Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Puutarhuri : Suorasanaisia runoelmia
Author: Tagore, Rabindranath
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Puutarhuri : Suorasanaisia runoelmia" ***


PUUTARHURI

Suorasanaisia runoelmia


Kirj.

RABINDRANATH TAGORE



Suomentanut

Eino Leino


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



1


_Palvelija_

Säälikää palvelijaanne, kuningatar!

_Kuningatar_

Vastaanotto on loppunut ja minun kaikki palvelijani ovat poistuneet.
Miksi tulet niin myöhäisellä hetkellä?

_Palvelija_

Silloin kun aikanne muiden kanssa on päättynyt, on minun hetkeni tullut.

Saavun kysymään, mitä viimeisellä palvelijallanne on tekemistä.

_Kuningatar_

Mitä voit odottaa, kun olet niin myöhään tullut?

_Palvelija_

Päästäkää minut yrttitarhanne tarhuriksi!

_Kuningatar_

Mitä hullutusta tämä on?

_Palvelija_

Tahdon jättää muun toimeni.

Heitän miekkani ja peitseni tomuun. Älkää lähettäkö minua pitkille
matkoille! Älkää pyytäkö mitään uusia voittoja minulta! Mutta sallikaa
minun tulla yrttitarhanne tarhuriksi.

_Kuningatar_

Mitkä olisivat velvollisuutesi?

_Palvelija_

Palvella joutilaita päiviänne.

Tahdon pitää tuoreena ruohotien, jota aamuin kävelette ja jolla
kuolemaa odottavat kukkaset joka askeleella teidän jalkaanne ylistäen
tervehtivät.

Tahdon tuudittaa teitä _saptaparnan_ oksien keinussa, missä varhaisen
illan kuu yrittää suudella läpi lehtien teidän heleitä helmojanne.

Tahdon täyttää hyvänhajuisella öljyllä lampun, joka palaa vuoteenne
vierellä, ja koristaa jalkajakkaranne sandelipuun ja safranin
kummallisilla kuvioilla.

_Kuningatar_

Mitä tahdot palkaksesi?

_Palvelija_

Luvan saada pitää kädessäni pientä kättänne, herkkien lotus-umppujen
kaltaista, ja sirottaa kukkaköynnöksiä nilkkoihinne; kirjailla
jalkapohjanne _ašokan_ terälehtien punaisella mehulla ja suudella pois
jokaisen tomuhiukkasenkin, joka mahdollisesti olisi kiintynyt niihin.

_Kuningatar_

Pyyntösi on täytetty, palvelijani. Pääset yrttitarhani tarhuriksi.



2


"Ah, runoilija, ilta lähestyy; hapsesi harmenevat.

"Kuuletko yksinäisissä ajatuksissasi viestin haudan tuolta puolen?"


"Ilta on tullut", sanoi runoilija, "ja minä kuuntelen, sillä joku voi
kutsua minua kylästä myöhälläkin.

"Minä valvon, sillä voi tapahtua, että nuoret, eksyneet sydämet tapaavat
toisensa ja kaksi kiihtynyttä silmäparia rukoilee säveliä taittamaan
heidän hiljaisuutensa ja puhumaan heidän puolestaan.

"Kenpä kutoisi heille intohimoisia lauluja, jos minä istuisin elämän
rannalla miettien kuolemaa ja mitä sen takana on?

"Varhaisen ehtoon tähti häviää.

"Hautajaisrovion hehku sammuu vähitellen hiljaisella joella.

"Sakaalit huutavat kuorossa aution talon kartanolta kapean kuunkairan
valossa.

"Jos joku vaeltaja, kotinsa jättäen, tulee tänne valvomaan yönsä ja
painunein päin kuuntelemaan pimeyden muminaa, kuka kuiskisi hänen
korvaansa elämän salaisuuksia, jos minä sulkisin oveni ja koettaisin
vapautua kuolevaisen velvollisuuksista?

"Vähäpätöistä on, että hapseni harmenevat.

"Olen iäti niin nuori ja niin vanha kuin nuorin ja vanhin tässä kylässä.

"Eräiden hymyt ovat suloiset ja yksinkertaiset ja toisten silmät
tuikkivat veitikkamaisesti.

"Eräiden kyyneleet kumpuavat päivänvaloon ja toisten kyyneleet piilevät
pimentoon.

"Kaikki he kaipaavat minua, eikä minulla ole aikaa tuumia haudantakaista.

"Olen kaikkien kanssa yhtaikainen, ja mitä merkitsee, että hapseni
harmenevat?"



3


Aamulla minä heitin verkkoni mereen.

Vedin esille synkästä syvyydestä kumman kauniita ja kumman muotoisia
esineitä — eräät loistivat kuin hymyily, toiset kimallelivat kuin
kyyneleet, toiset punertivat kuin morsion poskipäät.

Kun menin kotiin päiväntaakkoineni, istui lemmittyni jouten
yrttitarhassa ja poimi rikki kukkien lehtiä.

Pysähdyin hetkiseksi, laskin sitten hänen jalkojensa juureen kaiken
saaliini merellisen, ja seisoin äänetönnä.

Hän vilkaisi niihin ja sanoi: "Mitä kummia nuo ovat? En tiedä mihin ne
kelpaavat!"

Painoin pääni alas häpeissäni ja ajattelin: "En ole taistellut niiden
puolesta, en ole torilta ostanut niitä. Ne eivät ole mitään sopivia
lahjoja hänelle."

Niin minä heitin yön kuluessa ne yksitellen kadulle.

Aamulla tulivat matkamiehet, kokosivat ne maasta ja veivät vieraille
maille mukanaan.



4


Voi minua, miksi he rakensivat huoneeni kauppalan katuvieremälle?

He kiinnittävät lastilaivansa minun puitteni läheisyyteen.

He tulevat ja menevät ja vaeltavat kuhun tahtovat.

Istun ja vartioin niitä; aikani kuluu niin. En voi sysätä syrjään
niitä, ja niin menevät päiväni.


Öin päivin kaikuvat heidän askeleensa oveni ulkopuolelta.

Turhaan minä huudan: "En tunne teitä."

Eräitä heistä tunnen sormin, toisia sieraimin, valtimoni veri on heidät
tuntevinaan, ja toiset heistä ovat tutut minun unelmilleni.

En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Tulkaa talooni
kuka haluaa. Tulkaa, tulkaa!"

Aamulla soi kello temppelissä.

He tulevat vasut käsissänsä.

Heidän jalkansa ovat ruusunpunaiset. Heidän kasvoillaan on varhaisen
aamun rusko.

En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Tulkaa
yrttitarhaani kukkia poimimaan. Tulkaa tänne!"


Keskipäivällä soi kello palatsin portissa.

En tiedä, miksi he jättävät työnsä ja viipyvät aitaukseni läheisyydessä.

Kukat heidän kutreillaan ovat kalpeat ja kuihtuneet.

Heidän huilujansa sävelet ovat sortuneet.

En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Siimes on
vilpoinen minun puitteni alla. Tulkaa, ystävät!"


Illan tullen soittavat sirkat viidakoissa.

Kenpä lähestyy hiljaa ja kolkuttaa somasti ovelleni?

Vain vaivoin näen hänen kasvojaan, sanaakaan ei ole sanottu, ylt'ympäri
on avaruus vaiti.

En voi sysätä syrjään äänetöntä vierastani. Katson läpi pimeyden hänen
kasvojaan, ja unelmien hetket kiitävät ohitse.



5


Olen levoton. Ikävöin etäisiä.

Sieluni halajaa koskettaa kaukaisuuksien ääriä.

Oi Suuri Tuonpuoleinen, oi huilun läpitunkeva kutsu!

Iäti unohdan, ettei minulla ole siipiä lentää mukana ja että olen
sidottu tähän paikkaan.


Olen kiihtynyt ja valvon, olen vieras vieraassa maassa.

Suusi henkäys saapuu minulle kuiskien toivoa, joka on mahdoton.

Sydämeni tuntee kielesi kuin se olisi omansa.

Oi kaukaa-etsittävä, oi huilun läpitunkeva kutsu!

Iäti unohdan, että en tunne teitä, ettei minulla ole siivitettyä
hevosta.

Olen huoleton, olen vaeltaja oman sydämeni.

Mikä sinun harhailevista haaveistasi muovautunee pilvien sineen
väsyneinä hetkinäsi!

Oi Kaukoteinen, oi huilun läpitunkeva sävel!

