Title: Talven tullessa : Runoja
Author: Suur-Juhola, Juhani
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Talven tullessa : Runoja" ***


TALVEN TULLESSA

Runoja


Kirj.

Juhani Suur-Juhola [Topi Orpana]



Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.



      Laitan sillan laulelmista
      maille suuren harhan,
      jotta pääsen aatoksista
      synkän kirkkotarhan.

      Laitan sillan lauleloista
      yli tuskan kuilun.
      Kuolon esikartanoista
      soitan ääntä huilun.



SISÄLLYS:

PAKANOITA

Kun ma täytin itseäni.
Kaksi tietä kulkijalla.
Pakanoita.
Titaanien laulu.
Simsonin uhka.
Pakana.
Riemun valtakunta.

LUOSTARISSA KÄYDESSÄ

1—8.

NEITO KAIVOLLA

Miksi katsot, kaunis impi?
Kuu hohti ylitse tienoon.
Neito kaivolla.
Oi, miksi pieniksi pirstasit.
Alppikukka.
Hämeenmaa.
Kellastunut lehti.

TALVEN TULLESSA

Talvi tulee.
Jumalan myrsky.
Viini, tanssi, naisten nauru.
Seison muistojen seassa.
Tikari.
Antakaa viinaa.
Punainen synti.
Näinpä lauloi murhe mulle.
Laula, laula, lapsonen.
Uunnavuonna.
Aleksanteri Suuri.



PAKANOITA



KUN MA TÄYTIN ITSEÄNI.


    Kun ma täytin itseäni
    joutunut en harhaan.
    Kuunnellessa sydäntäni
    lauloin laulun parhaan.

    Kaksi kaunosisarusta
    sielussani eli:
    ilo loihti lohdutusta,
    murhe kasvatteli.



KAKSI TIETÄ KULKIJALLA.


    Kaksi tietä kulkijalla.

    Toinen on se outo polku
    hairahdusten, haavehien,
    aina polttavan pyrinnön,
    onnen-kaihon katkerimman.

    Tehty sankarisuvulle,
    urohille uljahille,
    jotka kulkevat koditta
    isätöinnä, äiditöinnä
    oman voimansa varassa,
    oman vaiston ohjatessa.

    Tie se johtama jumalten
    luokse luojan kaikkivallan
    viepi, voittohon, valohon,
    vaikkei kulje kukkamailla.

    Toinen polku, turman polku,
    kurjuuteen ja kuolemahan.

    Ken voi hehkuvan halunsa,
    pyrintönsä, pyytehensä
    tyytyväisenä tuhota,
    olla hetken onnellisna,
    ei ole elämän herra,
    vaan on matkalla manalle,
    kuolon teitä kulkemassa.

    Kasva, suuri rinnan kaiho!
    Anna ainainen pyrintö,
    jotten uupuisi unehen,
    saisi onnelle sanoa:
    nyt sun riistin rinnalleni.
    Kasva, suuri sielun kaiho,
    jotta joutuisin minäkin
    elon tietä etsimähän.



PAKANOITA.


    Pakanoina palvelemme
    aurinkoa, illan kuuta.
    Palvelemme tähtiyötä,
    kimallusta aamun kuuran.
    Kevään tulien ruusukenttää,
    tuoksua myös nuoren nurmen.

    Pakanoina palvelemme
    syksyn synkkää ukkosyötä,
    salamoita säihkyviä,
    vihureita vinkuvia,
    myllerrystä myrskytuulen,
    kohinata korven jylhän.

    Pakanoina palvelemme
    luottehia suuren luonnon.
    Maa on emo punamarjan,
    meidän iki-onnelamme.
    Ihanuutta ilmat välkkyy,
    unohtuvi tarun taivas.



TITAANIEN LAULU.


    Suuret jumalat,
    ilmojen asujat!
    Kauas kannelle taivaan kaaren
    maasta pakenitte,
    luodut hylkäsitte,
    heititte keskelle aution saaren.

    Tuska ja hätä
    maata ei jätä,
    raskas on ihmisten taakka.
    Tyynnä katselette,
    apuun tule ette,
    luomanne kärsii kuolohon saakka!

    Tulen me toimme,
    valkeuden loimme.
    Kauas karkkosi öiden valta.
    Aukesi aamu,
    kuoleman haamu
    sijalta syöstiin korkeimmalta.

