Title: Kanervakukkia : Runokiehkura
Author: Hanna Stenvall (Kivi)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kanervakukkia : Runokiehkura" ***


KANERVAKUKKIA

Runokiehkura


Solmiellut

HANNA STENVALL (Kivi)



Helsingissä
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag,
1905.



      Runoutta mieleen rientää
      itsestänsä ilman vaan,
      jahka Luonnon äidinhelmaan
      pääsee vienoon vaipumaan.
      Luonto haavelahjojansa
      antaa lempilapselleen;
      lapsi haaveet ilmi haastaa,
      kutoo runokukkaseen.



SISÄLLYS:

Nämä runot, kirj. J.H.E.
Hanna Stenvall, kirj. Hilja Liinamaa
Lukijalle, kirj. A.V.F.

I. USKONTO JA ISÄNMAA.

Runoilija Aleksis Kivi
Matkalainen
Veneessä
Kallis — kalliimpi
Joulukuusi
Iltakello
Eloni aika
Taivahan joulu
Mielikuvitus
Hiljaa!
Kouluoppilaan huokaus
Isäin maalle
Kaikuos kannel!
Väinämöisen soitto
Kevätruno
Aamurusko
Laula
Isänmaan laulu

II. LUONTO JA ELÄMÄ.

Aleksis Kivi itselleen
Kevät
Kevätiltana
Kesän tuliaisiksi
Kesäruno
Kesäyön laulu
Kasteen helmeitä
Kukan kuiske
Kukan hoito
Sydämeni laatu
Kukkanurmi
Ihanteet
Kosken kuohu
Salolampi
Iltalaulu
Iltatähti
Auringon lasku

III. LEMMEN MUISTOJA JA TARINOITA

Valitus
Pois, pois!
Hiljaa
Keinussa
Kultaansa ikävöivä rannalla
Petetty poika
Lempiväiset



Nämä runot


Elämää syvästi tuntevan sydämen tunnelmat, siinä muodossa, johon ne
tri A.V. Forsman on kohennellut, ansaitsevat, minun ymmärtääkseni,
julkisuutta ja onnistuneimmat niistä kohoavat maamme parhaimman
laulelmarunouden tasalle samalla kuin ne, ilman liikatunteisuutta,
lämpimästi likenevät kansanlasten sydämenväreitä, raivaten syvissä
riveissä runoudelle tietä.

Tuusulassa 10/1 1905

J.H.E.



Hanna Stenvall (Kivi).


Huvittavaa on tutustua Aleksis Kiven veljentyttäreen, jonka sielussa
luonto on säilyttänyt kipinän sitä suurta neronsoihtua, joka hänen
sedässään sammui kaihoksi kansallemme.

Hanna Stenvall on syntynyt tammik. 10 pnä 1860 Siuntiossa, ja on hänen
isänsä, Juhani Stenvall, Aleksin vanhin veli. Hanna tuli 12-vuotiaana
vanhempainsa mukana Nurmijärven Palojoen kylään, jossa vielä vanhan
isänsä kanssa asuu. Nuorena oppi hän neulomista äidiltään ja tällä hän
nyt isäänsä ja itseään elättää. — Siinä Hannan vähäiset elämänvaiheet.
Vuoden sai hän käydä kansakoulua, senkin säännöttömästi. Täällä heräsi
hänessä lukuhalu ja oppi hän kirjoittamaan. Hän on käsiinsä saamiaan
kirjoja lukemalla kokenut rikastuttaa henkeään. Ulkonaisia edistäviä
vaikutuksia on hän saanut tuskin nimeksikään.

Hanna itse puhuu vuosistaan elämästään, kuinka hän lasna leikki
huoletonna luona lempeän äidin. Mutta auennut nuoruus toi
mielikuvituksen lennon. Tuli ahtaaksi kotimökki. Mutta pois ei päässyt.
Ei ollut hälle siipiä suotu. Mihin ikävissään uskoa, mihin toivoa! Ja
silloin turvautui runollisen tytön mieli lohdutuksiin tähtitarhain
iki-ilosta.

Hannan sydän sykkii isänmaalle, jaloille aatteille, joitten maininki
sattui hälle kuultaviin. Siksi hän laulelee, kiitellen isänmaata,
jonka nurmikon helmassa, kukkarantaisten purojen loisketta kuullen
kului aika. Hälle lauloi luonto kehtolaulut, aamutuulahdus toi
kummat kuvitukset, ja niin nousi rinnasta laulun vieno ääni, jonka
hän tuntee sointuvan Suomen soittoon. — Tämä ei ole mitään uutta.
Mutta mitäpä laulaa salon lapsi, jonka rinta on täysi käsittämättömiä
unelmia, joihin elämä ei tuo selvikettä — salon lapsi, joka jää
osattomaksi opista ja sivistyksen riennoista. Köyhyyden kieltäymystä ja
yksinäisyyden kaihoa, — siinä on Hannan elämän oppi.

Satuin hänen tuttavuuteensa matkaillessani paikkakunnalla. Hän näytteli
minulle kyhäelmiään, joilla on huomattavan alkuperäinen väritys.
Ne todistavat, että hänessä on runohenkeä. Muoto on paikottain
odottamattoman sujuva, vaikka se on paikottain aivankin puutteellista.

