
herra Todhunterissa ole haavaa. Herra Glass vei haavan mukanaan,
olkoon hän sitten kuollut tai hengissä. Lisätkää tämä ensimäiseen
mahdollisuuteen. On paljon otaksuttavampaa, että kiristyksen uhri
koettaa tappaa painajaisensa, kuin että kiristäjä haluaisi murhata
hanhen, joka muni hänelle kultaisia munia. Siinä, arvelen minä, on
meillä koko tuo sievä tarina.»

»Mutta köydet?» kysyi pappi, jonka silmät olivat pysyneet ammollaan
ilmaisten jokseenkin elotonta ihmetystä.

»Ah, nuo nuorat», sanoi asiantuntija omituisella äänenpainolla.
»Miss Mac Nab tahtoi hyvin mielellään tietää, miksi minä en tahtonut
vapauttaa herra Todhunteria siteistään. Hyvä, minä sanon sen hänelle.
Minä en tehnyt sitä senvuoksi, että herra Todhunter voi vapauttaa
itsensä niistä milloin vain haluaa.»

»Mitä?» huusivat kuuntelijat hämmästyneinä, äänissä mitä erilaisin
sointu.

»Minä olen silmäillyt kaikkia herra Todhunterin köysiä», jatkoi
Hood rauhallisesti. »Minä luulen tietäväni jotain solmuista; nekin
muodostavat rikostieteen haaran. Hän on itse tehnyt jok'ikisen
noista solmuista ja voi avata ne itse. Vihollinen, jolla olisi ollut
tarkoituksena köyttää hänet, ei ole solminnut yhtään niistä. Koko tämä
nuorajuttu perustuu näppärästi tehtyyn solmuun, jonka tarkoituksena on
saada meidät luulemaan häntä taistelun uhriksi Glass paran asemesta,
jonka ruumis on joko kätketty puutarhaan, tai työnnetty uunin
savutorveen.»

Syntyi hyvin alakuloinen hiljaisuus, huone alkoi pimetä. Puutarhan
puiden meren runtelemat oksat näyttivät kuivemmilta ja mustemmilta kuin
ennen, ja nyt näyttivät ne lähestyneen ikkunaa. Olisi voinut kuvitella,
että ne olivat merihirviöitä, niin kuin miekkakalat tai hait,
mustepolyyppejä, jotka olivat kiivenneet merestä katselemaan tämän
murhenäytelmän loppua, niinkuin _hän_, tuo näytelmän konna ja uhri, tuo
kauhea, korkeahattuinen mies, oli kerran noussut merestä. Sillä ilma
oli aivan paksua kiristyksen löyhkästä; rikoksen, joka on inhottavin
ihmisteoista, koska se on rikos, joka peittää toisen rikoksen; musta
kääre vielä mustemman haavan päällä.

Pienen katolisen papin kasvot, jotka tavallisesti olivat
hyväntahtoiset, jopa naurettavatkin, olivat äkkiä murtautuneet
tuimiin omituisiin ryppyihin. Se ei ollut tuota hänen alkuperäisen
yksinkertaisuutensa kummastelevaa uteliaisuutta. Se oli pikemmin tuota
luovaa uteliaisuutta, joka ilmaantuu, kun aate saa alkunsa.

»Sanokaapa vielä kerran, olkaa hyvä», sanoi hän yksinkertaisella,
väsyneellä tavallaan. »Tarkoitatteko, että Todhunter voi sitoa itsensä
ja päästää siteensä irti aivan yksin?»

»Sitä minä juuri tarkoitan», sanoi tohtori.

»Jerusalem», kirkasi Brown äkkiä. »Ihmettelenpä, voisiko se
mahdollisesti olla sitä!»

Hän hyppeli poikki huoneen kuin kaniini ja tarkasti äkkinäisen
ajatuksen vallassa vangin osaksi peittyneitä kasvoja. Sitten käänsi hän
omat melkein hassunkuriset kasvonsa seuruetta kohti.

»Niin, sitä se on», huusi hän jonkinlaisen kiihkon vallassa. »Voitteko
nähdä miehen kasvot? Katsokaapa vain hänen silmiään!»

Sekä tohtori että tyttö seurasivat hänen katseensa suuntaa. Ja vaikka
leveä, musta side peitti kokonaan Todhunterin kasvojen alaosan, ilmeni
sen yläosassa jonkinlaista ponnistusta ja jännitystä.

»Hänen silmänsä katsovat kieroon», huusi neito hyvin liikutettuna. »Te
mielettömät, minä luulen, että siteet vaivaavat häntä.»

»Ei sentään, luullakseni», sanoi tohtori Hood. »Silmissä on tosiaan
omituinen ilme. Mutta minä selittäisin nuo poikittaiset rypyt pikemmin
jonkinlaisen sielullisen sairaloisuuden ilmaisuksi...»

»Höh, pötyä», huusi isä Brown. »Ettekö näe, että hän nauraa?»

»Nauraa?» toisti tohtori säpsähtäen. »Mille ihmeelle hän nauraisi?»

»Hyvä», sanoi arvoisa isä Brown puolustellen. »En halua olla
epäkohtelias, mutta luulen kuitenkin, että hän nauraa teille. Ja minä
olen todella taipuvainen nauramaan itsellenikin, nyt kun tiedän kaikki.»

»Minkä kaiken te tiedätte?» kysyi Hood hiukan kiukuissaan.

»Nyt minä tiedän», vastasi pappi, »herra Todhunterin ammatin.»

Hän tallusteli ympäri huonetta katsellen esinettä toisensa jälkeen,
jota tehdessään hän näytti tylsästi tuijottavan, purskahtaen
tuontuostakin yhtä tylsään nauruun, homma, joka suuresti kiusasi
niitä, joiden täytyi seurata sitä. Hän nauroi makeasti hatulle, vielä
vallattomammin särkyneelle lasille, mutta veri miekan käressä saattoi
hänet kuolettavan ilonpuuskan valtaan. Sitten kääntyi hän kiukkuisen
tiedemiehen puoleen:

»Tohtori Hood», huusi hän innoissaan, »te olette suuri runoilija. Te
olette kutsunut olemattoman olennon esiin tyhjyydestä. Kuinka paljon
jumalaisempaa se onkaan kuin minun pelkkien tosiseikkojen utelemiseni!
Todella ovatkin nuo pelkät tosiseikat jotensakin jokapäiväisiä ja
naurettavia vertaillessa.»

»Minä en käsitä mitään teidän tarinoimisestanne», sanoi tohtori Hood
ylpeästi. »Minun keksimäni tosiseikat ovat välttämättömiä, vaikka
pakostakin eivät täydellisiä. Välittömälle näkemykselle on myöskin
annettava osansa, tai — jos te pidätte enemmän toisesta sanontatavasta
— runolliselle, vaikka tulosta ei voi vielä pitää varmana ainoastaan
yhteensattuvien yksityisseikkojen nojalla. Herra Glassin poissa
ollessa...»

»Sitä se on, sitä se on», sanoi pieni pappi nyökäyttäen päätään hyvin
innokkaasti. »Se on ensimäinen varma ajatus: herra Glassin poissaolo.
Hän on niin merkillisen näkymättömissä. Minä arvelen», lisäsi hän
miettivästi, »ettei kukaan koskaan ole ollut niin täysin poissa kuin
herra Glass.»

»Tarkoitatteko, että hän on poissa kaupungista?» kysyi tohtori.

»Minä tarkoitan, että hän on poissa kaikkialta», lisäsi isä Brown. »Hän
on poissa maailman kaikkeudesta, niin sanoakseni.»

»Tarkoitatteko aivan vakavasti», sanoi asiantuntija hymyillen, »ettei
sellaista henkilöä olekaan?»

Pappi teki myöntävän liikkeen. »Siltä se valitettavasti näyttää», sanoi
hän.

Orion Hood purskahti hillittömään nauruun. »Hyvä», sanoi hän,
»ennenkuin rupeamme käsittelemään satoja muita näennäisyyksiä,
katselkaamme ensimäistä tosiseikkaa, jonka keksimme tullessamme tähän
huoneeseen. Jos herra Glassia ei ole olemassa, kenen hattu tämä sitten
on?»

»Se on herra Todhunterin», vastasi Brown.

»Mutta eihän se sovi hänelle», huusi Hood kärsimättömästi. »Hänenhän on
mahdotonta käyttää sitä.»

Isä Brown pudisti päätään sanomattoman lempeästi. »Enhän ole koskaan
sanonut, että hänen pitäisi käyttää sitä», vastasi hän. »Minä
sanoin, että hattu oli hänen. Tai, jos te vaaditte käsitteiden eron
selvittämistä, tämä on hänen hattujaan.»

»Ja missä on tuo käsitteiden ero sitten?» kysyi rikostieteilijä
ylenkatseellisesti hymähtäen.

»Hyvä herra», huusi hyväluontoinen pikku mies, jonka liikkeissä
ensikerran vivahti kärsimättömyys, »jos te otatte mennäksenne
katua pitkin ensimäiseen hatuntekijän puotiin, saatte nähdä että,
tavallisesti puhuen, on ero jonkun miehen hatun ja hänen hattujensa
välillä.»

»Mutta hatuntekijä», vastusteli Hood, »saa rahoja uusista hatuista
varastossaan. Mitä saa Todhunter tästä ainoasta vanhasta hatusta?»

»Kaniineja», vastasi isä Brown äkkiä.

»_Mitä?_» huusi tohtori Hood.

»Kaniineja, nauhoja, makupaloja, kultakaloja, kirjavia paperikääryjä»,
sanoi kunnianarvoisa herrasmies nopeasti. »Ettekö keksinyt tuota
kaikkea, kun huomasitte nuo solmut köysissä? Sama on miekankin laita.
Herra Todhunter ei ole saanut ulkopuolista haavaa, niin kuin tiedätte,
mutta hän on saanut haavan sisäänsä, jos tahdotte uskoa minua.»

»Tarkoitatteko herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle?» kysyi rouva
Mac Nab tuimasti.

»En tarkoita herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle», sanoi isä
Brown. »Minä tarkoitan herra Todhunterin sisäpuolelle.»

»Mutta mitä hullua te oikeastaan tarkoitatte?»

»Herra Todhunter», selitti isä Brown rauhallisesti, »opettelee
ammatti-silmänkääntäjäksi, temppujentekijäksi, vatsastapuhujaksi ja
solmutemppujen erikoistaikuriksi. Hattu selittää silmänkääntötemput.
Siitä ei ole merkkiäkään hiuksista. Ei sen tähden, että liian aikaisin
kaljuksi tullut herra Glass olisi sitä käyttänyt, mutta sen tähden,
ettei sitä kukaan ole käyttänyt. Heittotempusta saamme selityksen
kolmelle lasille, joita herra Todhunter juuri heitteli ilmaan ja otti
taas kiinni niiden pyöriessä. Mutta juuri temppuja harjoitellessaan
särki hän yhden laseista välikattoa vasten. Taikatemput selittävät
myöskin miekan, koska sen nieleminen on herra Todhunterin ammatilinen
ylpeys ja velvollisuus. Mutta, taas paraikaa temppua tehdessään,
leikkasi hän pienen haavan kurkkuunsa aseilla. Sen vuoksi on hänessä
haava sisäpuolella, josta minä olen varma — hänen kasvojensa ilmeen
vuoksi — ettei se ole vaarallinen. Hän harjoitteli siis juuri nuorista
irtipääsemistemppua, niin kuin Davenport-veljekset, ja hän oli juuri
pääsemäisillään niistä, kun me kaikki murtausimme huoneeseen. Kortit
ovat siis korttitemppuja varten, ja ne ovat hajonneet ympäri lattiaa
sen vuoksi, että hän juuri harjoitteli niiden lennättämistä ilmassa.
Enimmäkseen piti hän hommansa salassa, koska hänen täytyi pitää
temppunsa salassa, niin kuin ainakin taikurin. Mutta se tosiasia,
että korkeahattuinen vetelehtijä oli kurkistanut sisään huoneen
taka-akkunasta ja että hänet ajettiin pois hyvin äkäisesti, riitti,
että me kaikki jouduimme väärille jälille hakiessamme romaania, ja
rupesimme kuvittelemaan, että tuo silkkihattuinen kummitus, herra
Glass, heitti varjon koko hänen elämäänsä.

»Mutta, entä nuo kaksi ääntä?» kysyi Maggie tuijottaen.

»Ettekö ole koskaan kuullut ilveilijöitten puhuvan vatsasta?» kysyi isä
Brown. »Ettekö tiedä, että he puhuvat ensin luonnollisella äänellään ja
vastaavat sitten itselleen juuri tuollaisella kimeällä vapisevalla ja
luonnottomalla äänellä, jonka te kuulitte?»

Syntyi pitkä hiljaisuus, ja tohtori Hood katseli pikku miestä, joka oli
puhunut, huulillaan katkera ja tarkkaava hymy.

»Te olette tosiaan sangen älykäs mies», sanoi hän. »Tuota ei olisi
toimitettu paremmin kirjassakaan. Mutta onpa vielä eräs herra Glassia
koskeva seikka, jota ette vielä ole selittänyt, ja se on hänen nimensä.
Miss Mac Nab kuuli selvästi herra Todhunterin kutsuvan häntä sillä
nimellä.»

Arvoisa herra Brown ratkesi melkein lapsellisesti nauraa hihittämään.

»Kas, se», sanoi hän, »on yksinkertaisin kohta koko tässä
yksinkertaisessa jutussa. Kun meidän taikuriystävämme täällä heitteli
ilmaan kolmea, pyörivää lasia, laski hän ne ääneen siepatessaan ne
kiinni ja samoin hän huomautti ääneen, milloin hänen ei onnistunut
siepata niitä. Se, mitä hän oikeastaan sanoi, kuului: Yksi, kaksi,
kolme, en tavannut lasia; yksi kaksi kolme, en tavannut lasia j.n.e.»
[Missed a glass kuuluu englanniksi jokseenkin samoin Mister Glass;
siitä väärinkäsitys, jota suomalaisessa käännöksessä ei saa esiin.
_Suom. huom._]

Huoneessa vallitsi hetkisen hiljaisuus, mutta sitten jokainen, kuin
yhteisestä suostumuksesta, purskahti nauruun. Sillä aikaa päästi
nurkassa oleva henkilö kohteliaasti kaikki nuorat auki ja antoi niiden
vaipua lattialle kiemuraan. Sitten, edeten kumarrellen keskelle
huonetta, hän otti taskustaan suuren sinisellä ja punasella kirjaillun
paperilapun, jossa ilmoitettiin, että _Zaladin_, maailman suurin
taikuri, käärmeihminen, vatsastapuhuja ja ihmiskenguru, esiintyy
tehden aivan uuden sarjan temppuja, Keisarillisessa paviljongissa,
Scarborough'ssa, seuraavana maanantaina, tasan kello kahdeksan.



TOHTORI HIRSCHIN KAKSINTAISTELU


Herra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen
Champs Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä.
He olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli
molemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän
kasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän
partansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli
silminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla
oli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan
kummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat
ateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin
vilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori
Hirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.

Herra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että
yleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»]
pitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja
tehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin»,
sanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut
viimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli
kuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin
loppukuoro, _Aux armes, citoyens_ [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin
kuuluvaksi _Aux greves, citoyens_ [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen
antimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja
hyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä
valmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan
tuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat
upseerinsa.

Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa
ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka
kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen
kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan
toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta
epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan
taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen
luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden
gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että
hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa
silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys.
Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään
elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa,
ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin
opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen
vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin
hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa
hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin
keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus
huolellisesti säilytti.

Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä
— katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin;
kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain
yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä
olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut
ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos
erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle
iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat
molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.

Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi
voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten
kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän
oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen
isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen
retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin
mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan,
antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän
kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:

 »En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota
 minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc.
 Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan
 kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä
 kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja
 odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne
 teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen
 kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en
 tahdo.

 Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!

                                           P. Hirsch.»

Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki
sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti
toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien
varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää
absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan
tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas
joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies
juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.

Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi
auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta...»

Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat
syynsä olla tapaamatta miestä, mutta...»

Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että
tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän
edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin
tykin kuula.

Hän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu,
ja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen
tapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen
säärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine
sukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli
hyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa
oli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä
myöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli
pitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on
tavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu
leveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien
alapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen
kuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen
olemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista
paroonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli
kuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen
patriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta.
Heti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella
äänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?»
aivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.

Armagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään.
Miehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta
levoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa
kadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt
pöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin
Camille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä
väkijoukkoon.

»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon
minua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan
puhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja,
joka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin
hänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun
yli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat
vaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin
meidän, jotka emme saa puhua, _täytyy_ puhua. Teidät on kavallettu
preussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät
kavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista.
Me vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen
taskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin,
sitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle,
joka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen
käsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo,
kuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch
on sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä
tiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta.
Sanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin
pöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain
ministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen.
P.H.!»

Hän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi
sitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin
osa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja
vähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin
johtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.

»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä
kadulla?»

»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan
joukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos
hänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen
täydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää
minut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on
ajanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin
kansa jäljessäni.»

Kirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi
ilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut
eversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan
ja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi,
se nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli
jo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille,
kun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos
parvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä
hän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä.
Pitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän
samppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä.
Hänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista
tukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa
olivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä
suuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.

Lyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä
päättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta
lausettaan.

»... sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni,
toisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo
tavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen
ulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä
keskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän
teille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että
hänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian
sääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä,
on hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä;
ja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti...!»

Armagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin
vihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle
kiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes
hänen taas kuultiin sanovan:

»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita,
ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan
itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja
perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys;
minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille
melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua
niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin
heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita,
niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani,
minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten
mietiskelemään loppuiäkseni.»

Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan
eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo
tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti:
»Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in
herttua.»

Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti
kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.

Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt
päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat
melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä
koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki
olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona,
melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin
mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen.
Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli
hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin.
Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti
järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita
j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau
istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.

»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän
raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten
sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia
ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet
tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia,
ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»

»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.

»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on
aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta
Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan
ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja
saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut
kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»

»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.

»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi
antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa
kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja
asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan
tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin
kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat
tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä,
mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin
kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia,
jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»

»Ja onko se?» kysyi isä Brown.

»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt
joku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan,
että paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella.
Todellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla
pulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän,
punaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu
punaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi
mieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei
tunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa
ulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa.
Minun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta
vanhalta porkkanalta.»

Isä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä
kahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa
kaapissa?» kysyi hän.

»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli
oikeastaan valkea — oli...»

Isä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti
toveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.

»Niin, mitä?» vastasi Flambeau, syöden innokkaasti

»Eikö se ollutkaan _harmaa?»_ sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte
minut.»

»Mitä hiisiä te säikytte?»

»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos
se vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma
musta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»

»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista
tiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä.
Syyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»

»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat»,
sanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut
vääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa
oppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa
niinkuin paholainen.»

»Tarkoitatteko...?»

»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle
varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen
ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan
taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä,
ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia,
vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että
kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että
jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät,
jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä
ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja
kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen
täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»

»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.

»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä
Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla,
tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut
väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on
mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin.
Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei _yksikään_
sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»

»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.

»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen
hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan... Niin, en ole
koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää
moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä
ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä
onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No,
Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten
syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin
— että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin
helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti,
oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia
puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja
pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan
vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa,
jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden _täytyi_
tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka _tiesi_ kärsineensä
vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät,
niinkuin he _tietäisivät_, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli
yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät
hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat
olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita,
vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»

»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä
kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»

»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi,
»joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella,
että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa
isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän
täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia
ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien
kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa
omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä
totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä
arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä
olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä
tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi
puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että
oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti
mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»

»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se
selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt
vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään.
Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se
oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»

»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.

Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä.
Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä
täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau
äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti
käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi,
»jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi...»

»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä
Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä
heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen
kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta
pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema
on määräävä.»

»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun
päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko
Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan
isänmaan-ystävä.»

Isä Brown ruoti yhä silliään.

Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat
silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi
Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö
häntäkin?»

»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois,
ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea
mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen
toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea,
mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on
jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa
toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän
tai vähemmän totta. Tässä molemmat... Hyvä! Minä olen selittänyt teille
ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä
minua.»

»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin
kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä.
»Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin
perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman
loistavaksi, mutta... no, miksi te sitä sanoisitte?»

»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon
sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun
kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme
esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on
ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen
ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö
kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen
julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja.
No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten
ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen
kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan
varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka
on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu:
'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin... kuin
se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»

Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen
sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille
istumaan.

»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä
tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan
lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen
anteeksipyyntönsä.»

»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä —
»anteeksipyynnönkö?»

»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta
— käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa
kun hän on poislähdössä.»

»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi
olla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän
ymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»

»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes,
»juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa
kunniaa Hirschille...»

»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen
tyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun
typerä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin
leimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli
selvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.

»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau
harmistuneesti.

»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme
hänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»

»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen
kulmiaan pää kumarassa.

»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua.
»Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»

»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen,
»hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta
meillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne
automobiilillä.»

Mitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet
kadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän
johti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä
enenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi,
oliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa
mietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi
hän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää;
pitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»

»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi»,
sanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa
häntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»

»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään,
»teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»

Toiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä
heidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan
varjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin
samanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat
vuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli
selvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.

Sivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka
tuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön,
jatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät
joskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä
ohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat
useimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan
yli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä
rivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa
tarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin
ketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston
ristikkoaitaus.

Flambeau katseli ympärilleen kuin noidutulla tiellä.

»Tiedättekö?», sanoi hän. »Tässä paikassa on jotain...»

»Hoi», huusi herttua kimeästi, »mies katosi. Häipyi kuin kirottu henki.»

»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain
mennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan
kuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän
edessään.

Flambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä
edessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään
raivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja
kiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri
vartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun
latvat.

Herttua katseli pappia. »Duboscin pako on huolellisemmin valmistettu
kuin me luulimmekaan», sanoi hän. »Minä arvelen, että hän aikoo jättää
Ranskan.»

»Hän aikoo jättää kaiken», vastasi isä Brown.

Valognes'in silmät säihkyivät, mutta hänen äänensä hiljentyi.
»Tarkoitatteko itsemurhaa?» kysyi hän.

»Te ette tule löytämään hänen ruumistaan», vastasi toinen.

Määrittelemätön huudahdus kajahti Flambeaun suusta ylhäältä muurilta.
»Jumalani», huusi hän ranskaksi. »Nyt minä tiedän, mikä paikka tämä on!
Niin se on takaosa sitä katua, missä ukko Hirsch asuu Minä luulisin
tuntevani talon takapuolen yhtä hyvin kuin miehen selän.»

»Ja Dubosc on mennyt sinne sisään!» huusi herttua lyöden kädellään
lanteeseensa. »Kas, he tahtovat taistella kaikesta huolimatta.»

Ja äkillisellä, gallialaisella vilkkaudella hyppäsi hän muurille
Flambeaun viereen ja istui siellä järkähtämättömänä, heilutellen
kiivaasti sääriään. Ainoastaan pappi jäi alas muuriin nojaten. Selkä
tapausten näyttämöä kohti käännettynä katseli hän innokkaasti puiston
ristikkoaitauksen ja heiluvien, hämärien puiden välitse.

Mutta herttualla, niin kiihkoissaan kuin hän olikin, oli kuitenkin
ylimyksen vaistot ja hän tahtoi mieluummin mennä taloon kuin vakoilla
sitä; mutta Flambeau, jolla oli murtovarkaan — tai salapoliisin —
vaistot, oli jo kiepahtanut muurilta yksinäisen puun haarukkaan, josta
hän saattoi kyyristyä katsomaan, aivan salassa, korkean mustan talon
takaosassa loistavaa, valaistua ikkunaa kohti.

Punainen ikkunaluukku oli työnnetty valon eteen, mutta vaillinaisesti,
niin että se oli raollaan toiselta puolen, ja uskaltautuen oksalle,
joka näytti ohuelta kuin vitsa, saattoi Flambeau parahiksi nähdä
eversti Duboscin käyskentelevän edestakaisin loistavasti valaistussa,
ylellisesti kalustetussa makuuhuoneessa. Mutta vaikka Flambeau olikin
korkealla piilossa, kuuli hän toverinsa sanat muurin luota ja vastasi
hiljaisella äänellä:

»Niin, he tahtovat kuitenkin taistella.»

»He eivät tahdo koskaan taistella», sanoi isä Brown. »Hirsch
oli oikeassa sanoessaan, että päämiesten ei tällaisessa asiassa
pitäisi taistella. Oletteko lukeneet erään Henry James'in omituisen
psykoloogisen kertomuksen, jossa kaksi henkilöä niin johdonmukaisesti
alati estyi kohtaamasta toisiaan, että he alkoivat tosiaan pelätä
toisiaan ja ajatella, että se oli sallittua? Tämä tapaus on jokseenkin
samanlainen, vaikka vielä merkillisempi.»

»Pariisissa on miehiä, jotka parantavat heidät tuollaisista
mielettömistä kuvitteluista», sanoi Valognes pontevasti. »Heidän täytyy
kiltisti ruveta taistelemaan, tai me otamme heidät kiinni ja pakotamme
heidät siihen.»

»He eivät tule kohtaamaan toisiaan viimeisellä tuomiollakaan»,
sanoi pappi. »Vaikka kaikkivaltias Jumala pitäisi komentosauvaa
taistelupaikalla, vaikka Pyhä Mikael puhaltaisi torvellaan
taistelukäskyn — sittenkin, vaikka toinen heistä seisoisi valmiina, ei
toinen tulisi.»

»Mitä tarkoittaa kaikki tuo mystiikka?» huusi Valognes'in herttua
kärsimättömästi. »Minkä ihmeen takia eivät he taistelisi niinkuin
muutkin ihmiset?»

»He muodostavat toistensa vastakohdan», sanoi isä Brown omituisesti
hymyillen. »He ovat ristiriidassa keskenään. He hävittävät toisensa,
niin sanoakseni.»

Hän jatkoi tuijottamistaan vastapäisiä puita kohti, kun Valognes
äkkiä käänsi päätään kuullessaan Flambeaun hillitysti huudahtavan.
Valaistuun huoneeseen tähystelevä vakooja oli juuri nähnyt everstin
hiukan aikaa asteltuaan rupeavan riisuutumaan. Flambeau ajatteli ensin,
että hän tosiaan aikoi valmistautua taisteluun, mutta hän sai kohta
luopua siitä ajatuksesta toisen takia. Duboscin rinnan ja olkapäitten
leveyden ja vahvuuden muodosti melkoinen pumpulitäyte, joka lähti irti
takin mukana. Paitahihasillaan, housut jalassa meni verrattain hintelä
mies makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen sen sotaisemmitta aikeitta kuin
peseytyminen. Hän kumartui vadin yli, hieroi vettä valuvia käsiään
ja kasvojaan pyyhinliinalla ja kääntyi ympäri, niin että voimakas
valo lankesi hänen kasvoilleen. Hänen ruskea ihonsa oli kadonnut,
hänen paksut, mustat viiksensä olivat kadonneet; hän oli sileäksi
ajeltu ja hyvin kalpea. Everstistä ei ollut jälellä muuta kuin hänen
haukkamaiset, ruskeat silmänsä. Muurin edessä käyskenteli isä Brown
syvissä ajatuksissa puhuen kuin itsekseen.

»Tuotahan minä juuri sanoin Flambeaulle. Nuo vastakohdat eivät sitä
tee. Ne eivät toimi. Ne eivät taistele. Jos joku on valkea, eikä musta,
kiinteä, eikä juokseva, ja niin edelleen kaiken matkaa — niin on siinä
jotain kieroa, _Monsieur_, siinä on jotain kieroa. Toinen näistä
miehistä on vaalea, toinen tumma, toinen jykevä ja toinen hintelä,
toinen vahva ja toinen heikko. Toisella on viikset, mutt'ei partaa,
niin ettei hänen suutaan näy; toisella on parta, mutt'ei viiksiä, niin
että hänen leukansa on piilossa. Toisella on tukka kammattuna päätä
myöten, mutta niska liinalla peitetty; toisella on matala paidankaulus,
mutta pitkä tukka päälaen peittona. Tuo kaikki on liian sievää ja
täsmällistä, siinä on jotain kieroa. Noin vastakkaiset henkilöt eivät
voi joutua riitaan. Missä toinen esiintyy, siinä toinen piiloutuu.
Niinkuin kasvot ja naamio, niinkuin lukko ja avain...»

Flambeau katseli taloon kasvot valkeina kuin lakana. Huoneessa
olija seisoi selin häneen, mutta peiliä vastapäätä, ja oli jo
kiinnittänyt kasvojensa ympärille kiehkuran punaista tukkaa, mikä
riippui epäjärjestyksessä hänen päänsä päällä kiemuroiden poskien ja
leukapielien ympäri, jättäen pilkallisen suun paljaaksi. Peilistä
katsottuna näyttivät valkeat kasvot Judaksen kasvoilta, hirveän naurun
vääntämiltä ja helvetin riehuvien liekkien ympäröimiltä. Flambeau
näki punaisenruskeitten silmien räpyttelevän hermostuneesti, sitten
peittyivät ne sinisten silmälasien alle. Solauttaen ylleen väljän,
mustan takin hävisi olento talon etuosaa kohti. Viisi minuuttia
myöhemmin ilmaisi ihmisjoukon hyvähuutojen kaiku vastapäiseltä kadulta,
että tohtori Hirsch oli vielä kerran esiintynyt parvekkeella.



KONEEN EREHDYS


Flambeau ja hänen papillinen ystävänsä istuivat Temple Gardenissa
auringon laskun jälkeen, ja heidän ympäristönsä, tai jokin muu
samanluontoinen satunnainen vaikutelma, käänsi heidän keskustelunsa
oikeudenkäyntiin. Mielivallasta ristikuulustelussa johtui
heidän puheensa roomalaiseen ja keskiaikaiseen kidutukseen,
tutkintovirastoihin Ranskassa ja »kolmanteen asteeseen» Amerikassa.

»Minä olen lukenut», sanoi Flambeau, »tuosta uudesta psykometrisestä
metoodista, josta niin paljon puhutaan, etenkin Amerikassa. Tiedättehän
mitä minä tarkoitan: suonimittari kiinnitetään miehen ranteeseen, ja
se ilmoittaa, kuinka nopeasti hänen sydämensä lyö määrättyjä sanoja
lausuttaessa. Mitä te siitä ajattelette?»

»Se on minusta hyvin mieltäkiinnittävää», vastasi isä Brown. »Se
muistuttaa minusta noita mustan aikakauden mieltäkiinnittäviä
käsityksiä, että verta vuotaisi murhatun ruumiista, jos murhaaja
koskettaisi sitä.»

»Tarkoitatteko tosiaan», kysyi hänen ystävänsä, »että teidän
mielestänne molemmat menettelytavat ovat yhtä arvokkaita?»

»Minä pidän niitä yhtä arvottomina», vastasi Brown. »Veri virtaa
nopeammin tai hitaammin niin kuolleissa kuin elävissäkin, niin monesta
miljoonasta syystä, ettemme koskaan pääse niistä selville. Verta saa
virrata runsaasti, saa virrata aina Matterhornin huipuille saakka,
ennenkuin minä saatan pitää sitä merkkinä siitä, että minä tulen sitä
vuodattamaan.»

»Muutamat Amerikan suurimmista tiedemiehistä», huomautti toinen, »ovat
kuitenkin taanneet menettelytavan käyttökelpoisuuden.»

»Kuinka tunteellisia nuo tiedemiehet ovatkaan!» huudahti isä Brown,
»ja kuinka paljon tunteellisempia lienevätkään nuo amerikkalaiset
tiedemiehet! Mutta kuka amerikkalainen rupeaisi todistamaan jotakin
sydämentykytyksen perusteella? Niin! hänen täytyy olla yhtä
tunteellinen kuin miehen, joka luulee, että nainen on rakastunut
häneen, koska tuo nainen punastuu. Se on vain todistus siitä, että veri
kiertää kuolemattoman Harveyn keksinnön mukaisesti; ja sitäpaitsi aika
huono todistus!»

»Mutta varmasti», väitti Flambeau, »se saattaa antaa suoremman
vastauksen kuin mikään muu.»

»Mutta puikolla, joka piirtää varmoja merkkejä, on paha puolensa»,
vastasi toinen. »Mikä se on? Puikon toinen pää merkitsee aivan
päinvastaisella tavalla. Tulos riippuu nyt siitä, satutteko tarkkaamaan
puikon oikeata päätä. Minä näin kerran sellaisen tapauksen ja minä en
ole sen koommin uskonut koko koneeseen.»

Ja hän alkoi kertoa tarinaa pettymyksestään.

       *       *       *       *       *

Se tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä Brown
oli katolisena saarnaajana eräässä vankilassa Chicagossa — jossa
irlantilainen kansanaines osoitti niin suurta kykeneväisyyttä sekä
rikoksiin että katumukseen, että hänellä oli aika lailla puuhaa.
Johtajan virallinen apulainen oli eräs Greywood Usher-niminen
entinen salapoliisi, kalmankarvainen, selväpuheinen amerikkalainen
filosoofi, jonka kasvoilla satunnaisesti vaihteli suurin tunnottomuus
ja omituinen, nöyrä irvistys. Hän piti isä Brownista yksinkertaisen
suojelevalla tavalla ja isä Brown piti hänestä, vaikka hän sydämestään
inhosi hänen oppejaan. Hänen teoriansa olivat kovin monimutkaisia ja
hän puolusti niitä äärimmäisen itsepäisesti.

Eräänä iltana hän oli lähettänyt hakemaan pappia, joka, tuntien
hänen tapansa, asettui istumaan erään paperikasoilla kuormitetun
pöydän ääreen ja odotti. Virkamies valitsi papereittensa joukosta
pienen sanomalehtileikkeen, jonka hän ojensi pöydän yli papille, ja
tämä ryhtyi vakavana lukemaan. Se näytti olevan ote eräästä Amerikan
hienoimpien piirien lehdistä ja kuului näin:

»Seurakuntamme onnellisin leskimies pitää taas naamiohuvit.
Meidän kaupunkimme hienosto muistanee vielä nuo
'Perambulator'-juhlapäivälliset, joissa Last-Trick Todd [Last trick
= 'viime yllätys', tai 'temppu' y.m.], palatsimaisessa kodissaan
Pilgrims Pondissa sai monet huomattavista 'aloittelijoistamme'
näyttämään nuoremmilta ikäisikseen. Yhtä hieno, ja moninaisempi
ja laajasydämisempi yhteiskunnalliselta kannalta oli Last-Trickin
näytäntö edellisenä vuonna, nuo suositut Ihmissyöjien kutsut, joissa
tarjottiin ihmisen käsien ja jalkojen muotoisia, sarkastisia makeisia
ja jonka kuluessa useiden meidän iloisimpien ajatusvoimistelijaimme
kuultiin tarjoutuvan syömään vierustoverinsa. Se sukkeluus, mikä
tulee elähdyttämään tätä iltaa, piilee vielä herra Toddin kujeellisen
vaiteliaan henkevyyden kätkössä, tai on suljettuna kaupunkimme
iloisimpien johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo
hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa
päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja. Vaikuttavin
uutinen on kuitenkin se, että vieraanvaraisella herra Toddilla on
ilo nähdä vieraanaan Lordi Falconroy, tuo kuuluisa matkustaja ja
täysverinen ylimys, joka on tullut suoraan Englannin tammimetsistä.
Lordi Falconroyn matkat alkoivat, ennenkuin hänen vanha aatelinen
arvonimensä jälleen huomattiin; hän kävi Yhdysvalloissa nuoruudessaan
ja huhu kertoo hänen paluunsa johtuneen sukkelasta syystä. Miss Etta
Todd on yksi meidän syväsieluisia newyorkilaisiamme ja perii lähes
kaksitoistasataa miljoonaa dollaria.»

»No», sanoi Usher, »huvittaako se teitä?»

»Hm, enpä tiedä kuinka sanoisin», vastasi isä Brown. »En tällä
kertaa voi ajatella mitään tässä maailmassa, mikä huvittaisi minua
vähemmän. Ja jollei tasavallan oikeamielinen suuttumus viimein saata
sanomalehtimiehiä sähkötuoliin tuollaisten sepustusten vuoksi, en osaa
käsittää, mikä teitäkään siinä huvittaisi.»

»Ah!» sanoi herra Usher kuivasti, ja ojensi toisen sanomalehtileikkeen
pöydän yli. »Mutta huvittaako _tämä_ teitä?»

Uutisen otsakkeena oli »_Vartija raa'asti murhattu. Vanki karannut_» ja
se kuului:

»Tänä aamuna hiukan ennen päivän nousua kuului hätähuuto Sequahin
vankisiirtolasta tässä valtiossa. Paikalle kiiruhtaneet viranomaiset
löysivät kuolleena sen vartijan, joka huolehtii vankilan muurin
pohjoispuolisesta osasta, missä ylipääsy on vaikein ja jyrkin, jonka
vuoksi yhtä miestä pidettiin siellä riittävänä. Onneton oli sitäpaitsi
heitetty alas korkealta vallilta ja hänen pääkallonsa murskattu
nuijalla; hänen pyssynsä oli poissa. Jatkuva tiedustelu osoitti,
että yksi kopeista oli tyhjä; siinä oli säilytetty synkännäköistä
konnaa, joka oli ilmoittanut nimekseen Oscar Rian. Häntä pidettiin
vain toistaiseksi vangittuna jokseenkin vähäpätöisen kepposen
vuoksi, mutta hän teki jokaiseen sen vaikutuksen, että hänellä oli
jokseenkin pimeä menneisyys ja vaarallinen tulevaisuus. Lopuksi, kun
aurinko täydellisesti valaisi murhapaikan, huomattiin, että hän oli
kirjoittanut muuriin ruumiin lähelle lyhyen lauseen, luultavasti
vereenkastetulla sormella: 'Tämä oli itsepuolustusta ja hänellä oli
pyssy. En tarkoittanut mitään pahaa hänelle enkä kellekään, paitsi
yhdelle. Minä säilytän kuulan Pilgrim's Pondia varten. O.R.' Miehen on
täytynyt käyttää hyvin pirullista petollisuutta tai olla hämmästyttävän
pelkäämätön voidakseen kiivetä sellaisen muurin yli huolimatta
asestetusta miehestä.»

»No, kirjallinen tyyli on jossain määrin parempaa», myönsi pappi
iloisesti. »Mutta enpä voi huomata millä voisin palvella teitä. Minä
olisin jokseenkin surkean näköinen, jos lähtisin lyhyine jalkoineni
pinkomaan tämän valtion ympäri tavottaakseni tuollaisen voimakkaan
murhaajan. Epäilenpä löytääkö häntä kukaan. Sequahin vankisiirtola on
kolmenkymmenen kilometrin päässä täältä; seutu tässä välillä on karua
ja eksyttävää ja takana taas, jonne hänellä kai on aikomus mennä, on se
täydellistä erämaata ulottuen aina preerioille saakka. Hän saattaa olla
jossain kuopassa tai puuhun kiivenneenä.»

»Hän ei ole missään kuopassa», sanoi alijohtaja, »eikä missään
puussakaan.»

»Mitä? Kuinka te sen tiedätte?» kysyi isä Brown iskien silmää.

»Haluaisitteko puhutella häntä?» kysyi Usher.

Isä Brown avasi selkiselälleen yksinkertaiset silmänsä. »Hän on
täällä!» huusi hän. »Mitenkä miehet ovat saaneet hänet kiinni?»

