Title: Tervanpolttajat : Ynnä muita kertomuksia pohjan periltä
Author: Pulkkinen, Salomo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tervanpolttajat : Ynnä muita kertomuksia pohjan periltä" ***


TERVANPOLTTAJAT

Ynnä muita kertomuksia Pohjan periltä


Kirj.

SALOMO PULKKINEN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1904.



      Sensuurin hyväksymä. Porvoo, 22 p. Marrask. 1904.



SISÄLLYS:

Tervanpolttajat.
Pakeneva onni.
Kannan pahennus.
Suolle taloksi.
Tervajoella.
Ruotipoika.
Markkinaturkki.



Tervanpolttajat.


Lehtilahden Antti oli juuri saanut tervahautansa viimeiset puut
ladotuiksi; hän istui nyt pirttinsä sivupenkillä vuoleskellen
lapionvartta sillä aikaa kun emäntänsä Liisa kirnusi eteisen penkillä
puolisvoita. Liisa oli koko viikon huoletellut että mistä se saadaan
hautahamari sitten kun hauta sytytetään, vaan Antin mielestä oli tuo
asia niin vähäpätöinen että ei monesti vastannut Liisalle mitään tämän
aina uudistaessa kysymyksensä hautahamarista; arveli vain toisinaan
että: Viisi minä veisaan hämäristä, kunhan saisi sytytysyöksi vain
vähän työ-apua. Antti aikoi puolisten syötyä lähettää Liisan kysymään
Lovaniemen Juusoa, jos se olisi kotosalla, että eikö sopisi tuota
niinkun käydä vähän apuna hautaa sytytettäessä. Vaan se homma jäi
kuitenkin nyt aivan kokonaan, kun pirttiin astui Kanalan Jussi, Antin
lankomies, kantaen suurta eväsnyyttyä.

Kun Antti oli pistänyt kättä lankomiehelleen ja kysynyt kuulumiset,
meni hän suoraa päätä sanomaan Liisalle, että lankomies, Kanalan Jussi,
on tullut vieraaksi, joten nyt ei tarvitakaan enää käydä Lovaniemessä
rukoilemassa avuksi Juusoa, joka ei kuitenkaan ole mikään mestari
niihin asioihin.

— Niinpä kylläkin, sanoi Liisa, parasta on ettei tarvitse Juusoon
turvautua. Eikös se Juuso ole semmoinen laiska vötkylä, ja kuitenkin
pitäisi kaikki hoito olla nenällä haistain. Kyllä minä muistan viime
syksynä kun se täällä oli navetan nosto-aikana, kun minä pirautin vähän
jyviä kahven sekaan, niin vaikka muut eivät siitä tienneet mitään,
elähän ollakaan, Lova-Juuson nenä on siitä kippurassa. Köyhä mies ja
niin ranttu. No jo sit — — —

— Elähän, kuulehan vielä, sanoi Antti, Kanalan Jussilla oli iso nyytty
mukana; siinä nyytyssä voipi olla eväitä ja hyväpä ollakin; Jussi ei
ole milloinkaan käynyt niin jotta sillä ei olisi mukana metson takat,
kapahauit, juustoleivät ja ryynikukot. Ajattelepas nyt, Liisa, kun
saadaan mies omin ruokinsa työhön. Se tosiaan sattuikin oikein paraassa
jamassa. Elähän nyt muuta, vaan laitahan puolista meille yhteen
Jussin kanssa, niin minä jo ennakolta lähden puhumaan Jussille siitä
tervaruukista.

— No jokos siellä Kanalan puolessa ovat ihmiset tervojaan polttaneet?
kysyi Antti lankomieheltään ensi sanoikseen, jotta siitä olisi
mukavampi sitten livahtaa puhumaan omasta tervaruukista.

— Kyllä ne muutamat ovat tainneet jo polttaa; taitaa teilläkin olla
tervaruukki; minä siitä tässä tuonoin jo kuulin.

— Niin on, aivan poltto-valmis. Minä tässä ajattelin lähettää kylästä
hakemaan apulaista, vaan koska sinä nyt tähän satuit tulemaan, niin
emme tarvitse lähteä kylään.

— Vaan entä hautahamari, mistä se saadaan? Arvatenkin itse ette osaa,
sillä te olette syntynyt ja kasvanut siellä etelän puolessa, missä ei
tervaa ruukata ollenkaan, ja minä taas'en ymmärrä tervaruukin päälle
mitään, sillä minä olen koko ikäni elänyt vieraana koko tervahommalle,
huomautti Kanalan Jussi.

Mutta Antti sanoi olevan naurettavan lapsellista puhua hautahamarista;
sanoi useita kertoja sattumalta nähneensä miten Lontta-Lassi aina
Sutilan haudalla lapion kanssa kiertää kännisti hautaa, miten aina
kurikan kanssa nousi haudan päälle ja hieman kierona suin hyppäsi
vuoroin toisen ja toisen jalkansa varaan, sitten aina poleskeli ympäri
päällystä, löi vuoroin kurikalla ja taas tasakäpälässä hyppäsi, ja
sitä tekostaan teki kunnes laskeusi sieltä alas, otti lapion ja sillä
remautteli hieman multaa haudan rintaan. »Siinä se sitten on se koko
hamarin mahti. Minusta näytti että siinä oli tuli, joka viisaimman työn
teki, paraan konstin arvasi. Sitä samallaista mahtia sitä kyllä on
meilläkin. Annahan kunhan tuossa auringon laskeutuessa tyyntyy, niin
syöstetään vain tuli haudan rintaan. Saat nähdä lankomies sitten, miten
hauta palaa, tuli mestarin työt tekee. Me vain päältä katsomme, juomme
kahvia ja laskemme tervaa.»

Iltatyyni tuli ja Lehtilahden Antti oli pian lankomiehensä kanssa tulta
virittämässä turpeilla katetun haudan ympärille, josta alkoi heti
nousta valkeanharmaa savu ensin sameana pilvenä korkeuteen ja sieltä
laskeusi sitten alas leviten pitkin Lehtijärven vesisinistä pintaa.

Tuli vain hiljaisen huminan kanssa kohosi vähitellen ylös haudan
ulkopintaa lankomiesten alituisesti hautaa kierellessä ja nakatessa
aina lapiollaan multaa siihen kohti, mistä sininen savu nousi. Tulen
humina ja riske alkoi kuulua jo kulmilta ja se tiesi sitä että tuli oli
jo noussut niin ylös. Kaikki näytti jo voitetulta, siispä Antti sanoi
lankomiehelleen. Kanalan Jussille: »Nyt tässä ei ole mitään hätää;
istutaanhan tuohon mättäälle, katsotaan miten hauta palaa ja jutellaan
maailman asioista.»

Antti rupesi nyt Jussille esittelemään: »Mitähän ajattelisit, jos tuo
Lehtiniemen kallio olisi kokonaan kultaa, tahi kokonaan muuttuisi
kullaksi? Kelpaisikos tässä paikassa sitten elellä?» Mutta mitäs
tapahtuikaan. Molempain miesten järvelle katsoessa oli hiilivalkea
loimahtanut yltäyleensä koko haudan ympärille.

— Voi mikä tuli! sanoi Antti, nyt se palaa kyllä meiltä väkisellä. Hän
otti lapion ja alkoi kaikin voimin multaa syytää päristämään haudan
päälle. Vaan Jussi ei hievahtanut paikaltaan, katsoi vaan miten Antin
lapiosta lenti multa ja katosi aina liekkien sekaan. Antti ei ensin
sitä huomannut, vaan luuli Jussinkin samalla tavalla tulta sammuttavan.
Sitten kuitenkin sattuivat Antin silmät jouten istuvaan Jussiin ja hän
sanoi heti:

— Etkö sinä, Jussi kulta, näe että hauta palaa väkivalkeassa. Miksi
istut jouten, etkä sammuta?

— Minä luulen että se ei ole hätävalkea, ei, se ei ole muu kuin
hikivalkea, huomautti Jussi ollen vieläkin istuallaan.

Antti ei usko Jussin puhetta, sanoo Jussille vaan että: »minähän näen
silmilläni että tämä palaa ja sinä vain istua tollotat, sinä; istut
kuin kanto etkä ajattele sitä, etkä huoli, jos minun vuosikautinen
työni palaa tuhkaksi, ilman että saisin siitä yhtään sankollista
tervaa.»

Jussi vain ei nouse ylös. Sitävastoin että olisi noussut edes
seisoalleen, heittäypi hän pitkälleen kaltevan mättään rintamaan,
haukotellen ja samalla kämmenillään peittäen laihan ja litteäposkisen,
pitkän naamansa.

Antti luuli nyt Jussin tekevän hänelle suoranaista pilaa. Sen vuoksi
harmista ja vihasta vapisevilla käsillään alkoi tapailla jotain
sujuvata, josta antaisi lankomiehelle oivan langonryypyn, mutta
ennenkuin oli ennättänyt tuumansa toteuttaa, oli liekki vähitellen
kadonnut pois ja sen sijaan taas nousi vaan valkoisen-harmaa, paksu
savupatsas.

— Enkös minä sulle sanonut jo, että se on vain hikivalkea, eikä pala
kauvan, loimuaa tuossa vaan vähän aikaa ja sitten sammuu?

Antti ei tähän Jussin puheeseen vastannut mitään; pyyhiskeli vaan
takkinsa liepeellä leveää otsaansa ja täysiruskeapartaista leukaansa ja
sitten taas, katsoen ylös nousevaan savupatsaaseen, virkkoi:

— Tuossa savun illistellessä juohtui taas mieleeni eräs keksintö, joka
ajoi pois äskeisen suuttumuksen.

Keksintöä ei hän saattanut salata Jussilla ja sen vuoksi alkoi:

— No, voi sen peijakas, tuota savun paksuutta, mikä tuosta nousee.
Jos tuo savu olisi kaikki rahakalua, jos se kaupaksi kävisi ja sen
kiini saisi, niin eipä sitten rahasta puutetta. Siinä mahtaisi olla
jotakin ainetta, tärpättihappoa tahi kukapa tuon tiesi, jos siinä
piilee hyvinkin kalliita aineita. Sitä tutkimaan tarvittaisiin joku
kemisti, mutta huolivatkos ne sitä semmoista asiaa tutkia, josta
meikäläinen talonpoika hyötyisi, vaurastuisi ja eläisi. Sen sijaan että
tutkisivat tervasavuja, pakkasenpesiä ja hallan hautoja, tutkivat vaan
hiiriä, sisiliskoja ja sammakoita, jotta mitä ainetta ne sisältävät,
mistä ovat kokoonpannut ja rakennetut. Mene, ota selvä Luojan töistä
ihmisviisaudella. Vaan kun tuo tervassavu meikäläisenkin tallukan
nenään jo peninkulmien päähän tuoksahtaa niin rohdosmaiselle, niin
ei meissä tarvitseisi olla kuin edes jokunen hyppy kemist'ismiä niin
silloin me tietäisimme mihin tervasavu kelpaa.

Jussi oli koko ajan ihmeissään ja ääneti kuunnellut tuota Antin
keksintöä tervasavun rahakaluksi muuttamisesta sekä samalla katsonut
soikeilla tummilla silmillään, miten Antin leukaparta hiljaa sekä
muutoin epäsäännöllisesti lepatti, kun puhui uusista keksinnöistä.
Viimein kysyi hän Antilta:

— Mikä se on se komisti? Onko se sellainen kone, taikka elä ‒ ‒ ‒?

— Ihminen, ihminen. Se on semmoinen herrasmies, paljon herrempi kuin
kauppias Pelkonen taikka vallesmanni.

— No aina se tuo etelän mies on viisaampi meitä Pohjanmaan tolloja.

Antti alkoi nyt Jussille tuumata, että eiköhän lähdetä ja kierretä
tuo hauta. »Ja jos minä nousen tuonne haudan päälle, niin minä näytän
sulle, Jussi, miten se Lontta-Lassi kierolla suin hautaa polki. Vaan
katsoppas kuin tässä juurella on tuommoinen huokonen; tuosta se
ensiksi tuli menee silmään ja silloin emme saa tervaa, emme kuivan
kepin nenään, ja entäs tuossa, siinäpä on vielä isompi. Lyöhän, Jussi,
turvetta huokoseen, niin minä äsäyttelen multaa. Aivan sillä lailla,
niin! Polkasehan jalallasi niin sitten se pysyy —!»

— Enpä polkase. Johan minä nyt kenkäni poltan, paraat kenkäni, joita ei
ole sen enempää pidelty kuin viitenä sunnuntaina käyty kirkossa.

— No siristä sitten ne rajasi jaloistasi pois, moinen kirkkomies.