Hanna Kivi on kuin heikko kaiku Aleksin voimakkaammasta laulusta. Hän
on semmoinen runottarensa ja unhotetun elämänsä tähden.

Hilja Liinamaa.



Tämä luonnekuvaus, joka tekijän luvalla tähän uudestaan painetaan,
seuraa paria Hanna Stenvallin runoa, jotka Hilja Liinamaa on julkaissut
Uudessa Kuvalehdessä 1898, N:o 24. — Hänen niihin tekemiään korjailuja on
tässäkin osaksi noudatettu.

Julkaisija



LUKIJALLE.


    Sa kysyt runoilijaa. — Köyhä tyttö,
    laps kansan, kylä-ompelija vaan,
    mi neulallansa aamust' iltaan asti
    ahertaa ahkerassa toimestaan,
    niin kannikkansa hankkii kerraksensa
    ja puuhaa avuks isä-vanhallensa.

    Mut moni mielikuva ommeltuupi
    samassa ompelijan kankaaseen
    ja moni kyynel siihen vierii, vierii,
    ja helmittääpi halvan ompeleen:
    niin raskasta on ihanteita kantaa,
    kun niille ei voi elon lahjaa antaa.

    Te, siskot, veikot, runosiskoanne
    oi, hellin mielin halpaa vaalikaa,
    mi "Kanervansa" teille lahjaks kantaa,
    ja toivoo teistä niiden suosijaa,
    ja iloitkaa, ettei oo kukkaa vailla
    ees köyhä nummi Suomen salomailla.

Helsingissä 9 p. Maaliskuuta 1903

A.V.F.



       Aleksis Kiven muistolle
           pyhittää
       "Kanervakukkansa"

                  Tekijätär.



I. USKONTO JA ISÄNMAA.



RUNOILIJA ALEKSIS KIVI.


    Nuo Ilman immet, hengettäret hennot,
    ne laulun loivat surusointuisan:
    se tenhokkaat toi sulle aatteen lennot,
    sen sointu koski syämes pohjahan.

    Sa vastakaiun aloit viritellä:
    Oi, Ilman immet, teille laulelen!
    Jos alkaiskin tää ääni värähdellä,
    niin kuulkaa virttä särö-äänisen!

    Ja laulun ääni kauemmaksi kaikui,
    ja Immet loihti siihen tenhoaan;
    vaan laulu suvun syvät synnyt raikui
    ja siks sai laulajansa sortumaan.



MATKALAINEN


    Oon outo matkalainen maan
    ma täällä maailmassa;
    tuoll' oikea on kotimaa
    ylhäällä taivahassa,
    miss' yhä Herraa kiittää voin
    ja uusin soittaa kanteloin. —
    Oi autuasta, ihanaa,
    kun kotiin mennä saa!

    Matkalla usein maistaa saan
    ma monta vaivaa, tuskaa,
    vaan jos ma Herraan turvaun,
    ei hylkää Hän mua koskaan.
    Hän tukee mua heikkoa,
    jok' oon niin huono, horjuva;
    taas vie hän tietään tasaista
    mua henkens' armolla.

    Ah, koska pääsen levolle? —
    Kun päättyy päivätyöni,
    ja uusi päivä koittaapi,
    kun poistunut on yöni.
    Se päivä kestää iäti,
    siin' itse Herra loistaapi
    tuoll' istuimellaan kirkkaalla
    valittuin seurassa.



VENEESSÄ.


    Soutakaamme! — Vesi päilyy
    ja mun tunteheni väilyy.
    Poies kauas kaukomaille
    mieleni nyt samoaa:
    näköalat kaukaisuuden
    lumoovaisen ihanuuden
    minulle nyt heijastaa.

    Soutakaamme, ettei myrsky
    meitä kohtaa ja sen tyrsky
    venostamme kaataa saa!
    Viittanamme meill' on tähti,
    joka oppaaksemme lähti
    elontietä ohjaamaan.
    Viekäämme niin venhoamme,
    että rantaan seisahdamme, —
    elon rauhanvalkamaan!



KALLIS — KALLIIMPI.


    Ma muistan ajan, muistan muinaisen,
    kun leikin löin mä kera siskojen.
    Kuink' aika silloin hupaisesti kulki
    ja äiti lempeä mun syliins' sulki
    ja huoletonna siinä lepäsin,
    siks taas kun äidin suukkoon havahdin!

    Mut aika yhä eespäin rientävi
    ja lapsuusaika kauas kaikkoopi.
    Nyt näköala käypi ahtaammaksi
    ja kotitupa varsin tukalaksi.
    Tuo muutos mulle mailman uuden luo,
    mi virvoitusta sieluhuni suo.

    Kun päivän heltehessä työtä teet
    ja käsivartes vaipuu uupuneet,
    kuink' antaa virkistystä raitis juoma!
    Sa arvelet, se onpi taivaan tuoma,
    kun lähtehestä kirkkaast' ammennat
    ja sillä janoasi sammutat.

