Title: Matkakuvaelmia ja muistoja Lapin rajoilta
Author: Nervander, Emil Fredrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matkakuvaelmia ja muistoja Lapin rajoilta" ***


MATKAKUVAELMIA JA MUISTOJA LAPIN RAJOILTA

Kirj.

E. Nervander


Tekijän käsikirjoituksesta suomentanut

Toimi Juutti



Porissa,
Gust. Romelius,
1908.



SISÄLLYS:


Alkusanaksi.
Matkalla pohjoista kohti:
  1. Monta kevättä samana vuonna! Tornio ja Haaparanta.
  2. Matkalle Aavasaksalle.
  3. Aavasaksa. Napapiiri sivuutetaan. Tuomi kukkii. Hihhulien
     pesäpaikoilla. Vaellus erämaassa.
  4. Perillä. Hyttysiä. Ryövärijuttu Lapista.

Kesämuistelmakuvia:
  1. Muonion- ja Äkäsjoella. Ylös koskia ja tuntureille.
  2. Kohtaus erämaassa. Yllästunturin juurella.
  3. Yllästunturi.

Talvi-muistelmakuvia
  1. Miten tulin joulua Lapissa viettäneeksi.
  2. Peikkomaisia näköhäiriöitä Lapissa.
  3. Ihmeikästä värivaihtelua taivaalla. Revontulet.
  4. Mikä poro on ja miten sillä ajetaan.
  5. Lappalaisperheen kodassa.
  6. Ystäväni "Pekka Riepu" ja jäähyväiset sille ja Lapinmaalle.



ALKUSANAKSI.


Tämä pieni kirjanen julaistaan nyt saamieni ystävällisten kehotusten
aiheuttamana, että näet yhtäjaksoisesti kertoisin muutamista
muistoistani ja saamistani vaikutelmista parin kauvemmin kestäneen
oleskeluni ajoilta Kolarissa. — Niinikään olen tähän osittain
lisäillyt, osittain muovaillut jonkunverran sellaistakin, mitä jo
aikaisemmin erinäisissä sanomalehtijulkaisuissa olen kertonut.

Vaikkapa Kolari sijaitseekin Kittilän Lapin leveysasteella ja
vaikkapa sen luonto onkin läheistä sukua eteläisen Lapin luonnolle,
on ensinmainittu maa-alue luettu kuuluvaksi siihen, minkä virallinen
nimitys on Suomi. Tämä riippunee kenties lähinnä siitä, että Kolari
aikoinaan on ollut osa Ruotsin Länsipohjaa ja siitä syystä oli se nähty
soveliaimmaksi liittää Pohjois-Pohjanmaahan.

Että lappalaiset Kolarin väestöä, niin köyhää kuin se onkin, kadehtivat
varsinkin näiden helppojen verojen ja sotilasrasitusvapauden takia,
on tunnettu asia. Saisivatpa he vaan vallan määrätä, kuulisimme
kyllä piankin puhuttavan Kolarin Lapista. Kertoelmani koettavatkin
ensi sijassa esittää luonnossa ilmeneviä kuvaelmia, joilla lienee
vastikkeensa eteläisessä Lapissa, mutta ei Suomessa.

Että nämä kuvaukseni ilmestyvät käännöksenä — mistä minun on
kiittäminen ylioppilas Toimi Juutia — se käy nimilehdestä selville.

Kirjoittaja.



I.

MATKALLA POHJOISTA KOHTI



1. MONTA KEVÄTTÄ SAMANA VUONNA! TORNIO JA HAAPARANTA.


Hupaista on keväisen ja kevätkesäisin matkustaa kauvemmas pohjoiseen ja
matkansa varrella huomata, miten tuon kauniin, lupaavaisen vuodenajan
etujoukot jo ovat tännekin pohjolaan ehtineet. Herkkyypä mielessään
kuvittelemaan, että tämä raitis, iloinen aika silloin on sattunut
muodostumaan tavallistaan pitemmäksi.

Useita vuosia takaperin matkustin toukokuussa ja kesäkuussa —
enimmäkseen maitse — ympäri koko Itämeren. Lähdettiin Helsingistä
Suomenlahden yli Rääveliin ja jatkettiin sitte matkaa Venäjän
länsiosien halki Riian kautta Saksan valtakunnan pohjoisille
rannikkoseuduille ja pistäydyttiin muutamissa sikäläisissä katedraali-
ja merikaupungeissa aina Lyypekkiä myöten.

Kotimaasta lähdettäessä oli kylmää ja harmaata kedoilla ja lehdoissa,
mutta täällä etelämpänä tuoksahti vastaamme mitä hienoin, leppoisa
kevät; siellä oli ruohoista jokaisessa sopessa, ja siellä lemusivat
sireenit ja tuomet puistikoissaan ja lehdoissaan.

Ja Tanskassa, saapuipa niihin tahansa Seelantia, lepattelivat
vaaleanvehreät lehvät metsien tummissa pyökkipuissa. Puutarhoissa
ylenivät tuomet ja sireenit ja hedelmäpuut mitä heleimmissä
morsiuspukimissaan.

Kun matka sen jälkeen kävi yli Sundin ja jatkui halki eteläisen ja
keskisen Ruotsin, Malmöstä ja Lundista Skaraan, Vexiöön, Linköpingiin
j.n.e. aina Upsalaan ja viimein Tukholmaan asti, levisi kaikkialla
eteemme kevät veitikkamaisesti hymyilevänä ja se mitä kauneimmassa
kukkaisasussa muukalaisen vastaanotti.

Koska aikomukseni oli ollut viettää suuri osa kultaisen kesän
keskiyönauringonviikoista Suomen puoleisessa pohjolassa — köyhässä
Kolarissa, joka Muonion- ja Tornionjoen rantamina tungeikse pohjoista
kohti Muonion ja Kittilän Lappien väliin, olisi tietenkin ollut
mukavinta matkustaa höyrylaivalla Ruotsin pääkaupungista Haaparantaan.
Mutta kun minun täytyi ensin käydä Helsingissä, palasin senvuoksi
piakkoin kotimaahan. Sielläkin oli minua vastassa kevät, joka jo oli
ehtinyt edetä yli Ahvenanmeren ja pukenut pihlajat ja koivut, tuomet ja
sireenit kukkiin ja lehtiin.

Ja miten kauvas tahansa pohjoiseen juna minua sitte kiidättikin, oli jo
kesä Suomen vainioilla, yksinpä noilla ihanilla, eteenpäin rientävien
porisevien purojen uurtamilla Hupisaarilla Oulun luona. Oulu oli siihen
aikaan rautateittemme päätepaikka.

Höyrylaivaliike oli kuitenkin jo täällä pohjolassakin alkanut ja
hauska, oikein mukava pienempi höyrylaiva välitti liikettä Oulun, Kemin
ja Tornion välillä.

Kemissä tapasin ilokseni ja odottamattani sen nuoren ystäväni — jo
silloin hyvässä asemassa olevan tullivirkamiehen — joka oli kutsunut
minut kesävierailulle Kolariin. Hän oli saapunut Kemiin minua
tapaamaan. Sieltä matkustimme yhdessä höyrylaivalla Tornioon, jonne hän
oli jättänyt hevosen ajopeleineen.

Syvässäkulkevat alukset eivät pääse Tornionjokea myöten noihin
tuttuihin pikkurajakaupunkeihin asti, vaan on niiden pysähtyminen
ulkosatamaan. Pienemmät laivat kulkevat tuon matkan ilman esteitä. Ei
tule sen vuoksi oudoksua, että ensikertalainen Tornioon matkustaja
hämmästyksekseen huomaa laivansa laskevan joen läntiselle rannalle
— siis Ruotsin puoleiselle. Tahi jos matkustat maanteitse, on sinut
vietävä yli virran itäiseltä rannalta läntiselle.

Tuo vanha, jo 5 à 6 vuosisataa sitte mainittu Tornio, joka v. 1621 sai
kaupunginoikeudet, perustettiin muutamalle saarelle lähelle virran
läntistä rantaa. Tämä on jälestäpäin muodostuneiden maatumisien kautta
kasvanut yhteen Ruotsin kanssa, johon sen nyt yhdistää pitkä ainoastaan
jalankulkijoille varattu, ränsistynyt silta, mikä on rakennettu yhäkin
alavan ja liejuisen joenpohjan yli. Hevosliikennettä ja raskaampain
tavarain kuljetusta Tornion kaupungin ja vastakkaisen suomenpuoleisen
rannan välillä välitetään tavallisilla rattailla, nyttemmin taas, kun
Oulun rata on tänne asti ulotettu, höyrylautan avulla, niin hyvin
matkustavaisia kuin rautateitse saapuneita tavaroitakin.

Tornio lienee luettava Perä-Pohjolan vaatimattomimpiin kaupunkeihin.
Yleiset avonaiset alat, joita muuten on vähän, olivat nurmikkoisia.
Yleisistä istutuksista saattoi tuskin mainita. Mutkikkaat, kapeat kadut
olivat kiveämättömiä, samoin myöskin niitä leikkaavat palosolat. Näiden
kujien kahdenpuolen oli ja on kai vieläkin jokseenkin syviä laudoilla
peitettyjä ojia, mitkä samalla olivat jalkakäytävinä, Ne ovatkin ylen
tarpeellisia etenkin syksyaikana, jolloin katujen liejun paljous ihan
hirvittää. Rakennukset ovat enimmäkseen vanhoja, matalia ja punasiksi
maalattuja, mutta tapaapa väliin uudempiakin ja sirommannäköisiä
taloja, joihin on uhrattu valoisampia värejä.

Kun vuonna 1827 ruotsalainen naapurikaupunki _Haaparanta_ syntyi,
ei Torniolla ollut varoja eikä yritteliäisyyttä kilpailuun tuon
ripeästi kehittyvän kilpailijan kanssa, jota nyt saatetaan sanoa
nykyaikaiseksi, vaikkakin pieneksi kaupungiksi. Kadut siellä ovat
leveitä ja suoria, asuinrakennukset siroja ja miellyttäviä, pienet
istutukset sieviä ja hyvin hoidettuja, liike kaduilla jokseenkin
vilkas, kauppapuodit ylimalkaan paremmin varustettuja ja asukkaiden
vaatetus enemmän huolehdittua kuin Torniossa. Jos aikoo uida joessa, on
matkustettava »Ruotsiin» j.n.e. Yhdessä suhteessa oli Tornio — kaikista
merkeistä päättäen — ehdottomasti Haaparannan edellä, nimittäin
siinä, ettei siellä ollut viekoitelevia työväenkapakoita. Niissä
kahdessa Haaparannan kolmannen luokan kapakassa, jotka sijaitsevat
vilkasliikkeisten katujen varsilla, saattoi avonaisista akkunoista
keskellä päivää nähdä ja kuulla rähisevien miesjoukkojen pullojaan
kilistelevän, ja kuitenkin oli niistä suuri osa suomalaisia jätkiä.

Ken Torniossa on oleskellut kauvemman aikaa kuin tavallinen
turisti, hän luullakseni muistelee tuota pientä pohjoista kaupunkia
rauhaisana paikkana vaatimattomine yksinkertaisine asukkaineen.
Hän varmaankin hienosti hymyillen heittää tervehtivän katseensa
noihin somiin, patriarkallisiin humalistoihin ja noihin reheviin ja
suuriin perunamaihin, jotka kadunviereisen matalan ristiaidakon takaa
pistävät yhtä selvästi katselijan silmiin kuin kauppamiesten vajojen
katoille puukehyksien varaan ripustetut »melkilihat», joita auringossa
kuivataan. Nuo puuvarustukset vajojen katoilla ovat täällä hyvin
muodissa poronlihaa kypsytettäessä. Arkielämän pienet yksityiskohdat
ovat täällä niin selvän avoinna ventovieraalle, että hän pian tuntee
olevansa tuossa pikkukaupungissa kuin kotonaan.

Olisi väärin olla tässä mitään mainitsematta tuosta hiljaisesta,
rauhallisesta Rantakadusta, jonka toisella sivustalla on jono vanhoja,
kaksikerroksisia puutaloja, useimmat niistä ylen yksinkertaisia,
vaan jotka kuitenkin näyttävät kätkevän itseensä monta muistoa ja
tarinaa, joita ehkä mielellään kuuntelisi. Kadun toista sivustaa ei
ole rakennettu, vaan täyttävät sen yksityiset »yrttitarhat» ja pienet
puuistutukset ja niitä ulottuu aina joen rantaan asti. Sen pahempi
varjostavat korkeat lankkaukset ja ristiaidakot tuota kaupungin
kaunista kohtaa.

Yleisiä rakennuksia ei Torniossa oikeastaan ole muita kuin kolme:
raatihuone, kreikkalaiskatolinen kirkkokappeli pienoiskoossa ja
kaupungin v. 1683 rakennettu kirkko, jonka hyvin säilynyttä temppeliä
ja huolella hoidettuja muistomerkkejä Tornio oikeutetulla ylpeydellä
saattaa näytellä kenelle sivistyneelle ulkomaalaiselle tahansa.

Kirkon korkea suippotorni ja sen alkuperäinen, viiden pikku tornin
koristama kellotapuli — jonka ylimmästä kerroksesta suotuisalla ilmalla
saatettanee nähdä keskiyön aurinko yli koko yön juhannuspäivää vasten —
näkyvät jo pitkän matkan päähän kaupungista.

Tämä puukirkko on ainoa laatuaan Suomessa. Se on nyt 225 vuotta
seisonut ihan vaihtumattomassa vanhassa asussaan uskonpuhdistuksen
ajan toiselta vuosisadalta alkaen. Tuota aikaa muistuttavat vielä
sen monet koristukset: iso akkuna-aukko kierteisine pylväineen,
viiniköynnöskuvineen ja serafinpäineen; köynnöksissä kiemurtelevat
korintilaiset pilarit, lyijyreunaiset ruudut kuorinakkunassa; tämän
lisäksi taiteellisesti maalattu ja kirjaeltu saarnastuoli vuodelta
1701, komeimpia mitä meillä on olemassa; joukko kattomaalauksia ja
kuorikehys, mikä leikattuine köynnöskoristeineen ja rautaristikkoineen
ja samoin uurrettuine ja kullattuine obeliskeineen tekee hyvän
vaikutuksen erottaessaan kuorin alttareineen muun kirkon yhteydestä.

Tämä kaunis kirkollinen muistomerkki on Kaarle XI:nen ajoilta ja sen
»syntymävuosi» on täsmälleen sama kuin Kaarle XII:nen.

       *       *       *       *       *

Päivän Torniossa oleskeltuamme alotimme iloisina matkamme pohjoista
kohti mitä herttaisimman sään vallitessa. Kevät kiirehti sekin meidän
mukanamme ja loi ympärilleen mitä hienoimman vehreän värityksen niin
kauas kuin silmä kantoi.



2. MATKALLA AAVASAKSALLE


Ei tarvitse matkustaa kovinkaan kauvas pohjoiseen Torniosta
tullakseen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan poikkeustapauksessa
joutuu maassamme matkustamaan paremmin viljellyn, väkirikkaamman ja
rakennuksiltaankin vauraamman seudun halki, kuin on Tornion jokilaakson
eteläinen osa tahi niinkuin sitä yksinkertaisesti nimitetään: »Jokela».

Tätä vaikutusta kohottaa vielä lähellä maantietä vierivän mahtavan
virran aiheuttama raitis tunnelma, virran, jonka suloutta lisäävät
kuohuvat kosket sekä suuret, viljellyt saaret somine maalaistaloineen,
joita erittäin kauniit, väliin tavattoman tuuheat koivut ympäröivät.

Noin yhdeksän kilometrin päässä Torniosta vie tie meidät
_Kiertovaaralle_, jotenkin korkealle mäelle, mistä laaja ja harvinaisen
mahtava näköala avautuu yli hyvinvoivan, puistomaisen jokilaakson,
jonka eteläisessä osassa kummankin rajakaupungin ja Ala-Tornion monet
torninhuiput korkeuksiin kohoavat. Tekisippä mieli uskoa, että silmä
on keksinyt jonkin suuremman kaupungin tuolla kauvempana, mutta nuopa
Tornion kaupungin tutunomaiset tornit pian meitä vanhoina tuttuina
tervehtivät.