»Minä sain itse hänet kiinni», vastasi amerikkalainen yksitoikkoisesti,
kohottautuen ja ojennellen laihoja sääriään valkean ääressä. »Minä
sain hänet kiinni kävelykeppini koukulla. Älkää olko niin hämmästyneen
näköinen. Niin minä tosiaan tein. Tiedättehän, että minä joskus lähden
kävelylle maalle tämän synkän paikan ulkopuolelle. No niin, tänä
iltana aikaiseen kävelin minä jyrkkää polkua pitkin, jota molemmilla
puolin reunustivat tummat pensasaidat ja harmahtavat, kynnetyt pellot.
Nouseva kuu paistoi taivaalta hopeoiden tien. Sen valossa näin minä
miehen juoksevan peltoa pitkin tietä kohti; hän kiisi eteenpäin ruumis
etukumarassa, hyvää kilpajuoksuvauhtia. Hän näytti olevan perin
uupunut, mutta kun hän tuli paksun, tumman pensasaidan luo, ryntäsi
hän sen läpi kuin se olisi ollut hämähäkin seitistä, tai pikemmin —
sillä minä kuulin paksujen oksien taittuvan ja paukkuvan poikki kuin
pistimien — kuin olisi hän itse ollut kivestä. Samalla hetkellä kun hän
ilmestyi eteeni kuunvaloon tien yli menossa, heitin minä kyömysauvani
hänen jalkoihinsa, saaden hänet horjumaan ja kaatumaan. Sitten puhalsin
minä pilliini pitkän, kimakan vihellyksen, ja miehemme tulivat juosten
ottamaan hänet turviinsa.»

»Minä olisin tullut aika noloksi», huomautti Brown, »jos olisitte
saanut selville, että hän oli penikulman juoksua harjoitteleva,
suosittu urheilija.»

»Eipä ollut», sanoi Usher ilkeästi. »Me olemme jo saaneet selville,
kuka hän on; sillä minä huomasin sen ensimäisen kuunsäteen sattuessa
häneen.»

»Te arvelitte, että hän oli tuo karannut vanki», huomautti isä Brown
yksinkertaisesti, »koska te olitte lukenut sanomalehdistä tänä aamuna,
että vanki oli karannut.»

»Minulla oli parempiakin syitä», vastasi alijohtaja tyynesti. »Minä
sivuutan ensimäisen ilman muuta, koska se on liian yksinkertainen,
että siihen voi panna painoa: tarkoitan, etteivät tunnetut urheilijat
juokse pitkin kynnettyjä peltoja, tai tunkeudu orjantappurapensaihin
silmien menettämisen uhalla. Eivätkä he sitäpaitsi juokse nenä maassa
kuin kyyristelevä koira. Hyvin harjaantunut silmä näki tapauksessa
paljon ratkaisevampia seikkoja. Mies oli puettu siivottomiin,
rääsyisiin vaatteihin, mutta niissä oli vielä muutakin huomattavaa
paitsi siivottomuus ja repaleisuus. Ne sopivat niin huonosti,
että ne tekivät aivan hullunkurisen vaikutuksen. Kun hänen mustat
ääriviivansa piirtyivät kuunvaloa vasten, teki kaulus, johon hänen
päänsä oli uponnut, hänet melkein kyttyräselkäisen näköiseksi, ja
pitkien, riippuvien hihojen johdosta hän näytti kädettömältä. Minun
mieleeni johtui heti, että hän oli jollain lailla saanut vaihdetuksi
vanginpukunsa jonkun avustajansa vaatteihin, jotka eivät ollenkaan
sopineet hänelle. Toiseksi puhalsi silloin pistävä tuuli, jota vastaan
hän juoksi, niin että minun olisi pitänyt nähdä hiussuortuvien liehuvan
tuulessa, jollei tukka olisi ollut hyvin lyhyt. Sitten muistui
mieleeni, että noiden kynnettyjen peltojen toisella puolen, joiden yli
hän juoksi, oli Pilgrim's Pond, jota varten — kuten muistatte — vanki
säilytti luotia; ja minä lähetin kävelykeppini lentämään.»

»Loistava näyte nopeasta päättelemiskyvystä», sanoi isä Brown, »mutta
oliko hänellä pyssy?»

Kun Usher äkkiä lakkasi kävelemästä, lisäsi pappi selittäen: »Minä olen
kuullut, ettei luoti kelpaa juuri mihinkään ilman sitä.»

»Hänellä ei ollut pyssyä», sanoi toinen hitaasti, »mutta se johtui kai
jostakin aivan luonnollisesta vahingosta, tai suunnitelman muutoksesta.
Ehkäpä sama syy, mikä pakotti hänet muuttamaan pukua, sai hänet myöskin
kätkemään pyssyn; häntä alkoi kai kaduttaa se tiedonanto, minkä hän oli
jättänyt jälkeensä uhrinsa verellä kirjoitettuna.»

»Niin, se on kyllä mahdollista», vastasi pappi.

»Ja sitäpaitsi maksaa se tuskin ajattelemisen vaivaa», sanoi Usher,
selaillen muita papereita, »sillä me tiedämme tällä hetkellä, että hän
on se mies».

Hänen papillinen ystävänsä kysäsi huolimattomasti: »Kuinka niin?»
Greywood Usher pani pois sanomalehdet ja otti taas käteensä molemmat
lehden kappaleet.

»No, koska te olette niin itsepäinen», sanoi hän, »niin alkakaamme
taas alusta. Te huomaatte, että näissä molemmissa kappaleissa on
yksi yhteinen seikka, Pilgrims Pondin mainitseminen, joka, kuten te
tiedätte, on miljoonamies Ireton Toddin asunto. Te tiedätte myöskin,
että hän on huomattava henkilö, yksi niitä, jotka ovat vähällä
aloittaneet...»

»Noita meidän oman onnen seppiä», myönsi hänen toverinsa. »Niin, minä
tunnen sen. Hän on kai ansainnut paloöljyllä, luullakseni.»

»Kaikella», sanoi Usher. »Last Trick Todd'illa on suuri osa tässä
omituisessa jutussa.»

Hän ojentautui taas tulen ääreen ja jatkoi puheluaan laajalla,
loistavalla, selittävällä tavallaan.

»Ensinnäkään, ottaen huomioon nämä seikat, tämä asia ei ole millään
lailla salaperäinen. Ei ole salaperäistä, eikä edes outoa, että
tuollainen hirtehinen ottaisi pyssyn mukaansa Pilgrims Pondiin.
Meikäläiset eivät ole lainkaan englantilaisten kaltaisia, jotka antavat
rikkauden anteeksi miehelle, jos hän tuhlaa rahoja sairashuoneisiin
tai hevosiin. Last Trick Todd on rikastunut oman, huomattavan kykynsä
avulla, eikä ole epäilemistäkään, että useat niistä, joille hän on
näyttänyt taitojansa, tahtovat nyt osoittaa omaansa hänelle pyssyllä.
Toddia saattaa mahdollisesti vainota joku, josta hän ei ole koskaan
kuullutkaan, joku työmies, jonka hän on erottanut työstä; tai joku
asianajaja, jonka tuumat hän on toiminnallaan ehkäissyt. Last Tric Todd
on henkisesti hyvin lahjakas mies ja hyvin kansanomainen luonteeltaan,
mutta tässä maanosassa ovat työnantajien ja työntekijöiden suhteet
suuresti kiristyneet.»

»Sen vuoksi voimmekin otaksua, että Rian aikoi mennä Pilgrims' Pondiin
murhaamaan Toddin. Siltä minusta näytti, kunnes toinen pikku huomio
herätti minussa vanhan salapoliisin vaistot. Kun olin saanut vankini
säilöön, otin keppini maasta ja kuljin parin kolmen tienkäänteen ohi
tullen Todd'in alueen sivuportille, sille, joka on lähinnä sitä järveä
tai lammikkoa [Pilgrim's Pond = Pyhiinvaeltajan lampi], josta paikka
on saanut nimensä. Se oli kai noin kaksi tuntia sitten, seitsemän
seuduissa. Kuu paistoi hyvin kirkkaasti ja sen pitkät valkeat
säteet lepäsivät tuon salaperäisen lammen pinnalla, sen harmailla
savisilla, hyllyvillä rannoilla, joilla meidän _esi-isiemme sanotaan_
kävelyttäneen noitia, siksi kunnes ne upposivat. En muista matkaa
varmasti, mutta te tunnette paikan, jota tarkoitan: se on Toddin talon
pohjoispuolella metsään päin ja siinä on kaksi omituisesti taipunutta
puuta, niin kummallisen näköistä, että ne muistuttavat pikemmin
korkeita sieniä kuin oikeita lehtipuita. Kun minä juuri tähystelin
sumun peittämää lampea, kuvittelin näkeväni himmeän miehen haamun
tulevan talosta taustalla, mutta se oli liian kaukana ja sumu liian
tiheä, jota olisin voinut päästä varmuuteen miehestä saatikka hänen
ulkonäöstään. Sitäpaitsi kiintyi huomioni vielä salaperäisempään
seikkaan. Minä ryömin aidan taa, joka kulkee vain noin kahdensadan
jalan päässä suuren talon toisesta siivestä, ja siinä oli paikoitellen
sopivia halkeamia, aivan kuin erikoisesti vakoilevaa silmää varten
tehtyjä. Vasemman siiven tummassa ulommaisessa päässä oli ovi auennut
ja siinä seisoi haamu mustana talon valaistua huonetta vasten —
vaatteihin kääritty haamu, joka kumartui eteenpäin nähtävästi
tähystellen ulos pimeyteen. Se sulki oven takanaan ja minä näin, että
sillä oli kädessään lyhty, joka heijasti epäselvän valopilkun kantajan
puvulle ja vartalolle. Se näytti olevan repaleisiin ryysyihin puettu
naisen hahmo, kai tarkoituksella tuntemattomaksi naamioitu. Siinä, että
tuollainen ryysyläinen tuli hiipien ulos noista kullalla kirjailluista
huoneista, oli jotain hyvin omituista. Hän lähti varovasti kulkemaan
kiemuroivaa puutarhapolkua pitkin, mikä toi hänet noin viidenkymmenen
metrin päähän minusta, sitten nousi hän hetkeksi sen turvekasan päälle,
josta näkee mutaiselle lammelle, ja pitäen leimuavaa lyhtyään päänsä
päällä, heilutti hän sitä varovasti kolme kertaa edes takaisin kuin
antaakseen merkin. Kun hän heilautti sitä toista kertaa, lankesi valo
hetkeksi hänen omille kasvoilleen, kasvoille, jotka minä tunsin. Tyttö
oli luonnottoman kalpea ja hänen päänsä oli kääritty lainattuun,
halpaan huiviin. Mutta minä olen varma siitä, että hän oli. Etta Todd,
miljoonamiehen tytär.»

»Hän palasi samaa tietä yhtä salaperäisesti ja ovi sulkeutui taas hänen
jälkeensä. Olin jo aikeissa kiivetä aidan yli ja seurata häntä, kun
muistin, että salapoliisi-into, joka oli houkutellut minut seikkailuun,
oli jokseenkin sopimaton arvolleni, ja että minä vankilan alijohtajana
ollen pidin jo kaikkia kortteja käsissäni. Olin juuri kääntymäisilläni
pois, kun yössä alkoi kuulua uutta melua. Jossain ylemmässä kerroksessa
aukeni ikkuna, mutta juuri talon nurkan takana, niin etten minä
saattanut nähdä sitä, ja tavattoman selvä ääni kuului huutelevan
pihalle kysyen, missä Lordi Falconroy oli, sillä häntä ei löytynyt
mistään huoneesta talossa. Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Minä olin
kuullut sen monelta poliittiselta puhujalavalta ja monessa johtokunnan
kokouksessa; se oli Ireton Todd itse. Muutamat toiset näyttivät menneen
alempien ikkunoiden tai portaiden luo, ja huutelivat hänelle, että
Falconroy oli mennyt kävelylle Pilgrim's Pondille päin noin tunti
sitten, eikä hänestä ei sittemmin ollut näkynyt merkkiäkään. Silloin
huusi Todd kovasti, 'Hyvä Jumala', löi ikkunan rajusti kiinni ja minä
kuulin hänen jymistävän sisäportaita alas. Palautuen varhaisempaan,
järkevämpään päätökseeni kiiruhdin pois kohta alkavan yleisen etsinnän
tieltä, ja palasin tänne hiukan yli yhdentoista.»

»Nyt pyydän teitä muistelemaan tuota pientä perheuutista, joka
teistä näytti olevan niin tuskastuttavan vailla mielenkiintoa. Jos
vanki ei säästänytkään laukaustaan Toddia varten, niinkuin asia
nähtävästi onkin, on pikemmin luultavaa, että hän säilytti sitä lordi
Falconroyta varten ja näyttääpä siltä kuin olisi hän saanut tehtävänsä
toimitetuksi. Eipä juuri ole sopivampaa ampumapaikkaa kuin tuon lammen
omituisesti muodostunut ympäristö, jossa maahan paiskautunut ruumis
vaipuu paksun mudan läpi mittaamattomaan syvyyteen. Otaksukaamme siis,
että leikkotukkainen ystävämme tulikin tappamaan Falconroyn eikä
Toddin. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on olemassa monta
syytä, joitten takia moni Amerikassa haluaisi tappaa Toddin. Mutta ei
ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi joku amerikkalainen haluaisi
murhata äsken maahan tulleen englantilaisen lordin, paitsi tuota yhtä,
hienoston lehdessä mainittua seikkaa — että lordi osoittaa huomiota
miljoonatytölle. Meidän leikkotukkainen ystävämme on kai, huonosti
sopivista vaatteistaan huolimatta, kosijaksi pyrkivä.»

»Minä käsitän, että tuo viittaus tuntunee teistä sorahtavalta, vieläpä
koomilliseltakin, mutta tehän olette englantilainen. Se kuulostaa
teistä samanlaiselta kuin jos kerrottaisiin, että Canterburyn
arkkipiispan tytär menee naimisiin St. Georgessa, Hannover Squarella,
vapaalle jalalle päästetyn kadunlakaisijan kanssa. Te ette voi
arvostella oikein meidän etevimpien kansalaistemme nousemis- ja
pyrkimishalua. Te näette edullisen näköisen, harmaatukkaisen miehen
seurustelupuvussa astelevan jokseenkin tärkeän näköisenä, Te saatte
kuulla, että hän on valtion tukipylväitä, ja te kuvittelette,
että hänellä on rikas isä. Te erehdytte. Te ette voi käsittää,
että hän muutamia harvoja vuosia sitten on ollut pidätettynä tai
yhtä hyvin vankilassa. Te ette ota huomioon meidän kansallista
vireyttämme ja kohoamiskykyämme. Useat meidän vaikutusvaltaisimmista
kansalaisistamme eivät ainoastaan ole kohonneet asemaansa äskettäin,
vaan kohonneet jokseenkin myöhään elämässään. Toddin tytär oli jo
täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun hänen isänsä laski perustuksen
omaisuudelleen, niin ettei siinä, että hänen tyttärellään olisi
halpa-arvoinen mielitietty, ole mitään mahdotonta; eikä myöskään
siinä, että tyttö on kiintynyt häneen, niin kuin luulen asioitten
olevan lyhtypuuhasta päättäen. Jos niin on, on lyhtyä kantava käsi kai
yhteydessä pyssyä pitelevän käden kanssa. Tästä asiasta, sir, tulee
aika melu.»

»No», sanoi pappi kärsivällisesti, »ja mitä teitte te sitten?»

»Minä arvelen, että te pahastutte», vastasi Usher, »sillä minä tiedän,
että te ette saata hyväksyä tieteen tehtävää näissä asioissa. Minä
olen noudattanut suurta hienotunteisuutta tässä asiassa, ehkäpä
suuremmassakin määrässä kuin oikeastaan olin halukas. Ja minä,
arvelin, että nyt oli sopiva tilaisuus käyttää todistajana tuota
'sielunmittaria', josta olen kertonut. Minun mielipiteeni mukaan ei tuo
kone voi valehdella.»

»Kone ei voi valehdella», sanoi isä Brown, »eikä voi sanoa
totuuttakaan.»

»Tässä tapauksessa se sanoo, kuten teille näytän», jatkoi Usher
luottavasti. »Minä asetin huonosti puetun miehen mukavaan tuoliin ja
kirjoitin sanoja pahvipalaselle. Kone ilmaisi vain hänen valtasuonensa
toiminnan muutokset, ja minä tarkkasin hänen oloaan. Koko taito on
siinä, että otaksuttuun rikokseen viittaavia sanoja sekoitetaan
sanoihin, jotka ovat yhteydessä jonkun aivan toisen asian kanssa,
kuitenkin sellaisiin sanoihin, joilla on aivan luonnollinen yhteys.
Tällä lailla kirjoitin minä sanat _haikara, kotka_ ja _pöllö_, ja kun
minä kirjoitin _haukka_ [haukka = falcon], oli hän hyvin levoton. Mutta
kun minä aloin piirtää r:ää sanan loppuun, hyppeli kone aivan. Kellä
muulla tässä valtakunnassa olisi mitään syytä vavahtaa kuullessaan
sellaisen äsken tulleen englantilaisen nimen kuin Falconroy, paitsi
sillä miehellä, joka ampui hänet? Eikö tämä ole parempi vahvistus
kuin lörpöttelevän todistajajoukon antama: luotettavan koneen
todistus?» — »Te unohdatte kuitenkin», huomautti hänen toverinsa, »että
epäluotettava kone on ohjannut tuota luotettavaa konetta.»

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi salapoliisi.

»Minä tarkoitan _ihmistä»_, sanoi isä Brown, »epäluotettavalta konetta
minkä tunnen. En tahdo olla epäkohtelias enkä luule, että te pitäisitte
sanaa 'ihminen' loukkaavana, tai epätarkkana määritelmänä itsestänne.
Te sanotte tarkanneenne hänen käytöstään, mutta kuinka voitte tietää,
olivatko huomionne oikeita? Te sanoitte, että sanojen pitäisi tulla
esiin luonnollisesti, mutta mistä te tiedätte, että te kirjoititte ne
luonnollisesti? Mikä todistaa, ettette tekin ollut kiihoittunut? Teidän
valtasuoneenne ei oltu yhdistetty konetta.»

»Minä sanon teille», huusi amerikkalainen hyvin kiihkeästi, »että minä
olin kylmä kuin kurkku.»

»Rikollinenkin saattaa olla kylmä kuin kurkku», sanoi Brown hymyillen.
»Tai ainakin yhtä kylmä kuin te.»

»Mutta tämä ei ollut», sanoi Usher työntäen papereita syrjään. »Te
tuskastutatte minua.»

»Valitan sitä», sanoi toinen. »Minä huomautin vain järjellisestä
mahdollisuudesta. Jos te osaatte lukea hänen käytöksestään, milloin
se sana, joka oli langettava hänet, oli käsillä, kuinka ei hän osaisi
lukea teidän käytöksestänne, että langettava sana oli esillä? Minä
pyytäisin muitakin todistuksia kuin sanoja, ennenkuin tuomitsisin
miehen syylliseksi.»

Usher löi nyrkillään pöytään ja nousi ylös jonkinlaisen kiukkuisen
riemastuksen vallassa.

»Ja sen», huusi hän, »aioin juuri antaa teille. Minä asetin koneen
juuri siihen kuntoon, että se saattoi todistaa saman asian jälkeenpäin
toisella tavoin. Ja kone on oikeassa, sir.»

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten vähemmän kiihtyneenä. »Minä
tahtoisin mieluummin väittää, jos siihen joudutaan, että minulla siihen
saakka oli hyvin vähän ohjeita paitsi tuota tieteellistä koetta.
Yleensä ei mikään puhunut miestä vastaan. Hänen vaatteensa sopivat
huonosti, niinkuin minä sanoin, mutta ne olivat hituisen paremmat kuin
se rappeutunut yhteiskuntaluokka, johon hän nähtävästi kuuluu. Paitsi
sitä oli mies, huolimatta juoksustaan kynnettyjen peltojen yli ja
tunkeutumisestaan pölyisen aidan läpi, verrattain siisti. Se saattoi
kylläkin johtua siitä, että hän juuri äsken oli karannut vankilasta,
mutta se muistutti minun mielestäni enemmän kunnollisen köyhän miehen
toivotonta siisteyttä. Hänen käytöksensä oli, olen velvollinen
tunnustamaan sen, täysin samanlainen kuin kunnon miesten. Hän oli
hiljainen ja arvokas kuin he, ja hänellä näytti olevan suuri, salainen
huoli kannettavanaan. Hän vakuutti täydellistä tietämättömyyttä
rikoksesta ja koko asiasta, eikä osoittanut muuta kuin jöröä
kärsimättömyyttä, odottaen että joku tulisi pelastamaan hänet tästä
mielettömästä tilanteesta. Hän kysyi minulta useamman kerran, saisiko
hän soittaa eräälle lakimiehelle, joka oli auttanut häntä kauan sitten
eräässä kauppariidassa, ja toimi kaikin tavoin niin kuin viaton mies
minun nähdäkseni olisi toiminut. Häntä vastaan ei puhunut kerrassaan
mikään tässä maailmassa, paitsi tuo pikku sormi koneessa, joka osoitti
hänen sydämensä tykytyksen muutokset.

»Sitten tarkastettiin konetta häntä tutkittaessa ja se oli täysin
kunnossa. Samalla tulin minä hänen kanssaan yksityisestä huoneesta
odotussaliin, jossa oli kaikenlaista väkeä tutkintoa odottamassa. Minä
arvelin, että hän oli jo enemmän tai vähemmän rohkaissut mieltään
selvittääkseen asiat tunnustuksen tapaisella. Hän kääntyi minuun päin
ja alkoi puhua matalalla äänellä: 'Minä en voi pidättäytyä kauempaa.
Jos haluatte tietää kaikki minusta...'

»Samalla hetkellä eräs pitkällä penkillä istuvista naisparoista nousi
ylös huudahtaen ja osoitti häntä sormellaan. En ole koskaan eläissäni
kuullut mitään niin pirullisen selvää. Hänen laiha sormensa näytti
erottavan hänet joukosta kuin ampumalla. Vaikka puhe olikin yhtä
ulvontaa, kuului joka tavu tarkasti kuin erilliset kellon läppäykset.

»'Drugger Davis', huusi hän. 'Sinäkin olet kiinni, Drugger Davis.'

»Rappiolle joutuneista naisista, jotka enimmäkseen olivat varkaita ja
katutyttöjä, käänsi ainakin kaksikymmentä päänsä töllistellen häntä
nauraen ja vihan ilme kasvoillaan. Vaikk'en minä koskaan olisi kuullut
noita sanoja, olisin huomannut hänen piirteittensä voimakkaasta
värähdyksestä, että niin sanottu Oscar Rian oli kuullut oikean nimensä.
Aivan niin tietämätön en minäkään ole, saatte ehkä hämmästykseksenne
kuulla. Drugger Davis oli kaikkein kurjimpia ja rappeutuneimpia
pahantekijöitä, mitkä koskaan ovat vetäneet nenästä meidän poliisiamme.
On varmaa, että hän on tehnyt monta murhaa kauan ennen tätä viimeistä
tihutyötä, jonka uhriksi vartija joutui. Mutta häntä ei koskaan saatu
kiinni niistä, kumma kyllä, sillä hän teki ne samalla tavoin kuin
viattomammat, tai pienemmät rikoksensa joista hän joutui kiinni sangen
usein. Hän oli miellyttävä, hyvännäköinen roisto, niinkuin hän vieläkin
jossain määrin on, ja hänen tapanaan oli seurustella baarityttöjen ja
tarjoilijattarien kanssa ja menettää heidän rahansa. Hyvin usein meni
hän kuitenkin paljon pitemmälle, ja heidät tavattiin myrkytettyinä
suklaalla tai savukkeilla, koko omaisuus tipo tiessään. Sitten sattui
tapaus, jolloin tyttö tavattiin kuolleena, mutta epäilyksiä ei voitu
täydellisesti näyttää toteen ja, mikä oli vielä taitavampaa, rikollista
ei löydetty. Minä kuulin huhuttavan, että hän oli ilmestynyt jossain
muualla samaan aikaan aivan päinvastaisissa hommissa lainaten rahaa
muille, sen sijaan että hän ennen oli tarvinnut sitä itse; mutta
ainoastaan sellaisille köyhille leskille, jotka hän voi hurmata
persoonallisuudellaan, ja aivan samalla huonolla tuloksella heihin
nähden. Niin, siinä on teidän viaton miehenne ja siinä hänen viaton
saavutuksensa. Sen jälkeen on neljä pahantekijää ja kolme vartijaa
tuntenut hänet ja vahvistanut asian. Mitäs te nyt sanotte minun pikku
koneestani tämän jälkeen? Eikö se ole langettanut hänet? Taikka
sanotteko mieluummin, että minä tai tuo nainen olemme langettaneet
hänet?»

»Mitä siihen tulee, että te olisitte langettanut hänet», vastasi isä
Brown nousten ja pudistellen itseään hitaasti, »olette te pelastanut
hänet sähkötuolista. En luule, että te voitte tappaa Drugger Davisia
tuon vanhan myrkytystarinan perusteella; ja mitä tulee vankiin, joka
murhasi vartijan, on luullakseni päivän selvää, ettette ole saanut
häntä kiinni. Herra Davis on syytön tähän rikokseen, oli miten hyvänsä.»

»Mitä te tarkoitatte»? kysyi toinen. »Kuinka voisi hän olla syytön tähän
rikokseen?»

»Siunaa ja varjele!» huusi pieni mies joutuen harvinaisen kiihkon
valtaan. »Siksi, että hän on syyllinen noihin muihin! Minä en tiedä,
mitä te oikeastaan ajattelette! Te näytte luulevan, että kaikki
rikokset ovat koottuina yhteen laatikkoon. Te puhutte kuin olisi
maanantainen kerjäläinen jo tiistaina tuhlari. Te kerrotte minulle,
että tuo mies, joka on täällä, eli viikkoja ja kuukausia petetyiltä
köyhiltä naisilta anastamillaan pienillä rahasummilla, että hän käytti
rohtoja parhaissa ja myrkkyä pahimmissa tapauksissa, että hän esiintyi
jälkeenpäin mitä parhaimpana lainanantajana ja petti vielä enemmän
köyhää kansaa samalla kärsivällisellä ja rauhallisella tavalla. No
olkoon niin — otaksukaamme selvyyden vuoksi, että hän teki kaiken tuon.
Jos asianlaita on sellainen, sanon minä teille, mitä hän ei saattanut
tehdä. Hän ei voinut hyökätä yli piikkiharjaisen muurin ladatulla
pyssyllä varustettua miestä vastaan. Hän ei voinut kirjoittaa muuriin
omalla kädellään, että hän oli tehnyt sen. Hän ei voinut pysähtyä
ilmoittamaan, että itsepuolustus oli hänen puolustuksensa. Hän ei
voinut selittää, ettei hän kantanut vihaa vartija paralle. Hän ei
voinut sanoa sen rikkaan miehen talon nimeä, jonne hän oli menossa
pyssyineen. Hän ei voinut kirjoittaa oman nimensä alkukirjaimia miehen
verellä. Pyhimysten nimessä! Ettekö huomaa, että koko luonne on aivan
toisenlainen, niin hyvässä kuin pahassakin? Te ette näytä olevan
vähääkään minun kaltaiseni. Voisi luulla, ettei teillä itsellänne
koskaan ole ollut vikoja.»

Ällistynyt amerikkalainen oli jo avannut suunsa vastatakseen, kun
hänen yksityis- ja virkahuoneensa ovea kolkutettiin ja rämisytettiin
hävyttömällä tavalla, johon hän oli täydellisesti tottumaton.

Ovi lensi auki. Juuri äsken oli Greywood Usher tullut siihen
johtopäätökseen, että isä Brown mahdollisesti oli hullu, nyt alkoi hän
miettiä, että hän itse oli hullu. Hänen yksityishuoneeseensa murtautui
ja syöksyi mitä saastaisimpiin ryysyihin puettu mies, rasvainen
luuhkahattu aivan vinossa päässä, hänen toisessa silmässään vilahteli
konnamainen, vihreä ilme, ja molemmat silmät kiilsivät kuin tiikerin
silmät. Muut osat hänen kasvoistaan olivat näkymättömissä, koska ne
peitti takkuinen parta ja viikset, joitten läpi vain nenä oli päässyt
tunkeutumaan ja jotka vielä sen lisäksi oli kiedottu likaiseen,
punaiseen kaulaliinaan. Herra Usher kehui nähneensä useimmat valtion
villeimmistä roistoista, mutta hän ei muistanut koskaan nähneensä
tällaista variksenpelätiksi puettua pavianiapinaa. Mutta ennen kaikkea
ei hän koskaan, rauhallisen, tieteellisen olemassaolonsa aikana ollut
kuullut tuon näköisen miehen puhuttelevan häntä ensiksi.

»Hoi, ukko Usher», huusi punaisella kaulahuivilla varustettu olento.
»Minä olen jo kyllästynyt tähän. Haluatteko koetella minuunkin jotain
konstejanne ja koukkujanne. Minua ei petetä. Antakaa minun vieraani
mennä pois, tai minä panen sekaisin koko tämän hassun laitoksen.
Pitäkää häntä täällä hetkikään, niin saattepa tuntea itsenne verrattain
kurjaksi. Minä arvelen, etten minäkään ole aivan voimaton mies.»

Kunnianarvoisa herra Usher katseli ärjyvää hirviötä niin suuren
hämmästyksen vallassa, että se tukahdutti kaikki muut tunteet. Vain tuo
hänen silmiään loukkaava näky oli tehnyt hänen korvansakin käytäntöön
kelpaamattomiksi. Vihdoin soitti hän kiivaasti kelloa toisella
kädellään. Sillä aikaa kun kello kilisi voimakkaasti ja kaikuen, kuului
isä Brownin ääni hiljaa mutta selvästi.

»Minulla on ehdotus tehtävänä», sanoi hän, »mutta se tuntuu hiukan
sekavalta. Minä en tunne tätä herraa, mutta — mutta minä luulen
tuntevani hänet. No, te tunnette hänet — te tunnette hänet aivan hyvin
— kyllä te tunnette hänet; tietysti. Se kuuluu oudolta, eikö totta.»

»Minä arvelen, että maailman kaikkeus on murtunut», sanoi Usher vaipuen
läjään pyöreään virkatuoliinsa.

»No, kuulkaapa», kiljui vieras, lyöden nyrkillään pöytään, puhuen
äänellä, joka tuntui yhä salaperäisemmältä sen vuoksi, että se nyt oli
vienompi ja käsitettävämpi, vaikka yhä kaikuva: »Minä en tahdo väitellä
kanssanne. Minä en tahdo...»

»Kuka hiidessä te sitten olette?» kivahti Usher ojentautuen äkkiä
suoraksi istuimellaan.

»Minä arvelen, että tuon herran nimi on Todd», sanoi pappi.

Sitten otti hän käteensä sanomalehtiliuskan.

»Minä luulen, että te ette lukenut perheuutisia oikealla tavalla, sanoi
hän alkaen lukea yksitoikkoisella äänellään ’... _tai on suljettu
kaupunkimme iloisinten johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu
kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa
päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja_’. Pilgrim's Pondissa
on pidetty suuremmoiset naamiaiset tänä yönä, ja yksi vieraista on
kadonnut. Herra Ireton Todd on kelpo isäntä ja on seurannut häntä
tänne, ehtimättä muuttaa hassua pukuaan.»

»Mitä miestä te tarkoitatte.»

»Minä tarkoitan sitä miestä, jonka te näitte koomillisiin, liian
suuriin vaatteihin puettuna juoksevan pitkin peltoa. Etteköhän tehne
viisaimmin, jos menette ottamaan selkoa hänestä? Hän lienee jokseenkin
kärsimätön pääsemään takaisin samppanjansa ääreen, josta hän juoksi
tiehensä aika kyytiä, kun pyssyllä varustettu vanki tuli näkyviin.»

»Tarkoitatteko tosiaan...», aloitti virkamies.

»No, kuulkaapa, herra Usher», sanoi isä Brown rauhallisesti,
»te sanoitte, että kone ei voi erehtyä; ja eräässä suhteessa se
ei erehtynytkään. Mutta toinen kone, se, joka oli valmistanut
suonimittarin, erehtyikin. Te väititte, että tuo repaleinen mies
säpsähti kuullessaan Falconroyn nimen, siksi, että hän oli murhannut
tämän. Hän säpsähti Falconroyn nimestä sen vuoksi että _hän_ on lordi
Falconroy.»

»Minkä ihmeen takia hän ei ilmoittanut, kuka hän oli?» kysyi ällistynyt
Usher.

»Hän ymmärsi että hänen asemansa, ja äkillinen hätääntymisensä eivät
sopineet aatelismiehelle», vastasi pappi, »niin että hän päätti ensin
pitää nimensä salassa. Hän aikoi juuri kertoa siitä teille, kun» — ja
isä Brown katseli kenkiään — »eräs nainen keksi hänelle toisen nimen».

»Mutta ettehän te ole kyllin hullu väittämään», sanoi Greywood Usher,
hyvin kalpeana, »että lordi Falconroy olisi Drugger Davis.»

Pappi katseli häntä hyvin vakavasti, mutta hyvin erehdyttävän ja
selvittämättömän näköisenä.

»Minä en sano hänestä yhtään mitään», sanoi hän. »Minä jätän loput
teille. Teidän lehtenne kertovat, että hänen arvonimensä oli vasta
äsken löydetty, mutta lehdet ovat hyvin epäluotettavia. Sanotaan, että
hän on ollut Yhdysvalloissa nuoruudessaan, mutta koko juttu näyttää
hyvin omituiselta. Davis ja Falconroy ovat molemmat suuria pelkureita,
mutta sellaisia ovat monet muutkin miehet. Minä en tahtoisi hirttää
koiraakaan tämän mielipiteeni vuoksi. Mutta minä ajattelen» — jatkoi
hän hiljaa ja miettivästi — »minä arvelen, että te amerikkalaiset
olette liian vaatimattomia. Minä arvelen, että teillä on liian korkea
käsitys englantilaisista ylimyksistä — juuri otaksuessanne, että he
ovat niin ylimysmielisiä. Te näette edullisen näköisen englantilaisen
seurustelupuvussa, te tiedätte, että hän kuuluu Ylähuoneeseen, ja te
kuvittelette, että hänellä on mainio isä. Te ette ota lukuun meidän
kansallista vireyttämme ja edistyshaluamme.

»Useat meidän huomatuimmista aatelismiehistämme eivät ainoastaan ole
kohonneet äskettäin, vaan...»

»Hoi, seis!» huusi Greywood Usher väännellen laihoja käsiään
kärsimättömästi huomatessaan ironian pilkahduksen papin kasvoilla.

»Älkää viitsikö haastattaa tuota hourupäätä», huusi Todd karkeasti.
»Viekää minut ystäväni luo.»

Seuraavana päivänä ilmestyi isä Brown taas yhtä yksivakaisen näköisenä,
kuljettaen muassaan uusia hienoston sanomalehtiä.

»Minä pelkää, että te nykyään lyötte laimin hienoston sanomalehdet»,
sanoi hän. »Mutta ehkä tämä otus huvittaa teitä.»

Usher luki otsakkeet: _Last Trickin karkulaiskemut. Hauska sattuma
Pilgrim's Pondin luona_. Uutinen jatkui: »Naurettava tapaus sattui
Wilkins'onin automobiilitallien luona viime yönä. Vartiossa
olevan poliisimiehen huomio suuntautui erääseen vangin puvussa
olevaan mieheen, joka huomattavan kylmäverisesti nousi hienoon
Panhard-automobiiliin ohjaajan paikalle. Hänen seurassaan oli
ryysyiseen liinaan verhottu tyttö. Poliisin sekaantuessa asiaan veti
tyttö huivin syrjään ja kaikki tunsivat miljoonamies Toddin tyttären,
joka juuri oli tullut naamiohuveista Pondista, missä kaikilla vierailla
oli yhtäläiset naamiot. Hän ja herrasmies, jotka olivat pukeutuneet
vangin pukuihin, olivat lähdössä tavalliselle huviajelulle.»

Tämän alta löysi herra Usher toisenkin uutisen: »_Miljoonamiehen
tyttären hämmästyttävä pako vangin kanssa. Hän oli järjestänyt
naamiohuvit. Nyt terveenä_...»

Herra Greywood Usher nosti silmänsä, mutta isä Brown oli mennyt pois.



PUNAINEN TEKOTUKKA


Herra Edward Nutt, _The Daily Reformerin_ ahkera julkaisija, istui
pulpettinsa ääressä avaten kirjeitä ja tarkastaen korehtuuria nuoren,
reippaan neidin käyttämän kirjoituskoneen iloisesti rätistessä.

Hän oli roteva, hyväntahtoisen näköinen mies, paitahihasillaan.
Hänen liikkeensä olivat päättäväiset, hänen suunsa jyrkkäpiirteinen
ja hänen äänessään oli käskevä sävy, mutta hänen pyöreissä, melkein
lapsellisissa silmissään oli hämmentynyt, huolestunut ilme, joka oli
jyrkkä vastakohta kaikelle muulle. Eikä tuo ilme ollutkaan aivan
harhaanviepä. Hänestä voi huoletta sanoa, niin kuin monesta muustakin
arvokkaasta sanomalehtimiehestä, että hänen tavallisin sieluntilansa
oli alituinen pelko, herjauskanteiden pelko, ilmoitusten kadottamisen
pelko, painovirheiden pelko, paikan menettämisen pelko.

Hänen elämänsä muodosti sarjan erillisiä sopimuksia hänen ja
lehden omistajan, vanhahkon saippuankeittäjän välillä, jolla oli
mielessään kolme poisjuurruttamatonta erehdystä, ja hyvin kykenevän
kirjeenvaihtajajoukon välillä, minkä hän oli koonnut lehteä
kannattamaan. Muutamat heistä olivat eteviä ja kokeneita miehiä — ja
mikä oli pahempi — sydämellisesti innostuneita lehden poliittiseen
suuntaan.

Erään reportterin kirje oli juuri hänen edessään, ja vaikka hän olikin
nopea ja päättäväinen, näytti hän sentään epäröivän, ennenkuin avasi
sen. Hän otti sen sijaan käteensä korehtuurivedoksen, tarkasti sen läpi
sinisillä silmillään ja sinisellä lyijykynällä muutti sanan »aviorikos»
sijaan »säädyttömyyttä» ja sanan »juutalainen» »muukalaiseksi», soitti
kelloa ja lähetti sen kiireesti yläkerrokseen.

Sitten avasi hän paljon miettiväisemmin silmin etevimmän avustajansa
kirjeen. Se oli leimattu Devonshiressä ja kuului näin:

 »_Hyvä Veli_. — Huomaan, että olet antanut Spooks ja Dooks-tapauksille
 tilaa tuon merkillisen Exmooren Eyre-suvun jutussa, tuon suvun, jota
 vanhat naiset sanovat täällä Eyre-suvuksi paholaisen korvineen? Kuten
 tiedät on perheen päämies Exmooren herttua; hän on ainoa noista
 harvoista elossaolevista oikeista Tory-ylimyksistä. Terveenä, vanhana
 itsevaltiaana on hän juuri niitä hirmuvaltiaita, joiden ahdistaminen
 kuuluu meidän alaamme.

 Minä en tietysti usko tuohon vanhaan tarinaan Jaakko I:stä, ja mitä
 sinuun tulee, et kai usko mihinkään, et edes sanomalehdistöön. Tarina
 koskee, niinkuin muistanet, synkimpiä tapauksia Englannin historiassa
 — kuinka tuo vanha velho Frances Howard myrkytti Overburyn ja tuota
 salaperäistä pelkoa, mikä pakotti kuninkaan vapauttamaan murhaajan.
 Siinä oli todistettavasti noitavoimia pelissä ja kerrotaan, että
 eräs miespalvelija, joka kuunteli avaimen reiästä, kuuli totuuden
 kuninkaan keskustellessa Cawin kanssa, ja se ruumiillinen korva,
 jolla hän sen kuuli, kasvoi suureksi ja hirmuisen näköiseksi kuin
 taikavoimalla, niin kamala oli salaisuus. Ja vaikka hänet palkittiin
 mailla ja kullalla ja hänestä tuli herttuallisen suvun kantaisä, on
 tuo paholaisen muodostama korva kulkenut perintönä perheessä. Sinä
 et kai uskone mustaan magiaan, ja vaikka uskoisit, et kuitenkaan
 käyttäisi sitä kirjoituksen aiheena. Jos toimistossa tapahtuisi ihme,
 tekisitte te kaikkenne salataksenne sen, sillä nythän monet piispatkin
 ovat agnostikkoja. Mutta siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että
 Exmoorin ja hänen perheensä elämässä _on_ jotain hullusti, jotain
 aivan luonnollista, niin sanoakseni, mutta kuitenkin luonnotonta. Ja
 _korva_ kuuluu asiaan jollain lailla, luullakseni, joko symboolin,
 kavaluuden, tai sairauden vuoksi. Toinen tarina kertoo, että ritarit
 juuri Jaakko I:n hallitusajan jälkeen alkoivat pitää pitkää tukkaa,
 ainoastaan peittääkseen Exmooren ensimäisen lordin korvan. Uskokoon
 ken haluaa.