    Yks lähde on, mi lähteen nimen kantaa
    ja sairahalle terveyttä antaa:
    Se Kristus on, tuo lähde elävä,
    mi jokaiselle tarjoo vetensä,
    ja jalostuttaa mielen, voiman tuo,
    sen janoissaan vaan tilkan siitä juo.



JOULUKUUSI.


    Oi, kuusi, miten kaunoinen
    oot juhlapuvussasi,
    sun kynttilät ne tuikkivat
    sun tummill' oksillasi!
    Sä, lasten paras ystävä,
    suot heille lahjais ihmeitä.

    Vaan jos nyt sulta karsitaan
    kaikk' koreus ja valo
    ja kotiis taas sa vietäisiin,
    jok' onpi korven salo,
    ei kukaan silmääns' sinuun luo,
    ei kauneuttas tietoon tuo.

    Niin ihminenkin itsestään
    on valkeutta vailla,
    mut Herra kun vain valaisee,
    tuon puun hän loistaa lailla
    ja lähimmäisten hyväksi
    hän hedelmänsä tarjoopi.



ILTAKELLO


    Iltakello hiljaa soipi,
    päiväntyö on päättynyt,
    ihmistenkin sydämihin
    lepo, lohtu valuu nyt.

    Herran rauhaa maille huokuu
    huokuu myöskin sydämiin,
    vapaina ne kohoavat
    avaruuksiin ylhäisiin.

    Elon huolet, jotka täällä
    oloamme synkistää,
    illoin soiton sävel hoivaa,
    rintaan sulo rauha jää!



ELONI AIKA


    Niinkuin virta vierivä
    on elämäni juoksu.
    Sen ilo, onni pettävä
    on vain kuin kukan tuoksu.
    Se hetken pienen hajahtaa,
    vaan kohta jälleen katoaa;
    kun myrsky kukan murtaa.

    Oi, elo, miten muuttuva
    sa toki olet täällä!
    Ken todellista onnea
    on löytänyt maan päällä?
    Kun onni parhain hymyypi,
    sen alla toki lymyypi
    vain mielikarvautta.

    Äl', ihminen, siis maallisiin
    sun toivoasi heitä,
    vaan ylennä sun mielesi
    ja tutki Luojan teitä,
    niin mailman meno halpenee,
    sen riemut riutuu, kalpenee
    vuoks iäisyyden rauhan



TAIVAHAN JOULU


    "Taivahass' on varmaan joulu”,
    mietti pieni poikanen,
    kun hän istuu ikkunassa
    tähtösiä katsellen.

    "Oi, jos minä oisin siellä,
    kussa on niin valoisaa!
    Siellä kai on joulukuusi,
    josta valot heijastaa.”

    "Äiti kulta, sano mulle,
    kussa kulkee taivaan tie!
    Oi, jos mull' ois siivet suuret,
    moiset, jotka sinne vie!”

    Äiti hymyilevi hälle:
    "Lapsi kulta, ole vaan
    aina kiltti, niin sä viimein
    pääset sinne asumaan!" —

    "Kuka viepi minut sinne?
    Vietkö sinä, äitini?
    Tuleeko myös taata sinne
    sekä kaikki siskoni?" —

    Rakas lapsi, se on Jeesus,
    lasten paras ystävä.
    Pyydä Häntä viemään. Hän on
    tie ja totuus, elämä.”



MIELIKUVITUS


     Aatos liiteleepi yli ilmojen,
     sieltä tavatakseen kalliin aartehen.  —
     Miksi lannistuu tuo raukka voimaton? —
     Siksi että siivet sillä heikot on.

     Mutta säde valon toisin välkähtää:
     vapahana halki ilmain kiidättää.
     Vapahana jälleen kahlehista maan
     tomun lapskin liitää valon valkamaan.



HILJAA!


    Hiljaa, hiljaa! Nyt öisen henki
    valloittaapi jo sydämenki.
    Se rauhaa tuoko vai taistelon?
    Useinpa aaltoset siinä pauhaa,
    kun koko luonto jo nauttii rauhaa;
    mut sydän sykkivi rauhaton.

    Hiljaa, hiljaa! Niin kaikuu kerran,
    kun sulle kuuluvi kutsu Herran,
    ja sydän lepohon uinahtaa.
    Vaan elon uuden se taasen saapi:
    kun kuolon kahlehet kirpoaapi,
    se kukkaan uutehen puhkeaa.



KOULUOPPILAAN HUOKAUS.


    Ah, Herra, mua auta, Sa,
    nyt vuodell' aljetulla!
    Suo Sinuss' saada turvani,
    kun täytyy minun olla
    vieraalla maalla outona,
    miss' onpi vaarat tarjona! —
    Niist' armos suojelkohon!

    Sun armohelmaas, Jumala,
    nyt kaikki tahdon kantaa.
    Sa onnea suo minulle,
    jok' aivon itsen antaa
    Sun tahtoasi tuntemaan;
    siin' yhä aina kasvamaan! —
    O, Herra, mua auta!

    Ma heikko olen, voimaton
    hyvvyyteen itsestäni.
    Suo taitoa, Sun käskyjäs
    mun pitää mielessäni!
    Ja muisti mulle lahjoita,
    mun korvain pidä avoinna
    ett' opetuksen kätken!