    Helvetin ota,
    hiisien sota
    nyt ei hirvitä, turhaan se pauhaa.
    Ihmisen henki
    taivaisienki
    vihaa ei säiky, nauttii rauhaa.

    Tulen me toimme,
    valkeuden loimme,
    syntyi ihmisen sielun kaipuu.
    Edistys herää,
    aatteita kerää
    ihmisen henki. Usvat haipuu.

    Pimeyden veimme.
    Sillä me teimme
    syntiä vastaan mieltänne pyhää.
    Vihotimme teidät,
    Kirositte meidät,
    kostoa meille haudotte yhä.

    Pelkää me emme!
    Taistelujemme
    liekkiin juoksemme rohkein mielin.
    Palvelijanne
    ja profeettanne
    turhaan loihtivat leimuvin kielin.

    Suuret jumalat,
    ilmojen asujat!
    Olkaa levossa niinkuin ennen!
    Ihmisen henki
    jumalienki
    vallasta pyrkii valohon mennen.



SIMSONIN UHKA.


    Yö kaartaa ympärillä synkkä, musta,
    ja ilmaa viiltää vihan salamat.
    Maan ääret huutaa hurjaa kirousta
    ja säilät koston hengen valamat
    jo rintaan lyövät. Ahdistus niin ankee
    kuin kuolon kauhu sieluhuni lankee.
    Oi, Jehova, sun vihas murtaa mun!
    Sen alla armotta ma ruhjoudun.

    On surman yö, ja raivotarien ilveen
    ma kuulen pimeässä ilkkuvan.
    On onnen otsa peittynyt jo pilveen,
    ei tähteä näy yhtään vilkkuvan.
    Mun sieluani kalman varjot kaartaa,
    yön mustat joukot piirittää ja saartaa.
    Ei kukaan kuule ääntä poljetun,
    kun vihoitin, oi Jehova, ma sun!

    Ah, kallista se oli onnen hinta,
    ja kallis oli katsees armahin,
    kun kesken kesäpäivää suloisinta
    tää talviyö on tullut harmahin.
    Ah, Delilani, paljon veit sa multa,
    kun sua lemmin. Kutriesi kulta
    sai minut unhottamaan Jehovan
    ja synnyinmaan ja vallat taivahan.

    Mut polta, liekki, polta katkerasti,
    ja helvetti, lyö tulta hurjasti
    maan uumenista taivaan ääriin asti,
    en sittenkään ma itke kurjasti.
    En kadu, että naisen suuteloihin
    ma kunnon vaihdoin, hullun unelmoihin
    myin taivaanlahjan, petin isänmaan
    ja ijäks' itse joudun Gehennaan.

    Oi, Delila, sun valhevalais turman
    sain kerran kuulla, siihen hukkua.
    Näin kultaisien kutriesi hurman,
    sain suudelmies suloon nukkua.
    Jos aamu aukeni tai lankes ilta,
    toit aina viestin kaukorantamilta.
    Kun lemmestäsi, armas, laulelit,
    sa mulle onnen ovet aukaisit.

    Niin, polta liekki, lemmin Delilala,
    en sitä koskaan voi ma katua.
    Kun hänen kanssaan kuljin maailmata,
    niin kaikki oli suurta satua.
    Ja vaikka kaikki synnit anteeks' saisin,
    jos häntä yhden kerran kiroaisin,
    niin huudan houkutuksiin: tullos, yö,
    en armahinta muistoani myö.

    Mun kutreissani piili sankarvoima.
    ja joukkoja ma kätkin kädessäin.
    Nyt olen vihollisen kammitsoima,
    nyt pyövelini ilkkuu edessäin.
    Sen teit sa, armas. Olit heikko kerran.
    Mut sua syyttäisinkö eessä Herran!
    Ei! Lemmelleni, sulle uhraisin
    nasiirivoiman kerran vieläkin.

    Nyt iäksi on mennyt armas aamu,
    ei päivän kehrä kulje ratojaan.
    Nyt mailla hiipii kuolon hirmuhaamu
    ja korjaa Gehennahan satojaan.
    Nyt kohta koittava on koston hetki,
    ja ikuinen on eessä piinanretki.
    Mut muisto armas mulle kirkastaa
    myös tuonen maita, lientää Gehennaa.

