Title: Pukkisen pidot - Kaksinäytöksinen huvinäytelmä
Author: Kiljander, Robert, 1848-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pukkisen pidot - Kaksinäytöksinen huvinäytelmä" ***


PUKKISEN PIDOT

Kaksinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

R. KILJANDER


Ensimmäisen kerran julkaissut
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1887.



HENKILÖT:

JANNE PUKKINEN, nahkurimestari.
LAURA, hänen vaimonsa.
ANNA, hänen äitinsä, leski.
RISTO, kisälli, Jannen sukulainen.
MIINA, palvelustyttö.
ROVASTI.                |
HÄNEN KAKSI TYTÄRTÄÄN.  |
PORMESTARI.             |
PAROONI.                |
PAROONITAR.             |
PATRUUNA.               |  Vieraita.
PATRUNESSA.             |
TULLINHOITAJA.          |
HÄNEN ROUVANSA.         |
RAATIMIES.              |
HÄNEN TYTTÄRENSÄ.       |
KONTROLLÖÖRI.           |
KASÖÖRI.                |

Tapahtuu eräässä pikkukaupungissa.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


    Sali Pukkisen luona. Janne istuu pöydän ääressä miettivän
    näköisenä ja kynä kädessä; Laura puhuu Miinan kanssa, joka
    on lähdössä kaupungille.

LAURA. No, onko nyt ihan vissi, että muistat keitä kaikkia sinun
piti kutsuman? Ehkä luettelen ne vielä uudestaan varmuuden vuoksi.
Ensiksi -- -- --

MIINA. Voi, voi, kyllä ne muistan vallan hyvin.

LAURA. Entäs kuinka sinun piti sanoman, kun astut sisään? »Vapriköörin
herrasväki --»

MIINA. (lopottaen): Vapriköörin herrasväki tervehtii sydämellisesti ja
pyytää nöyrimmästi että te tänään suvaitsisitte viettää illan ja juoda
kupin teetä heidän luonansa kello 7. Olkaa niin hyvä.

    (Niiaa.)

LAURA. Pienen kupin teetä, sinun täytyy sanoa, se on fiinimpää. Ja
muista -- aivan ensimmäiseksi patruuna Andersoniin -- äläkä vaan
viivyttele tiellä. Sen sanon sulle.

MIINA. No, ei tule kysymykseen; kaikki pitää käymän niinkuin tuulessa,
sen lupaan.

    (Poistuu.)

LAURA. Kas niin! Ja nyt miettimään, mitä kaikkia niille on virvokkeiksi
tarjottava -- -- Mutta, Janne kulta, sinä et ole oikein tyytyväisen
näköinen. Kadutko ehkä näitä pitojamme, vai mitä?

JANNE. Enhän minä juuri sitä tee. Täytyyhän minun jollakin tavalla
osoittaa kiitollisuuttani patruunaa kohtaan, joka minua rahallansa
auttoi. Tätä kutsuttujen luetteloa tässä vain vähän ajattelen.

LAURA. Se on kenties mielestäsi liian pitkä. No, luepas, niin saamme
nähdä, olisiko ollut mahdollista jättää tuosta pois ainoatakaan nimeä,
luepas. Kuka seuraa patruunan ja patrunessan jälkeen?

JANNE. (katsoo listaan): Näkyy olevan pormestari.

LAURA. Kaupungin päällysmies, joka aina tervehtii niin kohteliaasti,
kun hän kadulla tulee minua vastaan! Jos joku, niin on toki hän
kutsuttava, tiedän mä. Entäs sitten?

JANNE. Rovasti perheineen.

LAURA. Rovastinna ei tule, hänellä on esteitä, mutta rovasti itse on
aina valmis, ja sitä paitsi pitää hän aina niin kauniita puheita
isäntäväelle, ja molemmat vanhimmat tyttäret esittivät minulle
sinunmaljat viime illanvietossa, kun möimme arpalippuja samassa
pöydässä, niin ettei niitäkään millään tavalla voi sulkea pois. No,
sitten?

JANNE. Parooni Stommelberg rouvineen.

LAURA. Niiden kanssa olemme tosin vähemmän tuttuja, mutta se on
ainoa aatelisperhe kaupungissamme, ja olethan sinä istunut
takseerauskomiteassa yht'aikaa paroonin kanssa -- ja kyllähän
paroonitar häntä pitää sen verran silmällä, ettei hän saa juoda itseään
aivan humalaan, niinkuin tapansa on. No seuraava?

JANNE. Tullinhoitaja rouvineen.

LAURA. Rouva on vähän olevinaan, mutta olimmehan hänen luonaan Sohvin
päivillä, ja tullinhoitajaa tarvitaan whistipöydässä, sen tiedät kyllä.
Entäs sitten?

JANNE. Majuri -- totta, hänet pyyhittiin --

LAURA. Niin, hän on kyllä oiva ja lystikäs mies, mutta eihän häntä voi
kutsua, patruuna kun on haastanut hänet oikeuteen, kun hän jossakin
seurassa on nimittänyt patruunaa »koijari Andersoniksi». Mutta annapas
minun katsoa -- (Lukee listasta.) Raatimies Vankkanen tyttärineen --
likemmät naapurimme, -- ja kontrollööri ja kasööri -- fiinimmät nuoret
herrat kaupungissa -- kas siinä kaikki! Jos tuo nyt on liian paljon,
niin --

JANNE. Enhän minä sitä ole sanonutkaan. Tarkoitinhan vain, ettei tässä
luettelossa löydy ainoatakaan nimeä omasta säädystämme. Olisi meidän
kuitenkin pitänyt kutsua Heimosen perhe, joka on meille vähän sukuakin.

LAURA. Heimoset! Oletko sinä hullu? Pilaisivathan ne kaikki tyyni
talonpoikaisella ja kömpelöllä käytöksellänsä. No, kaikenlaisia tuumia
sun päähäsi lentääkin, se täytyy sanoa.

JANNE. Mutta ne osoittivat meille paljon hyvyyttä ja
ystävällisyyttä kun tänne muutimme, ja sitäpaitsi äitini heitä
suuresti kunnioittaa -- --

LAURA. No niin -- äitisi --!

JANNE. Minä tiedän, mitä tarkoitat. Hän on muka yhtä talonpoikainen ja
sivistymätön kuin nekin, eikö niin?

LAURA. Niin, suo anteeksi Janne, mutta rouva, joka nuuskaa ja kiroo --

JANNE. Kiroo?

LAURA. Niin, olenhan minä usein kuullut hänen suustansa pujahtavan
sanoja tuommoisia kuin »hitto vieköön» ja »saakeli soikoon», ja
kirouksiahan ne ovat, tietääkseni.

JANNE. Totta kaiketi. Niin, eukko on noin vähän tuima ja miehekäs
luonteeltaan, ja kun hän suuttuu, niin hän ei paljon sanojansa
punnitse. Mutta hänellä on terävä pää ja sydän puhdasta kultaa, sen
tiedän parhaiten minä.

LAURA. No, Herra Jumala, kuka sitä kieltää? Tarkoitinhan vain hänen
kummallista käytöstänsä. Niin, minun täytyy todellakin tunnustaa
sinulle, Janne, että usein olen iloinnut siitä, että hän asuu niin
kaukana meistä, ja on niin sidottu kauppatoimeensa, ettei tarvitse
peljätä hänen tänne tulevan; sillä myöntäminen sinunkin on, että
kauheasti saisimme hävetä hänen tähtensä nykyisten hienojen tuttaviemme
edessä, vai mitä?

JANNE (erikseen): Hm, kenen meistä oikeastaan tulisi hävetä, se on
asia, joka -- --

LAURA. Mitä sanoit?

JANNE. En juuri mitään. -- No niin, kuinka tahdot sitten? Annetaan
Heimoset siis olla kutsumatta tällä kertaa; luultavasti olisivatkin
vähän hämillään näin suuressa seurassa. Mutta mistä sinä juuri aioit
minulle puhua? Jotain virvokkeista, luulen minä.

LAURA. Niin, aivan oikein, mitä heille nyt tarjotaan paitsi teetä,
sylttiä ja totia? Mitä sanot esim. jäätelöstä ja samppanjasta?

JANNE. Samppanjaa! Oletko kadottanut järkesi? Mistä minä otan rahaa
tuommoiseen näinä aikoina?

LAURA. Eihän sitä tarvitsekaan. Onhan meillä vuosirätingit sekä
kondiittorissa että viinipuodissa, ja sitä paitsi, kun emme anna
illallistakaan, niin --

JANNE. Mutta nuo rätingit ovat kerran maksettavat ja silloin --

LAURA. No, jos tuolla tavalla otat lukuun kaikki pikku-asiat, niin ei
sinun ollenkaan olisi pitänyt ajatella tätä kestiä. Muutenhan on
päivänselvä, että mitä muhkeammin meillä eletään, sitä suuremman
kunnioituksen saamme ja siis myöskin suuremman luottamuksen, senhän
lapsenkin pitäisi tajuta.

JANNE (mutisee erikseen): Niin, luottamusta, luottamusta, sitä minä
juuri tarvitsen -- (ääneen). No, menköön, menköön sitten samppanja.
Maksaahan tämä kaikessa tapauksessa.

LAURA. Kas niin, nyt puhuit kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. Voi,
Janne kulta, kuinka sinä olet kiltti, ja kuinka sanomattomasti minä
pidän pienestä, rakkaasta ukostani!

    (Hyväilee häntä.)

    _Risto_, tulee perältä ja seisahtuu hiljaisesti oven viereen;
    hän on työ-puvussaan.

LAURA. (puoliääneen) Ois, tuo Risto! Mitä hän nyt täältä tahtoo?

RISTO. Hyvää päivää!

JANNE. Päivää! mitä kuuluu?

LAURA (kuin edellä): Tulla noin sisään likaisessa työpuvussa tahraamaan
kauniita mattojamme! (Ääneen) Jos Ristolla on jotain sanomista, niin
Risto sanoo sen pian, sillä meillä on täällä Jannen kanssa tärkeitä
asioita keskusteltavana.

RISTO. Hm, olisihan minulla vähän asiaa mestarille, mutta --

LAURA. Mest--?