Syystä, että vesi oli ylen alhaalla, viruivat tukkilautat sattumalta
matalikolla, mutta ilo ja elämä vallitsi sensijaan lohipatojen luona.
Sekä suomen- että ruotsinpuoleiselle rannalle oli rakennettu pieniä
torneja, joista isot ruokakellot uutta miehistöä voimiakysyvään työhön
kutsuivat. Silloin maantie väkeä täynnänsä vilisi, mutta järjestys
oli sentään mitä parhain. Saattoi nähdä, että kaikki, silloin vielä,
tajusivat työn arvon ja pitivät kunnianaan olla täsmällisenä työmiehenä.

_Ylhö_ on erään pitkän ja vihaisen kosken nimi virran eteläisessä
juoksussa. Sen kumea jyrinä kuuluu maantielle, ja valkoinen vaahto
välähtelee rannalla kasvavain lehdikköjen lomitse.

Alituiseen sai nähdä esimerkkejä siitä miten paljon ihmiset näissä
pimeissä pohjolanmaissa valoa rakastavat, ei ainoastaan luonnossa,
vaan myöskin asunnoissaan. Nykyaikaisia isoja akkunaruutuja näkee
kaikissa tämän jokilaakson uudemmissa asuinrakennuksissa. Vieläpä
pohjoisempanakin, harvemmin asutuissa seuduissa tapaa ylen usein
sellaisia akkunoita uusissa taloissa, taikka niinkuin täällä on
tapana sanoa: »nyypyykiöissä». Sitäpaitsi näkee täällä uudempia
talleja neliruutuisine akkunoineen, eikä navetoistakaan pienempiä,
kiiltävänkirkkaita akkunaruutuja puutu.

Entä mikä puhtaus vallitseekaan näiden ulkohuonerakennusten ympärillä
pienimmissäkin taloissa! Siististi ja hauskasti puettuina liikuskelevat
ihmiset kaikkialla töissään ja taloustoimissaan. Sellaiset likaisiin
rääsyihin puetut lapset, jotka Etelä-Suomessa eivät ole harvinaisia,
olisivat täällä miltei loukkauksena.

Vielä kauvempanakin pohjolassa matkamme varrella oli kievareita,
joita saattoi sanoa puhtauden esikuviksi. Astuin kerran
epähuomiossa talonväen kyökkiin. Siellä parastaikaa leivottiin.
Tuskin jauhonhiukkastakaan puhtaalla lattialla! Ei likaämpäriä, ei
halkosylyystä näkynyt huoneessa. Ovi viereiseen huoneeseen oli auki.
Kiiltäväksi maalattu lattia, suuria ruukkukasviryhmiä akkunoissa! Huone
oli hieno kuin pikku salonki.

Kun Aavasaksalle on lukemattomia matkailijajoukkoja vaeltanut, ja koska
matkasta sinne monet sanomalehtikirjeenvaihtajat ovat kertoneet, jätän
tässä matkakuvauksen syrjään, kunnes olemme päässeet suomalaiseen
Ylitornioon (on näet olemassa samanniminen pitäjä — ruotsinkielinen —
Tornionjoen länsipuolella), jonka rajojen sisäpuolella saamme kulkea
ohi tuon milteipä maailmankuulun pikku vuoren, Suomen eteläisimmän,
mistä keskiyönauringon saattaa nähdä pari vuorokautta vuodessa.

Tuo ylimalkaan viljelty ja asuttu seutu, minkä halki maantie vierii
ne 75 kilometriä, jotka Tornion Aavasaksasta erottavat, muistuttaa
sitäpaitsi kauttaaltaan paljon enemmän peräpohjolaista jokimaisemaa
kuin jylhyydessään suuremmeistä Lapin maisemaa, mistä syystä saattaisi
helposti sattua, että jos täällä näkemiänsä kertoisi, se kuvaus
muodostuisi tämän luvun alkupuolen toistamiseksi.

Ja kun me juuri tässä edellä kurkistimme muutamaan kyökkiin, on meidän
nyt kerrottava, mitä kellari, ruokasäiliöt ja ullakot ravintoon nähden
voivat meille tarjota. Tietystikin etupäässä kalaa ja poronlihaa.

Lohet ja siiat vaeltavat välittäjien kautta enimmäkseen Helsinkiin
ja Pietariin, missä nämä herkut nousevat korkeihin hintoihin
kuljetusmaksujen vuoksi. Mitätön murto-osa jää makupaloiksi tänne
pohjolan varakkaampiin koteihin. Pienemmät kalat löysivät sitävastoin
tuoreena tiensä meidänkin kolarilaiselle pöydällemme ja niiden joukossa
oli niinkin oivallisia kuin taimen, harjus ja tuo maukas ja näöltään
miellyttävän kaunis forelli somine punasine pilkkuineen. Keskikokoiset
ja sitä pienemmät kalat suolataan talven varaksi. Välttämättömäksi
käynyt silakka on ostettava Torniosta ja se käy köyhälle kansalle
kalliiksi.

Poronteurastuksesta saadaan eriarvoista lihaa, riippuen aina
paloteltujen osien erilaisesta valmistustavasta. Savustettu liha soluu
enimmäkseen lohenvientiteitä varakkaammille ostopaikoille. Auringossa
kuivatut palat nautitaan kotosalla. Perunain kanssa muhennokseksi
valmistettuna tuntui minusta tuo mehuton, kovettunut ravintoaine
jotenkin mauttomalta. Metsälinnuista ei laajassa, harvaanasutussa
Lapissa luulisi olevan läheskään niin suurta puutetta kuin sellaisista
metsästäjistä, joilla saattaisi olla aikaa pitkämatkaisiin retkiin.
Riekonmetsästys lienee eniten muodissa. Helpompaa on vesilintujen
ampuminen lammista ja juoksevista vesistä. Sitä urheilua harjottaa
mielellään yksi ja toinen täällä pohjolassa asuva herrasmies joka siitä
saa vähäisen vaihtelua sunnuntaiseen pöytäänsä.

Mitä omasta talosta voidaan saada ravintoaineita, sen jätän tässä
mainitsematta, samoinkuin kysymyksen metsämarjoista, kuten muuraimista
j.n.e. sekä joen rannoilla monin paikoin _villeinä_ kasvavista
laajoista mustaviinimarjapensaista. Niinikään jätän syrjään tuon
jotakuinkin kalliin, monen eteläsuomalaisen mieliruoan, kovan
poronjuuston makuineen ja hajuineen.

Tahdon tässä vielä mainita, että siinä kolarilaisessa talossa, missä
minä tulin asumaan, jo heinäkuun 14 päivänä saatiin oman maan kasvusta
harvinaisen hyviä perunoita. Kesä oli tavattoman kaunis ja kuiva,
ja kun aurinko oli kuusi viikkoa yötä päivää perunamaahan hellästi
säteillyt, kypsyi sato sukkelaan. Jo edellämainituilla eli oletetuilla
aineksilla saattaa yksinkertainen koti tulla hyvinkin toimeen.

Mutta kaikki muu, mitä taloudessa täytyy pitää tarpeellisena:
siirtomaantavarat, suolat, jauhot j.n.e. on kolarilaisten —
puhumattakaan niistä, jotka asuvat esim. aina Enontekiäisissä,
Inarissa tahi Utsjoella — tuotava Torniosta ja siihen se aika ja
hevoskyyti uhrattava, minkä tuo kahdenkymmenen penikulman matka sinne
ja sieltä takaisin vaatii. Jo Kolarissa kohoo 100 jauhokilon hinta,
mikä Helsingissä on 10 à 12 mk, 35 à 40, vieläpä 45 markkaakin.
Kauratynnyristä maksettiin Kolarissa 20 mk, polttoöljylitrasta 40 à 45
penniä j.n.e. Muuten vaihtelevat hinnat tavattomasti.

Käydessäni myöhemmin Kolarissa talvisaikaan näin aamiaispöydässämme
väliin mainioita poronverilettuja, vaikkei poronteurastusta oltu
tehtykään. Sattumalta sain selville, että oli tapa hakea ullakolta
jäätynyt palanen poron verta, jota siellä kuukausmääriä oli sellaisena
säilytetty. Kun verilettuja aijottiin valmistaa, leikattiin jäätyneestä
verestä sopiva pala ja se lämmitettiin kiireen kaupalla, jottei ilma
pääsisi siihen haitallisesti vaikuttamaan. Menettelytapa näytti olevan
kerrassaan mainio. Vieläkin enemmän ällistyin samana talvena erään
ylitorniolaisen virkamiehen luona, kun herkullisen aterian aluksi
tarjottiin tuoretta kaalisoppaa. Sekin valmistettiin jäätyneistä,
hienonnetuista kaaliksista, joita talvikaudet säilytettiin ullakolla
ja joista sitte palanen mitä kiiruimmin pistettiin kiehuvaan,
porisevaan pataan. Jos siinä olisi vitkasteltu, olisi kaali muuttunut
surkastuneeksi kasviliuokseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi.

       *       *       *       *       *

Vielä muutaman muiston, mikä läheisesti liittyy jälestäpäin
köyhyydestään kuuluun Kolariin, ehdin tässä kertoa ennenkuin
Aavasaksalle saavumme.

Eräänä talvipäivänä Kolarissa ollessani pyysin, että minut
neuvottaisiin seudun köyhimpään ja kurjimpaan hökkeliin. Ja niin
saatettiin minut muutamaan pieneen tupaseen — noin kolmen neliömetrin
kokoiseen huoneeseen. Tukahuttavan kuuma ja kostea usva täytti suojan,
jossa keski-ikäinen pariskunta asusti, paljasjalkainen lapsilauma
ympärillään. Ne eivät olleet tyhmiä, eivätkä pelästyneitä, eivätkä
edes näyttäneet olevan halukkaita kerjäämään. Pikemmin saattoi huomata
pienen toivonhivenen vanhempain lasien sairaissa ja kerrassaan
kelvottomasti hoidetuissa silmäraukoissa.

Minä katsahdin toveriini. Hän osotti lattiata, joka näytti idyllisen
hauskalta ja sievältä levitessään siinä kuin tasaisena vihreänä
mattona, taidokkaasti kudottu taitetuista kuusenhavuista. Varovasti
kohotti hän ylös tuon lattiamaton muuatta nurkkaa; sen alla oli —
ainoastaan paljas tasottunut maanpinta, tumma ja kostea. Ja ulkona
Lapin pakkastalvi!

Tässä ummehtuneessa, kuumassa ilmassa, tässä huoneessa, jossa kaikeksi
onneksi nälkä ei toki ole jokapäiväinen vieras, eivät lasten vuotavat,
rähmäiset silmät koskaan paranisi, eivät edes, vaikka lääkärinapua
sattumalta ja kuin ihmeenkautta olisikin saatavissa.

Johtuipa siinä mieleeni _Linné_, luultavasti kuuluisin oppinut, ja
lääkäri, joka milloinkaan on käynyt Tornion kaupungissa, jonne hän
1732 saapui palatessaan »Lapin retkeltään» Ruotsin ja Norjan Lapista.
Riensipä silloin hänen luokseen pohjoisesta päin joukko suomalaisia,
joita vaivasi vaikea, kuumissa savupirteissä saatu silmätauti.
Linné, joka tajusi, ettei heidän kärsimyksiinsä saattanut toivoa
parannusta niin kauvan kun he itsepäisesti kieltäytyivät laittamasta
akkunoita ja savupiippua pirtteihinsä, oli pakotettu laskemaan heidät
kotiin ilman avustusta. Mutta päiväkirjaansa kirjotti hän seuraavat
mieltäliikuttavat, ankarat sanat: »Jos minulla olisi ollut valta, olisi
heidät ripustettu seinälle ja he olisivat saaneet 15 paria raippoja,
kunnes olisivat laatineet pirtteihinsä savupiiput.» Tuohon tapaan
minäkin ajattelin ollessani permannottomassa kolarilaistuvassa — jonka
lähistöltä he rankaisematta olisivat voineet kaapata muutamia lahoomaan
tuomittuja, tuulen kaatamia puita. Lainkuuliaisuus on, niinkuin
tiedetään, erämaassa harvinaisempaa kuin veriinimeytynyt huolimattomuus.



3. AAVASAKSA. NAPAPIIRI SIVUUTETAAN. TUOMI KUKKII. HIHHULIEN
PESÄPAIKOILLA. VAELLUS ERÄMAASSA.


Alkkulan kylän ohi virtaavan joen rannalta avautuu mainio näköala
Aavasaksan ruotsinpuoleisen kilpailijan, aution _Luoppionvaaran_
yli, joka ei kuitenkaan ole erityisemmin mieltäkiinnittävä sellaisen
omituisen salaperäisen muodostumisen vuoksi kuin mitä on suomalainen
vuori.

Matkustaessamme Alkkulan halki oli aurinko juuri nousemaisillaan. Sen
säteet kultasivat aluksi Luopion laen. Sitte levisi valaistus yli
lounaisten kukkulain, kimmelti kylän akkunaruuduissa ja ympäröi viimein
meidät matkamiehetkin. Mahtava sateenkaari muodostui samaan aikaan yli
virran, rannalta toiselle. Tuo kaikki oli miltei kuin taiteellisesti
vaikuttava taulu.

Kylästä lähdettyä kääntyy tie itäänpäin ja vähäksi aikaa katoo virta
näkyvistä, kun näet kuljetaan väliin yli vaarojen, väliin taas
metsäisten vuorenharjanteiden ympäröimäin tasankojen halki. Niiden
välistä sukeltaa vihdoinkin esiin tuo kauvan kaivattu _Aavasaksa_.
Aavasaksa on ylpeästi karkottanut luotaan kaikki korunimet: Sitä ei
kutsuta vaaraksi eikä tunturiksi, vaikkakin ensinmainittu nimitys sille
hyvin sopisi, sillä puita kasvaa sen laella, vaikkakin harvakseen,
samaten myöskin sen juurella. Ainoastaan sen keskustaa ympäröi
kivilohkarevyö.

Kun oikea voimiakysyvä tunturillenousu meitä ylempänä pohjolassa
odotti ja meillähän kun siellä olisi pitkän pitkä »kesäpäivä», niin
matkustimme ohi Aavasaksan ja jätimme sen mukavasti järjestetyt
käytävät, mitkä johtavat ylös paviljonkiin — tuohon Suomen valtion
valvomaan, katselemista ansaitsevaan laitokseen. Minä olen usein
vähän kiusaantuneena tuon kauniin vuoren näkemisestä, kuvaillut
mielessäni muuatta reipasta maalaispiikaa, jonka isäntäväkensä oli
narrannut pukeutumaan pyhäkoristeihin tarjotakseen kupin teetä
herrasväelle. Saimme kuitenkin katsella sitä omituista näytelmää, miten
tuo taikavuori muuttaa muotoaan sitä mukaa kuin sen ohitse kulkee.
Kummastuttavin on näky silloin kun on päästy vuoren pohjoispuolelle.
Silloin muistuttaa Aavasaksa pitkähköä jättiläismäistä sfinksiä, jonka
pää on kääntynyt Ruotsin puolelle päin. Suuri, tumma, ruohoinen täplä
sfinksin päässä muodostaa ikäänkuin tuon salaperäisen olion silmän.

Aavasaksaa ympäröivät vedet kolmelta puolelta, sillä _Tengeliönjoki_
virtaa melkein vuoren ympäri ennenkuin se leveänä ja mahtavana
Tornionjokeen yhtyy.

Kun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle
_Kuivallekankaalle_, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan
kukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle.
Länsipuolella on iso _Matarengin_ kylä samoinkuin ruotsalainen
_Ylitornion_ kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja.
Vakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin,
osittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä
mainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen
pohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.

Kievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka
näillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin
taas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran
näkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu.
Saattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan _Kattilakoskenkin_. Tämä 18
kilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin
merkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.

Luonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä
on metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet.
Noista metsäisistä vaaroista on _Mäntyvaara_ erityisen kaunis. Ihana
on myöskin _Juoksenki_, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat
Ratasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa
kuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle
jokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella
häämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy
maiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.

Milloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten
välistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen.
Muita korkeampi on _Pullinkivaara_, jonka juurella _Svanstenin_ saha,
luullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen,
tuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä
nyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä
vuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.

Me kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila
pappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi
maalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta.
Ja kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen
seurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.

_Karungin_ ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin
kappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta
ristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena.
Kellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas
kaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla
tahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.

Astuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät
sisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi
maalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu,
kaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat
kirkon ainoina »koristuksina».

Penkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit
ja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen
jonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina
ulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti
muutamien muistiinpanojen johdolla.

Ainakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli _hihhuleita_,
jotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään
uskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan
tahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan.
Valtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun
heidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat
heidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa
harjottamiseen.

Lahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti
_Lars Levi Laestadius_, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo
edellämainitsemassamme kauppapaikassa _Pajalassa_. Siellä hän oli
viettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa
voitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen
ja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin.
Nuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista
ja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen
huomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään
käännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja
joutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman
mietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien
ihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa
sisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä
te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille».
Pappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät,
raa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa
ja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla
nimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen
karkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli
johdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia.
Hänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin
heidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden
kauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen
onnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja
jossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan
karsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen
lappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä
liike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on
meillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä
nimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla
hänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat
uuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin,
että usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin
lausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien
anteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä
laillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.

Laestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta
ja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa
hengessään.

Satan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista
eteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa
näkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa
kauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja
luin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan.
Ja minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän
_Sträubingissä_, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä
hienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin
pappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.

Olen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen
henkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen
vaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin
Kolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista
kesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851
—1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina
säilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut
eräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle
luki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun
suomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi
Laestadiuxen Kirkko-Postilla».

       *       *       *       *       *

Vähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata
kylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme
viimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy
näkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella
_Orajärven_ majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet
johtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin
tällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia
alkoi tien varrelle ilmestyä.

Orajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on
sen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30
kilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä
sijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin
kotipuolessa!

Koska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti
vähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan
pitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin
patikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen,
tyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan
pysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani
odottamaan.

En ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan
lappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman
syrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä
salvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti
uudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle
tietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien
rakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi
pohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén
arveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta
alakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja
kurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.

Pian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu
ja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä
livertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä,
liriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja
ihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi
seisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa
tuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana
häiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi
satujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja
täyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha,
ruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut
nähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä
männikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt,
mutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan
muutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä
erämaassa.

Niin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt.
Sitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä
tuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia
vaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä
ja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset
pikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin
soma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa.
Puutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin
seppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.

Erämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin
kun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään
syrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman
kerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin
avarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten
lappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet
saamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista
männyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia
oksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän
naavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen
pohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät
nurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos
nuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla
suuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä
kasvavissa petäjissä.

_Sammalvaaralla_ näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia.
Eräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia
Italiasta.

Sivuutettuamme _Naamajoen_ lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti
Satan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan
lähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu
lentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin
vesilintujen rypypaikkoihin, yli _Sieppijärven_ vesistöjen. Hautausmaan
portti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli
tapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni
kirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi!
Tuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen
olisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.

Täällä näin ensi kerran mahtavan _Yllästunturin_ majesteetillisena
kohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien
välillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa
merenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu
houkutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni —
eli retkilleni.

Täällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä
taivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte
viikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.

Sinne meitä tiemme johti _Ylisenvaaran_ ja _Pohjoisenvaaran_ ylitse,
kautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin
helottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.



4. PERILLÄ. HYTTYSIÄ. RYÖVÄRIJUTTU LAPISTA.


Vihdoinkin olimme kotona — _Tannan talossa_, jonka virallinen nimi
oli _Lapinniemi_. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä
_Björntand_ (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin
muodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi
nimeksi.

Tannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen
palvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski,
»puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me
vastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta
ei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen
vähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt,
mutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo
vanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.

Heti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä
tavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä
muutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen
itselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin
pitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.

Tiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä
vastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä
30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi
minä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin,
rohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden
ilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat
helsinkiläisen uhrinsa kimppuun.

Herättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut
ja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä
olikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien
viereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä
samallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku
näppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena
ryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua
verottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista
veripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana
jatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata.
Ihminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan
tuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet
piikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja
veressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen
»holipompelin» eli paloviinasekotuksen.

En tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on
enemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka
maapallollamme elävät. _Yksi ainoa_ naarassääski saattaa näet,
eläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia,
joiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä
Lapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä
kuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin
seutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä,
helteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi
ne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä
enimmäkseen talleihin.

Ennenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä
näyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta
jostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.

Tuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin
sääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti
haihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon
epämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin
viihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän
ainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja
olla sitte varma hyvän yölevon saamisesta _hyttysteltassaan_.

Tämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan
rakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni.
Kuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon
valkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin
väreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan.
Enkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät
jossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista
saapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa
kadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen
tuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden
taholta.

Kun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa
Suomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä,
tahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi
kuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on _rankinen_.

Muodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen
ja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi
tahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu
uudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen
läpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen
miehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa —
samoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle
ommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä
sitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin.
Tuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa
ja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate
olisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle —
siinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla
viilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua,
että samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle,
mutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se
turhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.

       *       *       *       *       *

_Tannan_ talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan _Muonionjoen_,
leveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän
pohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella
tuota etäistä _Yllästunturia_, joka jylhänä yleni välissämme olevan
lakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin
hitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa
jättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa
usein, hyvin usein.

Aivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan
muutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan
georginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana
ei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin
kärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin
ennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä,
jolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.

Talon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli
muutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset
maitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen
verhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi
pestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja
miellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.

Ja yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen
lailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla
kirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen
villavaatekin häikäisemään silmää.

Suloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili
meille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin
tavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.

Toverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin
kylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut
olevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos
ja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan.
Kun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella
urheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan
kynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin
taas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan
helposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun
maailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät
»pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin
he saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa
veitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa
ja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida
niinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan
eivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä
olevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen
lumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät
rekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen
taipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä
kysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin,
kiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti
korvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».

Ja lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä
Muonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides
heinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta
korjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen
teosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain _sellaista_
saattoi tapahtua _Lapissa_ ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata
oli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään
koskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä
ypöyksin »Saimassaan».

Samassa astui sisälle reima toverini salaperäinen hymyily huulillaan.
Hän sanoi sellaisilla perusteilla, jotka sittemmin osottautuivat
tosiksi, olevansa vakuutettu siitä, että muuan lastattu vene, joka
aamulla oli sauvonut ylös jokea, oli salakuljetuspuuhissa. Hän
oli päättänyt kahden vahtimestarinsa kanssa seuraavana päivänä,
eräänä lauvantaina, puoli kahden aikaan aamulla huomaamatta seurata
alusta maitse Ruotsin puolella. Niin tapahtuikin. Yksinkertaisiin
siviilipukuihin puettuina nousivat nuo kolme miestä sovittuna aikana
yön hiljaisuudessa maihin Ruotsin puolelle, mistä minä sitte sauvoin
veneen takaisin Tannan rannan vanhaan valkamaan, niin että kylässä
luulisivat tullivirkamiehen olevan kotosalla.

Reippaina kävelijöinä harppailivat miehet kenenkään huomaamatta ja
yhdessä ainoassa vuorokaudessa tuon yhdeksän peninkulman pituisen
matkan Muonionniskan kirkonkylään ja heinäkuun 8 päivän aamuna
toimeenpanivat kotitarkastuksen ja takavarikkoonoton epäillyn
kauppamiehen luona.

Takavarikkoon otettujen tavarain arvo nousi tuskin tuhanteen markkaan,
mutta tuossa jutussa tulisi kuitenkin ihmishenkiä vaaraan. Sillä ennen
pitkää kävi ilmi, että milteipä koko kylän miesväki ja nuo puolivillit,
humaltuneet tukkijätkät joen kummallakin puolen olivat hyvissä väleissä
asianomaisten muonionniskalaisten kauppiaiden kanssa Syystä että täällä
yleensä tullimiehiä miltei joka taholta karsain silmin katseltiin
viivästyi rannalle asetettujen takavarikkotavarain kuljettaminen.
Silloin käyttivät jätkät tilaisuutta hyväkseen ja noin 15 à 20 miehen
suuruisena joukkueena hyppäsivät kahteen suureen koskiveneeseen
ja nousivat maihin suomenpuoleiselle rannalle, minkä perästä he,
keksit ja seipäät käsissään, suinpäin syöksyivät tullimiesten
niskaan. Viimeksimainituilla oli hyökkäyksen tapahtuessa ainoastaan
yhdellä, nimittäin nuoremmalla vahtimestarilla, revolveri. Kun hänen
esimiehensä näki kolme seivästä olevan vihanvimmaisina kohotetun juuri
tuon revolverinomistajan päätä kohti, käski hän tämän laukaisemaan
revolverinsa, mikä tapahtuikin, kuitenkin kehenkään sattumatta. Siinä
samassa iskettiin hänet verissäpäin maahan ja roistot olivat jo vähällä
surmata hänet. Tuossa tuokiossa saapui taistelupaikalle paikkakunnan
nimismies, mutta sillävälin olivatkin jätkät jo ehtineet työntää
veneisiinsä suurimman osan rannalla olevista tavaroista, minkä jälkeen
kiireimmän kautta pyrkivät Ruotsin puolelle. Tullimiehet ja nimismies
ajoivat heitä veneellä takaa. Turhaan käski heitä nimismies lain
nimessä ja ampumisen uhalla pysähtymään. Haulikosta pamahtikin kaksi
laukausta jätkiä kohti ja näistä sai yksi panoksen niskaansa.

Mutta tästä huolimatta soutivat nyt tukkijätkät kaikin voimin kohti
Ruotsin rantaa ja katosivat metsän varjoon, heitettyään jokeen
säkillisen sokeritoppia ja jätettyään rannalle sen osan saaliistaan,
mitä eivät jaksaneet kantaa.

Suomalaiset lainvalvojat palasivat takaisin, heillä kun ei ollut
oikeutta seurata rosvojen jälkiä Ruotsin valtakunnan alueella.

Asestettuina ja turvanaan nimismies 20-miehisine joukkueineen kulkivat
nuo tullilaitoksen valppaat valvojat, takavarikkoon otettujen
tavarain tähteet mukanaan, peninkulman verran halki metsän — mitään
varsinaista maantietä ei Muonionniskaan silloin vielä ollut. Matkan
loppuosa kuljettiin veneillä aina Kolariin asti, minne jo häilyviä
huhuja Muonionniskan verisistä vainotöistä oli vierinyt, levottomuutta
kaikkialla herättäen, mutta varsinkin Tannan talossa.

»Salakuljetusbasilleja» piiloutunee ehkäpä joka toiseen kukkaroon
Suomen ja Ruotsin rajajokien varsilla. Kaikkein pienimmät, kaikkein
viattomimmat ja hilpeimmät niistä ovat päivät pääksytysten liikkeessä
Tornion ja Haaparannan välisellä kävelysillalla ja niistä ei
tullilaitokselle ole vähintäkään vahinkoa. Ilkeät, rumat, inhottavat
ja tarttuvaiset basillit, jotka voisivat ja joiden pitäisi aiheuttaa
tunnontuskia, kulkevat salaisia pimeyden polkuja ylempänä pohjolassa.



II

KESÄMUISTELMAKUVIA



1. MUONION- JA ÄKÄSJOELLA. YLÖS KOSKIA JA TUNTUREILLE.


Eräänä kirkkaana kesäiltana läksimme me, kolmimiehinen joukkue,
pitemmälle matkalle erämaahan, joka eteni luoteeseen Kolarin
kirkonkylästä. Päämääränämme oli oleva majesteetillinen _Yllästunturi_,
tuo jylhä, korkea kukkula, jonka ääriviivat me erotimme akkunoistamme,
vaikka linnuntietä sinne saattoi olla viisi peninkulmaa.

Oli jo kymmenes tunti kun matkalle läksimme, mutta kukapa saattaa
tässä kesäisen auringon maassa ajatella sitä onko edessä yö vai päivä.
Varsinainen erotus näiden vuorokauden eri aikojen välillä on vaan
siinä, että aamutunnit ovat hieman kolakampia, sillä lämpimiä öitä ei
täällä pohjolassa ole — niinkuin väliin poikkeustapauksessa muussakin
Suomessa.

Niinpä astuimme keveään koskiveneeseemme, missä ne kaksi miestä,
joiden on tuota kapeata venettämme sauvottava, seisoivat, toinen
perässä, toinen kokassa, sill'aikaa kun kolmas toimeton matkustaja, jos
sellainen sattuu mukaan, laatii itselleen veneen pohjalle ruohoista
ja koivunvarvuista niin mukavan makuusijan kuin taitaa, sillä tuossa
vaappuvaisessa veneessä on oltava jotakuinkin liikkumatta. Jos hän
istuisi, pimittäisi hän näköalan peräsauvojalta, jonka täytyy joka
hetki tähystellä virranpyörteiden salaisia satimia.

Ja niin noustiin ylös _Muonionjokea_, joka leveänä ja mahtavana, väliin
koskimaisena — sellaista kutsutaan _nivaksi_ — virtailee metsäisten
rantojensa välissä, mitkä vitkaan ylenevät tämän rajajoen kummallakin
puolelta, Suomen ja Ruotsin. Väliin nousimme maihin Suomen rannalle,
väliin Ruotsin kuningaskuntaan. Ken tuntee täällä ylhäällä pohjolassa
erotuksen näiden naapurimaiden välillä, missä korviin kajahtelee
ainoastaan suomenkieli!

Matkamme alkoi itse juhannuspäivän iltana. Väliin piiloutui aurinko
jonkun yksinäisen, pohjoisessa samoilevan pehmoisen pilvivaipan taa;
väliin leikki sen täyteläinen heijastus virran poimuissa ja rannoilla,
missä silloin tällöin saattoi erottaa jonkin yksinäisen asumuksen.
Ylipäänsä oli näköala vielä jotenkin jokapäiväistä.

Pari kertaa »yön» aikana astuimme maihin, venemiehet hetkisen
levätäkseen ja me kaikki tutustuaksemme mukanaolevaan eväslaukkuumme.
Kävimme ensin muutamassa ruotsinpuoleisessa asunnossa ja sitte
samallaisessa Suomen puolella. Kummassakin paikassa vallitsi siisteys.
Matkailija nauttii muodollisesti siitä puhtaudesta, minkä täällä tapaa,
jos talo näyttää olevan vähänkin hyvinvoipa.

Ruotsalaisessa torpassa asui vastanainut pariskunta, nuoria ja
onnellisia kumpikin. Yömyöhästä huolimatta ottivat he meidät
muukalaiset sangen ystävällisesti vastaan ja valmistivat meille
mukanamme olevista aineksista teetä. Ei kumpikaan ymmärtänyt
ainoatakaan ruotsin sanaa. Kirkossa he kävivät Kolarissa ja sen
pappilasta he, niinkuin mekin, noutivat postinsa ja suomalaiset
sanomalehtensä.