— Vai niin että minä tässä nyt jalkani polttaisin; millä pakon!

— No ota sitten tämä lapio, niin minä näytän sinulle, Jussi; näytän
mallia haudan polttoon, mallia työn tekoon ja mallia ihmisyyteen. Vaan
jos sinussa on vähääkään miestä, niin nouse tuonne päälle! Ehkäpä
siellä saat jotakin kemiallista tuntea aivoissasi. Itsensä edelle sitä
ei ole käynyttä, sanoi Antti ja samassa peräytyi muutamia askelin
takaperin sekä, ottaen muutamia hyppyjä kepin kanssa, hyppäsi suoraan
haudan päälle, väänti leukansa kieroksi ja sanoi, hyppien vuoroin
toisella ja toisella jalalla raskaammasti:

— Näin se näkyi Lontta-Lassi tekevän, aivan näin. Mutta tämä toinen
puoli painuu vain alemmaksi; on pehmyt kuin höyhenpolsteri. Vaan tämä
toinen puoli on kova kuin kivi. Siinä on kyllä vielä aivan kirkkaat
puut ja muualta tämä hauta on jo aivan hiilellä. Tuopa nyt oli ihme
että yksi kohta jäi palamatta. Juuri puoli päälakea jäi palamatta.
Toinen puoli on kyllä aivan hiilellä ja pehmyt, vaan tämä toinen
puoli, tämä ei anna vähääkään perään. Tähän saisi nyt tulla hyppimään
kaksitoista miestä hevosen kanssa.

— Se näkyy olevan kani, sanoi Jussi; vaan en niinäkään nyt muista,
miten se siitä pois kulutetaan. Siihen on kyllä semmoinen erityinen
konsti, mutta kukas sen nyt tuli ja muisti. Eikös siinä kulmalla ole
aivan kirkkaat säröksen nenät, katsoppas Antti?

— Niin on, aivan kovat ja kirkkaat.

— Minä muistelen, että kanin kohta se pitää hyvin visusti kattaa
turpeella ja mullalla, vaan matalampi kohta aukaista, niin minä olen
kuullut. Mutta omapa on hautasi; tee niinkuin tahdot.

Mutta sitä ei Antti uskonut ollenkaan, ei uskonut syttyvän ennestään jo
sammuneen paikan tukkimalla ja sammuvan, liiaksi palavan paikan auki
repimällä, jonka tähden sanoi Jussille:

— Ei kelpaa se sinun neuvosi. Se oli viisautta, jota tänä päivänä ei
vielä panna käytäntöön. Ei ainakaan tällä ruukilla ja tässä paikassa.
On parasta nyt, Jussi, kun katsot päältä valmista, kun minä rupean
hautaani kohentamaan. Tuosta kanin päältä ensin turpeet kaikki tuohon
matalammalle puolen ja syttöjä särösten nenään, revippäs tuolta
kannosta tuohta. Sytytetään niitä hyvä kerppu palamaan tämän kanin
päälle, niin saadaanpa heti nähdä, miten se alkaa lutistua toisen
puolen tasalle.

Jussi repi tuohin melkoisen vihkon, joka sitten asetettiin kanin
päälle painojen avulla. Sitten pantiin tuli tuohien nurkkiin, jotka
heti rupesivat siinä palaa leimuamaan, tupruttaen mustaa savua entisen
valkoisen savun rinnalla ylös korkeuteen, jossa savut sitten liittyivät
yhdeksi.

— Luulisitkos, Antti, sanoi Jussi tuosta tuohensavusta sen kemistin
löytävän mitään rahaista ainetta? Eikös se näytä paljon jykevämmältä
tuon entisen valkoisen savun rinnalla?

Antti ei vastannut nyt Jussille mitään, sillä tuommoinen tuntui hänen
mielestään vähän pilkkapuheelta näin tärkeässä asiassa. Pelko kokeen
onnistumisesta teki Antin milteipä levottomaksi katsoessaan loimuavaan
tuohiläjään.

Tuohet ne kyllä paloivat kaikki ja iloisesti paloivatkin, vaan tuli ei
tarttunutkaan särösten neniin. Palaneet tuohen hiilet vierivät alas
kaltevaa haudan rintaa ja kanista äskeisen loimun sijaan nousi nyt
hiljalleen mustan-sinertävä savu.

— Eipä se syttynyt; ei koe onnistunut, sanoi Antti. Mutta meillä on
enempi konstia kuin tätä hautaa polttaessa tarvitaan. Ei tosin sinulla,
Jussi, näy olevan mitään tolkkua, mutta viisautta ei ole jakaja
jakanutkaan yhdellä mitalla, toiselle se on antanut enemmän ja toiselle
taas vähemmän. Sinä sitä näyt saaneen kyllä vähemmän, mutta se ei ole
sinun oma syysi. Ajatteleppas nyt, Jussi, jos minäkin olisin tässä niin
toimeton kuin sinä, mikä meidät sitten hyvä hyvittäisi? Sano kuitenkin
paksusta päästäsi konsti, miten saada tuo kani palamaan!

— Sen sanon mitä äsken jo sanoin, että kanin päälle pitää panna visu
kallo turpeesta ja mullasta ja vastakkaiseen kulmaan reikä, se on minun
konstini, sanoi Jussi.

— Ei kelpaa mulle sun mahtisi; niitä saat muille loruta, loruin
niille, jotka niitä uskovat. Minulla on vielä konsti semmoinen, joka
sinun päähäsi ei olisi juolahtanut, vaikka kuinkakin vanhaksi olisit
elänyt. Koetetaanpas laskea tervaa, eikö lähtisi edes sen vertaa että
saataisiin sytöksi tuohon kaniin. Hei, tappi auki ja tynnyri alle!
sanoi Antti ja kiskasi tapin auki.

Mutta sen sijaan että olisi tullut tippaakaan tervaa, kitkusi sieltä
vähän kylmää savua.

— Unta luulisi olevan koko homman, sanoi Antti ja painoi tapin kiini.

— Ei näytä tästä ruukista saatavan tervaa, ei edes omaan sytökseen.
Vaan ei tässä sen vuoksi hätää tule. Minulla on vielä sankollinen
vanhaa tervaa. Sen käyn tänne ja poltan tuossa kanin päällä perinnöksi,
annan perinnöksi sen tälle helotukselle. Sitä se nyt vaatii ja ilman
sitä emme tule saamaan lippaakaan. Lisän kanssa se voi porosta nousee,
sanotaan, ja niin se käypi nytkin.

Näin puhuessaan lähti Antti astua lippomaan aikoen mennä tervan
nountiin.

Kun Antti oli kadonnut näkymättömiin, tuli Liisa toista tietä kantaen
kuparinkirkasta kahvipannua, keitettynä valmiiksi, jota toi nyt yön
valvoneille työmiehille, kysyen ensi sanoikseen: »Joko on monta
tynnyriä täyteen laskettu?»

— Ei yhtään ole laskettu, eikä taida kovin monta laskeakkaan, vastasi
Jussi alakuloisen näköisesti.

— No, minkätähden? oli Liisan tiukka kysymys. Palaahan tuo! minkätähden
siitä sitten ei lasketa? Aika komiastihan tuo palaa.

— Palaa se kyllä mistä palaa ja miten palaa, vaan katsoppas tuota kania
tuosta kulmalta, palaako sekin. Siinä on vielä aivan kirkkaat puut,
vaikka muualta on palanut, painunut ja latistunut noin, noin matalaksi,
jaaritteli Jussi ja vielä lisäsi, että Antti aikoo tuohon kaniin kaataa
vanhaa tervan, jotta sitten syttyisi ja rupeaisi palamaan. Sitä juuri
lähti sieltä kotoa hakemaan. Se koetti sitä jo tuohien avulla polttaa,
vaan ei syttynyt.

— Ymmärrätkö sitä sinä sitten paremmin sen asian päälle; ymmärrätkö ja
luuletko että Antti ei osaa eikä tajua koko polton päälle? kysyi Liisa
Jussilta.

— Ymmärtäköön jos tahtoo, vaan eritapaan minä olisin polttanut, jos
minun valtani olisi ollut, eritapaan jo aivan alusta alkaen. Vaan se
tuntuu minua pitävän tuhmana tollona, joka en ymmärtäisi mitään, ja
että viisaus ja tajunta ovat yksin hänen päässään. Mutta kunhan se
sieltä kotoa tuopi nyt sen tervasankon ja kaataa sitten tuohon tuon
nystyrän päälle, niin tässä nähdään vielä oikea rekkola, nähdään
semmoinen loimu että näkevät Varisrannallekin että Antin hauta siellä
nyt palaa.

— Semmoinen äikkäpäinen möykärihän se on. Jos luulet sinä olevasi
viisaampi, niin kun se nyt tänne tulee, laitetaan se sitten täältä
jonnekin muka tärkeään asiaan, ja ota sinä sitten oikeen miehen
tarmolla hoitaaksesi ja polttaaksesi tuo hauta. Siitä muutoin ei saada
mitään, ei juuri mitään, puhui Liisa äänellä, joka muistutti hänen
saaneen jo kauvan tuntea ikävää eläessään Antin kanssa.

— Lähetä vain, vaan en usko että se lähtee. Sitten olet mestari,
jos saat menemään. Samassa työntyi puiden takaa näkyviin Antti
leveäliepeisine hattuineen, kantaen selässään keppiin kiinnitettyä
tervasankkoa, jonka laskettuaan maahan arveli:

— No ei sitä leikillä leipää syödä tervanpoltostakaan.

Liisa käski hänen paikalla tulla kahville ja alkoi sitten puhua Antille
totena uutisena, Möttös-Reetan kertomana, kuinka Reeta oli nähnyt erään
tuntemattoman miehen kokevan Antin rysiä Virtasalmen matalassa ja
päästävän rysästä monta monituista suurta haukia, liekö ollut lohiakin.
Kalat olivat tietysti olleet suuria, kun olivat veneessä pitäneet
sellaista loisketta, että oli kuulunut Juurikkasalmelle asti.

Antti kuunteli tarkasti Liisan puhetta ja hillitsemätön viha muutti
koko hänen kasvonsa mustanpunaisiksi.

— Se roisto ei ole ollut kukaan muu kuin Viteikön Jakke. No puhuikos se
Reeta, mihin se sitten olisi ne rysät pannut?

— Muistelen vähän että oli repinyt, sanoi Liisa, ja huomautti Antille
että on parasta mennä ottamaan selvä asiasta että miten se oikeastaan
onkaan.

— Niinpä tietenkin teen, otan selvän asiasta, otan oikein tarkan
selvän. Minun rysäni eivät saa enää rauhaa minun omilla kalavesilläni,
tuopa olisi vietävän kummaa, vaan jos ikään Viteikön Jakke on
tiennyt käpälänsä minun rysiini puuttua, niin sen kopluamisen pitää
Jakelle tulla maksamaan, jotta ei haluta toista kertaa hiipiä minun
kalavesilleni ja rysilleni. Hänen pitää oppia tietämään, ett'ei minun
rysästäni kaloja viedä niinkään. Ne kalat, sanon minä, janottavat vielä
kauvan Jakkea. Sit'ei ole minun nimeni Antti, jos ei janota.

Antilta unohtui nyt koko tervanpoltto sikseen; ei maininnut
Jussillekaan mitään siitä, miten tulisi tästä lähtien hautaa hoitaa.
Sitä ei hän muistanut sentähden, että oli mielensä ja ajatuksensa niin
tarkoin kiinnittänyt siihen kalastusjuttuun. Se vei häneltä maltin eli
oikean tajunnan pois.

Puhuen vieläkin uhkaavin sanoja Jakkea kohtaan, lähti Antti
puolijuoksua mennä hilpomaan ensin kotiin ja sieltä kotirannasta sitten
veneellä Virtasalmelle.

Vaan maikalla muisti hän että mitenhän siellä sen tervaruukin käypi,
kun se jäi sen paksujärkisen Jussitollukan varaan. Olisi ollut
välttämättömästi tarvis sanoa se, jotta ei san yhdellä kertaa sitä
tervaa kaataa sen kanin päälle, vaan sitä on pantava vähitellen,
sen mukaan kuin tarve vaatii, tahi sikäli kuin se kani siitä rupeaa
palamaan. Mitäpäs muuta kuin palaa takaisin sanomaan. Antti ei tosin
malttanut käydä aivan Jussin luona, vaan huusi kuitenkin sanottavansa
haudan hoitamisesta etempää, johon Liisa vastasi huutamalla:

— Joo joo, kyllä, kyllä! Menehän nyt joutuin!