RISTO. Oikein -- vapriköörille, piti minun sanoa, mutta tuota --

LAURA. No, sano ulos sitten, äläkä seiso tuossa kuin mikäkin --

JANNE. Niin, Risto voi hyvin puhua suunsa puhtaaksi.

RISTO. No niin, tuota, asia on nyt semmoinen, että pojat tuolla
verstaassa tahtoisivat rahaa -- --

LAURA. Mitä? Rahaa?

RISTO. Niin, kuukausipalkkojansa, jotka heidän väitteensä mukaan piti
maksaa jo kaksi viikkoa takaperin.

LAURA. Mikä hävyttömyys! Muistuttaa tuommoisesta! Niinkuin Jannella
olisi aikomus jättää teidät palkatta, tomppelit!

RISTO. No, minä puolestani en juuri ole suuremmassa tarpeessa, mutta
pahemmassa pulassa ovat nuoremmat, jotka ovat velkaa sekä räätälille
että suutarille.

LAURA. Niin, kuka käskee heitä velkoja tekemään sitten? Ei ole mikään
sen vaarallisempaa nuorelle ihmiselle kuin velkaantuminen. Sano vain,
että kauniisti odottavat, kyllä vaprikööri maksaa kun hänellä on aikaa.

JANNE. Ei, Risto on oikeassa, palkat ovat suoritettavat, ne ovat vaan
jääneet unohduksiin. Kuinka paljon ne tekevät yhteensä?

RISTO (antaa hänelle paperin): Tässä on luettelo. Ja olen siihen myös
liittänyt tuon vähäisen summan, jonka niille omistani olen antanut, jos
sopii, että yht'aikaa -- --

JANNE. Tietysti, tietysti. (Silmäilee luetteloa.) 35 markkaa 20 penniä
-- 42 -- 25 -- (Mutisee itsekseen.) Kuulepas Laura, ehkä sinä menet
valmistamaan illan kestiä, sillä aikaa kun me tässä likviitiä teemme.
Tiedäthän etteivät nämä numerot sinua kumminkaan paljon huvita,
kultaseni.

LAURA. No, se on varma. Anna tuon nyt mennä sukkelasti vain.

    (Menee vasemmalle.)

JANNE (erikseen): 195 markkaa 50 penniä yhteensä, ja minulla ei ole
kukkarossani enemmän kuin 3 markkaa! Kuinka on minun nyt meneteltävä?
(Kävelee muutamia askeleita.) Istu Risto!

RISTO. Kiitos paljon, kyllä minä jaksan seistäkin sen verran.

JANNE (kävelee taas): Meillä on erittäin huonot ajat nykyään -- mitkään
afäärit eivät oikein tahdo onnistua.

RISTO. Totta on, paremmin saisivat käydä.

JANNE. Minulla onkin ollut niin suuria ulosmaksuja näinä viimeisinä
aikoina, ja huomenna lankeaa iso vekseli patruuna Andersonille, niin
että -- --

RISTO (ei vastaa mitään).

JANNE (herkeää kävelemästä): Kuulepas Risto, -- minun täytyy sanoa --
minun on todellakin tunnustaminen -- ei ole nyt minulla sisällä aivan
noin paljon rahaa. Etkö luule, että vielä odottaisivat pari kolme
päivää -- korkeintaan viikon?

RISTO. Hm, ehdottelinhan minä sitä jo heille, mutta, ikävä sanoa, he
uhkaavat lopettaa työnsä, jos eivät heti saa täyttä palkkaa.

JANNE. Vai niin, vai ovat ne niin ylpeitä! No, sitten täytyy lainata --
esimerkiksi Hukkaselta.

RISTO. Hukkaselta?

JANNE. Niin, se on kyllä totta -- hän ottaa hyväntekijäisiä aika
lailla, mutta tuon pienen summan takia en kehtaa turvautua suurempiin
liikeystäviini. (Istuutuu pöytään ja kirjoittaa vekselin, jonka sitten
antaa Ristolle.) Kas tässä olen kirjoittanut vekselin 250 markalle,
maksettavaksi kahden kuukauden perästä. Senhän pitäisi riittää, arvelen
minä?

RISTO (ottaa paperin): No, luulisihan tuossa koronkiskurissa sentään
löytyvän hiukankin häpyä. Mutta muistaako mest--, vaprikööri, että
Hukkasella on teiltä toinenkin vekseli? Hän on varovainen mies -- ei
tiedä, jos --

JANNE. Mitä? Luuletko, ettei minulle enää uskota velkaa sen verran kuin
kaksi tai kolme sataa markkaa, luuletko sitä, hä?

RISTO. Enhän minä juuri tuota tarkoittanut, mutta --

JANNE. No, mitä sinä sitten joutavia puhut. Mene vain tuolla paperilla
Hukkaseen, kyllä sillä saat rahaa, sen takaan.

RISTO. Hm, kyllä koetan parastani. (Mennessään erikseen.) Janne parka,
minä surkuttelen sinua!

JANNE (yksin): Tuo Risto ymmärtää kaikki -- sen selvästi huomaan. No,
kummahan tuo ei olekaan, kun hän joka päivä näkee tämän alinomaisen
lainaamisen ja vigileeraamisen. -- Niin, niin, kuinkahan tämä
lopullisesti päättyy, tämä toimeton ja ylellinen elämämme, jota tässä
kaupungissa olemme alkaneet? Tuo on huoli, joka päivä päivältä tuntuu
minulle yhä raskaammalta ja vaikeammalta! Jos kuitenkin voisin
tunnustaa kaikki Lauralle! Mutta minä en milloinkaan ole oikein puhunut
hänelle asiatoimistani, ja hän joutuisi varmaan tykkänään epätoivoon,
jos hän saisi vihiä asian todellisesta laidasta. Ja sitä en minä voisi
kärsiä, en millään muotoa. Mutta toiselta puolen taas, jos onnettomuus
lankee hänen päällensä noin aivan tietämättä ja äkkiarvaamatta --?
Niin, jos en voi saada patruunaa antamaan minulle aikaa tuon kahden
tuhannen markan vekselin kanssa, niin ottaa hän kaikki raaka-aineeni
pantiksi, ja mitä minulla silloin on muuta tarjona kuin -- -- Oh, tämä
on semmoista kurjuutta, semmoista onnettomuutta, että tahtoisi lyödä
päänsä seinään päästäksensä kerrassaan tästä ja koko maailmasta! Onni
kumminkin, ettei vanha äitini tästä mitään tiedä, sillä mitä hän nyt
ajattelisi pojastaan, jonka hän kasvatti niin yksinkertaisesti ja
semmoisessa ankarassa kurissa? En mistään hinnasta häntä nyt tahtoisi
kohdata, se on varma.

    (Lauran ääni ulkopuolella näyttämöä.) Janne, Janne, etkö jo --?

JANNE. Minä tulen, minä tulen. -- Ei, se on mahdotonta, minä en voi
Lauralle mitään sanoa --

LAURA (tulee sisään): No, katsopas sinua, kuinka olet surullisen
näköinen! Aivan kuin olisit voisi myönyt ja --

JANNE. Erehdys, minä olen iloinen, sangen iloinen! Mitä sinulla on
sanomista, sydänkäpyseni?

LAURA. Ei muuta kuin että herrani ja mieheni hyväntahtoisesti tulisi
pikku eukkonsa kanssa hakkaamaan sokeria illaksi.

JANNE. Hyvin mielelläni, mutta annapas minulle ensin pieni suukko.

LAURA (lyö häntä sormille): Otapas jos saat!

    (Juoksee nauraen pois. -- Näyttämö on hetken tyhjänä.)

   (Anna-muorin ääni ulkopuolella): Vai niin, tätäkö tietä?
    Hyvä, hyvä, kyllä jo tiedän.

    (Tulee sisään.)

RISTO (häntä seuraten, tahtoo ottaa hänen matkatavaransa): Ehkä saan
luvan tätiä -- -- --?

ANNA (noin 55 vuotias, ahavoituneet ja iloiset kasvot, reipas ja vilkas
liikkeissään): Kiitos, kiitos! kyllä minä itsekin -- -- (Panee
tavaransa -- pienen kapsäkin ja viheriäisen vakan -- tuolille oven
viereen.) Vai tässä nyt siis asuvat! Voi jestan, kuinka hienosti ja
somasti! Nuo rakkaat lapsukaiset! -- No, ne ovat terveet ja raittiit
molemmat, kuinkas muuten?

RISTO. Kiitos, kyllähän! Istukaa, täti, olkaa hyvä. Minä menen sanomaan
vapriköörille -- --

ANNA. Mitä hittoa, sanotaanko häntä jo vaprikööriksi, ha, ha, ha --!

RISTO. No, niinhän tuota -- Mutta tässähän ne jo tulevatkin -- --

    (Poistuu.)

LAURA (tulee sisään ensin): Mitä? Pettävätkö silmäni, vai --?

JANNE. Mitä, mitä se on? -- Äiti!

ANNA. No, olenko minä kummitus, vai ettekö minua enää tunne? Tulkaa
toki muoria syleilemään, lapset!

    (Levittää sylinsä.)

JANNE (syleilee häntä): Suo anteeksi, emme tienneet -- emme voineet
aavistaa -- --

LAURA (samoin): Niin, tuo mamma, hän on aina kaltaisensa! Eikä
riviäkään edeltäpäin! -- Milloinka läksit kotoa, mamma?

    (Alkaa riisua häneltä päällysvaatteita.)

ANNA. Niin, tuhat tulimmaista! -- en voi paremmin sanoa -- minä lähdin
kotoa jo neljä päivää sitten ja olisin varmaan saapunut tänne jo eilen,
ellei minulla olisi ollut vastuksia.

JANNE. Vai vastuksia?

ANNA. Niin, jo toisella hollilla tapahtui, että juuri kun nousimme ylös
korkeata mäkeä, astui yht'äkkiä metsästä mies ja otti hevosen suitsista
kiinni. »Mitä uskallat sinä, lurjus?» kysyin minä. »Tänne rahat, niin
saatte mennä», sanoi hän ja veti pistoolin lakkaristaan. »Huut sika!»
sanoin minä ja sivalsin häntä piiskalla silmille. Samassa kuulin
laukauksen -- hevonen täyttä kyytiä sivutielle -- ja sitten ajoimme
eksyksissä puolen päivää, ennenkuin viimein yöllä tulimme samaan
kievariin takaisin, josta olimme lähteneetkin.