Suomenpuoleinen majapaikkamme oli suurempi, viljellyn, jotenkin jyrkän
rantarinteen töyräällä sijaitseva rakennus. Talon omisti Kolarin
maapoliisi Simo Luttunen, tavattoman tiedonhaluinen nuori mies,
kuten sittemmin tulin huomaamaan ja miksi häntä heti ajattelinkin,
huomatessani tuvassa pienen, taidokkaasti valitun kirjaston, missä
näkyi muun muassa Kalevala ja Edv. Bergh'in laaja suomenkielinen
»Neuvonantoja lakiasioissa». — Hänen asunnolleen saavuttuamme —
sieltä halusimme tilata kalaa viedäksemme sen paluumatkalla kotiimme
— oli kello jo kaksi aamulla ja porstuan ovi oli suljettu. Sillä
arkailemattomuudella, minkä erämaa ja kuusi viikkoa katkeamatta
säteilevä aurinko mieliin luovat, koputimme reippaasti ovelle;
kuitenkaan ei herännyt yksinäisessä, syrjäisemmässä huoneessaan nukkuva
isäntä. Virkkuja olivat sitävastoin hänen sisaruksensa, kaksi siskoa
ja yksi veli. Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret irrottaneet
salvan oven edestä. He olivat virkeitä ja iloisia senvuoksi,
että minun seuralaisissani tapasivat vanhoja Kolarin tuttujaan.
Kahvipannu pistettiin tulelle, ja tytöt vilkkaasti rupattelivat.
Nuorempi hymyili ylen herttaisesti suullaan ja silmillään, kuopat
poskipäissään, hääriessään siinä liedellä lekottavan kahvipannunsa
kanssa, sille että minä hänen marja- ja maitokasvoineen hiilellä pari
vänrikinviiksiä pursin ne sopivat hänelle mainiosti ja hän niitä
salaisella mielihyvällä peilistä katseli. Minun ei olisi pitänyt
näytellä maalaria, sillä juoruaminen on hyvin rakasta erämaiden
rahvaalle. Kuukausi jälkeenpäin puhuttiin kirkonkylän hihhulien kesken
pyhällä kauhulla tuosta pikku kohtauksesta perheatelierissa, mutta niin
väritettynä, että meidän oli siinä enää mahdoton tuntea noita viattomia
hiiliviiruja.

Kun olimme lähdössä matkaamme jatkamaan, pani _Iska_, talon nuorempi,
iloinen ja ystävällinen veljes, kolme komeata, joesta juuri
pyydystämäänsä harjusta veneeseemme eväidemme täydennykseksi, hyppäsi
itsekin veneeseen ja auttoi voimakkaasti sauvoen venettämme parin
vuolaan nivan yli, kertoellen innokkaasti ja eloisasti jännittäviä
tarinoita nivoista ja niiden aiheuttamista onnettomuuksista. Tuo parin
kolmen kilometrin pituinen koskitaival luisti niitä kuunnellessa kuin
tanssi. Sitten nousi Iska-ystävämme maihin ja jalkaisin reippaasti
kotiinsa kulki.

Mutta me etenimme edelleen _Joensuuhun_, siihen paikkaan, missä
koillisesta tuleva sivujoki, _Äkäsjoki_, kärsimättömänä vaahdoten,
villinä syöksyy petollisten kallioiden ja kivien syliin, Muonionjokeen
päästäkseen. Tyynenä ja majesteetillisena tulee tämä kaartaen lännestä
ja jatkaa kulkuaan sitä samaa tietä, mitä me nyt olimme matkanneet,
kauvempana etelässä vuorostaan heittäytyäkseen, mutta vieläkin
voimakkaammin ja komeana, koskenlaskulle mahdottomana putouksena,
ihanaan Tornionjokeen ja sen kera viimein meren syliin huvetakseen.

Äkäsjoki nyt meitä kohti määräpaikkaamme veisi, kohti erämaan mahtavata
tunturia. Joen suussa, nimeltään _Koskenkurkku_, me nousimme maihin
loppumatkasta tietoa saadaksemme, sillä se oli meille kaikille
tuntematon. Paikka oli nimittäin asuttu: Kemin höyrysahaosakeyhtiö oli
tänne erämaahan siirtolan perustanut, olipa järjestänyt sinne pienen
kauppasäädynkin tukkimiehiään varten.

Kello oli nyt neljä aamulla, mutta uni näytti mieluisasti viivyskelevän
tuossa päivänsäteiden syleilemässä, hauskassa talossa, noissa
viimeisissä ihmisasunnoissa, joita seuraavain kuudentoista tunnin
kuluessa näkisimme. Matka-ohje, minkä viimeinkin saimme, oli ylen
niukka. Pari kolme peninkulmaa olisi meidän kulkeminen ylös Äkäsjokea
ennenkuin nousisimme maihin vaeltaaksemme länttä kohti _Luosujärven_
taloon, ainoaan lähiseudulla sijaitsevaan asumukseen. Siinä kaikki,
mitä meille osattiin ilmoittaa. Ei ainoakaan tapaamistamme henkilöistä
ollut kulkenut ylös Äkäsjokea, jonka Koskenkurkku, ikäänkuin vieraiden
neuvotteluille vihaansa puskien, rannalla vaahtosi ja ryskyi.

Senpävuoksi etsimme taas käsiimme kosken alla olevan veneemme ja
koskesta oli se köyden avulla ylös hinattava. Miehistö jäi yksin
veneeseen ohjaamaan sauvoimen avulla sen kulkua kuohujen lomitse. Siinä
kysytään voimaa ja valppautta, varsinkin kun väylä on aivan ventovieras
ja virta puskee hurjan jättiläisen voimilla vastaan.

Saimmehan viimeinkin pikku aluksemme väljempään veteen; seuralaiseni
huoahtivat ylenmääräisten ponnistuksiensa perästä, lähteäkseen pian
uusia, iloisia vastuksia voittamaan.

Äkäsjoki on oikein mahtava virta, vaikka sen leveys ei olekaan suurempi
kuin neljännes Muonionjoen leveydestä, mutta kuitenkin on joki koko
sen välin, minkä me kuljimme, ainakin kolme kertaa niin leveä kuin
Aurajoki Turun kaupungin siltain luona niiden alapuolella. Siihen
juoksee useampia sivujokiakin, joita useimmissa paikoin Etelä-Suomessa
pidettäisiin jotakuinkin mahtavina. Siitä huolimatta on Äkäsjoki väliin
kesä-aikaan jokseenkin matala, ja niin oli nytkin puheenaolevana
sateettomana kesänä suuressa määrin asianlaita. Useamman kerran
töksähti meidänkin kevyt veneemme joen sileään hietapohjaan, päästyään
kunnialla nivan yli toisensa perästä.

Niin ihmeteltävän ihana kuin olikin tuo kuuden viikon pituinen
_kesäpäivä_, josta silloin kesä- ja heinäkuussa täällä pohjolassa sain
nauttia — yhden asteen vaiheilla napapiiristä pohjoiseen — säilyy
kuitenkin kauneimpana kesäkuun 25 päivän muisto, tuon päivän, jolloin
me matkustimme pitkin Äkäsjoen kristallikirkkaita vesiä, tuon lempeän
virran hivelevien, viehkeiden, yksinäisten rantojen välissä. Miten
turvallisena ja lapsellisen luottavaisena hymyilikään vastaamme tuo
meille kaikille kokonaan outo erämaa!

Joen suupuolen jotenkin loivia rantoja peittivät melkein vesirajaan
asti parin kolmen kyynärän korkuiset lapinpaju- ja raitapensaat,
joissa enimmäkseen oli miellyttävä, vaaleanharmaa väri. Vedestä kohosi
mitä komeimpia caltha-kasveja metallinvihreine, loistavine lehtineen,
ja ylempänä rannoilla seisoi nuoria, ehkä oikeammin sanoen hentoja,
hajallisissa ryhmissä kasvavia koivuja.

Tuotatuonnempana matkamme varrella kävivät rannat korkeammiksi
ja kasvoivat havumetsää, aina väliin tehden tilaa reheville,
luonnonomaisille rantaniityille, joiden keskellä kiilui latoja
valmiina vastaanottamaan vuoden runsaan heinäsadon. Mutta eipä näkynyt
ainoatakaan asuntoa, ei soudellut ainoakaan vene vastaamme, ei
ilmestynyt yhtään ihmistä näkyviimme pitkän päivämatkamme kuluessa.
Meitä ympäröi äänetön, vieno, täydellinen erämaa.

Vähäväliä ilmestyi eteemme vesilintuparvia ja monet poikueet pakenivat
nopeasti soluvaa venettämme ja säikähtäneinä tulivat nähtävästi
ensimäisen kerran eläessään koetelleiksi hentojen siipiensä kestävyyttä
lentämällä rauhaisaan metsään, niistä erämaan hiljaisuuteen lintujen
laulu yötä päivää kajahteli.

Meillä oli perässämme uistin, joka kuitenkin usein täytyi lappaa
veneeseen, ettei se matalammissa paikoin tarttuisi kiviin eikä
jokiruohoihin, mutta saimmepa kumminkin saaliiksemme kunnon taimenen.
Sille löysimme mainion säilytyspaikan muutamasta kolosta rannan kuusien
välistä, jossa oli mitä raikkainta vettä. Palatessamme Yllästunturilta
veimme me sitte tuon maukkaan saaliin mukanamme kotituomisiksi.

Useinpa ajoi väsymys venemiehet ja harvinaisen hyvä ruokahalu meidät
muutkin maihin. Siellä viritettiin tuli, että verenjanoiset hyttyset
pysyisivät edes jonkin matkan päässä, ja siellä paistettiin ne
hyvät harjukset, jotka Iska oli meille lahjoittanut, ja siellä sai
eväslaukkumme muukin sisällys makuaistiamme tyydyttää.

Tuollaisessa levähdyspaikassa — aurinko paistoi jo ylinnä taivaalla ja
kuumuus oli kiusottava — heittäysivät seuralaiseni rannan nurmikolle
muutamien kuusien katveeseen, vetivät päänsä, kaulansa ja olkapäittensä
yli hyttyssuojustimensa ja nukahtivat meikein siinä samassa. Kun minä
en ole koskaan saanut ulkoilmassa unta enkä yleensäkään päivällä,
kuljin kappaleen matkaa metsään karkottaakseni uusilla vaikutelmilla
väsymystäni, joka jo tuntui vaivaavan, tottumaton kun olin
pitempiaikaiseen valvomiseen.

Ympärilläni levisi täydellinen erämaa, kuvaamattoman tyyni ja
mukaansatempaava kauniissa kesä-asussaan. Mustikat olivat raakiloina.
Tuskin liiteli pilvenhattaraakaan vaaleansinisellä taivaalla. Muuan
lintu päästeli piipitysääniään ja metsä niihin kauvempana vastaan
kajahteli. Maahan sortuneet mahtavat hongat minulta tuhkatiheään tien
sulkivat, kertoen siten miten syys- ja talvimyrskyt hillittömällä
raivolla yli tuon aution seudun tavallisesti myllertävät. Mutta niin
autiolta kuin tuo kaikki näyttikin ja niin ihmisistä tyhjän kuin
tiesinkin tuon seudun olevan, en kuitenkaan voinut ajatella olevani
täällä yksin uinuvien toverieni kanssa. Kummastuksekseni minä huomasin
joka hetki odottavani jonkin erityisen hyväsävyisen, tuskin tuntemani
helsinkiläisen astuvan metsän varjosta esiin. En saanut tuota omituista
päähänpistoa mielestäni kaikkoamaan koko sen tunnin kuluessa, minkä
metsässä viivyin. Se seurasi minua mihin tahansa menin, ja kuitenkin
olin ihan valveilla ja nauroin itsekseni vallan makeasti tuolle
mielikuvituksen leikille, tuolle lappalaiselle — noituudelle!

Täällä erämaassa kuljeksiessani kyhäsin kokoon seuraa van pienen runon:

    ÄKÄSJOKI.

    Kaunis vuo, mi hiljaa hiipii eelleen
    Kautta hentoin kesävihrerantain.
    Oi, tuo hohto pian tyhjäks haihtuu.
    Kesä kohta syksyyn vaihtuu, silloin
    Jää ja yöpä teidät tyystin peittää.

    »Kohtaloa meidän valitelko
    Ällös, hyvä vieras», joki lausui.
    »Lyhempi kuin kesä pohjolassa
    Ihmiselämäss' on kesä lyhyt.
    Synkemmin kuin talven pitkä yöhyt
    Kietoo sydämiä murhemuistot.

    Kas, kun pääsky saapui, tytön näin ma
    vaeltavan vilpoisata rantaa.
    Keväänsäde säihkyi silmissänsä,
    Kesä lauluissansa lämmin hehkui.

    Käki tuskin kukkumast' ol' laannut,
    Kun hän jälleen rantamilla kulki.
    Povessansa paloi huokaukset,
    Kun hän vitkaan eten' erämaahan.

    Vaan kun joutsen aikoi etelähän,
    Käynti raskas rannoiltani kuului.
    Hän se oli, jolta kevät, kesä
    Kaikkos, tyttö, nyt niin kylmä, kalvas,
    Hyiset hanget lunta sydämessä.

    Hänet kesill' olen jälleen nähnyt,
    Yhä sama, jäykkä, kylmä, mykkä,
    Jäinen hilekiilto katseessansa.

    Kesänsä ei saavu enää konsa,
    Mutta minun talvi kevääks siirtyy.
    Taaskin kautta kesävihrerantain
    Lintusten ma lauleloita kuullen
    Riennän kauvas, kauvas onnellisna,
    Päivän leikkiessä laineillani.»

Kun minä palasin maihinnousupaikkaamme, huomasin toverieni vielä
nukkuvan, mutta ne heräsivät samassa huudahdukseeni, sillä minä
näin virran vievän venettämme, joka oli juuri rannasta ulommaksi
solumaisillaan. Sain toki kuitenkin kiinni sen perässä laahaavasta
köydestä.

Ja kun tästä seikkailuyrityksestä oli näin onnellisesti suoriuduttu,
kaikkosi hetkeksi väsymys lamautuneista tajuistamme. Eipä,
tottatosiaan, olisi ollut hupaista huomata olevansa kohtalon hylkääminä
erämaassa.

Mutta yllämainittu ei ollut ainoa kesäinen kepponen, minkä
mielikuvitukseni minulle teki. Vasta kun olin laskeunut
lehväsvuoteelleni veneen pohjaan, alkoi kesäisten harhakuvien karkelo.

Äkäsjoen ruohorikkaat, pitkien pajupensasrivien, komeiden
caltha-kasvien ja havu- ja lehtimetsäin reunustamat rannat himmenivät
silmissäni ja niiden sijaan ilmestyi kuin lammikoiden ja kanavien
sirosti järjesteltyjä, mitä rehevimmän kasvullisuuden kaunistamia
rantoja Etelä-Euroopan kuninkaallisista huvipuistikoista. Rannalta
kiilui pikku höyrylaiva ja se suitsutti savu- ja höyrypilviä ilmoille.
Tämä odottamaton näky herätti minut horrostilastani. Minä nousin
ylös, hieroskelin silmiäni — ne olivat nähneet unta, vaikka itse olin
valveilla — ja huomasin, että höyrypilvet eivät olleet muuta kuin
viistoon yleneviä, säteilevän yöauringon valaisemia hiekkavieremiä,
joita oli siellä täällä vehreiden ja harmahtavien rantapensasrivien
välissä.

Kolmas uneton yö loihti paluumatkalla paikkapaikoin leveän Muonionjoen
rantamilla esiin kummallisia, osaksi jättiläis-, osaksi kääpiömäisiä
ihmishaamuja, iloisia naurusuisia naamoja, ja ne minua kovin huvittivat
katsellessaan siinä suurikupuisten päivänvarjostimiensa alta meidän
venettämme ja kääntyessään aina sitä mukaa kuin me pääsimme niiden
ohitse.



2. KOHTAUS ERÄMAASSA. YLLÄSTUNTURIN JUURELLA.


On komeata katsella, kun voimakkaat, tottuneet koskienkävijät sauvovat
venettä virtaa ylös kaikin voimin ponnistellen — varsinkin kun kaksi
tahi useampia veneitä on kulkemassa kilvan. Vaahto keulan ympärillä
kuohuu, ja miehet ovat asennoissa, joihin kuvanveistäjän katse uppoaisi.