Jussi otti nyt raskaan, tuoreesta koivusta tehdyn kurikan, nousi haudan
päälle ja alkoi sillä mököttää siihen kanin kohtaan, ja sen sijaan,
että Antti käski tervan kanssa se sytyttää palamaan, kattoi Jussi sen
visusti multaturpeella, kuokki samalta kohdalta juuren auki ja teki
vastakkaiseen kulmaan reiän.

Tätä Jussin työtä katsoi Liisa tarkasti ja kysyi viimein Jussilta:

— Luuletko sinä saatavan tästä ruukista enää yhtään tynnyriä tervaa?

— Luulen saatavan muutamin, mutta tämä hauta sai jo mennä niin huonolle
kurssille että tästä täytyy nyt hukata monta monituista tynnyriä. Ja
kukas sen tietää varmaan, miten sattuu ja käypi tässä vielä. Kukapas
tiesi minkälaisen pohjan se on Antti laittanut, ja monta muuta? — Jussi
lähti kiertelemään hautaa ja siellä kierrellessään sattui silmäämään
halssin puoleen. Vaan mikäs näky täällä!

— Voi Rötkösen iltanen ja Liisan-Antun namunen, kun terva tulee omia
teitään, piipun alatse multaa myöten valuen halssiin! Tule sinä,
Liisa, katso mistä terva juoksee! Nyt saisi olla se yöllinen Antin
kemisti, oikea Lapin tietäjä, joka ajaisi tuon tervan takaisin oikeaan
reikäänsä. On niin paljon että tartun tuohon kynään ja revin kokonaan
pois semmoisen rakenteen, jolla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.

— Niinpähän näkyy, sanoi Liisa. — Huonot laitokset, huonot seuraukset.
Mitenpä etelänmies osasi tervaa ruukata, jota ei ole ikinä nähnyt
ei tehnyt, ja liekö tuo ehkä hänelle muutoinkaan luontaista. Tämä
maa tässä on vähän saviperäistä ja sentähden tuskinpa tässä imee maa
kovin paljon tervaa itseensä. Poltahan sinä, Jussi, hautaa paraan
malttisi mukaan, niin minä ammennan kiululla tuota tervaa tuosta
halsista tynnyreihin. Eipä tässä nyt muu auta kuin ottaa pois mitä
annetaan. Se Antti-rukka olisi paljon luontaisempi maanviljelijä kuin
tervanruukkari. Nyt tämä näin sattui että ruvettiin muka reistaamaan,
jos tuo onnistuisi; vaan ei, ei luottanut kun ei ole osattu, ei todella
osattu.

Antti meni oikopäätä suoraan Virtasalmelle ja löysi sieltä rysänsä
aivan eheinä sekä niin täynnä kaloja ettei parempaan saaliiseen ollut
yhtynyt viime kolmen vuoden aikana. Mutta nyt heräsi Antissa ajatus,
mitenkä tuo rysien repimis- ja kalojen vientiuutinen oli syntynyt,
mistä Möttös-Reeta tuon jutun löysi? Jokohan tuo Reeta tuon aivan
omasta päästään laklatteli! Eikö tuo olisi tiennyt, missä se Virtasalmi
on, missä minun rysäni ja kalavetenä Viteikön Jaken se kyllä tuntee
kaukaakin, tuntee edestä ja takaa, siitä ei ole epäilemistäkään.
Miksipäs se ei Jakkea tuntisi kun jo kerran pojankin sille teki. Liekö
vielä nytkin Jakelle vihoissaan, kun ei Tuokkoa pojalle käräjissä
voittanut. Ja jokohan tuo kepponen oli Reetan huikentelevasta kaulasta
lähtenyt, aikeessa siten Jakelle kostaa, kun tiesi minun tulivihaseksi
mieheksi ja luuli että minä kuullessani Jaken kalanpyydyksille pahaa
tehneen, menisin suoraan Jakkea rusikoimaan. Ohoh, en minä vielä niin
pöljä ole ja tuskinpa tulen olemaankaan! Olisit itse, Reeta, nyt
tuossa, niin valehtelemastasi muikkisin tuolla huoparimen pyyryllä
pitkin pintojasi; semmoinen juorulakkari ja intohimojen tyyssija.

Oli niin tyyni ja herttainen kesäaamu ja Antille oli sattunut mukaan
se paras ahvenonki, jolla Antti aina ne suurimmat ahvenet veteli. Hän
tuli siinä ajatelleeksi että jokohan nyt nokkaan tuossa muutaman kerran
veteen tuota ahvenonkea, niin pian näen mitä tuohon tarttui. Vaan
siellähän rupesi heti tarttumaan puolenkyynärän pituista ahventa toinen
toisensa jälestä, että Antilta unhottui tykkänään pois tervanpoltto ja
kotiin lähtö. Kun Antti oli satayksikolmatta ahventa vetänyt ongella
veneeseensä, sitten vasta lähti huovata nyökyttelemään Lehtilahtea
kohden, veisaten itsekseen vanhaa lempivirttään: »Miksi kiukuitsevat
pakanat».

Liisa oli tervaa ammentaessaan tervannut sekä kätensä että vaatteensa
ja oli nyt juuri kun Antti kotiin tuli, parasta aikaa käsiään pesemässä
ja muuttamassa puhtaampia vaatteita päälleen.

— Etpä usko, Liisa, sanoi Antti, kuinka paljon minä sain kaloja:
viisitoista haukia ja satayksikolmatta suurta ahventa. Sinun täytyy nyt
sanoa että minä olen se oikea kalamies, jonkunlaista saapi hakea kaukaa
ja kauvan, eikä sittenkään löydy.

— Kyllähän sinä kaloja saat, vaan sanopas minkälainen tervanruukkari
sinä olet? Sika olet tervanpolttajaksi, sanon minä. Kun laittaa
sillälailla pohjan hautaan, niin pahasti kynät ja muut, jotta terva
juosta ölvöttää kynän alatse eikä itsestään kynästä tule tippaakaan.

— Se Kanalan Jussi on niin huono-onninen että, kaikki käypi reten,
kaikki sattuu nurinkurin, mikä joutuu vain hänen silmiensä eteen, sanoi
Antti. Mutta joko sinä Liisa olet katsonut, mitä se kanalaisen nyytti
sisältää? Minulla on nyt oikein hirmuinen nälkä. Otetaanpas se Jussin
nyytti esille ja lihmotaan siitä kaikki paraat eväät.

— Ei siinä nyytissä ole mitään syötävää; tosin syötävää, vaan muutoin
paremmin lehmäin eväitä. Se Jussi sanoi niitä turnipsiksi, ne ovat
paljon nauriille sukua, vaan muutoin paksuja kuin pölkynpäitä. Se
Jussi toi meille niitä näkeeksi, jotta eikö meilläkin ruveta niitä
kasvattamaan, selitti miehelleen Liisa.

Mutta Antti sanoi: »Onpa mies vähän lapsellinen kun lähtee nauriita
kantamaan pitäjästä toiseen. Kyllä minun käsivarteni eivät olisi niin
halvat, jotta lähtisin tuon taipaleen naurisnyyttiä kantamaan ja niillä
vielä häpäisemään toista ihmistä. Meillehän tuo kyllä välttää, vaan
olisi sen tehnyt joillenkin muille arvokkaammille ihmisille, niin siitä
ei hyvä tulisi.

Jussi astuu pirttiin, kädet mustina kuin ainakin tervankeittäjällä, ja
ilmoittaa Antille että nyt on jo hauta palanut kaikki ja saatu tervaa
se mikä on saatu, ei vähääkään oikealla tavalla, vaan hätyyttämällä.

— Montako tynnyriä sinä laskit sitten? kysyi Antti.

— Laskit. Hm. Siinä oli laskemista; sehän valui omia teitään suoraan
halssiin, ja siitähän sitä piti sitten ammentaa tynnyriin. Kyllä Liisa
jo tietää tervaa tarponeensa. Kymmenen tynnyriä siellä on aivan täyttä
ja yksi vajaa. Siinä ne sitten ovat.

— Kymmenen tynnyriä tervaa ja kymmenen syltä runsaasti puita, olivatkin
oikein lihavia puita, kuusi vuotta olleet kolottuina ja kaksi
jatkoksella. Kylläpä se nyt meni polusta, meni aivan polusta, meni
monivuotinen työni, puuni ja kuka sen tietää mitä sitä vielä menee.
Olen ottanut velkaa porvarilta niitä vastaan 200 markkaa ja terva
kuuluu nykyisin maksavan vain 12 markkaa tynnyri. Paljon parempi olisi
että tämä minun nykyinen elämäni olisi unta, olisi oikean sian unta.
Varsinkin tämä minun tervahommani olisi saanut olla unta, siitähän
minun olisi sitten hyvä herätä todellisuuteen. Mutta entäs nyt; minä
kun nyt vien ne kymmenen tynnyriä tervaa porvarille velastani, velka
jääpi auki sittenkin. Minä vähän luulen että viimeisestä velasta
astuu syksyllä porvari kantapäille, viepi verkot ja veneet, hevoset
ja heinäsuovat Sen teki se kirottu tervaruukki. Sano, lanko Jussi, jo
suoraan, että minusta tuli Kota-Mikko.

       *       *       *       *       *

Ajan vuosiratas oli neljätoista kertaa pyörähtänyt ympäri, kun taaskin
Kanalan Jussi on Lehtilahteen Antin luo tullut kylään. Lehtijärvi kuten
ennenkin laineillaan huuhtoo Lehtiniemen ruskeanharmaata kalliota.
Antin vuosikymmeniä vanha täysi-parta on harmentunut ja hänen leveät
hartiansa painuneet entistä kumarammiksi. Mutta suurempi muutos on
tapahtunut Antin työ-aloissa ja viljelyksissä. Entinen pieni, pimeä ja
ränsistynyt puunavetta on kadonnut kokonaan pois ja sijaan on tehty
uusi, kivinen, akkunoilla valaistu navetta. Päärakennusta ei tosin
näy korjatun sitten, viime näkemän, vaan onpa sen sijaan tehty paljon
viljamaata. Se tervahaudan pohja, jossa Antti Kanalan Jussin kanssa
tervaa poltti neljätoista vuotta sitten, on joutunut viljamaiden
keskelle. Viljamaiden takaa näkyy vankka, hyöteäkasvuinen metsä, joka
ulottuu samallaisena takalaitaan, Rastisuohon asti. Antti ei ole sitten
neljäntoista vuoden ruukannut tervaa ollenkaan, sen hän on katsonut
sulaksi tappioksi, eikä polttopuiksi koskaan kaatanut muita kuin
kitukasvuisia ja toisia puita rasittavia puita, mutta ennen kaikkia
koivuja. Antti on opettanut poikansakin yhtä täsmällisiksi metsän
hoidossa, että eivät pojatkaan tapauksessakaan käy yli Antti isän
määräysten. Saha-yhtiöitten asiamiesten silmiin on jo aikoja sitten
pystynyt tuo Lehtilahden Antin metsä. Se on jo kierretty ja silmäilty
ristiin rastiin, mutta kauppoihin ei ole sovittu. Palstottain,
summakaupalla myöntiä pitää Antti hulluutena ja sanoo sen, joka niin
tekee, rikkovan luonnonlakia ja yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Antti sanoo usein: jos minä myön metsää, niin minä myön kantaluvulla
ja itse merkitsemiäni puita. Minun paras ihanteeni on hyvin hoidettu
ja kasvatettu metsä. Raastaa sitä putipuhtaaksi, sitä minä en salli,
ainakaan elinaikanani.

Asiamies kaiketi luuli kerran saavansa Antin tekemään palstakauppoja
erityisemmällä konstilla. Tultuaan kerran Lehtilahteen, sanoi hän
Antille: Nyt tällä kuukaudella on puutavarain hinta paljon huojistunut
ja näyttää tämä aikakausi siltä että se tulee yhäkin huojistumaan,
vaan siitä huolimatta maksan minä sulle Antti vielä sen entisen,
korkean taksan mukaan, jos tahdot nyt myödä metsäsi. Mutta Antti ei myö
palstottain ei vaikka kuin paljon annettaisiin, sanoo vain: Rahaa sitä
kyllä aina saapi, mutta semmoista metsää kuin minulla on, en minä saisi
sijaan rahallakaan.

Paljon saapi Antti rahaa vuosittain karjan tuotteilla. Turnipsi, jota
kerran Kanalan Jussi kantoi Lehtilahteen näytteille, on nyt Antin
mielestä paras kasvilaji; jos meillä ei turnipsia olisi, niin ei meillä
maitoakaan olisi, on aina tapana Antin sanoa.