Unohdan, iäti unohdan, että portit taloni, jossa yksin asun, ovat
kiinni kaikkialta.



6


Kesy lintu oli häkissä, vapaa lintu metsässä.

He kohtasivat toisensa, kun heidän hetkensä oli tullut, ja se oli
salliman syy.

Vapaa lintu liversi: "Oi lemmittyni, lentäkäämme metsään!"

Häkkilintu kuiski: "Tule lähemmä, eläkäämme molemmat häkissä!"

Virkkoi vapaa lintu: "Missä on tilaa levittää siipensä takana telkien?"

"Ah", liversi häkkilintu, "jos lentäisin ulos, mistä löytäisin pilvisen
leposijani?"

Vapaa lintu virkkoi: "Laula minulle, armaani, metsämaan lauluja!"

Häkkilintu sanoi: "Istu vierelleni, tahdon opettaa sinulle opittuja."

Metsälintu liversi: "Ei, ah ei! Lauluja ei opita."

Häkkilintu sanoi: "Sen pahempi minulle, en taida metsämaan lauluja."

Suuri on heidän lempensä kaukomieli, mutta he eivät voi koskaan lentää
siivetyksin.

Häkin telkien läpi he katsovat, ja turha on heidän toivonsa tutustua.

He lyövät siipiään kaihoten ja laulavat: "Tule lähemmä, lemmittyni!"


Vapaa lintu liversi: "En voi, pelkään häkin suljettua ovea."

Häkkilintu kuiski: "Ah, siipeni ovat voimattomat ja kuolleet"



7


Oi äiti, nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse — kuinka voin
toimittaa työni tänä aamuna?

Näytä minulle, kuinka olen kutrini palmikoiva; virka minulle, minkä
puvun olen pukeva ylleni.

Miksi katsot minuun niin pelästyneenä, äiti?

Tiedänhän, ettei hän ole edes vilkaiseva ikkunaani; tunnen, että hän on
tuokiossa sivuuttava katsantoni; ainoastaan huilun turha humu on tuleva
nyyhkien luokseni tulevaisuudesta.

Mutta nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse, ja minä olen sitä
silmänräpäystä varten paneva parasta päälleni.


Oi äiti, nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse ja aamun-aurinko
leimusi hänen vaunuistaan.

Kohotin hunnun kasvoiltani, repäisin rikki rubiinikäädyn kaulaltani ja
heitin sen hänen tielleen.

Miksi katsot minuun niin pelästyneenä, äiti?

Tiedän, ettei hän poiminut maasta käätyäni; tiedän, että se musertui
hänen pyöriensä alle ja jätti jälkeensä vain punaisen pilkun tien
tomuun, eikä kukaan tiedä, mikä lahjani oli ja kenelle.

Mutta nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse, ja minä heitin
hohtokiven poveltani hänen tielleen.



8


Kun lamppu sammui vuoteeni vieressä, heräsin varhaisten lintujen kanssa.

Istuin avoimen akkunani ääressä tuore seppel hajahapsillani.

Nuori vaeltaja tuli katua pitkin ruusuisen aamun autereessa.

Päärlyketju oli hänen kaulallaan, ja auringon säteet kimmelsivät hänen
kruunussaan. Hän seisahtui oveni eteen ja kysyi kiivaasti huudahtaen:
"Missä hän on?"

Ujostuin niin, etten voinut sanoa: "Minä se olen, nuori vaeltaja, minä
se olen."


Hämärtyi, eikä lamppu ollut sytytetty.

Palmikoin huolettomasti hiukseni.

Nuori vaeltaja tuli vaunuin painuvan päivän hehkussa.

Hänen hevostensa suut olivat vaahdossa ja hänen pukunsa tahrautunut.

Hän astui vaunuistaan oveni edessä ja kysyi väsyneellä äänellä: "Missä
hän on?"

Ujostuin niin, etten voinut sanoa: "Minä se olen, väsynyt vaeltaja,
minä se olen."


On huhtikuun yö. Lamppu palaa huoneessani.

Lempeä tuuli leyhähtää etelästä. Meluisa papukaija nukkuu häkissään.


Mekkoni on riikinkukon kaulan värinen, ja vaippani on viheriä kuin
nuori heinä.

Istun lattialla ikkunani ääressä ja vahdin autiota katua.

Halki pimeän yön toistan toistamistani: "Minä se olen, epätoivoinen
vaeltaja, minä se olen."



9


Kun yksin illansuussa kuljen lemmenkohtaukseeni, eivät linnut laula,
tuuli ei tuulahda ja huoneet ovat hiljaiset kadun kahden puolen.

Kuulen omien pohkeitteni kaiun joka askeleella ja arastun.

Kun istun parvekkeellani ja kuuntelen hänen askeliaan, ei puunlehti
lepata ja virran vesi on liikkumaton kuin miekka uneen uupuneen
sotilaan polvilla.

Oma sydämeni lyö kiihkeästi. En tiedä, kuinka sitä hiljentäisin.


Kun lemmittyni tulee ja istuu vierelleni, kun ruumiini värisee ja
silmäluomeni painuvat umpeen, silloin yö pimenee, tuuli puhaltaa lampun
sammuksiin ja pilvet heittävät huntunsa yli tähtien.

Oman poveni hohtokivi kiiltää ja valaisee. En tiedä, kuinka sitä
piilottelisin.



10


Jätä työsi, morsian! Kuuntele, vieras on tullut.

Kuuletko, hän pudistaa sirosti oven ketjua?

Katso, etteivät pohkeesi pidä melua ja etteivät askeleesi ole liian
kiireiset häntä kohtaamaan.

Jätä työsi, morsian! Vieras on tullut yön lähetessä.


Ei, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!

On täysikuutamoinen ilta huhtikuussa; varjot ovat kalpeat kartanolla;
keskitaivas säteilee valkeutta.

Peitä kasvosi hunnulla, jos sinun täytyy, mene ovelle lamppu kädessä,
jos pelkäät.

Ei, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!

Älä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet, seiso ovipielessä,
kun tapaat hänet.

Jos hän kyselee ja jos tahdot, voit sulkea silmäsi äänetönnä.

Älä anna kalista rannerenkaittesi, kun lamppu kädessä johdat sisälle
hänet.

Älä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet!


Etkö vieläkään ole lopettanut työtäsi, morsian? Kuuntele, vieras on
tullut.

Etkö ole sytyttänyt lamppua karjamajaan?

Eikö uhrivasusi ole valmis illan jumalanpalvelusta varten?


Etkö ole asettanut punaista onnenmarkkaa tukkasi jakaukselle ja
järjestänyt pukuasi yötä varten?

Oi, morsian, etkö kuule, vieras on tullut?

Jätä työsi!



11


Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!

Jos palmikoitu tukkasi on pudonnut hajalleen, jos tukkasi jakaus ei ole
suora, jos mekkosi nauhat eivät ole kiinni, älä välitä siitä!

Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!


Tule nopein askelin yli nurmen.

Jos kaste estää askeleitasi, jos nilkkahelyjesi renkaat höltyvät, jos
helmet tippuvat ketjustasi, älä välitä siitä!

Tule nopein askelin yli nurmen!


Näetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?

Kurkiparvia pyrähtää lentoon etäisiltä jokipalteilta, ja puuskapäiset
rajutuulet kohisevat yli nummen.

Säikähtyneet karjat rientävät omettoihinsa kylässä.

Näetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?

Turhaan sinä sytytät iltalamppusi —- sen liekki lepattaa ja sammuu
tuulessa.

Kuka voi tietää, eivätkö silmäluomesi ole lampunkarstalla maalatut?
Sillä silmäsi ovat sadepilviä pimeämmät.

Turhaan sinä sytytät iltalamppusi — se sammuu.


Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!

Ellei seppel ole solmittu, kenpä siitä välittää; ellei nilkkakääty ole
kiinnitetty, anna sen olla!

Taivas on pilvien peitossa — on myöhäistä.

Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!



12


Jos tahdot saada askarta ja täyttää ruukkusi, tule lammelleni!

Vesi tahtoo kiertyä jalkoihisi ja solista salaisuuksiaan.

Saapuvien sateiden varjo lankeaa hietikolle ja pilvet riippuvat
alhaalla yli puiden sinisten viivojen niinkuin raskaat suortuvat yli
kulmiesi.

Tunnen hyvin askeliesi poljennon, ne kaikuvat sydämessäni.

Tule, ah tule Iammelleni, jos tahdot täyttää ruukkusi!


