Title: Ristijärven muistoja ja kuvauksia
Author: Pulkkinen, Salomo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ristijärven muistoja ja kuvauksia" ***


RISTIJÄRVEN MUISTOJA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Salomo Pulkkinen



Helsingissä,
Suomalaisen Kansan kirjapaino,
1912.



SISÄLLYS:

Alkusana.
Maisemia.
Lappalaiset.
Vainon ajoilta.
Salaperäistä.
Engelsmanni kesä.
Kun kirkkoa ruvettiin rakentamaan.
Kirkko ja seurakunta.
Virkamiehet.
Rovasti F.F. Lönnrot.
Pieniä juttuja rovasti Lönnrotin ajoilta.
Herännäisyyttä.
Jätkäin koulu.
Kunnanmiehiä.
Kylänvanhimmat.
Kauppamiehet.
Sotaopissa.
Mestareita.
Hautahamarit.
Maahenkisiä miehiä.
Perttulin kirkolle.
Entiset elintavat.
Naimisiin meno.
Vanhan virsikirjan käyttämistä.
Ilmojen ennustaja.
Taikuutta.
Kivilintan heittäjät.
Heikki Norppanen.
Rikollisuutta.
Köyhäin hoito.
Nälkävuodet.
Kansakoulu.
Yritteliäisyyttä.
Yhteistä parasta.
Hukkuneita.
Yhtä ja toista pientä.



ALKUSANA.


Miten tämä kirjoitussarjani on syntynyt, pitänee se lukijalle juurta
jaksain selvittää.

Lähtiessäni v. 1911 valtiopäiville Helsinkiin, kokoilin matkalaukkuuni
kaikki kirjoitetut, mutta jo sanomalehdissä ennen painetut
kertomukseni, tarkoituksella saada niille Helsingissä kustantaja.
Kun matkalla puhuin aiheistani eräälle hyvälle ystävälleni, neuvoi
tämä menemään muutaman miehen luo, joka opastaisi tässä hommassa.
Sen teinkin. Tämä mies oli kirjailija filosofiankandidaatti Rafael
Engelberg. Yhdessä järjestimme paperit kuntoon, ja hän lähti
kauppaamaan niitä. — Ei onnistuttu. Syynä kuului olevan se, että
kirjamarkkinoilla nykyään on aikamoista tungosta ja että tusinamestarit
tällä alalla jo ovat saaneet tuotteitaan ennestään liiaksikin likoon.

Minä ylenkatseella ajattelin jo koko hommaa, arvellen että kun ei niin
ei. Eihän siitä tule mitään vahinkoa, kun kirjoitteleminen ei ole
varsinainen leipätyöni.

Mutta Engelberg pysyi edelleen totisena. Hän kehoitta” minua ryhtymään
hieman toisenkaltaiseen kirjoitustyöhön, jossa luuli joka tapauksessa
voivani jotakin hyödyllistä toimittaa. Viittasi minulle nimittäin
kotiseutututkimusalaa, jolle nykyään pannaan jo paljon arvoa. Ymmärsin
heti tarkoituksen, mutta samalla pelkäsin, että minun hutiloivalla
kynälläni siitä hommasta ei tulo mitään. Edelleen sain Engelbergiltä
kehoituskirjeen ja ohjeita työhön. — En ryhtynyt. Pelkäsin vieläkin,
että siitä ei tule kalua.

Kului vuosi edellisestä, jolloin taas tapasin Eengelbergin Helsingissä.
Pelkäsin jo saavani nuhteita, kun en edes ollut yrittänyt. Nyt
lupasin totisesti ja päätin vakavasti alottaa työn. Olinpa jo tältä
varalta kotikylässäni puhutellut vanhoja miehiä, kuten Juho Kerästä
Ollinvaarasta, Antti Oikarista Kääriöstä ja muutamia muitakin. Tärkeitä
muistoja sain niinikään pika-ajuri Aabel Toloselta ja Lauri Härköseltä
Helsingissä, molemmat entisiä Ristijärven miehiä. Erinomattain
Aabelilla olivat muistot kirkkaat vanhoista tapahtumista.

Muistot ja kuvaukset, joita ainoastaan erinäisissä paikoissa on
hiukan kunnan arkiston tiedoilla täydennetty ja tarkistettu,
eivät valitettavasti käsittele useampia vuosisatoja jälelle päin.
Melkeinpä viimeisen vuosisadan jälkimäiselle osalle ne kohdistuvat.
Itse puolestani en vielä tätä pidä suurena vikana. Pelkään vieläkin
pahempaa. Pelkään sitä, että kertomukset ovat rakentuneet liian kuivaan
ja yksitoikkoiseen asuun.

Kuitenkin kun mielestäni olen täten tulevaisuuden varalta yhtä ja
toista unhottuvaa talteen saanut, toivon, että työlläni on sittenkin
jotakin merkitystä. Jos näet tulevan ja täydellisemmän historian
kirjottajalle olen voinut jotakin alustavaa valmista hankkia, ei työni
ymmärtääkseni ole ollut aiheeton.

Herra Engelberg on edellä mainitun ohjauksensa lisäksi tasoitellut
ja järjestellyt kirjoitelmani, josta kaikesta olen hänelle erittäin
kiitollinen.

Ristijärvellä 25 p. heinäkuuta 1912.

_Tekijä_.



MAISEMIA.


Ristijärven kunnan rajanaapureina ovat Hyrynsalmi, Puolanka, Paltamo,
Sotkamo ja Kuhmoniemi ja on näistä kirkolta lukien Hyrynsalmen ja
Puolangan rajalle 15, Paltamon 5 ja Kuhmoniemen yli 30 km. Pisimmät
perukat ovat Hiisijärvi ja Mustavaara Kuhmoniemen rajamailla. Kartalta
katsoen on Ristijärvi vasikannahkan muotoinen, pisimmät niemet
poisleikattuina, siis jonkun verran soikea, ei pitkin kantta juoksevaa
emävesistöä, vaan poikittain. Pinta-ala on 884.4 neliömetriä, väkiluku
oli v. 1910 2.268 henkeä.

Saukkovaara on laajuutensa ja korkeutensakin puolesta Ristijärven
mainittavimpia paikkoja. Eipä liioin tarvitse sanoa, että vaara on
pohjasta pinnalle asti kivien kanssa muurattua. Pellon ja kaivon
tekijät näin vakuuttavat. Saukkovaaran juuret ovat n.s. Kainuun
selänteessä Sotkamon nuolella ja vaaran eteläpäässä pistää Paltamon
rajan nurkka vaaran selänteelle asti. — Saukkovaaran latvapuoli
on nimeltään Syrjävaara, päättyen kokonaan Pakarilahden kohdalle.
Kirkonkylän kohdalta on vaara noin 5 km. leveä. — Vaaralla kasvaa
sekametsää, muuten kuusi, koivu ja leppä ovat hallitsevana puulajina.
Vaaran poikki molemmilla puolilla on notkelmia ja puroja, joiden
kaunistuksena kasvaa tuomia ja pihlajia. Vaara on metsän kasvulle
edullinen ja ovat siellä karjanlaitumetkin erittäin hyvät. — Muutamin
paikoin vaaran rintamilla on harjoitettu kaskiviljelystä ja erittäin
hyvällä menestyksellä, yksillä ahoilla miesmuistiin kolme, neljä
eri kertaa. Kaskeamisen jälkeen kasvaa ahoilla leppä erittäin
joutuisaan, ja tämä selittää seikan, että sama pohja niin usein joutuu
kylvettäväksi. — Saukkovaara muutoin on tunnustettu paksulumiseksi.

Saukko ja Monola ovat Saukkovaaran etelärinteen mainittavimpia
numerotaloja. Lakivaaralla ei mainittavasti asutusta ole, mutta
pohjoisliepeellä, emävesiin viettävällä rinteellä kyllä. Täällä on
kolme eri asutusryhmää, nim. Mustosen, Syrjälän ja Lummenlammin.
Alkuaan ovat ne olleet pieniä mökkiläiseläjiä, mutta jo isonjaon aikana
saivat yhteisen 1/8 manttaalin numeron.

Saukkovaaran etelärinteellä on Koljatti-niminen paikka. Nimi ehkä
johtuu siitä, että paikka on metsätönnä ahona kauvas toisille
vaaroille iankaiken paljaana näkyä "koljottanut". Tälle Koljatin
rinteelle näkyy koko Pyhännän kylä kuni tauluun maalattuna. Pyhännän
kylän pääasutusta voisi melkein verrata Otavan tähtisikermään,
jossa sarvina olisi Putkesjärven takapuolelaiset, keskiosana
Pyhännänharju ja häntänä Eskola, Liusko ja Karhuvaara. Pyhännänharju
on peltoviljelykselle erittäin edullista maata. Ja kalavesi kahden
puolen. Pyhäntäjärvi aikoinaan on antanut runsaasti kaloja, mutta
kilpakalastus ja ryöstöpyyntitavat ovat kalastuksen saattaneet melkein
merkityksettömäksi.

Pyhäntäjärven vedet jakautuvat neljään eri jaksoon. Alhaalta lukien
ovat ne: Niskanselkä, Isopyhäntä, Pieniselkä ja Karhujärvi. Sittenkin
näiden neljän järven yhteenlaskettu pituus on vain 10 kilometriä.

Pyhäntä saapi vetensä Hiisijärven vesistöstä. Hiisijärven vanhalle
järven lietteelle on syntynyt erityinen kylä ja asutusryhmä, joka
varallisuudessa kilpailee Pyhännän kanssa. Täällä ovat mainittavampia
muinoin tapahtunut Hiisijärven veden laskeminen ja sen seuraukset.

Mustavaaran kylä on Ristijärven kunnan harvaanasutuimpia. Täällä on
vaara vaaran vieressä soiden suurien sylissä.

Kulju, vaaroista ylinnä, näyttelee mahtavuuksien pääosaa. Täältä on
avara näköala länteen päin. Sotkamon Vuokatti näkyy tänne selvästi.

Onpa Mustavaaralaisillakin oma vesistönsä. Se on 4 km. pituinen
Tervajärvi, joka ikäänkuin salaa laskee vetensä varsin mutkaista
Tervajokea ja lyöpi veljen kättä Pyhännän vesille Jokilammin alapäässä
lähellä Jokikylää.

Ollinvaara ja Pyhännänmäki eivät tästä yhtymäpaikasta ole kovinkaan
kaukana, ovat ikäänkuin todistajina millaisilla välipuheilla muinoin
kahden eri vesijakson vedet yhtyivät.

Näitten vesijaksojen yhteinen juhlasali on Pienipyhäntä Jokikylässä.

Järvi on vain noin 2 km. pituinen, muuten äärettömiin syvä. On
arveltu, että ehkä Isonpyhännän vedet puolestaan ovat pitäneet järven
matalampana, mutta kun sekaan joutui itsepäinen Tervajärven vesi,
ruoppasi se Pieneenpyhäntään oikein syvän pohjan, ennustaen samalla
tälle vesistölle tulevaa pitkää tervansoutukautta. Tervajärven nimi
johtuu siitä, että tällä kulmalla en huomattavan paljon keitetty tervaa.

Koko Pyhännän vesien kulku Pienenpyhännän alapäähän asti on ollut päin
Hyrynsalmelta laskevia emävesiä. Antavalla ilmalla kuuluukin tänne
Seiten-oikea -kosken pauhu. Niinpä Kirnukosken niskalla muuttavatkin
Pyhännän ja Mustavaaran yhdistyneet vedet suuntaa Ristijärven
kirkonkylää kohti, vähän alempana tehden ikuisen liiton Hyrynsalmen ja
Suomussalmen yhteisten vesien kanssa. Piti sanoa, että näissä vesissä
on jo Venäjän karjalaistakin vettä nimeksi, mutta, ei juuri muuksi.

Tässä vesien yhtymässä on Jokikylän talojen pääosa. Savimulta on pellon
maata, kiviä ei laisinkaan. Jos Jokikylä ei olisi hallaan niin arka
kuin se on, niin totisesti Jokikylän talot olisivat onnellisimpia
Ristijärvellä.

Vielä yksi nurkka Ristijärven kuntaa, ja se on Uvan kylä. Täälläkin
on oma pieni vesistönsä, joka alun pitäen lienee asukkaat tänne
houkutellut. Kylän nimi johtuu järven nimestä, sillä järvi on
Uvanjärvi. Uvanjärvi on noin 5 km. pituinen suikale ja saapi vetensä
kahdelta eri haaralta, Puolangan-puolelta ja Paljakan puroista, sekä
Peuravaaran tyynipintaisista lammin pyöryköistä, ja laskee vetensä
Torvenkosken kautta Iijärveen.

"Meloa laitaan, Iikosken kihinä kuuluu". Tämä on ikivanha tarina
Ristijärveltä. Se lähti alkuun seuraavasta tapauksesta. Venäjän
karjalaisia lankunkantajia oli pitkällä veneellä erään kerran matkalla
Etelä-Suomeen. He soutivat Iijärveä jo niin kauvan, että luulivat jo
olevansa Iikosken niskalla, mutta eivät olleet osanneetkaan oikeaan.
Olisi ollut kierrettävä Tihisen niemen ympäri, mutta pitivätkin
Iinientä Tihisen niemenä, joka suunta johti sitten Uvalta laskevan
Torvenkosken alle. Tämä Torvenkosken kihinä sitten kun Karjalan miehen
korvaan kuului, kehoitti toisia asettamaan "meloa laitaan", sillä
kosken laskuissa se tarvitaan. Edelleen kerrotaan, että kun mieslasti
pääsi Torvenkosken alle, niin että näkivät veden vastaanpäin juoksevan,
sanoi yksi kauhistuen: "Vastaanhan tämä perele puhuu."

Uvan kylään kuuluu kaksi mainittavampaa, jotenkin korkeaa vaaraa,
toinen Humala- ja toinen Kellovaara. Molemmat vaarat ovat jo kauvan
olleet asuttuja, m.m. Humalavaaralla ennen isoajakoa oli Karppila,
Ylitalo, Nurmi ja Alatalo. Monen eri kyläkunnan merkkimaisemia näkyy
Humalavaaran korkeimmalle kukkulalle.

Tuskinpa tarvinnee mainita, että tällaisten vaarojen liepehillä
valoisina kevätöinä lintujen laulu ja purojen lirinä on kadehtittavan
kaunista, se on hienon hienoa, loppumatonta runouden juurta, joka ei
koskaan vaivojaan valita, säveltä muuttaa vain.

Kirkko ja kirkonkylä on Ristijärvi-nimisen järven etelärannalla.
Kirkolla ja järvellä siis yhteinen nimi. Järven nimi taas johtuu siitä,
että vedet siinä muodostavat nelisorkkaisen ristin. Keskusjärven
kohdalta pistää vastakkaisiin suuntiin lahdet, toinen Pakari- ja toinen
Pahjaslahti. Toiset kaksi ristiä tulee kauttajuoksevasta emävedestä.

Ristijärvi ei puoleentoista vuosisataan ole ollut alkuperäisen
näköinen, sillä se muinoinen Hiisijärven tulva on tuonut tänne niin
paljon multaa, että Pakarilahden kohdalle ja aina Mikkolan talon
kohtaan asti pyörrevedelle on muodostunut niemekkeitä ja saaria. Jo
isonjaon aikana nämä tulvan muodostamat niemet jaettiin kirkonkylän
taloille niittyinä manttaalin mukaan ja kasvavat ne yhteensä noin 200
kuormaa heiniä.

Ristijärven rantamilla monin paikoin on 20—30 cm. vahvuinen, näöltään
punainen ja laadultaan hyvä savikerros. Ylempänä mäkirintamilla löytyy
taas mustaa, tulenkestävää, rautapitoista linttakiveä. Näistä m.m. on
aikoinaan ladottu aita kirkon ympärille. Useissa kirkonkylän taloissa
on seurattu esimerkkiä latomalla kiviaitoja peltojen ympärille.
Nykyisen katsantokannan mukaan on se jotenkin typerä teko.

Näköala kirkonkylästä katsottuna ei ole kovinkaan laaja, mutta hyvin
viehättävä muuten. Etelästä näyttelee mustaa kylkeään jo mainittu
Saukkovaara. Pohjoisesta Kellovaara. Tenämänmäki ja Pihlajavaara
monine taloineen samoin itäpohjoisesta näyttelevät leveitä peltojaan,
vähän ylempänä Lumivaara oksaisine kuusikkometsineen. Lampovaara
taas idässä, parin km. päässä möllöttää kuten kumoon käännetty
pata, ja sieltä se vasta avara ja kaunis näköala on. Sieltä sen
oikein selville saapi miten monimutkainen niemineen, lahtineen,
saarineen ja solmineen Ristijärvi on. Lampovaara on ikäänkuin luotu
kirkonkylän kaunistukseksi, sillä asutusta sinne ei voi ajatella, niin
kivikoleikkoa se on.

Taru kertoo että itse ukko-piru aikoi kerran Putkonsalmeen tehdä
kosken, mutta kun se ei käynyt päinsä ilman kiviä, latoi hän konttinsa
kiviä täyteen Lampovaaralta. Kuten arvata sopii, kontti ei ollut
aivan pieni. Mutta kun ukko rietas pääsikin konttineen nykyiselle
kirkkomäelle, puhkesi kontin pohja ja suurin osa kivistä jäi siihen ja
ovat siinä tänäkin päivänä. Loput kivistä olisivat soluneet Mikkolan
pellolle, joten Putkonsalmen koski puuhaan ei jäänyt yhtään kiveä.

Ristijärven vedet ovat simpukan helmistä rikkaat, tietysti paremman
miehen kylvöä.



LAPPALAISET.


Kim lappalaisia kerran on asustanut sekä Kuhmoniemellä että
Suomussalmella, niin kyllä laidunmaita etsiessään ovat ne poikenneet
myöskin Ristijärvellä.

Parhaammat Ristijärven jäkälämaista ovat Hiisijärvellä, ja siellä
otaksutaankin lappalaisten jonkun aikaa pitäneen asuntoa.

Peuravaara-niminen maisema Pihlajavaaran lähellä tosin viittaa siihen
että sielläkin olisi kerran lappalaisia asunut. Se ei kuitenkaan liene
ollut mahdollista syystä, että Peuravaaralla ja sen lähitienoilta ei
ole jäkälämaita eikä kalavesiä.

Siis koko Ristijärven tienoo, Hiisijärven kylää lukuun ottamatta, ei
lappalaisten asutukselle ole ollut otollista.



VAINON AJOILTA.


Useamman kuin yhden kerran lienevät rajakarjalaiset myöskin
Ristijärvelle tehneet ryöstöretkiään. Yhdestä tällaisesta on tarina
kulkenut suusta suuhun, polvesta polveen.

Nykyisen Pappilan, silloisen Tololan olivat ryöstäjät valinneet
itselleen majapaikaksi. Asukkaat tietysti joko murhattiin tai pakoon
ajettiin.

Koiraniemellä oli silloin ollut pari vahvaa ja rohkeaa veljestä, jotka
taistelivat vainolaisia vastaan. Kerrankin kun vainolaiset yrittivät
taloon, oli toinen veljeksistä raunion takaa ammuskellut, pitäen heitä
näin loitommalla. Sitten oli kartanolla olevalle veljelleen huutanut:
minulta loppuvat ruutit. Silloin oli toinen veli tyhjän tynnyrin
pannut myötämaata pyörimään, sanoen: ”Ei ole hätää kun täälä on ruutia
vielä kokonainen tynnyri”. Tämän kun vainolaiset kuulivat, kääntyivät
takaisin pelosta.

Nämä Koiraniemen veljekset sitten aikoivat yön aikana valloittaa
takaisin sen mitä vainolaiset päivällä anastivat ja veivät
leiripaikkaansa. Tämä kävi laatuun joko yövartian pettämisellä tai
surmaamisella.

Eräänäkin yönä pienempi veljeksistä oli saanut tavaraa takaisin, jonka
jälkeen pakeni sydänmaalle. Tästä tuli vainolaisten puolelta takaa-ajo.
Joukon rotevin mies pantiin takaa-ajamaan kehoituksella ei ennen
hellittää kuin miehen on hengiltä saanut pois.

Kun takaa-ajettava näki kohtalonsa, hiihti hän nykyiselle
Kääriänvaaralle, 15—16 kilometriä kirkolta. Tänne mennessä oli
takaa-ajaja ajettavansa nähnyt ehkä useammankin kerran, jolloin oli
sanonut: "Keärität sie miu keärität, vaan soavutan mie siun kuitenkin."
Siitä sitten tälle vaaralle on annettu nimeksi Kääriänvaara.

Kääriänvaaralta suuntasi "Kääriäinen" matkansa Jokikylään päin, jossa
Rakkineenlammin alapäässä olevasta virrasta joi vettä. Tässä vettä
juodessaan näki hän miten veden kalvoon kuvastui hänen takaa-ajajansa
kuva. Matkansa suuntasi tästä "Kääriäinen" Lampovaaran kukkulalle
vainolaisen saavuttamatta. Lampovaaralta laski sitten suksillaan
kirkonkylää kohti jyrkän kallion alle erään puun juurelle, jossa
takaa-ajajansa otti vastaan keihässauvallaan.

Kun vainolainen näki näin kohtalonsa ratkaistuksi, rukoili hän
"Kääriäistä" ottamaan viimmeisenkin hengen, luvaten palkaksi lumeen
kätkemänsä rahakassan, minkä tarkoin neuvoi. Tämä rahakätkö oli
etsittävä lukemalla vissistä paikasta lähtien lumeen sauvalla pistetyt
sompaukset suksiladun varrella. ”Kääriäinen" lienee takaa-ajajansa
toivomuksen täyttänyt.

Voiton riemusta oli "Kääriäinen" sitten Pakarilahdella pistänyt
lauluksi. Kun Tololassa (nyk. Pappila) kuulivat viholliset tämän,
arvelivat: "Jopahan Iivana sen mokoman saavutti, kun rallatellen palaa."

Näin hävisi Ristijärven Lampovaaran rinteelle silloisen
ryöstäjäretkikunnan rotevin mies.



SALAPERÄISTÄ.


Honkavirroilla on pieni saari, mihin hokemain mukaan pitäisi olla
kätkettynä joku aarre. Tämä vielä sellaisella uhrilla, että kolmiöisen
miehen kolmiöisellä hevosella kolmiöistä jäätä myöten on mentävä tälle
saarelle, sitte vasta avautuu.

       *       *       *       *       *

Jokikylässä vähän alapuolella Seipelän talon Käärmepuron puolella on
niemi, jonka nimi on Kalmoniemi. Tämä niemi ei mitään salaperäistä ole
vielä näytellyt, vaikka ennen vanhaan kaikki kuolleiden vaatteet ja
muut epäiltävät esineet niemellä poltettiin.

       *       *       *       *       *

Niin ei ole Salin kallion laita, puolivälissä Multiniemeltä kirkolle.
Kukaan ei kyllä muista muuta täällä tapahtuneen kuin että Boan Elli
kerran oli tieviereen synnyttänyt lapsen. Ei siis mitään muuta. Ja
Salin kalliolla moni matkamies, vuosikymmenien väliaikain perästä,
kuulee aina sellaista, että täytyy päätellä että se oli tyhjä joka
kummitteli.

       *       *       *       *       *

Hiisijärven Lohiniemi ja Louhenkosken mylly oli ennen olleet peikkojen
pesäpaikkoja. Useimmiten vaan kuulunut, ei näkynyt tai tuntunut. Miten
lienee. Pitkä matka Hiisijärveltä kuuluu olevan Hiidenhaudalle. Ja niin
syrjäisessä paikassa, että hyvin harvat kylän asukkaista ovat sitä edes
nähneetkään. Siitä haudasta kai Hiisijärven nimi johtunee ja nimestä
päättäen siellä pitäisi kaikkea häjyyttä olla seiväsmäärällä mitaten.

       *       *       *       *       *

Kukaan ei ole milloinkaan eikä mitään kuullut Sammakkosuolta
Mustavaaran kylän liepeellä, vaikka kertomuksen mukaan sinne kerran
mies oli haudattu. Se piti olla siihen aikaan kun jauhoja vielä
myytiin kuleissa. Että muka mies olisi saanut sellaisen kulin, jossa
oli kokonainen partasuu miehen raato. Tämä löytäjä sitten ei huolinut
kenellekään löydöstään puhua, vaan pätkäsi suohautaan, tietysti
ilman hautauslukuja. Näin on kerrottu, miten sitten lienee. Eikä ole
vaarallista, jos huhu olisikin valetta.



ENGELSMANNIKESÄ.


Se oli kevätkesästä v. 1854 kun ensimäiset tervansoutajat Oulusta
palatessaan kertoivat Engelsmannin tulleen ryöstämään Oulua. Tämän
uutisen tuojat olivat suomussalmelaisia. Tämä sotasanoma sitten
Ristijärvellä rupesi kiertelemään talosta taloon, kylästä kylään:
vihollinen engelsmanni on jo Oulussa ja pitää mieltä tänne ylöspäin.

Tämä sanoma synnytti yleistä pelkoa. Varsinkin emävesien varsilla
olevissa taloissa tehtiin valmistuksia ryöstön varalta. Arvokkaimmat
tavarat pantiin säkkiin ja kannettiin niittysaunoihin sydänmaalle.
Jolla oli vähänkin jyviä jälellä, piti niiden kätkemisestä hyvän huolen.

Kerrotaan että Pihlajavaaran talossa tämän huhun aikana ei vielä oltu
tehty kevätkylvöjä. Tololassakin oli ohran siemenet omassa hinkalossa
ja vähän ylikin. Mutta ohrankylvö jätettiin sikseen ja kaikki jyvät
ajettiin hevosella Mönkkysen-joen myllyaittaan. Kun sitten ensi
huumauksesta oli vähän selvitty, ajettiin siemenjyvät takaisin ja
kylvettiin peltoon.

Niinikään kertoo äitini, että hänen isävainajansa Hietavaaran
Seppälässä kantoi muutamia riipillisiä jyviä Laulajavaaran
metsäsaunoihin pelättyä ryöstöä pakoon.

Jälestä kerrottiin että engelsmanni todella oli meinannut nousta
veneellään ylemmäs Oulua, mutta ei päässyt edes ensimäisen korvan
päälle. Olivat kehuneet ennen kun yrittivät että vesi ei tule niin
voimakkaaksi että he eivät pääse minne tahtovat, mutta toista näkivät
kun koettivat. Ensin olivat koettaneet soutamalla, mutta kun tämä
näyttäytyi tehottomaksi, olivat veneestään viskanneet ylös koskeen
ankkurinsa ja köydestä vetäen haaliuneet ankkuriin asti, mutta kun
ankkurin ottivat ylös nakatakseen toisen kerran ylemmäs, oli sillä
aikaa vene laskenut saman verran takaisin.

Sitten kerrottiin että Oulun porvarit olivat engelsmannin kanssa
tehneet sovinnon, antamalla kaikki aikansa ja muutakin tavaraa.

Kun huhu engelsmannin tulosta Kajaanin tienoille oli parhaallaan
kiertelemässä, oli kauppias Berg Kajaanissa sanonut maamiehille: "Olkaa
veikkoset huoleti engelsmannin tulosta tänne, se on aivan mahdotonta,
sillä se pääsee ainoastaan suvanto- ja merivesiä, meidän koskemme
estävät kyllä sen tulon."

Myöhemmin kuultiinkin että kauppias arvasi aivan oikein.