Sauvoessaan ovat miehet ihan suojattomia hyttysiä, »sääskiä» ja
»polttiaisia», noita kesän eri aikoina vuorotellen ilmestyviä
verenjanoisia julmureita vastaan, jotka purevat kuin taistellen
elämästä ja kuolemasta. Ilettävimmät niistä ovat pienimmät, sillä ne
tunkeutuvat silmiin, korviin ja sieramiin, jos taas koskenlaskijat
vetävät päähänsä ja olkainsa yli harmahtavat hyttyssuojustimensa,
näyttävät he hyvin salaperäisiltä: säkenöivät silmät suojustimen
suurissa silmäaukoissa; suojustimen ulkopuolella istuu sadottain
hyttysiä, samalla kun kokonainen pilvi heidän ilkeämielisiä tovereitaan
tanssii ja survoo valitsemainsa uhripaikkain ympärillä. Ja jos sauvojat
ovat urheiluunsa tottumattomia ja paljain jaloin — mikä harvoin
tapahtuu — pysyäkseen veneen keikahdellessa paremmin tasapainossa,
sattuu väliin, että he, hyttysten hyökkäyksistä kiusaantuneempina kuin
Job vainonhengestään, tekevät varomattoman liikkeen, mikä saa aikaan
sen, että he menettävät tasapainonsa ja kaatua romahtavat kallistuvan
veneen pohjalle — vahinko, joka on uhkaamassa silloinkin, kun alus
äkkiarvaamatta törmää jollekin vedenalaiselle kivelle taikka tarttuu
karille.

Nivojen kivet ovat kahta lajia ja niiden suomalaiset nimet viittaavat
siihen, että kansassa on ollut luulo niiden kanssa yhteydessä olevista
kuvitelluista elävistä olennoista. _Koiraskiviksi_ kutsutaan sellaisia
vedenalaisia kiviä, joiden yli vesi tasaisesti virtailee, niinkuin
pöytäliina, kun se aaltomaisena levitetään; _naaraskiviksi_ nimitetään
taas sellaisia koskissa olevia kiviä, joita vastaan virtaava vesi
rajusti ja ikäänkuin häijysti syöksyy vaahdoten ja räiskyen niinkuin
jonkin ilkeän akan luonteenmukaisella tavalla, vertaus ja nimitys, mikä
tarinoi huumorillisesta kohteliaisuudesta erämaassa. Kosken tyynempiä
kohtia sanotaan _suvannoiksi_, eivätkä ne koskensauvojia mainittavammin
rasita.

Kuta ylemmäs Äkäsjokea me samosimme, sitä vaihtelevammiksi
rantamaisemat muodostuivat. Kohta näimme _Tapojoki_-nimisen sivuhaaran
luoteesta vuodattavan sameita vesiään Äkäsjoen kristallikirkkaaseen
helmaan. Tapojoen ylemmän juoksun varrella kuulostaa olevan todellakin
romantillisen kauniita luonnonkuvia, mutta sinne poikkeaminen olisi
vienyt meidät kovin syrjään aikomastamme suunnasta. Vähän tuonnempana
oli joessamme pieni, soma saari. Tämä vaihtelevaisuus olikin omiansa
virkistyttämään meidän mieliämme, sauvoessamme siinä tunnin toisensa
jälkeen ventovieraita vesiä, tietämättä olimmeko jo ehkä kulkeneet ohi
Luosujärven venevalkaman, mihin meidän olisi tullut pysähtyä.

Silloin älysimme muutamassa virran mutkassa miehen kävelevän rannalla.
On mahdotonta unohtaa sitä kummallista vaikutusta, minkä itsessään
tuntee kohdatessaan ihmisen syvässä erämaassa. Keskustelumme taukosi.
Oli kuin ainoastaan silmämme olisivat eläneet. Siinä samassa hetkessä
oli kaikki väsymys kadonnut kuin taikavoiman kosketuksesta. Vene kiisi
eteenpäin kuin siivillä. Tuossa tuokiossa ilmestyi eteemme kappale
mitä vilkkainta elämää ja kauniita värejä, siltä tuntui meistä tuona
»loihdittuna» hetkenä. Vastaamme tuli näet kaksi venekuntaa miehiä
ja naisia, ja matalikolla kahlaili muuan mies ja irrotteli eräitä
karille tarttuneita tervatynnyreitä, samalla kun toisia tynnyreitä
vieri verkalleen virran mukana, tällä yksinkertaisella kuljetustavalla
päästäkseen Köytän lastauspaikalla Tornion edustalla odottaviin
laivoihin.

Kun veneissäolijat meidät huomasivat, näytti se niihinkin tekevän yhtä
eloisan vaikutuksen. Keskustelu oli pian täydessä käynnissä eikä siltä
puuttunut alkuperäisyyden vivahdusta.

Seurueen joukossa oli ylen puhelias muuan vanha, rattoisa ukko. Että
minä olin se kaukaa saapunut vieras herra, jonka huhu oli kertonut tänä
kesänä saapuvan Kolariin, sen sanoi hän kyllä heti älyävänsä. Entä
minun toverini? Kuka mahtoi hän olla? Kun ukko sai tietää, että tämä
oli kunnon virkamies Kolarista, loisti hänen katseensa tyytyväisyyttä
ja hän huudahti iloisasti ja reippaasti: »Noh, meidän kirkon oma mies!»

Me puolestamme ehätimme kyselemään vastaisen tiemme tuntomerkkejä.
Niin, me läpäisimme tuotatuonnempana uudistalon vasemmanpuoleisella
rannalla ja sitte Luosujärven venevalkaman oikealla. — Miten pitkä
matka on pirtille? — »Noh, kolme pitkää virstaa!» — Entä venevalkamaan?
— »Noh, ihan pirtin luona!» — Entä millaiset ovat sen tuntomerkit? —
»Noh, ei siinä ole minkäänlaisia veneitä eikä muita sentapaisia, mutta
vähän tervanjätteitä metsän halki johtavalla polulla.»

Pian heitimme hyvästit ystävälliselle, hauskalle venerahvaalle.
Erosimme heistä kuin vanhoista tutuista.

Ja niin huristettiin yhä edelleen ylös jokea. Aluksi aika kyytiä ja
vilkkaasti jutellen, sitte, kun aika kulumistaan kului eikä mitään
uudistaloa vielä näkyviimme tullut, äänettöminä ja vitkempaan.

Pitkän taipaleen kiemurteli taas joki lakeiden, luonnonkasvuisten,
sankkaruohoisten rantaniittyjensä lomitse. Kaikki tuntui olevan
kuin viljeltyä, niin että uinaileva mielikuvitus sai minut siinä
äänettömyydessä alinomaa tähystelemään — ei mitään pikku uudistaloa
erämaassa — vaan vähintäänkin jotain komeata kirkonkylää, minkä minä
odotin ilmestyvän eteemme joen jokaisessa mutkassa.

Sensijaan kohosi yht’äkkiä itse _Yllästunturi_ ja, niinkuin näytti,
aivan lähellä kaikessa hirvittävässä majesteetillisuudessaan. Koko
tuota alastonta tunturia näytti peittävän harmahtava jää- ja lumihyyhmä
ja siinä vaipassaan se yleni niin tylynä ja uhkaavaisena, että kylmät
väreet kävivät, kesäpäivän paahteesta huolimatta, läpi luiden ja
ytimien. Seuraavana päivänä huomasimme, että meidät oli pettänyt
näköhäiriö. Lumesta emme tunturilla havainneet jälkeäkään — se mitä
lumeksi arvelimme olikin vaan liikkumatonta, taajaa, vaaleanharmaata
usvaharsoa, jota oli kasaantunut pitkin tunturin rinteitä. Itse
tunturikin lienee vielä ollut puolentoista peninkulman päässä meistä.

Yllästunturi oli kotvasen näkyvissämme. Sitte kävivät joenrantamat
korkeammiksi ja metsäisiksi ja peittivät tunturin taakseen.

Sitävastoin kiilui viimeinkin odottamamme uudistalo rannan kuusien
välistä. Me laadimme ajatuksissamme hauskoja suunnitelmia kahvin ja
teen keittämisestä ja siitä että tuvassa saisimme kaiketi yösijankin,
sillä varsinkin minä olin ylen väsynyt.

Mutta miten kaikki toiveemme taittuisivatkaan uudistaloon saavuttuamme!
Ovi oli naulattu kiinni, kaikki väki oli poissa ja ainoastaan
säikähtänyt lammaslauma samoili ympäri tarhaansa.

Erämaiden vanhan tavan mukaan tuollaisissa tapauksissa me avasimme oven
— ooh, ei täällä olisi tarvinnut lukkoja eikä salpoja, sillä tuossa
pimeässä tuvassa vallitsi köyhyys, ikävyys ja tavaton siivottomuus.
Muuan kuppi ja teelautanen ja pata kuivaneine vellintähteineen
muodostivat koko talouskaluston; lavitsa, jonka peittona oli vanhoja
verkonriekaleita, oli makuusijana. Ei, mieluummin vielä muutama pikku
ponnistus kuin jäädä tähän kurjalan hökkeliin.

Viritimme kuitenkin takkaan räiskyvän tulen, panimme vettä pataan ja
miten lienemmekin siitä ryynivellin jätteet raaputtaneet, saimme kuin
saimmekin padan puhtaammaksi kuin mitä se vuosikausiin oli mahtanut
olla. Mustanpuhuvaa, savuista teetä saimme näiden kyökkipuuhiemme
palkkioksi, mutta olipa toinen sauvojistamme niin uuvuksissa, ettei hän
kun hänet joenäyräältä unestaan herätettiin, kyennyt tyhjentämään kuin
puoli kupillista teetään, mikä kuitenkin kaiketinkin vaikutti häneen
virkistävästi.

Tuntematta vähintäkään kaipausta naulasimme me jälleen tuon kurjalan
oven kiinni ja läksimme edelleen etsimään Luosujärven venevalkamaa,
missä tervanjälet polulla tuntomerkkeinä olisivat.

Matka sinne oli luonnollisesti paljon pitempi kuin mitä meille oli
sanottu. Yhä uudestaan ja uudestaan kävimme maissa, tervapilkkuja
turhaan etsiskellen. Mitä tarkkaavaisimmin ja indiaanien tavoin
tähystelimme me joka suunnalle, arvellen että kentiespä sittekin
olemme kulkeneet etsimämme paikan ohi. — Silloin älysimme äkkiä
kauvempana rannasta olevan tervatun tynnyrinvanteenpuoliskon. Eri
tahoille hajautuneina etsimme polkua, jonka piti olla siinä lähistössä.
»Eläköön!» kaikui metsästä. Polku oli löydetty. Veneemme vedettiin
kauvas maalle, sauvoimet ja äyskäri kätkettiin pitkään heinikkoon,
ja nyt alkoi kahdeksan kilometrin pituinen kävelymatka joenpinnalla
kestettyjen vastuksien lisäksi.

Kävihän se kulku keveästi ja rattoisasti kuusten ja mäntyjen keskitse
kuivalla maalla. Matkalla me poikkesimme muutamaan laudoilla vuorattuun
maakuoppaan, jonka tukinhakkaajat olivat aikoinaan rakentaneet. Sen
seiniin piirsimme nimemme niiden harvojen matkailijoiden nimien
rinnalle, jotka aikaisemmin olivat paikalla käyneet.

Polku vei nyt eräälle suolle, missä pitkä jono liukkaita, pyöreitä
tukkeja oli siltana. Pieksut olivat mainiot pitämään tasapainossa
tuolla limaisella, kapealla, melkein kilometrin pituisella
käyntisillalla, mutta työläämpi oli sen taivaltaa, jolla jaloissaan oli
pohjatut saappaat. Ainakin kymmenisen kertaa solahti se polviaan myöten
suon ruskeaan liejuun, mutta rutikuivana sai hän kumminkin jalkansa
sammaleisesta suosta ylös, ja se antoi äänen, mikä muiskua muistutti.

Suolla meitä ahdistelivat ikäänkuin »surisevaan taistelurintamaan»
järjestäytyneet hyttyspataljoonat, joita on hauskempi muistella kuin
komennella. Niin pääsimme kovalle maalle taaskin, ja hyvissä ajoin oli
Luosujärven yksinkertainen, verrattain hyvinvoipa talo näkyvissämme.
Voimakas koiranhaukunta ilmoitti tulomme talon asukkaille, jotka
rohkeapuheisen, hupaisen »Lapin-muoriksi» itseään kutsuvan emännän
ja hänen kielevän, toverini mielestä naisellisenkainon tyttärensä
johtamina ottivat meidät mitä sydämellisimmin vastaan. Oudossa
erämaan talossa vieraileminen ei täällä ole vähääkään harmillista,
sillä varoissaan oleva väkikään ei yhtään ujostele ottaessaan
vastaan tarjotun maksun vieraiden nauttimasta mukavuudesta ja heille
osoitetusta loppumattomasta hyväntahtoisuudesta.

Tupa oli avara ja siisti. Erään akkunan luona, mistä levisi näköala
Yllästunturille päin, olivat talontyttären kangaspuut, joissa oli
työnalaisena vahva ja kaunis vihreänvärinen villakangaskudin; se oli
nyt yöksi huolellisesti lumivalkosella pyyhinliinaila peitetty.

Kahvipannu porisi tulella suuressa, puhdistetussa takassa, illallinen
oli pian katettu, mutta väsymyspä veikin miltei koko ruokahalun.
Toverini, joka oli karaistunut jokapäiväisistä voimiakysyvistä
matkoistaan, läksi vielä talontyttären kanssa soutelemaan sirojen
rantojen ympäröimälle järvelle, josta talo oli saanut nimensä. Ilta
oli tyyni, kaikki oli lähellä ja kaukaa niin hiljaista, että heidän
veneestään kuului taloon jok'ainoa sana, minkä he lausuivat, silloinkin
kun he olivat noin kilometrin päässä siitä.

Toverillani oli kyllä ollut aikomus hiukan uinahdettuaaan lähteä jo
kello kahden aikana ongelle, mutta hän heräsikin vasta kello kolme,
jolloin me muut jo teimme Yllästunturille lähtöä.

Se joka tänä yönä ei nukkunut olin minä. Minulle oli vuode valmistettu
suureen saliin, jonka kaikki akkunat olivat ulkoapäin laudoilla
tukitut, niin että sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan
yhdestä ja toisesta pienenpienestä reiästä pilkisti hieno valopilkku.
Siistin vuoteeni viereen oli kuitenkin sytytetty kynttilä palamaan
kuin talvella. Sänkyäni ympäröi komea hyttysteltta; sänkyjä oli useita
muitakin pitkin salin seinuksia ja niissä nukkui naisia ja lapsia.
Niinkuin päivänvalo oli kesäinen lämpökin tuosta avarasta huoneesta
poissa ja kellarimainen koleus siellä vallitsi. Tuntui siltä kuin olisi
se säilynyt täällä aina pitkästä talvesta asti. Minua muodollisestikin
kiusotti tuo pimeys, johon viime aikoina en ollut tottunut. Uni ei
silmiin tullut, ja minä nousin ylös jo kello kaksitoista ja niin
poistuin tuosta hyttysistä vapaasta, mutta pimeästä ja kolkosta
huoneesta.

Ulkona helotti aurinko tänä yönä säteilevän kirkkaana, vaikkakin
sen loisto oli omituisen vakavaa, mikä sille keskiyön aikana on
juuri ominaista. Tunturi lepäili katveisena noin viiden kilometrin
päässä, linnuntietä laskien. Sitä ympäröivät honkametsäiset kukkulat
ja niiden yläpuolella muodostuivat kivivuoret jättiläismäiseksi,
matalanpuoleiseksi hämärän muinaisuuden kilvenkupulaksi.

Jokin salaperäinen vetovoima on tuossa erämaan jättiläisessä, jonka
ympärillä vielä väliin susi ja karhu samoilevat. Silmä pyrki kerran
toisensa perästä kääntymään sen tasaisiin, voimakkaisiin ääriviivoihin.



