Title: Primuloita : Poimittu pojille ja tytöille
Author: Liinamaa-Pärssinen, Hilja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Primuloita : Poimittu pojille ja tytöille" ***


PRIMULOITA

Poimittu kylän pojille ja tytöille


Kirj.

HILJA LIINAMAA [Hilja Pärssinen]



Tampereella,
Wesanderin Kirjakauppa,
Arnold Öhrnberg,
1900.



SISÄLTÖ:

Primula veris.
Runolähteeni.
Unelmien ulapoilla.
Voi mua tyttö.
Armasta vuottava.
Lemmin, lemmin.
Kesänlapsi.
Kiidä orhi.
Häiden viettoa.
Unelmaini aihe.
Vuorille.
Kaksi kertaa.
Yksin.
Jo koitar vilkuttaa.
Hyvästi nyt soi.
Lahden tyyneessä.
Väsyneen valitus.
Lumisateella.
Käyn helmaasi.
Matin iltalaulu.
Aitassa.
Keväinen tarina.
Heikin ansa.
Paimentytön laulu.
Kotiliedellä.
Yhteis-onni.
Epätietoa.
Ollos suuri.
Ongelmia.
Me tahdomme.
Veljeyden aate.
Rauhan tähtönen.
Rauhan unelma.
Suomen miehen talvimietteitä.
Kevään keskellä.
Vapaalle sanalle.
Mä matkoan ruusutarhoihin.



Primula veris


    Uneksia uskaltaapi
    Pienoinen primula veris
    Päivästä ja perhosista,
    Kesän suuresta sulosta.

    Se jo herää — hallallenko?
    Vaiko herää hymyilyihin? —
    Pienoinen primula veris
    Uneksia uskaltaapi.



Runolähteeni.


    Mä elämän polkua taivallan
    Ja otsani vettyvi hiestä.
    Mä unena muistelen maammoan
    Ja muinaisen kotini liestä.

    Mä ylläni taivahan sinen nään,
    Soi helkkyen lintujen ääni.
    Tuost' elvyn eellehen rientämään
    Ja kannan korkeella pääni.

    Mut vihdoin helle mun saavuttaa
    Ja hertyvi herittämähän.
    Mun polvia kummasti painostaa
    Mä mielisin levätä tähän.

    Ja nyt minä kaihoan katvetta
    Ja sammalta siimeessä puiden,
    Runolähdettä kirkkahan kaunista,
    Jok'ei olis omana muiden.

    Ois' mulle se lehvikkö leppoisa,
    Kun näkisin onneni ihmeen,
    Kun tuntisin elämän tuoreena
    Kuin vilvakan satehen vihmeen.

    Ah, siellä mä laulaisin laulelmat,
    Mitkä sieluni syvässä soutaa.
    Täällä taistojen tiellä ne sammuvat,
    Ja rintaani kasvaa routaa. —

    Näin yhäti tielläni taivallan
    Ja kaihoan katvetta koivun,
    Runolähdettä kirkasta tavoitan —
    Oi, koska mä haaveista toivun!



Unelmien ulapoilla.


    Soita aalto soita,
    Loiskaele rantaan!
    Luo'os uurrelmia
    Hopeisehen santaan!
    — Tässä mietin neitokainen,
    Lienenkö mä sinun lainen.

    Ulapalla alkoi
    Vieno vierentäsi.
    Kuljit kultaisena
    Väike väreilläsi.
    Loistit taivon sinisyyttä,
    Toivojesi täytelyyttä.

    Rantavuori täällä
    Sua ihannoitsi.
    Sinut sylihinsä
    Saada unelmoitsi.
    — Tässä mietin neitokainen,
    Lieneekö — hän vuoren lainen.

    Soita aalto soita,
    Loiskaele rantaan!
    Luo'os uurrelmia
    Hopeisehen santaan.
    — Soudattelen aukeoilla
    Unelmien ulapoilla —



Voi mua tyttö.


    Vaaran takan' on punainen mökki
    Poikani kiharatukkaisen,
    Talven kinosta sinne on matka,
    Turhaan luoksehen toivonen.

    Voi mua tyttö ja voi mua tyttö —
    Tuisku se kinosta nostattaa —
    Poikani, hilpeä, kiharatukka
    Toista jo taitavi armastaa.



Armasta vuottava.


    Permannon mä pesen valkeaksi,
    Lehvillä sen kylvän vihannaksi,
    Valko verhot laitan ikkunaan,
    Ruususet tuon sille tuoksumaan.