Pelko engelsmannin tulosta oli vieläkin suurempi ollut Oulu- ja
Muhosjoen varrella. Kerrotaan että kun tervamiehet Utajärvellä
sauvoivat veneitään rantaa ylöspäin, eli eräs pellonkuokkija tullut
tervamiehiltä kysymään joko engelsmanni on veneellään päässyt
Merikosken päälle. Ja kun turvamiehet häjyyksissään olivat valehdelleet
että tuolla niemen takana pahus on jo tulossa, niin kuokkamies oli
jättänyt työkalunsa siihen ja pötkinyt pakoon metsään, missä oli
piilossa syömättä kolme vuorokautta. Sitten mies pellon ojan pohjia
kontaten hiipi kotiinsa, jossa sai tietää että ei ole vielä mitään
hätää.



KUN KIRKKOA RUVETTIIN RAKENTAMAAN.


Luultavasti suurin osa kirkon rakennukseen käytetyistä työvoimista
suoritettiin talojen yhteisinä päivätöinä. Rakennusmestari sitävastoin
kuului olleen, mistä kaukaa lienee ollutkaan. Kun sitten ensimäisiä
seinähirsiä oli ruvettu paikalleen sommittelemaan, oli paikkakunnan
monista salvumiehistä rakennusmestarin järjestelmä näyttänyt typerältä.

Rakennusmestari kun pohjahirret oli asettanut pystyaidottain ympäri
juoksevaksi. Miehet olivat sanoneet, että tämä ei vetele. Pitää ottaa
toinen komento. Saukon miehet, jotka m.m. rakennustöissäkin olivat
aikansa etevimpiä, olivat kirveensä varsilleen rakennusmestarin eteen
kentälle asetelleet siihen järjestykseen kuin he halusivat pohjan
ulotettavaksi. Rakennusmestarikin oli siihen sitten suostunut. Saukon
miesten rakennusneroa lienee sitten koko rakennusajan käytetty apuna.

Joka suhteessa, varsinkaan sisustukselleen ei kirkosta ihan
mallikelpoinen tullut. Jäihän pari oven reikääkin puhkaisematta.
Ja lukkarin penkki oli alussa ollut vain lattian tasalla. Monen
haukkumisen perästä oli lukkari saanut seurakunnan taipumaan
korjaukseen, niin että penkki tuli sitten viiluin ylemmäksi. Sittenkin
se jäi perin huonoon kohtaan. Lukkari sai ikäänkuin nurkan takaa huutaa
seurakuntalaisille. Numerotaulukin oli niin huonossa paikassa, että
yhdellä ristillä pantiin aina arvaamalla mistä virrestä oli kysymys.
Se alkuperäinen numerotaulu oli maalattu mustaksi ja numerot olivat
valkeat.

V. 1008 kirkonkokous päätti sitten rakentaa lukkarin penkin
numerotauluineen parempaan asuun. Niin tehtiinkin. Mutta oven reiät
sittenkin jäivät aukisahaamatta.



KIRKKO JA SEURAKUNTA.


Ristijärvi on vielä v. 1912 Hyrynsalmen kappeliseurakunta. Aikaisemmin
näillä kahdella seurakunnalla oli yhteinen kunnanhallintokin, mutta
useita vuosikymmeniä on se ollut eroitettuna. Tämä eroaminen aikoinaan
on arvatenkin ollut mieluista, varsinkin ristijärveläisille, joiden
eroamiseen asti kunnallisissa asioissa oli mentävä Hyrynsalmelle
tapaamaan kunnan virkailijoita.

Seurakunnalliset asiat sitävastoin ovat näillä kahdella kirkkokunnalla
vielä nytkin yhteisiä. Seurakuntain kokoukset ovat yhteisiä, papistolle
samoin on yhteisesti palkka maksettava. Seurakuntaa Hyrynsalmella
hoitaa kirkkoherra ja Ristijärven kirkolliset tehtävät toimittaa
kappalainen. Pappilan virkatalo on molemmissa seurakunnissa, mutta
nekin on yhteisesti rakennettu. Sanomattakin on selvää että tämä
kahden seurakunnan monenmoisten eri asiain yhteinen hoito on usein
tuonut vaikeuksia. Eroakin on joskus pyydetty. Tuomiokapituli lienee
lohdutellut, että kun ensikerran muuttuu kirkkoherra Hyrynsalmelle,
pääsee Ristijärvi silloin eroon.

Pappien palkkojen maksussa seurakuntain yhdessä oleminen on tuottanut
vaikeuksia. Ristijärven isännän on täytynyt kirkkoherran talvisaatavat,
m.m. heinäkuorma, ajaa Hyrynsalmen pappilaan ja Hyrynsalmen isännän
samoin Ristijärvelle. Samoin Ristijärven tilanomistajan olisi ollut
mentävä leikkuu-aikana päivätyöhön Hyrynsalmelle ja Hyrynsalmen
torpparin tultava Ristijärven kappalaisen pellolle. Kirkkojen väliä
on 2 1/2 peninkulmaa, mutta useamman perukkalaisen matka vieraalle
kirkolle voi olla 6—7 peninkulmaa.

Ruumiin-siunauksen molempien kirkkojen papit lienevät toimittaneet
ilman tilivelvollisuutta toisilleen, mutta lapsenkasteesta saaduista
muutamista kymmenpennisistä on kappalaisen pitänyt osa luovuttaa
kirkkoherralle. Avioliittoon meneviä taas kiusattiin Ristijärvellä
siten että kappalainen antoi liittoon aikoville esteettömyystodistuksen
ja tämän paperilapun kanssa sai sulhasmies, sukat, vanttuut
kainalossa, lahnia 2 1/2 peninkulmaa Hyrynsalmelle kirkkoherran luo.
Tämä se vasta kirjoitti aviokuulutuksen siihen muotoon että kelpasi
Ristijärven kirkossa luettavaksi, saaden tästä työstä sulhaselta
nuo sukat ja vanttuut ja vähän rahaa. Pastori Pfaler, ollessaan
Ristijärven kappalaisena v. 1909—1911, sai muutoksen tähän kylläkin
hullunkuriseen tapaan ja alkoi liittoon meneville antaa aviokuulutuksia
lupaa kysymättä kirkkoherralta. Näin helpotettiin sulhasmiehiltä nuo
tarpeettomat jalkajuonet.

Kaikista merkillisin tässä kahden eri seurakunnan yhteistyössä on
ollut se, että kellotapulit ovat vaihtuneet. Näin kertoo kansa, että
kellotapulien piirustukset ovat epähuomiossa lähetetyt. Ristijärven
seurakunnan Hyrynsalmelle ja päinvastoin. Tämän huhun todentaa
kellotapulien muuhun kirkkoon nähden erilainen muoto, niin että
todellakin ne ovat vaihtuneet.

Ristijärven kirkko on rakennettu v. 1811. ja kellotapuli myöhemmin.
Kansa kertoo kirkon rakennusmestarin kirkon valmistuttua ennustaneen
kerran juhannuksena sen sananjulistajineen ja kuulijoineen palavan
poroksi. Tätä ennustusta ei viime vuosikymmenillä ole puhuttu liioin
ollenkaan, joten ennustus lienee kokonaan seurakuntalaisilla unehtumaan
päin.

Kellotapulin rakennusmestarina mainitaan vieläkin Jaakko Kuorikoskea.
Tämä rakennusmestari oli Ristijärven kirvesmiehille kerran näyttänyt,
miten pitää osata lyödä kirveellä siihen kohtaan mihin haluaa. Oli
asettanut kämmenensä, käsiselkä ylöspäin, sormet hajalleen puun päälle
ja toisella kädellään löi kirveellä olan takaa jokaisen sormen väliin
ja sanoi: katsokaa. Tämä temppu ehkä kirvesmiesten silmissä kohotti
rakennusmestarin puolta pitemmäksi.

Kellotapulin laudottaminen ja maalaus tapahtui paljoa myöhemmin.
Tällöin Uvan järveen hukkuneen Esko Kemppaisen pojat Hermanni ja Kalle
näyttivät työtovereilleen sen ihmeen, että uskalsivat kellotapulin
ristissä seisoa sekä jaloillaan että käsillään.



VIRKAMIEHET.


Kirjoitettaessa virkamiehistä täytyy Ristijärven kohdalla tyytyä
melkein yksinomaan pyörittelemään seurakunnan pappeja ja lukkareita
ja nimismiehiä, sillä nepä ne muodostavat pääasiassa Ristijärven
virkamieskunnan. Tosin aikoinaan mainitaan Putkolassa asuneen
nimismiehen, nimeltä Elminki. Samoin asui Kariniemessä pitäjän kirjuri,
nimeltä Puumi. Nämä kaksi herrasmiestä lienevät asuneet samaan aikaan
kuin Elminki oli ottanut emännäkseen Puumin tyttären.

Elmingin kerrotaan tulleen mielisairaaksi ja lienee senjälkeen
siirtynyt pois.

Silloin oli kunnallinen hallinta yhteinen Hyrynsalmen kanssa ja nytkin
nämä kaksi eri kuntaa ovat yhtenä nimismiespiirinä ja samoin yhtenä
kirkkoherrakuntana. Niinpä Hyrynsalmen kirkkoherrat Appelgren, joka
muutti Kemiin, Saksbäck (sanottiin jäkäläparraksi vaalean partansa
vuoksi), meni Leppävirralle, Castrén muutti Pielavedelle ja Lindbäck
Juuan kirkkoherraksi — nämä papit olivat ristijärveläisten kanssa
tekemisissä vain palkkasaataviensa perimisessä ja lukukinkereillä.
Ainakin pari kertaa vuodessa saarnasivat Ristijärven kirkossa,
talvikinkerien ja Perttulin aikana.

Yksikään näistä papeista oi kuulosta olleen toimeentulemattoman
pahankurinen. Kirkkoherra Castrén tosin leikin puhumisen ohella
lukukinkereillä tarttui huonolukuisille tukkaan, toisinaan kahdellakin
kädellä. Tämä meni kehoituksesta opetella toiseen kertaan paremmaksi.

Ristijärven erityisenä kappalaispappina on ollut Engelberg, Hellin,
hänen vävynsä Ervasti ja joku poikapappi n.s. Putiini. Mellinistä on
mainittava, että hän eräänä kauniina kesäiltana sitoi kiven kaulaansa
ja hukutti itsensä Pakarilahden syvyyteen. Jonkun ajan kuluttua
löydettiin ruumis veden päälle kohonneena. Ruumiin avaus toimitettiin
pappilan pienemmässä riihessä. Mielenhäiriö lienee itsemurhaan ollut
syynä. Mellin oli juoppouden paheisiin syvälle langennut. Ehkäpä tämä
oli alkuna mielenhäiriöön.

Yksi Mellinin tyttäristä naitiin Mikkolaan emännäksi. Toisia perillisiä
myös on jäänyt tänne ja lisänneet samaa sukua.

Lönnrotista mainitaan eri kirjoituksessa.

Ennen vuotta 1870 oli lukkarina Ristijärvellä Mikkonen, asui
Mikkolassa. Ääni Mikkosella oli ollut hyvä kuin kulkusessa, mutta
muuten miehiään suuri valehtelija. Kaikki asiat lähtivät lukkarin
suusta tereen kanssa, usein niin paksun, ettei niitä kukaan uskonut.
Olihan kerran lukkari sanonut Pyhännän joella Tupennientä niittäessään.
paitansa povessa veden aallonneen. Hän muka niitti niin kovasti. Samoin
Tonämäenkorvessa oli lukkarin sanoin niin paljon lakkoja, että konttia
kun kielestä perässään veti, niin pian kontti puolilleen loksahti.
Tupakan-purija lienee Mikkonen myöskin ollut kova. Melkein joka
vastaantulijalta oli kysähtänyt suuhunsa ja vanha mälli aina talteen
oli muljautettu. Näin luullaan lukkari Mikkosen sunnuntaisin saaneen
kokoon viikon tupakat.

Lukkari Mikkosella oli emäntä sikäli tylsäjärkinen, että seurakunnan
pappi lapsen synnytyksen jälkeen ei katsonut voivansa emäntää
ottaa kirkkoon, vaan tämän siunauksen otti aina lukkari itse. Tämä
tylsäjärkinen emäntä tavataan sitten kerran riihen parteen kaulastaan
hirttäytyneenä. Tämän kamalan tapauksen jälkeen liikkui arveluja ja
huhuja, että emäntä itse ei olisi tällaiseen tekoon ryhtynyt. Asiaa
ehkä painettiin villasella.

Vaalin kautta tulee v. 1870 Ristijärven seurakunnan lukkariksi Johan
Kajander, synt. 15 p. maalisk. 1836 Pielisjärvellä. Ne, jotka vaaliin
ottivat osaa, mainitsevat, että seurakuntalaisten omilla äänillä olisi
tullut valituksi joku toinen, mutta seurakunnan silloisen papin,
Lönnrotin, antamat äänet ratkaisivat vaalin tuloksen Kajanderin eduksi.
— Myöhemmin kirkkoneuvosto valitsi lukkari Kajanderin seurakunnan
ainoaksi kiertokoulun opettajaksi, ja oli hän tässä toimessaan useamman
vuosikymmenen. — Rovasti Lönnrot antoi vielä lukkari Kajanderin opettaa
yhden viikon kunakin vuotena rippikoulussa, nimittäin ensimäisen
rippikouluviikon.

Paitsi jo mainittua Elminkiä, on Hyrynsalmella asunut nimismiehiä m.m.
Teeni, Piipponen, Linner ja Ståhlberg. Nämä kaikki ovat olleet, enemmän
tai vähemmän tekemisissä Ristijärven kuntalaisten kanssa. Vieläpä
sanotaan muutaman herrasmiehen asuneen Jokikylän Kinnulassa. Lienee
hänkin ollut nimismies.

Nimismies Teenin elämänpäivät päättyivät surullisesti.
Ryöstömatkoillaan sanotaan hänen joutuneen Kytömäen Naurisahon ukon
kiroihin. Naurisahon ukkeli muka oli kuulu velho. Hän nimismies Teeniin
suuttuneena pani sitten hänen takapuolilihaksensa elävältä mätänemään,
jolle lääkärien konstit eivät mitään auttaneet. Ennenkuin nimismies
Teeni heitti henkensä, oli Naurisahon ukko vaan voitonriemuisena
ilkkunut: "Kyllä vallesmannin ruumiissa kipua kestää, kun minä
leppänaulojani vain lujottelen." — Vieläpä Teenivainajan ruumiin pesijä
oli saanut kuolettavan mätätaudin ruumiiseensa.

Nimismies Teeni tunnettiin kansan kesken hyvin kelvottomaksi herraksi.
Ei lähestulkoonkaan ollut rehellinen. Yksinpä kyytinsä ja ruokaveronsa
maksamisessa riiteli ja heitti mutkaa. Eipä näin ollen ole ihme, jos
Naurisahon velhon teki mieli konstiaan kokeilla kelvottoman herran
takapuolilihaksissa.

Teenin jälkeen tuli nimismieheksi kansan suosion saavuttanut Piipponen.
Tämä kuitenkin lankesi juoppouspaheisiin. Juomatoverit varastivat
kruunun kassan, josta meni virka. Kuoli Hyrynsalmella virkaheittona.

Linner oli miehekseen pikavihainen, aivan kuten tuli tappuroissa. Tämän
vallesmannin kanssa meni pitäjäläisillä joskus asiat niin kimmille,
että piti käsikähmässä kamuta. Toiselta puolen Linner tunsi sääliä
niitä talonpoikia kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet
kateellisten naapurien kiusattaviksi. Tällaisissa tapauksissa tekaisi
Linner omantunnonmukaisen tuomion ja sovitti riitapuolet.

Ståhlberg virkamiesaikoinaan joutui riitaan Tuliniemen Lauri Keräsen
kanssa. Keränen ollessaan kruununvoudin puolesta Hyrynsalmella
kantamassa tihuntikappoja, nostaa tätä nimismiestä vastaan kanteen
liiasta jyväinkannosta kruunun puotiin. Tätä käräjäinkäyntiä kestää
monta vuotta, sekaantuen juttuun vielä Ristijärven kunta. Ristijärven
kuntakokouksen pöytäkirjoissa Ståhlbergin juttujen käsittely jakautuu
vuosille 1886— 1889. Kun tämä riita pisti näin pitkälle, tuhlattiin
siinä varoja paljon molemmin puolin, joten jälestä näkyy, miten
laihakin sovinto olisi parempi lihavaa riitaa.

Maanteiden syynissä Ståhlberg oli Ristijärven kuntalaisten mielestä
aikaantulemattoman häijy. Käräjiä tästäkin käytiin. Ainakin kerran
tällaisessa jutussa näyttivät Ristijärven kuntalaiset nimismiehelle
kolmen korttelin pituista nenää.

Kunnan luottamusmiehistä mainitaan toisessa kappaleessa.



ROVASTI F.F. LÖNNROT.


Ristijärven seurakunnan papeista puhuttaessa ansaitsee rovasti
Lönnrot oman lukunsa jo siitäkin syystä, että hän oli seurakunnan
sielunpaimenena kokonaista 47 vuotta. Vieläpä siitäkin syystä, että
rovasti Lönnrot on seurakuntalaisiin saanut oman leimansa. Näin ainakin
vakuuttavat ne, jotka Ristijärven hengenviljelykseen ovat saaneet
tutustua.

Lönnrotin sanotaan syntyneen Sammatin kappelissa 9 p. maaliskuuta 1830,
köyhistä vanhemmista. Armoleipää piti pienenä syödä. Neulan ja napin
kaupalla nähtiin poika myöhemmin.

Suomen kansan suurmies Elias Lönnrot oli pojan setä. Tämä setä johti
pojan koulutielle ja lainasi hänelle rahaa. Lainaehtona oli ollut,
että jos poika pyrkii kunnon mieheksi, ei takaisinmaksulla ole niin
kovin kiirettä. Päinvastaisessa tapauksessa taas lainaehdot tulevat
kovennettaviksi.

Edelleen kerrotaan, että kun rovasti Lönnrot oli Paltamossa pappina ja
setänsä Elias Lönnrot Kajaanissa lääkärinä, tahtoi rovasti setälleen
maksaa lainaamansa velan. Mutta setä Lönnrot ei vielä silloin taipunut
vanhain velkaerien selvitykseen, vaan edelleen otti puheeksi tuon
mieheksi tulemisen. Setä Lönnrot arveli: "Sinusta on mies tullut, mutta
minä tahdon nähdä, pysytkö sinä miehenä ja siis velka yhä edelleen
saapi olla sen panttina."

Ristijärven kappalaisen virkaan astui Lönnrot v. 1860. Hän oli silloin
vielä nuori pappi ja lienee itsekin suuresti epäillyt virkaan pääsyään,
vaikka pääsikin vaaliin. Niinpä kerrotaan, että kun hän oli matkoillaan
ja Mieslahden isäntä, tietäen vaalin tuloksen, tervehti häntä taloon
tultua: "Ristijärven pastoripa sieltä ajaa köröttää", niin oli hän
tullut niin kovasti liikutetuksi, että oli itkenyt. Tämä osoittaa, että
hän oli helläsydäminen.

Rovasti Lönnrot oli Paavo Ruotsalaisen opin tunnustajia, omaksuen n.
s. kerettiläisen (körttiläisen) ajatussuunnan, ja tällaisena pysyi hän
kuolemaansa asti. Hän oli yksityisessä keskustelussa harvapuheinen,
sanansa tarkoin harkitseva, mutta kun niiksi tuli, antoi leikin
puhumisellekin tilaa ja laski leikkiä hyvin purevasti.

Saarnamiehenä taas hän oli verraton. Ainoastaan virsikirja oli kädessä
kun pönttöön nousi. Sanat olivat selvät, ääni kuuluva, esitystapa
mukaansa tempaavaa, puhui voimalla, joka hellytti kovatkin sydämet.
Henkisesti heränneenä osasi ohjata sieluja pelastuksen tielle,
painostaen usein synnintuntoon tulemisen tarpeellisuutta.

Varsinainen seurustelupiiri omassa seurakunnassa oli Lönnrotilla
jotenkin pieni. Tästä huolimatta oli seurakuntalaisilla rajaton
luottamus Lönnrotin mielipiteiden oikeaan osumisesta melkeinpä kaikissa
asioissa. Niinpä jonkun uuden asian esille tullessa seurakuntalaisien
oli tapana kysyä itseltään: "mitähän mieltä tästä rovasti on?"

Kotonaan pappilassa viihtyi Lönnrot mielellään, milloin mitäkin
käsityötä kaperrellen. Usein oleskeli renkien parissa ja kaikkea
taloustyötä mielellään seurasi, oli talon pehtorina ihan sanan täydessä
merkityksessä. Kerran tai pari vuodessa kävi Kajaanin markkinoilla,
kinkerimatkoilla pitäjällä, tarpeen tullen sairasmatkoilla ja siinä
olivat hänen liikenteensä. Sairaan luo pyytäjältä useinkin tahtoi
tietää, onko tämä sairaan itsensä tahto, vaiko jonkin sivullisen.

Myöskin luultiin, että rovasti ei kovinkaan tykkää vieraista, joilla
ei ole jotain nimellistä asiaa, siis ei juttusilla olon vuoksi. Olipa
tullut tavaksi, että vieras kansliaan mentyään ei puhunut asiastaan
mitään ennenkuin rovasti siitä nimenomaan kysyi. Se kuului asiaan.

Varsinkin virkavuosiansa ensimäisillä kymmenillä otti rovasti
kunnallisten asiain hoitoon tehoisasti osaa. Kaikissa pulmallisissa
kysymyksissä kysyivät seurakuntalaiset neuvoa. Postiaseman hoito oli
myöskin rovastin huostassa jonkun aikaa.

Eipä ollut harvinaista, että monet rahapulaan joutuneet
seurakuntalaiset kävivät tuontuostakin pyytämässä rahaa lainaksi,
toiset jyviä. Molempia aina auttoi, kuitenkin mieluummin niitä, jotka
tunsi erityisen kunnollisiksi. Niinpä oli kerran eräälle Jokikylän
isännälle sanonut, kun tämä pyyti 20 markkaa velaksi: "Eikö sinulla
enää itselläsi ollut rahaa viinan ostoon?"

Vaikka rovasti Lönnrot ei mielipiteitään erityisissä asioissa päästänyt
kyliä kiertämään, tiedettiin hänen uudistuksia monilla eri elämän
aloilla vastustavan.

Rivouteen ja muihin paheisiin langenneet saivat niinikään käskyn
tulla kahdenkeskiseen keskusteluun rovastin kanssa, ja tämä menettely
useinkin näyttäytyi tehoisaksi. Näin seurakunnan ulkonainen järjestys
pysyi jotenkin moitteettomana.

Mainitsin jo, että pehtorin tehtävät kuuluivat pappilassa rovastille.
Tässä hän onnistui kerrassaan loistavasti. Kerrassaan kadehdittavan
hyvä talouden järjestys oli siihen aikaan pappilassa. Työkalut olivat
aina hyvässä kunnossa ja talteen järjestettynä. Pellonhoito ja
lannoitus toimitettiin erityisellä huolella. Moni seurakuntalainen
oli halukas uskomaan, että Luojan sallimuksesta pappilassa kaikki käy
hyvin. Miehen tarmolle ei niinkään suurta painoa pantu.

Muutoin pappilan työkaluista otettiin oppia. Yksinpä reenjalaksia
ihailtiin ja paininpuusta otettiin kaavoja.

Rovastin arvonimi annettiin Lönnrotille aivan viimeisinä
elonvuosinaan. Huhuttiin että tämä suosionosoitus oli hänelle vähemmän
mieluinen. Odottamaton ja outo oli tämä itse ruustinalle ja myöskin
seurakuntalaisille. Vanhempi väki seurakuntalaisista ja ruustinna uuden
arvonimen aikanakin itsepintaisesti nimittivät rovastia "pastoriksi",
osoittaen tällä että kyllä se tämä nimi on sittenkin sopivampi.

Monta vuotta ennen kuolemaansa sairasti Lönnrot jotakin päällepäin
näkyvää jalkaruusua, joka sitten 9 kuukautta ennen kuolemaansa kaatoi
tautivuoteelle. Kyllä puhuttiin niinkin, että tämä tauti olisi ollut
aikoinaan leikkauksen kautta parannettavissa, mutta rovasti ei
tällaisiin parannusneuvoihin tahtonut turvautua. Kuolema kohtasi hänet
14 p. elokuuta 1907 77 v. 5 kk. ja 5 päivän vanhana.

Kauvan ja kaipauksella muistelee Ristijärven seurakunnan vanhempi väki
rovasti Lönnrotia, niin lujat luottamuksen siteet olivat näiden välille
kasvaneet.

Ristijärven hautausmaan korkeimmalla kukkulalla seisoo kiiltäväksi
hiottu kivinen hautapatsas, jossa, paitsi vainajan nimikirjoitusta,
syntymä- kuolinvuosilukua on kirjoitus: "Ps. 130. Seurakuntalaiset
pystyttivät kiven."



PIENIÄ JUTTUJA ROVASTI LÖNNROTIN AJOILTA.


Paltamossa oli, Lönnrotin ollessa siellä apulaispappina, eräs mies,
joka määrätyllä ehdolla oli myönyt itsensä sielun-viholliselle. Ja
sitten kun määräpäivä tuli, ilmestyi rietas noutamaan omaansa. Mies
kuitenkin rupesi katumaan entistä kauppaansa ja toivoi papin avulla
saavansa sen rikotuksi. Lähetti niin noutamaan pappia manaamaan
rietasta pois. Varsinainen virkapappi tuli ja riiteli miehen puolesta
parhaansa mukaan. Rietas oli vain itsepäinen, eikä totellut. Arvelipa
vielä: "Sinä et ole minua parempi." Niin käytiin paikalle apulaispappi
Lönnrot. Tämä teki saman vaatimuksen, perustellen raamatun totuuksilla.
Kotvan kuunteli rietas tuppisuuna Lönnrotia, vähän niinkuin
hölmistyneenä, mutta jopa oli keksivinään puolustusaseen, sanoi: "Et
ole sinäkään aivan viaton, kouluvuosinasi löit painia, revit takkisi ja
varastit sitten neulaa ja lankaa, joilla ompelit kiinni." Tähän vastasi
Lönnrot: "Tämä kyllä on totta, mutta ne kaikki olen rukoillut ja saanut
Jumalalta anteeksi." Peli oli nyt sielunviholliselle selvä: hän oli
hävinnyt. Kaikkein nähden pisti nyt rietas päänsä seinähirressä olevaan
vääntiönreikään ja siitä mennä vornisti ulos. Mies oli pelastettu.

       *       *       *       *       *

Kajaanin markkinoilla taas kerrotaan Lönnrotin saaneen useamman
kuin kerran nolata puotipalvelijoita siitä että nämä pitivät häntä
ulkomuotoon katsoen mustilaisena. Kerrankin olivat puotipalvelijat
ruotsinkielellä toisilleen huomauttaneet, että tuota miestä täytyy
pitää silmällä, jos se varastaa. Lönnrot silloin oli asettanut papin
merkin kaulaansa, jolloin palvelijat huomasivat mustilaisena pidetyn
vieraan ymmärtäneen heidän arvelunsa.