Kun Antti lähti lankomiehelleen, Kanalan Jussille, näyttelemään
ojamaita, joutuivat he siellä siihen kohtaan, jossa kerran yhdessä
tervaa polttivat. Se kohta ei ollut ruvennut heiniä kasvamaan yhtä
paljon kuin muualta, vaikka oli koetettu sitä paikkaa lannoittaakkin.
Jussin kysymykseen: Minkätähden tuossa kasvaa noin vähän? vastasi
Antti: »Sen teki se kirottu tervaruukki».



Pakeneva onni.


Kesä kaunistuksineen oli jo vierähtänyt tuhansien joukkoon. Syksy
riehuvina myrskyineen oli juuri käsillä.

Kesärannan Leuno vaimonsa kanssa oli jo parisen viikkoa ollut
kalanpyydystyksellä, huolimatta siitä että toiset talot olivat pottunsa
aivan vähäksi jo kuokkineet. Kesärannan Leunolla tavallisesti oli
kaikki Lyöt oikeassa järjestyksessä, vähän niinkuin muista edellä,
vaan se hyvä kalansaalis oli nyt viivyttänyt niin että peltotyöt
olivat sen takia vähän unohtuneet. Mutta eräänä päivänä oli tuuli
kääntynytkin pohjoiseen, ilma äkkiä muuttunut kylmäksi ja samana iltana
kuuropilveltä satoi jo lunta, ei vähempää kuin sen aikuista mittaa
viisi tuumaa vahvalta, vaikka suurin osa lehteä oli vielä puissa.

Oliko päivän tapaukset aiheena Leunon tyytymättömyyteen kotielämässään,
vai jotakin sivullista laatua, siitä kyllä ei kukaan liennyt niin
erityisesti kertoa; tiettiin vaan että Leuno oli uhannut lähteä
lämpimämpiin maihin, maihin, joissa syksyn vilulta saapi rauhassa
viljansa maasta korjata, pottunsa kuokkia ja nauriinsa listiä.
»Amerikkaan, Amerikkaan, joka on se oikea ihmisten asuinpaikka,
niinkuin päivä yön rinnalla Suomeen verrattuna», oli Leuno sanonut
Ja vielä: »Tämä kuuluukin alkujaan olleen lappalaisten maa, vaan
suomalaiset sitten pöyhkeyksissään tunkeutuneet tänne, tänne kurjille
kujille, poloiselle Pohjanmaalle».

Tämä tuuma ei jäänytkään lastenlauluksi, vaan se muuttui tositoimeksi.
Ja ensi sunnuntaina oli seurakunnan kirkossa luettavana seuraava
kuulutus:

»Amerikkaan muuton takia myödään t.k. 17 pnä vapaaehtoisella
huutokaupalla Kesärannassa Leuno Mattisen omistama puoli maata
ja kaikellaista irtainta omaisuutta. Huudot ovat samana päivänä
maksettavat.»

Kesärannan Leunon koko omaisuus muuttui näin yhtenä päivänä puhtaaksi
rahaksi, paitsi jotakin irtainta, kaksi lehmää ja talven ruoka niille
jäivät myömättä. Leunon aikomus näet oli lähteä yksin matkalle ja
jättää lapseton vaimo tänne niin kauvaksi kun on ehtinyt Amerikassa
saada talousolot järjestetyiksi sikäli että ne varmasti takaavat
pettämättömän toimeentulon aina vanhuuden päiviin asti: sitten vaimokin
kutsua heti pois.

Kolmen päivän perästä sen jälkeen soi eronhetki ja se oli molemmin
puolin katkera; monta kyyneltä vierähti vaimon poskille jo ennen eroa,
eikä se ollut kivestä Leunonkaan sydän. »Ethän tehne niinkuin muutamat
siellä, Amerikassa kuuluvat tekevän, niinkuin ne jotka — toisen akan,
siellä ottavat», muistutti vaimo vielä erotessakin.

Näin hajosi Leunon ja hänen vaimonsa mallikelpoiseksi kehittynyt,
onnesta ja ilosta loistava, herttainen koti, koti, jonka myötäonnen
seuraamina yksimielisesti säästäväisyydellä ja ahkeruudella vanhain
päiväin varalta itsellensä olivat perustaneet.

Nuo jätetyt kaksi lehmää ja pieni rahasumma antoivat kyllä vaimolle
ensi kahtena vuotena yltäkylläisen toimeentulon, vaan se ei kuitenkaan
läheskään tuntunut entisen kotionnen arvoiselta. Amerikasta joka viikon
postissa Leunolla saapuneet kirjeet kuvasivat tosin tyytyväisyyttä
uusiin oloihin; tervennä oli perille päässyt, heti siellä työtä saanut
ja tavannut muutamia tuttaviakin. Sieltä ajatusten lomasta pisti
esiin kuitenkin aina viittaava katumuksen tunne, joka oli omiansa
katkeroittamaan vaimon heikkoa mieltä. Mutta uskollinen ja eheä
rakkaus, joka puhtaana syntyen, ajan kaiken säilyen, loi aina uutta
toivoa synkistyneeseen sydämeen, ehkäpä vielä yhtymisestä kerran, jos
ei täällä Suomessa, niin siellä merien takana sitten, se piti yllä.

Näin siirryttiin ajassa eteenpäin, saaden Amerikasta aina uusia
tietoja. Leuno nyt tosin kirjoitti vaimolleen harvemmin kuin ensin,
mutta sen sijaan tuli sivullisiltakin tietoja. Nämä tiesivät kertoa
Leunon vajonneen juoppouden tielle ja sen mukana muihin pahoihin
taipumuksiin, johon viittasivat myöskin ne harvat kirjeet, joita
Lennolta aina vainionsa sai. Kirjeessä valitti nyt Leuno vaimolleen
huonoa terveyttään, rahainsa kadottamista y.m. Tämä tietenkään ei
vaimoa enää ihastuttanut, vaan tuli se entisen ikävän ja huolen
lisäksi, jota hän sydämessään kantoi.

Vaimon asiat kotimaassa olisivat nyt jo vaatineet Leunon
rahanlähetystä, mutta kun vaimo kirjeessä tuli siitä maininneeksi, ei
Leuno siihen vastannut mitään ja silloin katkesi kokonaan kirjeenvaihto
Leunon puolelta. Epätoivo valtasi nyt kokonaan vaimon. Kuinka hänen
rakas miehensä olisi voinut noin tylyksi tulla? Ainoa lohdutus oli vain
ajatus että jos kirjeet matkalla todellakin olisivat hukkaan joutuneet,
kuten monesti luullaan tapahtuvan.

Mutta johtaessa mieleen noitten sivullisten kertomuksia katosi
viimeinenkin toivon kipinä vaimon sydämestä ja täytyi tunnustaa nuo
kertomukset miehensä synteihin vajoamisesta tosiksi, synteihin,
joista täällä ollessa ei aavistustakaan ollut. Onko mahdollista että
sallimus asettaa hänet vielä viimeiselle pykälälle muitten kuolevaisten
joukossa? Onko mahdollista että joutuu vaivaistalon loukkoon muitten
onnettomain kanssa jakamaan sitä peittämätöntä häpeää ja kurjuutta,
jonka siellä osakseen saapi enimmiten se, jolla tunnetaan olleen
paremman toimeentulon edellytykset, vaan tavalla tahi toisella
kuitenkin sinne on joutunut.

New-Yorkin satamaan laskee suuri siirtolaislaiva eräänä syyskuun
päivänä, tuoden mukanaan matkustajia kaikista Euroopan maista.
Laivan tuloa odottaa maalla suuri kansanpaljous, monta tirkistävää
silmää, jotka ovat tulleet vastaanottamaan kutsutulta sukulaisiaan
tahi tuttaviaan, myöskin niitä jotka samassa laivassa aikovat lähteä
Eurooppaan. Kukin kansallisuus tervehtii siinä omalla tavallaan, mutta
sydän, useassa eritapauksessa, tuntee kaiketi sitä samaa, vaikkakin
tosin eri mitalla. Suomalainen tervehtiessä puristaa lujasti kättä,
mutta jos kohtaus on erityisempää laatua, pistetään suuta kiertäen
molemmin käsin toistensa ympärille. Tuolla sattuu vasta laivassa
tullutta keski-ikäistä naista vastaan eräs elähtänyt mies. Sopiipas
nyt tuossa nähdä ovatko hyvinkin tuttuja toisilleen. Epäilyksestä
vapisevat kädet koskettavat vaan vähän toisiaan, mutta eroavat sitten
heti. Silmä katsoo silmää niinkuin niissä säkenöisi vielä pieni kipinä
siitä tulesta, joka kerran syttyi ja paloi, paloi monta monituista
onnen vuotta, muinoin siellä rakkaassa kotimaassa. »Tunnetko sinä
minua?» kysyi viimein nainen. »Miksi en nyt sinua tuntisi, vaan
minkästähden sinä tulit tänne nyt, kun juuri tässä laivassa oli
aikomukseni matkustaa Suomeen», sanoi mies. — »Minun oma Leunonihan
sinä oletkin, rakas mieheni, jota ikävällä olen ajatellut nämä viisi
vuotta, jotka mielestäni ovat olleet paljoa pitemmät kuin koko siihen
asti eletty ikäni. Miksikäs et ole kirjottanut etkä lähettänyt rahaa
jota olisin jo kovasti tarvinnut Tulin juuri sinua katsomaan ja vieläpä
löysinkin näin pian. Multa voi sentään kun olet paljon vanhentunut
täällä ollessasi; et suinkaan näytä ensinkään terveeltä.» Leuno oli
todellakin vanhentunut; hänen pulska muotonsa, kimaltelevat poskipäänsä
olivat rumiksi kuihtuneet; eloisat sinisilmät syvälle painuneet ja
harmistuneet; luontonsa nähtävästi tylsistynyt, sielunsa ja ruumiinsa
turmiolle tullut. Hän ei ollenkaan ihastunut vaimonsa tulosta, vaan
päinvastoin tuli hyvin levottomaksi, änkyttäen aina: »Minähän olisin
tullut nyt heti Suomeen. Kyllä olit houkka kun tänne tulit — minun
ristikseni.»

Leuno päätti nyt kuitenkin vaimonsa kanssa matkustaa siihen
kaupunkiin, johon vaimonsa pilotti osoitti ja osti itselleen asemalta
rautatiepiletin. Asemakello löi ensimäisen kerran kun he yhdessä
astuivat vaunuun ja istuivat vaunuun penkille. Äänettömänä tuijotti
Leuno eteensä niinkauvan kunnes asemakello löi kolmannen kerran ja heti
silloin junan lähtiessä eteenpäin mitään virkkamatta syöstyi Leuno ulos
vaunun ovesta ja hyppäsi asemalle takaisin ja vaimo jäi vaunuihin,
junan kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin lähtiessä kiitämään. Sanomaton
kauhun tunne valtasi nyt vaimon. Hän näki jo ettei hänen ennen
rakastettu miehensä ollut sama, vaan petomainen petturi ja uskoton
ilkimys, joksi hän tässä vieraassa maassa noiden viiden vuoden kuluessa
oli muuttunut. Vaimo tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi tässä
elämässä, tunsi kadottaneensa nyt jo viimeisenkin toivonsa ja katui
lähteneensä koko tälle matkalle, jossa vielä outojen ihmisten parissa
on odotettavana vain onnettoman elämä mahdollisine kärsimyksilleen.

Määräpaikkaansa saavuttuaan löysi vaimo suomalaisten asumuksia ja
sattumalta myöskin samalta paikkakunnalta olevan henkilön, jolle hän
kertoi matkastaan tänne ja että hän tullessaan New-Yorkin satamassa
oli jo löytänyt miehensä, joka oli aivan toisellaiseksi muuttunut kuin
koton lähtiessään oli ja että se junan liikkeelle lähtiessä mitään
virkkamatta karkasi vaunusta pois. Tätä kertoessaan peitti vaimo
molemmilla käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Tämä henkilö, jonka vaimo ensin löysi, vei hänen sitten toisten
tuttavainsa luokse, jotka tiesivät kertoa Leunosta ja hänen elämästään
täällä. Se oli Amerikkaan tultuaan ollut ensin hyvin alakuloisen
näköinen, ei paljon puhunut mitään. Syvämietteisen näköisenä istuen
kuului aina puhkeuneen syviin huokauksiin, mutta sitten joutuneen
huonoon seuraan, joka vietteli hänet juoppouteen ja sen sivulla muuhun
irstaiseen elämään, tarvitsematta kuitenkaan käydä vankilassa kun yhden
ainoan kerran, joka tuli toisen pahoinpitelystä.