    Kukkasilla solmin suortuvani,
    Helmysiä käärin kaulahani.
    Lehdon liepeheltä käkösen
    Iltakukuntahan huutelen.

    Näin mä sua vuotan poikaseni,
    Tule, tule minun mökilleni!
    Oisin kukka, ollos perhoni,
    Henkiös mun hellin tuoksuni!



Lemmin, lemmin.


    Kiharaiset ruskeat
    Oi ne kietovi!
    Silmät siniharmajat
    Lumoo kummasti.
    Metsänpoika, kaukomieli
    Sua lemmin, lemmin.

    Viidakossa asustat
    Oksain suojassa,
    Siellä mua armastat
    Lumen helmassa.
    Kaunis, kaukomielinen,
    Sua lemmin, lemmin.

    Metsänpoika armainen
    Minne kaikkosi? —
    Vieden multa sydämen,
    Rauhan ijäksi. —
    Häntä muistelmissani
    Yhä lemmin, lemmin.



Kesänlapsi.


    Mä olen kesän kasvatti
    Ja riemun rikkahimman,
    Sain auringolta lahjaksi
    Mä tunteen tulisimman.

    Mun tieni käypi ruusuilla
    Ja rannan lemmikeillä.
    Ja mulle aallot iloja
    Soi sulosäveleillä.

    Käy rinnalleni ystävä
    Juo onnen runsautta,
    Tän täysikesän lempeä,
    Sen pyhää puhtautta.

    On kesänlasten elämä
    Kuin tanssi perhosien.
    On aurinkoa, lämpöä,
    On mettä kukkasien.



Kiidä orhi.


    Näinpä ajaa valtatietä
    Poikaseni sorja.
    Häll' on rattaat joustavat ja
    Hepo uljas, norja.

    Täänpä pojan rattahilla
    Tytön kelpaa olla,
    Kiitää muiden katsellessa
    Kylän raitiolla.

    Pääni hiljaa lepäelee
    Armaan olkapäällä.
    Lennä orhi, lennä, liidä
    Ahoilla ja mäillä.

    Kuulen armaan aatelmia,
    Katson kasvojansa,
    Silmäin suurta sineä ja
    Punaa poskillansa.

    Täänpä pojan rattahille
    Moni toivoi tulla. —
    Kiidä orhi, lennä liidä
    Kuin ois' siivet sulla.



Häiden vietto.


    Nyt rantapaadella kun kahden näin

    Me ulapalle tähyämme,
    Ja kullansiintoisina aaltoset
    Ne vierii tuossa edessämme,
    Kun syvä, ääretön on ulappa,
    Ja leijaa tuulenleyhkä leppoisa,
    Kun meri sulojansa suitsuttaa,
    Ja kaukaa takanamme haamoittaa
    Nuo vaskirinta vuoret elämän,
    On lyönyt häämme suuri hetki.

    Hääsali hohtaa, vihkisanat soi,
    Ja rannanrimpi huojuaapi.
    Tääll' laine kuulee lupauksemme
    Ja viestin siitä kuljettaapi.
    Sä kuule: Vellamoinen soittaa jo,
    Ja hulmuu veden neitten karkelo.
    He meitä seppeleillään viittoaa
    Ja riemun pyörtehesen tenhoaa.
    Mä kuulen kanteloisen kiihtyvän,
    Nään tanssiin käyvän Ahtosetki.

    Nyt veden kaunis kansa kisaillos',
    On häiden aika lyhyt meille.
    Jo kuuluu kutsuääni elämään,
    Me riennämme sen vuoriteille.
    Me täällä nähdä saimme syvät veet,
    Mut siellä kapuamme jyrkänteet.
    Tää ilo parahin on haihtuva,
    Mut riemu uusi syttyy huipuilla,
    Me ylös tunnemme nyt ikävän,
    Käy sinne elämämme retki.



Unelmaini aihe.


    Katse lämmin, vetävä —
    Oi mä muistan sinut,
    Hienon hieno, pehmeä,
    Solmithan sä minut.

    Olet toivon' salainen,
    Tietoa ei kellään,
    Kuinka sinust' uinailen
    Kaunista ja hellää.

    Katse armas, lämpöinen
    Ällös väriäsi
    Vaihda, Herkkä huolisin
    Hukkaan elämäni.



Vuorille.


    Hei vuorille tahdon mennä
    Ylös jättien ilmoihin.
    Ei alhoissa aatos lennä,
    On matala mielikin.