       *       *       *       *       *

Kerran tultiin Lönnrotia noutamaan sairaan luo Hyrynsalmelle. Täällä
oli sairastunut 25 vuoden vanha papinpoika tautiin, joka näytti
päättyvän kuolemalla. Poika kuoleman kynnyksellä valitti rovastille
tuota kovaa iskua, että paljon koulua käyneenä täytyy jättää tämä elämä
saamatta nauttia koulunkäynnin hedelmistä. Tähän oli Lönnrot vastannut:
"Jos sinä eläisit sadan vuoden vanhaksi ja sitten menisit helvettiin,
mitä hyötyä olisi silloin elämästäsi?"

       *       *       *       *       *

Pyhäntäjärven rannalla Niemelän torpassa asui Esko Kemppainen,
kotoisin kirkonkylän Pohjalasta. Lönnrot oli merkille pannut että
Esko ei milloinkaan käy lukukinkereillä. Niinpä kerran pappilan
pirtissä rippikirjoituksessa Eskon esillä ollessa kutsuu Lönnrot Eskon
kammariinsa kahdenkesken neuvotteluunsa. Esko meni. Täällä kysyy
Lönnrot: "Minkä vuoksi sinä et milloinkaan tule lukukinkereille?" Esko
vastaa: "Minä kun en ollenkaan saata lukea, niin minä on tule ihmisten
eteen naurettavaksi." Rovasti Lönnrot huomauttaa tähän, että pitääpähän
kerran viimeisenä päivänä kaikkien astua tuomarin eteen, oli asiat
miten tahansa. Esko vastaa: "Se on sitte." Esko sai mennä.

       *       *       *       *       *

Toisen kerran joutui Esko nuhteiden alle silloin kun leskimiehenä
ollessaan meni vihille. Kun Lönnrot näki että Esko oli vihkiessä
kovasti juovuksissa, käski hän hänet vihkimisen jälkeen kammariinsa
kahden kesken ja kysyi: "Minkävuoksi se Esko tuli humalassa vihille,
kun vihkiminen on kuitenkin pyhä toimitus?" Esko vastaa rauhallisena:
"Joka kerran tämmöiseen reissuun joutuu toisen kerran, ei- se ilkeä
olla selvällä päällä". Esko sai nytkin mennä.

       *       *       *       *       *

Kivikylän Helkiö Mäkäräinen oli monta kertaa Lönnrotin kanssa
parrastaan kiinni. Helkiö oli paljopuheinen. Lönnrot kyllä ymmärsi,
että Helkiö on laisensa, eikä ojentuen parane; vain sanoi kuitenkin
kerran Helkiön porutessa: "Kiven saisit panna Helkiö tuohon suuhusi,
jotta eikö vähänkään aikaa olisi vaiti." Helkiö vastaa: "Kaksikin sinne
saisi panna, vaan siellä ei pysy. Vaan jos me pastorin kanssa yhdessä
mentäisiin kaikkivaltiaan Jumalan eteen, niin eipä tietäisi kummanko
suuhun siellä kivi pantaisiin."

       *       *       *       *       *

Kerran taas Lönnrotilla on kaksi pappia vieraana. He istuvat kansliassa
kolmikannassa keskustellen, kun Helkiö tulee sisään ja kysyy: "Mitä
ne miehet nyt niin kolmikannassa tuumailevat?" Lönnrot selittää:
"Tuumailemme sitä, että Helkiön on ensi kesänä tuotava minulle voinaula
kumpaisestakin tammasta." Tämän piti Helkiö pilantekona ja painoi
mieleensä.

       *       *       *       *       *

Hän kutsuu Lönnrotia monta monituista kertaa käymään kotonaan kylässä,
mutta Lönnrot ei totellut. Sitten eräänä päivänä lähettää Helkiö
suksimiehen noutamaan Lönnrotia, sanoen olevansa sairas. Lönnrot ei
aavistanut petosta, vaan suksilla tulee rippilaukun kanssa Helkiöön,
hevostietä sinne kun ei ollut. Helkiö täydessä pukineissaan tervehtii
pappia ja sanoo: "Tässä minä jo ikävällä odottelin, ja kun ei alkanut
näkyä, niin joutessani kävin tietä polkemassa tuonne lehtisuovalle."
Nyt hoksasi Lönnrot, että Helkiö on vetänyt nenästä, ja sanoo totisesta
naamasta: "Olisit sinä ollut paljon joutilaampi hiihtämään sinne
pappilaan, kuin että minun piti tulla tänne."

       *       *       *       *       *

Rovasti Lönnrot ei uskonut vähääkään taikatemppujen mahtiin.
Päinvastoin inhosi kovasti sellaisia, etenkin niitä, jotka aikoessaan
käyttivät loitsuja.

Tuskinpa kirkkoherra Castrénkaan suosi loitsuja, mutta näyttää siltä,
että pienien temppujen tekemiseen olisi hän vähän hiottanut. Olipahan
näet kornin vakuuttanut Lönnrotille, että jos ammuksissa olevan hevosen
ristiluiden päälle tehdään tervaristi, noin vain tervaan pistetyllä
jäniksen käpälällä vetäen, niin se auttaa.

Castrén tietysti puhui kokemuksesta. Tähän ei sanota Lönnrotin
vastanneen mitään. Kai ajatteli, että uskokoon vain tervaristiin
ketä huvittaa. Sattui sitten samana iltana, että kirkkoherra Castrén
tuskitteli, että kaapin lukko oli joutunut epäkuntoon. Silloin oli
rovasti Lönnrot taitavasti huomauttanut: "Tervaristin kun vetää lukon
päälle, niin kyllä se auttaa."

       *       *       *       *       *

Rovasti Lönnrotilla oli vain yksi poika, Eljas. Hänestä pitivät
seurakuntalaiset paljon. Eikä vähemmän isä ja äiti. Monta isän ja äidin
arvelua pojastaan kierteli satuna ympäri seurakuntaa. Arvelut olivat
erittäin mielenkiintoiset Eljaan kosimavuodelta. Niinpä kerrotaan
rovastin kysyneen Eljaalta silloin kun hän oli aikeessa lähteä
Kannuksesta morsiantaan noutamaan: "Aiotko sinä ajaa Helkiön Paavon
tavoin rekiketaralta morsiamen ollessa rekiperällä?" Helkiön Paavo
nimittäin oli siten ajanut Ristijärvellä vihille. Eljas oli vastannut:
"Kyllä minä meinaan rinnalle istua."

       *       *       *       *       *

Niistä monista ihmisten liikanimistä, joita Lönnrotin aikaan
Ristijärvellä oli, joutui Lönnrot tahtomattaan yhden tällaisen
keksijäksi. Lauri Härkönen Helsingissä kertoo asiasta tähän tapaan: Oli
kerran keväällä Lönnrot keittänyt karjan keittiössä verkkojen ja rysien
värivettä. Silloin oli sattunut olemaan pappilassa eräs kuleksija,
köyhä nainen. Kun tämä sai tietää, että karjan keittiössä paraaltaan
kiehuu verkkojen värivesi, meni hän sinne ja pisti väripataan hamppusen
alushameensa. Samassa tulee keittiöön Lönnrot, ja kun näkee, että
nainen on jo väriveden sotkenut hameellaan, sanoo suuttuneena: "Katohan
reämetätiä minkä teit!" Tämän sitten sattui kuulemaan eräs rengeistä
ja siitä alettiin kutsua tätä naista "Reämetätiksi." Reäme-nimi johtui
siitä, että tällä naisella oli heikot silmät, silmät, jotka tekivät
aina "reämettä".

       *       *       *       *       *

Kerran Lönnrot yllätti renkinsä ja piikansa heinähäkin purennan ohella
asennosta, jota nämä kaikkein vähimmin olisivat toivoneet toisten
näkevän. Nähdessään tämän arveli Lönnrot: "Näin vähällä väelläkö te
häitä pidätte?" Samalla kehoitti hän heitä tulemaan kansliaan ja
ilmoittamaan itsensä aviokuulutuksille. He menivät, ja Lönnrot teki
heistä aviopuolisot.

       *       *       *       *       *

Kerran taas pappilan renki ulkoaskareillaan vastoinkäymisten ohella
tuli ääneen päästäneeksi karkean kirosanan. Tämän kuultuaan Lönnrot oli
huomauttanut: "Mitä se nyt sillä parani?"

Muuten on huomattava, että Lönnrotin palvelijat olivat tavallisesti
monivuotisia. Jörö Partanen ja Lauri Juntunen, kumpikin palvelivat
toistakymmentä vuotta. Sisäkkö Kaisa Liisa Mäkäräinen taas koko ikänsä,
ensin ruotilaisena, sitten piikana.



HERÄNNÄISYYTTÄ.


Herännäisyyttä on kyllä ollut Ristijärvelläkin, joskaan ei ehkä
suuremmassa määrässä. Onhan kaikkina aikoina tavattu yksityisiä
henkilöitä, jotka sydämen surulla ovat katuneet syntinsä ja saaneet
tunnonrauhan.

Ei ole minulla tietoa, että Ristijärvellä olisi ollut kansan
henkilöitä, joilla herännäisyystyössä olisi ollut merkittävämpi
aseina. Puhutaan tosin eräästä Antti Mikkosesta, kirkonkylän Mikkolan
Mikkossukua, että häntä pidettiin sikäli johtavana henkilönä,
että haastettiin käräjille ja tuomittiin sakkoihin. Mikkonen näet
puhui uusilla, tuntemattomilla kielillä uskonveljien kanssa. Tätä
herännäisyys-suuntaa nimitettiin villiläisyydeksi.

Kun Mikkonen tuli tuomituksi, lähti hän kerjäten Pietariin pyytämään
Keisarilta armoa. Paluumatkalla Helsingissä joutui "kerettiläisten"
seuraan ja tämän suunnan tunnustajana palasi Ristijärvelle, viipyen
tällä matkalla neljä vuotta. Myöhemmin Antti Mikkoselle annettiin
kiertokoulun opettajan toimi.

Sanotaanpa kerettiläissuunnan pääjohtajan Paavo Ruotsalaisen ainakin
pari kertaa käyneen Ristijärvellä. Siihen aikaan oli pappina
Ristijärvellä ollut joku Pfaler. Tästä papista kerrotaan, että hän
oli mainio saarnamies. Oli sopinut hyvästi Ruotsalaisen kanssa uskon
suunnasta.

Kun Pfaler oli sitten Ruotsalaisen käynnin välillä mennyt naimisiin,
oli Ruotsalainen Pfalerin aviosiippaa hyvin karsain silmin katsonut
ja sanonutkin: "Helvetistäkö sinä tuon akan-letukan olot kaivanut?"
Näyttää siltä, että Paavo Ruotsalainen, ollen itse perheetön, olisi
ystävästään Pfalerista toivonut samaa.

Tämän jälkeen monet vanhoista miehistä ja naisista kantoivat
"kerettipukua" merkkinä siitä, että hyväksyvät tämän
herännäisyys-suunnan.

Karhulan ja Saukkovaaran Keräset yleisemmin kantoivat tätä pukua,
samoin Kemppaisten suku Jokikylässä. Jokikylässä oli miehiä ja naisia,
jotka pukeutuivat yhtäläiseen "kerettipukuun", mutta jo edellämainitut
erinomattain. Tämä "kerettipukimeella" herännäisyyskantansa
määritteleminen on tietysti kasvattanut tavallaan tekohurskautta.
Todellisia heränneitä on näiden joukossa nähtävästi ollut vain muutamia.

Myöhemmin nämä körttiröijyt hävisivät pois käytännöstä. Kivikylän
Helkiö Mäkäräisellä nähtiin kaikkein viimeisimpänä tällainen. Hän oli
ujostelematon ja rohkea ukko. Pisteli kättä kaikille vastaantulijoille
ja puhui sekaisin maallista ja hengellistä. Oli uuttera kirkossakävijä,
samoin pappilassa. Hänestä oli yhtä lysti istua pappilan keittiön
puolella rouvan pakinoilla, kuin kansliassa papin seurassa. Kun Helkiö
tarinoiden istui, oli hänellä toinen jalka toisen varassa, jota siinä
ahkerasti heippuutti. Kesällä oli Helkiöllä kirkkohousuina sinivärissä
pistetyt hurstihousut.

Kuten toisessa kirjoituksessa on sanottu, oli rovasti Lönnrot
"kerettiläissuunnan" tunnustaja. Ja kun hän oli hyvä puhuja
saarnastuolista, ei hänen aikanaan yksikään saanut kutsumusta nousta
uskonasioista julkisesti tunnustamaan, vaikkakin herännäisyys teki
salaista työtään, toisinaan ikäänkuin piiloutuen pinnan alle.

Kaikkina aikoina sanotaan olleen henkilöitä, joissa on tapahtunut
todellinen mielenmuutos. Toiset näistä ovat pysyneet kiinni alkamassaan
uskonelämässä, toiset taas väsyneet.

Kalle Rautiainen, sanottiin Pöllö-Kalleksi, Kuhmoniemen Vieksiltä,
kävi usein Lönnrotin puheilla. Kalle puhui uskonasioista yötaloissaan
kun sai ruokaa. Pappilan pirtissäkin puhui joskus kirkkovieraille.
Kallen puhe näin suuressa joukossa herätti useinkin vain naurua. Kalle
Rautiaista siis pidettiin itselaisenaan, kuten liikanimityskin jo
osoitti. Erinomaista kiihkoa uskonasioissa hänellä oli, koskapa oli
kerran kerjäten kulkenut Helsinkiin pyytämään senaatilta saarnalupaa.
Tietysti Kalle saarnasi yötaloissaan jo mennessäänkin. Eivätpä häntä
edes kruununpalvelijat pitäneet vaarallisena.

Kun Kalle Rautiainen sitten Helsinki-matkaltaan palasi, kysäisi
rovasti Lönnrot häneltä, miltä Helsingin kaupunki noin päältäpäin
Kallesta näytti. Tähän vastasi Kalle Rautiainen: "No, kyllähän tuo
oli jonkunlainen, vain kalasaunahan se toki vielä on siihen uuteen
Jerusalemiin verraten." Tästä näkyy, miten pienen arvon Kalle
Rautiainen antoi maalliselle loistolle ja että tämän ohella pani suuren
arvon tulevan, mutta vielä näkymättömän elämän loistavuudelle.

Että vaatetuksen mahtiin kovasti uskottiin, näkyy siitäkin, että
Jokikylässä oli vanhain ja nuorten välillä ollut monta riitaa. Pojat
eivät enää olisi tyytyneet samallaiseen körttiröijyyn kuin isällä oli,
ja isä olisi välttämättä tahtonut teettää pojalleen samaa mallia kuin
itselläänkin oli. Seipelässä kerrotaan olleen tällaista riitaa. —
Leinolan ukkeli taas ei ollut sietänyt, että pojallaan olisi natisevat
anturakengät. Poika tällaiset oli ostanut, mutta niitä täytyi pitää
isältä piilossa. Lopulta lienee isä natukengät polttanut.



JÄTKÄIN KOULU.


Rovasti Lönnrot ei rippikoululapsiltaan olisi vaatinut kovinkaan suurta
lukutaitoa, kunhan nyt olisi jotakuinkin saanut sanan kirjasta. Luetun
ymmärtämiselle pani rovasti suuremman painon. Mutta kun rippikouluun
tuli joskus kahdenkymmenen vuoden vanhoja miehen jätkylöitä, jotka
eivät liioin kaikkia kirjaimia tunteneet, järjesti rovasti ne yhteen
laveriin ja lähetti lukkari Kajanderin kouluutettaviksi. Lukkarin
pirtti oli nyt näiden jätkien koulusali.

Kerrotaan eräänkin kerran olleen samalla kertaa m.m. Ville Moilanen,
"Monnin Vilikko", Aska Härkönen ja Helkiö Härkönen, kaikki partasuu
miehiä. Siellä kerran koulutunnilla esittää lukkari Ville Moilaselle,
että mahtaisitkohan sinä tuntea iitä, jos se keppikädessä tulisi
tiellä vastaan. Ville vastaa: "Satunnan se oisi vielä sinullakin."
Lukkari jatkaa: "Viululla sinä kyllä osaat pelata. Minä olen joskus
kuullut miten somasti sinä pelata kitkuttelet." Tähän myöntää Ville:
"Tarkoitukseni onkin kuta somemmasti kiikutella." Ville näet oli
viulunsoittaja.

Kullakin oppilaalla tuli olla oma evankeliumivirsikirja mukana, josta
koetettiin sisälukua aivan töikseen asti. Yhteen ääneen jorrittaminen
olisi ollut pääasia, kun olisi edes päästy niin pitkälle, että
kirjaimista sana olisi ominneuvoin sommistunut.

Sitten kerran sattuu niin, että Helkiön kirjassa yksi sana on toisin
kuin lukkarin kirjassa. Lukkari ojentaa, vaan Helkiö ei anna perään.
"Minun kirjassani on näin." Lukkari ottaa Helkiön kirjan ja katsoo.
Sehän oli niinkuin Helkiö väitti. Lukkari kuitenkin arveli: "Penkin
alle tuommoinen kirja joutaisi viskata." Helkiö vastustaa: "Ei tämä
kirja ole niin halpa; tämä on paljon vanhempi lukkaria."

Aska oli helläsydäminen poika. Hän ei koskaan vastustellut
koulumestarille. Vanhan hyvän tavan mukaan järjestää lukkari
lauantai-aamuna pirtin pesemisen. Tämän työn tehtyä saisivat pojat
sitten lähteä kotiinsa. Aska Härkönen saapi lukkarilta vanhan paidan
ruvetakseen nokitöihin. Toisten oli hommattava veden kantamista,
luutain varrehtimista y.m. Aska nousi jo katolle näresutin kanssa
nokikolariksi, vaan Helkiö sanoo toisille: "Viedäänhän me kukin
konttimine veräjänposki seipääseen valmiiksi, jotta tässä on vähän
väljempi työhellä." Kun oli tultu veräjälle, ehdottaa Helkiö
toisille: "Jatketaan vaan matkaa." Kun Aska näki kallolta, että
toiset karkasivat, joutui hänkin pian alas, viskaten lainapaidan pois
päältään. — Mukana ollut Helkiö on itse näin kertonut.

Jätkäin koulussa sanotaan samoihin aikoihin olleen Elli Tiina Tolosen
ja Reeta Moilasen, "Pirun kengän". Reeta Moilasta ei ripille laskettu
koskaan. Kuoli vanhana mummona kunnan huutolaisena. Ville Moilanen,
"Monnin Vilikko", samoin ei päättänyt rippikouluaan. Meni Ouluun
ja kerrotaan hänen siellä myöhemmin esiintyneen pienenä timperinä,
milloin pannuja tinaten, milloin taas tuulimyllyjä rakennellen. Elli
Tiina pääsi ripille ponnistettuaan 5 vuotta koulun penkillä. Ei hän
sittenkään osannut paljon muuta kuin ulkoa evankeliumista: "Siihen
aikaan." Uskollisuus ja nöyryys olivat Elli Tiinan ominaisuuksia.
Siinäpä syy, miksi kovapäisenäkin pääsi ripille.



KUNNAN-MIEHIÄ.


Siihen aikaan kun Ristijärven kunnanhallinto oli Hyrynsalmen
kunnanhallintoon yhdistetty, oli Ristijärven kunnan miehillä aivan
pienet tehtävät. Veronkanto suurinta ja sekin mitättömän pieni. Kunta
silloin ei tarvinnut paljon varoja, sillä vaivaishoito oli ruotilais-
ja kiertolaisjärjestelmän pohjalla.

Sanotaan, että seurakunnan pappikin hoiti ensin kunnan virkailijain
tehtäviä. Tämä on hyvin ymmärrettävää, kun tietää, että
kirjoitustaitoisia oi liioin ollut silloin saatavissa.

Vuosina 1871—76 oli jo kunnanesimiehenä kirjoitustaitoinen Jaakko
Mikkonen Mikkolasta 70 markan vuosipalkalla. Jaakko Mikkosen kuoltua
siirtyi esimiehen toimi Jaakko Oikariselle Onnenniemestä. Yli 20 vuoden
oli sitten Jaakko Oikarinen kunnanesimiehenä 50 markan vuosipalkalla.
Oikarisen kirjoitustaito ei suinkaan ollut loistava, mutta nimensä hän
paperille kuitenkin kirjoitti. Kunnankokousten pöytäkirjat kirjoitti
kunnan kirjuri, lautakunnan esimies ja kuka milloinkin sattui.

Vuodesta 1897 alkaen kolmivuotisjakson oli kunnanesimiehenä
Jaakko Keränen Aholasta. Myöhemmin ei tällä Keräsellä ole ollut
kunnanesimiehen vaalissa kannatusta.

Alkuaan lienee ollut kunnanesimiehen, lautakunnan puheenjohtajan ja
kirjurin tehtävät samalla miehellä, sillä, kuten jo sanottu, tehtävät
siihen aikaan olivat hyvin pienet. Kuitenkin jo Jaakko Mikkosen
esimiehenä ollessa oli Lauri Keränen, Tuliniemestä, lautakunnan
puheenjohtajana. Kirjurin ja kassamiehen tehtävät kuuluivat lautakunnan
esimiehelle eli puheenjohtajalle. Palkkaa Keränen sai vuosittain 80
markkaa rahaa ja 3 kappaa jyviä kustakin talosta. Tätä palkkaa Lauri
Keränen kuitenkin piti pienenä. Hän pyysi kunnalta palkankorotusta.
Asia oli kuntakokouksen käsiteltävänä, josta on tehty näin kirjoitettu
pöytäkirja:

 "Kulutuksen mukaan vuonna 1871 pitettin Kuntakokos Ristijärven
 pappilassa Sinä 27 päivänä toukokussa jossa tummiteltiin mökkiläisten
 päivätyön tevosta tuliniemelle ja seurakunnan miehet pättivät Että
 varakkain mökkiläisten pitä tehä päivä omin Ruokisa ja Vähävarasten
 talon Rualla perttulin ja mikkelin välillä Elikkä rahassa 90 penniä
 taikka jyvissä puoli kappaa hampaista aina vuotelta ja jos Eivät tyty
 tähän pätöksen niin Savat valitta 30 päivän sisällä Kuvernörin.

                                              Totistavat talokkaat.

 Johan Korhonen Penjam Kemppainen ja Joonas Mäkäräinen ja Johan
 Kemppainen ja Johan Mikkonen Jaakko Kemppainen ja Jonas Oikarinen."

Pöytäkirjasta ei käy selville, kenen esityksestä ja pyynnöstä tämä asia
tuli kuntakokouksen käsiteltäväksi, mutta olettaa sopii, että sen oli
antanut asianomainen kunnallislautakunnan esimies Lauri Keränen itse ja
sai kokouksen, ehkäpä yksimielisen hyväksymisen.

Puheiden mukaan tämä kuntakokouksen päätös jäi vain paperille,
sillä tällaiseen veronmaksuun eivät mökkiläiset tuntuneet olleen
halukkaita, eikä tällä kuntakokouksen päätöksellä ollut ulosottomiehen
perimispätevyyttä. Sanotaanpa eräänkin mökkiläisen tämän päätöksen
johdosta arvelleen: "Jos minun pitäisi Tuliniemelle mennä päivätyön
tekoon, niin kiviä kontillani kantaisin niitylle ja pellolle."

Tuliniemen Lauri Keräsen kunnan virkailijana oloaika supistui vain
yhteen kolmivuotiskauteen, kun v. 1873 valitaan samaan toimeen
talonpoika Kalle Tolonen Alangosta. Palkkaakin tuli tuntuvasti lisää,
kun päätettiin maksaa 4 prosenttia kaikista perittävistä lainoista.
Kalle Tolonen hoiti kunnan tehtäviä moitteettoman hyvästi ja
erinomaisella tunnontarkkuudella vuosikymmeniä.

Tällä välin ilmestyy kirkonkylään uusia kirjoitustaitoisia miehiä,
jotka ottavat kuntakokouksessa Kalle Toloselta viran pois,
selittämällä, että tuo ylöskantoprosentti tulee kunnalle kalliiksi ja
ylöskantaja rikastuu kohtuuttomiin.

Kunnan arkisto ja rahavarain hoito siirretään Joona Mikkoselle
Mikkolasta, 100 markan vuosipalkalla hoidettavaksi. Kirjurin tehtävät
taas tulevat Esko Kemppaiselle Tenämän mäestä. Kolmivuotiskaudeksi oli
asiat näin järjestetty ja aikanaan tulee arvostelu tämän ajanjakson
toiminnasta.

Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen hoitaa tämän jälkeen näiden edellisen,
kahden miehen tehtäviä, eli kokonaisuudessaan kunnallislautakunnan
esimiehen tehtävät. Tuomas Härkönen kirjoitti kaikki asiat hyvästi
paperille ja oli omintakeinen ajattelija. Olisi muutoinkin pidetty
paikkakunnan etevimpänä miehenä, ellei tuo valitettava oman maan
profeetta-käsite tässäkin olisi saanut määrätä.

Ei liene ennenaikaista myöskään mainita kunnallislautakunnan tehtävien
siirtymisestä Tuomas Härköseltä Antti Oikariselle Putkolasta, joka
Kalle Tolosen jälkeen on toimessa pisimmän ja samalla tunnustusta
ansaitsevan päivätyön tehnyt. Samoin Lauri Keränen Karhulasta, on
kuntakokouksen puhemiehen tehtäviin ollut kelpolailla perehtynyt..
Sanotaan Kusti Kemppaisen, "Muurari-Kustin", myöskin kerran
hoitaneen kunnan tehtäviä. Se oli kaiketi silloin, kuin Kemppainen
sai perintöosansa Eskolasta ja lähti maailmalle. Kirjoitustaitonsa
vuoksi olisi Kemppainen ollut tämän tehtävien tasalla, mutta, kuten
sanotaan, häntä enemmän miellytti silloin tukkijätkän kiertolaiselämä
ja niin jätti kunnanvirkailijan tehtävät toiselle miehelle. Kemppaista
nimitettiin jonkun aikaa tämän jälkeen "kunnattomaksi Kustiksi".

Kunnallislautakunnalla, ainakin myöhempänä hallituskautena, ovat olleet
apuna n.s. kylän piirimiehet. Nämä piirimiehet on aina vaihdettu
kolmivuotiskauden jälkeen, jos on kylässä ollut vara vaihtaa ja jos
entinen ei erittäin halukas ole ollut pitämään toimestaan kiinni.
Useinkin ne ovat osoittautuneet haluttomiksi senjälkeen kun aikansa
ovat palvelleet. Poikkeuksen tästä kuitenkin teki kerran Mustavaaran
kylän piirimies Samuli Heikkinen, "Vihin Samppa". Hän päinvastoin olisi
pitänyt loukkauksena, jos piirimiehen toimi olisi siirretty jollekin
toiselle. Kokouksissakin kulkemaan oli Samuli moitteettoman uuttera.
Kun kokouksessa Samulin piti jotakin esittää, lähti se aina alkuun
sanasta: "Tuota ny...". Tämä toisia huvitti.

Talon kunniallisen vanhuksen päiviä ei Samuli saanut nähdä, sillä
vävypoika hävitti Samulin elämän niin, että täytyi ikänsä viimeiset
päivät maata kunnan vaivaishoitolaisen halveksitulla ravatilla.



KYLÄNVANHIMMAT.


Ristijärven seurakunta on jaettu kuuteen eri lukukinkeripiiriin. Näihin
jokaiseen on valittu erityinen kylänvanhin järjestämään lukukinkereitä
koskevat asiat ja tarvittaessa antamaan papistolle julki kylässä ehkä
sattuvat hairahdukset. Tätä kylänvanhinta on, merkillistä kyllä,
iankaiken kutsuttu kirkonmieheksi.