Nämä tuttavat hankkivat nyt vaimolle työnansiota ja hän tuli heidän
luokseen asumaan. Mutta hänen mielensä oli niin murtunut ettei hän
mitenkään täällä vieraassa maassa tahtonut viihtyä. Hänen silmänsä
harhailivat aina ympärilleen pälyen, milloinka tuo raatelevaksi pedoksi
muuttunut miehensä tulisi vastaan ja kukapa tiesi missä mielessä.

Eräänä päivänä luettiin kuitenkin paikkakunnan sanomalehdessä uutisena
että siirtolainen, työmies Leuno Mattinen t.k. 27 pnä oli kaupungin
takalistolla ryöstetty ja murhattu.

Tämä uutinen moninkertaisesti runteli vaimon jo ennestään särjettyä
sydäntä. Hän käsitti nyt täydellisesti mitä on elämä, elämä ilman
onnea, mikä ja mistä onnettomuus, se on tyytymättömyyden palkka,
itsensä hillitsemättömäin, himojensa orjain palkka.

Niin pian kun vaimo oli saanut kootuksi kyytirahat paluumatkaa varten,
jätti hän hyvästit kultaiselle Amerikalle ja tunsi itsensä vasta oikein
turvalliseksi kun oli astunut jalkansa vanhan kotoisen kynnyksen yli.
Mutta hänellä oli nyt myöskin sitä, jota ilman Amerikassa käymättä ei
olisi ollut. Hänellä oli nyt rikas elämänkokemus.



Kunnan pahennus.


Se oli sellainen harmaahapsinen, tai paremmin liinanvalkeatukkainen,
vanha, pienen mökin ukko, joka hiljaisena, tyytyväisenä istuskeli
pienen pirttinsä loukossa, tuudittaen pienintä pienokaistaan, samalla
kun toinen, vähän vanhempi istui polvella, yhä vanhemman lattialla
leikkiessä toisten, vanhempain lasten kanssa. Tämä kohtaloonsa
tyytyväinen vanhus oli yksi niistä monista kovaosaisista, joiden
sallimus ei ole suonut sen ensimäisen kanssa loppuun asti elää, vaan
odottamatta temmannut sen pois. Sen oli kuolon peruuttamaton sääntö
niin määrännyt ja siksi sen tuli niin tapahtua. Mutta tämä kovaosaisen
kohtalo saattoi hänelle kuitenkin monta ilon hetkeä. Hänellä oli nyt
näin monta sirkeäsilmäistä pienokaista, jotka nuorehko, asemaansa
tyytyväinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt. Hän hyvin viihtyi
perheensä parissa, eikä koskaan ollut tyytymätön, ei silloinkaan kun
usein ainoa leipäpala täytyi jakaa pienokaisille ja itse jäädä ilman.
Häntä senvuoksi aina nimitettiin kunnan pahennukseksi, vaikka monessa
suhteessa hän olisi sopinut hyväksi esimerkiksi niille, jotka häntä
siksi nimittivät.

Ehkä annammekin kylän miesten itsensä lausua tästä pienen mökin
vanhuksesta, joka ilmitulee seuraavista keskusteluista:

— Terveisiä kirkolta. — No, mitäs sinne kirkolle nyt kuuluu? Oliko
sairaita tai kuolleita?

— Ei ollut sairaita, vaan kiitos tehtiin kahdellenkin kuolleelle.
— Ne ovat olleet varmaankin Koskelan emäntä ja Kemppaisen lapsi. —
Nepä kuuluivat olevan. — Olikos muita kuulutuksia? — Oli niitä kyllä
paljonkin, vaan eihän niitä tässä nyt kaikkia muista. — Kuuluutettiinko
kunnankokousta? — Ei kuulutettu, vaan se oli juuri tänään nyt — Mitäs
siinä sitten nyt kokoiltiin? — Siinä oli monta eri asiaa, oli paljon
köyhiäkin, joille anottiin apua, mille lääkkeiden ostoon ja mille taas
aivan suorastaan leipään. — Ketäs kaikkia ne sitten olivat? — Sille
Törmänkylän harmaapääukolle ja sen joukolle pyyti kylän piirimies
taaskin jauhoja. Ei kuulunut entuudestaan olevan leivän palaa, vaikka
viikon lopulla oli taaskin tehty ukolle pienokainen. — Senpä minä
tiedän! Se ukko lapsineen, sanon minä, syöpi vielä tämän kunnan
onteloksi. Niin se tulee käymään, siitä minä olen aivan varma. Ei
konnalle toki enää pitäisi myöntää apua ja jos myöntää kerran, on ukko
silloin erotettava koko siitä mökistä pois ja annettava kiertää kylää
kuten Lökö-Pekka ja moni muu, varoen samalla ettei se enää koskaan
saa käydä vaimonsa ja lastensa luona. Sen minä tekisin, jos minun
vallassani olisi. Milloin minä vaan olen käynyt kunnankokouksessa,
on kuin sanottu että siellä on aina kysymys harmaapääukon joukon
elatuksesta. Se on kunnan pahennus, sanon minä sen verran.

Tasalleen neljä viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta,
kun taaskin on kunnankokous, jossa myöskin pyydetään apua köyhille,
m.m. tuolle harmaapääukolle Törmänkylässä. Nyt ei pyydetä ainoastaan
jauhoja, vaan vielä rahaakin lääkkeiden ostoon nuorimman lapsen
edelliselle, jota kuului vaivaavan tuntematon, hivuttava tauti. Nuo
äskeiset miehet ovat myöskin tulleet kokoukseen, tehden keskenään
valmiin ehdotuksen, jonka harmaapääukon asiassa aikoivat kokoukselle
esittää. He istuivat ovipenkillä vieretysten, keskenään supisten kun
piirimies sanoo jokaisen kuultavasti: »Harmaapääukon joukolla ei ole
taaskaan mitään syötävää ja nuorimman edelliselle lapselle olisi
välttämätön hankkia lääkkeitä; se näkyy olevan tuiki sairaloinen».

— Eiköhän harmaapääukon kohtaan olisi aika ruveta miettimään sopivampia
keinoja. Minä ainakin luulen tarvitsevan, eli, jos tätä menoa entiseen
tapaan saa vaan yhä jatkua, on se koko kuntamme vienyt itselaiseensa
kurjuuteen, kuului ovipenkiltä.

»Ei suinkaan», »mitäs vielä», kuului ukkoa puolustavia ääniä
peräpenkiltä monesta suusta ja kysyivät samalla mitä he sitten ukon
suhteen ehdottaisivat.

— Me ehdottaisimme että ukko karkotettaisiin ensin mökistään pois
ja annettaisiin hänen kylää kiertäen elättää itseänsä; muu joukko
annettaisiin olla mökissään, johon sitten annettaisiin ruokavaroja
vähitellen eli tarpeen mukaan.

— Ohoh! Sepä uutta, sanoi puheenjohtaja ja luuli sellaisen toimenpiteen
olevan aivan lainvastaista, koska kumminkin on selvä asia että hän on
isäntä kotonaan, joskin se on pieni eli aivan kuten me muutkin, paitsi
että häneltä nyt puuttuu varoja ja työkykyä perheensä elatukseksi, jota
juuri nyt pyydetään, ja on meillä valta ainoastaan myöntää näitä tahi
ei, mutta ei karkottaa.

Asiasta syntyi nyt miesten kesken vilkas keskustelu, jossa ei
puheenvuoroa ensinkään maltettu odottaa, vaan sanoen kukin
mielipiteensä asiasta, puhuivat yhtäaikaa, toiset nopeammin ja toiset
harvemmin. Muutamat kokivat piirimiestä taivuttaa ottamaan sittenkin
luon karkotushomman asiakseen, mutta hän ei kuitenkaan siihen millään
ehdolla suostunut Sitten kysyttiin noilta ehdotuksien tekijöiltä,
olisivatko he halukkaat häätämään mökistään tuota ukkoa, johon toinen
heistä hyvin mielellään suostui.

Kokouksen enemmistö päätti kuitenkin yksimielisesti antaa
harmaapääukolle pyydetyn avun, joten tuo mökistään karkottaminen jäi
noiden kahden miehen mielivaltaan; tehkööt sen, jos tahtovat, omalla
luvallaan ja edesvastuullaan.

Syksyn pureva pakkanen alkaa päivä päivältä käydä yhä kireämmäksi,
jäätäen sateesta lionnutta maan pintaa, samalla kun Emäjoen juokseva
virta laskee alas hienoa jään riittaa, tyynempien suvannoiden
kohdalla liittyäkseen sitten yhteen. Harmaapääukkokin on nyt jättänyt
pienokaiset äidin tuuditettaviksi ja tullut itse nakertamaan pirttiinsä
polttopuuta vettyneestä ja oksaisesta kuusentyvestä, jota samalla
vanhimmat lapset kilvalla pirttiin kantavat. Äkkiarvaamatta ilmestyy
nyt ukon eteen mies, jonka silmät vihasta ja kiukusta säkenöivät,
samalla ilmaisten siihen syyn.

— Minä sinulle, ukko, olen nyt paha vieras, sanoi hän. Minä kunnan
nimessä käsken sinun nyt tästä pökinästäsi muuttamaan pois ja menemään
kerjäten kiertämään ympäri kyliä. Siellä et saa palata mökkiin niin
kauan kun joukkoasi kunnan varoilla elätetään.

Vanhukselle, joka pitkän ikänsä kuluessa oli nähnyt ja kuullut
hyvin monellaista, oli kuitenkin tämä aivan ensikertaista. Hän
oli nähnyt ikänsä pitkään myöskin nälkää ja vilua, ollut ankaran
taudin runtelemana, pelastunut monesta uhkaavasta vaarasta, saaden
kuitenkin väliin nähdä onnellisempiakin päiviä; nämä toki piti vanhus
tavallisina, jotka aina sattuvat, katsomatta ihmisen muotoa, arvoa tai
rikkautta. Vähän niinkuin hämmästyneenä kysyi vanhus: »Kuka se on, joka
on käskenyt minun lasteni luota tästä nyt lähteä pois? Minähän olen
tässä kotonani.»

— Etkö jo ole kuullut että se on kunta, joka vaatii ja syystäkin, siitä
että kunnan monta vuotta on pitänyt jo joukkoasi elättää aivan niinkuin
armoleivällä; etpähän tuota itse enää ansainne yhtään jauhokourallista.
Mutta kyllä — — — No olkoon se jo sanomalta; ei ole huuten huokeampi,
eikä parkuen parempi.

— Tottapa tuota sitten pitänee lähteä, vaan kyllä sentään sietäisi yksi
päivä olla vielä kotona että paikkaileisimme tässä vaatteita, sanoi
vanhus.

Kylänmies ei kuitenkaan halunnut enää mitään kuulla, vaan nopein
askelin rienti takaisin sinne, josta oli tullutkin.

Mökillä syntyi nyt vilkas toiminta. Nuori vaimo rupesi vanhuksen
vaatteita paikkaamaan kerjuulle lähtöä varten ja itse vanhus korjusteli
kenkänsä päälle venytettyä tullokasta, kiikuttaen samalla nukkuvaa,
pienintä pienokaista. Kun lapset näkivät eriskummallista olevan
tekeillä, kuullen myöskin siitä mitä äskeinen vieras sanoi, kysyivät
aina toistamiseen: »Minnettä te itä, nyt lättöö?» Ja kun vanhus selitti
että hänen täytyy nyt lähteä kerjäämään, niin lapset pillahtivat
kaikki yhtäaikaa itkemään, sanoen: »En minä, en minä, en minäkään anna
itän mennä», jota kuullessa voimakas mielenliikutus valtasi ukon ja
itkusilmin alkoi puhua siitä kohtalosta, johon hän, vielä noin haudan
partaalla, oli joutunut. Mielenliikutus oli niin kova että vanhasta
heikosta ruumiistaan katosi viimeisetkin voimat, joten täytyi jättää
työnsä kesken ja painua pitkin pirtin periseinustaa maata, itkien
sydämen pohjasta.

Samassa astuu pirttiin naapurin vaimo ilmoittaen että vanhukselle
osoitettu kirje on kirkonkylän postitoimistossa; sitä ei kuuluttu
annettavan muille kuin ainoastaan itselleen vanhukselle. Tämän kuultua
haihtui osaksi vanhuksen pahamieli ja alkoi miettiä, kuka todellakin
on niin hyvä ihminen että hänellekin vielä kirjoittaisi. Arvoitus
oli sitten vasta selitetty kun vanhus sai mainitun kirjeen avata.
Hänen vanhin poikansa, ensimäistä vaimon, oli parisenkymmentä vuotta
ollut tiellä tietymättömällä, mutta kirjeessä ilmoitetaan hänet nyt
kuolleeksi ja että poika eläessään oli ottanut henkivakuutuksen
tuhannesta markasta, joka nyt tulee vanhuksen hyväksi. Tuo pojan
kuolonilmoitus toi tosin vanhukselle paljon surunkin, sillä hän oli
hänet miehuutensa päivinä kaikkein hellimmällä rakkaudella kasvattanut.
Mutta tuo kerjuulle lähtö ja lapsista eroaminen tämän ilmoitetun
perinnön kautta oli nyt poistettu ja sen vanhus sittenkin piti
pääasiana.