    Hei vuorilla tuuli vapaa
    Lyö ylhiä huippuja,
    Ja sielläpä silmä tapaa
    Näköaloja suuria.

    Tule kanssani vuoriteitä
    Mun kultani kaunoinen,
    Kas tuolla jo viittovi meitä
    Tuo hohde huippujen.

    Ja vaikkapa rintehelle
    Me jäisimme uupuen,
    Niin kallio vuotehelle
    Ois kuolomme suloinen.

    Sill' aatos viimeinenki
    Se vuoria tavottais
    Ylös kirpoisi meidän henki,
    Kai kerta se määrään sais.



Kaksi kertaa.


    Kukkui käki kultarinta
    Kerran keväimellä.
    Kukkui lemmen armas airut,
    Kaijutteli, hellä.

    Ehti kevät riennossansa
    Vaipui käen ääni.
    Ikävöiden surumielin
    Alas painui pääni.

    Kukkui armas kultarinta
    Taaskin keväimellä,
    Sydänkieltä ystäväni
    Sirkutteli, hellä.

    Ehti kevät riennossansa,
    Lintuin laulut vaipui.
    Munpa armas, lemmityinen
    Omakseni taipui.



Yksin.


    Mun vettyy silmän,
    Kun kevät-illoin
    Mä kuulen lainehen loiskinaa.
    Mun vettyy silmän,
    Ja aallot silloin
    Ne kaihomielisnä huokajaa.

    Mun vettyy silmän,
    Kun aallon näkit
    Ne lemmenleikeissä temmeltää.
    Mun vettyy silmän,
    Kun västäräkit
    Ne sammalmättäällä visertää.

    Mun vettyy silmän,
    Kun lehtoloissa
    Nään lehdet toisiinsa huojuvan.
    Mun vettyy silmän,
    Kun viipyy poissa
    Mun lemmityiseni, armahan,

    Mun vettyy silmän, —
    Oi riennä armas,
    Pois surut suutele minulta!
    Ei vety silmän,
    Ei miel' oo karmas,
    Kun sinun vain' olen omana.



Jo koitar vilkuttaa.


    Siintotähti soiva
    Lempen' unelma,
    Rinnan lauhtu, hoiva
    Sammui minulta.

    Tuli-inton' uskon
    Töihin suurihin —
    Lailla illanruskon
    Häivyit sinäkin.

    Uhrauksen aate,
    Josta lämpisin,
    Repesi kuin vaate
    Templiss' Saalemin.

    Istun raunioilla,
    Istun allapäin.
    Elon aavikoilla
    Lienee moni näin.

    Mutta vielä huudan:
    Tulkaa ihanteet! —
    Kas jo saakin huudan,
    On kuin välkkyis' veet,

    Ah jo mulle tuolta
    Koitar vilkuttaa.
    Wäsymystä huolta.
    Toivo huojentaa.



Hyvästi nyt soi.


    Unelmaini maa,
    Haaveitteni maa,
    Sinut hyvästi mä heitän.
    Kaiho rinnassa
    Waiti seison ma,
    Silmät käsihini peitän.

    Niillä rannoilla,
    Niillä vuorilla
    Nautin ilon rahtuloita
    Sousin aatteissan'
    Elon ulapan
    Siintäviä aallokoita.

    Hyvästi nyt soi,
    Kaiju, huminoi
    Haaveitteni rantamille!
    Kaiho rinnassa
    Poijes riennän ma
    Seutuville kaukaisille.



Lahden tyynessä.


    On aamupäivä kesäinen,
    Kun venhollani meloilen
    Tän lahden tyynessä.
    Ja aallottaret laulelee.
    Ja kaislat hiljaa humisee
    Wain riemusäveltä.

    Nuo lummekukat valkeat,
    Mitk' aaltoloilla soljuvat
    Tuon laulun ymmärtää.
    Ja heillä sydän sykkäilee,
    Kun teränsä he aukaisee
    Ja ylös pilkistää.

    Tääll' lumpeen lailla minäkin
    Ain keinuella mielisin
    Ja jättää mantereen. —
    Kai kerran aaltoin laulaissa
    Mun ottais Ahti helmaansa
    Ja veisi kullakseen.



Väsyneen valitus.


    Joko tuonetar tumma impi
    Mua luoksesi viittoat,
    Joko kerrot kutsua kalman,
    Mua matkahan joudutat?