    Vaikk' kuolon mua vartioisi vahti,
    kuin jalopeura eessäin kulkisi,
    vaikk' kahlehtisi mua manan mahti
    ja suuni rautakourin sulkisi,
    vaikk' yltyis tuskan tuli tuhatverran,
    kun nimeäsi huudan, joka kerran
    ma huudan lakkaamatta: armahain,
    ma sua lemmin, kallis Delilain.



PAKANA.


    Milloin synnyin minä pakana?
    Silloin kun saunan oven takana
    tohisi syysyö hyytävin tuulin.
    Sen minä elossa ensiksi kuulin.

    Silloin ensi kerran vavahdin,
    elämän hyvyytehen havahdin.
    Näinkö se laupias lahjoja tuhlaa,
    lapselle laittavi syntymäjuhlaa?

    Syysyö ulkona tohisi,
    korpi saunan vierellä kohisi.
    Äitini itki ja peikkoja säikkyi.
    Eessäni ensi kerran elämä väikkyi.

    Elo, mikset antanut salamaa,
    myrkkyä neitosien valamaa,
    uhkaakin vielä hiukkasen tuonut,
    niin oisit kaikki jo antimet suonut!



RIEMUN VALTAKUNTA.


    Ah, kuinka riemun valtakunta
    on halpa monen mielestä.
    He eivät näe kevätunia,
    eivätkä päivän hymyä,
    vaan huomisesta huolissaan
    pois unhottavat pyhän maan.

    On pidot suuret laitettuina,
    mut vieraita ei vielä näy.
    He pelloillansa itkusuina
    maan mustan multaan katsoin käy.
    He arkiryysyin ahertaa,
    vaikk' auki oisi onnen maa.

    Häähuoneen kirkas valosarja
    on kauan turhaan loistanut!
    Kell' esteenä on nautakarja,
    ken emännän on ottanut,
    ja huolta pitää lapsistaan,
    ei jouda häihin tulemaan.

    Me riemuitsemme, karkeloimme,
    me lapset nuoren nautinnon,
    ja kultakuvin unelmoimme
    pois iskut kovan kohtalon.
    Ja viini, nainen armainen
    vie meidät juhliin jumalten.

    Ken suuremman lie saanut onnen?
    se, joka uskoi maailmaan,
    vai se ken toiveittensa ponnen
    on pannut uuteen, tulevaan?
    Mut mitä tänään tehdä voi,
    sen houkko huomiseen vaan soi!



LUOSTARISSA KÄYDESSÄ



1.


    Me käymme tietä luostarin,
    kun kevätaamu koittaa,
    ja nuorta rintaa uhkuvin
    elämä aateloittaa.

    Me käymme tietä luostarin.
    Sen synkät kellot soivat.
    Mut aamu ompi armahin,
    ja ruusut purppuroivat.



2.


    Käymme kirkkoon, pyhäinkuvat
    meihin katsoo suruissansa,
    munkit maahan kumartuvat,
    itkee syntejänsä kansa,

    itkee alla kirkon kuvun,
    kohoovaisen taivahalle,
    kirousta ihmissuvun,
    joka nääntyy tuskan alle.

    Matalana laulu harras
    kaikuu kuoripoikain suusta.
    Aukee kadotuksen parras
    meille, jotka söimme puusta

    hyvän sekä pahan tiedon,
    puusta syntiinlankeemusten,
    kun me parhaan ajanvieton
    saimme alla hairahdusten.

    Istuimeltaan ylähältä
    puhuu apostoli Paulus:
    "Nuoruutesi himot vältä,
    tukahuta kevätlaulus!

    Olkaa niinkuin minä olin
    nuhteeton ja horjumaton,
    tieni saastatonna polin,
    ylähällä niitin sadon.

    Naista vältä, varsin solein
    vie se varmaan turmelukseen."
    Kivikuvat apostolein
    nyökkää tähän vakuutukseen.



3.


    Hirvittävä hiiden valta
    täällä henkii kaikkialla.

    Mieli nuori täällä vaipuu,
    viihtyy yksin kuolon kaipuu.

    Harmaat haudat vainen täällä,
    peittyy rinta kalman jäällä.

    Kuolon huuhkaimet vain huhuu,
    valhekielin pyhät puhuu.

    Vievät viime karitsamme.
    Tuovat maksun kuoltuamme.



4.