Tämä kirkonmiehen toimi oli aivan palkaton luottamustoimi. Vanhan
tavan mukaan sai kirkonmies yhden kerran kinkeritalossa syödä pappien
kanssa samasta pöydästä yhtaikaa. Toiset taas eivät ujoudesta tahtoneet
mennä rämpimään papin eväitä, kun eivät tunteneet herrain pöytätapoja.
Ylitalon kirkonmies Pyhännällä oli kuitenkin niin rohkea, että
uskalsi. Hän oli samaa Mikkos-sukua kuin vanha lukkarikin. Puhuttiin,
että Ylitalon kirkonmies kerran papinpöydässä oli käsin tempaissut
yhteisestä kupista lihapalasen, aivan kuten kotonaankin. Tämän nähtyään
oli pappi kauhistuneena huomauttanut: "Elä hyvä kirkonmies kourillasi."
Tämä papin lause on sitten Ristijärvellä tullut paljon käytetyksi
sananparreksi.

Ylitalon kirkonmies muutoinkin oli huolellinen virkatehtävissään. Hän
kantoi kirkonkirjat pirttiin ja vei pois lukkarille avuksi. Samoin piti
hyvän huolen siitä, että kaikki ne, joita pappi mainitsi nimeltään ja
jotka olivat taloon tulleet, menivät papin eteen. Jota hän ei ollut
nähnyt paikalla, sanoi, että en ole nähnyt.

Kerran papin kaivattaessa miestä, joka oli Oulun pataljoonassa
palvelemassa, vastasi Ylitalon kirkonmies: "Se on soassa."

Kerran kun Ylitalon kirkonmiehen omassa pirtissä oli lukukinkerit,
putosi väen painosta pirtin silta alas juuri silloin kun pappi
alussa, ennen muita toimituksia, oli vihkimässä erästä pariskuntaa.
Peräpuolelle pirttiä jäi pöydän ja papin jalkojen alle silta
paikalleen, mutta "seurakunta" sai loksauksen alas kuoppaan.
Niskahirret pettivät. Tätä oli itse kirkonmies moneen kertaan
johkaillut, että ei tuota olisi uskonut.

Toisella kerralla kantelee kirkonmies kyläläisten päälle, että
häijyyksissään ovat puukolla piirtäneet rumia kuvia hänen porstuansa
seinään. Siitä taas on tullut erityinen hokema: "Rumat kuvat, sano
kirkonmies".

Ylitalon kirkonmies teki sitten kerran lukukinkereillä ehdotuksen,
että kyläläisten pitäisi ruveta maksamaan hänelle palkkaa
kirkonmiestoimesta. Tämän kuultuaan ehdottaa joku viisas: "Me maksamme
palkan, jos vaan voit kuminallakin jalalla yhtä aikaa potkasta koiraa."
Kun kirkonmies tästä urakasta ei tykännyt, jäi palkkakysymys siihen.

Kim Ylitalon kirkonmies hävisi talostaan pois, muuttaen joksikin
aikaa Kajaaniin kauppias Bergh'in kartanopehtoriksi, tuli Pyhännällä
kysymys uudesta kirkonmiehestä. Ja kun entisen kirkonmiehen
kustannuksella oli monta hassunkurista juttua kylän kesken juuri
kiertämässä, ei kirkonmiehen paikka kelvannut kenellekään. Siihen ei
saatu miestä houkutuksilla, ei uhkauksilla. Papitkin jo ihmettelivät
tätä "ministeripulaa". Kysyivätpä usein syytäkin siihen. Vastattiin:
"Entiselläkin kirkonmiehellä kovasti on naurettu, niin kuka siihen
enää." Pappi murahti tähän: "Itse se naurut päälleen veti."

Kun muutamia vuosia oli oltu ilman kirkonmiestä ja kun entinen
kirkonmies oli passitettu Ristijärvelle vaivaishoidon turviin,
asetettiin hänet vielä vanhaan virkaansa, jossa oli kuolemaansa asti.
Vanhemmalla iällään ei Ylitalon kirkonmies enää pyrkinyt pappien kanssa
yhteen pöytään syömään.

Toisten kylien kirkonmiehiä ei ole pidetty tavallista ihmistä
pahempana, ei ainakaan kovin naurun alaisena. Kuljun kirkonmies
Mustavaaralla tosin oli niin pelkuri, että ei tohtinut Pyhäntäjärven
kahden kilometrin pituista vesimatkaa veneen pohjalla istua, peläten
hukkuvansa. Muuten oli tolkku äijä.

Rohkeutta ennenkaikkea kysyttiin kirkonmieheltä niissä kylissä,
joissa ihmiset niskottelivat tulla lukemaan. Joku poikaviikari joskus
juoksenteli kinoksilla kirkonmiestä pakosalla. Mainittiin ennen, että
kirkonmiehen tulee olla niin väkevän, että jaksaa niskoittelijat kantaa
selässään papin eteen. Ylipäätään ne niin olivatkin.

Hiisijärven Kilpelänvaarassa 60—70 luvulla oli valkiatukkainen
talonvanhus Antti Mikkonen, jolla omassa kylässä ja ulkopuolellakin
oli suuri merkitys. Oliko hän n.s. kirkonmies, ei ole mainittu,
mutta muuten oli hyvälukuinen ja sen lisäksi osasi kirjoittaa.
Vanhusta käytettiin hätätilassa lasten kastajana. Kävi tässä toimessa
naapurikylissä Pyhännällä ja Mustavaaralla. Vanhusta pidettiin siis
varsin suuressa arvossa. Oli kylässä hyvien tapojen suhteen hyvänä
esikuvana.

Samaan aikaan eli Pihlajavaaran Juholassa Jörö Pyykkönen. Hänkin
oli raamatun moneen kertaan lukenut kannesta kanteen ja osasi
kirjoittaakin. Miten se lienee sitten ollut, että Jörö ei moneen
vuoteen käynyt herran-ehtoollisella. Ei vielä kuolintautivuoteellakaan
halunnut, vaikka pappi kävi häntä puhuttelemassa. Tämän laiminlyöntinsä
sanoi Jörö johtuvan siitä, että oli lukenut raamatusta, miten
kelvottomat ehtoollisen nauttijat vetävät, suuremman tuomion päällensä.

Että Jörö Pyykkönen kuoli ilman että monena edellisenä vuotena ei
nauttinut ehtoollista, seurakunnan papin toivomuksen mukaan haudattiin
ilman kellonsoittoa ja lukkarin laulua. Samasta syystä samallaiset
hautausmenot sai eräs Heikki Tampin, joka äkkiä kuoli Pihlajavaaralla.
Seurakunnan pappina oli silloin Lönnrot.



KAUPPAMIEHET.


Tammikuun 1 p:nä v. 1873 oli Ristijärven kuntakokouksessa kysymys
suostutaanko siihen, että joku perustaa kirkonkylään sekatavarakaupan.
Päätökseksi tuli, että ei oteta. Syynä vastustamiseen oli luultavasti
pelko, että kauppamies kaikenlaisen rihkaman kaupittelemisella vaan
köyhdyttää paikkakuntaa. Että kaupasta tullaan ostamaan paljon
sellaista, jota taloudessa välttämättömästi ei tarvita. Ehkäpä tämän
lisäksi sillä, että kauppamies, asettuessaan asumaan aivan kirkon
juurelle, voisi tuoda muassaan huonoja tapoja, jotka tulisivat
turmelemaan yksinkertaisen ja paheista vapaan seurakunnan. Parin vuoden
perästä, eli v. 1875, tulee kysymys kaupan myöntämisestä kuntaan
uudestaan kokouksen käsiteltäväksi. Anoja on Hyrynsalmen lukkari Eeli
Juntunen. Kunta tällä kertaa ei katsonut olevan syytä vastustaa. Olihan
anoja tunnettu mies, syntyisin Ristijärven poikia, ja olipa takeita
siitäkin, että lukkari Juntunen ei voisi kauppansa ohella edistää
paheita.

Tämä lukkari Juntusen kauppa oli sitten kirkonkylän Aholassa vuoteen
1904 asti, jolloin se kokonaan lopetettiin. Kauppaa ensin hoiti joku
Huotari vähän aikaa, sen jälkeen Ristijärven mies Matti Mikkonen, lopun
toistakymmentä vuotta samoin Ristijärven mies Tuomas Härkönen, joka
kuoli v. 1904, hoiti kauppaa kuolemaansa asti.

Alangon talossa oli vähän aikaa Hyrynsalmen miehen Perttu Juntusen
kauppa. Juntunen teki vararikon.

Sitten oli samassa paikassa Kajaanista kauppias Bergh'in kauppa,
hoitajana Ida Heikkinen, myöhemmin Frans Karjalainen.

Kun kauppias Bergh lopetti kauppansa, tuli sijaan A. Rimpiläisen kauppa
Kajaanista. Rimpiläisen kaupan aikana vaihtelivat hoitajat usein. Tähän
nimiluetteloon tulee Anni Niskanen, Tuomas Vilmi, I.V. Rainio, Heikki
Komulainen, Soininen ja Matti Näsänen, kaikki muualta tulleita. Samassa
paikassa yritti vielä Renne Korhonen Kajaanista pitää kauppaa, mutta se
loppui pian.

Ida Heikkinen Bergh'in kaupasta erottuaan perusti oman liikkeen
Mikkolaan. Liike edelleen jatkui senjälkeen kymmeniä vuosia kun
Heikkinen oli mennyt naimisiin Frans Karjalaisen kanssa.

Roomunsanta ja Jaakko Kemppainen Kärkelän niemellä perusti myöskin oman
liikkeen, ensin myyden vähitellen ilman verovelvollisuutta. Myöhemmin
kirjoitettiin kauppa verolle ja alkuaikoina oli liikkeellä varma
ostajapiiri.

V. 1901 toimeenpantu maamiesseuran yhteisostotoimet ja v. 1904 alkava
osuuskauppa ovat osaltaan olleet kauppahommaan nähden suurena tekijänä.

Ei varmaan yksikään enää haluaisi palata v. 1873 oloihin tavaran
välittäjiin nähden.



SOTAOPISSA.


Kun v. 1878 asevelvollisuuslain mukaan ensi kerran henkikirjoituksessa
merkittiin arvannostoon kuuluvat pojat, ei ennen tätä kaikille ollut
selvillä, miten vanhoja asevelvolliseksi merkittävät ovat, eikä sekään,
pidetäänkö merkitsemisen jälkeen vielä erityistä lääkärintarkastusta.

Niinpä hyvin muistan, miten neljänkymmenen vanha isäni lähti
henkikirjoitukseen, näyttämään henkikirjurille, miten sotaoppiin
kelpaamaton hän on vai vasen jalkansa vuoksi.

Sitten kun seuraavana vuonna tuli pojille lääkärintarkastus, huomattiin
että on niitä terveitäkin. Antti Joopin poika Kemppainen Ironsaaresta
oli niin rohkea, että ilmoitti itsensä vakinaiseen väkeen. Hänestä
tehtiin siellä aliupseeri ja palveli jonkun aikaa opettajanakin
Kajaanin reservikasarmissa. Sotaopista tulon jälkeen nimitettiin kauvan
Anttia Soturi-Antiksi.

Oli toinenkin Antti, joka vakinaisessa väessä pääsi aliupseerin arvoon
ja palveli vuosikymmeniä reserviläisten opettajana Kajaanissa. Se oli
Antti Keränen kirkonkylän Karhulasta. Moni Ristijärven poika sai siten
Kajaanin kasarmilla olla Antin komennon alla, ja kiitettiin, että
kyllä se on opettajista parhaimpia. Itse Antti kertoi ensimäisestä
pataljoonassa-olo-vuodestaan, että hän oli tavallista ujompi. Ei käynyt
kaupungissakaan ollenkaan. Kyllä sitten myöhemmin oli ujous lähtenyt.

Esko Härkösestä, joka hukkui Hyrynjärveen Hyrynsalmen poliisina
ja uiton tarkastajana v. 1897, tehtiin myös Oulun pataljoonassa
aliupseeri, ja opetti reservipoikia muutamina kesinä tavallisen
palvelusaikansa jälkeen Maikkulan reservikasarmilla.

Risto Mulari Muttiniemeltä ja Perttu Heikkinen Pyhännän Ylitalosta
Oulun pataljoonassa oloaikanaan ylennettiin aliupseerin arvoon.

On kaartin pataljoonassa käyneitäkin. Lauri Keränen Karhulan Seppälästä
palveli siellä.

Monista muista kolmivuotiskauden sotaopissa palvelleista on huomattu,
että "päätään pitempinä" ovat pataljoonasta palanneet. Niin, että
typerän sekainen ujous, kömpelö käytös, itsekkäisyys, vieläpä ilkeyden
halukin on pojista sille tielle karissut.

Sattuipa sitten kerran niin, että eräs Jokikylän poika joutuneena
Kajaanin reservikasarmille ei ruvennut mitään oppimaan. Häntä ei ensin
pidetty niin typeränä, vaan luultiin itsepäisyyden siihen olevan syynä.
Silläpä juuri komennettiin poika kärsimään naplitsoorangaistusta
(kiväärin perä sormien väliin seisomaan) tuntimääriksi. Poika taipui
ensin tähän, vaan kun siinä olo tuntui perin raskaalta, viskasi
kiväärin niin kauvas kentälle kuin vaan jaksoi, juoksi perässä, otti
kiväärin ja heitti vielä toisen kerran edellistä kertaa hurjemmin
ja palasi päällikölleen ilmoittamaan, että jos hän kolmannen kerran
saapi käydä kivääriä siirtämässä, niin sitä ei sitten löydä kukaan.
Päälliköt sitten keskenään olivat neuvotelleet mitä pojalle on tehtävä.
Neuvottelun tulos oli, että poika päästettiin kotiinsa. Luultavasti
eivät pitäneet häntä täysijärkisenä.



MESTAREITA.


Jo vanhempina aikoina muutamilla yksityisillä henkilöillä on ollut
taipumusta käsitöihin. Ne ovat ikäänkuin luontaisen vaistonsa
pakottamana antautuneet kukin omalle alalleen.

Siten ainakin sepät ovat kehittyneet, että niistä milloinkaan ei
ole puutetta ollut. Sepän talo Hiisijärvellä, Karhulan Seppälä
kirkonkylässä ja Hietavaaran Seppälä Mustavaaralla osoittavat, että
näissä taloissa on aikoinaan rautaa taottu. Olipa Hiisijärven vanha
seppä Esko Härkönen tehnyt raudasta mitä sirotekoisimpia kapineita
m.m. suonen avausrautoja. Hän kuoli vasta 1890-luvun jälkeen. Karhulan
Seppälässä taas on elänyt seppä-Keräsiä. Varsinkin Jaakkoa on kiitetty
hyväksi terässepäksi. Hietavaaran Seppälän seppä oli Juho Tolonen,
kuoli jo 1860-luvulla.

Verraton teräseppä niinikään oli Lummenlammin Aato Kemppainen ja
Eskolan Esko, joka myös varvaili rukkeja. Karppilassa on myöskin
elänyt ikivanha seppien suku. Pojat ovat pajan ahjolla isältään
oppineet takomisen taidon, joten talon paja ei ole kylmille jäänyt.
Pyssyjäkin korjattiin ja uudesta tehtiin Karppilassa. Ja vielä on
ollut seppiä Pyhännän Alatalossa. Vanha Daniel sitäpaitsi oli mestari
koristemaalauksissa.

Eipä syrjäiset sopukatkaan, kuten Möttösenvaara, jääneet vasaran
heiluttajat” vaille. Heillä oli oma seppänsä, jonka teräntekotaito ei
paraimpien rinnalla jälkiin antanut. Mahti onkin siirtynyt pojalle ja
edelleen pojan pojalle.

Puuseppiä, ei erittäin kehuttavia ole ollut. Kuitenkin useammassa
talossa tehtiin kaikki tarvekalut kotona. Uurreastiat piti ainakin
ennen osata joka miehen tehdä. Oli kyllä tälläkin alalla miehiä, jotka
kohosivat yläpuolelle toisista, kuten Joel Oikarinen, Joel Tolonen
ja Juho Kurkinen Pyhännällä, jotka jotaskuinkin kykenivät höylää
juoksuttamaan.

Olipa kerran erityiset puusepän kurssitkin kirkonkylässä. Lukkari
Mikkosen poika oli opettajana. Hän oli Oulussa oppikurssinsa
suorittanut. Nimensäkin oli Mikliiniksi siellä nikkaroinut. Joona
Tolosesta ja Matti Junkkarista silloin tuli nikkari. Juho Mäkäräinen
Hiisijärveltä kävi Mikliinin opin Oulussa myöhemmin. Senjälkeen on
Talous- ja Maanviljelysseuran veistokoulun opettaja Seppänen tehnyt
Ristijärvelle monta uutta nikartajata.

Räätäleistä kaiketi vanhempina aikoina oli kova kipuli, koska
mainitaan venäläisten käyneen turkkeja ompelemassa. Huonoja mestareita
muutoin kuuluvat olleen. Toisinaan olivat tehneet liian suuren ja
toisinaan taas liian pienen. Kun iso oli tullut ja siitä moitittiin,
oli venäläinen sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden kitsennäksen." Jos
taas liian pieni, oli sanonut: "Kyllä se vanhemmuuden heitälläksen."
Jos taas tuli kiero ja pahatekoinen, Viskautuneena silloin tiuskasi
mestari: "Kieron käkrät nahat, pyllypersiet lainpahat, ken näistä
sitten suoran turkin loatii." — Voita olivat, kyllä lohnineet niin
paljon syödessään, että emännällä monta kertaa oli sääli.

Venäläisräätälit poistuivat sikäli kuin oman kirkon miehet rupesivat
neulaa juoksuttamaan. Olihan Vilkko Juntunen opettanut monta poikaa.
Vanhempia räätäleitä oli eräs Heikki Mäkäräinen Hiisijärveltä.
Myöhemmin oli Pyhännällä Matti Kemppainen, "Räätäli Matti", Antti
Oikarinen. "Pieni räätäli", Jussi Kinnunen, "Paasolainen", Pyhännän
ylämyllyn entisiä poikia.

Eenokki Rimpiläinen Pihlajavaaralla ja Jokikylällä teki paljon
räätälin työtä. Hän kuitenkin keskellä miehuutensa vuosia joutui
mielivikaiseksi, vietiin parannuslaitokselle ja kuoli.

Kirkonkylässä on Kalle Rajanteri monelle miehelle monen vuosikymmenen
kuluessa uusia pukuja valmistellut. Monta konetta, monta silmäneulaa
on siinä leikissä jo hylyksi kihnuttautunut. Hänenkin mahtinsa on
siirtynyt pojalle. — Joonas Härkönen on vielä kirkonkylän neulojana
mainittava.

Suutarit eivät suuressa maineessa ole milloinkaan Ristijärvellä
olleet, eikä niitä ole ollut mistä mainitakaan. Onhan pieksukenkä
ollut, tavallinen jalkine ja näitä on tehty joka talossa. Olihan vanha
hokema pieksuihinkin nähden ikäänkuin pyhitetty: "Tekemällään se mölkä
soutaa." Siis joka miehen on tehtävä pieksut jalkaansa ja omilla
tekemillään toimeen tultava.

Oli kuitenkin pari miestä, joita mainittiin suutarin nimellä. Ne
olivat Juho Juntunen kirkonkylästä ja Heikki Kemppainen, "Norppanen",
Pyhännällä. Juntunen oli suutarintyön oppinut Lappeenrannassa ja
kykeni tekemään hyvin anturakenkiä. Heikki ”Norppanen" lienee ollut
itseoppinut, vaikka kyliä hän naulaili hyvin kovakantaisia. Monelle hän
toimitti narisevat kengät jalkaan.

On vielä monta muuta miestä jotka näppärällä kätevyydellään ovat olleet
mukana siinä yhteistyössä, joka on suoritettu vanhemman ajan vaihtuessa
uuteen.



HAUTAHAMARIT.


Vaikka Ristijärvellä jo varhaisemmista ajoista asti on tervaa poltettu,
ovat sittenkin vain muutamat miehet osoittautuneet varsinaisiksi
mestareiksi tervahaudan polttamisessa. Näitä varsinaisia tervahaudan
polttajia nimitettiin sitten hautahamareiksi. Tällaisia hautahamareita
on sitten kunakin aikakautena ollut, vieläpä joka kylässäkin, niin että
pahempaa puutetta niistä ei ole ollut.

Hiisijärvellä, varsinaisella tervanpoltto-alueella, olivat isännät
kyllä polttotaidon hyvin oppineet, vaan täälläkin oli ukkoja, joita
käytettiin ulkokylissäkin mestareina. Sellaisia olivat Aapeli Tolonen,
Heikki Härkönen y.m. Pyhännällä taas olivat Lemetin miehet tervanpolton
mestareita. Lemetin Tuomasta käytettiin kylässäkin mestarina. Samoin
Putkosen tauksen Alatalon Antti on ollut parhaimpiin luettuna.

Mustavaaralla ei omantakeista mestaria ollut. Tarvittaessa oli se
muualta noudettava, ellei itse uskaltanut turauttaa.

Jokikylänsä oli hämäriksi kykeneviä useampiakin. Mainittavampia
kuitenkin Kalle Tolonen Kivimäen mökistä. Hänellä toinen jalka oli
vähän lyhempi, vaan polttamisessa ei se juuri tehnyt kiusaa.

Kirkonkylässä oli Kalle Heikkinen kuuluimpia polttomestareita.
Longin Nalleksi häntä myös sanottiin. Se kai oli niitä vanhoja
sotamieshuutonimiä. Kalle Heikkinen kulki hamarimatkoilla ulkopuolella
oman kirkon rajojenkin. M.m. Kalle poltti tervahautoja paljon
Sotkamossa. Eikä Kallen osaamattomuutta valitettu milloinkaan.
Muutoin Kallea pidettiin yleensä liian kallispalkkaisena. Sen ajan
hamaripalkat kun tavallisesti vaihtelivat yhden ja kahden markan
välillä polttovuorokaudella, Kalle taas taisi ottaa kolme ja joskus
neljäkin markkaa. Kerranpa sitten Kallen Sotkamosta hamarimatkoilta
palatessa joku Pyhännän Kainuun miehistä kysäsi miten Kalle hirviää
määrätä isännän maksettavaksi noin suuren palkan. Kalle oli vastannut,
että häntä ei ujostuta laisinkaan suuren palkan määräys, kun ensin
panee silmänsä kiini ja sitten yhtäkkiä ummessasilmin sanoa moksauttaa.

Kirkonkylän n.s. Karhulan kylällä on iänkaiken tervaa poltettu ja
siellä on aina ollut omat mestarinsa. Näyttääpä siltä että täällä asuva
Keräsen suku tähän toimeen olisi erikoisesti kiintynyt ja siis päässyt
niiden niksien perille joita tervanpoltossa tarvitaan.

Tätä ajatusta tukee sekin seikka, että Tuliniemen Lauri Keränen,
vanhempi, Karhulan Keräs-sukua, hankki heti omantakeisen tervauunin.
kuu kuuli sellaisia muuallakin olevan. Tämä sen vuoksi että tervauunin
tiedettiin tervaksista, paitsi tervaa, antavan tärpättiä ja pikiöljyä,
mitkä aineet maakuopassa polttaen menevät aivan polusta. Tämä
tervauunihomma ei kuitenkaan päässyt pitkäaikaiseksi, sillä siinä
voittaminen oli niin hidasta työtä. Ja kun itse tervauuni laitteineen
tuli kalliinlaiseksi, ei se näyttänyt vastaavan tarkoitustaan.
Muutamien vuosien perästä rakentamisen jälkeen onkin se hävitetty
olemattomaksi.



MAAHENKISIÄ MIEHIÄ.


Maahengestä ja maanviljelysinnosta puhuttaessa täytyy myöntää että
se Ristijärvellä varhaisemmasta ajasta alkaen on ollut yleistä. Sitä
todistavat vielä nytkin kivikkovaarain selänteille kuokitut laajat
pellot, synkkiin korpiin raivatut niityt. Nähdäänpä vielä järven
kuivaushankkeita ja vedenkääntämisiä syvällä ojituksella. Kuitenkin
ansaitsee tulla mainituksi eräitä henkilöitä ja sukuja, joilla
maanviljelys ja maataloudelliset pyrkimykset ovat olleet sydämen asia.

Hiisijärvellä on asunut kauvan vanha Härkösten suku. Näillä on ollut
aina perinnöllistä taipumusta uutteruuteen maatöissä ja sitäpaitsi ovat
varustetut hyvillä ruumiin voimilla.

Mainitaan näitä Härkösiä, nimeltään Paavo, tulleen Mustavaaralle.
Hän meni Tiikkajan perikunnalle isännäksi, otti huostaansa silloisen
Myttylän verotilan, mutta Kuljan paikan katsoi edullisemmaksi peltomaan
vuoksi. Paavolla oli sitten neljä leveäharteista poikaa, Paavo, Risto,
Joona ja Esko. Näiden miesten käsivarsilla ovat Kuljan suuret pellot
kivikkovaaralle kuokitut. Pysyväistä sijaa ei kuitenkaan Härkösille
tullut Kuljasta. Ukko Härkönen möi tilansa vieraalle ja pojat jäivät
oman onnensa nojaan, kun isä itse rupesi ruokolle.

Samaan aikaan oli Härkösen veljeksillä naapurissa väsymättömät
kilpailijat. Karppisen veljekset Karppilassa eivät antaneet Härkösille
perään viljelysten laajentamisessa. Karppilassa oli tosin vähäkivisempi
peltomaa, mutta pettu- ja olkileipä kuokkamiehen eväänä usein.

Oli kolmaskin suku, joka tahtoi Härkösten malliin pauna toivonsa
maahan. Se oli Moilasten suku, asuen aluksi Kunnaalla. Täältä pitäin he
alkoivat asutusta ajatella Kuljun naapuriksi Vihiin, sillä Kunnaalla
ei voinut pellon takalaitaa juoksuttaa yhtä laajalle kuin Karppilassa
oli. Kun sitten Moilanen ensimäisiä kertoja kävi uudella paikalla
työssä, kysyttiin kotona tultua, mitä näkyvätä siellä nyt valmistui.
Tähän oli Moilanen vastannut: "Teinpähän vaan vähän vihiä." Se on samaa
kuin: tein saman verran taloa kun pistellään varpuja linnun pyydyksen
vierelle. Siitä tälle uudelle talolle pantiin nimi Vihi.

Jos Härköset leveähartiaisina olivat ruumiin voimista rikkaita, niin
kyllä Moilaset taas ahkeruudessa ja väsymättömyydessä olivat kerrassaan
voittamattomia. Karppiset taas matalajalkaisina kylän työmyyrinä
ampiaisen tavoin suurella luottamuksella unkusivat maassa kiinni. Se
oli 19:nnen vuosisadan viidennellä ja kuudennella vuosikymmenellä kun
Mustavaaran kylässä tällaisella kolmivaljakolla ajettiin.

Nämä kolme maahengen terästämää sukua ovat vähitellen muuttaneet pois
kylästä, niin että nyt enää rippeitä on vain jälellä, ei kuitenkaan
niillä tiloilla joilla esi-isänsä tekivät työtä ja uhrasivat voimansa.