3. YLLÄSTUNTURI.


Niin tulivat aamun alkutunnit, jokseenkin kylmät, tuoden kuin
tervehdyksiä korkealta tunturilta, missä ilma on koleata kuumimpanakin
kesäpäivänä.

Aamukahvi tarjoiltiin. Ja me purasimme hyvin aikaisen aamiaisen
eväslaukkumme antimista, ja siihen olimme lisäykseksi saaneet
auringonpaisteessa kuivattua poronlihaa. Sitte läksimme oppaamme
seurassa — hän oli muuan tilanomistaja tuon matalan pikkujärven
vastakkaiselta rannalta — venevalkamaan, sillä alkuosa matkaamme oli
kuljettava vesitse.

Kauvan ei tarvittu soutaa. Me astuimme maihin erään leveän metsäojan
suulla; puron vesi solui hiljaa eteenpäin yhtyäkseen järven sameisiin
varastoihin.

Nyt alkoi hanhenmarssimme oppaamme perässä melkein huomaamatonta,
erämaahan johtavaa polkua pitkin. Kello oli nyt neljä aamulla.

Mikä ääretön joukko mahtavien, kaatuneiden honkain runkoja olikaan
tässä metsässä vastassamme! Väliin pääsimme niistä kiertämällä, väliin
oli meidän kiivettävä niiden yli. Useimmat niistä lienevät sortuneet
myrskyissä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Oksat ja varvut olivat jo
aikoja sitte rungoista irtaantuneet ja kaarnan olivat sateet ja myrskyt
putipuhtaiksi pois huuhdelleet. Väriltään melkein valkeina ja ihan
alastomina viruivat ne vehreän metsämaan kamarassa tahi pilkistelivät
tuuheiden sanajalkojen välistä, joita kasvoi reippaasti porisevien
purojen varsilla, metsän halki uraansa uurtavien. Ne näyttivät
mammuth-eläinten luiden jättiläismäisiltä jäännöksiltä, sinne tänne
erämaahan eksyneiltä.

Aurinko kohosi yhä ylemmäs taivaalle ja kuumuus oli jo niinkin varhain
aamulla jokseenkin rasittava, varsinkin noustessamme harvempaa metsää
kasvavan _Lampovaaran_ rinnettä ylös, sillä siellä oli kovin vähän
varjoisata eikä kaikin paikoin ollenkaan. Päästyämme sen huipulle —
vaaraa pidettäisiin Etelä-Suomessa varsin huomattavana »näköalavuorena»
— tähystelimme turhaan tunturia, mikä ei saattanut olla kauvempana kuin
kilometrin päässä meistä, mutta metsäpä yhäkin peitti Yllästunturin
näkyvistämme.

Niin laskeusimme alas Lampovaaran vastakkaista rinnettä ja tulimme
erääseen notkelmaan, mistä tiemme johti edelleen halki ylenevien
metsämaiden, kunnes yhtäkkiä huomasimme seisovamme jylhäkatseisen,
jyrkän _Yllästunturin_ juurella. Lapissa huomaa useinkin joutuneensa
yllätyksien tenhopiiriin.

Ensimäinen havainto, mikä minua tuon pohjolan kuulun tunturin
nähdessäni hämmästytti, oli tunturin vähäpätöiseltä näyttävä
korkeus. Eipä se näyttänyt juuri paljon korkeammalta kuin Helsingin
Nikolainkirkko, jonka korkeus torin tasosta ristin huippuun laskettuna
on ainoastaan 242 jalkaa, kun Yllästunturin sitävastoin sanotaan
olevan 2,000 jalan korkuisen ja siis vastaavan enemmän kuin kahdeksaa
tuollaista päälletysten ajateltua kirkkoa. [Suomen tunnetuin vuori
_Aavasaksa_ on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2 jalkaa. Yllästunturi
on siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä korkeampi.] Toinen seikka,
mikä hämmästystäni herätti, oli se ettei täällä näkynyt jälkeäkään
mistään varsinaisesta _vuoresta_. Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä,
ihan metsätön kukkula, jota peittivät lukemattomat päälletysten
kasassaolevat kivet, melkein jok'ainoa kuution tai suunnikkaan
muotoisia ja suunnilleen kyynärän korkuisia. Niiden muodot ovat
niin säännöllisiä kuin olisivat ne koneella leikatut. Siellä täällä
kiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin palanen multaista maata, missä
harvakseen kasvoi matalia yrttejä ja ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo
valtava kivivyöhyke, kiertäen koko tunturin ympäri. — Monet muutkin
Lapin tunturit ovat, mikäli varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia
kivimöhkäleitä, tasapintaisia, jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden
muodostelemia.

Kiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan
harmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti
toisistaan, että ne kulkijan astuessa liikahtelivat.

Ja tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina
kahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä
nuoremmiltakin henkilöiltä.

Yhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin
helpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä
syystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme seisovamme
tasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen jyrkkä
kiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi, muodostaen
toisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen ympärille.

Otsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen
levähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen kiveltä
kivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes silloin
tällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä pikemmin
pääsimme ylös jyrkännettä.

Minä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan
sen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin itseemme
todellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista kivivyöhykettä
ja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset ja ne kuin ilkkuen
esiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti matkansa perillä
olevansa.

Tuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä,
persoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut
houkutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi
eteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada
käsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja ja
tunturikuninkaita.

Mutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este
karaissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan
purra hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden
pettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä.
Ylös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen
olisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin
jo epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy
tunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi
nähdä joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain _uutta_
kiviharkkoseinämää.

Mutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen laaja ylänkö
niin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli pienempi kasa
kiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa nimitettiin _laeksi_.
Se oli kuin tuon mahdottoman suuren »kilvenkupulan» napa, minkä me jo
kaukaa olimme luulleet näkevämme.

Mikä jylhyys, mikä _ääretön_ jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään
täältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä
vaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja
kiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle
näkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen kappeli,
jos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän maa-alueen
kolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden ja sivistyksen
kehdolta.

Seuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet,
ahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin hämmästyttävistä
näköaloista. Jakamattoman innostuksen valtaamina osoittelivat he
toisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä kaukoputkillaan saivat
silmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat parin peninkulman päässä
toisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun autiota vaikutusta, jonka
yksityistä, luonnonkauneista, ihanista maisemista ei täällä ylhäällä
tietystikään voinut saada mitään käsitystä.

Kun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska siis
emme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli, etenivät
meidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen rajasuuntia kohti. Ja
tämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä. Norjanpuoleiset
mahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin selvästi, mutta
jonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä Venäjän rajalla
päin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.

Korkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa näkyvä
kaunis- ja voimakaspiirteinen _Pallastunturi_ ja itäisellä ilmalla
_Kumputunturi_, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän penikulman
päässä siitä paikasta, missä seisoimme.

Tuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva lämpömittarimme alhaalla
Lampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä ylhäällä Yllästunturilla
auringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä tuulenhenki ja juuri äsken
sulaneesta lumesta johtunut kosteus saivat aikaan epämieluisan
vedon tunturin laella, pitkää talvea muistuttavan. Kuivat, matalat
ruohonkorret painuivat notkistuen maahan ja meidän oli oltava
alituisessa liikkeessä, ettemme vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä
ei ole kesää koskaan, ja se vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä,
aurinkoisesta, silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli
talvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin
yleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.

Kylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka joka
puolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia
maisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran helpompaa
kuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli jyrkänteissä
vaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat kuitenkin
tarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin.
Muutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää tietä,
muristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut. Oli
niitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi
lukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine kiviharkkoineen,
jotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä merta, muodostaisi
tuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen rikkaudenpesän.

Vihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa tuolle
yksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille hyvästimme.

Mikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi
niin kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein
ensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.

Suomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten
luotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla
lastatusta tunturista. Se on _Kullervo_. — Useinkin, kun istahdin
jollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon
onnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa, olin
kuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut veitsi
kädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella nurmikolla ja
puhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta saamiini muistelmiin
liittyy aina Kullervon traagillinen haamu.



III.

TALVI-MUISTELMAKUVIA



1. MITEN TULIN JOULUA LAPISSA VIETTÄNEEKSI.


Sinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä
piirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen,
jossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua
viettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.

Kutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se
valtasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla
oli 7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20 peninkulmaa
pohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa. Rautatie ulottui
silloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin ajatellessani kaikkia
niitä vastuksia, joita ystävyys täydessä luottamuksessa tahtoi sälyttää
hartioilleni yhden viikon joulu-ilon takia. Ei, suoraa hulluutta oli
ajatellakaan matkaa!

Kirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen
kieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein
ikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen
vieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat
katseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä
päivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution
seudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi;
mitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen
saakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen
perhepiiriin.

Ei, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään
rauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi
lähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut
pohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.

Katseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa varten
tarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen koetteeksi.
Niinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja niin
käskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.

Mikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40 asteen
pakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.

Kello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin
välkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota
ystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen loisto
oli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa
hevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon sananpartena.

Seuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani Lapissa.

En koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja
iloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta
nyt niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti
odotettu ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja
tuntuipa myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt
liian suuressa arvossa.

Ja tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä
työttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin kukaan
muu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut runsaan osuuteni
joulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä jouluilosta.

Kuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan
peninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää. Pitkä
rautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta retki mustan
tunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti lumihankien,
metsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen valohohteitten sitä tuvan
akkunoista tervehtiessä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan lämpömittari,
että puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona, jossa kuitenkin
vallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului kuin harmaassa
säkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen peittämien niittyjen,
leveitten virransuitten ja metsien läpi tervehtiäkseen tuon tuostakin
suurta postitietä, jossa tapasin vanhoja tuttuja kilometritolppia ja
varakkaat kylät odottivat aijottua Tornion rataa.

Matkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski
lämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas
vihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin
teräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.

Viivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana kaksi
peninkulmaa pohjoiseen päin.

Kun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan, sanoi yksi
tuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä joulumatkallasi mitään
revontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh», vastasin leikillisesti, »olen
jo täksi illaksi tilannut itselleni vähän pohjanpaloa», ja oikeinpa
arvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen suun yli, lensi heikosti
loistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi taivaan rannalta sen
keskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja ilmestyi sen ohessa
pohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät terävät eriväriset
valokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen samalla kun välistä
jättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman puolihämärässä lepäävään
ympäristöön.

Tämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä
suurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se valmisti
minua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.

Jos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan
salaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita
olisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa
hämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan Johanneksen
Ilmestyskirjaan.

Seuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan
loisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.

Kuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan
etelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa
taivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana aamuhetkenä
erinomaisen hupainen.

Vihdoin rupesi päivä sarastamaan ja 11 ajoissa nousi aurinko säteilevän
kirkkaana viipyäkseen pari tuntia taivaan reunalla, jättäen jälkeensä
lumoavia värivivahduksia pohjoisen taivaan puoliskolle, kun eteläistä
puoliskoa peitti mitä kauniin sininen ja viheriä värihohde.

Tänä aamupäivänä tapahtui minulle se ilo, että aivan odottamatta näin
Kolarilaisen ystäväni astuvan sievään kestikievarihuoneeseen, johon
olin tuokioksi pysähtynyt. Hän oli matkalla Tornioon noutamaan minua,
joka jo olin hyvän matkaa kauemmas ennättänyt.

Tämä tapaaminen oli alkuna yhteiseen joulumatkaan minulle edellisenä
kesänä tehdystä Lapin matkasta tuttua tietä, joka ainoastaan parin
kilometrin matkalla nyt talvella kesäisestä erosi.

Tämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, joten me siis tällä kertaa
uudelta puolelta saimme nähdä tuon sfinksimäisen vuori-immen, joka
kesäyön auringossa ja sydäntalven hämärässä katselee länteen päin ja
uneksii ylpeästä Luoppiotunturista Ruotsin puolella.



2. PEIKKOMAISIA NÄKÖHÄIRIÖITÄ LAPISSA.


Kun meidän matkallamme Lappia kohden täytyi muutamaan paikkaan
pitemmälti pysähtyä, alkoi aika käydä täpäräksi, jos tahdoimme
jouluaatoksi päästä perille, ja kun tämä oli toivonamme, päätimme panna
yötä lisäksi, koska ilma oli lauhkea, pakkanen ainoastaan 15 astetta ja
aivan tyven.

Tottumaton kun olin seitsemän päivän matkaan arvasin yöllä joutuvani
niiden näköhäiriöiden leikkipalloksi, jotka kuten edellisenä kesänä
Lapissa tehdyillä pitemmillä matkoillani olin huomannut, tavallisesti
iloista leikkiään kanssani pitivät, kun väsymys valtasi silmäni, mutta
kun ei minulla ollut minkäänlaista haittaa oleskelusta siinä ihmeiden
maailmassa, johon nämä häiriöt minut saattoivat, odotin mielihyvällä
niiden esiintymistä talviyössä.

Ja ne ilmestyivätkin, kesänäyistä aivan eriäviä, mutta tavattoman
huvittavina katseltaviksi ja niin sanoakseni tutkittaviksi ja
parasta oli se, että ne uskomattomassa määrässä kaunistivat niitä
yksitoikkoisia ja autioita seutuja, joiden läpi matka kulki.

Merkillisin kaikesta merkillisestä, joka näissä ilmiöissä esiintyi,
oli se silmänkääntäminen, jolla ne tavan takaa alkoivat, siten että
ympärillä olevat esineet vaihtoivat perspektiiviä niiden välillä
olevien lumikenttien ja harmahtavan taivaan kanssa, jotta harmahtava
väri terävin piirtein liikkui eteenpäin, jolloin puut tulivat
muodostamaan tumman taustan. Ja kun näin luonnollisesti kävi myös
lumen peittämän, valkean maantien ja taivaanrannan sen yläpuolella,
niin kuljettiin eteenpäin ihmeellisten ennen näkemättömäin kuvaelmien
ympäröiminä.

Joka kerta kun tämä perspektiivimuutos tapahtui, hävisi kaikki väsymys
aivoista. Nauraen kohotin itseäni sijaltani pitkässä mukavassa
reslareessä ja katselin uteliaana sekä täysin valveutuneena alituisesti
vaihtelevia koristeita: milloin palatsirivejä ja italialaiseen malliin
rakennettuja huviloita, joita tummat sypressit ja valkeat kuvapatsaat
ympäröivät, milloin mahtavia kirkkoja pengermineen ja pilvenkorkuisine
tornineen, jonka akkunoissa joku yksinäinen kynttilä — tähtitaivaalla —
loisti.

Äkkiä näin meidän ajavan mitä ihanimpaan kristallista loistavaan
luolaan, josta ei näkynyt ulospääsypaikkaa, ajavan suoraan sen
kimmeltävää, säkenöivää holvia kohden. Vaistomaisesti tuuppasin
matkatoveriani kylkeen ja huudahdin: »Etkö huomaa, kuinka täällä on
kaunista! Mehän ajamme suorastaan taikalinnaan!» — »En näe rahtuakaan
linnoistasi», vastasi tuo onnellinen otus, joka oli valvonut ja
matkustanut kaksitoista yötä peräkkäin ja ainoastaan sillointällöin
vaipunut reessä puolihorrokseen tuntematta mitään väsymystä, kun
minä sitä vastoin ollen lopettamassa sadan peninkulmaista, varsin
mukavaa matkaa ja valvottuani ainoastaan yhden ainoan yön elelin
viehättävimpien näköhäiriöitten lumoavassa utupiirissä.

Vaikka ei ollut kuutamoa eikä revontulia, ei voitu tänä talviyönä — 23
ja 24 päivän välillä joulukuuta — kuten useimmiten kaukana pohjoisessa
on asian laita, puhua mistään varsinaisesta pimeästä. Meitä ympäröi
vain omituinen iltahämärä, jossa saatti erottaa kaikki lähellä olevat
esineet.