Siirrymme nyt ainoastaan neljä viikkoa ajassa eteenpäin. Vanhus nytkin,
kuten äsken kerrottuna päivänäkin, sahata kitkuttelee puita pirttinsä
uunin lämmittämiseksi, sillä eroituksella vain että hän on nyt
tuhannen markan omistaja. Hänen eteensä ilmestyy nytkin mies, se sama
kylänmies, josta jo edellä kerrottiin, ei nyt häätäjänä, vaan lainan
anojana. Häneltä, oli vallesmanni ottanut punttiin ainoan hevosen ja
pari parasta lehmää, jotka määrättynä päivänä tulevat huutokaupalla
myötäviksi. Kättäpistäen tervehtii mies vanhusta ja tarjona sitten
suuhun tupakkaa, jonka jälkeen ilmoittaa asiansa, pyytäen lainaksi
ainoastaan vain kolmeasataa markkaa. Vanhus luki heti miehelle rahat ja
sanoi sitten: »Elkäämme koskaan enää hätyyttäkö toisiamme».



Suolle taloksi.


Kaitainen välimatka erotti suurimmasta kylän ryhmästä Risulan Villen
kovalle karikkokankaalle rakennetun talon huoneineen ja paksulla
kiviaidalla ympäröityinä neliskulmaisina peltoineen. Villen Ristiinan
muuttaessa ympäröi taloa vanha risuaita, josta talo lienee nimensäkin
saanut. Pellot oli kuokittu oikullisen moninurkkaisiksi ja niistä
lähteneet kivet kasattu kaikki raunioihin keskelle peltoa.

Tätä kaikkea kauhistuen, miehen tekona kummastellen, ryhtyi Ville
heti Risulaan muutettuaan parannuspuuhiin, latoen peltorauniot kaikki
aidaksi talon ympärille sekä kuokkien pelloilta saaret ja niemekkeet
pois, joten ne heti muodostuivat suorakulmaisiksi. Mutta tuota yhtä,
navetantauspeltoa, sitä ei tahtonut mitenkään saada niin nurkilliseksi
kuin toiset pellot olivat Yhdeltä kulmalta tuli vastaan syvä notkelma
ja toisaalta jylhä kivilouhikko. Mutta täsmällisyytensä vuoksi tahtoi
Ville tämänlaiset esteet käsivoimin murtaa rikki.

Oli lämmin ja kirkas kevätpäivä juhannuksen edellä päivänä muutamana,
kun Risulan Ville oli navetantauspeltonsa takanurkalla vääntämässä
ylös viimeistä alakiveä, jonka kanssa hän oli nujunnut koko kuluneen
päivän, varhaisesta aamusta asti ja oli nyt juuri aivan vähällä saada
sen kuopastaan maanpäälle, mutta pahaksi onneksi se taas muljahti
kuoppaansa takaisin. Villen likisin naapuri, Katiskan Risto oli
paluumatkalla, käytyään Nevasuon takana, etsien illalla karjasta
poisjäänyttä sonnimullikkata ja sattui nyt poikkeamaan Villen
kuokosmaan kautta. Kun muutoinkin oli vähän asiaa, meni Villen luo ja
istahtaen kivelle alkoi:

— Kyllä et sinäkään, Ville, leikillä leipää syö, kun tämmöiseen
kivilouhikkoon peltoa olet tehnyt.

Villekin rupesi nyt istumaan, vaikka vieraan työmaalle sattuessa se
oli harvinaista; istuen Ristoa vastapäätä ja pyyhkien hikeä otsaltaan
alkoi vaikeroida, kuinka luomakunnassa ja varsinkin maanviljelyksen
alalla ihmisten etuun katsoen on kaikki sattunut nurinpäin. Paras
peltomulta ja maa olisi alankomailla, mutta siellä pitää valtiutta
hyinen halla, ijänikuinen routa ja turmeleva ruostevesi, jonkavuoksi
meidän ihmistenlasten täytyy kiipeillä ylös vaaroille, joille pellon
saapi ainoastaan hyvin suurella työllä, niinkuin tämäkin tässä
silmiemme edessä. Tätä nyt vaan täytyy jyystää, purkaa ja silittää,
saadakseen leivänpalan elääkseen. Katiskon Risto olisi kyllä
luonnostaan ollut ehkäpä innokas maanviljelijä, mutta taloudellinen
ahdinko oli hänet samoin kuin kylän toisetkin asukkaat syöstänyt sille
pohjalle että maanviljelys oli jäänyt takapajulle ja elämä kokonaan
riippui nyt satunnaisista työnansioista. Mutta talvella ajaessaan
rahtikuormia kaupungista oli hän sattunut kuulemaan matkalla muutamassa
kestikievarissa agronoomin kokouksessaan yleisölle esittävän muiden
maanviljelysneuvojen ohella myöskin suonviljelystä, että moni suo
köyhässä maassamme omaa suuria rikkauksin, jos niitä vaan osattaisiin
sieltä oikealla tavalla eloon herättää. Sanoipa kertoneen vielä senkin
ennen kuulemattoman seikan, että suonviljelys täyttää tarkoituksensa
vasta silloin kun koko talonsa on muuttanut sinne. Näitä kaikkia kertoi
nyt Risto Villelle, ei nyt varsin senkään vuoksi että Ville näitä itse
käytännössä tulisi toteuttamaan, vaan paremmin lohdutukseksi väsymystä
tuntevalle naapurille.

Kuultuaan Riston kertomuksen sai Villen koko muoto erityisemmän
värinsä. Hän rupesi nyt ajattelemaan, olisiko tuossa Riston puheessa
perää ja oliko agronoomi todellakin sanonut voivan suota niin hyvällä
menestyksellä viljellä ja oliko hänellä esittämistään asioista
todellakin oma kokemus. Riston pois lähtiessä sanoi Ville vielä:
»Tahdon heti ottaa selvän, voipiko suota hyvällä menestyksellä viljellä
ja siksi annan tuonkin kiven tuossa haudassaan maata vielä niinkauvan
kunnes Novasuo oikein tarkoin on tutkittu ja talon muutto sinne
päätelty».

Seuraavalla viikolla olivat kaikki koko Katiskankylän isännät
kaupunkimatkalla noutamassa rahtikuormia eräälle vasta paikkakunnalle
muuttaneelle suurelle kauppaliikkeelle. Myöskin Risulan Ville
matalajalkaisella ruunallaan oli samassa joukossa paluumatkalla,
mutta ei samalla asialla kuin toiset. Hänellä oli kaupungissa ollut
omia ostoksia ja yksi sellainen asia, josta hän ei puhunut paljon
kenellenkään, ajeli vaan jotenkin keveällä kuormalla ja vähän
etupuolella toisista kylänsä miehistä, joten aivan vähän yksikään
heistä sai matkalla Villeä puhutella. Kuiskailtiin kyllä miesten kesken
Risulan Villeltä olevan joku erilaisempi elämän käännekohta tekeillä,
vaan mitä laatua sen piti olla, ei yksikään osannut oikein selittää.

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä olivat kaikki Katiskonkylän
valttimiehet tapansa mukaan taas kokoutuneet Katiskon Riston
avaraan pirttiin juttelemaan tapauksista viikon varrella ja tällä
tavalla aikaansa kuluttamaan. Pehkosen Tuomas jutteli ensin
kaupunkitapauksista viime käyntikerralla. Kertoi muun muassa aivan
varsin ilkeyksissään suututtaneensa siellä yhden kauppaneidin,
tinkaamalla kahvikilopuoliskon hintaa, vaan kun ei sekään auttanut,
haukkuneensa lopuksi jotenkin hävyttömästi ja menneensä sitten ostamaan
toisesta kaupasta. Huonekuntainen Perttu Liepponen esitteli heti sen
jälkeen erästä yhteistoimintaa: yhteistä kieltäytymistä rahdinvedosta
kauppiaille, jos vaan eivät suostu nostamaan rahtipalkkaa yhdellä
pennillä jokaiselta kg:lta, joten siitä ajanpitkään keräytyisi meille
rahdinvedättäjille melkoinen summa.

Sillanpään Jussi huomautti, ettei se toimenpide hulluinta olisi,
jos vaan se yksistään rahtimiesten vallassa olisi, vaan luuli että
kauppamiehillä on kyllä valta puolellaan, valta tilata rahtimiehet
muualta, hankkia rautatie tahi muu ilmapallo, jolloin tämän kylän
asukkaat jäisivät aivan tyhjäntoimittajiksi, nälkään nääntymään, ja
arveli sen vuoksi olevan edullista pysyä liikemiehille uskollisina
ilman noita liikoja vaatimuksia, ottaen vastaan sen niitä he
mielihyvällä antavat.

Mutta talon toisen pirtin isäntä Katiskon Hermanni tiesi kaikista
kummallisimman seikan. Tiesi että Risulan Ville ensi viikon perjantaina
tulee pyytämään kylän jokahisen talon miestä hevosineen talkoossa
muuttamaan taloansa Nevasuon saarelle ja että juuri tätä hanketta
valmistaakseen on Ville viime viikolla kaupungissa kulkenut. Tiesi
kertoa että juuri eilen oli agronoomi Villen vaatimuksesta käynyt
Nevasuota syynäämässä ja kuulemma on Villen aikomuksen Nevasuon
saarelle hyväksynyt. Tämä isännän kertoma uutinen, se se lie herättänyt
jokahisen talossa olevan korvan kuulemaan sitä ääntä, joka pirtissä
syntyi. He tekivät nyt tästä Villen taloushommasta laskelmia ja
päätöksiä monella eri tavalla, kunnes paikalla sattunut kylän kuppari
avasi leveän suunsa ja kertoi mitä hän juuri viime yön aikana Risulassa
oli nähnyt ja kuullut. Siellä oli emäntä ollut varsin pahalla tuulella.
Oli aivan lakkaamatta haukkunut isäntää siitä suolle muuttohommasta,
oli sanonut jäsentaudin jo ennestään tarpeeksi suuria pahkoja
tehneen nilkkoihin ja käsivarsiin, joten, jos nyt vietäisiin suolle
kylmää vettä kahlaamaan, jäytäisi tauti koko ruumiin päästä päähän
pilalle. »Ja entäs lapset?» oli emäntä sanonut. Jokaisessa niissä jo
entuudestaan on elttataudin oireet. Niihin nyt jos oikea suoeltta
tulisi, olisi kait riittämään asti mieliharmia.

Kuppari kertoi isännän illalla narrailleen vain emäntää ja käskeneen
kupata leuvan nenään että senkään ajan malttaisi vaiti olla ja lähtisi
paha veri pois. Mutta eipäs onnistunut! Emäntä oli saunassakin isäntää
haukkua napsutellut ja leuvan nenään kupparin imemä sarvi oli emännän
pauhatessa pudonnut aina pois, vaikka kuppari sanoi moneen kertaan
varottaneensa olemaan edes hetken ääneti, että veri ennättäisi
sarveen keräytyä. Tämä kupparin kertomus antoi yhä vaan lisää vauhtia
jo ennestään hyvään alkuun päässeelle ilveilylle, johon talon
veitikkamainen poika lisäsi vielä sen seikan, että Risulan Villestä
perheineen kuulemma tulee eräs uusi laji suoruippia, joita ei vielä
ole yliopiston lintukokoelmassa. Mutta pojan isä tarttui pojan tukkaan
molemmin käsin kiini sanoen: »Vai sinä poika nostattelet semmoista
juorua, josta uusi rikoslaki varmaan voisi rangaista». Risto pysyi koko
ajan totisena ja lopussa vasta sanoi: »Leikkinä te kyllä Villen homman
pidätte ja olkoon se vaikka sitä, kuitenkin minä olen ensimäinen Villen
jälestä suolle muuttaja ja luulenpa vähän että minun yllytyksestäni
Villekin on puuhaan jo ruvennut». Tämä Riston puhe vakautti miesten
mielet entiselleen ja heti oltiin taas kiini rahdinveto-tarinassa,
jonka nyt oli alkuun pannut Männikön Tahvo.