    Olen lähtöhön valmis oitis,
    Tule tuonetar, toivoni!
    Elo tää on tyhjyyttä mulle,
    Sen jätin jo hyvästi.

    Mä lemmen oikkujen orja
    Olen kurja ja väsynyt.
    Olen kuivalle hietikkomaalle
    Nyt tielläni eksynyt.

    On pienoset lähteen silmät,
    En niistä mä reipastu.
    Join kerran keitahan vettä,
    Ja se juoma ei unhotu.

    Nyt nuorena soisin kuolla
    Ja vaipua unholaan.
    Oi tuonetar tumma impi
    Tule omasi noutamaan!



Lumisateella.


    Lumihiuteet hiljallensa
    Alas maahan putoo,
    Walkovaipan luonnottaret
    Kukkuloille kutoo.

    Eheyttä, yhteyttä
    Aatokseni kerää.
    Lumikirkas rauhantunne
    Rinnassani herää. —

    Peittyy vuoren tumma rinta.
    Notko tyynnä lepää.
    Walkoisena viidakkokin
    Silmihini sepää.

    Mielen ristiriidat sitoo
    Wiihdytyksen vyöhyt,
    On kun oisi juhlan aatto,
    Suuri jouluyöhyt. —

    Jättikuuset kukkulalla
    Yksin eivät peity,
    Alle vaipan valkeaisen
    Ei ne vaivu, heity.

    Niinpä munkin henken' hehku
    Läpi hiljaisuuden
    Kohouupi kätköstänsä,
    Luopi taiston uuden.



Käyn helmaasi.


    Oi terve mun metsäni taas
    Sinä luminen, pehmeäpovi.
    On valkoinen joka paas'
    Lumen peitossa pienosin lovi.

    Kas katsovat suopeesti nuo
    Puut puhtahan verhonsa yli.
    Lumikätköjä oksat luo,
    On viittova metsäni syli.

    Sinä kuusisto kätkielet
    Runopoikaani kiehkurapäistä,
    Hänen lauluja lauleskelet
    Ja humiset kihloista, häistä.

    Runopoikani kaunonen sa
    Nyt paljahin rinnoin minä
    Käyn helmaasi, johdata,
    Ole ainian sulhoni sinä!



Matin iltalaulu.


    Tuu, tuu huminoi
    Kesä-illan henki.
    Lip, lip laine soi
    Meren lahtosenki..

    Kas, kas rannalla
    Punervat on rimmet.
    Ai ai talossa,
    Kaunihit on immet.

    Hei, hei soutelen
    Sinne kesäilloin,
    Niin niin sydämen
    Rauhaton on silloin.



Aitassa.


    Aittani seinät on kaunistettu
    Pihlajan kukkaisilla.
    Orret on täysiksi varustettu
    Morsiusvaattehilla.

    Katossa uudet palttinapaidat
    Hohtavat valkoisina.
    Liinoissa punaisen ruskeat raidat
    Kiiluvat kirjavina.

    Apilat aittani ulkopuolla
    Puhtahan tuoksun luopi. —
    Kultani asuvi vaaralla tuolla,
    Kohta mun vihiltä tuopi.



Keväinen tarina.


    Poikanen metsässä kuljeskeli,
    Paljon lintuja näki.
    Rastahat kuusissa raksutteli,
    Kukkui kaihosa käki.

    Yhdellä oksalla ruskeasiipi
    Sirkkunen virttänsä veti,
    Sen puun allepa ujosti hiipi
    Kulkeva poikanen heti.

    Pakeni sirkkunen latvahan asti,
    Arkana katseli sieltä.
    Poikanen herkkä se hartaimmasti.
    Haasteli toivonsa kieltä:

    »Laulele lintunen, laulele yhä,
    Kiertäös tään ahon puita,
    Mulle on laulusi kallis ja pyhä,
    Kallehin kaikkia muita.»

    Sirkkunen huoleton soitti ja sanoi
    »Taivahan lintu on vapaa.»
    »Laulele minulle, poikanen anoi,
    »Taikka sun nuoleni tapaa.»

    Lintunen vastasi: »Julmako oisit?
    Rintani riemuja laulan.»
    — »Minulle yksin laulaa voisit,
    Panenko tiellesi paulan?»

    Taas soi laulelo kirkas ja soma
    Sirkun tullessa alas. —
    Pojalla nyt oli armas ja oma,
    Kun hän metsästä palas.



Heikin ansa.