Näitä näköhäiriöitä katsellessani muistin elävästi mitä olin lukenut
kertomuksessa suomalaisesta retkestä Sodankylään ja Kultalaan
talvina 1882 ja 1883. Kertoessaan retkestä porolla Kultalaan joulun
pyhinä 1882, kuvaa yksi retken nuoremmista osanottajista äkillisiä
valoilmiöitä, jotka yöllä 22 päivää vastaan joulukuuta antoivat
kaikelle punaisen värin, jotka esineet aivan kuin omintakeisesti
loistivat, ilman että varjoja syntyi mihinkään. Samalla kertoo hän
samallaisista näköhäiriöistä kuin minun kuvaamani, jotka _yhtaikaa_
näyttäytyivät kaikille retken osanottajille, vaikka erilaisina,
riippuen kunkin henkilön mielikuvituksesta ja harrastuksista.
Muudan ajomies näki meidän olevan suuria porolaumoja täynnä ja
oman ajoporonsa sarvet kuvitteli hän pajupensaiksi, joita turhaan
koetti kiertää. Toinen mies, jonka mielihaluna oli kaupanteko, näki
kauppapuoteja pitkät jonot toisen toistaan komeampia. Sen sijaan saivat
professori Lemström ja kertoja itse hra K. Granit ihailla kauniita
katuperspektiivejä, tavattoman suuria rakennuksia ja palatseja sekä
kaikellaisia kauniita veistoteoksia. »Kun sellainen kuva», sanoo hra
Granit, »kerran on sielun silmälle näyttäytynyt, tuntui todellakin
tuskastuttavalta saada se jälleen mielestä poistetuksi. Jos sulki
silmänsä hävisi näky, mutta kun ne taas avasi, esiintyi ihmeellinen
kuva uudelleen». Kertoja muistuttaa tämän yhteydessä, että sanotaan
ihmisten, jotka kylmään ovat kuolemaisillaan näkevän kauniita unia.

Minä puolestani en tänä talviyönä koskaan nähnyt samaa kuvaa kahta
kertaa. Uusia ja yhä uusia ilmestyi lukemattomiin saakka sitä mukaan
kuin reki liukui eteenpäin. Kesällä kun hitaasti sauvoimme vuolaimpia
virtoja myöten ylös Yllästunturia kohti tein kuitenkin saman huomion
kuin hra Granit.

Palaan jouluretkeeni. Kun päivä hitaasti, niin, kuinka hitaasti, kello
kymmenen aikaan vihdoin todenteolla alkoi valjeta, katosivat yön
peikkomaiset näyt ja lumenpeittämät kuuset sekä männyt molemmin puolin
tietä eroittuivat pienimpinekin yksityisseikkoineen, antaen kuitenkin
aiheen uudelle näköpelille, jota jatkui jonkun tunnin kun jo saattoi
sanoa, että oli aamu.

Lumenpeittämät puunlatvat esiintyivät nimittäin rintakuvien muotoisina,
jotka vyötäisten kohdalla loppuivat ja yhtyivät havupuitten oksiin.
Omituisinta oli, että kasvojen ilmeet, tukankoristeet sekä puvut
täydellisesti soveltuivat 1500 ja 1600 lukujen historiallisille kuville
kaikki erilaisia ja uskomattoman luonteenomaisia, milloin juhlallisin,
milloin ivallisin kasvonpiirtein, jotka erottuivat niin selvästi, että
taiteilija olisi voinut kuvata ne, samoin kuin arkkitehti olisi saanut
vaikka yksityisaiheitakin huviloista ja palatseista näistä yöllisistä
näköhäiriöistä. Siinä seisoi ritareita töyhdötetty kypärä päässä, siinä
ojensi linnan neito lumivalkean kätensä vastatanssijalleen minuetissa,
siinä kohotti kuningatar Kristiina ylpeänä otsaansa, sieltä näin maan
isän, Pietari Brahen katselevan alas — kuitenkin aivan toisella lailla
kuin tuomiokirkkotorilla Turussa — tässä soitti Molière irvisteilen
suurta bassoviulua, siinä kohotti Don Quizote kuolemattoman laihaa
vartaloaan ja häntä ympäröi kokonainen kukkaispiiri kardinaali
Mazarinin ihania sisarentyttäriä, joiden poskilla kiharat aaltoilivat.
Tuhat ja jälleen tuhat seurasi toisiaan. Mielikuvituksella ei näyttänyt
olevan vähintäkään osaa näiden näkyjen luomisessa, silmä katseli
niitä tyvenesi ja uteliaasti sekä kasvavalla mieltymyksellä, muiston
vertaillessa niitä tunnettuihin kuviin täällä erämaan talviaamuna
näkyvistä olennoista. Muistan ainoastaan yhden ainoan tapauksen,
jolloin mielikuvitus pyrki joukkoon. Huomasin nimittäin, näiden
haamujen esiintyessä melkein ilmielävinä, ajattelevani, että näille
kauan sitten manalan majoille muuttaneille oli vuosisatojen levon
perästä kenties suotu päästä maahan takaisin, mutta ilkkuva kohtalo oli
vienyt heidät tänne erämaahan, jossa eivät saaneet nähdä mitään muuta
maailmassa kuin ohikiitävän reen, jonka jälkeen näiden taas piti palata
hautoihinsa.

Pian olivat kuitenkin kaikki näköhäiriöt tiessään palatakseen uudelleen
myöhemmin illalla kello 6:sta alkaen.

Niin, Lappi on muukalaiselle lumouksen maa kesällä ja talvella, jollei
hän ole urheilulla varustautunut niihin vaivoihin, jotka täällä hänen
kanssaan tulevat leikittelemään, välistä, niinkuin nyt oli asianlaita
piloillaan, välistä pelottavalla tositarkotuksella kun hän tuiman
pakkasen vallitessa on kinokseen väsähtänyt uuvuttavan kuoleman
lähestyessä ja sittenkin nauttien hakee ihanimpia aloja ja tuntee
miellyttävintä kesälämpöä.



3. IHMEIKÄSTÄ VÄRIVAIHTELUA TAIVAALLA. REVONTULET.


Oli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä
ja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme. Tiemme
johtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin tunsin
kesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan pitkin
tietä.

Keskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen taivaanrannan
yläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella leikitteli heleä
purppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun — niin sanoakseni
luonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle ja ulottui etelästä
yli läntisen taivaankannen, leviten miedompina metalliväreinä, joita
sellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä, pohjoiselle taivaalle.

Kolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan
kauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana
joulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien
tummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä
_aaltoilevasta_ valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö
länttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja
kolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman
vähintäkään vaihtelua.

Silmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin,
mutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa.
Ylempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia,
punasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä, tumma,
sinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi pohjoiselle
taivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien kumpujen ja
tunturien yläpuolelle.

Vasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen talvinen
taivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu näytti johtuvan
erikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.

Vähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan
veripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti
suunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä kohoavan.
Tähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko taivaankansi
tähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä pohjan
perillä.

Tämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi
yksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee
ainoastaan kerran eläessään.

Vasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille
nälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina.
Jumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla
porontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien
olivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille,
uutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in
»Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille
valokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita
naiskasvoja.

Seuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet
kärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö
niiden heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista
muurattuun uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto,
ja revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan
lämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli
vallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita,
missä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa.
Itsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen, tuo
salaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan yhtä
itseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.

Vaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen jälkeenkään
taivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin tiedon
piilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan hohteen
kautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen Yllästunturin
purppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien meitä kuin vanhoja
kesäisiä tuttuja ikään.

Vähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa olevasta
kehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.

Aamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli
hurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun kirjavaa
väriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa taivaanrannasta,
missä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti kurottautua ylemmäs
luodakseen loistavan katseensa pohjan perille. Silloin läksimme
ajelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen sylissä uinuvalle suurelle
Kirkkosaarelle.

Ajoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti tuota miltei
kuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska varsammekin
esiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.

Ja sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin
sellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut
livertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä
samassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen. Ja
pian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana iltarusko
syleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa. Sitä näkyä on
mahdoton unohtaa.

Kun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili
avaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta
lapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.

Keväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät
tippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme
astetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi
vettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta kimmelteli
silloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä jälkeen
punasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua. Sateenkaaren
ilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä ihmeenä.
Juuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne kaksi
todellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka joulunaika
katseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta olisi
jo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan
revontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin
poimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se taas
piakkoin kokonaan katosi.

Leuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin tuon
ihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.

Samallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta
ennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen
yläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä
kohti luoteista taivaanrantaa.

Se oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se
vähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota
myöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat virtailta ylös
samaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne muodostivat valopilven,
joka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista tippukivistä syntynyt
holvi.

Ihmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan mitä
kiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän prisman
ihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta värileikkiä —
edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes väriloisto viimein
yhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari jäi näkyviin. Samalla
heleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin tähtikudoksin
kirjaeltuna.

Koko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni. Aamulla
oli jo kymmenen asteen pakkanen.



4. MIKÄ PORO ON JA MITEN SILLÄ AJETAAN.


Varrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin
porolla ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä
Husa. Siitä saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä.
Metsässä sai sen ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt
pujahtelemaan semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se
joutuikin kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan
retkautellut pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin
useimpain porojen on tapana tehdä.

Oli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä.
Siinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi
eksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi
typerryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa
pyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on saanut
heitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.

Ensimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin
Husa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä,
kulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan
ja tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista
kiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää
tasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti —
pudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa — pyörähtämään
siitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani vauhtia
ollenkaan pysäyttämättä.

Niin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään
ahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena senkin
seitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa oli sitte
ylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi yrityksessäni! Me
olimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä vilkkaasti haukkuen
tervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä leikittelin tuon pulkkani
vieressä hyppelehtivän koiran kanssa, silloinpa — äkkiä älysin Husan
hurjistuneen hillittömään neliseen.

Ajohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut
pitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen
oli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt
tuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin
riivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan — ja
minä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi kaikin
voimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli jo
loppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo
säikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian kuitenkin
pysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon, mikä juur’ikään
oli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että ylpeys käy
lankeemuksen edellä.

Vielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka päivä
kymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset — arvaamattoman paljon
helpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja nuoret miehet, naiset ja
lapset käyttävät suksia naapuritalossa käydessäänkin, sillä lunta on
paksulti kujilla ja kartanoilla.

Poro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen
reen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä.
Pulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista
kulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita ajoon,
viedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen alla
piilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa. Rauhallisena
nukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka 40 asteeseen.

Porosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin talvisaikana
on kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa pienintäkään tahraa,
ei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se kärsii pahoinpitelyn
päästämättä pienintäkään vaikerrusta. Teurastettaessa se kaadetaan
kumoon ja puukko pistetään sydämen seutuville: äänetönnä nousee poro
ylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à 5 minuutin ajan jolloin sen veri
valuu erityiseen astiaan. Sitte alkaa eläin horjua ja noin minuutin
kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli
ollut.

Alinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei
tuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla
vanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja
ajatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi
porolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien
kiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin
tottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten kiertelevistä
ensimäisistä opettajista entisaikoina.

Ylen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun se pulkan
eteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan mitättömästä
syystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti syrjään, lekkuu
ja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan kokonaan pois
suunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut herra, joka on
sattunut eksymään maailman humuun.

Omistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut
kotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos se
näet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-arvo
riippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran poron»
nimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle peräpohjolan
välttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle, nopeakulkuiselle
eläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman puutteen kuin aasi
etelämaissa.

Niinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne ovat
väliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset
käyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä
useinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä
autioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa,
noin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen
asianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää peittävän
lumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina ihmistä vastaan.

Pulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei
jo pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen
omituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä
eläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja
raikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa
ja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.

Niinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten
kaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata,
parahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen pujottelihe
puitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta _toistensa takana_ kumpikin
suksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine taakkoineen huristi
puitten keskitse ilman että nuo taitavat urheilijapoikaset olisivat
vähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta asennostaan. Tuollaisessa
urheilussa vaaditaan verratonta taituruutta pysyäkseen tasapainossa,
mielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä kohoo huippuunsa. Raittiimpia,
ruusuisempia poskia ja joustavampia vartaloita kuin noiden kevyeisiin
kesäpukuihin puettujen nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä
täällä poron ja suksien maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä
harjotettavaa urheilua reippauden huippuna.

Yhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja suoralla
tiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä vanhempikin
henkilö uskaltaisi yrittää.



5. LAPPALAISPERHEEN KODASSA.


Päätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa.
Meille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin
puolella Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä
asunnostamme.

Määräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on muuan Suomen
suurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen — oppaaksemme
erään tunnetun vanhemman tilanomistajan, kunnallislautakunnan
puheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme pikku rekemme seudulla
käytettävään oivalliseen, pitkään reslarekeen, missä me turkkeihin
ja vällyihin kääriintyneinä pitkällämme mukavasti maata mujotimme
porontaljat allamme ja tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat
jaloissa ja paksut villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme
kelvanneet miltei oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta
kahdeksan tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.

Emme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle ennenkuin
tapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen sointuvalla
suomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me etsimme, oli jo
edellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas, mutta että muuan toinen
lappalaisperhe oli samana päivänä pystyttänyt kotansa Suomen puolelle
Sadinkankaalle. Tähän paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei
oppaamme asunnosta ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen
takaisin ja läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan
rajojen sisäpuolella.

Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja
metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan,
mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan
erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen
jäljen, niin kaita kuin se olikin.

Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen
jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä
polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse
solahtamaan.

Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa
jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut
silmiimme pieninkään sinne johtava polku.

Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan.
Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien
perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli
suunnattava kulkumme sinne ja sinne.

Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa
ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia
ja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä
muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat,
että vieraita oli tulossa.

Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista
honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja
niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.

Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti
välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään
ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä,
punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen
haaveellisen leiman.

Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään,
astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen
ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan
keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa
puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon
kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa
pari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi
hiiloksessa.

Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne
ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me
istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.

Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia —
kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä
ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut
kodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli
olimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä
lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat
ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä
kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.

Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli
komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin
jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä —
lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän
hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden
jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla
todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti
sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli
hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa
alle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.

Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet
kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat
miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista
äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan
rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan
alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän
sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen
tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin
kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»

Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä
vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa
joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta
liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat,
on hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se
juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on
ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele.
Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan
heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää
sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.

Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä
heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä,
niin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini
_lapinkielisen almanakan_. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa,
vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty
Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli
samallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.

Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden
pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50
illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin
ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.

Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin
lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja
otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa
painetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: _Fasto ailek_
(ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: _Palm ailek_; pääsiäispäivä:
_Pjässa peive_; rukoussunnuntai: _Råkkåles ailek_, mutta rukouspäivä
_Böns peive_. Helluntaipäivän nimenä on _Pingelis peive_ ja joulupäivän
_Joulu peive_ j.n.e.

Saarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim.
seuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»;
»Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt
perkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen
taas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä
profeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin
ruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli
itsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.

Mutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme
ryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota
peräpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti
uusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin
kuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua
poronjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan
sen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä
ystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä
hienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen
hyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.

Lappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei
halunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan
ahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia
vaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse
ihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää
kuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte
pakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa
kattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja
ympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia
— mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön
liittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen
keskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.

Kun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet
meitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä
— emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella
mummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus,
miltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden
äärestä.

Matkamme kulki nyt askel askeleelta pitkin Sadinkankaan kapeita
polkuja, sitte halki syvälumisten kenttien ja lopuksi Kolarinsaaren
halki vievää maantietä myöten. Siellä, oppaamme kotona nimittäin,
vastaanotettiin meidät sydämellisesti ja komeasti meitä kestittiinkin:
tarjoiltiin kahvia ja kelpo illallinen, johon kuului muun muassa
auringossa kuivatusta poronlihasta valmistettua muhennosta.