    Ei tänne kirkon hämärään,
    ei synkeään sen ikävään,
    ei itkuun, valituksiin,
    vaan tuonne ilmaan ihanaan
    keväisen tuomen tuoksumaan,
    ja käen kukahduksiin,

    kas, sinne mieli halajaa,
    on siellä meille kotimaa,
    pois kätkee raskaat siteet,
    ja kevään tuntu tuoksuinen
    vie kauas kuolon sävelen
    ja synkät mielipiteet.



5.


    Tiellä sirkka sirittää,
    rantaan laine lirittää,
    virttä lintu virittää,
    kevät kukkii, tuoksuu tuomi.
    Päivä hohtaa, silmäluomi
    painuu hiljallensa kiinni.
    Niinkuin helmeilevä viini
    kulkee huuma keväimen,
    valuu rintaan ihmisen,
    tuopi sieluun sävelen.

    Terve, kevät suloinen,
    päivä päärlyvaloinen!
    Sydän syksykuloinen
    sua pyytää, sua anoo,
    sulta lohdutusta janoo!
    Paista, päivä kirkas, loista,
    rinnoistamme routa poista,
    kimalla myös luostarin
    ikkunoissa, armahin,
    säteinesi kultaisin!



6.


    Valoisissa unelmissa
    naisten kanssa käsikäissä,
    huumattuina, juovuksissa
    karkeloimme keväthäissä.

    Viini päilyy, nauru kaikaa,
    elon kovuus katoaapi,
    kevätkukoistuksen aikaa
    mieli, sielu kuvastaapi.

    Nuori, naurusuinen henki
    katoovalle kaiken antaa,
    ilkkuu itse kuolollenki,
    joka viikatettaan kantaa,

    tuntee hetken, johon piirtyy
    vuosisatain toive, haave.
    Kauas kyynelöiden siirtyy
    kärsimyksen musta aave.

    Kullan vyötä käsi kiertää,
    huuli palaa huulta vasten,
    aatos armaisena viertää
    niinkuin uni aamunlasten.

    Mutta tornikamaristaan
    nuori munkki katsoo meitä.
    Kauan katsoo katsomistaan,
    valuu silmä kyyneleitä.

    Muistaneeko ajan vielä,
    jolloin vapaana hän kulki,
    tunsi tuoksut elon tiellä,
    unikuvat rintaan sulki?

    Ikävöikö lasejamme,
    naisten suuteloita halaa,
    keskeen kevätriemuamme
    kaipaavako mieli palaa?

    Tunteeko hän, kuinka harhaan
    eksynyt on ihmiskunta,
    kesken keväimensä parhaan,
    kun ei näe nuorta unta.

    Vai jo unhottanut oisi
    kauniit synnit nuoruutensa,
    kyynelissä unelmoisi
    taivastarut sielullensa.



7.


    Hyvästi jää, luostarpiha,
    harmahine muureinesi!
    Kalma, katkeruus ja viha
    ovat synkkä osuutesi.
    Nuori henki, nuori liha
    eivät mahdu majoillesi.

    Hyvästi jää, unteloinen
    kansa, keskeen tumman talon!
    Osa sulle sopii moinen,
    itse estit päivänvalon.
    Nyt ei pääse aurinkoinen
    rantaan sydämesi salon.

    Tuonne, missä ihmismeri
    levotonna kuohahtaapi,
    kutsuu meitä nuori veri,
    aatos sinne samoaapi.
    Siellä toivon touko terii,
    tunne suuren tuoksun saapi.



8.


    Taas laiva vettä viiltää, taakse jää
    kauaksi kupooleineen monasteri.
    On päivä kirkas, päilyy tyyni meri
    ja autereista ilma kimmeltää.

    Oi, kaunis näky, tornit luostarin
    kun päivä kimalluttaa loistokkaana!
    Se hohtaa romantiikan kultamaana
    ja mielen ammoisiin vie aikoihin.

    Mut katso kaukaa! Unta vain se on
    kuin itse romantiikka, kaunis haave.
    Jos luokse käyt, kuin kaihisilmä aave
    se sieluusi luo kylmän ahdingon.



NEITO KAIVOLLA



MIKSI KATSOT, KAUNIS IMPI?


    Miksi katsot, kaunis impi?

    Katsot kauniilla hymyllä,
    pehmehillä piirtehillä,
    silmies sinellä katsot,
    kutriasi kultavyöllä
    pohjahan polon sydämen,
    synkän sielun sokkeloihin.