 Syy, minkä tähden huomautan tästä sinulle, on seuraava: Minusta
 näyttää, että erehdymme ahdistaessamme koko ylimystöä samppanjan ja
 timanttien vuoksi. Useimmat ihmiset ihailevat pikemmin aatelisherrojen
 hyviä päiviä, mutta minun mielestäni me liioittelemme myöntäessämme,
 että ylimyksen arvo sinänsä tekee ylimykset onnellisiksi. Minä
 ehdotan artikkelisarjaa, jossa todistettaisiin, kuinka kolkko,
 epä-inhimillinen ja kuinka myrkyllinen ilmasto ja tunnelma useissa
 noista suuremmoisista taloista vallitsee. Siitä on esimerkkejä kuinka
 paljon hyvänsä, mutta emme voisi alkaa paremmin kuin kertomalla
 tarinan Eyre'n korvasta. Viikon lopulla voin luullakseni kertoa
 totuuden siitä. — Tervehtien. — _Francis Tinn_.»

Herra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten
hän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului
samanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa
hyvä.»

 »_Paras Tinn!_ Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus
 ensi lauantaina toisessa postissa. — _E. Nutt_.»

Tämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä
hengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti.
Sitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti
_yliluonnollisen ihmeelliseksi_ ja sanan _juurruttaa kukistamiseksi_.

Tällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt
huvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä
sanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää
korjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona
oli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista
salaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa
olevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä
puhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut
jollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita
syntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien
korva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa
muunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin
ensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö
tähän tapaan:

»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen
loppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että
sanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn
kuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut
elossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin
sanomalehtimiesten tapa, on huono ja _The Daily Reformerin_ tehtävänä
on osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että
tarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta.
Haluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa
ovat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas
tulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat
ne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa
erään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen
devonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle
paikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo,
jonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut
oljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta.
Oven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi '_Sininen Lohikäärme_',
ja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti
oli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella,
ennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän
pöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää
sata vuotta aikaisemminkin.

»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa
vaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin
vanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi
muita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä
pöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan
valkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet
kasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani
häntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin
vanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan
ja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.

»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti
pöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli
yhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä,
ruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu
papillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin
hänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen
vieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli
roomalaiskatolinen pappi.»

»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän
vanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan
vaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot
jäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin
lujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat
kotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja
vanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä.
Hänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen
haalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin
kasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta.
Tuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi,
kun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä
täysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen
luulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen
vaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia
viinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua.
Ja sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.

»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen
ravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun
istuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso,
valkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun
muinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän
puhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin
viihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti
pikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan
Exmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.

»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se
mursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden.
Puhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin,
puhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi
hän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut:
kuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä
ja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin
läpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia,
ja niin edelleen.

»Muutamat näistä tarinoista eivät sovi julkisesti painettaviksi,
esim. sellaiset kuin kertomus Punaisista Nunnista, hirmuinen tarina
Täplikkäästä Koirasta, tai jutelma siitä, mitä kivilouhimossa oli
tapahtunut. Ja koko tuo punainen sarja julmuuksia lähti hänen ohuilta,
ivallisilta huuliltaan miltei juhlallisesti, kun hän istui siinä
maistellen viiniään korkeasta, hoikasta lasistaan.

»Näin, että minua vastapäätä istuva kookas mies oli luultavasti
aikeissa keskeyttää hänet, mutta hän kunnioitti nähtävästi syvästi
tuota vanhaa herraa, eikä kai uskaltanut tehdä sitä niin äkkiä. Ja
pieni pappi pöydän toisessa päässä, vaikka hän ei näyttänytkään
olevan millään lailla hämillään, katseli kiinteästi pöytään ja näytti
kuuntelevan puhetta vaivoin — niin hyvin kuin taisi.»

»Te näytte olevan», sanoin minä kertojalle, »hyvin perillä Exmooren
sukutarinasta». —

»Hän katseli minua hetkisen, huulet melkein jäykkää, vaaleten ja
punastuen. Sitten rikkoi hän tyynesti pitkän piippunsa ja lasinsa
pöytään ja nousi ylös, kuin todellisen tuliluontoisen vanhan herran
moitteeton esikuva.»

»Nämä herrat», sanoi hän, »kertovat teille, mistä syystä minä sitä
harrastan. Eyrien kirous on vanhastaan levännyt raskaana tämän paikan
yllä ja moni on kärsinyt siitä. He tietävät, ettei kukaan ole kärsinyt
siitä niin paljon kuin minä.» Ja murskaten särkyneen lasin palaset
jalkansa alle, loittoni hän vihreään hämäryyteen huojuvien omenapuiden
varjoon.

»Sepä on omituinen vanha herra», sanoin minä toisille. »Tiedättekö
sattumalta, mitä Exmooren perhe on tehnyt hänelle? Kuka hän on?»

Paksu, valkopukuinen herra tuijotti minuun hurjan, hämmästyneen sonnin
näköisenä; hän ei ensin näyttänyt ollenkaan käsittävän kysymystäni.
Lopuksi hän sanoi: »Ettekö tosiaan tiedä, kuka hän on?»

Vakuutin tietämättömyyttäni ja taas oli kaikki hiljaa; sitten sanoi
pieni pappi katsellen yhä pöytään: »Hän on Exmooren herttua.»

Sitten lisäsi hän yhtä rauhallisesti, ennenkuin minä olin ehtinyt
koota hajalle lennähtäneet ajatukseni, mutta sen näköisenä kuin olisi
koettanut saada järjestystä aikaan: »Minun ystäväni tässä on tohtori
Mull, herttuan kirjastonhoitaja. Minun nimeni on Brown.»

»Mutta», sopersin minä, »jos tuo on herttua, niin miksi kirosi hän
tuolla lailla kaikki vanhat herttuat?»

»Hän näyttää todella uskovan», vastasi Browniksi mainittu pappi, »että
he ovat jättäneet kirouksensa hänellekin.» Sitten lisäsi hän hiukan
asiaan kuulumattomasti: »Senvuoksi hän pitää tekotukkaa.»

Muutamaa hetkeä ennen oli tuo ajatus hämärtänyt minunkin mielessäni.
»Tarkoitatte kai juttua tuosta tarunomaisesta korvasta?» kysyin minä.
»Olen tietysti kuullut siitä, mutta se on kai vain jostain vielä
tyhjänpäiväisemmästä punottu taru. Minä olen vain arvellut, että se
lienee muunnos jostain tavallisesta silpomatarinasta. Kuudennellatoista
vuosisadalla oli tapana leikata pahantekijöiltä korvat.»

»Enpä juuri luule, että se on niin», vastasi pikku mies miettivästi,
»mutta se soveltuu hyvin tunnettuihin tietoihin luonnonlaeista, että
samassa perheessä esiintyy useasti sama epämuodostuma — sellainen
esimerkiksi, että toinen korva on suurempi kuin toinen.»

Paksu kirjastonhoitaja oli kätkenyt kaljun otsansa punaisiin käsiinsä,
kuin mies, joka koettaa harkita sanottavaansa. »Ei», mutisi hän. »Te
teette miehelle vääryyttä kaikesta päättäen. Tiettävästi ei minulla
ole mitään syytä puolustaa häntä, tai edes uskoa häneen. Hän on ollut
tyranni minua, niinkuin muitakin kohtaan. Ei tarvitse kuvitella, vaikka
näkee hänen aivan tyynenä istuvan täällä, että hän olisi muita mahtavia
herroja parempi. Hän tuottaisi miehen penikulman päästä soittamaan
kyynärän päässä olevaa kelloa — ja toisen miehen kolmen penikulman
päässä tuomaan tulitikkulaatikon kolmen kyynärän päässä Hän tarvitsee
palvelijan pitämään huolta hänen kävelykepistään, toisen kantamaan
hänen kiikariaan...»

»Muttei kamaripalvelijaa harjaamaan hänen vaatteitaan», huomautti
pappi omituisen kuivasti, »sillä palvelija tahtoisi ehkä kammata hänen
tekotukkansakin.»

Kirjastonhoitaja kääntyi häneen päin ja näytti unohtavan minun
läsnäoloni; hän oli ankarasti liikutettu ja ehkäpä hiukan kiihtynyt
viinistäkin. »En tiedä, kuinka te, isä Brown, tunnette tuon seikan»,
sanoi hän, »mutta te olette oikeassa. Hän antaa koko maailman tehdä
jotain hänen puolestaan — paitsi pukea häntä. Ja sen tekee hän
itsepäisesti yksin kuin erämaassa. Jokainen, joka on sattunut olemaan
hänen pukuhuoneensa oven läheisyydessäkin, on lähetetty talosta
todistuksetta.»

»Hän näyttää olevan vanha, hassahtava olento», huomautin minä.

»Ei», vastasi tohtori Mull yksikantaan, »ja sitä minä juuri tarkoitan
sanoessani, että te teette hänelle vääryyttä kaikissa tapauksissa.
Hyvät herrat, herttua tuntee todella tuon kirouksen katkeruuden,
jonka hän juuri äsken ilmaisi. Hän kätkee, todellisen häpeän ja pelon
vallassa, purppuraisen tekotukkansa alle jotain, mikä huumaisi ihmisten
lapset heidän sitä katsellessaan. Minä tiedän, että sitä se on, ja
minä tiedän, ettei se ole pelkkä luonnollinen epämuodostuma, eikä
rikollisen silvonnan seuraus, eikä myöskään piirteiden perinnöllinen
epämuodostuma. Minä tiedän, että se on pahempaa, sillä sen kertoi
minulle eräs mies, joka oli läsnä kohtauksessa, jollaista mikään mies
ei voisi keksiä. Siinä koetti lujempi mies kuin yksikään meistä päästä
salaisuuden pesille, mutta onnistumatta.»

Avasin suuni puhuakseni, mutta Mull jatkoi unohtaen minut selitystään
nyrkki suun edessä. »Minä voin kertoa sen teille, isä, koska se on
pikemmin herttuan puolustamista kuin hänen pettämistään. Ettekö ole
koskaan kuullut siitä ajasta, jolloin hän oli vähällä kadottaa kaikki
maansa?»

Pappi pudisti päätään, ja kirjastonhoitaja alkoi kertoa tarinaa,
sellaisena kuin hän oli kuullut sen edeltäjältään samassa toimessa,
mieheltä, joka oli ollut hänen suojelijansa ja opettajansa, ja johon
hän näytti täydellisesti luottavan. Määrättyyn kohtaan saakka oli se
aivan tavallinen tarina kuuluisan perheen varallisuuden vähenemisestä,
tarina perheen asianajajasta. Tällä asiamiehellä oli muuten ymmärrystä
pettää rehellisesti, jos tämä sanontatapa kelpaa omaksi selityksekseen.
Sen sijaan, että hän olisi tunnollisesti hoitanut hänelle uskottua
omaisuutta, hän, käyttäen hyväkseen herttuan huolimattomuutta, syöksi
perheen taloudelliseen hätään, niin että perheen lopulta täytyi
luovuttaa hänelle kaikki arvopaperinsa.

Asianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä
kuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan,
että asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin
kolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin
halvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten
koronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä,
niinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli
valmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja
entinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes
lampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi,
rauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he
jakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski,
kuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen,
yhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin
päähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme
muuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.

Hän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla
miehillä on tapana iskeä.

»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan.
Laki myöntää sen minulle.»

Exmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki
myöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä.
Miksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen,
_otan minä peruukin pois päästäni_. Te surkea, paljaaksi noukittu
lintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa
nähdä minun päätäni minun eläessäni.»

No, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte.
Mutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista
nyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin
näyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty
enemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.

Tohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä,
innolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä
mahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan
liioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy
minun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut
ovat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta
apteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut
seurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen
päälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista
ja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle
ja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa
vastaan.

Herra Nutt _The Daily Reformerista_, kirjoitti muutamia hyvin
asiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin
salaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla
yksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»

 »_Paras Tinn!_ — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen
 pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan
 sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa
 huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi,
 spiritistiksi — Tervehtien — _Nutt_.»

Päivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen
julkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän
pyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta,
joka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:

— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan
vapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin
löytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan
sanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä
nyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin
kaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken,
mitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen
pöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.

Minä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi
Brownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt
pöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan
raivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli
miten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten
välitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä
oudolla ilolla.

»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan
peruukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»

»En luule ymmärtäneeni», vastasin minä.

»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa
korvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla
yksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta
tällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa
peittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta
jos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien
näköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se
näyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi
ei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen
vuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen
tähden. Hän on ylpeä siitä!»

»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin
rumasta tarinasta.»

»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse
pitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette
keikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän
myöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa.
Olisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos
Glamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin
perhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet?
Älkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä
ovat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he
hiukan ylpeilevät omista suruistaan.»

»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman
äitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se
lohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»

»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä
lähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen
esi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia
kauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa,
hän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän
ei salaa perheensä rikoksia, — _mutta_...»

Pikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään
niin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja
kirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä
olisi tapahtunut äkillinen räjähdys.

»Mutta», lopetti hän, »_hänen täytyy tosiaan pukeutua salaa_.»

Se, että herttua samalla hetkellä taas ilmestyi huojuvien puiden
välistä, kevein askelin ja purppuraisine hiuksineen, tullen kulman
ympäri kirjastonhoitajan kanssa, täydensi tavallaan minun oikullisten
hermojeni häiriötä. Ennen kuin hän tuli korvakuulon päähän, oli isä
Brown aivan rauhallisesti lisännyt: »Minkä vuoksi täytyy hänen tosiaan
kätkeä salaisuus, miksi hän käyttää purppuraista tekotukkaa? Siksi,
ettei salaisuus olekaan sellainen kuin me luulemme.»

Herttua tuli kulman ympäri ja istuutui tuolille pöydän toiseen
päähän kaikella luonnollisella arvokkuudellaan. Hämillään ollen jäi
kirjastonhoitaja heilumaan paikoilleen kuin takajaloillaan seisova
karhu. Herttua puhutteli pappia hyvin vakavasti. »Isä Brown»,
sanoi hän, »tohtori Mull kertoi minulle, että te olette tullut
tänne anomusasioissa. Minulla ei tosin enää ole samaa uskoa kuin
esi-isilläni, mutta heidän tähtensä ja niiden päivien tähden, jotka
olemme ennen viettäneet yhdessä, olen hyvin taipuvainen kuuntelemaan
teitä. Mutta minä otaksun, että te mieluummin haluatte keskustella
yksityisesti.»

Se, mikä minussa oli maailmanmiehen jäännöksiä, vaati minua lähtemään.
Se, mitä minussa oli sanomalehtimiestä, piti minua paikoillaan.
Ennenkuin tämä herpaantuminen oli ohi, oli pappi tehnyt liikkeen, joka
pidätti minut hetkeksi. »Jos», sanoi hän, »teidän armonne sallii minun
esittää varsinaisen anomukseni, tai jos minulla on jonkinlainen oikeus
neuvoa teitä, ehdottaisin minä, että läsnä olisi niin monta henkeä
kuin suinkin. Joka haaralla tällä paikkakunnalla olen tavannut satoja
omaankin uskontooni ja seurakuntaani kuuluvia, joiden mielikuvituksen
on myrkyttänyt se taikavoima, jonka minä nyt pyydän teitä murtamaan.
Minä toivoisin, että koko Devonshire olisi täällä näkemässä teidän
tekevän sen.»

»Näkemässä minun tekevän mitä?» kysyi herttua kohottaen kulmiaan.

»Näkemässä teidän ottavan tekotukan päästänne», sanoi isä Brown.

Herttuan kasvot eivät liikahtaneetkaan, mutta hän katseli anojaa
lasimaisesti tuijottavilla silmillä, joissa oli kauhein ilme, mitä
minä koskaan olen nähnyt ihmiskasvoilla. Minä näin kirjastonhoitajan
jalkojen horjuvan hänen allaan kuin ruokojen varjojen lammikossa, ja
minä en voinut karkoittaa omista aivoistani sitä mielikuvaa, että puut
meidän ympärillämme täyttyivät vähitellen hiljaisuuden vallitessa
paholaisilla lintujen asemesta.

»Minä säästän teitä», sanoi herttua luonnottoman sääliväisellä
äänellä. »Minä kieltäydyn. Jos minä antaisin teille pienimmänkin
viittauksen siitä kauhistuksen kuormasta, mitä minun täytyy yksinäni
kantaa, vaipuisitte te kiljuen minun jalkojeni juureen, rukoillen,
ettei teidän tarvitsisi tietää enempää. Minä päästän teitä kaikilta
viittauksiltakin. Te ette saa tavailla ensimäistä kirjaintakaan siitä,
mitä tuntemattoman Jumalan alttariin on kirjoitettu.»

»Minä tunnen sen tuntemattoman Jumalan», sanoi pieni pappi vaistomaisen
suorasti ja varmasti. »Minä tunnen hänen nimensä; se on Saatana.
Totinen Jumala tuli lihaksi ja eli keskuudessamme. Ja minä sanon
teille: 'Missä hyvänsä te tapaatte ihmisiä salaisuuden pauloissa, on se
salaisuus synnin salaisuuksia. Jos paholainen väittää, että jokin on
liian kamalaa katsottavaksi, katselkaa sitä! Jos hän sanoo jotain liian
kamalaksi kuunnella, kuunnelkaa sitä! Jos te pidätte jotain totuutta
mahdottomana kantaa, kantakaa sitä.' Minä pyydän teidän armoanne
karkoittamaan tuon painajaisen nyt, täällä, tämän pöydän luona.»

»Jos minä sen tekisin», sanoi herttua matalalla äänellä, »niin te ja
kaikki teidän uskolaisenne, ja; kaikki, joiden luona te oleskelette,
olisivat ensimäiset käpertymään ja katoamaan. Te saisitte elää vain
silmänräpäyksen ja tulla tuntemaan tuon suuren Tyhjyyden, ennenkuin te
kuolisitte.»

»Kristuksen risti on minun ja kiusauksen välillä», sanoi isä Brown.
»Ottakaa pois tekotukkanne!»

Minä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani
tuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni.
»Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi.
Ottakaa päästänne tuo peruukki, tai minä _heitän_ sen pois!»

Minä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta,
mutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla,
kivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan
hänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin
olisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen
päätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä
tunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.

Minä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan
vieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan
kaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto:
»Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen
korvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»

»Niin», sanoi isä Brown, »sitähän hän juuri peittelikin.»

Pappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä,
katsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein
koomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti
kolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea.
»Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on
nähtävästi saanut kaikki tilukset.»

Sallikaa minun nyt kertoa _The Daily Reformerin_ lukijoille tämän
asian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa
näyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli —
lukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen
ja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine
kauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka
hän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen
korvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella
oikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan
toinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui
enemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan
siitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi
kiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on
tapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui
aivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset;
omaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä.
Sopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren
sammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle
henkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.

Tämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita
herrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen
niitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen
heimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä
tähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet
nahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri
ja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän
ylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää,
kunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.

Herra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti:
»Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»

 _Paras Tinn_. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa
 tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista
 ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta
 teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi
 tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin
 mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä
 ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa
 meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä
 aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän
 erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella
 mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille
 paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'.
 Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen
 taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien

                                                _E. Nutt_.

Kun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt
käsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten
kun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan
_Jumala_ sanaksi _olosuhteet_.



PENDRAGON SUVUN PERIKATO


Isä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin
sairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen
ystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä
jahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies,
joka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta
isä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava
purjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko
marisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut
yli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät
jylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia
vuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau
osoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä
ja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw
hyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri
[Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja
äitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin
Ranskassa. _Suom._], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun
Flambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie
hartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja
jokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että
rannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille,
ja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw
löytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:

    »Kumpikin silmä jos kirkas on,
    suunta on selvä ja vaaraton;
    Jos vain toinen vilkuttaa,
    laiva se pohjaan matkustaa.»

Hän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti
sitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla
valpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista
kyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi
majakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten,
kulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen
valo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli
Faushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia
ja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän
osan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin
aikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten
keskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen
merisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.

Hän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen
nimitys »_Westward Ho_!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että
kaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli
Faushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät
Cornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että
he yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä
eli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut
rohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan
oli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat
lisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies,
joka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta,
hyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine
kasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja
olentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät,
mustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan
häneen nähden.

Brown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän
kuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien
kolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa
seinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan,
mutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen
täydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu
kapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi
maa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan
ympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri
auringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja
maa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta
tuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa
oli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois
silmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta
kuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja
turvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta,
ja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä,
tummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän
sinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta
ja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa
jonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja
hiljainen salaperäisyys.

Virta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille
kuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti
olevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia
yrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan
kuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein
satumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä
sangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää
mielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia
virran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja
risukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta
kuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla:
nuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla
venheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran
huomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä
hyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.

Vesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi
kalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä
jokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja
alus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin,
hyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä
heitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet
ennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea
leveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti
se olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä
epäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota,
kuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja
suurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat
asetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että
kokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli
yksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta
vanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat
katselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä
herää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on
kuitenkin jotain aivan uutta.

Silloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen
vallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus
johtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen
erikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin
näkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun
frakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä
tukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan
moisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa.
Seuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen
kaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi
hetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo,
jollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat
meistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen
Englanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi
ehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se
kuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.

»Mikä ihme tuo on?» sanoi Flambeau, joka itsekseen tuijotteli tornia.

Faushaw'n silmät säteilivät, kun hän sanoi voitonriemuisesti:

»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen
takia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte
nähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä
paikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka
hän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja
Hawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää
vain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä
nytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja
soutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet
amiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan
ja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä.
Ja hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi
oudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän
olisi aterioinut Draken kanssa.

»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown,
»jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin
aikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin
kohoaminen on vastoin sen luonnetta.»

»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre»,
vastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka
sitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden
takia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina
kertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja
niin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän
virran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä
miehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»

»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen
rakennettu?»

»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies
miellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa;
kuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston
yleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä.
Tarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli
merirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa
kotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä
aikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli
tulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä,
tarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan,
mereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti
miekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan
taistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa
minuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja
toinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo
kääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen.
Kolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja
oli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä.
Kääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen
päin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin,
huusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän
yhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että
Pendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä
häntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan
tuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden
alle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen
näkynyt hiustakaan hänen päästään.»

»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti,
sillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä
keskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän
häntä yhtä paljon kuin meitäkin.»

Todellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan
oudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen
uteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.

»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma
täynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten
te helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko
joukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen
käsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin
perheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että
tuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa
onnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä
sukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni,
juuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.

»Mikä vahinko», huusi Flambeau. »Tyttö lähtee pois.»

»Milloin amiraali ystävänne kertoi teille perhetarinansa?» kysyi isä
Brown, kun soutajatyttö meloi pois osoittamatta pienintäkään aikomusta
kääntää huomiotaan tornista jahtiin, jonka Faushaw jo oli laskenut
saaren pitkälle sivulle.

»Moneen vuoteen», jatkoi Faushaw; »hän ei ole ollut merillä tähän
hetkeen saakka, vaikka hän on yhtä innokas lähtöön kuin ennenkin. Minä
luulen, että siihen on syynä perhesopimus tai jokin sellainen. No,
tässä on laituri, menkäämme maihin tervehtimään ukkoa.»

He nousivat maihin aivan linnan juurella ja isä Brown, joko sen
tähden, että tunsi taas kovaa maata jalkojensa alla, tai että jokin
kiinnitti hänen mieltään virran toisella rannalla — jonne hän katseli
hyvin tarkkaan parin sekunnin ajan — näytti voimistuvan merkillisen
nopeasti. He tulivat metsäiselle tielle, kahden harmahtavan aidan
reunustamalle, sellaisen, joka usein ympäröi puistoja ja puutarhoja,
ja jonka harjan yläpuolella mustat puut huojuivat sinne tänne kuin
jättiläismäisten ruumisvaunujen mustat ja purppuraiset tupsut. Kun he
sivuuttivat tornin, näytti kaikki yhä oudommalta, koska kaksi tornia
tavallisesti vartioi porttia, ja tämä tuntui yksipuoliselta. Muutoin
se oli tavallinen sisäänkäytävä herraskartanoon. Kun tie oli hyvin
mutkainen, oli talo nyt näkymättömissä, ja puisto näytti jollain tavoin
laajemmalta kuin se tällaisella saarella oikeastaan saattoi olla. Isä
Brown oli ehkä hiukan kiihtynyt väsymyksensä vuoksi, mutta hänestä
tuntui, että paikka laajeni yhä suuremmaksi niin kuin usein tapahtuu
ahdistavissa unissa. Oli miten hyvänsä, heidän kulkunsa oli kovin
yksitoikkoista, kunnes Faushaw äkkiä pysähtyi ja osoitti jotain, mikä
pisti esiin harmaan aidan läpi, jotain, mikä ensin muistutti eläimen
kiinnitarttunutta sarvea. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se
olikin käyrä metalliterä, joka kiilsi hälvenevässä valossa.

Flambeau, joka niin kuin kaikki ranskalaiset, oli ollut sotilaana,
kumartui sen yli ja sanoi pelästyneesti: »Mitä, sehän on miekka!
Minä luulen tuntevani laadun; raskas ja käyrä, mutta lyhyempi kuin
ratsuväessä. Niitä käytettiin tykkiväessä ja ne —...»

Kun hän puhui, nousi terä itsestään lovesta ja laskeutui taas
painavasti iskien, halkaisten hauraan aitauksen maahan asti,
räsähtävällä äänellä. Sitten se taas nousi ilmaan, iskeytyi aitaan
muutamaa jalkaa kauempana ja halkaisi sen taas puoleksi ensimäisellä
iskulla ja täristyään hetken irti päästäkseen pimeydestä kahahtavien
kirousten saattamana halkaisi sen maahan asti toisella iskulla. Sitten
lähetti hirveä potku koko irtautuneen aidankappaleen tielle ja siinä
irvisteli nyt musta, pensaikas aukko.

Faushaw tirkisteli mustaan aukkoon ja päästi hämmästyksen huudon: »Kas
amiraali!» huudahti hän, »aiotteko... aiotteko tosiaan hakata uuden
uloskäytävän päästäksenne kävelemään koska hyvänsä?»

Ääni ryteikössä kirosi taas ja purskahti sitten iloiseen nauruun. »Ei»,
sanoi se. »Minä aion hiukan leikata tätä aitaa sieltä täältä, se pilaa
kaikki tammet ja täällä ei ole ketään muuta sitä tekemään. Mutta minä
aion vielä hakata pois palan pääkäytävältä ja tulen sitten toivottamaan
teidät tervetulleiksi.»

Ja näin sanottuaan nosti hän aseensa vielä kerran ja kaasi maahan
toisen, samallaisen osan aidasta kahdella lyönnillä, tehden aukon
kaikkiaan noin neljäntoista jalan levyiseksi. Sitten tuli hän ulos
iltavalaistukseen leveämmästä aukosta, pirstale harmaata puuainetta
miekan terään tarttuneena.

Hän täydensi hetkeksi Faushaw'n tarinan merirosvo-amiraalista, vaikka
yksityiskohdat tuntuivatkin jälkeenpäin hajaantuvan satunnaisiksi.
Tällä hetkellä oli hänellä leveälierinen hattu ikäänkuin auringon
suojana; mutta lieri oli otsalta käännetty suoraan ylös ja molemmat
kulmat olivat painetut korvien alapuolelle, niin että se peitti hänen
otsansa puolikuunmuotoisesti, kuten Nelsonin vanha, pystylierinen
hattu. Yllään oli hänellä tavallinen tummansininen takki, erikoisen
muotoisine nappeineen, mutta se ja valkeaviiruiset housut tekivät
kuitenkin merimiesmäisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja veltto, ja
käveli hiukan heilahdellen, mikä ei kuitenkaan ollut merimiehen
keinumista, vaikka se tavallaan muistutti sitä. Kädessään oli
hänellä lyhyt miekka, niinkuin merimiehen puukko, mutta noin kaksi
kertaa painavampi. Hatun reunan alta tähystivät hänen haukankasvonsa
tuimasti, etenkin kun hän ei ollut ainoastaan sileäksi ajeltu, vaan
kulmakarvatonkin. Näytti siltä, että karvat hänen kasvoiltaan olivat
kadonneet tuulten ja myrskyjen tuivertamina. Hänen silmänsä olivat
esiinpistävät ja läpitunkevat. Hänen ihonsa väri oli omituisen
huomiota herättävä, osaksi tropillinen, muistuttaen jonkun verran
veriappelsiinia. Se oli karkea ja verevä, mutta samalla kellahtava,
olematta millään muotoa sairaaloinen; se näytti pikemmin loistavan
kultaiselta kuin Hesperian omena. Isä Brown arveli, ettei hän koskaan
ollut nähnyt kasvoja, jotka niin selvästi toivat mieleen auringonmaiden
tarinat.

Kun Faushaw oli esittänyt isännälle molemmat toverinsa, alkoi hän
tehdä pilaa edellämainitusta aidan kaatamisyrityksestä ja isännän
silminnähtävästä hävittämishalusta. Ensin selitti amiraali puhallellen,
että se oli ikävää, mutta välttämätöntä puutarhatyötä, mutta lopulta
palasi hänen nauruunsa syvä, tarmokas sointu, ja hän huusi äänellä,
jossa oli kärsimättömyyttä ja hyvää tuulta sekaisin.

»No, ehkäpä minä puuhaan hiukan liian innokkaasti mutta tunnen
iloa saadessani lyödä jotain. Se huvittaisi teitäkin, jos teidän
ainoa ilonne olisi ollut risteillä ympäriinsä hakemassa uusia
ihmissyöjä-saaria ja teidän sitten pitäisi piiloitella tällaisella
mutaisella kiven sirulla jonkunlaisessa maalaislammikossa. Kun minä
muistelen, kuinka olen hakannut maahan puolentoista penikulman verran
vihreätä, myrkyllistä viidakkoa vanhalla veitsellä, joka ei ollut
likimainkaan niin terävä kuin tämä, ja kun sitten muistan, että minun
täytyy jäädä tänne hakkaamaan näitä tulitikkupuita, perheraamattuun
töherretyn vanhan, sekavan lörpötyksen vuoksi, niin minä...»

Hän nosti taas raskaan aseensa ja halkaisi tällä kertaa koko aidan
yhdellä iskulla huipusta maahan saakka.

»Tällaiselta tuntuu minusta», sanoi hän nauraen ja heittäen miekan
hurjasti muutaman kyynärän päähän tielle, »ja menkäämme nyt taloon;
teidän täytyy kai saada jotain syötävää.»

Tasaista, puolikuunmuotoista kenttää talon edessä ilostutti kolme
pyöreää kukkapengertä, yhdessä punaisia, toisessa keltaisia tulpaaneja
ja kolmannessa eräitä vahanvalkeita kukkia, joita vieraat eivät
tunteneet ja arvelivat etelämaisiksi. Roteva, parrakas ja jokseenkin
jörömäinen puutarhuri ripusti kuivamaan raskaan kimpun puutarharuiskun
letkuja. Sammuvan ilta-auringon viime häivä näytti kiintyvän talon
kulmiin ja heitti valoläikän sinne tänne kaukaisempien kukkapenkereiden
väreihin. Puuttomalla alueella, taloa ympäröivän aukeaman toisella
puolen, seisoi joen rannalla korkea, pronssinen kolmijalka, jolle oli
asetettu suuri pronssinen kiikari. Eteisen rappujen edessä seisoi
pieni, vihreä puutarhapöytä, ja näytti kuin joku olisi aivan äsken
juonut teetä siinä. Sisäänkäytävän molemmin puolin oli kaksi puoleksi
muovailtua kivimöhkälettä, reiät silminä, sellaisia, joita sanotaan
Etelämeren saarelaisten jumaliksi, ja oven ruskeasta tammesta hakatussa
otsikkohirressä oli muutamia epäselviä koukeroita, jotka myöskin
näyttivät villikansojen koristeilta.

Kun he olivat menossa ovesta sisään, poikkesi pieni pappi äkkiä
pöydän luo, ja nousten sen päälle katseli teeskentelemättömästi
silmälasiensa läpi noita koukeroita tammihirressä. Amiraali Pendragon
näytti hämmästyneeltä, vaikkei juuri harmistuneelta, sillä aikaa kun
Faushaw'ta niin suuresti huvitti tuo näky, joka esitti kääpiötä pienellä
jalustallaan, ettei hän voinut pidättää nauruaan. Mutta isä Brown ei
välittänyt naurusta, eikä hämmästyksestäkään.

Hän tarkasteli kolmea puuhun leikattua kuviota, jotka, niin kuluneita
ja epäselviä kuin olivatkin, näyttivät ilmaisevan hänelle jotain.
Ensimäinen näytti muodostavan tornin tai muun rakennuksen ulkopiirteet,
ja sen päällä oli jotain koukeroisten viivojen tapaista. Toinen oli
selvempi, se esitti Elisabetin aikuista kaleerilaivaa, koristeellisten
aaltojen päällä, mutta sen leikkasi keskeltä halki omituinen, särmikäs
kivilohkare, joka oli joko täplä puuaineessa, tai esitti yleisin
piirtein sisään tunkeutuvaa vettä. Kolmas esitti inhimillisen vartalon
yläosaa loppuen kiemuraiseen aaltoviivaan. Kasvot olivat kuluneet ja
piirteettömät, ja molemmat kädet olivat jäykästi kohotetut ilmaan.

»Hyvä», mutisi isä Brown silmiään räpyttäen »tässähän on tarina
espanjalaisesta aivan selvänä. Tässä hän kohottaa kätensä vedestä,
lausuen kirouksensa, ja tässä ovat molemmat kirouksen seuraukset:
haaksirikkoutunut laiva ja Pendragonin linnan palo.»

Pendragon pudisteli päätään ylimielisesti hymyillen. »Ja mitä kaikkea
muuta tuo saattaisikaan olla?» sanoi hän. »Ettekö tiedä, että
tuollainen miehen puolikas niinkuin puolileijona, tai puolihirvi,
on hyvin tavallinen vaakunakuvissa? Onhan mahdollista, että tuo
laivan kautta kulkeva viiva on vain tuollainen jakoviiva, niinkuin
sitä luullakseni sanotaan? Ja vaikka kolmas kuva ei olekaan juuri
heraldinen, olisi kuitenkin heraldisempaa pitää sitä laakerien, kuin
tulen ympäröimänä tornina; ja sellaiselta se juuri näyttääkin.»

»Mutta tuntuu kuitenkin oudolta», sanoi Flambeau »että se tukee tuota
vanhaa tarua.»

»Kylläkin», vastasi epäilevä merenkävijä, »mutta tietänette kai, kuinka
monta noista vanhoista legendoista on tehty vanhojen kuvien mukaan.
Muuten se ei ole ainoa vanha tarina. Faushaw, joka pitää tällaisista
seikoista, voi kertoa toista muunnelmaa näistä jutuista, vieläpä paljon
kauheampaakin. Eräs tarina uskottelee, että onneton esi-isäni iski
espanjalaisen kahtia, ja sehän sopii myöskin tuohon kauniiseen kuvaan.
Toinen ilmoittaa kohteliaasti, että meidän perheellämme oli linna,
täynnä käärmeitä ja se selittää tavallaan nuo pienet, koukeroiset
viivat. Kolmannessa selityksessä arvellaan, että tuo mutkainen juovat
laivan kuvassa olisi aivan tavallinen salama. Tämäkin jo, vakavasti
ajatellen, osoittaa kuinka epäluotettavia nuo tarinat ovat.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» kysyi Faushaw.

»On sattumalta niin», vastasi isäntä kylmästi, »ettei yhdessäkään niissä
meidän perhettämme kohdanneissa haaksirikoissa, jotka minä tunnen, ole
ollut ukkosta, eikä salamaakaan?»

»Oho!» sanoi isä Brown ja hyppäsi alas pieneltä pöydältä.

Syntyi taas hiljaisuus, jonka kestäessä he kuulivat virran yhtämittaa
kohisevan, sitten sanoi Faushaw epäilevällä, ehkäpä pettyneellä äänellä.

»Te siis väitätte, ettei kertomuksissa palavasta linnasta ole mitään
perää?»

»Onhan siitä kertomuksia, tietysti», sanoi amiraali kohautellen
olkapäitään, »ja muutamat niistä, en voi kieltää sitä, näyttävät aika
hyvin tekaistuilta. Joku on nähnyt liekkejä täältäpäin kulkiessaan
kotiinsa metsän läpi, ja joku lammaspaimen sisämaan ylängöillä luuli
näkevänsä liekin leimuavan Pendragonin linnan tornin yläpuolella.
Sumuinen multamöhkäle, niin kuin tämä mitätön saari, on kai viimeinen
paikka, jossa tulee ajatelleeksi tulipalon vaaraa.»

»Mikäs tuo tuli on, tuolla toisella puolen?» kysyi isä Brown äkkiä,
ystävällisesti viitaten metsää kohti joen vasemmalla rannalla. He
joutuivat kaikki hiukan pois tasapainostaan, ja Faushaw'n, jolla oli
herkin mielikuvitus, oli hiukan vaikea palata siihen, kun hän hän näki
pitkän, hoikan sinertävän savupatsaan nousevan hiljaa illan sammuvaa
valoa kohti.

Pendragon puhkesi taas ylenkatseelliseen nauruunsa. »Mustalaisia»,
sanoi hän. »Niitä on kuljeksinut täällä koko viikon. Hyvät herrat,
päivällinen odottaa», ja hän kääntyi ympäri, aivan kuin astuakseen
taloon.

Mutta Faushaw'n vanha taikausko oli yhä hereillä, ja hän sanoi nopeasti:
»Mutta amiraali, mitä on tuo sihisevä ääni aivan lähellä saarta? Se
muistuttaa tulta hyvin paljon.»

»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä
näyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»

Samalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu,
hyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle
ja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.

Ruokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta
sen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen.
Siellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan
uunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta,
tritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo
esineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella
kuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan
täytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja
Tyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja
muodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko
tappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen
tunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin
palvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka
olivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin.
Papin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi
hänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin
sanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin
Etelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset
vaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine
pukuineen ja keltaisine kasvoineen.

»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte
sen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä
ystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he
tietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko
perhetarinaan?»

»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen
loistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»

Flambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen
ystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä
kanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin
odottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois
ja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:

»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele
uteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko
iskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista
vanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»

Amiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä,
mistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää
miestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa.
Faushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on
vastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä
kohtaan.»

Flambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi
hän, »ja sellainen oli tyttökin.»

»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun
minun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan.
Te olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä,
jollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa.
Minä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja
sai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut,
ja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä
yhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne
taistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti
hän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos
kaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea
saada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos
me menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden
perimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko
tuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä
riitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen
mies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»

»Ja teidän isänne ja veljenne», sanoi pappi hyvin suopeasti, »kuolivat
merellä, pelkään minä».