JANNE. Oh, tuopa ikävätä! Onni, että pääsit ainoastaan säikähdyksellä.

ANNA. No, älä muuta sanokaan! Ja, mikä on vielä ikävämpi -- sillä
tavalla myöhästyin junasta. Minä ajan -- (Lauralle) kiitos, veikkoseni,
röijyn pidän ylläni, -- minä ajan juuri asemapihalle, kun kuulen junan:
puh, puh, puh! »Odottakaa, älkää menkö, tässä on vielä reissuavaisia!»
huusin minä ja viittasin nenäliinallani. Mutta vaunut tömisivät ja
tärisivät niin julmasti, ettei kukaan minua kuullut ja sinne jäin
seisomaan pitkin nokin ja sain kuin sainkin koreasti odottaa seuraavaan
aamuun -- --

LAURA. Mutta mamma on nyt hyvä ja istuu -- tässä sohvassa --

ANNA. Kiitos, kiitos! (Istuu raskaasti.) Hei, sepä pehmoista! Se on
toista kuin vanha puusohva siellä kotona, jonka Noukka-Santeri minulle
aikanansa teki. Niin, terveisiä paljon häneltä. Mies on nyt raitis kuin
ahven, sittenkuin sai minulta rahaa, että pääsi Pietariin tuon tohtorin
luo. Hän ei maista tippaakaan enää ja on taas uudestaan kosinut
Sauna-Liisaa. Niin, muistatteko vielä Sauna-Liisaa, häntä, joka viime
syksyllä vei minut käräjiin haukkumisesta?

JANNE. Kyllä.

ANNA. Entäs Piippa-Toppoa? Äijä paran toinen silmä on tullut sokeaksi.
Juusulan-Jussilta kuoli viime jouluna hänen häijy eukkonsa, ja ukko
arveli sen parhaaksi joululahjaksi, jonka olisi voinut saada, se
pakana! Rusina-Ruusa on saanut poikansa läkkisepän oppiin Helsingissä;
Puu-Pekan akka sai juhannukseksi kaksoiset -- olin sylikummina
ristiäisissä --; Potikka-Kastu on tullut uskovaiseksi eli hihhuliksi,
niinkuin täällä sanotaan; Taikina-Matin vanhin tytär -- tiedäthän, tuo
letukka, joka aina herrasteli krinolinissä -- on mennyt naimisiin
nimismiehen kanssa ja on nyt muka rouvana. No, no, on nähty
suurempienkin laivojen seilaavan kumoon kuin voipytyn -- --

JANNE. Kyllä kai! Mutta kuinka kävi sitten matkasi? Seuraavana päivänä
kai äiti oikein tarkasti piti huolta junan lähdöstä, vai mitä?

ANNA. No, siihen voit luottaa! Minä olin ensimmäisenä vaunussa. Mutta
juuri tuossa istuessani ja tirkistellessäni ulos ikkunasta, juolahti
äkkiä mieleeni, että enkös kuitenkin, pöllöpää, unohtanut lapasiani
odotussaliin. Minä kuin nuoli niitä hakemaan -- mutta, kun tulen
takaisin, on juna jo liikkeellä. No, sinä taivaan tapernaakkeli, tässä
ei aikaa pitkään ajattelemiseen! Kaksi askelta taaksepäin ensin, sitten
hyppäys, ja heissan! ylös pääsin, vaikka löin pääni vaunun kulmaan että
kolahti oikein, ha, ha! -- Mutta mitä niistä! Sanokaa nyt, mitä
tännepäin kuuluu. Vieläkö rovasti, tuo entinen kappalaisemme, elää, se
vanha herkkusuu?

JANNE. Kyllä.

ANNA. Entäs kuinka jaksavat Heimoset, nuo kunnon prisset?

LAURA. Kiitoksia, aivan hyvin. Ne ovat usein kysyneet mammaa. Niin,
heitä sinun välttämättömästi pitää käydä tervehtimässä, mamma.

ANNA. Tietysti, tietysti. Ha, ha, ha, oikein naurattaa, kun ajattelen
heidän ällistyneitä naamojansa, kun Anna-muori yht'äkkiä astuu heidän
eteensä. Niin, heitä minä en unohda, se on varma.

LAURA. Kuulepas, mitä sanot, jos esimerkiksi tänään --?

ANNA. Tänään? No, no, älähän nyt sentään, ystäväni, niin kiirehdi --

LAURA. Ei suinkaan, ei millään muotoa. Mutta kun emme tiedä, kuinka
kauan saamme pitää mammaa luonamme, niin -- --

ANNA. Vai kuinka kauanko? (Erikseen) Sanoisinko heille jo kaikki tyyni?
Ei, ei vielä. (Ääneen.) No, niin kauan kuin hyvänä pidetään, se on
tietty.

    (Ottaa suuren hyppysellisen vanhasta nuuskarasiastaan.)

JANNE. No, siitä nyt äiti voi olla huoleti, ettei -- Mutta oletko jo
syönyt aamiaista? Ehkä Laura --

LAURA. Niin, kenties saan luvan tarjota pienen voileivän --?

ANNA. Kiitos! en välitä suuresta enkä pienestä tällä kertaa. Lopetin
evääni juuri kaupunkiin tultuani. Toimita minulle nyt vain saippuaa ja
pesuvettä, sillä minä olen tomussa ja noessa kuin riihimies. Sitten
saamme oikein perinpohjin rupattaa oloistanne ja eloistanne,
tuloistanne ja toimistanne ja mitä vain sylki suuhun tuopi, ha, ha!

LAURA. Mielelläni, jos mamma minua seuraa, niin -- (Ottaa hänen
kapineensa ja menee vasemmalle.) Tässä on kamssusi, näen mä.

ANNA. No kyllä minä itsekin -- -- Voi sentään, vai olen siis nyt teidän
omassa kodissanne, kakarat -- voi sentään!

    (Seuraa Lauraa.)

JANNE (yksin): No, nyt on piru merrassa! Mikä hiiessä on lentänyt
muorin päähän, kun hän näin äkkiarvaamatta -- ja juuri tänä päivänä!
Kuinka taivaan nimessä nyt on meneteltävä?

LAURA (tulee takaisin): Niin, mitä nyt teemme?

JANNE (neuvotonna): Niin, mitä nyt teemme?

LAURA. Ja niin sopimattomalla ajalla kuin suinkin voi!

JANNE. Totta on.

LAURA. Kutsua hänet tuohon hienoon seuraan, ei millään muotoa käy
laatuun.

JANNE. Hm -- eipä juuri.

LAURA. Se on mahdotonta, tuiki mahdotonta, sanon minä.

JANNE. Mutta hän on kuitenkin äitini. Minun on häntä kiittäminen
kaikesta, mitä --

LAURA. Vai niin, vai virität sinä tuota nuottia -- kyllä sitten tiedän
minäkin, kuinka minun on käyttäydyttävä. Teen itseni sairaaksi, niin ei
tule mitään koko kestistä.

JANNE. Ei, ei, se ei sovi, ei kuuna päivänä! Etkö keksi muuta keinoa?

LAURA. En. Täytyy nyt vain pitää asia salassa ja iltapuolella koettaa
viekotella hänet Heimoseen, muu ei auta.

JANNE. Mutta perästäpäinhän kuitenkin kaikki tulee ilmi, ja mitä
silloin hänelle sanomme?

LAURA. Tuota saamme sittemmin ajatella. Pääasia on nyt ainoastaan estää
hänet häpäisemästä taloamme ja pilaamasta kauniita pitojamme. (Anna
nykäisee ovea.) Vait, hän kosketti ovea!

ANNA (pistää päänsä sisään): Laura, oletko siellä?

LAURA. Kyllä, mamma kulta! Mitä haluat?

ANNA. Minä en näe tässä mitään käsiliinaa.

LAURA. Suo anteeksi, het' sillään --

MIINA (tulee äkkiä sisään): Rouva, rouva, nyt unohdin kuitenkin.
Onko --?

LAURA (heittää häneen masentavan silmäyksen): Miina!

MIINA. Hä? Yritin vain kysyä, onko tullinhoitajan rouvakin --

LAURA (polkee jalkaansa, puoliääneen): Etkö sinä, sen riivattu --!

JANNE (erikseen): No, perhana!

LAURA. Tuo Miina, hän puhuu aina semmoisia tuhmuuksia. Mene nyt vain
tuonne sisään, mamma, minä toimitan paikalla käsiliinan.

ANNA (erikseen): Mitä helkkarissa tämä on? Tästä pitää ottaa selvää.

    (Poistuu.)

LAURA (Miinalle): Sinä pöllö, sinä tolvana! Etkö voi katsoa eteesi,
ennenkuin hyökkäät sisään kuin villitty? Nyt olet saanut aikaan hyvän
sopan.

MIINA. Hä? Kuka on tuo rouva -- --?

LAURA. Hän on, hän on --

JANNE. Laura!

LAURA (malttaa mieltään): Niin, hän on vapriköörin äiti, joka on tullut
meitä tervehtimään. Mutta hän ei saa mitään tietää näistä pidoistamme
tänä iltana, ymmärrätkös sen. Aiomme näet valmistaa hänelle
äkkiarvaamattoman ilon. No, ymmärrätkös?

MIINA. Äkkiarv----?

LAURA. Niin, että jos hän nyt tahtoisi urkkia sinulta jotain, niin
tiedät, ettet saa mitään ilmaista. Voit sanoa esimerkiksi, että oli
puhe pesusaavin lainaamisesta, tahi jotain tuommoista.

MIINA. Pesusaavi -- kyllä, kyllä sen muistan. Mutta tullinhoitajan
rouva --?

LAURA. Kutsuttava luonnollisesti. Sinä nyt olet semmoinen --! Seuraa
nyt minua ja pian.

    (Menee Miinan kanssa perälle.)

JANNE. No, tämä vielä puuttui! Vähemmästäkin voisi käydä pyöräpäiseksi!
Oh!

    (Menee oikealle pitäen otsaansa.)