    Aikoisitko auringoksi
    miehelle murehiseile,
    päivän maille päästäjäksi,
    tulen tuojaksi tupahan?

    Vaiko viedä viimeisenkin
    tahdot multa tarmon, järjen?

    Miksi katsot, kaunis impi?



KUU HOHTI YLITSE TIENOON.


    Kuu hohti ylitse tienoon
    ja kukkaset tuoksua loi.
    Yön suvisen henkehen vienoon
    se laulujen tenhoa toi.

    Kylä nukkui, raatajaväki
    yönunesta voimia joi.
    Myös sielumme unia näki
    ja kauniita kuvia loi.

    Tuli aamu. Virkeänä työhön
    kylä nousi, nurkunut ei.
    Minä aamulla heräsin yöhön.
    Uni pois minun riemuni vei.



NEITO KAIVOLLA.


    Olin matkan vaivoista väsynyt
    ja kaipasin kirkasta vettä,
    oli hiki otsalla helmeillyt,
    ei maantiellä lieviketlä.

    Sinä vettä lähteestä ammensit
    ja toit mulle janooni juoda.
    Vaan, armas, kuinka sa kaunihit
    voit sieluuni silmäs luoda.

    Sinä neito kaivolla kaunoinen
    loit lumoihin kulkijan rinnan,
    toit elämän vettä. Mut vilveestä sen
    sain maksaa ma kalliin hinnan.

    En naisten lempeä janoa, en,
    ei houkuta kiharahapsi.
    Käyn alla suurien surujen.
    Sua itken, unieni lapsi.



OI, MIKSI PIENIKSI PIRSTASIT.


    Oi, miksi pieniksi pirstasit
    sa unieni kauniit kuvat,
    ja miksi kylmänä runtelit
    mun syämeni tuulentuvat!

    Jos oisit voinut sa aavistaa,
    mitä mulle ne olleet ovat,
    niin itkisit sinä laulajaa,
    jota kohtasi tuskat kovat!



ALPPIKUKKA.


    1.

    Alppikukka jyrkänteellä,
    ahmaa alla rotko muste.
    Urho, joka uskaltaa
    nousta vuorta korkeaa,
    poimia sen kukkasen,
    saapi onnen, autuuden.

    Huumetta se kukka henkii,
    niinpä kertoo vanha taru.
    Nuoret juoksee, vanhakin
    vielä raskain askelin
    vaappuu, tahtoo tavoittaa
    vuoren-kukkaa kuuluisaa.

    Sinne siintää kaukomaita,
    toteutuvi unten usko,
    sielun valtaa vavistus,
    usvat haipuu, kirkkaus
    tulvii syämen syvyyksiin,
    johtaa suuriin unelmiin.

    Mutta alla vuoren peikko
    nauraa hiiden nauruaan.
    Ampuu nuolen, rotkohon
    vaipuu miesi onneton,
    rinta rikki, öiden yö
    mustaksi se silmät lyö.


    2.

    Sinä alpin harjanteella
    olit vuorenkukka,
    sua tahdoin tavoittaa
    ma polo poikarukka.

    Luulin lemmen löytäväni,
    tuoksun tuntehelle,
    auvon, riemun rintahan
    ja lohdun sydämelle.

    Mutta musta epätoivo
    juoksi mua vastaan,
    peittyi päivä kultainen,
    ei valaise se lasiaan.



HÄMEENMAA.


    Lapsuuden ei leikkitanner
    ollut mulle Hämeenmaa,
    mutta oli unten manner,
    sinne muisto viittoaa.

    Saaret, niemet, salmet siellä
    nuoren lemmen tarinan
    ovat kuulleet, nähneet vielä
    kaiken onnen kaatuvan.

    Tunnon tuskat, sielun vaivat
    tunsin siellä suurimmat,
    siellä onnen kultalatvat
    kevätmyrskyyn hukkuivat.

    Sirkut silmät, silkkitukka,
    varsi norja, valkoinen,
    sellaisena, poika rukka,
    muistan Hämeen impyen.

    Teillä kuljin kultaisilla
    kerran Hämeenmaahan päin.
    Itkin teillä harmahilla
    kotiin tullen impeäin.



KELLASTUNUT LEHTI.


    Kellastuttu! lehti lensi
    ikkunasta huoneeseni.
    Kirje kuolon kirjoittama
    





Home