Hyrynsalmen Luvan kylän Kypärä on antanut monessa eri erässä Kemppaisia
Ristijärvelle. Ja siellä oli mistä antaa. Kypärä nimittäin on ollut
aina väkirikas talo. Aina siinä on ollut paljon veljiiksiä ja kullakin
näistä paljon lapsia. Pitänee puhua 19:nnen vuosisadan ensimäisistä
vuosikymmenistä, kun Kypärästä tuli asukkaat Jokikylän Säkkilään. Kuten
nimikin osoittaa, oli Säkkilä pohjaltaan Säkkisten alottama.

Tällä Kypärästä Säkkilään tulleella ukkelilla oli viisi poikaa, Perttu,
Paavo, Penna, Matti ja Aato. Nämä Kypärän kivikkovaaralta tulleet
Kemppaiset päästessään Jokikylän nepseille maisemille alkoivat näytellä
kauneinta osaa maanviljelysharrastuksessa. Kun tämä näin miestalo oli,
riitti heillä aikaa huomattavan suuressa määrässä tervan polttoon,
mutta pellon ruokintaa ei unhotettu. Niinpä kerrotaan että silloin kun
miesvoimat olivat parhaimmillaan, ei saattanut kesähelteellä sytyttää
lehmäin savua pellolle, syystä että pelto syttyi palamaan. Niin paljon
oli peltoon mehtätörkyä sekoitettu.

Paavo veljeksistä oli sikäli kirjamies, että hyväksyttiin kiertokoulun
opettajaksi. Perttu veli kuoli Oulun sairashuoneelle vaikean
leikkauksen jälkeen. Kaulasta oli joku kasvannainen poistettava. —
Säkkilän jokirannassa oli veljesten aikana viisi vankkaa kuusta. Siis
joka veljekselle oma kuusensa. Tuli merkityksi sekin tosiasia, että kun
joku veljeksistä aina kuoli, taittoi tuuli heti yhden kuusen joukosta.
— Säkkilässä asuu vielä samaa Kemppaissukua, mutta ei ole enää sitä
mahtavuutta kun oli niiden viiden veljen aikana.

Mäkäräiset Pyhännällä ovat osoittaneet erityistä maaharrastusta. He
ovat myös olleet jättiläismäisiä vartaloltaan, niin että tällaisia ei
näe enää tavallisen työn ääressä. Missä enää tällaisia lienee, niin
kyllä ne mieluummin otetaan näyttelijäseurueeseen sirkuspainijoiksi.

Näillä Mäkäräisillä oli Pyhännällä oma sukutila Mäkärälä, nyk.
Vanhatalo. Hovilakin oli jättiläis Mäkäräisten hallussa. Nämä
Mäkäräiset olivat työhön tarttuvaa väkeä ja sehän heillä oli vain
leikkiä, kun oli paljon voimaa. Pyhännän harjulla näkyy vielä nytkin
Mäkäräisten suurtyöntuloksia laajana peltona ja ladottuina kiviaitoina.
Mäkäräisten voimakas suku ulettui aina Hiisijärvelle asti.

Samoin Hyrynsalmelta Pyhännälle tullut Heikkisen suku on näyttänyt
verratonta osaa maanviljelysharrastuksessa. Ovat kyenneet käytännössä
näyttämään miten miesten käsissä maa on ehtymätön ja että se kykenee
elättämään ripevuosinakin.

Vielä on Pyhännän Klemetti maahenkisyydestään ja uutteruudestaan
tunnustettuna tähän lukuun otettava.

Ukko-Klemetti oli kotoisin Sotkamosta. Hänellä talonostossa tuli paljon
velkaa, josta tuli paljon harmia, varsinkin syystä, että kauppalankonsa
herrastuomari ulosottotoimin peri saatavansa. Kaikki ponnistukset
näyttivät ikäänkuin olisi tuulta vastaan taistellut. Herrastuomari ei
armahtanut. Pakkohuutokaupalla oli vain ottanut saamisensa ja siihen
oli putipuhtaaksi mennyt koko talon irtaimisto, eläimetkin.

Tästä köyhyyden pohjasta kun Klemetit lähtivät nousemaan, niin se oli
huomiota herättävää. Pojat ottivat pellonhoidon sydämenasiakseen ja
uutteruutta ei yhdeltäkään puuttunut. Useammalla heistä oli erikoisala,
jossa näyttivät suurinta ennätystä, Reeti oli leikannut päivässä
ruista ennen kuulumattoman määrän, ja Tuomas kuori mäntyjä kolopuiksi
yhdessä päivässä enemmän kuin kukaan ennen häntä. Aapo taas oli yhdessä
päivässä yksinään tekassut pystystä metsästä niittyladon.

Muuten kaikki Klemetin pojat olivat sitä mieltä että työt ovat
suoritettavat aina ajallaan ja vieläpä etukynteen. Ahkeruus ja
täsmällisyys siis aina Klemetissä oli silmään pistävä. Itse
ukko-Klemetti taas oli uutteruuden varsinainen perikuva. Hänen tarvitsi
nukkuakin vain vähän yösydännä kun lintusen.

Muuten hauska juttu on ukko-Klemetin levähtämistavasta päivällä ja on
hänen ahkeruuttaan sattuvasti kuvaava. Kerrotaan hänen olleen kerran
Multikankaalla työväkineen tervaruukihommissa. Päivällisen syötyä oli
ukko-Klemettikin tapansa mukaan kellistynyt pitkälleen vain vähäksi
aikaa. Selkäpiillään keljottaen oli asettanut polvensa pystyyn, jotta
kun ne siitä herpaantuvat leviämään, hän heti herää. Mutta työmiehet
tekivätkin ukolle niksin, pistäen vitsapannan polvien ympärille. Niinpä
ukkelin polvet eivät päässeetkään herpaantumaan ja ukkeli nukkui
makeasti lännelle päivin. Herättyään tietysti kovasti harmitteli.

Ukko-Klemetin suurin huoli oli vielä saada pojilleen rikkaita emäntiä.
Siinä hän osaksi onnistuikin.

Ukko-Klemetin täytyi monasti käydä käräjilläkin. Kerran sattui sitten
että Klemetti ei riitapuolensa antanut rauhassa puhua. Tuomari sähähti
silloin: "Ole sinä Klemetti vaiti." Klemetti vastaa: "Oonnihan minä."
Tuomari: "Etpähän oo." Klemetti: "No en enää virka mitään."

Suuri ja valitettava vahinko vain että näiden kovakouraisten pellon
repijäin käsiin ei osunut suonviljelys. Heinäviljelystä tavotellessaan
he löivät kumoon aarniokorpia ja polttivat, puut roviolla. Tosin
tähänkin aikaan hautoi joku mielessään parempia heinänviljelystapoja,
mutta ei osannut panna mielihauteita käytäntöön.

Kirkonkylän Aholassa oli sentään rohkea isäntä. Hän kaivatti paljon
ojia Siltasuon ja Juuttilan väliselle väleikölle, mutta kun ei
osannut lannoituksella auttaa kasvukuntoon, jäi tämä suuri työala
mieliharmina ja tuloa tuottamattomana seisomaan. Muutamaksi pahaksi oli
tuo ojittaminen tuonut siksi velkaa, että talo oli myytävä toiselle
miehelle. Nämä edellisen isännän ojitukset jäivät kauvaksi aikaa
unhotuksiin.

Vähän parempaa, joskaan ei viisainta, oli Seppälän Tolosten suoviljelys
Hankasuolla, muutoin vuosikymmeniä myöhemmin.

Tässä kuitenkin on nyt kysymys miesten uskaltamisesta ja työtarmosta
ja ei siis laisinkaan onnistumisesta. Siitä lienee siis jo saatu
jonkunlainen kuva, ehkä kylläkin puutteellinen.



PERTTULIN KIRKOLLA.


Ei joulu, pääsiäinen eikä juhannus vedä perttulille vertoja
Ristijärvellä. Se on aivan suotta aikojaan muodostunut jonkunlaiseksi
kansanjuhlaksi. Mitään syytä siihen ei näytä olevan. Onhan se vain
aina ollut ja edelleen on pappien kesäsaatavain kantopäivä, tosin
lauvantaina. Kuten luonnollista, on silloin joka talon ja joka mökin
isännällä kirkolle asiaa. Pisimmiltäkin perukoilta tulevat isännät,
silloin kirkolle vasikannahka kainalossa ja voihulikka toisessa
kädessä. Ja kun ennen vanhaan otettiin perttulina rippiväkeä, oli
usein emännätkin mukana. Näin ollen jo tästä olisi muodostunut suuri
ihmisjoukko, vaan sen lisäksi tulivat kirkolle ja vieläkin tulevat
aivan kaikki kynnelle kykenevät nuoret ihmiset, ei ainoastaan omalta
kirkolta, vaan sen lisäksi suuret laumat ulkopitäjäläisiä. Ja vielä
lisäksi tuli ennen vanhaan voinostajia aina Oulusta ja Torniosta asti.
Kajaanista tuli vehnäsen myyjiä, sillä oman paikkakunnan leipurit
eivät kyenneet leipomaan vehnästä niin paljon ja hyvää kuin perttulina
tarvittiin.

Yhden ainoan kerran tuli joku sirkusseurue ja vuokrasi Aholasta pirtin
näytöksihän varten. Rovasti Lönnrot ei tykännyt tästä hommasta.
Rippisaarnansa ohella varoitti ihmisiä menemästä sinne. Lähettipä
sanan seurueen johtajalle, että on passinsa näytettävä pappilassa.
Silloin näet ei ollut poliisia ja vallesmanni oli Hyrynsalmella.
Seurueen miehet näyttivät passinsa rovastille ja saivat näytäntöjään
jatkaa yhdeksään asti lauvantai-iltana. Silloin kunnan esimies kävi
ilmoittamassa että näytännöt on lopetettava paikkakunnan levolle
rupeamisen ajan mukaan. Ja se lopetettiin. Sisäänpääsymaksu oli 25
p. kertakäynniltä ja 50 p. koko illan oleskelusta. Viidenkymmenen
maksajille painoi ovenvartia merkin paidanhihansuuhun musteleimasimella.

Perttuliksi usein ovat niinikään salaviinan-kauppiaat lyöntäneet tiensä
Ristijärvelle. Sekin on aivan ikivanha tapa.

Jos ihmisiä on paljon ja joku juopunutkin mukana, ei useinkaan elämä
pääse sietämättömän rajuksi. Itsensä hillitsemiskyky kullakin on
tavallisen suuri. Läpi yön kyllä tavallisesti on liikettä, pimeässäkin
on kulkijoita. Pirtistä pirttiin käy matka. Uteliaisuus vetää
tirkistämään mitä missäkin näkyy. Poikaviikarit ne tätä tekevät.

Jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana että Ristijärven perttuli
on viikkoa jälkeen tavallisen. Se oli siitä syystä, että Ristijärven
pappi tavallisena perttulina kävi aina Hyrynsalmella kesäsaataviaan
perimässä ja Hyrynsalmen pappi vuorostaan tuli sitten Ristijärvelle.
Sitten Hyrynsalmen kirkkoherra Snellman otti tavakseen periä
Ristijärvellä viikkoa aikaisemmin tavallista. Mutta kun tämän tiesivät
vain Ristijärveläiset, tulvi vielä viikkoa jälkeenkin tavallisen
ulkopitäjäläisiä ja muita kaupustelijoita ja tekivät väkirynnäköllä
näin ylimääräisen perttulin.

Ennen vanhaan joka emäntä perttulin aikana kirkolla pestasi piian jo
tulevaksi vuodeksi. Myöhemmin tämä tapa on jäänyt pois.

Perttulimiehillä aina ennen oli tavallista paremmat eväät. Olihan
rieskaa, piirakkaa, voita, linnuntäkkä ja sen lisäksi juustoleipä.
Perttuliksi emännät paistoivat paljon juustoleipiä. Pitihän se olla
rengille ja piialle, vieläpä isännälle eri päällinen. Sitäpaitsi
molemmille papeille vietiin juustoleipä hyvitykseksi. Se ei kuulunut
palkkasaataviin. Se annettiin vain mieluisille papeille. Jos oli
mielestä joku pappi huono, jäi se ilman.



ENTISET ELINTAVAT.


Myötätuntoisin mielin muistelee nyt vielä elossa oleva vanhempi
polvi entisiä aikoja elintapoineen. Eikä ollenkaan ihmettele tätä
se, joka vähänkään muistaa, miten viehättävän yksinkertaiset ja
koristelemattomat ne olivat. Se oli vain uupumattomalle työlle, kuin
vanha väki antoi arvoa. Vaatetus ja ruoka, ne asetettiin toiselle
sijalle.

Leivän puutetta sai maistaa useamman kun yhden kerran tuo vanha raataja
polvi. Että niin usein sai olkijauhoja ja petäjän kuoria leipätaikinaan
sekoittaa, tuli puheet selvästä leivästä oikein miellyttäviksi Rahaa ei
ollut ennen paljon, vaan sitä ei usein tarvinnutkaan. Kauppamiestä ei
ollut ja sittenkin toimeentultiin. Kasvoihan pelto hamppua ja lampaan
selkä villoja. Näistä tehtiin pukineet sekä miehille että naisille.
Tällaiset pukineet olivatkin sekä lujat että lämpimät. Myöhemmin
ostettiin loimilankoja puolivillaisen kudontaa varten.

Varakkaampien talonpoikien oli sulhasmiehenä ollessa tapana ostaa
morsiamelleen silkkihuivi, joka maksoi toista- ja kolmattakin kymmentä
markkaa. Tulipa vielä muodiksi ostaa hameeksi "oljannia" ja ”muslimia".
Vanhat ihmiset puhuivat vielä outonimisistä vaatelajeista, kuten
"salveetista" ja "tanttyykistä". Lienevätkö itsekin koettaneet näitä
kotona kutoa.

Miesten pukineisiin edelleen kuului hursti, puolivillainen ja sarka.

Jalkineina olivat tavalliset pieksut. Jos ne menivät rikki, niin ne
punontaisella ja äimällä paikattiin. Jos yksi paikka meni rikki,
pistettiin selkään toinen ja kolmas. Paikan päälle aina hivautettiin
tervaa. Punontaisen mutkat täytyi saada kestävämmäksi. Härän nahkan
poskukset ne olivat parhaita paikkanahkoja. Samoin vanhat varren
nilkat, kantonahkat ja muut sellaiset. Olihan opittu sananparsi: "jolla
on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä."

Nahkat aina itse kotona parkittiin. Karva saatiin nahkasta pois siten,
että vietiin virtaan levitettynä tankoon kiikkumaan useammaksi viikoksi.

Anturakenkä oli ennen aivan tuntematon koristus. Myöhemmin se tuli
käytäntöön. — Vanhempi väki ei suopein silmin naruanturoita katsellut.
Sellaisissa kävelemistä pitivät suurena ylpeyden syntinä. Kyllä se
olikin mokoman näköistä, kun mies anturakengistään käänti varren suut
alaspäin, jotta näkyi kämmenen leveydeltä punasta "sahvijaani"-nahkaa.

Myöhemmin tuli miesten muodiksi ylpeillä "tyylin mutkalla". Aivan
tavallisiin pieksun varsiin tekastiin mutka, sen parempi, kuta lähemmäs
nilkkaa sen sai. Olipa tapana, että sukanvarren suuhun oli kudottu
kerros punaisella langalla. Mies asetti sitten saappaansa varren suut
niin alas, että punainen sukanvarren suu jäi näkymään. Pitipä huolen
siitä, että se ei saanut piiloon laskeutua. Tämä kuului pyhätamineisiin
kirkkopaikoissa.

Letkavarsipiippu oli nuorten miesten paras ylpeys. Useammalla se oli,
sillä tupakoimattomia oli vähän. Vanhemmat miehet vetelivät savuja
luuvarsipiipuistaan ja iskivät tulen taulaan tuluksillaan. Tupakka oli
nurkantakana kasvanutta. Mällimiehet ostivat venäjänlehteä poskeensa,
vaan piipunperät löysivät tiensä aina mukaan. — Onhan tupakkamiesten
halulla hartaalla sepitetty runo: "Leikki tuli kun leipä loppui, vaan
tuska se tuli kun tupakki loppui."

Tuli jo mainituksi, että selvä leipä oli vanhain miesten paras ihanne.
Selvä leipä tehtiin siten, että taikinaan pantiin puoleksi ohria ja
toiseksi puoleksi rukiita. Leipoessa tehtiin keskelle sarvella reikä
ja pujotettiin tankoon kuivamaan. Se oli nimeltä "jokapäiväinenleipä"
eli "arkileipä". Aivan puhtaasta rukiista tehtiin hienompia ja ne
pääkammalla päältä kirjailtiin. Näitä sanottiin "kirjoleiviksi", joita
syötiin pyhinä ja matkaeväinä. Kerjuuämmät pitivätkin erittäin hyvänä
sitä emäntää, joka antoi kirjoleivän, varsinkin jos pani vielä "lujaa"
voita päälle.

Tavallisimpina arkikeittoina oli kalakeitto, lihavelli, maitovelli,
pottumaito, pottuvoi, lihapaisti, ohra-, pottu- tai naurispuuro.
Lauvantai-iltoina talvella marjavelliä. Pyhäaamuna juustoa tai
talkkunata. Puoliseksi viiliä. Viili syötiin puulusikoilla, vaan
piimä tavallisesti kauhoilla. Samalla kauhalla vuoronperään pytystä
ryypättiin, niin että kauha aina oli menossa. Toisinaan kaksikin henkeä
tavoitteli kauhan vartta yhtä aikaa, vaan harvoin siitä riita tuli.
Yksi ensin, sitten toinen ja kolmas. Kauhan pohjaa ei nuoleksittu, vaan
lusikan kyllä.

Kahvinjuonti kuului ennen harvinaisuuksiin. Viinaa maisteltiin
useammin. Vielä v. 1890 ei Ristijärven kirkonkylässä myöty kupittain
kahvia, eikä kirkkovieraat sitä kaivanneetkaan. Kyllä kotona jo
siihenkin aikaan oli pannut käytännössä. Mutta kymmentä vuotta
aikaisemmin ei sitä vielä joka mökissä ollut.

Vaikka viinan saanti ennen olikin varsin helppoa, ei kaikki miehet
olleet ehta juoppoja. Kohtuuden miehet silloinkin olivat enemmistönä.
Muutamat vaan syystä tahi toisesta olivat rietautuneet.

Sunnuntaihartaus kuului vanhoihin hyviin tapoihin. Vähäpätöinen oli
se talo, jossa ei ollut saarnakirjaa ja jossa ei saarnaa sunnuntaina
luettu. Virsiäkin veisattiin paljon sekä virsikirjasta että Siionista.
Kello 10:nestä päivällä puolisiin asti kulutettiin aikaa lukemalla ja
veisaamalla. Tämä hyvä tapa on muutamissa taloissa edelleen jatkunut ja
tulee luultavasti jatkumaan polvesta toiseen.

Pitkätukkaisuus oli vanhojen miesten erityinen muoti. Eivät millään
hinnalla olisi he luopuneet pitkästä tukastaan. Pidettiinpä
erittäin suurena häväistyksenä sitä, että Kajaanin linnassa
vesileipärangaistusta kärsiviltä oli leikattu tukka ja tehty aivan
kolipää. Niinpä arveltiinkin, kun luultiin jonkun joutuvan linnaan,
että "pää se tulee kerittäväksi." — Myöhemmin on pään keritseminen
tullut aivan tavalliseksi. Ei ole enää monta miestä, joka tahtoisi
kantaa pitkää tukkaa.



NAIMISIIN MENO.


Naimisiin menijäin tapa oli ennen pitää aikeitaan näistä asioista ensin
salassa. Sivulliset eivät saaneet tästä tietää ennenkuin se kirkon
pöntöstä sanottiin. Toiset taas pitivät salassa siksi kunnes ratulat
oli juotu.

Rakastavaisten ei ollut tapana seurustella päivällä. Kirkkopaikoissa
yhdessä käveleminen muulloin paitsi Perttulin lauvantai-iltana
pidettiin häpeänä. Sitävastoin yöseurustelun puolella oli yleinen
mielipide. Se kuului asiaan. Kun sanaa ei saanut vaihtaa päivällä, niin
se tehtiin yöllä. Sananlaskun: "Valkeus nauraa pimeyden töille" ei
luultu sopivan tähän asian tilaan.

Sormus on kihlakapistuksiin aina kuulunut, mutta ennen vanhaan ei sen
aina tarvinnut olla kultaa. Hopeasormus kulki myös muodissa, kun se
oli kultasormusta halvempi. Köyhäin täytyi usein vihille lähtiessä
emänniltä lainata kultasormus, kun puhuttiin, että hopeaisella ei
pappi vihkisi. Samalla puhuttiin, että vaskisella ja hätätilassa
vitsapantasormuksella kyllä vihkisi. Myöhemmin ostivat talonpojat
morsiamelleen kaksikin kultasormusta ja silkkihuivin. Että kolme
kultasormusta joku uskalsi ostaa ja sen lisäksi taskukellon, se
oli ennen kuulumatonta tuhlausta. Mutta sulhasen sormi se aina on
jäänyt tyhjäksi. Ei rikkaankaan morsiamen mieleen ole juolahtanut
antaa vastakihloja sulhaselle. Se kun ei ole ollut tapana. Joku
kyllä joskus on tiennyt puhua, että niin herrat tekevät, vaan se on
heidän omaa hupsuuttaan. Moni köyhä on mennyt ennen naimisiin, että
ei minkäänlaista sormusta ole ostettu. Vihkireissulla vaan ollut
lainasormus sormessa, sen jälkeen ei mitään. Toiset köyhät taas ovat
vihkisormuksensa tarpeentullen vaihtaneet ruokatavaroihin ja syöneet
suuhunsa.

Ratuloita ja häitä pitivät ennen vanhaan niin rikkaat kuin köyhät.
Rikkailla ne olivat suuremmat ja köyhillä pienemmät. Molemmilla oli
päätarkoituksena, että tämä keino tuottaisi voittoa. Siksipä viinaa
täytyi olla paljon, jotta päihtyneiden lahjoitukset olisivat suurempia
ja voitto sitä paremmin taattu. Lahjoitukset, olipa ne rahaa tai
tavaraa, kuuluutettiin julkisesti kaikkein kuullen, levennellen ja
kehuen. Ilmoittajain piti nousta peräpenkille seisomaan ja sieltä puhua
kauniisti kuinka se mies tai nainen antoi tai lupasi antaa niin ja niin
paljon, vaikka ennenkin jo on antanut, eikä liioin ollut viimeinen
kerta. Ja tämä keino ajoi toisia antamaan, jotta heidänkin nimensä
mainittaisiin auliina lahjoittajana ja samalla kuulisi sivullisen
suusta muutkin hyvät työnsä. Sittenkun alettiin puhua tällaisten
häitten laittomuudesta, jäi kuulutuskeino pois ja rahaa annettiin
noin salavihkaa miten kukin halusi. Useinkin vaan morsianta lattialla
pyöritellen. Mutta kun tällaiset annokset olivat vaan viisipennisiä,
niin kemut ovat tuottaneet vaan tappiota. Niinpä ne ovat vähenemistään
vähenneet ja moni on viime aikoina uskaltanut käydä vihillä ilman
mitään juominkia.

Tanssit oli ennen vanhaan pidoissa välttämättömät Pelimanni ja kaksikin
piti soitosta huolen. Valitettavasti ei tanssitaito hetikään ollut
yleistä, mutta kun muutamiakaan oli, niin ne pitivät siitä puolesta
huolen. Toiset katsoivat, miten se menee. Vanhoista ihmisistäkään ei
pidoissa soittaminen ja tanssi ollut vastenmielistä, syystä, että se
on vanha hyvä tapa. Joskus nähtiin vanhustenkin joukossa köppelehtävän
sikäli kuin se nuorempana on ollut mieluista.

Ratulain pidon jälkeen alkoi tavallisesti morsiamen keruu-aika.
Sitä ennen oli morsiamen mentävä sulhasen kotiin tutustelemaan.
Anoppimuorikin sai nyt nähdä, onko tuleva miniä työihminen,
hyväluonteinen j.n.e. Tätä viikkoa aina nimitettiin morsiamen
katsantoviikoksi. Toiset sitä pilaa puhuen ovat sanoneet housuviikoksi.

Morsiamen keruu oli ennen vanhaan välttämätön molemmille, sekä
rikkaille että köyhille. Rikkaat sittenkin saivat enemmän kokoon,
kun heillä oli sukulaispiiri varakasta väkeä. Keräävälle morsiamelle
annettiin mitä mikin halusi. Italiana oli 50 penniä tavallisin taksa.
Tavarana oli villat pääasiassa annettavia. Köyhemmät saivat sekä
villoja että hamppuja. Näinpä morsimelle kyliä kierrellessä syntyi
suuri lakanaan kääritty nyyty selkään. Nyytyn suuruus antoi kerääjälle
kunniaa. Oma seurakunta kierrettiin tarkoin ja vähän ulkopuolellakin.
— Morsiamelta oli mukana kaasomuori, useinkin köyhä leski, jolla oli
nyyty myös mukana, johon hyvät emännät pisti villakorin ja muuta
apua. Kaasomuorin oli talossa puhuttava kaikkea, selitettävä kenen
on morsian, jos sitä kysyttiin, ja mentävä edellä syömään toiseen
huoneeseen emännän kehoitettua. Morsian vaan äänettömänä neuloi
sukkaa. Ahkerat morsiamet neuloivat tietä kävellessäänkin. Kaasomuori
samoin. Ero vaan oli siinä, että morsian neuloi pumpuli- ja kaasomuori
villakangasta.

Monta viikkoa tarvitsi morsian valmistuakseen miehelään. Oli kudottava
ja neulottava paljon vaatteita. Sulhaselle oli tehtävä keruuvilloista
uusi puku, anoppimuorille samoin. Uusia paitoja piti olla paljon, kun
niistä piti antaa kappale kullekin anopin perheen jäsenelle, vieläpä
puhemiehelle muorineen. Samoin vanttuut ja sukat meni niille kaikille,
jotka tavalla tahi toisella olivat "solmua" olleet yhteen päin
puristamassa.

Leskien naimisiin meno tapahtuu useinkin ilman varsinaisia valmistuksia.

Lienee ehkä paikallaan liittää tähän muutamia tositapauksia
paikkakunnalta, joista näkyy miten yksinkertaisella tavalla vanhat
miehet esi-isämme osasivat valita kumppaninsa.

Jokikylässä itsellinen Eeli Karppinen rupesi rakentamaan
Junkkosenkosken rannalle omaa taloa, vaikka ei vielä ollut emäntää.
Kun hänellä talo oli jo asuttavassa kunnossa, lähetti hän kylälle
tietoja, että jos sattuisi olemaan joutilasta ihmistä, niin se saisi
tulla emännäksi. Sattui sitten niin että Hyrynsalmen Kytöperältä oli
kolme tyttöä Jokikylän kautta matkalla johonkin työpaikan etsiskelyyn.
Tyttöjä neuvottiin silloin Junkkoselle että Eeli saisi niistä yhden
valita itselleen. Tytöt menivät ja ilmoittivat asiansa. Silloin
pyöristyivät Eelin silmät ja täytyi katsoa tyttöjä suoraan silmiin,
päästäkseen selville, mikä noista paras olisi. Sitten hän viittaa yhtä
kädellään sanoen: "Tämä saapi jäädä." Tyttö jäi ja siitä tuli sitten
Eelille emäntä. Mutta ne toiset olivat pois mennessään jupisseet että:
"Mies oli ottavinaan joukosta paraan, vain kaikkein huonoimman se sai."