RISTO. (tulee perältä, panee lakkinsa oven viereen ja ottaa esille
kukkaronsa): No, tässä on minulla nyt rahaa, mutta Jumala rangaiskoon
tuota saituria, kuinka hän kehtasi nylkeä! Eikä kuitenkaan olisi tullut
mitään koko asiasta, ellen minä -- -- (Pudistaa päätään). Voi, voi,
Janne raiska, mihinkä olet joutunutkaan! Mutta kenties hänen äitinsä on
saanut vihiä asiasta ja tullut heitä auttamaan? Niin, eihän tuo olisi
niin mahdotonta. Hän on kyllä ankara vaimo ja kiivas kuin piru, mutta
ei hän senvuoksi ole aivan ihmisyyttä vailla. Niin, eihän tuota tiedä
-- -- Mutta tahdon katsoa, onko Janne huoneessaan.

    (Menee oikealle.)

MIINA (tulee käsiliina kädessä): No, kaikenlaisia tuumia sillä rouvalla
on, mutta parasta totella vain, muutoin tulee silmille.

    (Menee vasemmalle, mutta tulee paikalla takaisin.)

ANNA (kamarissa): Tyttö kuulehan!

MIINA. En jouda, en jouda.

ANNA (tulee sisään; tuimasti): Seis, sanon minä! -- Kuulepas, mitä
emännälläsi on tuon tullimestarin rouvan kanssa tekemistä, hä?

MIINA. Herra jestan, ei mitään, ei niin mitään! Rouva erehtyy
tykkänään, jos --

ANNA. Jos mitä --?

MIINA. No, eihän se ollut muuta kuin pesusaavi, jota minun piti häneltä
lainata, ei mitään muuta, sillä kun meillä on pesu ja -- --

ANNA. Pesu? Kyllä minä sinua pesen, valehtelija! Milloinka se on?

    (Nipistää häntä korvasta)

MIINA. Ai, ai, älkää Jumalan tähden! Tänään, tänä iltana kello 7,
mutta --

ANNA (hämmästyen): Mikä?

MIINA. Tuo kest--, tuo pesu, piti minun sanoman.

ANNA. Mitä? Onko teillä kestit tänä iltana?

MIINA. Ei suinkaan! Mitkä kestit nyt olisi? Se oli vaan tue saavi,
joka --

ANNA. Ja mistä syystä ne pidetään?

MIINA. Voi, voi, tuota rouvaa! Johan minä sanoin, että --?

ANNA (nipistää häntä): Tahdotko tunnustaa?

MIINA. Ai, ai, enhän minä tiedä -- on kai taas lentänyt rouvan päähän.
Mutta laskekaa! Laskekaa!

ANNA. Tuleeko tänne paljon väkeä?

MIINA. Ei, ei juuri -- (Kun Anna häntä taas nipistää.) Ai! voi! --
tulee, tulee kyllä -- Parooni, patruuna, pormestari, rovasti ja kaikki
muut hienot herrasväet kaupungissa, mutta --

ANNA (laskee Miinan): Mitä kuulen minä! Ovatko he tulleet hulluiksi!
Älä mene, sinä perhana, älä mene!

MIINA. En jouda enää, on niin paljon tekemistä. (Mennessään.) Taivas
tuommoista kasakkaa!

ANNA (yksin): No, kaikkiapa! Mitä tämä nyt on? Ovatko ne alkaneet elää
ylellisesti ja herrasmaisesti? Ja miksi salaavat minulta noita
pitojansa? Huh! Pahuus, tunnen oikein väristyksiä ruumiissani. Oikein
sydämeni rupeaa pamppailemaan, kun tuota ajattelen! (Ottaa nuuskaa).
Keltähän saisin tietoa asian todellisesta laidasta? Menen etsimään
Ristoa, hän varmaan -- (Risto tulee.) No, tuossahan hän tuleekin. --
Hyi saakeli, mitähän nyt saan kuullakaan kaikkia, hyi saakeli!

    (Nuuskaa kiivaasti).

RISTO (erikseen): Ylpeä herra, ylpeä herra! Suuttui minuun, kun olin
uskaltanut kirjoittaa nimeni tuohon vekseliin hänen nimensä viereen. Ja
kuitenkin saan ehkä vielä maksaa koko summan, jos pahasti käy. Hyvä
juttu kyllä! -- Katsos täti!

ANNA (tarjoo hänelle nuuskaa): Otapas tuosta, poika! Vai ei. Kuulepas,
taitaahan teillä olla suuret kestit tänä iltana, jos totta on; mitä
juuri tuolta piikahopulta kiristin?

RISTO. Hm! Taitaahan tuo niin olla.

ANNA. No, kenen kunniaksi ne pidetään, olisipa hauska kuulla?

RISTO. Luulen että se on patruuna Andersonin tähden.

ANNA. Tuo rikas Andersonko, joka tukkijunkkarina ollessaan käytti
väärää mittaa ja siitä sai nimekseen »koijari Anderson?» (Risto nyökkää
myöntävästi.) Kuinka Janne on tullut tuon veijarin tuttavaksi, sitä en
ymmärrä?

RISTO. En tiedä, eikö hän lie lainannut rahaa patruunalta.

ANNA. Lainannut rahaa! Kuulepas, sanopas minulle, Risto, onko teillä
usein tämmöisiä pitoja?

RISTO. Hm! Eikö täti siis tiedä --?

ANNA. Tiedä? Mitä minun sitten pitäisi tietää? Risto, sano suoraan
vain! Lapseni ovat alkaneet elää ylellisesti ja tuhlaavaisesti, eikö
niin?

RISTO. No, myönnettävä on, että säästäväisemmin voisivat elää.

ANNA. Nuo pakanat, nuo juuttaat! Ja niin kovasti kun minä heitä aina
varoitin kaikesta turhamielisyydestä ja herrasmaisuudesta! Mutta se on
tuon Laura-hupakon syy, sen kyllä huomaan. Ja kauanko tätä elämää on
kestänyt jo?

RISTO. Hm, siitä asti kuin tänne muuttivat, mutta --

ANNA. Mitä! Onko se mahdollista? No, sittenhän heidän raha-asiansakin
ovat mitä huonoimmalla kannalla, vai mitä?

RISTO. No, onhan nyt niin huonot ajatkin, että --

ANNA. Älä kieroile, puhu suusi puhtaaksi vain! Niin, sano vain suora
totuus: he ovat jo häviössä?

RISTO. Niin no, eihän tuota sovi kieltää. Kyllä heidän asiansa ovat
peräti huonot.

ANNA. Häviössä, siis häviössä! Oi niitä kelvottomia, niitä
pahanilkisiä, niitä konnia! Ja niin hyvästi kun minä heille kaikki
järjestin, ja semmoinen antava liike kuin tämä on! Oi niitä
mielettömiä! Mutta vartokaa, vartokaa! Jos luulette, että minulta
saatte rahaa, niin suuresti erehdytte. Ei penniä teidän pidä saaman, ei
penniäkään sen lupaan!

    (Nuuskaa.)

RISTO. Mutta hyvä täti, jos nyt vapriköörskakin --

ANNA. Vapriköörska! Mene hiiteen vapriköörskasi ja vapriköörisi kanssa!
Pilkkaatko minua, vai --?

RISTO. Jumala varjelkoon siitä, mutta vapriköörska -- Laura, piti minun
sanoa, ei suvaitse että -- --

ANNA. Että mitä?

RISTO. Suokaa anteeksi, mutta eihän tuo oikein sovellukaan, että minä,
tämmöinen mörönköllö, tuommoista hienoa herrasväkeä sinuttelisin.

ANNA. Mitä! Kuulinko oikein? Etkö ole heidän serkkunsa?

RISTO. Kyllähän, mutta --

ANNA. Mikä ajatus! Olisiko se todellakin mahdollista! Kuulepas, onko
sinua käsketty tuohon kestiin tänä iltana, hä?

RISTO. No, no, eihän se nyt kävisi laatuun, että --

ANNA. Entäs Heimosen perhe, onko niitä kutsuttu, tiedätkös?

RISTO. En usko että nekään --

ANNA. Vai niin, vai niin -- nyt asia selkenee. Senvuoksi siis salasivat
minulta nuo pidot, senvuoksi ottivat minut niin kummallisesti vastaan,
ja senvuoksi tahtoivat lähettää minut Heimoseen täksi illaksi, niinkuin
mikäkin. -- Vai niin pitkälle siis jo on menty, että hävetään äitiä,
omaa äitiä. Oh, se on hirmuista, se on julmaa!

RISTO. Mutta, täti hyvä, --

ANNA. Ja mitä minä heitä varten uhrasin, ja miksi minä nyt tänne tulin,
luulin olevani täällä niin tervetullut kuin taivaan enkeli! Oi, niitä
kurjia, niitä kiittämättömiä, niitä luonnottomia! (Pyyhkii silmiään ja
nuuskaa.) En, minä en tahdo itkeä; ne eivät sitä ansaitse.

RISTO. Rauhoittukaa, hyvä täti, ehkeivät ne sentään ole niin pahoja
kuin luulisi. Nuo kestipuuhat ja -- --

ANNA. Älä koeta heitä puolustella, se on tarpeetonta --

RISTO. Ja ovathan he vielä nuoria molemmat, ja niinkuin tiedetään,
nuoruus ja hulluus --

ANNA. Älä puolusta heitä, sanon minä; minä vimmastun, minä joudun
raivoon!

RISTO. Mutta jos eivät tädiltä saa apua, niin on heidän häviönsä
tosiaankin kohta valmis.

ANNA. Olkoon, olkoon vain!

RISTO. Jos vain joku vekseli protesteerataan, niin menevät kohta
talosta ja kaikesta.

ANNA. Menkööt, se ei minua liikuta, ei rahtuakaan.

RISTO. Ja silloin ovat keppikerjäläisiä.

ANNA. Olkoot, olkoot, olenhan minä sen jo sanonut. Minä näytän noille
ylpeille, noille pahankurisille, mitä on halveksia ja ylenkatsoa
äitiänsä, omaa kantajaansa ja kasvattajaansa! Vai olen siis todellakin
liian halpa tuohon komeaan seuraan tänä iltana! Hyi saakeli, en tahdo
tuota ajatellakaan, hyi! (Sylkäisee.) Mutta mitä jos tekisin heille
pienet kepposet. Jos kumminkin tulisin -- mitä silloin sanoisi tuo
fiini herrasväki? (Erikseen.) Niin, jos olen menevinäni Heimoseen ja
sitten aivan äkkiarvaamatta --? Niin, tuopa ei niin hullu ajatus
olekaan, eipä niinkään. Silloin saisin näyttää sekä heidän suurille
vieraillensa että -- (Ääneen.) Niin, sen teen, sen teen aivan varmaan;
se on päätetty.