Seuraavan viikon perjantaina oli suuri liike Risulan ja Nevasuon
välillä. Nyt näet oli Villen talkoopäivä talon muuttamisessa,
johon kutsun mukaan oli saapunut kaksikymmentäviisi hevosta ja
viidettäkymmentä miestä. Muuttomatkaa oli vaan kolme vanhaa paaluväliä,
siksi joutui työ niin että muutettiin koko talo yhtenä päivänä, paitsi
riihikartanoa, joka jäi vielä vanhalle paikalle.

Lukemattomia vuosia on Ville jo asunut uudella paikallaan Nevasuon
saarella, herättäen eloon luonnon kahlehtimia Nevasuon rikkauksia.
Siinä työssä Ville ei olekaan pettynyt. Toiset talot kun eivät
uskaltaneet heti seurata Villen esimerkkiä, jolloin heillä olisi
ollut vielä vähän jälellä taloudellisia voimia, kävi se myöhemmin
heille mahdottomaksi, sillä he olivat kaikki sortuneet aina kurjimpaan
köyhyyteen. Ainoa taattu elinkeino, joka heillä vielä jälellä oli,
johon olivat tottuneet, jolle kaiken elämänsä uhranneet ja voimansa
ja aikansa kuluttaneet, oli rahdinveto ja tervankeitto niinkauvan kun
metsä viimeiseen asti oli tarkattu. Mutta sitten oli jälellä enää vain
rappeutunut talo, lama hevonen ja kädessä rikkinäiset kintaat.

Näin oli Risulan Villen suuremmoinen homma hyvästi onnistunut,
samalla kun kylän toiset talolliset olivat epäuskossaan ja suuressa
saamattomuudessaan luistaneet kurjuutta kohti.



Tervajoella.


Tervajoki, jota lähdemme nyt ylöspäin matkustamaan, laskee vetensä
Pyhännänjoen kautta emäjokeen Ristijärvellä.

Kun lähdemme Tervajokea nousemaan ylöspäin, ei olo alkumatkasta muuta
niin huomattavaa kuin että joki nakkaa mutkan puoleen ja toiseen,
ikään kuin se oikullisena salomaalaisten kulkureittinä varsin
halusta tahtoisi muukalaisena sinua eksyttää. Sanottua vyyhteilyä
saat matkustaa pitkälti. Se kuitenkaan ei sinua ikävystytä, mutta
paremmin huvittaa nähdä molemminpuolin jokea miellyttävän näköiset
niittyniemekkeet Ei kaukana joen vasemmalla sivustalla näkyy sakean
metsän peittämänä Luolavaura-niminen maisema luolineen ja kallioineen.
Vaaran pohjoispuolisella liepeellä on todellakin varsin kamalan
näköisiä luolia ja komeroita, joissa ilvesten on huomattu asustavan ja
pitävän pesiään. Joki ikäänkuin uteliaisuudesta on pistäytynyt tuon
vaaran alla, sillä nyt se ottaa aivan eri suunnan. Vieläkin niitä
kauniita niittyniemiä, kunnes vastaasi tulee koski, nimeltä Pitkäkoski,
johon toistakymmentä vuotta sitten raivattiin valtion kustannuksella
kulkuväylä, jolla on suuri merkitys tämän perukkakunnan elintarpeiden
hankkimiselle kesäpuolella vuotta.

Kosken alla sen vasemmanpuolisella rannalla näkyy pari pientä
soutuvenettä. Ylempänä, niin kaukana kuin silmäsi erottaa, on maisema
nimeltä Kääriönvaara, jossa lähi toisiaan asuu kolme eri mökkiläistä.
Jo useamman vuosikymmenen nämä mökit täällä ovat olleet, nähden
aika-ajoin kurjimpaakin kurjuutta, ollen kaukana ihmisten ilmoilta
puutteen ja köyhyyden painostamina. Näistä kustakin sanotaan olevan
erityisempi historia, joka elämäntarinana olisi mitä hauskin kuulla,
mutta nämä pienet rivit eivät siihen tilaa myönnä. Lyhyesti sanottu
vain: Jokunen häjyntapainen on paennut tänne erämaan yksinäisyyteen,
olemasta rauhallisten ihmisten tiellä ja vastuksena.

Koskenniskasta ylöspäin muuttuu joki virtavammaksi ja kohta ollaan
toisen kosken alla. Mutta sitä ennen on mentävä joen pahimmat ja
konstillisimmat mutkat. Siinä näyttää joki ikäänkuin hätäyksissään
tormelehtaneen puoleen ja toiseen, mieltäpitäen vähän että jos olisikin
ryöhältää suoraan Laajanlahden solakkaan Pyhäntäjärvellä, mutta sepä
olikin luonnon voimille mahdotonta, sillä vastassa oli lujaperäinen,
korkea Hietavaaran maisema.

Nyt on paras vetää vene törmälle ja mennä jalkaisin ylöspäin, vaan sitä
ennen sopii käydä vähän ylempänä vaaralla Tuohilehdon talossa, jossa
asukkaat ovat toimellista ja uutteraa väkeä ja ystävänä ottavat vieraan
vastaan.

Palattuamme joelle takaisin emme löydä mitään merkillistä ylöspäin
noustessa ennenkuin Louhenkoskella. Sen yläosassa on kaksi jyrkkää
putousta, joista alimmainen on ylimmäistä suurempi, joten ylimmäinen
ikäänkuin antaa vauhtia alimmaiselle. Siinä, etenkin tulvan aikana on
sellainen vesiputous, jolle Imatralta saapi vertoja hakea. Seisoessasi
putouksen luona korkealla törmällä tunnet julkaisi alla maan tärisevän
ja tullaksesi toverisi puheen täysin ymmärtämään, täytyy silmilläsi
seurata puhujan suunliikettä.

Näin luonnon kauniilla paikalla sopii ottaa vähän lepoa ja istahtaa
kivelle joen rannalla. Mutta jos luot silmäsi takapuolelle jokea,
nimittäin päivän puolelle, huomaat siellä luonnon valmistamia
tyyny-istuimia; ne ovat lempisammalten peittämät kallion kielekkeet ja
mättäät, takana varjostava, humiseva kuusikko ja istuintasi ympäröi
kukkiva pihlajapensas, jonka tuoksusta nauttien olet kohta tuudittanut
mitä sikeimpään uneen, josta herättyäsi utelias mielesi tahtoisi nähdä
vieläkin enemmän ja erilaista kuin mitä silmiesi edessä on. Koski
loppuu nyt kokonaan ja tulee jotenkin tyyni suvantovesi, molemmin
puolin kauniita niittyniemiä, mutta yhä etempää Piettivaara, josta on
taruja menneiltä ajoilta, sekä toisaalla laaja Louhenkangas surullisine
näytöksineen.

Näillä tienoin jokea kerrotaan erään kerran muutaman miehen nähneen
suuren hau'in, jota hän sitten rupesi pyydystämään. Mukanaan olevan
jänislangan silmusti mies hau'in kaulaan, jolla aikoi vetää sen
maalle. Muita nyt tuli voimain koetus miehen ja kalan välillä. Kalan
hyökyillessä topri mies toisella kädellään koivusta kiini, samalla kun
toisella kädellään piti langasta. Kala kuitenkin vei voiton ja pelasti
kauniin lihansa miehen käsistä, suureksi harmiksi pyydystäjälle.

Kappaleen matkaa alempana olisi eräs tarina ollut kerrottava, joka
oli vähällä unhottua. Tarina ei nyt ole niin erähäisen kummallinen,
vaan ehkä paremmin harvinainen. Siellä on laaja parrakkoniittyniemeke,
jossa niittytyöjye ilman isäntää oli heinän niitossa auringon kuumasti
paistaessa heinäkuun alkupäivinä. Tuota kovaa parrakkoheinikkoa
ei renki sitten taipunut niittämään muutoin kuin että piian piti
juomatuopilla kantaa joesta vettä heinikkoon. Tarina ei kerro missä
mielessä tämä tapahtui, mutta meidän ehdottomasti tuo renki täytyy
tuomita laiskaksi ja piika taas varsin nöyräksi palvelijaksi.

Palattuamme siihen missä äsken olimme, on edessämme hävitetty
Louhenkangas ikävine näytöksineen. Petäjikkö kuin linna kasvoi muinoin
kankaalla. Mutta vähää ennen isonjaon käyntiä, ehkäpä kateudesta, osa
petäjikköä on maahan kaadettu, jälellä olevista osa sen jälkeen myöty
sahayhtiölle aivan polkuhinnasta, viimeiset taas tuuli maahan kantanut
ja lopullisen hävityksen tehnyt tuli. Laaja, miljoonia kantava maa-ala,
joka jaon kautta joutui kolmen talon osaksi, on näin ikävällä tavalla
tullut hävitetyksi. Ulompana joesta kankaan selänteeltä löytyy leveä
polkutie, ei kuitenkaan rattailla ajettavaa leveyttä. Kun lähdet tietä
ylöspäin nousemaan, voipi sattua että näet kaukaa, silmän kantaman
päästä pölisevän mullan tuulispään tavoin pilvenä nousevan ilmaan
ja pilven sisästä näet liikkuvan olennon. Meikäläinen ei tuota pidä
juuri minäkään ihmeenä, sillä se tietää mikä liike tavallisesti
tiellä on. Lähemmäksi tultua näkyykin että se on tervan vedättäjä.
Hevonen on valjastettu vasituisten aisain väliin ja aisain alaneniin
on kiinnitetty kaksi tervatynnyriä, joitten hevosen vetäessä täytyy
pyöriä. Vedettävä matka on niin pitkä että pitkänä juhannuskesän
päivänä ehtii yhdellä hevosella tuoda yhden kerran vaan. Suuret vaivat
näkee hevonen, vaikka ei helppoa liene miehellenkään. Tällä tavalla
tätä tietä ajan pitkään on kuletettu jo äärettömät summat, jotka sitten
on käytetty yhtä suuren köyhyyden lieventämiseksi.

Tietä ylöspäin noustessa täytyy kerran vielä mennä joesta poikki,
muutoin on sitä pitkälti, kokonaisen nälkärupeaman pituudelta. Vihdoin
viimeinkin aukeaa eteen järvi. Sen nimi on Tervajärvi, pituudeltaan
noin 4 ja leveydeltään 1,5 km. Istahdat rannalle ja leväytät väsyneitä
jalkojasi, samalla kun läikkyvän järven takaa näet kallioita ja vaaroja
petäjikkömetsineen, joitten omistaja on kruunu. Maisemia näkyy Kuhmon
puolelta asti, jossa latvavesienkin lähtöpaikat ovat.

Pieni silmäys vain nyt tämän kylän-perukan elämänvaiheisiin sen
nykyiseltä ajalta. Tosiasia on että kulkuneuvojen huonous on
osaltaan lamauttanut näiden talojen ehkä jo entuudestaan häilyvää
elämäntoimintaa. Luulen että ne talot ja talojen osat, jotka täällä
autioiksi syrjämaiksi ovat joutuneet, ovat sen tehneet edellämainitun
seikan vuoksi. Kun viimekesäinen kato antoi aihetta työpalkkain
hankkimiseen paikkakunnalla, rohkenivat kylän toimellisimmat miehet
esittää läänin hätäapukomitealle hätäaputyönä kyläntien tekopuuhan
kylänsä nurkalle. Mutta pyyntöä piti myöskin seurata asianymmärtäväin
puoltolause. Vaan kukapa kurjia puolustaisi, onnettomia auttaisi? Tien
alkupäälle tosin perukan asukasten mielihyviksi varoja myönnettiin.
Pyydettiin keskuskomitealta varoja jatkon rakentamiseen. Myönnettiin,
ehkä vieläkään ei perille asti. Ehkäpä tulevaisuus jatkaa tien perille
asti, jolloin vaivoissa ja vastuksissa sitkistynyt kylän asujamisto
uupumattoman tarmonsa vakauttamana ja tulevaisuuteen luottaen
muurahaisen tavalla ja ahkeruudella näyttää vielä jo kauvan valtateiden
varrella asuneille, miten kaukaisen Tervajärven ympärillä asutaan ja
eletään.

Nyt olemme siis vieläkin Tervajärven rannalla ja kentiesi haluamme
pistäytyä taloon. Ehkäpä kävelemmekin nyt kylän takimaiseen taloon,
Viitavaaran kruununtorppaan. Sinne pääsemme noin 3:men km matkalla.
Sinä aavistat menevämme nyt taloon, jossa silmiinpistävä epäjärjestys
ja lika kuuluvat tavallisuuteen, mutta se käypi nyt aivan päinvastoin.
Jos kiertelet koko torpan ympäriinsä, et löydäkään muuta kuin
järjestystä. Samoin huoneiden sisältä. Kahvi, jota kuparin kirkkaasta
ja puhtaasta pannusta saat, maistuu luonnollisen hyvältä. Samoin muukin
ruoka. Sinua nyt jo kovasti väsyttää, vaan mieluummin haluat kohteliaan
ja leikkiäkin suvaitsevan isännän ja emännän kanssa tarinoida elämän
ja tapausten eri aloilta, kunnes viimein uupuneena rupeat vetelemään
synkimmän sydänmaan rauhallista unta.