Jos tahdot olla jouten ja istua huoletonna ja antaa ruukkusi kellua
vetten päällä, tule, ah tule lammelleni!

Ruohorinne on viheliäinen, ja sen tuolla puolen kukkivat monet
metsäkukat.

Ajatukseni tahtovat harhautua ulos tummista silmistäsi niinkuin linnut
pesistään.

Huntusi tahtoo pudota jalkoihisi.

Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot istua joutilaana!


Jos tahdot jättää leikkisi ja sukeltaa veteen, tule, ah tule lammelleni!

Jätä rannalle sininen vaippasi; sininen vesi tahtoo sinut peittää ja
piilottaa.

Laineet tahtovat seisoa varpaillaan suudellakseen niskaasi ja korvaasi
kuiskiakseen.

Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot veteen sukeltaa!


Jos sinun on pakko tulla hulluksi ja syöksyä kuolemaasi, tule, ah tule
lammelleni!

Se on viileä ja sen syvyys on ääretön.

Se on synkkä kuin uni ilman unelmia.

Sen syvyydessä ovat yö ja päivä yksi, ja laulut ovat siellä
hiljaisuutta.

Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot syöksyä kuolemaasi!



13


En kysynyt mitään, seisoin vain metsän rajassa takana puun.

Aamunkoiton silmät olivat vielä uupuneet, oli kastetta ilmassa.

Kostean ruohon veltto tuoksu tuntui maan yllä lepäävässä ohuessa udussa.

Lypsit lehmää banaanipuun alla käsilläsi, herkät ja tuoreet kuin voi.


Seisoin liikkumattomana.

En sanonut sanaakaan. Näkymätön lintu lauloi viidakosta.

Mangopuu pudotti kukkiaan kyläraitille ja mehiläiset tulivat suristen
yksitellen.

Lammikon vierellä avattiin Shivan temppelin ovi, ja esilaulaja aloitti
laulunsa.

Astia polviesi varassa lypsit lehmää.

Siinä seisoin tyhjine astioineni.

En sinua lähestynyt.

Taivas heräsi temppelikellon soidessa.

Ajettujen karjojen kaviot olivat tomun tiellä pöllyttäneet.

Naiset tulivat joelta pulputtavat ruukut lanteillaan.

Rannerenkaasi helisivät, ja vaahto kuohui yli ruukun.

Aamu koitti koittamistaan, enkä sinua lähestynyt.



14


Kuljin katua pitkin, en tiedä miksi, ja iltapäivä oli kulunut ja
bambunoksat kahisivat tuulessa.

Vinojen varjojen ojentuneet käsivarret pitivät kiinni väistyvän valon
kantapäistä.

_Koelit_ olivat laanneet laulustaan.

Kuljin katua pitkin, en tiedä miksi.


Majaa veden vieremällä varjoaa sen yli riippuva puu.

Eräs oli askareissaan, ja hänen rannerenkaansa soivat sopesta.

Seisoin tämän majan edessä, en tiedä miksi.

Kapea, kiemurteleva tie kulkee poikki monien sinappiketojen ja
mangometsien.

Se käy sivu kylän temppelin ja joen maallenousupaikan.

Pysähdyin tämän majan luo, en tiedä miksi.

Monta vuotta sitten oli tuulinen maaliskuun päivä, jolloin kevään
humina kuului heikosti ja mangonkukat tippuivat tomuun.

Poriseva vesi hyppeli ja nuoli messinkiastiaa, joka oli
maallenousuportaalla.

Ajattelen tuota tuulista maaliskuun päivää, en tiedä miksi.


Varjot syvenevät ja karjat palajavat tarhoihinsa.

Valo on harmaa yksinäisillä niituilla, ja kyläläiset odottavat lauttaa
rannalla.

Hitaasti palajan minä samoja jälkiäni, en tiedä miksi.



15


Juoksin niinkuin myskipeura juoksee metsän varjossa oman tuoksunsa
hulluttamana.

Yö on yö toukokuun keskivaiheilla, ja tuuli tuulee etelästä.

Poikkean tieltä ja kävelen edelleen, etsin mitä en voi saada, saan mitä
en etsi.


Karkeloiden saapuu oman toivoni kuva sydämestäni.

Kimmeltelevä kangastus väikkyy esille.

Koetan torjua sitä luotani, se ilkkuu minulle ja johtaa harhaan minut.

Etsin mitä en voi saada, saan mitä en etsi.



16


Käsi liittyy käteen ja silmä kiintyy silmään: niin alkaa sydäntemme
taru.

On kuutamoinen maaliskuun yö; hennan suloinen lemu leijailee ilmassa;
huiluni lepää hylättynä maassa, eikä seppeleesi ole vielä valmis.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.


Silmäni juopuu huntusi safraninväristä.

Jasmiiniseppel, jonka solmit minulle, paisuttaa sydäntäni kuin kiitos.

Tämä on antamisen ja peittelemisen leikkiä, ilmoittamisen ja
salailemisen iloa; hiukan hymyä, hiukan ujoutta ja hiukan suloista,
hyödytöntä vastustelemista.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.


Ei mitään salaista nykyhetken takana; ei pyrkimystä mahdottomaan; ei
varjoja hurmauksen takana; ei haparoimista pimeyden syvyydessä.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.


Me emme pyri pois kaikista sanoista iäiseen äänettömyyteen; emme
kurkota käsiämme tyhjyyteen toivottomia tavoittaaksemme.

Meille riittää mitä annamme ja saamme.

Emme ole pingoittaneet iloa äärimmäisyyteen, niin että tuskan viini
olisi esiin pusertunut.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.



17


Keltainen lintu laulaa heidän puussaan ja saa sydämeni ilosta
hypähtämään.

Me molemmat asumme samassa kylässä, ja tämä on yksi ilonaiheemme.

Hänen kaksi mielilammastaan tulevat laitumelle tarhamme puitten
siimekseen.

Jos ne harhautuvat viljavainioillemme, otan ne syliini.

Kylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.

Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset, ja hänen nimensä on Ranjana.


Vain yksi kenttä on välillämme

Mehiläiset, jotka ovat parveutuneet puutarhamme käytävään, lentävät
etsimään hunajaa heidän tarhastaan.

Heidän laituriltaan heitetyt kukkaset tuo virta meidän uimarantaamme.

_Kusm_-kukkasilla täytettyjä koreja tuodaan heidän nurmiltaan meidän
torillemme.

Kylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.

Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset, ja hänen nimensä on Ranjana.


Kapea tie, joka kiemurtelee heidän taloonsa, tuoksuu keväisin
mangonkukilta.

Kun heidän liinakylvönsa on kypsä leikattavaksi, kukkii hamppu meidän
vainioillamme.

Tähti, joka hymyilee heidän majansa yllä, vilkuttaa meillekin silmäänsä.

Sade, joka saattaa heidän säiliönsä ylivuotamaan, ilahduttaa meidän
_kadam_-metsiämme.

Kylämme nimi on Khanjana, ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.

Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset ja hänen nimensä on Ranjana.



18


Kun kaksi sisarusta käy vettä noutamaan, he tulevat tälle paikalle ja
hymyilevät.

Heidän täytyy arvata, että joku seisoo puiden takana, milloin hyvänsä
he mennevätkin vettä noutamaan.


Kun nuo kaksi sisarusta tulevat tälle paikalle, kuiskaavat he
toisilleen.

Heidän on täytynyt arvata sen jonkun salaisuus, joka seisoo puiden
takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.


Heidän ruukkunsa läikähtävät äkkiä ja vesi vuotaa yli, kun he lähtevät
tältä paikalta.

Heidän on täytynyt arvata, että jonkun sydän sylkyttää, jonkun joka
seisoo puiden takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.


Nuo kaksi sisarusta katsahtavat toisiinsa, kun he tulevat tälle
paikalle, ja he hymyilevät.

On naurua heidän nopeissa nilkoissaan, joka saa aikaan epäjärjestystä
erään mielessä, joka seisoo puiden takana, milloin he mennevätkin vettä
noutamaan.



19


Päivä toisensa jälkeen tulee ja menee.

Mene ja anna hänelle kukka hiuksistani, ystäväni.

Jos hän kysyy, kuka sen on lähettänyt, niin rukoilen, älä virka hänelle
nimeäni — sillä hän vain tulee ja menee.


Hän istuu tomussa puun alla.

Sirota siihen kukkia ja lehtiä istumapaikaksi.