RISTO. Että täti heitä auttaako?

ANNA. Ei, mutta että täti kostaa!

    (Ottaa suuren hyppysellisen. -- Esirippu laskee.)



TOINEN NÄYTÖS.


    Sama huone kuin edellisessä näytöksessä, mutta loistavasti
    valaistu. Kello on noin 10. Ovi Jannen kamariin on auki.
    Vasemmalla puolella sohvassa istuvat patrunessa ja paroonitar,
    hänen vieressään tullinhoitajan rouva, vastapäätä heitä
    rovasti ja patrunessan vieressä etunäyttämöllä Laura. Perällä
    pöydän ääressä rovastin ja Vankkasen tyttäret sekä kontrollööri
    ja kasööri pelaten dominoa. Oikealla patruuna ja Janne
    keskustellen. On juuri syöty jäätelöä. Rovasti parhaillaan
    lopettelee annostansa.

LAURA (esitellen kuvia suurehkossa albumissa, jota patrunessa
katselee): Mieheni nuoruuden ystäviä -- Janne nuorena miehenä -- minä
itse morsiuspuvussani --

PATRUNESSA (noin 45 vuotta, ylpeän näköinen, nenälasit silmillä ja
kiiltäviä sormuksia joka sormessa) Entäs tämä akka tässä nuuskarasia
kädessä?

LAURA. Joku Jannen sukulainen -- luulen minä.

PATRUNESSA. Julmasti sivistymättömän näköinen! Ja tuo korkea upseeri
tähdet rinnalla?

LAURA. Se on kenraali -- setäni, jonka luona asuin, kun oleskelin
Helsingissä. Häneltä sainkin tämän albumin syntymäpäivälahjaksi.

PATRUNESSA. Vai niin, sievänlainen albumihan tämä onkin. Anderson toi
minulle viime viikolla Pietarista melkein samanlaisen, mutta
koristukset siinä ovat hopeasta ja kullasta. Se maksoikin yli 50
ruplaa.

LAURA. Niin, tietäähän sen. Herrasväki kun on niin hirmuisen rikkaita,
ja voitte ostaa, mitä vain haluatte --

PAROONITAR (noin 50 vuoden vanha, ommellen): Niin, juuri niin, Sohvi on
aivan oikeassa -- ne käyvät turskimmiksi ja hävittömämmiksi vuosi
vuodelta. Jos kyökkipiian voin pitää köyriin asti, niin en tunne
itseäni, sen sanon.

TULLINHOITAJAN ROUVA (saman ikäinen, kutoo sukkaa kuumeentapaisella
innolla): No, mitä minä sitten sanon Maristani? Enhän minä tohdi häntä
puhutellakaan, kun hän on sillä tuulella, ja iltasilla valvoo hän ja
lukee, ettemme hirviä nukkua valkean vaaran tähden. Niin, tuo on
seuraus lukusaleista, kansansivistyksestä ja kaikesta tuommoisesta. Vai
mitä sanoo herra rovasti?

ROVASTI (hymyillen): Ajan henki, ajan henki, kunnioitettavat rouvat!

TULLINHOITAJAN ROUVA. Mutta minä olen tykkänään unohtanut kysyä, kuinka
rovastinna voi?

ROVASTI. Kiitos, asianhaarain mukaan, he, he, he!

PAROONITAR. Kuinka mones se on -- en muista oikein --?

ROVASTI. Puuttuu vielä yksi tusinasta, luvallanne. (Panee pois
asettinsa ja pyyhkii suutansa tyytyväisen näköisenä.) Kiitos ja kunnia
emännälle, jäätelö oli mainiota!

PAROONITAR. Niin, pikku ystävämme täällä on todellakin nähnyt liian
paljon vaivaa meidän tähtemme.

LAURA. Oh, minä pyydän -- kun kerran halvalla talollani on tämmöinen
suuri kunnia --

NEITI VANKKANEN. Ei, ei, kasööri ei saa tehdä vääryyttä; nyt on minun
vuoroni.

TOISET TYTÖT. Mitä, yrittikö hän tehdä vääryyttä? Semmoinen veitikka!

KASÖÖRI. Ei suinkaan -- minä vakuutan -- se oli vaan hajamielisyyttä.

KONTROLLÖÖRI. Vai niin, ketä silloin ajattelit? Kai Blomströmin lihavaa
leskeä, jonka kanssa tanssit franseesin viime tanssiaissa, ha, ha!

KASÖÖRI. No, kauniimpi hän kuitenkin on kuin sinun ideaalisi, ontuva
Sanna, joka ei osaa tanssia askeltakaan.

TYTÖT. Ontuva Sanna! Voi, voi, kuinka nuo herrat aina ovat lystiä ja
sukkelia, ha, ha, ha!

PATRUUNA (noin 40 vuoden vanha, mahtavan ja itsetyytyväisen näköinen):
Niin, katsokaapas herra vaprikööri, ankara, järkähtämätön rehellisyys,
se se on pääasia; jolta se puuttuu, sillä ei ole mitään menestystä
toimissaan ja afääreissään.

JANNE. Se onkin aina ollut päämaalini, herra patruuna, mutta --

PATRUUNA. Minä tiedän sen, minä tiedän sen. Juuri senvuoksi olenkin
tuntenut vetoa teihin, herra vaprikööri. Sen vuoksi en myöskään
tahtonut kieltää teiltä tuota vähäistä summaa joku aika takaperin.
(Janne kumartaa.) Niin, minun täytyy sanoa, se on todellakin eräs minun
ominaisuuksistani, että kun tapaan rehellisen ja eteenpäin pyrkivän
miehen, niin en voi olla häntä auttamatta ja tukematta. (Nauraa
lyhyesti ja kuivasti.) Hehe!

JANNE. Mutta minä aion sanoa, että huonoina aikoma kuten nyt
esimerkiksi on usein vaikea rehellisimmällekin noin aivan päivän
päälle --

PATRUUNA. Minä ymmärrän, mitä tarkoitatte. No, no, enhän minä ole niin
julma vaatimuksissani. (Taputtaa häntä olkapäälle.) Olkaa huoletta,
olkaa aivan huoletta, herra vaprikööri.

NEITI VANKKANEN. Kas niin, nyt olen voittanut. Minä voitan aina.

KASÖÖRI. Niin, siltäpä tuo näyttää. Mutta kuinka sanoo sananlasku:
»jolla on onni pelissä --»

ROVASTIN VANHEMPI TYTÄR -- »sillä ei ole onnea rakkaudessa». Niin,
mutta tuo ei yhtään sovi Selmalle, sillä tietäähän jokainen, mitkä
tuumat pormestarilla --

NEITI VANKKANEN. Ai jestan, että sinä kehtaat! Niinkuin ei kaikki
ihmiset näkisi, että se on sinua, jota hän --

ROVASTIN TYTÄR. Vai minua! No, kyllä minun täytyy sanoa, että se
on -- --

KASÖÖRI. Kaksintaistelu, kaksintaistelu, hyvät naiset -- muu ei auta,
ha ha ha!

    (Nauraa).

ROVASTI (nousee hymyillen ja menee nuorten luo, joiden peliä hän
seisoen katselee): Nuorisolla on hupaista luulen minä.

JANNE (patruunalle): Minä ajattelin, että jos noin parin tai kolmen
viikon päästä, korkeintaan kuukauden --

PATRUUNA. Niin, niin, kyllähän sitten tuosta sovimme. Älkäämme nyt
tämmöisillä ikävillä puheilla häiritkö tätä hauskaa tilaisuutta.

PORMESTARI (Jannen kamarista, nuorenlainen ja iloisen velikullan
näköinen mies; nykäisee patruunaa hihasta ja sanoo puoliääneen): Veli
Anderson, sinua odotetaan tuolla sisällä.

PATRUUNA. Vai niin, täytyyhän sitten -- vaikka en juuri mielelläni
pelaa näin mitättömällä peliyksiköllä.

    (Nousee arvokkaasti ja menee oikealle.)

JANNE. No, kuinka onnistui peli?

PORMESTARI. Hyvin, veliseni, erittäin hyvin! Minä nyljin heitä
aikalailla. Pappa tullin-nuuskarilta voitin 100 markkaa ja paroonilta
yli 200, ha, ha! Mutta kuulepas, paroonista johtuu mieleeni, että
eiköhän olisi parasta viedä ukkoa kotiin kaikessa hiljaisuudessa, sillä
miesparka on jo niin päissään, ettei hän enää pysy tuolillakaan.

JANNE. Vai niin -- pitää sitten panna hänet makaamaan sohvalle niin
kauaksi kuin --

PORMESTARI. Niin, tee se, muuten voi hän kenties saada aikaan
skandaalin. No, veli kulta, olethan sinä ja pikku vaimosi, perhana
vieköön, toimittanut täällä oikein loistavat pidot tänä iltana. Jatka
vain samalla tavalla, jatka vain, ha, ha! Mutta nyt pitää mennä
seurustelemaan naisten kanssa -- huomaanpa että jo heittävätkin
salaisia silmäyksiä tännepäin. -- Kylmäkiskoiset kaunottaret! Saako
tämmöinen kuiva lakimieskin olla vähän osallisena nuorten ilossa ja
leikissä?

TYTÖT (väistyvät kikattaen ja nykäisten toisiaan): Hi, hi, hi! Aina hän
on niin lystikäs, tuo pormestari!

ROVASTI (heristää sormellaan): Ai, ai, pormestari, pormestari!

LAURA (on mennyt Jannen luokse): No, Janne, mitä sanot? Etkö ole
tyytyväinen? Kaikkihan on onnistunut hyvin, ja vieraat ovat olleet niin
kohteliaita ja ystävällisiä. Voi voi, Janne, en voi sanoakaan, kuinka
onnellinen ja iloinen nyt olen!

JANNE. Mutta ajattelepas, jos äiti --?

LAURA. No, kaikkia! Onhan hän lähettänyt sanan, että hän jää Heimoseen
yöksi. Mutta kuulepas, tarjotaanko jo samppanjaa vai odotetaanko vielä
vähäsen?