»Niin», jupisi amiraali, »erään tuollaisen äkillisen sattuman takia,
joitten varaan kaikki ihmisten valheelliset tarinat rakentuvat; he
kärsivät molemmat haaksirikon. Kun minun isäni palasi Atlannilta tälle
rannikolle, paiskautui hän Cornwallin kallioita vasten. Minun veljeni
laiva vajosi, ei kukaan tiedä miten, kotimatkalla Tasmaniasta. Hänen
ruumistaan ei koskaan löydetty. Vakuutan, että tapaturma oli täysin
luonnollinen. Siinä hukkui paljon muitakin ihmisiä paitsi Pendragonia
ja merenkulkijat ovat aivan säännöllisellä tavalla arvostelleet
molempien haaksirikkojen syitä. Mutta se sytytti tietysti tuleen tuon
taikauskon metsän, ja ihmiset näkivät kaikkialla tuon palavan linnan.
Walterin paluu tulee täydellisesti selvittämään kaiken. Tyttö, jonka
kanssa hän on kihloissa, aikoi tulla tänne tänään, mutta minä olin
niin peloissani, että joku satunnainen viivytys pelästyttäisi häntä,
että minä sähkötin hänelle, ettei hän tulisi, ennenkuin saisi sanan.
Mutta Walter on aivan varmaan ehtivä tänne johonkin aikaan yöllä, ja
sitten haihtuu kaikki savuun — tupakan savuun. Me lopetamme tuon vanhan
valheen, niinkuin lopetamme pullon tätä viiniä.»

»Oikein hyvää viiniä», sanoi isä Brown, nostaen vakavasti lasiaan,
»mutta, niin kuin näette, olen hyvin huono ryyppymies. Oh, minun
täytyy paraiten pyytää teiltä anteeksi!» Hän oli tipauttanut pienen
viinitilkan pöytäliinalle. Hän joi ja pani lasinsa pois vakavin
kasvoin, mutta hänen kätensä oli vavahtanut samalla hetkellä, kun hän
huomasi kasvojen tuijottavan sisään ikkunasta juuri amiraalin takana
— mustat naisen kasvot, etelämaisine silmineen ja hiuksineen, nuoret,
mutta traagillista naamiota muistuttavat.

Hiukan vaiettuaan puhui pappi taas lempeällä tavallaan. »Amiraali»,
sanoi hän, »tahdotteko tehdä minulle mieliksi? Antakaa minun ja minun
ystäväni, jos he haluavat, jäädä linnaanne täksi yöksi. Tiedättekö,
että te minun kannaltani olette ennenkaikkia taikuri?»

Pendragon hyppäsi jaloilleen ja käveli edestakaisin ikkunan edessä,
josta kasvot äkkiä olivat kadonneet. »Minä vakuutan teille, ettei
siinä ole mitään perää», huusi hän kaikuvan kiihkeästi. »Minä tiedän
vain yhden seikan. Saatte sanoa minua ateistiksi. Minä olen ateisti.»
Hän kääntyi ja katseli isä Brownia pelottavan kiihtymyksen kasvoilla
kuvastuessa. »Tämä asia on täysin luonnollinen. Siinä ei ole kerta
kaikkiaan mitään kirousta.»

Isä Brown hymyili. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »ei mikään estäne
minua nukkumasta teidän viehättävässä kesähuvilassanne.»

»Ajatus on kovin naurettava», vastasi amiraali naputtaen sormillaan
tuolinsa selustaa.

»Suokaa kaikki anteeksi», sanoi isä Brown kaikkein miellyttävimmällä
äänellään, »viinin kaataminenkin siihen luettuna. Mutta minusta näyttää
siltä kuin te ette olisikaan niin huoleton palavaan torniin nähden kuin
te uskottelette.»

Amiraali Pendragon istuutui taas yhtä äkkiä kuin hän oli noussutkin.
Mutta hän istui aivan vaiti, ja kun hän taas puhui, sanoi hän
sanottavansa matalammalla äänellä. »Te teette sen omalla vastuullanne»,
sanoi hän, »mutta luulenpa että te haluatte olla ateisti, saadaksenne
selvyyttä tähän paholaisen peliin?»

Noin kolme tuntia myöhemmin kuljeskelivat Faushaw, Flambeau ja pappi
puutarhassa pimeässä ja molemmille toisille alkoi selvitä, ettei isä
Brown aikonut mennä nukkumaan torniin eikä taloon.

»Minä luulen, että kenttä tarjoaa kitkemistä», sanoi hän unisesti. »Jos
minä löytäisin haravan tai jotain sen tapaista, tekisin sen itse.»

He seurasivat häntä nauraen ja puoleksi vastahakoisesti, mutta hän
puhui äärimmäisen juhlallisesti selittäen heille innostuneella pienellä
saarnalla, että aina saattoi keksiä pieniä hommia, joilla voi auttaa
toisia. Hän ei löytänyt haravaa, mutta keksi vanhan varpaluudan, jolla
hän alkoi hyvin innokkaasti lakaista pudonneita lehtiä nurmikolta.

»Tässäkin pieni työ, joka olisi ollut tehtävä», virkkoi hän
yksinkertaisen hilpeästi, »niinkuin George Herbert sanoo: Se, joka
lakaisee amiraalin pihaa Cornwallissa Sinun lakisi mukaan, tekee hyvän
työn. Ja nyt», lisäsi hän heittäen äkkiä luudan pois, »menkäämme
kastelemaan kukkia.»

Samoin sekavin tuntein näkivät he hänen päästävän irti aika pitkän
osan suuresta puutarhankasteluletkusta, ja kuulivat hänen sanovan
miettivän terävästi: »Punaiset tulpaanit ennen keltaisia, luullakseni.
Ne näyttävät minusta hiukan kuivilta, eivätkö näytäkin?»

»Hei, Simson», huusi Flambeau, »tehän taitatte tulpaanien kukat!»

Isä Brown katseli katuvaisena miettien kukattomia kasveja.

»Minun kastelutapani näyttää olevan pikemmin kuolettava kuin
parantava», myönsi hän raapien päätään. »Mutta onhan sääli, etten
minä löydä haravaa. Olisittepa nähneet minun kitkevän! Työaseista
puhuttaessa; onko teillä se miekkakeppi, Flambeau, jota te aina pidätte
muassanne? Se on oikein. Ja sir Cecil ottakoon sen miekan, jonka
amiraali heitti pois tuolla pensasaidan luona. Miten harmaalta kaikki
näyttää!»

»Joesta nousevaa sumua», sanoi kummasteleva Flambeau.

Sillä aikaa kun he puhelivat, ilmestyi puutarhurin partainen hahmo
korkeahkolle penkereelle kuhmuraisella kentällä, tervehtien heitä
haravaa heilutellen kamalalla, ärjyvällä äänellä. »Pankaa pois se
letku», huusi hän, »pankaa pois se letku ja menkää...!»

»Minä olen kauhean kömpelö», vastasi arvoisa isä lempeästi.
»Tiedättekö, että minä kaasin hiukan viiniä päivällisellä.» Hän teki
horjuvan, anteeksipyytävän kumarruksen puutarhuria kohti, suihkuava
letku yhä kädessään. Puutarhuri sai kylmän vesisuihkun suoraan vasten
naamaansa, kuin tykin sylkäisemän kuulan, kompuroi, liukahti ja kaatui
jalat ilmassa sätkytellen.

»Kuinka hirveää!» sanoi isä Brown katsellen ympärilleen muka
hämmästyneen näköisenä, »minä olen kaatanut miehen.»

Hän seisoi hetken aikaa pää etukumarassa, aivankuin tähystellen tai
kuunnellen, ja rupesi sitten juoksemaan kohti tornia, vetäen letkua yhä
perässään. Torni oli tarkkaan suljettu, mutta sen ulkopiirteet olivat
omituisen sumeat.

»Teidän jokisumullanne», sanoi hän, »on omituinen haju.»

»Niinpä tosiaan», huusi Faushaw, joka oli hyvin kapea. »Mutta ettehän
arvele...»

»Minä arvelen», sanoi isä Brown, »että joku amiraalin tieteellisistä
ennustuksista toteutuu tänä yönä. Tämä tarina loppuu savuun.»

Kun hän puhui, näytti hyvin kaunis punertava tuli puhkeavan kukkaan
kuin jättiläisruusu, mutta sitä seurasi rätisevä, paukkuva melu, joka
muistutti paholaisen naurua.

»Hyvä Jumala! Mitä tämä on?» huusi sir Cecil Faushaw.

»Se on palavan tornin merkki», sanoi isä Brown lähettäen veden
letkustaan suihkuamaan punaisen täplän keskustaan.

»Olipa onni, ettemme menneet nukkumaan!» huusi Faushaw. »Minä luulen,
ettei se pääse leviämään taloon.»

»Muistakaapa», sanoi pappi rauhallisesti, »että aita, joka olisi
saattanut johdattaa sen sinne, on hakattu pois.»

Flambeau käänsi säihkyvät silmänsä ystäväänsä kohti, mutta Faushaw
sanoi melkein hajamielisesti. »No, hengenhätää ei tässä sentään ole.»

»Tämä on sangen merkillinen torni», huomautti isä Brown, »kun se rupeaa
surmaamaan ihmisiä, surmaa se niitä, jotka ovat jossain muualla.»

Samalla hetkellä kohosi taas puutarhurin hirvittävä hahmo
liehuvine partoineen vihreälle kumpareelle taivaan kuumotusta
vasten viitaten toisia tulemaan, ja heilutellen nyt veistä, eikä
haravaa. Hänen takanaan kulkivat nuo kaksi neekeriä varustettuina
voitonmerkistä temmatuilla käyrillä puukoilla. Mutta veren värisessä
roihussa näyttivät he keltaisine pukuineen ja mustine naamoineen
kidutusvälineitä kuljettavilta paholaisilta. Sumuisessa puutarhassa
heidän takanaan kuului selvä ääni jakelevan lyhyitä ohjeita. Kun pappi
kuuli äänen, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä tavattomasti.

Mutta hän pysyi tyynenä eikä irroittanut silmiään roihusta, joka oli
alussa levinnyt, mutta joka nyt alkoi hiukan vähentyä sihisten pitkän,
kapean vesisuihkun kohtaamana. Hän tarttui ruiskun suukappaleeseen
varmistaakseen suihkun suunnan, välittämättä muusta ja tietäen
ainoastaan melusta, että jännittäviä kohtauksia tapahtui saarella.
Tarkastellen yhä rakennuksen hämärää kulmaa hän antoi ystävilleen
pari lyhyttä ohjetta. Toinen kuului: »Ottakaa kiinni nuo miehet ja
sitokaa heidät, olivat he keitä hyvänsä; noitten risukimppujen takana
on nuoraa. He aikovat ryöstää minulta tämän mainion letkun.» Toinen
kuului: »Niin pian kuin teillä on tilaisuutta, kutsukaa soutajatyttöä;
hän on toisella puolen mustalaisten kanssa. Kysykää, olisiko heillä
ämpäreitä tänne tuotaviksi, ja täyttäkää ne joesta.» Sitten sulki hän
suunsa ja kasteli yhä tuota uutta, punaista kukkaa yhtä sydämettömänä
kuin hän oli kastellut punaisia tulpaaneja.

Hän ei edes kääntänyt päätään katsellakseen omituista taistelua, mikä
nyt seurasi salaperäisen tulen ystävien ja vihollisten välillä. Hänestä
tuntui kuitenkin saari vapisevan, kun Flambeau ja jättiläismäinen
puutarhuri iskivät yhteen, ja hän kuvitteli mikä pölinä heidän
painiskellessaan kävi. Hän kuuli räsähtävän kaatumisen ja ystävänsä
voitonriemuisen huudon, kun hän syöksyi ensimäisen neekerin kimppuun,
ja molempien mustien kirkunan, kun Flambeau ja Faushaw sitoivat heidät.
Flambeaun jättiläismäiset voimat vaikuttivat sen, että taistelu tuli
enemmän kuin tasaväkiseksi, etenkin kun neljäs mies yhä liikuskeli
talon ympärillä ainoastaan varjona ja äänenä. Sitten kuuli hän,
että veneitten airot halkoivat vettä, tytön ääni antoi käskyjä,
joihin mustalaiset vastasivat, ämpärit sukeltautuivat huoahtavalla,
kuplattavalla äänellä virtaan ja lopuksi kuului tulen ympäriltä monien
jalkojen kopina. Mutta tämä kaikki oli hänestä vähemmänarvoista kuin
se, että punainen liekki, joka äsken oli kasvanut, oli taas nopeasti
pienentynyt.

Sitten kuului huuto, mikä oli vähällä saada hänet kääntämään päänsä.
Flambeau ja Faushaw olivat muutamien mustalaisten avustamina,
syöksyneet salaperäisen miehen kimppuun ja hän kuuli puutarhan toisesta
päästä ranskalaisen kauhun ja hämmästyksen huudon. Siihen kajahti
vastaukseksi melkein epä-inhimillinen ulvonta, kun olento ryntäsi ulos
piilopaikastaan ja rupesi juoksemaan pitkin puutarhaa. Hän juoksi
ainakin kolme kertaa koko saaren ympäri, tavalla, joka näytti hurjalta
kuin mielipuolen pako sekä pakenevan huutojen, että takaa-ajajien
köysikimppujen takia. Tavallaan se muistutti lasten hippasilla-oloa
puutarhassa. Sitten, huomattuaan olevansa piiritetty joka puolelta,
juoksi olento eräälle korkealle penkereelle joen varrella ja katosi
loiskahtaen mustaan, nopeasti virtaavaan veteen.

»Pelkään, ettette voi tehdä enempää», sanoi Brown kylmällä, mutta
tuskallisella äänellä. »Nyt on hän itse murskautunut samoihin
kallioihin, jonne hän on lähettänyt niin monta muuta. Hän osasi käyttää
perhetarinaa hyväkseen.»

»Älkää puhuko arvoituksia», huusi Flambeau kärsimättömästi. »Ettekö voi
saada sitä sanotuksi yksinkertaisesti.»

»Kyllä», vastasi isä Brown letkua tarkastellen.

    »Kumpikin silmä jos kirkas on,
    suunta on selvä ja vaaraton;
    jos vain toinen vilkuttaa,
    laiva se pohjaan matkustaa.»

Tuli sähisi ja puuskutti yhä enemmän, kuin otus, jota kuristetaan,
ja pieneni pienenemistään ruiskujen ja ämpäreiden vesitulvan
vaikutuksesta, mutta isä Brown katseli sitä yhä puhettaan jatkaessaan.

»Jos nyt olisi aamu, pyytäisin tuota nuorta neitiä katsomaan kiikarilla
virran suuta. Hän saattaisi nähdä jotain, mikä kiinnittäisi hänen
mieltään: merkin laivasta, tai herra Walter Pendragonin palaamassa
kotiin, ja ehkäpä merkin miehen puolikkaastakin, sillä vaikka hän
varmasti on pelastettu tällä hetkellä, on hän hyvin saattanut
kahlata maihin. Hän on hädin tuskin välttänyt toisen haaksirikon,
eikä olisi millään päässyt siitä, jollei tyttö olisi ollut kyllin
järkevä epäilläkseen amiraalin sähkösanomaa ja tullut tänne odottamaan
sulhastaan. Älkäämme ruvetko puhumaan vanhasta amiraalista. Älkäämme
ruvetko puhumaan öistään. On kyllin sanoa, että jos tuo torni,
pihkoitteen ja tervoineen, milloin hyvänsä tosiaan syttyisi palamaan,
näyttäisi liekki etäämpää rannikkomajakan kaksoisvalolta.»

»Ja sen vuoksi», sanoi Flambeau, »kuolivat isä ja veli. Tarinan ilkeä
setä oli saamaisillaan koko perinnön.»

Isä Brown ei vastannut, eikä ruvennut puhumaan ennenkuin he kaikki
olivat turvassa sikarilaatikon ympärillä jahdin kajuutassa. Hän piti
silmällä, että pettävä tuli sammutettiin. Sen jälkeen hän kieltäytyi
viipymästä, vaikka hän juuri kuuli nuoren Pendragonin, innostuneen
joukon saattamana, tulevan marssien virran pengertä ylös. Isä Brown oli
saattanut — jos romanttinen uteliaisuus olisi saanut vallan hänessä
— ottaa vastaan laivurin ja nuoren tytön yhdistyneet kiitollisuuden
osoitukset. Mutta väsymys oli vallannut hänet uudelleen ja hän säpsähti
vain silloin, kun Flambeau äkkiä huomautti hänelle, että hän oli
pudottanut sikarin tuhkaa housuilleen.

»Se ei ole sikarin tuhkaa», sanoi hän väsyneesti. »Se johtuu
tulipalosta, mutta sitä te ette ajattele, koska te aina poltatte
sikareja. Sillä lailla minä juuri rupesin hiukan epäilemään tuota
karttaa.»

»Tarkoitatteko Pendragonin karttaa Tyynen meren saarista?» kysyi
Faushaw.

»Te luulitte, että se oli Tyynen meren saarien kartta», vastasi Brown.
»Mutta jos sulka on kivettymien ja korallipalasten joukossa, luulee
jokainen, että sekin on harvinaisuus. Pankaa sama sulka nauhojen ja
tekokukkien yhteyteen, ja jokainen luulee, että se kuuluu naisen
hattuun. Pankaa sama sulka mustepulloon, kirjan ja kirjoituspaperin
ääreen ja useimmat vannoisivat nähneensä sulkakynän. Niin näitte tekin
karttalehden troopillisten lintujen ja äyriäisten keskellä ja luulitte,
että se oli Tyynen meren saarten kartta. Se oli tämän joen kartta.»

»Mutta kuinka te sen tiedätte?» kysyi Faushaw.

»Minä näin kallion, jota te sanoitte lohikäärmeen näköiseksi, ja toisen
Merlinin näköisen, ja...»

»Te olette nähtävästi huomannut kaikenlaista, kun me purjehdimme
sisään», huusi Faushaw. »Me luulimme, että te olitte aivan omissa
ajatuksissanne.»

»Minä olin merisairas», sanoi isä Brown yksinkertaisesti. »Minä voin
kamalan pahoin. Mutta pahoinvointi ei ole samaa kun näkemättömyys.» Ja
hän sulki silmänsä.

»Luuletteko, että monikaan olisi nähnyt mitä te näitte?» kysyi
Flambeau. Hän ei saanut vastausta: isä Brown oli nukahtanut.



RUMPUJEN JUMALA


Oli kylmähkö ja autio iltapäivä syystalvella, jolloin päivän valo
on pikemmin hopeaa kuin kultaa, tai tinaa pikemmin kuin hopeaa.
Jos kylmissä virastoissa ja vierashuoneissa oli kolkkoa, niin
vielä kolkompaa oli Essexin matalilla rannikkoseuduilla, missä
yksitoikkoisuus oli kaikkein painostavin, sillä sen keskeyttivät vain
hyvin pitkien välimatkojen päässä seisovat katulyhdyt, jotka eivät
näyttäneet niinkään sieviltä kuin puut, tai joku puu, joka näytti
rumemmalta kuin katulyhty. Äsken satanut hieno lumi oli puoleksi
sulanut ohuiksi suikaleiksi, joten se näytti lyijyiseltä pikemmin
kuin hopeaiselta, kun pakkasen puristin oli taas hyydyttänyt sen.
Tuoretta lunta ei ollut satanut, mutta ohut juova vanhaa lunta reunusti
rantapengertä aivan samaan suuntaan kuin veden kalpea vaahtoviiva.

Meren kaitainen kylmä viiru näytti sinipunervalta, niinkuin suoni
paleltuneessa sormessa. Penikulman matkojen päässä, edessä ja takana,
ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta kahta, reippaasti
astelevaa jalkamiestä, joista toisella oli paljon pitemmät jalat, ja
joka harppasi paljon pitemmin askelin kuin toinen.

Aika ja paikka ei ollut oikein sopiva loma-ajan viettoon, mutta isä
Brownilla oli harvoin loma-aikaa, ja hänen täytyi ottaa se, milloin
vain sai. Mutta hän vietti sen mieluimmin, jos oli mahdollista, yhdessä
vanhan ystävänsä Flambeaun, entisen rikollisen ja entisen salapoliisin
kanssa. Papin mieleen oli juolahtanut käydä täällä entisessä Cobholen
seurakunnassaan ja hän oli menossa luoteiseen päin rannikkoa pitkin.

Käveltyään eteenpäin kilometrin tai pari, huomasivat he, että
rannikko alkoi täydellisesti patoutua, muodostaen kuin jonkunmoisen
rintavarustuksen. Rumat katulyhdyt harvenivat harvenemistaan
tullen yhä koristeellisemmiksi, pysyen silti yhtä rumina. Puoli
kilometriä kauempana hämmästytti isä Brownia ensiksi pieni, sekava
ryhmä kukattomia kukkaruukkuja, joita peittivät matalat, litteät,
sameaväriset kasvit. Ne muistuttivat vähemmän puutarhaa kuin
kuviokasta kivitystä, pehmeitten, luikertelevien polkujen välissä,
joita koristivat käyräselkäiset penkit. Hän tunsi ilmassa heikkoa
rantakaupungin hajua, jota hän ei juuri olisi kaivannut, ja,
katsellessaan eteenpäin rintavarustusta pitkin meren rannalla, näki hän
sellaista, mikä asetti asian kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Harmaassa
etäisyydessä kohosi kylpypaikan suuri huvimaja, kuin jättiläismäinen,
kuusijalkainen tatti.

»Minä arvelen», sanoi isä Brown kääntäen pystyyn palttoonsa kauluksen
ja kiertäen villaisen huivin tiukemmalle kaulansa ympäri, »että me
olemme jonkun huvipaikan läheisyydessä.»

»Minä pelkään», vastasi Flambeau, »että se huvipaikka on sellainen,
jonne ihmisiä nyt juuri ei huvita tulla. He koettavat elähdyttää
paikkaa talvellakin, mutta se ei koskaan onnistu paitsi Brightonissa ja
muissa tunnetuissa kylpypaikoissa. Tämä on kai Seawood — Lordi Pooley'n
yritys. Hän toimitti sinne sisilialaisia laulajia joulun aikoihin, ja
kerrotaan, että täällä pidettäisiin suuret nyrkkeilykilpailut. Mutta he
tulevat paiskaamaan mereen koko lahon laitoksen, tämä paikkahan on yhtä
hylätty kuin harhautunut rautatievaunu.»

He olivat tulleet suuren huvimajan katon alle ja pappi katseli
ylöspäin uteliaisuuden vallassa, joka tuntui hiukan omituiselta, pää
kallellaan kuin linnulla. Se oli tavallinen, tarkoitukseensa nähden
liian kirjava rakennus, litteäkattoisen kappelin tai kunniakatoksen
näköinen, paikoittain kullalla koristeltu ja kuuden, maalatusta puusta
tehdyn pilarin kannattama ja asetettu noin viiden jalan päähän rannasta
puiselle, pyöreälle, rummuntapaiselle jalustalle Mutta lumen ja kullan
yhtymässä oli jotain omituista ja teennäistä, mikä kiinnitti Flambeaun
ja hänen ystävänsä huomiota jollain käsittämättömällä tavalla. Vaikutus
oli heidän mielestään samalla kertaa taiteellinen ja outo.

»Nyt minä keksin sen», sanoi Flambeau. »Se on japanilainen. Se
muistuttaa noita oikullisia japanilaisia kuvia, missä vuoriston lumi on
kuin sokeria ja temppelien kultaus kuin piparikakkua. Se on aivan kuin
pieni, pakanallinen temppeli.»

»Niin», sanoi isä Brown. »Minkähänlainen Jumala siellä on?» Ja
odottamattoman notkeasti hyppäsi hän korkealle lavalle.

»Kas, sepä oli näppärästi tehty», sanoi Flambeau nauraen, ja
seuraavalla hetkellä oli hänenkin tornimainen vartalonsa näkyvissä
oudolla korokkeella.

Vaikka korkeuden erotus olikin pieni, vaikutti se sentään näillä
autioilla tasangoilla sen, että näki yhä kauemmaksi yli maitten ja
meren. Maalla päin hälvenivät pienet talviset puutarhat piirteettömiksi
harmaiksi pensaikoiksi, niiden takana näkyivät kaukaisuudessa
yksinäisen maatalon matalat vajat ja niitten takaa Itä-Englannin
laajat tasangot. Meren puolella ei ollut purjetta, eikä minkäänlaista
elonmerkkiä paitsi muutamia lokkeja, ja nekin tuntuivat viimeisiltä
lumihiutaleilta, jotka näyttivät pikemmin liitelevän kuin lentävän.

Flambeau kääntyi äkkiä kuullessaan huudon takanaan. Se tuntui kuuluvan
kauempaa kuin saattoi otaksua, ja suuntautuvan pikemmin hänen
kantapäihinsä kuin kasvoihinsa. Hän ojensi heti kätensä, mutta hän
saattoi tuskin olla nauramatta näkemänsä johdosta. Jostain syystä oli
lattia pettänyt isä Brownin alla ja onneton pikku mies oli solahtanut
maahan. Hän oli juuri kyllin pitkä, tai kyllin lyhyt, että hänen päänsä
parahiksi pisti esiin aukosta, ollen aivan kuin Johannes Kastajan pää
lautasella. Kasvoilla oli sangen tyrmistynyt ilme, samallainen kuin
Johannes Kastajankin kasvoilla lienee ollut.

Vähän ajan kuluttua alkoi hän hiukan naurahdella. »Tämä lava on
kai mädännyt», sanoi Flambeau, »vaikka näyttääkin oudolta, että se
kannattaa minut ja pettää teidät. Sallikaa minun auttaa teidät ylös.»

Mutta pieni pappi katseli hyvin tarkkaavasti muka mädänneiden
lankkujen särmiä ja kulmia, ja hänen katseessaan kuvastui jonkunlaista
epäröimistä.

»Tulkaa pois», huusi Flambeau kärsimättömästi yhä ojentaen kättään.
»Ettekö haluakaan tulla pois?»

Pappi piteli taittuneen lankun pirstaletta peukalonsa ja etusormensa
välissä, eikä vastannut heti. Lopuksi nousi hän miettivästi: »Tahdonko
tulla pois? Enpä! Minä tahdon mieluummin mennä sisään.» Ja hän sukelsi
niin äkkiä pimeyteen puusillan alle, että hänen leveä papillinen
lakkinsa lähti irti ja jäi aukon suulle, ilman papillista päätä
sisässään.

Flambeau katsahti vielä kerran maalle ja merelle eikä taaskaan nähnyt
muuta kuin meren, yhtä talvisen kuin lumi, ja lumikenttiä, yhtä
tasaisia kuin meri.

Hän kuuli takanaan rapisevaa ääntä ja pikku pappi tuli ryömien ulos
reiästä nopeammin kuin hän oli pudonnut sinne. Hänen kasvoillaan ei
enää ollut tyrmistynyt, vaan pikemmin päättävä ilme, ja ne olivat
ehkäpä vain lumen heijastuksen vuoksi, hiukan kalpeammat kuin
tavallisesti.

»No», kysyi hänen ystävänsä. »Löysittekö jumalanne?»

»En», vastasi isä Brown. »Minä löysin jotain tärkeämpää. Uhrin.»

»Mitä peeveliä te tarkoitatte?» huusi Flambeau kiihkeästi.

Isä Brown ei vastannut. Hän tuijotti, otsanahka rypyssä, maisemaa;
äkkiä osoitti hän sormellaan. »Mikä talo tuo tuolla on?» kysyi hän.

Seuraten hänen sormensa suuntaa näki Flambeau ensin nurkan talosta,
joka oli lähempänä kuin maatila, mutta puuryhmä peitti sen suurimmaksi
osaksi. Se ei ollut mikään iso rakennus ja se oli verrattain kaukana
rannikosta, mutta koristeet sen katolla viittasivat siihen, että se oli
osa samaa kylpypaikkaa kuin huvimaja, pieni puutarha ja käyräselkäiset
penkit.

Isä Brown hyppäsi pois huvimajasta, ja kun he kulkivat osoitettuun
suuntaan, jakaantuivat puut oikealle ja vasemmalle, ja he näkivät
pienen, mutta komean hotellin, sellaisen kuin huvipaikoilla
tavallisesti on — pikemmin salonkibaarin kuin tavallisen kapakan. Koko
etusivun muodosti kullattu levy kukikasta lasia ja harmaan merimaiseman
ja harmaiden, noitamaisten puiden keskellä oli sen lelumaisen ulkonäön
alakuloisuudessa jotain aavemaista. He tunsivat molemmat hämärästi,
että jos tuollaisessa ravintolassa tarjottaisiin ruokaa tai juomaa,
tuotaisiin kai tyhjät tuopit ja pahvikinkut vieraille, niin kuin
pantomiimissa.

Siitä eivät he kuitenkaan aivan kohta saaneet varmuutta. Kun he tulivat
lähemmäksi paikkaa, näkivät he tuon nähtävästi lukitun ravintolan
etusivulla yhden noita käyräselkäisiä tuoleja, jotka olivat koristaneet
puutarhaa, mutta se oli paljon pitempi ulottuen melkein koko otsikon
pituudelle. Se oli luultavasti asetettu niin, että vieraat siinä
istuessaan näkisivät meren, mutta tällaisella ilmalla saattoi tuskin
odottaa tapaavansa yhtään katselijaa.

Kuitenkin seisoi pitkän rautapenkin toisessa päässä pieni, pyöreä
ravintolapöytä, sen päällä pullo chablis-viiniä ja pari rypäle- ja
mantelilautasta. Pöydän takana istui mustatukkainen nuori mies paljain
päin, katsellen merelle hämmästyttävän liikkumattomassa asennossa.

Mutta vaikka hän olisi hyvin saattanut olla vahakuva, kun he vielä
olivat neljän jalan päässä hänestä, hyppäsi hän pystyyn kuin
vieterinukke, kun he tulivat kolmen jalan päähän, ja sanoi nöyrästi,
muttei suinkaan arvokkuutta vailla: »Haluatteko käydä sisään, hyvät
herrat. Minulla ei tällä kertaa ole palvelusväkeä, mutta minä voin
itsekin hankkia teille jotain pientä.»

»Kiitoksia paljon», sanoi Flambeau. »Te olette siis isäntä?»

»Niin», sanoi musta mies vaipuen takaisin liikkumattomaan asentoonsa.
»Minun palvelusväkeni on italialaista, nähkääs, ja minusta oli
kohtuullista, että he saisivat nähdä maanmiehensä lyövän tuon neekerin,
jos hän tosiaan kykenee tekemään sen. Tiedättekö, että tuo suuri
taistelu Malvolin ja Mustan-Nedin välillä pannaan toimeen kaikesta
päättäen?»

»Minä pelkään, ettemme voi viipyä, käyttääksemme hyväksemme teidän
vierasvaraisuuttanne», sanoi isä Brown. »Mutta minun ystäväni ottaisi
mielellään lasin sherryä, lämmitelläkseen ja juodakseen latinalaisen
taistelijan menestyksen maljan.»

Flambeau ei oikein käsittänyt tuota sherryn tilaamista, mutta hän ei
kuitenkaan vastustellut. Hän sanoi vain ystävällisesti: »Kiitän teitä.»

»Sherryä, sir, kyllä», sanoi isäntä palaten hotelliinsa. »Suokaa
anteeksi, että pidätän teitä muutaman minuutin. Kuten äsken sanoin ei
minulla ole palveluskuntaa...» Ja hän meni suljetun ja pimeän hotellin
mustia ikkunoita kohti.

»Se ei tosiaan ole niin tärkeää», alkoi Flambeau, mutta mies kääntyi
sanoen rauhoittavasti:

»Minulla on avaimet ja minä löydän tieni pimeässäkin.»

»En tarkoittanut —», sanoi isä Brown.

Hänet keskeytti mylvivä ihmisääni, joka kuului asumattoman hotellin
sisältä. Se huusi jotain ulkomaalaista nimeä kovasti, mutta
käsittämättömästi, ja hotellin isäntä syöksähti sitä kohti paljon
nopeammin kuin Flambeaun sherryn takia. Tämä seikka osoitti selvästi,
että omistaja oli puhunut jotain muuta kuin täyttä totta. Mutta
sekä isä Brown, että Flambeau kertoivat usein, etteivät he koskaan,
huimimmissakaan seikkailuissaan, olleet kuulleet niin vertahyydyttävää
ääntä kuin tuon hiljaisesta ja tyhjästä majatalosta jyrähtävän,
petomaisen äänen.

»Minun kokkini», huusi omistaja nopeasti. »Olin unohtanut kokkini. Hän
on juuri ulos lähdössä. Sherryä, sir?»

Ja suuremmaksi varmuudeksi ilmestyi ovelle valkea möhkäle valkeine
päähineineen ja esiliinoineen, niinkuin kokilla pitääkin olla, mutta
mustilla kasvoilla hehkui tarpeeton kiukku. Flambeau oli usein
kuullut, että neekerit ovat hyviä kokkeja. Mutta värin ja arvoasteen
välillisessä vastakohdassa oli jotain, mikä teki hämmästyttävämmäksi
sen, että hotellin omistaja totteli kokin kutsua, eikä kokki isännän
käskyä. Mutta hän arveli, että hyvät kokit ovat tunnetusti vaativaisia,
ja sitäpaitsi palasi isäntä sherryineen, ja sehän oli pääasia.

»Kummastelenpa kuitenkin», sanoi isä Brown, »että rannikolla on näin
vähän väkeä, vaikka tuo suuri kilpailu on tulossa. Me tapasimme
ainoastaan yhden miehen useiden kilometrien matkalla.»

Hotellin isäntä nosteli olkapäitään. »He tulevat kaupungin toisesta
päästä, nähkääs, asemalta, kolmen kilometrin päässä täältä. Heitä
huvittaa ainoastaan urheilu ja he jäävät hotelleihin vain yöksi. Ja
muutenkin on ilma tuskin sopiva päivän paistattamiseen rannikolla.»

»Tai penkillä», sanoi Flambeau osoittaen pientä pöytää.

»Minun täytyy istua tähystelemässä», sanoi mies liikkumattomine
kasvoineen.

Hän oli hiljainen, hauskan näköinen nuori mies. Hänen mustassa
puvussaan ei ollut mitään erittäin silmiin pistävää, paitsi että hänen
musta kaulahuivinsa oli hiukan liian korkealla ja sitä piti kiinni
kultainen neula, jossa oli hyvin kummallinen nuppi. Kasvoissa ei
myöskään ollut mitään huomattavaa, paitsi tapa, joka luultavasti oli
jonkunlainen hermovika — hän piti nimittäin toista silmäänsä paljon
pienempänä kuin toista, mikä teki sen vaikutuksen, että toinen oli
suurempi, tai ehkä tekosilmä.

Hiljaisuuden katkaisi isäntä sanomalla tyynesti:

»Missä tapasitte tuon miehen matkanne varrella?»

»Omituista kyllä», vastasi pappi, »aivan lähellä — tuon huvimajan
luona.»

Flambeau, joka istui pitkällä rautapenkillä lopetellen sherryään,
asetti lasin pois ja hypähti seisoalleen tuijottaen hämmästyneenä
ystäväänsä. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen taas.

»Omituista», sanoi mustatukkainen mies miettivästi. »Minkä näköinen hän
oli?»

»Oli jokseenkin pimeä, kun näin hänet», alkoi isä Brown, »mutta hän
oli...»

Niin kuin sanottu, voi todistaa, että hotellin isäntä oli puhunut
totta. Hänen ilmoituksensa, että kokki oli juuri ulosmenossa, toteutui
kirjaimellisesti, sillä kokki tuli ulos juuri heidän puhuessaan, vetäen
hansikkaita käsiinsä.

Nyt hän oli aivan toisen näköinen kuin se valkean ja mustan sekoitus,
mikä äsken oli näyttäytynyt ovella. Hän oli harjattu ja napitettu aina
murjottaviin silmiinsä saakka uusimman, loistavimman muodin mukaan.
Hänen mustaan, leveään päähänsä oli pystytetty musta hattu — sellainen,
jota ranskalainen sukkeluus on verrannut yhteentoista peiliin. Mutta
musta mies oli tavallaan mustan hatun näköinen. Hän oli yhtä musta
ja hänen kiiltävä ihonsa heijasti valoa kuin yksitoista tai useampia
peilejä. On tarpeetonta sanoa, että hänellä oli valkeat kalvosimet ja
valkea kravatti liivien sisäpuolella. Hänen napinreiässään törrötti
kopeasti punainen kukka, aivan kuin se äkkiä olisi puhjennut siitä.
Mutta tavassa, jolla hän piti keppiä toisessa ja sikaria toisessa
kädessään, oli jotakin erikoista, joka aina täytyy muistaa, kun on
kysymys rotuennakkoluuloista, jotakin samalla kertaa viatonta ja
hävytöntä — niinkuin _cake walkissa_.

»Välistä», sanoi Flambeau katsellen neekerin jälkeen, »en ihmettele,
että nuo tuollaiset lynkataan.»

»Minä en koskaan ihmettele helvetin töitä», sanoi isä Brown.
»Mutta niinkuin aioin sanoa», jatkoi hän, kun neekeri, yhä kiskoen
äreännäköisenä keltaisia hansikkaitaan käsiinsä, lähti menemään
suoraan kylpypaikkaa kohti, omituisena varieté-ilmiönä harmaassa
pakkasmaisemassa, »niinkuin aioin sanoa, en osaa kuvata miestä sen
tarkemmin kuin että hänellä oli tuuhea, vanhanaikuinen poskiparta ja
viikset, mustat tai värjätyt, niin kuin ulkomaalaisten rahamiesten
kuvissa. Hänen kaulansa ympärille oli kääritty pitkä, purppurainen
huivi, joka liehui tuulessa hänen kulkiessaan. Se oli kiinnitetty
kaulaan varmuusneulalla, niinkuin imettäjät kiinnittävät lapsen
ruokaliinan leuan alle. Mutta tämä», lisäsi pappi, katsellen
rauhallisena merelle, »ei ollutkaan varmuusneula.»

Pitkällä rautapenkillä istuva mies katseli myöskin rauhallisena merelle
päin. Hän näytti yhä vielä lepäävän, mutta Flambeau oli nyt aivan varma
siitä, että toinen hänen silmistään oli luonnostaan suurempi kuin
toinen. Molemmat olivat nyt aivan auki, ja hän ehkä vain kuvitteli,
että vasen silmä suureni suurenemistaan hänen tuijottaessaan.

»Se oli hyvin pitkä, kultainen neula ja sen nuppu oli kuin valettu
apinan pää, tai jotain sellaista», jatkoi pappi. »Ja se oli kiinnitetty
omituisella tavalla — hänellä oli silmälasit ja leveä, musta...»

Liikkumaton mies tuijotti yhä merelle, ja silmät hänen päässään
olisivat saattaneet kuulua kahdelle eri miehelle. Sitten hän teki
sokaisevan nopean liikkeen.

Isä Brown oli selin häneen ja olisi leimauksessa voinut kaatua
kuolleena kasvoilleen. Flambeaulla ei ollut aseita, mutta hänen leveät,
ruskeat kämmenensä olivat jääneet pitkän rautapenkin reunuksen päälle.
Äkkiä muuttivat hänen olkapäänsä muotoaan ja hän nosti tuon pitkän,
raskaan kappaleen korkealle päänsä yli, niin kuin metsänhakkaaja
nostaa kirveen iskeäkseen. Tuo pitkä esine oli niin korkealla, kun
hän piti sitä pystysuorassa asennossa, että se oli kuin rautaiset
tikapuut, joita pitkin saattoi nousta tähtiä kohti. Mutta pitkä varjo
oli illan tasaisessa valossa kuin Eifeltornia heiluttavan jättiläisen
kuva. Varjon, enemmän kuin rautaisen lyönnin uhka, pakotti vieraan
nöyrtymään, väistymään ja pakenemaan ravintolaansa, jättäen jälkeensä
litteän, kiiltävän tikarin, jonka hän oli pudottanut juuri siihen
kohtaan, mihin varjo oli langennut.