    Myös opettajat vahvista
    Sun voimallasi täällä!
    He valistusta kansasi
    kohentavat maan päällä, —
    etteivät hukkaan kylväisi,
    vaan että siitä nousisi,
    hedelmä runsas, kallis!



ISÄIN MAALLE.


    On maani, Suomi, armahin,
    en sitä vaihtaisi
    pois eteläisiin ilmoihin,
    ne miten lumovi.
    Tääll' aurinkoinen kirkkaampi,
    ja kesäöiset haastaapi
    syvimmän syämmen tunteita,
    joit' ei suo vieras maa.

    Tääll' yksin metsän suojassa
    saan rauhass' astella,
    Sen humina tuo muistiini
    noit' entisaikoja:
    kun esi-isät maamme tään
    ne raivasivat kirveellään
    ja nälän, vainon torjuivat,
    sen meille jättääkseen.

    Oi, Suomen lapsi, työtä tee
    sun maast etehen,
    niin kukoistaa se kauniina,
    maa esi-isien!
    Jonk' eestä henkens' antoivat
    ja päivän kuorman kantoivat,
    niin pojat majain matalain
    kuin linnain ylpeiden.

    Sa viimein hellään syliisi
    kuin äiti suljet mun,
    kun päiväntyöni päätteheks
    saan haudan siunatun.
    Ah, jos niin elää taitaisin,
    ett' onneks sulle olisin,
    pois poistain kaiken turmion
    mun synnyinmaastani!



KAIKUOS KANNEL!


    Kaikuos kannel ja, soittosi soikoon,
    laulusi Suomeni saloille tuo,
    kaikuos kannel ja intoa loihdi,
    Sydämiin loihtios lämpöinen vuo!

    Kaikuos kannel, kun aamusen koitar
    Kunnaille pukee jo kultaisen vyön!
    Kaikuos kannel, kun kansamme herää,
    käynyt on työhön ja voittanut yön.

    Kaikuos kannel, ett' usvat ne haihtuu
    Kukka se umpunsa avata saa.
    Kaikuos kannel, ett' toivomme varttuu,
    vaalien kansamme onnea vaan.



VÄINÄMÖISEN SOITTO.


    Kun Väinämöinen kanteloa soitti,
    niin luonto kummastellen kuunteli,
    ja  Veden immyt lainehista nousi
    ja lintujenkin ääni vaikeni.

    Ja Väinön kansa tunsi soiton suuren:
    se veljesliittohon sen yhdisti,
    ja taistellessa eestä tiedon valon
    se korven kautta tiensä raivasi.

             * * *

    On autioita erämaita vielä,
    miss' ei saa valon säde soihdullaan
    niin sydänjuuriakin lämmitellä,
    ett' tiedon taimi kantais laihoaan.

    Vaan syämiss' elää kykkivissä toivo:
    kun Väinön kannel täyden kaiun saa,
    se valon työhön soinnuttaapi kaikki —
    työkenttä yhteinen on isänmaa.



KEVÄTRUNO.


    Terve tullos taasen tänne,
    kevät kaunis, Pohjolaan!
    Elonvoimat taasen elpyy
    heräjämään uudestaan.
    Kuni luontoon virtaa valo,
    valos luo myös sydämiin;
    uutta voimaa vala meihin,
    valon tiellä taistajiin!

    Niinkuin talven vallan alle
    vaipui luonto kahleisiin,
    odotellen kesän aikaa
    kunnes kahle poistettiin, —
    vapahana elon nesteet
    valui jälleen soluissaan,
    tainnoksistaan taimi nousi
    kesää uutta alkamaan;

    Suomi samoin uinaeli
    tiedon, taidon tarpeessa,
    nytkin viel' on heikko taimi,
    kunnes saapi varttua,
    kunnes valo kaikkivallan
    sitäkin saa lämmittää:
    silloin kukkahan se puhkee,
    kukkimahan aina jää.



AAMURUSKO.


    Kas kuinka kauniist' tuolla ruskottaa:
    se aamun koita kirkast' uskottaa.
    Jo idän ranne yhä laajenee
    ja valon voima kaikkivallallansa
    itsensä murtaa yöhyt-kahleistansa
    ja öisen haamut pakoon rientelee

    Kuin aamurusko onpi Suomen kansa:
    se herännyt on öisest' unestansa
    ja huomen kaunis sille hymyilee.
    Oi, Herra, suojele Sa Suomeamme!
    Sun sanas valossa kun vaellamme,
    meit' öiset vallat eivät vangiks tee.



LAULA!


    Laula, laula, Suomen lapsi,
    anna äänes helkkää!
    Laulu poistaa murheen usmat:
    sydän suurna välkkää.

    Laula laulua puhtahimmat,
    suloks synnyinmaamme!
    Laulaissasi rintoihimme
    uutta voimaa saamme.

    Laula, että öisen varjot
    maasta häviääpi,
    että aamunkoitto armas
    työmme elvyttääpi!



ISÄNMAAN LAULU


    Suomi, armas isänmaani,
    sulle soikoon lauluni!
    Mua hellit, niinkuin äiti
    lapsiansa hellivi;
    annat nurmet kukkapinnat,
    kuni linnan lattiat,
    annat virrat kuohurinnat,
    kukkarannat rauhaisat.