    Pani Heikki ansojaan
    Ahon rintehelle.
    Veljet nauroi nauruaan
    Heikin pyydykselle.
    Ansoillansa juoksenteli
    Kaiken kesää Heikki veli
    Eikä saanut saalista.

    Eikö saanut? Sai kun saikin
    Immen ujon, soman,
    Syksyllä hän sen jo naikin,
    Otti kullan oman.
    Veljet tuumi harmissansa
    Olipa se aimo ansa,
    Ja se Heikki veitikka.



Paimentytön laulu.


    Sinipiikani salolla
    Kera metsän impysien
    Liikun lemmen leikkilöissä.

    Tapiolan tanhuilla
    Neitosill' on kultanauhat,
    Lemmenpaulat laatuisimmat,
    Hattu hopeainen päässä,
    Yllä vihryt verkanuttu
    Tapiolan urhot astuu.

    Tääll' on tanssi, tääll' on soitto,
    Tääll' on olo onnellisten.
    Kisatessa kultakutrit
    Häilyy oksien lomassa,
    Sinisilmät säilehtiipi.

    Täällä tarhassa ilojen
    Minun, pienen paimenpiijan
    On niin ehtosa eleä
    Viijet viikot viherjäiset.



Kotiliedellä.


    On olo niin hyvä ja herttainen
    Sinijärvien paltahilla,
    On kansa niin tuttu ja tasainen
    Karun kankahan aukeemilla.
    Suon laidassa töllit ja kaskensavut
    Mun mieltäni kiinittää.

    On olo niin hyvä ja herttainen
    Kotilieteni lämpimässä.
    Jos ulkona viima on vihainen,
    On lauhkea tyyneys tässä.
    Hion helmiksi luonteeni himmeät avut
    Saan kuonasta kiiltävää.

    On olo niin hyvä ja herttainen
    Oman puolison armasteloissa.
    Korukiiltoa mahti on mainehen,
    Kun rinnan lempi on poissa,
    Ja eipä myös pistä pilkan havut,
    Kun on yksi, mi ymmärtää.



Yhteis-onni.


    Hänen hienoja katsele kasvojaan
    Ja vienoja, rikkaita kutrejaan
    Ja otsaa ylvähintä.
    Äly hällä on silmien kaunistus,
    On hempeä poskeinsa puhtaus
    Ja hymyssä viehkeintä.

    Sä antaos hänelle kunniaa,
    Elä halvoin aattehin luokseen saa
    Pois pankosi matala mieli.
    On tunteensa tuulonen raitista,
    Häll' aatteen holvi on avara,
    Ja päilyvä pihtipieli.

    Ole suuri, hän silloin rakastaa
    Koko sielun nuorella hehkullaan
    Sua elonsa toverina.
    Ja onnenne kukkaistarhassa
    On narsissia ja kieloja,
    Mitk' keinuvat hentoisina.

    Ja aatteen vuorille taivaltain
    Kas' käissä te käytte riemahtain,
    Kun kukkulat vapaina hohtaa.
    Tai taistoissa seisotte rinnakkain
    Te kahden sitkaina, iloiten vain,
    Kun lujuus se voittohon johtaa.

    Ja teillä on rinnoissa sopuisuus
    Ja kodeissa kirkkaus, valoisuus
    Ja mieli niin suopea, hyvä.
    Soi teille sulosti kantelo,
    Jok' on ollut tuhanten kaipio
    Ikilemmen kantelo syvä.



Epätietoa.


    Voi jälleen luokseni saapuvi.
    Nuo tuskan kyynelet kuumat.
    Suru sortavi muinaset riemuni
    Ja itku mun iloini huumat.

    Mä luulin mure on paennut,
    On sopuhun sointunut sielun.
    Mut pirstaksi raukesi haaveilut.
    Nään suurena vaivojen nielun.

    Kiven painolla elämän kysymys
    Mun rintaani ahdistaapi,
    Ja varjona onneni sisällys
    Mun luotani kaikkoaapi.

    Ja yöni on pitkä ja pimeä.
    Ja otsaani polte pohtaa. —
    Voi, koskahan selviää elämä,
    Ja tähtöset mullekin hohtaa.



Ollos suuri.


    Kevät on ja tanssii kukkasilla
    Kultasäteet auringon.
    En mä kiiri ilon tanhuilla,
    Mulla mieli muuall' on.

    Tai kun syksy syöstävätään siirtää,
    Kutoo keltakankaitaan.
    Aatokseni kuviansa piirtää,
    Unelmoitsen yhä vaan.