JANNE. Hm, parasta taitaa olla että annat avata pullot, sillä minä
luulen, että rovasti kohta tahtoo pitää puheen.

LAURA. Hyvä, tehdään niin sitten.

    (Menee vasemmalle, Janne oikealle.)

PAROONITAR (pilkallisesti): No, hyvät ystävät, oletteko hiljakkoin
olleet näin hienoissa pidoissa? Minä vain kysyn.

TULLINHOITAJAN ROUVA. Niin, tämä on suoraan sanoen hävytöntä! Halvat
käsityöläiset rupeevat tässä kilpailemaan kaupungin parhaimpain
perheiden kanssa! Huomasitteko, että oli neljä lajia leipää teen
kanssa?

PATRUNESSA. Niitä oli viisi.

PAROONITAR. Aivan oikein, sinä et muistanut pikkurinkeliä, kultaseni.

TULLINHOITAJAN ROUVA. Vai niin, sen pahempi. Ja sitten vielä tämä
jäätelö tässä! Se on hirmuista! Me olimmekin kauan kahdella päällä,
Fredrik ja minä, tulisimmeko tänne vai ei; mutta sitten päätimme
kuitenkin, että oli parasta mennä, sillä muutenhan olisi sanottu että
ollaan ylpeitä ja että virkamiehet tahtovat erota porvareista tahi
jotain tuommoista, josta nyt kirjoitetaan ja melutaan niin julmasti
sekä sanomalehdissä että muualla.

PAROONITAR (kohottaen päätään): No, hyvä Sohvi, jos aina vain hakisimme
seuraamme siitä piiristä, johon itse syntyämme kuulumme, niin -- Mutta
tuosta nyt en tahdo puhua; tahtoisin vain, että joku ymmärtäväinen
ihminen huomauttaisi tälle nuorelle pariskunnalle sopimattomuudesta
tuommoisissa turhissa ponnistuksissa, ja --

TULLINHOITAJAN ROUVA. Niin, menköön heille sanomaan se, joka tohtii.
Rouva on yhtä äkäinen kuin hän on ylpeäkin.

PAROONITAR. Ja miehensä on leväperäinen yömyssy.

TULLINHOITAJAN ROUVA. Hänen liikeasiansa kuuluvat olevan aivan päin
mäntyyn, sanoi mieheni.

PAROONITAR. Ja Alfons kertoi minulle, että joku aika takaperin oli jo
vähällä tulla heille kalikkamarkkinat, mutta että he saivat apua
viimeisessä hetkessä.

PATRUNESSA. Ja se oli Andersonilta, se.

PAROONITAR. Soo-o! No, siinä tapauksessa saa patruuna luultavasti
maksaa koko summan.

PATRUNESSA. Hyvin mahdollista. Se ei paljon tunnu meidän asioissamme.

PAROONITAR (nykäisee tullinh. rouvaa ja rykii): Hm, Hm!

    (Tullinhoitaja ja Vankkanen oikealta.)

TULLINHOITAJA. Veli on siis lukenut tuon häijyn artikkelin. No, eikö se
ole hirveätä, eikö se ole skandaali! Noin soimata virkamiestä, kruunun
virkamiestä!

VANKKANEN (vanhempi porvari, lyhyt piippu hampaissa): Niin,
semmoisethan ne ovat, nuo sanomalehtikirjoittajat -- renttuherroja,
jotka eivät parempaan kelpaa! Eikö sama mies myös ole ehdottanut
rautatietä kaupunkiimme? Mitä hittoa sillä tehtäisiin, kun meillä on
höyryvenheitä, ja kuka sitten ostaisi osakkeitamme, sen tahtoisin
tietää? Mutta kuinka se kuuluikaan taas, tuon artikkelin
päällekirjoitus? »Onko tullinhoitaja velvoitettu --?»

TULLINHOITAJA. »Onko tullinhoitaja velvoitettu kohtelemaan yleisöä
siivosti vai ei?» Huomaa ivaa! Oh, minä voin pakahtua harmista, kun
tuota ajattelen! Ja jos vielä muistaa, että tuon häväistyskirjoittajan
oma isä myöskin oli virkamies, niin kysyn nöyrimmästi: löytyykö hänen
mielessään enää mitään suurta ja pyhää tässä maailmassa, löytyykö sitä,
hä?

VANKKANEN. Koirain nalkutusta vain. Parasta olla välittämättä koko
asiasta.

TULLINHOITAJA. Niin, kyllä se on helppo veljelle sanoa, mutta minulle,
joka -- -- (jatkaa hiljaa innokkaasti viitaten).

    (Miina vasemmalta, kantaen tarjottimella täytetyitä
    samppanjalaseja. Laura seuraa häntä, viitaten, että ensiksi
    on tarjottava patrunessalle. Janne ja patruuna tulevat myös
    samalla oikealta).

VANKKANEN. Mitä, tuleeko vielä samppanjaa?

TULLINHOITAJA. No, katsos perhana!

ROVASTI (pyyhkii suutansa): Ah, samppanjaa!

TULLINHOITAJAN ROUVA. Ei, tämä on toden totta loukkaavata!

LAURA. Hyvä herrasväki, vähän virvoketta! Olkaa niin hyvät!

JANNE. Niin, olkaa niin hyvät! Herra patruuna -- herra tullinhoitaja --
setä Vankkanen -- (kumartaa kaikille puolille).

PAROONI (noin 55 vuoden vanha, lihava ja punaposkinen, tukka pörröllään
ja kaulus auki; näyttäytyy oikeanpuolisessa ovessa ja katselee seuraa
sumussa silmin): Puh, puh!

PAROONITAR (menee hänen luokseen; puoliääneen): Taivas, Alfons, olethan
sinä kauhean näköinen! Nyt olet taas juonut enemmän kuin kestät.

PAROONI. Ke-kest -- -- Ei, mutta minua on nyljetty --
hä-hä-hävyttömästi ny-nyljetty.

PAROONITAR. Ole nyt hiljaa ja istu tuohon, minä laitan kauluksesi.

PAROONI (istuutuu tuolille): Se oli tuo pormestari; tuo juuttaan
po-pormestari.

PAROONITAR. Alfons, etkö kuule, älä häpäise itseäsi; ajattele säätyäsi,
aatelisuuttasi!

PAROONI. No, älä nyt joutavia lörpöttele, Lovisa!

ROVASTI (lasi kädessä): Hyvät naiset ja herrat!

PAROONI (rouvalleen): Mitä sinä sanoit?

PAROONITAR. Vait, se on rovasti, joka pitää puhetta.

PAROONI. No, että hän viitsii. (Vaipuu kokoon.) Puh, puh!

ROVASTI. Hyvät naiset ja herrat! (Kaikki seisovat hyvin juhlallisina
lasit kädessä). Kun me nyt olemme tänne kokoontuneet ja kun minä, jos
niin sopii sanoa, olen --

PAROONI (omissa tuumissaan): Pata-ässä --

ROVASTI. Hm! kun olen vanha ystävä tässä talossa, niin rohkenen minä,
sekä omasta että kunnioitettavain vieraitten puolesta, kiittää
sinua, veli Janne, ja rakasta vaimoasi Lauraa kaikesta siitä
kohteliaisuudesta, siitä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta,
jota tänään niin runsain määrin olette meille osoittaneet.
Vilpittömästä, liikutetusta sydämestä toivotan minä teille -- --

PAROONI (kuin edellä): Kolme trikkiä ja kaksi honnööriä --

ROVASTI. -- toivotan minä teille onnea ja menestystä vastedeskin ja
Herran siunausta ja --

PAROONI (haukottelee): Grande misère!

ROVASTI (rykii): Hm, hm! Ja että me vielä monta, monta kertaa saisimme
tilaisuuden yhtyä tämmöiseen viattomaan ja veljelliseen ajan viettoon
tässä teidän kauniissa, hauskassa ja onnellisessa kodissanne. Eläköön,
kauan eläköön kunnioitettava isäntämme Janne Pukkinen ja hänen
herttainen puolisonsa Laura! Hurraa!

VIERAAT. Hurraa!

ROVASTI. Vielä kerran hurraa!

    (Nostaa lasiansa).

VIERAAT. Hurraa! (Yleinen kilisteleminen ja sorina. Kuullaan
huudahduksia: »Paljon kiitoksia! Erittäin hupainen ilta! Minun on
kunnia! Maljanne!» j.n.e.)

ROVASTI (nauraen): Hurraa vielä kolmas kerta -- ja se niin, että seinät
raikuu ja katto kaikuu! Hurraa!

VIERAAT. Hurraa-a!

    Anna-muori ilmestyy perä-ovesta ja yhtyy hurraahuutoihin.
    Kaikki vaikenevat ja kääntyvät hämmästyneinä ovea kohden.

ANNA (vanhanaikaisissa, koomillisissa juhlavaatteissa): Kas niin, tässä
nyt olen! Hyvää iltaa, lapset, hyvää iltaa koko konkkaronki! Minä tulen
vähän myöhään, »mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan», sanoo
sananlasku. Vai niin, ette minua tunne! Janne poikani, resanteera,
resanteera! Mitä hittoa! Luulenpa että olet mykkä? Vai oletko niin
liikutettu nähdessäsi minut täällä, ettet saa sanaakaan suustasi? Niin,
hyvä herrasväki, se on semmoinen oiva poika, tuo minun Janneni, niin
hyvä äidilleen. Tuskin olin saapunut kaupunkiin, ennenkuin hän paikalla
valmistaa minulle tämmöiset komeat kekkerit, ja kaikki lisäksi
suurimmassa salaisuudessa. Veitikka sinä!

    (Tuuppaa häntä ystävällisesti kupeeseen.)

JANNE. Miina, tu-tule tänne -- tarjoo rouvalle samppanjaa --

ANNA. Vai sampanjaako? Voi jestampoo, semmoista en ole juonut sitten
kuin olin vallesmannin häitä kuokkimassa! (Ottaa lasin, mutta ei
maista; Miina menee.) Niin, Janne, et sinä tuota voi muistaa -- se oli
samana kesänä kuin pappilan härkä puski kuoliaaksi mustan sikamme. Sinä
olit silloin vielä pikkuinen piimäsuu -- tuon kokoinen vaan -- eikä
sulla ollut housujakaan vielä, sinä pitkä hongankolistaja tuossa, ha
ha! Mutta, hyvät herskaapit, istukaa toki, älkää minua kursailko, onhan
tässä tuolia kylliksi.