Ruotipoika.


Martinmäen isäntä oli emäntäänsä jo monta monituista kertaa varottanut
siitä että talossa piti olla aina huonoa sekaleipää kerjäläisten
varalta ja varsinkin ruotipojalle, joka aina talossa oli. Mutta nyt oli
emäntä vastoin tavallisuutta ollut huoleton, kun oli sekajauhojen ja
ruotipojan leivän antanut loppua viimeiseen kannikkaan asti, isännälle
siitä ilmoittamatta.

Oli maanantai-aamu heinäntekoajan alussa, kun työväki puuhaili niitylle
lähtöä. Ruotipojan myöskin olisi pitänyt lähteä mukaan, vaan nyt se ei
käynyt laatuun sentähden että ruotipojan oma sekaleipä oli loppunut
ja tavallista työväen leipää ei sopinut ruotipojalle antaa juuri sen
vuoksi, että hän ei kuitenkaan piisannut työnteossa renki Aapelille.

Kelpo nuhdesaarnan sanottuaan emännälle ja työväen niitylle
laitettuaan, meni isäntä ruotipojan kanssa aittaan. Aitan
nurkkahinkalon pohjalla oli vielä vähän hallavuoden aikuisia
ohrankahuja. Niitä pyyhiskeli isäntä sieltä säkkiin ja käski sitten
ruotipojan mennä myllyyn jauhattamaan. Niistä emännän pitäisi sitten
tehdä ruotipojalle leipää.

Viimeisen sekaleipäkannikan saatuaan evääksi lähti poika kahusäkki
selässä myllyyn, johon oli kolmen kilometrin matka.

Isäntä itse aikoi niitylle lähteä vasta tiistaiaamuna, jolloin
ruotipoika myöskin jo joutuisi. Tämän maanantaipäivän ajatteli hän
uhrata talon järjestämiseen, varsinkin naistehtäväin puolella. Keskellä
parasta touhua, päivän helteessä, johtui isännän mieleen myöskin
myllymies. »Sitten sen välttää», sanoi isäntä, »jos siellä myllyssä
käypi samoin kuin viime syksynäkin, jolloin pussi joutui myllyn navan
ympärille ja puolet jyvistä oli vuotanut koskeen.»

Keskellä kaikkea kiirettä lähti isäntä juosten myllyyn ruotipojan
jauhattamista katsomaan.

Sulku on vielä auki, myllystä kuuluu jyrinä ja poika jyvätuutin
lauteilla selällään kellien laulaa:

    »Mylläri itse päältä junttaa.»

— Ääh, mylläri itse, sanoi isäntä. Oletkos sinä ajatellut, jos pussi
vuotaa nyt niinkuin teki viime syksynäkin.

— En ole ajatellut, eikähän noista suurta vahinkoa tule, jos jokunen
jyvä pirahtaakin, sanoi poika.

Isäntä katsoi tuuttiin ja kun näki siellä vielä parisen kappaa jyviä
olevan, sulki myllyn ja meni portaita alas myllyn alle katsomaan, onko
myllyn pussi hatara. Poika tuli siihen huomioon, että kun isäntä on
mennyt myllyn alle, on mylly pantava pyörimään, jotta isäntä siten
paremmin saisi huomion myllyn tilasta. Ei muuta kuin poika painoi sulun
auki ja mylly rupesi pyörimään. Mutta ai ja voi, mikä tuli! Poika
itsekin jo huomasi tekonsa pahaksi, kun isäntä keikkelehtää kosken
aalloissa, milloin käsi tahi jalka, milloin pää vedestä näkyy. Alempana
loppuu koski, jossa molemmilla rannoilla kiertää vesi ylöspäin,
kulettaen suvannossa leijailevaa vesivaahtoa. Takapuolisella rannalla
on pajupehko, siitä saapi isäntä molemmilla käsillään kiini ja vetäytyy
törmälle.

Nyt ei ruotipoika tohtinut enää isännän näkyviin tulla ollenkaan, sillä
hän arvosi jo edeltäpäinkin mikä rangaistus isännän kädestä olisi
seurauksena.

Kun poika ei tullut kotiin eikä lähitienoilta muuallakaan nähty,
tultiin kaikkialta siihen vakaumukseen että poika oli menettänyt
itsensä.

Uutinen pojan katoamisesta unehtui viimein kaikilta; ei ollut
sellaista, joka etsimiseen olisi ryhtynyt. Pojalta oli äiti kuollut ja
isää ei ollut olemassakaan.

       *       *       *       *       *

Jatkaessamme kertomusta siirrymme vuotta kolmisenkymmentä eteenpäin.
Martinmäen vanha isäntä vielä elää, mutta emäntä jo aikoja sitten on
kätketty maan poveen. Entisessä talossaan Martinmäessä asuu vielä
vanhus, ei isäntänä, mutta pientä eläkettä nauttivana. Eräiden sekavain
asiain pelottamana rupesi vanhus pojalleen Vilkolle eläkkeelle, mutta
pojan taloudenhoito meni kaikki nurinpuolisesti, joten monta vuotta ei
poika saanut taloa hallita, ennen kuin se joutui vieraisiin käsiin.

Vieras kun tuli taloa hoitamaan, ei antanutkaan elatusvanhuksen
syödä pöydältä työväen kanssa kuten oma poika teki, vaan pakotti
tyytymään siihen osaan, joka pojan kanssa oli kirjallisesti
määrätty. Nyt alkoivat vanhukselle nuo elätin surulliset päivät; ei
ystävällistä sanaa, ei ruokaa riittämään asti ja sekin vähä huonoa.
Ikävän, puutteen, vilun ja nälän kuihduttamana koivuiseen keppiinsä
varautuneena, syviin mietteihin vaipuneena istuu vanhus pirtin loukossa
eräänä huhtikuun päivänä, vieläpä puhkeaa huokauksiin: »Tyhmästi
minä sittenkin tein, kun pojalleni möin talon eläkettä vastaan ja
pettämättömän toivoni, tyttäreni, annoin lähteä Amerikkaan. Tänä
päivänä on talo taas myöty kruununvoudin luona, eikä tiedä minkälainen
kiduttaja tähän tulee. Voi jos päiväni olisivat päättyneet!»

Samassa ilmestyi vanhuksen eteen puhtaisiin vaatteihin puettu mies ja
nainen, jotka tervehdykseksi vanhukselle ojentivat kätensä. Vanhus
epäilevänä nostaa lattiaan luodut silmänsä ylös ja kysyy: »Ketä te
olette?» Nainen puristaen lujasti vanhuksen kättä, sanoo: »Eikö isä
enää tunne minua. Minä olen tyttärenne Hanna ja tämä on minun mieheni;
olemme nyt tulleet Amerikasta teitä hoitamaan vanhalla ijällänne.»
Vanhuksen silmät nyt kirkastuvat ja hymyilevänä katsoo hän heihin
molempiin, mutta miehen silmiin katsoessaan hymähtää: »Amerikkalainen».
Mies toistamiseen tarttuu vanhuksen käteen ja sanoo: »Varmaan ette
enää minun tunne, sillä minä olin vielä nuori silloin kun myllyn
sulusta laskin vettä päällenne ja olitte vähällä hukkua. Minun täytyi
silloin paeta ja nöyrimmästi pyydän nyt sitä teiltä anteeksi. Minä
pelkäsin teidän kiuhtuvan vihaanne, että te kostaessanne minulle
löisitte luuni murskaksi, sentähden juuri pakenin. Mutta Jumala, joka
kaikki asiat kääntää parhain päin, on nytkin toimittanut niin, että
pahin hylkyläisenne vanhalla ijällänne on tullut teitä lohduttamaan,
elättämään ja hoitamaan. Minä olen nyt rakkaimman tyttärenne mies ja
vävypoikannne ja olemme tänä päivänä ostaneet tämän talon; voitte siis
nyt olla vakuutettu toimeentulostanne ikänne viimeisinä päivinä.»

Kuinka tämä kaikki on mahdollista! olisi vanhus mielellään tahtonut
sanoa, mutta ikävän ja huolen runtelemana oli hänen tajunsa jo niin
lahonnut, ettei huomattavaa sanaa tullut sinne eikä tänne päin.



Markkinaturkki.


— Oliko montakin muokattavaa lammasnahkaa siellä Hetteen perällä, josta
Jussi nyt tuletkin?

— Ei sen useampaa kuin sille pojan viikarille turkiksi; niistä
kuuluttiin aikovan markkinaturkki jouduttaa. No jo siitä talosta hentoo
vesittelemättä toiseen paikkaan lähteä. Minullaisella miehellä siinä
näkyi oikein tosi ikävä tulevan ja tuntuu ikäänkuin älyn päälle kävisi,
kun ne siinä pitävät niin sanomattoman suurta rätinätä.

— Mitä kaikkea ne siinä sitten hommasivat?

— Mitä ne hommasivat. Se alituinen hammaslelu keskenään. Hävyttömät!
Yhtenä iltana se sitten kumma oli tulla. Koiranpentu oli ne
lammasnahat saanut kynsiinsä hämärätuntia nukuttaessa ja oli repinyt
ne pahanpilalle. Itse ukko julmistui silloin kovasti koiranpennulle ja
olisi tainnut antaa heti kukakäski, vaan poika äitinsä kanssa joutui
väliin, eikä paljoa puuttunut silloin ettei ukolta niskoja muserrettu
luontokappaleen puolesta, niinkuin itse sanoivat. No se poika se vasta
koko luikku on. Sen kanssahan minun piti nahkojakin vetää ja siinä se
kun laulaa läikätti aivan lakkaamatta; se minun vanhaa mieltäni varsin
tympäsi. Lauloi vielä mitä rumimpia roistojen rällätyksiä, joita älyn
ihminen ei toki hentoisi huuliltaan päästää. Mutta oli sitä minullakin
mieltä. Minä aivan varsin tahallani jätin nahkoista reunat koviksi ja
keskustan vetelin kuta pehmeämmäksi, joista tuli sitten kuin suureen
päähän taivutettu hattu.

— Mistäs päin se nyt raatari kulkee?

— Minähän kävin Hetteenperän pojalle markkinaturkkia ompelemassa. Ei
kyllä missään nimessä olisi sinne nyt joutanut, kun siellä vaarallakin
olisi pitänyt käydä sulhasvaatteet tekasemassa, vaan se poika pani
semmoisen kivaltin että siinä ei auttanut ilo, ei armo.

— Taisivat turkkinahat, niinkuin muutkin kapistukset olla oikein ehta
hyviä.

— Ei olleet hyviä, vaan semmoisen miehen turkiksi ne kyllä välttivät.
No siinä se on moinen miehen alku. Se alituisesti laulaa läilättää,
vaikka ei osaa nuottiakaan ja muutoinkin puhuu hyvin typerästi. Oi-niin
sanomattoman ikävä ollakseni että kiitin kun pääsin siitä talosta
erilleni. Yhtenä iltana sain vielä oven takaa salaa kuunella kun
keskenään puhuivat, että muka minä söisin liian paljon voita ja maitoa,
enkä osaisi ommella niin hyvästi kun se ja se. Häjyyksissäni heitin
sitten pojan turkin hartioihin oikein lomahtamalla liikaa nahkaa, että
huomaisivat markkinoillakin kaikkein suurimmastakin joukosta, missä
Hetteenperän poika hömmöttää.

       *       *       *       *       *

— Mitäs kaikkea sinne markkinoille kuuluu? Olivatko lammas- ja
oravannahat kalliita ja oliko muutoin paljon rahvasta, myöskin
Hetteenperän poika uuden turkkinsa kanssa?

— Näkyi Hetteenperän poikakin uuden turkkinsa kanssa, mutta muutoin
huonolla onnella. Hän lähti torilta keskuskatua astua hötkyttelemään,
samalla sommitellen sanoiksi kauppiasten ovenpäälliskylteistä nimiä,
kun samassa eräs mustalainen ajoi vastaan. Sitä poika ei huomannet
ennenkuin aisa oli pukannut turkista toisen povipuolen kokonaan irti.
Nähkääs, uudesta markkinaturkista!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tervanpolttajat : Ynnä muita kertomuksia pohjan periltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.