    Mua varten onpi nämät,
    annetut mun nautita:
    Enkö sitten kiitteleisi,
    ylistäisi Suomea!
    Kehtohos ma illoin nukun,
    hellästi mua tuuditat;
    aamulla kun herään jälleen,
    käsilläs mua kannatat.

    Koska aalto sinertävä
    hiljaa muistaa rantoja,
    nousee väreet sieluhuni,
    joita en voi kertoa.
    Sun, oi Suomi, nämät ovat
    lahjas, joit' en oivalla,
    koska eteheni annat
    näköjä niin armaita!

    Näitä nähdessäni povi
    huokaukseen puhkeaa,
    tunteitani tulvivia
    sanaverhoon en mä saa.
    Mutta laulun vieno ääni
    nousten raukan rinnasta
    lintuin ääneen säveltyypi:
    oi, sa Suomi suloisa!



II. LUONTO JA ELÄMÄ.



ALEKSIS KIVI ITSELLEEN.


    Kun osattaret muille
    ne kehräsi säikehen,
    sen mulle vain, oi mulle
    ne kehräsi lyhyen.

    Kun kohtalon koura kova
    sen katkaisi irralleen,
    niin surun niin syvän, niin syvän
    se jätti sydämeen.

    Oi osattaret, miksi
    mua ette te säälineet! —
    Jos ette koskaan, koskaan
    ois rihmaanne kehräilleet!



KEVÄT


    Jo luonto eloon virkoaa,
    sen kasvit heräjää,
    jo puihin lehti puhkeaa,
    ja maa jo vihertää,
    ja silmäns auki järvi luo,
    iloisna kohden rantaa tuo
    se vaahtovaisen aaltonsa,
    mi välkkyy kirkasna.

    Ja linnut kilvan palajaa
    taas Suomen saloihin,
    ja salot kaikuu laulantaa
    myös läpi öisetkin,
    ja kesäyöt nuo ihanat,
    ne tunteitamme puhuvat,
    kun kaikki hiljaa hengähtää,
    ja luonto lepäjää.

    Vaan idänranne-purppura
    jo hohtain punertaa,
    ja säteet aurinkoisesta
    ne maille sinkoaa,
    ja kukka silmäns' aukaisee,
    ja aamukaste helmeilee,
    ja lehdon lintu visertää,
    ja aamu heräjää.



KEVÄTILTANA


    Jo nietos sulaa maasta,
    ja kesä lähenee,
    ja koko luontoon taasen
    eloa virtailee.

    Jo nurmen nukka vertyy,
    kun päivyt lämmön suo,
    ja kukka päänsä nostaa,
    ja välkkyy virran vuo.

    Pois valkoharson heittää
    nuo neidot Vellamon,
    ja Ahti aallokoissa
    virittää kantelon.

    Ma venhossani soudan
    ja katson, kuultelen:
    oi suloutta suurta
    mun maani keväisen!

    Yön varjot tumman väreen
    luo kalvoon järvyen,
    ja kevätilta uinuu,
    vaan herää suvehen.



KESÄN TULIAISIKSI


    Kesä kaunis Pohjolassa,
    meitä taasen tervehdät,
    suloisella suudelmallas
    kaikki kasvit herätät.

    Kuollehena mik' on ollut,
    taasen virkoo elämään,
    linnut pienet puistikossa
    säätelevät säveltään.

    Kukan hoikkaa vartaloa
    hellästi sä suojoat,
    aamukasteen kirkkahilla
    helmill' yhä kostutat.

    Ihanuuttas ihaella
    onpi lyhyt aika vaan:
    täältä muutat; sitten syksy
    pitää kaikki kahleissaan.

    Helleyttä ei oo sillä:
    kukat kauniit kaatelee,
    vihoitellen viima käypi,
    luonnon sulon raatelee.

    Kolkoks' käypi sydämeni,
    näitä katsellessani. —
    Viivy, viihdy, kesä kaunis,
    virkistytä mieltäni!



KESÄRUNO


    Nyt uinuva luonto taas herää
    ja kahleista irrottuu maa,
    ja kukka se nuppunsa avaa,
    kun auringon suutelon saa.
    Nuo järvenkin välkkyvät laineet
    jo hopeahohteessa ui,
    ja puroset syliinsä liittää. —
    Taas luonto jo vapautui.

    Sa huminaa honkien kuulet —
    se tuutti sun unelmihin —
    ja henkien kuiskeita luulet
    myös kuulevas luonnossakin.
    Ne kuiskaa: nyt ylös työhön
    käy innolla, tarmolla vaan;
    työ kansasi eestä on kallis,
    et jouda sa uinailemaan.

    Koko luonto se huokuvi rauhaa,
    ei riitaa, ei vainoa sois,
    ja ihminen luonnon on herra, —
    miks rauhaa ei rakastaa vois?
    miks vaino on ihmisten kesken?
    miks' ei rakkaus vallita saa? —
    Siks' hongatkin suruisna huokaa
    elon kiistaa raastelevaa.