    (Istuutuu sohvaan, jossa hän levitteleikse niin, ettei kukaan
    muu saa siellä sijaa. Vieraat katsovat toisiaan epäilevinä;
    toiset istuvat, toiset jäävät seisomaan).

LAURA (hiljaa miehelleen): Janne, minä kuolen!

JANNE (samoin): -- Ole vaiti, äläkä virka mitään --

ANNA. Niin, niin, Janneseni, kuka olisi koskaan uskonut sinun tulevan
näin hienoksi herraksi ja joutuvan tämmöisten suurien herrojen ja
rouvien seuraan! Voi voi, minä muistan vielä päivän selvään, kun sinä
sunnuntai-iltoina tanssit enkeliskaa hollituvassa. Kuinka silloin
pyöritit tyttöjä ja kummastutit kaikkia hyppäyksilläsi ja vehkeilläsi.
Hoh, hoh, vielä täytyy nauraa, kun tuota ajattelen! Mutta ei sentään!
Näkihän kaikesta, että olit käynyt oppia kaupungissa, ja siltavoudin
rouvakin, joka on oleskellut Helsingissä ja jonka veli on kaartisti vai
mikä lienee sersantti, sanoi että sinä olit sivistynyt nuoriso ja että
sinulla oli avertissemangia, ja tuohan pitäisi olla jotakin fiiniä, jos
oikein asian ymmärrän.

JANNE. Mutta hyvä mamma --

ANNA. Niin, ei sinun tarvitse tuota hävetä, ei suinkaan! Sinä olit aina
kiltti poika ja ahkera ja ansaitseva myöskin. Muistatko kuinka sinulla
oli tapana myydä nekkuja kirkonmäellä pennistä tai napista? Sinä
tienasit aikalailla välistä, etenkin nappia ja sinua nimitettiinkin
Nekka-Janneksi.

JANNE. Mutta, mamma hyvä, nuo jutut eivät yhtään huvita vieraitamme.
Eikö siis --?

ANNA. Puhu sinä! Eikö parhaimpia ystäviäsi huvittaisi saada tietoa
elämänvaiheistasi? Vai mitä sanot sinä, Laura? Mutta, taivas
varjelkoon, kuinka sinä olet vaalea ja totinen kuin tynnyrin tappi!
Oletko sairas vai miksi et mitään sano, kultaseni?

LAURA. Eihän tuota tarvitse olla sairas, vaikkei ole punainen kuin
kukko, ja mitä puhumiseen tulee, niin näkyy mamma kyllä pitävän huolta
siitä yksinänsäkin.

ANNA. Siinä olet oikeassa, minä tarjoon mielelläni apuani, kun näen
että sitä jossain tarvitaan. Niin niin, onni sinullakin on ollut, sinä
pikku hätikkö, sillä kun ajattelee tuota aikaa, jolloin sinä vielä --

LAURA. Kas niin, mamma on nyt hyvä ja juo! Maljasi, mamman malja --!

JANNE. Niin, maistakaamme -- (Kumartelee vieraille.) Hyvä
herrasväki --!

ANNA (ei maista): Kiitos! Yritin vain sanoa että kun muistaa --

LAURA. Minä tiedän, tahdot johdattaa mieleeni tuon ajan, jolloin en
vielä tuntenut Janneani, ja kuinka onnelliseksi tulin, kun tutustuin
häneen ja huomasin että hän rakasti minua, köyhää tyttöä, joka --

ANNA. Niin niin, kyllä muistan, kun sinä ensimmäisen kerran tulit kotia
Helsingistä. Jestan, kuinka silloin olit fiini ja herramainen, ja kuin
sipsuttelit ja tipsuttelit ja viskasit venskaakin! -- »Te vara so
trookit heer po lante» ja »fyy, fyy, te rapakkona po lansvääkana, o te
sviinen!» (Nauraa.) Niin, semmoinen hieno ryökkynä sinä olit, ha, ha!
Ihmekö siis, jos Janne parka hävitti järkensä ja pyöri jälestäsi kuin
takkiainen hevosen hännässä. Mutta --

LAURA. Niin, ajat ovat muuttuneet ja me myös niiden kanssa. Mamma yksin
on vielä muuttumaton, niin reipas ja lystikäs ja -- --

ANNA. Mutta sepä nyt perhana, kun sinä et anna minun puhua loppuun, kun
aioin sanoa, että jos ajattelee noita vuosia, jolloin olit kenraalissa
piikana --

LAURA. Se on vale, jyrkkä vale! Piikana en ole milloinkaan ollut, minä
olin huushollerska, oikea huushollerska, ja se on hävytöntä mammalta,
että noin --

ANNA (nuuskaa): Taivas siunatkoon, hyvä ystävä, kuinka sinä minua
säikähytit! Piika ja huushollerska, onhan tuo yhdentekevää, ja piikahan
minäkin olin ennenkuin --

PATRUUNA (hattu kädessä ja hyvin loukkaantuneen näköisenä): Herra
vaprikööri, minä luulin että tänne oli kutsuttu ainoastaan sivistyneitä
ihmisiä, mutta minä huomaan valitettavasti että --

JANNE. Herra patruuna, minä vakuutan -- minä en tiennyt -- en voinut
uskoa --

TULLINHOITAJAN ROUVA (miehelleen): Fredrik, ota hattusi; tämä on
skandaali --!

TULLINHOITAJA. No, enkö sitä jo edeltäpäin arvannut, vaikket sinä --

    (Juo lasin pohjaan.)

TULLINHOITAJAN ROUVA. Vai minäkö? Aina sinä minua syytät! Vaikka sinä
itse totihalusta pakotit minut --

ANNA. Niin, riidelkää, riidelkää, olkaa niinkuin kotonanne vain --

PAROONITAR. Alfons, älä nuku, meidän pitää mennä kotiin. Kuuletkos --?

PAROONI (silmät kiinni): Puh, puh!

ANNA (osoittaa sormellaan paroonia): Ei, mutta katsokaapas vaan, eikö
tuo vanha, paksu herra tuossa, hitto vieköön, jo ole nukkunut pois
meistä ja koko tästä syntisestä maailmasta! Hi, hi, hi!

PAROONITAR (pudistaa paroonia kovasti): Alfons, etkö kuule, että
kilpesi, sukusi --!

PAROONI. No, no, pelaa sinä vain ulos, kyllä minä sitten --

TYTÖT (jotka kauan ovat koettaneet hillitä itseään, purskahtavat
nauruun): Ha, ha, ha!

ANNA. Niin, pienet harakat, naurakaa vain, lystiähän se on kuulla!
Mutta osaatteko muuta kuin kaakotella? Olettehan herrasväen lapsia,
osaatteko katkismuksenne? Missä pääkappaleessa meidät käsketään --?

ROVASTIN TYTTÄRET. Pappa, lähdetään pois! Meneväthän muutkin.

ROVASTI. Jos vaan tietäisimme varmaan, ettei tarjota illallista --

ANNA. No, kas provasti! Morjens, morjens, koska rehvattiin! Muistatteko
vielä Anna-muorin ja hänen Pekka-vainajansa hääpäivää, herra provasti?

ROVASTI. Hyvä rouva, papilla on niin suuret ja tärkeät asiat
ajateltavina, ettei tuommoiset maalliset seikat --

ANNA. Vai ette muista? Se oli semmoinen hassu juttu. Kerronko minä sen
herrasväelle, ha, ha, ha! Niin, juurikuin paraikaa letkutimme Hollolan
polskaa aika vauhtia, kuulimme ruokakammarista hirmuisen mölinän,
niinkuin olisi sikoja tapettu. Mekös sinne miehissä, ja, voi Taavetti,
provasti seisoi ja vonkui kuin teurastettava härkä! Hän oli niellyt
sennamoosia ja pelkäsi sen olevan myrkkyä. Piikaletukkamme -- se oli
nyt semmoinen hävytön kappale -- väitti että provastilla oli tapana
aina käydä ruokakonttorissa, kun oli vieraissa, ja siellä vähän tullata
sylttipurkkia; ja nyt oli hän muka erehdyksestä syltin sijaan saanut
sennamoosia. Tuo nyt tietysti oli ilmeinen valhe, senhän jokainen
ymmärtää, herra provasti, mutta siinäpäs tekemistä, ennenkuin saimme
teidät rauhoitetuksi, muistatteko? Ensin annoimme Thilemannin roppia,
ja kun ne ei auttaneet, niin --

PATRUNESSA. Todella, tämä konversationi --!

ANNA (kääntyen häneen): Niin, eikö totta, se oli lystiä, vaikka juuri
ei provastille, ha, ha, ha! Mutta mikä teidän on, rouva-kulta? Te
näytätte niin synkkämieliseltä. Oletteko siukka, vai onko teillä ollut
harmia? Kas tuossa, ottakaa vähän nuuskaa! Se priskaa!

PATRUNESSA (nousee): Mitä uskallatte --!

    (Patruuna lähestyy.)

ANNA. No, tuhat tulimaista, mitä näen minä! Eikö tuo pulska herra
tuossa ole se rikas Anderson? No, kas vaan, kun en yrittänyt
tunteakaan, mehän olemme vanhoja tuttuja. Olemmehan olleet samoissa
käräjissä. Simppulan emäntä oli vienyt minut oikeuteen, kun vanha
vahtini oli purrut hänen mustalta kissaltaan hännän poikki --

PATRUUNA. Amelie, käsivartesi --

ANNA. Ja nuo ulkomaalaiset tukkiherrat syyttivät samana käräjäpäivänä
patruuna Andersonia siitä, että hän oli käyttänyt vääriä mittoja,
ja tuosta sitten tukkimiehet antoivat hänelle haukkumanimen
»koijari-Anderson» --

PATRUUNA. Amelie, älä ole milläsikään -- kyllä minä heitä kaikkia
käräjissä -- -- Herra vaprikööri, olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan
tämmöistä loukkausta unohda, ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee, niin
ymmärrätte kai itsestännekin, että on parasta, ettemme nyt enää siitä
puhu. Hyvät naiset, hyvät herrat!

    (Kumartelee kylmästi ja virallisesti ja menee rouvineen.)