Hänen silmänsä ovat surulliset ja ne tuovat surua minun sydämelleni.

Hän ei puhu siitä, mitä hänellä on mielessään; hän vain tulee ja menee.



20


Miksi suvaitsee tuo vaeltava nuorukainen tulla ovelleni aamun
koittaessa?

Kun käyn sisälle tai ulos, kuljen joka kerta hänen ohitseen, ja minun
silmäni ovat kuin isketyt kiinni hänen kasvoihinsa.

En tiedä, onko minun hänelle puhuttava vai oltava vaiti. Miksi hän
suvaitsee tulla ovelleni?


Heinäkuun pilviset yöt ovat synkät; syksyn taivas on pehmeänsininen;
kevään etelätuuliset päivät ovat levottomia.

Hän kutoo joka päivä lauluja uusine sävelmineen.

Palajan työstäni ja silmäni sumentuvat. Miksi hän suvaitsee tulla
ovelleni?



21


Kun hän nopein askelin kulki ohitseni, kosketti hänen helmansa minua.

Tuntemattomalta sydämen saarelta saapui äkkiä lämmin kevätleyhkä.

Tunsin heikon kosketuksen, joka haihtui silmänräpäyksessä kuin
rikkinäisen kukan terälehti tuuleen.

Se lankesi yli sydämeni kuin hänen ruumiinsa huokaus ja hänen sydämensä
kuiske.



22


Älä säilytä itsellesi sydämesi salaisuutta, ystäväni!

Sano se minulle, vain minulle kaikessa hiljaisuudessa.

Sinä, joka hymyilet niin somasti, kuiski vienosti, korvani ei ole
kuuleva sitä, vain sydämeni.


Yö on syvä, talo hiljainen, lintujen pesät unen tuudittamat.

Puhu minulle epäröivien kyynelten halki, läpi sopertavien hymyjen, läpi
suloisen kainouden ja tuskan, kerro minulle sydämesi salaisuus.



23


"Tulo luoksemme, nuorukainen, kerro meille totuus, miksi on hulluutta
silmissäsi?"

"En tiedä, millaisen villin unikin viiniä lien juonut, niin että
silmiini on syttynyt tämä mielipuolisuus."

"Oh häpeä!"

"Hyvä, toiset ovat viisaita, toiset tyhmiä, toiset huolellisia, toiset
huolettomia. On silmiä, jotka hymyilevät, ja silmiä, jotka itkevät — ja
hulluus on minun silmissäni."


"Nuorukainen, miksi seisot niin hiljaa puun varjossa?"

"Jalkani ovat minun sydämeni taakasta uupuneet, ja minä seison hiljaa
siimeksessä."

"Oh, häpeä!"

"Hyvä, toiset käyvät tietään, toiset jäävät paikoilleen, toiset ovat
vapaita, toiset vangittuja — ja minun jalkani ovat minun sydämeni
taakasta uupuneet."



24


"Mitä alttiit kätesi minulle antavat, sen otan. En pyydä mitään muuta."

"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä
toisella on."


"Jos on joku harhautunut kukka minua varten, tahdon kantaa sitä
sydämessäni."

"Mutta jos siinä olisi okaita?"

"Kestäisin ne."

"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä
toisella on."


"Jos kerrankin vain kohottaisit armaat silmäsi minun kasvoihini, tekisi
se elämäni suloiseksi kuoleman jälkeen."

"Mutta jos niiden katse olisi vain julma?"

"Niin antaisin niiden lävistää sydämeni."

"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä
toisella on."



25


"Usko rakkauteen, vaikka se tuottaa surujakin! Älä sulje sydäntäsi!"

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."


"Sydän on olemassa, lemmittyni, vain lauluna, kyyneleenä pois
annettavaksi."

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."


"Ilo on hauras kuin kastehelmi; kun se nauraa, se kuolee. Mutta suru on
luja ja kestävä. Anna suruisan rakkauden herätä silmissäsi!"

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."


"Lotus kukkii auringossa ja kadottaa kaikkensa. Se ei tahtoisi jäädä
umpuksi iäisen talven sumuun."

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."



26


Puhu minulle, lemmittyni! Kerro minulle sanoin, mitä lauloit.

Yö on synkkä. Tähdet ovat pilviin piiloutuneet. Tuuli huokaa läpi
lehvien.

Heitän hapseni hajalleen. Sininen viittani kietoo minut kuin yö. Painan
pääsi povelleni; ja siellä suloisessa yksinäisyydessä tahdon kuiskia
sinun sydämellesi. Tahdon sulkea silmäni ja kuunnella. En tahdo katsoa
kasvoihisi.

Kun sanasi ovat päättyneet, istumme hiljaa ja äänettöminä.

Vain puut kuiskivat pimeydessä.

Yö kalpenee. Päivä koittaa. Me katsomme toistemme silmiin ja käymme eri
polkujamme.

Puhu minulle, lemmittyni! Kerro minulle sanoin, mitä lauloit.



27


Olet iltapilvi, uiva unteni taivaalla. Muovailen ja kirjailen sinut
rakkauteni ikävöimisessä. Olet omani, omani, Asuja äärettömien
unelmieni.


Jalkasi ovat ruusunpunaiset sydäntoivoni hehkusta; sinä Poimija
päivänlaskulaulujeni tähkäin!

Huulesi ovat katkeran suloiset maistuen minun tuskani viiniltä.

Olet omani, omani, Asuja yksinäisten unelmieni!


Intohimoni varjolla olen silmäsi tummentanut, sinä Kävijä syvien
katseitteni!

Olen vanginnut ja kiehtonut sinut sävelteni verkolla, lemmittyni.

Olet omani, omani, Asuja kuolemattomien unelmieni!



28


Sydämeni, metsälintu, on löytänyt taivaansa sinun silmissäsi.

Ne ovat aamun kehto, tähtien kuningaskunta.

Lauluni ovat haihtuneet niiden syvyyteen.

Salli minun vain liidellä sillä taivaalla, sen yksinäisyyden
äärettömyydessä.

Salli minun vain halkaista sen pilvet ja levittää siipeni sen auringon
autereessa.



29


Kerro minulle onko tämä kaikki totta, lemmittyni, kerro minulle onko se
totta.

Kun nämä silmät välähtäen salamoivat, sydämesi pimeät pilvet vastaavat
siihen myrskyllään.

Onko totta, että huuleni ovat suloiset, kuin ensimmäisen ujon lemmen
avoin umppu?

Viipynevätkö vaalentuneen toukokuun muistot vielä jäsenissäni?

Helkkäneekö maa kuin harppu sävelistä, jalkani sitä koskettaessa?

Onko siis totta, että kastehelmet herahtelevat yön silmistä, kun minä
näyn, ja huomenrusko iloitsee, kun se ruumiini huolittaa?

Onko totta, onko totta, että lempesi vaelsi yksin läpi aikakausien ja
maailmojen minua etsien?

Minut vihdoin löytäen, vuosien ikäväsi sai siis täydellisen rauhan
minun sanoissani, minun silmissäni, minun huulissani ja minun
hulmuavissa suortuvissani?

Onko siis totta, että Äärettömän salaisuus on kirjoitettu tälle minun
pienelle otsalleni?

Kerro minulle, lemmittyni, onko tämä kaikki totta.



30


Lemmin sinua, lemmittyni. Suo anteeksi minulle minun rakkauteni.

Kuin lintu, joka eksyy radaltaan, olen joutunut paulaan.

Kun sydämeni sylkähti, kadotti se huntunsa ja tuli alastomaksi. Verhoa
se säälillä, armas, ja suo anteeksi rakkauteni.

Ellet voi lempiä minua, armas, suo anteeksi minulle minun tuskani.

Älä katso karsaasti minuun etäisyydestäsi.

Tahdon hiipiä takaisin soppeeni ja istua pimeydessä.

Molemmin käsin peitän paljaan häpeäni.

Käännä kasvosi pois minusta ja suo anteeksi minulle tuskani.


Jos lemmit minua, armas, suo minulle anteeksi minun iloni.

Kun sydämeni on onnenjoella syntynyt, älä hymyile turmiokkaalle
antautumiselleni.

Kun istun valtaistuimellani ja hallitsen sinua lempeni hirmuvallalla,
kun jumalattaren lailla jaan sinulle suosiotani, niin siedä ylpeyteni,
armas, ja suo minulle anteeksi minun iloni.



31


Älä mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.