    Suuruus, pilviin nouseva ja ylväs
    Sinuun aatos ailakoi.
    Sinä jätti, ihmisaatten pylväs
    Sua sielun' unelmoi,

    Sua kaipaan, sua etsin koito.
    Kerran mulle siinnä sä!
    Vaiko majas' rakensit niin loitos
    Ett' en sinne ennätä. —

    Monethan ne pieniks täällä jäivät. —
    Pelkään pienen elämää,
    Arkimieli, arkiaatteen häivät
    Kaiken suuren himmentää.

    Suuruus, väistythän sä humun luota
    Väistyt mainettakin maan.
    Suuruutta ei ihmiselle tuota
    Kulta-, laakerkruunutkaan.

    Marmorpalatsiinkin harvoin kuljet
    Timanttien välkkeesen
    Sua lahjois' monet, heiltä suljet
    Aartehesi kieltäen.

    Suuruus, harvat tietoviisahatkaan
    Vaippaasi saa koskettaa —
    Polo ihminen, kuin uskallatkaan
    Suurta konsaan tavoittaa. —

    Mut mä tahdon, mull' on uskallusta
    Elää suuruus-unelmaa. —
    Tunnen sisässäni sarastusta,
    Mulle ääni kuiskuttaa:

    Unelmoitse suuruutt' minuutesi,
    Henkes' herkän heelmiä,
    Taivaankaaren hohdett' tunteillesi
    Suur' kuin taivas ollos sä!



Ongelmia.


    Inehmoinen seisahtuu
    Epätiedon tuulispäihin
    Sekä itsekkyyden jäihin
    Maat ja kansat uppoaa.

    Henki, ydin uskosta
    Dogmein alle haudatahan.
    Harvoin lentoon lasketahan
    Kipunaakaan totuutta.

    Lait usein yksillen
    Kaiken oikeuden jakaa,
    Muutpa taistelujen takaa
    Saavat siitä murenen.

    Yhteiskunta ylpeilee
    Istuimilla maisen mahdin,
    Kenpä tarkoin taitaa tahdin
    Vihdoin niille kiivennee.

    Oi! Te suuret valtiaat
    Oman edun haamu harmaa
    Kaiken sovun jäytää, karmaa.
    Inha haamu surmatkaat!

    Ei! Te ootte kuuroja,
    Teill' on kirkko vaippananne.
    Sotavoimin laumojanne
    Teill' on halu hallita.

    Sillä totuus mailmassa
    On kuin kupla aallokossa.
    Hetken väikkyy. Tuokiossa
    Näkyy siitä pirstoja.

    Ystävyyttä ostat vaan,
    Lempes' peittyy arkihuoliin,
    Tingit ihanteistas' puoliin,
    Myyt ne vielä kokonaan.

    Tahi ehkä himoinnet
    Hengen mailla kuuluisuutta.
    Saarnaat oppia sä uutta,
    Jota itse epäilet.

    Ei! Sä tahdot tiellesi
    Onnettaret hymyposket.
    Juur' kun huntuansa kosket,
    Luotas' pois ne kaikkovi. —

    Lienet herkkä. — Musertaa
    Sua kaiken epätieto,
    Kysyt: »Miks on elo mieto
    Miks' on kurja koko maa.«

    Ivan peikko ilkamoi:
    Se on palkka ihmisturheen
    Rintaan pisto mailmanmurheen,
    Tuntoon tuima tuskan koi.



Me tahdomme.


    Me tahdomme voittoa totuuden,
    Me tahdomme ihannemaata,
    Ja vaikkapa määrä on kaukainen,
    Me siit' emme luopua saata.

    Kun loukot kaikki on valaistu,
    Ja virtaavi raittiit tuulet,
    Kun voimat kaikki on nostettu,
    Ja sopua soivat huulet,

    Kun kasvavi laihoja lakeita,
    Ja tammet siimestä suovat,
    Maa antavi runsaita lahjoja,
    Elononnea ihmiset juovat,

    Niin silloin voitto on totuuden. —
    Me siitä jo riemuitsemme,
    Siks' tietä me jalojen aatteiden
    Nyt työllämme aukaisemme.



Veljeyden aate.


    Riennä sä sanoma voimalla riennä
    Ihana sanoma veljeyden,
    Sorretun surua, tuskia liennä,
    Henkiös lohtua lempeyden.