»Meidän täytyy heti lähteä täältä», huusi Flambeau heittäen rautaisen
penkin hurjan välinpitämättömästi rannalle. Hän otti pienen papin
kyynärpäästä kiinni ja juoksi hänen kanssaan autiota takapihaa kohti,
jonka päässä oli suljettu takaportti. Flambeau taivutteli sitä hetkisen
sinne tänne ja sanoi sitten: »Ovi on lukossa.»

Hänen näin sanoessaan putosi musta käpy koristekuusesta sattuen
hänen hattunsa reunaan. Se hämmästytti häntä enemmän kuin kaukaisen
laukauksen kaiku, joka oli kuulunut jumi ennen. Sitten pamahti toinen
kaukainen laukaus, ja ovi, jota hän yritti avata, tärähti siihen
uponneesta kuulasta. Flambeaun olkapäät pullistuivat taas ja muuttivat
äkkiä muotoa. Kolme saranaa ja lukko särkyi samalla ja hän putosi
autiolle polulle muurin takana vieden suuren puutarhaoven mukanaan,
niin kuin Simson vei Gathin kaupungin portit.

Sitten hän heitti oven puutarhan muurin yli, juuri kun kolmas laukaus
tuiskahdutti hiukan lunta ja huurretta aivan hänen kantapäänsä takana.
Enemmittä arveluitta sieppasi hän pienen papin kouriinsa, heitti hänet
hajareisin olkapäälleen ja alkoi juosta Seawoodia kohti niin nopeasti
kuin hänen pitkät jalkansa kantoivat. Vasta noin kahden kilometrin
päässä laski hän pienen toverinsa maahan. Pakoa ei juuri voinut katsoa
arvokkaaksi huolimatta Anchiseen antamasta klassillisesta esimerkistä,
ja isä Brownin kasvot olivat yhtenä leveänä irvistyksenä.

»Niin», sanoi Flambeau, kärsimättömän vaitiolon jälkeen, kun he
jatkoivat matkaansa tavallisemmalla tavalla kaupungin laitakaduille,
missä ei enää tarvinnut pelätä mitään. »Minä en tiedä, mitä tämä kaikki
tarkoittaa, mutta mielestäni täytyy minun luottaa omiin silmiini
siinä asiassa, että te ette koskaan kohdannut tuota miestä, jonka te
kuvasitte niin tarkkaan.»

»En tavannutkaan häntä», sanoi Brown, pureskellen jokseenkin
hermostuneesti sormeaan. »Mutta tapasin kuitenkin. Ja sitäpaitsi oli
liian pimeä, että olisin voinut nähdä hänet selvästi, sillä minä näin
hänet tuon huvimajan alla. Mutta minä pelkään, etten kuitenkaan tullut
kuvanneeksi häntä aivan tarkasti, sillä hänen silmälasinsa olivat
taittuneina hänen allaan ja pitkää, kultaista neulaa ei oltu pistetty
hänen punaisen kaulahuivinsa, vaan hänen sydämensä läpi.»

»Ja minä arvelen, että tuolla lasisilmäisellä veitikalla oli jotain
tekemistä asiassa», sanoi Flambeau.

»Minä toivoin, että hänen osuutensa olisi vähäinen», vastasi Brown
värisevällä äänellä, »ja minä menettelin ehkä väärin. Minä toimin
hetken vaikutteiden vallassa. Mutta minä pelkään, että tällä asialla on
pitkät ja pimeät juuret.»

He jatkoivat vaieten matkaansa pitkin katuja. Keltaisia lamppuja oli
alettu sytyttää kylmässä, sinertävässä hämärässä, ja he lähenivät
nähtävästi kaupungin keskeisimpiä osia. Räikeän värisiä lappuja, joissa
ilmoitettiin Mustan Nedin ja Malvolin ottelusta, oli kiinnitetty
seiniin kaikkialla.

»Niin», sanoi Flambeau. »En ole koskaan tappanut ketään, en
rikollisenakaan ollessani, mutta minä olen kuitenkin melkein
myötämielinen sellaista kohtaan, joka tekee tekonsa niin kolkossa
paikassa. Kaikista maailman roskakomeroista ovat mielestäni sydäntä
särkevimmät ne paikat, joilla, niin kuin tuolla huvimajalla, on
juhlallinen tarkoitus, ja jotka ovat yksinäisiä. Minä voin käsittää
miehen sairaaloiset tunteet, jotka pakoittavat hänet murhaamaan
sellaisen paikan yksinäisen ja iroonisen tunnelman vallassa. Muistan
kerran kävelleeni Surrayn muistorikkailla kukkuloilla, ajattelematta
muuta kuin kanervakankaita ja kiuruja, kun minä tulin laajaan
ympyrään ja ympärilläni kohosivat laajat, äänettömät rakennukset,
istuinrivi istuinrivin yläpuolella yhtä korkeina kuin roomalaisessa
amfiteatterissa ja yhtä tyhjinä kuin uusi kirjahylly. Lintu lenteli sen
yli taivaalla. Se oli Epsomin suuri kilpa-ajorata. Ja minusta tuntui,
ettei kukaan enää voisi olla iloinen siellä.»

»Onpa outoa, että te tulitte juuri nyt maininneeksi Epsomin», sanoi
pappi. »Muistatteko erästä niin sanottua Sutton-juttua, kun kaksi
epäilyksenalaista miestä — jäätelön myyjiä muistaakseni — sattui
asumaan Suttonissa? Heidät päästettiin sillä kertaa vapaiksi. Mies
oli tavattu kuristettuna, kerrottiin, seutua ympäröivällä ylängöllä.
Tosiasiassa — minä kuulin sen eräältä irlantilaiselta poliisilta, joka
on minun ystäväni — löydettiin hänet suljettuna Epsomin kilparadalle ja
hänet oli kätketty ainoastaan matalan kiinnityönnetyn oven taa.»

»Se on omituista», myönsi Flambeau. »Mutta se vahvistaa vain minun
väitettäni, että tuollaiset huvipaikat näyttävät kauhistuttavan
yksinäisiltä kilpailuajan loputtua. Muuten kai miestä ei olisi murhattu
siellä.»

»En ole varma, että hän...», alkoi isä Brown, mutta keskeytti.

»Varmako siitä, että hänet oli murhattu?» tiedusteli hänen toverinsa.

»Varma siitä, että hänet murhattiin kilpailuajan loputtua», vastasi
pappi yksinkertaisesti. »Eikö teidän mielestänne tuossa yksinäisyydessä
ole jotain petollista, Flambeau? Oletteko varma siitä, että viisas
murhaaja hakisi yksinäistä paikkaa? Hyvin, hyvin harvoin on ihminen
aivan yksin. Ja, lyhyesti sanoen, mitä yksinäisempi hän on, sitä
suurempi on vaara joutua tarkastelun alaiseksi. Ei, minä luulen, että
siellä täytyy olla jonkun muunkin — Kas tässä on Paviljonki tai Palatsi
tai miksi sitä sanotaan.»

He olivat joutuneet pieneen kirkkaasti valaistuun puistikkoon, jonka
päärakennus oli iloinen ja kullattu räikeine ilmoituksineen, ja oven
molemmin puolin oli kaksi jättiläismäistä valokuvaa Malvolista ja
Mustasta Nedistä.

»Hoi», huusi Flambeau suuresti ällistyneenä, kun hänen papillinen
ystävänsä asteli suoraan leveitä rappuja ylös. »En tiennyt, että
te viimeaikoina olette innostunut nyrkkitaisteluun. Aiotteko mennä
katsomaan ottelua?»

»Minä luulen, ettei ottelusta tule mitään», vastasi isä Brown.

He kulkivat nopeasti eteisten ja sisähuoneitten läpi, he kulkivat itse
taisteluhallin läpi, joka oli sullottu täyteen lukemattomia istuimia
ja aitioita, mutta pappi ei katsonutkaan ympärilleen, ennenkuin he
tulivat vahtimestarin pöydän ääreen oven luo, johon oli kirjoitettu:
»Toimikunta». Tässä pysähtyi hän ja pyysi saada tavata Lordi Pooleytä.

Ovenvartija huomautti, että lordilla oli paljon puuhaa, sillä ottelu
oli kohta alkava, mutta isä Brown osasi olla niin ikävystyttävän
itsepäinen, ettei miehen kärsivällisyys ollut varustettu sitä vastaan.
Muutaman minuutin kuluttua havaitsi Flambeau olevansa erään miehen
seurassa, joka huuteli käskyjä toiselle, huoneesta lähtevälle miehelle.
»Varokaa, kuuletteko, nuoria neljännen... No, mitä te sitten tahdotte?»

Lordi Pooley oli gentlemanni, ja hän oli, niinkuin useat meidän
rotuumme kuuluvat, huolestunut — etenkin rahojen tähden. Hän oli
puolittain harmaa ja puolittain kellahtava, ja hänellä oli kuumeiset
silmät ja hyvin korkea, pakkasen purema nenä.

»Sana vain», sanoi isä Brown. »Minä olen tullut ilmoittamaan, että eräs
mies murhataan.»

Lordi Pooley hyppäsi tuoliltaan, aivan kuin räjähdys olisi heittänyt
hänet siitä. »Vieköön minut hiisi, jos minä ymmärrän mitään tästä!»
huusi hän. »Te ja teidän toimikuntanne ja pastorinne ja anomuksenne!
Kävivätkö papit ennen nyrkkeilykilpailuja katsomassa, kun taisteltiin
ilman hansikkaita? Nyt taistellaan säännönmukaisilla hansikkailla, ja
ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että jompikumpi kilpailijoista
kuolisi.»

»Minä en tarkoita kumpaakaan kilpailijoista», sanoi pieni pappi.

»Hyvä, hyvä, hyvä!» sanoi ylhäinen herra kylmyyteen vivahtavalla
huumorilla. »Kuka sitten tapetaan? Sovintotuomariko?»

»Minä en tiedä, kenet tapetaan», vastasi isä Brown miettivästi. »Jos
minä sen tietäisin, en häiritsisi teidän huvianne. Minä auttaisin
häntä vain heti pakenemaan. Minusta ei suinkaan ole mitään väärää
palkintokilpailuissa. Mutta niin kuin asiat nyt ovat, täytyy minun
pyytää teitä ilmoittamaan, että kilpailusta tällä kertaa ei tule
mitään.»

»Eikö mitään muuta»? kysyi lordi pilkallisesti, leimuavin silmin. »Ja
mitä te sanoisitte noille kahdelle tuhannelle, jotka ovat tulleet sitä
katsomaan?»

»Minä sanoisin, että heistä olisi esityksen loputtua elossa tuhat
yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän», sanoi isä Brown.

Lordi Pooley katsahti Flambeauhon: »Onko teidän ystävänne hullu?» kysyi
hän.

»Kaukana siitä», kuului vastaus.

»Mutta kuulkaapas», sanoi lordi Pooley levottomalla tavallaan. »Siinä
on toinen pahempikin seikka. Suuri joukko italialaisia on kokoontunut
pitämään Malvolin puolta — tummia, hurjia miehiä, kaikkialta. Te
tiedätte minkälaisia nuo välimereläiset ovat. Jos minä ilmoitan, että
kaikki on lopussa, hyökkää Malvoli tänne koko korsikkalaisen heimon
etunenässä.»

»Hyvä herra, nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta», sanoi pappi.
»Soittakaa kelloanne. Antakaa käskynne. Saattepa nähdä, vastaako
Malvoli.»

Lordi soitti pöydällä olevaa kelloa uudenlaisen, oudon uteliaisuuden
vallassa. Hän sanoi vahtimestarille, joka ilmestyi ovelle: »Minun on
kohta tehtävä tärkeä ilmoitus katselijoille. Haluatteko sillä aikaa
ilmoittaa molemmille kilpailijoille, että ottelu siirretään.»

Vahtimestari tuijotti hetkisen kuin olisi nähnyt paholaisen ja katosi.

»Mitä todisteita teillä on väitteenne tueksi?» kysyi lordi Pooley
äkkiä. »Ketä te olette tutkinut?»

»Minä olen tutkinut erään huvimajan», sanoi isä Brown raaputtaen
päätään. »Mutta, ei... minä sanoin väärin... Minä olen tutkinut myös
erään kirjan. Minä ostin sen eräästä kirjakaupasta Lontoossa — hyvin
halvalla.»

Hän oli ottanut taskustaan hyvin pienen, paksun nahkakantisen niteen
ja Flambeau huomasi hänen olkansa yli katsellessaan, että se oli joku
vanha matkakertomus, ja että erään lehden kulma oli käännetty merkiksi.

»Ainoa muoto, missä Voodoo», alkoi isä Brown lukea korkealla äänellä.
»Missä mikä?» kysyi lordi.

»Missä Voodoo», toisti lukija rakastettavasti »on laajimmin järjestynyt
Jamaican ulkopuolella, on tuossa opissa, jonka tunnemme Apinan, tai
Rumpujen Jumalan uskonnon nimellä; se on sangen mahtava useissa paikoin
molemmissa Amerikoissa, etenkin sekarotuisten joukossa, joista monet
ovat aivan valkoihoisten näköisiä. Se eroaa useimmista paholaisen
palvelustavoista ja ihmisuhreista siinä, ettei verta muodollisesti
vuodateta alttarille, vaan että murha tapahtuu väkijoukon keskuudessa.
Rummut säestävät huumaavalla melulla, kun pyhäkön ovet avautuvat ja
apinajumala ilmestyy; samalla luo koko seura haltioituneet silmänsä
häneen. Mutta sitten...»

Huoneen ovi paiskattiin auki ja tuo neekerikeikari seisoi siinä silmät
pyörien, silkkihattu huolimattomasti takaraivolla. »Huh», huusi hän,
näyttäen apinamaisia kulmahampaitaan. »Mitä tämä on? Huh! Huh! Te
varastaa mustan gentlemannin palkinto — palkinto jo hänen... te aikoo
pelastaa valkoinen italialainen riepu...»

»Kilpailu on vain siirretty», sanoi lordi rauhallisesti. »Minä selvitän
asian teille parin minuutin perästä!»

»Kuka te ole...», huusi Musta Ned raivostuneena.

»Minun nimeni on Pooley», vastasi toinen, kunnioitettavan kylmästi.
»Minä olen järjestystoimikunnan sihteeri ja minä neuvon teitä jättämään
tämän huoneen paikalla.»

»Kukas toi mies on?» kysyi musta urheilija, osoittaen halveksivasti
pappia.

»Minun nimeni on Brown», vastasi tämä. »Ja minä neuvon teitä heti
paikalla lähtemään maasta.»

Kilpailija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin ja sitten, Flambeaun ja
muitten suureksi hämmästykseksi astui ulos, heittäen oven jyrähtäen
kiinni jälkeensä.

»No», sanoi isä Brown, pörröttäen tomuista tukkaansa. »Mitä te sanotte
Leonardo da Vincistä? Kaunis italialainen pää.»

»Kuulkaas», sanoi lordi Pooley. »Minä olen luottanut sangen paljon
teidän sanoihinne. Minä toivo' että te kertoisitte minulle enemmän
tästä.»

»Olette aivan oikeassa, mylord», vastasi Brown. »Se kertominen ei vie
pitkiä aikoja!»

Hän pani pienen, nahkakantisen kirjan päällystakkinsa taskuun.
»Minä luulen, että me kaikki tiedämme, mitä tämä merkitsee, mutta
tarkastakaapa olenko minä; oikeassa. Tuo neekeri, joka juuri
lähti ulos, on maailman vaarallisimpia miehiä, sillä hänellä on
eurooppalaisen aivot ja ihmissyöjäin vaistot. Hän on muodostanut siitä,
mikä ennen oli noitten raakalaisten keskinäistä verenvuodatusta,
nykyaikaisen, tieteellisillä perusteilla lepäävän salaisen
murhaajajärjestön. Hän ei tiedä, että minä tiedän sen, vaikka minä en
voikaan sitä todistaa.»

Syntyi hiljaisuus ja pikku mies jatkoi taas:

»Mutta jos minä tahtoisin tappaa jonkun, olisiko varmasti paras
menettelytapa olla yksin hänen kanssaan?»

Lordi Pooleyn silmiin palasi taas tuo kylmä ilme, kun hän katseli
pientä pappia. Hän sanoi vain:

»Jos te _tahtoisitte_ tappaa jonkun, neuvoisin teitä menettelemään
niin.»

Isä Brown pudisteli päätään, niinkuin hyvinkin kokenut murhaaja. »Niin
sanoi Flambeaukin», vastasi hän silmää iskien. »Mutta katsokaapa.
Mitä enemmän mies tuntee olevansa yksin, sitä vähemmän voi hän olla
täysin varma yksinäisyydestään. Hänen ympärillään on silloin pakostakin
tyhjää alaa, ja se juuri tekee hänet näkyväiseksi. Oletteko joskus
katselleet kyntäjää kukkulalta tai paimenta laaksosta? Oletteko joskus
käyskennelleet pitkin kallioita ja nähneet miehen astelevan hietikolla?
Etteköhän olisi nähneet hänen tappavan ravun, ja etteköhän olisi
tuntenut, oliko se velkojanne? Ei! Ei! Ei! Älykkään murhaajan, niinkuin
te tai minä olisimme, on mahdotonta noudattaa sitä suunnitelmaa, että
hankkii varmuuden siitä ettei kukaan ole näkemässä.»

»Mutta mikä olisi toinen suunnitelma?»

»On ainoastaan yksi», vastasi pappi. »Menetellä niin, että jokainen
katselee jonnekin muualle. Mies on kuristettu aivan Epsomin suuren
kilpa-ajoradan lähellä. Joku olisi voinut nähdä sen tapahtuvan, jos
rata olisi ollut tyhjä — joku kuljeskelija pensaikossa tai pyöräilijä
kukkuloilla. Mutta kukaan ei olisi voinut nähdä sitä, kun rata oli
täynnä kansaa ja koko katsomo kiljui, juuri kun mielihevonen voitti
tai hävisi. Kaulahuivin voi kiristää, ruumiin voi laahata oven taa
silmänräpäyksessä — niin pitkässä kuin _tuo_ silmänräpäys oli.»

»Samoin on tietysti käynyt», jatkoi hän kääntyen Flambeiuhon, »tuolle
miesparalle huvimajan alla. Hänet pudotettiin reiästä — se ei
ollutkaan satunnainen reikä — juuri sillä dramaattisella hetkellä, kun
suuren viulunsoittajan jousi, tai suuren laulajan ääni nosti innon
korkeimmilleen. Ja tämä murhaisku ei tietenkään ollut ainoa. Tuon pikku
tempun on Musta Ned juuri oppinut vanhalta Rumpujen Jumalaltaan.»

»Siis Malvoli...», alkoi Pooley.

»Malvolilla», sanoi pappi, »ei ole mitään tekemistä tässä asiassa.
Minä voin sanoa, että hänellä on muutamia italialaisia tovereita,
mutta meidän rakastettavat ystävämme eivät ole italialaisia. He ovat
_octerooneja_ ja eri vivahduksisia sekarotuisia Afrikasta, mutta minä
pelkään, että me englantilaiset luulemme kaikkien ulkomaalalsten olevan
samaa maata, kun he vain ovat tummia ja likaisia.»

»Ja niinpä» lisäsi hän hymyillen, »pelkään minä etteivät englantilaiset
osaa tehdä pienintäkään eroitusta minun uskontoni siveellisen tuloksen
ja voodoo'n opin välillä.»

       *       *       *       *       *

Kevään liekki oli hulmahtanut ilmi Seawoodissa, täyttäen sen
rannikot perheillä ja kylpypuuhilla, kiertelevillä saarnamiehillä ja
neekeri-ilveilijöillä, ennenkuin molemmat ystävämme näkivät sen taas,
kauan sen jälkeen kuin tuon omituisen salaisen seurueen takaa-ajo oli
loppunut. Mutta heidän aikeittensa salaisuus sammui joka tapauksessa
heidän mukanaan. Hotellinomistaja löydettiin kuolleena ajelehtimassa
meressä, niinkuin levä. Hänen oikea silmänsä oli rauhassa sulkeutunut,
mutta vasen oli ammollaan ja läikkyi kuin lasi kuunvalossa. Musta
Ned oli yllätetty penikulman päässä sieltä ja hän oli tappanut kolme
poliisia vasemmalla nyrkillään. Jälelle jäänyt upseeri oli hämmästynyt,
tai oikeastaan pelästynyt — ja neekeri oli livistänyt tiehensä. Mutta
tämä riitti lietsomaan tuleen kaikki englantilaiset sanomalehdet, ja
parin kolmen kuukauden aikana oli Britannian keisarikunnan tärkein
yritys estää tuon neekeriuroon — joka hän oli kahdessa merkityksessä —
pääsemästä pakoon mistään englantilaisesta satamasta. Henkilöt, joiden
ulkonäkö hiukankin muistutti häntä, saivat alistua hyvin omituisiin
tarkastuksiin: heidän täytyi pestä kasvonsa ennen laivaan astumista,
aivankuin kaikilla valkonaamoilla olisi maalatut kasvot. Jokainen
neekeri Englannissa asetettiin erikoisen valvonnan alaiseksi ja
pakotettiin ilmoittautumaan viranomaisille; lähtevät laivat olisivat
mieluummin ottaneet matkaan lohikäärmeen kuin neekerin. Sillä oli
huomattu kuinka peloittava, laaja ja vaitelias tuon villin, salaisen
seuran voima oli, ja siihen aikaan kun Flambeau ja isä Brown nojasivat
rantakaiteeseen huhtikuussa, merkitsi Musta Mies Englannissa jokseenkin
samaa, mitä se kerran oli merkinnyt Skotlannissa.

»Hänen täytyy kai yhä olla Englannissa», huomautti Flambeau, »ja
sitäpaitsi mainion hyvässä kätkössä. Hänet olisi kai saatu kiinni
satamassa, jos hän vain olisi valkaissut kasvonsa».

»Kuten näette, on hän tosiaan taitava mies», sanoi isä Brown
puolustellen. »Ja minä olen varma siitä, ettei hän ole valkaissut
kasvojaan.»

»Mutta mitä hän sitten tekisi?»

»Minä luulen», sanoi isä Brown, »että hän mustaisi kasvonsa.»

Nojatessaan liikkumattomana kaidepuuhun sanoi Flambeau naurahtaen:

»Hyvä ystävä!»

Isä Brown, joka myöskin nojasi liikkumattomana kaidepuuhun, osoitti
sormellaan neekereitä, jotka noetuin kasvoin lauloivat hietikolla.



JOHN BOULUOIS'N OMITUINEN RIKOS


Herra Calhoun Kidd oli hyvin nuori mies, jolla oli vanhat omaan
jäykkyyteensä kuivettuneet kasvot, sinisentumman tukan ja mustan,
perhosmaisen kaularöyhelön reunustamat. Hän edusti Englannissa suurta
amerikkalaista lehteä nimeltä _Lännen aurinko_, jota piloilla sanottiin
»_Nousevaksi auringonlaskuksi_».

Tähän sisältyi viittaus suureen sanomalehtijulistukseen, jonka
tekijäksi mainittiin Kiddiä itseään, jossa väitettiin »auringon
rupeavan nousemaan lännestä, jos Amerikan kansalaiset vain
hiukan enemmän ponnistaisivat.» Muuten ne, jotka tekevät pilaa
amerikkalaisista sanomalehdistä, unohtavat erään asian, joka tavallaan
selittää sen. Sillä samalla kun Yhdysvaltojen sanomalehdistö suosii
hassuttelevaa jokapäiväisyyttä, siinä täydellisesti voittaen
englantilaisen, osoittaa se samalla todellista innostusta kaikkein
syvimpiin sielutieteellisiin kysymyksiin, joista Englannin lehdet
eivät välitä, tai joista ne eivät tiedä mitään. _Aurinko_ oli
täynnä kaikkein juhlallisimpia, kaikkein hassunkurisimmalla tavalla
käsiteltyjä aiheita. William James kummitteli siellä »Weary Willien»
rinnalla, ja pragmatistit vaihtelivat painijoiden kanssa sen pitkässä
valokuvasarjassa.

Kun nyt eräs hyvin vaatimaton oxfordilainen tutkija nimeltä John
Bouluois kirjoitti erääseen hyvin vähän luettuun aikakauskirjaan
nimeltä _Luonnonfilosoofinen kuukauslehti_ sarjan artikkeleita,
esittäen heikkoja kohtia Darwinin kehitysopissa, ei siitä näkynyt
riviäkään englantilaisissa lehdissä, vaikka Bouluois'n mielipiteet,
jotka selittivät maailman kaikkeuden jokseenkin muuttumattomaksi,
vaikka satunnaiset mullistukset sitä joskus järkyttyvätkin, olivat
verrattain muodissa Oxfordissa, siinä määrin, että ne olivat saaneet
nimen _katastrofismi_ [mullistusoppi]. Mutta monet amerikkalaiset
lehdet ryhtyivät taisteluun, ikäänkuin suurikin tapaus olisi
ollut kysymyksessä, ja _Aurinko_ heitti herra Bouluois'n varjon
jättiläismäisenä sivujensa yli. Siinä ilmestyi arvokkaita, älykkäitä
ja innokkaita kirjoituksia, joiden otsakkeet kuitenkin olivat
tietämättömän kiihkoilijan kirjoittamia, otsakkeita sellaisia kuin
»Darwinin roskaoppi» — »Kriitikko Bouluois sanoo, että se herättää
pahennusta» — tai »Tule katastrofistiksi, sanoo ajattelija Bouluois.»
Ja herra Calhoun Kidd, _Lännen Auringosta_ oli saanut tehtäväkseen
mennä perhoskaulahuivineen ja kalmaisine kasvoineen pieneen taloon
Oxfordin ulkopuolella, missä »ajattelija» Bouluois eli onnellisessa
tietämättömyydessä tästä arvonimestään.

Sallimuksen uhriksi joutunut filosofi oli hiukan välinpitämättömällä
tavalla luvannut ottaa vastaan haastattelijan ja oli määrännyt ajaksi
kello yhdeksän samana iltana.

Kesäillan viimeinen hehku ympäröi Cumnorin ja katalat, metsäiset
kukkulat, kun tuo romanttinen yankee haki epäröiden tietään ja tutki
ympäristöä, ja Nähdessään oven olevan avoinna läänityslaitoksen
aikuiseen maalaisravintolaan nimeltä »_The Champion Arms_», astui
sisään kyselemään.

Baarissa soitti hän kelloa ja sai odottaa hetkisen vastausta siihen.
Ainoa läsnäoleva henkilö oli laiha, punatukkainen mies, puettuna
väljiin ratsastusvaatteihin. Hän joi hyvin huonoa viskyä, ja poltti
hyvin hyvää sikaria. Visky oli tietysti The Champion Arms parasta
valiolajia, sikarin oli hän kai tuonut mukanaan Lontoosta. Ei mikään
voinut olla vastakohtaisempaa kuin amerikkalaisen reipas joustavuus ja
toisen kyynillinen huolettomuus, mutta vieraan lyijykynä ja avonainen
muistikirja, sekä hänen vilkkaiden, sinisten silmiensä ilme sai Kiddin
— sattuvasti — arvaamaan, että hän oli ammattiveli.

»Tekisittekö minulle sen palveluksen», kysyi Kidd kansansa
luonteenomaisella kohteliaisuudella, »että neuvoisitte minut Gray
Cottageen, missä herra Bouluois minun tietääkseni asuu?»

»Se on muutaman askeleen päässä tuolla päin», sanoi punatukkainen mies
heiluttaen sikariaan. »Minä lähden itsekin sinnepäin parin minuutin
kuluttua, mutta minä menen Pendragon puistoon aikani kuluksi.»

»Mikä Pendragon puisto on?» kysyi Calhoun Kidd. »Sir Claude Championin
maatila. Oletteko tullut senkin vuoksi?» kysyi toinen musteritari ylös
katsahtaen. »Olettehan sanomalehtimies, eikö totta?»

»Minä olen menossa tapaamaan herra Bouluoista», sanoi Kidd.

»Minä olen tullut tapaamaan rouva Bouluoista», vastasi toinen. »Mutta
minä en hae häntä kotoa.»

Ja hän nauroi sangen epämiellyttävästi.

»Huvittaako mullistusoppi teitä», kysyi yankee ihmetellen.

»Minua huvittavat mullistukset, ja niitä tulee siellä tapahtumaan»,
vastasi hänen toverinsa jörösti. »Minun urani on likainen, enkä sitä
muuksi väitäkkään.»

Näin sanoen sylkäsi hän lattialle. Tästä teosta huolimatta saattoi
kuitenkin heti päättää miehen saaneen gentlemanin kasvatuksen.

Amerikkalainen sanomalehtimies katseli häntä nyt tarkkaavaisemmin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja epäsäännölliset, ja niissä hehkuivat
hälventyneitten intohimojen jäljet, muuten olivat ne älykkäät ja
tunteelliset. Hänen pukunsa oli halpa ja huolimaton, mutta hänen
toisen kätensä pitkässä, hoikassa sormessa oli kallis kantasormus.
Hänen nimensä oli James Dalroy, kuten keskustelun jatkuessa ilmeni;
hän oli konkurssin tehneen irlantilaisen maaylimyksen poika ja palveli
eräässä hienoston lehdessä nimeltä _Yhteiskunnan Turva_, jota hän
halveksi sydämensä pohjasta, reporterina tai jonkunmoisena ikävä sanoa
vakoilijana.

_Yhteiskunnan Turva_ ei valitettavasti tuntenut minkäänlaista
mielenkiintoa Bouluois'n Darwin-selityksiin nähden, jotka olivat niin
innostuttaneet _Lännen Auringon_ päät ja sydämet. Dalroy oli nähtävästi
tullut tänne vainuamaan jotain skandaalin alkua, mikä hyvin saattaisi
päättyä avioero-oikeudessa, ja joka tällä hetkellä kehkeysi Grey
Cottagessa tai Pendragon Parkissa.

_Lännen Auringon_ lukijat tunsivat Sir Claude Championin aivan
yhtä hyvin kuin herra Bouluois'n. Samalla tavoin kuin paavin ja
Derby-kilpailujen voittajankin; mutta tieto heidän läheisestä
tuttavuudestaan olisi Kiddistä tuntunut peräti oudolta. Hän oli kuullut
ja kirjoittanut ja väittänyt tuntevansakin sir Claude Championin
yhtenä Englannin etevimmistä ja tunnetuimmista pohatoista, suurena
urheilijana, joka purjehti jahdillaan maailman ympäri, suurena
matkustajana, joka julkaisi kirjoja Himalajasta, poliitikkona, joka
hallitsi valitsijakuntaa jonkunmoisen vanhoillis-kansanvaltaisen
klubin avulla, ja vielä suurena taiteen, kirjallisuuden ja musiikin
harrastajana, ja ennen kaikkea toimivana henkilönä. Sir Claude oli
suuremmoinen ilmiö muittenkin kuin amerikkalaisten silmissä. Hänen
kaikkikäsittävässä sivistyksessään ja rauhattomassa julkisuudessaan oli
jotain renesanssiruhtinaan tapaista; hän ei ainoastaan ollut _suuri_
taiteenharrastaja, vaan innokaskin. Mutta hänessä ei ollut mitään
tuosta pintapuolisuudesta, jota tarkoitetaan sanalla _dilettante_.

Nuo moitteettomat kotkankasvot tummansinisine italialaisine silmineen,
jotka usein olivat valokuvatut sekä _Yhteiskunnan Turvaa_ että _Lännen
Aurinkoa_ varten, tekivät jokaiseen sen vaikutuksen, että hän oli mies,
jota kunnianhimo kalvoi kuin tuli tai sairaus. Mutta vaikka Kidd tiesi
koko joukon asioita Sir Claudesta — todellisuudessa paljon enemmän kuin
tietää, mistä oli — ei hän hurjimmissa unelmissaankaan olisi uskaltanut
yhdistää hienoa ylimystä äsken löydettyyn mullistusopin keksijään,
tai arvella, että Sir Claude Champion ja herra John Bouluois olisivat
läheisiä ystäviä. Mutta sellainen oli asianlaita Dalroyn ilmoitusten
mukaan. Nuo molemmat olivat olleet tovereita koulussa ja yliopistossa,
ja vaikka he olivatkin joutuneet aivan erilaisiin yhteiskunnallisiin
asemiin, sillä Champion oli suuri maanomistaja ja miljoonamies,
kun Bouluois oli vain köyhä oppinut ja viimeaikoihin saakka täysin
tuntematon, pysyivät he kuitenkin hyvin läheisissä kosketuksissa
toisiinsa. Ja olihan Bouluois'n maja aivan Pendragon-puiston aitauksen
ulkopuolella.

Mutta pysyisivätkö molemmat miehet kauemmin ystävinä, se oli vaikea,
kiusallinen kysymys. Vuotta tai paria sitten oli Bouluois mennyt
naimisiin kauniin, melko etevän näyttelijättären kanssa, jota hän
jumaloi samalla aralla ja kömpelöllä tavallaan. Molempien talojen
läheisyys oli antanut tuolle sammuneelle suuruudelle tilaisuuden
käyttäytyä tavalla, mikä herätti tuskallista ja alhaista huomiota.
Sir Claude osasi esiintyä mestarillisesti, ja hän näytti tuntevan
sairaalloista iloa häikäilemättömästä vehkeilystä, mikä ei tuottanut
hänelle minkäänlaista kunniaa. Pendragonen palvelijat toivat vähä
väliä kukkia rouva Bouluois'ille, vaunut ja automobiilit hakivat hänet
vähänväliä hänen asunnostaan, tanssiaisia ja naamiaisia pidettiin
tuontuostakin linnassa, ja parooni loisti niissä rouva Bouluois'n
kanssa, joka oli kuin Rakkauden ja Kauneuden jumalatar turnajaisissa.
Samana iltana, jolloin herra Kidd aikoi kuunnella esitystä
mullistusopista, oli Claude Champion pannut toimeen ulkoilmaesityksen
_Romeosta ja Juliasta_, jossa hän aikoi näytellä Romeota ja Julian osaa
eräs, jonka nimeä on tarpeeton mainita.

»Minä luulen, että se ei mene pamauksetta», sanoi nuori, punatukkainen
mies, nousten seisoalleen ja pudistellen itseään. »Ukko Bouluois
saattaa suuttua — tai Champion voi suuttua. Mutta jos hän suuttuu, on
hän tyhmä. Mutta minä en luule, että se on mahdollista.»

»Hän on mies, jolla on suuri älyllinen voima», sanoi Calhoun Kidd
syvällä äänellä.

»Kyllä», vastasi Dalroy. »Mutta mies, jolla on niin suuri älyllinen
voima, ei voi olla sellainen sokea narri kuin kaikki tämä osoittaa.
Aiotteko jatkaa matkaanne? Minä lähden itsekseni käyskelemään minuutin
tai parin perästä.»

Juotuaan lasin maitoa ja soodaa lähti Calhoun Kidd ripeästi kulkemaan
Grey Cottageen vievää tietä pitkin, jättäen kyynillisen neuvojansa
viskyn ja tupakan ääreen. Päivän viimeinenkin valo oli sammunut, pilvet
olivat tummanharmaita, vihreään vivahtaen kuin liuskakivi, tähti tuikki
siellä täällä, mutta lännen puolella oli kirkkaampaa ennustaen kuun
nousua.

Grey Cottage, joka sijaitsi korkeiden jäykkien piikkipensasaitojen
ympäröimän neliön keskellä, oli niin piilossa puiston kuusikujien
takana, että Kidd ensin piti sitä puiston vartijan majana. Löydettyään
kuitenkin nimen ahtaasta puuovesta ja nähtyään kellostaan, että
»ajattelijan» tapaamisaika oli juuri tullut, astui hän esiin ja
kolkutti pääovelle. Pensasaidan sisäpuolelle tultuaan huomasi hän, että
talo, niin vaatimaton kuin olikin, oli laajempi ja paljon komeampi
kuin ensikatsannolla, ja aivan toisenlainen kuin ovenvartijan maja.
Koirankoppi ja mehiläispesä seisoivat sen edustalla vanhanaikaisen
englantilaisen maalaistalon tunnusmerkkeinä. Kuu nousi juuri uhkeiden
päärynäpuuistutusten takaa. Koira, joka tuli ulos kopista, oli
arvokkaan näköinen ja näytti epäröivän haukkuako, ja vaatimaton
miespalvelija, joka aukaisi oven, oli lyhytsanainen, mutta kunnioittava.

»Herra Bouluois, sir», sanoi hän, »pyysi minua esittämään
anteeksipyyntönsä, sillä hänen täytyi äkkiä lähteä ulos.»

»Mutta kuulkaahan», sanoi haastattelija korottaen ääntään, »me olimme
sopineet ajasta. Tiedättekö minne hän meni?»

»Pendragon-puistoon, sir», sanoi palvelija juronlaisesti ja alkoi vetää
ovea kiinni.

Kidd säpsähti hiukan. »Menikö hän rouvan — menikö hän muun seurueen
kanssa?» kysyi hän hiukan hajamielisesti.

»Ei, sir», sanoi mies lyhyesti. »Hän jäi jälkeen ja meni sitten ulos
yksin.»

Hän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt
velvollisuuttaan.

Amerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli
pahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa
kaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle
vanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle
vanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille,
joka ei pitänyt sopimustaan.

»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään
vaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä
hän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies _Lännen
Auringosta_ oleva siellä paikallaan.»

Ja kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois
astellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti
Pendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin
ruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli
mies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi
luonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä.
Siihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo
kuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä,
tuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla
kosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei
koskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen
vuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.

Kulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien
tietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa
askeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta
tummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien
liepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien
askeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan
tuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten
avulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli
nopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen,
paikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n
kasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla
yhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se
johtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi
vain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja,
— hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen —
mullistavammaksi.

Monet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta
sitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On
turhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa,
mutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut
seikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin,
me olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota
kuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu,
herättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain
sellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.

Mustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen
paljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla
moni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa.
Se putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin
pitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä
katsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit
sen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta
terässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.

Hän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä
esine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi
oikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä
pitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä
oli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska
hänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.

Hänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen
kulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen
vanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai
ruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja
kattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli
aurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä
mustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa.
Mutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana —
miehen vartalon.

Vaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen
ja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona,
jossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen
sattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti,
sileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen
lordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt
tuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo,
punertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla
hetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen
jaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste
hihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä _Romeon ja Julian_, ja todella
kuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla,
mistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut
näytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.

Herra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas
kuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen
olennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä
nyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi,
oli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut
lupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä
kohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki
yhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat
kasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.

Tuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että
Kidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:

»Tekö tämän teitte, te paholainen?»

James Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän
ennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään,
viitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului
valitusta ja hän yritti puhua:

»Bouluois... Bouluois sanon minä... Bouluois teki sen... mustasukkainen
minulle... hän oli mustasukkainen... oli, oli...»

Kidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän
seuraavista sanoista:

»Bouluois... minun omalla miekallani... hän heitti sen...»

Taas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä
kolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä
on hänen rotunsa vakavuuden outo suola.

»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan
lääkäriä. Tuo mies kuolee.»

»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan.
»Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»

Amerikkalainen polvistui ruumiin ääreen, tunnusteli sydäntä, nosti
päätä ja koetti viimeisiä henkiinherätyskeinoja, mutta ennenkuin toinen
sanomalehtimies taas tuli paikalle lääkärin ja papin seurassa, oli hän
jo valmistautunut ilmoittamaan heille, että he tulivat liian myöhään.

»Tulitteko tekin liian myöhään?» kysyi tohtori, tanakka,
hyvinvoivannäköinen mies, jolla oli tavanmukaiset viikset ja
poskiparta, mutta vilkas katse, joka tähysteli Kiddiä epäluuloisesti.

»Tavallaan», äänteli _Auringon_ edustaja. »Tulin liian myöhään
pelastaakseni miehen, mutta luullakseni ajoissa kuullakseni jotain
tärkeää. Minä kuulin vainajan ilmaisevan murhaajansa.»

»Ja kuka murhaaja oli?» kysyi tohtori rypistäen kulmiaan.

»Bouluois», sanoi Calhoun Kidd ja vihelsi hiljaa.