Olen valvonut koko yön, ja nyt silmäni ovat uniset ja raskaat.

Pelkään kadottavani sinut nukkuessani.

Älä mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.


Kavahdan ylös ja kohotan käteni sinua koskettaakseni.

Kysyn itseltäni: "Onko se unta?"

Jospa vain voisin vangita sinun jalkasi sydämeni rakkaudella ja pitää
ne kiinni povellani!

Älä mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.



32


Etten tulisi sinua liian helposti tuntemaan, leikit kanssani.

Naljailet nauruin peittääksesi kyyneleitäsi.

Tunnen, tunnen temppusi.

Et sano koskaan sanaa, jonka tahdot sanoa.


Etten sinua ylistäisi, petät tuhansin tavoin minua.

Että erehtyisin sinua rahvaaseen kuuluvana pitämään, seisot syrjässä.

Tunnen, tunnen temppusi.

Et kulje koskaan tietä, jota sinun olisi kuljettava.


Vaatimuksesi on suurempi kuin muiden, siinä vaitiolosi syy.

Torjut lahjani leikillisellä huolettomuudella.

Tunnen, tunnen temppusi.

Et tahdo koskaan ottaa, mitä sinun olisi ottaminen.



33


Hän kuiskasi: "Luo auki silmäsi, lemmittyni!"

Nuhtelin ankarasti häntä ja sanoin: "Mene." Mutta hän ei liikkunut
paikaltaan.

Hän seisoi edessäni ja piti kiinni molemmista käsistäni. Minä sanoin:
"Jätä minut!" Mutta hän ei mennyt.

Hän lähensi kasvonsa liki korvaani. Minä katsoin häneen ja virkoin:
"Mikä häpeä!" Mutta hän ei liikkunut paikaltaan.

Hänen huulensa koskettivat minun poskeani. Minä värisin ja sanoin:
"Sinä uskallat liikaa!" Mutta hän ei hävennyt.

Hän pisti kukan hiuksiini. Minä sanoin: "Se on tarpeetonta." Mutta hän
ei liikkunut paikaltaan.

Hän otti kukkakiehkuran kaulaltani ja meni pois.

Minä itken ja kysyn sydämeltäni: "Miksi hän ei tule takaisin?"



34


Epäilevä hymy kulki yli silmiesi, kun tulin sanomaan hyvästit sinulle.

Olen tehnyt sen niin usein, että luulet minun pian palajavan.

Toden sanoakseni asuu sama epäily minunkin mielessäni.

Sillä kevään päivät tulevat takaisin kerta kerralta. Täysikuu sanoo
hyvästit ja uudistaa käyntinsä, kukat palaavat ja punertavat vuosi
vuodelta oksiltaan, ja näin minäkin sanon hyvästejä vain palatakseni.

Mutta säilytä mielikuvasi vielä tuokio; älä lähetä sitä pois
epäkohteliaan kiireesti.

Kun sanon, että jätän sinut ainiaaksi, pidä se totuutena ja salli
kyynelsumun hetkiseksi syventää tumma silmä nurkkasi.

Kun palajan, voit hymyillä niin veitikkamaisesti kuin tahdot.



35


Halajan lausua syvimmät sanat, mitkä minulla on sinulle sanottavana;
mutta minä en uskalla, sillä pelkään sinun nauravan.

Siksi nauran itselleni ja särjen salaisuuteni pilantekoon.

Peläten, että niin tekisit, vaihdan tuskani valkeudeksi.


Halajan virkkaa sinulle totisimmat sanat, mitkä minulla on sinulle
sanottavana; mutta minä en uskalla, pelkään ettet uskoisi niitä.

Siksi verhoan ne valheeseen ja puhun päinvastoin kuin ajattelen.

Peläten, että niin tekisit, teen tuskani ilmeisesti järjettömäksi.


Halajan käyttää kalleimpia sanoja, mitä minulla on sinulle sanottavana;
mutta en uskalla, peläten, ettei minulle maksettaisi samoilla arvoilla.

Siksi nimittelen kovilla nimillä sinua ja kerskun tuntemattomalla
ankaruudellani.

Haavoitan sinua, peläten, ettet koskaan tuutisi tuskaa.


Halajan istua vaiti sinun vierelläsi; mutta en uskalla, ettei sydämeni
nousisi huulilleni.

Siksi lavertelen ja livertelen äänekkäästi ja kätken sydämeni sanojen
taa.

Peläten, että niin tekisit, kohtelen tuskaani karkeasti.


Halajan mennä pois vierelläsi; mutta minä en uskalla, peläten, että
tulisit tuntemaan pelkuruuteni.

Siksi kannan pääni korkealla ja saavun luoksesi huoletonna.

Silmiesi ainainen luottamus säilyttää tuskani ikituoreena.


Halajan mennä pois vierelläsi; mutta minä en uskalla, peläten, että
tulisit tuntemaan pelkuruuteni.

Siksi kannan pääni korkealla ja saavun luoksesi huoletonna.

Silmiesi ainainen luottamus säilyttää tuskani ikituoreena.



36


Oi hulluus, sinä oivallinen juoma!

Jos polkaiset ovesi auki ja leikit hullua julkisuudessa;
jos tyhjennät laukkusi yöllä ja ristit kätesi varovasti;
jos vaellat kummallisilla teillä ja ilvehdit hyödyttömillä asioilla;
et kysy järkeä etkä mieltä;
jos levität purjeesi ennen myrskyä ja halkaiset ruorisi kahtia;
silloin tahdon seurata sinua, toveri, ja juopua ja mennä koirien luo.

Olen tuhlannut päiväni ja yöni alati viisaiden naapurien seurassa.

Suuri tieto on harmentanut hiukseni ja liika valvominen on kasvoni
sumentanut.

Vuosiksi olen koonnut ja kasannut asioiden palasia ja sirpaleita.

Murskaa ne ja tanssi niiden päällä ja sirota ne kaikkiin tuuliin.

Sillä minä tunnen tuon korkeamman viisauden: juopua ja mennä koirien
luo.


Salli kadota kaikkien monimutkaisten aprikoimisten, anna minun eksyä
tieltäni toivottomasti!

Salli hurjan raivon myrskytuulen tulla ja irroittaa kaikki ankkurini!


Maailma on kunnon ihmisillä ja työmiehillä kansoitettu, hyödyllisillä
ja etevillä.

Monet huolettomat kulkevat edellä ja monet vakavat tulevat jäljestä.

Salli heidän tulla onnellisiksi ja kukoistaa ja minun olla hullu ja
arvoton!

Sillä minä tunnen sen, joka on kaiken työn loppu: juopua ja mennä
koirien luo.


Vannon luopuvani tällä hetkellä kaikista vaatimuksista tulla
kunnollisten riveihin luetuksi.

Luovun oppini ylpeydestä ja kyvystä arvostella, mikä on oikein ja
väärin.

Tahdon särkeä muistojeni astian ja viimeisen kyynel- pisarani maahan
hylkyttää.

Tahdon kastaa ja kimmellyttää nauruni marjanpunaisen viinin vaahdolla.

Tahdon repiä mielettömyyden riekaleiksi sivistyneisyyteni ja
vakavuuteni tuntomerkit.

Lupaan pyhästi tulla arvottomaksi, juopua ja mennä koirien luo.



37


Ei, ystäväni, minusta ei koskaan tule askeettia, mitä hyvänsä
sanonettekin.

Minusta ei koskaan tule askeettia, ellei hän yhdessä minun kanssani
lupaudu siihen.

Luja päätökseni on, että ellen löydä siimeikästä tyyssijaa ynnä
katumustyöni seuralaista, ei minusta tule askeettia.


Ei, ystäväni, en ole koskaan jättävä kotiani ja kotiliettäni enkä
vetäytyvä metsien yksinäisyyteen, ellei raikkaat naurunkaarteet
kajahtele sen varjoissa ja ellei jonkun safraninvärisen vaipan
helma sen tuulessa heilahtele; elleivät vienot kuiskeet syvennä sen
äänettömyyttä.

Minusta ei koskaan tule askeettia.



38


Korkea-arvoinen herra, anna anteeksi näille kahdelle syntiselle! Kevään
tuulet puhaltavat tänään hurjin pyörtein ja ajavat pois tomua ja
kuolleita lehtiä; niiden keralla heittyvät hukkaan kaikki sinun hyvät
opetuksesi.

Älä sano, isä, että elämä on turhuus.