Vaatimattomassa isännässämme tapasimme tuttavan, jota mielellään
jälestäpäinkin muistelee. Samoinkuin hän ilman mitään kouluopetusta
— Kolari sai ylen myöhään kansakoulunsa — oli opetellut lukemaan ja
kirjoittamaan, samoin oli hän myöhemmin karttojen ja kirjojen avulla
saanut Suomen maantieteestä niin elävän ja monipuolisen tuntemuksen,
että minä luulin hänen laajemmalti maamme eteläosissa matkustelleen.
Yhtäläiset tiedot näytti hän omaavan vieraista maista ja muista
maanosista. Huomasi helposti, että hän oli tarkoin tutkinut sen mitä
oli lukenut ja säilyttänyt siitä parhaat kohdat muistissaan. Hänellä
oli mainio pää ja sattuvan terävä arvostelukyky. Valituin, ytimekkäin
sanoin kuvaili hän Oulunläänin entisiä hallitusmiehiä, joista toimekas
ja väsymätön G. von Alfthan muutamin puolueettomin piirtein esiintyi
kuulijalle mitä kirkkaimmassa, kauneimmassa valossa. — Runebergistä,
Lönnrotista ja Snellmanista puheli hän kuin vanhoista tutuista,
vaikkei ollutkaan koskaan niitä nähnyt, ja kuvaili sattuvin sanoin —
sellaisia, joita ei muiden ole kuullut käyttävän — mitä kukin heistä on
maansa hyväksi tehnyt. Snellmanista, jonka suomenkielisinä käännöksinä
julaistut kirjoitukset hän yksityiskohtiaan myöten tunsi, hän sanoi
vakavana ja miettiväisesti: »Hän oli Suomen sydän.»

Onnellisia ne isänmaan pojat, joiden muisto etäällä erämaissakin elää
kansan vastavalveutuvassa sydämessä.



6. YSTÄVÄNI "PEKKA RIEPU" JA JÄÄHYVÄISET SILLE JA LAPINMAALLE.


Ensimäisellä kesämatkallani Tornioon tein tuttavuutta kolarilaisen
ystäväni nuoren hevosen »_Pekan_» kanssa, joka oli hänen ilonsa ja
ylpeytensä. Se tunsi isäntänsä askelten äänen, kävelipä tämä miten
hiljaa hyvänsä, ja päästi hänet nähdessään kuuluvan iloisen hirnunnan.
Minuun loi hän vaan vieraan välinpitämättömän katseen.

Pekka oli kotoisin Kokkolasta. Kokkolan kuuluilta hevosmarkkinoilta
oli isäntänsä itselleen valinnut tuon keskikokoisen, ruskean, vilkkaan
ja reippaan ruunan. Sen pitkä, kiharainen, pikimusta harja komeasti
aaltoili, kun se pulskaa voimakasta säkäänsä liikuttelu Mustia olivat
sen ilmeikkäät, ylväät, palavat silmätkin.

Kolarissa tuli Pekasta kaikkein jakamaton suosikki. Ja näytti siltä
että hän ennen pitkää katsoi kuuluvansa taloon yhtä oikeutettuna
jäsenenä kuin kuka talonväestä tahansa. Senpävuoksi Pekasta piakkoin
tulikin itsepäinen ja tottelematon velikulta. Kun hänen isäntänsä
kerran ajoi takaa erästä salakuljettajaa, pääsi otus isännältä karkuun
Pekan niskoittelun takia.

Verekseltään sai hän tiukanlaisen selkäsaunan. Ensimäisestä
piiskaniskusta tuo jalo eläin värähti. Sitte se seisoi vavisten, mutta
hiljaa. Vielä napsahti ruoska muutaman kerran.

Silloin käänsi Pekka päänsä isäntäänsä kohti ja katseli häntä
kyyneltynein, surumielisin silmin niin sydämellisen luottavaisesti,
että tämä antoi kohottamansa piiskan vaipua alas ja käski rengin
viemään Pekan talliin.

Mitä Pekka-rukka siellä pitkän yön ajan mietiskeli, sitähän ei
kukaan voi tietää, mutta joka tapauksessa näytti tuo kunnon eläin
jotain miettineeltä. Eipä isännän itsensäkään silmiin uni sinä yönä
herunut myötätuntoisuudesta hevoskultaansa kohtaan — jonka hän nyt
ajatuksissaan risti »_Pekka rievuksi_». Näytti siltä kuin olisi Pekka
ollut tuohon nimeen tyytyväinen, milteipä ylpeäkin siitä. Kuultuaan
vaan nuo sanat se mielellään totteli. Siitä hetkestä lähtien oli taas
kaikki ennallaan noiden kahden ystävyksen kesken.

Silloinkun Pekka riepu veti meitä Torniosta Kolariin ei se ollut ihan
terve. Se oli kahden ajattelemattoman nuoren miehen hillittömästä
ajosta niin lopen rasittunut, että se tarvitsi mitä huolellisinta
hoitoa ennenkuin alkoi jälleen toipua. Jokin arempi sisäelin oli saanut
parantumattoman vamman, vaikkakin tuon nuoren, väkevän, tulisen eläimen
voimat näyttivät vähitellen palaavan.

Pitkän matkamme varrella vietti Pekka majataloissa hyviä päiviä, eikä
siitäkään paljon välitetty että hän väliin päivänpaisteessa vähäsen
laiskottelikin. Kun jokin pieni ylämäki katkaisi tasaiset taipaleet,
nousin minä astumaan ja siinä kävellessäni nyhdin ruohoisista
tiepuolista muutaman tukun tuoretta heinää, jota Pekka mielellään
välipalakseen pureskeli. Mutta kun minä kerran muutamassa pienen
pienessä mäessä jäinkin rattaille, pysähtyi Pekka ja katsahti kysyvästi
minuun, vaan isäntänsä sävyisät sanat: »No Pekka riepu!» saivat sen
taas kulkemaan edelleen.

Tuo kaikki meitä huvitti ja me koettelimme pian uudelleen Pekkaa. Se
toisti temppunsa, mutta kun minä puukko kädessä laskeusin maahan,
käveli se suoraapäätä mäkeä ylös, pysähtyi sen päälle ja katsahti
taakseen siltä varalta että minulla ehkä olisi veres ruohotukku
kourassani. Tämä oli vaan tilapäinen alku meidän myöhempään oikeaan
ystävyyteemme. Tosin hän ei vielä minua hirnahtaen tervehtinyt aamuisin
talliin mennessäni, vaikka minä häntä säännöllisesti leipäpalasella
kestitsin.

Eipä kestänyt kauvan, ennenkuin Pekka pääsi kylän muiden hevosten
mukana kesälaitumelle äärettömän laajoille, aitaamattomille salomaille,
jossa koko hevoslauma villinä leikitteli ja jossa niillä oli hupaista
kuin poikasilla mäenlaskussa. Pekkaa me tuon ulkonaoleskelun toivoimme
virkistävän. Virkistysmatka kesti kuitenkin kauvemmin kuin minun
kesälomani. Senvuoksi en tavannut Pekkaa ennenkuin jouluna uudelleen
Kolarissa käydessäni. Olimme kuitenkin rakennuttaneet hirsistä etehisen
— »tampuorin» — sen talliin, sillä edellisenä talvena oli talli ollut
ylen kylmä.

       *       *       *       *       *

Uudelleen tavattaessa näytti Pekka unohtaneen entisen tilapäisen
tuttavuutemme. Ruunaparka eleli nyt »kamariherrana» pikku asunnossaan,
josta se kuitenkin pääsi joskus aamupäivällä pihalle jaloittelemaan ja
lumessa piehtaroimaan. Se oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin ennenkin.
Pitemmillä ja rasittavammilla matkoilla ei sitä kuitenkaan enää
uskallettu käyttää.

Pekkaparkaa muistaen ostin minä muutamia kiloja sokeria, tuota hevosten
tunnettua herkkua. Ensin se sokeria tutkistellen haisteli, otti sen
sitte suuhunsa ja hyvältäpä se näytti hänestä maistuvankin. Sokeri
se teki Pekasta minulle ystävän. Joka kerta kun minä sittemmin kävin
sitä katsomassa alkoi tuo vilkas eläin nuuskia nuttuni taskuja. Ja
tuo kujeilu Pekkaa ylen paljon huvitti, sillä aina se sai jonkun
sokeripalan saaliikseen. Koska Pekka oli herra kotonaan, naputin
minä aina tullessani sen ovelle, tulostani ilmoittaakseni, ja sain
vastaukseksi hilpeän hirnunnan. Eräänä päivänä kuulin jo ulos asti,
miten kovasti se tömisteli kavioitaan tallissaan. Astuin sitte hiljaa
etehiseen, mutta silloinpa olikin se veitikka hiljaa kuin hiiri.
Poistuttuani hiljaa ulos kuului sen kamarista taas ryskettä. Se
polki vimmatusti permantoa ja hirnahteli äänekkäästi ja hilpeästi,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Etkö ymmärrä! Olenhan minä kotona!» Ja
tavallista uteliaampana alkoi se tapansa mukaan etsiä sokeripaloja.

Pekka kävi vuorostaan vieraisilla. Kun se aikaisin joka aamu
vietiin ulos, asettausi se heti rappujeni eteen odottamaan minua
ja sokeripaloja, jotka hänen käsityksensä mukaan kuuluivat
päiväjärjestykseen. Eikä renkikään saanut sitä houkutelluksi pois
rappujen edustalta, ennenkuin minä olin tullut ulos. Useamman kerran
tuli renki sisälle kysymään minulta, eikö minulla olisi aikaa tulla
Pekkaa tervehtimään. Hän näet ei saanut sitä kastelluksi eikä
harjatuksi, syystä että hevonen liikkumatonna ja ylpeänä seisoi
rappujen edessä. Ulos tullessani se ei koskaan hirnahtanut, mutta
katseli luottavaisesti minun silmiini. Vasta sitte kun meidän välimme
olivat selvät alkoi se reippaasti juoksennella ympäri pihaa ja
piehtaroida kinoksissa.

Eräänä harvinaisen kauniina aamuna, noin neljä eli viisi päivää
ennenkuin saatoimme odottaa aurinkoa, päätimme lähteä Pekalla vähäsen
ajelemaan. Kun sitä talutettiin tallista, niin se kaikesta päättäen
älysi, mistä oli kysymys. Sen ryhti oli juhlallisempi ja reippaampi
kuin milloinkaan ennen, mutta yhtäkaikki osotti se käsittämättömyyden
merkkejä valjastettaessa. Ja hädintuskin me olimme ehtineet heittäytyä
keveään rekeemme, toverini yhdeltä ja minä toiselta puolen, ennenkuin
se lähti lentämään kuin tarujen taikahepo. Musta harja hulmusi siipien
lailla hänen kaulallaan. Iloissaan siitä että sai meille vieläkin
kerran näyttää, mihin kelpasi, sillä ei tahtonut olla aikaa kuunnella
edes isäntänsä iloista huutoa: »So, Pekka riepu! Pekka riepu so!»
Sen nuoruutta uhkuva ylväs pää sirotteli päällemme miljoonittain
lumikristalleja sankan, kasvavan metsän huurteisista oksista, metsän,
joka yleni kahden puolen kaitaa tietämme. Matka oli meille kaikille
kolmelle yhtä hupaisaa.

Toisen kerran ajelimme Pekalla Muonionjoen suurelle kirkkosaarelle.
Se sattui samana aamuna, jolloin päivä ensi kerran pilkisti päätään
taivaanrannan takaa. Olen jo ennemmin lyhyesti maininnut siitä miten
tuo älykäs hevonen vakavan tarkkaavaisena katseli silloista outoa
näytelmää.

       *       *       *       *       *

Pekan täytyi viimeinkin luopua isännästään, sillä tämä oli pakotettu
hankkimaan itselleen terveen ja voimakkaan hevosen, joka kestäisi
suuriakin rasituksia paremmin kuin tuo ystävärukkamme. Pekka tulisi
erään vanhan, hiljaisen ja ystävällisen talonpojan haltuun, jonka talo
oli Kolarin ja Tornion keskivaiheilla. Siitä oli nyt tuleva työhevonen
ja sen tuli toimittaa pikku talon pienet ajot. Ja siihen sen voimat
kyllä riittivät.

Viimeisen kerran matkustimme me kolme yhdessä silloin kun minun oli
matkustaminen etelään päin. Pekka riepu oli tavallisuuden mukaan
iloinen ja hilpeä, mutta meille muille oli matka kaikkea muuta
kuin hupainen. Lyhemmillä matkoilla Pekka ei väsynyt, mutta tuolle
kolmenkymmenen kilometrin taipaleelle valjastutimme me reen eteen
kyytihevosen ja sidoimme Pekan marhaminnastaan reen perään. Tuo temppu
tuntui hevosta ensin ihmetyttävän. Mutta pian oli siitä hupaista juosta
ilman kuormaa ja huomatessaan, ettei isäntä hänen kujeistaan vähääkään
välittänyt, alkoi se ihan itsepäisesti leikitellä.

Minulla oli päässäni suuri nahkavuorinen naapukkalakki, jonka keskellä
iso nahkatupsu komeili. Siitä näytti Pekka olevan ylen huvitettu,
sillä tuhkatiheään se tarttui siihen hiljaa ja varovasti huulillaan,
mutta ei kuitenkaan saanut kiskotuksi päästä huolellisesti painettua
lakkia. Sensijaan alkoi se ravistella tuota mukavaa nahkatupsua, vaan
lakkasi leikistään heti kun oli huomannut, että isäntänsä häneen päin
katsahti. Silloin se juoksi vallan kiltisti, niinkuin koulupoika, joka
heitettyään toveriaan lumipallolla tahtoo tältä temppunsa salata.
Toverini ei ollut millänsäkään, ja minä pudistelin väliin aikalailla
päätäni. Silloinpa Pekka hetikohta alkoi kiivaasti lakkiani pudistella.
Mutta ruunapa ei kertaakaan koko matkalla saanut kuulla tutunomaista
varotushuutoa: »So, so, Pekka riepu!»

Viimeinkin ehdimme illanhämyssä siihen majataloon, josta Pekan uusi
isäntä seuraavana aamuna tulisi hänet noutamaan. Siinä oli meidän
erottava. Jätettyäni kievarin isännän talteen sokeripaketin, jonka
sisältöä Pekan uusi isäntä saattaisi tälle tarjoilla, haihduttaakseen
vähitellen Pekasta sen viime aikoina oppiman herkuttelutunteen,
menin yksinäni talliin, missä himmeä lamppu valaisi pilttuissaan
seisoskelevia hevosia.

Pekka minulle reippaasti hirnahti seistessään siinä runsaan ruokansa
ääressä komeana ja tyytyväisenä. Hilpeänä kuin leikittelevä lapsi
se tutki taskujani, joista kohta löysikin aikamoisen sokeriharkon.
Mutta nyt tuntuikin minusta kovin työläältä tämä ennen niin hauska
leikittely. Kiersin käsivarteni sen pehmoisen kaulan ympäri ja annoin
sille sokeripalan kädestäni.

Silloin Pekka katsahti minuun äkisti ja ikäänkuin tutkivasti. Mitä
lieneekin se katseessani nähnyt, sitä en tiedä, mutta hiljaa tarttui se
tyhjään käteeni ja solutti sen varovasti suuhunsa. Lampunvalo heijasti
sen kosteisiin, mustiin silmiin.

Sitte päästi se varovasti käteni irti. Minä hivelin sillä uskollisen
hevosen kaulaa ja sanoin: »Hyvää yötä nyt, Pekka riepu!» Samassa
riensin rekeen, jossa toverini jo vakavana minua odotteli.

Ja niin ajoimme aika kyytiä kohti Torniota.

Mutta tuona iltana ei keskustelu tahtonut luistaa. Sillä tiesimmehän,
että ajatuksemme olivat kohdistuneet uskolliseen, viisaaseen, jaloon ja
hilpeään kelpo ystäväämme. Häntä me emme enää milloinkaan näkisi.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matkakuvaelmia ja muistoja Lapin rajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.