Tohtori katsoi häneen tiukasti punertavin kasvoin, mutta ei väittänyt
vastaan. Sitten sanoi pappi, pieni mies taempana, lempeästi:

»Minä luulin ettei herra Bouluois olisi ollut Pendragon-puistossa tänä
iltana.»

»Mitä vielä», sanoi yankee ilkeästi. »Minä voin ilmoittaa pari kolme
tosiseikkaa tässä asiassa. Niin, sir, John Bouluois aikoi pysyä kotona
tänä iltana olipa hän sopinut tapaamisesta minunkin kanssani. Mutta
John Bouluois muutti mieltään, John Bouluois jätti kotinsa yht'äkkiä,
yksinään, ja tuli tähän pirulliseen puistoon noin tunti sitten. Hänen
palvelijansa sanoi minulle sen. Minä luulen, että meillä on käsissämme
se, mitä kaikkiviisas poliisi sanoo johtolangaksi — oletteko lähettänyt
hakemaan heitä?»

»Kyllä», sanoi lääkäri. »Mutta me emme ole häirinneet ketään muita
vielä.»

»Tietääköhän rouva Bouluois?» kysyi James Dalroy, ja taas halutti
Kiddiä lyödä häntä vasten suuta.

»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla
tulevat poliisit.»

Isä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan
kanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen
paksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.

»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko
kellään tulta?»

Amerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi
piti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti
silmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan,
ojensi hän pitkän aseen lääkärille.

»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti
huudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»

Sitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä
riippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.

Muut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille,
missä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan
portinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien
varjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille.
Se oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä
vastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut
täysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun
vaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla,
pitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten
välissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen
kuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat
kirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.

»Isä Brown», sanoi hän.

»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä
ja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on
käynyt.»

»Mitenkä te sen tiedätte?» kysyi hän tyynesti.

Hän ei vastannut kysymykseen, vaan kysyi uudestaan:

»Oletteko nähnyt miestänne?»

»Minun mieheni on kotona», sanoi nainen. »Hänellä ei ole tässä mitään
osaa.»

Pappi ei vastannut nytkään ja nainen tuli lähemmäksi häntä omituisen
voimakas ilme kasvoillaan.

»Kerronko teille vielä lisää?» sanoi rouva, pelottavasti hymyillen.
»Minä en voi uskoa, että hän olisi tehnyt sen, ettekä tekään.»

Isä Brown käänsi katseensa, pitkään ja surumielisesti tuijottaen, ja
pudisti sitten päätään vielä surullisemmin.

»Isä Brown», sanoi rouva. »Minä aion kertoa teille kaikki mitä tiedän,
mutta pyytäisin teitä ensin tekemään minulle mieliksi. Tahdotteko sanoa
minulle miten olette päässyt perille John paran syyttömyydestä, kun
kaikki muut ovat toista mieltä? Ettekö muista, mitä sanoitte: Minä...
minä tunnen kaikki nuo lörpötykset ja näennäisyydet, jotka puhuvat
häntä vastaan.»

Isä Brown näytti todella olevan vaikeassa asemassa ja silitti kädellään
otsaansa:

»Kahden hyvin pienen seikan takia», sanoi hän. »Toinen on todella hyvin
mitätön ja toinen hyvin epävarma. Mutta sellaisina eivät ne sovellu
siihen olettamukseen, että herra Bouluois olisi murhaaja.»

Hän nosti alakuloiset, pyöreät kasvonsa tähtiä kohti ja jatkoi kuin
muuta ajatellen:

»Ottakaamme ensin tuo epävarma otaksuma. Minusta ovat epävarmat
otaksumat hyvin tärkeitä. Kaikki nuo seikat, jotka eivät todista
mitään, saavat minut vakuutetuksi. Minä luulen, että siveellinen
mahdottomuus on suurin kaikista mahdottomuuksista. Tunnen teidän
miehenne vain pintapuolisesti, mutta minä ajattelen, että tämä rikos
häneen sovitettuna on suorastaan siveellinen mahdottomuus. Älkää
suinkaan ajatelko, että luulisin Bouluoista niin turmeltuneeksi.
Jokainen voi olla turmeltunut — niin turmeltunut kuin itse tahtoo.
Te voitte hallita moraalisia halujanne, mutta ette voi muuttaa
vaistomaisia pyrkimyksiänne ja tapojanne. Bouluois saattaisi tehdä
murhan, muttei tätä murhaa. Hän ei ryöstäisi Romeon miekkaa sen
romanttisesta tupesta, tai löisi vihollistaan aurinkokellon päällä kuin
jonkunlaisella alttarilla, tai jättäisi hänen ruumistaan ruusustoon,
tai heittäisi pois miekkaa kuusien keskelle. Jos Bouluois tappaisi
jonkun, tekisi hän sen rauhallisesti ja tyynesti, aivan kuin hän
tekisi jotakin muuta epäilyttävää — tyhjentäisi kymmenen lasia, tai
lukisi kevytmielisten kreikkalaisten runoilijain teoksia. Ei, tuo
romantillinen piirre ei ole Bouluois'n tapaista. Se on mieluummin
Championin tyyliä.»

»Ah!» sanoi nainen katsellen häntä silmin, jotka säihkyivät kuin
timantit.

»Ja tuo mitätön seikka oli tämä», sanoi Brown. »Miekassa oli
sormenjälkiä. Sormenjälet pysyvät näkyvissä tarkalleen tunnin sen
jälkeen kun ne on painettu, jos ne ovat kiilloitetulla pinnalla,
niinkuin lasi tai teräs. Nämä olivat kiilloitetulla pinnalla. Ne
olivat jokseenkin keskellä miekan terää. En ole ottanut selville,
kenen sormenjälkiä ne olivat, mutta miksi pideltäisi miekkaa puolesta
terästä? Miekka oli pitkä, mutta sehän on vain etu vihollista lyödessä.
Ja vielä parempi, jos vihollisia on enemmän. Kaikkia vihollisia paitsi
yhtä.»

»Paitsi yhtä!» toisti nainen.

»On vain yksi vihollinen», sanoi isä Brown, »jonka paremmin tappaa
tikarilla kuin miekalla.»

»Minä tiedän», sanoi rouva. »Oma itse.»

Syntyi pitkä hiljaisuus ja sitten sanoi pappi aivan äkkiä:

»Olenko oikeassa? Tappoiko sir Claude itsensä?»

»Tappoi», sanoi nainen, kasvot valkeina kuin marmori. »Minä näin sen.»

»Hän kuoli», sanoi Brown, »rakkaudesta teihin?»

Omituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta,
omantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen
äänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.

»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään
minusta, vaan minun miehestäni.

»Kuinka?» kysyi toinen ja käänsi pyöreät kasvonsa naiseen.

»Hän vihasi minun miestäni siksi että... se on niin outoa, että tuskin
osaan ilmaista sitä... siksi että...»

»No», sanoi isä Brown kärsivällisesti.

»Koska minun mieheni ei tahtonut vihata häntä.»

Isä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi
muista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä
pienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti
kaikki täydellisesti.

Rouva Bouluois jatkoi kertomustaan yhtä uskottavan kiihkeästi.

»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole
suuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole
koskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen
totuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään
odottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja
polttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei
ole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin
kuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi
ihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää
mitä tarkoitettiin Championin _kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että
häntä kadehdittaisiin_. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»

»Niin», sanoi isä Brown, »minä luulen, että alan ymmärtää.»

»Oi, ettekö huomaa», huusi nainen. »Koko juttu on laadittu sitä varten
— paikka on suunniteltu sitä varten. Champion asetti Johnin asumaan
pieneen taloon aivan ovensa eteen, niin kuin riippuvaisuus-suhteessa
olevan henkilön — näyttääkseen hänelle erotuksen. Hän ei koskaan
tuntenut sitä. Hän ei ajattele sitä seikkaa enempää kuin... kuin
hajamielinen leijona. Champion syöksyi sisään Johnin niukimpina
hetkinä, hänen vaatimattomimpien aterioittensa aikana tuoden
hämmästyttävän lahjan, ilmoituksen tai ehdotuksen, joka muistutti Harun
al'Raschidin käyntejä, ja John myöntyi tai kieltäytyi ystävällisesti,
toinen silmä avoinna, niin sanoakseni, aivankuin vallaton koulupoika,
joka sopii tai ei sovi toisen kanssa. Viidessä vuodessa ei John ollut
vähääkään muuttunut ja sir Claude Champion oli hulluuteen saakka
itsepäinen.»

»Ja Haman alkoi luetella», sanoi isä Brown, »millä kaikilla tavoilla
kuningas oli osoittanut kunniaa hänelle, ja hän sanoi: 'Nämä eivät
minua ollenkaan hyödytä niin kauan kuin näen juutalaisen Mordecain
istuvan ovensa edessä'.»

»Käännekohta saapui», jatkoi rouva Bouluois, »kun minä sain Johnin
jättämään minulle muutamia mietelmistään ja lähetin ne erääseen
aikakauslehteen. Ne alkoivat herättää huomiota, erittäinkin
Amerikassa, ja eräs lehti tahtoi haastatella häntä. Kun Champion,
jota haastateltiin melkein joka päivä, kuuli tuosta viimeisestä
menestyksenmurusta, mikä oli tullut hänen tietämättömän kilpailijansa
osaksi, ratkesi viimeinenkin salpa, mikä vielä pidätti hänen pirullista
kiukkuaan. Sitten alkoi hän piirittää tuolla sairaaloisella tavalla.
minun rakkauttani ja kunniaani, joka on joutunut puheenaiheeksi koko
piirikunnassa. Kysynette kuinka minä suvaitsin tuollaista lähentelyä.
Minä vastaan, etten olisi voinut välttää sitä selittämättä kaikkea
miehelleni, ja on muutamia seikkoja, joita sydän ei voi tehdä, niin
kuin ruumis ei voi lentää. Kukaan ei olisi voinut selittää sitä
miehelleni. Kukaan ei voisi tehdä sitä nytkään. Jos te sanoisitte
hänelle muutamalla sanalla: 'Champion aikoo varastaa vaimonne',
pitäisi hän pilaa jokseenkin typeränä. Ja ajatus, että se olisi jotain
muuta kuin pilaa, ei löytäisi loveakaan hänen suuresta päästään
sinne asettuakseen. Niin, John oli tulossa katselemaan meidän
näyttelemistämme tänä iltana, mutta juuri kun olimme lähdössä, sanoi
hän, ettei hän välittäisikään siitä, hänellä oli hauska kirja ja hyvä
sikari. Minä kerroin sen sir Olaudelle ja siitä tuli kuolinisku.
Kiihkoilija joutui äkkiä epätoivoon. Hän pisti itsensä kuoliaaksi
huutaen kuin paholainen, että Bouluois murhasi hänet; hän makaa
kuolleena tuolla puutarhassa siitä syystä, ettei hän voinut pakottaa
toista kadehtimaan häntä, ja John istuu ruokasalissa lukien kirjaa.»

Syntyi taas hiljaisuus ja sitten sanoi pieni pappi:

»Teidän eloisassa selostuksessanne on kuitenkin yksi arka kohta. Teidän
miehenne ei istu ruokasalissa kirjaa lukemassa. Tuo amerikkalainen
reportteri kertoi minulle, että hän oli ollut teillä, ja että teidän
palvelijanne oli kertonut hänelle herra Bouluois'n sittenkin menneen
Pendragon-puistoon.»

Hänen silmänsä laajenivat melkein sähköisesti ja niissä näkyi nyt
pikemmin kummastusta kuin sekaannusta tai pelkoa.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» huusi hän. »Kaikki palvelijattaret olivat
poissa katsomassa näytelmää. Ja meillä ei ole kamaripalvelijaa, Jumalan
kiitos!»

Isä Brown säpsähti ja pyörähti puoleksi ympäri kuin merkillinen hyrrä.

»Mitä, mitä?» huusi hän kuin heränneenä uuteen elämään. »Kuulkaas —
minä sanon... voiko, voiko teidän miehenne kuulla, jos minä lähestyn
taloa?»

»Oh, palvelijattaret ovat kai jo kotona», sanoi rouva miettiväisesti.

»Niin, niin!», jatkoi pappi innokkaasti, ja lähti nopeasti tallustamaan
polkua puiston veräjää kohti. Hän kääntyi vielä kerran ja sanoi:

»Pitäkääpä silmällä tuota amerikkalaista, muuten ilmestyy _John
Bouluois'n rikos_ lihavilla kirjaimilla tikkiin Tasavallan lehtiin.

»Te ette ymmärrä», sanoi rouva Bouluois. »Ei mieheni välitä siitä. Minä
luulen, että hän tuskin muissa, että Amerikkaa on olemassa.»

Kun isä Brown saapui mehiläispesän ja uneliaan koiran talolle, vei
sievä ja siro palvelijatar hänet ruokasaliin, missä herra Bouluois
istui lueskellen varjoisan lampun ääressä, aivan niin kuin hänen
vaimonsa ja kertonut. Portviinipullo ja lasi olivat hänen kyynärpäänsä
lähettyvillä, ja kun pappi astui sisälle, huomasi hän pitkän tuhkan
hänen sikarissaan.

»Hän on ollut täällä ainakin puolitoista tuntia», ajatteli isä Brown.
Todella oli hän sen näköinen, että hän oli istunut paikoillaan siitä
saakka kun päivällinen oli korjattu pois.

»Älkää nousko, herra Bouluois», sanoi isä Brown hyväntahtoisella,
jokapäiväisellä tavallaan. »En tahdo häiritä teitä pitkään. Pelkäänpä
murtautuneeni sisään häiritsemään teidän tieteellisiä opinnoitanne.»

»Ette», sanoi Bouluois. »Minä lueskelin _Veripeukaloa_.»

Hän sanoi sen ilman karsautta ja hymyilemättä ja hänen vieraansa
huomasi miehekkään, syvän välinpitämättömyyden tuossa miehessä,
jota hänen vaimonsa sanoi »suureksi». Hän lepäili siinä, karkeassa,
keltaisessa yöpuvussa huomaamatta sen sopimattomuudessakaan
mitään, joka vaikuttaisi humoristiselta. John Bouluois oli lihava,
hidasliikkeinen mies, osaksi harmaa ja osaksi kalju, piirteet tylsät
ja rotevat. Hän oli puettu kuluneeseen ja hyvin vanhanaikaiseen
iltapukuun, jonka etuosassa oli ahdas kolmikulmainen rinta-aukko: hän
oli pukeutunut siihen tänä iltana mennäkseen katsomaan vaimoaan Juliana.

»Minä en tahdo riistää teitä _Veripeukalon_ tai minkään muun
mullistavan seikan seurasta», sanoi isä Brown hymyillen. »Minä tulin
luoksenne vain sen rikoksen tähden, jonka te teitte tänä iltana.»

Bouluois katseli häntä kiinteästi, mutta punainen varjo alkoi levitä
hänen leveälle otsalleen ja hän oli sen näköinen kuin henkilö, joka
huomaa joutuvansa hämilleen.

»Minä tiedän, että se oli omituinen rikos», myönsi Brown matalalla
äänellä. »Omituisempi kuin murha — teihin nähden. Pieniä syntejä
on joskus vaikeampi tunnustaa kuin suuria — ja siksi onkin tärkeää
tunnustaa ne. Jokainen hieno nainen tekee teidän syntinne kuusi kertaa
viikossa ja nyt te huomaatte sen pistävän kieltänne kuin hirveän
hirmutyön.»

»Tehän saatatte minut tuntemaan itseni kurjaksi raukaksi», sanoi
filosoofi hitaasti.

»Minä tiedän sen», myönsi toinen. »Mutta joskus täytyy valita raukaksi
tuntemisen ja raukkana olemisen välillä.»

»En osaa tehdä selkoa tunteestani», jatkoi Bouluois, »mutta kun istuin
tässä tuolissa lukien tätä tarinaa, tunsin itseni onnelliseksi kuin
koulupoika lupapäivänä. Se oli turvallisuuden tunnetta, rauhallisuutta.
— En osaa selittää sitä... sikarit olivat sopivan matkan päässä...
tulitikut mukavasti... _Peukalolla_ oli monta puolta... se ei ollut
ainoastaan rauhaa, se oli ylellisyyttä. Sitten soi kello, ja minä
mietin pitkän, kuolettavan minuutin, voisinko ollenkaan nousta —
kirjaimellisesti, ruumiillisesti, henkisesti en voinut. Sitten
ponnistin kuin mies, joka kantaa maailman kaikkeutta, koska tiesin,
että kaikki palvelijat olivat ulkona. Avasin oven ja siinä oli pieni
mies suu avoinna puhumaan kynä valmiina kirjoittamaan. Muistin
unohtaneeni amerikkalaisen haastattelijan. Hänen hiuksensa olivat
keskeltä jakauksella ja minä sanon teille, että murhaaminen...»

»Minä ymmärrän», sanoi isä Brown. »Minä olen nähnyt hänet.»

»Minä en murhannut häntä», jatkoi mullistaja lempeästi, »vaan
ainoastaan valehtelin hänelle. Minä sanoin menneeni Pendragon-puistoon
ja suljin oven hänen nenänsä edessä. Se on minun rikokseni, isä Brown,
ja minä en tiedä, minkä katumustyön te siitä määräätte.»

»En mitään», sanoi papillinen gentlemanni, ottaen kuluneen lakkinsa ja
sateenvarjonsa hiukan huvitetun näköisenä. »Aivan päinvastoin. Minä
tulin tänne päästämään teidät siitä pienestä katumustyöstä, joka muuten
olisi seurannut teidän pientä syntiänne.»

»Ja mikä», kysyi Bouluois hymyillen, »on se pieni katumustyö, josta
olen niin onnellisesti päässyt?»

»Hirteen joutuminen», sanoi isä Brown.



CAESARIN PÄÄ


Bromptonissa tai Kensingtonissa on jossain komeiden, mutta
enimmäkseen tyhjien, korkeitten talojen reunustama katu, joka
on kuin hautapatsaiden reunustama käytävä. Tummille päätyoville
johtavat raputkin ovat jyrkkiä kuin pyramiidien sivut, ja kulkija
epäröisi, ennenkuin kolkuttaisi ovelle, peläten, että muumio tulisi
aukaisemaan. Mutta vielä ahdistavammin vaikuttaa harmaitten päätyjen
silmänkantamaton pituus ja niiden tasainen jatkuvaisuus. Niiden
vierustaa astelevassa vaeltajassa syntyy pakostakin luulo, ettei tällä
yksitoikkoisella talorivillä loppua olekaan. Mutta siellä on sentään
yhteyden katkaiseva poikkeus, hyvin mitätön kylläkin, mutta vaeltaja
tervehtii sitä kuitenkin huudahduksella. Siellä on häkintapainen aitaus
kahden korkean talon välissä, pieni halkeama niin kuin lovi ovessa
katuun verrattuna, mutta juuri niin leveä, että pieni oluttupa tai
ruokala, jonka rikkaat ovat rakentaneet tallirengeilleen, on saanut
sijan sen kulmassa. Sen ruskeassa värissä on jotain ilahduttavaa, ja
jotain vapaata, keijukaismaista Sen täydellisessä mitättömyydessä.
Noitten kivijättiläisten jalkojen juuressa on se kuin kääpiöitten
valaistu asunto.

Jos joku sattumalta olisi kulkenut paikan ohi eräänä haaveellisena
syysiltana, olisi hän nähnyt käden työntävän syrjään punaisen
puoliverhon valkoisine, jokseenkin leveine nimikirjaimineen, verhon,
joka puoleksi kätki sisustan kadulta päin, ja kasvojen, jotka
muistuttivat jokseenkin yksinkertaisen näköistä tonttua, tirkistävän
ulos. Todellisuudessa olivat ne eräät harmittomat kasvot, joiden
omistaja kantoi Brownin harmitonta nimeä. Hän oli ennen ollut pappi
Cobholessa, Essexissä, mutta toimi nyt Lontoossa. Hänen ystävänsä
Flambeau, puolivirallinen salapoliisi, istui häntä vastapäätä, tehden
viimeisiä muistiinpanoja asiassa, jonka hän äsken oli selvittänyt
naapurustossa. He istuivat juuri pienen, ikkunan ääressä olevan pöydän
luona, kun pappi veti verhon syrjään ja katsahti kadulle. Hän odotti,
kunnes eräs outo mies oli kulkenut ikkunan ohi, ja antoi verhon
taas pudota paikoilleen. Sitten kohdistuivat hänen pyöreät silmät
epäselvään valkeaan kirjoitukseen ikkunassa hänen päänsä yläpuolella,
ja kääntyivät sitten lähimpään pöytään, jonka ääressä istui rautatien
työmies olueineen ja juustoineen ja nuori, punatukkainen tyttö lasi
maitoa edessään. Sitten, nähdessään ystävänsä panevan taskukirjan pois,
hän sanoi pehmeästi:

»Jos teillä on aikaa kymmenen minuuttia, haluaisin, että te seuraisitte
tuota miestä, jolla on valenenä.»

Flambeau katsahti hämmästyneenä häneen, mutta punatukkainen tyttö
katsahti myöskin, ilmeellä, jossa oli jotain voimakkaampaa kuin
hämmästys. Hän oli yksinkertaisesti, melkeinpä huolettomasti puettu
vaaleanruskeaan verkapukuun; mutta neiti hän oli, vieläpä, jos häneen
toisen kerran katsahti, oikea huoleton, vallaton lady.

»Miestä, jolla on valenenä!», toisti Flambeau. »Missä hän on?»

»En tiedä», sanoi isä Brown. »Minä pyytäisin teitä hakemaan hänet; minä
pyydän sitä suosionosoituksena. Hän meni tuonne päin» — ja hän osoitti
peukalolla olkapäänsä yli, tapaisellaan epämääräisellä liikkeellä —
»ja on jo saattanut kulkea kolmen katulyhdyn ohi. Minä tahtoisin vain
tietää suunnan.»

Flambeau katseli jonkun aikaa toveriaan, hämmästyksen ja naurun
välimailla, ja työntihe sitten, äkkiä noustuaan pöydästä,
silkkihattuisen päänsä ulos kääpiömäisestä ravintolasta ja katosi
hämärään.

Isä Brown otti taskustaan pienen kirjan ja alkoi hartaasti lukea, eikä
ollut huomaavinaankaan sitä, että punatukkainen neiti oli jättänyt
pöytänsä ja istuutunut häntä vastapäätä. Viimein kumartui tyttö pöydän
yli ja sanoi matalalla, käheällä äänellä: »Kuinka tiedätte te sen?
Kuinka tiedätte, ettei se ole oikea?»

Isä Brown nosti hiukan raskaita silmäluomiaan, jotka räpähtelivät kuin
olisi hän ollut hiukan nolo. Sitten kääntyivät hänen epäröivät silmänsä
valkeaan kirjoitukseen talon ikkunapuolella. Nuoren tytön silmät
seurasivat hänen katsettaan ja jäivät pettynein ilmein tuijottamaan
samaan suuntaan.

»Ei», sanoi isä Brown, vastaten hänen ajatuksiinsa. »Minä en sano
'Sela', niinkuin psalmeissa. Minä luin sen sillä tavoin juuri nyt
hajamielisyydessäni; siinähän onkin 'Ales'.» [Ales = olutta.]

»No», kysyi nuori neiti ihmeissään. »Mitä tuo kirjoitus tähän kuuluu?»

Hänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin,
hamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen,
taiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta
ja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman.
Hän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen
vastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.

»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka... No, tämä on
hyvin siisti paikka... mutta sellaiset neidit kuin te eivät... eivät
yleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin
vapaaehtoisesti, paitsi...»

»No», sanoi tyttö.

»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain
juomaan maitoa.»

»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te
tuolla kaikella pyritte?»

»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi
»vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä,
jos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»

»Mutta kuinka minä olisin avun tarpeessa?»

Hän jatkoi mietiskelevää yksinpuheluaan:

»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä,
tai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen,
perälle... Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te
olisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka
epäilemättä on kunniallinen nainen... muuten, ette te näytä sairaalta
vaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä
kuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita.
Minä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota
te ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa
pakopaikka tässä kivierämaassa... Minä en luule olleeni tunkeilevainen
silmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen... Ja
kun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte
oikeaa lajia... pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi
teille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän
kohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista
katua pitkin... Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»

»No miksi te sitten lähetitte hänet ulos?» huudahti tyttö kumartuen
eteenpäin yhä kiihkeämmän uteliaisuuden vallassa. Hänellä oli
tuollaiset avonaiset, verevät kasvot, joilla väri vaihtelee, ja
roomalainen nenä, niin kuin Marie Antoinettellä.

Pappi katsahti ensi kertaa suoraan häneen ja sanoi: »Siksi, että
toivoin teidän puhuttelevan minua.»

Tyttö katseli häntä hiukan aikaa kuumenevin kasvoin, jotka peitti
harmin punerrus. Sitten, epäröimisen kadottua, pisti veitikka esiin
hänen silmistään ja suupielistään ja hän vastasi hiukan nyrpeästi: »No,
koska minun seurani on teistä niin kallis, niin ehkä te vastaatte minun
kysymykseeni.» Vaiettuaan hetken lisäsi hän: »Minulla oli kunnia kysyä
teiltä, miksi te luulitte, että miehellä oli valenenä?»

»Vaha pykeilee aina hieman tällaisessa kuumuudessa», vastasi isä Brown
aivan suoraan.

»Mutta sehän _on_ tuollainen kippuranenä», vastusti punatukkainen
tyttö.

Nyt hymyili pappi vuorostaan.

»Minä en tarkoita, että se on sellainen nenä, jota mies pitäisi vain
huvin vuoksi», myönsi hän. »Tuo mies, luullakseni, pitää sitä sen
vuoksi, että hänen oikea nenänsä on sitä komeampi.»

»Mutta miksi?» tenäsi tyttö.

»Mitenkäs lasten laulussa sanotaankaan?» virkkoi Brown hajamielisesti.

    »Oli kerran väärä mies,
    kulki tietä väärää...

»Tuo mies, luulen minä, on kulkenut hyvin väärää tietä — seuraten
väärää nenäänsä.»

»Mitä, mitä hän on tehnyt?» kysyi tyttö, jännityksestä vapisten.

»Minä en tahtoisi mitenkään pakottaa teitä uskomaan salaisuuksianne
minulle», sanoi isä Brown hyvin rauhallisesti. »Mutta minä luulen, että
te tietäisitte kertoa minulle enemmän tästä asiasta, kuin minä osaan
kertoa teille.»

Tyttö hypähti pystyyn ja seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, niin kuin hän olisi aikonut juosta tiehensä;
sitten aukesivat nyrkit hervottomasti ja hän istuutui taas.

»Te olette paljon salaperäisempi kuin kaikki muut», sanoi hän
toivottomasti, »mutta minä tunnen, että siinä salaperäisyydessä on
jokin kiinnekohta.»

»Se, mitä me kaikki enimmän pelkäämme», sanoi pappi matalalla äänellä,
»on keskukseton labyrintti. Sen takia on ateismikin vain öinen
kauhukuva».

»Minä kerron teille kaikki», sanoi punatukkainen tyttö äreästi,
»lukuunottamatta syytä, miksi minä kerron sen, ja sitä minä en tiedä
itsekään.»

Hän koputti sormellaan paikattua pöytäliinaa ja alotti: »Te olette
sen näköinen että te tiedätte mikä on kerskailua, ja mikä ei, ja kun
minä sanon, että meidän perheemme on vanha ja kunniallinen, ymmärrätte
te, että sen mainitseminen on välttämätöntä kertomukseen nähden, ja
enimmän todella pelkään veljeni korkeaa ja ankaraa käsitystä siitä,
että _aateli velvoittaa_, ja kaikkea sen tapaista. No niin, minun
nimeni on Christielle Carstairs, ja minun isäni oli tuo eversti
Carstairs, josta te kai olette kuullut, ja joka keräsi nuo kuuluisat
kokoelmat roomalaisia rahoja, n.s. Carstairsin kokoelmat. En osaisi
mitenkään kuvailla isääni teille; ainoa, mitä voin sanoa on, että hän
itsekin suuressa määrin muistutti roomalaista rahaa. Hän oli yhtä
elegantti, oikea, arvokas ja metallinen, sekä yhtä vanhanaikainen.
Hän oli ylpeämpi kokoelmastaan kuin univormustaan — ei kukaan voi
sanoa hänestä enempää. Hänen omituinen luonteensa tuli selvimmin
ilmi hänen testamentissaan. Hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tytär.
Hän riitautui toisen poikansa, veljeni Giles'in kanssa ja lähetti
hänet Australiaan antaen hänelle pienen rahasumman. Sitten teki
hän testamenttinsa, jättäen Arthur veljelleni Carstairskokoelmat
ja vielä pienen rahasumman. Hän piti sitä palkintona, korkeimpana
kunnianosoituksena omasta puolestaan, tunnustuksena Arthurin
uskollisuudesta ja suoruudesta sekä niistä korkeista tuloksista, mitä
Arthur oli saavuttanut matematiikassa ja taloustieteessä Cambridgessä.
Hän jätti minulle hoidettavaksi koko suuren omaisuutensa, ja minä olen
varma siitä, että se oli halveksumisen osoitus.

»Arthur oli kai hyvin myöntyväinen tähän, sillä hän on täydellisesti
minun isäni kaltainen. Vaikka hänellä ja isälläni oli pientä riitaa
hänen varhaisemmassa nuoruudessaan, niin tuskin oli hän ottanut
kokoelman hoitoonsa, kun hän muuttui temppelipalvelukseensa antautuneen
pakanallisen papin kaltaiseksi. Hän sekoitti nuo roomalaiset puolen
pennyn rahat ja Carstairsin perheen kunnian samaan kaavaan, samalla
jumaloivalla tavalla kuin hänen isänsä ennen aikaan. Hänen mielestään
tuli kaikkien roomalaishyveiden vartioida noita roomalaisia rahoja.
Hän ei huvitellut, hän ei menettänyt mitään itsensä vuoksi, hän eli
kokonaan kokoelmaa varten. Usein hän ei tahtonut vaivautua pukeutumaan
yksinkertaisia aterioitansa varten, vaan hääriskeli ympäriinsä
ruskeiden kokoonkäärittyjen paperilappujensa keskellä — joita kellään
muulla ei ollut lupa koskea — puettuna vanhaan ruskeaan yönuttuun.
Köysivöineen, tupsuineen ja kalpeine, laihoine, hienostuneine
kasveineen, oli hän melkein vanhan, askeettisen munkin näköinen. Mutta
silloin tällöin halusi hän kuitenkin esiintyä puettuna täydellisesti
viimeisen muodin mukaan, mutta se tapahtui vain silloin, kun hän
lähti Lontooseen hankkimaan lisiä Carstairsin kokoelmaan puodeista ja
myymälöistä.

»Jos te tunnette nuoria, ette hämmästyne, kun minä kerron, että minä
tässä ympäristössä aloin joutua alakuloiseen mielentilaan. Myönnän,
että nuo vanhat roomalaiset olivat tavallaan tarpeellisiakin. Mutta
en ole samanlainen kuin veljeni Arthur; minä en voi olla nauttimatta
huvituksista. Minä olen saanut seikkailunhaluisen, vallattoman
luonteeni sieltä, mistä sain punaisen tukkani: perheeni toiselta
haaralta. Giles parka oli samanlainen, ja minä arvelen, että tuo
vanhojen rahojen synnyttämä ilmapiiri selittää osaksi hänen kohtalonsa,
vaikka hän todellakin teki rikoksen ja oli joutua vankilaan. Mutta hän
ei saattanut käyttäytyä huonommin kuin minäkään, kuten kohta saatte
kuulla.

»Nyt tulen kertomukseni typerimpään osaan. Minä arvelen, että
niin terävä mies kuin te, voi arvata, minkälaiset seikat alkoivat
huojentaa niin levottoman seitsentoista vuotiaan tytön kuin minä,
yksitoikkoisuutta sellaisessa asemassa. Mutta minä olen siinä määrin
pelottavien tapausten järkyttämä, että minä tuskin voin tehdä selkoa
omista tunteistani, enkä tiedä halveksinko minä sitä nyt kuin kevyttä
kuhertelua, tai kärsinkö minä siitä kuin särkyneestä sydämestä. Me
oleskelimme silloin meren rannalla eräässä pienessä kylpypaikassa
Etelä-Walesissa, ja eräällä virastaeronneella merikapteenilla, joka
asui pienen matkan päässä, oli poika, viittä vuotta vanhempi minua,
joka oli Giles'in tovereita, ennenkuin hän lähti siirtomaihin. Hänen
nimensä ei vaikuta kertomuksen kulkuun, mutta sanon teille sentään,
että se oli Philip Hawker, kun kerran kerron teille kaikki. Meillä oli
tapana käydä yhdessä kravustamassa ja me puhuimme ja ajattelimme kuin
olisimme rakastaneet toisiamme; lopulta sanoikin hän sen ja minäkin
luulin rakastavani häntä. Jos minä kerron teille, että hänellä oli
pronssinruskea kihara tukka ja haukkamaiset kasvot, jotka merielämä oli
myöskin ruskettanut, en tee sitä hänen tähtensä, vaan, vakuutan teille,
ainoastaan tarinani vuoksi, sillä se oli syynä moneen kummalliseen
sattumaan.

»Eräänä kesä-iltana, kun olin luvannut lähteä kravustamaan Philipin
kanssa hiekkasärkille, odottelin minä sangen kärsimättömänä
seurustelusalissa Arthuria, joka puuhaili juuri ostettuine
rahakääröineen, siirtäen niitä hitaasti parin tunnin aikana omaan
pimeään työhuoneeseensa ja museoonsa talon takaosassa. Niin pian kuin
kuulin raskaan oven lopullisesti sulkeutuvan hänen jälkeensä, laitoin
minä painot krapuhaaviini ja olin juuri pujahtamaisillani ulos, kun
minä näin, että veljeni oli unohtanut huoneeseen rahan, joka nyt lepäsi
kiiltävänä pitkällä penkillä ikkunan luona. Se oli pronssista ja sen
väri, yhtyneenä roomalaisen nenän hienoon kaareen, ja jokin piirre
pitkän, miehekkään kaulani asennossa teki Caesarin pään aivan tarkkaan
Philip Hawkerin näköiseksi. Sitten muistin yht'äkkiä, että Giles oli
kertonut Philipille rahasta, joka oli hänen näköisensä ja että Philip
oli toivonut saavansa sen. Ehkäpä te voitte kuvitella, mikä hurja,
hullu ajatus silloin pyöri päässäni, minusta tuntui kuin olisin ollut
noiduttu. Minä ajattelin, että jos minä nyt veisin sen mukaani ja
antaisin sen Philipille omituisena kihlasormuksena, muodostaisi se
ikuisen siteen meidän välillemme; minä tunsin tuhat sellaista tunnelmaa
samalla kertaa. Sitten aukeni minun allani kuin kuilu: ääretön,
hirveä tietoisuus siitä, mitä olin tekemäisilläni, ja ennen kaikkea
pisti mieltäni tuo sietämätön ajatus, joka poltti kuin tulinen rauta,
ajatus, mitä Arthur siitä sanoisi. Carstairsin perheen jäsen olisi
varas, ja varas, joka pienentäisi Carstairs'in aarretta! Luulin, että
veljeni polttaisi minut noitana sen takia. Mutta tuollaisen fanaattisen
julmuuden ajatuskin kiihotti minun synnynnäistä vihaani tuota
likaista, vanhaa antikvaarista hullutusta kohtaan ja minun nuoruuden-
ja vapaudenkaihoani, joka kutsui minua mereltä. Ulkona paistoi päivä
kirkkaasti, tuuli lauloi ja tulikukan keltainen pallo puutarhassa löi
ikkunaruutua vasten. Minä ajattelin tuota elävää, versoavaa kultaa,
joka kutsui minua pois elämän karuilta kanervakankailta — ja sitten
veljeni kuollutta, himmeää kultaa, pronssia tai vaskea, mikä pölyttyi
pölyttymistään päivä päivältä. — Luonto ja Carstairsin kokoelmat olivat
vihdoinkin joutuneet taisteluun keskenään.

»Luonto on vanhempi kuin Carstairsin kokoelmat, Kun minä juoksin pois
katua pitkin merta kohti raha lujasti puristettuna nyrkkiini, tuntui
minusta, että koko Rooman keisarikunta ja Carstairsin sukupuu painoi
selässäni. Oli kuin vanha hopealeijona olisi ärjynyt minun korvissani,
ja kuin kaikki Caesarin kotkat olisivat kirkuen, vinkuvin siivin,
ajaneet minua takaa. Ja sitten kohosi sydämeni yhä korkeammalle ja
korkeammalle kuin lapsen leija, kunnes minä pääsin noitten löysien,
kuivien hiekkakukkuloiden yli, matalille, kosteille hiekkasärkille,
missä Philip jo seisoi polvia myöten meren lämpimässä, kohisevassa
vedessä, noin sadan metrin päässä rannasta. Auringonlasku oli
leimuavan punainen, ja tuo laaja matala poukama, missä vesi tuskin
ulottui polviin puolen penikulman matkalla, oli kuin järvi täynnä
purppuranpunaista tulta. Vilauksessa olin riisunut kenkäni ja sukkani
ja kahlasin häntä kohti, joka seisoi niin kaukana kuivasta maasta.
Matkalla käännähdin ja katsoin taakseni. Me olimme aivan yksin
meriveden ja kostean hiekan keskellä, ja minä annoin hänelle Caesarin
pään.

»Samalla hetkellä kuvittelin minä, että eräs mies katseli minua
tarkasti kaukana hiekkakukkuloilla. Minä tunsin kai heti jälkeenpäin,
että se johtui vain kiihottuneiden hermojeni värähdyksistä, sillä mies
oli vain musta pilkku kaukaisuudessa, ja minä saatoin parahiksi nähdä,
että hän seisoi paikallaan katsellen merelle, pää hiukan kallellaan.
Ei ollut mitään syytä pätevästi otaksua, että hän olisi tarkastellut
minua; hän saattoi yhtä hyvin katsella laivaa, tai auringonlaskua,
tai naurulokkeja taikka ihmisiä, jotka hiljalleen astuskelivat
siellä täällä rannikolla meidän takanamme. Kuitenkin, lieneekö minun
säikähdykseni ehkä johtunut ennakkoaavistuksesta, sillä, kuinka minä
katselinkaan, alkoi hän lähestyä meitä, kävellen reippaasti suoraa
tietä meitä kohti laajan, kostean hiekkakentän yli. Kun hän yhä läheni,
huomasin minä, että hänellä oli tumma iho ja pitkä parta, ja että
hänen silmiään peittivät mustat silmälasit. Hän oli vaatimattomasti,
mutta siististi puettu mustiin vaatteihin, vanhasta, mustasta
silinterihatusta päässään, lujiin, mustiin kenkiin jaloissaan. Niistä
huolimatta astui hän mereen hiukan epäröiden ja tuli minun luokseni
suoraan kuin lentävä kuula.

»En voi kuvata teille sitä kauhun ja ihmetyksen tunnetta, joka valtasi
mieleni, kun hän aivan hiljaa astui maasta veteen. Oli kuin hän olisi
lähtenyt suoraan hiekkasärkiltä ja astellut vakavasti ilmassa. Minusta
tuntui siltä, kuin jos talo äkkiä olisi noussut pilviin, tai kuin
miehen pää olisi äkkiä pudonnut pois. Hänhän kasteli vain kenkänsä,
mutta hän näytti kuitenkin peikolta, joka uhmaili luonnonlakeja. Jos
hän olisi epäröinyt hetkenkään veden rajassa, olisi sekin ollut jotain.
Niin kuin hän nyt menetteli, näytti hän sitä enemmän katselevan minua
valtamerestä välittämättä. Philip oli jonkun matkan päässä selin minuun
kyyristyneenä verkkonsa yli. Vieras jatkoi matkaansa, kunnes hän oli
parin jalan päässä minusta ja vesi ulottui häntä puoli polveen. Sitten
sanoi hän, terävästi kajahtavalla, jokseenkin teeskennellyllä äänellä:

»'Sopisikohan teidän sijoittaa toisaanne eräs hiukan erikoisella
leimalla varustettu raha?'

»Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ei mikään hänessä ollut selvästi
luonnotonta. Hänen tummat silmälasinsa eivät olleet aivan mustat,
vaan hyvin tavalliset, siniset. Silmät niiden alla eivät muuttaneet
ilmettä, vaan katselivat minua rävähtämättä. Hänen tumma partansa ei
oikeastaan ollut pitkä eikä tuuhea vaan näytti paremmin karvatukolta,
alkaen korkealta hänen kasvoiltaan aivan kulmaluiden alta. Hänen
ihonsa väri ei ollut keltainen eikä harmaa, vaan mieluummin kirkas
ja nuortea. Mutta se näytti punaisenvalkean vahan väriseltä, mikä
jollainlailla — en tiedä kuinka — vieläkin lisäsi kauhistustani. Ainoa
omituisuus, jonka saattoi havaita, oli hänen nenänsä muoto. Se oli
tavallaan säännöllinen, mutta sen pää oli kääntynyt kieroon, aivan
kuin se olisi pehmeä ja joku olisi iskenyt sitä sivultapäin kevyellä
vasaralla. Sitä voi tuskin sanoa epämuodostumaksi, mutta kuitenkaan en
osaa selittää teille, miksi se vaikutti minuun painajaisen tavoin. Kun
hän seisoi siinä iltaruskon punertamassa vedessä, vaikutti hän minuun
kuin helvetillinen merihirviö, joka juuri oli kohonnut karjahtaen
verenkarvaisesta vedestä. Minä en tiedä, miksi tuon nenän rakenne
vaikutti niin voimakkaasti minun mielikuvitukseeni. Minusta tuntui kuin
voisi hän liikuttaa sitä kuin sormea, tai että hän juuri sillä hetkellä
liikutti sitä.

»'Pikkuisen avustusta vain', lisäsi hän samanlaisella, narrimaisella
äänenpainolla 'muuten täytyy minun kääntyä perheen puoleen.'

»Sitten johtui mieleeni, että minua kohtaan tehtiin kiristysyritys
pronssirahan varkauden vuoksi; ja koko minun taikauskoisen pelkoni
ja epäilyni nieli ylivoimainen käytännöllinen kysymys. Miten oli hän
keksinyt sen? Minä olin ottanut rahan äkillisen mielijohteen vallassa,
olin varmasti yksin, sillä minä otin aina varman selon siitä, ettei
minua huomattu, kun puikahdin ulos tällä tavoin. Minua ei, kaikesta
päättäen, kukaan ollut seurannut kadulla, ja jos olikin, ei hän olisi
voinut ottaa röntgenvalokuvaa suljetusta kädestäni. Hiekkakummulla
seisova mies olisi yhtä hyvin voinut ampua kärpästä silmään, niinkuin
mies haltiatarinassa, kuin nähdä minun antavan rahan Philipille.

»'Philip', huusin minä avuttomasti, 'kysy tuolta mieheltä, mitä hän
tahtoo.'

»Kun Philip vihdoin nosti päätään verkkoaan tyhjentäessään, oli hän
aivan punainen kuin vihoissaan tai häpeissään, mutta se johtui kai vain
kumarasta asennosta tai illan punervasta valosta. Minä olin kai taas
jonkun sairaaloisen kuvitelman vallassa, joita näytti pyöriskelevän
ympärilläni.

»Hän sanoi miehelle lyhyesti ja äkäisesti: 'Menkää tiehenne täältä'
ja tehden minulle merkin seurata häntä, läksi kahlaamaan pois rantaa
kohti välittämättä hänestä sen enempää. Hän kulki aina kivisen
aallonmurtajan luo, joka pisti veteen hietakumpujen juurella, ja lähti
sitten kotiin päin, ajatellen ehkä, että painajaisen olisi vaikeampi
kävellä kyhmyisten kivien päällä, jotka olivat vihreitä ja liukkaita
merilevistä, kuin meidän, jotka olimme nuoria ja siihen tottuneita.
Mutta minun vainolaiseni kulki yhtä teeskentelevästi kuin hän puhuikin,
kompuroiden tietään ja toistellen lausettaan. Minä kuulin tuon
piipittävän, ilkeän äänen puhuvan minulle olkani yli, kunnes Philipin
kärsivällisyys, mikä ei muutenkaan ollut erikoisen vahva — vihdoinkin
näytti loppuvan, kun olimme päässeet hietakummun harjalle. Hän kääntyi
äkkiä sanoen 'Menkää tiehenne. En voi puhutella teitä nyt!' Mutta kun
mies epäröi ja avasi suunsa, antoi Philip hänelle sellaisen puustin
sitä vasten, että hän lensi korkeimman hiekkakummun huipulta sen
juurelle. Minä näin hänen kömpivän tiehensä yltäpäältä aivan hiekan
vallassa.

»Tuo lyönti rohkaisi minua jossain määrin, vaikka se hyvin saattoi
suurentaakin vaaraani, mutta Philip ei tavallisuuden mukaan
kerskaillutkaan omasta rohkeudestaan. Vaikka hän oli yhtä sydämellinen
kuin aina, näytti hän vain masentuneelta, ja ennenkuin minä ehdin
kysyä häneltä mitään, erosi hän minusta omalla kadullaan tehden pari
huomautusta, jotka vaikuttivat minuun oudosti. Hän, sanoi, että jos
otetaan lukuun kaikki asianhaarat, pitäisi minun panna raha takaisin
kokoelmaan, mutta että hän itse pitäisi sen 'toistaiseksi'. Sitten
lisäsi hän aivan äkkiä ja odottamattomasti: 'Tiedätkö, että Giles on
palannut Australiasta?'»

Oluttuvan ovi aukeni ja salapoliisi Flambeaun jättiläismäinen
varjo lankesi pöydälle. Isä Brown esitti hänet neidille omalla
yksinkertaisella, vakuuttavalla puhetavallaan, vedoten hänen
kokemuksiinsa ja soveltuvaisuutensa tällaisiin asioihin, ja melkein
tietämättään jatkoi tyttö nyt kertomustaan kahdelle kuuntelijalle.
Mutta kumartuessaan ja istuutuessaan ojensi Flambeau papille pienen
paperikaistaleen. Brown otti sen hiukan hämmästyneenä ja luki:
»Ajurilla Wagga Waggaan, Mafeking Avenue 379, Putney». Tyttö jatkoi
sillä aikaa kertomustaan.

»Minä tulin jyrkkää katua ylös omalle talollemme, aivan pyörällä päin.
En ollut alkanut vielä selvitä, kun tulin portaille, jossa löysin
maitokannun ja tuon kieronenäisen miehen. Maitokannu ilmaisi, että
kaikki palvelijat olivat ulkona, ja Arthur, joka tietysti kuhnaili
ruskeaan aamunuttuunsa pukeutuneena ruskeassa työhuoneessaan, ei
kuulisi eikä välittäisi soitosta. Siis talossa ei ollut muita
sisäänpäästäjiä kuin minun veljeni, jonka apu samalla olisi minun
häviöni. Epätoivoissani työnsin kaksi shillinkiä tuon inhottavan
olennon käteen, ja käskin häntä tulemaan takaisin muutaman päivän
perästä, kun olin ajatellut asiaa. Hän meni tiehensä jörönä,
mutta paljon arempana kuin minä olin odottanut — ehkäpä olin hän
loukkaantunut pudotessaan — ja minä tarkastelin hänen selkäänsä
tarttunutta hiekkatahraa, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua,
vahingoniloisella nautinnolla. Hän kääntyi kulman ympäri noin kuutta
taloa alempana kadulla.

»Sitten avasin itse oven, keitin itse teetä ja aloin miettiä asiaa.
Minä istuin seurusteluhuoneen ikkunan ääressä, katsellen puutarhaan,
joka hiljaa hehkui illan viimeisessä, täydessä valaistuksessa. Mutta
minä olin liian hajamielisellä tai uneksivalla tuulella kiintyäkseni
katselemaan hiekkakenttiä ja kukkapenkereitä. Sentähden vaikuttikin
tärähdys minuun sitä voimakkaammin, katsellessani ulos niin elottomasti.

»Tuo mieshirviö, jonka olin lähettänyt tiehensä, seisoi aivan
liikkumattomana keskellä puutarhaa. Mehän olemme kaikki lukeneet
kalpeakasvoisista kummituksista pimeässä, mutta tämä oli pelottavampaa
kuin mikään sen laatuinen saattaa olla. Vaikka hänen varjonsa olikin
iltaisen pitkä, seisoi hän vielä heleässä auringon paisteessa.
Sentähden eivät hänen kasvonsa olleetkaan kalpeat, vaan oli niillä
tuollainen vahankarvainen väri kuin parturin näytenukeilla. Hän seisoi
aivan paikallaan, kasvot minua kohti käännettyinä, ja minä en osaa
kuvata, kuinka kamalan näköinen hän oli tulppaanien ja korkeitten,
kirjavien, melkeinpä ansarimaisten kukkien keskellä. Näytti aivan
samalta kuin jos puutarhamme keskustaan olisi pystytetty vahanukke
kuvapatsaaksi.

»Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän näki minun liikahtavan
ikkunassa, kääntyi hän ja meni ulos puutarhasta takaportin kautta,
joka oli avoin, ja josta hän kaiketi oli tullut sisään. Tuo hänen
taas uudistuva pelkuruutensa hänen lähtiessään, erosi siinä määrin
häpeämättömyydestä, jota hän oli osoittanut mereen astuessaan, että
tunsin olevani hiukan rohkeampi. Minä arvelin, että ehkäpä hän pelkäsi
tavata Arthuria enemmän kuin minä luulin. Kaikissa tapauksissa rupesin
minä lopuksi taloustoimiin ja aterioin rauhassa yksinäni — sillä oli
sääntöjen vastaista häiritä Arthuria, kun hän järjesteli museota — ja
minun ajatukseni, päästyään hiukan vapaammiksi, lensivät Philipin luo
ja häipyivät taas haaveihin. No niin, minä katselin tunteettomana, tai
pikemmin iloisena toista, verhotonta ikkunaa, joka tällä hetkellä oli
musta kuin kivitaulu yön lopultakin maille langetessa. Minusta tuntui,
että jokin etanantapainen oli ikkunaruudun toisella puolella. Mutta
kun minä katselin tarkempaan, oli se enemmän ruutua vasten painetun
miehen peukalon näköinen; se oli kiverä kuin peukalo. Pelko ja rohkeus
vuorottelivat minussa, minä syöksyin ikkunan luo ja peräydyin sitten
päästäen käheän huudon, jota tuskin kukaan muu kuin Arthur kuuli.

»Sillä se ei ollutkaan sormi, vielä vähemmin etana. Se oli lasia
vasten painetun käyrän nenän pää, joka näytti valkealta puristuessaan
ruutua vasten, ja tuijottavat kasvot ja silmät sen takana olivat ensin
näkymättömät, mutta sitten harmaat kuin kummituksella. Minä paiskasin
jollain tavoin luukut kiinni, syöksyin huoneeseeni ja suljin oven.
Mutta juuri kun olin sinne menossa, voin vaikka vannoa, että minä näin
toisen mustan ikkunan ja siinä jotain, mikä muistutti etanaa.

»Lienee sittenkin parasta mennä Arthurin luo joka tapauksessa. Jos tuo
hirtehinen yhä hiiviskeli talon ympärillä kuin kissa, saattoi hänellä
olla pahempiakin tarkoituksia kuin kiristys. Heittäköön veljeni minut
ulos ja kirotkoon minut ainaiseksi, mutta hän oli sentään _gentlemanni_
ja puolustaisi minua epäröimättä. Ajateltuani kiihkeästi kymmenen
minuuttia menin minä alas, kolkutin veljeni ovelle ja astuin sisään:
nähdäkseni viimeisen ja kauheimman näyn.

»Minun veljeni tuoli oli tyhjä, ja hän oli nähtävästi ulkona. Mutta
kieronenäinen mies istui siellä odottaen hänen paluutaan, hattu
röyhkeästi päässä katsellen paraikaa veljeni kirjoja veljeni lampun
valossa. Hänen kasvoillaan oli vakava, työteliäs ilme, mutta hänen
nenänpäänsä tuntui yhä ainoalta liikkuvalta osalta hänen kasvoissaan,
aivan kuin se juuri olisi kääntynyt oikealta vasemmalle, niinkuin
elefantin kärsä. Minä olin pelännyt häntä kuin turmaa, kun hän oli
ajanut minua takaa ja vartioinut minua, mutta minä luulen että hänen
tietämättömyytensä minun läsnäolostani oli vielä pelottavampaa.

»Luullakseni kirkaisin minä kimeästi ja pitkään, mutta se ei merkitse
mitään. Tärkeämpää oli se, mitä sitten tein. Minä annoin hänelle
kaikki rahat mitä minulla oli, sekä joukon papereita, joita, vaikka
ne olivatkin minun, minun ei luullakseni ollut lupa koskea. Viimein
meni hän tiehensä pyydellen anteeksi ilkeän tahdikkaalla tavalla, ja
minä vaivuin istumaan tuntien olevani kaikin tavoin häviöön joutunut.
Pelkkä sattuma pelasti minut sitten samana yönä. Arthur oli äkkiä
mennyt Lontooseen, niin kuin hän usein teki, kauppojen takia, ja
palasi väsyneenä, mutta iloisena, saatuaan melkein turvatuksi aarteen,
joka vielä lisäsi perhekokoelman komeutta. Hän oli niin loistavalla
tuulella, että minä rohkaisin itseni ja päätin kertoa pienemmän aarteen
katoamisesta, mutta hän tukahdutti kaikki muut keskusteluaiheet
vastustamattomilla suunnitelmillaan. Koska kauppa saattoi mennä hukkaan
millä hetkellä hyvänsä, vaati hän minua heti panemaan kokoon tavarani
ja lähtemään hänen kanssaan Fulhamiin, jossa hän jo oli vuokrannut
asunnon ollakseen lähempänä asianomaista harvinaisuus-kauppaa. Näin
pakenin minä vastoin tahtoani kuolon hiljaisuudessa vihamiestäni —
mutta Philipiä myöskin... Minun veljeni kävi usein Etelä-Kensingtonin
museossa ja saadakseni itselleni uusia harrastuksia, rupesin ottamaan
tunteja taidekoulussa. Olin juuri tulossa sieltä tänä iltana, kun näin
tuon tuskastuttavan kummituksen kulkevan elävänä pitkin tätä ahdasta
katua; ja lopun on tämä herra jo selittänyt.

»Minulla on vain yksi asia sanottavana. Apua minä en ansaitse, ja minä
en väittele, enkä valita rangaistukseni vuoksi, se on paikallaan ja
niinhän piti käydäkin. Mutta minä kysyn kuitenkin, pakottavin päin,
kuinka se on voinut tapahtua. Onko minua rangaistu ihmeen kautta? Tai
kuinka voi joku muu, kuin Philip ja minä, tietää, että minä annoin
hänelle tuon pikku rahan keskellä merta?»

»Se on kummallinen pulma?» myönsi Flambeau.

»Ei niin kummallinen kuin selitys siihen», vastasi isä Brown melkein
nyrpeästi. »Miss Carstairs, tahdotteko olla kotona kun me käymme
luonanne Fulhamtorin varrella puolentoista tunnin kuluttua?»

Tyttö katseli häntä, nousi sitten ja veti hansikkaat käteensä. »Kyllä»,
sanoi hän. »Minä olen siellä», ja hän poistui heti.

Samana yönä puhelivat pappi ja salapoliisi asiasta lähestyessään
_Fulham housea_, hotellia, joka oli omituisen vähäpätöinen Carstairsin
perheen satunnaiseksikaan asunnoksi.

»Todellakin voisi pintapuolinen katselija», sanoi Flambeau, »ensiksi
ajatella tuota australialaista veljeä, joka ennen on joutunut
selkkauksiin ja tullut takaisin niin äkkiä, ja on juuri sellainen mies,
jolla saattaa olla konnamaisia avustajia. Mutta minä en tiedä, kuinka
hän olisi voinut päästä asiasta perille, jollei...»

»No?» kysyi hänen toverinsa kärsivällisesti.

Flambeau puhui matalammalla äänellä. »Jollei tytön sulhanen olisi
tullut avuksi, ja silloin olisi hän mustin konna. Tuo australialainen
mies tiesi kai, että Hawker tahtoi saada rahan. Mutta minä en voi
selittää, millä ihmeen tavalla hän olisi saanut tietää, että Hawker
oli saanut sen, jollei Hawker antanut merkkiä hänelle tai hänen
edustajalleen rannalla.»

»Se on totta», myönsi pappi kohteliaasti.

»Oletteko huomannut erään toisen seikan?» jatkoi Flambeau innokkaasti.
»Tuo Hawker kuulee morsiantaan loukattavan, mutta ei lyö, ennenkuin he
ovat tulleet _pehmeille hietakummuille_, missä hän saattoi esiintyä
voittajana näennäisessä taistelussa. Jos hän olisi lyönyt kivikossa,
tai vedessä, olisi hän voinut loukata liittolaistaan.»

»Sekin on totta», sanoi isä Brown nyökäten.

»Ja nyt, tarkastakaamme sitä alusta. On kysymys harvoista henkilöistä,
kaikkiaan kolmesta. Itsemurhaan tarvitaan yksi henkilö, murhaan kaksi
ja viimein kiristykseen kolme.»

»Miksi?» kysyi pappi hiljaa.

»No, tietysti», huusi hänen ystävänsä. »Yhdenhän täytyy olla
paljastettavana, yhden uhkaajana, ja lopuksi yhden, jota paljastus
pelottaa.»

Mietittyään vaieten pitkän aikaa pappi sanoi:

»Te jouduitte pois johdonmukaisuuden jäljiltä. Käsitteellisesti
tarvitaan kolme henkeä, mutta toimivina vain kaksi.»

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen.

»Miksi ei kiristäjä voisi», kysyi Brown matalalla äänellä, »itse
uhata uhriaan? Otaksukaapa, että aviovaimo tulisi suvaitsemattomaksi
raittiusihmiseksi aikoen pelottaa miestänsä hänen salaisten
kapakkaretkiensä vuoksi ja kirjoittaisi hänelle sitten kiristyskirjeitä
toisen kautta, uhaten kertoa kaikki hänen vaimolleen. Kuinka se
vaikuttaisi? Ajatelkaapa, että isä kieltäisi poikaansa pelaamasta ja
seuraten häntä sitten hyvin naamioituna, uhkaisi poikaansa omalla,
waleisällisellä ankaruudellaan! Otaksukaapa — mutta me olemme perillä,
hyvä veli!»

»Herran tähden!» huudahti Flambeau, »ettehän tarkoittane...»

Nopealiikkeinen mies juoksi talon rappuja alas ja he näkivät lamppujen
kultaisessa valossa pään, joka erehtymättömästi muistutti tuota
roomalaista rahaa. »Miss Carstairs», sanoi Hawker kohteliaasti
tervehtien »ei tahtonut mennä sisään ennen teidän tuloanne.»

»Hyvä», huomautti isä Brown tuttavallisesti. »Eikö teidänkin
mielestänne ole parasta, että hän pysyy ulkopuolella — teidän
suojeluksenne alaisena? Katsokaas, minä melkein luulen, että te olette
arvannut kaikki ominpäin.»

»Kyllä», sanoi nuorukainen matalalla äänellä. »Minä arvasin asian jo
hiekkasärkillä ollessamme ja nyt minä tiedän sen; sen takia kaasin minä
hänet hellävaroen.»

Ottaen avaimen tytöltä ja rahan Hawkerilta Flambeau meni ystävänsä
kanssa taloon. He tulivat ulommaiseen vastaanottohuoneeseen. Siellä
ei ollut ketään lukuunottamatta yhtä henkilöä. Mies, jonka isä Brown
oli nähnyt kulkevan oluttuvan ohi, seisoi seinään nojaten kuin
puolustusasennossa, muuten muuttumattomana, paitsi että hän oli
riisunut mustan päällystakkinsa ja oli pukeutunut ruskeaan aamunuttuun.

»Me olemme tulleet», sanoi isä Brown kohteliaasti, »tuomaan tämän rahan
takaisin omistajalleen.» Ja hän antoi sen miehelle, jolla oli tuo
omituinen nenä.

Flambeau pyöritteli silmiään. »Onko tuo mies rahojen kerääjä?» kysyi
hän.

»Tämä mies on herra Arthur Carstairs», sanoi pappi varmasti, »ja hän
kokoilee rahoja jokseenkin omituisella tavalla.»

Ilme miehen kasvoilla vaihtui niin tavattomasti, että kiero nenä pisti
esiin hänen kasvoistaan kuin asiaankuulumaton, hassunkurinen lisäke.
Siitä huolimatta puhui hän jonkunlaisella halveksivalla arvokkuudella.
»Saatte kuitenkin nähdä», sanoi hän, »etten minä ole menettänyt kaikkia
perhehyveitäni.» Ja hän kääntyi äkkiä ja syöksyi sisähuoneeseen lukiten
oven jälkeensä.

»Pysäyttäkää hänet!» huusi isä Brown kompuroiden kaatuneen tuolin
yli, ja parilla tempauksella kiskaisi Flambeau oven auki. Mutta liian
myöhään.

Kuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo
soittaakseen poliisille ja lääkärille.

Tyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis
ruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen
keskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan
nykyaikaisia englantilaisia rahoja.

Pappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli
ainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»

Vaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen
isä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen
jossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen
yhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan
vähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle
kehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa
perhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen
pienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga
Waggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi,
jonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli
tytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti
hiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä
meihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»

Syntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri
rahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»

»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla
omituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on
usein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta... älä
tee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä
minä... mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»

»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat
sangen hyvin.»



EVERSTI GRAY’N VIHANNEKSET


Isä Brown oli palaamassa kotiin messusta eräänä varhaisena, tuulisena
aamuna, kun sumu hitaasti vetäytyi pois — tuollaisena aamuna, jolloin
itse valo näyttää salaperäiseltä ja uudelta. Yksinäiset puut pistivät
yhä selvemmin esiin sumusta, aivan kuin ne ensin olisivat olleet
piirretyt harmaalla liidulla ja sitten hiilellä. Viejä kauempana
näkyivät etukaupungin laitatalot hajanaisina; niiden ääriviivat
selvenivät selvenemistään, kunnes hän tunsi monta, joissa hänellä
oli satunnaisia tuttavia, ja useita sellaisia, joitten omistajien
nimet hän tunsi. Mutta kaikki ikkunat ja ovet olivat suljetut; ei
kellään asukkaista ollut asiaa ulos tähän aikaan, tai hyvin vähän
sellaista asiaa. Mutta kun hän joutui erään sievän, kuisteilla ja
laajoilla puutarhoilla koristetun huvilan varjoon, kuuli hän melua,
mikä sai hänet heti paikalla pysähtymään. Se oli selvästi pistoolin
tai karbiinin tai jonkun muun kevyen aseen pamahdus; mutta se ei
hämmästyttänyt häntä niinkään. Ensimäistä kovaa pamausta seurasi sarja
heikompia pamauksia — noin kuusi hänen laskunsa mukaan. Hän arveli,
että se oli kaiku, mutta omituisuus oli siinä, ettei kaiku vähääkään
muistuttanut alkuperäistä ääntä. Se ei myöskään muistuttanut mitään
muuta selvästi havaittavaa. Kolme lähintä mahdollisuutta olivat:
soodapullon poksahdus, eläimen aikaansaama ääni, tai se ääni, joka
syntyy, kun ihminen yrittää pidättää nauruaan. Yhdessäkään näistä ei
tuntunut olevan mitään järkeä.

Isä Brownissa oli kaksi miestä. Ensin toiminnan mies, joka oli yhtä
vaatimaton kuin kielo ja yhtä täsmällinen kuin kello; se toimitti
pienet velvollisuutensa! eikä koskaan uneksinutkaan mitään muuta.
Toiseksi oli hänessä myöskin mietteiden mies, joka oli paljon
yksinkertaisempi, mutta paljon voimakkaampi, jota ei helpolla
voinut pysäyttää tiellään, ja jonka ajatukset aina olivat — sanan
ainoassa järkevässä merkityksessä — vapaita ajatuksia. Hän ei
voinut, tiedottomastikaan, olla puuttumatta kaikkiin kysymyksiin,
joihin saattoi puuttua ja vastaamatta niin moneen kuin hän saattoi,
ja kaikki tuo tapahtui yhtä luonnollisesti kuin hengitys tai
verenkierto. Mutta tahallaan ei hän koskaan laajentanut toimintaansa
omien velvollisuuksiensa ulkopuolelle. Hän oli juuri jatkamaisillaan
matkaansa hämärissä, vakuuttaen itselleen, ettei tämä asia kuulunut
häneen, laatien ja purkaen kuitenkin itsetiedottomasti parikymmentä
selitystä siitä, mitä tuo melu tarkoitti.

Sitten kirkastui harmaa näköpiiri hopeiseksi, ja kajastavassa
valossa huomasi hän saapuneensa talon luo, jonka omisti
englantilais-intialainen majuri, nimeltä Putnam; majurilla oli
maltalainen kokki, joka kuului isä Brownin seurakuntaan. Hän alkoi
myöskin muistella, että pistoolin laukaukset ovat sangen vakavia
pamauksia ja että niillä oli seurauksia, jotka virallisesti kuuluivat
hänen alaansa. Hän kääntyi ympäri puutarhatielle, joka johti talon
pääkäytävän ovelle.

Noin puolivälissä pisti talon toiselta sivulta esiin ulkonema, kuin
hyvin matala vaja, mutta se oli, niinkuin hän myöhemmin huomasi, hyvin
suuri rikkalaatikko. Sen kulman takaa tuli olento, aluksi kuin tummempi
varjo sumun keskellä, ja se näytti tähystelevän ja kyyristelevän.
Kun se tuli lähemmäksi, ruumiillistui se haahmoksi, joka todella oli
tavattoman kiinteä. Majuri Putnam oli kaljupäinen paksuniskainen
mies, lyhyt ja hyvin ruumiikas. Hänen kasvonsa olivat tuota melkein
herpaantunutta lajia, jonka itämaiseen ilmastoon yhtyneet länsimaiset
nautinnot aiheuttavat. Mutta kasvot olivat hyvin hyväluontoiset,
ja nytkin hämillään ja kysyväisinä, oli niillä jonkunlainen viaton
irvistys. Hänellä oli niskassaan leveä palmulehvähattu, joka johti
mieleen sädekehän, mikä ei ollenkaan sopinut hänen kasvojaan
ympäröimään, muuten oli hän puettu ainoastaan hyvin räikeänväriseen
puna- ja keltajuovaiseen yöpukuun, joka, vaikka se olikin hehkuvan
näköinen, oli kai hyvin kylmä viileänä aamuhetkenä. Hän oli nähtävästi
tullut ulos talostaan hyvin nopeasti, ja pappi ei ollut vähääkään
hämmästynyt, kun hän muitta mutkitta huusi:

»Kuulitteko pamauksen?»

»Kyllä», vastasi isä Brown. »Arvelin, että on parasta katsahtaa sisään,
jos sattumalta olisi tapahtunut jotakin.»

Majuri katseli häntä hiukan kieroon hyväntuulisilla, marjamaisilla
silmillään. »Mistä arvelette tuon melun johtuneen?» kysyi hän.

»Sehän pamahti kuin pyssy tai joku sellainen», vastasi toinen hiukan
epäröiden, »mutta sillä tuntui olevan hyvin omituinen kaiku.»

Majuri katseli häntä yhä rauhallisesti, mutta pullottavin silmin, kun
pääovi äkkiä paiskautui auki heittäen kaasuvalon virran hälvenevään
sumuun, ja toinen yöpukuinen mies juoksi tai vierähti puutarhaan.
Olento oli paljon pitempi, laihempi ja voimakkaampi kuin toinen, ja
hänen yöpukunsa, vaikka yhtä troopillinen, oli verrattain maukas
sitruunankeltaisine viiruineen valkealla pohjalla. Mies oli laiha,
mutta miellyttävä, vielä ruskettuneempi kuin toinen: hänellä oli
kotkan kasvot ja verrattain syvälle painuneet silmänsä ja hänen
hiilenmustat hiuksensa hänen vaaleitten viiksiensä yhteydessä
tekivät hiukan omituisen vaikutuksen. Kaiken tämän huomasi isä Brown
yksityiskohdittain myöhemmin, kun hänellä oli parempaa aikaa. Tällä
hetkellä näki hän miehessä vain yhden seikan: hänellä oli revolveri
kädessä.

»Gray», huudahti majuri häneen tuijottaen, »tekö ammuitte laukauksen?»

»Minä», vastasi mustatukkainen herra tulisesti, »ja niin tekin
olisitte tehnyt minun sijassani. Jos paholaiset ahdistaisivat teitäkin
kaikkialla ja lähes...»

Majuri näytti keskeyttävän sangen kiireellisesti. »Tämä on minun
ystäväni isä Brown», sanoi hän. Ja sitten lisäsi hän kääntyen Browniin:
»En tiedä, oletteko ennen tavannut eversti Grayn kuninkaallisesta
tykkiväestä.»

»Minä olen tietysti kuullut hänestä», sanoi pappi viattomasti.
»Sattuiko... sattuiko kohti?»

»Luullakseni», vastasi Gray vakavasti.

»Kaatuiko», kysyi majuri Putnam matalalla äänellä. »Kaatuiko hän, vai
huusiko hän, vai mitenkä?»

Eversti Gray katseli isäntäänsä omituisella, muuttumattomalla ilmeellä.
»Minä kerron teille tarkkaan, mitä se teki», sanoi hän. »Se aivasti.»

Isä Brownin käsi kohosi puoliväliin päätä kohti, niinkuin miehen, joka
äkkiä muistaa jonkun nimen.

Nyt hän tiesi mitä se oli, joka ei ollut soodapullonsuhinaa, eikä
koiran urahtelua.

»Kas», huudahti tuijottava majuri. »Minä en ole koskaan ennen kuullut,
että sotilasrevolveri olisi esine, jolle aivastetaan.»

»En minäkään», sanoi isä Brown arasti. »Olipa onni, ettette tullut
suunnanneeksi tykistöänne häntä kohti, olisipa hän silloin saanut
pahanpuolisen nuhan.»

Sitten sanoi hän mietittyään hiukan: »Oliko se varas?»

»Mennään sisään», sanoi majuri Putnam terävänlaisesti ja näytti tietä
taloon.

Talon sisäpuolella ilmeni tuo aamuisissa taloissa usein silmiin pistävä
eriskummaisuus, että huoneet näyttivät valoisemmilta kuin taivas
ulkopuolella, senkin jälkeen kuin majuri oli sammuttanut kaasuliekin
hallista. Isä Brown hämmästyi nähdessään, että komea ruokapöytä oli
katettu kuin juhla-ateriaa varten, ruokaliinoineen ja joka lautasen
vieressä tarpeettoman erimuotoiset viinilasit. Olihan hyvin tavallista,
että pöydällä tähän aikaan aamusta oli illallisen jätteitä, mutta että
se näin aikaiseen oli juuri äsken katettu, oli tavattomampaa.

Kun hän seisoi epäröiden hallissa, hyökkäsi majuri Putnam hänen
ohitseen ja loi nopean silmäyksen yli soikean pöytäliinan. Lopuksi
sanoi hän metelöiden: »Kaikki hopeat poissa! Kalaveitset ja kahvelit
poissa! Vanha mausteastia poissa! Vanha, hopeinen kermakannu poissa! Ja
nyt, isä Brown, olen valmis vastaamaan teille, oliko se varas.»

»Te olette tyhmiä ja sokeita», sanoi Gray itsepäisesti. »Minä tiedän
paremmin kuin te, ketkä tätä taloa ahdistavat; minä tiedän paremmin
kuin te, miksi...»

Majuri taputti häntä olalle aivankuin sairasta lasta viihdytellen, ja
sanoi: »Se oli varas. Se oli selvästi varas.»

»Aika viluinen varas», huomautti isä Brown. »Niin viluinen, että on
helppoa päästä hänen jäljilleen.»

Majuri pudisti synkästi päätään. »Pelkäänpä että hän nyt on
saavuttamattomissa», sanoi hän.

Sitten, kun levoton eversti revolvereineen lähti taas ovesta pihalle
päin, lisäsi hän kuiskaavalla, uskottelevalla äänellä:

»En tiedä pitäisikö minun lähettää hakemaan poliisia, sillä minä
pelkään, että ystäväni on lennätellyt luotejaan vapaanpuoleisesti,
ja lähestynyt lakia väärältä puolen. Hän on elänyt hyvin villissä
ympäristössä ja sanoakseni teille suoraan, luulen minä, että hän joskus
kuvittelee kaikenlaista.»

»Luullakseni te kerran kerroitte minulle», sanoi isä Brown, »että hän
luulee jonkun salaisen intialaisen seuran ahdistavan häntä.»

Majuri Putnam nyökkäsi myöntävästi, mutta kohotteli samalla kertaa
olkapäitään. »Minä luulen, että on parasta mennä ulos hänen jälkeensä»,
sanoi hän. »Minä en enää — kuinka sanoisinkaan — halua kuulla lisää
aivastuksia.»

He menivät ulos aamuilmaan, jota aurinko juuri alkoi valaista, ja he
näkivät eversti Grayn, joka pitkä vartalo melkein kahtia taipuneena,
tarkasteli kohta kohdalta hiekan ja ruohokon laatua. Sillä aikaa
kun majuri kulki suoraan häntä kohti, teki pappi yhtä huolettoman
kierroksen, mikä vei hänet talon lähimmän kulman ympäri noin kahden tai
kolmen jalan päähän ulkonevasta rikkalaatikosta.

Hän seisahtui minuutiksi tai pariksi katselemaan tuota kauheata
esinettä, sitten meni hän sen eteen, nosti kantta ja pisti päänsä
sisään. Tomua ja muita likaisia aineita tuprahti ilmaan, mutta isä
Brown ei koskaan huomannut omaa ulkonäköään, huomasi hän sitten mitä
muuta hyvänsä. Hän pysyi siinä asennossa hyvän aikaa, aivan kuin
salaperäisiin rukouksiin vaipuneena, Sitten tuli hän taas ulos hiukan
tuhkaa tukassaan ja marssi välinpitämättömänä pois.

Kun hän taas tuli puutarhan portille, löysi hän sieltä ryhmän, mikä
näytti haihduttavan synkkiä ajatuksia, niin kuin auringonvalo oli
haihduttanut sumun. Se ei millään lailla ollut varmuutta herättävä,
se oli ainoastaan leveän koomillinen, niin kuin parvi Dickensin
henkilöitä. Majuri Putnam oli sillävälin pyörähtänyt sisään ja
pukeutunut siistiin paitaan ja housuihin, kaulassaan tulipunainen
liina ja kaiken yllä vaalea, ruudukkainen takki. Tämä poisluettuna
näyttivät hänen riemukkaat kasvonsa olevan halkeamaisillaan suuresta
mielihyvästä. Hän näytti todella intoilevalta silloinkin, kun hän
puheli kokkinsa, tumman maltalaisen kanssa, jonka laihat, keltaiset
ja huolestuneet kasvot muodostivat omituisen vastakohdan hänen
lumivalkealle esiliinalleen ja päähineelleen. Kokki saattoi tosiaan
olla huolestunut, sillä keittotaito oli majurin mieliaineita. Hän oli
noita asianharrastajia, jotka aina tietävät enemmän kuin ammattimiehet.
Ainoa henkilö, jonka arvostelulle omeletista hän pani arvoa, oli
hänen ystävänsä Gray, ja kun isä Brown muisti tämän, kääntyi hän
ympäri katselemaan toista upseeria. Auringon selvässä valaistuksessa,
puettujen ja tavallisessa mielentilassa olevien ihmisten joukossa oli
hänen näkemisensä melkein kuin kolaus. Pitempi ja hienompi mies oli
yhä yöpuvussaan, musta tukka sekaisin, ja ryömi nyt pitkin pihaa käsin
ja jaloin, etsien varkaan jälkiä, ja silloin tällöin, kaikkien nähden,
lyöden maata nyrkillään, kiukuissaan kun ei löytänyt mitään. Nähdessään
hänen noin nelinkontin ruohokossa, rypisti pappi surumielisesti
silmäluomiaan ja arvasi heti, että nuo »kuvitelmat» olivat kai vain
kaunisteltua puhetta.

Kolmannen henkilön kokin ja majurin ryhmässä tunsi isä Brown myöskin:
hän oli Andrey Watson, majurin suojatti ja taloudenhoitajatar ja
tällä hetkellä, päättäen esiliinasta, ylös käärityistä hihoista ja
päättävästä tavasta, oli hän paljon enemmän taloudenhoitajatar kuin
suojatti.

»Se oli teille oikein», puheli hän. »Sanoinhan minä teille aina,
ettette pitäisi tuota vanhanaikuista mausteastiaa.»

»Se miellytti minua», sanoi Putnam leppoisasti. »Minä olen itsekin
vanhanaikuinen ja minun tavarani sen mukaan.»

»Ja ne katoavat yhdessä, kuten näette», vastasi hän. »Niin, jos te
ette vaivaannu varkaan tähden, en minäkään vaivaa itseäni päivällisen
takia. On sunnuntai, emmekä me voi lähettää hakemaan etikkaa ja muuta
kaupungista, ja te, intialaiset herrat, ette voi nauttia päivällisestä
ilman höysteitä. Minä toivoisin että te ette olisi pyytänyt Oliver
serkkua viemään minua messuun. Se ei lopu ennenkuin puolen kahdentoista
jälkeen ja silloin täytyy everstin lähteä. Minä en luule, että te
miehet tulette toimeen yksinänne.»

»Oh, kyllä me tulemme, hyvä ystävä», sanoi majuri katsellen häntä hyvin
ystävällisesti. »Marco osaa valmistaa kaikki kastikkeet, ja me olemme
usein valmistaneet ruokamme itse hyvin autioissa seuduissa, niinkuin te
kai tiedätte. Teidänkin täytyy joskus saada huvitella, Andrey; teidän
ei tarvitse olla taloudenhoitajattarena joka hetki, ja minä tiedän,
että te haluatte kuulla soittoa.»

»Minä tahdon mennä kirkkoon», sanoi hän, jokseenkin tuikein silmin.

Hän oli noita miellyttäviä naisia, jotka aina pysyvät miellyttävinä,
koska heidän kauneutensa ei riipu ilmeestä eikä väristä, vaan pään ja
piirteiden muodosta. Mutta vaikka hän ei vielä ollut keski-ikäinenkään
ja vaikka hänen kastanjanruskea tukkansa oli ihanteellinen värin ja
muodon puolesta, kuin Titianin malleilla, oli hänen suupielissään ja
silmiensä ympärillä ilme, joka ilmaisi, että joku suru rasitti häntä,
niinkuin tuuli viimein kuluttaa kreikkalaisen temppelin otsikon.
Sillä tuo pieni taloudellinen pula, josta hän juuri oli puhunut niin
päättävästi, oli pikemmin koomillinen kuin traagillinen. Isä Brown
päätteli keskustelun kulusta, että Grayn, toisen herkkusuun, täytyi
lähteä pois ennen tavallista ruoka-aikaa, mutta hänen isäntänsä Putnam
oli järjestänyt erikoisen aamiaisen, joka tarjottaisiin ja syötäisiin
aamun kuluessa, sillä aikaa kun Andrey ja hänen serkkunsa olisivat
aamukirkossa, ettei hänen vanhan toverinsa tarvitsisi lähteä ilman
jäähyväisateriaa. Neiti Andrey oli jo menossa tohtori Oliver Oman'in,
vanhan sukulais-ystävänsä seurassa, joka huolimatta tieteellisyydestään
ja katkerahkosta ulkonäöstään, oli innostunut musiikin ihailija ja
lähti kirkkoonkin kuulemaan sitä. Tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä
olisi hyväksyttävästi selittänyt murheellisen ilmeen neiti Watson'in
kasvoilla, ja puoleksi tietoisen vaiston ohjaamana kääntyi isä Brown
katselemaan everstin mieletöntä puuhaa nurmikolla.