Sillä me olemme kerrankin tehneet aselevon kuoleman kanssa ja meistä on
tullut muutamiksi tuoksuviksi hetkiksi kuolemattomia.


Vaikka kuninkaan armeija saapuisi ja syöksyisi kimppuumme
väkivaltaisesti, me pudistaisimme vain päätämme surumielisesti ja
sanoisimme: "Veljet, te häiritsette meitä. Jos teitä tämä hälinä
huvittaa, menkää ja metelöikää käsivarsinenne muualla! Vasta muutamia
hetkiä sitten meistä on tullut kuolemattomia!"

Jos saapuisi ystävällisiä ihmisiä, jotka paneutuisivat ympärillemme,
me kumartaisimme heille nöyrästi ja sanoisimme: "Tämä eriskummainen
onni huumaa meidät. Tila on niukka siinä äärettömässä taivaassa, jossa
me asumme. Sillä kukkaset tulevat parvittain kevätaikaan, ja uutterain
mehiläisten siivet sipaisevat toisiaan. Pieni taivaamme, jossa vain
asumme me kaksi kuolematonta, on mielettömän, järjettömän ahdas."



39


Pyydä jumalaa pyyhkimään pois kaikki jäljet, joita ovat jättäneet
lähtevien vieraiden askeleet!

Paina hymyillen povellesi, mikä on helppoa, läheistä ja yksinkertaista!

Tänään on juhla varjojen, jotka eivät tiedä kuolinhetkeään.

Salli naurusi kaikua tarkoituksettomana ilona kuin valo, joka vedessä
vipajaa.

Salli elämäsi tanhuta valoisasti Ajan särmällä kuin kaste lehden
terällä karkeloi.

Salli harppusi helistä soinnuin, joiden rytmit ovat haihtuvat ja
katkonaiset!



40


Jätit minut ja menit tiehesi.

Luulin, että surisin sinua ja asettaisin yksinäisen kuvasi sydämeeni,
kultaisen laulun kehyksiin.

Mutta, ah turmiokas onneni, aika on lyhyt.


Nuoruus kalpenee vuosi vuodelta; kevään päivät haihtuvat kerkeästi;
hauraat kukkaset kuolevat tyhjästä, ja viisaan miehen varoitus kuuluu,
että elämä on vain kastehelmi lotuksen lehdellä.

Ylenkatsoisinko tätä kaikkea ja tuijottaisin vain hänen jälkeensä, joka
käänsi selkänsä minulle?

Se olisi tyhmää ja hassua, sillä aika on lyhyt.

Sitten tulkoot sateiset yöni roiskuvin jaloin! Hymyile, kultainen
syksyni; tule, huoleton huhtikuu, heittäen laajalti suukkojasi!

Sinä tulet ja sinä, ja sinä myöskin.


Te lemmittyni, te tiedätte, että me kaikki olemme kuolevaisia. Onko
viisasta antaa sydämensä särkyä vuoksi ihmisen, joka ottaa pois oman
sydämensä? Sillä aika on lyhyt.


On suloista istua runosopessaan ja soinnutella säkeisiin, että sinä
olet koko maailmani.

On sankarillista syleillä surujaan ja päättää olla vailla lohdutusta.


Mutta uusi hahmo pilkistää sisälle ovestani ja kohottaa silmänsä minun
silmiini.

En voi muuta kuin kuivata kyyneleeni ja muuttaa lauluni sävelet.

Sillä aika on lyhyt.



41


Jos tahdot, lakkaan laulustani.

Jos sydämesi paisuu siitä yli ääriensä, otan silmäni pois sinun
kasvoiltasi.

Jos äkkiä säikyt siitä kävelylläsi, siirryn syrjään ja valitsen toisen
tien.

Jos siitä häiriytyy seppeltesi solmiminen, tahdon välttää puutarhaasi.

Jos siitä vesi velloutuu ja hurjistuu, en laske purttani laituriisi.



42


Vapauta minua suloutesi taakasta, lemmittyni! Ei enää tätä suudelmien
viiniä.

Tämän taivaallisen suitsutuksen sauhu tukahduttaa sydämeni.

Avaa ovet ja tee tilaa aamunkoitolle!

Olen sinuun haihtunut ja hukkunut hyväilyjesi laskoksiin.

Vapauta minut loihdustasi ja anna minulle takaisin miehuuteni, että
voisin tarjota sinulle vapautuneen sydämeni.



43


Pidin hänen käsiänsä puserrettuina vasten poveani.

Koetan täyttää käteni hänen ihanuudellaan, ryöstää suuteloin hänen
suloisen hymynsä ja juoda silmin hänen katseittensa tummuuden.

Ah, mutta missä se on? Ken voi sinen taivaalta tavoittaa?

Tahdon tarttua hänen kauneuteensa; se ilkkuu minulle ja jättää käsiini
vain ruumiin.

Palajan pettyneenä ja väsyneenä.

Kuinka voi ruumis koskettaa kukkaa, jota vain henki saisi koskettaa?



44


Sydämeni ikävöi yötä päivää, lemmittyni, kohdata sinua — tuota
kohtausta, joka on kuin kaikkinielevä kuolema.

Puhalla pois minut niinkuin myrsky; ota minulta kaikki, mitä minulla
on; särje minun uneni ja ryöstä unelmani! Autioita koko maailmani!

Keskellä tätä hävitystä, tätä hengen äärimmäistä alastomuutta,
yhtykäämme yhdeksi kauneudessa!

Voi turhaa toivoani! Missä on yhtymisen toivo, ellei sinussa, Jumalani?



45


Lopeta siis viimeinen laulu ja erotkaamme!

Unhota tämä yö, silloin kun yö on ohitse.

Ketä koettaisin vangita syliini? Unelmia ei voi saada vangiksi.

Kiihkeät käteni pusertavat tyhjyyttä povelleni, ja siitä minun sydämeni
murtuu.



46


Miksi lamppu sammui?

Varjostin sitä vaipallani ja tahdoin tuulelta suojata sitä, siksi
lamppu sammui.


Miksi kukka kuihtui?

Pusersin sen tuskaisella lemmellä vasten sydäntäni, siksi kukka kuihtui.


Miksi virta kuivui?

Rakensin padon sen poikki, että se minua hyödyttäisi, siksi virta
kuivui.


Miksi katkesi harpunkieli?

Koetin pingoittaa siitä säveltä, joka oli sille ylivoimainen, siksi
katkesi harpunkieli.



47


Miksi saat minut häpeämään yhdellä katseellasi?

En ole tullut kerjäläisenä.

Vain kiitävän tuokion seisoin pihasi kolkassa, puutarhanaitasi
ulkopuolia.

Miksi saat minut häpeämään yhdellä katseellasi?


En taittanut yhtään ruusua tarhastasi, en poiminut yhtään hedelmää.

Nöyrästi valitsin paikkani varjossa tien varrella, missä jokainen
vieras vaeltaja saa seisahtua.

En poiminut yhtään ruusua.


Niin, minun jalkani olivat väsyneet ja sadekuuro lankesi.

Tuuli ulvoi heiluvissa bambunoksissa.

Pilvet piirsivät taivaan korkeudessa kuin tappiosta pakenevat ajatukset.

Minun jalkani olivat väsyneet.

En tiedä, mitä minusta ajattelit, enkä ketä odotit ovellasi.

Salaman leimahdukset häikäisivät odottavia silmiäsi.

Kuinka voin tietää, että saatoit nähdä minut pimeässä?

En tiedä, mitä minusta ajattelit.


Päivä on päättynyt ja sade on laannut hetkiseksi.

Jätän varjoni puun alla sekä puutarhasi sopen ja istumapaikkani
ruohikolla.

Pimeys on langennut; sulje ovesi; menen tietäni.

Päivä on päättynyt.



48


Kunne kiirehdit vasuinesi tässä myöhäisessä illassa, sillä toripäivä on
päättynyt?

Kaikki ovat jo taakkoinensa kotiutuneet; kuu pilkistää kylän puitten
takaa.

Lauttaa kutsuvien äänten kaiku vierii yli tumman veden etäisille
soille, missä villisorsat nukkuvat.

Kunne kiirehdit vasuinesi, sillä toripäivä on päättynyt?


Uni on laskenut sormensa yli maan silmien.

Varesten pesät ovat vaienneet ja vaiti on bambunlehtien humina.

Kyntömiehet, vainiolta palanneina, levittävät mattonsa pihamaalle.