    Missä on valta ja antimet suuret,
    Sieltä ne levitä ympäri maan,
    Missä on kuihtua hyvehen juuret
    Saata ne kukkana kukoistamaan.

    Missä on uljasta tarmon työtä
    Ohjaile mieliä toimivien,
    Missä on unta ja velttojen yötä
    Terästä ryhtiä ihmisien.

    Nosta sä yksilöt yhteiskunta,
    Satoja sulkuja aukaise.
    Sulata rintojen jäätä ja lunta,
    Maailma valloita, hallitse!



Rauhan tähtönen.


    Veritahroja kantoi otsallaan
    Tää onneton ihmissuku.
    Veri virtasi vuolaana ruumiistaan
    Ja suur' oli sotien luku.

    Ken kipuja itki, se pilkattiin,
    Ja raukaksi mainittihin,
    Mut sotien sankarit taivaisiin
    Ja kunniaan kutsuttihin.

    Vaan kuink' oli musta ja toivoton
    Tuo aseiden antama rauha.
    Nous' usein taivahat ruskohon
    Ja myrskyhyn ilma lauha.

    Uus valkeus silloin pilkoitti
    Kuin välkkyvä tähden lento,
    Ja miljoonia se hurmasi
    Tuo viesti niin outo ja vento.

    Tuo sanoma rauhaa jalointa
    Ja sopu suurinta vaati.
    Sen maailman valtojen nähdäksi
    Nyt mahtava keisari laati.

    Ei ihme jos lämpesi herkimmät
    Ja loistavin otsin huusi:
    »Ylös uutehen uskoon ystävät,
    Nyt koittavi aika uusi.» —

    Mut salama tähtösen sammutti —
    Taas maatamme pimeys peittää,
    Sotajoukkoja ruhtinas vaativi,
    Ja useat uskonsa heittää.

    Mut ei nyt pelkohon vaivuta
    Vaikk' kaikuis' asehen helke!
    Vaikk' oisikin kentälle kuoltava
    — On nähtynä rauhan välke.

    Siis hyvästi tähtönen ihana,
    Ja hyvästi unelma jalo!
    Tule kerran leijonan voimalla
    Ja syttäös ikuinen valo!



Rauhan unelma.


    Miehet pukee sotahaarniskansa
    Noutain vaatimusta valtojen,
    Kimaltavan säilän huotrastansa
    Ilmoihin he nostaa uhmaten
    Tuoden tuhoa ja turmaa,
    Sotain hävitystä, surmaa.

    Mutta kertoohan tuo rakkauden
    Laki elämästä jalosta,
    Jot' ei maine sotaurhouden
    Koskonkana voita, saavuta.
    Sille raakuutta on murha
    Sodan voitto halpa, turha.

    Elo vast' on sotatanner suuri
    Koko ihmisikä taistoa.
    Ihmisrinta pyhin voiton muuri,
    Ihanteilla vain se vallita!
    Ihmisyyttä aina aja,
    Niin oot jaloin valloittaja!

    Rauhanlinna maassa kaunis oisi,
    Sille miljoonien kiitokset
    Kultapylvähiä tueks' loisi
    Tekis' holvikaaret hopeiset.
    — Mut tuo haave kuni sumu
    Haihtuu, kun käy aseen humu. —

    Suur' on ristiriita olojemme. —
    Toive, lennä aikain taa,
    Jolloin monet hurmetanteremme
    Kukkain kattamina tuoksuaa,
    Sotamaine sadun lailla
    Unhoittuupi niillä mailla.

    Miehet rautapuvun hylkeääpi
    Terästellen aseet jalommat,
    Silloin rauhanmarssit heläjääpi
    Valon taistelua johtavat.
    Silloin verta kammoo kansa
    Miekka ruostuu tupessansa.



Itkuinen soitto.


    Itke Wäinön viulu vieno
    Ihmishengen hehkuvaiset
    Tuliliekit tuskaisimmat.
    Soi'os soitanto sorea,
    Kaiuttele kaihokielin
    Kipuvirret viljavimmat!

    Itke Wäinön viulu vieno,
    Kylvä kyynelkarpaloita,
    Loihtios sä itkulampi,
    Jossa uisimme utuiset
    Hettehessä hentokaiset
    Niin ois' elo ehoisampi.

    Itkusta me innon saaden
    Kohoisimme kaihotulle,
    Vihannalle valkamalle.
    Silloin kantelo Kalevan
    Riemuistakin rikkahana
    Kajahtaisi korkealle.