Kun isä Brown kulki everstiä kohti, nosti tämä äkkiä päätään, aivan
kuin ihmeissään siitä, että hän vielä oli siellä. Ja todella oli isä
Brown, syystä, jonka hän ainoastaan tunsi, viipynyt paljon kauemmin
kuin kohteliaisuus vaati, tai, myös tavallisessa merkityksessä, salli.

»No», kysyi Gray, silmissä hurja ilme. »Minä arvelen, että te pidätte
minua hulluna niin kuin nuo muutkin?»

»Minä olen pohtinut asiaa», vastasi pieni mies rauhallisesti. »Ja minä
olen taipuvainen luulemaan.. että te ette ole hullu.»

»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Gray jyrkästi.

»Oikeat hullut», selitti isä Brown, »kiihoittavat yleensä omaa
sairaaloisuuttaan. He eivät koskaan ponnistele sitä vastaan. Mutta te
koetatte löytää varkaan jäljet, vaikka niitä ei olekaan. Te taistelette
sitä vastaan. Te tahdotte sitä, mitä hullut eivät koskaan tahdo.»

»Ja mitä se on?»

»Te tahdotte todistuksen siitä, että olette väärässä», sanoi Brown.

Viimeisten sanojen aikana oli Gray hypännyt tai kompuroinut jaloilleen
ja katseli nyt pappia kiihkein silmin.

»Tuo on totta, hiis vie!» huusi hän. »He väittävät kaikki minua
vastaan, että mies oli täällä hopeitten vuoksi — aivan kuin minä en
hyvin mielelläni olisi valmis ajattelemaan samoin!

»_Hänkin_ on moittinut minua siitä», ja hän nyökkäsi pörröisellä,
mustalla päällään Andreyta kohti, »hän on moittinut minua koko päivän
siitä, että olin julma ampuessani viatonta murtovarasparkaa, ja että
paholainen yllyttää minua viattomia asukasparkoja kohtaan. Mutta minä
olin kerran hyväluontoinen mies — yhtä hyväluontoinen kuin Putnam.»

Hiukan vaiettuaan sanoi hän: »Kuulkaapas, minä en ole nähnyt teitä
ennen, mutta te saatte nyt kuulla koko tarinan. Putnam ja minä olimme
ystäviä samassa ruokakunnassa, mutta muutamien tapausten vuoksi
Afganistanin rajalla sain minä rykmentin paljon ennen kuin monet muut,
ja meidät päästettiin molemmat invaliideina kotiin hiukan sen jälkeen.
Minä olin kihloissa Andreyn kanssa jo silloin, ja me matkustimme kaikki
yhdessä takaisin. Mutta paluumatkalla tapahtui jotain. Omituisia
tapauksia. Seuraus siitä oli, että Putnam tahtoi keskeyttää matkan ja
Andreykin tahtoi pysähtyä, ja minä tiedän mitä he ajattelivat. Minä
tiedän mitä he minusta ajattelivat, ja te myöskin.

»No niin. Tällainen oli asia. Kun me olimme viimeistä päivää
intialaisessa kaupungissa, kysyin Putnamilta enkö voisi mistään
saada muutamia Trichinopoli-sikareja ja hän osoitti minulle pienen
kaupan vastapäätä asuntoani. Olen sittemmin huomannut, että hänen
tarkoituksensa oli aivan suora, mutta 'vastapäätä' on vaarallinen
sana, kun kunnollisen talon vastapäätä on viisi kuusi likaista mökkiä,
ja minä erehdyin kai ovesta. Se aukeni vaikeasti ja johti pimeään,
mutta kun minä käännyin takaisin, painui ovi takanani kiinni ja
asettautui paikoilleen satojen saranoiden vinkuessa. Ei ollut muuta
neuvoa kuin astua eteenpäin, ja niin kuljin minä käytävästä käytävään
pilkkopimeässä. Sitten tulin minä portaille ja sitten salaovelle, jota
vahvisti huolekkaasti tehty säppi itämaisesta raudasta. Sen löysin
minä vain hapuilemalla, mutta vihdoin se antoi myöten. Minä tulin taas
ulos hämärään, johon pienet, mutta tasaisesti palavat lamput alempana
loivat vihreän vivahduksen. Ne valaisivat ainoastaan omituisten,
tyhjien patsaiden jalustat tai liepeet. Aivan minun edessäni oli
jotain, mikä näytti vuorelta. Minä tunnustan, että minä melkein vaivuin
kivipermannolle, jolla seisoin, huomatessani, että se oli epäjumala. Ja
kaikkein pahinta oli se, että sen selkä oli minuun päin.

»Se oli tuskin puoleksikaan inhimillinen, arvasin minä, päättäen
sen pienestä, kyyristyneestä päästä ja vielä enemmän jonkunlaisesta
hännäntapaisesta, tai lisäjäsenestä, joka kääntyi ylös takaa ja
osoitti kuin ilkeä, leveä sormi, jotain sen leveän kiviselän keskelle
kaivettua tunnustuksellista kuviota. Himmeässä valaistuksessa olin minä
alkanut, en suinkaan kauhistumatta, arvailla tuon kuvan merkitystä,
kun sattui vielä kamalampi tapaus. Temppelin muurissa takanani aukeni
ovi ja ulos astui mies, jolla oli ruskeat kasvot ja musta puku.
Hänen vaskilihaisilla kasvoillaan, norsunluisine hampaineen väreili
muuttumaton hymy, mutta minun mielestäni oli inhottavin piirre
hänessä se, että hän oli puettu eurooppalaiseen pukuun. Minä olin
valmistautunut näkemään juhlapukuisia pappeja tai alastomia fakiireja.
Mutta nyt tuntui siltä kuin tuo epäjumalan palvelus olisi levinnyt
kaikkialle, kuten minä lopulta sain sen havaita.

»'— Jos te olisitte nähnyt vain Apinan jalat — sanoi mies yhä hymyillen
ilman muuta johdantoa — olisimme me olleet hyvin suopeita: teidät
olisi vain kidutettu kuoliaaksi. Jos te olisitte nähnyt Apinan kasvot,
olisimme yhä olleet sangen kohtuullisia: teitä olisi vain kidutettu,
ja olisitte jäänyt eloon. Mutta koska te olette nähnyt Apinan hännän,
täytyy meidän langettaa ankarin tuomio, joka kuuluu: 'Lähtekää
vapaasti'.

»Kun hän sanoi nämä sanat, kuulin minä vahvan rautasalvan, jonka
kimpussa olin ponnistellut, automaattisesti aukeavan ja sitten kuulin
minä raskaan katuoven käytävän toisessa päässä, jonka läpi olin
kulkenut, kääntyvän saranoillaan.

»'— On turha pyytää armoa, teidän täytyy lähteä vapaasti' — sanoi
hymyilevä mies — 'Tästä lähin tulee hius lyömään teitä kuin miekka ja
tuuli tulee puremaan teitä kuin käärme; aseet lennähtävät teitä vastaan
tuntemattomalta suunnalta ja te tulette kuolemaan monta kertaa —'

»Samalla katosi hän taas takaseinän kautta ja minä tulin ulos kadulle.»

Gray vaikeni ja isä Brown istahti huolettomasti maahan alkaen noukkia
päivänkakkaroita.

Sitten jatkoi soturi: »Tervejärkinen Putnam tietysti pilkkasi minun
pelkoani, ja siitä hetkestä alkoi hän epäillä mieleni tilaa. No,
minä kerron teille vain muutamalla sanalla nuo kolme seikkaa, jotka
senjälkeen ovat tapahtuneet, ja te saatte sanoa, kumpi meistä on
oikeassa.

»Ensimäinen tapahtui intialaisessa kylässä viidakoitten reunalla,
satojen penikulmien päässä temppelistä, tai kaupungista, tai heimon ja
tapojen alueelta, jossa kirous oli suunnattu minuun. Heräsin pimeässä
keskiyöllä ja loikoilin ajattelematta mitään erikoista, kun minä
tunsin, että minun kurkkuni ympärille oli kietoutunut kutkuttava esine,
aivan kuin hius tai rihma. Minä säikähdin sen eriskummaisuutta, enkä
voinut olla ajattelematta temppelissä kuulemiani sanoja.

»Mutta kun minä olin noussut ylös ja hankkinut valoa ja peilin, oli
viiva kaulani ympärillä verinen.

»Toinen tapahtui majapaikassa Port Saidissa, myöhemmin,
kotimatkallamme. Se sattui talossa, joka oli jonkunmoisen kapakan ja
harvinaisuuskaupan välimuoto, ja vaikka siellä ei ollut mitään Apinan
palvelusta muistuttavaa, niin on sentään mahdollista, että joku sen
kuvista tai taikakaluista oli siellä. Sen kirous oli siellä kaikissa
tapauksissa. Minä heräsin taas pimeydessä tunnelman vallassa, jota ei
voi selittää kylmemmillä tai tarkemmilla sanoilla kuin että tuuli puri
kuin käärme. Elämäni oli sammumaisillaan, minä löin päätäni seiniin,
kunnes hoiperruin ikkunaa vasten, ja putosin mieluummin kuin hyppäsin
alempana olevaan puutarhaan. Putnam, tuo poika parka, joka oli sanonut
edellistä tapausta satunnaiseksi naarmuksi, oli pakoitettu ottamaan
asian vakavasti tavatessaan minut puoleksi tunnottomana ruohokossa
aamun hämärtäessä. Mutta minä pelkään, että hän piti mielentilaani eikä
kertomustani huolestuttavana.

»Kolmas tapahtui Maltassa. Me olimme siellä eräässä linnoituksessa,
ja kun se tapahtui, olivat makuuhuoneemme avoimelle merelle päin,
joka ulottui melkein meidän ikkunalautoihimme saakka lukuunottamatta
valkeaa rantavallia, joka oli yhtä autio kuin meri. Minä heräsin taas,
mutta nyt ei ohutkaan pimeä. Kuu paistoi heleästi, kun minä astuin
ikkunan eteen. Minä olisin voinut nähdä linnun alastomalla muurilla,
tai purjeen näköpiirissä. Mutta minä näinkin jonkunlaisen kepin tai
oksan, joka tulla kierretteli autiossa ilmassa. Se lensi suoraan minun
ikkunaani kohden ja löi pirstoiksi lampun sänkyni vieressä, josta juuri
olin noussut. Se oli tuollainen kummallisen muotoinen sotanuija, joita
itämaiset heimot käyttävät. Mutta se ei ollut lähtenyt ihmiskädestä.»

Isä Brown pani pois päivänkakkarakimpun, jota hän järjesteli, ja nousi
ylös kiihkeän näköisenä:

»Onko majuri Putnam hankkinut», kysyi hän, »jonkun tuollaisen itämaisen
harvinaisuuden, aseen, epäjumalankuvan tai sentapaisen, mistä joku
olisi saanut vihjauksen?»

»Hänellä on paljon niitä, vaikkei hän niillä mitään tee, luulen minä»,
vastasi Gray »mutta tulkaa kaikissa tapauksissa hänen työhuoneeseensa.»

Kun he astuivat sisään, kulkivat he neiti Watsonin ohi, joka napitti
hansikkaitaan kirkkoon lähtiessään, ja kuulivat Putnamin äänen
alempana yhä neuvovan kokille keittotaitoa. Majurin työhuoneessa ja
harvinaisuuskokoelmassa tapasivat he äkkiä kolmannen henkilön, joka
silkkihattu päässä ja päällysvaatteet yllään tutki tupakkapöydän luona
avonaista kirjaa, jonka hän sulki jokseenkin syyllisen näköisenä ja
kääntyi heitä kohti.

Gray esitti hänet hyvin kohteliaasti tohtori Omaniksi, mutta hän
näki sellaisen vastenmielisyyden kuvastuvan toisen kasvoilla, että
isä Brown arvasi noiden kahden miehen olevan kilpakosijoita Andrey'n
tietäen tai tietämättä. Tuo vastenmielisyys ei ollut epämieluisaa isä
Brownille. Tohtori Oman oli todella hyvin miellyttävän näköinen herra,
kaunispiirteinen, mutta tumma kuin aasialainen. Mutta isä Brownin
täytyi vakuuttaa itselleen kiivaasti, että täytyy varoa juuri niitä,
jotka käyttävät vahaa teräväksi leikatuissa parroissaan, ja joilla
on pienet, hansikoidut kädet, ja jotka puhuvat puhtaasti sointuvalla
äänellä.

Grayta näytti jokin tuossa pienessä rukouskirjassa Omanin
mustahansikkaisessa kädessä erikoisesti häiritsevän. »Minä en tiennyt,
että se kuului teidän alaanne», sanoi hän töykeästi.

Oman hymyili suopeasti, loukkaantumatta: »Tämä onkin, tietääkseni»,
sanoi hän laskien kätensä äsken sulkemansa suuren kirjan kannelle,
»myrkkyjen ja sen sellaisten luettelo. Mutta se on liian suuri kirkkoon
vietäväksi.»

Sitten pani hän pois ison kirjan ja hänen liikkeissään tuntui taas
kiireen ja nolouden vivahdus.

»Minä otaksuin», sanoi pappi, jolla näytti olevan suuri halu vaihtaa
puheenaihetta, »että kaikki nuo keihäät ja esineet ovat Intiasta?»

»Kaikkialta», vastasi tohtori. »Putnam on vanha sotilas, ja hän on ollut
Mexikossa, Australiassa ja Ihmissyöjä-saarilla minun tietääkseni.»

»Minä toivon», sanoi isä Brown, »ettei hän oppinut keittotaitoaan
ihmissyöjäsaarilla.» Ja hänen katseensa kiisi paistinpannujen ja muiden
omituisten taloustavaroiden yli, joita oli seinällä.

Samalla hetkellä pisti heidän keskustelunsa todellinen esine nauravat,
punakat kasvonsa huoneeseen. »Tule tänne, Gray», huusi hän, »aamiainen
on juuri pöydällä. Ja kellot soivat kutsuen niitä, jotka ovat kirkkoon
menossa.»

Gray nousi ylempään kerrokseen muuttamaan pukua, tohtori Oman ja neiti
Watson lähtivät juhlallisina kulkemaan pitkin katua, mutta isä Brown
huomasi, että tohtori kääntyi kahdesti ympäri tarkastellen taloa,
palasipa nurkan takaa takaisin katsellakseen sitä vielä.

Pappi näytti pettyneeltä. »Hän ei ole voinut olla rikkalaatikolla»,
mutisi hän. »Ei noissa vaatteissa. Tai olisiko hän ollut täällä
aikaisemmin?»

Isä Brown oli muiden ihmisten seurassa herkkä kuin baromeetteri;
mutta tänään näytti hän olevan paksunahkainen kuin sarvikuono. Ei
mikään seuraelämän sääntö, pysyvä tai satunnainen, olisi oikeuttanut
häntä jäämään intialais-englantilaisten ystävysten aamiaiselle,
mutta hän jäi, peittäen asemansa huvittavalla, mutta harmittomalla
lörpötystulvalla. Hän oli sitä hämmästyttävämpi, koska hän ei näyttänyt
kaipaavan aamiaista. Kun mainiosti valmistetut ruokalajit viineineen
seurasivat toinen toistaan, toisti hän vain, että tänään oli hänen
paastopäivänsä, ja nieleskeli leipäpaloja maistellen kylmää vettä,
jonka hän sitten jätti koskematta. Mutta hänen puhelunsa valui yhä
virtanaan.

»Sanonpa teille, mitä aion tehdä puolestanne!» huusi hän. »Minä
valmistan vihanneksenne! Minä en voi syödä sitä, mutta minä osaan
valmistaa sen kuin enkeli! Onko teillä aineksia täällä?»

»Pahaksi onneksi meillä ei ole kuin yhtä lajia,» vastasi hyväntuulinen
majuri. »Muistatte kai, että sinapit, öljyt ja muut katosivat
ryytimaljakossa varkaan mukana.»

»Niin», vastasi isä Brown huolimattomasti. »Minä juuri pelkäsin, että
niin kävisi. Sen vuoksi pidän minä aina mukanani ryytiastiaa. Minä
pidän tavattomasti vihanneksista.»

Ja molempien toisten hämmästykseksi otti hän taskustaan pippuriastian
ja asetti sen pöydälle.

»Minä ihmettelen tarvitsiko varas sinappiakin,» jatkoi hän vetäen
toisesta taskustaan sinappikupin.

»Sinappilaastariksi kai, luullakseni. Ja etikkaa», sanoi hän ottaen
esiin sitä. »Oletteko joskus kuulleet jotain etikasta ja ruskeasta
paperista? Mitä taas öljyyn tulee, jota minä panin vasempaan...»

Hänen kielevyytensä vaikeni hetkeksi, sillä nostaessaan silmänsä näki
hän, mitä kukaan muu ei nähnyt: tohtori Oman seisoi aurinkoisella
pihalla ja katseli yhtä mittaa huoneeseen. Ennenkuin hän oli ehtinyt
täydellisesti koota ajatuksensa, oli Gray puuttunut puheeseen.

»Te olette hämmästyttävä velikulta», sanoi hän tuijottaen. »Minä tulen
kuuntelemaan teidän saarnojanne, jos ne ovat yhtä hauskoja kuin teidän
juttunne.»

Hänen äänensä muuttui hiukan ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan.

»Oh, nämä ovat saarnoja ryytirasiassa», sanoi isä Brown hyvin
vakavasti. »Oletteko kuullut, että usko on, sinapin siemenen kaltainen,
tai sääliväisyydestä, joka voitelee öljyllä? Ja mitä etikkaan tulee,
niin voiko yksikään sotilas unohtaa tuota yksinäistä sotilasta, joka,
kun aurinko pimeni...»

Eversti Gray nojautui hiukan eteenpäin ja puristi pöytäliinan
nyrkkiinsä.

Isä Brown, joka paraikaa teki salattia, tipautti pari lusikallista
sinappia vesilasiin vieressään, nousi ja sanoi uudella, korkealla ja
äkillisellä äänellä — »Juokaa tämä!»

Samalla hetkellä saapui liikkumaton tohtori pihalta juosten ja temmaten
ikkunan auki ja huusi: »Tarvitaanko minua? Onko hänet myrkytetty?»

»Läheltä piti», sanoi isä Brown hymyn varjo kasveillaan, sillä
oksetusaine oli vaikuttanut äkillisesti.

Gray makasi nojatuolissa, huohottaen kuin hengen lähtiessä, mutta
elossa.

Majuri Putnam hyppäsi pystyyn punakat kasvot pilkullisina. »Rikos!»
huusi hän käheästi. »Minä menen hakemaan poliisia!»

Pappi kuuli hänen ottavan palmulehtihattunsa naulakosta ja kiiruhtavan
ulos pääovesta ja hän kuuli puutarhan portin rämähtävän. Mutta hän
seisoi vain katsellen Grayta, ja sanoi sitten lyhyen hiljaisuuden
jälkeen:

»En puhu teille paljon, mutta kerron teille kaikki, mitä luulen
tietäväni. Teitä ei uhkaa mikään kirous. Apinan temppeli oli joko
sattuma tai osa tempusta ja temppu oli valkean miehen keksimä. On
ainoastaan yksi ase, mikä voi haavoittaa melkein tietämättä: valkean
miehen käyttämä partaveitsi. On vain yksi keino, jolla voi saada
huoneen täyteen näkymätöntä, vastustamatonta myrkkyä: kaasujohdon
avaaminen — valkean miehen rikos. Ja on olemassa ainoastaan yksi laji
heittoaseita, joka voi lentää ikkunasta huoneeseen, kääntyä takaisin
ilmassa ja palata heittäjänsä luo: australialainen boomerangi.
Sellaisen saatte nähdä majurin työhuoneessa.»

Tämän sanottuaan hän meni ulos ja jutteli hetken tohtorin kanssa.
Heti sen jälkeen tuli Andrey Watson kiihkeästi huoneeseen ja lankesi
polvilleen Gray'n tuolin viereen. He eivät kuulleet, mitä he
toisilleen puhuivat, mutta heidän kasvoillaan kuvastui hämmästys eikä
onnettomuutta. Pappi ja lääkäri astelivat hitaasti puutarhan porttia
kohti.

»Minä luulen, että majurikin oli rakastunut häneen», sanoi hän
räpäyttäen silmiään, ja kun toinen nyökkäsi myöntävästi, huomautti hän:
»Te olitte hyvin viisas, tohtori. Te menettelitte hienosti. Mutta mikä
saattoi teidät epäilemään?»

»Hyvin pieni seikka», sanoi Oman, »mutta se teki minut levottomaksi
kirkossa, kunnes minä palasin takaisin katsomaan, oliko kaikki hyvin.
Tuo kirja pöydällä käsitteli myrkkyjä ja oli avattu kohdalta, missä
puhuttiin eräästä intialaisesta myrkystä, joka, vaikka olikin tappava
ja vaikea osoittaa, oli hyvin helposti poistettavissa tavallisilla
oksetusaineilla. Minä arvelen, että hän luki tämän viimeksi...»

»Ja muisti, että ryytimaljakossa oli oksetusainetta», sanoi isä
Brown. »Juuri niin. Hän pisti maljan rikkalaatikkoon, josta minä
sen löysin hopeitten joukosta. Ne hän oli kätkenyt sinne saadakseen
meidät luulemaan murtovarkauden tapahtuneen. Mutta jos te tarkastatte
pippuriastiaa, jonka minä panin pöydälle, näette siinä pienen
reiän. Siihen sattui Gray'n luoti, pölähdyttäen pippuria ja saaden
pahantekijän aivastamaan.»

Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi tohtori Oman jurosti:

»Majuri viipyy kauan hakemassa poliisia.»

»Tai poliisi hakemassa majuria?», sanoi isä Brown. »No, jääkää hyvästi!»



ISÄ BROWN KERTOO SATUJA


Heiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita
nukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa.
Se oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin
viisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau
ja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen
ääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista
ajoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli,
ei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan
viehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista,
joissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset
sotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta,
saksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko
kultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän
kaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi
vaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä,
mitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä.
Harmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät
neulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten
näyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.

Huolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä
elämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut
romanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa
omana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien
keskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui
hänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti
lapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota
Flambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä
hänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena
uneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa
kuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön
luojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta
hän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta
tarinaa, joka nyt seuraa:

»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua
oikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta
niille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin
pahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»

»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella
miekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä
pahempaakin.»

»Kuinka? Mitä te tarkoitatte?» kysyi isä Brown.

»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka
Euroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»

»Tarkoitatteko jousta tai heittokeihästä?» kysyi Brown jokseenkin
ihmeissään.

»Minä tarkoitan kuulaa pään läpi», vastasi Flambeau. »Ettekö tunne
tarinaa tämän maan viimeisestä hallitsijasta? Se oli noita suuria
poliisisalaisuuksia parikymmentä vuotta sitten. Te muistatte kai,
että tämä paikka anastettiin väkisin Bismarckin aikaisimpien
vahvistussuunnitelmien mukaisesti — väkisin kyllä, mutta ei helposti.
Valtio tai se, mikä oli juuri muodostumassa sellaiseksi, lähetti
Grossenmarkin prinssin Oton hallitsemaan sitä keisarin nimessä. Me
näimme hänen kuvansa tuolla taulukokoelmassa — miellyttävän näköinen
vanha herra, jolleivät hänen kulmansa olisi olleet karvattomat ja
jollei hän olisi ollut ryppyinen kuin korppikotka. Mutta oli seikkoja,
jotka vaivasivat häntä, ja minä kerron kohta niistä. Hän oli erittäin
menestyksellinen ja taitava soturi, mutta hänen tehtävänsä tässä
paikassa ei ollut niinkään helppo. Nuo kuuluisat Arnhold veljekset
voittivat hänet monessa taistelussa — nuo kolme partionkävijää ja
isänmaanystävää, joista Swinburn kirjoitti runon, muistattehan:
'Vuorten sudet, valkoturkit kotkat kruunupäiset kuninkaina, vaikka
väistyy joukko tuhatpäinen, kolme kestää uupumatta aina.' Tai jotain
siihen suuntaan. Todella ei ole ollenkaan varmaa, että anastus olisi
onnistunut, jollei Paul, yksi veljeksistä, olisi raukkamaisesti,
mutta päättävästi, luopunut pitemmästä puolustuksesta ja paljastaen
kaikki kapinan salaisuudet, varmistanut häviötään ja omaa, lopullista
määräystään ruhtinas Oton kamariherraksi. Senjälkeen kaatui ainoa
oikea Swinburnen kolmesta sankarista, Ludwig, miekka kädessä kaupungin
valtauksessa, ja kolmas Heinrich, vaikka ei ollutkaan petturi, oli
kuitenkin kesy ja arka toimeliaihin veljiinsä verrattuna. Hän vetäytyi
jonkunlaiseen erakkomajaan, kääntyi kristilliseen rauhanoppiin, joka
muistutti kveekarilaisuutta, eikä koskaan enää seurustellut ihmisten
kanssa, paitsi antaessaan kaikki mitä hänellä oli köyhille. Minulle on
kerrottu, että hänet vielä jonkun aikaa myöhemmin sattumalta nähtiin
naapurustossa, valkeassa puvussa, melkein sokeana, hyvin takkuisine
valkeine hiuksineen, mutta kasvoilla hämmästyttävä lempeys.

»Minä tiedän», sanoi isä Brown. »Minä näin hänet kerran.»

Hänen ystävänsä katsahti häneen aikalailla hämmästyneenä.

»Minä en tiennyt, että te olette ollut täällä ennenkin», sanoi
hän. »Ehkäpä te tiedätte tästä asiasta yhtä paljon kuin minäkin.
Niin, sellainen oli tarina Arnholdeista, ja hän on viimeinen eloon
jäänyt heistä. Niin, ja kaikista niistäkin, joilla oli osansa
murhenäytelmässä.»

»Tarkoitatteko, että ruhtinaskin kuoli aikaisemmin?»

»Niin», toisti Flambeau, »ja siinä onkin kaikki, mitä me tiedämme.
Tiedättekö, että kun hänen loppunsa alkoi lähestyä, oli hänellä
tuollaisia hermokohtauksia, joita tyranneilla useinkin on. Hän teki
vartion päivällä ja yöllä linnansa ympärillä monikertaiseksi, niin
että kaupungissa näytti olevan enemmän vartiokojuja kuin taloja,
ja epäilyttävät henkilöt ammuttiin armotta. Hän oleskeli melkein
aina pienessä huoneessa, joka oli aivan keskellä muitten huoneitten
muodostamaa ääretöntä sokkelokäytävää, ja tänne pystytti hän
jonkunmoisen keskusmajan pahvista, joka oli vahvistettu teräksellä kuin
vankila tai panssarilaiva. Muutamat sanovat, että sen lattian alla oli
maassa salainen luola, juuri niin suuri, että hän sopi sinne, ja että
hän haudan pelosta oli valmis menemään tähän haudankaltaiseen paikkaan.
Mutta hän meni vielä pitemmälle. Kansa oli riisuttu aseista jo kapinan
kukistumisen jälkeen, mutta nyt vaati Otto, mitä hallitus hyvin harvoin
vaatii, aivan kirjaimellista aseista riisumista. Sen toimittivat
hyvinjärjestetyt virkamiehet tavattomalla perinpohjaisuudella ja
ankaruudella pienellä ja tutulla alueella, ja siinä määrin kuin
inhimillinen tarkkuus ja tieto voi olla varma jostakin, oli prinssi
Otto vakuutettu siitä, ettei kukaan voinut tuoda leikkipistooliakaan
Heiligenwaldensteiniin.»

»Inhimillinen viisaus ei voi koskaan olla varma sellaisista seikoista»,
sanoi isä Brown, katsellen puitten punertavia silmikoita yläpuolellaan,
»vaikkapa vain määrittelyn ja selonsaamisen vaikeuden vuoksi.
Mikä on _ase?_ Ihmiset ovat tappaneet toisiaan viattomimmillakin
talouskaluilla, teekattiloilla, ehkäpä teekupeillakin. Jos te
näyttäisitte entisajan englantilaiselle revolveria, epäilen minä,
olisiko hän tuntenut sen aseeksi, tietysti ennenkuin se pamahti hänen
edessään. Ehkäpä joku toi muassaan tuliaseen, joka oli niin uutta
mallia, ettei se ollut tuliaseen näköinenkään. Ehkäpä se oli kuin
sormustin tai sellainen. Oliko kuula millään lailla merkillinen?»

»Siitä en ole koskaan kuullut», vastasi Flambeau, »mutta minun tietoni
ovat katkonaisia ja olen saanut ne vanhalta ystävältäni Grimmiltä. Hän
oli hyvin taitava salapoliisi Saksan palveluksessa ja hän aikoi vangita
minut. Minä vangitsin hänet sensijaan ja me vietimme monta hauskaa
hetkeä pakinoiden. Hän oli täällä toimittamassa tutkimuksia prinssi
Oton asiassa, mutta minä en muistanut kysyä häneltä mitään luodista.
Grimmin mukaan oli tapaus tällainen.»

Hän piti hiukan väliä kulauttaakseen yhdellä vedolla suurimman osan
mustasta oluestaan ja jatkoi sitten:

»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin
huoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän
tosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden
tuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa
vuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha
kaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut
neuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman
pommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt
huolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla...»

»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä
Brown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö
hänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»

»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi
Flambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut
kertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat
suuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän
katseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet
_hänelle_...» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin,
lähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä
oli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole
muita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään
kuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n
iltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo
myöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa:
tummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan —
kamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä.
Hän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan
omituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen.
Sekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin
auki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti
kuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän
hautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä
ollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja
käytävistä.

Ensin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän
reunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa
jokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja,
jotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi
uutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.

Otto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan
hämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot
kuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja
leuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli.
Hän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin
vieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa
oli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin
ennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli
hän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja
joka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.

»Kuka löysi hänen ruumiinsa?» kysyi isä Brown.

»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen
ystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»

»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan
välinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.

»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että
kamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka
kamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja
näkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon... tuon
verisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että
ennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa
linnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa
tavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin
kaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa,
samoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo
tulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin
yleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu
suuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin,
että ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila
johtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen
salaamisesta, joka...»

»Oliko kukissa pitkät varret?» kysyi isä Brown.

Flambeau tuijotti häneen.

»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi
ukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja
luoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri
kukintojen alta.»

»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia,
jättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin
lapset, näyttää siltä kuin...»

Hän epäröi ilmaista mielipidettään.

»No?» kysyi toinen.

»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti,
selittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»

»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi.
»Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin —
hänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla,
niin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän
on selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin.
Ja sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi,
sillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän
olikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär
ja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen
epäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa.
No, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla,
että kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä
pyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi
laukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»

»Mistä tiedätte, että kaksi laukausta oli ammuttu?» kysyi pieni pappi.

»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen
vyössään oli toinen kuulanreikä.»

Isä Brownin sileä otsa rypistyi äkkiä.

»Löytyikö toinen kuula?» kysyi hän.

Flambeau säpsähti hiukan.

»Ei minun muistaakseni», sanoi hän.

»Jatkakaa! Jatkakaa! Jatkakaa!» huusi Brown yhä kiivaammin tavattoman
uteliaisuuden vallassa. »Älkää pitäkö minua epäkohteliaana. Antakaapa
minun miettiä tätä hetkisen.»

»Hyvä», sanoi Flambeau nauraen ja lopetti oluensa.

Hiljainen tuulenhenki heilutteli puiden puhkeavia oksia ja toi
taivaalle vaaleanpunaisia ja valkeita pilviä, jotka tuntuivat tekevän
sen sinisemmäksi ja koko värikkään ympäristön oudommaksi. Ne olivat
kuin keruubeja, jotka lensivät kotiin jonkunlaiseen taivaalliseen
lastenkamariin. Linnan vanhin torni, Lohikäärme-torni, seisoi siinä
yhtä omituisena kuin oluttuoppi, ja yhtä kodikkaana. Mutta tornin
takana kimmelsi metsä, jossa mies oli maannut kuolleena.

»Kuinka tuolle Hedwigille sitten kävi?» kysyi pappi viimein.

»Hän on naimisissa kenraali Schwartzin kanssa», sanoi Flambeau.
»Epäilemättä olette te kuullut hänen elämänurastaan, joka oli hyvin
romanttinen. Hän oli kunnostautunut jo ennen urotöitään Sadowan ja
Gravelotten luona. Todella kehosi hän rivistä, mikä on hyvin tavatonta
pienimmissäkin Saksan...»

Isä Brown oikasihe äkkiä:

»Kohosi rivistä!» huusi hän ja suipensi suutaan kun viheltääkseen.
»Hyvä, hyvä! Mikä omituinen juttu! Mikä omituinen tapa murhata mies;
mutta minä luulen, että se oli ainoa mahdollinen. Mutta ajatella niin
kärsivällistä vihaa...»

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen. »Millä lailla tappoivat he miehen?»

»He tappoivat hänet vyöllä», sanoi Brown huolekkaasti ja jatkoi sitten,
kun Flambeau väitti vastaan: »Niin, niin, minä tiedän kaikki luodista.
Ehkäpä minun pitäisi sanoa, että hän kuoli vyön tähden. Minä tiedän,
ettei se merkitse samaa kuin sairaus.»

»Minä arvelen», sanoi Flambeau »että te olette saanut jotakin päähänne,
mutta se ei kuitenkaan vedä luotia ulos hänen päästään. Minä selitin
äsken, että hänet olisi helposti voitu kuristaa. Mutta hänet oli
ammuttu. Kuka? Mitenkä?»

»Hänet ammuttiin hänen omasta määräyksestään», sanoi pappi.

»Tarkoitatteko että hän teki itsemurhan?»

»En sanonut, että hänen oman toivomuksensa, vaan hänen oman
määräyksensä mukaan», vastasi isä Brown.

»No mikä on sitten teidän mielipiteenne?»

Isä Brown nauroi.

»Minä vietän nyt vapaa-aikaani, eikä minulla ole mitään mielipiteitä.
Mutta tämä paikka tuo mieleeni vanhoja satuja, ja, jos teitä huvittaa,
kerron teille sadun.»

Pienet, punertavat pilvet, jotka olivat kuin pehmeää pumpulia, olivat
riidelleet kullatun piparikakkulinnan tornien huipuille, ja versoa
vien puiden ruusunpunaiset lapsensormet näyttivät kurottautuvan ja
ojentautuvan tarttuakseen niihin. Sininen taivas alkoi punertaa illan
tullen, kun isä Brown taas yht'äkkiä alkoi puhua.

»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun
Grossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja
kulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti
häntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla
huomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta
liukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut
linnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään
liikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin
keskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen
vallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti
jälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän
voisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.

»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan
inhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt
Grossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä
minkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin;
sen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa,
kunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien
tietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin
hiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa
sitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen
palatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä
sydämensä halun perille huokeammalla.»

Kaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki,
pylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan
vuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden
ympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan
piillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään
todellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli
tiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt
ottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen
uskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä
hän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku
ystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi
hänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta
sotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa
oli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon
ollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko
ruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa
varmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan
kukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan
kanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli
ilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä
niinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä,
eikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä
oli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä
huuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että
metsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen
päässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä,
virran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa
kaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven,
eteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä
ketjussa. Hän oli turvassa.

Se kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka
alaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä,
tasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta
luola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui
melkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen
vastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon.
Pienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen
suuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset
ha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä
tuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet,
olisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja
ja rotkoja ja sade oli lakannut.

Kirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies
valkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot
hänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä
tuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä
tekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa...»

»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman
kohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»

»... ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me
tahdomme turvata sotajoukkojen Herraan...»

Hänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki
kirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen
ja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos
matala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut,
valkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut
tuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa
hienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia,
leveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi
hetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti
rohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole
tavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa
veliparkanne kuoli.»

»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä
laaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet,
hienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen
kulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen
kuollut, minäkin.»

»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan
sovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin
menneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli
oikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan
olleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän
perheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään
kuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse
antaneet todisteen siitä, että...»

Vanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä
tuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt
viisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin
pysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.

»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta
asiasta. Estäkää hänet puhumasta.»

Otolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään
menestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja
kansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita
kansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti
häntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti
hänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva,
pehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti
sanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen,
kuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen,
vieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.

Vanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo,
käänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes
hän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:

»Kieli on pieni elin, mutta...»

Jokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan
alas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä
palatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään
irroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi
kiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet
sen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi
tehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan
kuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä
liikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua.
Hän oli mykkä.

Hän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin
hän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä
sen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta,
säännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt
enää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla
ironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat
hänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet
kuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin
lähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja;
senvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä
oli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä
kaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne
kaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita
ylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.

Kuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä
läikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain
outoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut
huomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne
näyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien
puitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt
tuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän
tunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin
haltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli
kulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että
hän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin
rauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan
kuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja
taittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä
vyöhönsä, kuuli hän huudon:

Kuka siellä? Sitten muisti hän, ettei vyö ollutkaan paikoillaan.

Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus
ja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.
Grossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä,
eikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi
vain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai
hänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen
armollinen.

Vartija, joka oli ampunut saamiensa ankarien määräysten mukaan, juoksi
luonnollisesti paikalle löytääkseen saaliinsa jäljet. Hän oli Schwartz
niminen halpa sotilas, vaikkei sittemmin tuntematon ammatissaan, ja
hän löysi virkapukuisen rotevan miehen, jonka kasvot olivat käärityt
jonkinmoiseen naamioon, joka oli tehty hänen omasta sotilasvyöstään,
niin ettei näkynyt muuta kuin avonaiset kuolleen silmät, jotka
lasimaisesti kimaltelivat kuun valossa. Luoti oli mennyt siteen läpi
ohimoon; senvuoksi oli siteessäkin luodin reikä, vaikka luoteja olikin
vain yksi. Luonnollisesti, vaikkei tahdikkaasti, otti Schwartz pois
salaperäisen silkkinaamion ja heitti sen ruohikkoon, ja sitten näki
hän, kenet hän oli ampunut.

Seuraavasta emme voi olla varmoja. Mutta minä olen taipuvainen
luulemaan, että haltijatarinat sittenkin elivät metsässä, niin
kamala kuin tapaus olikin. Oliko nuori neiti Hedwig jo aikaisemmin
tuntenut sotilaan, jonka hän pelasti, ja jonka kanssa hän sittemmin
meni naimisiin, vai tuliko hän vain sattumalta paikalle, ja aikoiko
heidän tuttavuutensa sinä yönä, emme saa koskaan tietää. Mutta me
tiedämme luullakseni, että tuo Hedwig oli sankaritar ja toivoi saavansa
miehekseen sellaisen, joka myöskin tavallaan tuli sankariksi. Hän
toimi reippaasti ja viisaasti. Hän kehoitti vartijaa menemään takaisin
paikalleen, missä ei mikään voinut saattaa häntä vahingon yhteyteen;
hän oli vain yksi noista monista velvollisuutensa ja tehtävänsä
tuntevista vartijoista. Tyttö jäi ruumiin luo ja nosti hälyytyksen,
eikä vahinkoa voinut millään lailla lukea hänenkään syykseen, koska
hänellä ei ollut, eikä saanutkaan olla tuliaseita.

»Niin», sanoi isä Brown varovasti nousten. »Minä toivon, että he ovat
onnellisia.»

»Minne te menette?» kysyi hänen ystävänsä.

»Minä menen vielä kerran katsomaan tuota kamariherraa, tuota Arnholdia,
joka petti veljensä», vastasi pappi. »Minä ihmettelen kuinka... Minä
ihmettelen onko mies vähemmän petturi, kun hän on ollut kaksinkertainen
petturi?»

Ja hän mietiskeli kauan valkotukkaisen, mustakulmaisen miehen kuvan
edessä, jolla oli hieno kaunisteltu hymy suupielissään, mikä näytti
muodostavan vastakohdan hänen silmiensä tummalle uhmalle.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isä Brownin viisaus : Salapoliisikertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.