Kunne kiirehdit vasuinesi, sillä toripäivä on päättynyt?



49


Olen poiminut kukkasi, oi maailma!

Pusersin sen vasten sydäntäni, ja sen piikit pistivät minua.

Kun päivä kalpeni ja yö tuli, huomasin, että kukka oli kuihtunut, mutta
tuska pysyi.


Olet kasvava vielä paljon ylpeitä ja hyvänhajuisia kukkia, oi maailma!

Mutta aika poimia kukkasia on minulta ohitse eikä minulla ole ruusua
pimeydessäni, vain tuska pysyy.



50


Eräänä aamuna tuli sokea tyttö yrttitarhaani tarjoamaan minulle
lotuslehdellä peitettyä kukkakiehkuraa.

Kiersin sen kaulaani, ja silmäni kyyneltyivät,

Suutelin häntä ja sanoin: "Olet sokea kuin kukatkin ovat.

"Et tiedä itse, kuinka kaunis lahjasi on."



51


Keskellä elämän touhua ja pauhinaa, oi Kauneus, hakattu kiveen, seisot
mykkänä ja hiljaa, yksin ja etäisenä.

Suuri Aika istuu rakastuneena jalkojesi juuressa ja mumisee:

"Puhu, puhu minulle, lemmittyni; puhu, morsiameni!"

Mutta sinun puheesi on suljettu kiveen, oi järkähtämätön Kauneus!



52


Rauha, sydämeni, salli eron hetken tulla suloiseksi!

Älä salli sen muodostua kuolleeksi, vaan täydelliseksi.

Salli lemmen sulaa muistoihin ja tuskan lauleloihin.

Salli taivaslennon päättyä niinkuin siivet yli pesän sulkeutuvat.

Salli kättesi viimeisen kosketuksen olla vieno kuin yö- kukkanen.

Seiso hiljaa, oi kaunis Loppu, hetkinen ja virka viimeiset sanasi
äänettömyydessä.

Kumarrun puoleesi ja pidän lamppua kädessäni tietäsi valaistakseni.



53


Haaveen pimentyviltä poluilta etsin lempeä, joka oli edellisessä
elämässä minun.


Hänen talonsa oli aution kadun päässä.

Hänen pörröinen riikinkukkonsa torkkui illan tuulessa orrellaan ja
kyyhkyset vaikenivat sopessaan.


Hän laski pois lamppunsa porttikäytävään ja seisoi edessäni.

Hän suuntasi suuret silmänsä kohti kasvojani ja kysyi hiljaa: "Voithan
hyvin, ystäväni?"

Yritin vastata, mutta me olimme puhekykymme kadottaneet ja unohtaneet.

Minä ajattelin ja ajattelin: mutta meidän nimemme eivät mieleeni
juolahtaneet.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ojensi oikean kätensä minulle. Minä
tartuin siihen ja seisoin hiljaa.


Lamppumme liekki oli lepattanut illan tuulessa ja sammunut.



54


Vaeltaja, täytyykö sinun lähteä?

Yö on hiljainen ja pimeys lepää metsän yllä.

Lamppu loistaa parvekkeellamme, kukkaset ovat kaikki tuoreet, ja
nuorekkaat silmät valvovat vielä.

Onko jäähyväishetkemme tullut?

Vaeltaja, täytyykö sinun lähteä?


Me emme ole sitoneet jalkojasi itsepintaisilla käsi- varsillamme.

Ovesi ovat auki. Ratsusi seisoo satuloituna portilla.

Jos olisimme koettaneet estää lähtöäsi, olisimme sen tehneet vain
lauluillamme.

Jos koetimme joskus sinua pidättää, teimme sen vain silmillämme.


Vaeltaja, puutumme keinoja sinua täällä pidättää. Meillä on vain
kyyneleemme.

Mikä sammumaton liekki palaa sinun silmissäsi?

Mikä rauhaton kuume kulkee suonissasi?

Mikä pimeyden viesti kutsuu sinua?

Minkä ilkeän taian olet taivaan tähdistä lukenut, mikä yön salainen,
sinetillä suljettu sanoma on astunut outona ja hiljaisena sydämeesi?


Ellet välitä iloisista kohtauksista, jos sinun täytyy päästä lepoon,
väsynyt sydän, sammutamme lamppumme ja harppumme kielet vaietkoot.

Oi vaeltaja, mikä uneton henki keskiyön sydämen syvyydestä on sinua
koskettanut?



55


Kutsutko jälleen?

Ilta on tullut. Väsymys kietoo minua kuin itsepintaisen lemmen
käsivarret.


Kutsutko minua?

Olen antanut kaikki päiväni sinulle, julma valtiatar, aiotko ryöstää
myöskin yöni?

Jossakin on kaiken loppu ja jossakin voinee omata pimeyden
yksinäisyyden.

Täytyykö sinun äänesi se puhkaista ja minua haavoittaa?


Eikö ehtoo soita mitään unen säveliä sinun portillasi?

Eivätkö tyynisiipiset tähdet lasken koskaan taivaalta sinun
säälimättömän tornisi ylle?

Eivätkö kukkaset koskaan varise tomun suloiseen kuolemaan sinun
tarhassasi?


Täytyykö sinun kutsua minua, sinä levoton joku?

Anna silloin lemmen suruisten silmien turhaan valvoa ja itkeä!

Anna lampun palaa autiossa talossa.

Anna lautan viedä uupuneet työmiehet koteihinsa.

Minä jätän taakseni unelmani ja riennän kohtaamaan sinua.



56


Vaikka ilta saapuu hitain askelin ja on ilmoittanut, että on laattava
kaikkien lauleloiden;
vaikka kaikki toverisi ovat käyneet lepoon ja sinä olet väsynyt;
vaikka pelko vaanii pimeässä ja taivaan kasvot ovat hunnutetut;
vielä, lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!

Se ei ole metsän lehtien välkyntää, meri se on, paisuva kuin pimeä,
musta käärme.

Se ei ole kukkivien jasmiinien karkeloa, se on kuuhuen kimmellystä.

Ah, kussa on päivänvihreä ranta, missä sinun pesäsi?

Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!

Yksinäinen yö saartaa polkuasi, aamunkoitto nukkuu varjoisten kumpujen
takana.

Tähdet laskevat hetkiä henkeään pidättäen, heikko kuu ui yön syvyydessä.

Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!


Ei ole mitään toivoa, ei vaaraa sinulle.

Ei sanaa, ei kuisketta, ei kyyneleitä.

Ei kotia, ei vuodetta, missä levätä.

On vain oma siipiparisi ja tietön taivas.

Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!



57


Muistan erään lapsuuteni päivän. Uitin paperi purtta kanavassa.

Oli sateinen heinäkuun päivä; olin yksin ja leikissäni onnellinen.

Uitin paperipuittani kanavassa.


Äkkiä sakenivat myrskypilvet, tuulenpuuskat tulivat ja sade lankesi
virtoina.

Mutaiset sadepurot kohisivat ja paisuttivat virran, niin että purteni
upposi.

Ajattelin katkerasti sydämessäni, että myrsky oli tahallaan onneni
hävittänyt; että kaikki sen pahanilkisyys oli suunnattu minua vastaan.


Pilvinen heinäkuun päivä on pitkä tänään, ja minä olen ajatellut
kaikkia elon leikkejäni, joissa olen jäänyt häviölle.

Herjasin kohtaloani niiden monien tepposten vuoksi, joita se on tehnyt
minulle, kun äkkiä muistin paperipurteni, joka oli uponnut kanavaan.



58


Päivä ei ole päättynyt, markkinat eivät ole vielä loppuneet, markkinat
joen rannalla.

Pelkäsin, että aikani oli mennyt hukkaan ja että olin viimeisen pennini
kadottanut.

Mutta ei, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä.

Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.


Myyminen ja ostaminen on ohitse.

Kaikki aartehistot ovat kasatut kokoon molemmin puolin, ja minun on
aika mennä kotiin.

Mutta, ovenvartija, kysytkö tulliasi?

Älä pelkää, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole
kaikessa vetänyt nenästä minua.


Tuulen tyyneys uhkaa myrskyä, eivätkä turmiokkaat pilvet lännessä
ennusta hyvää.

Hiljainen vesi vartoo tuulispäätä.

Kiirehdin joen yli kulkemaan, ennenkuin yö minut yllättää.

Hoi, lauttamies, sinä odotat palkkaasi!

Kyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole
kaikessa vetänyt nenästä minua.