KESÄYÖN LAULU


    Nyt kesän kauneutta ma tahdon laulella:
    kuink' ilman henk' on raitis ja nurmi vihanta,
    kuin valoisat on öiset, nuo lietoherttaiset,
    ja tuovat mieleen haaveet, niin armaat, kaunoiset!

    Ma istun tyynehessä tään lahden varjossa,
    yön kuiskehia kuulen ja lintuin laulua.
    Ne visertäen viuhuu mun pääni päällitse,
    ja kukat kastehiset tuo tuoksun minulle.

    Ja aurinkoisen kehä se kultaa hohtaapi,
    jäähyvästit se meiltä jo pian ottaapi:
    Se kultaileepi seudun, sen pukee purppuraan
    ja veden lainehisin luo helohohdettaan.

    Vaan kunnahilla hiljaa yön henki kohoaa
    ja tummaan terheneensä maat, vedet verhostaa,
    ja kuutamoisen kruunu sen päässä kimmeltää,
    ja hartioillaan vienot nuo tähdet välkkyää.

    Sä Pohjan kesäyöhyt, valollas vakaalla
    tuot tuntehia sieluun, tuot rintaan kaihoja.
    Mun lauluni on heikko sun suloa kerrontaan,
    mut sydämeni sulkee sun muistoa aarteenaan.



KASTEEN HELMEITÄ


    Aamusella astuelin
    tuolla kukkanurmella,
    uinaileva luonto siinä
    henkäili niin hiljaisna.

    Lintuin äänet yksin raikui
    elon tointa ilmaisten,
    ne kun lauloi laulujansa
    Herraa hyvää kiitellen.

    Aamun kirkas valo voitti,
    öisen sumut karkoitti,
    aurinkoisen säde koitti,
    kaiki eloon heräsi.

    Kukka kaunis päätään nosti,
    kyynel sillä silmästään,
    kirkkahana helmiellen
    alas maahan vierähtää:

    Miksi itket, kaunis kukka?
    Suutelonhan hellän soi
    sulle armas aurinkoinen
    ja sun umpus auki loi.

    Sulo-tuoksullasi sitten
    hurmaat meidät ihmiset.
    Etkö tuota nähdessäsi
    iloitse? Oi, etpä, et. —

    Ah, jo tiedän, miksi itket:
    onhan luonto turmeltu;
    viatonta siin' ei löydy,
    hyv' on pahaks muutettu.

    Eikä ihme, että sulla
    kyyneleet käy vuotamaan; —
    paremp' ois sun, ettet enää
    silmääs auki loisikaan!



KUKAN KUISKE


    Kukka ihanainen kasvoi metsässä,
    siinä valittaen yksin jääneensä:
    "Sisko mulla tuossa oli vieressäin,
    nyt on hänkin poissa, ainut ystäväin".

    Neito hiljallensa astui metsässä,
    kuuli kukan kuiskeen, otti käteensä,
    armahalleen antoi kotiin tullessaan:
    nuorukainen painoi vasten poveaan.



KUKAN HOITO


    Kukkaa kaunokaista hoida hellästi;
    varo, ettei helle häntä kuivaisi,
    vesain juuret hennot kätke multahan,
    mutta latvat nosta ylös ilmahan.

    Ja kun maahan juuret syvään tunkeutuu,
    näet, miten niistä nousee kukkapuu.
    Toivos täyttyneeksi vasta silloin näät,
    edessäs kun näet kukat täyteläät.

    Niinkuin kukka auringosta kasvun saa,
    ihminenkin valon lahjaa kaipajaa.
    Valon lahjan Luoja hälle parhaan suo,
    kun hän maansa eteen työnsä uhriks tuo.



SYDÄMENI LAATU


    Ah, jo tunnen sydämeni laadun:
    niinkuin virtaa tuuli velloaa,
    sydämeni samoin kuohahtaapi,
    sen kun tunteen tuuli liikuttaa.

    Tai kuin aurinkoisen valo taittaa
    sätehiään veden kalvossa,
    sydän onnen-kuviaan myös luopi,
    jotka särkyvät taas samassa.

    Ja kun myrskyn sauhu pauhinalla
    vettä kohden rantaa kuohuttaa,
    niin myös rinnastani myrskyn aallot
    huokauksiin ilmi puhkeaa.



KUKKANURMI


    Kukat nurmella loistavat hohdossaan,
    kesäpäivyt kun lämpöä suo;
    vaan kumma, kun katselen tarkemmin,
    miks sulkemat nuppunsa nuo?

    Yön usma ja viima niin kylmästi
    kävi hienoihin helpeisiin,
    siks painuvi runko ja peittyvi pää
    suruharsosen suojuksiin.

    Vaan toivoni onpi, nietos ei voi
    sen juuria jäädyttää:
    Maa, josta se elonsa nesteen joi,
    sen uudesti synnyttää.



IHANTEET


    Kuu heitti valoansa
    ja tähdet kirkkahat
    ne veteen kuvastuivat,
    "kuin siin' ois taivahat". —
    Niin mietti pieni tyttö,
    mi lähteen reunalla
    siin' ihmetellen seisoi,
    ihaillen taivasta.