Saukon Juho Karppista oli kerran luultu, että siitä on tullut vanha
poika. Niin hän lienee ensin itsekin uskonut, mutta se usko oli
horjuvainen. Se oli ollut syksyllä nuotanvetoaikana kun kalakontti
selässä oli Putkoselta palattu kotiin. Nuotalla oli ollut paitsi vanhaa
poikaa Juhoa myöskin talon piikatyttö Hyrynsalmen Kinnusten sukua. Kun
tämä piikatyttö sitten päivän töistä väsyneenä kalakontin kanssa astuu
Juhon jälessä, kääntyy Juho pellonveräjällä päin tyttöä ja sanoo: "Minä
olen meinannut ottaa sinut eukokseni." Tyttö hämmästyneenä lysähtää
säikähdyksestä maahan, mutta kun Juho vakuuttaa vilpittömyytensä asian
suhteen, jatkavat he matkaa ja huomen aamulla ovat menossa kirkolle
ottamaan kuulutuskirjaa. Juho oli papillekin ihmetellyt moista
höperyyttään, mutta pappi oli Juholle vakuuttanut, että joskin tämä jo
on vanhapoika, niin ei vielä ole liian myöhäistä. Kahden viikon perästä
tämän jälkeen arvelee Juho sunnuntaiaamuna: "Minä sitä lähden kirkolle,
lieneekö sinne kellään muulla asiaa." Tästä piti morsiamen hoksata että
Juho aikoo nyt mennä vihille ja on lähdettävä mukaan. Siis sulhasella
ei morsiamen kanssa ollut mitään kahdenkeskisiä neuvotteluja, olivat
ennen vihkimistä toisilleen kylmiä ja vieraita, jotta vihkimisen
jälkeen olisi sitä lämpöisempi.

Pihlajavaaran Kukkarovaaralla asui kerran kaksi Karppis-veljestä,
joista Anttia sanottiin Puheliaaksi Antiksi. Antti kyllä ei liioin
milloinkaan puhunut liikoja ja se mitä sanoi, oli pidettävä totena.
Antista kerrotaan, että kun hän ensin oli miettinyt kenen ottaisi
ikuiseksi, meni sormustuohisensa kanssa sille penkille istumaan,
jossa mieleisensä kehräsi, ja pitkin penkkiä työnti kihlatuohisensa
kehrääjän viereen. Sitten jäi äänettömänä istumaan. Kehrääjä ehkä
arvasi mitä Antti tuohisineen meinaa, mutta työntipähän vain Anttiin
päin takaisin. Antti mitään virkkamatta siirsi taas tuohisen kehrääjän
viereen, ja sitten kehrääjä taas takaisin. Silloin Antti ei enää malta
olla virkkamatta. Hän ikäänkuin kiivastuneena työntää tuohisensa vielä
kerran kehrääjän viereen kysyen: "Eikö luota?" Ottanut kaiketi kehrääjä
lopultakin oli tarjotun tuohisen, kun myöhemmin tavataan heidät
pappilassa vihillä. — Heti kihlauksen jälkeen olivat veljekset yhdessä
olleet metsässä kirvestöissä, jossa Antti oli entistä riuskeminin
kirvestä heiluttanut ja sanonut veljelleenkin: "Lipsutetaanhan nyt
velimies, sillä nyt ei ollakaan kamman teossa." Veli näet oli kamman
tekijä.

Silloin kun Antti meni vihille, oli pappina joku väliajan saarnaaja.
Kun pappi kysyi Antilta, otatko tämän aviovaimoksesi, ei Antti
virkkanut mitään, naurusuin seisoi vaan ja kieli huulien välistä näkyä
lipatti. Kun Antti ei papin toiseen eikä kolmanteenkaan kysymykseen
vastannut, pisti pappi kirjansa kiini, arvellen että se hänestä
nähden saapi olla semmoisenaan. Silloin puhemies ja morsian häpeästä
punastuivat ja pelkäsivät että ei nyt tainnut tulla tolkkua. Vielä
kerran kysyy pappi Antilta, jolloin kuuluu myöntävä "niin". Ja siitä
pappi sitten taivutteli lauseita ja sovitteli vihkimäkaavaan, joten
ikuinen solmu tuli.

Vanha seppä Esko Härkönen Sepän talon Härkösten sukua Hiisijärveltä
kun leskimiehenä ollessaan kuuli että Katerman Immolassa olisi vihanta
leski, komia ja muutoinkin tykättävä ihminen, lähti aivan asian aikain
katsomaan. Vanha seppä toivoi kuitenkin että hän, ennenkuin leski tiesi
hänestä mitään, saisi noin salaisesti päälle silmillään vilkaista,
jotta miltä tuo ihminen arkieleessä ja aivan kesyttämättömänä näyttää.
Hän meni Immolaan talonväen nukkuessa yöllä ja köllistyi pirtin
penkille maata. Leski näet aamulla tuli toisista huoneista pirttiin,
eikä tiennyt, että siellä on katsomamies. Tuskinpa vanha seppä uskalti
tänä yönä ottaa sikiunta, kun odotti kohta näkevänsä sen komian lesken
jota toivoi vaimoksensa. Aamulla avautuu ovi ja eräs nainen tulee
sisään. Odottavan silmät pyöristyvät, mutta päätöskin on heti valmis:
"Jos vaan tämä on se puhuttu leski, niin ei tule kauppoja." Ovi avautuu
toisen kerran ja keski-iän nainen istuu sisään. Vieras katsoo tätäkin
ja päättää mielessään näin: "Jos vaan tämä on nyt se puhuttu leski,
niin se on otettava." Hän otti ja sai myös. Kuulutuksille panemiselle
ja vihille menemiselle eivät lesket kuitenkaan pitäneet kiirettä.
Kokonaista neljä vuotta asuivat yhdessä kuten aviopuolisot ainakin,
ennenkuin tekivät sen lailliseksi pappilassa. Tämä monen mielestä meni
jo liian joutavaksi ja sanoivat itselleenkin miten synnillistä on olla
noin mustilaisten lailla. Immos-leski oli tähän vastannut: "Jumala
ei meille tästä lue syntiä, sillä hän itse on jo liittomme taivaassa
vahvistanut, joten pappilassa käynti on vaan tavan vuoksi."

Nämä lesket yhteen mentyään elivät monta vuosikymmentä,
vanhuusvuosinaan köyhänä ja kerjäten.



VANHAN VIRSIKIRJAN KÄYTTÄMISTÄ.


Kauvan senjälkeen kun tuli pakolliseksi käyttää uutta virsikirjaa
kirkkoveisuussa, oltiin sitä mieltä, että vanhaa virsikirjaa
yksinkertainenkin olisi paremmin ymmärtänyt ja sen lisäksi pidettiin
uutta ajatustavaltaan peräti kevyenä.

Senpä vuoksi juuri teen muutamia näytteitä miten ennen vanhat vanhaa
virsikirjaa ymmärtivät.

Eräältä vanhalta eukolta kun mies kuoli, pesi tämän ensin, pani
kelkkaan ja vetäessään riiheen mainitsi virsikirjan sanoja: "Tulet
perässäni juuri pikemmin kuin luulet". Eli suorasanaisesti näin: Kun
kerran olet kuollut, vedän minä sinut riiheen eikä sinun auta ensinkään
vastustella.

Kerran ukkeli kantoi selässään saunaan lapsivuoteessa olevaa eukkoaan
ja virsikirjasta mainitsi asiantilaan kuuluvan kappaleen: "Ristiäni
minä myös kannan kyllä ylön mielisest." Ukkelin ajatus tietysti oli
tämä: Paljon suina ja ristiä tuopi vaimo miehelle, mutta täytyy se
tässä tilassa kuitenkin ottaa selkäänsä ja kantaa saunaan.

Useamman kuin yhden kerran veisasi eräs ukkeli virren värsyn erästä
kohtaa väännellen: "Rekses luotti vaimonsa päälle, ei se hyväksi tullut
hälle".

Silloin kuin joku naimiskauppa oli syntymässä ja se jollekin oli
vastenmielinen, etsi hän lohdutusta virrestä: "Moni aviokäskyy laittaa
kuin on juuri häjy tapa. Pahahenki heitä siihen taitaa". Tarkoitus oli
antaa virren puhua naimiskauppaa vastaan näin: Moni se kyllä naimisiin
hommaapi, joka on niin kelvoton ja paha tapa, senvuoksi että pahahenki
heitä siihen yllyttää..

Jos taas joku oli sairastunut hyvin äkkiä, otettiin osaa suruun
lukemalla virrestä: "Tänäpänä terve, huomenna kirves." Ja kun se siihen
jäi, tuli siitä se ajatus, että se ihminen eilen oli vielä terve, mutta
tänäpäivänä se on muuttunut kirveeksi.

Kerran kuulin miehen veisaavan aivan tosissaan näin: "Synnissäs olen
siinnyt."

Oli taas eräs emäntä, joka luuli naapurien kantavan hänelle ikuista
kaunaa. Silläpä hänen lempivirtensä olikin: "Älvös sinä pahakses sitä
panko, Jos maailmas’ on pahoi paljon." Sitä emäntä usein mielihyvällä
veisasi ja tunsi lohdutusta siitä että sai virren kirjoittajan kanssa
osoittaa maailman suurta pahuutta.



ILMOJEN ENNUSTAJA.


Hyrynsalmen ja Ristijärven välisellä Karpinvaaran rinteellä asui
saunassaan pieni mustaverinen mies. Paavo Kemppainen, yleisemmin
nimitetty Ressa-Paavoksi. Kaiketi ennen nuorempana oli asunut
Ressa-nimisessä talossa.

Tämä Ressa-Paavo oli erikoisalakseen ottanut ilmain ennustamisen
eteenpäin, pitäen tätä jonkunlaisena ammattina. Selittipä vielä senkin
mistä hän nuo tiedot aina saapi. Mikkelin aikaan seesöinä sanoi
saavansa merkit tähdistä taivaalta, joista sitten osaa tarkalleen sanoa
mihin aikaan keväällä tulee kesä, mihin aikaan sattuu vesisateita, onko
hallaöitä ja mihin aikaan kesästä.

Kevättalvella kierteli Paavo tavallisesti kyliä ja oli valmis
haluaville kahdenkesken kesänvaiheista ennustamaan. Palkkiokaan ei
erittäisen suuri ollut. Kymmenen penniä ennustukselta oli tavallinen
taksa, vaan jos ennustaja tinki viiteen penniin, niin ennusti Paavo
silläkin. Kun Paavo oli köyhä mies, annettiin hänelle sitäpaitsi aina
ruokaa ilmaiseksi.

Mitään suurempaa merkitystä ei Paavon ennustuksille yleensä annettu.
Eipä liioin liene tullut muistiin merkityksi miten ne ylipäätään
pitivät kutinan. Kuitenkin oltiin taipuvaisia uskomaan että Paavo
saunansa katolla Mikkelin aikaisina seesöinä uskollisesti kököttää ja
lukee tähdistä salaisia merkkejä.

Olipa Paavo jo merkille pannut senkin, että herrat ennustuksista ovat,
aina auliimpia maksamaan. Niinpä usein suurella kunnioituksella puhui
Hyrynsalmen lukkari Eeli Juntusesta, että se aina antoi runsaalla
kädellä ja käski joka vuosi käydä ennustamassa.

Ristijärven rovasti Lönnrot sitävastoin oli Hyrynsalmen lukkarin
vastakohta, kun ei ollut antanut ennustaa, vaikka sen olisi tehnyt
hyvästä tahdostaan. Kieltänyt oli. Apua kyllä oli antanut ja oikein
runsaalla mitalla.

Paavolle jäi lapsia tyttö ja poika, isän kaima. Näissä kumpaisessakaan
oi ollut isän mahtia, ennustajan vikaa. Eikö liene isä opettanut
tai eikö opetus liene pystynyt. Summa on vaan se, että Paavo
ennustusmahtinsa vei maanrakohon.



TAIKUUTTA.


Ei Ristijärvi tästäkään halveksitusta piirteestä ole osattomaksi
jäänyt, joskaan ennätystä tällä alalla ei ole korkeinta saavutettu.

Puhutaanhan vanhan Eskolaisen käyneen Lapissa vartavasten
noidantemppuja oppimassa. Siellä Lapissa sitten oli Eskolainen
hohoillut näin: "Huomenna olisi kekri kotona ja minä polonen olen
täällä." Silloin oli Lapin tietäjä luvannut Eskolaisen toimittaa
kotiinsa kekriksi, jos hipaisi mustan härän navettansa peräparresta
palkaksi. Ja Eskolainen oli luvannut. Seuraus oli että Eskolan ukkeli
seuraavana aamuna löysi itsensä oman pirttinsä penkiltä köllöttämästä.
Kun sitten mentiin navettaan, oli härkäkin periparresta kadonnut. Pää
oli vaan kytkyeen jäänyt. Näin kertoo tarina.

Sitten myöhemmin näytteli Eskolan ukkeli Lapista saamiaan noidan
temppuja siten että venäläisvihollisten tultua taloon ryöstölle oli
piiloutunut eri paikkaan kuin vihollisista oli näyttänyt.

Kerrotaanpa Eskolaisen kerran helluntain juhlana toisten kirkossa
käyntiaikana tehneen suolle pitkän piustan kurjan siltaa näkymättömien
voimien avulla. Kirveitä kyllä oli useampia pitänyt olla mukana.

Tämä Eskolainen oli samaa Kemppaissukua kuin toisessa kappaleessa
mainittu Heikki "Norppanen".

Anni Mikkosta Pyhännältä, joka kuoli kunnan vaivashoitolaisena
1890-luvulla, pidettiin yleensä velhona. Hän kuollessaan täytti
viimeistä kymmentä sadasta, oli kolme eri kertaa naimisissa, viimeisen
kerran Pekka Väisäsen kanssa Multiniemellä ja oli vielä pitkät ajat
ennen kuolemaansa leskenä. Viimeisen miehensä poika Joopi Väisänen oli
äitipuolelleen Anni Mikkoselle antanut lisänimen "Kosero", joka häntä
seurasi aina hautaan asti.

Anni Mikkonen oli vartaloltaan iso ihminen, luonteeltaan hyvänsuopa,
muutoin tarmokas ja päättäväinen persoona. Muut tekivät mitä
uskalsivat, Anni Mikkonen teki mitä tahtoi. Osasi loitsut ulkoa tulen
ja veden lumoamiseksi. Hänen neuvoaan aikoinaan paljon kysyttiin, jos
otaksuttiin oltavan naapurin kiroissa. Anni Mikkosen apu taisi olla
etupäässä loitsuissa, siis sanan voimassa.

Niin ei ollut Lummenlammin Liisa Reetalla. Hän oli Perttu Romppaisen
emäntä sieltä. Hänen neuvojaan ja ohjeitaan paljon kysyttiin. Monella
oli asiaa siihen aikaan Lummenlammille. Silloin ei kukaan osannut
ajatella että Liisa Reetan lääkitsemisestä laki voisi rangaista.
Olihan tavallinen lääkäri vaan Kajaanissa ja silloisista lääkäreistä
valiteltiin että milloin olivat sokeita, milloin taas kykenemättömiä
mitään apua antamaan.

Liisa Reetan elämän päivät päättyivät hyvin surullisella tavalla.
Jalkaan tuli sellainen mätätauti että monta päivää ennen kuolemaa
katkosi jalka kokonaan erilleen ja vietiin tanhuan orrelle odottamaan
jälkimäistä osaa.

Jo ennen Anni Vesasen Pihlajavaaralla oloa puhuttiin siellä koetetun
n.s. "syöttämistä" lemmen nostamiseksi. Niinpä Levämäen Liisa Kinnunen
kertoo: Olin kerran koti mökilläni nukkumassa kun sukulaiseni Matti
Kinnunen tuli yöllä valittaen että eräs leski Juntunen juotti
hänelle sellaista että hänessä heti heräsi vastustamaton himo
tuohon leskeen. Liisa Kinnunen kertoo että hän unen töpperössä ei
päässyt selville mistä on kysymys, vaan summapäätä neuvoi vaan
ryyppäämään lihansuolavettä. Matti seurasi neuvoa ja se oli auttanut.
Himo oli kadonnut. — Senkin jälkeen on Pihlajavaaralla koetettu
lemmennostokonstia, ehkä useammankin kerran.

Edellä kerrottuna aikana, ennen ja jälkeen on ollut pieniä puoskareita
useampiakin, joiden nimiä tulisi melkoinen liuta, mutta ovat yleiselle
turvallisuudelle kuitenkin olleet aivan vaarattomat. Useammat heistä
ovat voineet vaan kummitella parannuspuuhissa. Yhtenä sellaisena on
pidetty m.m. tämän kirjoittajan äitiä. Mikäli niistä tiesin, eivät
hänen konstinsa perustuneet juuri mihinkään. Oli vaan tietävinään
jotakin siksi että niin teki myös moni muu aikalaisensa. Siinä kaikki.

Monta pientä konstia näin myös isän tekevän, konstia vaan itseään
varten. Jos puukolla teki käteensä haavan, niin pureskeli heti
puukkonsa terää ja syleskeli sitä rautavettä haavaan. Jos nyt
lahtielukka oli navetasta ulostuotava, ei ryhtynyt siihen paljain
käsin, vaan otti käsineet mukaan. Harvoinpa nousi saunan lauteille
kylpemään ettei pistänyt ensin vastan lehteä suuhunsa. — Jos sattui
saamaan jonkun metsän-otuksen, vei sen ensin suoraan aittaan. Myöhemmin
vasta toi pirttiin.

Tällaisia pikkutekoja voisi luetella paljonkin, jotka olivat ominaisia,
ei ainoastaan isälle, vaan monelle muulle.



KIVILINTAN HEITTÄJÄT.


Kivilintan heittäminen oli ennen vanhaan nuorten miesten mieluista
urheilutyötä. Aivan harvat kuitenkin tällä alalla mainetta saavuttivat.
Neljää miestä tällä alalla on erikoisesti mainittu.

Aato Tolonen, vanhan sotilaan Matti Tolosen poika, heitti Honkivaaralla
asuessaan kivilintalla Honkivaaran ylimmän talon portilta alimmaiseen
taloon päin, mikä lenti ja tarttui alimmaisen talon kartanoladon
seinään. Otaksutaan että jos kivi esteettömästi olisi saanut lentää,
olisi se vielä liitänyt vähintään 50 metriä. Kivellä Aaton heittämällä
oli siis noin 300 metrin kantovoima. Aato Tolonen kuoli Pyhännän
Sipilässä 1900-luvulla.

Juho Antinp. Heikkinen, nykyinen Rautakyläläisten Pyhännänkosken
mylläri, oli nuorena miehenä samoin kova kivenheittäjä. Juhon suurimmat
ennätykset ovat sattuneet kirkonkylässä. Kerran heitti Juho kivellä
pappilan riihen edestä yli kellotapulin ristin. Riihen edestä tapulin
juurelle on 130 metriä vastamaata ja itse kellotapuli 15 vanhaa syltä
korkea. Samoin heitti Juho kellotapulin edustalta kahden markan
rahalla vedonlyönnin jälkeen, minkä piti lentää pappilan kartanolle.
Kaksimarkkanen Johon viskaamana lenti tämän matkan, ja voitti Juho
vedon, joka oli kaksi markkaa.

Penna Keränen. Tuliniemestä, ja Taavetti Keränen, Putkolasta, olivat
niinikään viidesti viisi talvisisina navakoita kiven heittäjiä. Nämä
molemmat viskasivat kivilintalla yli Putkonsalmen, joka monelta
muulta siihen aikaan jäi tekemättä. — Putkonsalmen leveys ei tämän
kirjoittajalle ole metreissä tarkalleen tiedossa, mutta siinä 200—300
metrin seutuvilla se kai on. — Penna Keränen kuoli Tuliniemen tilalla
v. 1911 ja Taavetti Keränen Mieslahdella aikaisemmin.



HEIKKI NORPPANEN.


Kemppainen hän kirkonkirjojen mukaan oli, vieläpä Pyhännän Eskolan
ikivanhaa sukua. Oulumatkallaan kerran sitten oli itse itsensä
nimittänyt Norppaseksi ja sai sitä nimeä sitten kantaa kuolemaansa asti.

Tähän Norppas-nimeen liittyy äärettömän paljon monenvärisiä juttuja,
joiden päähenkilönä Norppanen on ollut. Oulumatkoilla teki Norppanen
suurimmat kepposensa. Siellä kun oltiin tuntemattomien ihmisten
parissa. Näitä Norppasen lystikkäitä tekoja on pitkä sarja, muisteltu
ihmeenä monessa pitäjässä. Mainitsen tässä muutamia niistä.

Heikki Norppanen oli ahkera tervansoutaja Ouluun. Tältä
tervansoutumatkalta on kerrottu yhtä ja toista merkillistä. Kerrankin
kun vietettiin sunnuntaita Vakliini-nimisessä porvarissa, päätettiin
keittää useamman venekunnan kosken yhteinen ryynipuuro. Norppanen
mielihyvällä lupasi toimittaa tämän tehtävän sillä aikaa kun toiset
käyvät kirkossa. Lieneekö se nyt puuro ennen toisten kirkosta tuloa
joutunut syötäväksi vai ei, mutta Norppanen rohkeuttaan näyttääkseen
menee kaikissa tapauksissa papin parhaaltaan saarnatessa kirkon
sisäpuolelle, sanoen kuuluvalla äänellä: "Vakliinin nuijamiehet kaikki
puurolle."

Sanottiinpa kerran kadulla kuvernööriä vastaan sattuessa Norppasen
ottaneen käteensä kuvernöörin takin helman ja lonkkaansa kohauttaen
siihen karauttaneen, sanoen: "Isä ennen pelotteli että et ikipäivinä
saa verkaan päästää, vaan nyt minä sain." Tästä rumasta teosta joutui
Norppanen kiini, mutta toisten tervamiesten todistuksella, että tämä
mies ei ole täysiälyinen, päästettiin vapaaksi.

Eräästä toisesta pahanteosta kiini tavoteltaessa juoksi Norppanen
muutaman tuntemansa keittiöpalvelijan luo ja piilotti itsensä
vaatekaappiin. Takaa-ajaja tulee heti perässä ja kysyy palvelijalta,
onko täällä näkynyt Norppasta. Palvelija omasta puolestaan olisi
vastannut kieltävästi, mutta Norppasen seikkailijaluonne ei anna olla
piilossa. Hän itse avaa kaapin oven ja etsijälle ilmoittaa: "Täällä
minä olen."

Koko Oulu- ja Muhosjokivarsilla asuville taloille oli Norppanen siihen
aikaan tunnettu. Kepposet useinkaan eivät jääneet pieneksi pilanteoksi,
vaan päinvastoin ilmeiseksi pahanteoksi, joista Norppanen toisinaan
pääsi livistämällä, mutta joita joskus sai sovittaa rahallakin.

Niinpä sanotaan kerran Norppasen repineen verkkoja uhmaten: "Hirii —
riksi ja syli!" Tämä lysti oli tullut kalliiksi.

Kerran oli Norppanen vierittänyt joen rannalla muuripadan jokeen,
nostanut sisään vasikan ja pannut solumaan virran mukana koskelle.
Alaalta tulevilta tervamiehiltä oli sitten viisastellen kysynyt, ovatko
he nähneet itselaskevata matkamiestä.

Kaiketi paljon pahaa Norppanen kerrankin oli paluumatkallaan tehnyt,
kun kruunun palvelija oli takaa-ajanut ja Muhosperässä saavuttanut
Norppasen matkueen. Norppanen tällöinkin pahaa aavistaen oli
kätkeytynyt veneeseen purjeen alle, säkkien lomaan. Kruunun palvelija
ei voinut esittää nimeä kuka pahantekijä on, vaan Norppasen ulkomuodon
kyllä. Ja kun tällaista matkueessa ei näkynyt, alkoi epäillä oliko
mies veneeseen piilottautunut. Silläpä juuri kysyy muutaman veneen
sisällystä, jota epäili että mitä siinä on. Toiset vastasivat rohkeina
että siinä on säkki siemenrukiita. Toinen vielä lisää: "Onkin hyviä
siemenrukiita. Poskimäkeen näillä siemenillä on ennen jo kylvetty
ja hyvästi ovat itäneet." — Tätä puhetta ei Norppanen jaksanut,
kuulla, sillä Norppaselle oli Poskimäen tyttö tehnyt jalkalapsen.
Norppanen nousee ylös veneen pohjalta ja sanoo että jos tämä matkue
on tehnyt pahaa, niin kyllä miehet nimellään vastaavat tekonsa, joten
kirjoitettakoon muistiin kaikki nämä miehet. Pahantekijän etsijä tähän
suostui. "Mikä on sinun nimesi?" "Minä olen Heikki Norppanen." Toiset
kyllä tiesivät että Heikki Kemppainen se on, vaan eivät oikaisseet.
"Entäpä nämä toiset?" Moni toisista olisi nyt ilmoittanut oikean
nimensä, vaan Norppanen ehätti väliin: "Näin tärkeässä asiassa ei saa
valehdella, vaan on ilmoitettava oikea nimi." Ja jokaiselle toverilleen
keksi Norppanen samassa väärän nimen, jotka kirjoitettiin muistiin.
Tämän jälkeen saivat matkamiehet mennä. — Sanotaan Hyrynsalmen
nimismiehelle sitten tulleen nimiluettelon näistä epäiltävistä
henkilöistä, mutta Ristijärvellä ei nimiä tunnettu. Asia raukesi siihen.

Kerran keväällä oli Norppanen mennyt, tukkisavottaan uittotöihin.
Nuoret miehet olivat siellä hippailleet uusissa kengissä ja Norppasella
oli vaan vanhat talvikengän rehkoset. Sitten yöllä kaikkien nukkuessa
leikkeli Norppanen puukolla ensin omistaan ja sitten toisten uusista
pieksuista nokat poikki ja asetti pirtin pöydän laidalle nököttämään.
Avonokkaiset taas asetti orren päälle paikalleen. Kun sitten aamulla
tulee kenkien jalkaan-pano, rupeaa kuulumaan kipeitä kiroja kengän
silpomisesta. Norppanenkin on heräävinhän ja ikäänkuin yhtyy meluun:
"Eivätkö sitten ole minunkin kengistäni leikanneet!" Sitten kirous ja
uhka että jos tietäisi kuka on leikannut niin —.

Sanotaanpa kerran isänsä kotona Eskolassa Norppasen kokeilleen paljonko
tervaaminen jatkaa kengän ikää. Toista kenkäänsä oli tervannut ja
toista ei ollenkaan. Yhden päivän enemmän oli tervattu kenkä kestänyt.
Kerran taas oli päivän pitänyt uusia kenkiä, toisen päivän aamulla
ne punontaisella paikannut ja illalla leikannut, terät varsista pois
arvellen: "Toisen moin sitä näkyy kenkää paikaten pitävän."

Norppanen oli suutari, teki myöskin anturakenkiä.

Norppanen kuoli harmaapäisenä vanhuksena poikansa luona Väliahon
torpassa Eskolan pellonpäässä Pyhännän kylässä 1890-luvulla.