Tien varrella, puun varjossa, istuu kerjäläinen. Ah, hän katsoo
kasvoihini arasti toivoen!

Hän luulee, että olen rikas päivän säästöistäni.

Kyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole
kaikessa vetänyt nenästä minua.


Yö pimenee ja katu yksinäistyy.

Tulenkipinät hiiluvat läpi lehtien.

Ken olet sinä, joka seuraat minua hiipivin, hiljaisin askelin?

Ah, tiedän, että toivosi on ryöstää kaikki säästöni. En tahdo tuottaa
sinulle mielipahaa.

Sillä minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa
vetänyt nenästä minua.


Tulen kotiin keskiyöksi. Käteni ovat tyhjät.

Odotat tuskaisin silmin ovellani, vaiti ja unetonna.

Kuin uupunut lintu lennät povelleni kiihkeässä rakkaudessa.

Oi, oi Jumalani, paljon on vielä jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa
vetänyt nenästä minua.



59


Et mitään loppumatonta hyvää anna, suvaitsevainen ja sumuinen äiti,
tomu!

Kulutat voimasi täyttääksesi lastesi suut, mutta ravintosi on niukka.

Ilosi lahja, jonka suot meille, ei ole koskaan täydellinen.

Leikkikalut, joita laitat lapsillesi, ovat hauraita.

Et voi täyttää kaikkia nälkäisiä toiveitamme, mutta miksi sinut sen
vuoksi hylkäisin?

Hymysi, tuskan varjostama, on suloinen nähdä silmilleni.

Rakkautesi, joka ei tunne täyttymystä, on kallis sydämelleni.

Povesi on ruokkinut meitä elämällä, mutta ei kuolemattomuudella; siksi
valvovat silmäsi ainiaan.

Aikakausia olet värein ja lauluin työskennellyt, mutta vieläkään ei
taivaasi ole valmis, ainoastaan sen heikko mielikuva.

Kyynelsumu on kauneusluomiesi yllä.

Tahdon tyhjentää lauluni mykkään sydämeesi ja lempeni sinun lempeesi.

Tahdon turvata sinut työllä.

Olen nähnyt vienot kasvosi ja rakastan murheellista tomuasi, Äiti Maa.



60


Maailman vastaanottosaleissa viihtyvät yksinkertaiset heinänkorret
samalla nurmikolla päivänsäteiden ja keskiyön tähtien kanssa.

Niinpä jakavat lauluni tyyssijansa maailman sydämessä pilvien ja
metsien sävelten kanssa.

Mutta, rikas mies, sinun hyvinvoinnillasi ei ole mitään osaa auringon
iloisen kullan ja mietiskelevän, kimmeltävän kuun yksinkertaisesta
suuruudesta.

Kaikkisyleilevän taivaan siunaus ei ole langennut sen yli.

Kun kuolema tulee, se kalpenee, kuihtuu ja hajoaa tomuksi.



61


Keskiyöllä sanoi askeetiksi aikovainen:

"Nyt on aikani jättää kotini ja etsiä Jumalaa. Ah, kuka on niin kauan
pitänyt minua tässä harhaluulossa?"

Jumala kuiskasi: "Minä." Mutta miehen korvat olivat suljetut.

Nukkuva lapsonen rinnoillaan makasi hänen vaimonsa rauhallisessa
levossaan vuoteen toisella puolen.

Mies sanoi: "Kuka olet sinä, joka olet minua niin kauan hulluttanut?"

Ääni sanoi jälleen: "Jumala." Mutta mies ei kuullut sitä.

Lapsi nyyhki unissaan ja puristautui lähemmä äitiään.

Jumala käski: "Seis, hullu, älä jätä kotiasi!" Mutta mies ei kuullut
vieläkään.

Jumala huokasi valittaen: "Miksi vaeltaa palvelijani minua etsimään ja
samalla jättää minut?"



62


Oli toukokuu. Tukahduttava iltapäivä tuntui äärettömän pitkältä. Kuiva
maa ammotteli janoisena helteessään.

Silloin kuulin joelta äänen, joka sanoi: "Tule, armahaiseni!"

Suljin kirjani, avasin ikkunan ja katsoin ulos.

Näin suuren, suonvärisen puhvelin seisomassa joen rannalla tyynine,
kärsivällisille silmineen; ja nuoren puhvelin polvistuvana vedessä ja
pyytävänä sitä uimaan.

Hymyilin huvittuneena ja tunsin suloisen henkäyksen sydämessäni.



63


Miksi kuiskit niin hiljaa korviini, oi Kuolema, minun Kuolemani?

Kun kukkaset putoavat illan suussa ja karjat palajavat omettoihinsa,
hiivit hiljaa minun vierelleni ja puhut sanoja, joita en tajua.

Näinkö sinun täytyy etsiä ja saavuttaa minut uneliaan muminan ja
kylmien suuteloiden oopiumilla, oi Kuolema, minun Kuolemani?

Eikö häitämme seuraa mitkään komeat juhlamenot?

Etkö tahdo kiinnittää seppeltä ruskeihin, kihariin kutreihisi?

Eikö ole ketään, joka kantaisi lippua sinun edessäsi ja eikö yö ole
punaisten soihtujen loimosta valaistuva, oi Kuolema, minun Kuolemani?


Tule rauskuvine raakunkuorinesi, tule unettomassa yössä!

Pue minut karmosiinipunaiseen vaippaan, tartu käteeni ja ota minut!

Valmista valjakkosi kärsimättömästä tömistelevine hevosineen oveni
eteen!

Kohota huntuni Ja katso minua ylpeästi silmiin, oi Kuolema, minun
Kuolemani!



64


Tulemme leikkimään tänä yönä kuoleman leikkiä, morsiameni ja minä.

Yö on synkkä, pilvet taivaalla oikulliset ja aallot merellä raivokkaat.

Olemme jättäneet untemme vuoteen, sysänneet auki oven ja päässeet ulos,
morsiameni ja minä.

Istumme keinussa, ja hurja myrskytuuli meitä takaa tuudittelee.

Morsiameni syöksyy ylös peläten ja riemuiten, värisee ja kietoutuu
rintapieliini.

Kauan olen häntä hellästi säilyttänyt.

Laitoin hänelle kukkaisvuoteen ja suljin ovet estääkseni kiusallisen
valon hänen silmiltään.

Suutelin häntä somasti suulle ja kuiskin armaita sanoja hänen
korviinsa, siksi kun hän puoliksi taintui raukeaan riutumukseen.

Hän on haihtunut epämääräisen sulouden pohjattomaan terheneen.

Hän ei vastannut kosketukseeni, lauluni eivät voineet häntä herättää.

Yöllä on myrskytuulen viesti vierinyt meille.

Morsiameni värisi ja nousi, hän tarttui käteeni ja tuli ulos.

Hänen hapsensa lentävät tuulessa, hänen huntunsa hulmuaa, hänen
kukkakiehkuransa kahisee hänen povellaan.

Kuoleman henkäys on kutsunut hänet elämään.

Me seisomme silmä silmää, sydän sydäntä vasten, morsiameni ja minä.



65


Viheliäisten ja keltaisten riisivainioiden yli luovat syksyn varjot
pilviään, joita nopsa-askelinen päivä ajelee. Mehiläiset unohtavat imeä
hunajaansa; valon juovuttamina ne liehuvat ja surisevat kuin hullut

Sorsat joen saarissa hälisevät ilosta tyhjän takia.

Älkää antako kenenkään palata kotiinsa tänä aamuna, veljet, ainoankaan
ei työhön!

Valloittakaamme hyökkäyksellä sininen taivas ja työstäkäämme aarteet
avaruuden!

Nauru kulkee ilmassa kuin vaahto virralla.

Veljet, tuhlatkaamme aamumme arvottomiin lauleloihin!



66


Ken olet, lukija, joka luet laulujani vuosisatoja tämän jälkeen?

En voi lähettää sinulle yksinäistä kukkaa tämän keväämme runsaudesta,
en yksinäistä kultajuovaa pilvien korkeudesta.

Avaa ovesi ja katso ympärillesi!

Kokoa tuoksuvia muistoja kukkivasta tarhastasi, vuosisatoja sitten
kuihtuneiden kukkien muistoja!

Tunteos sydämesi ilossa elävä riemu, joka lauloi eräänä kevään aamuna
kaiuttaen hilpeät sävelensä halki vuosisatojen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Puutarhuri : Suorasanaisia runoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home