    "Oi onko taivas tuossa,
    tuon veden pohjassa,
    ja onko siellä maata
    ja puita, kukkia?
    Oi, kuinka haluaisin
    ma nähdä näitäkin!
    Nyt äidille mä kerron:
    on taivas toinenkin."

    Vaan vieno tuulen henki
    veen pintaan värähtää,
    ja kuva-taivahasta
    et mitään silmään jää.
    Ei ollutkaan se totta:
    tuo lähde vietteli,
    ja tosi-taivas yksin
    tuoll' ylhääll' yleni.

    Monesti ihminenkin
    luo luulo-onnelan,
    luo siihen ihanteensa,
    tuon sarjan kirjavan,
    vaan onnettaren oikku
    ne pian runtelee,
    ja kauniit unelmamme
    niin tyhjään raukenee.



KOSKEN KUOHU


    Oi, kosken kuohu vaahteva,
    sa miten liet niin raivoisa,
    mi yhä riehut, rauhaton,
    kun luonto muuten tyyni on?

    Ah, jopa tiedänkin mä sen:
    sa olet kuva sydämen,
    kenenkä sydän rauhaton,
    kuin kuuma koski on.

    Oi, sydän, miksi saanutkaan
    oot lailla kosken pauhaamaan,
    mi aaltos aina kuohuun luot
    ja tuntees suotta ilmi tuot?

    Vaan viimein Luojan käskien
    tuo koski talttuu kuohuinen,
    kun taisteluista vapaana
    on sydän löynnyt lepoa.



SALOLAMPI


    Vuoren jylhäkön kupehella
    salolampi niin tyynenä on,
    sen kalvoa tuulosen henki
    vain tuutinut on lepohon.

    Ja taivahan sinervä laki
    sen pintahan loistoa luo;
    sitä tuuhea lehvikkö suojaa,
    kukat rannalla tuoksuaan tuo.

    Ma mietin: ah lammen jos lailla
    muin sydän myös rauhaisa ois,
    johon vihurin viima ei koskis,
    ja taivaskin loistoa lois!



ILTALAULU


    Hymyellen lempeänä
    aurinkoinen laskeuu
    lännen rantaan, sille siinä
    kehto vieno valmistuu.

    Illan hohde kukkulamme
    pukee punapurppuraan,
    vieno tuuli tuutielee
    kaikki kasvit nukkumaan.

    Linnun laulu sointuvainen
    lehdossa jo lakkasi,
    öisen henki helmahansa
    luonnon kaiken anasti,

    kunnes taasen valon voima
    pimeyden poistaapi,
    kuolleet eloon herättääpi, —
    aamu nuori loistaapi.



ILTATÄHTI


    Kun iltasella istun ja tähtiä katselen,
    niin johtuu mieleheni tuo aika entinen:
    kuin moni onnen tähti sen taivaan valaisi —
    vaan virvatulta ollen, pian tyhjään hälveni.

    Sa iltatähti kaunis ja kaikist' ihanin,
    tien osote oot varmaan, mi viittaat kotihin.
    Siis sammukoot muut tähdet, nuo harhavalot, vaan!
    Sun valos armahaisin ei sammu konsanaan!



AURINGON LASKU


    Aurinkoinen armahainen, länteen olet lähtevä,
    jäähyväiset olet meille jälkehesi jättävä.
    Matka sull' on edessäsi, vaikka toivot lepoa,
    lännen piirto purppurainen peittää sinut vaippaansa.
    Kultakehdoss' et sä viihdy, unen luotas karkoitat,
    aamuruskon kultasiivin ylöspäin taas kohoat.



III. LEMMEN MUISTOJA JA TARINOITA



VALITUS


    Sammu, valo aurinkoisen,
    piile pilven taakse vaan!
    Öisen usma, levittele
    varjosi nyt maailmaan!

    Siinä sydämeni tunteet
    ehkä uneen nukkuvi,
    vaan tuo kaunis kesäilta
    säilyy muistiss' iäti.

    Ilta kaunis nyt kuin silloin,
    koska kultain erosi:
    aurinko se lähti mailleen,
    vuorten kupeet kultaili.

    Nyt on kaikki autiota,
    poissa sulo entinen;
    kussa ennen onnen löysin,
    vaivun valtaan kaihojen!



POIS, POIS!


    Pois, pois! Näin rinnassani soi.
    Mi kumma tunne minut valtioi!
    Pois, pois! Ma täältä toivoisin
    yön ikikeston tummaisiin tupihin.

    Pois, pois! — Ei ollut ennen niin,
    sun vaivuin minä onnen unelmiin.
    Pois, pois! — Voi, ettei vienyt ois,
    mun armast' ystäväistäni Tuoni, pois!

    Pois, pois! — On lempi viehkeä,
    mut ystävä nyt lepää kylmänä,
    Pois, pois! Sen silmä suloinen
    nyt vaipunut on iäks unehen.

    Pois, pois! Mun salli kanssasi
    nyt jättää elon levoton maininki!
    Pois, pois! Jo kutsuu kuolo tuo,
    se levätä mun luonas jälleen suo.



HILJAA


    Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu
    tuolta laakson helmasta. —
    Lemmen jumalatar siellä
    soittaneeko kannelta?

    Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu,
    kuuluu yhä hiljempään:
    impi siinä istui nuori, —
    mitä mietti mielessään?

    Hiljaa, Hiljaa soitto kuuluu;
    immen poski kalpenee,
    ja hän nurmikolle vaipuu
    viereen vienon kanteleen.

    Hiljaa, hiljaa soitto kuuluu,
    kuuluu vain kuin valitus. —
    Nousee mulla'i rinnastani,
    hiljaa tumma huokaus.



KEINUSSA


    Ma keinussa yksinäin istun
    näin illalla kuutamoyön. —
    Oi, annanko keinua hiljaa
    ja mieleni mietteihin lyön?
    Ei, vaan korkeelle nouskohon keinu,
    kuin ennenkin muinoisin vaan,
    kun impeni kanssa ma kiidin,
    ja unholaan jätimme maan!

    Vaan hervonnut käteni vaipuu,
    pois, poissa mun impeni on;
    unelmoissa nyt viihtyä tahdon:
    seis, keinuni malttamaton!
    viel' impeni valkean liinan
    toki kerran heiluvan näin,
    mut lyhyt oli lempeni muisto, —
    ja yksinpä taasen ma jäin.



KULTAANSA IKÄVÖIVÄ RANNALLA


    Mä rannalle käyskelen yksinäin vaan,
    kun ilta jo varjonsa luopi.
    Ah, tokkopa sieltä mä lohtua saan,
    vai tuskanko mulle se tuopi?
    Oi, aalto, sa sääliös sydäntäni! —
    Vaan huoaten virkat sa viestejäsi.

    Sä sanoman saatat tuon murheellisen:
    täss' armaani hauta nyt luodaan.
    Ma rannalla istun ja itkien
    ma katson kuin luitasi tuodaan,
    ne rannalle lainehet lakaisee
    ja muistoksi minulle heittelee.

    Ja meri se synkän katseensa luo
    ja surusta ain' yhä pauhaa,
    ja hoivaksi mulle taivaalta suo
    kuu himmeä hymyään lauhaa,
    ja tähdet mua vienosti katselevat,
    vaan kaikk' ovat lohdut tenhottomat.

    Ma nimesi rakkahan kirjoittaa
    nyt santahan tahdon, oi kulta,
    ja kukan myös tahdon ma istuttaa:
    se lemmen muisto on multa.
    Taas rannalle sitten mä käyskellä saan,
    mun kukkaani itkulla kostuttamaan.



PETETTY POIKA


    Ulapalla aallokossa
    vene nopsaan liitääpi;
    venehessä istuu poika,
    kullan luo mi kiitääpi.
    Lemmestä kun sydän sykkii,
    rinta riemuin aaltoaa,
    odotellen onnen rantaa
    silmä ahnas katsastaa.

    Määräpäähän päästyänsä.
    toivoi saavans' sulkea
    rakkahansa rinnoillehen,
    iki-siteen solmita;
    vaan — oi, horna! — petettynä
    poika maahan vaipuupi;
    tyhjä virvatuli oli
    onnensa, min kuvaili.

    "Laine, mulle lempes anna,
    viihdytä mun tunteeni!
    Raivoava olet sinä,
    niinkuin oma rintani.
    Lemmestä se ennen sykki,
    uskollisna alati,
    vaan mun kultain minut petti:
    turha siis on eloni."



LEMPIVÄISET


    Jo öisen huntu nyt hulmahtaapi
    ja lepoon luonto jo uinahtaa,
    vaan aatoksissansa impi yksin
    tuoll' asteleepi päin rantamaa.
    Mi hänet valtaa nyt surun kauhu? —
    Ah, suoko lepoa aallon pauhu?

    Ja Aallotarten luo tultuansa
    Hän niiden kuuntelee laulantaa
    ja näkee Vellamon tuutivana:
    se häntä luokseen nyt viittoaa, —
    "Jos syliin Vellamon tuonne vaipuis,
    niin silloin huoletkin kaikki haipuis!”

    "Jää hyvästi, sinä isän koti!
    Kenties en näe sua konsanaan.
    Ma sulo-muistona rintaan suljen
    tuon lapsuus-onnelan ainiaan.
    Oi, lempi, onni, ne elon luovat;
    vaan miksi mulle ne tuskan tuovat?"

    Näin impi istuvi hetken vielä
    ja aallon loisketta kuuntelee
    ja odotellen hän katsoo, katsoo:
    jo vene verkkahan lähenee.
    Se sulhons' onpi, mi siellä rientää
    ja hänet noutaa ja tuskat lientää.

    "Oi armahin, sinut kerran omaan!"
    Näin nuorukainen nyt huudahtaa
    ja povellensa hän immen painaa:
    "Ei meitä kukaan voi erottaa!
    Sun lempes kautta voin kaikki voittaa,
    viel' onnen tähtikin meille koittaa!"

    "Oi sinne rietkäämme, missä myrskyt
    ei lemmen kukkia riistää voi,
    miss' armahainen on iki-kesä
    ja linnut kauniisti lauleloi!
    Ja Onnetar se nyt meitä johtaa,
    siks kunne ruusujen nurmi hohtaa."




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kanervakukkia : Runokiehkura" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.