Isä ja äiti kertoivat näkemiään Norppasen kuolinhetkistä. He juuri
silloin olivat atimamatkalta paluussa Hiisijärveltä. Norppanen oli
ollut tunnotonna ja valittanut: "Elkää sitoko niin lujalle, heittäkää
toki helpommalle." Samalla vuorokaudella sitten kuoli. — Äiti arveli
että Norppanen sielunsa silmillä näki huutaessaan ne pahat enkelit
jotka tulivat häntä noutamaan. Siitä johtui tuo surkea valitus. Olipa
sitä mieltä, että Norppasen olotila kuoleman jälkeen pahain tekoinsa
tähden tulisi tavallista hirmuisemmaksi.



RIKOLLISUUTTA.


Kaikkina aikoina on Ristijärvi ollut suurista tapahtumista köyhä.
Sellaiset kuin murhat ovat aivan tuntemattomat. Että joku on
erehtynyt tekemään aina isättömän lapsen, on paikkakunnalla pidetty
jo ihmeistä suurimpana. Nämä isättömien lapsien synnyttäjät ovat taas
kärsivällisesti kuormansa kantaneet, ylenkatseen ja vaivat syykseen
lukeneet.

Yhden ainoan kerran on sattunut tapaus, että synnyttämisen jälkeen
kuollut lapsi oli salattu. Tällaisen teon tekijäksi huomattiin eräs
leskeksi joutunut talonemäntä Jokikylästä. Linnalla teko kuitattiin.

Aivan harvinaisia, joskaan ei esiintymättömiä, ovat olleet itsemurhat.
Onpa todennettu kuitenkin, että tällaiset teot ovat tehdyt aina
mielenhäiriössä. Lopettihan päivänsä tuppivyöhönsä hirttäytymällä
Kalle-Jaakko niminen mies Sepäntalon veljeksistä v. 1896. Muutamia
vuosia aikaisemmin ampui itsensä Kalle Kemppainen Mustavaaran
Kunnaalta. Hän oli yksi niistä monista Hyrynsalmen Kypärän veljeksistä,
joita yksi oli Sotkamon Sipisillä ja neljä muuta Ristijärvellä.
Tämäkin tapaus oli tiettävästi mielisairauden aiheuttama. Samoin
muutamia vuosia myöhemmin hirtti itsensä neuloja Juho Kinnunen
Kinnulan heinälatoon Pyhännänmäen rinteellä. Juho oli mökkisillä
Paasoniemessä Pienenpyhännän rannalla. Eukon kuolema vaikutti häneen
niin kovasti että harkitsi parhaaksi itsekin muuttaa tuonen tuville.
— Kinnunen jätti jälkeensä vaan kaksi ala-ikäistä lasta. Kemppainen
taas useampia. Kemppaisen mielisairauden syynä juoruttiin olleen erään
eukon taikomisen päästä avioyhteyteen, molemmat kun olivat leskiä.
Ei tepsinyt Tällaiset itsemurhan tehneet haudattiin n.s. hiljaisella
hautauksella. Ne vietiin suoraan hautausmaalle ja kuopattiin multaan.
Pappi sitten aikojaan myöten kävi haudalla lukemassa lyhyen kaavan
mukaisen hautalukujakson. Yleinen mielipide taas oli, että itsemurhan
tehneiden sieluilla ei ole osaa tulevan elämän iloista.

Että joku toiselta ottaisi pois hengen, on Ristijärvellä aina ollut
tuntematon asia. Läheltä se kuitenkin piti Hietavaaralla lokakuussa
v. 1896. Siinä vietettiin silloin talontytön ratuloita. Monista
päihtyneistä Kalle Heikinpoika Kurkinen, ent. Tuohilehdon veljeksiä,
osottautui silloin toisia julmemmaksi. Hän ilman erityistä syytä
löi iltapäivällä Tuohilehdon Pertun rintakehän puhki terävällä
tuppipuukollaan. Mutta vaikka haava oli hengenvaarallinen, Perttu monta
viikkoa sairastettuaan tointui elämään. Kalle taas tuomittiin 1 1/2
vuodeksi kuritushuoneeseen ja kuoli sinne.

Tappelut ja muut selkään sutkimiset ne taas ovat perin harvinaisia.
Eipä usein satu sitäkään, että toinen toista haukkuisi ja soimauksella
loukkaisi. On kyllä todistettua, että kaikki rumat teot tehdään
useinkin juovuspäissään. Kyllähän sentään Ristijärvelläkin kaikkina
aikoina on hienosittain ryypätty, vaan tottapa se on tullut ja koitunut
ylipäätään terveydeksi.

Mainitaan vielä että eräs Anni Tuohinen Kirkonkylässä olisi
lapsipuolensa hukuttanut vesitynnyriin pirtissä. Sitten lähtenyt
kylästä apua noutamaan, sanoen siellä: "Kuu minä lähin juosta
rökentämään, niin turskutus kuului." Teko lienee jäänyt rankaisematta.



KÖYHÄIN HOITO.


Tämän kirjoittajan muistiin on jäänyt kuva vanhasta ruotilais- ja
kerjäläisjärjestelmästä.

Sehän oli siten, että kunakin vuotena toimitettiin n.s. ruotitasaus.
Tehtiin luettelo kaikista kunnan köyhistä, erotellen ne sitten
kahteen sarjaan: ruotilaisiin ja kerjäläisiin. Kerjäläiset taas
edelleen kahteen osaan: kylän ja ympäri koko kunnan kiertolaisiin.
Ruotilaisiksi sijoitettavat olivat etupäässä vanhat ja vaivaiset,
eivät enää kyenneet kylän kierrolle, sekä suuriperheisten köyhien
lapset. Aikoja ennen oli jo määritelty kuinka monta kuukautta kunkin
talon oli elätettävä ruotilaista ja kuinka monta ruokaveroa kerrallaan
annettava kerjäläiselle. Kerjäläisille piti antaa vielä talvella
hevoskyyti talosta toiseen. Kun kunakin vuotena tuli muutoksia
ruotilaisjärjestykseen, niin että joka talo sai uuden j.n.e., luettiin
kirkossa kunnallisten, ilmoitusten joukossa koko ruotilista, jotta
asianomaiset saavat siitä kuulla miten "tasauksessa" on päätetty.

Kyliin kiertolaisiksi asetettiin ne köyhät lesket, jotka eivät
ruotilaisiksi sopineet ja ympäri koko kunnan kiertolaisiksi sellaiset,
joiden ei erityisesti yhden kylän kohdalle katsottu kuuluvan. Etupäässä
äidit, jotka isättömän lapsen kanssa olivat sortuneet köyhäin
kirjoihin, pantiin kiertämään koko kunnan ympäri. Koko kunnan ympäri
sai myöskin mennä joku isällinen perhe, joka kylän varaan turvautui,
sillä sen monilukuisuutensa vuoksi useinkin katsottiin liiaksi yhtä
kylää rasittavan. Ja onhan sitäpaitsi Ristijärven kunta aina kuulunut
yhteen vaivaishoitopiiriin.

Sattui sittenkin henkilöitä, joita ei voitu asettaa ruotilaisiksi
enempää kuin kerjäläisiksikään. Ne olivat sellaisia raajarikkoja,
jotka omin neuvoin eivät kyenneet liikkumaan. Näitä tällaisia jo
ruotilaisjärjestelmiin aikana asetettiin n.s. huutolaisiksi. Vähimmän
vaativille ne joutuivat rahallista korvausta vastaan.

Myöhemmin kuntakokouksen yhteisellä päätöksellä kumottiin
koko ruotilais- ja kerjäläisjärjestelmä. Sijalle tuli
rahallahoito-järjestelmä ja muu tilapäinen avustus. Muutamat hyvin
paljon epäilivät tämän uuden järjestelmiin mahdollisuutta, siksi että
se nielee rahallista rahaa liian paljon. Se on kyllä totta, vaan totta
on sekin, että ruotilaisjärjestelmän aikansa eläneenä oli astuttava
syrjään.

Tuskinpa milloinkaan vaivaishoitoa voitanee järjestää itseänsä
kannattavaksi.



NÄLKÄVUODET.


Vuoden 1867 kato oli niin täydellinen, että talvella 1868 kurjuuden
kuva kasvoi suureksi ja saattoi monen köyhän ennenaikojaiseen hautaan.
Hätäaputoimet olivat silloin heikot, kunnanhallitus avuton ja valtion
auttava käsi peräti lyhyt. Talosta taloon, kylästä kylään kulki nuoria,
työhön pystyviä miehiä vailla työtä ja ruokaa. Työtä olisi ollut, vaan
ruokaa ei. Joka talossa oli sekoitettu leipään olkijauhoja, toisissa
niin paljon, että täytyi leipä leipoessa kyhätä puuvanteen sisään.
Taikina oli niin haurasta kuin ruumen ape. Tällaistakaan leipää ei
ollut varaa vieraalle tarjota, sillä oman perheen elatuksessa kaikilla
oli tarpeeksi huolta.

Kun talvella oli kurjuus ja hätä suurimmillaan, saatiin valtion
toimesta kaksi turvakotia nälkäisille, toinen Jokikylän Ritoniemelle
ja toinen kirkonkylän Kariniemeen. Näitä turvakoteja silloiset ihmiset
nimittivät hotelleiksi. Jälestäkin on puhuttu siitä nälkätalvesta
hotellitalvena. Ja kyllä se tuntiin olleen moinen hotelli.

Tänne hotelliin menivät toiset vapaasta tahdostaan, toiset
reki-kyydissä kulkevat vietiin, jos eivät olisi tahtoneetkaan.

Täällä hotellikomennossa oli kuollut köyhiä laumottain. Huono ravinto
ja vaillinainen sairashoito vei hengen, vaikka paljon silloiset ihmiset
olivat tottuneet kestämään. Lieneekö hotellissa edes lapsille selvää
leipää annettu. Täysikasvuisille ainakin oli sielläkin sekaleipää.

Hotelliin kuolleille ei sanota olleen varaa tehdä laudoista arkkua
ruumiin ympärille. Arkun asemesta käytettiin päreistä yhteen nidottuja
liisteitä, jotka pyöreäksi tupeksi käärittiin ruumiin ympärille. Näitä
ruumisliisteitä hotellissa rakenteli ne miespuoliset köyhät, jotka
vielä kynnelle kykenivät.

Samana talvena oli muutamia nuoria miehiä, jotka nälkäänsä
sammuttaakseen olivat varastaneet leipää. Nämä vietiin kunnan miehille
rangaistavaksi. Kunnanherrat sitoivat rikoksentekijän käsistä ja
jaloista pirtin rahiin ja löivät selkään niin paljon kuin halusivat.
Että tällainen rikoksellinen olisi saatettu laillisen tuomioistuimen
eteen, ei tullut kysymykseenkään. Olihan kotikuri tarpeeksi mutkaton ja
suora ilman rahallisia kustannuksia.

Sanotaan tapaukseksi kuolleen jonkun tielle heinätukko suuhun.

V. 1891 katsoi Ristijärven kunta syytä olevan ryhtyä hankkimaan
valtion lainaa syöntiviljan ostoa varten. Sellainen saatiin. Sen, joka
tahtoi tällaisen lainan ottaa, piti käydä Oulusta omalla hevosellaan
noutamassa. Sekaleipä tähän aikaan oli jo aivan harvinaista, mutta
lienee sitä muutamissa taloissa vielä koetettu.

Vuodet 1892—1893 olivat edellistä pahemmat. Jo hyvissä ajoin
suunniteltiin laina-anomuksia syöntiviljan ostoa varten, perustettiin
paikallinen hätäaputoimikunta j.n.e. Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen sai
tuon epäkiitollisen esimiehen toimen.

Turvakoti lapsille oli järjestetty Tenämänmäkeen, toinen poikia
varten Pyhännän Eskolaan. Molempien turvakotien hoitajat oli
keskushätäaputoimikunta lähettänyt muualta.

Poikain turvakodissa Eskolassa opetettiin pojille käsityötaitoa,
Mäntyhaloista syrjäsyylleen kiskottiin hienoja päreitä, punottiin ne
säikeiksi ja kudottiin sellaisiksi ropposiksi. Käsilaukun nimeä nämä
parhaiten lienevät kantaneet. Silloin ja vieläpä jälkeenpäin on tätä
poikain oppipaikkaa nimitetty kopsakouluksi. Toiset nimittivät taas
vellikouluksi. Siellä nimittäin oli keitetty jauhovelliä, joka voilla
maustettiin. Sellaista ei ennen oltu nähty.

Muitakin toimenpiteitä nälänhädän poistumiseksi oli järjestetty.
Miehet saivat tehdä käsitöitä, valmistella puukaluja ja eukot kehrätä
hamppuja. Samoin oli monella eri suolla kanavan-kaivua. Likosuo ja
Kariniemensuo kirkonkylässä, Seipisuo, Säkkilänsuo ja Leinolansuo
Jokikylässä saivat tällöin viemäriojan. Yksinpä viemäriojaa
kaivattamaan oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt miehiä, jotka
kuitenkaan ojankaivuun nähden eivät olleet paikkakunnan miehiä
viisaammat.

Ojankaivusta ja käsitöistä maksettiin palkka jauhoina. Jauhoja oli
kolmea lajia, nim. ruis-, maisi- ja lisei-jauhoja. Nämä lisei- ja
maisi-jauhot olivat tarkotetut leipään olen ja petäjänkuoren asemesta.

Tämän kirjoittaja oli itse ojaa jauhopalkalla kaivamassa Likosuolla,
Säkkilän-suulla ja Leinolansuolla. Noin 2:50 p. arvosta annettiin
työpäiviin osalle jauhoja. Huonommat kaivajat saivat vähemmän.
He pyytelivät rotevampia hiljentämään vauhtia, sillä he tiesivät
seurauksen, mutta omanvoiton pyyntö tästä huolimatta pääsi määrääjäksi.

Työhön kykenemättömät köyhät saivat lahjaksi vanhoja vaatteita ja
jauhoja. Näiden jakaminen tuotti kuitenkin vaikeuksin ja harmia.
Jokainen lahjansaaja luuli toisen saaneen enemmän ja parempia.
Moitteet, viha ja kiukku kohdistuivat pääasiassa esimieheen Tuomas
Härköseen. Moni eukko oli Härkösen edessä purkanut kiukkunsa pohjaa
myöten, jolloin sanoja ei valittu. Tällaisissa tapauksissa nimittivät
kiukuttelijat Härköstä mieluimmin Verkko-Tuomaaksi, tarkoituksella
saada edes näin kostaa. Tuomas Härkönen näet oli nuorempana paljon
verkonkudonta-töissä ja silloin kyllä sanottiin kaikella kunnialla
Verkko-Tuomaaksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin, siis 1902—1903, uusiutuu sama näytelmä,
sillä nytkin ovat tulleet katovuodet. Hätäaputoimikunnan puheenjohtajan
ja jauhojen jakajan epäkiitollinen tehtävä annetaan tällöin
kunnallislautakunnan esimies Antti Oikariselle Putkolasta.

Nyt ei kaiveta kanavia suolle, mutta miehet saavat kotonaan tehdä
puuesineitä ja naiset kehräävät taaskin lankoja. Palkka maksettiin
jauhoina. Hätääntyneemmät perheet saavat jauhoja sekä vaatteita
ilmaiseksi. Näin saadut käsityöt myydään myöhemmin huutokaupalla ja
tappio tilitetään keskushätäaputoimikunnalle eroituksena.

Talvella 1903 järjestetään keskushätäaputoimikunnan toimesta
Ristijärven kirkonkylän Aholaan turvakoti köyhiä lapsia varten.
Turvakodin hoitajaksi tuli Helsingistä kaksi neitiä, Hilma Juntunen
ja Hilja Pekurinen. Edellinen piti huolen lasten vaatetuksesta ja
ravinnosta ja jälkimäinen opetuksesta. Ylimäinen pirtti Aholassa oli
ruokailupaikkana ja alempi asuntona. Kolmaskin neiti liittyi tähän
laupeuden työhön. Hänen nimensä oli Vegelius ja piti hän huolen
sairasten hoidosta. Sikäli kun neiti Vegeliusta tultiin tuntemaan,
käytiin häneltä kysymässä neuvoa ja lääkkeitä sairaustapauksissa.
Niinpä ei kuolevaisuus tänä vuonna ollut tavallista suurempi.

Monet köyhät, jotka näiden laupeuden-sisarten kanssa olivat
tekemisissä, kunnioittivat vilpittömin mielin heitä. Mutta oli taas
niitäkin, jotka avunsaantiinsa tyytymättöminä parjasivat ja vasten
naamaakin olivat käyneet rähisemässä. Tämä piirre muuten johtuu
yksinkertaisesti ihmisten tökeryydestä, juuri siitä, kun ei osaa
ansioita arvostella ja vieläpä siksi, että ei tahdota pitää huolta
naapurin menestyksestä.

Neiti Vegelius oli Ristijärvellä vaan yhden talven. Neidit Juntunen
ja Pekuri taas kaksi talvea ja kesän. Kesän ja jälkimäisen talven
työ heillä oli Martta-yhdistyksen toimesta. Kesällä he opettivat
kyökkikasveja kasvattamaan, marjoista sekä sienistä ruokaa
valmistamaan. Olipa syksyllä juurikasvinäyttely, jossa Kokkolan Jussin
suuri turnes näytteli pääosaa ja palkittiin 10 markan palkinnolla.
Pienin palkinto oli 3 mkaa. Tämä oli laatuaan ensimäinen toimenpide
Ristijärvellä juurikasviviljelyksen harrastuksen hyväksi.

Keskushätäaputoimikunnan toimesta keväällä 1903 tuli Ristijärvelle
agronoomi Aksel Hahl (Hanola) sekä kuokkia, lapioita, suokirveitä
ja ruisjauhoja. Agronoomi Hahl ensin kierteli kunnan kaikki kylät
ympäri, neuvotellen torpparien ja koturieläjien kanssa alkuunpantavasta
suoviljelyksestä. Yhdelläkään näistä tähän asti ei vielä ollut yhtään
metriä kaivettu suolle ojaa, eikä liene ollut aikomuskaan. Agronoomi
Hanolan taikasana suoviljelyksen ojentamiseksi oli ruisjauhot. Niinpä
Marttayhdistyksen neidit Juntunen ja Pekuri kutsuvatkin Hanolaa
Jauho-sedäksi.

Viljelysyrittäjä sai ensin osoituksen, mihin kohtaan on paras ruveta
viljelemään. Tämän jälkeen sai mennä Kariniemestä noutamaan jauhoja.
Jauhojen hinta merkittiin velkakirjaan, jossa oli määräys, että toinen
puoli lainasummasta kuolee, jos uutterasti tekee työtä suolla. Ja
tästä puolesta kuolee vielä puoli, jos niskoittelematta suostuu sen
muutamien vuosien kuluttua maksamaan. Siis varsin edullisia lainoja.
Nimikin oli näillä palkkiolainat. Kuukauden perästä oli aina tehtyjen
töiden tarkastus ja uusien lainaerien anto. Moni mökkiläinen olisi
toivonut lainain annon kestävän useampia vuosia, mutta se loppui jo
samana syksynä. Tämän kirjoittaja oli mukana tässäkin lainaushommassa
ja kaivoi ensimäiset ojat suolle.

Kun näitä lainoja alettiin periä takaisin, oli monta sellaista, joilta
ei voinut köyhyyden tähden ollenkaan periä. Toiset taas, joilla olisi
ollut varoja, niskoittelivat sillä syyllä, että varat olivat lahjaksi
saatuja hätäapuvaroja. Tunnustettuun velkakirjaan nähden tämä selitys
ei lain edessä olisi ollut tyydyttävä. Silläpä kunnallislautakunta
arvioi keneltä lainat, vaikeuksia saattamatta velalliselle, voisi
periä. Nämä maksoivat sitten ja keskushätäaputoimikunta oli saanut
pienen prosentin takaisin siitä, mitä oli Ristijärven kunnan osalle
uhrannut.

Se suunta, mitä palkkiolainahommalla tarkoitettiin, oli kylläkin
oikeaan osattu. Tämän toimenpiteen kautta päästiin suoviljelysmakuun.
tultiin näkemään, että oikea niitty saadaan notkelmiin ja märille
maille ojittamalla ja kuokkimalla ja myöskin se, että tänne tehty työ
kannattaa ja on aivan elinehto.

Omavaraiset tilalliset ovat pienten esimerkeistä ottaneet oppia ja
alkaneet kokeilla suoviljelystä. Tähänkin nähden palkkiolainoilla on
ollut kauvas kantava merkitys.



KANSAKOULU.


Ristijärven kunta koko laajassa kihlakunnassa oli itsepäisesti
aikonut olla perustamatta kansakoulua, huolimatta siitä, että läänin
kuvernööri useilla kiertokirjeillä siihen kehoitti. Kiertokirjeen
johdosta voitiin kyllä asiasta kuntakokouksessa keskustella, mutta
aina hylkäävällä päätöksellä. Syyksi esitettiin aina kunnan köyhyys.
Opin tarpeellisuudesta ei liioin mainittu ja tuskinpa sellaista
tunnettiinkaan. Kuntakokouksissa puhuivat yksinomaan kokouksen
puheenjohtaja ja rohkein kirkonkylän isäntä.

Tässäkin kansakouluasiassa uteliaana vainuttiin, mitä pastori Lönnrot
asiasta ajatteli. Niin että jos pastori vastustaa, niin on kaikkien
vastustettava. Ulkopuolella kunnan rajojen pidettiin aivan varmana,
että pastori Lönnrot oli vastustamisen alkusyy. Mikäli kuitenkin
jälkeenpäin koulun perustamisvuosilla on käynyt selville, ei Lönnrot
nimenomaan koulua vastustanut, jos ei lie sen perustamiseenkaan
yllyttänyt. Lönnrot on ensimäisenä miehenä rakennustoimikunnassa
ratkaisemassa monin pulmallisia kysymyksiä.

Lokakuun 26 päivänä 1891 äänestetään kuntakokouksessa ensikerran
kansakoulun perustamisesta ja kokouksen pöytäkirjaan kirjoitetaan
vieretysten puoltajain ja vastustajain nimet. Kokous oli niin
kansanvaltainen, että laskettiin mies ja ääni. Tämä kokous sitäpaitsi
oli jotenkin mieslukuinen, kun 29 ääntä annettiin koulun puolesta ja
28 vastaan. Tämä yhden äänen voitto ei kuitenkaan aiheuttanut kunnan
puolelta enempiä toimenpiteitä.

Mutta läänin kuvernööri ei Ristijärven kuntaa jättänyt rauhaan.
Edelleen tuli kiertokirjeitä, joissa kehoitettiin ottamaan tämä
koulukysymys tositolkulla käsille.

Asiasta pidetään taas kuntakokous, jossa eräs viisas keksi tempun,
jonka kokous yksimielisesti hyväksyy. Päätetään kuvernööriä
kouluintoineen vetää nenästä: jos valtio antaa kunnalle, olikohan
40,000 markkaa, niin koulu otetaan. Kokouksen päätöksestä annetaan
pöytäkirjan-otteella tieto kuvernöörille, mutta kuvernööri otti tämän
asiakirjan suoranaisena härsyttelynä kunnan puolelta ja vaati pitämään
uuden kokouksen.

Tämä kuvernöörin halulla hartaalla kunnalle tarjoama karvas pala
nielaistaan sitten toukokuun 14 päivä 1893. Ja tässä samassa
kunnan kokouksessa on myöskin kysymys valtiolainan pyytämisestä
syömäviljan ostoa varten. Hyrynsalmen piirin nimismiehen sanotaan
olleen kokouksessa läsnä. Jälkeen kokouksen kierteli huhu, että
jos kunta nytkään ei olisi taipunut kansakoulua perustamaan,
olisi nimismies samalla antanut tietää että turhaa on pyytää
valtiolta syöntilainaakaan, sillä valistuksen vastustajat joutavat
kuolla nälkään. Tuskinpa huhussa oli perää, sillä se tuntuu perin
lapselliselta.

Saman vuoden marraskuun 13 päivänä päätetään ostaa Alangon tilasta
läheltä kirkkoa koulupalsta 350 markan hinnalla.

En tiedä minkä verran valtio sitten antoi kunnalle koulun rakennusapua
rahassa, mutta rakennuspuita saatiin kuitenkin Hyrynsalmelta ottaa
niin paljon kuin haluttiin ja mitä parasta metsää. Eikä Ristijärven
kunta ollut ottaessa tyhmä, vaan tavaran tallentamisessa, sillä kun
kunta ylijääneitä puita meinasi kuvernöörin luvalla myydä tukkiyhtiölle
rahasta, ilmoittikin kuvernööri nimismiehelle, että ne ovatkin
myytävät, valtion hyväksi.

Koulun päärakennuksen seinät pisteli kokoon Moilanen Kajaanista.

Ensimäisenä opettajana koulussa pari ensimäistä vuotta oli
maisteri Antero Vuotila Oulusta. Kävi joskus, kirkon pöntössäkin
seurakuntalaisille saarnaamassa. — Vuotila oli luonteeltaan reipas,
tarinoi paikkakuntalaisten kanssa kaikista asioista mielellään.

Mutta kansakouluhistoriaan liittyy vielä eräs pieni tietämättömyyden
piirre. Silloin kun opettajan virka sanomalehdissä päätettiin julistaa
avonaiseksi, järjestettiin myöskin opettajan palkkaedut. Peltoa m.m.
luvattiin sellainen kaistale, johon ohran siementä kylvettäisiin noin 1
hehtolitra. Kunnan ukot arvelivat, että tällaista pinta-alaa nimitetään
hehtaariksi. Kirjoitettiin palkkaetuihin 1 hehtaari peltoa. Monen
vuoden perästä koetettiin kieltää ja selittää miten se ajateltiin,
vaan se oli myöhäistä. Sitten suostuttiin antamaan peltoa kuten
määritelmästä kokouksen pöytäkirjassa näkyy.



YRITTELIÄISYYTTÄ.


Että kova ja uupumaton työnteko on paras maamiehen turva, on kautta
aikojen tunnustettu totuus. Ja tuskinpa tämä milloinkaan tulee toiseksi
vaihtumaan.

Mutta sitäpaitsi maamiehen pitää olla jonkunlainen liikenero. Että sen
pitää osata taloustuotteensa edullisemmin myydä. Tätä seikkaa enemmän
harkitsevat isännät Ristijärvellä miettivät jo 1890-luvulla.

Oli Jokikylän Mutkalaan ostettu käsiseparaattori ja muut uudenaikaiset
voikirnut. Hyrynsalmelta Mutkalaan muuttanut isäntä Eeli Keränen oli
tämän homman esimiehenä, vaan hänellä oli vaan kaksi liikekumppania,
nekin lehmittömiä. Tarkoitus oli siis ostaa kermaa ja voittaa
voinvalmistuksella. Tämä liikeyritys ei päässyt pitkälle kehittymään,
sillä Eeli Keränen hukkui ja talo tavaroineen siirtyi vieraalle.

Kauppias E.A. Karjalainen kirkonkylässä otti senjälkeen kerman oston
ja voinvalmistuksen huostaansa. Tämä liike monia vuosia toimi sitten
hyvällä menestyksellä. Tähän meijeriin tuotiin maitoa halkaistavaksi
ulkokylistäkin. Separaattoria ei yhdelläkään talolla ollut kotonaan;
maito piti kulettaa meijerillä edestakaisin.