JANNE. Mutta, hyvä herra patruuna --

LAURA (erikseen): Jumala, nyt on kaikki hukassa! Ei auta muuta kuin
-- -- (On pyörtyvinään.) Ah, päätäni! Minä en voi hyvin; minä pyörryn.
Ah!

    (Laskeutuu tuolille.)

ANNA (erikseen): Lorun loppu, sanoi Lööperin Lotta.

    (Nuuskaa.)

JANNE. Laura, rauhoitu! Herra patruuna, hyvä herrasväki, vaimoni on
sairastunut; en luule että hän --

TULLINHOITAJAN ROUVA. Hm, kyllä ymmärrämme yskän. Saamme siis vain
kiittää ja sanoa jäähyväiset.

ROVASTI (ottaen jäähyväiset): Veliseni, minä surkuttelen
sydämellisesti, että -- --

VANKKANEN (samoin): Niin olihan tämä vähän ikävätä sinulle, mutta mitä
siihen --

    (Yleiset jäähyväiset.)

PORMESTARI (on paroonittaren kanssa nostanut paroonin seisaalleen ja
pannut hatun hänen päähänsä): Hyvästi, hyvästi, veli Pukkinen! Minulla
on tässä kädet kiinni niinkuin näet, ha, ha!

PAROONI (talutetaan ulos): Ei, ei -- ei vielä; antakaa minun olla; minä
tahdon ottaa revanchen -- minä --

    (Sorina ja puoliäänistä huudahduksia »skandaalista», paroonin
    ääni »revanchesta» ylitse kaikkia ja viimeiseksi).

ANNA. No, katsopas noita kummallisia ihmisiä! Tuossa nyt pötkivät
tiehensä jok'ainoa sorkka, niinkuin minua pelkäisivät. No, hyvästi
sitten! Ditta boo, ditta boo!

    (Nuuskaa)

JANNE (joka on saattanut vieraita ovelle): Oh, mikä kirottu, mikä
onnettomuuden päivä! Jos tietäisit, äiti, mitä nyt olet saanut aikaan,
niin --

LAURA (nousee): Tuhlaatko vielä sanoja hänelle, Janne! Ei, ulos, ulos
tuossa silmänräpäyksessä, äläkä koskaan enää näytä itseäsi tässä
talossa, johon et kuulu ja johon -- --

ANNA (nousee myös): »Johon olen ainoa, joka kuulun», sano niin, niin
puhut totta. Lääkkeeni olivat karvaat, sen myönnän, mutta pitiväthän
semmoiset olla, jos apua niistä lähtisi. Kuinka monta monituista kertaa
enkö teitä molempia erittäin sinua, Laura, varoittanut --

LAURA. Se on tarpeetonta! Me emme yhtään tarvitse --

ANNA. -- varoittanut kaikesta laiskuudesta ja turhamielisyydestä, ja
kuinka olette neuvojani seuranneet! Hyi saakeli! Voitteko katsoa
rehellisiä ihmisiä silmiin, sen kysyn teiltä? Ja sitten lisäksi
ylenkatsotte ja halveksitte kunniallisia sukulaisianne, vieläpä omaa
äitiännekin! No, sen vuoksi päätin kun päätinkin kaikesta tuosta antaa
teille läksyn, jota ette niin pian unohtaisi. Ja jos siis tänään olen
käyttäytynyt vielä pöllömäisemmin kuin olisi tarvinnutkaan, niin
tiedätte, että se kuului asiaan ja on se senvuoksi anteeksi annettava.

LAURA. Anteeksi! Kun olet tehnyt meidät naurun alaisiksi kaikkien
silmissä ja loukannut vieraitamme, etteivät he koskaan enää tohdi
meille tulla.

ANNA. Niin, kyllä uskon, etteivät niin pian tule takaisin, kyllä sen
uskon.

JANNE. No, muista en juuri niin paljon välittäisi, mutta kun tuo
patruuna, josta minä olen niin riippuvainen, josta minä -- Niin, Laura,
sinä et vielä tiedä että --

LAURA. Mitä en tiedä? Luuletko että olen niin sokea ja tuhma, etten
mitään huomaa ja ymmärrä? Minä tiedän kaikki, minä kuuntelin oven
takana kun asia päätettiin, ja --

JANNE. Mitä? Tiedät siis, että jos en huomenna voi maksaa noita 2000
markkaa, niin ottaa patruuna kaikki raaka-aineeni pantiksi ja silloin
olemme me -- --

LAURA. Tiedän, tiedän! Johan olen sen sanonu --

JANNE. Ja kuitenkin annoit minun olla siinä luulossa, ettet mitään
tiennyt etkä aavistanut. Lauraa, tuo ei ollut oikein -- --

LAURA. Niin, kun luulin, kun toivoin, että nämä pidot kaikki
parantaisi. Ja nyt -- voi voi! Mutta tätä en voi kärsiä: sitä en voi!
Minä lopetan elämäni, minä hyppään kaivoon, sen teen ihan varmaan -- --

JANNE. (synkästi): Jaa-a, mitäpä tässä on muuta jälelläkään! Niin, kas
tuossa äiti, nyt olet saanut kostaa.

ANNA. Olenpa niinkin.

JANNE. Me olemme häviössä.

ANNA. Siltähän tuo kuuluu.

JANNE. Ja siitä iloitsette, eikö totta?

ANNA. Tiettyhän se.

LAURA. En ymmärrä, että vielä häntä puhuttelet, vaikka hän niin meitä
on häväissyt! Ulos hänen pitää, ulos heti paikalla!

JANNE. Ei, Laura, muista, että hän on äitini! Hän on ollut ankara meitä
kohtaan, mutta olemmehan sen ansainneet, ja jos hän olisikin rangaissut
meitä kymmenen kertaa kovemmin, niin hän on sittenkin äitini.

ANNA. Janne! Tuo sana korvaa kaikki sinun tyhmyytesi, ja, Herra
paratkoon, tyhmä sinä oletkin ollut aika lailla. Tuossa kourani ja sen
päälle ollaan drastukamraattia taas, niinkuin sanotaan Nummisuutarissa.

JANNE. Annat siis meille anteeksi --?

ANNA. Narrit! Etkö juuri itse sanonut, että olen äitinne. Minkätähden
luulette että olen tullut tänne kaupunkiin, hä? -- Niin, arvaahan sen,
kuinka teillä olisi ollut aikaakaan tuommoista ajatella. No, tietäkää,
sitten: kauppani olen myönyt ja tänne olen aikonut muuttaa
elinajakseni.

JANNE. Mitä?!

ANNA. Niin Juusulan vanhempi poika, hän puotini osti ja hyvän hinnan
maksoikin. Kaksikymmentätuhatta, puolet kontantissa ja puolet
takauksissa. Niin, lempo vieköön, kun viisitoista vuotta on kaupitellut
renikoita ja silakoita ja kahvia ja kehunut ja papattanut tuhmille
ostajille, niin kyllä tekee jo mieli levätä, sen sanon. Ja luulinpa
tuolla muuttamisellani tänne tekeväni teillekin, lapset, jonkinlaisen
ilon, vaikka sitten jouduimme tämmöiseen koklementtiin. No niin, niin,
ajattelin, mutta tänä iltana olen aikeeni muuttanut. Kuulkaapas nyt,
kuinka olen miettinyt. (Ottaa nuuskaa.) Olen ajatellut että koska
minulla nyt on rahaa kukkarossani ja koska en tahdo, että hienot
ystävänne nauraa kikattavat teidän häviöllenne, niin, tuota, olen nyt
aprikoinut, että jos minä nyt sentään tällä kertaa auttaisin teitä
pahimmasta pulastanne ja --

JANNE. Mitä! Äiti! Te tahdotte todellakin --?

LAURA. Auttaa meitä?

ANNA. Vait, nallikat! Nyt on minulla sananvuoro. Niin, minä tahdon
auttaa teitä. Minä annan teille kaikki nämät rahani, joilla saatte
maksaa veikanne ja aloittaa liikkeenne oikein uudella, paremmalla
pohjalla.

JANNE. Mutta sinä, sinä itse --

ANNA. Minä lähden takaisin vanhaan toimeeni ja kaupittelen ja
kommerssaan niinkuin ennenkin. Kun ovat 15 vuotta kestäneet, niin
kestävät kai raajani muutamia vuosia lisäksi. Mutta muistakaa, tämän
teen minä ainoastaan niillä ehdoilla että -- --

JANNE. Ei, ei, älä nyt noin puhu; me emme voi sitä ottaa vastaan, ei
millään muotoa --

ANNA. Niinkuin sanottu, minä teen sen ainoastaan niillä
välttämättömillä ehdoilla, että tykkänään luovutte tästä ylpeydestänne
ja naurettavasta herramaisuudestanne, myytte kaikki kalleutenne ja
tarpeettomat korukalunne ja aloitatte uuden, ahkeran ja vaatimattoman
elämän, niinkuin sopiikin kunnolliselle käsityöläisperheelle. Jos
hyväksytte ehtoni, niin sovimme asiasta, ja silloin luulen minä, että
teillekin vielä kunnian kukko laulaa.

JANNE. Oi äiti, se ei ole mahdollista! Saisin siis todellakin
vielä palata entiseen toimeeni ja työhöni, jota niin kovasti olen
ikävöinyt --! Laura, kuuletkos sinä mitä äiti --?

LAURA. Kuulen, kuulen! Mutta myödä kaikki? Enkö edes saa pitää
kultakelloani, samettihattuani ja --? Ei, ei, minä en tiedä, mitä
puhunkaan. Minulla on hyvin paljon oppimista ennenkuin -- Mutta sinun
ja Jannen avulla -- Mamma, anna anteeksi jos se on mahdollista.

    (Syleilee häntä).

ANNA. Hyvä! Siis on asia päätetty! Mutta muistakaa myös: ellette
lupaustanne pidä, niin ei Anna-muorikaan ole ihminen, jonka kanssa
leikitellä voi, muistakaa se!

JANNE. Ole huoleti, äiti! Hyvyyttäsi ja rakkauttasi ei sinun
milloinkaan tarvitse katua.

    (Syleilee häntä).

ANNA. No, tuota nyt ei niin varmaan tiedä. Mutta sen sanon, vähällä
pääsitte kuitenkin -- sen hassut!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pukkisen pidot - Kaksinäytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.