Suomen miehen talvimietteitä


    Mä Suomeni kesää jo vuottelin
    Kun urvuista vihersi kujat,
    Ja viljelys laajeni korpihin
    Ja työss' oli voimat lujat.

    Mut juuri kun kevääseen uskoimme
    Tuli armoton, hyytävä talvi.
    Me vilusta väristen seisomme,
    Ja huojuvi uskomme valvi.

    Olis tullunna tuho mun huoneeseen
    Ja vaimoni, lapseni lyönyt.
    Tai astunut kontio laitumeen
    Ja karjasta parhaat syönyt.

    Olis otsaani iskuja isketty,
    Olis kipuja suotuna mulle,
    Mut päivä ja kevät ois säästetty
    Mun kallis Suomeni sulle.

    Niin silloin kuolisin hymyillen,
    Mut Suomeni toukoonsa luottais'.
    Valonkukkia, heelmiä aatteiden
    Sen vapahat vainiot tuottais'.

                      Helmikuulla 1899.



Kevään keskellä.


    Suomen virrat vuolahat ne
    Jäitänsä vie meriin.
    Sitkeästi kylmän valta
    Pohjolasta erii.

    Hurraten me aina ennen
    Jäitä jättelimme,
    Vaieten nyt seisoimme ja
    Virtaan katselimme —

    Ei kun ennen toivon riemu
    Syty syömiin nuorten,
    Vaikka kiuru laulain kiitää
    Yli laaksoin, vuorten.

    Sillä laulu leivosenkin,
    Outoa on, kummaa.
    Siin' on jotain vaikertavaa
    Tuskaista ja tummaa. —

    Oraspellon pientarilla
    Aatran urhot astuu,
    Ryhtinsä on rauhallinen,
    Joskin silmä kastuu.

    Kastuuhan se aatellessa
    Kansan toivehia,
    Jotka on niin kalliita mut
    Nyt ne on sumuisia. —

    Ei nyt enään nuori kansa
    Karkeloihin kiiri.
    Kaikki katsoo yhtähänne:
    Miss' on Suomen viiri.

    Suomen viirin ympäri nyt
    Syntyy luja valli.
    Eihän Luoja uskollisten
    Sortumista salli!

                  Toukokuulla 1899.



Vapaalle sanalle.


    Sun telkivät koppihin
    Ja kytkevät kahleisin —
    Et näänny.

    Sun suuhusi kapulaa
    Ne tukkivat kauheaa —
    Et taivu.

    Sun tahtovat murhata
    Ja nähdä jo haudassa —
    Et kuole.

    Mut kerran nousetkin
    Sä kotkana ilmoihin.
    Ja puhut.

    Näät sortajas' murskana,
    Mut sulla on valtikka
    Ja voitto.

    Niin silloin on valoisaa,
    Ja juhlivi kansa ja maa —
    Oi milloin!



Mä matkoan ruusutarhoihin.


    Kas ulapan aallot välkkyää,
    Ja uljasna vaahto hohtaa.
    Ja kuplat säihkyen tanssielee,
    Ja vyörtehet rantoja kohtaa.

    Hei, purttani tuuli keinuta vain
    Sen anna eellehen entää,
    Mä onneni saaresta uinailen,
    On haluni sinne lentää.

    Siell' lehdossa lempeän lehmuksen
    Runoimpyet karkeloivat.
    Jo kuulen laulunsa vienoiset
    Miten hellästi siellä soivat.

    Jo nään minä valkoimpyet,
    Kas, kutrinsa hopeiset hiiluu,
    Nään ruususet kuinka heloittaa,
    Ja vetreät lehvät kiiluu.

    Nuo neitoset liinoja liehuttaa
    Ja luoksensa minua lumoo. —
    Vie purttani tuuli joutuisaan,
    Sit' en louhille laske kumoon.

    Mä matkoan lehmuslehtoihin
    Ja runojen ruusutarhaan, —
    Niin kirkasna määrä siintelee,
    Ei viene se minua harhaan.

    Hei kiidä pursi ulappaa
    Meren avara aalto läiky.
    Ei syömeni suotta sykkäile,
    Ja mielessä kuvaiset väiky.

    Runosaarell' on juhla ainainen
    Ja ruusujen puhjenta-aika,
    Kevät kukkea lempilauluineen,
    Ikinuoruuden tenhotaika.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Primuloita : Poimittu pojille ja tytöille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.