Mutta tämä kirkonkylän meijeri ei toisia kyliä oikein tyydyttänyt,
sillä matkat olivat pitkät, eikä älytty että maidon kulettaminen
tehtäisiin yhteiseksi, kukin kävisi vuoron mukaan. Jokikylässä
panivat toimelliset isännät tuumansa tukkuun ja hommasivat oman
meijerin separaattoreineen ja voikirnuineen. Tähänkin oli aikomus
ostaa syrjäisiltä kermaa, niin että antavat, maitonsa halkaista
separaattorilla, ja niin voitot kuin tappiot pitää meijeri omanaan.
Maitokilon kermasta maksettiin 6—7 penniä. Maidon rasvapitoisuutta
tuskin osattiin tutkia. Laihasta ja lihavasta kun maksettiin vain
painon mukaan, ei tullut oikein.

Pyhännällä muutamat isännät seurasivat Jokikyläläisten esimerkkiä.
Täälläkin oli aikomus ostaa kermaa ja rikastua. Että toiset homman
pystyttäjiä kadehtivat, oli selvä asia. Oltiin taipuvaisia uskomaan
että meijerin omistajat rikastuvat liian paljon. Silläpä moni ei
pitänyt koko hommasta.

Jokikylässä meni homma rempalleen. Kirjanpitokin oli tainnut sotkeutua.
Kermanantajat eivät saaneet säännöllisesti tiliänsä. Se isäntä joka sai
voiastian Kajaaniin viedäkseen, pääsi rahoihin käsiksi, kun möi sen.
Toiset jäivät odottamaan. Olisihan ollut ihme jos näin ollen ei kerman
antajat olisi kyllästyneet. Meijeri jäikin tyhjänä seisomaan. Hommaan
ryhtyneet isännät maksoivat yhteisesti kaluston. Omavaltaisesti ne
lienee jaettukin. Lopullista tiliä ei tule milloinkaan.

Samaa latua kulkivat asiat Pyhännälläkin. Voitto-osinkoja meijeristä ei
ole jaettu, mutta meijerinkaluston hintaan pääluvun mukaan on pitänyt
lantit lyödä.

Oli vahinko, ettei yhteistoimintaa nykyisessä muodossaan silloin
tunnettu. Ei osattu ajatella, että jokaisen pitää osansa mukaan
liikevoitosta hyötyä. Tarkoitus oli hyötyä toisten kustannuksella. Se
ei käynyt päinsä.

Yritteliäisyys ei niin pitkälle ole kehittynyt Ristijärvellä, että joku
tavallinen talonmies olisi hommautunut kauppamieheksi. Siihenhän olisi
monta kertaa ollut hyvä tilaisuus. "Suutarit pysykööt lestissään." Tämä
neuvo onkin paras elämänohje maamiehille.



YHTEISTÄ PARASTA.


Se oli joku arkipäivä elokuulla v. 1900 kun pastori Kerkkonen
tuli Ristijärven kirkonkylään, kutsui eräitä miehiä ympärilleen
ja jutteli siitä yhteistoiminnasta, joka heti saadaan lain kautta
turvatuksi, jolloin ihmiset vapautuvat keinottelijain holhouksen
alta, jos vaan ymmärtävät ruveta tämän lain turvaamia etuja hyväkseen
käyttämään. Ensimäisen sinnepäin nojautuvan toimenpiteen sanoi olevan
paikkakunnalle maamiesseuran perustamisessa. Tiesipä neuvoa valitsemaan
väliaikaisen toimikunnan, joka tulevalle maamiesseuralle hankkii
säännöt ja niille vahvistuksen kuvernööriltä. Opettaja A. Jussila
ja neuloja Joonas Härkönen saavat nyt tämän ensimäisen ja samalla
kunniakkaan toimen tehtäväkseen.

Lauvantaina lokak. 13 p., se oli Mikkelin lauvantai, kutsutaan
isäntiä ja emäntiä kansakoululle kokoukseen maamiesseuraan jäseniksi
kirjoittautumista varten, jossa samalla valittaisiin varsinainen
johtokunta. Nimiä sanottiin jo olevan paljon listalla, jossa Sanna
Härkösen nimi kuului olevan ensimäisenä. Niin vakuutti Joonas ja
samalla nauroi.

Kun kokous alkoi koululla, puhui Tuliniemen Lauri Keränen muutamia
sanoja tämän seuran tarpeellisuudesta. Samalla valittiin hänet seuran
esimieheksi.

Ensimäisinä johtokunnan jäseninä saivat kunnian olla opettaja A.
Jussila, neuloja Joonas Härkönen, maanviljelijä Taavetti Kinnunen ja
torppari Salomo Pulkkinen.

Seuran sääntöjä päätettiin painattaa 60 kappaletta, että jäsenet
saisivat siitä lukemalla syventyä seuran suuriarvoiseen tehtävään.

Pastori Kerkkonen oli käydessään puhunut yhteisostoista. Tätä
asiaa sitten kaiken syksyä hautoi johtokunta mielessään. Oltiinpa
varmatkin miten tullaan menettelemään. Kerran jo vakuutettiinkin
että ellei muuta saataisi aikaan, niin ostettaisiin tynnyrittäin
lamppuöljyä ja jaettaisiin tynnyrihinnan mukaan ostajille. Niinpä
eräs Kirkonkylän isäntä kerran jo naurahtikin että tänä talvena sitä
poltetaan huokeahintaista lamppuöljyä. Jopa uskallettiin suunnitella
vieläkin pitemmälle. Ajateltiin että lähetetään pari miestä Kajaanin
markkinoille ostamaan velaksi kaikenlaista tavaraa jota sitten
jäsenille rahalla jaettaisiin ja senjälkeen velka maksettaisiin.
Tuumasta toimeen. Kajaanin joulukuun markkinoin edellisen sunnuntain
illaksi ilmoitettiin seuran yleinen kokous Pyhännän Eskolaan, jossa
Pyhännän isännät itse saisivat rehellisesti määrätä mitä he tahtovat ja
tarvitsevat.

Eskolan pirtti oli silloin täynnä uteliasta väkeä. Voitonriemulla ja
naureskellen puhuttiin miten ostetaan yhteisesti, sitten itsekullekin
jaetaan pienempiin osiin ja hinta niin halpa kun paljottain ostaessa
tulee. Kirjoitettiin lista johon kymmenluvulla merkittiin mitä
ostetaan. Luetteloon tuli kahvia, sokeria, lamppuöljyä, ryyniä,
tupakkaa, saiputta, nahkaa, kaloja, suoloja y.m. y. m. Rovasti
Lönnrot oli luvannut riihensä jakelupaikaksi ja neuloja Joonas
Härkönen valittiin jakajaksi 1:75 p. päiväpalkalla. Tavaran ostajiksi
taas Tuliniemen Lauri Keränen ja Salomo Pulkkinen, josta hommasta
kumpaisellekin luvattiin maksaa seuran kassasta 1 markka. Kokouksen
pöytäkirja ja jäsenluettelo ostajille valtakirjaksi ja rahaa ei
penniäkään.

Vielä hyvin muistan miten m.m. Iisalmen Putkosen lesken valtuutettu
Lauri Kärkkäinen nauroi Ristijärven maamiesseuran valtuutettujen
pienelle palkalle. Mutta itse asiasta sanoi hyvää. Kun Kärkkäinen
viitasi jäsenluetteloon, arveli vain että kyllä kaiketi sitä
tuollaiselle joukolle uskaltaa velkaa antaa. Ja antoi myös. Kajaanin
kauppiaatkin olisivat kilvalla antaneet ja niin paljon kun vaan olisi
ottanut. Mutta Pyhännän Eskolan kokouksen pöytäkirjassa oli tarkat
määrät ja sitä oli noudatettava.

Kun tavarakuormat tulivat pappilan riiheen, oli ensimäinen työ saada
selville miten tavara hinnotetaan, jotta vähittäin myytäessä saadaan
justiin se hinta mitä se rahtipalkkoineen tuli maksamaan. Siinä ei
auttanut muu kuin tupakkarulla- ja saippualaatikot täytyi purkaa
tyhjäksi, lukea montako kappaletta ne sisältävät sekä jakolaskun avulla
etsiä yhden kappaleen hinta. Samoin painotavaroissa.

Nyt jo tiedettiin sekin että kylän kauppamiehet ovat kovasti suuttuneet
maamiesseuralaisiin ja erityisesti sen johtohenkilöihin. Tiedettiin
lisäksi että jo markkina-aikana olivat pitäneet salaisia kokouksia
seuralaisten homman vuoksi, mutta ei vielä tiedetty, mitä oli päätetty.
Täyty tyytyä siihen tietoon, että ovat vihassa.

Kim sitten riihestä lauvantaisin ruvettiin tavaraa jakelemaan,
oli riihessä ja sen edustalla ääretön ahdinko. Seuraan liittyi
yhä uusia jäseniä, että riihessä olisi vieläkin suurempi ahdinko.
Kaikki tunnustivat että riihessä on tavara paljon halvempaa kuin
kauppamiehillä. Ja tämä taas toi uusia jäseniä.

Jopa tuli ilmi sekin, mitä kauppiaat salaisessa kokouksessaan
olivat päättäneet. Vallesmanni näet eräänä päivänä tulee pitämään
poliisikuulustelua tämän ennen kuulumattoman menettelyn johdosta.
Kauppamiehet olivat niin vaatineet. Vallesmannin eteen levitetään nyt
koko komento sääntöineen, kirjanpitoineen ja tavaroineen ja kun tämä
tarkastus oli mennyt ohi, luultiin että yhteisostot ovat pelastuneet
uhkaavasta selkäsaunasta, mutta myöhemmin tulee lautamies ja haastaa
kaikki johtokunnan jäsenet käräjille luvattomasta kaupasta. Sanottiin
vielä että vallesmanni ei koko jutusta enää perustaisi, vaan päälle
painaa kaupanhoitaja Tuomas Härkönen. Kuten arvata sopii, yleinen
mielipide oli tätä Tuomas Härkösen menettelyä vastaan, mutta hän oli
siksi itsepäinen, että piti lujasti kiini siitä minkä itselleen oli
oikeaksi omaksunut. Käsityksensä hän nähtävästi nojasi voimassa oleviin
lakeihin, m.m. kaupan harjoittamisesta maalla, mutta samalla jätti
huomioonottamatta sen tosiasian, että yhteisostopuuhan puolella oli
myös vasta vahvistettu osuustoimintalaki. Asiasta käytiin Hyrynsalmella
käräjiä. Koko johtokunta ja esimies oli yhteisostohommastaan
vastaamassa. Tuomas Härkönen vallesmannin kanssa olivat kaatujan
puolella. Kanne kokonaan kumottiin ja Härkönen tuomittiin vastaajille
maksamaan yhteensä 100 mk kuluja.

Sanomattakin ymmärtää, miten tämä voitollinen taistelu antoi
johtokunnalle uutta intoa työskentelemään yhteiseksi hyväksi.
Kesän tullen siirrettiin tavaravarasto pappilan riihestä Mikkolan
rantamakasiiniin ja talven tullen taas Mikkolaan, entiseen Karjalaisen
kauppapuotiin. Joonas Härkösen jälkeen jakeli tavaraa Antti
Junkkari, senjälkeen muurari Kusti Kemppainen. Opettaja Jussila piti
kassanhoidosta hyvän huolen.

Vaikka yhteisostot menestyivätkin kiitettävän loistavasti, oli
maamiesseuran johtokunta kuitenkin sitä mieltä, että yhteisostot ovat
muutettavat tavalliseksi osuuskaupaksi. Tämä sillä että kun lain mukaan
ei tavaran hinnassa saisi periä edes tavaran jakajan palkkaa ja että
kaiken varovaisuuden ohella tahtoi kassaan pyrkiä tulemaan ylijäämää,
jota ei olisi saanut tulla. Myöskin siksi, että johtokunta on yksinään
kaikesta vastuunalainen. Niin että pahimassa tapauksessa voisi tämä
yhteishomma viedä johtokunnan jäsenet taloudelliseen perikatoon. Niinpä
osuuskauppa päätettiin perustaa ja avattiin se 1 p. tammik. 1904,
nimellä Ristijärven osto- ja myyntiosuuskunta. Maamiesseuran koko
tavaravarasto siirrettiin osuuskunnalle. Hinnasta sovittiin hyvin, kun
samat henkilöt olivat ostajina ja myyjinä. Ensimäisen vuoden hoiti
osuuskauppaa Salomo Pulkkinen, toisen Reeta Mäkäräinen Mieslahdelta,
siitä lähtien Aatu Juntunen.

       *       *       *       *       *

Se oli muutamana heinäkuun arkipäivänä v. 1905 kun istuttiin monissa
miehin Mikkolassa osuuskaupan rappusilla. Siinä valitettiin yleensä
huonoja raha-aikoja, mutta myöskin sitä että karjanviljalla saapi vain
mitättömän pieniä hintoja.

Tässä pienessä joukossa sattui tällä kertaa kuitenkin istumaan mies,
joka oli "päätään pitempi" toisia. Hän tiesi suoraan sanoen syyn
miksi olemme rahassa köyhiä, miksi voillamme saamme huonoja hintoja,
vieläpä senkin miksi meillä on niin vähän tuota karjanviljaa. Tämä
viisaampi mies oli J.G. Lagus, nyk. Hirvensalo Iisalmelta. Tiesi
esimerkkejä luetella paljonkin, miten tämän asian kanssa on muualla
ennen ollut ja miten taas sen jälkeen kun meijerinkomento on lyöty
pystyyn. Miesten mielet hytkähtivät ilostu. Olipa joukossa mies, joka
toi selvän esimerkin esille aivan kotoisista kokemuksista. Silloin kun
Kirkonkylässä oli ostomeijeri, oli aina tarverahat isännän taskussa,
mutta kun se lakkasi toimimasta, on kukkarokin asunut tyhjänä.

Tässä pienessä seurassa keskustellen ei ollut puheenjohtajaa, ei
kirjanpitäjää, mutta tästä se meijerijuoni alkuun lähti. Tällöin
päätettiin, että oikein kunnan esimiehen nimessä kutsutaan kuntalaiset
kirkkokuulutuksella pappilan pirttiin 2 p. elokuuta, jossa
keskustellaan meijeriasiasta ja jos tarpeelliseksi katsotaan, ryhdytään
tuumasta toimeen. Iisalmen mies lupasi tulla mukaan.

Ja sanansa piti Iisalmen mies. Elokuun 2 p:nä ilmestyi pappilan
pirttiin silloin kun kokouksen piti alkaa. Ensimäiseksi heitti
takkinsa pirtin naulaan ja puseroisillaan sitten kierti pöydän päähän,
josta sanottavansa saneli. Samalla luetaan sääntöehdotus tulevalle
meijerille, kirjoitetaan väliaikainen hallinto, myöskin nimien
keräyslistat. Kaikista tuntui noin erinomaisen hyvältä, mutta moni
mahtoi ajatella, että varovaisuuden vuoksi on parasta pitää nimensä
näistä kirjoista ensin erillään.

Seuraavan vuoden helmikuun 24. p. on jo meijerirakennuksen omien
seinien sisällä meijerin yhteinen juhla. Siitä huolimatta, että kaiken
talvea on rakennuksella tehty töitä, ei ole vieläkään valmis. Tämä
ei ole kuitenkaan saanut estää juhlimasta, kun sellaisesta kerran on
päätelty.

Kun meijerillä juhlaohjelma on alkanut, ilmestyy joukkoon taas Iisalmen
mies antamaan rohkeutta ja toivoa meijeriasian esitaistelijoille.
Otti taskustaan painetun kirjasen ja luki siitä, miten eräälläkin
paikkakunnalla oli ollut yksi mies, joka aatteen lippua oli
pitänyt korkealla niin kauvan, että jokainen meijerin jäsen tuli
velvollisuutensa meijeriä kohtaan tuntemaan. Ennen kuin tämä oli
toteutunut, sai tämä esitaistelija osakseen tunnustustakin. Niinpä
eräänkin kerran, kun isännät huomasivat, että meijerialalla oli astuttu
onnellinen askel, tarjottiin miehelle käteen 5:den pennin sikaari.

Opettaja A. Jussila oli meijerihomman alkuunpanemisessa koko ajan
uskollisesti mukana. Moneen epäilevään isäntään ja emäntään sai hän
teroittaa luottamusta ja uskoa homman vastaiseen menestymiseen.

Mari Nikula oli sen meijerskan nimi, joka Ristijärven osuusmeijerillä
ensimäiset voit valmisti.



HUKKUNEITA.


Hukkumistapaukset ennen vanhaan Ristijärvellä olivat harvinaisia.
Puhutaan vaan kahdesta hukkumistapauksesta, Esko Kemppaisen Uvanjärveen
ja joku Tuomaanvaaran Snikkerin veljeksistä Tuomaanjärveen, molemmat
heikkoon jäähän sortumalla. Kemppainen oli pudonnut höyläkontti
selässä, kevätjää alla murtumalla, ja jäi Uvanjärven pohjaan
ikipäiviksi. Uvanjärvi näet on pohjaltaan perin liejuinen. Snikkeri
taas, ollen yksin matkalla Kainuun kruunun torpasta Tuomaanvaaralle,
putosi heikkoon Tuomaanjärven jäähän, eikä omin voimin päässyt ylös.
Kuolleena sitten nostettiin vedestä.

Useamman vuosikymmentä myöhemmin eli syksyllä v. 1903 putosi
heikkoon jäähän Tenämäen järvellä ja hukkui torppari Joel Möttönen
Jokikylästä. Hän oli lähtenyt suksi jalassa ja kelkkaa perässään vetäen
noutamaan kirkonkylästä n.s. palkkiolainajauhoja, mutta, hiihtikin
ajattelemattomuuksissaan Vanhansalmen niskalla melkeinpä sulaan. Parin
vuorokauden perästä huomattiin vasta tapaus ja saatiin hukkunut ylös.

Samoin syksyllä v. 1907 hukkui heikkoon jäähän putoamalla Iijärven
Uvanlahteen torppari Heikki Heikkinen Uvankylästä. Hän oli
paluumatkallaan kirkolta luistellut pitkin Uvanlahden rantoja ja
iltapimeällä sortunut n.s. vesivalvakkeeseen. Hukkuvan hätähuudot oli
kuultu parin neljänneksen päähän Uvankylälle, mutta kukaan ei apuun
yrittänyt. Lähes vuorokauden perästä nostettiin hukkunut avannosta.

Vielä syksyllä v. 1911 putosi heikkoon jäähän Jokikylässä Säkkilän
venerannan alapuolella entinen talonisäntä Pekka Mikkonen samasta
kylästä. Hän oli vävypoikansa hoidettavana Kirnulan talossa ja
tervaksen hakkuussa Pienen joen takapuolella. Päivälliselle tullessaan
vajosi vanhus jään alle kenenkään näkemättä. Samana päivänä nostettiin
jään alta kuolleena.

Joukkohukkuminen Seitsenoikeakoskeen 5 p. kesäkuuta v. 1892 oli aikansa
suurimpia ja voipipa sanoa surkeimpia tapahtumia. Oli niin, että viisi
miestä, torpparit Herman Möttönen, Jeremi Tolonen ja Matti Kinnunen,
sekä talolliset Eeli Mulari ja Jaakko Pyykkönen, kaikki Pihlajavaaran
kylästä, lähtivät pitkällä jokiveneellä noutamaan Hyrynsalmelta
kevätkylvöä varten ohran siemeniä. Matkueeseen liittyi sitten perillä
Eeli Keränen Jokikylän Mutkalasta, tullakseen Hyrynsalmelta kotiinsa.
Eeli Keränen oli luottohenkilöitä Hyrynsalmen kunnan hallituksessa ja
matkustanut näiden asiain vuoksi.

Oli sitten helluntaiaamu kun lähdettiin kevättulvasta kuohuvalle
Seitsenoikeakoskelle Väärälän Matin laskemana. Oli ollut puhetta
niskalla miehien vähentämisestä törmälle, mutta kukaan ei ottanut
pelkurin nimeä. Täydellä lastilla työnnyttiin vaan koskelle, mutta n.s.
Tiikkajan portissa löi aalto sisään ja miehet joutuivat vesivaraan.
Laskumies itse pelastui kosken keskellä olevalle n.s. Nilkan karille,
vaan toiset soluivat veneen mukana kosken alle. Jaakko Pyykkönen ja
Jeremi Tolonen olivat jo koskella sukeltaneet näkymättömiin, vaan
toiset olivat päässeet veneen pohjan päälle ja näin pääsivät kosken
alle.

Koskenalue kuitenkin oli silloin asumatonta, autiota erämaata, joten
onnettomuuden uhrit läpimärkinä jäivät kumollaan olevan veneen pohjalle
pyörreveden kierrätettäväksi. Kun apua ei tullut, nääntyivät onnettomat
vilusta ja painuivat tunnottomina joen pohjaan.

Toistakilometrin päähän kirkkovaaralle oli tosin hätähuudot kuuluneet,
vaan sielläkin oli luultu, että kukapa hänessä helluntaina on matkalla.
Olipa arveltu niinkin, että Seitsenoikean "pirut" siellä kummitellevat
ja pitävät iloaan.

Myöhemmin päivällä oli kuitenkin pari Kokkovaaran tyttöä lähtenyt
joelle ja yhden onnettomista löytäneet selkä vedessä, maalta
joelle päin kallistuneeseen kuuseen syliksi käpertyneenä ja
aivan tiedottomassa tilassa. Se oli Herman Möttönen, luettelossa
ensinmainittu. Hän jäi elämään, mutta toiset viisi hukkuivat.

Jo saman päivän iltana oli Hyrynsalmen kirkonkyläläiset koettaneet
hukkuneita naarata, mutta ilman tulosta. Ristijärven puolella taas
kuulutettiin mies joka talosta etsimään hukkuneita, naarausvehkeet
mukana. Käskyä tarkoin seurattiin ja silloin oli veneitä paljon
liikkeellä, kuitenkin aivan vähän kunnollisia naarausneuvoja. Millä
oli kuokka, millä kirves, toisilla käpristetty taikonterä, toisilla
taas tyhjät sormet. Siitä huolimatta heti nousi Seitenoikean alta
Jaakko Pyykkönen ja Eeli Mulari sekä joku jyväsäkki. Toiset löytyivät
yksitellen ja monien viikkojen perästä.



YHTÄ JA TOISTA PIENTÄ.


Se työpaikka aina onnellisesti loppuun suoritetaan, josta hurrilastu
lähtee kirveeniskusta metsään lentämään. Tämä oli vanhain miesten
hokema.

       *       *       *       *       *

Maailmanlopun merkkinä piti äitini ennen sitä, että notkelmat ja korvet
vuosi vuodelta käyvät kuivemmiksi. Sanoi: "Sitten se paremmin palaa."

       *       *       *       *       *

Emäntä kerran nuhteli miestään alituisesta kiroilemisesta. Mies
vastasi: "Minun on pakko paljon kiroilla, kun minulla on tavallista
enemmän kiusauksia."

       *       *       *       *       *

Vanha mummo kakkasi kerran sunnuntaina pirttinsä uuniin polttopuita.
Kun tästä häntä muistutettiin, vastasi: "Tätä teen minä kostaessani
näin Jumalalle siitä, että hän minulta miehen tappoi."

       *       *       *       *       *

"Pilkkaa pirua eläkä minua, niin saat kaikki syntisi anteeksi", sanoi
usein huutolaismummo Anni Tuohinen kun suuttui.

       *       *       *       *       *

"Työläs on potkia tutkainta vastaan", sanoi Eljas Väisänen
kirkonkokouksessa rovastille, kun tämä peruutti lupauksensa ottaa osaa
pappilan puustellin korjauksista johtuvien menojen suoritukseen.

       *       *       *       *       *

"Jumala varjelkoon toki meidän poikia yhteen akkaan tyytymästä!", sanoi
kerran mummo toiselle, kun tämä luuli, että hänen kolmesta pojastaan
yhdellä vaan tarvitsee olla emäntä.

       *       *       *       *       *

"Kerta on Kekriä vuodessa, toinen kerta kellistellä", sanoi kerran mies
kun ruumista haudattiin. Sanoi senvuoksi kun völjyyväessä oli eräs
nainen, jota haukuttiin Kekri-Vapuksi.

       *       *       *       *       *

"Kyllähän nuo tuossa päänalusteina menisivät", sanoi sokea-Heikki
rovasti Lönnrotille, kun tämä ehdotti, että Heikille olisi hankittava
tavalliset sormillaan luettavat sokeain kirjat.

       *       *       *       *       *

"Tuolla kynnellä on jo monta sären rintaa puhkaistu", sanoi vanha
Liuskelainen renkipojille, kun eivät saaneet kellonkuorta kynnellään
auki, ja iski kyntensä saranan puolelle, jolloin kellon pohjakuori
kokonaan irtautui.

       *       *       *       *       *

Kerran mies arveli veljelleen, että taitaa olla sittenkin viisainta
yhdessä hukuttautua. Se lienee tapahtunut vähän hourupäisenä ollessa.
Veli, hänkään ei varsin viisas, arveli: "Ei mennä vielä hukkumaan,
monta makiaa keittoa jääpi sitten syömättä."

       *       *       *       *       *

Kuntakokouksessa oli kerran kysymys lautamiehen kappojen
poisjättämisestä. Tämä oli yleinen mielipide, mutta Aholan ukko-vainaja
lisäsi varmuudeksi: "Lautamiehen pitää elää virallaan."

       *       *       *       *       *

"Partamies papin näköinen, parraton pukin näköinen", sanoi kerran
pappilassa kerjuumummo, kun näki nuorella Elias Lönnrotilla mustan ja
tuuhean parran.

       *       *       *       *       *

Olipa sitten kerran mökkiläinen ihaillut Rantakylän hyviä niittyjä,
virkkaen tämän perään: "Jos minulla olisi noin hyvät niityt, enkä
sittenkään saisi piimää syödä, juoksisin äyskissäni järveen."

       *       *       *       *       *

Mies oli kerran ollut todistajana käräjillä.. Tuomarin monta kertaa
uudistettuun kysymykseen mitä hän asiaan tietäisi, ei osannut mitään
sanoa. Paluumatkalla kävi kuitenkin huoleksi, että jos hyvinkin lienee
liikaa tullut puhutuksi. Niinpä toverilleen arveli: "Herra erehdykset
korjatkoon."

       *       *       *       *       *

"Ei auta ampuneuvot, kun ei ole nuolen noutajata" ja "ei auta Antin
neuvot, eikä Tuomaan tulukset", on moni ristijärveläinen sanonut
vastoinkäymisten aikana.

       *       *       *       *       *

Joku rohkeampi on lohdutellut itseään tällä: "Jahka vasta kota palaa —
tuohilla se katetaan."

       *       *       *       *       *

Talon emäntä kerran hoiteli viikon kiertokoulunopettajaa. Se lienee
tuntunut perin raskaalta, kun lauvantaina opettajan poismentyä
löi yhteen kahta kämmentä sanoen: "Herra Kiesus, nyt minä pääsin
vaivoistani."

       *       *       *       *       *

"Mies musta, leipä valkea", sanottiin silloin kun joku mainehikas tyttö
meinasi mennä rikkaalle, mutta samalla ruman näköiselle miehelle.

       *       *       *       *       *

”Suuri liha voisurille... on tapana usein sanoa, kun yhteisestä
lihakupista joku suurimman palan näppiinsä ottaa. Ken lienee sen
ensikerran sanonut?

       *       *       *       *       *

Moni taas vastoinkäymisen hetkinä on muistanut, tuon: "Elä suinkaan
kadehti sitä, että jonkun mielivalta täällä menestyy".




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ristijärven muistoja ja kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.